*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79956 *** language: Finnish SETÄ SAMULIN YLIOPPILAANA Kirj. MARGIT BORG Jyväskylässä Gummerus Osakeyhtiön kirjapainossa, 1930 SISÄLLYS: Alkulause 1. Atlantti ja laivalaiskojen yhdyskunta 2. Ellissaari ja sen vähäinen vanki 3. Valkoinen ja musta New York 4. Muodonvaihdos suomalaisesta ylioppilaasta amerikkalaiseksi College-tytöksi 5. Gramofooni ja pitkäkoipinen nukke 6. Amerikkalainen ylioppilastyttö ja amerikkalainen hitch-hike 7. Amerikkalaisten ylioppilaiden yhteiskunnalliset harrastukset 8. Ylioppilaiden oma apu 9. Vassar Collegen vieras aines 10. Setä Samulin jouluvieraana 11. Amerikkalaisia kotona, kirkossa ja vähän muuallakin 12. »Maisterien» leivonta Vassar Collegessa 13. Amerikkalaisia ylioppilaita kokouksissaan 14. Pahantapaisia tyttöjä 15. Talousapulaisena ja ylioppilaana New Yorkissa 16. Valkoisia ja keltaisia ja mustia ylioppilaita 17. Amerikka ja yhteiskunnallinen työ 18. Amerikan kaksi mainostajaa 19. Maailman pienin tasavalta maailman suurimmassa tasavallassa 20. Hajapiirtoja Amerikan kansansivistystyöstä 21. Amerikka, suuri sulatusuuni 22. Laiva lähti paluumatkalle ALKULAUSE. Kysy Setä Samulilta, mitähän tietää Suomesta, niin on Mr. Amerikka aprikoiden sivelevä sileitä poskiaan ja vasta pitkän muistilippaiden penkomisen jälkeen vastaava: »Oh yes, Suomi, ylen pieni maa kivenheiton päässä Pohjoisnavasta. Lunta ja lappalaisia. Karhuja ja muita petoeläimiä. Ei puhelinta, ei junia. Mahdollisesti pari Fordia.» Ja kysy Suomen Matilta, mitä hän arvelee Amerikasta, ja hän antaa sinulle nopean ja varman vastauksensa: »Amerikka, kultamaa, rahaa, rahaa ja rahaa. Pilvenpiirtäjiä ja pörssejä. Vauhtia, kiirettä, työtä ja mainospauhua.» Olen Marketta Suomalainen. Suomen Matin ennakkoluuloin matkusti tämä Marketta Suomalainen kerran syksyllä 1925 Amerikkaan apurahan ja suurenmaailman uteliaisuuden matkaanlähettämänä opiskelemaan alaa, johon suomalaisella ylioppilaalla ei vielä ole erikoisvalmistustilaisuutta kotimaassa. Tarvittiin opiskeluajan kaksi kokonaista vuotta ennenkuin tavallinen Marketta Suomalainen kykeni puolueettomasti katselemaan amerikkalaista elämää ja näkemään pintaa pohjemmalle dollarien ja mainoskohun läpi sen oikeaan olemukseen. Paras on aina painaa ennakkoluulot matkalaukun pohjaan matkalle lähtiessä. Paras on antaa päivän kerrallaan piirtää vaikutelmat mieleen, yrittää avoimin silmin katsella uutta näköalaa sekä vastaanottaa uuden maan ja kansan runsaat vaikutelma-antimet. Nämä vaikutelmat jäävät pakostakin vaillinaisiksi, hajanaisiksi ja omakohtaisiksi, koska niiden antajana on jättiläinen, se on: Amerikka, kahdeksan miljoonan neliökilometrin laajuinen maa, sen satakaksikymmentä miljoonaa asukasta kymmenine eri kansallisuuksineen, ja vastaanottajana kääpiö: vähäinen ensikertaa matkaava ylioppilas. 1. ATLANTTI JA LAIVALAISKOJEN YHDYSKUNTA. Ei Marketta Suomalainen ollut koskaan nähnyt Helsinkiä niin kauniina kuin lähtiessä pitkälle matkalleen. Oli suvi ja sunnuntai. Taustassa kiilsivät Nikolainkirkon kupoolit auringossa, ja niiden alapuolella lekottivat Kauppatori ja Eteläsatama sunnuntaisessa rauhassa. Kirjava arkielämä oli poissa. Kaduilla liikehtivä kansa oli kokoontunut sankaksi saattojoukoksi rannalle. Pieni, musta siirtolaislaiva loittoni hitaasti satamasta. Kaupungin elämä kantautui vielä korviin, mutta yksilöt rannalla sulautuivat jo yhtenäiseksi tummaksi massaksi. Helsinki katosi näkyvistä. Seurasi saaristo, huvipurret, liput ja torvisoittokunnat, hymyilevä luonto ja ilakoivat ihmiset. Pian nekin sivuutettiin. Jäi vain meri ja liukuva laiva. Matkustajat olivat parhaasta päästä ensikertalaisia: nuorta, elämänuteliasta väkeä. Enimmäkseen sydänmailta. Niinkuin tuhansien ennen heitä oli heidänkin mieleensä iskenyt ihmesana: Amerikka. Se oli kytenyt kipinänä, leimahtanut paloon eikä ollut antanut rauhaa, ennenkuin oli raavittu rahat kokoon ja lähdetty matkalle uskoen Amerikkaan kangastavana onnenmaana. Siellä täällä oli joukossa kuin tukena kesällä-kotimaassa-kävijöitä suomalaisia siirtolaisia, Amerikan antama varma leima jo olemuksessaan, suurten sankalasien takana kokenut ja tyyni katse. Ahmien kuuntelivat ensikertalaiset heidän puheitaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Ruotsissa. Ylpeä Tukholma ei näyttänyt itseään paljoakaan sinne saapuneen pienen siirtolaislaivan lastille. Autoilla nopeasti läpi kaupungin rautatieasemalle muutamien yksityisten silmänräpäyskuvien jäädessä muistiin Tukholmaa esittämään: muhkean kaupungintalon kullatut tornit ja kuninkaallisen linnan majesteetilliset ääriviivat. Tähän asti ei ollut pitkän-matkan-tuntua vielä ollutkaan. Mutta Gööteporissa se lehahti vastaan sen voimakkaampana yhdestä noista Ruotsin-Amerikan reitin jättiläisistä, Drottningholmista, joka kaupungin satamassa odotti siirtolaistulvaa kaikilta kulmilta. Yhtäjaksoisena, loputtomalta näyttävänä jonona matkustajat nousivat ylös laskusiltaa ja katosivat jättiläishöyryn moniin ja mukaviin suojiin. Kun sitten suunnaton alus lähti liikkeelle, tuntui kuin kokonainen pieni maailma olisi irrottautunut vanhasta maailmasta kulkemaan omaa rataansa. Kymmenen päivää maan pilkkeettäkään. Vettä ja vettä, minne vain katsoit. Joka päivä ja joka valaistus näytti erilaisen meren. Ja joka päivä nautti matkustaja uudelleen ihanasta avaruudesta ympärillä, missä oli helppo hengittää ja missä näkökulma laajeni työntäen pienet ja mitättömät murheet menojaan. Olisi toivonut toiset kymmenen päivää lisää, olivatpa ne sitten aurinkoisia valtameren tyynesti hengittäessä maininkien nousten ja laskien tai sen yltyessä leikkimään vesien paisumusta ja vaahtoisin jättiläiskäsivarsin myllertäessä uuden ajan Noakin arkin ympärillä. Alkumatkalla olikin pari päivää myrskyä. Vielä myrskyn lakattuakin kulkivat ihmiset tyhjin mielin, tyhjin vatsoin ja kaikin puolin allapäin. Mutta vain lyhyen ajan. Laivalla ilmestyy aina jokin ilon aihe ja elämänhalun heräte. Sillä laivalla ovat kaikki lapsia. Pantiin toimeen »cabin class'in» (I ja II luokka yhdistettynä) »atlanttipelit». Laivan orkesteri soitti juhlallisen marssin näiden hullunkuristen valtamerilaivan urheilukilpailujen alkajaisiksi. Urheilulajeja oli epälukuinen määrä ja toinen toistaan naurettavampia. Lihavat miljoonamiehet kapusivat rautatangoille ja nyrkkeilivät ja puskivat, hengästyivät ja iskivät taas, kunnes kömpelömpi kiepsahti alas yleisön kiljuessa ja hurratessa. Nuoret naiset ja herrat juoksivat keinuvalla laivankannella lusikka kädessä ja poimivat kilpaa perunoita vakavina kuin olisi elämä ollut kysymyksessä. Lihavat, vanhat tädit hyppäsivät varovasti, niin varovasti penkkien yli, joita ei ollut, koska ne hävisivät juuri, kun tädit nostivat hameenliepeitään, mikäli niissä oli nostamista. Ja sitten juoksi sekalainen seurakunta säkissä. Marketta Suomalainenkin laittautui suureen säkkiin ja asettui lähtöviivalle. Yks, kaks, kolme. Pian pauhasi katsomossa: »Katsokaa, Nurmi-maa-tyttökin juoksee! Nurmimaa voittaa, tietysti.» Ja »Nurmi-maa-tyttö» juoksi, kompastui säkkiinsä ja juoksi taas. Pieni, pyöreä kilpaileva rouva kaatui hänen jalkoihinsa. Pois tieltä, madame Paksulainen. Tässä ei auta muu kuin pysytellä pystyssä ja päästä ensimmäisenä maaliin. Nurmi-maan kunnia vaatii — säkki juoksunkin vaivaisen voiton. Illalla oli laivalla palkinto-jako-juhlat. Komeat illalliset, musiikkia, tanssia ja palkintojen jako. Marketta Suomalainenkin seisoi kapteenin edessä ja sai pienenpienen hopeapokaalin ensimmäisenä palkintona säkkijuoksusta, ja laivan kansa hurrasi maailman kaikilla kielillä: »Eläköön Nurmi ja Nurmi-maa!» Laivayhdyskunnan jäsenet tutustuvat helposti toisiinsa. Ulappa ja laiva, joka kymmeneksi päiväksi on määrätty satojen yhteiseksi kodiksi, synnyttävät voimakkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Varsinkin III luokassa näkyy toveruus kukoistavan. Siellä solmitaan sekä julkisuudessa että hiljaisuudessa monia ystävyyssuhteita ja eletään kaikenlaisia draamoja. Marketta kärtti kapteenilta lupalipun käydä tervehtimässä maamiehiään III luokassa, jonne muilta matkustajilta on pääsy ankarasti kielletty. Siirtolaispuolella on kaikki »yläluokan» matkustajien jäykkyys poissa, ja siellä ovat tyypit varmasti paljon mielenkiintoisempia kuin konsanaan I ja II luokassa. Siellä tuntuu olevan vähemmän rahaa, mutta enemmän elämänhalua. Sielläkin ovat leikit ja kilpailut täydessä käynnissä. Iltaisin soi hanuri pannen sekä vanhat että nuoret hyppimään jopa vanhaa hurjaa polkkaakin. Tai istuu yleisö vakavana kuuntelemassa köyhän viuluniekan soittoa ja venäläistyyppisen kirjailijan kummia letkauksia. Mutta ilonpidon lomassa huomasi selvästi ensikertalaisten matkajännityksen kohonneen. Uutta maata ja onnistumisen mahdollisuutta siellä pohdittiin puolelta ja toiselta. Päämäärää lähestyttäessä tuli odotukseen pisara pelkoa ja hyvästi-Suomi-tunnelmaa. Ensikertalaisen anteeksiannettaviin synteihin laivalla kuuluu uteleva talontarkastus. Kapteenin johdolla oli hauska tutustua siihen suurenmoiseen ja monimutkaiseen konemaailmaan, joka syvällä laivan konehuoneissa yöt päivät jyskyttäen kuljetti tätä uivaa yhdyskuntaa eteenpäin aavalla merellä. Syvällä pohjakerroksissa olivat paitsi konehuoneita myös suuret varastot ja jäähdytyshuoneet, kaikki erinomaista skandinaavialaista puhtautta hohtaen, niinkuin koko laivakin. Varastohuoneiden vieressä oli vaatimaton kirjapaino, sillä laivalla oli pieni sanomalehtensä, joka tiedoitti radiouutisia maailmalta ja pikkukaskuja laivan ahtaasta piiristä. Tämä kymmeneksi kesäpäiväksi Atlantille yhteensattunut laivalaiskojen yhdyskunta eli omaa elämäänsä unohtaen menneisyyden ja unohtaen tulevaisuudenkin laivaleikkien ja väittelyjen, kilpailujen ja konserttien, esitelmien, sunnuntaisaarnojen ja tanssiaisten, elävien kuvien ja merikipujen vuorotellessa. Mutta kymmenen päivän perästä oli huoleton leikkiminen lopussa. Kymmenen päivän perästä kiipesivät kaikki laivan kävelykansille. Sillä taivaanrannalle oli ilmestynyt harmaa rantajuova, johon kukin kiinnitti omat erikoiset toiveensa, haaveensa ja uskonsa. Ja kaikilta se vei vilkkaan puheensorinan ja kuristi keskustelun. Hetken oli laivalla kuolemanhiljaista ja sitten sanoi joku hiljaa ja yksinkertaisesti: »Tuo nyt siis on Amerikka.» 2. ELLISSAARI JA SEN VÄHÄINEN VANKI. Marketta Suomalainen seisoi muiden matkustajien joukossa ja tunsi yleisen jännittyneisyyden tarttuvan itseensä. Kultaa ei hänelle, vaatimattoman opintomatkan ylioppilaalle, kylläkään kertyisi, mutta kokemusten rikkaudet varmaankin tulisivat jokaisen uuden päivän kantapäillä. Hän nojautui yli kaidepuun yhtä kiihkeänä kuin muutkin, ensikertalaisen ahneena Uuden Maan vaikutuksille. Ensimmäinen vaikutelma oli prameileva, valtasuhteinen Vapauden Patsas. Ja toinen: Ellissaari. Suuret herrat satamassa sanoivat, että suomalaisylioppilaan passissa oli pieni virheellinen merkintä. Se hankki asianomaiselle nopean vapaakyydin miljoonakaupungin halki Ellissaaren lautalle. Hei, Marketta Suomalainen, kokemukset aletaan alhaalta päin! Ellissaarta kutsutaan myös Kyynelten Saareksi. Koko kolmas luokka sai sinne muitta mutkitta painua ja selviytyä muutamassa tunnissa tai päivässä. Mutta kellä oli paperinsa pahasti, sai viettää Ellissaarella viikkoja, jopa kuukausiakin, olipa hän sitten tullut vaikka ensimmäisessä luokassa. Marketta Suomalaista marssitettiin Ellissaaren avarassa odotussalissa pöydän ääreltä toisen luo. Hän vastasi mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin selittäen, mikä oli naisiaan, ja sai lopulta keltaisen lipun rintaansa sekä sijan valtavassa salissa ja sen auttamattomassa ahdingossa. Sekasortoisessa mielentilassa istuutui hän ikkunalaudalle. Ikkunan rautaristikon takaa näkyi aivan läheltä Vapauden Patsas. »Senkin valehtelija», murahti Marketta ja kääntyi saliin: siinä oli Ellissaaren vankien Baabeli. Mikä kielten sekoitus! Mikä tapojen ja puhtauskäsitteiden erilaisuus! Ulkona käytävissä ja ovilla kilistivät vahdit avainkimppujaan ja loivat tuomitsevan-halveksivia silmäyksiä salin laumaan. Mikäpä muu Marketta Suomalainenkaan oli heidän silmissään kuin väärällä passilla maahan tunkeutuja tai muuten pienrikollinen. Kiukku kuohahti hänessä. Suuren jännityksen ja iloisen odotuksen jälkeen soi pettymys vahtien avainkimppujen tahdissa tuhatkertaisen katkerana. Tämäkö oli Vapauden Maan tervetuloa vieraalleen! Jossain soi ruokakello. Kirjava lauma tungeksi sankkana jonona ruokahuoneen ahdinkoon. Marketta Suomalainen joutui ensimmäisellä hernesoppa-ateriallaan herra Neekerin ja Mr. Vi No Sil Män väliin. Asianomaisen ensimmäinen lähempi tutustuminen mustaan ja keltaiseen rotuun. Kukin rotu seurasi omia pöytätapojaan ja koetti ihmetellen korjata toisen tapoja varmasti vakuutettuna omasta paremmuudestaan. Vastapäätä istui valtava juutalaisrouva pimittäen lähimmän ikkunan, ja hänen varjossaan vääntelehti säälittävän kömpelö saksalainen isä, jonka vaimo oli maihin tultaessa joutunut Ellissaaren sairaalaan, ja joka avuttomasti koki syöttää pienokaisiaan. Ja tuolla istui pieni skontlantilaisneiti, jonka silmät aina pysyivät itkusta turvonneina ja joka ei kertaakaan suostunut keskustelemaan kenenkään kanssa. Ellissaari oli kuin koko maapallo pieneen muottiin puristettuna. Täällä itkettiin ja naurettiin, täällä kiroiltiin ja rukoiltiin, täällä vihattiin ja rakastettiin, täällä sairastettiin ja täällä voitiin hyvin. Marketta Suomalainenkin oppi vähitellen tuntemaan seuransa, jopa innostumaankin siitä. Nuorena on helppo olla optimisti. Kun kiukku, kimmastus ja pettymys alkoivat hellittää, saattoi tapahtunutta jo katsella kiinnostuen. Todellakin: mikä mainio tilaisuus tutustua kaikkien rotujen edustajiin — joskin epämääräisiin. Ja mikä kiintoisa kokoelma mitä erilaisimpia ihmistyyppejä. Ja lisäksi oli vaihteeksi hauska maistaa kerran »vankilaakin». Silmin, suin, käsin yrittivät ellissaarelaiset haastella keskenään toistensa kieltä tajuamatta. Reipas, huoleton norjalaistyttö kertoi yrityksestään purjehtia Atlannin yli. Saksalaispoika valitteli kukkaronsa ryöstöä laivalla. Ja kaukaasialaisäiti lauleli kansanlauluja lapsilleen. Entäpä ne kaksi italialaispoikaa, jotka olivat päättäneet tehdä tästä murheenlaaksosta ilonparatiisin, toinen viulunvingutuksin, toinen yleisin ja yksityisin silmäniskuin. Mitä taas nuorempaan polveen tulee, olivat brasilialaislesken lukemattomat vesat Marketan kiitollisia leikkitovereita. Likaisista sanomalehdistä leikattiin paperinukkeja ja viimeistä paria juostiin minkä tila salli suuren salin ahdingossa. Ja niin tuli aamusta ehtoo ja ehtoosta aamu. Alkoi uusi päivä, toinen ja kolmaskin. Eikä Marketta Suomalaista päästetty pois. Vain tunnin tai parin oli hän luullut tätä lystiä kestävän. Ja nyt näytti kuin pitäisi hänen asettua asumaan tänne. Tai purjehtia takaisin Suomeen! Kukaan ei tiennyt mitään. Kukaan ei sanonut mitään. Marketta Suomalaista ei enää naurattanut eikä laulattanut. Häntä kiukutti. Ensi tuntien pettymys ja pikkukiukku tuli uutena ja kymmenkertaisena takaisin. Sekin, mitä oli yrittänyt hauskana ja humoristisena pitää, alkoi nyt katkeroittaa mieltä. Ja epätietoisen odotuksen yksitoikkoisina päivinä ei sitä katkeruutta enää mikään pystynyt tukahduttamaan. Tuli konserttipäiväkin, yksi Ellissaaren elämän valopilkkuja. Joku hyväntekeväisyysjoukko lauloi, soitti ja tanssi. Joukko kuului hienostoon, he olijat kauniita nähdä sekä kuulla, ja he loivat ystävällisiä silmäyksiä Ellissaaren turtuneeseen kansaan. Mutta Marketta Suomalaista sekin vain harmitti. Oi, hyvät Amerikan laulajat, ette te laula tukahduksiin ellissaarelaisen kasvavaa katkeruutta. Iltaisin hajautui suuren salin kansa, miehet ja naiset kukin omalle puolelleen. Syksyisen siirtolaistulvan vuoksi olivat kaikki huoneet, suuremmat ja pienemmät asutut. Marketta Suomalainen näki viidenkymmenen italialaisen ja tshekkoslovakin riisuutuvan huoneessaan ja totesi, että suomalaiset ovat erinomaisen puhdasta väkeä. Lääkäri siistissä khakiunivormussaan tuli iltakierrokselleen pienen, sievän sairaanhoitajattaren seuraamana. »Haluaako joku jotain?» Joku ruikutti voidetta hyttysenpuremiinsa — ja sai. (Ellissaari oli hyttysparvien paratiisi.) Mutta Marketta Suomalaista harmitti nykyisin huolenpitokin. Ei hän ollut pyytänyt päästä holhouksen alaiseksi. Hän veti huovan silmilleen ja painautui nopeajalkaisten, minimaalisten vuodetovereitten seuraan. Häntä vaivasivat katkeruuden ja suuttumuksen hyttyset, eikä niiden puremille ollut voiteista apua. Suuri rautaovi sulkeutui raskaasti. Avain ratisi lukossa. Ja kumeasti kumahtivat poistuvat askeleet käytävässä. Marketta ei saanut unenpäästä kiinni. Se, että ovi oli lukossa ja avain jonkun toisen taskussa, ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Ja lisäksi oli vahdilla nuha. Säännöllisin väliajoin hän aivasti. Se oli kuin ukkosen jyräys tyhjässä yössä. Marketta Suomalainen alkoi olla kuin henkilöitynyt vapauden odotus. Kaikki muut tunteet olivat kuolleet. Oli jäänyt vain tämä pohjaton vapauden kaipuu. Jokainen ovenavaus lupasi vapautta. Jokainen vapautettujen nimenhuuto oli odotuksen huippukohta. Hänenkö nimensä tulisi nyt? Joka kerran oli Marketta ensimmäisenä odottavien, toivovien tai välinpitämättömästi väsyneiden joukossa, joka tiivistyi nimiähuutavan vahdin ympärille. Pari sekunttia, ja jännitys laukesi. Muutamien silmistä loisti riemu, toiset laahautuivat pää painuksissa takaisin istuimilleen. »Olipa kuitenkin onni, että hän edes pääsi pois, on kuulemma ollut jo neljä kuukautta täällä ja minä vasta neljä päivää», kuului joku sanovan. Ellissaari näkyi kehittävän lähimmäisenrakkautta. Kaikki olivat kuin samaa suurta perhettä. Surut olivat yhteiset, samoin ilot. Niinkuin tupakka ja syöpäläisetkin. Marketta Suomalainen joutui vihdoin vuorollaan pieneen oikeussaliin. Oli siinä tuomari ja raamattu ja kirjureita ja tulkkeja. Käsi pystyssä vannoi kutsuttu, että oli Marketta Suomalainen eikä kukaan muu ja että tuli vain opiskelemaan, niinkuin kotimaiset paperit ja vastaisten professorien lausunnot sanoivat. Ja puheenvuoron kerran saatuaan lisäsi Marketta Suomalainen vielä samaan hengenvetoon pari vähemmän kohteliasta sanaa sydämensä huojennukseksi ja tuomarin ojennukseksi. Mutta asiaa piti vielä selvitellä ja kaikki lain kirjaimet täyttää. Ja Marketta Suomalainen sai odottaa. Hänen keltainen lippunsa vaihdettiin vihreään ja hänet vietiin uuteen huoneeseen. Täällä asustivat ne, jotka eivät olleet selviytyneet tuomarinkuulustelussa ja jotka olivat odottaneet viikkoja ja taas viikkoja ja yhä odottivat. Huone oli edellistä pienempi ja vain naisille varattu. Täällä ei enää naurettu eikä kisailtu. Mutta ei täällä kiroiltukaan. Tuskin täällä odotettiinkaan. Oli vihdoinkin alistuttu asiaintilaan. Marketta Suomalainenkaan ei enää nauranut. Ei edes kiukutellut. Eikä ikävöinytkään. Hän alkoi vajota Suureen Turtumukseen. Mutta katso, joku New Yorkin sisälähetysseura oli pystyttänyt pienen komeron huoneen nurkkaan. Ja sitä nurkkausta Marketta siunasi. Sen sisällä hymyili nuori neiti jaellen kangaspaloja puvuiksi ja korutöiksi. Työtä, työtä! Työtä tähän kirottuun toimettomuuteen, joka kymmenkertaistutti odotuksen ja pettymykset ja joka jätti aikaa valitukseen ja itkuun. Nuo näkyivät ymmärtävän: panna ihmiset näpertelemään jotain, kiinnittämään ajatuksensa johonkin muuhun kuin ikäväänsä. Ja olihan siitä suoranaista hyötyäkin. Marketta Suomalainen katsoi hamettaan ja purskahti nauruun. Kaiken totuuden nimessä oli myönnettävä että oli siinä viikon kuluessa valkea ehtinyt jo muuttua mustaksi. Marketta kun oli parin tunnin Ellissaari-vierailua arvaillen jättänyt kaiken tavaransa kaupunginpuoleiselle rannalle. Ei Marketta Suomalainen ennen ollut kerjännyt. Mutta uusia elämyksiä sitä kai tässä oli osaltaan hakemaan tultukin. Ja sitäpaitsi on ihme, miten kaikkeen vähitellen tottuu, kun tottua täytyy. Marketta seisoi aikansa jonossa, sai hymyilyn ja pukukankaan. Niin istui hän taas rautaristikkoikkunan ääressä ja kohotti katseensa neuloksestaan. Miten vihreällä Ellissaaren pihapuistikko näyttikään nyt. Melkein kauniilta. Kun näin tyynesti kaikkea ajatteli, muistutteli mieleensä, että olihan täällä Ellissaarella lapsilla oma leikkikoulu, missä saivat leikkiä ja oppia, ja missä heille jaettiin vaatteitakin. Aikuisillekin oli oma urheilutuntinsa. Ja yhteiskunnallisten ja kirkollisten yhdistysten työntekijöitä kävi joka päivä englanninkielen opettajina ja ystävinä. Ulapalla kimmelsi auringon kilo. Mutta. Katsele tätä kaikkea rautaristikon takaa! Joka hetki muistuttaa sinua siitä, että olet vanki. Sellainen muuttaa valkeankin mustaksi. Ei huomaa aurinkoa eikä vihreätä kenttää, ei leikkikoulujakaan. »Miss Marketta Suomalainen». Kutsuiko joku? Vahti siinä oli suurine avainkimppuineen ja papereineen. Marketta Suomalainen katsoi vahtia suoraan silmiin, kuunteli eikä älynnyt. Hän oli tätä hetkeä niin hartaasti toivonut pitkien odotuksen päivien pitkinä tuntema, että oli lopuksi jo lakannut toivomasta eikä siis nyt enää jaksanut älytä eikä uskoa. Siirtolaisyhteiskunnallisen työn sisar ryntäsi nyt Marketan luo: »Ettekö kuule, Te olette vapaa. Joutuin, viimeinen lautta tänään lähtee viiden minutin kuluttua New Yorkiin.» Hämärästi vaistosi Marketta Suomalainen, että Ellissaaren järkkymättömiä muureja olivat arvovaltaisten sähkösanomat, selitykset ja vaatimukset ruvenneet pommittamaan, ja muurin oven oli täytynyt aueta. Viivana tulisi Marketta Suomalainen vilahtamaan siitä ulos. Sitä ennen vain nopeat hyvästit venäläiselle ruhtinattarelle ja saksalaiselle palvelijattarelle ja italialaiselle äidille ja hänen tusinalleen musta päisiä ja kaikille uusille ystäville, viimeksi viuluniekallekin vielä ikkunan läpi. »Seis, seis», huusi vahti, »tavaranne». Nuoralta huoneen »pyykkinurkasta» vetäisi Marketta puolikuivan alusvaatteen. »Muut tavarat jo kaupungissa», naurahti hän vahdille ja oli vähällä kiepsahtaa tämän kaulaan. Oli niin helppoa antaa anteeksi nyt, kun jo toinen jalka seisoi vapaalla maalla. Ja mitäpä pahaa ne olivat tehneetkään, kun oikein järkeään käytti. Tehtävänsä vain, ja joka ammatti se tekijäänsä leimansa lyö. New Yorkissa oli Marketta Suomalaisen tulevan yliopiston puolesta ystävällisiä ihmisiä hinaamassa häntä hotellitalon korkeuksiin. Ja niinkuin hotellin tervetullut perinpohjainen kylpy puhdisti Marketta Suomalaisen Ellissaaren liasta, niin pyyhkivät näiden hyvien ihmisten ja myöhemmin kaikkien heidän satojen hengenheimolaistensa auliit kädet ja ystävälliset sanat pois Setä Samulin ja suomalaisen ylioppilastytön ensiesittelyn katkeran vaikutelman Vapauden Maasta. Ja Marketta Suomalainen, Ellissaaren entinen vanki, oppi nauramaan ahdinkoajalleen ja kiitollisena arvelemaan, että hyvä on viikoksi kadottaa vapautensa ymmärtääkseen sen arvon. 3. VALKOINEN JA MUSTA NEW YORK. New York ja Marketta Suomalainen esittäytyivät toisilleen. New York näki väsyneen ellissaarelaisen monien matkalaukkujen keskellä. Ja vähäinen suomalainen matkustaja näki matkalla ihailemansa valtameren jähmettyneen kivi-, betoni- ja rautamereksi. Sen 30-40 kerrokseen kohoavien aallonharjojen välistä etsi yhtä turhaan kuin Atlannilta vihantaa lehvikkoa, ja sen aallonlaaksot kuhisivat helmeilevän pärskeen sijaan vihlovaa vauhtia kiitäviä junia, törähteleviä autoja ja kiireisiä ihmisiä; valkoisia, keltaisia ja mustia. Suurimittaisuus, joka valtamerellä hurmasi, tuntui täällä ahdistavan, painavan ja murskaavan. Mutta Marketta Suomalaisella ei ollut kiirettä. Kierrellä vierasta kaupunkia yksin ja ilman ohjelmaa on nautinto. Jollakin käsittämättömällä tavalla Marketta Suomalainen löysi tien maanalaiselle asemalle ja litistettiin joukon nyrkkivallan vaikutuksesta vaunuun, »subway'hin». Oli lounaan aika ja tungos maanalaisissa junissa tavaton. Vahvasti maalattuja miljoonakaupungin tyttöjä kuin samasta muotista puristettuja, samoin shinglauksin, samanlaisin puvuin, samoin huudahduksin. Purukumia imeksiviä, sanomalehtiä lukevia miehiä. Kaikilla päätön kiire ja konemaisesti eteenpäinvyöryvän elämän leima kasvoillaan, koneosasia suuressa kaikkinielevässä suurkaupungin myllyssä. Marketta Suomalainen nousi ylös jollakin pysäkillä, josta ei tiennyt mitään, ennen kuin suuret kauppapalatsit, pörssit ja pilvenpiirtäjät todistivat sen kuuluvan »down town'iin», ala-New Yorkiin, liikekaupunginosaan. Se on miljoonakaupungin sydän. Siellä kuulee sen valtasuonien sykinnän. Jättiläismäisiä kauppapalatseja, virastoja, Broadwayn valoreklaameja. Ihmisiä, autoja, hevosia, junia maan alla, päällä ja yläpuolella, kaikki pyörryttävässä liikkeessä. Taivasta pieni neliö pilvenpiirtäjien nenissä. Marketta Suomalainen sai ensimmäisen vaikutelman New Yorkista, kuvan, joka jää niin monen hätäisen ja pintapuolisen matkailijan mieleen merkitsemään Amerikkaa. Ja kuitenkin on se vain osa tämän suunnattoman kaupungin ulkokuorta. Ja vain pieni murto-osa Amerikkaa. New York on Amerikan kaupungeista ehkä kaikkein vähimmän aitoamerikkalainen. Se on portti, jonka kautta alituiseen virtaa Atlannin yli tulviva vieras aines uuteen maailmaan. Miljoonakaupungin liike-elämän keskuksessa nousee Marketta Suomalainen autobussin katolle. Näitä jättiläisautoja vyöryy tuhkatiheään toistensa ohi tavallisten autojen yhtenäisten mustien virtojen välissä. Ja kaiken tämän keskellä vaeltavat ihmiset vuorollaan varmoina yli kadun. Helsingin kiihtyvän katuliikenteen sekasortoon ja ainaiseen hengenuhkaan tottunut nauttii kuusimiljoonaisen New Yorkin ihmeellisen hyvin järjestetystä katuliikenteestä. Poliisien hoitaman valomerkkijärjestelmän käskystä seisahtuvat sadat autot yhdellä iskulla poikkikadun autoliikenteen ja valomerkkejä seuraavan ihmisruuhkan hengenvaaratta vaeltaessa kadun yli. Kerran myöhemmin näki Marketta Suomalainen tämän valtavan liikenteen tykkänään tyrehtyneenä. Se tapahtui silloin kun »Lindy», Charles Lindbergh, nuori lentäjäsankari saapui voitokkaalta Atlannin-retkeltään. Kevätaurinko paahtoi näännyttävästi. Päätä huimasi pilvenpiirtäjän aukealla katolla, jolla kolme ylioppilastyttöä tenttikirjat polvillansa oli löytänyt tuntikautisen odotuspaikan suuren päivän vaietessa. Vastakkaisen kivimuurin katto ja ikkunat olivat tiukkaan ahdetut väkeä. Lentokoneet piirsivät kaarensa taivaalle. Yksinäinen lentokone kiersi kirkkaan sinistä kupua ja tuprutti savua koneestaan sommitellen: Welcome Lindy. Ja Lindy tuli. Sankari saapui. Katuliikenne kivettyi. Koko New York vapisi jännityksestä. Kaupunginpomojen autojono vieri verkalleen katua, ja sotilassoittokunta marssi pauhaten. Ja Lindy: hatutta, tukka otsalle valahtaneena, poikamaisena ja hämillään. New York hurrasi ja huusi, kirkui ja kähisi pelkästä onnesta ja ylpeydestä. Yhtenäistä hurraamista aamusta iltaan, lippuja, juhlia ja sankkoja joukkoja. Moista ei New York ollut nähnyt konsanaan, tuskinpa suurina isänmaallisina päivinäkään. Mutta nyt, puolitoista vuotta aikaisemmin ei mikään keskeyttänyt Marketta Suomalaisen yksinäistä, suunnittelematonta New York-risteilyä. Autobussi vierii leveää Fifth Avenueta päästä päähän. Autobussin katolle kantautuu katupuhujan ääni puiston laidasta. Korkeilta telineiltään pauhaavat siellä rinnakkain aatteitaan raittiusmies, avioliitonuudistaja, uuden laihdutuslääkkeen keksijä ja poliitikko, kuka harvalle, kuka runsaalle kuulijakunnalle. Tuolla virtaa väkeä katkeamattomana jonona suureen rakennukseen. Nopeasti alas autobussin katolta, ja pian seisoi Marketta Suomalainen New Yorkin komeimman taidemuseon ovella. Metropolitan Taidemuseo käsittää kokonaisen korttelin ja pintapuolinenkin tutustuminen sen lukemattomiin osastoihin kymmenine, satoine huoneineen vie viikkokausia. Veistokuvaosasto alkuperäisine ja ei-alkuperäisine kokoelmineen antiikin Kreikasta nykypäivien Amerikkaan asti. Taulukokoelmat edustavat entispäivien ja nykypäivien mestareita, suuria ja pieniä, ulkomaisia ja kotimaisia. »Amerikkalainen Siipi» on ulkomaalaiselle kiintoisin, sillä se vie muukalaisen keskelle vanhaa amerikkalaista sisustusarkkitehtuuria ja taideteollisuutta. Jostakin huoneesta kuuluu luento: taide-esitelmä yleisölle. Kansanvalistusta. Mutta Marketta Pikakävijä ei ehdi pysähtyä. Nythän ollaan vain New Yorkin pintaa katsomassa. Taas vierii autobussi edelleen. Sen katolta näkee liikenteen harvenevan vähitellen. Kauppapalatsit ja yksityiset kaupatkin katoavat. Linja-auto on ajanut tunnin kestävän matkan kaupungin toiseen päähän, missä Fifth Avenuen ja Park Avenuen varrella New Yorkin rikkailla on asuntonsa. Mitkä kadut! Ylhäisenrauhalliset, leveät kuin Hudson-joki. Suuret yksityiskivirakennukset, valkoiset ja juhlalliset katsella. Loistoautot odottamassa ovien edustalla. Täällä Fifth Avenuella näkee myös valtavan Central Park'in loistossaan. Central Park on keskellä New Yorkia käsittäen 3 km2 laajan, pitkänkapean puistoalueen metsikköineen, kuvapatsaineen, järvineen, tennis- ja potkupallokenttineen. Se kumosi Marketta Suomalaisen ensimmäisen yleissilmäyksen luoman vaikutelman »lehdettömästä» New Yorkista. Vielä täydellisemmin tämä kumoutuu Brooklynissä. Brooklyn on suurten puistojen ja pienten, kukkapihamaiden ympäröimien huvilarakennusten kaupunginosa. Maanalainen pikajuna kyyditsee nopeasti sinne Hudson-joen alitse. On vaikea uskoa olevansa New Yorkissa ja ihmettelee, että tällä valtavoimaisella suurkaupungilla on liepeillään sellainen hempeä lapsi kuin Brooklyn. Brooklynissa on kuitenkin muitakin osia kuin puistonsa ja huvilansa kukkatarhoineen. Brooklynin liikepuolella on suomalaisillakin kotinsa. »Osuusleipomo r.l.» pistää siellä suomalaisen ohikulkijan silmään, ja silloin arvaat joutuneesi Brooklynin Finntown'in alueelle. Marketta Suomalainen ei ollut sillä hetkellä osuusleipomon sämpylöiden puutteessa, mutta hän tarvitsi heimolaisiaan ja äidinkieltään. Siksi hän nousi kauppaan haastelemaan liikeapulaisten kanssa. Finntown'issa on myös suomalaisten osaketalojen sarja, Toukola ja Joukola, Kaleva, Onnela ja Tyynelä. Käsittämättömiä ovat niiden nimet amerikkalaisille, ja uusi on niiden takana piilevä osuustoiminnallinen aatekin heille. Toukoloiden ja Joukoloiden suomalaiskodit ottivat tuntemattoman suomalais-ylioppilaan ylen ystävällisesti vastaan. Marketta Suomalainen jatkoi New York retkeilyään. Raitiotie on hidas kulkuväline pitkän matkan taipaleella, mutta se suo paremman tilaisuuden kaupungin katselemiseen kuin maanalaista tunnelia syöksyvä pikajuna. Pitkä Brooklynin silta (jonka rakentaminen on maksanut 21 miljoonaa dollaria) vie takaisin varsinaiseen New Yorkhin. Taasen liikennekaupunginosan hälinän läpi, komeiden museo- ja kirjastorakennusten ohi, rikkaiden yksityisasuntoalueen ylhäisten katujen kuvetta pitkin kaikesta edellisestä täysin poikkeavaan maailmaan: New Yorkin Afrikkaan, neekerien Haarlemiin. Rakennukset katujen varsilla käyvät kehnommiksi. Pari kadun väliä ja valkoinen New York on muuttunut vallan mustaksi. Pieniä mustia palleroisia hälisee kaduilla ja leikkii pihojen rikkakasoilla. Musta tupakkakauppias istuu kauppansa portailla. Ja hökkelin pienestä akkunasta kurkottaa paksu neekeriäiti kadulle, ja hänen suuresta suustaan tulee ryöppynä äänekkäitä kirouksia kadulla seisovan poikaviikarin niskaan lihavan käden yrittäessä ulottua naskalin villavaan tukkaan. Kaikkialla vain neekereitä, mustia, vaaleampia, vaaleita. Keskellä Haarlemin neekerikorttelia kohoaa neekerikirkko, jossa tämä musikaalinen rotu hartaudella laulaa ihmeellisiä neekerihymnejään, »spirituals». Musiikin, sen he ovat tuoneet tropiikin perintönä. Ja ylpeä valkoinen mieskin tulee joskus neekerikorttelin kirkkoon, neekerikorttelin yöklubeihin, joko köyhempien, kehnoihin ja kurjiin tai rikkaiden neekerien komeisiin klubeihin ja tanssipaikkoihin neekerimusiikkia ihmettelemään ja ihailemaan. Kaunis neekerikirjasto ja sen sivistynyt, sievä neekerihoitaja edustavat tämän erikoismaailman kultivoidumpaa puolta. Samoin neekerilehden ja neekeriyhteiskunnallisen työn toimisto. Marketta Suomalainen tapasi toimistossa johtavina valkoisen ja mustan, molemmat maistereita, molemmat tulisieluisia neekeriasian puolesta taistelijoita. Hän sai hämärän aavistuksen tämän maan kipeästä kohdasta: polttavasta neekerikysymyksestä, joka päivä päivältä kärjistyen vaatii ratkaisuaan. Myöhemmin joutui hän tämän tästä miettimään probleemin vaikeutta käytännöllisessä elämässä. Kerrankin, etelävaltioiden ylioppilaskokouksesta palattaessa, ylioppilaiden erotessa asemalla, sattui kuvaava tapaus. Hyvästeltiin, kiiteltiin. »Josephine, etkö tulekaan takaisin New Yorkiin?» kysyivät ulkomaalaiset ylioppilaat mustalta toveriltaan, joka oli kokouksen sisältörikkaimmat ja henkevimmät keskustelut alustanut. »Ei, menenkin ensin toisaalle», valehteli Josephine. Mutta toverien poistuttua nousi hänkin samaan junaan, tosin sen neekerivaunuosastoon. Nämä sivulliset eivät saaneet heti huomata maan suurta, verestävää haavaa. Maa oli hänenkin, vaikka hänen täytyi pohjoisvaltioiden rajoille asti istua Tuomosedän tyttärentyttärenä tovereistaan eristettynä »mustien vaunussa». Etelävaltioissa on neekerikysymys luonnollisesti vaikein. Suurten plantaashien valtavien orjajoukkojen saatua vapautensa, oikeutensa ja valtiolliset velvollisuutensa, käänsi heidän entinen isäntäväkensä heille selkänsä, ja oikeudet jäivät sittenkin vain paperille. Heitä ei käytännöllisessä elämässä siedetä etelävaltioiden vaaliuurnien äärellä. Heidän poikansa ja tyttärensä kilpailevat menestyksellisesti valkoisen rodun lasten kanssa collegeissa ja yliopistoissa, niissä, jotka jo avaavat heille ovensa. He suorittavat tutkintoja, mutta heidän ei ole helppo saada toimia muuta kuin omassa keskuudessaan. Ja he ovat luonnollisesti katkeria. Teoreettisesti on kysymys suurin piirtein ratkaistu, mutta käytännössä ollaan vielä kaukana ratkaisusta. Sen tiellä on yhteiskunnallisessa yhdyselämässä vielä montakin mutkaa. Vieraskin, joka on saanut vähänkään syvemmälle tunkeutua Amerikan neekeriprobleemin vaikeuksiin, ei voi ilman muuta tuomita valkoisia eikä ruveta hempeämieliseksi »oikeuden saarnaajaksi», sen enempää kuin hän toisaalta voi hyväksyäkään näkemäänsä kovakouraisuutta. Pohjoisvaltioissa on kuitenkin rotujuopa paljon pienempi. Varsinkin valkoinen ylioppilasnuoriso on kiihkeästi asettunut neekerien asian puolelle. New Yorkin (ja sinnehän tällä kertaa pitikin vain pysähtyä) neekeriasukkaat istuutuvat jo luonnollisesti ja huoletta valkoisen viereen sekä raitiotievaunussa että ruokalassa. Ja New Yorkissa on hänellä sitäpaitsi ainakin päämajansa, jossa hän voi olla oma itsensä, ujostelematta ja nöyryytyksen pelotta, turvapaikka, jossa eivät valkoiset vekarat ilku kaduilla hänen pöhöhuulilleen ja mustille poskipäilleen. Turvapaikka, jossa hänen ei tarvitse turhaan ja yhtä epätoivoisesti kuin epäonnistuneestikin yrittää kasvovärein ja tukansuorimispatentein saavuttaa samanarvoisuutta valkoisen lähimmäisensä kanssa. Tämä turvapaikka on 200,000:n neekerin Haarlem. Siellä hän on musta mustien joukossa. Mutta paitsi neekerikorttelia on New Yorkilla muitakin kolkkia, joita aito jenkki välttää, halveksii ja juuri ja juuri sietää. Ne ovat laitakaupungin syrjäiset kadut, valkoisten siirtolaisten asuntoalueet down town'illa, Itä-New Yorkissa. Kadut ovat kapeita, ahtaita, likaisia ja kaukana valoreklaameista. Katujen varsilla on jälkiä niillä päivisin seisovista työntörattaisista kauppakojuista. Vuokrakasarmien ovet ovat vierivieressä, perheet asuvat ahtaasti. Marketta Suomalainen huomasi kävelevänsä äärimmäisiä syrjäkatuja. Iltamyöhästä huolimatta pari repalaista siirtolaislasta leikki pimeällä kadulla tyhjillä pulloilla, ja juopunut italialainen hoilasi kadunkulmassa joutilaan katujoukon nauruksi. Vaikka yleensä New Yorkissa nainen on »rauhoitettu» ja poliisin erikoisen suojeluksen alainen, ei down town'ia suinkaan enää voi laskea »rauhoitetuksi alueeksi». Marketta Utelias päätyi monien mutkien jälkeen suomalaismajatalon suojiin. Mutta läpi yön kumisi kaupungin elämä. New Yorkissa ei hiljene kohu koskaan kokonaan, ei valkoisten eikä mustien New Yorkissa. 