*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79955 ***
language: Finnish




ROCAMBOLE 3: ROCAMBOLEN NUORUUS

Kirj.

Ponson du Terrail


Suomentanut

U. J. Vuorjoki





Hämeenlinnassa
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1922




SISÄLLYS:

    I. Tuhlaajapoika
   II. Tuhlaajapoika pyhimys
  III. »Herttasotamies-kerho»
   IV. Salaperäinen miljoonien apaja
    V. Kaksi naistuttavuutta
   VI. Ihmeellinen kaunotar
  VII. Rouva Charmet
 VIII. Van-Hopin vieraat
   IX. Juonien kehittelyä
    X. Välikohtaus tanssiaisissa
   XI. Rouva Malassis
  XII. Kaksintaistelu
 XIII. Kaksintaistelun jälkeen
  XIV. Kaunis sairaanhoitajatar
   XV. Viettelijätär
  XVI. Lumottuna
 XVII. Ovelia suunnitelmia
XVIII. Teatterissa
  XIX. Markiisitar lemmenpauloissa




I

TUHLAAJAPOIKA


Eräänä syksynä, iltapuolella, kiitivät kyytivaunut vinhaa vauhtia
maantiellä Nivernaisia kohti. Seutu, jonka kautta tie kulki, oli
maakunnan kauneimpia. Vaunuissa istui mies ja nainen ja heidän
välissään kaunis, noin nelivuotias, valkotukkainen, sinisilmäinen
lapsi. Pienokainen kyseli alinomaa kaikenlaista ja iloitsi nopeasta
ajosta. Lapsen isä oli noin kolmenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan
ikäinen, tummatukkainen, sinisilmäinen. Hänen kasvonsa olivat vielä
varsin kauniit, mutta niillä oli vakava ilme, ja lapsen hymyillessä ne
ikäänkuin kirkastuivat vielä kauniimmiksi.

Äiti oli arviolta noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Hänkin
oli vaalea, ja hänen kasvojaan kaunisti viehkeä hymy. He pitivät
toisiaan kädestä, mikä osoitti, että heidän rakkautensa oli kestänyt
koettelemuksen päivät.

Päättäen siitä, että he olivat hienoissa matkapuvuissa ja matkustivat
kyytivaunuissa kahden palvelijan kanssa, jotka istuivat heidän
takanaan, kuuluivat he varmaan ylhäisöön. He olivat kreivi ja kreivitär
de Kergaz ja olivat paluumatkalla Italiasta kauniille maatilalleen
Marny-sur-Yonneen, jossa he aikoivat viettää pari kuukautta, vasta
joulukuussa siirtyäkseen Pariisiin.

Kreivi de Kergaz oli lähtenyt Pariisista kahdeksan päivää jälkeen
häittensä Jeanne de Balderin kanssa. He olivat viettäneet koko talven
Sisiliassa ja palanneet Pariisiin, missä he asuivat Armandin suuressa,
mutta jonkun verran kolkossa talossa Culture-Sainte-Catherine-kadulla.

Mutta ilmaston muutos ja ehkä myös tuskalliset muistot olivat
vaikuttaneet haitallisesti kreivitär de Kergazin terveyteen. Hän oli
sairastunut niin vaarallisesti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä
palaamaan Sisiliaan.

Armand olikin matkustanut puolisoineen Sisiliaan, ja lauhkea ilmasto
olikin vaikuttanut edullisesti hänen vaimonsa terveyteen. Hänelle oli
syntynyt poika Palermossa, ja kun lauhkea ja miellyttävä ilmasto näytti
virkistävän kreivitärtä, olivat he jääneet sinne kolmeksi vuodeksi.

Mutta eräänä päivänä heidän ovelleen kolkutettiin. Kolkuttaja oli tuo
omituinen tauti, jota sanotaan koti-ikäväksi.

Keskellä Italian pinjoja ja laakereita muistui puolisoiden mieleen
eräänä päivänä Ranskanmaa, jonka he onnestaan nauttiessaan olivat
niin pitkäksi aikaa unohtaneet. He eivät ajatelleet Pariisia, aikamme
suurta Babylonia, vaan runollista, ihanaa herraskartanoa, jonka herra
de Kergaz viimeksi kotimaassaan käydessään oli ostanut Nivernaisissa ja
jossa he olivat viettäneet kaksi viikkoa, ennenkuin uudelleen lähtivät
etelään. He lähtivät siis kotimatkalle Italian kautta, neljäntoista
päivän kuluttua he olivat jo Nivernaisiin vievällä tiellä, ja kello
neljän aikaan iltapäivällä he olivat enää muutaman penikulman päässä
Magnyn linnasta.

»Rakas Jeanne», sanoi Armand katsoen hellästi vaimoonsa ja silitellen
pikku Gontranin vaaleata tukkaa, »etkö kaipaa palermolaista huvilaamme
nyt, kun tulemme yksinäiseen, kolkkoon linnaamme?»

»En kaipaa», vastasi Jeanne, »missä sinä olet, siellä on minun
paratiisini.»

»Enkelini», kuiskasi kreivi, »sinä olet tehnyt minut kaikkia muita
kuolevaisia onnellisemmaksi. Missä oletkaan, Ranskassa tai Italiassa,
on aina se paikka, jossa saan olla yhdessä sinun kanssasi, minulle
paratiisi.»

Hän puristi Jeannen hienoa, valkoista kättä, ja saman ajatuksen
valtaamina he molemmat suutelivat lastansa otsalle.

»Jos tahdot», jatkoi herra de Kergaz, »niin voimme viettää koko syksyn
Magnyssa ja lähdemme vasta tammikuulla Pariisiin.»

»Kyllä, mielelläni», vastasi Jeanne. »Pariisissa tulisi ajatelleeksi
niin paljoa...!»

»Jeanne-parka», sanoi Armand, »arvaan kyllä, mitä tarkoitat...»

»Sinä erehdyt», vastasi Jeanne, »voiko rakkaus olla levoton?»

»Niin, mutta muistan, että Palermossa joskus mainitsit erään kurjan,
langenneen olennon nimen», jatkoi Armand.

»Andrean!» huudahti Jeanne äkkiä.

»Aivan niin, Andrean nimen; sinä sanoit minulle pelkääväsi hänen
rikoksellista neroaan, ja että onnemme varmaan olisi hänelle
alinomaisena painajaisena.»

»Niin kyllä», sanoi kreivitär, »sanoin todella niin, Armand, mutta
unohdin silloin hetkiseksi, kuinka jalo ja pelkäämätön sinä olet.
Olisihan minun pitänyt tietää, ettei minun tarvitse pelätä mitään sinun
läheisyydessäsi.»

Jeanne katsoi mieheensä hellästi ja luottavasti.

»Tiedän kyllä», jatkoi Armand, »että veljeni Andrea on niitä onneksi
harvoja ihmisiä, jotka ovat tehneet yhteiskuntamme pahuuden voimien
taistelukentäksi. Tiedän myöskin, etteivät hänen pirulliset lahjansa
ole sallineet hänen masentua, ja että viha, jota hän on minulle
vannonut, varmasti yhä vain yltyi taistelumme kestäessä, jossa hän
joutui tappiolle yrittäessään riistää sinut minulta. Mutta ole huoleti,
tulee aika, jolloin paholainen väsyy turhaan taisteluunsa ja peräytyy.
Ja se aika varmaan on jo kauan sitten tullut hänelle, sillä onhan hän
jättänyt meidät rauhaan ja ainaiseksi luopunut hedelmättömistä
kostonajatuksista.»

Armand jatkoi hetken vaitiolon jälkeen:

»Häittemme jälkeisenä päivänä jätin Léon Rollandin toimeksi antaa
Andrealle kaksisataatuhatta frangia ja kehoitin kirjeessä häntä
lähtemään Ranskasta ja matkustamaan Amerikkaan, missä hän voisi
elää rauhassa ja unohdettuna... ja ehkä katua rikoksiaan... Onkohan
nyt Kaikkivaltias koskettanut hänen kapinallista ja rikoksellista
sieluaan? Sitä en tiedä. Mutta neljän vuoden ajan on väsymätön
pariisilaispoliisini, jota ystävämme Fernand Rocher on johtanut minun
poissaollessani, vakuuttanut minulle Andrean lähteneen Ranskasta sen
koommin tänne ilmestymättä... Miksi siis olisi syytä olla levoton ja
muistella niitä tapahtumia, jotka neljän vuoden onnellinen aika meistä
eroittaa? Eläkäämme onnellisina ja koettakaamme edelleenkin lohduttaa
kärsiviä ja onnettomia.»

Armand lisäsi itsekseen:

— Ja rangaista niitä, jotka sen ansaitsevat.

Armand oli näet, vaikka hän olikin oleskellut pitkän aikaa Italiassa,
edelleenkin täyttänyt suurta tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaksi
kolmannesta määrättömistä vuosituloistaan.

Pian saamme nähdä, kuinka kreivi ja kreivitär de Kergaz olivat saaneet
erinomaisen liittolaisen siitä katuvasta syntisestä naisesta, joka
aikaisemmin oli tunnettu Baccaratin nimellä ja nyt oli ruvennut
laupeudensisareksi.

Kreivin keskustellessa puolisonsa kanssa olivat vaunut jo kulkeneet
nopeata vauhtia pitkän matkan. Yhtäkkiä ajajalta pääsi huudahdus,
joka sai kreivin ja kreivittären katsomaan ulos ikkunasta. Tiellä,
joka sillä kohdalla oli kapeanlainen, makasi muuan mies aivan
liikkumattomana. Vaikka hän oli joutumaisillaan hevosten jalkoihin,
ei hän hievahtanut paikaltaan, ja ajuri pysäytti hevoset välttääkseen
onnettomuutta.

»Mies lienee juovuksissa», sanoi herra de Kergaz.

Sitten hän sanoi toiselle takana istuvalle palvelijalle:

»Germain, käy siirtämässä tuo mies syrjään, niin ettei hänelle tapahdu
onnettomuutta.»

Palvelija riensi miehen luo, joka oli avojaloin ja ryysyihin puettu.
Hänen kasvojaan peitti tuuhea, sukimaton parta, ja hän näytti olevan
pyörtynyt.

»Mies parka!» sanoi kreivitär liikutettuna. »Hän on pyörtynyt!
Kiiruhda, François, aukaise matka-arkku ja ota sieltä pullo malagaa ja
vähän leipää!»

Armand ja toinen palvelija riensivät tielle pyörtyneen miehen luo.
Tämä oli vielä nuori, ja hänen kuihtuneet kasvonsa olivat ankarien
kärsimysten jättämistä jäljistä huolimatta verrattoman kauniit. Tukka
ja parta olivat vaaleat, hänen paljaat jalkansa ja kätensä olivat
siromuotoiset.

Kreivi katseli häntä tarkemmin, huudahti ja virkkoi puoliääneen:

»Hyvä Jumala, mikä ihmeellinen yhdennäköisyys! Häntä voisi luulla
Andreaksi...»

Rouva de Kergaz oli myös astunut alas vaunuista ja, kumartuessaan
katsomaan kerjäläistä, hänkin hämmästyneenä huudahti:

»Kuinka hän on Andrean näköinen!»

Oli kuitenkin uskomatonta, että tuo hieno maailmanmies sir Williams,
ylväs Andrea, olisi vajonnut niin syvälle, että hän nälän näännyttämänä
ja avojaloin olisi tupertunut maantielle. Jos tuo ryysyläinen todella
oli Andrea, oli hän varmaan kokenut kauheita kärsimyksiä, sen saattoi
nähdä hänen kuihtuneista kasvoistaan.

Armand antoi hänen haistaa pulloa, jossa oli väkevää hajusuolaa,
ja palvelijat nostivat hänet pystyyn. Kerjäläinen avasi lopultakin
silmänsä, huokasi syvään ja höpisi joitakin sekavia sanoja.

»Oli niin kuuma», mutisi hän, »olin nälissäni... ja sitten kaaduin...
enempää en muista...»

Puhuessaan hänen katseensa harhaili ympäri. Yht'äkkiä se pysähtyi
Armandiin, hän säikähti, aikoi riistäytyä irti palvelijoista ja paeta.
Mutta hän jaksoi tuskin astua paria askelta.

»Andrea», huudahti Armand, tuntien syvää sääliä. »Andrea, sinäkö se
olet?»

»Andrea», toisti kerjäläinen heikosti. »Kuka puhuu minulle Andreasta?
Hän on kuollut... En tunne häntä... Olen kerjäläinen, Jerome...»

Hän yritti uudelleen kiiruhtaa pois, mutta voimat pettivät, ja hän
suistui voimattomana maahan.

»Veljeni!» huudahti Armand, joka tämän kurjuuden nähdessään oli
unohtanut kaikki Andrean rikokset ja muisti ainoastaan, että heillä oli
ollut sama äiti.

»Tämä on sinun veljesi Armand!» sanoi kreivitär saman ajatuksen
valtaamana.

Kerjäläinen oli uudelleen menettänyt tajuntansa, hänet kannettiin
matkavaunuihin, jotka kreivin viittauksesta heti lähtivät vinhasti
kiitämään linnaa kohti.

Kun kerjäläinen jälleen avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa hienosti
sisustetussa makuuhuoneessa. Mies ja nainen seisoivat hänen vuoteensa
vierellä, säälivästi kumartuneina hänen puoleensa; ja paikalle
kiireesti kutsuttu lääkäri sanoi:

»Hänen heikkoutensa johtuu pääasiallisesti riittävän ravinnon
puutteesta ja lisäksi pitkän vaelluksen vaivoista; hänen jalkansa ovat
ajetuksissa, ja hän on nähtävästi kävellyt monta penikulmaa.»

»Andrea», kuiskasi herra de Kergaz kumartuessaan kerjäläisen puoleen,
»sinä olet minun luonani... veljesi luona... omassa kodissasi...»

Andrea — sillä se oli todellakin hän — katseli edelleen Armandia
hämmästynein katsein. Näytti siltä kuin hän olisi pitänyt tätä kaikkea
kauheana unena.

»Ei, ei», ähkyi hän, »minä en ole Andrea, olen kerjäläinen,
maankiertäjä... mies, jota jumalallinen oikeus vainoaa ja jota
tunnonvaivat alituisesti kalvavat. Olen pahantekijä, joka
vapaaehtoisesti on itsensä tuominnut alati maailmaa kiertämään
omantunnon raivotarten takaa-ajamana.»

»Veljeni», huudahti Armand iloisesti. »Oletko siis vihdoinkin katunut?»

Hän viittasi vaimolleen, ja tämä poistui huoneesta lääkärin kanssa.
Jäätyään yksin veljensä vuoteen ääreen, puristi Armand sydämellisesti
hänen kättänsä sanoen:

»Meillä on ollut sama äiti, ja jos on totta, että sinä kadut...»

»Äitimme!» keskeytti Andrea hänet tukahtuneella äänellä. »Minä olen
kiusannut hänet kuoliaaksi... Veli, kun olen vähän levännyt ja jalkani
ovat vahvistuneet, sallinet minun jälleen lähteä tieheni, eikö niin?
Leivänpala ja lasi vettä, siinä kaikki, mitä kerjäläinen Jerome
tarvitsee.»

»Hyvä Jumala!» sanoi herra de Kergaz, jonka sydän oli pakahtua
säälistä. »Kuinka sanomattomasti oletkaan kärsinyt, poloinen veljeni.»

»Olen vapaaehtoisesti ruvennut köyhäksi», vastasi kerjäläinen kohottaen
päätään. »Eräänä päivänä heräsi omatuntoni. Tahdoin sovittaa syntini.
Niitä kahtasataatuhatta frangia, jotka sain sinulta, en ole hävittänyt.
Olen tallettanut ne erääseen New Yorkin pankkiin, ja korot maksetaan
sairaalan rahastoon... Mutta minä en tahdo mitään. Olen tuominnut
itseni maankiertäjäksi, kerjään almuja ja vietän yöni talleissa ja
ladoissa... joskus makaan hautakivelläkin. Ehkä Kaikkivaltias niin
tahtoo. Rukoilen häntä yöt päivät, että hän viimein armahtaisi minua ja
antaisi minulle anteeksi...»

»Niin, hän on laupias», sanoi Armand, »ja antaa anteeksi katuvalle.
Rakas veli, tahdotko asua kattoni alla ystävänäni, vertaisenani, äitini
poikana, tuhlaajapoikana, joka katuen palaa kotiinsa, missä kaikkien
sydämet ovat hänelle avoinna? Jää tänne, veljeni, jää vaimoni ja
poikani luokse, ja sinä tulet onnelliseksi, sillä sinulle on annettu
anteeksi.»




II

TUHLAAJAPOIKA PYHIMYS


Kaksi kuukautta äsken kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme kreivi
Armand de Kergazin vaimoineen kreivin asunnossa Pariisissa,
Culture-Sainte-Catherine-kadun varrella. Kello oli kymmenen
aamupuolella eräänä tammikuun päivänä.

»Rakkaani», sanoi kreivi vaimolleen, »jo sinun rakkautesi teki minut
onnelliseksi, mutta nyt on onneni täydellinen, kun veljeni on katuen
palannut luoksemme.»

»Niin», vastasi Jeanne, »Jumala on ollut armollinen synnin turmelemaa,
kapinallista sielua kohtaan. Hän on nyt kääntynyt, hänhän on kerrassaan
pyhimys.»

»Andrea parka!» sanoi kreivi. »Mikä seurattava esimerkki! Mikä
katumus...! Jeanne, armaani, voin uskoa sinulle erään asian, joka
parhaiten todistaa hänen mielenmuutoksensa.»

»Mitä se on?» kysyi Jeanne levottomasti.

»Kuten tiedät, on Andrea vain näennäisesti asunut yhdessä meidän
kanssamme. Hän tulee tosin silloin tällöin salonkiimme, mutta hän
asuu kurjassa ullakkohuoneessa, milloinkaan lämmittämättä sitä, eikä
häntä saa siitä tavasta luopumaan. Hän syö perin niukalti eikä maista
pisaraakaan viiniä.»

»Ja hän syö vain kerran päivässä», keskeytti Jeanne hänet.

»Niin, mutta sinä et tiedä vielä kaikkea, rakkaani», sanoi kreivi.

»Tiedän», jatkoi rouva de Kergaz, »että olemme molemmat saaneet käyttää
parhaan taitomme estääksemme häntä menemästä luostariin. Tiedän
sitäpaitsi, että hän käyttäen nimeä André Tissot käy erään kauppiaan
luona hoitamassa tämän kirjanpitoa kello kahdeksasta aamulla kuuteen
illalla kurjasta sadan frangin palkasta kuussa. Vaikka hän saisi
meillä kaikkea, tahtoo hän kuitenkin omalla työllään ansaita niukan
elatuksensa.»

»Ja samasta syystä», sanoi kreivi, »on hän pakottanut minut ottamaan
kahdeksankymmentä frangia kuussa ruuasta ja asunnosta. Mutta ei siinä
kyllin — ajattele, hän ruoskii itseään! Koko hänen ruumiinsa on täynnä
kauheita haavoja.»

»Sehän on hirmuista!» huudahti kreivitär. »Mutta kuinka sinä olet
saanut sen tietää?»

»Viime yönä istuin kauan yhdessä Fernand Rocherin ja Léon Rollandin
kanssa», sanoi kreivi. »Kello oli jo kaksi, kun he lähtivät.
Päivällispöydässä Andrea oli ollut kalmankalpea ja valittanut
pahoinvointia. Olin ollut huolissani hänen tähtensä koko illan ja tulin
sentähden ajatelleeksi mennä hänen luoksensa katsomaan kuinka hän voi.
Kuten tiedät, ei Andrea koskaan ole sallinut palvelijoiden tulla hänen
huoneeseensa. Hän tahtoi itse tehdä vuoteensa ja siivota huoneensa, ja
tosiasiassa hänen vuoteessaan ei olekaan mitään kohentelemista. Hän
nukkuu, poloinen, kylmällä kivilattialla ainoastaan paitansa verhonaan.»

»Hyvä Jumala!» huudahti kreivitär. »Ja nyt olemme jo tammikuun
puolivälissä.»

»Hän tekee lopun itsestään», sanoi kreivi huokaisten. »Hiivin
varpaillani ylös portaita, ja tullessani hänen ovelleen näin
valonsäteen tunkeutuvan sen raosta. Hän ei vastannut kolkutukseeni,
ja minä menin sisään ilman muuta... Mikä kauhea näky! Andrea makasi
puolialastomana lattialla palava kynttilä vieressään ja pinkka pyhän
Augustinuksen kirjoitelmia edessään. Hän oli nukahtanut lukiessaan,
väsymyksen valtaamana. Nyt näin lisäksi, että hänen selkänsä oli
verillä ja täynnä punaisia ruoskanjälkiä. Hän kääntelehti levottomasti,
voihkien tuskasta, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.»

»Armand», keskeytti kreivitär de Kergaz kyynelsilmin, »veljesi täytyy
luopua sellaisesta elämästä. Sinun täytyy puhua hänen rippi-isänsä
kanssa.»

»Andrea ei säästä eikä sääli itseään», vastasi kreivi pudistaen
päätään. »Pelkäänpä, että hän lopulta kokonaan menehtyy tähän
itsekidutukseen. Hän on tullut pelottavan laihaksi ja kalpeaksi kuin
ruumis. Hän ei milloinkaan nuku, paitsi silloin kun väsymys valtaa
hänet voittaen hänen tahdonvoimansa. Työ, jota hän tekee kaksitoista
tuntia päivässä, käy hänelle yhä rasittavammaksi. Hän tarvitsee
raitista ilmaa ja liikuntoa. Toivoisin hänen lähtevän matkalle, mutta
hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan, ja kuitenkin hän aikoo lähteä
luotamme...»

»Ei, se ei saa tapahtua!» huudahti Jeanne kiihkeästi. »Hänen täytyy
jäädä luoksemme. Tahdotko, että minä koettaisin puhua hänelle ja saada
hänet uskomaan, että hän katumuksellaan on sovittanut syntinsä?»

»Minä olen keksinyt mainion keinon», sanoi Armand, »jonka avulla saamme
hänet temmaistuksi irti katumusharjoituksista, jotka ennemmin tai
myöhemmin tekevät hänestä lopun.»

»Oikeinko todella!» huudahti kreivitär ilostuen.

»Kuten tiedät», jatkoi Armand de Kergaz, »ovat Fernand Rocher ja Léon
Rolland sisar Louisen avulla minun poissaollessani hoitaneet tehtäviäni
ja auttaneet monia onnettomia, jotka ovat nähneet parempiakin päiviä,
mutta jotka nyt, niukan toimeentulonsa vuoksi, eivät pysty pitämään
huolta perheistään. Léon Rolland ja hänen rakastettava vaimonsa
huolehtivat Saint-Antoinen esikaupungista, Pariisin tiheimmin asutusta
ja köyhimmästä kaupunginosasta. Léon omistaa huonekaluliikkeen,
jossa työskentelee parisataa työmiestä kaiken vuotta, ja Cerise on
perustanut monipuolisen muotikaupan ja ottanut palvelukseensa suuren
joukon nuoria naisia siten pelastaen heidät joutumasta paheiden tielle;
rouva Charmet taas on valinnut toimintapaikakseen sen osan kaupunkia,
jossa hän ennen loisti Baccarat-nimisenä.»

»Tuon kaiken tiedän, ystäväni», sanoi kreivitär.

»Mutta kuulehan edelleen», jatkoi kreivi. »Hyväntekeväisyys-toimintani
ohella oli minulla ennen toinenkin tehtävä, rikollisten rankaiseminen.
Tämä puoli toimintaani on ollut hoitamatta poissaoloni aikana. Tässä
meidän aikamme Babylonissa on vielä paljon pahantekijöitä ja paljon
uhreja, jotka voidaan pelastaa vainoojiensa kynsistä.»

»Arvaanpa mitä tarkoitat», sanoi kreivitär de Kergaz, »aiot antaa
katuvan Andrean tehtäväksi pahantekijäin etsimisen ja rankaisemisen.»

»Oikein arvasit. Arvelen, että hänen tavaton terävyytensä, voimakas
tahtonsa ja kukistumaton rohkeutensa, joita hän ennen käytti pahan
palvelukseen, nyt voisivat olla hyödyksi hyvälle.»

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti ovikellon soitto.

»Nyt tulee päiväraportti poliisilta», sanoi Armand. »Väki, jota käytän
tähän toimeen, on sangen ripeää ja täsmällistä, mutta se tarvitsee
johtajan.»

Ovi aukeni, ja palvelija toi lautasella kirjeen. Kreivi avasi sen ja
luki hiljaa:

  »Herra kreivin salaiset asiamiehet ovat juuri päässeet erään
  salaperäisen joukkueen jäljille, joka kahden viime kuukauden aikana
  on toiminut Pariisissa.»

»Ah!» virkahti Armand ja luki edelleen:

»Tämän joukkueen toiminta näyttää levinneen yli koko Pariisin. Sen
kokouspaikasta, päälliköstä ja menettelytavoista ei meillä vielä ole
tietoa. Mutta sen työskentelyn tulokset alkavat olla havaittavissa.
Tämä rikollisjoukkue koettaa kaikin mahdollisin keinoin saada käsiinsä
papereita, jotka voivat vahingoittaa arvossa pidettyjen perheiden
mainetta, ja käyttää näitä papereita kiristääkseen uhreiltaan rahoja.
He koettavat myös saada haltuunsa kirjeitä, joita nuoret naiset
joskus ajattelemattomuudessaan ovat sattuneet kirjoittamaan, ja
väärennettyjä vekseleitä, joita kevytmieliset nuoret miehet ovat
antaneet ja jotka voidaan toimittaa poliisin käsiin. Joukkueen nimenä
on 'Herttasotamies-kerho', ja sen jäsenet esiintyvät kaikkialla milloin
missäkin asussa ja milloin mitäkin nimeä käyttäen. Herra kreivin
asiamiehet työskentelevät kaikin voimin saadakseen heidät ilmi, mutta
tähän mennessä ei vielä ole päästy heidän perilleen.»

Armand ojensi kirjeen vaimolleen.

»Tässä meillä on työala, jolla voimme käyttää Andrean harvinaisia
lahjoja», sanoi hän.

Rouva de Kergazin lukiessa raporttia kutsutti kreivi luokseen
kamaripalvelijansa Germainin, johon hän eniten luotti ja joka yksin
tunsi Andrean salaisen olemassaolon.

»Mene Vieux-Columbier-kadulle», sanoi herra de Kergaz hänelle, »ja tuo
veljeni mukaasi tänne!»

Germain meni, ja tunnin kuluttua Andrea astui huoneeseen kreivin ja
kreivittären luo.

Se, joka varemmin oli nähnyt komean varakreivi Andrean, tuon ylpeän
ja häikäilemättömän Don Juanin, joka myös esiintyi parooni sir
Williams-nimisenä, ei olisi voinut tuntea kreivi Feliponen poikaa hänen
nykyisessä hahmossaan. Andrea oli kalpea ja kuihtunut. Hänen pukunsa
oli kuin munkin. Hänen katseensa oli aina maahan luotuna ja päänsä
kumarassa, ja käynti ilmaisi usein hänen kärsivän suuria tuskia.

Hän tuskin tohti katsoa kreivittäreen, ikäänkuin hänen halpamainen
käytöksensä neljä vuotta sitten vieläkin olisi ollut hänen silmiensä
edessä. Hän tarttui nöyrästi kreivi de Kergazin ojennettuun käteen.

»Olet kutsunut minut luoksesi, Armand», sanoi Andrea heikolla äänellä,
»ja lähdin kiireesti toimistosta tullakseni tänne.»

»Rakas Andrea», sanoi Armand, »lähetin sinua noutamaan, sillä minä
tarvitsen sinua.»

Andrean silmät loistivat ilosta.

»Ah, olen valmis kuolemaan puolestasi», huudahti hän.

»Eipä toki», vastasi Armand, »sinun täytyy ennen kaikkea elää.»

»Ja elää järkevästi, veli», lisäsi kreivitär de Kergaz tarttuen hänen
käteensä ja puristaen sitä sydämellisesti.

Andrea punastui ja yritti vetää kätensä pois.

»Ei, ei», mutisi hän, »en ole ansainnut tällaista hyvyyttä teiltä,
rouva...»

Jeanne ajatteli:

— Hän on pyhimys!

»Veljeni», sanoi herra de Kergaz, »sinä tiedät, että olen ryhtynyt
suureen tehtävään, ja minä tarvitsen sinun apuasi voidakseni suorittaa
sen.»

»Jo aikaa sitten olisin tarjonnut sinulle apuani, ellen olisi tuntenut
itseäni niin arvottomaksi. Oi, mitä hyödyttävät almut, jos ne kulkevat
minun saastaisten käsieni kautta?»

»Veljeni», sanoi Armand, »tässä ei ole kysymys almujen jakelemisesta,
vaan pahan rankaisemisesta ja ehkäisemisestä.»