4. MUODONVAIHDOS SUOMALAISESTA YLIOPPILAASTA AMERIKKALAISEKSI COLLEGETYTÖKSI New York ei ollut Marketta Suomalaisen matkan määrä, vaan pieni yliopistoyhdyskunta luentorakennuksineen, laboratorioineen, kirkkoineen, asuntoloineen ja urheilukenttineen omalla rauhallisella alueellaan pikkukaupungin kupeella parin tunnin junamatkan päässä miljoonakaupungista. Viivana kiiti pikajuna pitkin Hudson-joen kaunista rantaa. Ensin Palisades-vuoret viettäen seinän jyrkkinä vedenrajaan, sitten tasankomaata mehevin niityin, hyvinvoivin kylin ja puutarhojen varjostamin pikkukaupungein. Sitten taas vuoria. Ja vihdoin pysähtyi puhkuva juna Poughkeepsien kaupungin asemalle. Pieni, rauhallinen Poughkeepsie ja sen ympäristö ovat jyrkkä vastakohta New Yorkin melulle ja pilvenpiirtäjien äärikuvalle. Kaupungin rantaa huuhtoo leveä Hudson-joki ja sen ympärillä kohoavat Catskill-vuorten korkeat kukkulat siintäen toinen toisensa takaa. Vanhan hollantilaisasutuksen hymyilevät kylät iloisenvärisine rakennuksineen ja puutarhoineen loistavat metsäisten vuorten rinteillä ja laaksoissa. Hudson-laakson laajat omenaviljelykset, jotka ovat Amerikan kuuluisimpia, antavat oman lisävärinsä syksyiseen maisemaan. Monet menneiden päivien tarut liittyvät näihin laaksoihin, eivätkä Catskill-vuorten vanhat peikot vieläkään ole hävinneet laakson kansan mielikuvituksesta. Tänne moniväristen kukkulain väliin, Hudsonin rannalle, pienen Poughkeepsien liepeille vei Marketta Suomalaisen tie, ja rämisevä, vanha raitiovaunu kuljetti hänet aina Vassar Collegen portille. Hän kokosi tavaransa, odotuksensa ja toivonsa ja aukaisi Collegen mahtavan pääportin. Yhtenä ryöppynä syöksyi lauma valkopukuisia vanhempia ylioppilaita uuden tulokkaan kimppuun. Vilkkaita epävirallisia esittelyjä. Rekisteröiminen, vienti dekanuksen eteen, opintosuunnitelman laatiminen, matkalaukkujen katoaminen. Ensi silmäys Collegen laajaan alueeseen, »campukseen», puistoineen, keinotekoisine järvineen, urheilukenttineen ja monine rakennuksineen. Tutustuminen asuntolan (dormitoryn) huoneeseen ja lähimpiin naapureihin. Kaikki kävi kuin kiivas tanssi »vastaanottokomitean» käsissä. Marketta Tulokas tapasi maan jalkojensa alla vasta, kun joku piteli Euroopan karttaa hänen edessään ja piirsi punaisen ympyrän Helsingin kohdalle. Hän näki kartan takana ystävällisesti hymyilevät silmät, harmaat kiharat, ja oli samassa suljettuna asuntolansa »äidin» (warden'in) tervetuliaissyleilyyn. Niin tuli suomalaisesta ylioppilaasta amerikkalainen ylioppilas, Vassar Collegen uusi »Finnish foreign student», suomalainen »muukalaisylioppilas». * * * Välille pari sanaa amerikkalaisesta yliopistojärjestelmästä sille, joka sitä ei tunne ja tahtoo tuntea: Amerikkalainen College, undergraduate College, ei ole samaa kuin amerikkalainen yliopisto, vaikka opinnot molemmissa voivatkin joissakin suhteissa käydä yksiin. _College_, kuten Vassar, on yleissivistävän ja korkeamman kansalaiskasvatuksen antava nelivuotinen oppilaitos fyysismatemaattisine, historialliskielitieteellisine ja taiteellisine tiedekuntineen. Se antaa maisteriarvon Bachelor of Arts (B.A.) kahden pääaineen perusteella, vaikka niiden rinnalla on tapana opiskella useita muitakin aineita. Suomeksi käännettynä vastaa College suunnilleen suomalaisen oppikoulun kahta ylintä luokkaa ynnä yliopiston kahta ensimmäistä opiskeluvuotta. Amerikkalainen _yliopisto_ taas, kuten esim. Columbia yliopisto New Yorkissa, tarjoaa under-graduateurssiensa lisäksi n.k. post-graduate-kursseina eri aloille valmistavia erikoisopintoja. Undergraduate Collegesta tuleva Bachelor of Arts voi vähintäin vuoden opiskelun jälkeen suorittaa tällaisessa yliopistossa ylemmän maisteritutkinnon, Master of Arts (M.A.) ja jonkun lisävuoden jälkeen filosofian tohtorin tutkinnon, (Ph. D.). Yliopiston postgraduate erikoisosastot ovat tavallisesti kolme tai nelivuotisia kuten: Medical College (lääketieteellinen), School of Engineering (insinöörejä varten), College of Agriculture (agronoomeja varten) j.n.e. Parhaimmat näistä vaativat pohjaksi koko undergraduate kurssin, jolloin esim. Vassar Collegessa luonnontieteissä, kemiassa, fysiikassa ja fysiologiassa erikoistunut ylioppilas voi jatkaa Columbia yliopiston lääketieteellisessä osastossa. Kuitenkin on sellaisiakin yliopistoja ja postgraduate kursseja, joihin pääsee suorittamalla vain osan undergraduate kurssista. Niinpä tapaa Amerikassa esim. lääkäreitä, joilla on takanaan eurooppalaisen mielestä hatarat opinnot ja taas toisia, joiden nelivuotiset undergraduate ynnä nelivuotiset postgraduate opinnot sekä lisäksi klinikka ja harjoitusvuodet vastaavat suomalaistakin lääkärivalmistusta. Oppilaitosten epäyhdenmukaisuus on yksi yleisimpiä ja vaikeasti tajuttavimpia piirteitä amerikkalaisessa opiskelu systeemissä. Monet Colleget ja Collegemuodot ovat lisäksi vasta syntymässä ja muovautumassa. Ja mikä tyypillisintä, ylioppilaat itse ovat niitä opettajien rinnalla uudelleen muovailemassa, he istuvat »Curriculum valiokunnissa» arvostelemassa, korjailemassa ja suunnittelemassa yliopistomuotoja ja oppikursseja. Erilaisuus suomalaisten ja amerikkalaisten yliopistojen välillä johtuu osaksi luonnollisesti jo amerikkalaisten Collegein ja yliopistojen pohjakouluista. Amerikkalainen oppikoulu, High School ei näet vie oppilaitaan suomalaista ylioppilastutkintoa vastaavaan päätepisteeseen asti, korkeintain suunnilleen seitsemättä luokkaa vastaavaan tutkintoon asti. »Kauheata, miten paljon te Suomessa ahdatte lastenne päähän tietoja», sanoo amerikkalainen opettaja. »Niin runsaasti kieliä ja matematiikkaa!» Amerikkalainen koululainen saa valita ylemmillä luokilla aineita harrastustensa ja taipumustensa mukaan. Voi sattua että Collegeen tulee oppikoulusta opiskelija, jolla on runsaat tiedot historiassa, mutta ei paljoakaan käsitystä kemiasta. Tai päinvastoin. Siksi joutuukin hän ensimmäisenä Collegevuotenaan jonkun verran tasoittamaan tietomääräänsä, ennenkuin jatkaa harrastamansa alan opiskelemista. * * * Vassar College on Yhdysvaltain vanhimpia ja aristokraattisimpia nais-Collegeja, samalla kuin sitä pidetään yhtenä maan ensimmäisistä sen opettajiston ja oppilaiden akateemisen tason vuoksi. Se on tietoisesti ja tarkoituksella eristetty yksinäiseksi yliopistoyhdyskunnaksi, jonne vain kaukaa ja heikkona kuuluu suuren maailman pauhu: tämä Alma Mater tahtoo kokonaan ylioppilaansa ajan. Tasasuhteisen naisen kehittymiseksi on tosin urheilulle, kerhoille, »yleisille esitelmille» ja väittä jäisille annettu sijansa ylioppilaselämässä. Amerikassa pannaan ennenkaikkea tasapainoisen, henkisesti ja ruumiillisesti terveen, elämään sopeutuvan yksilön ja kansalaisen kasvulle erikoisen suuri paino niin kouluissa kuin Collegeissakin. Silti pitävät ylen ankarat tutkinnot ja viikkotutkielmat piiskana selässä huolen siitä, ettei tämä yleisten harrastusten sija pääse liian suureksi ainakaan Vassar-tytön elämässä. Kello kahdeksalta aamulla aikaisen aamiaisen jälkeen lähtee ylioppilas luentorakennukseen luennoille. Varokoonkin jäämästä pois yhdeltäkään niistä! Tai vie hänen tiensä johonkin Collegen monista ja hyvinvarustetuista fysiologian, biologian, kasvitieteen, kemian, fysiikan tai psykologian laboratorioista. Kiireisen lounaan, lyhyen kävely tai urheiluhetken jälkeen taas takaisin luennoille tai kirjastoon; vasta päivällinen kokoaa opiskelijat rauhallisesti ja juhlallisesti yhteen, ja illaksi painuvat he taas kirjastoon viikon tehtävien tai lukukauden kirjoitustutkielmien kimppuun. Vassar Collegeen on vuosittain satoja pyrkijöitä yli määrän. Siksi saavat valitut suuren kilpailun painostamina pysyä ahkerina täyttääkseen ne vaatimukset ja mittapuut, jotka Vassar College asettaa oppilailleen. Yhä uudestaan saivat vakavista ja viisaista eurooppalaisista opinnoistaan ylpeilevät »ulkomaalaiset ylioppilaat» kummastella avaran kirjaston täpötäysiä huoneita. Vaikka jäihän silti aihetta ylemmyyden tunteeseenkin: opetus tuntui aluksi peloittavan käytännölliseltä. Tieteelliset teoriat tuntuivat liian kevyesti ja nopeasti johtopäätöksiksi vedetyiltä ja liian rohkeasti käytännöllistetyiltä. Mutta käytäntöä palvelemaan lienee tiede luotu. Ja jos käytännöllinen Amerikka aina välillä eksyy äärimmäisyyksiin, tehnee teorisoiva Eurooppa sitä puolestaan myös joskus omalla tahollaan. Varsinkin viikkotehtäviä Vassarin »ulkomaiset ylioppilaat» aluksi halveksivat liian koulumaisina, kunnes vähin erin tottuivat niihin, näkivät ja kokivat niiden arvon. Vassar Collegehan ei pyrkinyt olemaan mikään varsinainen yliopisto. Ainoastaan kaksi viimeistä vuotta siellä (junior ja senior vuodet) ovat tarkoitetut vastaamaan eurooppalaista yliopistoa itsenäistynein ja erikoistunein opiskeluin. Mutta ensimmäiset vuodet (freshman ja sophomore) ovat vartavasten »koulumaisia» ja kaikkia aloja koskettelevia, jotta nuori opiskelun aloittaja tottuisi täsmällisen opiskelun vauhtiin ja löytäisi oikean alansa. (Eipä osoittaudu suomalaisen yliopistonkaan ensi vuoden ylioppilas läheskään aina itsenäiseen tieteelliseen työhön kykeneväksi, hän menettää yhtä paljon kuin voittaa ohjaamattomilla ja järjestämättömillä opintoyrityksillään.) Lisäksi mainittakoon, ettei Vassar College pyrikään antamaan varsinaista ammattivalmistusta, vaan tahtoo ainoastaan luoda perinpohjaisen kulttuuritaustan intelligenttien, kykenevien naiskansalaisten kasvatukselle. Monille naisille jäävät Collegevuodet ainoaksi akateemiseksi opiskeluajaksi, ja totisesti sangen useille riittäväksi. Toinen kohta, mihin Vassar Collegen »ulkomaalainen ylioppilas» iskee eurooppalaisen-arvostelevat silmänsä, ovat ne ainaiset keskustelutunnit varsinaisten luentojen lomissa ja ohella. Mutta niidenkin suhteen oli pakko antautua, kun älysi, miten paljon aktiivisemmin aloitteleva ylioppilas näin osallistui luentoihin, miten paljon lähempää hän oppi näkemään aineensa ongelmia kaikki-mukaansa-vetävän keskustelun valossa ja miten paljon joustavammin hän alunperin tottuu lausumaan ajatuksensa julki suurenkin luentosalin perukoilta (joskus keskeyttäenkin professorinsa kysymyksellään tai vastaväitteellään) sekä loppujen lopuksi: miten paljon lähemmäksi professoriaan hän näin pääseekään. College-elämään kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin vain akateeminen opiskelu. Internaattielämä sinänsä liittää ylioppilaat läheisesti roisiinsa ja antaa Collegen kansalaisille läheisen yhteenkuuluvaisuuden tunnon. Asuntoloita, dormitoreja, on eri puolilla laajaa »campusta» seitsemän kappaletta, kukin 100 à 200 tyttöä varten. Ne muodostavat kukin lakeineen ja tapoineen oman, toisten samanlaisten maailmojen kanssa kilpailevan pikkumaailmansa. Collegen campukseen kuuluu kirkkokin. Joka ilta kuolee arkinen touhu hetkeksi. Ilta-aurinko punaa kirkon ikkunat, ja tapulin kellonsoitto täyttää puiston joka sopen. Ylioppilastyttöjen värikäs joukko etenee pitkänä kulkueena kirkkoa kohden. Lyhyt, hiljainen hetki on ohi. Taas hajaannutaan arkiaskarteluun, rynnätään kirjastoon ja lukukammioihin. Paljon riideltiin ja väiteltiin tästä pakollisesta kirkossakäynnistä, kunnes College luopui vanhasta traditiostaan, ja jäljelle jäi vain vapaaehtoinen iltahartaus. Mutta oli Collegessa muutakin kuin yhteinen kirkko, joka toi eri aineiden opiskelijat ja eri dormitorien asukkaat yhteen. Ennenkaikkea tietysti Ylioppilaskunta ja Ylioppilastalo. Ylioppilastalo sijaitsee puiston liepeillä, hiukan syrjässä luentorakennuksen, kirjaston, laboratorioiden ja asuntoloiden ryhmistä. Sen naapureina ovat voimistelurakennus, tähtitorni ja Collegen pieni sairaala. (Collegen 1150:ä ylioppilasta varten asuu Collegen alueella kolme lääkäriä ynnä yksi psykiaatteri.) Tänne Ylioppilastaloon kokoontuu Vassarin Ylioppilaskunta virallisiin kokouksiinsa. Sinne keräännytään myös epävirallisesti käsittelemään jotakin ylioppilaselämää koskevaa kysymystä niinkuin »Ylioppilaiden Itsehallintoa» t.m.s. Toisinaan taas ovat siellä Collegen väittäjäiset yleisemmistä aiheista: »Sananvapaus julkisessa elämässä», tai koskevat ne jotakin päivänpolttavaa (huom! v. 1925) kysymystä, kuten »Smith vaiko Hoover», jolloin pari kolme vastakkaisia mielipiteitä edustavaa ylioppilasta iskee toverien innokkaasti seuratessa vastakkain. Muidenkin Collegein ja yliopistojen edustajia saapuu joskus Collegein-välisiin akateemisiin väittäjäisiin. Väittäjäisten lomassa näki tämä sama sali lapsellisia ja päättömiä juhlia ja menoja tai hartaasti valmistettuja, enemmän tai vähemmän onnistuneita teatterinäytäntöjä. Näytelmäharrastus on tavaton, ja College-tyttöjen joukossa tapaa useita kykyjäkin. Myöskin varsinaisia teatteriseurueita ja orkestereja sekä yksityisiä esittäviä taiteilijoita vieraili usein Collegen kutsumina ja kustantamina. Kävipä siellä kerran Clevelandin sinfoniaorkesteri antamassa Sibeliuskonsertin. Sinä päivänä kohosi suomalaisylioppilaan kurssi monin verroin. Ylioppilastalon pikkusalit ovat kerhokokouksia varten. Kerhoja ja yhdistyksiä onkin jos minkälaatuisia ja nimisiä: poliittinen, uskonnollinen, yhteiskunnallinen, kosmopoliittinen, urheilijoiden, näyttelijöiden, luonnontieteilijöiden, jalkamatkailijoiden, ranskankielenharrastajien ja musiikkiharrastelijoiden. J.n.e. Mutta Ylioppilastalo ei ole vain vakavia virallisia kokouksia, kerhojen keskusteluja, väittäjäisiä ja konsertteja varten. Joskus siirretään avaran kokoussalin penkkirivit syrjään. Täytyyhän toki nähdä juniorien ja seniorien »Prom»-tanssiaiset. Molemmat pidetään kerran vuodessa. Suuri sali on satumaisesti valaistu. Sininen värilamppu heilahtaa punaisen kylkeen: »Eivätkö juhlijat jo tule? Katso, parvekkeet ovat kukkuroillaan opettajia ja alakurssien tyttöjä, juhlapuvuissa hekin. Näe, miten ne kurkottavat kaulojaan alas tyhjään saliin.» Sh, hiljaa. He tulevat. Orkesteri jyräyttää alkajaismarssin. Juhlavalojen lisäksi loistavat sadat silmäparit kuin taivaan tähdet. Saliin aaltoilee värimeri: satavivahteisina voittavat New Yorkin ja Pariisin kalleimmat ja kauneimmat tanssipuvut värilamppujen loiston. Koristeellisena mustana viivana etenee juhlapukuisten kavaljeerien komea rivi. Sininen lamppu säteilee punaiselle: Setä Samulin poika vetää niin harvoihin tilaisuuksiin juhlavaatteet ylleen, että kannattaa nyt loistaa sen kirkkaammin. Pienin askelin, juhlahermostuneesti hymyillen etenee kukkaisvyö alhaalla salissa: Grand March, tanssiaisten alkuseremonia. Sitä kestää kauan, sillä Grand Marchilla on monta mutkaa ja kiertoa, ennenkuin sen esittäjät ovat tehneet tehtävänsä ja ovat valmiit levitetyin rivein orkesterin pauhatessa ja yleisön tahtia taputtaessa marssimaan ulos. Ja sitten he tulevat takaisin, ja varsinainen tanssi alkaa. Serpenttiineja ja konfettia sataa parvekkeelta. Valot sammuvat ja syttyvät. Värit vaihtuvat. Pieni, innostunut sininen värilamppu on ehtinyt jo useasti iskeä merkitsevästi silmää naapurilleen. Kaksi päivää jaksaa kukkaismeri tanssia ja juhlia. Ja kaksi päivää jaksavat väsyneet »esiliinat» istua urhoollisen näköisinä salin seinämillä. Kahdeksi päiväksi ovat seniorit Collegen luvalla unohtaneet tentit ja luvut ja kaiken muun. Tanssi on elämää ja elämä on tanssia. * * * Marketta Suomalainen oli seurannut Ylioppilastalon ja dormitorien elämää niinkuin hän oli seurannut luentosalien ja kirjaston elämää, milloin itse osaaottaen, milloin syrjästäkatsojana. Nyt tahtoi hän löytää yleispiirteitä Vassarin ylioppilasmaailman vapaistakin harrastuksista. Muukalainen lankeaa niin herttaisenhelposti yleistämiseen. Se on vaara. (Kerran vaelsi Muukalainen Poughkeepsien katua Vassar Collegen ohi. Tuli aasi vastaan. Aasi veti pieniä rattaita. »Ai», sanoi Muukalainen, »Poughkeepsiessä käytetään aasia vetojuhtana. Miten kiintoisaa.» — »Daddy, katso hevonen, noin pieni hevonen», riemuitsi pieni poughkeepsiläispoika. »Ei se ole hevonen, se on aasi. Se viedään Eläintarhaan», vastasi pojan isä. Muukalainen ei toistanut huudahdustaan Poughkeepsien vetojuhdista.) Ja sittenkin Muukalainen taas yleistää. Vassar Collegella on vain yksi pääharrastus: opinnot. Ja joskin vapaiden harrastusten luettelo venyy pitkäksi, riittää siitä kunkin opiskelijan osalle vain sirpale, kaikille ei sitäkäään. Mikä sitten on edustavin näistä vapaista harrastuksista? Varmaankin urheilu? Sekin. Vassar-tytöllä on sekä pakolliset viikottaiset urheilutuntinsa että vapaa yksilöllinen urheilemisensa ja urheiluyhdistyksensä. Collegen lukemattomat tenniskentät, hockey- ja pallokentät, luistinradat, juoksuradat, uimahalli ja voimistelusali todistavat, että on sekä mahdollisuuksia että harrastusta. Sitäpaitsi sykäyttää Yalen ja Harvardin yliopistojen jalkapallo-ottelu vahvasti Vassar-tytönkin urheilijasydäntä, ja hänen täytyy päästä matkustamaan sinne mukaan huutamaan, maksoi mitä maksoi. Sillä Yale—Harvard ottelu on yleiskansallinen. (Amerikkalaisen jalkapallo-ottelun jälkeen ovat korvasi kuihtuneet. Katsojankin on hyvä olla tapaturmavakuutettu, sillä innostuneelta naapuriltasi voit piankin saada joko iskun tahi syleilyn riippuen pelin kulusta ja naapurisi puolueesta. Kilpailijan vakuutustarve on ehdoton, sillä tällainen kilpailu on todella julma taistelu, joka vaatii uhrinaan ainakin jonkun raajarikon.) Urheilu kuuluu siis eroittamattomasti amerikkalaiseen ylioppilaskuvaan, mutta ei niin oleellisena kuin kuvittelee se, joka ei koskaan ole elänyt amerikkalaisen ylioppilaan elämää. Varsinkin nais-Collegeissa on muita paljon leimaa-antavampia harrastuksia. Sellaisia ovat Vassar Collegessa yhteiskunnallinen ja kansainvälinen harrastus, tai paremminkin yhteiskunnallinen ja kansainvälinen henki. Yhteiskunnallinen saakoon myöhemmin oman lukunsa. Kansainvälistä innostusta kuvaa jo muutama piirre. C.I.E., Kansainvälinen Ylioppilasliitto, sen toiminta ja sen mahdollisuudet ovat yleisenä puheenaiheena. Eurooppalaisia C.I.E:n johtomiehiä on kiertänyt Amerikan yliopistoissa Amerikan vastaperustetun toimeliaan Kansallisen Ylioppilasliiton puhujina. Samaten on I.S.S. Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton alaosastona toimiva »Ylioppilaiden Keskinäinen Apuyhdistys» siellä ylen tuttu käsite. Ja entä Kansainliitto. Kun joku Kansainliittoa lähellä ollut vierailee Collegessa puhujana, on koko College tulessa ja innossa. Amerikkalaisin optimismin ja yleisin maailmanrauhauskoin katsoo Collegen kansakin toivorikkaana Kansainliittoon. Eivät kuitenkaan kaikki. College-tytön huoneesta voi ohikulkija kuulla useinkin kiivasta kiistaa Kansainliitosta. Mutta joka tapauksessa siellä ei eletä välinpitämättömyyden tietämättömyydessä, vaan ovat kansainväliset ongelmat ja maailmanrauha enemmän tai vähemmän viisaan pohdinnan alaisia. Amerikkalainen ylioppilas joutuu luonnollisesti käytännöllisestikin monenlaiseen kosketukseen vierasmaalaisten kanssa. Siirtolaisia tulvii Amerikkaan maapallon joka kolkalta. Ulkomaalaisia opiskelijoita tuovat sekä amerikkalaiset että eurooppalaiset apurahat Amerikan yliopistoihin. Amerikkalaiset ylioppilaat puolestaan taas matkustelevat innokkaasti Euroopassa ylioppilaskiertueina tai perheensä mukana. Amerikkalaisilla yliopistoilla on sitäpaitsi yleisenä tapana kutsua ulkomaalaisia vierailuluennoitsijoita esitelmöimään ylioppilailleen. Vassar Collegessakin niitä kävi tämän tästä, sillä Vassar College on erikoisen kansainvälinen. Olipa esitelmänpitäjä sitten norjalainen valtiomies tai ranskalainen taiteilija, saksalainen tiedemies tahi englantilainen kirjailija, kaikki he saivat alistua siihen aitoamerikkalaiseen tapaan, jonka mukaan esitelmöitsijän oli jäätävä esityksensä jälkeen vastaamaan kysymyksiin, joita innostunut ja tiedonhaluinen kuulijakunta hänelle sinkoo. Ja illan tullen kutsui Collegen presidentti, joka oli tämän kansainvälisen harrastuksen alku ja sielu, vierailevan suuruuden sekä muutamia oppilaitaan kotiinsa. Täten tapasi Marketta Suomalainen siellä kirjailijatar Aino Kallaksen. Hänen esitelmänsä ja käyntinsä jälkeen Marketta Suomalaisen toverit lopullisesti uskoivat, että Suomi on kulttuurimaa. Erikoispiirteitä näin poimiessa Vassar Collegen ylioppilaselämästä joutui huomaamaan kuvaavaksi sellaisenkin yksityispiirteen kuin »honor systeemin», jonka mukaan professori tavallisesti jättää oppilaansa kirjallisissa tenteissä yksin ja jonka mukaan jokainen on velvollinen ilmoittamaan luottamuksen väärinkäytöksen. Toverikuri ja »meidän Collegen kunnia» ovatkin molemmat niin voimakkaita käsitteitä, että tämä amerikkalaisille yliopistoille ominainen »kunniajärjestelmä» menestyy hyvin. Sen valttina on lisäksi kuitenkin se, että ylioppilas, joka on kerran joutunut kiinni vilpistä, on armotta pois pelistä, ei vain omassa Collegessaan, vaan ovat häneltä muidenkin arvokkaampien yliopistojen ovet suljetut. Jonkinlainen puritaaninen siveellisyys on myös tyypillistä Vassar Collegelle. Ylioppilasneitonen, jonka yöllinen sunnuntairetki New Yorkissa aikaansai juoruja, sai muitta mutkitta lähtöpassit Collegesta. Toiselta oli tavattu vähäinen spriivarasto. Hän joutui professorien ja Ylioppilaskunnan Kurinpitolautakunnan tuomittavaksi, ja eroitettiin lukukaudeksi Collegesta. * * * College-elämä, sen työ ja sen leikki eivät liittäneet ainoastaan ylioppilaita yhteen. Se lähensi opettajia ja oppilaitakin. Hyvää suhdetta edisti jo opetustavan keskustelumenetelmä. Sitä kehitti edelleen opettajien altis osanotto ylioppilaiden vapaisiin harrastuksiin. Opettajia olikin valtava kaarti, joten heillä riitti aikaa muuhunkin kuin luennoimiseen ja omiin tieteellisiin tutkimuksiinsa. Mutta ennenkaikkea elätti tätä läheistä suhdetta Collegen »advisor systeemi». College säätää kullekin uudelle tulokkaalle jonkun professoreista »advisoriksi», neuvojaksi ja auttajaksi opintojen järjestämisessä. Tämä »neuvoja professorisi» jää sitten Collegevuosiesi vakituiseksi ystäväksi. Hänen luokseen menet vapaasti huolinesi. Kenties hän kehoittaa sinua vaihtamaan pääainettasi, kenties tarttumaan keskitetymmin opintoihisi tai hankkii hän sinulle kesälomaksi ansiotyötä, tahi komentaa sinut Collegen psykiaatterin puheille. Tai ehkäpä sinulla ei ollutkaan erikoista asiaa. Sen kun vain juot 5 o'clock teesi hänen luonaan ja pakiset hänen kanssaan maailman poliittiset tilanteet tai kirjauutuudet tai jotkin aineesi tieteelliset ongelmat — jos, kuten tavallista, neuvojasi on samalla pääaineesi opettaja. Palaat tervehdyskäynniltäsi virkistynein ja avartunein mielin. Tai kenties et ollutkaan »neuvojaprofessorisi» luona, vaan jonkun opiskeluaineesi opettajan tai vaikka itsensä Collegen rehtorin kodissa, jonka avotakan ääressä istuen sait tunkeutua amerikkalaisen elämän ytimeen. Uuden Maailman ajatustapaan, sen ihanteisiin ja sen heikkouksiin samalla kun sait omasta puolestasi keventää ulkomailla aina kasvavaa isänmaallista tunnetaakkaasi kertomalla tuhatjärvien maasta kaukana Pohjolassa. Näin tunsi Marketta Suomalainen vähäisen muukalais-ylioppilaan-elämänsä vähitellen kutoutuvan tähän kauniiseen Collegeen, tunsi monien siltojen rakentuvan ylioppilastovereittensa, professoriensa ja itsensä välille. Vieras, kylmä dollarimaa, outo ja pintapuolinen College-kansa olivat muuttuneet eläväksi, rikkaaksi ja läheiseksi elämänkuvakirjaksi. Ja se kuvakirja tuli vähitellen avaimeksi siihen Amerikkaan, jota Marketta Suomalainen etsi, Amerikkaan, joka levisi kohisevan reklaamin takana, joka eli, tunsi, pyrki ja loi. 5. GRAMOFOONI JA PITKÄKOIPINEN NUKKE. Raymond Hall on yksi Vassar Collegen monista toinen toisensa kaltaisista asuntoloista, dormitoreista. Sen tiilikiviseinät ovat villiviinin peittämät aina kolmannen kerroksen korkeuteen. Leveät, vanhat portaat, joiden molemmin puolin kasvaa tuuheata pensaikkoa, johtavat sinne. Syksyisin ajaa suuri, ruma kuorma-auto niiden eteen. Ja auton matkakirstuvuoren keralla tulee 200 iloista asukasta. Sunnuntaisin tuovat loisto-autot isät, äidit, sisaret, veljet ja n.k. serkut vierailulle. Ja keväisin ajaa yhtä suuri ja yhtä ruma kuorma-auto taas talon eteen tyhjänä ja täyttyy matkakirstuilla. Siellä, Raymond Hall'issa asui siis taas kerran 200 nuorta naista. Collegen yksitoikkoisen elämän ilahduttamiseksi olivat he tuoneet asuntolan nurkkiin kaksi vaatimatonta huvittajaa, Gramofoonin ja Pitkäkoipisen Nuken. Tai oikeastaan legion Gramofooneja ja legion Pitkä koipisia Nukkeja muiden asukkaiden lisäksi. Niistä muista oli numero yksi: »warden», asuntolan äiti, jonka kodikkaisiin huoneisiin valtavan ruokailuhuoneen ja olohuoneen välissä talon ylioppilaat olivat poikkeuksetta tervetulleita. Ja numero kaksi: vanha hissimies, jonka oikea käsi oli työssä paisunut arveluttavan isoksi. Sitten vasta tulivat ylioppilaat, iloiset ja vakavat, ahkerat ja laiskat, lahjakkaat ja keskinkertaiset, rikkaat ja köyhät, kauniit ja rumat. College antoi kullekin ylioppilaalleen vuoteen, kaapin, pöydän ja tuolin. Kukin sai sitten varustaa huoneensa oman persoonallisen makunsa mukaan. Mikäli hänellä sitä oli. Ednan huoneessa soitti nyt illan ratoksi gramofooni »Vagabond King'iä». Jokainen asuntolassa yleensä soitti, vihelsi tai hyräili sinä vuonna »Vagabond King'iä». Onneksi nyt ei ollut »hiljainen tunti». Ahkerat eivät olleet vielä malttaneet palata kirjastosta, vaikka kello oli puoli kymmenen. Laiskat eivät olleet vielä paneutuneet maata. Lyhyt ilonpidon hetki päivän päättäjäisiksi. Ednan huoneeseen oli kerääntynyt kokoelma kirjavia pyjamaksia lyömään bridgeä gramofoonin tahtiin. Ja juoruamaan. Ehtihän yksitoikkoiseen nunnaluostarielämäänkin aina joku tapahtuma tipahtaa. Joku ylioppilastytöistä oli rakastunut uuteen, nuoreen italiankielen professoriin. Joku oli reputtanut kolmasti samassa aineessa ja potkittu pois Collegesta. Joku oli väitellyt rohkeasti ja radikaalisesti viime luennolla vanhan biologian professorin kanssa seksuaalihygieniasta. (Amerikkalaisilla ylioppilailla on usein rehellisenrohkea ja kaunis ote tällaisiin keskusteluihin.) Joku oli kirjoittanut novellikokoelman, joka julkaistaisiin jouluksi. Joku oli saanut apurahan maalausopintoja varten Pariisissa. Joku oli tehnyt Jotakin Jossakin Joskus. Edna, huoneenhaltija, istui lattialla tyynykasan päällä ja säesti juoruja banjollaan. Huone oli omintakeisesti kalustettu. Epämääräisiä mattoja, tyynyjä ja värejä. »Se on impressionistista», selitti Edna ja heilautti impressionistista Pitkäkoipistaan. Viereisestä huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan. Siellä asui Ahkeruus. Ja ahkeruus on hiljaa. Sormet korvissa nojasi Cynthia Keskiaikansa yli. Hän oli jakanut päivänsä 900:aan minuuttiin, ja jokaisella minuutilla oli tarkasti määrätty tehtävänsä. Huoneessa oli Collegen antamat standardihuonekalut. Ei muuta omaa kuin historiankirjojen kirjahylly. Ja kirjoituskone. Ei Gramofoonia eikä edes Pitkäkoipista. Mildredillä viereisessä huoneessa oli sekä Gramofooni että pitkäkoipinen, suurisilmäinen nukke. Täytyihän College-tapoja seurata. Mutta niitä ei kumpaakaan siellä huomannut. Mildred kuului Länsivaltioiden nukkuvien kylien ja kotien hyviin ja kiltteihin tyttöihin, hyvin suojattuihin ja pelottavan rehellisiin. Hän oli viettänyt kouluvuotensa internaattikoulun ankarassa kurissa, suojattuna maailman pahoilta — niinkuin myös hyviltä — tuulilta sen muhkeiden muurien sisällä. Kotona olivat hyvien vanhempien hyvät kädet olleet aina taluttamassa. Tänne Collegeenkin matkusti Mildredin äiti useasti pitkän matkan takaa seuraamaan lapsensa kehitystä. Köyhyys, suru ja elämän varjopuoli eivät kuuluneet Mildred & Co:n valtakuntaan. Varjopuolen ihmisrodulle kerättiin kirkossa kolehti ja neulottiin hyväntekeväisyyskerhoissa vaatteita. Mutta muuten se oli hyvin kaukainen. Silti osasi Mildred keskustella »elämän probleemeista» Collegen hurjien radikaalien, elämääkokeneiden tai älyniekkojen kanssa. Vieläpä pontevasti, siteeraamalla suurten miesten suuria sanoja suurista asioista tai toistamalla äidin ja isän ajatuksia uskonnosta ja kirkosta, avioliitosta ja sosialismista. Elämä ei ollut vielä katsellut tätä pientä enkeliä silmiin, saati sitten haastanut kaksintaisteluun kanssaan. Mildredin lähin naapuri oli pahin »radikaali». Nytkin kuului hänen, Bernice'n huoneesta kiivasta väittelyä. Bernice itse, pitkä, laiha, hehkuvasilmäinen tyttö, johti puhetta. Huone oli omistajansa näköinen. Suoria viivoja, ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Gramofoonin sijalla »Työväenkysymys». Pitkäkoipisen Nuken sijalla »Joukkosielu». Suklaarasian sijalla »Rikoslaki». Ruusujen sijalla Sinclair Lewis'n uusin romaani. Bernice halveksi »College-henkeä». Hän halveksi Collegen traditioita ja Collegen juhlia. Olivatko ne vanhojen, viisaiden, itsenäisten, akateemisten naisten arvon mukaisia! Bernice ei ottanut osaa mihinkään »luokkarientoihin». Hän maksoi sakot ja pysytteli rientojen yläpuolella. Colleget olivat nurinkurisia. Kirkko oli nurinkurinen. Koko yhteiskunta oli nurinkurinen. Kunhan hän päättäisi nämä sosiologiset ja valtiotieteelliset opintonsa Vassar Collegessa ja pääsisi Harvardin lainopilliseen osastoon jatkamaan, saisi maailma nähdä — —. Huoneessa kokoontui epävirallinen kerho epävirallisina aikoina. Tai ei se mikään kerho ollut. Olipahan vain kokoelma ylen viisaita ja ylen kapinoivia nuoria naisia. Nykyajan Nuorison Vallankumous. He tiesivät kaiken ja halveksivat kaikkea. Kukaan muu ei tiennyt mitään. Eivät ainakaan professorit eivätkä muut vanhat ihmiset ja yhteiskunnan mädänneet tukipylväät. Miksi he asettuivat vastahankaan, vanhat, Nuoruus menisi jokatapauksessa eteenpäin kumoten ja kehittäen Vanhojen ajatuksia ja töitä. Nyt ja aina. Ja erikoisesti nyt. Vuorotellen pengottiin ja pirstottiin »kerhon» käsissä »systeemit». Vanha avioliittosysteemi painettiin muitta mutkitta penkin alle. Sellainen ei kävelisi nykypäivien sivistyneessä ja tieteellisessä maailmassa. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys sai kovan tuomion: se oli kertakaikkiaan häpeä ihmiskunnalle. Kirkko ja uskonto eivät päässeet vähemmällä: kuka oli antanut tälle puritaanisten esi-isien hengelle oikeuden yhä hallita pimeällä opillaan Amerikan koteja ja kouluja! Ja kuka vielä puhui naisellisuudesta? Ja lopuksi päädyttiin psykoanalyysiin, ja psykoanalyysi synnyttää aina riidan. He olivat sodan-jälkeisen-maailman-nuoriso. Kiihkeästi tahtova, hiukan hämmentynyt, hiukan päämäärätön, kaiken vanhan kumoova, räiskyen uutta luova, uhmaileva ja kärsivä, sairas ja terve Ylimenokauden Nuoriso. Ei, Gramofoonia ei kukaan kuullut siinä ympäristössä. Ja Pitkäkoipinen Nukke oli siellä mahdoton. Mutta niitähän ei siellä ollut kumpaakaan. Vastapäisessä huoneessa ei tiedetty mitään näistä maailmaamullistavista aatteista. Kitty ja Mabel, Collegen urheilukiihkoilijat, asuivat ja ahersivat yhdessä. Molemmilla oli oma makuukomeronsa ja yhteinen olohuone. Kitty pänttäsi kemian kaavoja päähänsä, ja Mabel tutki kaularauhasten mikroskooppikuvia. Mutta aina välillä aloitti Kitty selostustaan viime hockeykilpailuista: »— — _jos_ vasemman sivustan Betty olisi — —» Ja katse kiintyi rakkaudella hockeysauvoihin, tennismailoihin, miekkoihin ja palloihin, jotka täyttivät huoletta kolmanneksen sekasotkuisesta olohuoneesta. Kityn ja Mabelin huoneessa sovellutettiin itsetiedottomasti, saarnaamatta ja salassa Bernicen huoneen suuret kommunistiset aatteet itse elämässä. Kityllä ja Mabelillä oli kaikki yhteistä. Kitty siitä hyötyi. Hän oli varattoman, koulujakäymättömän siirtolaisen tytär. Mabel kuuluisan monimiljonäärin ja tuomarin ainoa lapsi. Jos Amerikan suuret ja pienet kodit useinkin viettivät omaa eristettyä elämäänsä, kukoisti Collegessa sen sijaan täysi yhdenvertaisuus. Kitty ja Mabel olivat eroittamattomassa ystävyydessä viettäneet koko College-aikansa, ja kun Mabel lukujensa päättäväisiksi sai isältään 800 dollaria kesäistä ulkomaamatkaa varten, pisti hän rahat koruttomasti ystävänsä käsilaukkuun: »Minä olen matkustanut 30 kertaa Atlannin yli, mitäpä minä matkoista enää paranen. Nyt on sinun vuorosi. Good luck to you.» Käytävän päässä loikoili Phyllis yksin huoneessaan mukavalla leposohvallaan romaani polvia vastaan. Makeisrasia viereisellä pienellä teepöydällä tyhjeni nopeasti ja varmasti. Gramofooni ulisi: »— — I be happyyyy with youuuu.» Pitkäkoipinen »Polly» istui rentona sohvan nurkassa ja tuijotti suurin, julkein silmin kiinalaista silkkitaulua seinällä. Kallisarvoiset matot, värikkäät silkkityynyt, hienot taulut kertoivat rikkaasta, hemmotellusta huoneenhaltijasta. Tuhkakuppi ja savuke oli piiloitettu pöydän alle. Uusi säännönrikkomus Phylliksen pitkään ansioluetteloon. College oli laatinut tupakan-polttokiellon, vain määrätyillä alueilla puistossa saivat College-tytöt polttaa. Kompromissi! Phyllis sai viikottain uusia makeisrasioita ja ruusukimppuja ja vieraita. College ei sallinut miestuttavia tyttölasten huoneissa, mutta Phylliksellä oli loputon määrä veljiä, kaikki samanikäisiä ja erinäköisiä. Phylliksestä kiersi Collegessa hämäräperäisiä juttuja. Amerikkalaisenpuritaaninen College oli vähällä eroittaa hänet, mutta todisteita puuttui. Huhut vain kukoistivat. Ne kietoivat Phylliksen salaperäisen vaaralliseen vaippaan. Alakurssilaiset katsoivat häntä pelonsekaisella ihastuksella. Ja Phyllis kulki heidän keskellään niinkuin hän kulki kurinpitolautakunnan tyttöjen, professorien ja koko Collegen väen keskellä yksinäisenä, häikäisevänkauniina, velttona ja laiskanuhmailevana ja hymyili ivallisesti ja väsyneesti heille ja elämälle. Kokonaisuutena muodosti Raymond Hall'in kirjava kansa sittenkin eheän joukon. »Raymond Girls'einä» piti heidän yhdessä ylläpitää talon hyvää mainetta muiden dormitorien rinnalla. Raymond Hallin tytöt, niinkuin muidenkin dormitorien piirit edustivat sisäisintä ylioppilaselämää Vassar Collegessa. Ja siinä olivat Gramofooni ja Pitkäkoipinen Nukke miltei aina ja miltei joka paikassa statisteina. Kello käytävässä kumahti. Iltakellon soitto on ehdoton käsky yöpuulle eikä sääntöjen rikkojalle ole armoa. Bridge-joukko hajaantui. Radikaalit vaikenivat, toiset painuivat levolle, toiset kumartuivat syvemmälle kirjojensa yli. Gramofoonin ääni katkesi kesken, ja Pitkäkoipinen Nukke kääntyi kyljelleen. Takaovi torkkuvan hissimiehen selän takana kävi hiljaa. 6. AMERIKKALAINEN YLIOPPILASTYTTÖ JA AMERIKKALAINEN HITCH-HIKE. Maassa maan tavalla. Eipä siltä että hitch-hike olisi _vain_ amerikkalainen tapa. Mutta se on jenkkien keskuudessa yleisempi kuin muualla ja sopii parhaiten heidän maantievieraanvaraisuuteensa. Hike'n tiedät, jalkamatkan, jolloin reppu selässä, kartta ja kompassi kädessä, ihanassa ajattomassa vapaudessa marssit päiviä ja viikkoja, nukut missä sattuu, syöt missä sattuu. Hitch-hikella taas olet, kun jalkamatkasi päänumero on autolla-ajo. Ei omallasi, vaan toisten. Seisot tien varrella ja viittoat ohipyrähtäville autoille kyytiä kerjäten, ajat maksutta muutaman mailin, niinkauan kuin auton suunta pysyy omasi kanssa sopusoinnussa, taas kävelet ja taas ajat. Sana hitch-hike soi Marketta Suomalaisen korvassa oudonhurmaavana. Ja kun sen vielä lausui Mardi, oli suomalainen Marketta heti lähtövalmis. Mardi oli aito amerikkalainen ylioppilastyttö. Ei kuitenkaan sen enemmän eikä vähemmän tyyppi kuin muutkaan Vassar Collegen tytöt. Ei häntä voinut sijoittaa kerho eikä yhdistystyyppeihin, jotka luontevasti johtavat puhetta vaikka kuinka suurissa kokouksissa, pitävät enemmän tai vähemmän järkeviä esitelmiä ja ovat rajattoman aloiterikkaita. Eikä hän oikeastaan kuulunut Collegen ahkeriin lukutoukkiinkaan, jotka elävät pyhät ja aret kirjastossa ja kirjoittavat ylen nerokkaita tutkielmia. Vielä vähemmän kuului hän äärimmäisiin jazztyttöihin, jotka vahvasti maalatuin poskin ja karmiininpunaisin huulin ja verrattain tyhjin aivoin keskittivät ruumiin ja sielun voimansa pääasiallisesti lauantai-iltoihin. Eikä hän kuulunut sen enempää Collegen hyvinsuojattuihin, kiltteihin pikku-tyttöihinkään. Loppujen lopuksi oli hän kai lähinnä Vassar Collegen urheilijatyyppejä. Ja jokatapauksessa hän oli ahkeran Collegen surunlapsi. Sillä vaikka hän välillä nolasi sekä professorit että toverinsa yhtäkkisillä neronleimauksillaan tutkinnoissa, eli hän kuitenkin luvattoman paljon Collegen urheilukentällä ja luvattoman vähän sen kirjastossa. Mutta Mardi viis veisasi siitä. Hän kulki kädet syvällä urheiluhousujen taskuissa ja vihelteli huolettomasti viimeistä muotisäveltä. Lyhyt vallaton pörrötukka työntyi esiin tulipunaisen baskerin alta ja vihreät silmät iskivät veitikkamaisesti silmää itse Collegen rehtorillekin. Kauniiksi ei Mardia voinut sanoa. Mutta hauskannäköinen hän oli. Hyvin kasvanut ja hyvin hoidettu ja charmia täynnä. Toisinaan, kun weekend-tytöt pukeutuivat silkkiin ja samettiin ja turkiksiin ja ajoivat loistoautoissaan kavaljeereineen tanssiaisiin, ei Mardi seurannut heitä, vaan marssi ainaisissa urheiluhousuissaan läheisen kaupungin neekerikortteliin ja vei tusinan mustapäisiä vekaroita joen rannalle riehakkaaseen leikkiin. Laulun ja leikin välissä hän piti omalaatuista pyhäkoulua. Toisen kerran hän tilasi kuorma-auton, millä ajoi pikku-ystävineen kolmasti kaupungin ympäri ja huusi hurraata tusinan ja yhden hengen voimalla. Harva tunsi Mardin muuta kuin Collegen klovnina ja kepposten keksijänä. Ja kuitenkin tunsi ja tarkkasi hän elämää paljon vakavammin ja syvemmin kuin moni tovereistaan. Hänen terävä älynsä ja poliittinen harrastuksensa auttoivat häntä joustavasti seuraamaan »yleisiä asioita». Collegen tytöt lukivat yleensä ahkerasti sanomalehtiä, mutta harvalla oli Mardin veroista »Clipping Book'ia», johon hän oli vuosien vieriessä kerännyt sanomalehtileikkeleitä milloin minkin asian kehitystä seuratessaan. Kerran joutui Mardi tekemisiin muutaman tehtaantytön kanssa ja päätti itse koettaa tytön osaa. Rikas, palvottu dollariprinsessa seisoi parisen viikkoa tehdaspöydän ääressä, asui kahdeksan muun tehtaantytön kanssa yhteisessä huoneessa ja venytteli dollareitaan pitkäksi saadakseen viikkopalkan riittämään. Sellainen oli Mardi. Huolettoman, alati humoristisen kuoren alla oli terävä silmä, huomioiva mieli ja lämmin, osaaottava sydän. Oli vuoden ensimmäinen pakkasilta Vassar Collegessa. Marketta Suomalainen poti korkea-asteista koti-ikävä-kuumetta, jota hän pahenteli kävelyllä Collegen lumisessa puistossa. »Kuka siellä vaeltaa, häntä koipien välissä tällaisena siunattuna iltana, jolloin tähdetkin taivaalla nauravat?» Punabaskerinen tarttui suomalaisen käsipuolesta ja jatkoi: »Ahaa, joku ulkomaalaisistamme, Suomestako, sen parempi, niin saat, pieni Pavo-Nuumilainen, juosta kanssani kilpaa lempiprofessorini asunnolle. Jos hyvin käy, saamme iltateenkin siellä.» Ja sekunnin kuluttua: »Minä olen Mardi tai oikeammin Margaret tai vielä oikeammin Margaret Stone. Matta täällä on todellakin kylmä.» Samassa hengenvedossa veti hän valtavasta taskustaan kaksi paikattua, paksua hiihtosukkaa ja työnsi toisen omaan, toisen Marketta Suomalaisen käteen. Siitä sukasta se alkoi, Mardin ja Marketan ystävyys. Se sai vauhtia yhteisestä onnettomuudesta fysiologian laboratoriossa, missä Mardi ja Marketta endokrinologian kurssien laboratoriotovereina saivat syöttää jodia sammakonpoikasille. Pienet viattomat sammakonpoikaset kasvoivat ja kukoistivat, kunnes kokeilijat unohtivat jotkut ruokkimisajat ja löysivät lemmikkinsä kuolleina, toverien »koekaniinien» iloisesti polskuttaessa viereisissä lasipurkeissa. Illalla pitivät he surulliset peijaiset laboratorion kellarikerroksessa. Mardi tunsi täällä hyvin kaikki sopet, sillä kerran oli hän siellä viettänyt yönsäkin. Oli unohtunut iltakävelylle kello kahteentoista, ja kun ei Collegen kuri sallinut syyttä oleilemaan yli kymmenen, kiipesi Mardi mieluummin fysiologian laboratorion ikkunasta sisään kuin rupesi tekosyillä peittelemään harhailuaan. Toinenkin yhteinen onnettomuus liitti yhteen uudet ystävykset. Collegen pienessä ylioppilaskahvilassa, jossa Marketta Suomalainen tienaili taskurahoja, unohtuivat Mardi ja Marketta hellan ääreen juttelemaan paahtoleipien palaessa mustanhaiseviksi. Kahvilahuoneessa kilistivät paahtoleivän tilaajatytöt kärsimättöminä kuppejaan, ja ovessa näkyi kahvilan ylioppilas-pomo, joka antoi Mardin ja Marketan korville erinomaisen ja äänekkään näytteen monipuolista voimasanavarastoaan. Mutta mitä ihmettä oli Mardilla, dollariprinsessalla tekemistä ylioppilaskahvilan keittiössä? Siksi, että hän oli dollariprinsessa, piti hänen äitinsä tarpeellisena antaa hänen oppia unohtamaan, että hän oli miljoonaperijä. Äidinisän, kuuluisan amerikkalaisen dollarikuninkaan, entisen köyhän tehtaalaispojan uutteruudella, kekseliäisyydellä ja rohkeudella keräämät dollarit eivät saisi joutua ajattelemattoman tytön tuhlailtaviksi. Mardista ei saisi kehittyä tavallista dollariprinsessaa, hänen oli opittava jo nuorena kaksi läksyä: ymmärtämään työn ja rahan arvo, ja opittava muistamaan, että raha ei ollut korkeinta elämässä. Ja siksi sai Mardi kotoaan yhtä pienen viikkorahan, kuin Collegen köyhin stipendiaatti. Hän sai luvan tulla sillä toimeen. Jos tuli. Jos ei, sopi hankkia työllä lisää. Kotiin oli turha rahapyyntöä kirjoittaa. Sellainen oli Mardi. Ja nyt piti siis Mardin opettaa Marketta hitch-hikaamaan. Hei, lauantain viimeiset luennot olivat ohi, eikä tulevan viikon akateeminen taivas näyttänyt erikoisen uhkaavalta. Ruokavaroja reppuihin ja ulos Collegen portista. Mitäpä he autoista, toinen toisensa jälkeen ohisuhahtavista maantiehirviöistä. Niiden vuoro ei ollut vielä tullut. Pitihän ensimmäiset mailit toki nauttia reippaasta kävelytahdista, luonnosta ja week-end-vapaudesta. Mutta kymmenisen mailin painelun perästä oli jo halua jäädä tienvarteen pyytämään autokyytiä. Jo ajoikin melkein tyhjä auto näyttämölle, mutta _väärältä suunnalta_. Oli kuin tuuli olisi kääntynyt, ja kaikki autot alkaneet jyryyttää päinvastaiseen suuntaan. Vihdoinkin näkyi oikealle suunnalle tuleva pieni lordi sileällä sementtitiellä. Mutta se oli kattoa myöten täpötäysi: työläisisä, äiti ja äidinäiti, täti ja viisi lasta ja naapurin setä matkalla viikonlopuksi luonnon helmaan. Auto veti perässään telttaa pyörien päällä ja ruokavaroja kokonaisen siirtomaatavarakaupan verran. Tyypillinen lauantainäky amerikkalaisella maantiellä, sillä amerikkalainen rakastaa picknikkaamista. Mutta pian suhahti perässä tyhjältä näyttävä loistoauto. Mardi ja Marketta asettuivat toivorikkaina tienvarteen ja vilkuttivat vilkkaasti autolle. Mutta autoa ohjasi nuori nainen, ja vieressä istui nuori mies, ja he näkivät vain toisensa tai eivät ainakaan tien vierellä nöyrinä seisovia kyydinkerjääjiä. Juuri kun nämä epätoivoisina taas aikoivat alkaa marssin, pysäytti yksinäinen autoilija autonsa heidän kohdalleen. Mardi ja Marketta katsahtivat epäillen toisiaan. Heillä ei ollut muuta puolustusasetta kuin partioveitsi ja kynsisakset eikä vieraan, auliin miehen autoon ole aina turvallista nousta. Mutta reput olivat käyneet arveluttavan raskaiksi, vaikka niitä oli jo kahdesti availtu. Jalatkin painoivat kuin lyijypuntit Se ratkaisi asian. Pari mailia ajettiinkin all right. Mutta sitten erkani automiehen matkasuunta heidän omastaan, eikä hän suostunut pysäyttämään. Vauhti vain kiihtyi, ja auton perällä istuvien pikkuseikkailijattarien sydämen tahtikin kiihtyi. Mardi otti puukon tupostaan ja Marketta tapaili kynsisaksiaan. Mutta silloin astuivat onnen ja onnettomuuden enkelit käsikädessä näyttämölle. Kiivaassa vauhdissaan syöksyi auto tien mutkassa ojaan. Ja vähäisin vammoin pääsivät Mardi ja Marketta autosta omaa matkaansa jatkamaan. Mutta sen jälkeen he eivät nousseet yhdenmiehen-autoihin. Onni olikin myötä, auto toisensa jälkeen poimi heidät turvallisesti. Ja vihdoin oli Mardin kotiin — päämäärään — vain muutama maili. Mutta silloin näytti auto-onnikin loppuneen. Komea naisvaltikan ohjaama Lincoln antoi ylpeästi rukkaset. Pikku-perheinen Fordi otti heidät sivusiiville seisomaan viideksi minuutiksi. Viimeinen oli kuorma-auto. Autoilija ei tosin ollut ymmärtävinäänkään pyyntöä, mutta hitch-hikkaajat olivat kerta kaikkiaan päättäneet ajaa nämä viimeiset mailit Hudson-joen rantaa, ennenkuin täytyisi poiketa vuoristoon, ja niin hyppäsivät he takaapäin kuorman päälle auton hitaasti kömpiessä ylämäkeä. Mardin kotitienhaaran tullen täytyi lisäkuorman hypätä alas auton taas hiljentäessä vauhtia ylämäessä. Yks, kaks, kolme. Marketta Suomalaisen hame ratkesi ylhäältä alas ja Mardi toi alasvieriessään osan kuorman pytyistä maantielle. Ehtivät he kuitenkin kajauttaa kiiitoksensa »vieraanvaraisen auton» perään. Vauriot korjailtiin mikäli voitiin, ja Hudsonin kauniit rannat jäivät taakse. Catskill-vuoret siinsivät autereisina ja sinisinä. Ne kohoavat valtavana vuorisarjana hitaasti joen rannasta korkeimmat ja kaukaisimmat huiput häipyen taustaan. Nyt alkoi kiipeäminen ylemmä, yhä ylemmä vuorten huippuja kohti. Mardille, metsänkävijälle, oli tienoo jo tuttua ja niin oikaistiin metsän halki maantielle. Kaunis, pieni auto lähestyi. Marketta Suomalainenkin nosti kätensä jo tottumuksesta, ja auto pysähtyi. Mutta silloin kajahti Mardin voimakkain altto: »Bob, millä luvalla?» Autosta nousi Mardin veli nöyränä ja matalana. Hän oli lainannut lupaa kysymättä Mardin auton omansa ollessa epäkunnossa. Bob sai anteeksiannon, ja kolmisin jatkettiin eteenpäin. Veli jätettiin perheen suuren, komean huvilan eteen keskelle tenniskenttiä, suihkukaivoja ja kaunista puutarhaa. Mardi suhautti omalle pikkumökilleen. Väsyneenä ainaisiin vieraisiin ja kemuihin oli hän rakennuttanut oman pienen majansa puolen kilometrin päähän perhehuvilalta. Ilman palvelijaa, yksin omassa rauhassaan tai omine vieraineen hän eli siellä nauttien vuoristosta ja vapaudesta. Ja vuoriston pienessä hirsihuvilassa, avotakan ääressä lepuuttivat amerikkalainen ja suomalainen ylioppilas väsyneitä jäseniään. »Täällä Catskill-vuorilla elävät vanhat tarut ja vanhat peikot», haasteli Mardi istuen silmät ummessa matolla takkavalkean edessä. »Me tarvitsemme joskus asiallisen nykyajan välipaloiksi hitusen romantiikkaa. Kaikki me pyrimme omalla tavallamme takaisin luontoon. Meidän elämämme on sivistyksen etsimistä. Ja kuitenkin me nautimme, kun pääsemme sitä pakoon.» 7. AMERIKKALAISTEN YLIOPPILAIDEN YHTEISKUNNALLISET HARRASTUKSET. »— — ja tämä systeemi on keskittänyt vallan harvojen käsiin», lopetti Myra. Ujot, kumaraiset olkapäät suoristuivat hitaanvarmasti nojatuolissa. Suora, hoitamaton tukka heilahti uhmaiilen, ja laihat sormet puristuivat nyrkkiin. Collegen lahjakkaimman lukutoukan ja kiivaimman radikaalin pienet, mustat silmät paloivat tänään erikoisen kiihkeinä. Täällä hän aina vapautui ja kotiutui, täällä Collegen »Sosialistikerhon» puheenjohtajapöydän takana uskollisten toveriensa istuessa College-tavan mukaan tyynyillä lattialla hänen ympärillään. Heitä oli vain muutama kymmen tyttöä, väliin joku professorikin mukana. Toisinaan he pyysivät jonkun newyorkilaisen puhujan esittämään heille ajatuksiaan työehtosopimuksista tai lakoista. Useimmiten he kuitenkin itse alustivat keskustelunsa työn ja pääoman taisteluista, neekerikysymyksestä, tehdasprobleemeista. Kerran olivat sosialistisen Työväen Akatemian, »Brookwood Labor Collegen», oppilaat kutsuttuina koko Collegen vieraiksi väittelemään Vassar-tyttöjen kanssa kysymyksestä »Pitäisikö työväestön saada teollisuus käsiinsä.» Olisihan Collegen omasta »Sosialistiseurastakin» riittänyt radikaaleja väittelyyn, mutta toki oli repäisevämpää, kun erikoisen 2-vuotisen vasemmistokouluutuksen saaneet nuoret työläiset ja tulevat työväenjohtajat iskivät vanhoillisen Collegen vanhoillisia vastaan useita tunteja kestävissä väittäjäisissä koko Collegen opettajineen ja oppilaineen seuratessa kiivasta puheiden vaihtoa. Kansantalous ja sosiologia ovatkin Vassar Collegen suosituimmat aineet, joten tällaiset väittelyt eivät olleet varsin vailla pohjaa. Jokainen ylioppilas, kuuluipa hän sitten luonnontieteelliseen tai humanistiseen ryhmään, piti velvollisuutenaan tutustua ainakin kansantalouden alkeiskurssiin. »Sosialistikerho» ja julkiset tai yksityiset sosiologiset opinnot edustivat yhtä niistä kolmesta tiestä — teoreettista tietä — jolla amerikkalainen ylioppilas, niinkuin muidenkin maiden ylioppilas, pyrkii selvittämään suhdettaan yhteiskunnallisiin ongelmiin. Toista tietä tällä alalla: osanottoa käytännölliseen sosiaaliseen työhön opiskeluvuosina, edusti taas Vassar Collegen »Sosiaalisen Työn Kerho». Tämä kerho nousi oikeastaan Collegen Kristillisen Ylioppilasliiton helmasta. Aitoamerikkalaisen uskonnollisen katsantokannan mukaan olivat Vassar Collegenkin kristillisen ylioppilasliikkeen jäsenet erikoisesti pysähtyneet sen raamatunkohdan eteen, jossa sanotaan »rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi». Mutta »Yhteiskunnallisen Kerhon» piiri ei rajoittunut vain Kristillisen Ylioppilasliiton jäseniin. Se sai vastakaikua muidenkin ylioppilaiden piirissä, ja Collegen kerhoista oli se suurin ja innokkain. Sillä moni Vassar-ylioppilas oli huomannut akateemisen eristäytyneisyytensä vaarat. Jossakin kaukana heistä, kaupungin syrjäkatujen pimennoissa ja epämääräisessä elämässä eli yhteiskunnallinen kysymys. Joskus se hetkeksi sivusi heidänkin elämäänsä. Päivälehdet kertoivat rikollisuustilastoista, — selkäpiitä karmi ja päätä pudistettiin ikävien, yllättävien tietojen edessä. Kansantaloustieteen tenttikirjoista luettiin työlakoista ja työmaasodista, — ihmeteltiin ihmisten edesvastuuttomuutta. Repalainen kerjäläispoika pyysi almua kadulla, — painettiin kolikko varovasti pieneen likaiseen käteen tuumimatta hetkeäkään, oliko poika koulukarkuri matkalla eläviinkuviin vai todellakin sairaan leskiäidin ainoa ansiolähde. Kulunut vanhus laahusti kadun yli, — kaunis nuoruuden sääli nousi vanhuuden yksinäisyyden ja raihnauden edessä. Näin kosketti elämän todellisuus hetken karkealla sormellaan College-tyttöjenkin hiottua elämää. Mutta vain hetken. Ja heille oli sen kieli vierasta. Silloin he huomasivat, että he kaipasivat _todellisuuspohjalla_ seisovaa ihanteellisuutta eikä vain teorioja, mielenkiintoa, sääliä ja päänpudistusta. He huomasivat, että he olivat sokeat, tietämättömät ja yksipuoliset. He olivat tuominneet asioita väärin ja vetäneet vääriä johtopäätöksiä. Näin pitkälle ehtineinä ovat he jo astuneet ulos akateemisesta eristäytyneisyydestään elämän keskelle, missä näkökulma laajenee ja katsantokanta oikaistuu. Ja heissä herää halu rakentaa siltoja eri ihmisten ja eri kansanluokkien välille. Niiltä, jotka ovat näin havahtuen pyrkineet toimintaan ja jotka ovat aitoamerikkalaiseen tapaan työtä pelkäämättä ja työpäivänsä tarkoin järjestäen saaneet lukujensa väliin varastetuksi pienen vapaa-aikahetken, ei puutu työmahdollisuuksia. Kahdeksan vuotta sitten perusti ryhmä Collegen ylioppilaita pienen settlementin kaupungin laidalle. Pienissä vuokrahuoneissa se aluksi toimi vaatimattomin työmuodoin. Se oli etupäässä siirtolaisperheiden tukena tarjoten englanninkielenkursseja, ruoanlaitto-opetusta sekä lapsille kerhoiltoja, partiokursseja y.m. Mutta työ kasvoi. Eivät riittäneet enää vuokrahuoneet. Mikäs eteen? Oma talo. Amerikkalaisen ylioppilaan sanastosta puuttuu kokonaan sana »mahdoton». Oma talo oli settlementtyölle välttämätön ja oli siis yksinkertaisesti rakennettava. Vedottiin ponnella kaikkien ylioppilastoverien kukkaroihin ja sydämiin. Eikä suotta. Kun oikein tosissaan koetti, olikin itse asiassa helppo saada säästetyksi pienin uhrauksin viikkorahoistaan jonkinlainen ylijäämä. 50 % kekseliäisyyttä sekä saman verran hyvää tahtoa, ja tarvittavat tuhannet dollarit kertyivät vähitellen pikkusenteistä. Niiden mukana nousi nousemistaan kaupungin liepeillä Vassar-ylioppilaiden oma settlementtalo. Se oli jo melkein valmis, kun tie taas nousi pystyyn. Maalarit kohottivat taksaa, ja rahasto hupeni arveluttavasti. Mikäs eteen? »Me maalaamme sen itse valmiiksi», sanoivat ylioppilas-neidit. Kun siinä satakunta tyttöä kukin antoi yhden illan viikostaan heiluen sinisessä overallissa pensseli pystyssä, niin olipa ihme, jolleivät nämä yhdet illat yhteenlaskettuina jo saaneet aikaan settlementin huoneiden maalausta. Joutuipa siinä Marketta Suomalainenkin muiden mukana väritölppä ja suti kädessä katon rajassa keikkumaan. Eihän se jälki ensiluokkaista ollut. Toinen lykkäsi tasaista, toinen »töppäsi» perin huolettomasti. Mutta valmista tuli. Ja nyt on jo kolmen vuoden ajan oman settlementtalon kerhohuoneisiin kokoontunut parisen sataa pienempää ja suurempaa koulupoikaa ja tyttöä ylioppilaiden johdolla askartelemaan ja leikkimään. Voimistelusalissa ovat partiolaisryhmät harjoitelleet. Keittiössä ovat siirtolaisäidit oppineet ajan ja maan vaatimusten mukaan ruokaa valmistamaan tai ompeluhuoneissa vaatteita neulomaan. Nuoremmat ja vanhemmat ovat kerääntyneet oppitunneille ja luennoille. Suuressa salissa ovat sunnuntai-illoin perheet yhdessä juhlineet. Ja ylioppilaiden palkkaaman terveyssisaren vastaanotoilla on moni pienokainen saanut maksutta valohoitoa. Rikkaampien yhtymien monipuolisemmin ylläpitämiä settlementtejä pienessä mittakaavassa seuraten ovat Vassar-Collegen ylioppilaat pystyneet kannattamaan työllään ja rahoillaan perustamaansa pientä »Lincoln Center Settlementiään», kunnes kaupunki joku aika sitten lupasi rahoittaa työn. »Lincoln Center» on Vassar Collegen tyttöjen sosiaalisen työn keskus. Mutta muitakaan työmuotoja ei puutu. Ryhmä ylioppilaita käy säännöllisesti leikkimässä ja askartelemassa syrjäkaupungin neekerikorttelin villien katulasten kanssa. Yhteistyössä esikaupungin terveyssisaren kanssa järjestävät urheilijaylioppilaat, koululapsille retkiä ja urheilua. Köyhäinhoitotoimiston antamien osotteiden mukaan käydään vanhojen, yksinäisten ja köyhien luona, sekä kunnalliskodin vanhuksia tervehtimässä. Työrikkain on kesäaika, joka avaa monia ja suurempia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen työhön kuin lukuaika. Amerikkalainen velkataakkaa välttävä köyhän kodin lapsi viettää mielellään ainakin osan kesästä ansiotyössä. Tällöin on hauska yhdistää ansiopakko harrastukseen ja antautua kesäksi johonkin palkattuun yhteiskunnalliseen työhön. Rikkaammat ylioppilaat liittyvät suurin joukoin vapaaehtoisina mukaan. Polly, Vassar Collegen hockeymestari, valitsi kesäleirit. Niiden reipas elämä oli juuri hänen makuunsa. Lasten kesäleirejä, »camps», onkin Amerikassa legio. Paitsi kalliita kesäleirejä, jonne varakkaat vanhemmat kustantavat lapsensa kesäurheiluun, ehtojen lukuun ja oppimaan tervettä toverikuria, on sitten lisäksi lukematon määrä koulujen, kirkkojen ja hyväntekeväisyysyhdistysten ylläpitämiä kesä- ja partioleirejä köyhille tai sairaille suurkaupungin lapsille. Nuorten Naisten Kristillisten Yhdistysten aikuisille varaamat kesäleirit tarvitsivat nekin vakituisten työvoimien lisäksi ylioppilaita urheiluohjaajiksi. Tehtaat ja suurliikkeet järjestivät samaan tapaan henkilökunnilleen lomaleirejä. Niin, että Pollyn tarvitsi vain valita jokin monista mahdollisuuksista. Janet, joka oli jo viimeistä vuotta Vassarissa ja valmistui kirjallisuuden opettajaksi, sai aivan erikoisen kiintoisan työsaran kesäksi. Suuri naisyliopisto Bryn Mawr avaa joka kesä tyhjiksi jääneet suojansa tehtaantyttöjen kesäkoulun käytettäviksi. Professorin apulaisena vietti Janet vihkojen korjaajan virassa rikassisältöisen kahdeksanviikkoisen ajanjakson tehtaantyttöjen parissa. Vieläkin lähemmäksi tehdas työväen useimmalle College-ylioppilaalle tuntematonta elämää pääsi Marion, sosiaalisen kerhon sihteeri, valitessaan kesätyökseen varsinaisen tehdastyön. Sehän ei ollut mitään sosiaalista työtä, mutta tulkoon se tässä yhteydessä sittenkin mainituksi, sillä siihen antautuivat erikoisesti monet sosiaaliseen työhön myöhemmin aikovat tai kansantaloutta opiskelevat ylioppilaat. He tahtoivat päästä teoriojaan käytännössä kokeilemaan ja kirjatietojaan eläviksi elämään. Tehtaantyttönä ansaitsi ylioppilas huomattavasti vähemmän kuin palvelijattarena, tarjoilijattarena tai muilla varsinaisilla kesäisillä ansiotyöaloilla. Collegetytöltä meni viikon ansio kädestä suuhun, hyvä kun riitti, mutta kokemus oli sosiaaliselta kannalta paljon antavampi. Maude väitti kuitenkin valinneensa kaikkein jännittävimmän yhteiskunnallisen kesätyön Labradorin kolkolla, jäisellä niemellä kaukana pohjoisessa. Sinne ei köyhän opiskelijan auttanut yrittää muuta kuin Collegen lähettinä, sillä matka jo nieli kokonaisen omaisuuden. Siitä huolimatta kerääntyi joka kesä vapaaehtoisia, etupäässä lääketieteen ylioppilaita, tohtori Grenfellin 10. v. sitten avaamalle »lähetysasemalle» hajaantuakseen kukin yksinäiselle kolkalleen huolehtimaan alkuperäisten pikkukylien edistyksestä ensi avun antajina, terveyshuollon neuvojina, opettajina ja valistajina. Maude pakkasi innolla kauniin matkakirstunsa ja matkusti reippain mielin Labradoriin täynnä tunteilevalle, vaaleanvihreälle dollariprinsessalle ominaista hehkuvaa halua auttaa ja kohottaa tämän alkuperäisen nurkkakunnan köyhää kansaa. Hän voiteli ja sitoi ensimmäisen »potilaansa» vioittuneen otsan. Nuoren, alttiin sydämensä työilossa ojensi hän sitten hienon, pehmeän kätensä vastaanottaakseen kiitoksen. Vastahakoinen pieni potilas, jonka tappeluhaavat olivat ennen saaneet häiritsemättä arpeutua jotenkuten, inhosi ja pelkäsi kaikkea hoitoa. Hän sylkäisi vihaisena maahan, peräytyi pari askelta ja linkosi taitavasti kiven »hyväntekijänsä» silmään. Maude palasi kesän kuluttua takaisin ihmisten ilmoille arpi silmäkulmassa. Mutta hän oli saanut Labradorista muutakin kuin tämän arven. Hänen pehmeä, marttiira-tunnelmiin taipuva sydämensä oli sekin saanut kivenheittoja, mutta terveellisiä. Se oli karaistunut niistä ja kypsynyt. Maude oli kesän kuluessa vähitellen voittanut vastahakoiset, vieraisiin »häiritsijöihin» ja valistajiin tottumattomat alkuasukkaat. Ja hänelle oli monina illan jutteluhetkinä heidän pikkupirteissään auennut uusi maailma. Hän oli päässyt elämän antamisen ja ottamisen läksyn aakkosiin. Ylioppilaiden yhteiskunnallisten harrastusten kolmantena ryhmänä voi vihdoin mainita varsinaisen ammatillisen valmistuksen yhteiskunnalliseen työhön elämänkutsumuksena ja ammattina. Yhteiskunnallista työtä tehdään nykypäivinä, varsinkin Amerikassa, ennenkaikkea tarkan järjestelyn merkeissä, varsin spesialisoitunein työmuodoin ja etupäässä palkatuin, kouluutetuin voimin. Se on siellä voittanut ehdottomasti ammatin ja elämänuran aseman. Tätä kouluutusta varten onkin Amerikassa useita yhteiskunnallisen työn opistoja College-kurssinsa päättäneitä, yhteiskunnalliselle alalle antautuvia yli oppilaita varten. Heidän Collegevuosiensa yhteiskunnalliset harrastukset, olivatpa ne teoreettista tai käytännöllistä laatua, ovat tähän tietysti erinomaisena valmistuksena. 8. YLIOPPILAIDEN OMA APU. Kaikkialla maailmassa järjestäytyvät ylioppilaat nykyään yhteiseen sotarintamaan hiomaan aseitaan Opintovelkahirviötä vastaan. Aseet ovat: sopivan ansiotyön järjestäminen ylioppilaille sekä ylioppilasruokaloiden, majatalojen, kirjakauppojen y.m.s. perustaminen osuustoiminnalliselle pohjalle. Ja sotarintama on: Ylioppilaiden Oma Apu-liike. Oikeastaan ei Ylioppilaiden Oma Apu (Student Self Help) ole erikoisesti amerikkalainen liike, vaikka se Työn Maassa otetaankin itsestäänlankeavampana kuin monessa muussa maassa, ja vaikka »ansiotyöylioppilaita» (englanniksi Work Student, saksaksi Werk Student) on Amerikassa ollut tavallaan aikaisemmin ja suhteellisesti enemmän kuin muualla. Varsinainen nykyaikainen ansiotyö-ylioppilaiden yhteistoiminta sekä järjestelmällinen, osuustoiminnallinen oma-apuliike syntyi kuitenkin vasta maailmansodan jaloissa ja ennenkaikkea KeskiEuroopan maissa. Siksi ensin pieni valmistava vierailu Eurooppaan! Maailmansodan tuottama kurjuus synnytti ylioppilaiden oma-apuliikkeen ensin _hätäkeinona_. Keski-Euroopan ylioppilasmaailma sai niittää sodan jälkisadon koko kaameudessaan. Ylioppilaat palasivat rintamilta. Useimmat heistä olivat ruumiillisesti ja henkisesti raunioina. Heidän kotinsa oli hävitetty. Ruokaa ei ollut. Ei vaatteita. Ei kirjoja. Kurjina ja epätoivoisina seisoivat he pitkissä jonoissa hyväntekeväisyystoimistojen ja kansainvälisen ylioppilasyhdistyksen ruoanjakelupaikkojen edustoilla liemikupit käsissään. Mutta heidän täytyi taas päästä nousemaan. Sodan antamat iskut eivät saaneet olla kuolettavia. Usko tulevaisuuteen alkoi jälleen vähitellen viritä. Hitaasti pääsi työtarmo elpymään. Aikana, jolloin oli vaikeinta tulla toimeen, uskoivat ylioppilaat, että elämä on sittenkin enemmän kuin pelkkää olemista ja toimeentulon hankintaa. Opiskelun ja inhimillisen tutkimuksen täytyi voida jatkua. Maa ei saanut jäädä ilman nousevaa henkistä johtajapolvea. Ylioppilaiden oli jotenkin poljettava umpeenkasvanut tie takaisin yliopistoihin ja korkeakouluihin. Siten syntyivät kuin itsestään ylioppilaiden oma-aputyömuodot. Ensin perustettiin ylioppilaiden suutari- ja puuseppäverstaita, kirjapainoja ja muita osuuskuntia, joiden piti auttaa eteenpäin mahdottomaltakin näyttävällä opintiellä näitä nuoria ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken muun paitsi työhalunsa. International Student Service, Ylioppilaiden Keskinäinen Apuyhdistys, joka on Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton Yhteiskunnallinen alaosasto, tuki sekä henkisesti että aineellisesti tällaista toimintaa, olipa se monin paikoin alotteentekijänäkin. International Student Service liitti yhteen kymmenien vähemmän kärsineiden maiden ylioppilaat, niiden etunenässä amerikkalaiset ylioppilaat, jotta he ojentaisivat auttavan kätensä hädässä oleville tovereilleen Keski- ja Itä-Euroopan yliopistoissa. Kymmenissä maissa elivät ylioppilaat säästeliäämmin voidakseen lähettää osansa näille tuntemattomille kärsiville tovereilleen. Se oli nykyajan nuorisolle luonteenomaista avunantoa: ei vain puheita ja kauniita ponsilauselmia, vaan tekoja ja uhrauksia. Se oli todellisen kristillisen veljesrakkauden paljon lupaava liekki, joka oli kyllin palava ja voimakas kestämään ihmisten ja kansojen voimakkaassa vihan viimassa. Nyt on hätäaika ohi. Mutta yhä edelleen toteuttaa Keski-Euroopan akateeminen nuoriso tätä sodan helmasta syntynyttä aatetta sitä muovaillen valoisamman nykyhetken vaatimusten mukaan. Ylioppilaiden Oman Avun päätarkoituksen, opintokustannusten alentamisen, rinnalla ovat ansiotyöylioppilaat löytäneet yhä uusia arvoja: työvaihtelua, uutta elämänkokemusta, laajempaa näkökulmaa, työväenymmärtämystä, ruumiillisen ja henkisen työn välisen juovan tasoittumista. Kaikki tämä on merkinnyt ylioppilasvuosien rikastuttamista. Kierrellessään matkallaan Amerikasta palatessaan tutustumassa Keski-Euroopan ylioppilaselämään jäi Marketta Suomalaisen mieleen elävänä kuvana ylioppilaiden nuoresta vastuksia uhmaavasta uskosta ja toimintavalmiudesta Tshekkoslovakian ylioppilaiden omin käsin rakentama Ylioppilaskoti »Letna» Prahan laidassa, ansiotyöylioppilaiden tuberkuloosiparantola Schweitsissä, berliiniläisten ylioppilaiden osuusruokalat ja kirjansitomot, Dresdenin ylioppilaiden oma ylioppilaskoti. Dresdenissä sijaitseekin koko saksalaisen oma-apu-liikkeen, saksalaisen hyvin järjestetyn »Die Wirtschaftshilfe der Deutschen Studentschaft», neuvontakeskus, jonka yhteydessä on myös ylioppilaiden laina-, stipendi- ja sairasrahasto sekä ylioppilaiden työnvälitystoimisto tehtaisiin ja maatöihin kesäksi tai pienempiin ansiotöihin talveksi haluavia opiskelijoita varten. Saksassa on ansiotyö-ylioppilasliike saanut joukon yliopisto- ja valtiomiehiä puolelleen. Olkoon tämä sivuhyppäys Eurooppaan kuvaavana esimerkkinä järjestetyn ylioppilaiden oma-apu-liikkeen periaatteista ja mahdollisuuksista tällä puolen Valtamerta. Atlannin toisella puolen, Amerikassa, ei ollut maailmansodan hävittämiä koteja. Amerikkalaisten ylioppilaiden ei tarvinnut jakaa omassa keskuudessaan ruokaa eikä vaatteita. Silti on Amerikassa ollut jo aikoja sitten ansiotyöylioppilaita ainakin yksilöinä. Amerikassa on työylioppilas-sanalla vanhojen, ylpeiden traditioiden kaiku. Abraham Lincoln, joka köyhänä poikana tutki ja opiskeli raskaan päivätyön jälkeen, ponnisti ja voitti vastukset, Abraham Lincoln, maansa suuri jumala, on jäänyt amerikkalaisen nuorison mieleen esikuvana ja todistajana siitä, ettei käsillään elatuksensa ansaitseva ylioppilas ollut hävettävä, vaan ihailtava, päämääräänsä pyrkivä tosi amerikkalainen. Itsenäisyys, omilla jaloillaan seisominen, oma-apu ovat luonteenomaisia piirteitä myös nykypäivän nuorelle Amerikalle. Eikä siellä kenenkään päähän pälkähdä edes ihmetellä näiden »työylioppilaiden» edesottamuksia. Ei kenenkään mielestä ole mitään erikoista siinä, että 50 % valtion ja useiden yksityistenkin yliopistojen oppilaista ansaitsee itse elatuksensa. Heistä on luonnollista, että joskus rikkaankin kodin lapsi kieltäytyy opiskelemasta isänsä kukkaron varassa. Samoin on amerikkalaisesta aivan luonnollista, että tehtaantyömies, joka kolmattakymmentä käydessään saa palavan lukuhalun ja alkaa miehuusiässään koulun alimmalta portaalta, jatkaa siitä huolimatta ammattiaan, kunnes pääsee tutkintoihin asti. Tai että nuori tyttö, joka lopetettuaan oppikoulunsa ei enää saa isältään varoja jatkaakseen yliopistossa, ahkeroi kesän hyväpalkkaisena palvelustyttönä kootakseen siten seuraavan talven opintorahat. Velkaa ei amerikkalainen ylioppilas mielellään ota harteilleen. Ja toisaalta on nuorisossa kumminkin yleinen into käydä ainakin joku pienempi College läpi. Näiden, ainakin osittain omalla ansiotyöllään ylioppilasvuotensa elävien opiskelijoiden, ei nykyään enää tarvitse puskea yksin ja omin keinoin, vaan on Amerikassakin Collegeissa ja yliopistoissa keskitetty Ylioppilaiden Oma Apu järjestelmä, joka kuitenkin usein on saanut toisia ilmenemismuotoja kuin Keski-Euroopan yliopistoissa. Ansiotyöylioppilaiden toimisto oli Vassar Collegessakin, niin aristokraattinen ja pääasiassa rikkaiden tytärten tyyssija kuin tämä kallis College olikin. Sen järjestämät työmuodot palvelivat tavalla tai toisella omaa pientä yhdyskuntaa, College kun ei sallinut puhtaasti liikeyrityksellisiä toimintamuotoja alueellaan. Minimaalinen ylioppilaskahvila Vassar Collegen päärakennuksen pohjakerroksessa oli suosittu paikka. Se oli auki joka iltapäivä pari tuntia niille, jotka Collegen täysihoitoon kuuluvien aterioiden välillä halusivat iltapäiväteensä, kahvinsa tai jäätelöannoksensa. Sunnuntaiaamuisin oli se myös hetken auki Collegen laiskureille, jotka nukkuivat ohi aikaisen aamiaisen ja ryntäsivät unenpöpperöisinä ja nälkäisinä saamaan kupin kahvia, hedelmän, paahtoleivän ja munan ennen kirkkoon menoa. Kahvilasta oli vastuussa Californian Frances, joka »pestasi» apulaisensa, teki ostokset ja kävi silloin tällöin katsomassa että kaikki meni all right. Tshekkoslovakian Rokyta ja New Yorkin Estelle hoitivat maanantain keittiövuoron Unkarin Georginen ja Kreikan Polyxenian tarjoillessa. Tiistaina hallitsivat Bostonin Beatrice ja Suomen Marketta keittiössä Chicagon Charlotten ja Saksan Hannan hoitaessa tarjoilijan virkaa. Ja niin edespäin ilta illalta. Mutta eihän ylioppilaskahvila voinut tarjota työtä kaikille ansionetsijöille. Ylioppilaskahvilan ollessa suljettu paistoivat sen uunissa Ruth ja Lucile kakkuja ja kulkivat illan tullen dormitoreissa yksinäisten ahertajien ovilla. Ruth ja Lucile kiskoivat huikeita hintoja, mutta silti kävi kauppa mainiosti yölukuun valmistuneiden ja virkistystä kaipaavien kanssa. Vassar Collegen ympärillä asuivat naimisissa olevat professorit pikku taloissaan puutarhojensa keskellä. Mildred piti puutarhatyöstä ja puutarhankitkijänä hän hauskasti paisutti laihaa kukkaroaan. Grace taas rakasti lapsia, ja professorien lasten leikkitoverina meni tunti, pari viikossa vaivatta. Lukutyön ohella teki pieni annos ruumiillista työtä vain hyvää, ollen paremminkin lepoa kuin rasitusta. Olihan sitten »henkisempiäkin» ansiokeinoja. Ylioppilaskunnan lainakirjasto, Ylioppilaslehti, lähiseudun sanomalehtiin reportteeraminen. Jotkut opastivat heikompia opintotovereitaan luvuissa, vaikka yleensä tällaista toverien ja koululasten opettamista, joka oli aikaisemmin Euroopassa melkein ainoana ylioppilaiden ansiotyönä, käytetään Amerikassa kaikkein vähimmän. Sitäpaitsi välitti Vassarin Ylioppilaiden Työnvälitystoimisto sellaisiakin ihmeellisiä virkoja kuin toverien sukkien parsimista, aineiden ja tutkielmien puhtaaksikirjoitusta ja muita ylen yksilöllisiä tehtäviä. Kun työ kävi välitystoimiston kautta, ei arimmankaan luonteen tarvinnut hävetä vastaanottaessaan sukanparsimispalkkionsa lähimmältä naapuriltaan. Eipä silti, että amerikkalainen koskaan häpeisi tai halveksisi työtä. Kaikki työ on hänestä kunniaksi ihmiselle, olkoonpa se laadultaan mitä hyvänsä, kun se vain on rehellistä. Ei missään maassa tapaakaan sellaista sopusointua ruumiillisen ja henkisen työn välillä kuin Työn Maassa. Kaupunkilaisyliopistoissa, joissa elämä ei kietoudu asuntolayhdyskuntien ympärille, hankkivat ylioppilaat toisin keinoin taskurahoja tai kerrassaan ruokarahoja. Kun pahaa-aavistamaton ylioppilas vaeltaa kaupungilla, tapaa hän odottamattomista paikoista opintotovereitaan. Kun hän ojentaa konserttilippunsa paikannäyttäjäneidille, kuulee hän iloisen »Oletpa tullut mahtavaksi, Marketta», ja tuntee paikannäyttäjän aamulliseksi luentotoverikseen. Liiketalon pikahississä hän törmää odottamattoman pitkään hissipoikaan, jonka kanssa hän on edellisenä iltana hikoillut professorinsa luona tentissä. Jouluostoksilla huomaa hän tavaratalon lisämyyjien joukosta laboratorion vierustoverinsa. Ja kutsuilla professorin luona hoitaa lukutoveri tarjoilua. Talvella täytyy kuitenkin vain varoen varastaa aikaa akateemiselta työltä ansiotyötä varten. Mutta kesällä on amerikkalaisella varattomalla opiskelijalla sekä mahdollisuuksia että aikaa moniin töihin, mikäli hän ei jatka lukujaan kesäyliopistossa. Varattomien syrjäkaupungin lasten kesäleirit samoin kuin rikkaiden lasten »kesäkämpät» sekä liikeapulaisten ja tehtaalaisten lomaleirit avaavat suosittuja ansiotyömahdollisuuksia Collegen urheilijoille ja partiolaisille. Kasvatuslaitokset, lastentuomioistuimet, »lastenkodit», settlementtien kesäsiirtolat ottavat taas mielellään sosiologian ylioppilaita kesäharjoittelijoiksi. Ruumiillisen työn sarat eivät ole sen vähemmin suosittuja. Kesäisin tapaa College-tyttöjä suurin laumoin tarjoilijattarina kylpypaikoissa ja kesätäysihoitoloissa tai lapsenhoitajina ja keittäjättärinä yksityisperheissä. Autonohjaajana on moni mies ja naisylioppilas kierrellyt miljoonamiesten mukana ympäri Yhdysvaltoja matkoilla, joita heidän omat varansa eivät olisi konsanaan sallineet. Liikeapulaisina ovat he tutustuneet suurliikkeiden koneistoon. Ja tehtaalaisena on ollut tilaisuus kokea työläisen elämyksiä. Moni varaton ylioppilas on hyväpalkkaisen paikan saatuaan voinut kesä kesältä koota talven varat ja on näin kyennyt omin ansioin kustantamaan opintonsa. Sitäpaitsi on välityö poikkeuksetta ollut antava kokemus, olipa se sitten ikävä tai miellyttävä. Tunnusteeksi työylioppilaille on Amerikassa perustettu pari Collegea, Cincinnatin, Parkin ja Antiochin Colleget, joissa työ on kertakaikkiaan jo Collegen puolesta jaettu kahtia: puolet ajasta opiskeluun, puolet käytännölliseen työhön tai asianomaisen opintohaaraa mahdollisimman lähellä olevaan harjoitteluun. Amerikkalaisilla ylioppilailla ei ole koskaan ollutkaan taisteltavana niitä eurooppalaisen työylioppilasliikkeen vaikeuksia vastaan, joita tuottavat ensinnäkin eurooppalaisen opiskelijan ja oppineen useinkin epäilevä ja välttelevä suhtautuminen ruumiilliseen työhön, toiseksi työväen ammattijärjestöjen suoma karsas katse näille »kilpailijoille», kolmanneksi työttömyysajat ja neljänneksi Euroopan alhainen palkkataso. Tähän viimeiseen perustaakin amerikkalainen vastauksensa eurooppalaisen epäillen kysyessä, milloin ja miten suorittaa amerikkalainen ansiotyöylioppilas lukunsa: palkka, jonka amerikkalainen työylioppilas saa lyhyemmänaikaisestakin ruumiillisesta työstä, on suhteellisen korkea, joten se suo hänelle tilaisuuden opiskella huoletta taas jonkun aikaa. Ja paikkoja on hänellä aina saatavana. Jo yksistään talousapulaisenpaikkoja olisi riittävästi, sillä tavallinen amerikkalainen virkamieskoti ei voi haaveilla sellaisen kalliin ylellisyysolion kuin varsinaisen palvelijan pitämisestä, jonkavuoksi se ilolla pestaa ylioppilaan pariksi tunniksi päivässä. »Sittenkin», väittää moni itsepäinen eurooppalainen, »opiskeluun jää liian vähän aikaa». Ja amerikkalainen työylioppilas vastaa, että hän on työylioppilaana oppinut järjestämään aikansa tavalla, jota hän ei olisi koskaan muutoin oppinut. Kun päivä on systemaattisesti järjestettävä, kun joka minuutti on otettava mukaan, on todellinen ihme, miten paljon yhden päivän puitteisiin saa mahtumaan. Amerikkalaiseen ansiotyöylioppilaaseen ainakin voi sovittaa amerikkalaisen yleismaineen: hän ehtii, minkä aikoo. 