Armand ojensi hänelle salaiselta poliisiltaan saamansa raportin. Andrea
luki sen tarkkaavasti ja näytti kovin hämmästyneeltä.

»Nyt, rakas veli», jatkoi Armand, »sinun täytyy taas tulla voimakkaaksi
ja tarkkanäköiseksi, yhtä pelkäämättömäksi hyvän palveluksessa kuin
ennen pahan. Lyhyesti sanoen: sinusta pitää tulla arvokas vastustaja
tuolle roistojoukolle, jonka minä tahdon tuhota.»

Andrea kuunteli häntä tarkkaavasti. Äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja
hänen muuten niin tylsistyneistä silmistään välähti salama.

»Hyvä», sanoi hän. »Minusta tulee se mies.»

Herra de Kergazilta pääsi ilonhuudahdus.

»Minusta on tuleva kostava käsi», jatkoi varakreivi, »olen herkeämättä
ahdistava noita yhteiskunnan salaisia vihollisia, hankkiva tietoja
heidän suunnitelmistaan ja salajuonistaan, heidän johtajistaan ja
kätyreistään...»

Hän näytti kokonaan muuttuvan puhuessaan. Tuo masentunut mies, joka
tähän asti oli käynyt kuin kumarassa tunnon vaivojen taakan alla,
suoristihe vähitellen täyteen mittaansa. Maahan katsovat silmät
leimahtivat, eikä rouva de Kergaz voinut estää lievää väristystä
nähdessään pelottavan Andrean, entisten päivien parooni sir Williamsin
jälleen ilmestyvän silmäinsä eteen. Mutta hänen pelkonsa haihtui heti.
Parooniahan ei enää ollut olemassa. Hänen sijaansa oli astunut mies,
joka rakasti veljeään ja yhteiskuntaa.

Samassa aukeni ovi, ja eräs nainen astui sisään. Hänellä oli harmaa
päähine, jommoista ne laupeudensisaret tavallisesti käyttävät, jotka
eivät vielä ole tehneet ratkaisevaa lupaustaan. Tämä nainen oli,
samoin kuin varakreivikin, vain varjo entisestään. Hänen kauneutensa
oli kuitenkin sama kuin ennen, mutta muuten oli Baccarat puhdistunut
uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan; hänestä oli tullut hurskas nainen,
jota nyt nimitettiin sisar Louiseksi.

Baccarat — käytämme hänestä edelleenkin tätä nimeä — oli katumuksestaan
huolimatta säilyttänyt entisen kauneutensa. Vaatimattomassa puvussaan
hän oli vielä aivan yhtä kaunis kuin silloin, kun hän pani monen nuoren
miehen pään pyörälle. Anteeksiannettava rahtunen viehättämishalua oli
hänessä kuitenkin säilynyt, sillä hän ei ollut leikkauttanut runsasta,
vaaleaa tukkaansa, joka hajalleen laskettuna peitti hänet kuin vaippa.
Mutta hän kätki sen mahdollisimman tarkoin päähineensä peittoon, ja hän
oli niin nöyrä ja vaatimaton, ettei kukaan olisi hennonut moittia häntä
tästä vähäisestä turhamaisuudesta. Baccaratin nähdessään Jeanne meni
häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä sanoen:

»Hyvää päivää, rakas sisar.»

Mutta Baccarat, katuva syntinen, teki niinkuin Andreakin. Hän veti
kätensä pois sopertaen:

»Ah, rouva, minä en ole kelvollinen suutelemaan teidän hameenne
palletta.»

Herra de Kergaz otti silloin Andrean ja Baccaratin kädestä sanoen
heille:

»Te olitte molemmat langenneita enkeleitä, mutta te olette katuneet.
Liittykää yhteen täyttämään samaa tehtävää. Te olette kelvolliset
taistelemaan hyvän lipun juurella...»

Baccarat katseli sir Williamsia, ja hänen sydämensä oli jähmettyä. Hän
oli kuulevinaan jonkin sisäisen äänen kuiskaavan:

»Voiko niin paha ihminen milloinkaan totisesti katua? Ei, ei!»




III

»HERTTASOTAMIES-KERHO»


Muutamia tunteja myöhemmin sattui aivan toisenlainen kohtaus
toisessa päässä Pariisia, nimittäin pienen Berri-kadun kulmauksessa,
Saint-Honorén esikaupungissa.

Yö oli pimeä. Pariisi oli niin sakean usvan peitossa, että raitiovaunu-
ja ajuriliikenne oli seisahtunut. Kaasulyhtyjen valo pääsi vaivoin
tunkeutumaan pimeyden läpi; ellei tuntenut tietä aivan tarkoin, saattoi
helposti eksyä tässä vielä harvaan rakennetussa kaupunginosassa.
Mutta kun Saint-Philippe-kirkon tornikello löi yksitoista, hiipi
joukko miehiä eri tahoilta pitkin Berri-katua; he pysähtyivät erään,
kaikkea muuta kuin luottamusta herättävän talon kohdalle ja katosivat
toinen toisensa jälkeen pimeään käytävään. Tämä pimeä käytävä johti
porrasaskelmille. Portaat eivät kuitenkaan johtaneet, niinkuin olisi
voinut luulla, talon ylempiin kerroksiin, vaan päinvastoin maan alle;
ensimmäinen miehistä laskeutui noin viisikymmentä askelta, hapuillen
pimeässä eteenpäin ja pidellen kiinni kaidepuusta. Kun hän oli tullut
niin pitkälle, pidätti eräs käsi hänet ja hillitty ääni kysyi:

»Mihin matka? Aiotteko varastaa, ystäväni?»

»Rakkaus on hyvä asia», vastasi yöllinen vieras.

»Hyvä on», vastasi ääni.

Sitten avautui ovi. Valonsäde tunkeutui portaisiin, ja tulija oli
viinikellaria muistuttavan maanalaisen luolan kynnyksellä. Seinillä oli
tynnyreitä, joille oli asetettu lautoja ikäänkuin istuimiksi. Keskellä
kellaria oli pöytä, jolla paloi lamppu, ja pöydän luona nojatuoli,
nähtävästi salaisen seuran puheenjohtajan istuin. Pöydällä, lampun
edessä, oli salkku ja siinä joukko käsikirjoituksia. Mutta jos joku
olisi päässyt tarkemmin silmäilemään näitä papereita, ei hän olisi
voinut sanoa, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, eikä saada selvää
edes kirjaimista. Ne olivat käsittämättömiä koukeroita, arabialaisista
ja roomalaisista kirjaimista kyhättyjä hieroglyyfejä. Kirjoituksesta
oli mahdoton saada selvää ilman järjestelmän avainta.

Mies, joka seisoi kellarin ovella, teki saman kysymyksen erikseen
jokaiselle kuudelle tulijalle, jotka kaikki olivat samanlaisiin
viittoihin puetut. Sitten hän sulki tarkoin oven ja kävi istumaan
pöydän ääressä olevaan nojatuoliin. Tämä mies oli varsin nuoren
näköinen, vaikea sanoa, kahdeksaatoistako vai kahtakymmentä lähempänä.
Nuoruudestaan huolimatta oli hänen kasvoillaan lujan päättäväisyyden,
koetellun rohkeuden ja harvinaisen oveluuden leima. Hänen vaatetuksensa
oli ylellisesti ja riippumattomasti elävän muotikeikarin. Hänen
huulillaan väikkyi ivallinen hymy, hänen esiintymisensä oli varmaa,
ja hänen silmäyksensä näkyi hallitsevan kaikkia kuutta vastatullutta.
Ensimmäinen näistä miehistä, jotka olivat istuutuneet pöydän ympärille,
oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, kookas, laiha ja rinta täynnä
ritarimerkkejä. Hänellä oli tuuhea, huolellisesti käherretty poskiparta
ja samanvärinen peruukki. Hän oli mies, joka siviilipuvustaan
huolimatta ei voinut salata ennen olleensa sotilas.

»Hyvää iltaa, majuri, olette täsmällinen», sanoi puheenjohtaja.

Toinen järjestyksessä oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen
pitkätukkainen, jollakin tavoin taiteilijaa muistuttava mies.

»Hyvää päivää, Feidias», tervehti puheenjohtaja osoittaen hänelle
paikan vasemmalla puolellaan.

Kolmas oli jokseenkin samanikäinen kuin puheenjohtaja. Hän oli niitä
nuoria miehiä, jotka aina käyvät lornetti silmäkuoppaan puristettuna
ja viikset vahattuina ja joita aina tapaa teatterien ensiesityksissä
ja konserteissa. Hänellä oli samoin kuin puheenjohtajallakin eloisa
katse ja ivallinen hymy suupielissä, ja hän näytti lujaluontoiselta ja
päättävältä.

»Hyvää päivää, herra parooni», sanoi esimies hänelle.

Neljäs erosi ryhtiin, ulkomuotoon ja vaateparteen nähden suuresti
äsken kuvaamistamme henkilöistä. Hän ei ollut mikään loistavan
näköinen päiväperho, ei mikään kahvila- ja teatteri-tyhjäntoimittaja,
vaan liveripukuinen palvelija. Ei kuitenkaan mikään tavallinen,
kultanauhoin koristeltu palvelija, jonka joku pohatta pukee liveriin,
vaan sellainen entispäiväin palvelija, joka on herransa uskottu ja
joka usein voi antaa tälle hyviä neuvoja. Hän oli niitä palvelijoita,
jotka kipeän tarpeen sattuessa voivat esiintyä maalaissetänä tai
pikkukaupunkilais-asianajajana. Nuori puheenjohtaja tervehti häntä
arvonantoa osoittavalla tavalla.

Viides jäsen oli omituisen näköinen. Hän oli melkein vanhus, mutta
vielä voimakas. Hänen korkeaa, selkeää otsaansa seppelöi harmaa tukka,
hänen silmänsä välähtelivät synkästi ja hänellä oli ankarassa työssä
raataneen miehen leveät hartiat, särmikkäät ruumiinmuodot ja karkeat
kädet. Hänen kasvonsa olivat täynnä kummallisia arpia. Oliko hänellä
ollut isorokko, oliko hän polttanut ihonsa ruudilla tai vihtrillillä,
vai oliko hän jonkin kauhean taudin runtelema? Sitä ei kukaan tiennyt.
Mutta hän oli joka tapauksessa epämiellyttävän näköinen, ja hänen
vaatepartensa oli yhtä koreileva kuin mauton.

Viimeinen näistä kuudesta henkilöstä oli täydellinen miehisen kauneuden
ihanne. Hän oli kookas, tumma ja melkein oliivinkeltainen. Hänen kähärä
tukkansa oli, samoin kuin lyhyt, huolellisesti hoidettu partansakin,
pikimusta. Hänen harvinaisen säännöllisiä kasvojaan elostivat
teräväkatseiset lumoavat silmät. Omassa piirissään — palaamme häneen
tuonnempana — häntä nimitettiin »hurmaavaksi ritariksi.»

Kun kaikki kuusi miestä olivat istuutuneet, sanoi puheenjohtaja:

»Hyvät herrat! Meidän seuraamme, joka perustettaessa sai nimen
»Herttasotamies-kerho», kuuluu kaksikymmentäneljä jäsentä, joista
useimmat eivät tunne toisiaan, ja se juuri on parhaana takeena
vaiteliaisuudestamme.»

Nämä kuusi jäsentä, jotka eivät milloinkaan olleet ennen nähneet
toisiaan, katselivat toisiaan uteliaasti.

»Jokainen teistä», jatkoi puheenjohtaja, »on kerhon jäseneksi
tullessaan saanut tutustua sen sääntöihin. Tiedätte siis, että
ensimmäinen pykälä vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ylintä päällikköä
kohtaan, joka on tuntematon kaikille, lukuunottamatta minua, hänen
alaistaan välijäsentä.»

Kaikki kuusi miestä kumarsivat.

Puheenjohtaja jatkoi:

»Päällikkö on määrännyt meidät kokoontumaan tänne tänä iltana
tutustuaksemme toisiimme, sillä tästäpuoleen meidän on työskenneltävä
yhdessä. Meillä on käsillä tehtävä, josta on odotettavissa satumaiset
tulot.»

Jäsenten uteliaisuus näytti yltyvän näistä sanoista.

»Päällikön aikeet», jatkoi puheenjohtaja, »tunnen osittain, mutta en
saa ilmaista niitä. Minut on vain valtuutettu antamaan teille ohjeita.»

Puheenjohtaja kääntyi sen jäsenen puoleen, jota hän oli puhutellut
majuriksi, ja sanoi hänelle:

»Majuri, liikutteko paljon ylhäisissä piireissä?»

»Kyllä», vastasi majuri.

Puheenjohtaja vilkaisi hieroglyyfi-papereihinsa ja kysyi:

»Käyttekö markiisitar Van-Hopin luona?»

»Käyn.»

»Teidät lienee niin ollen kutsuttu markiisittaren tanssiaisiin
keskiviikkona?»

»On kyllä.»

»Eikö markiisitar ole nuori espanjalainen kreolitar, noin
kolmikymmenvuotias, naimisissa hollantilaisen kanssa?»

Majuri nyökkäsi myöntävästi.

»Sanotaan, että hän on hyvin rikas.»

»Hänellä on kuuleman mukaan kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia
vuotuisia korkoja.»

»Hän rakastaa kaunotaiteita», jatkoi puheenjohtaja, »ja on viime
vuosina ottanut kuvanveisto-opetusta.»

»Minä olen hänen opettajansa», huomautti mies, jota puheenjohtaja oli
nimittänyt Feidiaaksi.

»Hyvä. Niin arvelinkin. Markiisi Van-Hop on noin nelikymmenvuotias,
hidasluontoinen ja harvapuheinen... Hän kuuluu olevan hyvin
mustasukkainen.»

»Niin on», vastasi majuri. »Ja kuitenkaan hänellä ei ole minkäänlaista
aihetta siihen. Markiisittaren elämä on moitteeton.»

»Majuri», sanoi puheenjohtaja, »teidän on keskiviikkona esiteltävä
herra Cherubin, joka istuu tuossa, markiisittarelle tanssiaisissa.
Eikö markiisitar seurustele erään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen
naisen, rouva Malassisin kanssa, joka on ollut pari vuotta leskenä?»

»Kyllä», vastasi majuri, »olen monesti tavannut tämän lesken
markiisittaren pikkukutsuissa.»

»Rouva Malassis», jatkoi puheenjohtaja vilkaistuaan papereihinsa,
»ei kuulu aikaisemmin viettäneen aivan nuhteetonta elämää. Mutta
markiisitar ei kuulu tietävän siitä mitään, vaan pitää häntä
mallikelpoisena naisena. Vanha herttua Château-Mailly tahtoo
itsepintaisesti naida rouva Malassisin ja tehdä hänet koko omaisuutensa
perijäksi, huolimatta siitä, että hän tällöin saattaa häviöön veljensä
pojan, kreivi Château-Maillyn, joka viettää perin tuhlailevaa elämää...»

»Hän onkin pian tehnyt lopun omaisuudestaan», lisäsi majuri.

»Se sopii hyvin», vastasi puheenjohtaja.

Sitten hän kääntyi herkulesmaisen, mauttomasti puetun miehen puoleen
sanoen tälle:

»Rouva Malassis tarvitsee luotettavan miehen, joka voi olla
samalla hänen taloudenhoitajansa ja hovimestarinsa ja joka
vaatii mahdollisimman pientä palkkaa. Hän ei ole rikas, mutta
tahtoo käydä sellaisesta. Te menette huomenna hänen asuntoonsa
Pépinière-kadun neljäänkymmeneen ja sanotte kuulleenne, että hän etsii
taloudenhoitajaa.»

Leveäharteinen mies kumarsi.

»Mitä teihin tulee», sanoi nuori puheenjohtaja kääntyen liveripukuisen
palvelijan puoleen, »on teidät eilen ajettu pois vanhan herttua de
Château-Maillyn palveluksesta.»

»Oikeammin sanoen», huomautti palvelija, »minä olen toimittanut itseni
eroitetuksi totellen teidän määräyksiänne.»

»Sitä juuri tarkoitan. Mutta te olette unohtanut antaa herttualle
takaisin avaimen, jonka hän oli teille uskonut.»

»Pépinière-kadun puutarhaportin avaimen?»

»Juuri niin. Sitäpaitsi», jatkoi puheenjohtaja, »olette, oltuanne vain
kolme kuukautta herttuan palveluksessa, hankkinut tyydyttäviä tietoja
siitä, kuinka hän tapaa viettää päivänsä?»

»Kun palvelen jonkun luona, urkin ennen kaikkea tarkoin tietooni hänen
tapansa ja toimensa.»

»Olette siis pitänyt tarkoin herttuaa silmällä?»

»Tiedän hänestä kaikki.»

»Hyvä. Saatte aikanaan tehdä selkoa hänestä. Toistaiseksi on teidän
vain mentävä huomenna Lappe-kadulla asuvan lukkosepän luo. Menette
hänen pajaansa ja kysytte: 'Muistatteko Nicoloa?' Ja hän vastaa: 'Olen
nähnyt giljotiinin katkaisevan hänen kaulansa.' Sitten annatte hänelle
tämän avaimen ja pyydätte hänen tekemään toisen samanlaisen. Seuraavana
päivänä haette samaan aikaan vanhan ja uuden avaimen ja viette
herttualle vanhan.»

»Mitä teen toisella?»

»Teidän tulee kello kahdeksan illalla kävellä Boulevard des Italiensilla
ja odottaa kiinalaisen kylpylaitoksen edustalla. Siellä tapaatte tämän
herran.»

Näin sanoen puheenjohtaja osoitti monokkeli-silmäistä miestä, joka
hyvinhoidettuine partoineen oli oikean bulevardikeikarin perikuva.

Tämä teki hämmästystä ilmaisevan eleen.

»Rakas ystävä», sanoi puheenjohtaja hänelle, »te teette epäviisaasti,
ellette ota vastaan avainta, joka teille tarjotaan.»

Bulevardin poika kumarsi sanaakaan sanomatta.

»Hyvät herrat», lopetti puheenjohtaja, »koska tästälähin tulette
työskentelemään käsikädessä, oli välttämätöntä, että tutustuitte
toisiinne. Nyt se on tehty, ja voitte erota. Jokainen teistä saa
tarkemmat määräykset kotiinsa.»

Puheenjohtaja lopetti kokouksen, ja herttasotamiehet katosivat
kukin omalle taholleen, häviten sakeaan sumuun. Kun kellarinovi oli
sulkeutunut viimeisen jälkeen, pönkitti puheenjohtaja sen tiukasti.
Tietäessään olevansa yksin hän kolkutti lautaseinään, joka eroitti
kellarin toisesta maanalaisesta huoneesta, sanoen:

»Hyvä herra, voitte tulla sisään.»

Samassa lautaseinä pyörähti ympäri, ja mies, joka oli puettu
samanlaiseen väljään, pitkään viittaan kuin nuo kuusi herttasotamiestä,
astui sisään sanoen pilkallisella äänellä:

»Kunniani kautta, sinähän johdat kokousta kuin paras tuomari,
Rocambole.»

»Niin, eikö totta, kapteeni?»

Ja Rocambole — hän se todellakin oli — tervehti kunnioittavasti
kapteeniaan, sir Williamsia, toisin sanoen Andreaa, herkkäuskoisen
kreivi de Kergazin veljeä.

»Niin todella», jatkoi kapteeni, »sinä esiinnyt puheenjohtajana kuin
aito virkamies. Katselin seinässä olevasta reiästä, päästämättä sinua
hetkeksikään näkyvistäni. Ei olisi voinut uskoa, että siinä oli sama
mies, joka oli syypää Nicolon kuolemaan.»

»Noh, kapteeni», vastasi Rocambole, »tiedättehän hyvin...»

»Fipart-lesken kasvattipoika», jatkoi sir Williams, »joka ratkaisevalla
hetkellä möi kapteeninsa muutamasta tuhannesta frangista.»

Parooni sanoi sen katkeruudetta.

»Te olette liian viisas, kapteeni», vastasi Rocambole veltosti,
»ollaksenne ymmärtämättä ja antamatta anteeksi silloista menettelyäni.
Näettekös, silloin olin vain teidän halvimpia käskyläisiänne, ettekä te
ollut silloin vielä minua kasvattanut, niinkuin nyt...»

»Totta, poikaseni.»

»Ja sitäpaitsi ette tiennyt, mihin minä kelpaisin, enkä minä tiennyt,
mikä te olitte miehiänne — voittamaton nero!»

»Hm», myhähti Andrea vaatimattomasti.

»Te olitte menettänyt pelin ja olitte hukassa. Minä katsoin parhaaksi
myydä teidät, minkä teinkin. Ja te olisitte tehnyt samoin minun
asemassani.»

»Tietysti», vastasi parooni suopeasti.

»Sitten», jatkoi Rocambole, »olemme tehneet liiton, niinkuin miehet,
jotka osaavat antaa arvoa toisilleen. Te olette tehnyt minusta hienon
maailmanmiehen ja ottanut minut pojaksenne. New Yorkissa, missä
työskentelimme, te opetitte minulle ammattinne salaisuudet. Lyhyesti
sanoen, olemme tehneet liiton, joka kestää elämässä ja kuolemassa. Minä
olen teidän orjanne ja olen valmis kuolemaan puolestanne.»

»Hyvä on, ystäväni, mutta älkäämme enää puhuko menneen talven lumesta,
herra varakreivi de Cambold! Hahaa, myöntänet, että olen muuttanut
nimesi erittäin sattuvasti.»

»Te olette nero!» sanoi Rocambole ihaillen.

»Herra varakreivi de Cambold — sehän tuoksahtaa vanhalta aatelilta.
Sinä olet italialaista sukua, älyätkö?»

»Isäni», vastasi maailmanmieheksi muuttunut irtolainen ylhäisen
vakavasti, »kenraali, markiisi de Cambold, poistui Italiasta
valtiollisista syistä...»

»Oivallista!» sanoi sir Williams. »Mutta toimita minulle jotakin
syötävää, sillä Herttasotamies-kerhon oikea esimies on nälissään kuin
susi.»

»Tulkaa», sanoi Rocambole, »menkäämme minun asuntooni, siellä tapaatte
katetun pöydän ja saatte vahvistaa itseänne päivän paastottuanne.
Ah, mikä pyhä mies setäni onkaan!» lisäsi hän hymyillen. »Te elätte
rukouksissa ja ruoskitte itseänne...»

»Kostonhaluni antaa minulle voimia siihen», vastasi sir Williams
säkenöivin silmin. »Armand de Kergazin ja minun välini eivät vielä ole
kuitit!»

Rocambole nousi, avasi oven ja sanoi sir Williamsille:

»Seuratkaa minua!»

He nousivat sitten pimeitä portaita, kunnes tulivat käytävään, mutta
eivät menneetkään ulos, vaan nousivat edelleen ensi kerrokseen.




IV

SALAPERÄINEN MILJOONIEN APAJA


Siellä Herttasotamies-kerhon puheenjohtaja pysähtyi, etsi pimeässä
hapuillen avaimenreikää ja avasi vihdoin erään oven pienellä avaimella.
He tulivat tällöin huoneeseen, joka näytti varastohuoneelta, sillä se
oli ahdettu täyteen kaikenlaista kamaa. Kun ovi oli sulkeutunut heidän
jälkeensä, saattoi kapteeni huomata, että ulkopuolelta oli mahdoton
havaita ovea tai että huoneeseen saattoi päästä siltä puolen.

»Kuten näette, setä», sanoi Rocambole, »ei varakreivi de
Camboldilla ole mitään tekemistä sen veijarin kanssa, joka johtaa
Herttasotamies-kerhon kokouksia ja hiipii varkain kellariin salaista
porraskäytävää pitkin.»

Näin sanoen Rocambole avasi oven toiseen huoneeseen ja pysähtyi
komeasti sisustetun makuusuojan kynnykselle.

»Herra kapteeni», sanoi hän työntäen mukavan nojatuolin sir Williamsia
kohti, »käsken kattaa teille pöydän uunin eteen. Voimme olla vapaammin
täällä kuin salongissa. En oikein luota kamaripalvelijaani. Hän on ruma
vetelys, jolle pian kai annan matkapassin.»

»Kuten tahdot, poikaseni», sanoi parooni isällisesti.

Rocambole meni upeasti kalustettuun salonkiin ja sieltä ruokasaliin,
jossa kamaripalvelija torkkui tuolilla istuen.

»Jacques», sanoi Rocambole herättäen hänet, »siirrä ruokapöytä
makuuhuoneeseeni. Aion syödä siellä... setäni kanssa.»

Jacques kantoi pöydän makuuhuoneeseen. Parooni, joka epäilemättä oli jo
ennenkin käynyt oppilaansa luona, esiintyi nyt yhtä vaatimattomana kuin
Armand de Kergazin kodissa.

Kamaripalvelija uskoi, että sir Williams oli Rocambolen rikas setä
Guillaume, jota Rocambole liehitteli perinnön toivossa.

»Voit mennä maata», sanoi Rocambole kamaripalvelijalleen, joka heti
poistuikin. Rocambole sulki oven, siirsi verhon sen eteen ja istuutui
toiseen päähän pöytää, paroonin syödessä hyvällä ruokahalulla ja
tyhjentäessä pullon viiniä.

»Poikani», sanoi parooni, »minulla on sinulle monta tehtävää, mutta
kerrohan ensin, kuinka on kukkarosi laita?»

»Kukkaroni on tyhjä kuin rantakuoppa pakoveden jälkeen, setä hyvä»,
vastasi Rocambole. »Hävisin eilen sata louisdoria klubissa — neuvonne
mukaisesti...»

»Aivan oikein. Joskus täytyykin hävitä voittaakseen toiste sitä
enemmän.»

»Minulla on tallissani kolme hevosta», jatkoi Rocambole,
»kamaripalvelija ja tallirenki. Kaikkiaan menetän neljäkymmentätuhatta
vuodessa.»

»Eikö se määrä riitä sinulle?» kysyi sir Williams isällisesti.

»Haluaisin mielelläni tuhat frangia lisää kuukautta kohti.»

»Ystäväni, minun periaatteeni mukaan on jokaiselle maksettava
ansionsa mukaan. Näytä siis ansaitsevasi nämä tuhat frangia, niin
annan ne sinulle. Mutta, näetkös, tällä hetkellä on kyseessä
suurenmoinen, oikein valtava suunnitelma, josta kohta kerron sinulle
seikkaperäisemmin. On kuitenkin parasta, että alan alusta. Miltä
sinusta tuntuu tämä ilveily, jota näyttelin päästäkseni takaisin sukuni
keskuuteen?»

»Erinomaiselta!» vastasi Rocambole vilpittömän ihastuneesti. »Teidän
pyörtymisenne maantiellä kävi niin luonnollisesti, että varmasti
olisitte joutunut hevosen jalkoihin, ellen juuri minä olisi ollut
kyytimiehenä... Jälleennäkemis-kohtaus, omantunnonvaivat, teidän
askeettinen elämänne, kaikki on verrattomasti ajateltu ja suoritettu.»

»Niin, eikö totta?» sanoi sir Williams tyytyväisenä.

»En vain ymmärrä», jatkoi Rocambole, »miksi niin kauan näyttelette
parannuksentekijän osaa. Eikö käy liian rasittavaksi ja ylivoimaiseksi
elää hyveellisenä niin kovin kauan?»

»Pyh, kaikkeen tottuu. Ja täytyyhän minun huolellisesti valmistella
pikku kostoani. Ensinnäkin Armand...»

»Kuten tiedätte», keskeytti Rocambole hänet, »olen velkaa hänelle
pienoisesta tikarinpistosta...»

»Ei, tuhat tulimmaista, et saa tappaa häntä vielä, sillä silloin perisi
lapsi hänen omaisuutensa... Jeanne ei rakasta minua vielä, ja minä
tahdon, että hän rakastaa.»

Ivallisen häijy hymy, joka nyt leikitteli paroonin huulilla, olisi
saanut Armand de Kergazin värisemään, jos hän olisi sen nähnyt.

»Armandin jälkeen», jatkoi sir Williams, »tulee neiti Baccaratin vuoro.
Ah, sinä päivänä, jolloin hän on käsissäni, on hän itkevä verta siitä
hyvästä, että karkasi tohtori Blanchen mielisairaalasta.»

»Hän on muuten nopsa neitonen», huomautti Rocambole, »mutta on
joutunut harhateille. Jos hän olisi ollut järkevämpi, olisi hänellä
ollut loistava tulevaisuus edessään. Sellainen naikkonen olisi meidän
käsissämme kultaa kalliimpi, setä hyvä.»

»Minulla on toinen hänen veroisensa nainen. Saat nähdä hänet, kunhan
keritään. Älyät kai, että Baccaratin jälkeen en unohda ystäväämme
Fernand Rocheria. Hän ei halunnut mennä syyttömästi vankilaan. Hyvä.
Toimitamme siis hänet sinne syyllisenä. Hän on liian rikas tullakseen
varkaaksi, mutta tehkäämme hänestä murhaaja. Tiedäthän, että rakkaus on
hyvä asia.»