9. VASSAR COLLEGEN VIERAS AINES. Marketta Suomalainen istui Vassar Collegen kuudennen asuntolan perimmäisessä kamarissa ja luki psykologian tenttiä. Laulava englanninkieli, ranskalla höystetty, nauroi ovensuussa: »Rakas Marketta, eikö sinulla satu olemaan kuutta dollaria? Sano, että sinulla on. Minun _täytyy_ päästä sunnuntaiksi New Yorkiin. Dick tulee silloin Harvardista sinne. Ja minulla on ollut kuolettavan kuivaa koko lukukausi tämän onnettoman nunnaluostarin akateemisessa yksinäisyydessä maan sydämessä. Ja lisäksi eilinen sosiologian tentti, tiedäthän, reput. Armahda siis minua, ma chère.» Se tahtoo sanoa, että maailma totisesti on musta, kun ihminen on saanut reput, ja koti-ikävä, päänsärky ja rahapula yhtaikaa vaivaavat. Kirjava rumanialainen hartialiina vilkkui ovensuussa. Hurmaava, houkutteleva hymy, mustat, avuttomina veikistelevät silmät. Ei, sellaisena ei voinut Rumanian tanssivaa keijukaista, iloista Danielaa vastustaa. Hän sai veronsa. Muut Collegen ulkomaalaiset ylioppilaat lainailivat vuoroonsa kroonillisessa rahapulassa olevalle toverilleen, vannoivat sen tapahtuvan viimeisen kerran, toruivat hänen kevytmielisyyttään, antoivat anteeksi ja — lainailivat taas. Marketta painoi sormensa korviinsa ja painautui uudestaan kirjojensa yli. »Halloo, Suomi, älä haudo täällä kuin pörröinen kana. Höristä korvasi ja kuuntele, Bostonin Betyn auto törähtelee alhaalla. Hän lähetti minut kiiruhtamaan sinua. Onhan nyt lauantai, luullakseni. Huomio, alhaalla kaunis Packard ja Bostonin Betty ja Betyn veli ja —». Unkarin virkeä kansantaloudenstipendiaatti seisoi matkavalmiina ovessa. — »Mutta minulla on abnormisielutieteen tentti ensi viikolla ja sanoin jo Betylle, ettei minun maailmassani saa olla tänä viikonloppuna Bettyjä eikä autoja.» — »Olisit voinut jäädä Suomeesi sielutiedettäsi tenttimään, jos kerran et sentähden ehdi nostaa silmiäsi tätä ihmeellistä maata ja sen kansaa oppiaksesi — —» — »Älä kiusaa minua, minun sieluni janoo pitkää, hurjaa automatkaa Niagaralle ja vielä enemmän se haluaa oppia tuntemaan amerikkalaista elämää. Mutta mene nyt, muuten minä tulen mukaasi.» Tämä oli ainainen kaksin- tai yksinpuhelu foreign studentin, ulkomaalaisen ylioppilaan sydämessä. Lukeako aamusta iltaan ja illasta aamuun, loistaa nerona vaikeissa tutkinnoissa ja näyttää että »katsokaa näin ne suomalaiset», ynnä ahtaa päänsä täyteen viisaita, uusia oppeja ja tietoja tulevaa elämänuraa varten kotimaassa. Tai sitten opiskella ja tutkia amerikkalaista ylioppilasta, hänen kotiaan ja tämän oudon maan tiede-, taide-, tunne- ja ajatuselämää, jota ei voinut kotimaan lukukammiosta käsin tehdä. Vanha ristiriita, josta useimmat foreign studentit selvisivät kulkemalla enemmän tai vähemmän keskitietä. Viereisestä huoneesta kuului raivokas yksinpuhelu murteellisella englanninkielellä. »Vihreä sukka, musta, ruskea, peijakas, missä Mexikon metakassa se on se harmaa sitten —». Mitä ihmettä, tuliko tuollainen ryöppy hiljaisen, hienon Chilen Elenan huoneesta? »Elena, oletko saanut raivokohtauksen?» — »En minä ole Elena, senkin pöllö, enkä tiedä missä koko Elena on, mutta tule etsimään, Marketta, Elenan vaaleanharmaata silkkisukkaa. Professori Williams'illa on joku ranskalainen tiedemies eli turisti eli muu vierailulla, ja minut on pyydetty sinne edustamaan Collegen ulkomaalaisia ylioppilaita, ja minun omat vaaleanharmaani —— —». Parisin kaunis, mutta köyhä Margaret pihisi ja puhisi Elenan sukkavaraston yllä. Chilen Elena oli Vassarin vieraan aineksen rikkain ilmiö. Useimmat muut olivat valtioidensa tai yliopistojensa »vaihto-ylioppilaiksi» lähettämiä, enemmän tai vähemmän varattomia stipendiaatteja, mutta rikas chileläispomo oli itse lähettänyt tyttärensä jatkamaan englannin ja estetiikan opintoja Vassariin. Välitön seuraus tästä oli muun muassa se, että muut ulkomaalaiset opiskelijat käväsivät kutsuihin mennessään säännöllisesti verottamassa Elenan iltapukuvarastoa. Vassarin vieras aines vieraili yleensäkin toistensa huoneissa sangen kodikkaasti mitä kommunistisimmissa aikeissa. (Eipä siltä, etteikö se ollut muutenkin koko Collegen asukkaiden yhteinen tapa.) Tosin nämä aikeet eivät aina koskeneet lainausta. Kun tahdottiin lukujen lomassa joskus vaipua yhteiseen mietiskelyyn, hiivittiin Buddan-merkki-otsalla kulkevan, ylhäissyntyisen, ahkeran ja miettivän Intian Anandin huoneeseen. Heittäydyttiin rentoina valtavalle leposohvalle, vedettiin jalat alle ja nautittiin itämaalaisenmystillisestä tunnelmasta, joka leijaili hauraana ja orpona tässä toimen ja energian maassa. Himmeitä lamppuja, pehmeitä mattoja, kirjavia tyynyjä, Buddan kuvia. Syviä ja vähemmän syviä ajatuksia. Maailmankaikkeudennieleviä aatteita. Nuoruuden nauttivaa mystiikkaa. Kun nuorten maailmanparannusinto tarttui foreign studentteihin, tai kun he halusivat rikastuttaa tietovarastoaan kansantaloustentin kynnyksellä, naputtivat he Suomen Annaliisan ovelle, sillä Annaliisa kehitteli huimaavaa vauhtia yhteiskuntateoriojaan. Hiljaisena, vakavanviisaana lueskeli huoneenhaltija siniristilippunsa äärellä. Ja tenttikirjojen vierellä oli pääkaupungin sanomalehtiä, Suomen Kuvalehti, Ylioppilaslehti j.n.e. Ainakin Marketta Suomalaiselta unohtui niin tentinvalmistus kuin väittelytarvekin. Harvoin on suomalaisia lehtiä niin perusteellisesti tavailtu kuin kahden suomalaisstipendiaatin käsissä Vassar Collegessa. Maailmanmeno, pääartikkeli, pikkutiedot, väittelyt, ja »hei, nyt niillä on ne silakkamarkkinat. Ja katso, huoneusto myytävänä Caloniuskadulla, eihän sellaista katua edes ollutkaan, kun me olimme Helsingissä.» Ja sitten nöyrä huokaus: »Pyörii se maailma siellä kotona ilman meitäkin.» »Auta miestä mäessä» oli Vassarin vieraan aineksen kansainvälisellä kielellä: »Auta ulkomaalaisylioppilasta mäessä.» Ja mäkiä oli monta. Rokyta, Tshekkoslovakian punatukkainen, tulisieluinen Rokyta, osasi heistä heikoimmin englantia ja oli kuin kuumeessa perinnöllisyysopin tentin edellä. Aine oli outo. Kieli, jolla se piti hatarasti tajutuilla luennoilla ja sanakirjan avulla kirjastossa päähän ajaa ja tentissä ilmituoda, yhtä outo. Vähemmästäkin masentui. Georgine ja Marketta, jotka lukivat samaa tenttiä, tarjoutuivat prepareeraamaan Rokytaa. Ja tentin edellisinä viikkoina istui viisaan ja aina-avuliaan Georginen sohvalla kolme tyttöä keränä kirjojen ja muistiinpanovihkojen kimpussa. Pienessä sähkökattilassa porisi pikimusta kahvi, jonka oli määrä pitää yölukijoita valveilla. Pöydällä odottivat juuri Pragista saapuneet leivokset palsamina sekä silmille että suille. Amerikan Nancy, joka viereisessä huoneessa samaa tenttiä valmistaessaan oli tuntenut kahvin tuoksun, ilmestyi ylen unisena kirjavassa pyjamaksessa ja liehuvassa aamunutussa kuppineen saaliinjaolle. Ja jäi joukkoon. »Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni», sanoivat kommunistishenkiset foreign studentit. Vakavan, kreikkalaisen pakolais-Polyxenian, tiedenaisalun, yhtä vakava, yhtä lahjakas ja yhtä hiljainen veli, joka opetti matematiikkaa Harvardin yliopistossa, uskaltautui kerran kuussa Vassar Collegen vallattoman tyttölauman keskelle. Hän osasi tosin tulla aina silloin, kun Vassarin tytöt olivat pahimmassa tenttikiireessään tai tutkielmienkirjoitusvimmassaan sulkeutuneet huoneisiinsa ja kirjoittaneet ovilleen suurin kirjaimin »_Ylösotettu. Täällä asuu ahkeruus. Pysy loitolla maailma._» Mutta joka tapauksessa suotiin hänelle kunnia viedä foreign studentit »perheen» yhteisenä veljenä »ulos» päivällisille. — Ja kun Rokyta sitten kerran keksi mennä kihloihin, joutui hänen sulhasraukkansa saman kovan kohtalon alaiseksi. Näin tasasi ulkomaalaisten ylioppilaiden sisarusparvi rikkauden ja köyhyyden, tyhjät ja viisaat päät, jakoi ilot ja surut, veljet ja sulhaset. Ja välillä he arvostelivat toisiaan, panivat pataluhaksi ja kehuivat, kolhivat ja paikkailivat. Saksalainen Hanna oli ensimmäinen ja nöyrin uhri. Hanna kulki Collegekampuksella parantumattomana, silmäänpistävänä saksalaistyyppinä. Maita ja maniereita matkustellut moderni Georgine päätti »kääntää» Hannan amerikaksi. Hän leikkasi uhrinsa pitkän, päälaelle sykkyrään kammatun tukan. Viattomat, suortuvat käherrettiin. Liehuvista hameista leikattiin armotta puolet pois. Ja pieni, pyöreä Hanna pakoitettiin »mylleröimään» aamuin ja illoin, uimaan kolmasti viikossa Collegen uimahallissa ja juoksemaan joka aamu kymmenen kertaa asuntolan ympäri. Hanna laihtui, Hanna kaunistui ja Hannan ulkokuori amerikkalaistui tyyten. Mutta syvällä pohjalla asui saksalaissielu muuttumattomana. Ja eräänä kauniina päivänä nousi Hanna kapinaan amerikkalaisuutta vastaan. Hänen kansallistuntonsa kiehui yli. Georginen oli luovuttava »käännöstyöstään». Ja foreign studentit heräsivät. Ja menivät tapansa mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Pois amerikkalaisuus meistä. Säilyttäkäämme kansallisuuspiirteemme, jos niitä meissä on, aina pukimia myöten. Tämä yhtä voimakas kuin yhtäkkinenkin vastavaikutus kohdistui aluksi pikku Fujiin. Nukkemaisen pieni ja nukkemaisen siro japanilainen Fuji oli itseasiassa jo käyttänyt Tokion kaduilla länsimaisia pukujaan. Amerikkaan tultuaan oli hän lisäksi alkanut puuterin ja väripuikon käytön. Entinen hiljainen, kartteleva, herkkä japanilais-Fuji alkoi nauraa riehakoiden ja laskea vallatonta pilaa. Mutta muut foreign studentit eivät tahtoneet nähdä pikku Fuji Nomiyamaa jonakin Bettynä tai Kittynä. He sanoivat hänelle lujalla profeetan äänellä: »Jos Fuji eurooppalaistuu ja amerikkalaistuu ja kokoaa varsinkin näiden maiden sivistyksen ikävät ilmenemismuodot pienen japanilaisen sielunsa rumaksi verhoksi, niin lähetetään Fuji takaisin satujen ja kirsikankukkien maahan.» Fuji ei ollut vielä niin turmeltunut, ettei hän olisi pelästynyt voimakkaampien ja kokeneempien siskojensa ukaasia. Ja taas purjehti pieni kukallinen silkkikimono amerikkalaisella Collegecampuksella, tyyny ja suuri ruusuke heiluen selässä. Taas lipattivat valkoiset tohvelit tien kivitystä vasten. Ja pitkä, kiiltävänmusta palmikko jäi kuin jäikin leikkaamatta. Mutta pelätä sopii, että Fujin äiti leikkaa sen, kun Fuji palajaa Amerikasta Tokioon. Collegen kerhoissa olivat Foreign studentit haluttuja »puhujia». Vassar-tytöt olivat yleensä kansainvälisesti kiinnostuneita ja ylen innokkaita tutustumaan vieraisiinsa ja heidän kauttaan Vanhaan Maailmaan. Foreign studenttien uskottiin taitavan kertoa edustamansa maan politiikasta, koululaitoksesta ja taiteesta rintalastenhoitoon ja kansallisruokiin asti. Nämä elävät »tietosanakirjat» saivat Poliittisessa ja Kosmopoliittisessa kerhossa alustettavikseen mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja he toivoivat hartaasti, että olisivat ehtineet ja kyenneet hankkimaan yleissivistyksellisemmän taustan kotimaassaan. Joskus heidät pantiin hyppimään kansantansseja, laulamaan kansanlauluja äänestä piittaamatta ja esittämään kansantapoja. Ja mielellään he sen tekivätkin. Hehän paloivat halusta tehdä maansa tunnetuksi. Monasti olivat Marketta Suomalaisenkin hiukset nousseet pystyyn, kun sai todeta, miten äärettömän minimaalinen paikka Suomella oli näiden ihmisten tietoisuudessa. »Mikä saari Valtameressä Suomi oikeastaan on?» kysyivät tyhmimmät. Ja vähän viisaammat utelivat: »Onko teillä todella junia Suomessa? Ja aivan puhelinkin?» Marketta Suomalaisen amerikkalainen hammaslääkäri kysyi viattomasti: »Missä ovat hampaanne ennen paikatut?» — »Suomessa.» — »Mutta mistä maasta teillä on hammaslääkärit?» — »Suomesta.» — »Mutta, mutta, minä tarkoitan, missä ne ovat opiskelleet». Oli siis todellinen nautinto, kun joskus sai kutsun tulla Collegen ulkopuolellekin kertomaan Suomesta lähiseudun kouluihin, settlementteihin tai kirkkojen toveri-iltoihin. Juhlissa soitettiin usein Sibeliusta, Palmgrenia ja Merikantoa, mutta harva yhdisti heidät pieneen lappalaismaahan. Nurmen, hänet he tiesivät suomalaiseksi, ja monelle hän oli jäänyt ainoaksi Suomen urheilun, maantieteen, historian ja kulttuurin edustajaksi. Paavo Nurmi oli tuonut sitkeän, vastuksia uhmailevan, tuntemattoman pienen kansan amerikkalaisten tietopiiriin. (Muiden Vassarin ulkomaalaisten ylioppilaiden kotimaat tekivät virallisesti tuimaa propagandaa olemassaolostaan. Suomi pysyi kainona syrjässä. Surullisen vähän oli suomalaista kaunokirjallisuuttakin käännetty englanniksi, joten suomalainen ylioppilas vain ani harvoin voi jättää perinnöksi mitään Suomi-kirjaa uteliaan akateemisen Amerikan käsiin.) Eri maailman kolkilta, eri harrastuksin, eri elämänkatsomuksin olivat Foreign studentit joutuneet tänne amerikkalaisen naisyliopiston 1150:n amerikkalaisen nuoren ylioppilasneidin joukkoon. Mutta täällä he muodostivat yhden kokonaisuuden: he olivat Collegen »ulkomaalaiset ylioppilaat», foreign studentit. Kuin eksyneet kananpojat he painautuivat yhteen, kun koti-ikävä aika-ajoittain yllätti heidät suurena ja kaikkinielevänä, kun vieras maa poltti jalkojen alla, kun tuntui, ettei sittenkään koskaan voisi sulautua tämän Uuden Maailman elämään. Mutta aika kului ja kuta enemmän Vassar Collegen vieraan aineksen jäsenet ehtivät kotiutua Collegeensa ja saivat sen opettajien ja oppilasten joukosta hengenheimolaisia, sitä vähemmän he enää tarvitsivat toisiaan. Mutta heidän ystävyytensä säilyi ja yhä säilyy, sillä se versoi kerran yhteisten myrskyjen ja päivänpaisteiden, yhteisten kommellusten ja voittojen, yhteisen muukalaisuuden maaperästä. Ja kun Vassar Collegen entinen »ulkomaalainen ylioppilas» matkaa maailman ympäri, löytää hän aina kustakin maailman maasta ainakin yhden ihmisen, joka on ottava hänet avosylin vastaan, entisen kohtalotoverinsa, Vassar Collegen vieraan aineksen jäsenen. 10. SETÄ SAMULIN JOULUVIERAANA. Joulu vieraalla maalla on ensikertalaiselle oikea koettelemus. Oli jouluaaton aatto, Collegen asukkaiden iloinen ja touhuinen lomallelähtöpäivä. 1000 paria nuoria käsivarsia haali kuumeisella kiireellä tavaroitaan matkalaukkuihin, 1000 paria väsymättömiä jalkoja kipaisi edestakaisin suurissa käytävissä ja 1000 raikasta ääntä huuteli toisilleen hyvän joulun toivotuksia. »Hei, Marketta, hauskaa joulua!» Ne olivat viimeiset lähtijät. Suuret Collegen suojat olivat autiot. Puisto, joka lukukauden aikana vilisi vilkasta väkeä, oli tyhjä. Jouluaaton valjetessa oli ylioppilaista vain kolme ulkomaalaista jäljellä: Polyxenia, kaunis kreikatar, vilkas Georgine, unkaritar, ja suomalainen Marketta. Oli toki heidätkin kutsuttu jouluvieraiksi muutamien miljonääritoverien koteihin. Mutta jouluaattoa ei Amerikassa vietetä. Vasta joulupäivästä alkaa juhla-aika. Ja vasta silloin oli Marketankin vierailuviikko New Yorkissa alkava. Oli jouluaatto. Kaikki kotoiset jouluaattokuvat elämänrikkauksineen välähtivät Marketta Suomalaisen muistissa vastakohtana yliopiston hyljätyille huoneille. Marketta kokosi nopeasti tavaransa. Pois omasta sopesta! Hänen täytyi saada käsiinsä Polyxenia ja Georgine vaikka mistä. Yksin ollen kasvaisi koti-ikävän kyttyrä liian raskaaksi kantaa. Ovessa hän jo tapasi etsimänsä matkalla hänen luokseen. Miten hyväntuulisia he uskottelivatkaan olevansa! Tulivat tuulena sisään. Selittivät asettuvansa Marketan majaan koko päiväksi. Kolmisin oli helpompi yrittää päästä aattopäivän yli. He lörpöttelivät minkä ehtivät. Laskettelivat sukkeluuksia. Mutta kesken leikinlaskunkin kurkistivat he kehojaan. Mikä päättymätön päivä! Marketta Suomalaisesta tuntui kuin olisivat heidän kellonsa käyneet luuvaloisiksi, niin etteivät kyenneet jäseniään liikuttamaan. Vihdoin painui tämäkin päivä ihaksi. Hei, Polyxenia ja Georgine, olittekohan tekään vain kunnossa astumaan ystävällisten ystävättärienne korkeisiin koteihin! Ah, Marketan autoa ei oltu ostettu, hänen turkistakkinsa juoksenteli vielä luonnontilassa Siperian metsissä, ja dollarit, hänen dollarinsa eivät varmaankaan olleet vielä edes setelipainoon ehtineet! Vähät siitä, nämä kolme vähäistä vierasta olivat kaukaa Europan köyhimmistä maista, mutta heidän mielensä janosivat joulutunnelmaa vieraalla maalla niinkuin kuumesairaan avoin suu vettä. * * * New Yorkin suurella rautatieasemalla oli kansaa ja kiirettä, jotta päätä huimasi. Odottavien autojen pitkästä jonosta keksi Marketta Suomalainen viimeinkin toverin viittovat kädet ja loistavat kasvot. Ajettiin suuren rakennuksen eteen. Sen joka kerroksesta tulvi valovirta kadulle. Ikkunoissa näkyivät sisäpuolella keikkuvat vihreät kuusenoksakiehkurat punanauhoin solmittuina, niinkuin kaikkialla kaupungilla. Virkapukuinen lakeija avasi ovet ja vieras vietiin sisälle. Ystävällinen emäntä loisti kilpaa kynttiläin kanssa. Hän lienee arvannut kodittoman muukalaisen tunteet jouluna. Lämpö ja kodikkuus, millä hänen »tervetuloa rakas pikku Marketta» soi vieraalle, karkoittivat kaiken orpouden tunteen, mikä yliopiston seinien sisällä koko jouluaaton pitkinä tunteina oli painanut ja kuristanut. Pian kotiutui vieras amerikkalaisessa kodissa, sillä isäntäväkenä ovat amerikkalaiset vertaansa vailla. Jouluaamuna sai Marketta Suomalainen muiden lailla ensimmäiseksi joulutervehdyksekseen vuodepatsaassa riippuvan punaisen sukan pullollaan leikillisiä lahjoja. Ja lounaan jälkeen oli suurempien ja arvokkaampien lahjojen vuoro. Joulupyhä on Amerikassakin hiljainen päivä. Kadut ovat kuolleet. Liike on lakannut muutamaksi tunniksi. Miljoonakaupungillakin on kerran vuodessa lepopäivänsä. New Yorkissa on joulu. Rikkaankin miehen talossa vietetään joulupäivä kodin piirissä. Vasta sitä seuraavana päivänä alkaa kutsujen ja pitojen pitkä sarja. Niinpä vietti Marketta Suomalainenkin jouluiltapäivän iloisen isäntäväen keralla suuren takan ääressä leppoisan keskustelun noustessa nojatuolien syvyyksistä. Eihän Marketta Suomalainen toki ollut odottanutkaan suomalaisten petäjäin paukkuvan takassa, mutta kylläpä hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän huomasi tervakset epäaidoiksi teatterihaloiksi kupeissaan pienenpieniä reikiä, joista kaasuliekit suhisivat esiin. Päivällispöydällä loistivat korkeat joulukynttilät. Amerikkalainen pitää yleensäkin mielellään kynttilöitä ruokapöydällä. Ja hän panee paljon painoa pöydän tyylikkääseen kattamiseen. Ruoka, monipuolinen ja kevyt, on syötävä hitaasti, hyvin hitaasti. Hieno amerikkalainen koti on herkäntarkka pöytätapojen suhteen. Joulupäivällisellä, kalkkunaan käsiksi käytäessä, udeltiin vieraalta suomalaisia joulutapoja. Varsinkin joulusaunoista. Paras on maailmalle lähtevän suomalaisen lukea ulkoa tieteellinen ja taiteellinen selostus suomalaisesta saunasta. Sillä siitä tenttikysymyksestä ei suomalainen pääse, matkasipa hän minne tahansa! Illalla syttyivät sähkölamput, paitsi kotien kuusissa, myös puistojen jättiläisjoulupuissa. Orkesteri kuusen juurella soitti jouluvirren, johon puistossa liikehtivä yleisö yhtyi. Sitä seurasi lyhyt joulusaarna. Monelle kadun lapselle oli tämä lyhyt puistojuhla varmaankin ainoa joulunvietto. Marketta Muukalainen näki joulun kodissa, joulun kadulla ja joulun kirkossa. Amerikassakin on joulukirkko joulun keskeisin kohta. Loistoautot odottivat jo portaiden edessä kirkkoonlähtijöitä. Joku auttoi Marketan autoon ja kääri lämpimään vaippaan. Autojono lähti kiitämään. Marketta istui auton nurkassa ja kuunteli kuulumatonta kulkusten kilinää. Hän taikoi mielessään autojonon hevosiksi ja reiksi. Näki soihtujen palavan pakastavassa aamuyössä ja niiden jonon kuin tulikäärmeen kiemurtelevan maalaiskirkkoa kohti jossakin kaukana Keski-Suomessa, missä pienenä tytöntyllerönä Marketta muinoin oli matkannut joulukirkkoon isänsä vierellä. Ei, täällä ei Marketta Suomalainen saanut kiinni vanhasta joulutunnelmasta. Kirkko oli tupaten täysi, kuhisten ventovieraita ihmisiä, jotka lauloivat vieraita lauluja vieraalla kielellä. Marketasta oli Atlantti laajentunut äkkiä ja työntänyt joulun aivan saavuttamattomiin, kauas Suomen salokyliin. Erehdys, Marketta! Joulu tuli sinulle Amerikkaankin. Kirkkokansa nousi seisomaan, amerikkalaiset, englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset, espanjalaiset ja italialaiset ja ihmiset kaikilta maailman kulmilta. Kirkon täytti väräjävänä voimakas jouluvirsi. Sanat olivat vieraat, mutta sävel ja sisältö oli sama harras ja ylen tuttu: »Enkeli taivaan lausui näin: miks' hämmästyitte säikähtäin, mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan.» Marketta seisoi sydän tulvillaan. Hänet valtasi voimakas tunne koko maailman Vapahtajan syntymäjuhlasta. Hän katseli kirkon täyttävää kansaa ympärillään, eikä hän enää nähnyt sen vierautta eikä epäsuhtaisuutta, ei eri rotuja eikä kansallisuuksia, ei rikkaita eikä köyhiä. Kaikki olivat he samanlaisia. Ihmisiä, jotka rukoilivat joulunlapsen siunausta tyhjiin sydämiin. 11. AMERIKKALAISIA KOTONA, KIRKOSSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN. Vassar Collegen toveripiirissä kukoisti aitoamerikkalainen vieraanvaraisuus. Ulkomaalaiselle ylioppilaalle sateli kutsuja toverien koteihin viikonlopun tai joululoman viettoon. Mikä sen onnellisempaa. College oli kaikesta huolimatta vain »opisto», ja koti-sanan ympärille alkoi jo kutoutua menneenajan hämärä. Sitäpaitsi vie vasta _koti_ muukalaisen vieraan kansan elämän keskelle. Se näyttää kansan sydämen salaiset suojat, joihin eivät museot eivätkä taidehallit, ei pörssit eivätkä koulut pysty vieraalle ovea aukaisemaan. Katherinen loistoauto kiiti Chicagon asemalta katujen vilinän halki kaupungin ulkopuolelle. Hyvinhoidettu, valtava puutarha ja puisto (hyvän arkkitehdin käsialaa), kaunis, valkea »linna» puiston keskellä. Livreepukuisen, jäykkänä eteisessä seisovan palvelijan kovasta kauluksesta kohosi suomalaisen vaalea pohjalaispojan naama. Marketta Suomalainen kuiskasi hattuaan ojentaessaan koetteeksi suomeksi hiljaisen hyvänpäivän. Livreepukuinen sai eloa: oululainen poika, kolmatta vuotta Amerikassa j.n.e. Sitten vei Katherine vieraansa juhlallisten hallien ja olohuoneiden sarjan kautta kirjastoon, jossa valtavan lepotuolin suojasta nousi reippaasti kohtelias vanha herra, Katherinen isä. Tottuneen maailmanmiehen, ystävällisen isännän ja monimiljonäärin kuoren takaa oli vaikea nähdä jätteitäkään siitä pienestä rääsypekasta, joka viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli juossut hiilikaivoksen likaisena, pennittömänä asiapoikana, 20-vuotiaana aloittanut koulunkäyntinsä, köyhänä insinöörioppilaana nähnyt elämänsä näyn, tehnyt keksinnön ja suunnitelman, ja joka vastuksia pelkäämättä oli uskaltanut uskoa itseensä, työhönsä ja onneensa. Nyt omisti hän tehtaita ja kaivoksia ja tämän kauniin loistokodin. Katherinen äiti taas kuului ylhäisöön, »Mayflower» jälkeläisiin, Amerikan ensimmäisten englantilaisasuttajain jälkeläisiin. Hän oli sitäpaitsi syntyisin niistä New Yorkin »400:sta perheestä», jotka ovat tämän Demokratian Maan suuri yllätys ulkomaalaiselle. Marketta Suomalainen oli joskus aikaisemminkin joutunut vierailemaan »opintotoverina» näissä vanhoissa, rikkaissa, ylhäisyyteensä eristäytyneissä perheissä, jotka ylpeästi sulkevat seurapiirinsä ovet nousukasrikkailta, saati sitten siirtolaisilta. Ja hän oli kerta toisensa jälkeen saanut ihmetellä tätä demokratian luvatun maan omituista ristiriitaisuuden ilmausta. Käsittämättömältä tuntui Vapauden Maassa se tarkkuus, millä nämä perheet seurasivat paitsi etikettiä myös vanhoja, Uudelle Maailmalle yllättäviä perimätapoja. Kuten ainakin amerikkalaisen »ylhäisön» rauhaan kuuluu, ajoi Katherinen äiti autonsa joka sunnuntai kirkolle, vaikka muuten oikeastaan välitti vähät uskonnosta. Entä »esiliina»-traditio, näyte siitä suojelevaisuudesta, jolla nämä piirit Amerikassa kasvattavat tyttäriään. Kun Katherine ja Marketta, 22-vuotiaat neidit lähtivät teatteriin, lähetettiin talon vanha täti »esiliinaksi» mukaan. Kaksi nuorta tyttöäkö yksinään julkiseen teatteriin, varjelkoon! Ja kun Katherine oli puettu silmiähivelevään tanssiaispukuunsa, pukeutui taas »esiliinakin» mustiinsa Katherinen ja kavaljeerin taustaksi tanssiaisiin. Niinkuin tavallisesti amerikkalaisissa kodeissa niin oli Katherinenkin kodin standardityyliin kalustettu olohuone tai paremminkin olohuoneen avotakka kodin keskus. Päivällisen jälkeen kokoontuivat perheen jäsenet sen ympärille, vajosivat suuriin nojatuoleihin ja nauttivat laiskasti punaisen takkatulen lämpimästä hehkusta hämärässä huoneessa. Talon ahkeralle isännälle oli tämä korvaamaton lepohetki, sillä amerikkalainen mies, olipa hänellä miljoonia tai ei, alotti työpäivänsä poikkeuksetta aikaisin aamulla ja puski iltaan intensiivisesti työtä tehden ja pitäen välillä vain hätäisenlyhyen lounasloman ulkona kaupungilla. Mutta lepohetkeä takkavalkean äärellä ei mikään työ saanut häiritä. Keskusteltiin perheenjäsenten elämyksistä päivän varrella. Kiisteltiin vaaleista, Amerikan Meksikon-politiikasta, Kansainliitosta, Venäjästä, Sinclair Lewis'in uudesta, amerikkalaisen »ylimystön» puritaanimoraalia säikähdyttävästä kirjasta. Isosisko asettui flyygelin ääreen. Tai luki talon rouva ääneen jotakin ranskalaista teosta. Avotakan ääressä vietetyt hiljaiset perhehetket ovat yhtä hauskoja kuin ne ehkä useimmissa kodeissa ovat harvinaisia. Kotielämä on käynyt epämuodikkaaksi. Sen ovat polkeneet jalkoihinsa lasten internaattikoulut, kerhot ja kutsut, äitien liitot, kerhot ja bridge-partyt sekä isien liikemieskerhot ja poliittiset illat, hotellikutsut ja golfpäivät. Country Clubin golfkentät ovatkin aitoamerikkalaisia »perhe-elämän» ilmiöitä. Hyvään amerikkalaiseen tapaan kuuluu lauvantaisin ajaa auto maaseudulle Country Club'iin, Maaseutukerhoon, joita on eri piireillä omansa ja jotka tavallisesti käsittävät maalaistyyliin rakennetun hotelli- ja ravintolarakennuksen, useita tenniskenttiä ja ennenkaikkea kerhon a:n ja o:n, laajan golfalueen. * * * Mutta eivät toki kaikki amerikkalaisten ylioppilaiden kodit olleet tällaisia rikkaita loistokoteja talvi-, kevät- ja kesäkartanoineen, loistoauto-riveineen ja palvelija-armeijoineen. Monet sunnuntait ja kesäpäivät Marketta Suomalainen joutui viettämään herttaisissa pikkukodeissa vakavaraisten, kädestä-suuhun-elävien tai köyhien toveriensa parissa. Marjorien isä oli professorina kuuluisassa Union Theological Seminaryssa New Yorkissa. Kun Marketta Suomalainen tuli ensimmäistä kertaa Marjorien kotiin, löysi hän kunnianarvoisan herra professorin keittiössä teetuli-vartiolta. Rouva hääri ravunpunaisena voileipiä laitellen ja huudahti vastaan: »Tervetuloa, Marketta. Marjorie on kertonut Sinusta ja Suomesta, ja me olemme niin odottaneet saavamme kuulla Nurmesta ja kieltolaista, mutta nyt meidän täytyy kiltisti malttaa mielemme vielä vähän aikaa, kunnes »pojat» ovat tulleet ja menneet. Ehkä sinäkin tahtoisit auttaa. Tuossa on marmelaatia, ja veitsen löydät alakaapista, vasemmalta. Katsos, meillä ei ole palvelijaa eikä ole koskaan ollutkaan. Eikös teilläkin Suomessa ole yliopistonopettajilla pienet palkat — — —» Vähitellen Marketta Suomalainen älysi tämän omituisen tervetuliaispuheen lomasta, että professori odotti oppilaitaan vieraakseen. Joka toinen torstai oli hänellä »day at home», ylioppilaiden teeilta. Ja sen kunniaksi sai Marketta Suomalainen tutustua talon haarukoiden piilopaikkoihin ja oppia valmistamaan amerikkalaisia salaattivoileipiä ensi vierailunsa ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Tämä pienille amerikkalaiskodeille ominainen muodollisuuksista täysin vapaa vastaanotto ja mutkaton komennus talon töihin, takasi varmasti viihtyisyyden. Ja sitten tulivat »pojat» eli nuoret teoloogit. Keittiömestari-rouva istui yhtäkkiä juhlallisen, hienon ja älykkään professorinrouvan perikuvana pöydän päässä ja piti seuraa talon nuorille vieraille. Marjorie ja Marketta tarjoilivat teetä ja voileipiä. Pari talossa useammin käynyttä teoloogiylioppilasta auttoi astioiden pesussa toisten siirtyessä isännän kera olohuoneeseen juttelulle. Loppuilta vietettiin kaikki yksissä neuvoin räiskyvän takkatulen ääressä. Keskusteltiin sosialismista, kieltolaista, lähetystyöstä, kirkkojen liberaalisesta ja konservatiivisesta virtauksesta, j.n.e. Vaatimattomissakin amerikkalaisissa kutsuissa on seurustelu sulavaa ja keskustelu joustavaa. Amerikatar on syntynyt hyväksi emännäksi, keskustelun virittäjäksi pitäen huolen siitä, ettei ujoimmallakaan ole ikävää. Loppujen lopuksi istuutui professorinrouva flyygelin ääreen joukon innostuessa laulamaan laulun toisensa jälkeen vanhoista College-viisuista iltavirteen asti. Mutta Marketta Muukalaisen kohdalla ei professori kodin vieraanvaraisuus siihen loppunut. Vierasystävyyteen kuuluu, että muukalaista kuljetetaan museoissa ja taidenäyttelyissä, teattereissa ja automatkoilla. (Varattomalla professorilla ei ollut omaa autoa: ensimmäinen tämän suomalaisen keksimä autoton amerikkalainen perhe siirtolaisista monimiljonääriin asti.) »Tiedän, mitä te eurooppalaiset meistä ajattelette», sanoi Marjorie. »Arvelette, ettei meillä ole taidetta eikä taiteilijoita. Olettehan te oikeassakin, teknikkoja meillä vain on. Mutta on meillä sentään vähin omaa taidettakin. Lisäksi voimme dollareillamme »ostaa» eurooppalaisia musiikkimiehiä tänne», lisäsi hän nöyrästi. Marjorie ei kuulunut niihin amerikkalaisiin, jotka puhuivat vain superlatiiveissa omasta maastaan. »Sitäpaitsi minulla on pieni yllätys sinulle», jatkoi hän johtaessaan Marketan Riverside Drivella sijaitsevaan pieneen yksityiseen taulukokoelmaan. Marketta Suomalainen hätkähtää. Seinällä riippuu suuri, kaunis öljymaalaus Olavinlinnasta. Ja vieressä on VanhanTurun tutut talot, Viipuri, Valamo ja Koli. Marjorie nauraa riemullisesti ja näyttää ohjelmavihkoa: »— —— —— —tällä viikolla newyorkilaisen taiteilijan Suomi-matkan tulosten näyttely». Illalla »tarjoaa» Marjorie vieraalleen lisää newyorkilaista taidetta. Ylä-New Yorkissa, aivan kaupungin laidassa on puiston keskellä erikoislaatuinen konserttisali. Amfiteatterinmuotoisena kohoaa tuhansille varattu katoton porrassali puoliympyrässä. Ja keskellä, avotaivaan alla pauhaa orkesteri. Kerran viikossa annetaan täällä täysipainoisia kansankonsertteja newyorkilaisten konserttilippujen huikeaan hintaan nähden melkein ilmaiseksi. Seuraavana iltana vie Marjorie vieraansa vielä teatteriin. »Saat nähdä, että meillä on muutakin kuin Musical Comedy'ta ja revy'ta», väittää hän ja ostaa piletit pieneen Guild-teatteriin. New Yorkissa on