»Entä neiti Hermine?» uteli Rocambole.

»Rakas ystävä», vastasi parooni pelottavan tyynesti, »kun olen kyllin
suuri tomppeli iskeäkseni silmäni johonkin naiseen ja tämä on työntänyt
minut luotaan, voi hän olla varma siitä, että minä vähitellen turmelen
hänen maineensa ja katkeroitan koko hänen elämänsä.»

»Niin, siinä on jo kolme», huomautti Rocambole.

»Sen jälkeen», jatkoi parooni, »on meidän ajateltava tuota kunnon Léon
Rollandia, joka oli syynä Colar-parkani kuolemaan.»

»Ja Ceriseä?» virkkoi Rocambole.

»Meidän kesken sanoen», vastasi sir Williams, »ei minulla ole mitään
Ceriseä vastaan.»

»Entä Jeanne?»

»Ah, häntä en vihaa, päinvastoin, minä rakastan häntä!» huudahti
parooni.

Nämä sanat merkitsivät kreivi de Kergazin kuolemantuomiota.

»Setä hyvä», jatkoi Rocambole edelleen, »ettekö tahdo kertoa minulle
mihin aiotte ryhtyä näiden henkilöiden suhteen?»

»En», vastasi parooni. »On tyhmää, että ollenkaan kysytkään sitä.
Etkö tiedä, että kostonaikeet ovat aina visusti salattavat jokaiselta
ihmiseltä? Toverilleen voi puhua tavallisista tehtävistä, mutta
kostosuunnitelmista ei hiiskuta sanaakaan.»

»Aiotteko edelleenkin nukkua lämmittämättömässä ullakkohuoneessanne?»

»Aion.»

»Ja työskennellä kaksitoista tuntia päivässä kauppiaan tilikirjojen
kimpussa?»

»En. Hellästi rakastettu veljeni on antanut minulle toisen tehtävän.»

»Ehkä teistä tulee hänen taloudenhoitajansa?» kysyi Rocambole
pilkallisesti.

»Parempaa, poikaseni. Hän on nimittänyt minut poliisivirkailijakseen.»

»Onko se mahdollista?» huudahti Rocambole ja purskahti nauramaan.

»On, poikani», vastasi parooni, ja hänen silmänsä loistivat
pirullisesta ilosta. »Sinä tiedät kuinka hyveellinen veljeni on —
piru hänet periköön. Hänellä on oma poliisinsa — valikoima sokeita
ja kuuroja vätyksiä. Tämä poliisi on saanut käsiinsä sen ainoan
asiakirjan, jonka olen laskenut liikkeelle, pienoisen tiedonannon
Herttasotamies-kerhosta.»

»Mitä olette tehnyt, setä?» kysyi Rocambole kauhistuneena ja hypähti
pystyyn.

»Hyvin viisasta, poikani... Olen laskenut vastamiinan. Sillä, näetkö,
niin tyhmä kuin tuon ihmisystävän poliisi onkin, voisi se kuitenkin
aivan sattumalta onnistua jossakin asiassa ja kuiskata pari sanaa
poliisipäällikön korvaan — lyhyesti sanoen, sellainenkin poliisi voisi
tehdä meille haittaa tilaisuudessa tai toisessa.»

»Totta kyllä», sanoi Rocambole, jonka täytyi myöntää paroonin
ajatuskanta oikeaksi.

»Paras keino sellaisen poliisin työskentelyn häiritsemiseksi on se,
että itse ryhtyy sitä johtamaan. Olen jo alkanut tätä keinoa käyttää
ja ensi työkseni laskenut liikkeelle asiakirjan, joka käsittelee
Herttasotamies-kerhoa ja sen tarkoitusperiä. Mutta siinä onkin kaikki.
Armand, tuo hyveen apostoli, on uskonut minulle tärkeän toimen: minun
on otettava selko tämän liiton johtomiehistä, aikeista ja säännöistä.»

»Mitä siis aiotte tehdä?» kysyi nuori puheenjohtaja.

»Aion paljastaa nuo roistot.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rocambole ällistyneenä.

»Sitä, että sinun tulee valita neljä tai viisi miestä, joille emme
kerro mitään koko juonesta; minä toimitan heidät satimeen, tavattuina
itse teossa, ja sitten veljeni salainen tuomioistuin tutkii ja
tuomitsee heidät. Kun tämä on tehty, ei Herttasotamies-kerhoa ole enää
olemassa. Se on ollut vain viiden tai kuuden tavallisen roiston välinen
liitto, ja yhteiskunta on pelastettu — minun ansiostani. Joko älyät?»

»Setä», huudahti Rocambole ihaillen, »te olette suuri nero!»

»Jotakinhan ihmisen täytyy olla tässä maailmassa», vastasi sir Williams
vaatimattomasti.

»Saatatte olla oikeassakin salatessanne kostonaikeenne», sanoi
Rocambole, »mutta tahtoisin kuitenkin saada tietää jotakin siitä
'suurenmoisesta' tehtävästä, jonka johdosta kutsutitte kokoon ne kuusi
herttasotamiestä, jotka äsken näitte.»

»Kerron sinulle kaikki mitä sinun tarvitsee tietää.»

Parooni, joka nyt oli lopettanut ateriansa, työnsi pöydän luotaan,
sytytti sikaarin, oikaisi itsensä parempaan asentoon nojatuolissa ja
jatkoi:

»Tiedät kaiketi, että markiisi Van-Hop on rikas hollantilainen,
joka viettää talvet Pariisissa. Hänellä sanotaan olevan viisi-
kuusisataatuhatta frangia vuotuisia korkoja, mutta hän voisi olla monin
verroin rikkaampi, ellei hän olisi naimisissa.»

»Sepä omituista», sanoi Rocambole.

»Maltahan, kun kerron edelleen», jatkoi parooni. »Markiisi Van-Hopilla
oli setä, joka useita vuosia sitten lähti Haagista köyhänä kuin
kirkonrotta ja matkusti Intiaan; siellä hän Itä-Intian yhtiön
palveluksessa ansaitsi satumaisen omaisuuden. Hän jätti kaksikymmentä
miljoonaa perinnöksi ainoalle tyttärelleen, jonka äiti oli intialainen,
ruhtinaallisesta kasvatuksestaan huolimatta rotunsa villit vaistot
säilyttänyt nainen. Kymmenen vuotta sitten markiisi matkusti Intiaan
tapaamaan setäänsä, ja siellä hänen serkkunsa Daï-Natha rakastui
häneen niin tulisesti, että vakuutti isälleen, ettei hän ikinä menisi
naimisiin kenenkään muun kuin serkkunsa kanssa. Mutta pahaksi onneksi
markiisi oli juuri matkalla maan ympäri, ja oli Havannassa rakastunut
erääseen kreolittareen, Pepa Alvareziin. Markiisi oli nuori eikä
säälinyt rahoja. Hän ei nainut serkkuaan, vaan matkusti takaisin
Havannaan, jossa hän teki Pepa Alvarezista markiisitar Van-Hopin.»

»Taulapää!» mutisi Rocambole. »Kerrassaan typerää heittää kuin kaivoon
kokonainen läjä miljoonia!»

»Markiisi ei voinut aavistaa, minkä rakkauden hehkun hän oli sytyttänyt
intialaisen neitosen rintaan. Daï-Natha rakasti häntä niin tulisesti,
että hän olisi omin käsin repäissyt sydämen Pepan rinnasta, kun hän
kolme vuotta myöhemmin sai tietää, miksi kaivattu serkku ei enää
palannut... Markiisi on nyt ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ja
viitenä viimeisenä vuonna intiatar on hautonut mielessään noita ihania
kostontuumia, joita minä pidän niin suuressa arvossa.»

»Hän siis vihaa markiisia?»

»Ei, hän rakastaa tätä vieläkin.»

»Mutta onhan helppo raivata tieltään kilpailija, varsinkin sellaisen,
joka on syntynyt Intiassa ja omistaa kaksikymmentä miljoonaa.»

Sir Williams kohautti olkapäitään ja sanoi ylimielisesti:

»Olet vielä nuori, poikani.»

»Hitto vieköön», jatkoi Rocambole, »tietääkseni on olemassa satoja
keinoja, joilla miehen voi tehdä leskeksi. Lupaisipa hän minulle vain
satatuhatta frangia, niin...»

»Hän on luvannut minulle viisi miljoonaa», vastasi sir Williams
rauhallisesti.

Rocambole huudahti hämmästyksestä sanoen:

»Ja markiisitar on vielä elossa?»

»Niin.»

»Siinä tapauksessa kai hän juuri vastikään on luvannut teille rahat?»

»Eipä niinkään, siitä on jo noin vuosi.»

»Ja te olette... epäröinyt?»

»Poikani», sanoi parooni, »keskustelumme on varmentanut käsitystäni
sinusta.»

»Mitä käsitystä, setä hyvä?»

»Sinulta puuttuu mielikuvitusta. Sinulla on hyviä taipumuksia, sinä
osaat toteuttaa valmiin suunnitelman, mutta...»

»Mutta?» toisti Rocambole puraisten huuleensa.

»Mutta et osaa rakentaa suunnitelmaa. No niin, olethan vielä niin
nuori, mutta aikaa voittaen kyllä kehityt... Luuletko todellakin,
nuori mies, että naisen, joka rakastaa samaa miestä kuin toinenkin, ei
tarvitse muuta kuin murhata kilpailijattarensa, jotta tuo mies alkaisi
rakastaa häntä itseään?»

»En, setä.»

»Markiisi rakastaa puolisoaan, ja jos hän menettäisi tänään niin
julmalla tavalla, saattaisi hän tehdä itsemurhan. Silloin
Daï-Nathan hankkeet raukeisivat tyhjiin.»

»Totta kyllä.»

»Sentähden täytyy markiisin olla lakannut rakastamasta vaimoaan ennen
sitä päivää, jolloin tämä heittää henkensä ja sitten hänen tulee olla
rakastunut serkkuunsa.»

»Siitä taitaa koitua hieman monimutkainen tehtävä.»

»Daï-Natha on täysin käsittänyt asian ja sentähden kääntynyt minun
puoleeni ja luvannut minulle viisi miljoonaa, jos suoriudun tehtävästä.»

»Missä olette tavannut hänet?» uteli Rocambole.

»New Yorkissa viime vuonna. Juttu on pitkänlainen; voinhan sen sinulle
kertoakin.»

»Antakaahan kuulua», sanoi Rocambole.




V

KAKSI NAISTUTTAVUUTTA


Parooni sytytti uuden sikaarin ja jatkoi:

»Tapaus sattui muutamia päiviä ennen New Yorkista lähtöämme. Olimme
olleet jos jonkinlaisissa seikkailuissa. New Yorkin poliisi ei
ole tarkkanäköisyydellä pilattu, mutta kuitenkaan en tunne maata,
jossa meikäläisten olisi hankalampi toteuttaa aikeitaan kuin
Yhdysvalloissa. Kaikkiaan oli minulla Eurooppaan palatessani ainoastaan
mitätön summa kolmivuotisen Amerikassa oleskelun jälkeen. — Kun
eräänä iltana palasin hotelliini, näin sen edustalla nelivaljakon.
Vaunuissa istui noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen. Hänen
kasvonpiirteensä olivat sitä lajia, jota ei helposti unohda. Mies, joka
ei ymmärrä rotusekoituksia, olisi voinut pitää häntä tummahipiäisenä
pariisittarena. Minun silmissäni hän oli värillinen nainen, jolla ei
ollut suonissaan neekerinverta, vaan joka kuului siihen kellertävään
rotuun, joka palvelee Shivajumalaa ja uskoo Vishnun paratiisiin.
Kaikki tämän rodun kesyttömät vaistot kuvastuivat hänen kasvoistaan.
Hän huomasi minut, ja me vaihdoimme silmäyksen. Minä oivalsin heti,
että hän hautoi mielessään joitakin aikeita ja että hän oli minussa
tavannut miehen, jota etsi. Hän käski heti kuskin pysähtyä. Minä tunsin
omituista vetovoimaa häneen ja kysyin:

'Mitä te etsitte?'

'Uskollista miestä', vastasi hän.

'Te olette onnettomasti rakastunut', jatkoin minä, 'ja teidän
sydäntänne kalvaa kostonhimo.'

'Niin kyllä', vastasi hän, 'vihaan erästä ihmistä.'

'Kosto maksaa paljon.'

'Minulla on kaksikymmentä miljoonaa', vastasi hän kylmästi.

»Hyppäsin heti vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle ja pysähtyivät
vasta erään maalaistalon edustalle, ulkopuolella kaupunkia. Minä astuin
ensiksi vaunuista ja autoin hänet ulos. Sitten hän vei minut talon
syrjäisimpään huoneeseen, tarjosi minulle paikan nojatuolissa ja kertoi
minulle äskeisen tarinan.

'En ole milloinkaan nähnyt teitä', sanoi hän, 'en tiedä kuka olette ja
miksi olette täällä. Mutta luin silmistänne, että te olette se mies,
jota odotan koston aikeitteni toteuttajaksi.'

'Olette oikeassa', vastasin, 'minä olen auttava teitä kostamaan. Mitä
tahdotte?'

'Minä rakastan serkkuani ja tahdon päästä naimisiin hänen kanssaan.'

'Siinä tapauksessa täytyy hänen vaimonsa kuolla.'

'Sen tiedän. Minulla on palvelijoita, jotka viittauksestani ovat
valmiit tappamaan hänet. Mutta jos hän kuolisi, rakastaisi markiisi
häntä edelleen, ja sitä minä en tahdo.'

'Mitä antaisitte miehelle, joka saisi markiisittaren katoamaan ja
serkkunne rakastamaan teitä?'

'Kaikki, mitä hän pyytää.'

'Hyvä on', sanoin minä. 'Lupaatteko antaa minulle viisi miljoonaa sinä
päivänä, jona teistä tulee markiisitar Van-Hop ja olette saavuttanut
serkkunne rakkauden?'

'Kyllä, kun markiisitar on kuollut ja unohdettu.'

'Hänen oma miehensä on surmaava hänet.'

'Onko se mahdollista?' huudahti hän.

'Kaikki on mahdollista Pariisissa minun siellä ollessani.'

'Mutta millä tavalla?'

'Ah, te tahdotte tietää, kuinka se käy päinsä?' sanoin minä. 'On kait
kylliksi, jos sanon, että vuoden kuluttua markiisitar on murhattu ja
kaksi kuukautta myöhemmin te vietätte häitä serkkunne kanssa.'

»Hän nousi, meni suoraan huoneen nurkassa olevan kirjoituspöydän luo,
avasi mustepullon ja kirjoitti:

'Pankkiiriliike Morton Lontoossa. Maksakaa tämän esittäjälle
viisisataatuhatta frangia. Daï-Natha Van-Hop.'

»Hän näytti olevan varsin ripeä ja päättäväinen. Heti senjälkeen hän
kirjoitti seuraavan maksuosoituksen:

'Vaadittaessa maksan tämän esittäjälle viisi miljoonaa frangia.
Daï-Natha, markiisitar Van-Hop.'

'Voitte päivätä tämän maksuosoituksen minun hääpäivänäni', sanoi hän,
'sillä ellen tule markiisin vaimoksi, on se mitätön'.

'Neiti', sanoin minä, 'matkustan huomenna Pariisiin, missä markiisi
Van-Hop viettää talvensa. Luottakaa minuun. Jos jonakuna päivänä
saatte kirjeen ilman allekirjoitusta Bougivalista, Pariisista, niin
matkustakaa heti kirjeen määräyksen mukaan Pariisiin...'

»Sen sanottuani», jatkoi parooni, »jätin hänet, ja kaksi päivää sen
jälkeen olimme kaukana merellä.»

»Oletteko sen jälkeen tavannut Daï-Nathaa, setä?» kysyi Rocambole.

»Olen eilen», vastasi parooni. »Hän on ollut kaksi päivää Pariisissa.
Hän odottaa nyt...»

Sir Williamsin huulilla leikitteli hymy ja Rocambole ymmärsi, että
markiisitar Van-Hop oli tuomittu kuolemaan viiden ja puolen miljoonan
frangin hinnasta. Parooni hörppäsi kahviansa ja sytytti kolmannen
sikaarin.

»Setä», sanoi Rocambole, »vain yksi sana vielä.»

»Olen kertonut sinulle kaikki, mitä tällä haavaa voin!»

»Käsitän suunnilleen aikeenne markiisittareen nähden», jatkoi
Rocambole, »mutta tuo rouva Malassis...?»

»Hän saa esiintyä siinä suuressa näytelmässä, jota nyt aiomme käydä
esittämään.»

»Minkä osan olette hänelle määrännyt?» kysyi Rocambole.

»Markiisi Van-Hop», sanoi sir Williams, »on herttua de Château-Maillyn
hyvä tuttava. Ensiksikin on markiisi herttuan pankkiiri, ja toiseksi
hän tahtoo saada vaimonsa ylhäisöpiirien tuttavuuteen, missä herttua on
hänelle suurena apuna.»

»Entä rouva Malassis?»

»Herttua on hänen vallassaan. Herttua tahtoo naida hänet, ja jos hän
tekee sen, joutuu hänen veljenpoikansa perinnöttömäksi.»

»Oletteko siis jollakin tavoin kiintynyt veljenpoikaan?»

»En, mutta hän olisi valmis uhraamaan viisisataatuhatta frangia
tulevasta perinnöstään, jos hänen setänsä saisi halvauksen.»

»Viisisataatuhatta frangia ei ole viisi miljoonaa. Daï-Natha on
anteliaampi.»

»Se on totta, mutta on monta syytä ryhtyä tähänkin asiaan.»

»Ahaa», virkahti Rocambole uteliaana.

»Markiisi ja markiisitar Van-Hop tietävät», jatkoi sir Williams, »että
vanha herttua on aivan kuollakseen rakastunut rouva Malassisiin.
Markiisi luulee häntä kunnialliseksi naiseksi ja pitää muutenkin
toivottavana, että avioliittoaie toteutuisi. Hän on näet hirmuisen
mustasukkainen, ja vanhan herttuan veljenpoika, joka muutamia vuosia
sitten esiteltiin Van-Hop-puolisoille, on liehitellyt markiisitarta,
ja vaikkei tämä ole sen enempää hänestä piitannut, on hän kuitenkin
joutunut markiisin vihoihin. Markiisi, tietäen että veljenpoika on
setänsä perillinen, on sentähden kehoittanut herttuaa naimaan rouva
Malassisin.»

»Onko siinä kaikki?» kysyi Rocambole.

»Ei, paljon muutakin sisältyy sanoihin: 'Kaksi naista lankeaa helpommin
kuin yksi'. Sinä päivänä, jona rouva Malassis rakastuu — ja hänen
iässään rakkaus on todellista hulluutta — tekee hän markiisittaren
uskotukseen, ja tämä puolestaan kertoo salaisuutensa rouva
Malassisille, kun Cherubin liehuu hänen ympärillään.»

»Tuo voi kyllä olla oikein ajateltu, setä, mutta tahtoisinpa tietää...»

»Tahtoisitpa tietenkin», vastasi sir Williams ja nousi, »mutta nyt et
saa tietää enempää.»

»Olette oikeassa, setä», sanoi Rocambole alistuvasti, »antakaa anteeksi
uteliaisuuteni.»

»Annan kyllä, poikani.»

»Pieni asia vielä», sanoi Rocambole, »vain yksinkertainen kysymys.
Meidän kesken oli sovittu, että jokaisen toimituksen tulot jaettaisiin
neljään osaan: kaksi teille, yksi minulle ja yksi herttasotamiehille.
Onkohan tämä sopimus voimassa myös Van-Hop—Malassis-juttuun nähden?»

»Likipitäin. Siitä tulee miljoona sinulle ja toinen asiamiehillemme.
Kolme miljoonaa minä pidätän itselleni. Aion näet, nuori ystäväni,
naida Armand de Kergazin lesken ja tahdon antaa hänelle sopivan
morsiuslahjan.»

Puhuessaan parooni napitti päällystakkinsa viimeistä nappia myöten ja
avasi ikkunan sanoen:

»Sumu on hälvennyt. Soita ratsupalvelijasi ja käske hänen valjastaa
hevoset. Hän saa kyyditä minut Palais-Royaliin.»

»Milloin tapaan teidät taas?» kysyi Herttasotamies-kerhon puheenjohtaja.

»Kolmen päivän kuluttua.»

Rocambole soitti ja käski ratsupalvelijansa valjastaa hevoset. Viiden
minuutin kuluttua parooni poistui makuuhuoneesta ja meni salongin
poikki eteiseen, Rocambolen saattaessa häntä kynttilä kädessä. Vaunut
odottivat portaiden edessä. Kuten näkyy, poistui sir Williams toista
tietä kuin oli tullut apulaisensa luo. Rocambole oli kolme kuukautta
asunut ensi kerroksessa, jonka pääkäytävä oli kadulle päin. Talo
oli vanha hotelli, johon oli aikoinaan varattu asumuksia usealle
henkilölle. Rakennuksen takasivu oli Berri-kadulle päin, missä ennen
mainitsemamme pieni talo sijaitsi. Tälle puolelle Rocambole oli
salaisesti teettänyt käytävän, joka johti kellariin.

Sir Williams ajoi tiehensä, antoi kuskille kuusi frangia juomarahoiksi
vaunuista poistuessaan ja lähti astumaan Valois-kadulle.

— Rocambolella on taipumuksia, — tuumi hän, — luulenpa vielä voivani
muokata hänestä jotakin. Mutta utelias hän on...! Olisi heti tahtonut
saada tietoonsa koko arvoituksen. Mutta siihen minä en suostu.
Kostontuumiani en ilmaise kellekään. Tahdon itse pitää kaikki langat
käsissäni. Rouva Rocher, markiisitar, Château-Maillyn herttua, Armand,
rouva Malassis ja Baccarat... kaikki nämä ovat minun vallassani, sen
suunnitelman avulla, jonka olen kehittänyt päivä päivältä, hetki
hetkeltä.

Parooni asteli edelleen pitkin Vivienne-katua ja boulevardin poikki
Marttyyri-kadulle. Täällä hän katseli tarkkaavasti erään, kadun
oikealla sivulla sijaitsevan rakennuksen ylempiä kerroksia ja näki,
että erään viidennessä kerroksessa olevan ullakkohuoneen ikkuna oli
valaistu.

— Hyvä, — ajatteli hän, — pienoinen odottaa minua.

Sir Williams soitti kelloa ja pujahti portista sisään heti kun vartija
oli nuorasta vetämällä sen avannut. Pimeästä huolimatta hän nousi
varmoin askelin portaita viidenteen kerrokseen ja kolkutti eräälle
ovelle.

»Kuka siellä?» kysyi naisen ääni huoneesta.

»Se, jota odotat», vastasi sir Williams.

Ovi avattiin, ja sir Williams oli silmätysten naisen kanssa, jota
kauniimpaa ihminen tuskin voi mielessään kuvitella.




VI

IHMEELLINEN KAUNOTAR


Parooni astui pieneen, mauttomasti kalustettuun huoneeseen. Koko
sisustuksella oli kadonneen loiston leima, mutta epämiellyttävä
vaikutelma hälveni heti huoneessa asuvan, harvinaisen ihanan
kaunottaren ilmestyessä. Hän oli aivan nuori, noin yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen ikäinen neitonen, pieni ja hento, vaaleatukkainen;
hänen tummansinisistä silmistään näytti heijastuvan itämaiden taivaan
sini. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pienet kuin lapsen, hänen
enkelimäinen hymynsä saattoi äkkiä muuttua mitä häijyimmäksi, ja hänen
liljan valkoisen otsansa muoto ilmaisi tavallista suurempaa älyä.
Hänen nimensä oli Jenny. Kuusitoistavuotiaana hän oli päässyt pois
naisopistosta, eikä hänellä ollut muita omaisia kuin vanha, irstas,
epärehellinen holhooja, joka oli kavaltanut häneltä suurimman osan
hänen omaisuuttaan ja tarjoutui korvaukseksi naimaan hänet. Tytöllä
ei ollut mitään toimeentulomahdollisuuksia, hän ei tuntenut maailmaa
ja suostui tarjoukseen. Seitsentoistavuotiaana hän huomasi miehensä
menettäneen melkein kaiken omaisuutensa epäonnistuneiden keinottelujen
vuoksi.

On luonteita, joiden voi sanoa syntyneen huonojen vaistojen vallassa.
Hän rakasti pahaa pahan itsensä vuoksi, luonnon pakosta. Hän vihasi
miestänsä, ja kun tämä lisäksi oli varastanut hänen omaisuutensa ja oli
syynä siihen, että hän oli pakotettu viettämään nuoruutensa raihnaan
vanhuksen parissa, oli hän jo kauan odottanut sopivaa tilaisuutta
aviollisten siteitten katkaisemiseen. Eräänä aamuna herätessään mies
huomasi olevansa yksin. Lintu oli lentänyt pesästä. Jenny oli lähtenyt
ilman minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Kotoaan karatessaan hän julisti
sodan yhteiskuntaa vastaan ja tunsi omaavansa hyvät taisteluaseet:
kauneuden, hornamaisen, viettelevän hymyn, nuoruuden ja lahjakkuuden.
Pari vuotta hän oli viettänyt perhosen huoletonta elämää, mutta onni
ei ollut suosinut häntä. Hän sadatteli kovaa kohtaloaan, joka pakotti
hänet asumaan kurjassa ullakkohuoneessa.

Mutta eräänä päivänä sir Williams osui hänen tielleen. Parooni etsi
uuden Diogeneen tavoin ihmistä, tai paremmin sanoen naista, joka voisi
olla apuna hänen toteuttaessaan aikeitaan. Keskusteltuaan tunnin ajan
Jennyn kanssa sir Williams jo oivalsi, mihin tätä voi käyttää. Ja sen
päivän aamuna, jolloin Herttasotamies-kerho kokoontui Rocambolen luo,
oli Jenny saanut seuraavan kirjelipun:

  »Olkaa tänä yönä kotona kello yhden ja kahden välillä. Ehkäpä onni
  tulee luoksenne eilen tapaamanne miehen hahmossa.

  Parooni.»

Istahdettuaan uunin luo, sir Williams sanoi:

»Kuulehan nyt, pieni ystäväni, puhelkaamme hetkinen. Minä en tunne
sinua. Olen vain kerran puhunut kanssasi, mutta se riittää. Sinä olet
lujatahtoinen ja älykäs nainen.»

»Ehkäpä kyllä», vastasi Jenny ujosti.

»Minun tapani ei ole imarrella», jatkoi parooni; »kun siis avoimesti
ilmaisen sinulle ajatukseni, niin teen sen sentähden, että aion puhua
sinulle liikehommista.»

»Olen valmis kaikkeen.»

»Mitä pitäisit pienestä asunnosta pihoineen ja puutarhoineen
Moncey-kadulla? Sen rakennutti kuusi-seitsemän vuotta sitten parooni
O-vainaja eräälle nuorelle, Baccarat-nimiselle naiselle.»

»Olen kuullut hänestä puhuttavan», virkahti Jenny tuntien salaista
ihailua. »Onko hän nyt köyhtynyt?»

»Ei, mutta hän on tullut hyveelliseksi, mikä lienee samaa», selitti
parooni. »Mainitsemani talo on minun. Ostin sen kolmisen kuukautta
sitten. Se ei ollut kallis, maksoin siitä sata kahdeksankymmentä
tuhatta frangia täysin kalustettuna.»

»Ja senkö aiotte antaa minulle?» kysyi Jenny, ja hänen äänensä värisi
mielenliikutuksesta hänen katsellessaan tuota puoleksi papillisesti
puettua miestä.

»En nyt juuri sitä tarkoittanut... aioin vain sanoa, että minulla on
suunnitelma sinuun nähden.»

Jenny polkaisi kärsimättömästi jalkaansa lattiaan.

»Selittäkää tarkemmin», tiukkasi hän. »Mitä te minusta tahdotte?
Oletteko rakastunut minuun?» lisäsi hän pilkallisesti.

»Kas niin, ymmärsitpä oikein», sanoi parooni. »Tässä ei ole
puhe rakkaudesta. Mainitsin jo tuon Moncey-kadulla sijaitsevan
hotellin. Voit muuttaa sinne huomenna, saat vaunut ja kolme
hevosta. Palvelijoiksesi saat kamarineitsyn, kuskin, keittäjän ja
ratsupalvelijan. Jos näen sinut järkeväksi, saat lisäksi aition
italialaisessa oopperassa.»

Jenny kuunteli henkeään pidättäen.

»Mutta maltahan, erään seikan unohdin», jatkoi parooni, »paitsi rahoja
välttämättömiin menoihin, saat kolmetuhatta frangia kuussa koristeita
varten.»

»Mutta tehän teette minut aivan hulluksi ilosta!» huudahti Jenny.

»Pieni ystäväni», sanoi sir Williams, »saattaahan olla niin, että
maksatan nuo menot miehellä, joka on kahdentoista miljoonan omistaja.»

»Kahdentoista miljoonan!» huudahti Jenny. »Oi, joutuisipa sellainen
mies minun käsiini!»

»Hän on naimisissa ja rakastaa vaimoaan.»

»Siitä on tehtävä loppu», sanoi Jenny kylmäverisesti.

»Minä jätän hänet sinun huostaasi», sanoi sir Williams painokkaasti.
»Saat aikaa kolme kuukautta. Sen ajan kuluessa sinun täytyy saattaa
hänet häviöön ja tehdä hänet orjaksesi... Muuta en vaadi.»

»Entä ne kaksitoista miljoonaa?»

»Noh, se on toinen asia, siitä puhumme toiste... minä en välitä
rahoista.»

»Milloin aiotte esittää minut hänelle?»

»Sitä en vielä tiedä. Hänen nimensä on muuten Fernand Rocher. Näkemiin,
tapaamme huomenna!»

»Näkemiin», vastasi Jenny kiihtyneenä ja otti kynttilän valaistakseen
paroonille.

»Mutta kuulehan», virkkoi sir Williams, »sinun nimestäsi en pidä.
Se on liian tavallinen. Sinulla täytyy olla erikoisempi nimi...
Ah, sinullahan on niin ihanat, tummansiniset silmät. Olkoon nimesi
'Turkoosi'.»

»Mainiota!» huudahti Jenny.

»Hyvästi, Turkoosi», sanoi parooni. »Huomenna muutat uuteen asuntoosi
Moncey-kadulle.»

Sir Williams poistui ja palasi Armand de Kergazin asuntoon, jonne hän
saapui vähän ennen päivän koittoa. Mennessään varpaillaan pihan poikki
hän näki valoa eräässä toisen kerroksen ikkunassa.

— Kas, tuolla Armand parka ahertelee. Hän on todellakin aito
ihmisystävä! — ajatteli sir Williams.

Hän ei mennytkään omaan ullakkohuoneeseensa, vaan kolkutti herra de
Kergazin työhuoneen ovelle.

»Sisään», kutsui Armand, joka oli koko yön istunut työnsä ääressä.
»Mitä kummia!» huudahti hän nähdessään paroonin astuvan sisään. »Etkö
ole vielä levolla?»

»Tulin vastikään kotiin», vastasi parooni.

»Nytkö vasta kotiin?»

»Niin, olen viettänyt yöni Pariisin kaduilla», kertoi hän hymyillen.
»Kun kerran olet tehnyt minut poliisipäälliköksesi, tulee minun täyttää
velvollisuuteni. Olen jo Herttasotamiesten kintereillä.»

»Todellako!» kysyi herra de Kergaz.

»Minulla ei ole vielä tarkempia tietoja, niin etten nyt voi sanoa
sinulle enempää. Hyvää yötä, rakas veljeni.»

Ja Andrea poistui katse maahan luotuna niinkuin oli tullutkin. Hän meni
huoneeseensa ja lukitsi oven. Sitten hän istuutui pöydän ääreen, avasi
laatikon, otti esiin paksun käsikirjoituspinkan ja pani sen eteensä
pöydälle.

Käsikirjoituksen ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu: »Toisen elämäni
päiväkirja.» Katuva, parannusta tekevä Andrea kirjoitti joka päivä
muutaman rivin tähän päiväkirjaan.

  »Tämä on todellakin kaunis kärsivällisyyskoe», mutisi hän
  itsekseen pilkallisesti hymyillen. »Kolmekymmentä riviä joka
  päivä, kolmekymmentä riviä katumukseni ja kalvavan rakkauteni
  tulkiksi. Kunniani kautta, mainio ajatus! Olen ollut siksi viisas,
  että kirjoitin alkusivulle: 'Tämä on päiväkirjani. Älköön kukaan
  lukeko sitä, sillä se on kirjoitettu vain minua itseäni varten!'
  Jonakin päivänä jätän sattumalta avaimen lukon suulle ja laatikon
  lukitsematta. Armand näkee kyhäykseni ja ehkä lukee seuraavat sanat:
  'Joulukuun 3 p:nä. Oi, kuinka kärsinkään tänä iltana... Kuinka ihana
  Jeanne olikaan...! Jeanne, jota rakastan kuin orja vapautta. Kuinka
  sanomattomasti kärsinkään joka kerta nähdessäni aviopuolisojen
  keskinäiset lemmenilmaukset. Minä itse valmistin itselleni tämän
  tuskani silloin, kun ryöstin Jeannen, tyydyttääkseni kostonhimoani.
  Olen rakastanut häntä siitä päivästä saakka, kun häpeällinen tekoni
  aukaisi kuilun hänen ja minun välilleni...'

  »Ja niin edelleen», mutisi parooni. »Kun Armand lukee nämä rivit,
  tekee hän pelkästä veljenrakkaudesta itsemurhan valmistaakseen
  minulle tilaisuuden naida hänen leskensä...»

Ja sir Williams kastoi kynänsä musteeseen kirjoittaakseen nuo
jokapäiväiset kolmekymmentä riviä, ajatellen samalla Fernand Rocheria,
joka oli ensiksi tuhottava.




VII

ROUVA CHARMET


Buci-Saint-Germain-kadulla oli kertomiemme tapahtumien aikana vanha,
melkein herrasmaiseen tyyliin rakennettu talo. Se ei ollut porvarin
asumus eikä aatelismiehen hotelli, vaan luultavammin jonkun virkamiehen
asuinrakennus. Talon edustalla oli pieni pihamaa ja sen takana suuri,
varjoisa puisto, joka näytti olleen kauan hoitamatta. Talon oli kauan
omistanut muuan maalaisperhe, mutta noin kuusi kuukautta sitten sen oli
ostanut eräs nainen, joka heti sen hinnan maksettuaan oli muuttanut
siihen asumaan. Tämä nainen, joka surupuvustaan ja alakuloisista
kasvoistaan päättäen varmaan oli leski, oli, mikäli naapurit tiesivät,
nimeltään rouva Charmet. Kadun asukkaat olisivat olleet perin uteliaat
tietämään, kuka tuo nainen oli, joka oli muuttanut tähän miesmuistiin
autiona olleeseen taloon.

Rouva Charmet näytti noin kuudenkolmatta vuotiaalta. Hän oli vielä
verrattoman kaunis, vaikkakin oli laihtunut, eikä hänen köyhä
vaatetuksensakaan voinut korostaa hänen kauneuttaan.

Alkuaikoina hänen asuessaan Buci-kadun varrella olevassa talossa,
näytti hänen elämänsä jotenkin salaperäiseltä. Joka aamu kello
seitsemän aikaan hän ajoi kotoaan vuokravaunuissa ja palasi vasta
kello kahden tienoissa päivällä. Heti senjälkeen hänen luokseen
alkoi tulla vieraita, tavallisesti vanhempia henkilöitä, ja sitä
kesti myöhään yöhön. Sittemmin saatiin tietää, että rouva Charmet
oli useiden hyväntekeväisyyslaitosten johdossa ja että hän jakoi
melkoisen omaisuutensa korot köyhille. Kuiskailtiin myöskin, että hän
uhrautuvalla toiminnallaan tahtoi sovittaa nuoruudensyntejään.

Tämä nainen oli lukijalle ennestään tuttu Baccarat, katuva Magdalena.
Niinkuin muistamme, oli Baccarat ruvennut laupeudensisareksi samana
päivänä, jolloin hänen niin suuresti rakastamansa Fernand Rocher oli
nainut Herminen, ja oli samalla antanut noviisi-lupauksen, jonka
voi peruuttaa milloin hyvänsä. Hän oli silloin aivan varma siitä,
että hänen elämänsä olisi päättyvä luostarissa. Hän oli jättänyt
Moncey-kadun varrella olevan asuntonsa ja lähettänyt entiselle
rakastajalleen, parooni O:lle, takaisin sen rahasumman, jonka tämä oli
maksanut hänen asunnostaan, sekä kaikki koristeet, jotka parooni oli
hänelle lahjoittanut. Parooni, joka rakasti häntä vilpittömästi, oli
turhaan pyytänyt häntä puolisokseen.

Hän oli ollut noin kolme kuukautta luostarissa ja aikoi juuri tehdä
luostarilupauksen, kun hänet esti siitä seuraava kirje, jonka hän
eräänä aamuna sai:

  »Olen tänä aamuna ollut kaksintaistelussa Meudonin läheisessä
  metsässä, ja kuula on lävistänyt rintani. Tohtori A., jonka tunnette,
  sanoo, että kuolen muutaman tunnin kuluttua. Ettekö tahtoisi
  viimeistä kertaa tulla luokseni puristamaan kättäni?»

Kirje oli parooni O:lta. Baccarat riensi Neuve-des-Mathurins-kadulle,
missä tapasi paroonin kuolemaisillaan, mutta vielä täydessä tajussa.

»Rakas lapsi», sanoi hän Baccaratille, joka nyyhkyttäen polvistui
hänen vuoteensa ääreen unohtaen, että siinä lepäsi hänen ensimmäinen
viettelijänsä, »anna minulle anteeksi. Sinä olit nuori, viaton tyttö.
Rakkauteni vei sinut harhateille, mutta se on myös hyvittävä sinua
kohtaan tekemäni rikoksen.» Näin sanoen, hän ojensi Baccaratille
sinetöidyn kirjeen. »Tämä on minun testamenttini. Olen perheemme
viimeinen jäsen, ja minulla on vain kaukaisia sukulaisia, joilla on
toinen nimi kuin minulla ja jotka ovat minua rikkaampia. Minä jätän
sentähden koko omaisuuteni sinulle ja pyydän sinua käyttämään sen korot
köyhien hyväksi.»

Parooni painoi huulensa Baccaratin kauniille kädelle ja kuoli.

Katuva Baccarat ei voinut kieltäytyä vastaanottamasta omaisuutta, joka
oli määrätty hyväntekeväisyystarkoituksiin, ja oivalsi voivansa ehkä
paremmin kuin kukaan muu käyttää tätä omaisuutta oikealla tavalla. Hän
ajatteli niitä tyttöraukkoja, jotka ylellisyyden lumoamina jättävät
työnsä heittäytyäkseen siihen pyörteeseen, jossa rikkaus ja köyhyys,
ilo ja suru alituisesti vaihtelevat. Hän tiesi voivansa pelastaa monen
heistä siitä virrasta, johon he muutoin hukkuisivat.

Sisar Louise lähti sentähden luostarista ja muutti rouva
Charmet-nimisenä tuohon vanhaan, surullisennäköiseen Buci-kadun taloon,
jossa kaikki muistutti menneisyydestä eikä mikään nykyisyydestä.
Pihasta johti pimeä eteiskäytävä suureen salonkiin. Sen viereisen,
pienen kammiontapaisen huoneen rouva Charmet oli järjestänyt
työhuoneekseen, jossa hän hoiteli laajaa kirjeenvaihtoaan. Huone oli
aivan luostarikammion näköinen alastomine seinineen, joilla ei ollut
ainoatakaan taulua, ja yksinkertaisine huonekaluineen, eikä sitä
lämmitetty nytkään, vaikka oli sydäntalvi. Seinässä oli kuitenkin
paperoitu ovi, joka johti pieneen huoneeseen, missä kaikki muistutti
sitä aikaa, jolloin hän vielä nimitti itseään Baccaratiksi. Kun hän oli
lopettanut työnsä eikä enää odottanut ketään tulevaksi, ja palvelijat
olivat menneet levolle, otti hän kynttilän ja painoi ponninta,
jolloin ovi avautui tuohon salaperäiseen budoaariin tai oikeastaan
makuusuojaan. Se oli aivan hänen entisen, Moncey-kadulla sijaitsevan
budoaarinsa näköinen teräksenharmaine papereineen, sinipunervine
uutimineen ja kallisarvoisine taideteoksineen. Uunilla oli medaljonki
ja tikari. Medaljongin hän oli irroittanut Fernandin kaulasta vähää
ennen kuin tämä oli vangittu hänen luonaan varkaana. Tikari oli sama,
jolla hän oli uhannut petollista kamarineitsyttään Fannya karatessaan
mielisairaalasta.

Baccarat astui tähän salaperäiseen huoneeseen, lukitsi oven
huolellisesti jälkeensä ja siirsi vuodeverhot syrjään. Seinällä sängyn
yläpuolella oli suuri maalaus, joka kuvasi Fernand Rocheria makaamassa,
peitettynä huivilla, jonka Baccarat oli heittänyt hänen hartioilleen
kuljettaessaan hänet kotiinsa Moncey-kadulle.

Mistä hän oli saanut tämän maalauksen? Eräänä iltana oli hänelle
kerrottu, että muuan nuori, lahjakas maalari oli kuolemaisillaan
nälkään. Hän meni tämän luokse. Taiteilija istui jääkylmässä
ullakkohuoneessaan, kuudennessa kerroksessa, vuoteen ääressä, jolle
kaksi vahakynttilää loi kolkkoa hohdettaan. Vuoteessa makasi nuori
nainen, kaunis vielä kuolleenakin. Onneton maalari oli pystyttänyt
telineensä vuoteen luo ja maalasi kankaalle rakastamansa naisen
kuvaa. Rouva Charmet sanoi astuessaan huoneeseen: »Älkää kysykö,
kuka minä olen. Sallikaa minun vain ottaa osaa suruunne sillä aikaa,
kun työskentelette.» Kun aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat
atelierin, josta kaikki liikenevät esineet oli myyty lääkkeiden
hankkimiseksi vainajalle, oli maalari lopettanut työnsä. Hän oli aivan
voimaton ja vaipui huokaisten vuoteen viereen. Nuori nainen tarttui
hänen käteensä sanoen: »Minullakin on rakas vainaja, jonka puolesta
rukoilen. Veljeni, ottakaa tämä sisareltanne.» Hän ojensi taiteilijalle
kirkkokonttorin todistuksen siitä, että vainajalle oli ostettu hauta ja
että hautauskulut oli suoritettu.

Kahden päivän kuluttua kysyi maalari rouva Charmetilta, millä hän voisi
maksaa tälle kiitollisuudenvelkansa.

»On eräs mies», sanoi rouva Charmet, »joka on kuollut minulle
niinkuin tuo nainen teille. Hän makasi eräänä yönä voimattomana
minun sohvallani, kiedottuna tähän huiviin, jota säilytän kuin
pyhänjäännöstä. Jos näyttäisin hänet teille, voisitteko kuvata hänet
samassa asennossa?»

»Kyllä», vastasi taiteilija.

Kun Fernand Rocher muutaman päivän kuluttua lähti kotoaan, hiljensivät
eräät vaunut kulkuaan muutaman askeleen päässä talosta. Vaunuissa istui
maalari salaperäisen naisseuralaisensa kanssa.

»Tuossa hän on!» sanoi nainen.

Maalari loi Fernandiin tutkivan silmäyksen ja sanoi:

»Hänen piirteensä eivät katoa mielestäni.»

Kahta kuukautta myöhemmin Baccarat ilmestyi taiteilijan atelieriin. Hän
huudahti hämmästyksestä, sillä hän näki edessään Fernandin, joka makasi
sohvalla suureen, skotlantilaiseen huiviin verhottuna. Vaikutelma oli
niin täydellinen, että kuva näytti pyrkivän irti kankaalta.

»Ah, nyt saan aina nähdä sinut edessäni!» huudahti Baccarat.

Seuraavana päivänä oli kuva kadonnut atelierista, mutta maalari
löysi uunilta kirjekuoren, jossa oli kaksikymmentä tuhatta frangia
pankinseteleissä ja seuraavansisältöinen kirjelippu: »Ne, jotka
rakastavat vainajia, ovat sisaruksia. Hyvästi!»

Rouva Charmet sulkeutui joka ilta pariksi tunniksi salaperäiseen
huoneeseensa muistelemaan menneitä aikoja. Hän veti syrjään kuvaa
peittävän verhon, näki edessään nukkuvan Fernandin ja unohtui kokonaan
katselemaan sitä ainoaa olentoa, jota rakasti.

Hän tapasi kuitenkin silloin tällöin Fernandin itsensä, milloin
Kergazin hotellissa, milloin sisarensa Cerisen luona. Mutta siellä
Fernand oli Herminen onnellinen puoliso, johon hän ei rohjennut
kohottaa katsettaan. Eräänä iltana, kaksi päivää sen jälkeen, kun sir
Williams oli tavannut Jennyn, siis samana päivänä, joksi markiisitar
Van-Hop oli järjestänyt tanssiaiset, soitettiin rouva Charmetin
ovikelloa, ja hän nousi pöytänsä äärestä, jossa hän parhaillaan
oli kirjettä kirjoittamassa. Kello oli viiden tienoissa. Hän meni
työhuoneestaan salonkiin, ja palvelija ilmoitti:

»Markiisitar Van-Hop.»

Tämä nimi ei ollut hänelle tuntematon. Hän tiesi, että markiisitar
oli kaunis, rikas ja arvossapidetty nainen, ja hän ihmetteli, että
sellainen nainen tuli häntä tapaamaan. Niin, kuinka saattoikaan
olla mahdollista, että tuo niin hyveelliseksi tunnettu markiisitar
Van-Hop tuli tapaamaan katuvaa synnintekijätärtä? Selitämme asian
muutamin sanoin. Markiisitar harrasti hyväntekeväisyyttä, jaellen
vuosittain melkoisia summia köyhille. Muutamaa päivää aikaisemmin hän
oli keskustellut erään arvossapidetyn pappismiehen kanssa, joka oli
maininnut rouva Charmetin nimen ja puhunut hänestä erityisellä lämmöllä
ja kertonut muutamia piirteitä hänen nykyisestä elämästään. Tänä
aamuna oli markiisitar saanut kirjeen, joka johti hänen ajatuksensa
rouva Charmetiin. Muuan nuori nainen, joka oli turmion partaalla
ja horjui itsemurhan ja paheellisen elämän välillä, pyysi tässä
kirjeessä markiisittarelta apua. Tämä nuori nainen, jota markiisitar ei
lainkaan tuntenut, asui vain muutaman askeleen päässä hänen talostaan,
Beaujon-kadulla. Markiisitar oli jo aikaisemmin ajatellut, että rouva
Charmet voisi auttaa häntä jakamaan niitä rahoja, jotka hän oli
määrännyt tarvitsevia varten.

Emme tällä kertaa ryhdy tarkemmin selostamaan näiden naisten
ensimmäistä keskustelua, jotka hyväntekeväisyys oli johtanut
yhteen. Rajoitumme vain mainitsemaan, että se sattui perjantaina,
samana päivänä, jolloin Cherubinin oli määrä tulla esitellyksi
markiisittarelle.




VIII

VAN-HOPIN VIERAAT


Hetken kuluttua markiisitar Van-Hopin käynnin jälkeen rouva Charmetin
luona meni muuan hienostipuettu herrasmies Chaussée-d'Antin-kadun
45:een ja kysyi ovenvartijalta, oliko majuri Carden kotona. Saatuaan
myöntävän vastauksen hän nousi ripein askelin ensimmäiseen kerrokseen
ja soitti ovikelloa.

»Kenen saan ilmoittaa?» kysyi palvelija, joka avasi oven.

»Herra Cherubinin», vastasi tulija.

Tämä Herttasotamies-kerhon jäsen, jota kauneutensa vuoksi nimitettiin
Cherubiniksi, tuli nyt sen henkilön luo, jota Rocambole oli kokouksessa
puhutellut majuriksi.

Cherubin meni pienen salongin poikki tupakkahuoneeseen. Täällä
majuri Carden mukavasti loikoili leposohvalla poltellen aitoa
havannalaissikaaria. Majuri oli noin viidenkymmenen vuoden vanha,
jonka uljasta, sotilaallista ryhtiä ei salannut hänen siviilipukunsa,
jota monet ulkonaiset ritarimerkit koristivat. Hän oli ollut
sotapalveluksessa Preussissa, Venäjällä, Espanjassa ja Portugalissa.
Kolme vuotta hän oli asunut Pariisissa, jossa hän vuosittain menetti
noin kolmekymmentätuhatta frangia ja toisinaan voitti muutamia
satoja louisdoreja pelissä. Hän oli varsin tervetullut vieras
ylhäisöpiireissä. Mitä hänen varallisuuteensa tulee, oli se niitä
arvoituksia, joita Pariisin ylhäisessä maailmassa ei milloinkaan
yritetäkään ratkaista. Oli samantekevää, oliko hän rikas vai köyhä. Hän
eli ylellisesti, maksoi laskunsa, asui komeassa huoneistossa ja piti
kolmea rotuhevosta. Enempäähän ei sopinut vaatiakaan.

Kun Cherubin astui huoneeseen, ojensi majuri hänelle kätensä sanoen:

»Hyvää iltaa. Täsmällisyys on korvaamaton hyve. Istukaa. Meillä on
vielä aikaa polttaa sikaari. Markiisinhan luo ei tule montakaan
vierasta ennen puolta yötä. Jos menemme hänen luoksensa puoli
yhdentoista aikaan, tapaamme hänet melkein yksinään. Siihen aikaan
onkin edullisinta esitellä teidät markiisittarelle.»

Cherubin istuutui tarjottuun nojatuoliin.

»Mutta tottakin», jatkoi majuri, »mikä onkaan nimenne, rakastettava
ystäväni? Cherubin on epäilemättä perin mairitteleva nimi ja sopii
mainiosti, kun ajattelee niitä urotöitä, jotka sen teille ovat
hankkineet, mutta se ei ole sovelias hienossa maailmassa.»

»Nimeni on Oscar Verny», vastasi nuori herra.

»Oletteko ollut upseeri?»

»En, herra majuri.»

»Kysyn sitä vain välttääkseni puhumasta tyhmyyksiä myöhemmin. Mutta
muuten on teillä, jumala nähköön, kasvot, joilla käy tekeminen
valloituksia naismaailmassa.»

Cherubin kumarsi.

»Mutta», puheli majuri edelleen, »rakkausasioissa ei riitä se,
että on kauniit kasvot. Liian kauniin miehen on voitettava eräitä
ennakkoluuloja, kun on kysymys älykkäästä naisesta, ja markiisitar
on...»

»Kyllä ymmärrän», keskeytti Cherubin hänet, »mutta olkaa huoleti.»

Cherubinin varma äänensävy rauhoitti majuria, joka tyytyi vain
nyökkäämään myöntävästi.

»Mutta malttakaahan», sanoi Cherubin, »tahtoisin kysyä teiltä jotakin,
herra majuri. Mitä te ajattelette meidän seurastamme?»

»Pelkkää hyvää.»

»Se ei ole riittävä vastaus. Tahdon tietää, mitä voimme menettää tässä
asiassa. Sillä minun täytyy myöntää kulkevani kuin sokkona, enkä tiedä,
oletteko tekään saanut parempia tietoja kuin minä...»

»Anteeksi», sanoi majuri, »olkaahan ystävällinen ja selittäkää hiukan
tarkemmin, herra Cherubin.»

»Hyvä», vastasi Cherubin, »kuinka olette tullut kerhon jäseneksi?»

»Kuten tekin, markiisi de Camboldin välityksellä.»

»Ettekö tunne sen ylintä päällikköä?»

»En», vastasi majuri vakuuttavasti.

»Ettekä luule, että menettelemme kevytmielisesti?»

»Kuinka niin?»

»Totellessamme aivan tuntematonta.»

»Mitä se haittaa, kunhan hän vain täyttää omat sitoumuksensa niinkuin
tähän saakka?»

»Mutta emmekö pelaa liian korkeata peliä?»

»Emme minun mielestäni. Meidän toimintamme ei ole vaarallista, eikä
poliisi voi juuri millään tavoin sekaantua siihen. Olemme rakastettavia
ja meistä pidetään...»

Majuri hymyili, katsoi Cherubiniin ja kysyi:

»Onko siinä jotakin pahaa?»

»Ei minun tietääkseni.»

»Nyt tahtoo sallimus, että toimintamme saa surulliset seuraukset.
Olemme hieman avomielisiä, ja jos sattuu jokin onnettomuus, niin mitä
se todistaa? Onko se mikään rikos, josta laki voisi meitä rangaista?»

»Olette oikeassa», myönsi Cherubin.

»Minä en tosin tiedä», lopetti majuri, »mitä tehtäviä muille
virkaveljillemme on uskottu, mutta siitä olen varma, etteivät he
joudu mihinkään vaaraan. Ei kukaan voi todistaa, etten olisi tuntenut
teitä ennen. Olemmehan voineet tavata toisemme jossakin kylpypaikassa
tai salongeissa. Te olette mielestäni kelpo mies, enkä sentähden ole
epäröinyt esitellä teitä markiisittarelle. Jos nyt sattuisikin, että
markiisitar rakastuu teihin ja te häneen — kuka sille mitään mahtaa? Ei
markiisittaren mieskään voi olla siitä minulle vihoissaan.»

»Ei tietenkään teille, mutta minulle kyllä.»

»Ei teillekään. Te ette ole markiisin ystävä, eikä teistä sentähden
voi sanoa, että olisitte pettänyt häntä. Markiisilla on oikeus tappaa
teidät, mutta se ei kuulu tuomioistuimelle eikä markiisikaan halua
vedota poliisiin asiassa. Korkeintaan voitte saada kaksintaistelun
niskoillenne.»

»Hyvä! Siinä tapauksessa lähtekäämme heti», sanoi Cherubin
kylmäkiskoisesti.

Majuri soitti luokseen palvelijan ja sanoi hänelle:

»Jean, käske valjastamaan.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat markiisitar Van-Hopin asuntoa
kohti, Champs-Elysées-kadun päähän. Kello puoli yhdentoista aikaan
he tulivat hotelliin, jossa kaikki jo oli valmiina loistavaa juhlaa
varten. Mutta vain harvoja vieraita oli vasta koolla. Kymmenkunta
henkeä oli markiisittaren ympärillä hänen budoaarissaan toisessa
kerroksessa, salin viereisessä, jossa markiisi otti vastaan vieraat
sitä mukaa kuin nämä tulivat.

Markiisi oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, vaikkei näyttänyt kuin
noin kolmenkymmenen viiden vanhalta. Hän oli kookas ja lihavahko
ja näytti sellaiselta, joka helposti voi saada halvauksen. Hän oli
vaaleaverinen, hiukan punakka, ja hänellä oli kauniit, siniset silmät.
Hänen hymynsä ja katseensa oli lempeä, mutta tarkemmin katsellessa
tätä miestä, joka oli vankka kuin Herkules, ja hänen kulmakarvojaan,
jotka olivat kasvaneet melkein kiinni toisiinsa, saattoi heti päättää,
että hän helposti voi raivostua aivan silmittömästi. Herra Van-Hop
oli hyväluontoinen, rohkea, rehellinen ja hellä, mutta äärettömän
mustasukkainen, ei niinkuin mies, joka luulee olevansa petetty, vaan
joka pelkää siksi tulevansa.

Tämä mustasukkaisuus katkeroitti hollantilaisen pankkiirin muuten niin
rauhaisan ja onnellisen elämän, sitäkin enemmän, kun hän teki kaikkensa
tämän heikkoutensa salaamiseksi ja koetti alati näyttää olevansa
peräti vapaa mustasukkaisuudesta. Sentähden hän pani toimeen juhlia ja
kävi usein vaimonsa kanssa seurapiireissä ja teattereissa. Kesäisin
he oleskelivat jossakin tunnetussa kylpypaikassa, ja talvella heidän
salonkinsa oli eräänlainen puolueeton alue, jossa Seinen kummallakin
puolen asuvan Pariisin ylhäisön jäsenet kohtasivat toisensa markiisin
keskiviikko-kutsuissa.

Tänä iltana, kun majuri ja Cherubin astuivat sisään, seisoi markiisi
puhellen erään noin seitsemänkymmenen vuoden ikäisen miehen kanssa,
joka ilmeisesti tahtoi näyttää pariakymmentä vuotta nuoremmalta. Se
oli Château-Maillyn herttua. Hän oli ollut ratsuväen kenraali, oli
kookas ja roteva varreltaan ja oli nuorena ollut kaunis mies. Mutta se
kummitteli vielä vanhuudessakin hänen mielessään, ja hän kuvitteli,
että häntä vieläkin voitiin rakastaa hänen itsensä vuoksi. Sentähden
hän huolellisesti mustasi hiuksensa ja partansa ja piti kureliiviä.
Sitäpaitsi tekivät lukuisat ritarimerkit, jotka koristivat hänen
rintaansa, hänet perin muhkean näköiseksi.

Herttua ja hänen ystävänsä alkoivat kävellä edestakaisin suuressa
salongissa, joka oli melkein tyhjä, ja tulivat budoaarin ovelle.
Budoaarissa markiisitar istui ensiksi saapuneiden vieraiden
ympäröimänä. Sohvassa, markiisittaren vieressä, istui nainen, joka
etäämpää näytti tavattoman kauniilta. Ensi silmäykseltä oli mahdoton
päättää, oliko hän viidenkolmatta vai neljänkymmenen vuoden ikäinen.
Tämä nainen, joka leikitteli viuhkallaan viehättävästi kuin espanjatar
ja jonka liikkeet ja hymyily olivat hurmaavat, oli rouva Malassis,
markiisitar Van-Hopin paras ystävätär. Joka kerta, kun markiisi ja
herttua astellessaan salongissa tulivat budoaarin ovelle, vaihtoivat
vanha herttua ja rouva Malassis salaisia silmäyksiä.