enemmän kuin tarpeeksi suuria teattereita, jotka tarjoavat yleisölle sitä, mitä suuri yleisö hartaimmin haluaa tai luulee haluavansa: keveyttä, sensatiota, kiihotusta, revyytä. The Little Theatre, Pieni Teatteri, syntyi muutamien taiteilijain ja taideharrastajain panemana vastalauseena ja vastapainona tälle makusuunnalle. Pienen Teatterin katsomo on vähäinen. Sen katsojajoukko on pienempi ja homogeenisempi kuin muiden teatterien, kappaleet, lavastus ja esitys täysipainoisempia. »Guild'issa» sattui olemaan sillä kertaa Eugen O'Neill'in »The Great God Brown», »Suuri Jumala Brown», O'Neill'in, suuren naamioidenriisujan konkreettisin naamionäytelmä. Siinä hän ei enää paljasta vain vuoropuheluin rehelliseen, omaperäiseen tapaansa nykyajan ihmistä ja nykyajan kulttuuria. Siinä hän antaa esiintyjäin näytellä — niinkuin ihmiset näyttelevät toisilleen jokapäiväisen elämän suuressa näytelmässä — karkein naamioin kasvoillaan. Riisuttuaan ne ovat he kauhistus itselleen ja toisilleen. Harvinaisen vaiteliaana poistui yleisö. * * * Bessie oli Collegessa Marketta Suomalaisen lähin naapuri. Hän kuului kuten Marjoriekin todellisiin 100 % amerikkalaisiin ja vanhaan, joskin varattomaan, amerikkalaiseen sukuun. Kerran tuli Bessien nuorekas äiti (kaikki amerikkalaiset äidit ovat nuorekkaita) tervehtimään tytärtään. Hänen mukanaan tulleiden lukemattomien tuliaiskääröjen, omena- ja luumulaatikkojen, leivoskorien ja hillopurkkien kunniaksi kaappasi Bessie kirjojensa ääressä kyyköttävän suomalaisen naapurinsa muitta mutkitta huoneeseensa saaliinjaolle. Ja kun äiti haali taas tavaransa kokoon palatakseen kotiinsa, otti hän Bessien ja Marketan mukaansa autoonsa ja vei heidät sunnuntaiksi kotiinsa 100:n mailin päähän. Bessien koti oli pieni ja vaatimaton, mutta erosi kerrankin täydellisesti muista tavallisesti kuolettavan samanlaisesti kalustetuista amerikkalaisista kodeista. Äiti oli taiteilija, ja koti kuin taideteos. Isä oli lääkäri, joka oli perustanut keuhkotautisiirtolan etupäässä toipuville potilaille. Paitsi lääkärin asuntoa kuului siirtolaan sairaiden asunnot asuinhuoneineen, kirjastoineen, olohuoneineen, kutomasalit, puusepänverstaat, sekatavarakaupat, kanalat, navetat ja muut maatalouteen ja pikku kylän elämään kuuluvat rakennukset. Koko siirtolan yllä lepäsi kodikas, tyytyväinen ja toimelias henki. Masentavan taudin uhrit tunsivat elävänsä ja olevansa kuin kuka muu tahansa. Pystyiväthän hekin nyt työhön, hekin voittivat joka päivä jonkin voiton, eikä aikaa jäänyt suruun ja toimettomaan kohtalontutkisteluun. Tämä olikin luonnollisesti siirtolan tarkoitus, rohkaista potilaiden mieltä. Sitäpaitsi sillä oli taloudellinenkin merkityksensä, sillä varattomat potilaat saivat täällä tilaisuuden korvata ainakin osan hoitokustannuksista omalla työllään. Tietysti oli joukossa niitäkin, jotka ajoittain eivät kyenneet mihinkään työhön. Ja toisia, jotka alkuaikoina eivät jaksaneet innostua ja uskoa kykenevänsä työhön. Marketta Suomalainen kiersi siirtolan kodikkaat suojat ja puistot. Kanalasta kuului iloista hyräilyä kanojen kotkotuksen lomasta. Käsityösalissa kävi juttelunsorina. Maisteri-neiti ja palvelijatar sommittelivat yhdessä koritöitä, ja nuori, kalpea äiti solmieli lattiamattoa. Bessien koti oli yksi niitä monia amerikkalaisia koteja, jotka panivat Marketta Suomalaisen tuumimaan. Eikö Amerikka ollutkaan kylmä dollarien ja materialismin käytännöllinen maa, joka näkee vain sen, mikä on silmäin edessä ja käden ulottuvilla, joka panee arvoa vain suurille käytännöllisille saavutuksille? Nämä ihmisethän elivät mitä herkimmän idealismin vallassa. He näkyivät tosissaan uskovan hyvän ja kauniin voittoon, maailmanrauhaan ja kulttuuriin. He panivat rahansa, aikansa ja voimansa aatteensa palvelukseen, kysymättä, mitä se antoi takaisin dollareissa. Bessien kodissa Marketta Syrjästäkatsoja näki myös aito-amerikkalaisen ritarillisuuden. Liekö se, että Setä Samulilla on vähemmän tyttäriä kuin poikia vai mikä lie vaikuttimena, jokatapauksessa tapaa suomalainen yllättävän naispalvonnan Vapauden ja Toveruuden Maassa. Amerikkalainen mies ei koskaan unohda olevansa ennen muuta naisensa ritari. Setä Samulin poika, professori tai työmies, olisi hävennyt silmät pois päästään, jos hän unohtaisi hattunsa päähän ajaessaan samassa hississä naisen — tutun tai tuntemattoman — kanssa. Samoin, jos hän tutuimmankaan ohikulkevan tyttötoverinsa kysymykseen vastaisi istualtaan. Kaikessa luontevassa toverillisuudesssaan ja vapaudessaankin oli Bessien kavaljeerien kohtelutapa mitä kohteliainta pikkuhuomaavaisuuksia myöten. Tämä itsenäisenä ja toverillisena vaeltavan amerikkalaisen naisen saama ja vaatima palvonta (vaikkakin jo tuntuvasti häipymässä) on silmäänpistävä. * * * Lomapäivinä oli hauska käydä paitsi kodeissa myös maaseudun pienissä kirkoissa, jotka pienten kotien ympäröiminä kohosivat kunnailla valtateiden varsilla. Aivan Vassar Collegen lähellä on suuri kveekkarien yhdyskunta kouluineen ja kirkkoineen. Kerran keväisenä sunnuntaiaamuna hujautti kveekkarien koulun johtaja autonsa Collegen portista sisään ja poimi Marketta Suomalaisen pieneen Fordiinsa. Ylös kevätauringossa kylpeviä Catskill-vuoria maili mailin jälkeen ja vihdoin pysähtyi auto kveekkarien yksinkertaisen kirkon eteen. Väkeä tuli kirkon täydeltä läheltä ja kaukaa, sillä kveekkarit pitivät tänään kokopäivänkokousta. Hiljaista, yksinkertaisesti puettua väkeä, vaikkakin vain muutama vanhus enää käytti mustaa leveälieristä, historiakirjojen kveekkarihattua. Kirkonmenot olivat kodikkaita ja yksinkertaisia, lyhyitä lauluja, lyhyitä puheita ja todistuksia. Kokousten välillä aterioivat kaikki yhdessä. Kansa istui penkeillä, aina kaksi penkkiä vastakkain. Puutarjottimista muodostettiin polvien varaan epävakainen, mutta välttävä pöytä. Ja emäntien mukanaan tuomat leivät, munat, kakut ja kahvit tasattiin veljellisesti. Pöytäkeskustelussa oli pohjasävynä kveekkarien tunnusomainen sodan vastustamisen ja lähimmäisrakkauden painostaminen. Kveekkarien pieni kirkko ja sen kansa tuntui muiden amerikkalaisten kirkkojen usein loistavan, puuhakkaan, ja kirjavaohjelmaisen elämän rinnalla oudon hiljaiselta, syvältä ja yksinkertaiselta. Kirkkoja on Amerikassa pienessäkin kaupungissa useita. Vassar Collegen lähellä, Poughkeepsien kaupungissa ja sen liepeillä on melkein kullakin kirkkokunnalla ja lahkolla omansa. Pienen luterilaisen kirkon rumassa, valkeassa tornissa soivat sunnuntaikellot. Kirkko oli, kuten tavallista, ääriään myöten täynnä. Suurin osa saksalaista ja skandinavialaista siirtolaissukua. Kaikki he näkyivät tuntevan toisensa. Ja kaikilla heillä näkyi olevan jokin erikoinen tehtävänsä kirkossa. Vuorosunnuntaisin keräsivät kirkkoon kuuluvat miehet kolehdin, joka amerikkalaisessa kirkossa on harras juhlatoimitus. Joku oli taas raamattupiirin johtaja, toinen kirkon piirissä toimivan poikakerhon tai voimisteluseuran johtaja, kolmannen vastuulla oli ompeluseura, partiotytöt, pyhäkoulu, lastentarha, sairaat tai köyhät. Kirkkoon kuului seurakuntasali ja joukko kerhohuoneita, joissa raamattupiirit ja kerhot kokoontuivat. Siellä pidettiin voimistelutunnit, juhlat ja kekkerit. Vanhat, nuoret ja lapset käyttivät ahkerasti hyväkseen kirkon tarjoamia eri toimintamuotoja. Ja kaikki tunsivat he läheisesti kuuluvansa kirkkoonsa. Amerikan luterilaisia kirkkoja pidetään siellä »vanhoillisimpina ja raamatullisimpina» kirkkoina ainakin keskellä Itä-Amerikan moderneja yhteiskunnallisia ja tieteellisiä uskontovirtauksia. Jotkut sen jäsenistä pitävät sitä liiankin vanhoillisena. Siltä ainakin kuulosti erään newyorkilaisen luterilaisen kirkon keskusteluillassa, johon Marketta Suomalaista kerran oli pyydetty kertomaan vaikutelmiaan Amerikan kirkoista kotimaisiin verrattuna. Kirkkoherra itse johti näitä kahdesti kuussa kokoontuvia »Round Table Discussions», pyöreän-pöydän-keskusteluja, joiden tarkoituksena on arvostella kirkkoa rehellisesti, mutta rakentavasti. Kodikkaasti, pöytien ääressä istuen kuunteli salintäyteinen joukko, etupäässä nuorisoa, alustuksia ja yhtyi sitten teekupin äärestä vilkkaaseen keskusteluun arvostellen ja »korjaillen» kirkkonsa oppeja ja työtapoja. Muutamien mielestä oli heidän luterilainen kirkkonsa jäänyt ajastaan jälelle, se ei löytänyt tietä nykyajan sieluun, sillä se puhui 50 vuotta aikaisemmin eläneille, ja kieltä, jota uusi nuoriso ei tajunnut. Toisista taas piti luterilaisen kirkon päinvastoin olla takertumatta monien muiden Amerikan kirkkojen älyperäisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin, ja kestää hetken oikulliset virtaukset omalta, taatulta ladultaan poikkeamatta. Amerikkalaiset kirkot muodostuvat automaattisesti »pikkukirkoiksi» amerikkalaisen kansan kirjavan kokoonpanon mukaan. Kylän kunnailla näkee kirkon toisensa vieressä: baptistien, metodistien, luterilaisten, episkopaalisten, unitaaristen, katolisten, presbyteeristen. Kustakin tulee pienen kannattajapiirinsä elämän keskus. Ja tämän tukena on pienen kirkon pappi. Hän on ristinyt, laskenut ripille ja vihkinyt seurakuntalaisensa. Hän on kiertänyt kotikäynneillä heidän majoissaan, ottanut osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, ja hänpä on kerran heidät hautaavakin. Kirkonmenojen päätyttyä hän seisoo kirkkonsa ovella ja hyvästelee kädestä pitäen kutakin: »Onpa hauska nähdä, että Mary on taas jalkeilla. No, minne John jäi viime keskiviikkokerhosta? Saitteko jo lääkärin pikku-Dorothyn luo? Mutta Teitäpä en ole nähnyt ennen kirkossani, vai Suomesta. Tunsin kerran suomalaisen papin ja olen siitä lähtien ihaillut suomalaisia Ettekö tahtoisi ilahuttaa minua tulemalla huomenna iltapäiväteelle kotiini?» Vieri vieressä kohoavat kylän keskellä pienten kirkkojen tornit. Niiden ristit loistavat kuin tähtisikermä, jonka suojassa kukin kirkkokunta elää omaa pientä perhe-elämäänsä suuren maailman virtausten keskellä. 12. »MAISTERIEN» LEIVONTA VASSAR COLLEGESSA. Oikeastaan on päivämäärä tarpeeton. Sillä suurin piirtein katsoen ovat jokavuotiset lukuvuoden päättäjäiset samanlaisia. Odotus ja kuumeinen juhlapuuha on aina yhtä suuri. Koko näytelmäkin suunnilleen sama. Näyttelijät vain vaihtuvat, samoinkuin loistoautojen pitkä jono, joiden soluminen Vassar Collegen leveästä pääportista sisään tälläkin kertaa aloitti juhlapäivien sarjan. Ne toivat sukulaisia ja ystäviä ja entisiä »Vassar-tyttöjä». Sillä taas oli juhlat Vassar Collegessa. Taas saisi parvi nuoria akateemikkoja College-lukujensa päättäjäisiksi Bachelor of Arts-arvonsa kaikkine juhlamenoineen. Luentosalit ja kirjasto seisoivat kerrankin typötyhjinä. Asuntoloista nousi seniorien pitkänpitkä huokaus, jossa oli helpotusta 50 %, ja haikeutta saman verran. Täällä oli oltu neljä rikasta vuotta yhdessä eläen, ahkeroiden, ilakoiden ja surren. Kesäjuhla tiesi eroa. Toisille kangasti edessä erikoisopinnot jossakin erikoisalayliopistossa, toisilla virkapaikka, ulkomaanmatka tai oma koti. Mutta näinä kesäisinä Collegen lopettajaispäivinä sen oppilaat unohtavat menneet vaivat, opiskelun ankaruuden ja edessä olevan uuden elämänjakson iloineen ja huolineen. Sinä päivänä ovat he vain suuria, iloisia lapsia, ja nämä Collegen tutut, siimekkäät puistot saavat raikua 300:n nuoren tytön lähtijäisiloa. Nuoruuden raisua riemua ne kaikuivatkin. Valmistuneen kurssin sisarluokan kauneimmat tytöt kantoivat raskasta päivänkukkaköynnöstä. Leivottavat maisterit marssivat kukkaistyttöjen kaunista kujaa ja heidän edellään tanssi »luokan henki» laulaen luokkalauluja. Mutta äänekkäin oli riemu urheilukilpailuissa. Olisittepa nähneet nuorien juurivalmistuvien Bachelor of Arts'ien mittelemässä voimiaan juhliin saapuneiden harmaahapsi-isiensä kanssa base ball'issa ja kenttä-hockeyssa! Kun sitten tuli ensimmäisen juhlapäivän ilta, syttyivät värilyhdyt puistossa. Ulkoilmateatterissa, tuhansille katsojille varatulla mäenrinteellä antoi Collegen ylioppilasteatteri ei kai vallan täyspitoisen, mutta myrskyisin suosionosoituksin vastaanotetun näytännön. Eivät ylioppilaat kuitenkaan vain leikiksi lyö päättäjäisjuhlaansa. Toinen päivä oli vakavien juhlien päivä. Pitkänä, mustana jonona, pieni jaappanilainen stipendiaatti ensimäisenä ja Californian hongankolistaja viimeisenä, marssivat seniorit arvokkaasti Collegen pieneen kirkkoon gradueerattaviksi. Juhlatunnelma. Juhlasaarna. Musiikkiesityksiä. Rehtorin puhe vastavalmistuneille akateemisesti sivistyneen naisen velvollisuuksista ja oikeuksista. Ja sitten saivat seniorit kukin latinankieliset diploomansa. He seisoivat paraatijuhlallisina, ja hymyn väikkeettäkään he heilauttivat nelinurkkaisen Collegelakkinsa riippuvan tupsun oikealta nurkalta vasemmalle. Niin heidät julistettiin kaiken juhlakansan kuullen Bachelor of Arts'eiksi. Kolmas juhlapäivä elettiin etupäässä entisten Vassar-tyttöjen merkeissä. Vuosien ja vuoskymmenien takaa olivat he tulleet mukaan juhliin vanhoja muistojaan yhdessä verestämään. He asuivat kaikki yhdessä, vuosina 1866—1926 gradueeratut, suuressa Alumnae Housessa, jonka he olivat vierailujaan varten miljoonillaan rakennuttaneet aivan Collegen lähelle. Joukossa oli pari hopeahapsista, jotka kerran olivat hekin viettäneet tätä samaa juhlaa, kokonaista kuusikymmentä vuotta sitten. Ja tänä kuudentenakymmenentenä »reunionpäivänään» he lauloivat varmasti yhtä lämpimin mielin kuin konsanaan nuoruudessaan vanhaa Collegelaulua: »Hark, Alma Mater, through the world is ringing The praise thy grateful daughters bring to thee. Oh thou who dost hold the torch of truth before us, Across thy lawns we hear the magic song: 'Tis Vassar, our beloved Alma Mater That stands forever fair and high and strong.» [»Kuuntele, Alma Mater, kautta maailman soi kiitollisten tytärtesi ylistys sinulle, joka kohotat totuuden soihtua eteemme. Kuuntele, kuinka puistojasi kaiuttaa taikalaulu: Tämä on Vassar, rakastettu Alma Materimme, joka pysyy alati vahvana ja tehtävälleen uskollisena.»] Laulaen kiersi kukin luokka vanhoja, tuttuja College-puistoja omin luokkavärein. Tavallisessa elämässä olivat he lääkäreitä, opettajia, liikenaisia, äitejä, mutta tänään ainoastaan nuoria College-ylioppilaita. Kaikki he rakastivat tätä Vassar Collegea. Ihmekös tuo, vuoden opiskeluajalla muukalainenkin ehti siilien kiintyä. Kerran on Marketta Suomalainenkin varmaan vanhana ja viisaana ja vakavana virkanaisena matkustava kuusikymmenvuotisjuhlaansa Vassar Collegeen ollakseen vielä yhden ainoan päivän nuori, huoleton College-tyttö. 13. AMERIKKALAISIA YLIOPPILAITA KOKOUKSISSAAN. 1. Silver Bay naisylioppilaiden vallassa. »Sen on mahduttava sinne». College-tyttö urheilupuvussa, baskeri päässä, tennismaila kainalossa, heittää uppiniskaisen matkalaukun uudelleen junahyllylle. Viereiseltä penkiltä nousee toinen ylioppilastytön pää ja toinen tennismaila yhteistyössä nitistämään syntistä matkakapinetta laukkuvuoren koloihin. »Silver Bayhin varmaankin?» kysyy baskeripää. Enempää ei tarvita, kättä päälle ja ollaan tutut ja sinut ja ystävät ennenkuin nimeäkään oikein tiedetään. Mutta muu nimi ei olekaan tarpeellinen kuin Silver Bay. Silver Bay on kristillisten yhdistysten vakituinen kesäkokous ja leiripaikka. Yhdysvaltain itärannikon kauneimmalla paikalla, luonnonihanalla »Tuhantensaarten» järvialueella, Lake Georgen rannalla, sinisten kukkulain välissä ovat Silver Bayn lukuiset vaatimattomat majat ja leirit suuremman hotellirakennuksen ympärillä. Ennen tätä joukkoa, naisylioppilaiden kristillisen kesäkokouksen osanottajia, olivat Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen kesäkokouksen jäsenet täyttäneet Silver Bayn laaksot ja majat. Ja heti naisylioppilaiden jälkeen tulvivat lähetyskokouslaiset sinne. Silver Bay tuli tämän naisylioppilasjoukon kodiksi kymmenen kauniin kesäpäivän ajaksi. Neljäsataa ylioppilasta New Yorkin ympäristön Collegeista se lähensi toisiinsa vuorimajojen herttaisessa vapaudessa. Siellä kukoisti nuorekas toveruus ja orasti yhteisen tien etsintä, joskin he olivat tulleet yhteen mitä erilaisimmista vaikuttimista. Joku oli tullut etsimään hauskoja tovereita ja hauskoja kesäpäiviä luonnonkauneudestaan kuuluisalla paikalla. Toisen oli kristitty äiti tänne lähettänyt. Kolmas oli jo aloittanut itsekohtaisen kristityn-tien-kulkunsa ja tuli hakemaan tukea ja virikettä. Neljättä oli ajanut nuoren ihmisen epämääräinen elämän jano. Ja viides oli tarttunut ylioppilaskokouskutsuun kuin viimeiseen oljenkorteen etsittyään nuoresta iästään huolimatta elämänrikkautta ja totuutta kaikista mahdollisista ja mahdottomista lähteistä ja kaiken lopultakin tyhjäksi havaittuaan tullut tänne ajatellen: »jollen täältäkään löydä totuutta, olen mennyttä.» Heidät kaikki otti Silver Bay avosylin vastaan. Ja kaikille se olisi tahtonut nähdä vastauksen ja ratkaisun vaikenevan. Silver Bayssa vallitsi nuori henki. Asuttiin vaatimattomissa kesämajoissa, kaksi kussakin pienessä kopissa. Uitiin aurinkoisella hiekkarannalla ja pelattiin tennistä kokousalueen lukuisilla tenniskentillä. Retkeiltiin kauas ja korkealle ympäröivien vuorten huipuille. Ja laaksot ja vuoret raikuivat nuoruuden pulppuavaa iloa. Mutta välillä saivat nämä samat laaksot ja vuoret ihmetellä majojen ja rantojen yllä lepäävää hiljaisuutta. Sillä Hiljaisuuden Ääniä kuulemaan tämä 400-päinen joukko oli saapunut. Ja tämän saman nuoruudenilon-kansan painoi nuoruuden vakavuus ja elämän suurimmat kysymykset hiljaisuuteen, polvilleen. Kokouksen uskonnollista puolta eivät suinkaan vain esitelmät ja puheet edustaneet. Olihan niitäkin aina jokunen päivää kohti. Enemmän oli sittenkin keskusteluja ja tutkimuspiirejä. Tuuheiden, vanhojen puiden alla tai vuoren huipulla taivaan kaaren alla tai järven rannalla virisi keskustelu kuin itsestään, ei kukaan vierastellut toistaan eikä piirin johtajaa, oli tämä sitten vanhempi toveri tai vaikkapa pappi ja johtaja. Johtajien joukko oli virkistävänkirjava: N.K.Y:n sihteereitä, pappeja, sosiaalireformaattoreita, tiedemiehiä kemian, filosofian, sielutieteen alalta. Siinä oli uskonnollisesti vanhoillista ja ultraliberaalia. Siinä oli kristittyä jos muhamettilaistakin. Nuori, luterilaisen kirkkonsa pyhäkoulunopettaja, 19-vuotias newyorkilainen ylioppilas, ei ollut varsinaisia johtajia, mutta hänestä tuli majansa keskus. Kukaan ei osannut sanoa, miten se tapahtui, mutta kuin itsestään kysyivät etsivät häneltä tietä. Illalla, monikirjavan ohjelman päätyttyä, iltalaulun kaiun kuoltua istui hän hiljaisena ja vaatimattomana järven rannalla, raamattu polvillaan ja vastaili raamatunlauseilla toverinsa tuskallisiin kysymyksiin. Varsinainen ohjelma kutoutui hartaudellisten puheiden ja persoonallisia uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien keskustelupiirien ympärille. Mutta se sulki piiriinsä myös — ehkäpä enemmänkin intellektuaalisuskonnollisia esitelmiä ja keskusteluja, kuten »Rukous ja sielutiede», »Kristinusko ja muut uskonnot». Amerikkalaiselle nykyajan ylioppilaalle ja varsinkin uudemman sielutieteen opiskelijalle näkyivät nämä tiede ja uskonto ongelmat olevan aivan elämänehtoina. Jollei hän voi astua uskonnon maailmaan ymmärtäen sen lait, ei hän voi tai paremminkin — ei hän luule ensi näkemältä voivansa — tätä askelta ollenkaan ottaa. Yhtä oleellisena osana ohjelmaa olivat myös yhteiskunnallisten ja kansainvälisten kysymysten käsittelyt kristinuskon valossa. Amerikkalainen näkee elämän kuohuvan ympärillään. Hän toteaa yhteiskunnallisten epäkohtien, yksilöiden ja kansojen suhteiden olevan ristiriidassa Vuorisaarnan Mestarin opin kanssa. Amerikkalaisen toimelias, konkreettista työtä vaativa, työhön ja uhrauksiin aina valmis luonne vie uskonnon heti elämän keskelle, sillä hänen uskonnollisuudelleen on rakkauden sovellutus elämään keskeisintä. Elämä itse monine ongelmineen astuu mietiskelyn sijalle. Kenties hän tällöin joskus työskentelee oman hengellisen kasvunsa kustannuksella. Amerikkalaisen, työn ja kiivaan kehityksen keskellä kasvanut luonne ei aina ymmärrä eurooppalaisen keskittymistä persoonallisen Jumala-suhteensa vaalintaan, sen enempää kuin eurooppalainenkaan aina käsittää oikein amerikkalaisen optimistisena touhuavaa, ulospäin suunnattua uskonnollisuutta. Toinen pitää toista »pilvissä pysyttelevänä»; toinen epäilee toisen touhuavan asioiden pinnalla. Näin arvostellessaan toisiaan ovat eurooppalainen ja amerikkalainen nähneet toisistaan ainoastaan pintapuolisen kuvan. Pohjalla on heillä paljon yhteistä uskonnollisessakin elämässään. Sen oppii amerikkalaisessa ylioppilaskokouksessakin selvästi näkemään. Näkee kuin kirkkaan rantaveden läpi pohjan kirjavat kivet. Silver Bayn kokous oli nuorten etsijäin kokous. Vanhat jumalat kaadettiin maahan. Uutta, vain uutta etsittiin. Ei luotettu ilman muuta entisten polvien tosiksi kokemiin muotoihin. Siinä oli luonnollisesti paljon nuoren ihmisen viatonta kritiikkikiihkoa, paljon nuorekasta järkeilemisenhalua. Mutta siinä oli myös todellista taistelua uskon ja tiedon ongelmien tähden. Jotain Nuoren Amerikan nykyään tuskallisena kuohuvasta Elämän ja Jumalan etsinnästä heijasti Silver Bayn kokouskin. 2. League for Industrial Democracy pitää kokousta. Myra, Vassar Collegen sosialistikerhon palavasilmäinen puheenjohtaja, hän se tietysti Marketta Suomalaisen sinne vei. Ala-New Yorkin liikekatuja, ja vielä niitäkin alemmaksi, kapeille, sokkeloisille kaduille: New Yorkin taiteilijakortteliin. Ylös hissittömän talon rappuja, aivan katonrajaan asti. Ja sisällä talon ulkoasuun nähden aivan odottamattoman komea, kaunis taiteilija-ateljee. Myymättömät taulut olivat sysätyt nurkkaan. Lattian täyttivät penkkirivit. Suuri sali oli jo puolillaan ihmisiä: tiukkakatseisia työmiehiä, kalpeita taiteilijoita, nuoria kirjailijoita, jokunen arvokas professorikin joukossa, ja ennenkaikkea joukko ylioppilaita. L.I.D., League for Industrial Democracy eli Yhdistys Tasa-arvoisuus Teollisuusmaailmaan, piti kokoustaan. L.I.D:lla on oma ylioppilasosastonsa, ja tämä oli oikeastaan pääasiallisesti ylioppilasosaston kevätkokous. Koska osanottajia ei ollut kuin satakunta, vieraili koko kokouskansa yksityiskodeissa. Seuraavana päivänä jatkettiin kokousta New Yorkin senvuotisen hyljätyn pormestariehdokkaan kodissa. Lyhyitä esitelmiä ja vielä lyhyempiä alustuksia. Amerikkalaiset nukkuisivat tai kokonaan menettäisivät tajuntansa suomalaisenpitkien esitelmien aikana. Ja amerikkalaiseen tapaan höystettiin vakavinkin ukkospuhe huumorilla: ei se ollut puhe eikä mikään, ellei se alkanut vitsillä ja saanut alkajaisiksi kuulijakuntaa räjähtämään nauruun. Alustusten johdosta syntyi kuuma keskustelu teollisuussysteemeistä, varallisuuden olemuksesta, työväen ja luokkakysymyksistä ja ylioppilaiden osuudesta näiden ratkaisemisessa. Kirjavaa oli yleisö ja kirjavia siis esitetyt mielipiteet. Milloin kohottautui sosiologian professori puhumaan tieteen näkökulmasta verkalleen ja varmasti. Milloin nousi työväenmies kertomaan kokemuksiaan kiihkeästi, ja toisinaan ponnahti kiivas sosiaalireformaattori pystyyn ja pauhasi kuin tuomiopasuuna. Milloin taas todisteli nuori radikaaliylioppilas teoriojaan tulisesti, riehuen pöytänsä takana. Hylätty pormestariehdokas tarjosi lopuksi aterian kodissaan. Kansa istui, seisoi ja vaelsi koko ajan syöden pieniltä pahvilautasilta pähkinäsallaattia ja jäätelöä. Ja yhä jatkui keskustelu, nyt ryhmittäin. Nuori, kotinsa kanssa riidoissa oleva miljoonaperijätär, College-tyttö, selitteli kimakalla äänellä radikaalisia yhteiskuntateoriojaan vielä häntäkin nuoremmalle työmiehelle huiskien lusikallaan sanojen tahdissa ilmaan. Sohvan kaidepuulla istui opettajatar-alku kiihkeästi väitellen vastaleivotun papin kanssa vuorisaarnasta. Nuoren papin kasvot olivat kärsivät ja laihat. Silmät paloivat kuin fanaatikon. Marketta Suomalainen katsoi ympärilleen. Sama kiihkeä keskustelu, samanlaiset palavat silmät, minne vain katsoi. Sama into selvittää itselleen ja toisille L.I.D:n perustarkoitusta: »kasvattaa maailma uutta yhteiskuntajärjestystä varten, joka perustuu kulutusta ja yhteishyvää eikä yksityisen hyötymistä tarkoittavaan tuotantoon.» Tällainen kokous on aina arvokas elämys. Ja muukalaisylioppilaalle se oli kiintoisa näyte Amerikan nuorten radikaaliylioppilaiden maailmankatsomuksesta, heidän toimintavalmiudestaan ja heidän aatteellisesta sosialismistaan. 14. PAHANTAPAISIA TYTTÖJÄ. Ei Marketta Suomalaista ollut sinne tuominnut kukaan eikä mikään muu kuin kukkaro. Osaksi ansaitakseen talven opintojen varalle, osaksi tutustuakseen tähän puoleen yhteiskunnallista työtä oli hän vapaaehtoisesti lähtenyt New Yorkin valtion tyttöjen kasvatuslaitokseen New York State Training School for Girls. Kahdentoista muun ylioppilaan kanssa eri yliopistoista tulisi hän täällä viettämään kaksi kesäkuukautta »puutarha ja retkeilyapulaisen» nimellä. (Palkka: täysihoito ynnä 3000 Smk. kuussa). Laitoksen johtajatar halusi saada kesäisin vakituisten toimihenkilöiden lisäksi pienen kaartin nuoria ylioppilaita, tutustumaan kasvatuslaitostyöhön sekä luomaan henkilökohtaisessa seurustelussa tyttöjen kanssa College-henkeä ja vauhtia hänenkin merkilliseen valiojoukkoonsa. Marketta Suomalainen raahasi siis raskasta matkalaukkuaan mäkeä ylös. Mäen päällä, Hudson-joen rantatöyräällä, suuren puiston keskellä kohosivat kirkontorni ja rakennusryhmän katot. Tämäkö oli kasvatuslaitos? Tietämättömyyden varmuudella oli Marketta Suomalainen odottanut kasarmeja, aitauksia ja lukkoja. Mutta täällä juoksi sepposen selällään olevalle portille vastaan joukko iloisia, kohteliaita tyttöjä, kaikkea muuta kuin univormu-jono-rikollisen-näköisiä. Kirkon, koulurakennusten ja sairaalan joukossa pilkisti puistikon puiden lomasta toistakymmentä majaa joissa laitoksen kolmisensataa tyttöä asusti. Marketta Suomalainen majoitettiin yhteen niistä. Majan-äidin, apulais-äidin, emännöitsijän ja 20 pahantapaisen tytön kesäkohtaloon tulisi siis hänen elämänsä liitetyksi kahdeksi kuukaudeksi. Italian Maria teki heti kiihkeää tuttavuutta puhetulvin ja syleilyin. Hän oli valtava kaikissa tunteenpurkauksissaan, yhtä kiihkeä hyvässä kuin pahassakin. Kun hän suuttui, säkenöivät ja kipinöivät hiilenmustat silmät paksun, mustan otsatukan alla. Taisi lähinnä seisomaan sattunutkin nähdä tulipalloja silmissään, jollei tuupertunut maahan voimakkaista nyrkiniskuista. Maria menettikin vähä väliä vapaana asumisen oikeutensa ja sai nukkua lukkojen takana. Hän oli henkilöitynyt siirtolaisperheen ongelma. Isä ja äiti olivat tulleet Italiasta vanhoine perintötapoineen ja ortodoksisine uskoineen. He eivät jaksaneet kestää tämän Työn Maan kiireisessä kilpailussa, eivät jaksaneet nousta köyhyydestä, likaisuudesta ja alkuperäisistä elintavoistaan. Englanninkieltä he eivät koskaan oppineet juuri enempää kuin good bye ja thank you. Mutta Maria syntyi New Yorkissa ja hänestä tuli newyorkilainen. Koulussa hän oppi englanninkielen eikä pian enää edes ymmärtänyt vanhempiensa kieltä. Vielä vähemmin hän ymmärsi heidän vanhoja italialaisia tapojaan ja ajatuksiaan. Yhä enemmän hän vieraantui kodistaan englantiapuhuvien toveriensa pariin. Vilkkaana ja kekseliäänä ja ajanvietettä vailla olevana hänestä pian tuli syrjäkadun varasliigan suosittu ja itsevaltainen johtaja. Katu tuli hänen kodikseen. Ja kadunlapsella on edessään monta ja nopeaa tietä poliisin tuttavuuteen. Italian Marian tarina on, sen pahempi, tuhannesti toistuva ja selittää omalta osaltaan sen, miksi juuri siirtolaislapset parhaasta päästä täyttävät Amerikan kasvatuslaitokset. Harrietista oli vaikea ensinäkemältä päätellä, miksi Nuorisotuomioistuin oli hänet tänne lähettänyt. Harriet oli majan hiljaisin tyttö, hän ei aukaissut suutaan muuta kuin pyydettäessä. Hän kulki anteeksipyytävänä, ahkerana ja tottelevaisena varjona toisten joukossa. Hän oli niin hento ja lapsellisen näköinen, ettei häntä olisi uskonut 16-vuotiaaksi. Vielä vähemmän otti uskoakseen, että hänen hameestaan kiinnipitävä, vuoden vanha pikku-Johnny oli hänen oma lapsensa. Harrietin kohtalotoveri, 18-vuotias Mary, oli aivan toista maata. Hänen kova, uhmaava äänensä; ja hillitön naurunsa kuului kaikkialla. Kun »tädin» silmä vältti oli hän heti kertomassa rohkein, räikein vedoin seikkailujaan New Yorkin laitakaupungilla julkeita juttuja ihmetteleville, mutta niistä ahneesti nauttiville tovereilleen. Päinvastoin kuin Harriet, Mary viis veisasi siitä mihin hänen lapsensa oli joutunut. »Hoh hoo», hän nauroi, »kun minun äitini oli poissa kotoa, toi isäni uusia äitejä, ja kun isä oli matkalla, toi äiti uusia isiä, enkä minä tiedä, kuka isäni oikeastaan on. Eikä minun babynikään omastaan tiedä». Siellä he elelivät, yhdessä Hudsonin koulukodin monista majoista, toisiaan suuren elämän salaisuuksiin opastellen. Mariat ja Henriettet, Maryt ja Josephinet. New Yorkin Nuorisotuomioistuin oli heidät tänne lähettänyt varkaina, pikku-äiteinä, koulukarkureina, kodittomina. Ja koulukodin oli muokattava heidät soveliaiksi astumaan kerran 18 vuotta täytettyään uudelleen pahaan maailmaan. Koulukoti yritti kasvattaa heitä hyviin taitoihin, tapoihin ja hyvään henkeen. Se totutti heitä kutakin käytännölliseen työhön keittiössä, kanalassa, pesutuvassa ja puutarhassa. Se käytti heitä kutakin koulussa, heikoimpia kansakoulukurssin verran, lahjakkaampia ylemmässä koulussa jopa College-tutkintoon asti. Se otti huomioon kunkin kyvyt: heikot, keskinkertaiset ja hyvät, sekä kunkin lahjat: taiteelliset, tieteelliset, käytännölliset. Kouluineen ja kursseineen se tahtoi varata jokaiselle tilaisuuden kehittyä jollakin alalla omin neuvoin toimeentulevaksi kansalaiseksi: ompelijattareksi, talousapulaiseksi, kampaajaksi, pikakirjoittajaksi, piirtäjäksi, soittajaksi. Kesällä olivat koulut ja kurssit kuitenkin pois päiväjärjestyksestä. Kesällä oli ohjelma kirjavampaa ja samalla kevyempää sekä työn että leikin suhteen. Kukin suoritti asevelvollisuuttaan vuoroviikoin keittiössä, pesulassa, kanalassa ja puutarhassa. Pääasiallinen työ olikin valtavien puutarhaviljelysten hoito. Puutarhatyö olikin siunattua: siinä sai energisin, villein ja pahasisuisinkin tyttö puskea sisunsa mustaan multaan. Kitkeminen oli vain harvalle mielityötä, mutta elonkorjuu, se oli toista. Kirsikoiden ja viinirypäleiden korjuulla oli erikoisen viehättävä sivumaku. Kesäelämä koulukodissa ei kuitenkaan ollut vain työntekoa. Aina ilmestyi pian ulkoa opittuun, yksitoikkoiseen työpäivään hauskoja vaihteluja. Koulukoti rakasti yllätyksiä. Kun majan kansa oli koko viikon kunnostautunut, eikä pienintäkään mustaa merkkiä ollut heidän kohdallaan rikosrekisterissä, marssi majan äiti lapsineen koko päivän kestävälle, jännittävälle retkeilylle kauas vuorille ja metsiin. Tai vietettiin jonkun toverin nimipäivää ulkona auringonpaisteessa kestityksin ja ohjelmasuorituksin. Illallistöiden jälkeen kokoonnuttiin joka päivä kesäisin talviseen läksyjenluku-aikaan kodikkaaseen olohuoneeseen lukemaan, soittamaan ja neulomaan. Taikka pelattiin krokettia tai potkupalloa ulkona urheilukentillä yömyöhään. Ja se vasta ilosanoma oli, kun kaikki »majat» kutsuttiin koulutalolle yhteiseen juhlaan leikkimään ja tanssimaan. Tai kun oli majojen väliset urheilukilpailut. Ilo oli ylinnä, kun tytöt saivat asettaa yhteisen valiojoukkueensa pelaamaan laitoksen lääkärin, hammaslääkärin, psykoloogin, majanäitien ja ylioppilastätien joukkuetta vastaan. Tädit ja sedät harjoittelivat hämärän tullen epätoivoisesti, mutta siitä huolimatta he hävisivät säännöllisesti. Jos puhutaan rangaistuksista, niin ei löytynyt sen tehokkaampaa kuin sulkea sisään joku sääntöjä vastaan rikkonut tanssija tai urheilija sill'aikaa kuin voittohuudot kaikuivat urheilukentältä tai muut kiirehtivät koulutalon juhlaan. Koulukoti antoi paljon vapauksia, mutta vapauden väärinkäyttäjältä se armotta riisti vapaudet ja varsinkin — hauskuudet. Ja se puri paremmin kuin kipein selkäsauna. Kuukauden ensimmäiset sunnuntait olivat tätien raskaimmat ja tyttöjen hauskimmat päivät: omaisten odotettu vierailupäivä. Mutta johtajattaren kotikutsut olivat sittenkin kaikkein erikoisin vaihtelu ja yllätys. Pienissä ryhmissä saivat tytöt vierailla johtajattaren kauniissa kodissa muiden »tavallisten» vieraiden joukossa. Tämä oli yksi johtajattaren monista yrityksistä totuttaa tyttöjään ulkomaailman elämään, tavallisiin vierailuihin ja juhliin. Laitoksissa kasvaneilla tytöillä, — arveli johtajatar — on maailmalle päästessään usein vaikeata sopeutua tavallisten kotien, kylien ja kaupunkien elämään. Ja koska lisäksi näiden »laitosleimaisten» tyttöjen edessä yhtäkkisen vapauden kiusaukset kasvavat kaksinkertaisiksi, pyrki hän muodostamaan Hudsonin Koulukodin elämän mahdollisimman luonnolliseksi. Hän se olikin, johtajatar, joka painoi leimansa koko laitoksen henkeen. Koska hän uskoi nuorisoon, harhaantuneeseenkin, koska hän uskoi, että pahimmassakin tytössä on etsittävä, löydettävä ja kehitettävä jokin kaunis ja hyvä, uskoivat opettajat, »tädit» ja tytötkin niin. Koska hän uskoi laitoksen päätehtävän olevan — ei vain rangaista pahantekijöitä, ei vain kouluuttaa ompelijattaria, konekirjoittajia — vaan kehittää persoonallisuuksia, itsekontrollia, väritti tämä usko laitoksen toiminnan ja hengen, joka muodostui vapaaksi ja terveeksi, samalla säilyttäen tarpeellisen ankaran arvovallan ja ennenkaikkea — ankaran toverikurin. College-tytöille avasi kesä pahantapaisten tyttöjen parissa uuden maailman. He olivat saaneet silmätä syvälle miljoonakaupungin syrjäkatujen lokaan, jota oli heitetty näiden tyttöjen kasvoille pienestä pitäen. He olivat nähneet näissä tytöissä uuden maailman, kurjan, mutta yhtä todellisen kuin heidän oma kaunis ja suojattu maailmansa. Ja he olivat nähneet näiden tyttöjen ponnistukset ylöspäin, ja toisten, näiden tyttöjen puolesta, tekemiä ponnistuksia. »Kuules», sanoi Eleanor, College-tyttö, kesän loppuessa, »minä tulenkin yliopistoluvut lopetettuaan tänne töihin, oikein vakituisesti. Etkö luulekin, että tämä työ voi sittekin tyydyttää ja että se ottaa käytäntöön ihmisen parhaat kyvyt, — akateemisetkin» ja vuoden kuluttua purjehti Eleanor taas Hudsonin rannalle koulukotiin ja jäi kuin jäikin yhdeksi sen asukkaista. 