Majuri astui sisään, meni markiisin luo ja puristi tämän kättä tavalla,
joka selvästi ilmaisi hänen olevan Van-Hopin erityisessä suosiossa.

»Paras markiisi», sanoi hän, »sallikaa minun esitellä teille eräs
ystäväni, herra Oscar de Verny.»

Cherubin kumarsi markiisille. Mutta tämä, joka juuri aikoi
lausua jonkun tavanmukaisen kohteliaisuuden, alkoi äkkiä vavista
nähdessään Cherubinin, jonka kauneus heti oli herättänyt hänen
mustasukkaisuutensa. Mutta majuri ja Cherubin menivät heti edelleen,
jotteivät häiritsisi markiisin ja herttuan keskustelua. Kun majuri ja
Cherubin astuivat budoaariin, kuunteli rouva Van-Hop parhaillaan erästä
juttua, jota rouva Malassis kertoi niin hauskasti, että markiisitar
purskahti helisevään nauruun. Hänen vieressään seisoi kookas, nuori
mies, noin kahdeksankolmatta ikäinen, jonka vakavuus oli jyrkkänä
vastakohtana yleiselle hilpeydelle. Tämä mies, jonka koko olemuksessa
oli jotakin ylhäisen arvokasta, oli Château-Maillyn herttuan
veljenpoika. Hän kuunteli rouva Malassisin juttua hymähtämättäkään,
silloin tällöin vain puristaen huulensa halveksivasti yhteen. Hänen
takanaan seisoi mies, jonka omituiset kasvot ja eriskummainen puku
eivät vielä olleet ehtineet herättää kaikkien huomiota. Siihen oli
oikeastaan syynä rouva Malassisin mielenkiintoinen, hupaisa juttelu,
jota kaikki tarkkaavasti kuuntelivat. Hänen kasvonsa olivat melkein
kuparinpunaiset, hänen punainen tukkansa ulottui melkein hartioille
saakka, korvissa hänellä riippui kultarenkaat, ja paidan rinnusta ja
sormia koristivat timanttinapit ja -sormukset. Muuten hänellä oli
yllään sininen takki ja nankkinihousut, ja leuka melkein hävisi suureen
kaulahuiviin. Tuskin tarvinnee mainita, että hän oli englantilainen.
Hänen nimensä oli sir Arthur Collins. Saman päivän aamuna hän oli
ilmestynyt markiisi Van-Hopin luo esittäen suosituskirjeen ja
kreditiivin arvossapidetyltä lontoolaiselta toiminimeltä Fly, Bower
& C:o. Markiisi oli maksanut sir Arthurille osoituksen määrän,
kymmenentuhatta puntaa, ja kutsunut hänet luokseen illalla. Sir Arthur
oli saapunut täsmälleen kello kymmenen, puhunut kauan markiisin kanssa,
joka silloin vielä oli yksin, ja sitten siirtynyt syrjään, kun vieraita
oli alkanut tulla lisää.

Kun rouva Malassis päätti juttunsa, kosketti sir Arthur kreiviä
olkapäähän. Kreivi katsahti taakseen ja kummastui nähdessään tuon
oudostipuetun miehen.

»Anteeksi, herra kreivi», sanoi sir Arthur puhtaimmalla
ranskankielellä, vaikka tosin korostaen englanniksi, »tahtoisin
hetkisen keskustella kanssanne.»

Kreivi seurasi uteliaana englantilaista erääseen salin sopukkaan.

»Herra kreivi», alkoi englantilainen, »te näette minut ensi kerran ja
pidätte ehkä minua vähän tungettelevana.»

»En ensinkään, mylord», vastasi kreivi kohteliaasti.

»Se oli liikaa, herra kreivi», vastasi englantilainen, »minä en ole
loordi, vaan yksinkertaisesti gentlemanni. Aioin puhua teille eräästä
henkilöstä, joka on täällä, näissä kutsuissa, ja jonka suhteen te
varmaankaan ette ole välinpitämätön. Mitä te arvelette tuosta naisesta,
joka äsken huvitti vieraita jutuillaan?»

Kreivi säpsähti ja vastasi:

»Minäkö? En yhtään mitään.»

»Hän on kaunis», jatkoi sir Arthur.

»Hän on neljänkymmenen vuoden vanha...»

»Kolmenkymmenkuuden, herra kreivi.»

»Olkoon niin. Entä sitten?»

»Teidän setänne», jatkoi sir Arthur kylmästi, »ei ole samaa mieltä,
kuin te häneen nähden; sitä todistaa parhaiten se, että rouva
Malassis, erään entisen hajuvesikauppiaan leski, jonka maine on varsin
epäilyksenalainen, kuukauden kuluessa on Château-Maillyn herttuatar.»

Kreivi kalpeni ja puri huultaan.

»Tiedän hyvin, ettei tämä ole teille mikään uutinen ja että olette jo
kauan aavistanut sitä, voimatta sitä kuitenkaan estää, mutta antakaahan
minun puhua suuni puhtaaksi. Herttualla on melkoinen omaisuus,
jonka perijä te olette, mutta joka nyt esiintyy rouva Malassisille
morsiuslahjana. Kun minä olen ryhtynyt puhumaan teille tästä ikävästä
asiasta, teen sen siksi, että kenties...»

»Kenties...» toisti kreivi kiihkeästi.

»Siksi, että kenties», jatkoi englantilainen verkalleen, »olen ainoa
ihminen koko maailmassa, joka voin estää rouva Malassisin avioliiton ja
pelastaa mainitsemani omaisuuden teille.»

»Tekö?» huudahti kreivi.

»Juuri minä», vastasi sir Arthur Collins tyynesti.

Samalla hetkellä ilmoitti palvelija herra ja rouva Rocherin.

Sir Arthur katseli yhä tarkkaavasti nuorta kreivi de Château-Maillya,
joka mutisi:

»Tekö?»

»Herra kreivi», sanoi englantilainen, »minä olen tullut Pariisiin
nimenomaan tämän asian tähden. Mutta aikeeni voivat estyä, jollette te
suostu ehdotukseeni.»

»Ahaa, minä alan ymmärtää», sanoi kreivi. »Te tahdotte esittää minulle
liikeasioita.»

»Ehkäpä kyllä. Mutta tässä ei ole kysymys rahoista.»




IX

JUONIEN KEHITTELYÄ


Nämä sanat kuullessaan kreivi joutui sanattomaksi. Hän ei voinut
käsittää englantilaisen tarkoitusta.

Sir Arthur istahti levollisesti sohvaan, heitti huolettomasti toisen
jalkansa toisen päälle ja kuiskasi:

»Jos teiltä vaadittaisiin miljoona siitä, että saisitte haltuunne
herttuan omaisuuden, suorittaisitteko sen?»

»Ilomielin, hyvä herra.»

»Olkaa huoleti, minä en vaadi sitä. Tahdoin vain tietää, mihin
uhrauksiin olisitte valmis, jos saavuttaisitte lupaamani päämäärän...
Teidän setänne on rakastunut vanhus, jolla sitäpaitsi on taipumusta
halvaukseen.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi nuori mies kalveten.

»Tarkoitan, että setänne voisi saada halvauksen, ellei hänen häistään
tulisikaan mitään. Hän on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ja niin
ollen sokea ja kuuro kaikelle, mitä voitaisiin esittää tämän avioliiton
estämiseksi. Rouva Malassisin elämä on ollut kaikkea muuta kuin
mallikelpoista, mutta hän on siksi älykäs, että se kävisi vaikeaksi
todistaa. Olisi turha vaiva kertoa herttualle mitään sellaista.»

»Sen tiedän», vastasi kreivi.

»Herttualle eivät siis kelpaa muut kuin aivan kouraantuntuvat ja
silminnähtävät todisteet. Sellaista todistetta ei vielä ole, mutta minä
huolehdin siitä, että sellaisia saadaan.»

»Tekö!» huudahti kreivi hämmästyneenä.

»Niin, minä! Ja kun herttua on sen todisteen edessä, on hän pitävä
rouva Malassisia maailman viheliäisimpänä naisena. Ajatelkaa sitäkin,
että setänne ruumiinrakenne on sellainen, että hän helposti voisi
kuolla oltuaan viikon naimisissa.»

»Hyvin todennäköistä», vastasi kreivi.

»No niin. Silloin käsitätte myöskin, että te liiallisella
hienotunteisuudellanne häntä kohtaan samalla kertaa olette aiheuttanut
hänen kuolemansa ja saattanut itsenne perinnöttömäksi sallimalla hänen
solmia arvottoman avioliiton. Teidän on siis tehtävä jokin päätös,
sillä minä en usko, että te ajattelette hankkia rouva Malassisille
hänen uneksimansa onnen.»

Kreivi katsoi sir Arthuriin hetken ja sanoi:

»No hyvä, jos minä annan teille täydet valtuudet, mitä sitten haluatte
korvaukseksi, koska ette välitä rahoista?»

Sir Arthur katsoi nuorta kreiviä tiukasti silmiin sanoen:

»Hyvä herra, eräs nainen on kohdellut minua halveksivasti. Hän on
rikas, kaunis ja yleisesti arvossapidetty. Häneltä ei puutu mitään,
mikä voi panna teidän asemassanne olevan miehen pään pyörälle. Noniin.
Jos lupaatte kunniasanallanne tekevänne kaiken voitavanne saadaksenne
hänet rakastamaan itseänne...»

»Teilläpä on omituinen kostotapa», sanoi kreivi.

»Olen englantilainen», vastasi sir Arthur kuivasti, ja jatkoi: »Sinä
päivänä, jona tämä nainen rakastaa teitä, on Château-Maillyn herttuan
omaisuus oleva teidän.»

»Hyvä herra», sanoi kreivi, »te esitätte perintöni pelastamiseksi
ehtoja, joihin kuka nuori mies tahansa minä aikana hyvänsä varsin
kernaasti suostuisi. Mutta kaikki mahdollisuudet tulee ottaa lukuun.
Tuo nuori nainen...»

»On itse hyveellisyys», sanoi sir Arthur. »Tehtävä, joka teidän tulee
suorittaa, ei totisesti ole helppo, mutta jos vain itse tahdotte...»

»Totta kyllä», sanoi kreivi, »mutta se vaatii aikaa, puoli vuotta
ehkäpä kokonaisen vuodenkin; entä jos setäni sillä välin ehtii mennä
naimisiin?»

»Te olette kunnian mies», sanoi sir Arthur; »kun te jotakin lupaatte,
pidätte sen myöskin. Luvatkaa minulle, että pyritte päämääräänne
vähentymättömällä tarmolla, vaikkakin minä olisin estänyt setänne
avioliiton, ennenkuin te olette saanut tehtävänne suoritetuksi.»

»Siitä annan teille kunniasanani pantiksi», sanoi kreivi, »mutta
entä jos minulla kaikista ponnistuksistani huolimatta ei olisikaan
menestystä?»

»Jos niin tapahtuu, mitä en kuitenkaan usko, luvatessani auttaa teitä,
niin olen valmis luopumaan kostostani.»

»Siinä tapauksessa», sanoi kreivi, »suostun ehdotukseenne.»

»Hyvä», sanoi sir Arthur. »Pyydän teiltä enää vain yhtä. Muistakaa,
että tämä salainen liittomme ei saa joutua ainoankaan ihmisen tietoon,
sillä vähäisinkin vihjaus siitä voisi tuhota kaikki ja pakottaa minut
poistumaan Pariisista.»

»Mutta sallitteko nyt minun kysyä», sanoi kreivi, »kuka tuo nainen on?»

»Malttakaa!» vastasi sir Arthur. »Todennäköisesti tänä iltana täällä
kaksi herrasmiestä haastaa toisensa kaksintaisteluun ja teidän tulee
joutua tapauksen todistajaksi. Toinen näistä miehistä on tuon naisen
puoliso.»

»Ahaa, vai niin!» virkahti kreivi.

»Siitä hetkestä saakka täytyy teidän olla hyvin huomaavainen tuota
naista kohtaan, sillä luultavasti hänen miehensä poistuu täältä ilman
häntä.»

Samassa kello löi yksitoista budoaarissa, ja ensimmäisen valssin
sävelet alkoivat kuulua.

»Näkemiin», sanoi englantilainen, »tapaamme toisemme pian.»

Hän meni pelihuoneeseen, missä vieraat alkoivat kokoontua whistipöytien
ympärille, ja nuori kreivi poistui tanssisaliin. Markiisitar nousi ja
tarttui erään herrasmiehen käsivarteen, mutta samassa majuri Carden
lähestyi häntä ja esitti hänelle Cherubinin eli oikeammin Oscar de
Vernyn. Toisin ajoin elämämme varrella valtaa meidät milloin mikäkin
eriskummainen aavistus. Nähdessään tuossa nuoren kainon näköisen miehen
joutui kreolitar oudon tunteen valtaan. Hänestä tuntui, että tämä outo
mies, joka aivan seuraelämän sovinnaistapojen mukaisesti esiteltiin
hänelle hänen omassa salongissaan, tulisi tavalla tai toisella
vaikuttamaan hänen elämänsä kulkuun. Hän tarttui erästä vanhempaa
herraa käsipuolesta, sanoen:

»Tahdotteko tanssia kanssani?»

Majuri kuiskasi Cherubinille:

»Meidän salaperäinen päällikkömme ei ole erehtynyt otaksuessaan, että
teidän kauniit kasvonne tekisivät vaikutuksensa. Markiisitar on jo
hämmentynyt ja hänen miehensä mustasukkainen.»

»Niinkö luulette?» kysyi Cherubin.

»Uskomatonta, mutta totta», jatkoi majuri. »Markiisitar seurustelee
mitä miellyttävimpien ihmisten kanssa ja kohtelee heitä kaikkia täysin
välinpitämättömästi, mutta teidät nähdessään hän kalpeni ja joutui
hämilleen.»

»Olen usein huomannut», vastasi Cherubin, »että minulla on yllättävä
vaikutus naisiin heti ensi tapaamalta.»

Majurin ja herra Cherubinin näin puhellessa katseli nuori kreivi
Château-Mailly salissa ympärilleen löytääkseen naisten joukosta
tanssitoveria. Silloin hän huomasi rouva Rocherin. Fernand ja hänen
vaimonsa olivat ensi kertaa tanssiaisissa markiisittaren luona, jonka
he edellisenä kesänä olivat tavanneet Vichyssä. Herra de Château-Mailly
ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Hermineä. Hän huomasi tämän
hurmaavaksi ja esitytti itsensä. Hermine oli, kuten tiedämme, hyvin
kaunis ja tanssi erinomaisesti. Kreivi rakasti suuresti romanttista
saksalaista valssia. Kaksikymmentä minuuttia hän tanssi nuoren rouvan
kanssa ja unohti sinä aikana hetkeksi tuon omituisen miehen, jonka
kanssa hän vastikään oli keskustellut ja tehnyt liiton. Valssin
viimeisten sävelten vaiettua kreivi vei Herminen hänen paikalleen.

— Totisesti, — ajatteli kreivi, — hän on hurmaava, ja jos tämä
sattumalta on se nainen, jota minun on mielisteltävä, teen arvelematta
kaikkeni saadakseni periä setäni.

Näin mietiskellessään hän etsi katseillaan sir Arthuria, mutta tämä
ei ollut tanssisalissa. Hän seisoi eräässä pelihuoneen nurkassa
lähellä tyhjää whistipöytää. Hän näytti kerrassaan palavan halusta
päästä pelaamaan. Eräs nuori mies, lornetti silmässä ja pää ylpeästi
pystyssä, astui samassa hänen ohitseen. Tämä nuori mies, joka ensi
kertaa oli markiisitar Van-Hopin luona, oli nimeltään varakreivi de
Cambold ja hänet oli esittänyt markiisittarelle muuan ulkomaalainen
tuttava. Hänen kerrottiin elävän erittäin ylellisesti ja pitävän
kauniita hevosia ja loisteliasta asuntoa Faubourg Saint-Honoréssa. Hän
pysähtyi whistipöydän luo, otti korttipakan ja levitteli oikealle ja
vasemmalle, ikäänkuin olisi ollut pankin pitäjänä »sotamies»-pelissä.
Sir Arthur lähestyi häntä ja tervehti hitaanluontoisesti kuten ainakin
englantilainen.

»Hyvä herra, ettekö tahtoisi pelata gentlemannin kanssa, jolla on halu
pelata, mutta joka ei löydä toveria», kysyi hän.

Varakreivi de Cambold kumarsi, istuutui ja heitti huolettomasti viisi
louisdoria pöydälle. Englantilainen istui myöskin, avasi lompakkonsa ja
otti esille viiden punnan setelin. He pelasivat kaikessa hiljaisuudessa
écartéta. Pöytä oli eräässä nurkassa, jossa ei vielä ollut kuin
muutamia vieraita, sillä useimpien huomio oli kiintynyt erääseen
pöytään, jossa pelattiin whistiä viiden louisdorin panoksella. Molemmat
pelaajat voivat niin ollen keskustella tarvitsematta pelätä kenenkään
kuulevan. Yhtäkkiä sir Arthur Collins sanoi murtamatta enää englanniksi:

»Totta totisesti, Rocambole, sinä olet kuin aito maailmanmies sanan
täydessä merkityksessä.»

»Pyh! Täytyy ainakin yrittää», sanoi varakreivi de Cambold. »Mutta
te, herra kapteeni», jatkoi hän ihailevasti, »te olette tyypillisin
englantilainen, mitä olen eläissäni tavannut. Teidän oivallinen
ihovärinne, peruukkinne ja sisäänpainunut vatsanne tekevät teidät niin
toisennäköiseksi, etten minäkään olisi tuntenut teitä, ellen olisi
nähnyt teidän pukeutuvan.»

Parooni sir Williams — sillä hän tämä englantilainen oli — hymyili.

»Varmaa on», sanoi hän, »ettei veljeni, ihmisystävä, joka tunsi minut,
kun taistelin Bastienin kanssa, tuntisi minua tänään.»

»Milloin alamme?» kysyi Rocambole.

»Hiisi vieköön», vastasi sir Williams, »on odotettava, kunnes sopiva
tilaisuus ilmaantuu. Eikä meidän muuten tarvitse kauankaan odottaa.
Turkoosi on saanut minulta ohjeensa. Hän on asettunut asumaan
Moncey-kadun pikku hotelliin ja osaa jo osansa ulkoa. Entä sinä?»

»Minä», vastasi Rocambole, »tunnen juonen täydellisesti ja tiedän
kykeneväni työntämään tuuman verran terästä vastustajani ruumiiseen
yhtä varmasti kuin tiedän, että sir Williams on sama henkilö kuin sir
Arthur Collins.»

»Mutta älä missään nimessä unohda, mihin paikkaan sinun on häntä
pistettävä. Ei sovi tehdä tyhmyyksiä, kun on kysymys miljoonista.»

»Olkaa huoleti, setä.»

»Täällä aiotaan pelata 'sotamiestä' tänä iltana», sanoi parooni.
»Markiisi sanoi sen minulle äsken. Ystävämme on pelaaja ja haluaa olla
mukana. Saat näyttää hänelle, mihin kelpaat.»

»Saattepa nähdä, etten hairahdu osastani», vakuutti Rocambole. Sir
Arthur ilmoitti pistemääränsä, löi esiin kuninkaan, ja varakreivi de
Cambold pisti viisi louisdoria taskuunsa. Samalla järjestettiin kuntoon
pöytä »sotamies»-peliä varten, ja markiisi Van-Hop tuli englantilaisen
luo sanoen:

»Tahdotteko liittyä peliin, my dear sir?»

»Yes», vastasi sir Arthur ja nousi.

Joukko pelaajia oli kokoontunut pöydän ympärille, muiden muassa Fernand
Rocher ja nuori kreivi Château-Mailly. Arvanvedossa joutui Rocambole
pankinpitäjäksi. Hän kumarsi, otti kortit ja heitti kaksi louisdoria
pöydälle sanoen:

»Hyvät herrat, minä en milloinkaan voita kahta kertaa perätysten.
Saattepa nähdä, että kohta saan luovuttaa kortit.»

Mutta varakreivi erehtyi. Hän käänsi kortit ja sai ässän joka puolelle.

»Hyvä», sanoi hän välinpitämättömästi, »minä jatkan.»

Muuan herroista vastasi. Varakreivi voitti taaskin ja hoiti pankkia
jatkuvalla onnella. Lopuksi oli pöydällä kuusikymmentäneljä louisdoria.

»_Bravo!_» kuuli hän englantilaisen sanovan.

Pankinpitäjä käänsi esiin kaksi sotamiestä ja sanoi hymyillen:

»Kunniani kautta, hyvät herrat, tällaista onnea minulla ei ole
milloinkaan ollut, enkä sen vuoksi luovuta pankkia. Panen peliin minkä
määrän vain tahdotte. Tässä on satakaksikymmentäkahdeksan louisdoria,
ja panen enemmänkin, jos haluatte.»

Varakreivi otti soman shekkikukkaron, jonka silmuista kultarahat
kimaltelivat, ja asetti sen eteensä pöydälle.

»Minä vastaan koko määrän», sanoi joku pöydän päässä.

Varakreivi katsahti sinnepäin ja näki Fernand Rocherin, joka oli
ottanut esiin kukkaronsa aikoen pelata pankinpitäjää vastaan. Mutta
Rocambole laski kortit pöydälle ja sanoi kylmästi:

»Minä luovutan pankin.»

Nämä sanat sanottiin niin hävyttömällä äänellä, että Fernand Rocher
huudahti:

»Hyvä herra, mitä tämä merkitsee?»

»Anteeksi», vastasi Rocambole antaen kortit vierustoverilleen sir
Williamsille, »minä käytän vain oikeuttani enkä halua jatkaa enää.»

»Kymmenen sekuntia sitten te selititte vielä haluavanne pitää kaikki»,
huomautti Fernand Rocher vaivoin kyeten hillitsemään närkästystään.

»Olen muuttanut mieltäni», sanoi Rocambole rauhallisesti ja poistui
peliseurasta, jossa tämä sananvaihto oli herättänyt kiusallista
huomiota.

Mutta pelaajat eivät häiriytyneet siitä sen enempää. Rocambole
oli oikeastaan vain käyttänyt oikeuttaan, ja muuten näytti siltä,
että hän tosiaankin oli aavistanut oikein, sillä pankki hävisi
seuraavan panoksen. Mutta samassa sir Williams loi nuoreen kreivi
Château-Maillyyn merkitsevän silmäyksen, josta kreivi ymmärsi
englantilaisen ennustaman kohtauksen olevan tulossa. Kreivi kumartui
sir Arthuriin päin kysyen:

»Kuka tuo nuori mies oli, joka luopui pelistä?»

»Varakreivi de Cambold.»

»Entä tuo toinen?»

»Toinen», kuiskasi sir Arthur, »on herra Fernand Rocher. Hän on
äskeisen tanssitoverinne mies. Joko oivallatte asian?»

»Kyllä», mutisi kreivi.




X

VÄLIKOHTAUS TANSSIAISISSA


Fernand Rocherkin oli poistunut pelipöydästä ja seurannut varakreivi de
Camboldia, joka oli siirtynyt pieneen, melkein tyhjään salonkiin.

»Anteeksi, hyvä herra», sanoi Fernand, »sallikaa minun pyytää teiltä
selitystä.»

»Olkaa hyvä», sanoi Rocambole asettaen monokkelin silmäänsä ja katsoen
häneen hävyttömästi.

»Hyvä herra», jatkoi Fernand kiihtyen, »tahtoisitteko sanoa minulle,
missä te tavallisesti pelaatte äskeistä peliä?»

»Seurapiireissä», vastasi Rocambole kuivakiskoisesti.

»Siinä tapauksessa ette varmaankaan paremmissa piireissä, sillä minulla
ei ole ollut kunniaa tavata teitä ennen.»

»Totta kyllä. Ajattelin juuri, etten ole aikaisemmin nähnyt teitä.
Tunnen hiukan kasvonpiirteitä, ja koska peli on minulle samaa kuin
kaksintaistelu, on minulla tapana ennen taistelun alkua tutkia
vastustajani piirteitä.»

»Entä sitten?» kysyi Fernand.

»No niin», vastasi Rocambole naurahtaen hävyttömästi. »Huomaatte kai,
etten ole ollut tyytyväinen tutkisteluni tulokseen, koska luovuin
ottelusta.»

Fernand tarttui vimmastuneena varakreiviä käsivarteen ja huudahti:

»Korttinne, hyvä herra! Huomenna kello seitsemän Boulogne-metsässä.»

»Hyvä herra», vastasi Rocambole rauhallisesti, »sallikaa minun
huomauttaa teille, että ennenkuin pyytää toisen korttia, tulee antaa
omansa.»

»Olette oikeassa», sanoi Fernand ja antoi hänelle korttinsa.

Rocambole otti sen, tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja luki:

    Herra Fernand Rocher
    d'Isly-katu n:o 5.

Ivallinen hymy väikkyi Rocambolen huulilla.

»Hyvä herra», sanoi hän, »olen italialainen, nimeni on varakreivi de
Cambold, ja minun maassani aatelismiehillä ei ole tapana taistella
aatelittomien kanssa. Mutta koska nyt olemme Ranskassa...»

»Riittää!» sanoi Fernand. »Huomenna kello seitsemän.»

»Anteeksi», keskeytti varakreivi de Cambold hänet, »kun poistun täältä
tänä iltana, odottaa minua postivaunu, jolla lähden Italiaan. Jos
teillä on halua tapella, niin tehkäämme se heti. Aseita saamme kyllä ja
sopivan paikan löydämme satasen askelen päästä täältä.»

»Olkoon niin», sanoi Fernand.

»Ja», lisäsi Rocambole, »jos rouvanne on täällä tanssiaisissa, niin
ehkä ilmoitatte hänelle poistuvanne pariksi tunniksi.»

»Miksi niin?»

»Siksi, että te ette enää palaa tänne. Tiedän varmasti tappavani
teidät.»

Fernand kohautti olkapäitään ja sanoi:

»Tulkaa!»

»Hyvä herra», sanoi Rocambole poistuessaan Fernandin kanssa salista,
»kello on nyt kaksi, ja jos ette tahdo lähteä minun tai omaan
klubiinne, luulen olevan parasta hankkia kaksi todistajaa täältä.»

»Kuten haluatte», sanoi Fernand.

Mutta ollen ensi kertaa Van-Hopin kutsuissa Fernand ei tavannut ketään
tuttavaa, jota olisi voinut pyytää sekundantikseen ja oli sentähden
hiukan ymmällä, kun hän kohtasi majuri Cardenin. Majurin avomieliset
kasvot ja sotilaallinen olemus rohkaisivat Fernandia. Hän meni tämän
luo ja sanoi:

»Olette ollut sotilas, hyvä herra.»

»Koko elämäni ajan.»

»Siinä tapauksessa ette kieltäne minulta apuanne.»

»Puhukaa vain, hyvä herra», sanoi majuri kohteliaasti.

»Minua on törkeästi loukattu», sanoi Fernand. »Vastustajani matkustaa
pois varhain huomenaamulla ja suostuu antamaan minulle hyvitystä vain
sillä ehdolla, että taistelemme heti.»

»Ja te siis haluaisitte minua sekundantiksenne?» kysyi majuri niin
viattoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen
nyt juuri ilmestyneen näkyviin esittämään osaansa kohta alkavassa
näytelmässä.

»Aivan niin, hyvä herra», vastasi Fernand, »vaikkei minulla olekaan
kunnia tuntea teitä.»

»Olen markiisin ystävä», sanoi majuri, »ja minä tiedän, että hän kutsuu
luokseen vain gentlemanneja. Olen teidän käytettävänänne.»

Tällä välin varakreivi de Cambold etsi sir Arthur Collinsia, joka
luonnollisesti oli oleva hänen sekundanttinaan. Mutta englantilainen
ei enää ollut pelihuoneessa, ja Rocambole tapasi hänet vasta
tanssisalissa, jossa hän seisoi eräässä ikkunasyvennyksessä
keskustellen pienen vanhan miehen kanssa, joka on eräs vanha
tuttavamme. Hänellä oli vaalea irtotukka ja siniset silmälasit, ja
hänen punakat kasvonsa melkein katosivat avaraan kauluriin. Hän oli
puettu siniseen takkiin, keltaisiin liiveihin ja mustiin housuihin.

Hänet saattoi tavata melkein kaikkialla, missä oli tanssiaiset tai
jokin muu juhlatilaisuus. Hän istuutui tavallisesti johonkin nurkkaan,
katseli tanssia koko yön puhumatta sanaakaan ja lähti tottelevaisesti
kuin lapsi saatuaan vihjauksen siltä, joka oli seurannut häntä
tilaisuuteen. Salongeissa häntä pidettiin hiukan sekapäisenä, mutta
hänen hulluutensa oli niin vaaratonta laatua, että hänet otettiin
vastaan kaikkialla. Hänen sekapäisyytensä sanottiin johtuvan
onnettomasta rakkaudesta erääseen nuoreen tyttöön, joka oli mennyt
naimisiin tavallisen käsityöläisen kanssa. Tämä vanhus oli herra de
Beaupréau, jonka hänen vaimonsa ja kasvattityttärensä noin vuosi sitten
olivat tavanneet mielisairaalasta, lähellä hänen syntymäkaupunkiaan
Saint-Remytä.

Kuten muistamme, oli Léon Rolland yllättänyt herra de Beaupréaun
pienessä puutarharakennuksessa Bougivalissa, töin tuskin ennättäen
pelastaa Cerisen toimistopäällikön käsistä. Herra de Beaupréau oli
silloin paennut, eikä kukaan ollut nähnyt häntä senjälkeen. Otaksuttiin
hänen paenneen yhdessä sir Williamsin kanssa, joka niinikään oli
kadonnut samana yönä. Muuten rouva de Beaupréau ja Hermine halveksivat
toimistopäällikköä siihen määrin, etteivät yrittäneetkään ottaa
selvää hänen kohtalostaan. Mutta eräänä päivänä Hermine, ollessaan jo
naimisissa Fernand Rocherin kanssa, sai kirjeen, jossa Saint-Remyn
mielisairaalan johtaja ilmoitti hänelle, että hänen isänsä, joka
lopulta suurella vaivalla oli tunnettu, oli laitoksessa. Rouva de
Beaupréau ja hänen tyttärensä matkustivat silloin sinne ja toivat
toimistopäällikön kotiin. Herra de Beaupréau ei voinut muistaa mitään
viimeksi kuluneiden vuosien tapahtumista. Hän oli kokonaan muuttunut.
Tuo ennen niin voimakas ja ahne mies, joka vuosikausia oli kiusannut
vaimoaan, oli kuin ihmeen kautta muuttunut hyvänsävyiseksi ukoksi,
jonka huulilla karehti surumielinen hymy. Ainoa, mitä hän muisti
menneiltä ajoilta, oli Cerisen nimi, jonka hän toisinaan mainitsi.
Fernand ja Hermine kuljettivat häntä mukanaan seurapiireissä,
hankkiakseen hänelle vaihtelua. Hänellä oli vain se vimma, että hän
toisinaan tahtoi pukeutua samalla tavalla kuin mielisairaalan potilaat.

Sir Williamsin ja herra de Beaupréaun välillä syntyi seuraava
keskustelu:

»Myöntäkää pois, appiukko», sanoi parooni, »ettette milloinkaan olisi
tuntenut minua tässä puvussa.»

»Sen kyllä myönnän», vastasi herra de Beaupréau, »mutta teidänkin tulee
tunnustaa, että minäkin olen näytellyt osaani oivallisesti palattuani
takaisin rakkaan perheeni luo.»

»Se on totta, vanha veitikka. Te esitätte erinomaisesti hullun osaa.»

»Niin, eikö totta?» sanoi herra de Beaupréau ylpeästi. »En ole
vieläkään luopunut aikeistani Ceriseen nähden.»

»Siinä olette oikeassa. Vain typerykset menettävät rohkeutensa ensi
vastoinkäymisen sattuessa. Minun kekseliäisyyttäni saatte kuitenkin
kiittää siitä, että omaisenne ovat ottaneet teidät avosylin takaisin
kotiinne, jossa te voitte kuin ruskuainen munassa, eikä teitä epäillä
rahtuakaan. No niin, sitä meidän on nyt käytettävä hyväksemme, ja minä
otan teidät apulaisekseni erääseen pikku yritykseen, joka minulla on
tekeillä.»

»Antakaahan kuulua», kehoitti herra de Beaupréau.

»Pidättekö paljon vävystänne?»

»Fernand, se lurjus», mutisi entinen toimistopäällikkö. »En olisi
ollenkaan pahoillani, vaikka hänelle tapahtuisi jotakin.»

»Hyvä, katsokaahan tuonne!»

Parooni osoitti nuorta kreivi de Château-Maillya, joka istui lähellä
Hermineä.

»Tuo nuori mies», jatkoi hän, »tulee kohta tänne ja puhuttelee teitä.
Hän on kreivi de Château-Mailly ja mainitsee teille olevansa teidän
vanha tuttavanne. Koska te olette hullu, ette hämmästy siitä. Olette
tuntevinanne hänet ja esittelette hänet tyttärellenne. Huomenna saatte
minulta tarkempia ohjeita.»

Kun sir Williams samassa näki Rocambolen lähestyvän, jätti hän herra de
Beaupréaun ja seurasi valekreivi de Camboldia tämän poistuessa salista.
Matkalla hän kohtasi kreivi de Château-Maillyn.

»Näettekö», huomautti sir Williams hänelle, »tuota pientä miestä
tuolla, jolla on sininen takki ja vaaleat liivit? Hän on mainitsemani
nuoren naisen isä. Hän ei ole aivan täysijärkinen, joten te voitte
ilman muuta itse esittäytyä hänelle. Hänen hulluutensa ilmenee muun
muassa siinä, että hän luulee tuntevansa kaikki ihmiset. Menkää hänen
luokseen, hänen nimensä on Beaupréau, ja hän on aikoinaan ollut
toimistopäällikkönä ulkoministeriössä. Sanokaa tunteneenne hänet hyvin
kolme vuotta sitten. Hän on ihastuva suuresti ja esittelee teidät
parhaana ystävänään tuolle nuorelle naiselle.»

»Hyvä», sanoi kreivi, »menen kohta hänen luokseen.»

Samaan aikaan oli Fernand mennyt vaimonsa luo ja sanonut hänelle:

»Älä pahastu, jos poistun täältä, missä sinulla on niin hauskaa, ja
jätän sinut isäsi pariin.»

»Lähdetkö pois?» kysyi Hermine hämmästyneenä.

»Kyllä, mutta tulen takaisin tunnin tai parin kuluttua, niin toivon.»

»Toivot!» huudahti hänen vaimonsa levottomasti. »Hyvä Jumala, mitä nyt
on tekeillä?»

Fernand hymyili väkinäisesti ja vastasi:

»Ole huoleti, minulla on muuan hyvätyö tehtävänä. Tiedäthän, etten aina
ole oma herrani.»

Fernand sanoi tämän valheen vastenmielisesti, mutta hän saattoi
sen nojalla lähteä tanssiaisista, tekemättä Hermineä levottomaksi.
Varakreivi de Cambold ja hänen sekundanttinsa seisoivat jo portailla,
ja Fernand ja majuri Carden kiiruhtivat heidän luokseen. Kun he
olivat poistuneet, lähestyi kreivi de Château-Mailly entistä
toimistopäällikköä sanoen:

»Hyvää päivää, herra de Beaupréau.»

Herra de Beaupréau katsoi häneen ihmeissään ja sanoi:

»Anteeksi, muistini on huononlainen; unohdan aina parhaimpienkin
ystävieni nimet.»

»Kolme vuotta sitten minä lukeuduin teidän lähimpiin ystäviinne. Olen
kreivi de Château-Mailly.»

»Ah, nyt muistan teidät, paras ystäväni...» huudahti herra de
Beaupréau, joka oli kehittynyt taitavaksi näyttelijäksi sir Williamsin
koulussa.

Kreivi muistutti herra de Beaupréaun mieleen heidän aikaisempia
tapaamisiaan, ja entinen toimistopäällikkö oli muistavinaan kaikki.
Niin esitettiin tämä sir Williamsin sommittelema ilveily molemmin
puolin verrattomalla tavalla.

»Mutta ettekö äsken tanssinut tyttäreni kanssa?» kysyi äkkiä herra de
Beaupréau.

»Kyllä, rouva Rocherin kanssa.»

»Sallitteko minun esitellä teidät hänelle?»

»Ilomielin.»

Pieni vanhus otti kreiviä käsipuolesta. Astellessaan salin poikki
he kohtasivat rouva Malassisin, joka vaihdettuaan silmäyksen vanhan
herttua de Château-Maillyn kanssa oli lähdössä pois tanssiaisista.
Herttua, joka oli toisessa päässä salia, pujottelihe tanssivien parien
keskitse, saattaakseen lesken vaunuihin, mutta ennenkuin hän pääsi
perille asti, seisoivat nuori kreivi ja leski silmätysten. Leski oli
kyllin ovela hymyilemään tuolle nuorelle miehelle, jolta hän aikoi
riistää perinnön.

»Parahin kreivi», kuiskasi rouva Malassis, »tuon ukon seura näyttää
teitä huvittavan. Onko hän hyvinkin henkevä?»

»Melkein yhtä henkevä kuin te, hyvä rouva. Hän kertoi minulle äsken
erään perin huvittavan jutun.»

»Kertokaa se minulle.»

»Se on pitkä juttu, mutta samantekevä. Lyhyesti sanoen, hän kertoi
minulle eräästä kahdeksannellakymmenennellä olevasta vanhuksesta, joka
on niin päästään vialla, että aikoo naida erään juonikkaan naisen ja
hänen tähtensä jättää sukulaisensa perinnöttömäksi.»

Kreivi kumarsi ylen kohteliaasti ja poistui. Rouva Malassis seisoi
muutaman silmänräpäyksen kalpeana ja melkein kykenemättömänä
hengittämään tästä kuulumattomasta hävyttömyydestä, mutta kun vanha
herttua samassa riensi hänen luokseen rakastuneempana kuin milloinkaan
ennen, ilmestyi hymy hänen huulilleen, ja hän ajatteli:

— Ah, tästä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta meidän välillämme,
parahin herra kreivi!

Herttua tarjosi leskelle käsivartensa ja vei hänet vaunujen luo.

»Ettekö lähde mukaan?» kysyi hän viettelevästi hymyillen.

Rakastunutta vanhusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Nuorekkaan
kevyesti hän hypähti vaunuihin ja istuutui lesken viereen.

»Pépinière-kadun kymmeneen», sanoi tämä palvelijalle, joka nosti
portaat paikoilleen ja sulki oven.




XI

ROUVA MALASSIS


Rouva Malassis oli kauan odottanut sopivaa tilaisuutta kietoakseen
vanhan ihailijansa lopullisesti pauloihinsa.

»Parahin herttua», sanoi hän vaunujen vieriessä kadulle,
»Pépinière-kadulle on liian lyhyt matka.»

»Niinkö arvelette?» kysyi herttua hurmaantuneena.

»Niin, ainakin tänä iltana.»

Herttua tarttui lesken käteen suudellen sitä intohimoisesti.

»Te olette lumoava!» huudahti hän.

»Kiitos kohteliaisuudesta», sanoi rouva Malassis. »Käskekää kuskinne
ajaa Champs-Elyséesin kautta Neuillyyn. Ilma on leuto, päätäni särkee
kauheasti, ja raitis ilma tekisi minulle hyvää.»

»Teidän tahtonne on minun lakini», sanoi herttua ja käski ajurin ajaa
rouva Malassisin haluamaa tietä.

»Sallikaa minun, hyvä herttua», sanoi rouva Malassis, »kertoa teille
jotakin, mutta älkää kovin hämmästykö.»

»Ah, te teette minut kovin uteliaaksi.»

»Minä lähden matkalle...»

Rouva Malassisin sanat vaikuttivat järkyttävästi herttuaan, joka jäi
pitkäksi aikaa istumaan kykenemättä ilmaisemaan pahoitteluaan.

»Niin, hyvä herttua, matkustan... varhain aamulla.»

»Matkustatte», mutisi vihdoin herttua ikäänkuin hänen ymmärryksensä
olisi lakannut toimimasta. »Mutta miksi te matkustatte, ja minne aiotte
lähteä?»

»Matkustan syistä, jotka vain minä tiedän, enkä minä voi ilmaista
teille matkani päämäärää. Kuten huomaatte, oli kysymyksenne turha»,
jatkoi hän hymyillen, »sillä minä en mitenkään voi siihen vastata.»

»Hyvä rouva», änkytti vanhus liikutuksesta vapisevalla äänellä,
»tahdotteko tappaa minut?»

Nämä sanat ilmaisivat niin syvää tunnetta, että rouva Malassis selvästi
huomasi herttuan rakastavan häntä vilpittömästi.

»Minäkö tahtoisin tappaa teidät, paras ystäväni! Kuinka voitte mitään
niin järjetöntä ajatellakaan?» huudahti leski.

»Niin, ehkä olen menettänyt järkeni, mutta taivaan nimessä, Laura,
älkää jatkako tätä julmaa pilantekoa.»

»Parahin herttua», jatkoi leski, »en todellakaan puhu pilaa. Mutta te
olette niin hämmästynyt ja masentunut tästä tiedosta, etten voi olla
niin julma, että salaisin teiltä matkani syyn.»

»Te siis todella matkustatte? Mutta ette kaiketi viikkoa pitemmäksi
aikaa?»

»Lähden matkalle varhain huomenaamulla ja aion oleskella vuoden tai
pari Italiassa.»

Herttua de Château-Mailly luuli uneksivansa ja oli vähällä menettää
tajuntansa.

»Matkustan», jatkoi leski, »jotta minut unohdettaisiin... Pariisissa.»

»Jottako teidät unohtaisimme?»

»Niin, ennen kaikkea te», vastasi leski kylmästi.

Ja kun vanhus hämmästykseltään ei tavannut sanoja vastaukseksi, jatkoi
hän:

»Kun naista on solvaistu niinkuin minua nyt, ja varsinkin kun hän itse
oivaltaa erehdyksensä antaneen siihen aihetta, on hänellä vain yksi
tehtävä jäljellä: poistua näkyvistä... Kas siinä minun matkani syy,
paras herttua.»

»Laura, Laura», änkytti vanhus, »taivaan nimessä, selittäkää mitä
tarkoitatte.»

»Mitä!» huudahti leski kiivaasti. »Te siis ette ymmärrä minua? Ettekö
ymmärrä mikä onnettomuuden päivä minulle oli se, jona jouduin leskeksi
ja jäin yksin maailmaan ilman tukea ja ystäviä? Silloin tapasin teidät
ja anteeksiantamattomassa heikkoudessani otin vastaan ystävyytenne,
jota te jalomielisesti ja epäitsekkäästi minulle tarjositte.»

Leski vaikeni, ikäänkuin mielenliikutus olisi vienyt häneltä voimat.
Herttua tarttui hänen käsiinsä ja veti ne intohimoisesti huulilleen.

»Hyvä Jumala!» jatkoi leski. »Olen ollut heikko, te olette antanut
minulle lupauksia, joihin yksinkertaisuudessani olen luottanut, ja nyt
minun täytyy kalliisti maksaa hetkellinen ajattelemattomuuteni.»

»Mutta, hyvä rouva», sanoi herttua, »minä olen pitävä ne lupaukset,
jotka olen teille antanut.»

»Myöhäistä», sanoi rouva Malassis lyhyesti.

»Myöhäistäkö?»

»Niin, koko Pariisi puhuu nyt... hyvä Jumala! Huomasin sen kyllä
markiisin luona tänä iltana. Ja teidän nenäkäs veljenpoikannekin antoi
minun huomata sen.»

»Veljenpoikaniko!» huudahti herttua katkerasti.

»Niin, teidän veljenpoikanne huomautti minulle aivan peittelemättä,
että minä olin... ei», huudahti hän purskahtaen itkuun, »minä en saa
sitä sanaa huuliltani.»

»Rouva», sanoi vanha herttua, joka tunsi tuon niin todelliselta
näyttävän tuskan aivan musertavan hänet, »veljenpoikani on narri, jonka
olen opettava kunnioittamaan tätiään, herttuatar de Château-Maillya!»

Rouva Malassis kirkaisi ja vaipui pyörtyneenä vanhan ihailijansa syliin.

»Asuntooni kiireimmän kautta!» huusi herttua kuskilleen.

Kuski pyörsi ympäri ja ajoi Champs-Elyséesin poikki Beauvau-torille,
jonka varrella herttuan asunto sijaitsi. Rouva Malassis oli edelleenkin
tajutonna, ja vanha herttua koetti turhaan saada häntä toipumaan
heidän ajaessaan portista pihalle. Lukuunottamatta portinvartijaa,
kamaripalvelijaa ja tallirenkiä oli koko palveluskunta jo makuulla. Ei
ollut siis muita kuin nämä kolme palvelijaa näkemässä, kun herttua tuli
kotiin pyörtyneen tanssiaispukuisen naisen kanssa, johon hän näytti
olevan kovin rakastunut, päättäen hänen säikähtyneestä ilmeestään.

»Pian, pian!» komensi hän. »Vie rouva herttuattaren huoneeseen! Pian
lääkäriä noutamaan... tahi ei, tuo vähän viinietikkaa.»

Rouva Malassis vietiin toiseen kerrokseen herttuatar de Château-Maillyn
entisiin, monivuotisiin asuinhuoneisiin. Täällä rakastunut ukko
käyttäytyi niin epätoivoisesti ja ponnisteli niin kiihkeästi saadakseen
lesken virkoamaan, että tämä lopultakin päätti avata silmänsä ja katsoa
hämmästyneenä ympärilleen huoneessa.

»Ah, viimeinkin», huudahti herttua haltioissaan ilosta.

Leski katsahti häneen ja parkaisi:

»Hyvä Jumala! Missä minä olen? Minne olette minut tuonut? Puhukaa toki,
hyvä herra, selittäkää, missä olen!»

»Te olette minun luonani», sanoi herttua.

»Teidänkö luonanne?»

Hän nousi kauhistuneena ja huudahti:

»Hänen luonansa! Olen hänen luonansa! Ah, minä olen hukassa!»

»Olette omassa kodissanne, rouva», vastasi herttua, »omissa
huoneissanne, ette minun, sillä kolmen viikon kuluttua te olette
herttuatar de Château-Mailly.»

»Ei, ei», huudahti rouva Malassis, »mahdotonta! Te olette tuhonnut
maineeni!»

Ja kun herttua ei näyttänyt käsittävän hänen sanojaan, jatkoi tuleva
herttuatar ivallisesti:

»Ette suinkaan te ajattelekaan tuoda minua päivänvalossa tähän asuntoon
vaimonanne tuotuanne minut tänne ensin öiseen aikaan palvelijoidenne
nähden. Nyt on veljenpojallanne oikeus sanoa minulle se, mihin
hän eilen vihjaili: Setäni riistää minulta perintöni naimalla
jalkavaimonsa.»

Rouva Malassis otti loukatun kuningattaren ilmein viittansa tuolilta ja
heitti sen hartioilleen sanoen:

»Jääkää hyvästi. Te olette syössyt minut turmioon — minä annan teille
anteeksi.»

Ja astuen askeleen eteenpäin hän lisäsi huokaisten:

»Annan teille anteeksi, sillä minä rakastan teitä... hyvästi.»

Hän riensi pois, ja herttua seisoi kuin salaman iskemänä kykenemättä
pidättämään häntä. Ovela leski kiirehti portaita alas, hiipi kuin varjo
portinvartijan huoneen ohi ja tuli Beauvau-torille, josta oli vain
muutaman minuutin matka hänen asuntoonsa.

Kuka muu nainen tahansa olisi käynyt kiinni herttuan sanoihin,
mutta rouva Malassis tunsi miehensä eikä jättänyt tehtäväänsä
keskeneräiseksi. Kaksi vuotta oli vanha herttua huokaillut hänen
tähtensä, puolisen vuotta sitten hän oli alkanut puhua avioliitosta,
ensin hyvin varovasti, tuntien kaikenlaisia epäilyksiä, mutta sitten
vähitellen selvemmin joutuessaan yhä tiukemmin lesken pauloihin. Yksi
asia vain viivytti herttuan aikeita, se näet, että hän itsekin oivalsi
sellaisen avioliiton olevan jyrkästi vastoin sukunsa perintätapoja.

— Kolmen viikon kuluttua, — ajatteli rouva Malassis, rientäessään
kotiinsa Pépinière-kadulle, — olen herttuatar de Château-Mailly. Ellen
olisi pyörtynyt, olisi hän varmaankin viivytellyt vieläkin kolmisen
kuukautta. Ja jos olisin jäänyt kauemmaksi aikaa hänen luokseen, olisi
kaikki ollut hukassa.

Ja hän lisäsi huulillaan hymy, joka selvästi ilmaisi hänen luonteensa:

— Herttualla on puutarhaportin avain. Tunnin kuluttua hän on oleva
minun luonani.

Rouva Malassis asui Pépinière-kadun 40:ssä, mutta ei sen
päärakennuksessa, johon oli sijoittunut useita perheitä, vaan
huvimajassa, toisessa päässä puutarhaa. Hänellä oli kolme palvelijaa:
kokki, kamarineitsyt ja taloudenhoitaja, joka samalla toimi
jonkinlaisena hovimestarina ja joka oli ollut hänen palveluksessaan
vasta päivän. Tämä ja kamarineitsyt odottivat rouvan kotiintuloa. Kadut
olivat aivan kuivat, ja kun rouva kotimatkalla oli järjestänyt pukunsa,
joka oli joutunut epäkuntoon hänen pitkällisen pyörtymistilansa aikana,
ei hänen palvelusväkensä voinut uskoa muuta kuin että hän oli tullut
ajurilla suoraan markiisi Van-Hopin kutsuista.

Huvimaja oli suuri ja hyvin sisustettu. Siinä oli kaksi kerrosta ja
kaksi sisäänkäytävää: yleinen, joka johti eteiseen, ja toinen, joka oli
puutarhan puolella, ja sieltä pääsi pienen, puutarhan muurissa olevan
portin kautta Laborde-kadulle, jolla ei liikkunut väkeä yöllä eikä
päivällä. Tätä tietä rouva Malassis nyt käytti päästäkseen kotiinsa
mahdollisimman huomaamattomasti.

Tähän porttiin oli kaksi avainta, toinen rouvalla, toinen herttua de
Château-Maillylla. Mutta avain ei sopinut yksin puutarhaporttiin,
vaan huvimajankin oveen. Silloin tällöin, kun kaikki oli hiljaista
ympäristössä, hiipi kaksi miestä äänettömästi pitkin Laborde-katua.
Toinen pisti avaimen lukkoon avaten puistonportin, toisen pitäessä
vahtia. Ensinmainittu meni puutarhan poikki huvimajalle ja riensi
nuorekkain askelin toiseen kerrokseen, jossa rouva Malassisin
huoneet sijaitsivat. Kun hän tuntia myöhemmin palasi kadulle, tapasi
hän saattajansa yhä samalla paikalla. Tämä saattaja oli herttua
de Château-Maillyn kamaripalvelija — sama, joka oli toimittanut
itsensä eroitetuksi palveluksestaan ja hajamielisyydessään unohtanut
puutarhaportin avaimen taskuunsa.

Kun rouva Malassis tuli kotiin, tapasi hän uuden hovimestarinsa
istumassa kaikessa rauhassa kamarineitsyen seurassa. Tämä hovimestari
oli tuo Herttasotamies-kerhossa aikaisemmin tapaamamme leveäharteinen,
vakava, jättiläiskokoinen mies.

Kuinka tämä vastenmielisen näköinen mies oli päässyt rouva Malassisin
palvelukseen? Se oli onnistunut Rocambolen hankkiman suosituskirjan
avulla, jonka oli allekirjoittanut eräs ylhäinen aatelismies. Markiisi
de... suositteli mitä parhaiten Louis Venturea, joka oli ollut hänellä
kymmenen vuotta kuskina, mutta nyt saanut eron palveluksestaan
heikontuneen näkönsä tähden, joka esti häntä ajamasta varmasti. Rouva
Malassisia oli sitäpaitsi houkutellut se, että Venture oli tyytynyt
ainoastaan kuudensadan frangin vuosipalkkaan, paitsi ruokaa ja asuntoa.
Ja muuten hän näytti hauskemmalta sinisessä, punareunaisessa
liverissä kuin kuskinnutussa ja valkoisissa liiveissä.

Leski antoi hänelle luvan mennä levolle ja meni sitten
makuuhuoneeseensa, jossa uuni vielä oli lämmin.

»Riennä!» sanoi hän kamarineitsyelleen. »Tuo matkalaukkuni ja muutamia
rasioita, aseta ne keskelle huonetta ja sullo niihin aika kyytiä
muutamia pukuja!»

»Lähteekö rouva matkalle?» kysyi kamarineitsyt hämmästyneenä.

»En, mutta tahdon, että näyttää siltä kuin aikoisin lähteä.»

Kamarineitsyt oli jotenkin älykäs. Hän katsoi rouvaan hieman ilkeästi
hymyillen ja kysyi:

»Odottaako rouva herttuaa?»

»Odotan», vastasi leski, »nyt hän tahtoo naida minut.»

»Ja rouva ei enää tahdokaan?»

»En.»

»Hyvä», sanoi kamarineitsyt rauhallisesti, »siinä tapauksessa
panen tavarani kokoon, sillä arvelenpa, että pian saan muuttaa
Château-Maillyn hotelliin.»

»Ehkäpä», virkkoi rouva Malassis, joka oli uskonut aikeensa
kamarineitsyelleen.

Kamarineitsyt teki työtä käskettyä, toi muutamia rasioita ja
matkalaukun lattialle ja pakkasi niihin hiukan vaatteita. Leski, joka
ei salannut kamarineitsyeltään mitään, kertoi tälle kaikki, mitä hänen
ja herttuan välillä oli tapahtunut heidän poistuttuaan Van-Hopin
tanssiaisista. Kamarineitsyt kuunteli tarkkaavasti ja sanoi:

»Minä en uskalla antaa neuvoja, mutta jos sallitte minun tehdä erään
huomautuksen, niin sanoisin, että pitäisi kaikessa näyttää siltä kuin
rouva todella aikoisi lähteä, ja senvuoksi rouvan pitäisi kirjoittaa
herttualle liikuttava jäähyväiskirje ja olla lähtövalmiina, kun herttua
tulee.»

»Olet oikeassa», sanoi rouva Malassis. »Sinulla on hyviä
mieleenjohtumia. Mene nyt tiehesi!»

Kamarineitsyen mentyä rouva Malassis istuutui kauniin, ruusupuisen
kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa. Mutta hetken kuluttua
hän lakkasi ja kuunteli. Yö oli tyyni, saattoi kuulla pienimmänkin
risahduksen. Hän kuuli avaimen pistettävän ison portin lukkoon, oven
avautuvan ja sulkeutuvan jälleen.

— Hän! — ajatteli leski.

Hän kuuli todellakin askeleita puistosta; huvimajan ovi avattiin ja
joku astui ylös portaita. Rouva Malassis alkoi uudelleen kirjoittaa,
kunnes ovelle kolkutettiin — kahdesti.

»Sisään!» kehoitti hän.

Hän ei kääntynyt katsomaan, vaan jatkoi kirjoittamistaan. Ovi avautui,
ja mies astui huoneeseen pysähtyen ovelle. Rouva Malassis, joka
varmasti odotti näkevänsä herttuan kalpeat, säikähtyneet kasvot, kätki
kirjeen laatikkoon ja kääntyi tyynesti. Mutta yhtäkkiä hän huudahti,
hypähti tuolista ja astui askeleen taaksepäin. Mies, joka kello neljä
aamulla oli tunkeutunut hänen makuuhuoneeseensa, ei ollutkaan herttua
de Château-Mailly, vaan aivan outo henkilö.




XII

KAKSINTAISTELU


Fernand Rocher ja hänen sekundanttinsa, majuri Carden, olivat lähteneet
tanssiaisista, ja vale-varakreivi odotti parooni sir Williamsin kanssa
heitä alimmalla porrasaskelmalla. Rocambole tervehti vastustajaansa
sanoen:

»Sallitteko minun tehdä teille erään ehdotuksen? Asun tässä lähellä, ja
minulla on pari tavallista miekkaa kotonani. Onko teillä mitään sitä
vastaan, että taistelemme niillä? Muussa tapauksessa voimme kolkuttaa
hereille jonkun asesepän, Devismen tai Lepagen.»

»Se on tarpeetonta», sanoi Fernand, »voimme käyttää teidän aseitanne.»

»Hyvä. Mutta metsä on aika kaukana. Sitävastoin on muutaman askeleen
päässä täältä autio tori Courcelles- ja Laborde-katujen välillä, mainio
kaksintaistelupaikka.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Fernand.

»Minun vaununi odottavat täällä hotellin edustalla», jatkoi Rocambole,
»ja koska mielestäni on turhaa, että palvelijani joutuisi taistelumme
todistajaksi, lähetän hänet pois ja olen itse teidän kuskinanne, jos
niin suvaitsette.»