15. TALOUSAPULAISENA JA YLIOPPILAANA NEW YORKISSA. Kesä oli ohi ja syksyn tuuli puistatti puita. Marketta Suomalainen seisoi New Yorkin kadulla. Ja jälleen tunsi hän olevansa yksin suuressa maailmassa, aivan niinkuin vuotta aikaisemmin astuessaan ensi kerran Amerikan mantereelle. Taskussa oli muutama dollari koko pitkän talven varalle. Apuraha oli ollut vain Vassar Collegea varten edellisenä talvena. Nyt oli siis tultava toimeen omin avuin opiskellessa Columbia yliopistossa ja New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opistossa. Tähän asti oli miljoonakaupunki ollut hymyilevä, hauska tuttavuus, sillä sitä oli katseltu toverien auton ikkunasta viikonloppuvierailuilla. Se oli ollut hetken kiintoisa kohde ensikertalaisen seikkaillessa sen pimeillä syrjäkaduilla. Mutta nyt painui pilvenpiirtäjien varjo raskaana ja pimeänä vähäisen muukalaisen päälle. Nyt alkaisi vuodenpitkä vakava seikkailu. Marketta Suomalainen hypisteli sanomalehti-ilmoitusta kädessään ja soitti ovikelloa. »Ilmoitatte tarvitsevanne talousapulaista.» Hänet vietiin sisään. Vastassa oli emännän pitkä, tutkiva silmäys kiireestä kantapäähän. »Edellisen paikan paperit?» Tämä on ensimmäinen paikka pyrkijällä. »Well, osaatteko itsenäisesti hoitaa taloutta, ostaa ruoat, keittää, hoitaa lapsia j.n.e.» Rehellisyys ei peri maata, ei ainakaan senkaltaista palveluspaikkaa. Ja Marketta Suomalainen oli taas kadulla. Hän katseli ravintoloiden valaistuja akkunoita, musta valkopukuista tarjoilijatararmeijaa ja päätti koettaa onneaan yhtenä heistä. »Childs»-ravintoloiden työnvälitystoimiston odotussali oli tupaten täynnä nuoria tarjoilijatarkandidaatteja. Marketta Suomalainen liittyi pitkään jonoon ilmoittautumispöydän ääreen. Olipa siinä jos jonkinlaista: Miss Omenakukka maalta, Miss Punahuuli New Yorkista, Miss Silmänisku, Miss Antaamennä, Miss Kaikenloppu j.n.e., j.n.e. Vihdoin tuli Marketta Suomalaisen vuoro. Tällä kertaa hän päätti olla varma ja vakuuttava. »Oletteko ennen tarjoillut?» — »Olen ja loistavalla menestyksellä. Kundit pyrkivät aina minun pöytääni», alotti Marketta säteillen. Hän muisteli paria kokeiluaan Vassar Collegen pienessä ylioppilaskahvilassa. Iski silmää kysyjälle vakuudeksi. Taas vastaukseksi pitkä, tutkiva silmäys kiireestä kantapäähän. »Saatte paikan viikon perästä Childs-ravintolassa 52:lla kadulla. Mutta vain aamuvuoroja on vapaina.» Siis taas tie pystyssä. Aamuvuoroja. Eihän Marketta Suomalainen voinut luentoaikana hääriä ansiotöissä. Mistä kummasta hän keksisi iltatöitä? Juuri silloin tuli pelastus. Hotellin pöydällä odotti häntä kirje Poughkeepsiestä entiseltä Vassar College-opettajaltaan, joka pyysi häntä seuranpitäjäksi ja illallisen valmistajaksi vanhalle isälleen New Yorkiin. Pyyntö oli niin hienotunteinen ja vilpitön, ettei turvaton työnetsijä aluksi huomannut siihen verhoutuvaa, yksinäiselle ulkomaalaiselle ylioppilaalle avuksi ojennettua ystävällistä kättä. Ja Marketta Suomalainen kuvitteli olevansa ilmiömäinen seuranpitäjä ja illallisen valmistaja, pakkasi iloiten tavaransa ja siirtyi hotellistaan pieneen puutarhan ympäröimään yksityistaloon Brooklyniin, jossa valkohapsinen, eläkkeellä oleva professorivanhus eli yksinäistä elämäänsä, ja jonne Marketta Suomalaisen oli määrä sopimuksen mukaan tuoda nuoruutta ja elämää ja — illallista ja huoneiden siivousta. Vastalahjaksi hän saisi kodin, huoneen ja yhden aterian. Herätyskello piristi kiukkuisena kello kuusi. Herätetty heitti vielä kiukkuisempana tyynyn häiritsijän suun tukkeeksi. Kello kilahti lattialle ja jatkoi itsepintaisena pärinäänsä. Silloin vasta muisti Marketta Suomalainen, että talousapulaisen työ oli alkava. Pian suihkun alle. Pian pukeisiin ja työhön, sillä kello kahdeksan on palvelushengen jo istuttava luennolla toisessa päässä kaupunkia, sitä ennen on aamusiivous suoritettava, ja matkaan halki koko Brooklynin ja New Yorkin menee maanalaisella pikajunallakin tunti. Valtava esiliina eteen, pölynimijä, tomuliina ja harja sotavarusteinaan marssi Marketta kiireiseen taisteluun olohuoneen, ruokasalin ja keittiön puhtauden puolesta. Joutuihan siinä pölynimijä useasti surisemaan tavallista ärtyisempänä ja tomuliina huiskimaan luvattoman hätäisesti, mutta vanha professori ymmärsi. Aamukahvi, hedelmät ja munatkin oli vielä saatava pöytään kello seitsemäksi, pari palaa oli nieltävä ja palvelijatar muutettava ylioppilasasuun. Sitten oli kiireimmän kaupalla painuttava maanalaiselle pysäkille. Yhteiskunnallisen Työn Yliopistolla riitti luentoja, kirjastolukuja, tutkielmien kirjoitusta ja käytännöllistä sosiaalisen työn harjoittelua yhtämittaa kello viiteen iltapäivällä. Kello kuudeksi ehti Marketta hyvässä onnessa kotiin ja kello 7 oli päivällinen tuotava pöytään. Mutta nopeastihan sen ehti valmistaa. Sen kun vain aukaisi amerikkalaiseen malliin säilykepurkit, kaatoi sisällön kattilaan kaasuhellalla ja kantoi pöytään. Eräs amerikkalainen perheenisä sanoikin: »Minun vaimoni se vasta on taitava emäntä, hän on kaupungin nopein säilykepurkkien avaaja.» Säilykepurkeissa on amerikkalaiselle palvelijattomalle perheelle lihaliemet, paistit, kalaruoat, vihannekset, jälkiruoat ja kaikki, mitä ajatella saattoi. Tietysti oli vaihteeksi aina välillä valmistettava tuorettakin ruokaa. Marketta Suomalainen kulki kori käsivarrella Brooklynin pienen huvilakulmakunnan kaupasta toiseen, tutki lihoja, tinki vihanneshintoja, valitsi hedelmiä. Sattui usein niinkin, että ruoat epäonnistuivat, ja vieraskamarin pölyt jäivät pyyhkimättä, ja Marketta Suomalainen tunsi itsensä väsyneeksi kuin entinen postihevonen. Mutta ikävät muistot painuvat sen parempi muistin pohjaan. Ja professorivanhus antoi anteeksi. Kun päivällisastiat olivat onnellisesti tai onnettomasti pestyt, tapahtui talousapulaisen ensimmäinen muodon vaihdos: seuraneidiksi. Kädet rasvavedestä puhtaiksi ja niille Woodberry Vanishing Cream-hieronta. Valtava keittiö esiliina naulaansa, vielä sen alta pieni tarjoilijatar-esiliina samantien, ja kiireisenlyhyt keittiöepisoodi oli päättynyt. Olohuoneen pöydän ääressä keskusteli pieni seuraneiti »henkevästi» vanhan ja ylen humoristisen entisen professorin kanssa, joka huomioivin silmin ja mielenkiinnoin seurasi ajan kaikkia virtauksia. Mutta pienen seuraneidin ajatukset olivat odottavien tenttikirjojen kimpussa tai kaukana valtameren toisella puolella, ja hän vastasi hatarin hymyilyin »yes» ja »no» vuorotellen toivoen niiden osuvan oikeaan kohtaan. Joskus osuivat. Joskus ei, ja silloin saattoi kumarainen, vilkas pikkuprofessori kimmota tuoliltaan: »Mutta, rakas Marketta, et kai Sinä todella toivo, että Meksikon presidentiksi tulisi tuo roisto»? Sitä ei Marketta Suomalainen todellakaan toivonut. Hän toivoi vain, että hänen hyvä isäntänsä mahdollisimman pian syventyisi tyyten sanomalehteensä, sillä silloin olisi seuraneiti vapaa. Pian pääsikin »Times» oikeuksiinsa ja hetki sen jälkeen alkoivat harmaat kiharat painua yhä syvemmälle ja syvemmälle nojatuolin suojaan. »Times» valahti lattialle torkkuvan kädestä, ja pieni seuraneiti hiipi varpaillaan omaan elämäänsä. Seurasi toinen muodonvaihdos: seuraneidistä opiskelijaksi. Pöytälamppu hehkui suurten kirjakasojen keskellä, ja Marketta Tenttijä hautautui Abnormisielutieteeseen tai Työväenprobleemeihin. Mutta usein löysi aamuaurinko yölukijan nukkumasta kirjojensa äärestä. Joskus näki sunnuntai-ilta kolmannenkin muodonvaihdoksen verhon tuolin selkämältä: keittäjätär-seuraneiti-opiskelija oli illalla »ulkona». Hän oli toivottanut hyvää yötä olohuoneen torkkuvalle isännälle, sulkenut paksut tenttikirjat, hypännyt odottavaan autoon ja ajanut kutsuihin tai konserttiin. 16. VALKOISIA JA KELTAISIA JA MUSTIA YLIOPPILAITA. Viisisataa valkoista, keltaista ja mustaa ylioppilasta asui suuressa valkeassa kivitalossa Ylä-New Yorkissa, kaukana liikekaupunginosan kuumasta muurahaiselämästä. Heillä oli kaikilla koti kaukana merten takana, ja tästä valkeasta kivitalosta Hudson-joen rannalla oli tullut näiden muukalaisylioppilaiden yhteinen kotivastine. Tähän »kotiin» siirtyi Marketta Suomalainenkin pariksi viikoksi asumaan talousapulais-ylioppilaan-elämänsä välipalaksi. Oli tarvittu vain joidenkin amerikkalaisten professorien ja N.M.K.Y:n johtomiesten ja ylioppilaiden aulis yhteistyö liittyneenä muutamaan miljoonaan dollariin jotka vanhan öljykuninkaan poika, Rockefeller nuorempi tarkoitukseen lahjoitti, jotta saatiin kohoamaan 12 kerroksinen, komea kivitalo Hudsonin rannalla, lähelle Columbia yliopistoa. Se sai nimen International House, Kansainvälinen Talo, ja sen pääkäytävän yläpuolelle kaiverrettiin sanat: »That brotherhood may prevail» — »Veljeyden edistämiseksi». Tästä talosta tuli tyyssija sadoille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka aikaisemmin olivat eläneet hajallaan miljoonakaupungin kaikilla äärillä, enemmän tai vähemmän tukalissa oloissa ja suuressa yksinäisyydessä. Tähän yhdyskuntaan liittyi joukko amerikkalaisia post-graduate-ylioppilaita. Halpa asunto, ruoka ja työrauha eivät olleet ainoat edut, mitkä International House asukkailleen tarjosi. Ennenkaikkea se kokosi viitisensataa ylioppilasta seitsemästäkymmenestä kansallisuudesta yhdessä elämään rauhassa, sovussa ja täysipainoisessa tasa-arvossa. Se liitti eri rodut, eri kielet, eri uskonnot yhteiseen työhön ja yhteiseen iloitteluun. Tahtomattaan tai tietoisesti rakensivat International House'n asukkaat yhteisymmärryksen siltoja erikansallisuuksien välille. Väkisinkin joutuivat he hautaamaan väärät ennakkoluulot ja oppivat jokapäiväisen toveruuden ja ajatustenvaihdon kautta näkemään todemmin ja laajemmin elämää ja maailmaa. * * * Hindulais-Gupta, koko Talon suosikki, venyttelihe valtavassa laiskanlinnassa International Housen suuressa eteishallissa ja koputteli hermostuneena rannekellon lasia. Iloinen Italian Teresa oli luvannut tulla hänen kanssaan »ulos» tänä iltana, ja tässä hän kohta oli odottanut jo puoli tuntia. Samanlaisia myöhästeleviä ne olivat, naiset, olivat ne sitten mustia tai valkoisia. Ja International House puolestaan laski: Gupta ja Teresa = uusi kansainvälinen kihlaus. International House oli vuoden kuluessa jo ehtinyt kihlata Austraalian ja Saksan sekä Amerikan ja Norjan. Se oli tällaiseen tottunut ja se piti siitä. Olivathan nekin kansainvälisen veljeyden muoto. Viisas Kanadan Elin ja vakava Saksan Hans istuivat nurkkasohvaan hautautuneina ja riitelivät Kansainliitosta. Toinen uskoi siihen, toinen ei, ja kumpikin oli vakuutettu oman näkökantansa oikeudesta. Kanadan Elin oli islantilaisten jälkeläinen, sen näki heti, oikea jääkuningatar. Komea, pitkä ja vaalea. Hän ei puhunut paljon eikä koskaan liikaa, ja se, minkä hän sanoi, osui aina naulan päähän. Hän opiskeli Columbia yliopistossa valtiotiedettä ja oli »talon» väittäjäisten parhaita puheenvuoronkäyttäjiä. Saksan Hans puhui paljon ja hartaasti, selitteli ja perusteli loppumattomiin. Hans oli pieni, ponteva mies, kömpelö, arkipäiväinen ja hyvä. Hän tuli toimeen vähillä rahoilla, oli ahkera ja käytännöllinen. Amerikkalaiset kunnioittivat häntä, tottakai, olihan hän melkein täydellinen, vakava ja käytännöllinen tiedemies, mutta he eivät sittenkään voineet häntä sulattaa. Häneltä puuttui huumorintaju ja »hienostuneisuus», he arvelivat. Kanadan ja Saksan kiista katkesi äkkiä. Yläkertaan johtavilta portailta kuului kova melu. Schweitzin Heidi oli tulossa Talon kirjastosta kilpasilla jonkun kanssa ottaen viisi askelmaa yhdellä kertaa. Jos on Kanadan Elinissä runsaasti rauhaa, ei sitä ole lainkaan Schweitzin Heidissä. Hän on raikas vuorikauris ja villivarsa. Suuret silmät nauroivat, suu nauroi, koko Heidi nauroi. Ja joka paikassa vilahti hänen korean hameensa lieve. Tuossa hän nyt tulla tupsahti portaita alas kintereillään Signore Italia. Signore Italia rakasti International Housen naisia, he rakastivat häntä, ja hän tiesi sen. Hän oli musta, kaunis ja Talon paras tanssimestari. Ja pelottavan monipuolinen hän oli, kuin elävä tietosanakirja. Maailman ympärimatkanneena oli hänellä ehtymätön varasto kaskuja. Hän oli kokenut mitä ihmeellisimpiä seikkailuja tai oli hänellä mitä ihmeellisin mielikuvitus. Hän oli kertakaikkiaan — jännittävä. Kun ihmiset näkivät hänet, kysyivät he heti Mussolinista. Hän kuuli tämän kysymyksen jokaiselta uudelta tulokkaalta. Hän vihasi Mussolinia. Siksi hän oli Amerikassa. Mutta ihmiset tarrautuivat aina siihen, mikä heistä oli »kuvaavinta» tuntemattoman kansan elämälle. Joskus he iskivät oikeaan, useimmiten väärään. Miten siunatun vähän ihmiset tietävätkään toisista kansoista! »Mr. Turkki, onko totta, etteivät naiset teillä enää käytäkään huntua? Senorita Espanja, kävittekö joka viikko härkätaistelua katsomassa? Ah, pikku Miss Kiina, miten sinun jalkasi ovat näin suuret? Neiti Suomalainen, montako Nurmi-alkua teillä on siellä Pohjoisnavan luona? Ja voi herra Norja, eikö ole ihanaa asua tunturimajoissa?» J.n.e. j.n.e. Ainaisia samoja loistonäytteitä yleistämisen taidosta ja vanhentuneista, yksipuolisista tiedoista. Ehkäpä se on nykyajan lapsen vaistomainen halu edes mielikuvissaan säilyttää hiukan romantiikkaa maailmassa haaremein, hunnuin, kansallispuvuin, karjamajoin ja savupirtein. Pariisin André ei kaivannut savupirttejä eikä kansallispukuja, korkeintaan haaremia. Hän käveli eleganttina hallin poikki ja hymyili itsekseen. Kukaan ei osannut analysoida tuota hymyä. Siinä oli varmasti ivaa ja yleisystävällisyyttä. Ainakin se ärsytti ja kiihoitti. André oli pomaadaa ja hajuvettä, keltaisia käsineitä, heiluvaa kävelykeppiä ja vaaleita säärystimiä. Hän oli sulava, kohtelias ja hieno. Hän oli varmasti tyylikäs, mutta tavallista ihmistä tämä ylenpalttinen polityyri kiusasi aivan ärtymyksen rajoille herättäen rajun olkapäistä ravistamisen halun. Tällainen olkapäiden ravistus ryntäsi halliin kahden valkean tennishousuparin, kahden pörröisen pään ja kahden kevätpäivettyneen naaman muodossa. Toinen oli Jens Jensen, nuori norjalainen arkkitehti, itse Terveys, Ilo, Huolettomuus ja Selväjärkisyys. Hän oli Talon paras tennispelaaja ja suurin humoristi. Toinen oli hänen tennistoverinsa, Chen Yang Shang. Pieni Vinosilmä, hento vartalo, sinisenmusta tukka harollaan pystyssä, tragikoomillisen näköinen tyylikkäässä tennispuvussaan. Mr. Shang tai Hsiung tai Wu tai Li, kuka heidät eroitti toisistaan, hyvä kun ei luullut häntä japanilaiseksi. Sitä loukkausta hän ei olisi antanut anteeksi. Mutta eurooppalaiset olivat hänestä yhtä vaikeat erottaa toisistaan. Hän puolestaan luuli Marketta Suomalaista Armenian Voskeneksi. Tennisparin perästä hiipi miss Brasilia ujona hallin läpi kantaen kainalossaan suurta saalista Columbia Yliopiston kirjastosta huoneeseensa. Hän vilkaisi sekavin tuntein KanadaSaksanurkkaan. Ei hän ollut tottunut tällaiseen toveruuteen tyttöjen ja poikien välillä. Heillä kotona Brasiliassa — varjelkoon, tuollainen ei olisi koskaan tullut kysymykseen. Ilman »esiliinaa»! Vähitellen halli tyhjeni läpikulkijoista, Gupta jäi, ja vihdoinkin tuli Teresa. Taas jatkoivat Kanada ja Saksa keskeytettyä todisteinaan: »Well, jos Kansainliitolle todella — —» Yläkerrosten asuinhuoneissa asustaa arkielämä. Jos seuraat Marketta Suomalaista, olet pian hissillä kymmenennessä kerroksessa, missä käytävän molemmin puolin pitkässä rivissä ovat opiskelijain vaatimattomat huoneet. Marketta Suomalainen koputtaa ateenalaisen Polyxenian, medisiinarin, ovelle. Ei vastausta. Asukas oli varmaan klinikalla. Marketta Suomalainen yrittää viereistä ovea. Sisällä ahkeroi ranskalainen maisteri tohtorinväitöskirjaansa viimeistellen, ei sovi häiritä. Vastapäisen oven takaa kuuluu iloista juttelua. Yleisnaiselliseen juttelutapaan on vilkas chileläis-Elena koonnut sukanparsimisensa ja tullut juoruilemaan naapurinsa, tokiolaisen Kazuyan luo. He vetävät Marketta Suomalaisen huoneeseensa ja pian sinne kokoontuu tuvan täydeltä väkeä. Rumanian Christine ja Amerikan Kitty, jotka ovat »kevyestiottamansa» lukukauden loppusäikähdyksessä painuneet hädissään kirjoineen ja papereineen aina-ahertavan opintotoverinsa, Australian Margretin turviin, tulevat hekin sinne lepuuttamaan aivojaan. Mutta kylpyhuoneiden pitkän rivin takaa kuuluva loiskina vaimentaa muut äänet. Sillä »pesutuvassa» häärää ylenpalttisesti tarkka ja käytännöllinen Berlinin Anna tyytyväisenä kyynärpäitä myöten pesualtaassa. Moni International Housen asukas on köyhä stipendiaatti. Pieni pesutupa toimii yhtenä laskujen säästäjänä. Käytävän toisessa päässä näet toisen. Ompelukomeron ovesta pilkistää espanjattaren kiiltävän musta pää painuneena ompelukoneen yli. Hänelle on komero enemmänkin kuin laskujen säästäjä. Se on hänelle pieni tulolähde, sillä hän neuloo vapaa-aikanaan tovereilleen pukuja »taskurahoikseen». Kolmesataa miehistä ylioppilasta, maisteria, tohtoria, insinööriä hallitsee talon toista sivustaa samaan tapaan kuin naiset omaansa, mutta tähän miesten valtakuntaan ei naisvoimalla pääse kukaan muu kuin Suomen Aino, joka opiskelee Teachers' Collegessa Columbiassa sairaanhoitajatarkouluutusta ja jolle on uskottu Talon terveydenvaalinta. International Housen pohjakerroksessa on materialistisen elämän puoli edustettuna. Siellä on avara keittiö ja ruokailuhuoneet, joissa niin Talon asukkaat kuin muutkin opiskelijat saavat kohtalaisen halvat ateriansa. Tarjoilijoina keräävät Talon vähävaraisimmat miesylioppilaat täällä kukin vuorotunneillaan pienen ansion. Alakerran voimistelusalista ja uimahallista kuuluu joskus keskipäivälläkin meno ja meteli: puolituntinen urheilua lukujen lomalla panee kai aivotkin joustavampaan käyntiin. Alakerrassa ovat myös kerhohuoneet, joiden seinien sisäpuolella eri kansallisuuksien edustajat pyrkivät vakavammin kuin Talon muissa osissa tarttumaan yhteisiin ongelmiin. International Housen asukkaat voivat liittyä eri harrastuspiireihin: musiikki, kirjallisuus, uskonto, yhteiskunta, politiikka, kansainvälisten suhteiden y.m. kerhoihin. Kansainvälisten Suhteiden Kerho toimi tietysti innokkaimmin. Joskus niinkin innokkaasti, että keskustelu kääntyi tappeluksi. Varsinkin silloin, kun Kiinan kriisin alkaessa kärjistyä oli valittu keskustelunaiheeksi »Kiinan kysymys». Oxfordin nuoren poliitikon ja Pekingin vinosilmäisen kansalliskiihkoilijan erilaiset näkökannat iskivät tulisesti vastakkain, kun brittiläispolitiikka, opiumisota, lähetystyö ja yksipuoliset historiakirjat pantiin riidassa vaakakuppiin. Pieni Hindukin takapenkillä hyppäsi tuolille iskemään oikein olan takaa. Ja Saksat ja Ranskat ja Tanskat sortuivat sotaan syrjäisestä sympatiasta. Kerhojen henki soi jäsenille täyden vapauden pelotta esittää kantansa. Yhtä vain sai varoa, sitä, ettei poikennut tosiasioiden pohjalta. Tämä ylen vapaa, peittelemätön, monipuolinen ajatustenvaihto neutraalilla pohjalla aukaisi syrjästäkatsojankin silmät monen asian suhteen ja auttoi häntä ymmärtämään niitä eri näkökulmia, joista eri maiden akateeminen nuoriso katsoo samoja probleemeja. Siinähän olikin ei vain kerhojen, vaan koko Talon suurin merkitys ja arvo. Alakerrasta vievät leveät portaat keskustan ylähalliin. Arkena on yläkerran seurustelusali tyhjä ja lukittu. Mutta sunnuntaisin ei siellä ole yhtään tyhjää sijaa, varsinkin talvisaikaan, kun ei Hudsonin keväinen rantapuisto houkuttele ulos iltakävelylle, eivätkä kevättentit pakoita opiskelijoita pysymään visusti lukukammioissaan. Talon nuorimmat viettävät siellä mielellään hämäränhetkiä räiskyvän avotakan äärellä, jonkun soittaessa flyygelillä tai koko joukon opetellessa toistensa kansanlauluja. Täällä tarjotaan myös kerran viikossa yleinen iltapäivätee, jolloin ylioppilaat saavat tuoda vapaasti vieraitaan. Kodittoman muukalaisylioppilaan on hauska edes tällä pienellä kohteliaisuudella vastata amerikkalaisissa kodeissa nauttimaansa vieraanvaraisuuteen. Tässä samassa huoneessa kokoontuu myös kerran kuussa Talon »hallitus» viralliseen kokoukseensa. International Housen elämä on ylioppilaittensa itsehallinnon alainen, ja kullakin kansallisuudella on suhteellinen edustajamääränsä Hallituksessa. Mutta vasta juhlasalissa, yhteisillä sunnuntai-illallisilla nähdään International Housen kirjava kansa yhtaikaa kokonaisuudessaan. Sunnuntai-illallisen tärkein osa on sen henkinen jälkiruoka, juhlaesitelmä. Eri alojen edustavimpia puhujia on pyydetty silloin esiintymään. Columbia yliopiston rehtori Butler puhuu vakavaan ja hitaaseen tapaansa kansainvälisyydestä. New Yorkin suosituin saarnamies, tohtori Harry Emerson Fosdick puhuu vilkkaalla tavallaan Kristuksen hengestä nykypäivien maailmassa. Naparetkeilijä Byrd kertoo mukaansatempaavasti ihmeellisistä retkistään. Kirjailija John Erskine puhuu luonnonymmärtämyksestä, ja työväenjohtaja Mathew Woll amerikkalaisen työväestön politiikasta. Erikoisen jännittävää on, kun saa kutsun istumaan »puhujan pöytään» ja pääsee puristamaan kohteliaan, raikkaan ja ystävällisenluonnollisen naparetkeilijä Byrdin kättä, joka on lento-onnettomuuden jälkeen vielä siteessä. Tai kun saa »Talon Hallituksen Suomi-edustajana» pitää seuraa Talon perustajalle John D. Rockefeller nuoremmalle, tälle lyhyelle, vaatimattomalle, melkein ujolle miljoonamiehelle. Näinä sunnuntai-iltoina vaaditaan opiskelijalta olemattoman suurta tahdonlujuutta piilottautua lukukammioonsa. Onneksi ovat nämä illalliset samoin kuin kaikki muutkin International Housen toimintamuodot lakkautetut joulun edellä ja kevättenttien aikaan, joten ylioppilas säästyy ainakin silloin senkaltaisilta ristiriidoilta. Juhlasali täyttyi silloin tällöin talven mittaan Talon kirjavan kansan muullakin tavoin kokoontuessa yhtenäisesti juhlivaksi joukoksi. Milloin soi siellä tanssinsävel, loistavat kaikki kattokruunut ja kimmeltävät iltapuvut. Milloin taas hikoillaan siellä opiskelijain väittäjäisissä. Joskus esittää joku kansallisuusryhmä kansanlaulujaan ja muuta musiikkiaan, varjokuvia ja esitelmiä »kansallisuusilloissa», antaen siten havainnollisen kuvan maastaan ja kansastaan. Amerikan ryhmän keveänhuvittavassa »kansallisuusillassa» oli ainakin yksi järkyttävä kohta. Se oli International Housen »ainoan todellisen amerikkalaisen», intiaaniylioppilaan laulu. Rikas, kaunis ja lahjakas intiaanipäällikön tytär hän oli, prinsessa Alozea. Suora, kiiltävänmusta tukka, ylpeät silmät ja kauniina kaartuva kaula. Hän kirjoitteli Columbia yliopistossa maisteritutkielmaansa, mutta hänen sydämensä oli kaukana pienessä Lännen intiaanikylässä, jonne hän kärsimättömänä odotti pääsevänsä opettamaan ja valistamaan kansaansa. Prinsessa Alozea oli International Housen lemmikki. Kun hän istuutui sunnuntai-illan hämärässä koruttomasti olohuoneen flyygelin ääreen laulamaan intiaanilauluja, kuuntelivat kaikki henkeään pidättäen. Ja kun hän hymyili ihmeellistä hymyään, meni Talon herroilta päät pyörälle. Amerikkalaisessa »kansallisuusillassa» esiintyi prinsessa Alozea ensimmäisenä ohjelmassa. Olihan hänellä ensintulleen oikeus tähän maahan! Hän kertoi koruttoman kaunopuheisesti punanahkain sorrosta, rodusta, jolla ei ole valtiollisia oikeuksia eikä velvollisuuksia, joka elää köyhänä, tylsänä ja alkuperäisenä »Amerikan» armoilla, ja joka kuitenkin on tämän maan ensimmäinen omistaja. Hän heitti sen kaiken päin silmiä näille »amerikkalaisille». Ja yleisö vaistosi, että vaikka punanahat nyt ovat hiljaa ja nöyrinä, vaikka Amerikka nyt onkin kasvokkain ennenkaikkea vaikean neekeriprobleeminsa kanssa, kerran, kenties, tämä kuoleva kansakin vielä nostaisi päätään. Prinsessa Alozea lauloi omituisen yksitoikkoisia ja kaihoisia intiaanilaulujaan kietoutuneena kirjavaan intiaaniviittaansa, sulkatöyhtö päässään ja töppöset jalassa. Ja hänen lauluissaan itki punanahka. Vähimmin edustetut kansallisuudet yhtyivät näinä »kansallisuusiltoina» ohjelmaa varten ryhmiksi. »Skandinavian kansat», joihin Suomikin kuului, olivat muutenkin liittyneet yhteen. Heidän yhteistyönsä tosin ilmeni pääasiallisesti yhteisenä retkeilykuumeena. Anivarhain syyssunnuntaiaamuina nähtiin näiden Pohjolan eräretkeilijöiden jälkeläisten painelevan penikulmia New Yorkin ulkopuolelle. Skandinavialaisten week-end-jalkamatkat olivat kuuluisia ennenkaikkea sateen vuoksi. Ne alkoivat ihanalla päivänpaisteella ja päättyivät rankkasateeseen. Ne alkoivat reippain lauluin ja ylipursuvin elämäninnoin ja päättyivät vähän nolosti. Mutta joka sunnuntai uskoi ainakin intohimoisin retkeilijäjoukkue, pari kolme skandinavialaista, auringon pettävään hymyyn, nauroi pahojen ihmisten ennustuksille ja läksi. Juhannusyönäkin toistui vanha sadetraditio. He läksivät oikein joukolla, kymmeniä norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia opiskelijoita, juhannusyöretkelle. Tänä yönä saisi vanha tuttu Hudson-ranta nähdä jotakin, mitä se ei koskaan vielä ollut nähnyt: todellisen, rohkean, räiskyvän Pohjolan juhannuskokon. Oikea kuningaskokko roihusikin yömustaa Hudson-joen peilipintaa vasten. He hurrasivat sen äärellä, he joivat kesäyön maljan, he lauloivat kesäyön laulun. Joku tarttui viuluunsa, soitti Pohjolan kansanlaulun toisensa jälkeen. Ja kun viulu vaikeni, sanoi joku hiljaa, kuin itsekseen miettien: kesäyön-auringon-maa. Kuka onneton uskalsi sen sanoa? Juhlaöinä on muukalaisylioppilaan mieli lapsellisen herkkä. Hän ei tahdo ajatella kokkoa kaukana kotimaassa. Hiipivä koti-ikävä poljetaan polkalla maahan. Ja hurjalla polkalla. Laulu, soitto ja tanssi, nauru ja vallaton juhlayön riemu raikui kokkovalkean ympärillä. Lisää puita, lisää risuja, lisää naurua ja iloa. Juotiin kesäyön malja, nuoruuden ja hulluuden malja ja kesäyön rakkauden malja. Kierrettiin vihdoin viimeistä piirileikkikierrosta hiiltyvän kokon äärellä vaikenevassa aamussa, ennenkuin varustauduttaisiin lyhyeen yölepoon metsän suojassa. Silloin välähti salama, ja taivaan vesisäiliöt aukenivat. Sade ryöppysi maahan, ja ukkonen jyrisi. Se sammutti hiipuvan kokkohiilloksen, ja se huuhtoi pois leikkivän juhlatuulen. Kuin märät rotat he pakenivat vuoren koloihin ja puiden alle. Ja katso, yhdellä joukosta oli sateenvarjo mukana juhannusyönä. Upsalan Herra Dosentilla, joukon vanhimmalla ja arvokkaimmalla oli nytkin sateenvarjonsa niinkuin aina. Tytöt olivat eniten nauraneet »Onkelille» ja hänen sateenvarjolleen. Mutta nyt he painautuivat katuvina syntisinä tämän saman sateenvarjon suojaan. Ja Herra Dosentti antoi anteeksi. Koskaan hän ei ollut ollut näin haluttua tavaraa. Hän oli kulkenut muiden joukossa kuivana, liian viisaana, keski-ikäisenä (29-vuotiaana) tiedemiehenä, joka ei osannut suhtautua tyttölapsiin. Hän sanoi sanan vain kerran kymmenessä minuutissa ja senkin geologian merkeissä. Mutta nyt, vettävaluvana juhannusyönä hän löi laudalta yhdellä sateenvarjoniskulla kaikki kilpailijansa. Ja hän olisi tänä siunattuna yönä sulkenut vaikka kaikki Pohjolan neitoset suuren sateenvarjonsa syleilyyn. * * * International Housen seitsemänkymmentä kansallisuutta elivät ja opiskelivat, leikkivät ja tekivät työtä rauhassa, sovussa ja täysipainoisessa tasa-arvossa. Ja International Housen seitsemänkymmenen kansallisuuden kanssa ahertaen ja iloitellen vähäinen suomalainen ylioppilaskin näki maapallon pyörivän silmäinsä editse lähemmältä kuin koskaan ennen. Hän näki entistä selvemmin oman kansansa paikan toisten kansojen rinnalla, ja hän ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen kansojen rauhallisen yhteistyön merkityksen ja mahdollisuuden. 17. AMERIKKA JA YHTEISKUNNALLINEN TYÖ. 1. New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opisto. Yhteiskunnallinen työ ei ole äskensyntynyt käsite. Se on uusi ainoastaan ammattikäsitteenä. Jo satoja vuosia ovat vapaaehtoiset ja kunnalliset elimet huolehtineet köyhistä, sairaista ja turvattomista. Mutta yhteiskunnan elämän tullessa yhä monimutkaisemmaksi heräsi yhteiskunta näkemään erilaisten sosiaalisten työmuotojen tarpeen selvemmin. Erikoisaloille huomattiin kaivattavan erikoiskouluutuksen saaneita henkilöitä. Sosiaaliseen työhön ei enää katsottu riittävän vain ihmisystävällisyyden, rakkauden ja uhrimielen, vaan sen ymmärrettiin vaativan lisäksi, kuten muutkin kutsumukset ja toimialat — lääkärin, opettajan, tuomarin — erikoiskouluutuksen, tieteellisen ja käytännöllisen oppiajan perustan. Amerikka on ennen muita maita havainnut tämän ja rakentanut huomioidensa perustalle. Amerikassa on nykyisin useita yhteiskunnallisen työn eri työhaaroille valmistavia oppilaitoksia, tavallisesti joko yhteiskunnallisten yhdistysten tai yliopistojen yhteydessä. Nämä opistot ovat Amerikassa useimmiten 2-vuotisia, n.k. post graduate-kouluja ainoastaan Collegeissa valmistuneille Bachelor of Arts'eille ja vastaa niiden kurssi yliopistojen Master of Arts tutkintoa. Amerikka huomasi ennen muita maita, että oli tärkeätä saada akateemikot mukaan sosiaalisille työsaroille. Marketta Suomalainen siirtyi Vassar Collegesta opiskelemaan vuoden ajaksi yhteen tällaisista, New York School of Social Work'iin, New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opistoon. Sisäänkirjoituspäivä tekee kaikista opistoista muurahaispesän. New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opiston sihteerin eteisessä oli pitkä jono. Toisen vuosikurssin ylioppilaat tutkivat seinälle pantuja luentoilmoituksia ja vilkaisivat olan takaa tulokkaiden jonoon etsien tuttuja kasvoja. »No mutta, Sue, sinäkin täällä. Sepä hauskaa, että tulee toinen Californian edustaja». Henry jätti luentotaulun ja ryntäsi jonon viereen. »Mille osastolle aijot kirjoittautua?» — »Settlementtityöhön, onhan täällä sitäkin varten kai osasto?» — »On toki. Mutta sitten ei meille tule paljoakaan yhteisiä luentoja. Minä aijon nimittäin tehdashuoltotyöhön ja seuraan teollisuusosastolla professori Fitch'in luentoja työväenkysymyksistä ja -lainsäädännöstä, tehtaiden ja liikkeiden huoltotyön järjestelystä ja muusta sellaisesta. Ja tietysti lääkärien kursseja teollisuushygieniassa ja ammattitaudeissa. Mutta sehän on totta, kaikkien eri osastojen oppilaiden on oltava mukana muutamilla yhteisillä luennoilla esimerkiksi sosiaalipolitiikan, sosiaalipsykologian ja yhteiskunnallisen työn metodi-opin harjoituksissa, niin että silloin varmasti tapaamme. Ja jos sinulta riittää harrastusta ja aikaa, niin saat tunkeutua toisten osastojen erikoisluennoille, kunhan et vain pyri seminaariharjoituksiin ja tentteihin. Sehän se tässä Opistossa on niin mukavaa, kun saa ennen spesialisoitumistaan hiukan tutustua muunkin sosiaalisen työn opetukseen kuin vain oman erikoisalansa, niin että saa laajemman pohjan erikoistyölleen. Kas, tuossa on psykiatrisen osaston Beatrice, joka tällä tavoin on mukana loisena meidän työväen-kysymys-luennoillamme. Saanko esittää.» Beatrice oli täynnä psykiatris-yhteiskunnallisen työn intoa ja ryhtyi heti käännyttämään Sueta oman osastonsa jäseneksi. »No, jääkää sitten settlementtialallenne, mutta täytyy Teidän tulla ainakin kuuntelijaksi meidänkin luennoillemme. Te tarvitsette kerhotyössä settlementissänne aivan varmasti meidän psykopatologian ja lapsuusiän psyykillisen hygienian kurssejamme avuksenne. Ja lastentautien ja terveyshuollon ja kriminalistiikan luennot teidän myös pitää ottaa omien varsinaisten luentojenne ohella.» Vihdoin sai Sue puheenvuoron: »Kuinka kamalan monta osastoa täällä sitten oikein on?» — »No katsotaan: settlementteihin ja kerhotyöhön aikoville on omansa, sairaaloiden sosiaaliseen työhön, nuorisotuomioistuimiin, köyhäinhoitoon, tehtaiden ja suurliikkeiden sosiaaliseen työhön, psykiatris-yhteiskunnallisiin klinikkoihin ja sosiaaliseen tutkimus- ja tilastotyöhön aikoville, kullekin on varattu oma osastonsa omine luentoineen. Joko alkaa riittää?» — »Johan toki. Mutta luentojakos täällä sitten vain onkin eikä keskusteluja?» uteli Sue. — »Voi veikkonen, niitä keskusteluja on toki yhtä paljon kuin luentoja. Ja nehän ne vasta ovatkin jännittäviä, kun jätetään niinkuin yksin etsimään tietä, ratkaisemaan esillä oleva ongelma, ja vasta viime hädässä tulee professori avuksi. Ja sitten on tietysti vähä väliä suoritettavana pieniä tieteellisiä tutkielmia, arvosteltava sosiaalisia kirjoja ja muuta hauskaa. Ja täytyyhän tällaisiin keskusteluihin ja kirjoituksiin vähin pystyä kunkin, sillä Opisto vaatii sisäänpyrkijältä jo Collegessa hankitut pohjatiedot yhteiskunnallisissa tieteissä. Tiesittekö sitä?» — Sue näytti loukkaantuneelta. »Sitähän varten otin maisteriaineikseni jo Collegessa sosiologian, psykologian ja fysiologian. Mutta teoreettista opetustako täällä sitten etupäässä onkin?» — »Olisi siinäkin tarpeeksi», nauroi Beatrice »mutta itse asiassa se on vasta puolet jutusta. Neljä viikonpäivää me teorisoimme ja kaksi viikonpäivää, yrittelemme tutkia käytännössä teoriojen käyttökelpoisuutta. Silloin saamme analyseerata tositapauksissa seikkoja, joita oppikirjat ja luennot ovat meille tieteen vainiolta uskotelleet. Toisin sanoen me sukellamme kahdeksi päiväksi kerrallaan käytännölliseen työhön. Teikäläiset lähetetään settlementteihin ja kerhoihin. Meikäläiset psykiatris-yhteiskunnallisiin klinikkoihin. Ja toiset kuka tehtaisiin, kuka sairaaloihin, nuoriso tuomioistuimiin ja köyhäinhoitokeskuksiin erikoisalansa mukaisesti eri puolille New Yorkia. Näissä on kussakin joku vanhempi yhteiskunnallinen työntekijä, joka ohjaa ja valvoo harjoittelijoita.» Sue ei enää jaksa seurata Beatricen esitelmää Opistosta, vaan katselee ympärilleen. »Tuo on varmaan joku professori?» hän keskeyttää tulokkaan uteliaisuudella Beatricen sanatulvan. »Niin onkin. Tohtori Stevens, saanko esittää uuden tulokkaan.» Tohtori tuli ja meni. Ja Beatrice sai uuden puheenaiheen: »Se täällä on kaikkein hauskinta: opettajien ja oppilaiden mainio suhde. Tällaisessa opistossa se on vielä tärkeämpää kuin Collegeissa. Mutta kaikkein parasta täällä on sittenkin se henki, jota Opisto pyrkii luomaan oppilaisiinsa yhteiskunnallisen työn suhteen: suhtautuminen ammattihengessä yhteiskunnalliseen työhön.» 