Fernand kumarsi, ja Rocambole viittasi palvelijansa ajamaan esiin. Kun
palvelija oli lähtenyt, nousivat Rocambole, majuri, Fernand ja sir
Williams ajopeleihin, jotka lähtivät liikkeelle. Muutamia minuutteja
myöhemmin varakreivi de Cambold pysähtyi asuntonsa edustalle ja
annettuaan ohjakset sir Williamsille kiiruhti aseita noutamaan. Hetken
kuluttua hän palasi, ja miehet ajoivat autiolle Monceau-aukiolle.
Heidän astuessaan vaunuista kello löi neljä läheisessä kirkossa. Oli
valoisa kuutamoinen pakkas-yö.

»Täällä näemme taistella yhtä hyvin kuin päiväsydännä», sanoi Rocambole
Fernandille. »Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä nyt on vietävän kylmä.»

Majuri Carden ja sir Williams ottivat miekat esille ja mittasivat ne.

Rocambole ja varakreivi Andrea olivat sopineet keskenään, että
Andrea, joka oli Herttasotamies-kerhon pää ja sielu, aina pysyisi
tuntemattomana muille jäsenille. Majuri Carden ei sentähden ollenkaan
tiennyt kuka sir Arthur Collins oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan
siitä, miksi Rocambole oli pyrkinyt kaksintaisteluun Fernandin kanssa.
Sir Arthur muuten näytteli osaansa niin erinomaisesti, että majuri,
joka aluksi oli luullut häntä Herttasotamies-kerhon jäseneksi, alkoi
uskoa, että sir Arthur todella oli englantilainen, jota Rocambole oli
pyytänyt rupeamaan sekundantikseen. Vale-englantilainen sai sillä välin
tilaisuuden lähestyä Rocambolea ja kuiskata hänelle:

»Muista nyt tuo pisto, jonka sinulle opetin, äläkä tee tuhmuuksia!»

»Olkaa huoleti!» vastasi Rocambole.

»Hyvä herra», sanoi Fernand lähestyessään sir Arthuria ja ottaessaan
tältä miekan, »minustakin tuntuu kovin kylmältä; suorittakaamme siis
kaksintaistelu mahdollisimman ripeästi.»

Taistelijat asettuivat vastatusten. Sir Arthur asetti heidän miekkansa
ristiin sanoen:

»Alkakaa, herrat!»

Fernand oli melkein enemmän kiihtynyt Rocambolen järkkymättömästä
julkeudesta kuin siitä loukkauksesta, joka oli ollut ensimmäisenä
aiheena kaksintaisteluun. Hän oli vain sen verran rauhoittunut, ettei
unohtanut miekkailutaidon alkeita. Rocambole sitävastoin oli levollinen
kuin kirurgi, joka valmistautuu leikkaukseen, ja hän vihelteli aariaa
»Normasta» mitellessään miekkaansa vastustajansa kanssa.

Fernand, joka oli saanut kasvatuksensa köyhissä oloissa, oli
lueskellut sensijaan, että olisi opetellut miekkailemaan, ja hänet
huomasi senvuoksi helposti jotenkin vaarattomaksi vastustajaksi.
Sitävastoin oli Rocambole perinpohjin opiskellut miekkailutaitoa. Hänen
oppimestarinsa oli sir Williams, jonka johdolla hän oli perehtynyt
kaikkiin tämän taidon salaisuuksiin, ja hän oivalsi heti pystyvänsä
helposti surmaamaan Fernandin. Mutta sitä sir Williams ei tahtonut.
Rocambole tiesi, että tuumansyvyinen miekanpisto olkapäähän ei tapa,
mutta aiheuttaa äkillisen pyörtymisen ja pitää haavoitettua vuoteessa
monta päivää. Fernand ahdisti Rocambolea rajusti ajatellen enemmin
vastustajansa surmaamista kuin itsensä suojaamista. Tämä ankara
hyökkäily esti Rocambolea hetken ajan tekemästä sitä salaista pistoa,
jonka sir Williams oli hänelle opettanut. Rocambole tyytyi sentähden
puolustautumaan ja siten vähitellen väsyttäessään vastustajaansa odotti
suotuisaa hetkeä. Huomatessaan Rocambolen itseään etevämmäksi Fernand
lopulta unohti kokonaan suojata itseänsä; hänen käsivartensa alkoi
väsyä, hyökkäykset laimenivat ja väistelyt heikkenivät. Sitä juuri
Rocambole odotti. Hän kävi äkkiä hyökkäämään. Fernand paljasti itsensä
silmänräpäykseksi, ja heti suhahti Rocambolen miekka ilmassa ja sen
kärki upposi Fernandin olkapäähän kaataen hänet maahan.

»Vihdoinkin!» mutisi sir Williams. »Kunpa Rocambole vain ei olisi
tappanut häntä! Minä tahdon enemmän kuin hänen henkensä.»




XIII

KAKSINTAISTELUN JÄLKEEN


Majuri Carden oli nähnyt Fernandin kaatuvan ja luuli, että tämä oli
kuolettavasti haavoitettu. Aikoessaan lähestyä Fernandia katsellakseen
häntä tarkemmin, astui Rocambole askeleen häntä kohti sanoen:

»Hyvä majuri, tehkää minulle se palvelus, että palaatte tanssiaisiin
tai menette kotiin, sillä me emme tarvitse teitä täällä kauemmin.»

Majuri kumarsi. Hän ymmärsi nyt, että Fernand oli Herttasotamies-kerhon
uhri, ja oli miltei odottanutkin jutun päättyvän tällä tavoin. Hän
napitti päällystakkinsa, sytytti tyynesti sikaarin vaunujen lyhdystä
ja poistui. Rocambole ja sir Williams kumartuivat tajuttoman Fernandin
puoleen. Haava ei ollut syvä, mutta siitä vuoti runsaasti verta.

»Oletko varma siitä, ettet ole tappanut häntä?» kysyi sir Arthur.
Hän kävi ottamassa vaununlyhdyn ja sanoi: »Onko sinulla rasia, jonka
lähetin sinulle aamulla?»

»Kyllä, se on vaunujen laatikossa.»

Rocambole meni vaunujen luo ja otti sieltä rasian, jossa oli sidettä,
pumpulia ja muutamia kirurgisia työvälineitä. Sitten sir Arthur
sitoi haavan taitavasti kuin lääkäri. He kantoivat haavoittuneen
varovasti vaunuihin, laskivat hänet makaamaan takaistuimelle, pantuaan
nahkapatjan hänen päänsä alle. Matka Monceau-aukiolta sille paikalle,
jonne Fernand aiottiin kuljettaa, ei ollut pitkä, mutta täytyi ajaa
varovasti tärinän välttämiseksi. Sir Arthur nousi vaunuihin ja sanoi
Rocambolelle:

»Kävele sinä ja taluta hevosta askel askeleelta. Muuten», lisäsi hän
hymyillen, »on yö eikä kukaan näe, että varakreivi de Cambold toimittaa
tallirengin virkaa.»

Neljännestuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Moncey-kadulle, sen
pienen talon kohdalle, josta aikaisemmin oli puhe. Tämän talon, jonka
parooni O... oli rakennuttanut Baccaratille, oli tämä myynyt, mutta
eräs välittäjä oli ostanut sen sir Williamsille, joka vuorostaan oli
toimittanut Jennyn eli Turkoosin sinne asumaan. Rocambole soitti
kelloa, portti avattiin, ja vaunut vierivät pihaan. Jenny ilmestyi
pihalle erään miehen seurassa, jolla oli siniset silmälasit, musta puku
ja valkoinen kaularöyhelö. Jos Baccarat olisi nähnyt tämän miehen,
olisi hän tuntenut hänet samaksi valelääkäriksi, joka neljä vuotta
sitten oli ollut hänen luonansa, silloin kun Fernand vangittiin, ja
vienyt hänet mielisairaalaan.

»Pieni ystäväni», sanoi sir Arthur Jennylle, »tässä tuomme lintusi.»

»Ahaa!» virkahti Turkoosi silmät sädehtien vahingonilosta.

»Onko kaikki järjestyksessä?»

»On.»

Sir Arthurin viittauksesta Rocambole auttoi häntä kantamaan
haavoittuneen vaunuista. Fernand vietiin ensimmäiseen kerrokseen, jossa
Baccarat aikoinaan oli asunut, ja laskettiin vuoteeseen. Rocambolen
avulla sir Arthur riisui haavoittuneen ja tarkasteltuaan haavaa sanoi:

»Hänen täytyy pysyä vuoteessa vähintään kahdeksan, ehkä kymmenenkin
päivää.» Sitten hän sanoi Rocambolelle: »Tiedätkö, että jos haava olisi
ollut vähänkään syvempi, niin hän olisi kuollut.»

»Se olisi ollut vahinko», mutisi Turkoosi.

»Taidatko osasi, pieni ystäväni?» kysyi sir Arthur häneltä.

»Erinomaisesti, isä kulta», vastasi Turkoosi.

Fernand makasi yhä tiedottomana. Turkoosi ja valelääkäri istuivat hänen
vuoteensa vieressä.

»Lähtekäämme nyt», sanoi sir Arthur Rocambolelle, »tehtävämme on
suoritettu.»

Sitten hän kuiskasi Turkoosille:

»Muistat kai lähettää minulle tietoja joka päivä?»

»Tietysti!»

Parooni otti Rocambolea käsipuolesta ja poistui yhdessä hänen kanssaan.
Kun he jälleen olivat vaunuissa, kysyi Rocambole:

»Menemmekö takaisin tanssiaisiin?»

Sir Arthur vilkaisi kelloonsa ja sanoi:

»Kello on viisi. Tanssit kestävät kello kahdeksaan, ja sitten syödään
aamiainen, kun jo on täysi päivä.»

He ajoivat takaisin Van-Hopin hotelliin, jossa juhlailo oli
ylimmillään, eikä kukaan ollut huomannut heidän poissaoloansa. Majuri
ei enää ollut tullut takaisin. Sir Arthur ja Rocambole käyskentelivät
edestakaisin salongissa ja istuutuivat lopulta ikkunasyvennykseen,
josta he saattoivat huomaamatta tarkata kaikkea. Heidän huomionsa
kiintyi ensiksi nuoreen kreivi Château-Maillyyn, joka tanssi Herminen
kanssa. Sitten he äkkäsivät hurmaavan Cherubinin, joka tanssitti
markiisitar Van-Hopia.

»Katsos tuonne!» kuiskasi sir Arthur Rocambolelle. »Näetkö tuota
kaunista kreolitarta?»

»Kyllä, hän näyttää jo alkavan rakastua seuralaiseensa.»

»Siltä näyttää. Hän hymyilee eikä aavistakaan, että hän parhaillaan
teroittaa veistä oman päänsä varalle», sanoi sir Arthur.

»Ah», virkahti Rocambole, »Cherubinko hänet on surmaava?» Parooni
kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

»Ei, mutta hän on pistävä tikarin markiisin käteen, tuon mainion
miehen, joka rakastaa vaimoaan.»

Ja parooni hymyili sellaista hymyä, että itse paholainen olisi värissyt
sen nähdessään.




XIV

KAUNIS SAIRAANHOITAJATAR


Fernand Rocher oli, kuten sanottu, tiedottomassa tilassa. Tointuessaan
hän ei enää ollut taistelupaikalla, ja hänen vastustajansa, sekundantit
ja miekat olivat poissa. Hän makasi vuoteessa makuusuojassa; sitä
valaisi himmeästi sivuhuoneessa oleva lamppu luoden heikkoa valoa
huonekaluille, joita haavoittunut kummastuneena katseli. Huone
oli aistikkaasti ja hienosti kalustettu, eikä Fernand, vaikka hän
kuinka olisi pinnistänyt ajatuksiansa, voinut muistaa olleensa ennen
tässä huoneistossa. Hän liikahti ja huudahti tuskasta. Silloin
hänen muistinsa palasi. Hän muisti kaksintaistelun, vastustajansa,
sekundantit ja sen omituisen kylmyyden, jota hän oli tuntenut miekan
tunkeutuessa hänen olkapäähänsä, ja arvasi, että hänet oli kiireessä
kuljetettu johonkin outoon paikkaan. Tätä hänen ajatustaan vahvisti
se seikka, että hän huomasi päänalusella pari veripisaraa ja havaitsi
haavansa sidotuksi. Talon asukkaat olivat epäilemättä kuulleet hänen
huutonsa, sillä vuoteen lähellä oleva verho vedettiin syrjään, ja
mustapukuinen, paljaspäinen mies, vakava ilme kasvoillaan, lähestyi
varpaillaan vuodetta. Sanaakaan sanomatta hän tarttui haavoittuneen
käteen, joka riippui vuoteen laidan yli, ja tunnusteli hänen
valtimoansa.

»Kuume on laskemassa», sanoi hän. »Se on hyvä merkki. Tunnetteko
kipuja?»

»En», vastasi Fernand, joka arvasi miehen lääkäriksi ja teki äkillisen
liikkeen.

Tohtori korjasi sidettä, joka oli joutunut epäjärjestykseen, ja lisäsi:

»Teidän täytyy pysyä aivan levollisena, hyvä herra. Levollisuus on
ensimmäinen paranemisen ehto.»

»Olenko sitten vaarallisesti haavoitettu?» kysyi Fernand.

»Vaarallisestiko? Ette», vastasi lääkäri, »mutta kuitenkin niin
vakavasti, että teidän on oltava vuoteessa vähintään kahdeksan
päivää. Onneksi on nyt sydäntalvi, joka on suotuisampi vuodenaika
haavakuumeeseen nähden kuin kesä.»

»Sallitteko minun kysyä teiltä erästä asiaa?» sanoi Fernand.
»Olenko sairaalassa?»

»Ette, kaukana siitä.»

»Siinä tapauksessa kai olen joko sekundanttini tai vastustajani
asunnossa?»

»Hyvä herra, minä en pysty teille antamaan mitään selitystä tässä
suhteessa», vastasi lääkäri. »Noin kaksi tuntia sitten minut kutsuttiin
tänne. Te makasitte täysissä vaatteissa vuoteella, ja haavastanne vuoti
kovasti verta. Nuori nainen, noin kahdenkymmenen ikäinen...»

»Vaimoni!» huudahti Fernand.

»Sitä en tiedä. Hän oli pieni, vaalea, hyvin kaunis...»

»Se ei ole Hermine», mutisi haavoittunut ihmeissään. »Kenenkähän luona
minä olen?»

»Sitä en todellakaan tiedä. Näin hänen pyyhkivän verta haavastanne sitä
mukaa kuin sitä juoksi. Hän hoiteli teitä perin huolellisesti.»

»Mutta eikö täällä ollut ketään mieshenkilöä?»

»Ei.»

»Ettekä tiedä tuon naisen nimeä?»

»Häntä puhuteltiin 'rouvaksi', muusta en tiedä.»

— Ihmeellistä! — ajatteli Fernand.

Samassa siirrettiin verho syrjään, ja Fernand näki erään naisen
lähestyvän varpaillaan vuodetta. Hän katseli tuota naista, ja tämän
olemus teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän oli pieni ja miellyttävä,
vaalea kuin Rafaelin madonna, sinisilmäinen, solakka. Hänen kätensä ja
jalkansa olivat pienet kuin lapsen. Hänen musta silkkipukunsa tehosti
käsien ja kaulan valkeutta. Hänen huulillaan väikkyi surumielinen hymy,
kuten ihmisellä, joka on juonut kärsimysten maljasta. Hän lähestyi
Fernandia, katseli häntä levottomasti ja tervehti häntä sanoen:

»Kuinka voitte, hyvä herra?»

Hänen lempeä, surunvoittoinen äänensä vaikutti voimakkaasti
haavoittuneen mieleen. Kun Fernand aikoi kiittää häntä hänen
huolenpidostaan, pani hän kauniit sormensa hänen huulilleen sanoen:

»Vaiti! Tohtori on kieltänyt teitä puhumasta liikaa.»

Sitten hän meni pöydän luo ja otti kupin, jossa oli jotakin lääkettä.
Kun tohtori ei voinut nähdä häntä, kohotti hän kätensä suulleen, ja
Fernand ymmärsi nyt, ettei hän tahtonut itseään puhuteltavan tohtorin
läsnäollessa. Sitten hän taas tuli vuoteen luo ja ojensi juoman
Fernandille, joka herkeämättä katseli hänen harvinaista kauneuttansa.

»Hyvä rouva», sanoi lääkäri, »tällä hetkellä ei minusta ole täällä
mitään hyötyä. Haava ei näytä vaaralliselta, kuume on alenemassa, ja
parin tunnin kuluttua tulen takaisin muuttamaan sidettä.»

Nainen hyvästeli häntä arvokkaasti kuin kuningatar ja otti kynttilän
saattaakseen häntä ulos. Fernand oli aivan suunniltaan ihmetyksestä.
Missä hän oli? Miksi ei hänen vaimolleen oltu ilmoitettu mitään tästä
tapauksesta? Hän huudahti, ja tuntematon nainen tuli takaisin.

»Hyvä rouva», sanoi Fernand, »vaikka olettekin vaatinut minua olemaan
vaiti, ette varmaankaan pahastu, että pyydän teiltä jotakin.»

»Puhukaa», vastasi nainen hymyillen.

»Olen nainut, hyvä rouva. Minulla on vaimo, jota rakastan. Hän on
varmaankin kovin levoton katoamisestani...»

Vaalea kaunotar loi häneen erään niitä silmäyksiä, jotka saavat miehen
pään pyörälle, ja sanoi:

»Vaimonne tietää kaikki. Kuvitelkaa nyt mielessänne, että olette
jossakin linnassa jonkun haltiattaren luona, joka on pelastanut teidän
henkenne ja toivoo vastalahjaksi ainoastaan yhtä...»

»Mitä toivotte?»

»Jotakin perin mitätöntä», vastasi nainen hymyillen ja katseli häntä
taukoamatta.

»Ja mitä se on?»

Kaunotar kohotti sormensa huulilleen ja sanoi:

»Hst!» ja katosi.

Fernand, joka taas oli yksin, tunsi mitä suurinta kummastusta, johon
sekoittui ihailua tuota kaunista tuntematonta kohtaan. Muutaman
minuutin ajan hän toivoi naisen taas kohta tulevan takaisin. Mutta
minuutit kuluivat, kului tuntikin eikä kaunotarta kuulunut. Fernand
vaipui nyt siihen kuumeentapaiseen horrostilaan, joka miltei
aina seuraa haavan aiheuttamaa heikkoutta. Haava ei aina aiheuta
taintumusta, mutta se aikaansaa aina kuumeen, joka tavallisesti,
milloin suuremmassa milloin vähemmässä määrässä synnyttää häiriöitä
aivoissa. Fernandin ajatukset kävivät sekaviksi, eikä hän kyennyt
tekemään itselleen selkoa tilastansa. Näin kului useita tunteja, ja
lamppu, joka himmeästi valaisi huonetta, sammui lopulta kokonaan.
Mutta hänen mielikuvituksensa oli lakkaamattomassa työssä. Fernand
ajatteli samalla kertaa vaimoaan ja tuota kaunista tuntematonta, niin
että he molemmat lopulta sulivat yhteen samaksi henkilöksi. Sitten
hän kuvitteli mielessään olevansa kuollut, että hän oli kaatunut
kaksintaistelussa ja että huone, jossa hän makasi, oli lepopaikka
matkalle toiseen maailmaan. Viimein hän nukahti.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko uudinten lävitse huoneeseen. Uni oli
poistanut kuumeen, ja tajunta oli palannut. Hän muisti nyt kaikki, mitä
oli tapahtunut. Hän muisti, että häntä oli loukattu markiisi Van-Hopin
tanssiaisissa ja että hänen vastustajansa oli haavoittanut häntä
miekallaan. Mutta nyt hän oli jonkun naisen luona. Mihin sekundantit
ja hänen vastustajansa olivat joutuneet? Milloin hänet oli tuotu
tänne, ja miksi hänen vaimonsa ei ollut hänen vuoteensa vieressä?
Ja vihdoin, kuka oli tuo hurmaava olento, joka nyt hoiti häntä?
Fernandin oli mahdotonta keksiä vastausta näihin kysymyksiin. Kaikesta
tästä huolimatta hän ajatteli vaimoaan, jonka hän oli jättänyt yksin
tanssiaisiin ja joka kotiin tullessaan kaiketi oli kovin levoton, kun
ei tavannutkaan miestänsä.

Nyt avautui taas se ovi, josta hän oli nähnyt kaunottaren katoavan. Hän
tunsi sydämensä ankarasti sykkivän, ja miellyttävä, siveä Hermine, jota
hän ei hetkeksikään ollut lakannut rakastamasta näiden neljän vuoden
aikana, joutui kilpailemaan toisen naisen kuvan kanssa, jota ympäröi
outo salaperäisyys. Hän näki tuon lumoavan tuntemattoman seisovan
kynnyksellä. Nyt hän lähestyi Fernandia ja sanoi:

»Tohtori tulee pian muuttamaan siteenne. Kuinka nyt voitte? Onko teillä
tuskia, ja kuinka olette nukkunut yönne?»

Hän teki nämä kysymykset lumoavalla sulosointuisella äänellä, ja
Fernandista tuntui siltä kuin salainen ja voimakas kiintymys olisi
pakottanut naisen puhumaan.

»Voin jo paremmin», vastasi hän, »mutta...»

»Mutta mitä?»

»Vaimoni», mutisi Fernand.

»Vaimollenne on ilmoitettu, mitä on tapahtunut. Hän on levollinen,
tyytykää siihen tietoon.»

Fernand joutui ankaran, selittämättömän liikutuksen valtaan. Nainen
aikoi tarttua hänen käteensä tunnustellakseen, oliko hänessä kuumetta,
mutta Fernand otti äkkiä hänen kätensä omaansa ja painoi sille
kiitollisen suudelman. Nainen veti punastuen kätensä pois sanoen:

»Mitä te teette?»

»Hyvä rouva», sammalsi hän, »kiitän teitä, tahtoisin näyttää, kuinka
kiitollinen olen.»

»Ette te ole minulle kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.

»Ja kuitenkin», jatkoi Fernand, »toivoisin...»

»Arvaan, mitä tahtoisitte sanoa», keskeytti nainen, »te haluaisitte
saada tietää, kuinka olette joutunut tänne, ja kuka minä olen?»

»Niin.»

»No niin», sanoi hän, »se on mahdotonta.»

»Mahdotontako!»

»Niin. Minun on mahdotonta sanoa teille, kuka olen ja missä te olette.
Sen vain voin sanoa, että olette Pariisissa ja että teidät tuotiin
minun kotiini heti senjälkeen, kun olitte haavoittunut. Loppu on
salaisuus», lisäsi hän hymyillen.

Fernand katseli häntä ihaillen.

»Teidän haavanne ei ole vaarallinen», jatkoi nainen, »mutta teitä
on ankarasti kielletty nousemasta vuoteesta ja tekemästä äkillisiä
liikkeitä, ja tuntuu siltä, lääkärin puheista päättäen, että teille on
määrättävä kuumesairaan ruokajärjestys. Toivon kuitenkin, että voitte
kahdeksan päivän kuluttua palata kotiinne... vaimonne luokse...»

Nämä sanat sanottuaan hän poistui ikäänkuin peläten sanoa enempää.

Illalla Fernand sai uudelleen kuumeen, ja yö kului kuumehoureissa. Hän
oli näkevinään vaimonsa ja tuon vaalean, tuntemattoman kaunottaren
pitävän toisiaan kädestä. Herätessään aamulla hän tunsi itsensä
uupuneeksi ja heikoksi ja hermonsa ärtyneiksi. Hän ei voinut pysyttää
katsettaan missään erityisessä esineessä, ja hänen kätensä vapisi.
Hänen kaunis hoitajattarensa tuli sisään varpaillaan, lähestyi sänkyä
ja näki heti ensi silmäykseltä, missä tilassa sairas oli.

»Hyvää päivää», sanoi hän. »Te olette parempi, paljon parempi, ja se
käännekohta, jota niin pelkäsin, on nyt ohi.»

»Pelkäsittekö käännettä pahempaan päin?»

»Pelkäsin, ja siksi en uskaltanut sanoa teille totuutta.»

»Mistä?»

»Kerroin vaimonne saaneen tiedon siitä, mitä teille oli tapahtunut.»

»Eikö se ollut totta?»

»Ei, hänelle on vain kirjoitettu, että tärkeät asiat pitävät teitä
poissa Pariisista muutamia päiviä. Mutta nyt on tilassanne tapahtunut
käänne parempaan päin. Te voitte nyt rauhoittaa rouva Rocheria.»

»Te tiedätte nimeni!» sanoi Fernand hämmästyen.

»Tietysti. Olisitteko te muutoin täällä?»

»Se on totta», sanoi Fernand.

»Nyt täytyy teidän itsenne kirjoittaa muutama sana vaimollenne», jatkoi
hän, »tai ainakin panna nimenne kirjeen alle, jonka minä kirjoitan
puolestanne.»

Hän meni pöydän luo, jolla oli kirjoitustarpeita, siirsi sen Fernandin
vuoteen luo ja antoi hänelle kynän sanoen:

»Koettakaa kirjoittaa.»

Fernand otti kynän aikoen kirjoittaa, mutta nostaessaan kätensä pudotti
kääreen haavalta ja huudahti tuskasta.

»Hyvä Jumala!» huudahti nuori nainen. »Olen arvioinut voimanne liian
suuriksi. Antakaa minun olla sihteerinänne.»

Hän istuutui vuoteen viereen, otti kynän ja kirjoitti:

  »Rakas Hermine!

  Pieni tapaturma, joka minulle on sattunut, pakottaa minut pyytämään
  vierasta henkilöä kirjoittamaan puolestani sinulle. Voin kuitenkin
  itse allekirjoittaa kirjeen...»

Kaunis tuntematon keskeytti, katsoi hymyillen Fernandiin ja sanoi:

»Niin, teidän täytyy kivusta huolimatta itse allekirjoittaa kirje.»

Sitten hän kirjoitti edelleen ja luki:

  »Viikon kuluttua olen taas luonasi, rakkaani. Älä ole levoton, vaan
  muista, että minä rakastan sinua ja että kuvasi on sydämessäni
  kaikkialla, missä olen.»

»Lienee parasta olla tarkemmin kertomatta yksityiskohtia», sanoi kaunis
kirjoittajatar.

Mutta tämä miellyttävä nainen ei ollutkaan kirjoittanut viimeisiä
rivejä, niinkuin hän ne luki, otaksuen, ettei Fernand kiihtyneessä
mielentilassaan pystyisi kirjettä lukemaan. Hän oli sensijaan
kirjoittanut seuraavasti:

  »Olen ollut kaksintaistelussa erään joutavan jutun tähden ja
  haavoittunut. Onneksi oli tähän kaksintaisteluun syynä se soma,
  valkoinen käsi, joka nyt ystävällisesti on ottanut kirjoittaakseen
  nämä rivit puolestani. Näkemiin. Suutelen kättäsi.»

Tämän julkean kirjeen hän rohkeni ojentaa Fernandille.

»Minun on vaikea lukea sitä», sanoi hän, »mutta voin kyllä kirjoittaa
siihen nimeni.»

Hän kirjoitti nimensä vapisevalla kädellä, mutta silti niin selvästi,
ettei Hermine hetkeäkään olisi voinut epäillä, että se oli hänen
kirjoittamansa. Tuntematon otti kirjeen, taittoi sen kokoon ja pani
kuoreen, jonka hän sinetöi sormestaan ottamallansa sinettisormuksella.
Fernandin ihaillessa hänen siroja liikkeitään ajatteli kaunotar
kirjoittaessaan osoitetta:

— Tätä kirjettä ja tätä sinettiä rouva Rocher ei hevin unohtane.

Sitten hän riensi kynnykselle ja antoi kirjeen palvelijalle postiin
vietäväksi. Kello kymmenen aamupäivällä tuli tohtori, sitoi Fernandin
haavan, antoi hänelle luvan hiukan syödä ja poistui taas, haavoittuneen
saamatta tietää häneltä mitään.

Tästä hetkestä aikain nuori kaunotar istui Fernandin vuoteen ääressä
lyhentäen hänen aikaansa kertomalla pikku kaskuja, ja hänen älykkäät
huomautuksensa ilmaisivat, että hän oli sivistynyt nainen. Mutta joka
kerta, kun Fernand alkoi udella hänen nimeään ja yhteiskunnallista
asemaansa, hän rypisti silmäkulmiaan sanoen:

»Te olette todellakin kiittämätön!»

Kun Fernand sitten sopersi jotakin anteeksipyynnöksi, lisäsi hän
äänellä, joka tunki sydämeen saakka:

»Olkaa varma siitä, että kun minun on mahdotonta sanoa teille, kuka
olen tai missä te olette, tapahtuu se siksi, että toinen tahto, joka on
voimakkaampi kuin minun, vaatii minua niin menettelemään.»

Sitten hän hymyili taas ja johti keskustelun muihin asioihin. Kun kello
illalla oli lyönyt kymmenen, toivotti hän potilaalle hyvää yötä ja
poistui huoneesta. Fernand uneksi hänestä koko yön. Kun hän aamulla
taas näki hoitajattarensa, oli hän vähällä unohtaa vaimonsa. Mutta
nainen sanoi puoleksi vakavalla, puoleksi veitikkamaisella äänellä:

»Voin kertoa teille jotakin rouva Rocherista. Hän voi hyvin. Hän on
kyllä ollut levoton, mutta kirjeeni rauhoitti häntä, ja hän odottaa
saavansa nähdä teidät viikon kuluttua.»