2. Psykiatris-yhteiskunnallinen työ. Psykiatrisyhteiskunnallinen työ on nykypäivien tuote. Nykypäivien yhä monimutkaisemmaksi, rauhattomammaksi ja keinotekoisemmaksi kääntynyt elämä on asettanut ihmiset entistä vakavammin sielunterveyden kysymysten eteen. Ja sielunterveys on juuri psykiatris-yhteiskunnallisen työn päämäärä. Kun amerikkalainen mainitsee sielunterveyden nimen, ei hän sillä tarkoita vain vapautta sielunsairaudesta. Sielunterveys sanan laajimmassa merkityksessä tarkoittaa yleensä tervettä sopeutumista ihmisiin ja ympäröivään elämään ja sen ongelmiin. Sielunterveyden käsittäen tässä laajassa merkityksessä on tällä alalla laiminlyötyjä yksilöitä luvattoman paljon. Näpistelijä-Niklas on yksi heitä. Samoin Mikko, jota ei millään saada koulussa pysymään. Ja Maija, joka yksinäisenä, ärtyisenä ja ärsyttävänä kantaa sydämessään luonnollista, mutta ymmärtämyksettä jäänyttä kateutta äskensaapunutta vauvasiskoaan kohtaan. Esko, luokkansa ainainen syntipukki ja kepposten sankari, kuuluu samaan joukkoon. Ja Laina, jonka »hermostuneisuus» pilaa koko kodin elämän. Juuri nämä Lainat ja Mikot, Maijat ja Eskot, rikolliset, pahantapaiset, psykopaattiset ja lievemmin vaikeat ja oikulliset lapset ovat psykiatris-yhteiskunnallisen työn työkenttää. Sillä jollei kukaan näitä »probleemilapsia» ymmärrä, auta ja opasta ajoissa, pienenevät vuosi vuodelta mahdollisuudet auttaa heitä ollenkaan enää jaloilleen. Ja kuka on laskenut ne vankiloiden ja hermosairaaloiden asukkaat, jotka ovat juuri näistä lapsista kehittyneet! Siksi onkin Amerikka, kaiken ehkäisevän sosiaalisen toiminnan kotimaa, kohdistanut sielunterveydenhuollon juuri kehitysvuosiin ja varhaislapsuuteen. Psykiatris-yhteiskunnallisen työn ensimmäinen pyrkimys on _ymmärtää_ lasta. Vasta viime vuosikymmeninä onkin ihmisen käyttäytyminen tullut tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Nykyajan tieteet, erikoisesti lapsisielutiede, psykiatria ja kriminalistiikka, auttavat psykiatris- yhteiskunnallista työntekijää yksilön käyttäytymisen tulkinnassa ja syyn ja seurauksen sarjan selvittelyssä kunkin lapsen elämässä. Kun psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä näkee epäterveitä tapoja, huonoa käytöstä, rikollisia tekoja, näkee hän nämä vain _oireina_. Ja hän tietää lyövänsä kirveensä kiveen, jos hän takertuu vain tähän oireeseen jättäen vaikuttimen, perussyyn koskemattomaksi. Hän tietää, että voitto on useinkin vain pintapuolinen, kun pakkokeinoin onnistuu tyrehdyttämään huonot tottumukset; kun ne vaikuttimet, jotka johtivat lapsen omaksumaan paheksuttavan tavan, jäävät ennalleen jatkamaan turmiollista työtään näennäisesti tottelevaisen pinnan alla. Psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä tietää, että olipa hänen edessään näpistelijä tai valehtelija, koulukarkuri tai säikähtävä lapsi, jossakin syvällä, joko perinnöllisyydessä tai ehkä yhtä usein kodissa ja muussa ympäristössä piilee vaikeuden alkusyy. Se voi olla joskus ruumiillinen: huono näkö tai kuulo, virheellisesti toimivat sisäeritysrauhaset t.m.s.; se voi myös olla peritty sielullinen vajakykyisyys tai muu sielunsairaus; milloin taas ympäristön epäedullinen vaikutus tai ymmärtämätön suhtautuminen lapseen. Ja lopuksi tietää psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä myöskin, että sen, mikä paransi Näpistelijä-Pekan, ei ehdottomasti tarvitse olla tepsivä lääke Näpistelijä-Mikolle. Kukin lapsi on oma erikoinen yksilönsä, jota täytyy ymmärtää ja auttaa yksilönä eikä tyyppinä, se on psykiatris-yhteiskunnallisen työn tärkeimpiä periaatteita. Käytännössä alettiin näitä teorioja sovelluttaa 20 vuotta sitten erään amerikkalaisen Nuorisotuomioistuimen yhteydessä, jolloin tuomarin ja muun henkilökunnan avuksi asetettiin psykiaatteri ja psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä lasta tarkemmin tutkimaan ja etsimään syitä, jotka valaisisivat lapsen rikosta tai sairautta. Mutta pian huomattiin, että useimmiten oli liian myöhäistä auttaa lasta, kun tämä jo oli joutunut poliisin kanssa tekemisiin. Paljon aikaisemmin oli _ehkäisevästi_ päästävä apuun. Tästä alusta kehittyivät vähitehen varsinaiset Psykiatris-yhteiskunnalliset Klinikat, Lasten Kasvatuksen Neuvonta-asemat (Child Guidance Clinic). Tällaiselle klinikalle ilmoittavat opettajat koulukarkureita ja luokan häiritsijöitä, poliisit ja nuorisotuomioistuimet (mikäli niillä ei ole omaa klinikkaa) lähettävät tutkittavaksi näpistelijöitä; settlementit ja kerhot lähettävät riidanhaluisia, itsepäisiä, valehtelevia jäseniään, ja vanhemmat tuovat sinne »hermostuneita», juroja, änkyttäviä, oikullisia lapsiaan. Niitä tulee rikkaita ja köyhiä, hyvin älykkäitä ja vähemmän älykkäitä. (Idiootteja ei tietysti vastaanoteta.) Klinikassa on sitten useampia spesialisteja näiden »probleemi-lasten» ja heidän kotiensa tutkimista ja auttamista varten. Siinä newyorkilaisessa klinikassa, minne Marketta Suomalainen joutui pääasiallisesti harjoittelemaan, toimi kaksi _psykiaatteria_, jotka paitsi lapsen hermo- ja älytoimintoja tutkivat myöskin lapsen ajatusmaailmaa, harrastuksia, sen »arkoja kohtia», ristiriitoja, suhteita kotiväkeen ja kouluun; _lääkäri_, joka suoritti fyysillisen tutkimuksen; _psykoloogi_, joka »mittasi» lapsen älyn, sen erikoislahjat, kyvyt ja taipumukset; useita _psykiatris- yhteiskunnallisia työntekijöitä_ sekä suuri määrä Yhteiskunnallisen Yliopiston oppilaita harjoittelijoina, jotka tutustuivat jo ennen lääkäriä ja psykoloogia lapsen kotiin, hänen kehitykseensä aina syntymästä asti, vanhempien suhteeseen lapseen, lapsen tapoihin ja harrastuksiin samoin kuin kouluun ja opettajaan. Vasta näin tutkittuaan »mistä kenkä puristaa», laativat lääkäri, psykoloogi ja psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä yhdessä hoitosuunnitelman, joka pyrkii tukahduttamaan mahdollisuuksien mukaan yhteiskunnalle ja yksilölle haitalliset taipumukset ja johtamaan lapsen mielen terveisiin ilmaisuihin painostamalla lapsen hyvien mahdollisuuksien ja ominaisuuksien käyttöä. Tällainen »hoito» muodostuu eri tapauksien mukaan erilaiseksi, ja tapahtuu se useimmiten lapsen omassa kodissa viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluessa. Pikku-John esimerkiksi tuotiin klinikkaan sen vuoksi, että hän oli menestyksellä toiminut laitakaupungin varasliigan johtajana. Tutkimus toi m.m. ilmi, että John oli älyllisesti 2 vuotta iästään jälellä. Koulussa oli hän aina toisia huonompi. Jollei kukaan muu jäänyt »laiskalle», niin ainakin hän, John. Kotona vertaili ajattelematon äiti Johnia lahjakkaaseen pikkuveljeen: »Katso nyt kun Tomilla on hyvä todistus, vaikka on nuorempi sinua». Johnin pieneen sydämeen hiipi painava huonommuuden tunne. Ja alitajunnasta nousi pakko hakea sille jotenkin korvausta: jollakin alalla oli hänenkin päästävä loistamaan. Ensin luokalla ja välitunneilla kepposten ja pahantekojen sankarina sai hän kaipaamansa huomion ja — toverien ihailun osakseen. Lopulta taitavana varkaana ja varasliigan 13-vuotiaana johtajana hän saavutti sankariglorian. Kerrankin hän oli jossakin hyvä: hän oli hyvä varas. Mitä »hoitoa» tarvitsi tällainen John? Ensin muutto »apuluokalle», missä heikkolahjaisemmat oppilaat saivat vertaistensa toverien kanssa kilpailla opintiellä joutumatta ylivoimaisessa taistelussa ainaiseen alakynteen ja masennukseen. Sitten sijoitus poikakerhoon. Siellä osanotto juoksukilpailuun, juoksu kun oli pikkuvarkaan ainoa plus-puoli. Ensimmäinen palkinto kilpailussa. Ja taas oli John huipuilla. Taas oli hän sankari ja toverien ihailun kohde. Ei tarvinnut hänen enää hakea tyydytystä loistopyrkimykselleen yhteiskuntavastaista tietä, kun hän sen nain saavutti tervettä ja hyödyllistä tietä. Ja sitten tulee klinikan toinen »potilas», Maude, luokkansa hidas, apaattinen laiskuri, jolle täytyi tehdä sisäeritysrauhasten leikkaus. Sekä seikkailunhaluinen, nopeasti läksyistään selviytyvä, ajanvietettä vailla oleva Varas-William, joka tarvitsi avukseen partiotoimintaa. Tai tuli kysymykseen seksuaalisella alalla vaikeisiin ristiriitoihin joutuneelle Katelle annettava asiallinen valistus ja energiaa-nielevän ajanvietteen järjestely. Taikka riitti kiukkukohtauksistaan kuuluisan Edithin auttamiseen vain äidille ja isälle annettavat neuvot oikeasta suhtautumisesta lapsen itsepäisyyspuuskiin ja niiden syihin. Psykopaattinen Bob taas täytyi sijoittaa vieraaseen kotiin, missä hän sai hermostuneessa kodissaan turhaan kaipaamaansa johdonmukaista ja lujaa kasvatusta. Usein ovat siis syyt pieniä ja »hoitokin» vähäpätöiseltä näyttävää. Mutta psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä ei saa halveksia pikkuseikkoja. Hän on liian usein tullut huomaamaan, että ne ne juuri sotkevat ihmislasten elämän solmuille, joihin he lopulta takertuvat ja kompastuvat. Tällä työmuodolla ei ole merkitystä vain »klinikkana» ja yhteiskunnallisena työmuotona. Se on ennenkaikkea uusi ote, ajatussuunta, tieteelliskäytännöllinen hyökkäys toisaalta yltyvää nuorisorikollisuutta vastaan sekä toisaalta yleensä tervesieluisemman uuden polven kasvattamiseksi. Amerikassa onkin psykiatris-yhteiskunnallisen työn periaatteita otettu mukaan kaikkeen järkiperäiseen sosiaaliseen työhön. 3. Amerikkalaisessa Nuorisotuomioistuimessa. Marketta Suomalainen istui New Yorkin Nuorisotuomioistuimen avarassa salissa. Tuomaripöydän ääressä oli kuten ainakin tuomari ja syyttäjä ja syytetty. Mutta tuomari oli mustakaapuinen, viisaan ja ystävällisennäköinen tuomari-setä, syyttäjänä oli joku kauppias ja syytettynä pieni 12-vuotias pojanviikari. Pojan rinnalla seisoi hänen äitinsä ja eräs nuori neiti, jota kutsuttiin Nuorisotuomioistuimen »probation officer'iksi» (Saksassa Jugendgerichtshelfer). Tuomari aski kätensä pikku-syytetyn olalle, katsoi häntä vakavasti silmiin ja esiintyi tämän ystävänä tuomarinarvovaltansa siitä lainkaan kärsimättä. Tuomari koetti ymmärtää edessään seisovaa poikaa, ei varasta yleensä, ei edes 12-vuotiasta isätöntä poikaakaan yleensä, vaan juuri Henryä, joka seisoi kirkkain silmin tuomaripöydän ääressä ja kertoi seikkailuistaan kauppiaan salaperäisenhurmaavassa kellarissa. Tuomari ei tahdo leimata tätä lasta rikolliseksi, vaan hänen on ennenkaikkea autettava sitä jaloilleen, niin ettei Henryä enää toista kertaa tultaisi näkemään tällä paikalla. Tuomarisedän edessä ovat vuosien vieriessä sadat lapset seisoneet syytetyn paikalla. Hän on kuullut heidän kaikkien satavivahteiset tarinansa heidän elämästään ennen ja jälkeen tuomioistuimen eteen tulonsa. Tuomarisetä tietää hyvin, että jos hän nyt muitta mutkitta antaa Henrylle julkisen tai salaisen selkäsaunan tai lähettää hänet sen enemmittä toimenpiteittä ja tiedoitta kasvatuslaitokseen ei hän sillä kenties ole lainkaan kitkenyt pois vaikuttavinta syytä Henryn varkauteen, eikä hän sillä ehkä kykene estämään varkauden uudistumista Henryn elämässä. Lisäksi tietää tuomari tärkeimmän asian: jollei kukaan nyt positiivisin keinoin estä Henryä jatkamasta rikollista uraa, on häntä 10:n vuoden perästä 10 kertaa vaikeampi pelastaa yhteiskunnalle. Tässä kohdassa tietää Nuorisotuomioistuimen tuomari yksilöllisellä tutkimuksellaan ja yksilöllisellä hoidollaan palvelevansa ei vain Henryä ja Henryn kotia ja koulua, vaan koko yhteiskuntaa, koska nuorisorikollisuuden jatkuminen tulee yhteiskunnalle sekä moraalisesti että taloudellisesti hyvin kalliiksi ja koska hänellä, Nuorisotuomioistuimen tuomarilla apulaisineen on hallussaan yksi parhaita mahdollisuuksia oikaista nuoren ihmisvesan vinokasvu. Kirjava on Nuorisotuomioistuimen tuttavapiiri: varkaita, näpistelijöitä, koulukarkureita, »sukupuolirikollisia», kodittomia tai kodin valvontaa vailla olevia j.n.e. Ei vain rikollisten (kuten muutamien muiden maiden Nuorisotuomioistuimissa) vaan myös pelkästään puutteellista kotikasvatusta saaneiden lapsien kaikki eri asteet ovat edustetut. Kaikki he saavat Nuorisotuomioistuimessa yksilöllisen käsittelyn. Jo ennenkuin »syytetty» on tuotu tuomarin eteen, käy Probation Officer lapsen kodissa ja koulussa asiaan tutustumassa tai otetaan lapsi tuomioistuimen yhteydessä olevaan »Detention Homeen» tutkimuksen ja valvonnan alle. Parhaimmissa Nuorisotuomioistuimissa on sitäpaitsi psykiatrinen osasto, tai käyttää tuomioistuin tutkimuksessaan avukseen paikkakunnan psykiatrisyhteiskunnallista klinikkaa. Nuorisotuomioistuimen »tuomion» täytäntöönpanossa on punaisena lankana ajatus: lapsi tarvitsee enemmänkin opastusta ja kasvatusta kuin pelkkää »rangaistusta». Joskus lähettää Nuorisotuomioistuin »syytetyn» koulukotiin tai kasvatuslaitokseen, joskus johonkin vieraaseen yksityiskotiin, joskus taas jätetään lapsi omaan kotiinsa probation officerin jatkuvan valvonnan ja toimenpiteitten alaisena. »Valvojana» ei probation officer kuitenkaan saa esiintyä, vaan ystävänä, sillä hän tietää, että onnistumisen parhaita takeita on lapsen luottamuksen voittaminen. Nuorisotuomioistuimen pyrkimys voittaa lapsi ja nuori ihminen takaisin yhteiskunnalle henkilökohtaisen vaikutuksen ja tarkkaan tutkimukseen perustuvan yksilöllisen kasvatuksen kautta, tekeekin sen oikeastaan enemmän koulun kuin tuomioistuimen kaltaiseksi. Nuorisotuomioistuimen menestys riippuu näin ollen paljon sen henkilökunnan: tuomarin, lääkärin, psykoloogin, kodeissakävijäin ja muiden kyvyistä ja harrastuksesta. Mutta amerikkalainen Nuorisotuomioistuin palkkaa työntekijänsä niin hyvin, että ne voivat kerätä työhönsä parhaita, ansioituneita ja kouluutettuja kykyjä. Tutustuessa Nuorisotuomioistuinten saavutuksiin jää ihmettelemään, miten voi maailmassa olla vielä niin paljon välinpitämättömyyttä lastenrikollisuuteen nähden. Täys'ikäisten rikollisten tapauksia selvitellään kuukausikaupalla. Sanomalehtienpalstat ovat niitä täynnä. Yleisö suhtautuu niihin joko ihmetellen, säikähtyen, surren, hehkuen vihaa ja kostoa tai jännittyneenä ja huvitettuna. Joka tapauksessa se on kiinnostunut niihin. Mutta lasten rikollisuus on kiinnittänyt vain muutamain huomion. Ja kuitenkin on päätös, joka tehdään alaikäisen rikollisen suhteen, todellisuudessa paljon tärkeämpi siksi, että se koskee vielä _muovailtavissa_ olevaa ihmiselämää. 4. Settlementit. »Ei rahamme vaan itsemme me tahdomme antaa». Se on ollut amerikkalaisten niinkuin eurooppalaistenkin settlement-ihmisten sotahuuto, kun he ovat rakentaneet settlementtalonsa keskelle laitakaupungin likaisia kortteleita. Amerikassa on varsinkin suurkaupungeissa settlementtejä legio. On suuria ja komeita kuten Hull House Chicagossa monenmoisine toimintamuotoineen, vakiintuneine maineineen ja ihmeitätekevine, hallitsevine vaikutuksineen koko ympäristön elämään nähden; ja Henry Street Settlement New Yorkissa, jonka terveyssisartoiminta on kuuluisa Amerikan rajojen ulkopuolellakin; kiintoisa musiikki-settlementti Filadelfiassa pääasiallisesti työläisten musiikkiharrastusten kehittämiseksi; newyorkilainen Union Settlement, ylioppilaiden oma työkeskus, ja Labor Temple, jonka Vapaaopisto on varsin korkealla tasolla. On myös vaatimattomampia settlementtejä, pieniä Naapuristotaloja (Neighborhood House) pikkukaupungeissa ja tehdasyhdyskunnissa tai suurkaupunkien jonkin yksityisen syrjäkadun paikallisia tarpeita varten tai toimien jonkun kirkon nuorisokerho, urheilu, keskustelupiiri ja juhlakeskuksena. Amerikkalaisista settlementeistä on vaikea sanoa mitään yleisesti. Niinkuin on mahdotonta puhua yleistäen Amerikan toivottoman eritasoisista kouluista, yliopistoista ja monista muista laitoksistakaan. Nekin parikymmentä settlementtiä, joissa Marketta Suomalainen käväisi, toimivat kukin erilaisin toimintamuodoin ja tavoin, joskin niissä työ yleensä jakautui aina kolmeen pääryhmään: urheilu ja kerhotyö, terveydenhoito sekä valistustyö. Yleisenä piirteenä voi myöskin pitää sitä, että ne ovat tavallisesti syntyneet kokolailla toisenluontoisten probleemien pakottamina kuin eurooppalaiset settlementit. Niiden työn pääasiallisin kohde on: siirtolainen. Siirtolaiset täyttävät useimmat, varsinkin pienemmät, settlementit, heitä ne palvelevat auttaen heidän eritasoista ja epämääräistä joukkoaan sopeutumaan Uuden Maailman elämään. Jos taas ajattelee settlementtien valistusohjelmaa, ei amerikkalainen keskitason settlementti opinjakajana kohoa englantilaisten ja suomalaisten tasolle. Ja nyt pikakierrokselle »tyypilliseen» keskikokoiseen amerikkalaiseen settlementtiin! Ensin enemmän tai vähemmän kauniisti somistettu suuri juhlasali, jossa pidetään yleiset juhlat, esitelmätilaisuudet, teatteriesitykset, konsertit ja jumalanpalvelukset. Vieressä toinen, yhtä suuri sali, jonka partiopoikien laulu ja miesten hyppyharjoitukset ilmiantavat jo kaukaa. Se on voimistelusali. Lainakirjastoa ja lukusalia hallitsee kaksi siirtolaistyttöä settlementin ylioppilasasukkaan johdolla. Sitten seuraa kerhohuoneiden rivi: ensimmäisessä harjottelevat tytöt näytelmäkappaletta; toisessa askartelevat pojat puusepäntöissä; kolmannesta kerhohuoneesta vasta oikean aarreaitan löydät: epämääräisessä järjestyksessä telineitä, tauluja, papereita: siinä tekee settlementin maalauskurssi työtä. Viereisessä huoneessa on biljardipeli täydessä käynnissä; sen takaa kaikuu jazzin sävel, ja viimeisessä kerhohuoneessa on intiaanimelu huumaava. Jos tahdot kerätä New Yorkin katujen villit lapset, saat luvan laatia katuelämän ja hämäräperäisten tanssipaikkojen vastineeksi repäisevän ja hyvän ohjelman heille. Eurooppalaisen vierailijan mielestä ehkä joskus liiankin repäisevän. Vaikkakin amerikkalainen settlementti ehdottomasti tuomitsee nykypäivien huvitteluvimman sairaalloiset ilmiöt — ja juuri siksi, että se ne tuomitsee —, se näkee itse huvitteluhalun luonnollisena, oikeutettuna ja hyvänä sekä terveen ja positiivisen tyydytyksen arvoisena. Amerikkalaiset settlementjohtajat ovat ennen muita uskaltaneet katsoa asioita suoraan silmiin ja toimia sen mukaan. He ovat nähneet ihmiskunnan kehityksen tuoneen nykypäivien lasten elämään koneet ja mekaaniset elintavat; he ovat nähneet sen työntäneen ihmiset yhä enemmän kaupunkeihin ja tehdasyhdyskuntiin irroittaen kotien siteet, jättäen nuorison itsensäelättäväksi ja itsestäänmäärääväksi; ja he ovat nähneet kehityksen imeneen konetyöstä luomisen ja työnilon ja lyhentäneen työaikaa jättäen runsaasti vapaa-aikaa. Toisaalta ovat nämä samat settlementjohtajat nähneet, että yhteiskunta on useimmiten pessyt kätensä tämän itsenäiseksi ja vapaaksi jääneen sodan-jälkeisen-maailman sekasortoisen ja huvinälkäisen nuorison huvitteluhalun ja leikinkaipuun suhteen. Ja yhteiskunnan sijalle tässä työssä ovat he nähneet yksityisten astuvan, niiden, jotka rahallisesti itse hyötyen tarjoavat hämärien tanssipaikkojen ja kapakoiden paheet nuoren ihmisen lannistamattomalle ilon kaipuulle. Amerikkalaiset settlement-johtajat katselivat näitä paheiden pesiä ja niiden liian nuoria vieraita. He tiesivät: »Ei nuorison huvitteluhalu kuole kielloilla ja moraalisaarnoilla. Eivät tavoita kirkon raamattupiirit eikä settlementtien vakava ohjelma kaikkia nuoria. Mutta settlementti ei saa jättää näitäkään nuoria; ne sen on kutsuttava täältä pois kyllin repäisevällä, kyllin iloisella ohjelmalla purkamaan energiaansa ja nuorekasta sielun ja ruumiin liikuntatarvetta ja huvittelemaan puhtaassa ilmapiirissä, valvonnan alla. Miksi me jättäisimme paholaiselle parhaimmat pelit.» Siksi on amerikkalaisten settlementtien kerhohuoneissa usein outo ohjelma menossa. Ja siksi ne ovat vieraita täynnä. Ja ehkä myöskin siksi pyrkii amerikkalainen settlementti kiinnittämään työhönsä nuorison psykologiaa tuntevaa, kouluutettua työvoimaa vapaaehtoisten harjoittelijoiden rinnalla. Mutta nuoret eivät ole settlementin ainoat asukkaat. Yläkerrassa on kaikkein nuorinten valtakunta. Lastentarhassa on laululeikki täydessä käynnissä, ja päiväseimessä makaavat pienimmät sikeässä unessa äitien ollessa työssä. Ja sitten on vielä klinikka, jossa settlementin terveyssisar antaa valohoitoa pikkupotilaille. Äideilläkin on oma osastonsa. Terveyssisaren toimistoon kokoontuvat he kuulemaan esitystä kodin puhtaudesta ja lastenhuollosta. Keittiöhellan ääressä koettaa talousopettajatar selvitellä kieltätaitamattomalle italialais- tshekkiläis-unkarilais-puolalaiselle äitijoukolle halvan ja ravitsevan amerikkalaisen keittotaidon salaisuuksia. Amerikkalaisille settlement-työntekijöille ovat ominaisia yleensä kaikkien settlementtyöntekijöiden ominaisuudet: palvelualttius, rohkeus, reippaus ja työilo. He ovat tottuneet ottamaan palvelun itsestään lankeavana velvollisuutena ja oikeutena. He ovat tottuneet rohkeina uranuurtajina alkamaan ja jatkamaan työtään keskellä vaikeuksia ja pettymyksiä. Ja he ovat tottuneet reippaasti ja ihmistuntemuksella suhtautumaan mitä erilaisimpiin ihmistyyppeihin. Heidän ilonsa aihe on näiden ihmisten hyväksi ja heidän kanssaan tehty työ. Settlementin palvelutyö onkin hiljalleen saanut suuria aikaan siellä, missä se on laitakaupungin elämän keskelle leiripaalunsa iskenyt. Ne ovat rakentaneet huomaamatta ja melua pitämättä lujia siltoja ihmisten välille luokkarajojen yli. 5. Tehtaiden ja suurliikkeiden huoltotoiminta. Marketta Suomalainen kiersi newyorkilaisen tavaratalon, Macy'n, labyrintteja ja löysi päämääränsä vihdoin talon ylimmästä kerroksesta. »Personnel Administration» seisoi oven päällä, ja sisällä konttorissa istui New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opiston Teollisuusosastolta valmistunut neiti, tavaratalon Huoltotoimiston johtaja. Hänen johdollaan oli turvallista tutustua tämän osaston työhön. Miss Huoltotarkastaja aukoili konttorikaappinsa laatikoita ja näytti kortteja, jotka kukin edustivat yhtä työntekijää. Niihin oli merkitty kunkin myyntitaito, ahkeruus, täsmällisyys. Huoltotarkastajan on ehdotettava tarpeen vaatiessa varoituksia, vaihtoja toisille osastoille j.n.e. Konttorin seinät olivat täynnä valokuvia uivista, juoksevista, hyppäävistä ja ompelevista tytöistä. Huoltotarkastaja kiiruhti selittämään kuvia: »Toimistooni kuuluu myös vapaa-aikaosasto, jossa apunani toimiva urheiluneuvoja pitää huolen myyjättärien sunnuntaisista huviretkistä, tennistunneista, kerhoista ja kesäloma-majasta kaupungin ulkopuolella. Ja tässä on tavaratalomme sanomalehti, jonka päätoimitus on osanani», jatkoi hän ojentaen vieraalleen pienen kuvitetun lehden. Se sisälsi huoltotarkastajan samoinkuin myyjättärien kirjoittamia juttuja tavaratalon elämästä ja kaskuja tovereista sekä asiallisia ja virallisempia artikkeleita. Konttorin vieressä oli Tavaratalon Opiston huoneet. Huoltotoimisto huolehti sekä vapaaehtoisten yleissivistävien luentojen että pakollisten aritmetiikan, kirjanpidon, myyntitaidon y.m.s. harjoitusten järjestämisestä. Opiston takana olivat sitten tavaratalon ruokala ja lukusali. Huoltotoimiston alaisena toimi vielä terveyshuolto-osasto, jonka yhteiskunnallisen kouluutuksen saanut sairaanhoitajatar kävi sairaustapauksissa myyjättärien kodeissa, hoiti pientä klinikkaa ja valvoi yleensä liikkeen hygieenisiä oloja. Suuremmissa liikkeissä ja varsinkin tehtaissa muodostuu huoltotoiminta monimutkaisemmaksi. Mutta pääperiaatteet ovat kaikkialla samat. Kaikkialla on toiminnan synnyttäjänä tavallisesti ollut tarve oivaltaa teoriassa ja tunnustaa käytännössä ihmisarvojen merkitys teollisuudessa. Tuntien ja tunnustaen psykoloogiset tekijät kaikessa työssä pyrkii huoltotoiminta panemaan oman panoksensa teollisuuteen päämääränään hyvä tuotanto, hyvä tahto ja hyvät olosuhteet. Huoltotoiminnan johtajan on senvuoksi omattava asiallinen ja alansa tieteisiin perustuva ote työhönsä. Ja ennenkaikkea on hänen tajuttava taloudellisten ja psykoloogisten voimain ihmeellinen vuorovaikutus teollisuusyhdyskunnassa. Amerikkalaiset teollisuuslaitokset panevat tavallisesti huoltotoiminnalle seitsemänlaiset tehtävät: 1) palvelu- ja huoltotyö kaikkine kirjavine työaloineen vapaa-aikavirkistysten, leikki- ja urheilukenttien, kuorojen ja orkesterien, lasten ja aikuisten kerhotalojen ja yhdistysten sekä kesäleirien järjestämisestä aina lainanvälityksiin asti; 2) valistustyö, johon kuuluu sekä työntekijäin ammattitaidon kohottaminen että yleinen vapaaehtoinen esitelmä- ja opintokerhotoiminta sekä kodinhoidon kohottaminen; 3) terveydenhuolto klinikkoineen, neuvonta-asemineen ja kodeissakävijöineen; 4) turvallisuustyö (Safety First) turvallisuustoimikuntineen, esitelmineen, ensi-apu-kursseineen y.m. tapaturmien ehkäisemistyömuotoineen; 5) ammatin valinnan neuvonta psykoloogis-fyysillis-teknillisine kokeineen; 6) tutkimustyö, johon kuuluu eri työlajien analysointi, väsymiskokeet y.m. työn rationalisointiin kuuluvat tutkimukset mahdollisimman suuren tuotannon aikaansaamiseksi mahdollisimman vähäisellä työntekijäin ajan ja voiman kulutuksella; 7) ja lopuksi kuuluu huoltotoimintaan vielä työnantajain ja tekijäin suhteiden järjestely, pienten ristiriitojen ja valitusten perillevienti ja selvittely. Näistä moninaisista tehtävistä ovat viime aikoina ripeimmin kehittyneitä ammatin valinnanneuvonta ja Safety First. Työntekijäin työpaikan tiheä vaihtaminen ja sen syiden tutkiminen on johtanut tehtaat ja suurliikkeet ottamaan ohjelmaansa ammatinneuvonnan. Monissa amerikkalaisissa tehtaissa oli tehty se huomio, että työvaihtelua sattuu eniten hyvin nuorten työntekijäin sekä ikävänlaatuisissa toimissa olevain parissa. Oli siis tärkeätä saada heti alunperin pannuksi oikea mies oikealle paikalle. Senvuoksi oli tunnettava niin kysymyksessä olevat miehet kuin kysymyksessä olevat paikatkin. Tavanomaiset tehtaiden työnhakutoimistot laajennettiin silloin tutkimaan eri ammattien vaatimia ominaisuuksia sekä toisaalta suorittamaan työnhakijan kanssa erilaatuisia kokeita ja henkilökohtaisia keskusteluja. Paitsi tarkkaa ruumiillista tutkimusta joutui hakija läpikäymään psykologisia, psykoteknillisiä ja ammatillisia kokeita. — Safety First, turvallisuusliike, on ammatinvalinnanneuvontaa paljon laajemmalle levinnyt: aitoamerikkalaisesta keksinnöstä se on muuttunut yleismaailmalliseksi. Niinkuin kaiken ehkäisevän työn alalla oli Safety First-liikkeenkin ensin tutkittava syyt tapaturmiin voidakseen iskeä ytimeen. Koneista ja ympäristöstä johtuvat syyt huomattiin vanhoiksi tutuiksi: suojaamattomat koneet, vialliset koneet ja työkalut, ahdas huone, epäsiisti työpaikka, huono valaistus ja huono ilmanvaihto. Mutta odottamattoman runsas tapaturmamäärä lankesi sittekin suorastaan työntekijöistä itsestään johtuvien syiden osalle kuten: huolimattomuus, tietämättömyys, hermostuneisuus, yhteistyön puute. Senvuoksi paneekin turvallisuustoiminta pääpainon työntekijäin herättämiseen ja kasvattamiseen. Niinkin pienen »herätyksen» aikaansaaminen kuin työntekijäin totuttaminen pitämään työpaikkansa lattian vapaana öljystä ja irtonaisista kappaleista, jotka tekevät paikan epähauskaksi ja jotka ovat aiheuttaneet monia kompastumisia ja liukastumisia, sekin jo vaatii pitkäaikaista kasvatusta. Mestarien ja työntekijäin turvallisuustoimikunnat, jotka toimivat huoltotarkastajan johdolla, ovat tässä apuna pohtimassa sattuneiden tapaturmien syitä, huomauttamassa puuttuvista suojalaitteista, keskustelemassa turvallisemmista työtavoista ja yleensä herättämässä vastuuntuntoa kussakin työntekijässä. Tapaturmafilmejä, esitelmiä, yleisiä tarkastuksia ja tapaturmanvähentämiskilpailuja käytetään myös ahkerasti amerikkalaisissa tehtaissa. Tällaiset osastot, missä muodossa ja laajuudessa ne toiminevatkin, eivät tietysti ole mitään hyväntekeväisyyttä. Ne kuuluvat kiinteästi hyvinjärjestetyn, nykyaikaisen suurliikkeen ja tehtaan koneistoon niinkuin sen muutkin osastot. Ylläpitäessään työntekijäin ja heidän lastensa iltaharrastuksia, kehottaessaan heidän yhteiskunnallisia ja terveydellisiä olojaan, pitäessään huolta heidän maksimikykyjensä käytöstä työssä, ehkäistessään tapaturmia, samoinkuin välittäessään hankauksia työntekijäin ja antajain välillä toimii tehtaan ja liikkeen Yhteiskunnallinen Toimisto työnantajain ja työntekijän molemminpuoliseksi hyödyksi vaikuttaen omalta pieneltä osaltaan koko laitoksen — ja koko yhteiskunnan — vaurauteen, työtehoon, viihtyisyyteen ja työrauhaan. 18. AMERIKAN KAKSI MAINOSTAJAA. Tuli taas joululoma ja sen mukana matkustamisen hurja halu. Mutta köyhä ulkomaalainen stipendiaatti ei ole eikä saa olla turisti. Hän istukoon New Yorkissa lukukammiossaan Yhdysvaltain kartta edessään ja palakoon vaikka karrelle halusta päästä Niagaralle, Washingtoniin, Kaliforniaan, näkemään yhä enemmän uutta maailmaa. Mutta kodin markat kutistuvat itkettävän pieniksi muutettuina dollareiksi. Ulkomaalainen saa venyttää dollarinsa pitkiksi ennenkuin pääsee ostamaan uuden keväthatun tai uskaltaa astua konserttisalin pilettiluukulle. Rautatieaseman pilettiluukku on luukuista vaarallisin ja kartettavin. Sillä junamatkat Amerikassa ovat huimaavan kalliita. III:tta luokkaa ei ole, ja radat ovat yksityisiä. Mutta sittenkin on se juuri köyhä ulkomaalainen ylioppilas, joka leikkii turistia. Hän neuloo parina yönä rikkaalle toverilleen puvun 5:stä dollarista. Hän on ylioppilasruokalan astianpesijän apulaisena pari aamua ja hissitytön sijaisena jonkun illan. Viikon kuluttua ovat matkarahat koossa ja jo monasti kuolemaan tuomittu matkahaave toteutumaisillaan. Marketta Suomalainenkin avasi tien itselleen New Yorkin valtavan aseman matkalippuluukulle. Buffaloon menevä juna oli tupaten täynnä. Olihan joululoman aika. Mutta kellään muulla ei näkynyt nyt olevan asiaa poiketa Buffalosta _Niagaralle_. Oikeastaan oli Marketta kuvitellut näkevänsä tämän jättiläisputouksen kevätauringossa. Ei ainakaan Uuden Vuoden Yönä, niin kuin hän sen nyt näki. Mutta juuri sellaisena pakkasyönä onkin Niagara nähtävä. Itsensä ja koko maailman unohtaen seisoo yksinäinen matkailija jäisellä rantakielekkeellä ja näkee sivuillaan ja edessään pakkasen kahleita keveästi uhmailevien vesimassojen syöksyvän huumaaviin syvyyksiin. Pauhina on valtava. Korvissa kumisee ja silmiä kiskoo kosken vievä vauhti. Uoma on jättiläisjääpuikkojen reunustama. Pakkasyön tähtivalossa ne kimaltavat sinisinä ja satumaisina. Yön yksinäiset tunnit katoavat huomaamattomasti. Aika ja paikka unohtuvat. Kuulet vain luonnonvoimien valtavan voittolaulun ja — riemuitset. Maanalaisten junien, pilvenpiirtäjien, koneiden ja koneihmisten, teennäisyyden ja mekaanisuuden kaupunki tuntuu sinusta irvikuvalta. Tämä putous on voimaa uhoava kuin elämän kuva. Ja kaunis kuin taivas. * * * Joululoma-matkailijan seuraava pysähdyspaikka oli Detroit, uuden ajan maantiemittaajien kotimaa. _Fordin_ kuuluisat tehtaat ovat tehneet Detroitista tiede- ja teollisuusmiesten Mekan. Marketta Suomalainenkin (vaikkei ollut tiede sen enempää kuin teollisuusmies eikä nainenkaan) vietti monta kiintoisaa tuntia auton syntymää ja kasvua seuraten Fordin tehtaissa. Ensin pieni alkusolu, osaset eri huoneissa eri käsien valmistamina, (kukin työmies erikoistuu vain yhtä osaa varten) alkuvalmistelun jälkeen pääsevät tulevan Fordin alkuosat vihdoin pitkänpitkälle »liikkuvalle pöydälle». Miehet pöydän molemmin puolin kiinnittävät eteenpäin liukuvaan luurankoon kuumeisessa kiireessä kuka istuimet, kuka katon, kuka minkin mutterin ja vieterin ja niin ajaa aste asteelta valmistunut vaunu alas liikkuvalta pöydältä ostohalleihin ja kaiken maailman maanteille. Tuskin on yksi auto ehtinyt valmistua, kun jo toinen tulee perässä. Tällä kertaa näki uusi auto joka toinen minuutti päivänvalon taikka päivä joka toinen minuutti uuden auton. Marketta on katsellut ihaillen »Fordin» asteittaista syntyä käden käänteessä silmien edessä. Koneita, koneita, koneita. Mutta todellakin: jotkut näistä koneista ovatkin ihmisiä. Mutta ihmiset tässä ihmeiden paikassa, itse ihmeen tekijät, eivät ihmettä näe. He ovat vain koneosia, yksi tehden reiän rautalevyyn, toinen painaen naulan reikään, kolmas vääntäen mutterin kiinni. Marketta kääntyy tuskastuneena läheisimpänä seisovan miehen puoleen, joka panee rautapiikkiin kuminupin ja taas rautapiikkiin kuminupin. ; Mihinkäs se tämä tulee», kysyy Marketta ja koneihminen vastaa: »En tiedä». Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta panee hän rautapiikkeihin kuminuppeja, tietämättä ja ottamatta selkoa, mitä osaa tämä työ näyttelee kokonaisuudessa. Nykyaika on nähnyt tuotannon huimaavan kasvun. Se on nähnyt varallisuuden runsaan lisääntymisen. Mutta entisaikojen käsityöläisten järkeä kysyvä, luova, yksilöllinen työ on poissa. Tämän mukaisesti saanee työläisten alituinen työnvaihto, tehtaalta tehtaalle siirtyminen ja yleinen rauhattomuus äärimmäisen erikoistuneissa amerikkalaisissa tehtaissa alkunsa tai virikkeensä osaksi juuri nykyisen tehdasteollisuuden aikaan saaman erikoistumisen ja yksitoikkoisuuden aikakauden ihmisen turhasta työnilon ja työn tyydytyksen etsinnästä. Niinkuin amerikkalaisissa tehtaissa ainakin on sosiaalinen toiminta Fordin tehtailla hyvin järjestetty. Urheilukentät, klinikat, sairaala, kerhohuoneistot, ammattikoulu y.m.s. antavat siitä hyvän kuvan pikakäynnillä olevallekin. Terveydenhuolto-osaston erikoisen huolenpidon alaisiksi kuuluvat myös Ford-tehtaiden monet alikykyiset työmiehet: tuberkuloottiset, rammat ja sokeat. Heille on varattu omat osastot erikoisen valvonnan alla. Autotehtaassahan on monta työpaikkaa, jotka eivät vaadi miehen kaikkia kykyjä. Kiintoisaa on nähdä työpöytien ääressä sokeita ja rampoja, jotka täällä saavat olla kilpailemassa toisten kanssa joutumatta ilman muuta yhteiskunnan hylyksi. Mikä kansantaloudellinen ja inhimillinen etu! Tehtaalta lähtiessä pistää silmään Fordien valtava armeija tehtaan ulkopuolella. Ne ovat työmiesten omat pikku Fordit, joilla he aamuisin ajavat työhönsä pienistä kodeistaan. Marketta Suomalaisen mieleen johtuu silloin ajatus, että tässä ehkä piileekin osa selitystä siihen, miksi Amerikassa, maailman suurimman kapitalismin rinnalla esiintyy sosialismi ja kommunismi heikoimpana maailmassa. Amerikassa on äänekkäiden agitaattorien rinnalla runsaasti järjestäytymätöntä työväkeä, jolle luokkatietoisuus ja luokkataistelu ovat vieraita käsitteitä. Tunne ja tietoisuus siitä, että minä tänään-köyhä-mies voin huomenna olla rikas, tänään työntekijä, huomenna työnantaja, painaa vaistomaisesti vaa'assa. Luokka-muodostusta estää myös osaltaan amerikkalaisten maansa ensiasutuksen ajoilta perimä yksilöllinen elämänkatsomus, jota silloinen runsain määrin löytyvä vapaa, koskematon maa kehitti ja jota alkuaikojen yksilöllinen kilpailu elätti. Lisäksi vielä se seikka, että Amerikan työläisjoukko on mitä epähomogeenisinta: äsken maahan muuttaneita eri kansallisuuksia, kukin omin erikoisharrastuksin ja omissa kansallisuuspiireissänsä ja riennoissansa pysyttäytyviä. Nämä seikat varmaankin estävät omalta pieneltä osaltaan Amerikan järjestäytynyttä työväestöä saamasta vankempaa jalansijaa. Päästyään tehdasvierailujen makuun jatkoi Marketta Suomalainen tutustumistaan muihinkin konekeskuksiin. Erikoisen kiintoisia ovat U.S.A:ssa ne tehtaat — ja monestakin syystä etupäässä U.S.A:n oloihin sopivia —, jotka sovelluttavat pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa tasa-arvoisuutta. Dennison Manufacturing Co Framinghamissa on näistä kuuluisin. Kukin työntekijä oltuaan jatkuvasti 5 vuotta tehtaalla tulee osakkaaksi yritykseen osallistuen voittoon ja johtoon siinä määrin kuin hänen kokemuksensa työssä sallii ja siinä määrin kuin hänen asemansa vaikuttaa tehtaan voittoihin. Näin ei tämä järjestelmä muodostu miksikään hyväntekeväisyydeksi tai kontrollin antamiseksi ilman muuta kaikkien työntekijäin käsiin. Dennison Company on mainehikas myös viisaasta taistelustaan työttömyyttä vastaan. Vuodenajoista pahasti riippuvaisena — joulukoruja y.m.s. tuottaen — se joutui vakavien työttömyysongelmien eteen, joista se on selviytynyt m.m. pakottamalla tilaajat ennakkotilauksiin, arvioimalla vuosi etukäteen kysynnän summittaisen suuruuden, siirtelemällä hiljaisilta osastoilta miehiä kiireisimpiin töihin sekä perustamalla tehtaan voitoista työttömyysrahastoja. Niissäkin tehtaissa, joissa ei ole toimeenpantu mullistavia uudistuksia, on saatu työntekijän harrastus monin pienin keinoin kiintymään työhönsä ja tehtaaseensa. Kaikissa vierailemissaan tehtaissa näki Marketta Suomalainen ainakin yhden sellaisen »keinon». Tehtaan käytävässä riippui seinälaatikko, jossa loisti sanat: Idea Box. Tähän »ehdotuslaatikkoon» panee työmies ehdotuksiaan ja huomautuksiaan. Koneita ja työtapoja koskevista keksinnöistä saa paras palkinnon. 19. MAAILMAN PIENIN TASAVALTA MAAILMAN SUURIMMASSA TASAVALLASSA. Talvinen ilta hämärtyi. Sataa pyrytti lunta niinkuin olisi ollut Suomessa. Nyt poikkesi tie asemalta johtavalta valtareitiltä syrjätielle ja hevonen kahlasi polvia myöten vastasataneessa lumessa. Vihdoin alkoi metsän rajasta vilkkua tulia. »Mikä kylä se tuo on», tiedusteli Marketta Suomalainen ajajalta. »No se nyt on se tasavalta», vastasi tämä ja samassa ajoi hevonen portista sisään. Kylä se todella onkin tuo kuuluisa amerikkalainen nuorisotasavalta »George Junior Republic», kylä, joka aivan vähästä on saanut alkunsa. Erään newyorkilaisen katupoikaleirin siirryttyä kerran 30 vuotta sitten talveksi takaisin kaupunkiin jäi neljä poikaa ja »leiri-setä» entiselle kesäleirille Freevillen metsiin ilman paljoakaan muuta varustetta kuin elämäntunnuksensa »ei mitään ilman työtä». Kylmä, nälkä, epäilykset ja muut uranuurtajan vaikeudet tulivat heidän osakseen, mutta he kestivät ne. Ja nyt kertoo kaunis kylä Freevillessä kirkkoineen, kouluineen, mökkeineen, leipomoineen, kirjapainoineen, vankiloineen ja navettarakennuksineen samoin kuin kylän 150:n asukkaan iloiset, nuoret kasvot siitä, mitä voi aikaan saada nuorisojoukko, jonka tunnuksena on »ei mitään ilman työtä» ja jonka elähyttäjänä on vastuksia uhmaava ja nuoria ymmärtävä »Daddy», Nuorisotasavallan luoja William George. Kylän kansalaiset — varo kutsumasta heitä oppilaiksi tai hoidokeiksi — ovat alkujaan hyvinkin kirjavaa ainesta. Esimerkiksi: Johnin vanhemmat olivat lähettäneet poikansa käymään viimeiset kouluvuotensa Nuorisotasavallassa, jotta hän samalla kokisi toverikurin ja itsenäisen elämän terveelliset vaikutukset. Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen sosiaalinen osasto taas oli lähettänyt turvattoman orvon, Evelynin, tasavallan jäseneksi. Frank, reipas partiopoika oli omasta alotteestaan pyrkinyt sinne. Ja näpistelijä-Billyn, kadun lapsen, oli Nuortentuomioistuin sinne toimittanut. Mutta Nuorisotasavallassa he olivat kaikki vain Evelynejä, Frankkeja, Billyjä ja Johneja. Nuorisotasavallassa saivat he kukin, niinhyvin miljonäärin poika kuin köyhä sanomalehdenjakajakin, kunniallinen partiolainen ja kadun varas alkaa samalta asteelta, samanarvoisina, menneisyydestään ja yhteiskunta-asemastaan huolimatta. Heidän tasavallassa osoittamansa kunto sai näyttää, kuka heistä lopulta oli arvokkain. Nuorisotasavalta ei ole mitään tasavallan »leikkimistä», vaan elämänjärjestys on ankaranvakavasti samanlainen kuin sen ulkopuolisessa »oikeassakin» tasavallassa. Ero on vain siinä, että Nuorisotasavallan 16-21-vuotiailla kansalaisilla on äänioikeus ja muut kansalaisoikeudet ja velvollisuudet jo 16-vuotiaina. He valitsevat 18-vuotiaan toverinsa Billyn presidentikseen, samanikäisen Bobin tuomioistuimen pääksi, Markin poliisimestariksi. J.n.e. Kansalainen, joka on joutunut tuomioistuimen eteen, tietää, että leikki on kaukana, sillä Nuorisotasavallassa toteutetaan lakia ankarammin kuin konsanaan »oikeassa» tuomioistuimessa. Eikä tasavallan vankila ole suinkaan miellyttävä asuinpaikka. Itsehallinto, jonka aatteita monet amerikkalaiset koulut osittain toteuttavat, on Nuorisotasavallassa täydellinen. Mutta kompastuksitta ei itsehallintoa toteuteta. William oli perin laiska, ja hän sen kapinankipinän oikeastaan sytytti. Taivas ennusti sadetta, heinät oli saatava katon alle, ja senvuoksi mentiin vielä iltapäivällä niitylle. Mutta Laiskasta Williamista se jo oli liikaa. Hän piti palopuheita salaa ja julkisesti, vetosi kansalaisten oikeuksiin ja saikin kapinan kipinän syttymään. Pilautukoon heinä. He eivät tee enää työtä. Ei aikaakaan, niin jo saatiin itse presidentti allekirjoittamaan uusi 8-tunnin työaikalaki, joka astui voimaan heti. William puoluelaisineen marssi pystyssä päin niityltä. Jo maistuisi illallinen makealta tällaisen voiton jälkeen! Mutta katso, majoissa olivat ruokapöydät kattamatta ja liesi kylmänä. Ei näkynyt jälkeäkään keittiötytöistä. Todellakin, heidänhän työpäivänsä oli uuden lain mukaan myöskin jo päättynyt, ja he olivat kaikki livistäneet huviretkelle. Kapinalliset menivät miettivinä ja nälkäisin vatsoin nukkumaan. Ja seuraavana päivänä kumottiin uusi laki ja tehtiin päätös, jonka mukaan ei mikään laki saa vahvistusta ennenkuin se on ollut kaikkien nähtävänä ja harkittavana kymmenen päivän ajan. Osa heinästä oli mennyt piloille, mutta »Daddy» väitti, että hän mieluummin olisi antanut kaiken heinän pilaantua, kuin jättänyt kansalaisensa vaille tätä opettavaa erehdystä. Oli siellä toinenkin laiskuri, George, uusi tulokas, joka, luuli Tasavallan perussääntöä »ei mitään ilman työtä», pelkäksi leikiksi. Vasta kun hän pari päivää laiskoteltuaan nälän pakoittamana palasi työhön, uskoi hän sen olevan totisinta totta. Ja jouduttuaan omalla työllään hankkimaan kaiken, minkä sai, tottui George, entinen näpistelijä, panemaan arvoa omalle niinkuin toisenkin omaisuudelle. Työstä ei Nuorisotasavallassa ole koskaan vielä ollut puutetta. Eiköhän se tässä työttömyysturvassaan liene yksi harvoja nykyajan »tasavaltoja». Itse ovat kansalaiset rakentaneet talonsa. Itse he hoitavat maanviljelyksen, puutarhan, leipomon, pesulat, navetat, kirjapainot. Koulunkäyntikin lasketaan ansiotöihin, ja siellä vietetty aika arvioidaan rahassa. Toiset kansalaisista suorittavat vain alemman koulukurssin ja antautuvat myöhemmin käytännöllisille aloille. Toiset opiskelevat Nuorisotasavallan kouluissa aina Collegeihin asti valmistuakseen siellä virkamiesurille. Kaikkialla, työpajoissa, pelloilla, kouluissa ja majoissa näkee vierailija iloisia kasvoja, elämänhalua ja nuorekasta innostusta. Kuinkas muuten. Onhan leipä, jota he syövät, omalla työllä ansaittua. Ovathan kirjapainot, koulut, kirjastot, urheilukentät — koko Tasavalta heidän omansa. Miksi se ei sytyttäisi iloista työintoa ja vastuuntuntoa. Vastuuntunto, kas siinä on Tasavallan luojan, »Daddyn», lempisana. Hän ei usko nykyajan nuorison paljonpuhuttuun edesvastuuttomuuteen. »Anna nuorisolle tilaisuus, anna sille vastuunalaisuutta, ja se näyttää sinulle, mihin se kykenee, kun siihen luotat», sanoo »Daddy». Siksi hän tahtoo antaa Tasavallan jäsenille tavallisten koulujen suoman älyllisen ja käytännöllisen kouluutuksen lisäksi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja kansalaiskasvatuksen. Tämä ei luonnollisesti tapahdu vain tuomioistuinten, kansalaiskokousten ja työn puitteissa. Tasavallan pienellä kirkolla on oma osuutensa kansalaisten elämässä. Samoin pannaan »kotielämälle» suuri paino. Kylän pienet majat, joissa asustaa kussakin noin viisitoista kansalaista, viettävät kukin omaa, kodikasta elämäänsä työn ja puuhan keskellä. Yhteiset juhlat, kerhot, tanssiaiset ja urheilukilpailut liittävät kaikki kansalaiset yhteiseen toveruuteen. Kolmattatuhatta Amerikan kansalaista on ollut nuoruusvuosinaan tämän Nuorisotasavallan kansalaisina sen 30-vuotisen olemassaolon aikana. He ovat saaneet siellä käytännöllisen kansalaiskasvatuksensa iässä, jolloin monet heidän toverinsa vielä kulkivat lapsenkengissä. Ja kaikki he ovat Nuorisotasavallastaan ylpeitä ja pyrkivät tuottamaan sille kunniaa, kun he kukin vuorollaan kasvavat maailman pienimmän tasavallan kansalaisista maailman suurimman tasavallan kansalaisiksi. 20. HAJAPIIRTOJA AMERIKAN KANSANSIVISTYSTYÖSTÄ. »Oli kerran hiilikaivospoika, joka päätti uransa professorina». Tätä amerikkalaista tosisatua ei takaa aina vain yksilöllinen lahjakkuus. Ei siinä riitä lisänä apurahakaan, joita amerikkalaiset yliopistot runsaasti ja auliisti jakavat. Tavallisesti on tarinan takana jenkkien kuuluisa yritteliäisyys, joka raivaa esteet ja vie miehen päämäärään; joka kertakaikkiaan ei usko sanaan »mahdoton». Mutta siinä on vaikuttamassa myös osaltaan Amerikan tarjoamat monet mahdollisuudet täysi-ikäisten opiskeluun, kansanvalistukseen, jota amerikkalainen kutsuu Adult Education. Rohkea, rikas, eteenpäinpyrkivä Amerikka on täynnä kansansivistystoimintaa. _Yliopisto_ kantaa siihen oman kortensa. »Vai tahdot nähdä jotakin oikein tyypillistä», hymyili Betty Brown, amerikkalainen kansanvalistustyöhön valmistuva ylioppilas. »Te ulkomaalaiset sen tavallisesti parhaiten tiedätte: oi, tämä on tyypillistä, tämä on oikein amerikkalaista! Annettakoon se teille anteeksi. Ja nyt vien sinut amerikkalaisen yliopiston »tyypilliseen» kansanvalistustyömuotoon, Columbia yliopiston iltakursseille. Aivan oikein, ei Yliopistolaajennus, University Extension, ole amerikkalaista alkuperää. Mutta me opimme sen Englannin yliopistoista, ja nyt se on täällä hyvin laajalle levinnyt. Katsos, Amerikassa niinkuin muuallakin oli entispäivien yliopisto kietoutunut tieteellisenylhäiseen eristäytyneisyyteensä. Se odotti kauniisti luokseen niitä, jotka vuosikausiksi tulivat nauttimaan sen opetuksesta. Mutta nykypäivien yliopiston on mentävä niidenkin luo, jotka hyvästä halustaan huolimatta syystä tai toisesta eivät voi päästä sen muurien sisäpuolelle vuosikausien keskitettyyn tieteelliseen työhön. Ja kas, Yliopistolaajennus on se käsi, jonka yliopisto näille ojentaa. Columbia yliopistollakin on sellainen käsi. Sitä me nyt menemme katsomaan. Mutta muista, että me kaksi olemme loisia, jotka pääsevät tällä kertaa armosta sisään, me emme saa ottaa osaa keskusteluun.» Betyn pitkä esitelmä ehti loppupisteeseen parahiksi, kun oli etsittävä asianomainen luentosali Columbia yliopiston valtavalta alueelta. Pieni luentosali oli täynnä mitä kirjavinta yleisöä, joka viikko viikolta oli iltaisin talven kuluessa kerääntynyt kansantalouden kysymysten ympärille. Siinä istui nuori diploomi-insinööri, joka toimessaan suurella tehtaalla oli huomannut tarvitsevansa verestää kansantaloudellisia tietojaan. Hänen vierellään kirjoitteli muistiinpanoja keski-ikäinen siirtolaispuusepan vaimo, jolla oli harras halu ymmärtää ympäröivää elämää, yhteiskuntaa ja sen kirjavia kysymyksiä. Ja aivan eturivillä istui vanha maalarimestari, joka käytti innokkaimmin puheenvuoroja luennon vaihtuessa keskusteluksi. Muu seura, noin 30 henkeä, oli yhtä sekalaista. Mutta heitä kaikkia yhdisti sillä hetkellä sama pyrkimys: päästä selville kansantalouden peruskäsitteistä kukin erikoistarpeitaan varten. Ja kun kansantalouden tutkijat lähtivät koteihinsa, täytti pienen luentosalin uusi kuulijakunta, yhtä monilajinen ja yhtä opinhaluinen kuin edellinen. Ja kansantalouden professorin paikalle nousi yliopiston biologian opettaja esittämään oppiaan hiukan käytännöllisemmin ja hiukan kansantajuisemmin kuin hän sitä päivisin luennoi varsinaisen yliopiston oppilaille. Ja sitten tulivat vielä historian ja kirjallisuuden harrastajat. Nämä iltaoppilaat, jotka tulivat käytännöllisen elämän keskeltä, eivät olleet vain ottamassa, vaan joskus keskusteluissa antamassakin. Siksi heidän ei katsottu häiritsevän yliopiston varsinaista tehtävää tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tyyssijana, vaan jopa pieneltä osaltaan omine kokemuksineen sitä hedelmöittävänkin. _Kesäkoulu tehtaantytöille_ Bryn Mawr Collegessa edustaa sekin yliopistojen kansansivistystyötä, vaikka hiukan toisella tavalla. Marketta Maankiertäjä vaeltaa Bryn Maorin pieneltä asemalta — lähellä Filadelfian kaupunkia — leveää tietä kylää kohden. Kylän laidassa näkyy valtava puistoalue komeine rakennusryhmineen, jotka heti tuntee College-tyypiksi. Piha ja asuntolat näyttävät kuolleilta. Nythän onkin kesä. Kaikki College-ylioppilaat ovat lomalla. Mutta yhtäkkiä aukenee luentorakennuksen ovi, ja ulos virtaa iloinen lauma nuoria tyttöjä vihot ja kirjat käsissään. Toisia juoksee urheilukentältä urheilupuvuissa heiluttaen käsissään tennismailoja. Kesäkuollut Collegepuisto on yhtäkkiä taas täynnä elämää. Mitä nämä täällä tekevät, keskellä kaunista kesää? Nämä nuoret naiset eivät olekaan ylioppilaita, vaan kaukaa eri kulmilta Yhdysvaltoja kerääntyneitä tehtaantyttöjä. Bryn Mawr College on aukaissut kesätyhjät suojansa Tehtaalaisten Kesäkouluyhdistyksen käytettäväksi, jotta se voisi tarjota tiedonjanoisille työläisnaisille tilaisuuden kahdeksan kesäviikon kuluessa saada osansa tiedon antimista. Kansantalouteen, kirjallisuuteen, historiaan, sielutieteeseen, laskentoon ja biologiaan tutustutaan siellä luennoilla ja keskustelutunneilla. Oppilaita on satakunta, 18-40 vuotisia. Useimmat ovat säästöjensä lisäksi saaneet Kesäkoulurahastosta apurahan. Tehtaat puolestaan ovat järjestäneet heille loman. Opettajina on eri yliopistojen opettajia apunaan ylioppilaita. »Tiedättekö», sanoi vanha kansantalouden professori kertoessaan Marketta Haastattelijalle, miksi hän kesä kesältä tuli tänne opettamaan. »Tiedättekö, kun olen koko talven jauhanut kansantaloutta Collegeni hiotuille ylioppilaille, on kuin saisin raikkaan tuulahduksen kasvoilleni kuullessani täällä tehtaalaistyttöjen mietelmiä kansantalouden teorioista ja seuratessani erilaisten mielipiteiden hioutumista vastakkain.» Neulatehtaan 20-vuotias työntekijä, joka on jo toista kesää Bryn Mawrissa, antaa oppilaan kannalta vastauksen samaan kysymykseen. »Mitäkö olen hyötynyt näistä kursseista? En ole täällä oppinut parempia neuloja tekemään enkä siis ole palkankoroitusta tämän avulla saanut. Mutta olen saanut uusia harrastuksia iltojani varten. Enkä ole koskaan ennen näin ymmärtänyt yhteiskuntaoloja. Ja koko elämä on tullut kuin laajemmaksi. Mutta ei tämä laajempi näkökulma ole minua vieroittanut kuolettavan tehdastyöpöytäni ääreltä. Päinvastoin on hauska tehdä työtä nyt, kun aavistaa vähäsen oman pienen osuutensa suhdetta suurempaan kokonaisuuteen.» * * * Mutta kansansivistystyötä tekevät myös sadat muut laitokset ja yhdistykset. Toiset ainoana työnään, toiset muun ohjelmansa puitteissa. On koko Yhdysvaltoja käsittävä kansanvalistuskeskus neuvontatoimistoineen ja kursseineen. On kaikenlaisia Naisliittoja, Vapaamuurareja, ja muita yhdistyksiä, jotka muun ohjelmansa ohella harjoittavat kansan valistamista opintokerhoin ja luentosarjoin. Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten Kristilliset Yhdistykset pitävät monenlaisia kursseja ja iltakouluja siirtolaisia ja muita työmiehiä varten. Settlementeillä on opintoryhmänsä ja luentoiltansa. Tehtaat ja suurliikkeet harjoittavat yleistä valistustoimintaa omassa keskuudessaan. Työväenyhdistyksillä on sekä puoluevärillisiä että värittömiä kursseja ja kouluja. Kerran tunkeutui Marketta Utelias pieneen pimeään kommunistikouluun New Yorkin laitakaupungilla. Kun juutalaisjohtaja kuuli, että vierailija oli Suomesta, »bolshevikkien toivorikkaasta maasta», sai tämä esteettä tutustua kouluun. Mutta sitten on vielä legio itsenäisiä kansalaiskouluja ja opistoja, jotka ovat omistautuneet kokonaan vain kansansivistystyöhön. Jo yksistään New Yorkissa on näitä opistoja kymmeniä. Jännittävin niistä on _New School for Social Research_ eli suomeksi Yhteiskunnallisen Tutkimuksen Opisto. _Yhteiskunnallisen Tutkimuksen Opisto_ on muiden kansalaisopistojen kaltainen sikäli, että se on itsenäinen, puolueeton, yleissivistävä, ei mihinkään ammattiin johtava laitos täysi-ikäisopiskelijoita varten. Mutta se eroaa niistä siinä, että se suuntaa opiskelun etupäässä yhteiskunnallisiin tieteisiin. Ja toiseksi: se kokoaa ympärilleen intellektuaalisesti harjaantuneemman kuulijakunnan. Kun Marketta Suomalainen kerran poikkesi kuuntelemaan tämän opiston erästä sosiaalipsykologian luentoa, tapasi hän täällä yleisön, jollaista ei hän aikaisemmin ollut Amerikan kansanvalistuslaitoksissa nähnyt: opettajia, kirjastonhoitajia, sanomalehtimiehiä, arkkitehtejä, sairaanhoitajattaria, ylioppilaita, työväen johtajia, työläisiä. Koska »oppilaat» tulevat tänne pitkän päivätyönsä jälkeen keskustelemaan spesialistin johdolla nykyajan suurista kysymyksistä, ei Opisto harrasta teoreettisia eikä kaavamaisia luentoja, vaan pysyttäytyy käytännölliseen elämään ja »oppilaiden» kokemuksiin pohjautuvina luentoina ja keskusteluina. Kun selailee opettajaluetteloa, ei tarvitse epäillä, ettei opetus sittenkin ole tieteellisesti pätevää. Filosoofi John Dewey, psykiaatterit Bernard Gluck ja Frankwood Williams, teatteriarvostelija Stark Young, antropoloogi Dorsey, kaikki ne ovat nimiä, joiden intellektuaalisesti valveutunut newyorkilainen tietää takaavan hänelle parasta alalla. Kukin osasto ja ryhmä näyttää osaavan pitää harrastajiensa innostuksen vireillä, koska nämä vuosi vuodelta ilmoittautuvat uudelleen oppilaiksi. Keltään ei vaadita sisäänpääsytodistuksia, kukaan ei suorita tutkintoja, jollei tahdo. Kun yksityisten lahjoitukset ja osanottajien maksut ylläpitävät laitoksen, on Yhteiskunnallisen Tutkimuksen Opisto saanut pysyä itsenäisenä ja riippumattomana politiikasta, joka pyrkii Amerikassa tunkeutumaan tekijäksi moniin kouluihin ja laitoksiin. * * * Amerikkalaiselle kansansivistystyölle on kuitenkin _Open Forum_ tavallaan kaikkein ominaisin ilmiö. Vakituisesti toimivia Open Forumeja, Julkisia Keskustelutilaisuuksia on Amerikassa nykyisin parisen sataa. Niitä on eri yhdistyksillä ja kirkoilla omansa, tai toimivat ne itsenäisinä »laitoksina». Open Forum on hiukan epämääräinen, mutta sangen kiintoisa valistustyömuoto, johon kannattaa tutustua. Ford Hall on Bostonin tunnetuin Open Forum. Yksityiset kansanvalistusintoilijat sen perustivat, muutamat yhdistykset sitä nyt taloudellisesti tukevat. Tuhannelle hengelle varattuun saliin on Ford Hall koonnut kymmenisen vuoden ajan joka viikko salintäyteisen joukon. Kun ovet illalla avataan kello seitsemältä, ryntää jonossa seissyt joukko kärsimättömänä sisään. Puolisen tuntia ensin musiikkiohjelmaa, sitten astuu illan esitelmöitsijä — yliopistomies, kirjailija, poliitikko tai muu julkisuuden mies — puhujalavalle. Kolmeneljännes tuntia on hänellä aikaa selvitellä aihettaan kuulijoilleen. Sitten alkaa illan kiintoisin osa. Tämäpä ei näet olekaan mikään tavallinen luento, missä yksi puhuu ja toiset kuuntelevat. Jos kuuntelevat. Tässä on vuoronsa kuulijakunnankin olla äänessä. Ja totisesti se näkyy tätä oikeuttaan käyttävän. Tietoisuus omasta esiintymisvuorostaan illan ohjelmassa on pannut sen kuuntelemaan yhtenä korvana. Esitelmän päätyttyä nousee käsiä kymmeniä yhdellä kertaa puheenvuoroa pyytämään. Kysymys toisensa jälkeen heitetään esitelmöitsijän vastattavaksi. Joku kuulijoista innostuu pitämään paikaltaan pienen puheenkin. Näin ottavat he kaikki osaa Open Forum'in onnistumiseen: esitelmöitsijä, puheenjohtaja ja kuulijakunta. Kuulijat ovat eri ammattien edustajia, etupäässä tehtaalaisia ja käsityöläisiä, eri rotujen, eri uskontokuntien ja kaikkien mahdollisten eri mielipiteiden edustajia. Eri mielipiteet iskevät kiivaasti vastakkain kaikessa sovinnossa. Open Forum ei kanna mitenkään systemaattisen opiskelun leimaa. Ei se järjestä opiskelua sen enempää ennen kuin jälkeen luennon. Ei se edes seuraa mitään yhtenäistä suunnitelmaa. Kukin ilta on erillinen, jotakin julkista kysymystä käsittelevä. Kun yhtenä sunnuntaina esitelmöidään Demokratiasta, toisena Kansainliitosta ja kolmantena Rikollisista ja rangaistuksista, voidaan neljäntenä tehdä aimo hyppäys Taivaan tähtimaailmoihin. Vaikka Open Forum ei siis vastaakaan kansansivistystyön tavallisia muotoja ja vaatimuksia, on sillä varmasti oma erikoinen tehtävänsä amerikkalaisessa yhdyskunnassa. 21. AMERIKKA, SUURI SULATUSUUNI. Uuden Maailman mantereella tuntee Vanhan Maailman kansalainen olevansa liian epäilevä ja liian viisas sietääkseen Amerikan suurta yksinkertaisuutta. Ja kun hän pintapuolisena, hätäisenä turistina seisoo huomioimassa Amerikan elämää, valtaa hänet riemullinen ylpeyden ja ylemmyyden tunne: »Taivaan kiitos, että olen _eurooppalainen_.» Hänkin, joka pieneltä osaltaan ylioppilaan rajoitetuin näkökyvyin on yrittänyt tunkeutua syvemmälle ymmärtämään tätä Uuden Maailman elämää, tätä joskus niin lapsellisen suoraviivaiselta ja mutkattomalta, joskus taas tuhatsäikeiseltä ja käsittämättömältä näyttävää elämää, hänkin pysähtyy oudoksuen, arvellen ja tuomiten monen amerikkalaisen elämänilmiön eteen. Mutta yhden asian hän kuitenkin on todeksi tajunnut. Hän on oppinut näkemään nämä ilmiöt, joita hän ei voi hyväksyä, nuoren ja menestyksellisen kansan luonnollisina puutteina, kansojen suuresta sulatusuunista nousevan ja syntyvän uuden rodun vaikeuksina. Kehitys on ollut niin huimaava, tuotanto ja rikkaus on yhtäkkiä heitetty tämän nuoren kansan syliin, niin äkkiä, ettei sellaista rikkauden määrää olisi vanhemman kulttuurikansankaan ollut helppo kompastumatta kantaa. Ja hän on samalla nähnyt, että tämän raharikkauden, konemaailman ja luonnonhallinnan keskellä on _ihminen_, juuri amerikkalainen ihminen, noussut kapinaan ja lähtenyt kysymään koneiden voiton ja rahan ulkopuolelta elämänonnea ja elämäntaitoa. Kolmannenkin asian on totinen syrjästäkatsoja oppinut. Hän on nähnyt, että se mitä eurooppalaiset usein pelkäävät ja halveksivat »amerikkalaisuutena», olisi varmaan tullut vanhan Euroopan osaksi, vaikkei maapallolla olisi koskaan ollutkaan tätä »Amerikkaa». Sillä eikö tämä kehitys, jota kutsutaan »amerikkalaistumiseksi» ole pohjimmaltaan vain tekniikan ja teollisuuden edistyksen luonnollinen seuraus? Se olisi kenties tullut — ja tuleekin — hitaammin ja arvokkaammin, luonnollisemmin ja kivuttomammin jonkun muun kansan osalle. Mutta se olisi tullut joka tapauksessa. Amerikalle on tämä kehityksen huimaava kulku, tämä työn mekanisoituminen tullut kohtalokkaaksi. Osaksi siksikin, että sen on täytynyt tapahtua siinä suuressa sulatusuunissa, johon eri rodut, eri kansat, eri uskot, eri näkökannat ovat yhtäkkiä heitetyt sulautumaan yhdeksi: Amerikan kansaksi. Sadan viime vuoden kuluessa on Amerikkaan tullut 30 miljoonaa muukalaista maailman kaikilta kolkilta, kaikilta sivistyksen ja »moraalin» asteilta. Eurooppa on lähettänyt sinne parhaita poikiaan, vakaumuksensa tähden vainottuja, vakavia ja lujia, se on lähettänyt sinne rohkeita uutisraivaajia ja reippaita eränkävijöitä. Mutta epäonnistuneet ihmisrauniot, haaksirikkoutuneet ja yhteiskunnan hylyt, nekin on sama Eurooppa syytänyt Amerikan niskoille. Kaikilta näiltä on äkkiä katkaistu juuret kotiin ja kotoiseen maaperään. Uudelleen juurtuminen ja uusi kasvu on heille jokaiselle ollut mutkallinen ilmiö, toisille helpompi, toisille vaikeampi, mutta kaikille moniasteisen prosessin kautta kulkemista. Rotujen ja kansojen sulatusuunissa joutuvat erilaiset maailmankatsomukset ja erilaiset kulttuuritasot vastakkain. Vanhat jumalat kaadetaan, uusia etsitään haparoiden, arvot vaihtuvat ja päämaalikin on usein vasta haettava. Ja kaikki tämä sielullinen, henkinen ja hengellinen muokkaus tapahtuu tuotannon kiivaassa eteenpäinvyörynnässä! Maahanmuuttaneista on joutunut kansakunnan kruunuksi maan ensimmäisten asuttajain jälkeläiset ja sen nykyinen enemmistö: angloamerikkalainen aines. »Uuden Englannin», Amerikan itärannan, ensimmäisten asuttajain puritaaninen henki on jäänyt leimaaantavaksi koko maalle. Puritaanien luonteenomainen työnkunnioitus ja laiskuuden synniksi tuomitseminen, heidän muototarkka hurskautensa ja heidän maailmanparantamishalunsa jäivät perinnöksi nykypäivien amerikkalaisille. Etelävaltioiden suurten plantaashien loistoa ja ylimystapoja rakastavat gentlemannit, tosin angloamerikkalaisia hekin, eivät päässeet tässä suuressa sulatusuunissa yleistuntua antavaksi ainekseksi. Mutta yleispiirteiden rinnalla tapaa syrjästäkatsoja lukemattomia yksityispiirteitä, jotka ristiriitaisuudellaan tekevät varsin mahdottomaksi minkään yleiskuvan rakentamisen Amerikan kansasta. Ei ole ihme, että Amerikka Vastakohtien Maana hämmästyttää eurooppalaista. Joukkojen yhteistyön maana on Amerikka sulattanut yksilöt standardeihin, ulkonaisiin ja sisäisiin. Koteja, pukuja, mielipiteitä myöten tapaa siellä yhdenkaltaisuutta, yleisen mielipiteen nöyrää orjuutta, Vapauden Maan irvikuvia. Huvittavana pienenä esimerkkinä yhdenkaltaisuudesta on miesten olkihattujen yhtäkkinen ilmestyminen kaduille kauniina kevätpäivänä, ja niiden yhtä yhtäkkinen katoaminen näyttämöltä syksyn tullen. Varokin käyttämästä olkihattuasi päiväähän myöhempää kuin toiset, muuten katsovat ohikulkijat sinuun reikiä. Tai käy sinulle, niinkuin kasku kertoo käyneen eräälle Yhdysvaltain presidentille, joka vietiin poliisin putkaan, kun esiintyi olkihatussa päivää liian myöhään. Uskoo, joka tahtoo. Kuitenkin elää tämän äärimmäisen standardisoitumisen rinnalla ja siitä huolimatta voimakkaana uranuurtaja esi-isien yksilöllinen ja itsenäinen henki. Ensimmäisten yksinäisten uutisraivaajien yritteliäisyys ja vastuksia uhmaava henki on nykyajankin Setä Samulin pojan henki, vaikkei hän itse enää seisokaan rajattoman maa-alueen edessä, joka koskemattomana leviäisi hänen edessään. Esi-isien ehtymätön energia on hänenkin tärkein varusteensa. Hän on aina valmis aukaisemaan vaikeimmalta näyttävän tien omaan käteensä luottaen, oman voitonvarmuutensa elähyttämänä. Siksi hän palvoo kunnostautuneiden aatelia. Yksilöllinen _kunto_ on hänen mittapuunsa. »Pystyvä, kelpo mies» vastaa kymmeniä kreivin arvonimiä. Hänen vapaudentuntonsa, demokratiansa ja itseluottamuksensa panee hänet sanomaan: »One man is as good as another — and a great deal better.» Miljonääri ja pennitön, työnantaja ja työntekijä, ei siinä ole herraa eikä kumarrusta, jos olet kelpo mies, kättä päälle: »Jokainen mies on yhtä hyvä kuin toinenkin.» Muitakin vastakohtia, sulamattomia aineksia löytää Sulatusuunin äärellä seisoja. Toisaalta äärimmäinen käytännöllisyys, materialismi, itsekeskeisyys ja ennenkuulumaton dollaripalvonta. Toisaalta herkistä herkin ihanteellisuus, uhrautuvaisuus ja naivi usko elämän kauneuteen ja ihmisten hyvyyteen. Ei missään uskota esimerkiksi niin lujasti maailmanrauhan mahdollisuuteen kuin Amerikassa. Eikä missään ylläpidetä yksityisten varoilla ja uhrauksilla sellaisia määriä hyväntekeväisyys- ja yleishyödyllisiä laitoksia kuin Amerikassa. Samankaltainen vastakohtaisuus esiintyy uskonnonkin alalla. Toisin paikoin vallitsee fundamentalismi, kirkkoihin, koteihin ja kouluihin vaikuttava ehdoton vanhoillisuus. Toisin paikoin taas kukoistaa liberalismi ja modernismi. Tennesseen valtio esim. kielsi vuonna 1924 kehitysopin opetuksen kouluissaan. Samoin teki Kentuckyn valtio. Joiltakin realistiromaaneilta ovat suuretkin kaupungit sulkeneet porttinsa. »Tiede, seis raamatun edessä», sanovat Etelä ja Länsi. Mutta liberaalinen Itä ja sen etunenässä New York, nauraa fundamentalisteille. Näitä Suuren Sulatusuunin kirjavia aineksia yhdistää ainakin yksi voimakkaampi yhtäläisyys: _Usko_ tähän rikkaaseen maahan, tähän uuteen kansaan, jonka nykyisyyttä ja tulevaisuutta _he_ ovat luomassa. Tämä usko tuo mukanaan optimismin, tuon hiukan naurettavan aitoamerikkalaisen optimismin. Se panee amerikkalaisen erikoisesti uskomaan itseensä, _ihmiseen_, joka tarmolla ja vastuksia uhmaten on voittanut nämä maailman suurenmoisimmat tuotannon voitot. Tämä on myös usein pannut hänet kehumaan itseään ja olemaan kaiken lisäksi ylimielinen. Mutta hänhän on niin nuori ja elämä on ollut aina vain onnistumista. Menestykselliselle nuorelle kuuluu lapsellisen ylpeä itseluottamus ja oman tärkeyden tunto. Miten voisi tältä Suuren Sulatusuunin kansalta vaatia, että se samalla tavalla kuin Eurooppa polvistuisi kulttuurin eteen? Ei sillä hiljaisella hyötyä-kysymättömällä, kammiomietiskelyllä, jota vähäinen suomalainen ylioppilaskin tietäen tai tietämättään kaipasi Amerikassa, ole tässä pragmatismin, hyötyä ja käytäntöä kysyvän elämänfilosofian maassa samoja edellytyksiä kuin Euroopassa. Luonnonrikkauksien maa ja lukemattomien uusien mahdollisuuksien maa on tehnyt amerikkalaisesta ennen muuta uranuurtajan, keksijän, rakentajan, tehtailijan. Tämä on leimaa-antava seikka koko amerikkalaiselle elämälle ja ajatustavalle. Amerikkalainen on ennenkaikkea Työn aatelin tunnustaja, toimen mies, joka ei — yleisesti ottaen — jaksa eikä tahdo teorisoida ja mietiskellä muuta kuin auttaakseen aivojaan käsiänsä johtamaan. Ei hän olekaan mikään malli-ihminen, Setä Samulin poika. Hänessä on paljon vikoja, niinkuin kaikissa. Mutta hän ei ole kokoonpantu vain niistä vioista, joita hänen eurooppalainen veljensä on tottunut hänessä näkemään ja kuvittelemaan. Setä Samulin poikaa, jonka tapaa pilalehtien kuvissa dollaripussin päällä istumassa, tai äskenrikastunutta, kovaäänistä liikemiestä, jonka näkee viillättävän autollaan turistina läpi Euroopan lainkaan näkemättä Eurooppaa, tai New Yorkin kuvasanomalehtien sensationhaluista lasta, tai New Yorkin down townin pörssimiestä, jonka elämässä on vain yksi arvo ja mittapuu: dollari; sitä tapasi Marketta, suomalainen ylioppilas vain harvoin. Sillä hän joutui elämään jokapäiväistä elämää Setä Samulin _kotioloissa_. Hetken on Marketta Suomalainen yrittänyt seistä eurooppalaisen kriitillisin ja ylioppilaan kokemattomin silmin Amerikan Suuren Sulatusuunin äärellä. Mutta sen äärellä ei seiso muukalainen yksinään arvostellen. On suuri erehdys luulla, että amerikkalainen sokeasti hyväksyisi kaikki kansassaan esiintyvät ilmiöt, niinkuin ne olisivat ilman muuta all right. Kaukana siitä. Mutta eurooppalainen turisti löytää ani harvoin näitä huolestuneita, kriitillisiä piirejä. Niitä ovat monen lyhytaikaisemman turistin silmiltä näkymättömissä elelevät aristokraattiset piirit vanhoine, puhtaine brittiläistapoineen. Niitä ovat myös muutamien yliopistokaupunkien valveutunut opettajisto sekä ylioppilaiden parhaimmisto. Amerikka tietää olevansa länsimaisen kulttuurin »bête noir», musta lammas. Ja kansa, jolla on itsearvostelu hereillä, ei voi tukehtua tuotannon, rikkauden ja kuumeisen eteenpäinmenon pintapuolistuttavassa kehityksessäkään. Näkipä Amerikan ylimenokauden ja nuorekkaiden erehdysten nousukasmaana tai sitten voimakkaiden luonteiden luojana ja voimakkaan elämäntahdon nostajana, tuomitsipa tai ihaili sitä, kaikessa tapauksessa täytyy tunnustaa, että se kansa ja uusi rotu, joka nousee Suuresta Sulatusuunista Valtameren toisella puolen on voimakas, varma ja voittamaan luotu. Sillä on oma erikoinen tehtävänsä ja asemansa ihmiskunnan historiassa. 22. LAIVA LÄHTI PALUUMATKALLE. Taas erottautui sumusta New Yorkin ranta. Taas seisoi Marketta Suomalainen laivankannella nojaten yli kaidepuun niinkuin kaksi vuotta aikaisemmin ja tähysti New Yorkin sakaraisia ääriviivoja. Suuri vitivalkea valtamerihöyry loittoni hitaasti satamasta. Miljoonakaupungin kohu kantautui vielä korviin, mutta saattajat satamassa, pilvenpiirtäjät ja Amerikan ranta sulautuivat harmaaksi viivaksi, joka katosi sumuun. Jäi vain valtameri ja liukuva laiva. Yksinäisen laivahytin asukas ruusujen ja matkalaukkujen keskellä on irrallinen ja orpo olento. Valtamerellä tuntee kotiinpalaava matkustaja seisovansa tilinteolla. Taas on luku loppuunkirjoitettu. Taas on läpikäytävä muodonvaihdos amerikkalaisesta ylioppilaasta suomalaiseksi ylioppilaaksi. Ei ole tuskatonta repiä juuret maasta, juurtua vaivoin uudelleen ja taas irroittautua. Valtameri, Euroopan ja Amerikan raja, on useille matkustajille kahden maailman ja kahden ajanjakson raja. Mutta tilintekijänkin hyttiin kaikuivat iloiset huudahdukset kannelta ja ensimmäisen valtameriyön ihme houkutteli hänetkin ylös. Taas oli hänen edessään aava, vapaa ulappa, rajaton taivaanranta ja kuun hopeasilta mustilla vesillä. Taas seisoi hän Atlannin lumoissa. Aamulla hymyili aurinko. Matkustajat olivat loistavalla tuulella. Matkatoverit »turistien III luokassa» olivat homogeenista joukkoa. Opettajia, ylioppilaita ja joitakin kotimaahan vierailulle lähteneitä siirtolaisia. Orkesteri oli kokoonpantu ylioppilassoittajista, jotka näin ansaitsivat hauskasti atlanninmatkan. Ja tarjoilijoinakin oli jokunen koulupoika. Skotlantilainen professori käveli säännölliset kolme kilometriänsä joka aamu. Olihan kannella tilaa kylliksi ja aikaa enemmän kuin riittävästi. Rumanialainen siirtolaisäiti kertoi yrittävänsä kolmatta kertaa kotiutua kotimaahan, mutta epäili jo lähtiessään yritystään. Kotona Rumaniassa oli köyhää, lapsilla ei ollut tulevaisuutta. Amerikassa oli elintaso korkealla, ja vaikka työ siellä olikin rasittavampaa ja kiiretempoisempaa, tuotti se toki enemmän kuin muualla. Mutta sittenkin yrittää hän taas kotiin. Sinne ovat jääneet juuret, eikä kaipaus kuole koskaan. Amerikkalainen ylioppilastyttöryhmä matkusti nuoren johtajansa kera tutustumaan Euroopan ylioppilaselämään. Karttoja, opaskirjoja, keskusteluja ja suunnitelmia. Nuori opintomatkaltaan palaava tanskalaisneiti oli tavannut Eurooppaan opiskelemaan lähteneen amerikkalaisen ylioppilaspojan eikä missään ole niin helppo rakentaa ystävyyttä eikä missään ole niin suuressa rakastumisen vaarassa kuin valtamerellä. Ulappa on avara, kuutamo kirkas ja laivatuolit mukavia. Seitsemän päivää oli valtamerimatkaa vain kestänyt, kun jo sanottiin saavuttavan Englantiin. Hyvästi Atlantti, hyvästi uudet ystävät, hyvästi hyvä matka. Viimeisen valtameriyön kunniaksi ja erojaisten vastapainoksi nousee lapsellinen halu tehdä jotain hurjaa ja järjetöntä. Laivan kansivahti oli tehnyt viimeisen kierroksensa kannella ja havainnut sen tyhjäksi ja matkustajien laivan sääntöjä noudattaen poistuneen kannelta kello 11. Silloin ryömivät Marketta Suomalainen ja hänen amerikkalainen rikostoverinsa piilopaikastaan pelastusvenheen alta ja lähtivät yölliselle seikkailuretkelle. Maston korkeuksissa on lapsuuden merikertomusten ja nykyhetken laivasääntöjen kielletyn hedelmän kaksinkertainen houkutus. Varovasti hiivittiin autiota, pimeää laivankantta etukeulaan. Ja sitten kiivettiin ylös, ylös ja yhä ylemmäksi »Crow's nest'iin», laivan vahdin pieneen pesään maston kyljessä, missä tämä tähysteli vastaantulevia laivoja ja jäävuoria antaen tarpeen tullen hälyytysmerkkejään. Vahti antoi odottamattomille vierailleen omasta ja virkansa puolesta pahan ja pelästyneen ärjäisyn, mutta leppyi pian sikaarien voimalla ja antoi tilaa tungettelijoille pienessä pesässään. Vaarallinen kiipeäminen sai runsaan palkan. Tuuli huojutti mastoa ja ulvoi touveissa. Sade pieksi kasvoihin. Meri ärjyi mustana, ja syvällä jalkojen alla nukkui laiva. Kaukana yön pimeässä loistivat toisen valtamerimatkaajan valorivit. Miten mitättömän pieni, avuton lastu tämä suuri ylpeä valtamerihöyry olikaan rannattoman meren mainingeissa. Aamulla oli Englannin hymyilevä kesäinen ranta edessä. Ja sen jälkeen hymyili monen maan ranta ja savusi monen kaupungin juna-asema, ennenkuin Marketta Suomalainen ylimääräisen Euroopankierroksen jälkeen taas alkoi saapua Suomen vesille. Eikä hän ole niinkään laivan kannella mihinkään maakaistaleeseen konsanaan naulinnut silmiään niinkuin Suomen harmaaseen rantaviivaan seisoessaan pienellä Suomenlahden laivalla ja keskittäessään silmiinsä koko olemuksensa. Sillä maailman rannankiertäjälle ei ole toista rantaa isänmaan rannan veroista auringon alla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79956 ***