Nämä sanat vaikuttivat omituisesti Fernandiin. Hän oli hämillään ja
loi katseensa maahan. Ensi kerran eläissään hän kysyi itseltään, oliko
mahdollista, ettei hän aina rakastaisi vaimoaan. Samalla hän katseli
tuota ihanaa, tuntematonta naista, joka parhaillaan hypisteli pienellä,
sirolla kädellään uunin luona riippuvaa soittokellon vedintä.

»Rakas potilaani», sanoi hän äkkiä. »Hoitajattarenne pyytää teiltä
parin tunnin lomaa. Minun on mentävä asioilleni, mutta tohtori jää
tänne. Hän näyttää tosin hiukan kuivakiskoiselta, mutta hän on
pohjaltaan aika miellyttävä mies.»

Hänen puhuessaan astui tohtori huoneeseen. Nuori nainen poistui
hymyillen Fernandille.

»Jouduhan», sanoi hän kamarineitsyelleen sivuhuoneessa, »pue minut
kiireesti. Tahdon nähdä, miltä näytän villahameessa ja kymmenen frangin
puserossa.»

Tuo hieno nuori nainen meni pukuhuoneeseensa, vaihtoi nopeasti
pukua ja oli hetken kuluttua aivan työläisnaisen näköinen tummassa
villahameessaan, pieni huivi hartioillaan, päässä hiusverkko, joka
tuskin riitti pitämään koossa hänen uhkeaa tukkaansa; hänellä oli
halpahintaiset sormikkaat kädessä ja pieni vasu käsivarrellaan.

»Toinen minulla jo on», sanoi hän hymähtäen. »Nyt tulee toisen vuoro.»

Sitten hän sanoi kamarineitsyelleen:

»Käy hakemassa ajuri.»

Parin minuutin kuluttua nuori kaunotar meni puutarhan poikki portille,
astui kadulla odottaviin ajoneuvoihin ja käski:

»Ajakaa Bastille-aukiolle ja pysähtykää Faubourg-Saint-Antoinen
kulmaan.»




XV

VIETTELIJÄTÄR


On jo aika uudistaa tuttavuutemme kahden tämän kertomuksen
alkuvaiheessa esiintyneen henkilön, Cerisen ja Léon Rollandin, kanssa.
Kuten muistamme, oli kaunis Cerise joutunut naimisiin onnellisen Léonin
kanssa samana päivänä, jolloin kreivi de Kergaz vietti häitään neiti de
Balderin kanssa. Kun puuseppä lähti kirkosta nuoren vaimonsa kanssa,
tuli kreivi de Kergaz hänen luoksensa ja sanoi:

»Ystäväni, minä lähden matkalle nyt heti ja muutaman tunnin kuluttua
olen kaukana Pariisista.»

»Kyllä ymmärrän», vastasi Léon Rolland, »että herra kreivi tahtoo
nauttia onnestaan kaukana maailman melusta.»

»Mutta vaikka matkustankin», jatkoi kreivi, »en ole unohtava, että
minun on kiittäminen teitä ja kaunista vaimoanne onnestani, ja
toivon saavani edelleenkin pitää teidän ystävyytenne. Todistaakseni,
että pidän teitä ystävänäni, tahdon uskoa teille erään tehtävän,
suuren tehtävän, ja olen varma siitä, että te olette oikea mies sen
suorittamaan.»

»Puhukaa, herra kreivi», sanoi Léon liikutettuna.

»Ohjeeni ovat tässä kirjeessä», sanoi kreivi. »Jääkää hyvästi; toivon
taas tapaavani teidät onnellisena.»

Tämän sanottuaan kreivi meni nuoren vaimonsa luo ja nousi hänen
kanssaan postivaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla. Vaunut
veivät mukanaan onnellisen nuoren pariskunnan, ja Léon Rolland avasi
nyt kirjekuoren, josta hän löysi kaksi kirjettä. Toinen, Jeannen
kirjoittama, oli osoitettu Ceriselle, ja toinen oli kreiviltä Léon
Rollandille. Léon luki siitä.

  »Ystäväni!

  Kun nyt muutaman kuukauden ajaksi riistäydyn irti siitä tehtävästä,
  johon olen antautunut, teen sen tietäen, että jätän sijalleni
  Pariisiin henkilöitä, jotka samalla sydämen antaumuksella kuin minä
  tahtovat tehdä hyvää, ja mitä erittäin tämän vuoden toimintaan tulee,
  luotan teidän tehokkaaseen apuunne. Sallikaa siis, ystäväni, minun
  uskoa teille seuraava tehtävä. Pariisissa on lukuisia perheitä, jotka
  niukan työnansion takia kärsivät leivän ja polttoaineiden puutetta
  pitkien talvikuukausien aikana. Te olette ollut työmies ja tunnette
  kyllä toverienne hädänalaisen tilan. Te olette niin ollen sopiva
  henkilö tämän hädän lievittäjäksi. Te olette ollut työntekijä, minä
  teen teistä työnantajan. Perustakaa liike Faubourg Saint-Antoinen
  keskukseen ja ottakaa työhön kaksisataa työmiestä. Muistakaa
  perheellisiä ennen muita. Valitessanne heitä noudattakaa vain oman
  sydämenne kehoitusta. Kirjeeseen liitän pankkiirilleni osoitetun
  sadantuhannen frangin maksumääräyksen liikkeen perustamiskustannusten
  suorittamiseksi, jotapaitsi hän on myöntävä teille luottoa haluamanne
  määrän.

  Armand.»

Jeanne de Balderin kirje Ceriselle oli seuraavanlainen:

  »Rakas Cerise!

  Armand oli kirjoittanut Léonille ja antanut minun lukea kirjeen.
  Minullakin on muuan hyvä ajatus, ja koska Léon on saanut
  toteuttaakseen Armandin suunnitelman, pyydän teitä suorittamaan
  minun. Koska Léon perustaa tehtaan työmiehille, niin miksi ette te,
  rakas Cerise, voisi ruveta johtamaan liikettä ja antaa työtä nuorille
  naisille, jotka viettelykset ja työnpuute voisi johtaa harhateille ja
  joilla ei ole tarmoa ja rohkeutta työskennellä kahta-, neljäätoista
  tuntia vuorokaudessa niukalla palkalla niinkuin te teitte. Armand
  antaa käytettäväkseni viisikymmentätuhatta frangia ja pankkiirilleen
  määräyksen myöntää minulle luottoa. Nyt, lähtiessäni matkalle,
  valtuutan teidät toimimaan nimessäni ja pyydän teitä yhä edelleenkin
  osoittamaan minulle sitä ystävyyttä josta jo olette antanut minulle
  niin monta todistusta.

  Jeanne.»

Luettuaan nämä kirjeet Léon ja Cerise katsahtivat toisiinsa luvaten
täyttää hyväntekijöiltään saamansa tehtävät. Kuuden kuukauden kuluttua
oli kaksi liikelaitosta täydessä käynnissä Faubourg-Saint-Antoinen
keskustassa. Ja kun kolme vuotta oli kulunut, oli Léon Rolland
kaupunginosan tunnustetuimpia tehtailijoita ja huomatuimpia
työnantajia, ja Cerise johti suuria myymälöitä, joissa nuorille,
turvattomille naisille oli aina tarjona työtä paremmasta palkasta kuin
muualla.

Samana päivänä, kun tuntematon kaunotar oli hetkeksi jättänyt
haavoittuneen Fernandin ja pukeuduttuaan työläisnaiseksi ajanut
Bastille-aukiolle, oli Léon kello yhdentoista aikaan aamupäivällä
pienessä, konttoriksi sisustetussa huoneessaan yhdessä työnjohtajansa
ja rahastonhoitajansa kanssa. Muuan oppipoika, Minet-niminen, kolkutti
ovelle, astui huoneeseen ja sanoi kunnioittavasti:

»Mestari, muuan nuori tyttö haluaisi puhutella teitä.»

Léon otaksui tulijan tuovan sanan hänen vaimoltaan, jonka myymälöiden
työhuoneet sijaitsivat yläkerrassa, ja sanoi:

»Hyvä, käske hänet sisään.»

Hetken kuluttua Léon näki tuon häikäisevän kauniin olennon, jonka jo
tunnemme ja joka oli yhtä viehättävä yksinkertaisessa kansannaisen
asussa kuin pari tuntia aikaisemmin upeassa puvussaan. Turkoosi osasi
samoin kuin sydänten särkijä Cherubinkin yhdellä ainoalla silmäyksellä
lumota toisen. Hänet nähdessään Léon joutui miltei samanlaisen oudon
tunteen valtaan kuin Fernandkin ja loi katseensa maahan kohdatessaan
kaunottaren syvänsiniset silmät. Hän osoitti tytölle koneellisesti
tuolia.

»Herra Rollandko?» kysyi tyttö hempeimmällä äänellään.

»Minä se olen, neiti.»

Turkoosi vilkaisi epäröivän näköisenä molempiin muihin huoneessa
olijoihin, ja Léon, arvellen, ettei tyttö rohjennut puhua heidän
läsnäollessaan, lähetti heidät pois.

»Mitä haluaisitte, neiti?» kysyi hän.

»Hyvä herra», sanoi tyttö vavisten hetken äänettömyyden jälkeen,
»teillä oli pari vuotta sitten palveluksessanne François Garin-niminen
työmies...»

»Kyllä, neiti, ainakin tuntuu nimi tutulta», vastasi Léon koettaen
muistella. »Hänhän oli noin viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hän oli
tullut Pariisiin jostakin maaseudulta eikä ollut saanut mitään työtä.
Hän oli meillä puolisen vuotta.»

»Aivan niin.»

»Sitten hän lähti takaisin kotikaupunkiinsa tyttärensä luo.»

»Minä olen se tytär», sanoi Turkoosi.

»Tekö?» kysyi Léon hämmästyen.

»Nimeni on Eugénie Garin», sanoi hän, »ja isäni on lähettänyt minut
luoksenne.»

»Ah, niinkö? Nyt luulen ymmärtäväni asian», sanoi rehellinen Léon, »hän
varmaankin luulee, että olen hänelle suutuksissani siitä, että hän niin
äkkiä lähti luotani. Mutta sanokaa hänelle, että minulta aina riittää
hänelle työtä — ja rahaakin etukäteen, jos hän tarvitsee...»

»Oi ei, isäni ei enää pysty työhön, hän on sokea.»

»Sokeako?» huudahti Léon.

»Hän on ollut sokeana kuusi kuukautta», kertoi neitonen kohdistaen
Rollandiin kiehtovan katseensa.

»Kyllä ymmärrän», sanoi Léon, »ja te olette tehnyt aivan oikein
tullessanne minun luokseni. Kiitän teitä siitä.»

Neitonen punastui ja näytti joutuvan hämilleen.

»Luulen, että erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »tulin vain pyytämään
teiltä työtä. Isäni sanoi, että rouva Rolland on hyväsydäminen nainen
ja ettei hän varmaankaan kieltäisi minulta työtä.»

»Ei varmastikaan», vastasi Léon.

»Mutta, ikävä kyllä», jatkoi tyttö, »en voisi työskennellä missään
liikkeessä, kun minun olisi oltava kotona isäni luona. Hän ei ole
ainoastaan sokea, vaan muutenkin kivuloinen.»

»Se ei haittaa», sanoi Léon. »Vaimoni voi antaa teille kotityötä. Hän
on tosin juuri nyt käymässä kreivitär de Kergazin luona, mutta palaa
sieltä kohdakkoin. Tahdotteko odottaa häntä?»

»Kyllä, hyvä herra», vastasi tyttö kainosti.

Léon katsahti hänen halvannäköiseen pukuunsa. Mutta se oli kuitenkin
samalla hyvin siisti, ja Léon alkoi tuntea häntä kohtaan jotakin
enemmän kuin pelkkää sääliä.

»Tulkaa», sanoi Léon, »niin saatan teidät ompelusaliin, joka on
yläkerrassa. Vaimoni tulee varmaankin pian takaisin.»

Turkoosi seurasi häntä.

— Ihmeellistä, — ajatteli Léon noustessaan portaita, — François Garin
ei ollut mikään taitava työmies, ja nyt hän herättää minussa aivan
erikoista mielenkiintoa.

Hän kääntyi tyttöön päin ja kysyi:

»Missä isänne asuu?»

»Vain muutaman askeleen päässä täältä, Charonne-kadun
kahdessakymmenessäkolmessa.»

»Menen kohta häntä katsomaan. Teidän tullessanne olin juuri aikeissa
lähteä samalle kadulle; minulla on siellä puuvarasto.»

Léon avasi oven toisessa kerroksessa sijaitsevaan yksityisasuntoonsa,
jonka kautta päästiin Cerisen myymälöihin. Asuinhuoneisto käsitti neljä
pientä huonetta: salin, ruokailuhuoneen ja kaksi makuuhuonetta, joista
toinen oli aviopuolisoiden, toinen Léonin äidin hallussa.

»Onko Cerise tullut kotiin?» kysyi Léon äidiltään.

»Ei vielä», vastasi vanha vaimo, joka ei ollut luopunut
talonpoikaisista vaatteistaan ja puukengistä.

»Täällä on muuan nuori neitonen», sanoi Léon, »joka haluaisi puhua
Cerisen kanssa ja jota minä erikoisesti tahtoisin suosittaa hänelle.
Hän on erään entisen työntekijäni tytär.»

Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen:

»Tahdotteko syödä aamiaista kanssamme? Cerise kyllä tulee pian.»

»Kiitos», vastasi tyttö, »mutta suokaa anteeksi, etten minä voi suostua
tarjoukseenne... Isäni...»

Léon ajatteli, että tuolla sokealla miespoloisella ei ehkä ollut leipää
kotonaan ja että tyttö sitä ajatellen ei halunnut syödä aamiaista.

»Odottakaa sitten täällä vaimoani. Poistun hetkeksi, mutta tulen pian
takaisin.»

Jätettyään Turkoosin äitinsä luo Léon riensi toimistoonsa, pukeutui
päällystakkiinsa ja lähti Charonne-kadun 23:een, jossa hän sai
portinvartijalta tietää Françoisin asuvan kuudennessa kerroksessa.

Léon meni sinne ja kolkutti ovelle.

»Sisään», kuului huoneesta valittava ääni.

Léon avasi oven ja tunsi sydäntään kouristavan nähdessään huoneessa
vallitsevan kurjuuden. Tässä pienessä ullakkosuojassa ei ollut muita
huonekaluja kuin vuode, olkipatja lattialla, pöytä ja kaksi tuolia.
Vuoteessa makasi vanha mies, ohut matto peitteenään. Hänen tyttärensä
nukkui varmaankin paljaalla patjalla. Uunissa ei ollut tulta. Pöydällä
oli pari tyhjää lautasta, vesiruukku ja leivänkannikka. Yhdessä
nurkassa oli vanha arkku, jossa arvatenkin säilytettiin perheen niukkaa
vaatevarastoa.

Vanhuksen silmät olivat punaiset ja kiillottomat, ja Léon tunsi heti
vanhan työmiehensä, François Garinin.

»Kuka te olette?» kysyi vanhus.

»Olen Léon Rolland.»

»Rakas herra», huudahti vanhus, »onko se mahdollista? Se on liian suuri
kunnia minunlaiselleni raukalle.»

»Tyttärenne on ollut minun luonani, isä Garin...»

»Voi, sitä enkeliä», sopersi vanhus, »ilman häntä olisin kuollut, herra
Rolland.»

Vanhus kohottautui istumaan ja kertoi nyt liikutettuna, kuinka hänen
tyttärensä viimeisten kuuden kuukauden aikana oli elättänyt häntä
tekemällä työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa viidentoista-
kahdenkymmenen soun päiväpalkalla.

»Nyt tulee ompelijattarille kireät ajat, eikä tyttäreni enää saa työtä.
Silloin muistin teidät, rakas herra Rolland, ja kiltin rouvanne...»

»Se on oikein», vastasi Léon. »Tyttärenne on parhaillaan luonani,
ja vaimoni kyllä hankkii hänelle työtä. Mutta siihen mennessä
tarvitsisitte rahaa, ettehän pane pahaksenne, jos lainaan teille
vähäsen.»

Léon antoi vanhukselle kaksi kultarahaa sanoen:

»Hyvästi, isä Garin, nyt lähetän tyttärenne luoksenne.»

Léon astui reippaasti portaita alas portinvartijavaimon ohitse ja antoi
tälle kymmenen frangia.

»Menkää vanhan Garinin luo», sanoi hän, »pankaa tulta uuniin ja käykää
noutamassa hänelle vähän keittoa ja lihaa. Pitäkää hyvää huolta
hänestä. Tulen pian uudelleen.»

Vaimo niiasi maahan saakka ja kiiruhti suorittamaan saamansa tehtävän,
ja Léon riensi kotiinsa. Mennessään Bastille-aukion poikki hän tapasi
Cerisen, joka oli tulossa kreivi de Kergazin luota. Nähdessään miehensä
hän kiiruhti tätä vastaan.

»Kas, sinäkö siinä olet!» sanoi Léon ja tarjosi hänelle käsivartensa.

»Minä juuri, ukkoseni», vastasi Cerise hymyillen.

Hän oli vielä yhtä kaunis, ehkäpä kauniimpikin, kuin tavatessamme
hänet Faubourg-du-Temple-kadulla. Hän ei ollut enää viisitoistavuotias
neitonen, vaan yhdenkolmatta ikäinen vaimo, entistä sirompi ja
hienoryhtisempi, eikä hänen kauniissa kasvonpiirteissään enää ollut
jälkiä liikarasituksesta, joka niin usein johtuu liiallisesta työstä
ja niukasta ravinnosta. Hänestä oli tullut hurmaava nuori rouva, jota
ympäristön asukkaat ihaillen katselivat ja sanoivat »kauniiksi rouva
Rollandiksi.» Cerise oli ylen onnellinen, hän rakasti miestään ja
jumaloi lastansa, ja onni oli vain kaunistanut häntä.

»Rakas lapseni», sanoi Léon, »kiiruhtakaamme kotiin. Sinua odotetaan.»

»Kuka?»

»Muuan tyttöraukka, joka on työnpuutteessa», vastasi Léon ja kertoi
sitten vaimolleen käynnistään isä Garinin luona.

Cerise joudutti askeleitaan ja juoksi kevyesti kuin hirvi portaita
ylös auttaakseen onnetonta. Eugénie Garin eli oikeammin henkilö,
joka käytti sitä nimeä, odotti ruokailuhuoneessa. Hän näki Cerisen
ja Léonin tulevan yhdessä ja arvasi heti Léonin tulevan vaimonsa
kanssa. Hän katsahti Léoniin ja loi sitten silmäyksen Ceriseen. Tällä
silmäyksellä oli omituinen vaikutus. Tyttö oli yksinkertaisesti puettu
ja näytti varsin siistiltä, mutta siitä huolimatta Cerise vavahti
aivan kuin olisi nähnyt myrkyllisen matelijan. Tuntui siltä kuin hän
olisi aavistanut, että onnettomuus oli astunut hänen kotiinsa. Samassa
Léonin valtasi tunne, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Isä Garinin
valetytär huomasi nämä erilaiset vaikutelmat ja ajatteli:

— Viikon kuluttua on tämä mies mielettömästi rakastunut minuun ja hänen
vaimonsa sairas mustasukkaisuudesta.




XVI

LUMOTTUNA


Noin tuntia myöhemmin riensi isä Garinin kaunis tytär Charonne-kadun
23:n portaita ylös ja astui sokean huoneeseen. Portinvartija-eukko oli
täsmällisesti täyttänyt Léonin määräyksen. Uunissa paloi tuli, ja sokea
istui kaikessa rauhassa sen ääressä, juuri lopetettuaan ateriansa.

»Noh, sokea herra», sanoi nuori nainen astuessaan huoneeseen ja muutti
äkkiä äänensä ja eleensä, »olette kai näytellyt osanne hyvin?»

»Helkkarin hyvin», vastasi isä Garin, joka ei ollut sokea, vaan
ainoastaan heikkonäköinen. »Jos olisitte ollut täällä, olisitte varmaan
taputtanut käsiänne minulle. Olin verrattoman liikuttava isä ja
kehuin teitä enkeliksi, ja siitäkös tuo Rolland-tyhmyri ihastui! Hän
antoi minulle neljäkymmentä frangia ja lähetti portinvartija-eukon,
Fipart-lesken, tänne panemaan tulta uuniin.»

»Huomaanpa, että teillä on ollut hyvä ruokahalu, vanha veijari»,
sanoi tyttö hymyillen ja laski Ceriseltä saamansa paksun kangaskäärön
nurkkaan.

»Hm, ruokahalu kyllä on hyvä, mutta minua janottaa julmasti, ja jos te
olisitte kiltti ja toimittaisitte minulle tilkkasen, pienen tilkkasen
vain, punaviiniä...»

»Ei, vanha juopporatti», vastasi tyttö nauraen, »juoneen kieli on liian
liukas, enkä minä soisi teidän tekevän mitään tyhmyyksiä.»

»Vettäkö minun sitten on juotava?» mutisi isä Garin.

»Niin juuri, vettä, kunnes minä annan teille luvan juoda viiniä.
Kun tämä juttu on lopussa, saatte kernaasti ruveta jonkin kapakan
kantavieraaksi, jos haluatte. Nyt minulla ei kuitenkaan ole aikaa
viipyä täällä kauemmin. Puhukaamme senvuoksi asia selväksi. Olen
luvannut teille kymmenen louisdoria kuukaudessa, jos esitätte osanne
hyvin, ja sitäpaitsi saatte tuhannen frangia, kun tämä ilveily on
lopussa.»

Sokealta pääsi ilonhuudahdus.

»Hyvä on», sanoi tyttö. »Hyvästi. Tulen taas huomenna. Herra Rolland ei
pääse käymään täällä aamuisin eikä iltaisin, sen tiedän varmaan. Mutta
jos hän jonakin iltana sattuisi tulemaan, on teidän sanottava, että
olen mennyt ulos.»

Sitten hän poistui isä Garinin luota ja meni portinvartijaeukon
luo, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme Fipart-leski,
sama, joka aikoinaan oli ottanut kasvatikseen Rocambolen, josta nyt
oli tullut varakreivi de Cambold. Eukko oli ruvennut portinvartijaksi
saadakseen kaikessa rauhassa elää niillä rahoilla, jotka hän oli saanut
uhraamalla neljä vuotta sitten murhasta tuomitun Nicolon. Hän oli nyt
portinvartijattarena Charonne-kadun varrella olevassa talossa, jonka
sir Williams oli ostanut, ja sai vuotuista avustusta Rocambolelta. Isä
Garinin kaunista tytärtä koskeva salaisuus oli luonnollisesti ilmaistu
Fipart-muorille, eikä hän senvuoksi ollenkaan hämmästynyt, kun Turkoosi
tuli hänen luokseen ja sanoi:

»Olen jättänyt erään käärön tuonne ylös. Lähettäkää se Lappe-kadun
kulmataloon minulle vuokraamaanne huoneeseeni ja hankkikaa ompelijatar,
joka ottaa työn suorittaakseen.»

»Kyllä toimitan asian, kaunis neiti», sanoi portinvartijatar.

Turkoosi kiiruhti pois, pysähdytti bulevardilla ajurin, hyppäsi
vaunuihin ja sanoi kuskille:

»Moncey-kadulle, Blanche-kadun kulmaan.»

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Turkoosi meni siihen pieneen
hotelliin, jonka Baccarat oli omistanut, ennenkuin sir Williams oli
sen ostanut ja vienyt sinne Turkoosin tarvitessaan tämän apua siinä
murhenäytelmässä, jota hän yöt päivät valmisteli.

»Riisu nämä repaleet yltäni», sanoi Turkoosi kamarineidolleen. »Huh,
ellei olisi kysymys miljoonasta...»

Hän heitti nopeasti kurjat vaatteet yltään ja pukeutui kävelypukuun.

»Kuinka hän voi?» kysyi hän.

»Lääkäri kävi täällä sitomassa hänen haavansa», sanoi kamarineito. »Hän
on syönyt hiukan ja juonut lasillisen punaviiniä. Olen käynyt kahdesti
kysymässä, tarvitsisiko hän jotakin. Hän ei sanonut tarvitsevansa,
mutta kysyi kummallakin kerralla, eikö rouva pian tule kotiin.»

»Poika parka», sanoi Turkoosi hymyillen. »Eikö hän ole koettanut lahjoa
sinua? Eikö hän ole pistänyt paria louisdoria käteesi?»

»Ei, ikävä kyllä.»

»Hyvä», sanoi Turkoosi hymyillen, »hän on rehellinen, hän kunnioittaa
sitä salaperäisyyttä, joka häntä ympäröi. Sitä helpompi on kyniä hänet.
Kolmen kuukauden kuluttua hän on pienimmästä viittauksestani valmis
yrittämään käydä vaikka neulansilmän lävitse.»

Hän meni sitte huoneeseen, jossa Fernand edelleenkin makasi vuoteessa
odottaen häntä kärsimättömästi. Kun sairas näki tytön, kävivät hänen
kasvonsa tulipunaisiksi ja hän sanoi:

»Oi, siinähän te vihdoin olette!»

»Ikävöittekö minua niin kovin?» kysyi hän luoden Fernandiin katseen,
joka sai tämän aivan tolaltaan.

Hän punastui uudelleen ja vastasi hämmentyen:

»Anteeksi, huomaan puhuneeni sopimattomasti.»

Tyttö heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin ja jatkoi:

»Käsitän hyvin kärsimättömyytenne, eikä teidän tarvitse pyytää
anteeksi. Sairaat ovat samanlaisia kuin vangit: he ikävöivät ollessaan
yksin.»

»Hyvä rouva!»

»Hst!» kielsi tyttö kohottaen kauniin sormensa ruusunpunaisille
huulilleen. »Antakaa minun puhua loppuun. Katsokaahan, niinkuin vangit
joka päivä odottavat vartijansa tuloa, niin sairaatkin melkein aina
kiintyvät hoitajattareensa tai siihen henkilöön, jonka joka päivä
näkevät.»

»Hyvä rouva!» sanoi Fernand. »Tunteeni on kokonaan toista laatua.»

»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Turkoosi hymyillen. »Tahtoisitte
kuulla jotakin rouva Rocherista.»

Nämä sanat saivat Fernandin ajattelemaan Hermineä. Mutta Turkoosin
kauniit, lumoavat silmät olivat jo hämmentäneet hänen aivonsa.
Rakastiko hän vielä Hermineä? Sitä hän ei tiennyt...

Näin kului kahdeksan päivää. Haavoittunut oli alkanut toipua. Ei
milloinkaan ollut kukaan nainen osoittanut häntä kohtaan suurempaa
hellyyttä ja uhrautuvaisuutta kuin Turkoosi. Hän käyttäytyi samalla
kertaa kuin herttuatar ja laupeudensisar. Hän hoiti Fernandia, kuin
hoidetaan rakastettua. Hän hymyili aina niin ihastuttavasti, eikä
Fernand kuitenkaan ollut vielä kertaakaan rohjennut tarttua hänen
käteensä. Hän poistui joka ilta kello kymmenen ja tuli harvoin takaisin
ennen kahdeksaa aamulla. Mutta silloin hän istuutui hänen vuoteensa
ääreen, ja Fernand unohti ajan ja koko maailman kuunnellessaan hänen
suloista ääntään. Eräänä aamuna, auringon säteitten tunkeutuessa
avonaisesta ikkunasta huoneeseen, antoi lääkäri luvan mennä
hengittämään raitista ilmaa.

»Jos lupaatte minulle olla käyttämättä väärin hyvyyttäni, saatte
kävellä hetken puutarhassani. Voitte nojata käsivarteeni.»

Fernand meni hänen kanssaan puutarhaan ja oikeammin piti hänen kättänsä
omassaan kuin nojautui hänen käsivarteensa. Kuten muistamme, oli hän
neljä vuotta sitten viettänyt yhden yön tässä hotellissa, ja hänen
olisi ainakin pitänyt tuntea puutarha. Mutta meidän on muistettava,
että Baccarat oli tuonut hänet tänne tiedottomassa tilassa, ja poliisin
viedessä hänet sieltä hän oli ollut niin poissa tolaltaan, ettei hän
ollut edes katsonut, millainen hotelli oli. Nyt hän ei huomannut muuta
kuin että puutarha oli samanlainen kuin mikä muu puutarha tahansa, eikä
aavistanutkaan, missä hän oli. Sitäpaitsi hän ei sitä ajatellutkaan,
hänen silmänsä näkivät vain kauniin naisen, joka asteli hänen
vierellään. Kolmena seuraavanakin päivänä Fernand sai luvan kävellä
puutarhassa pari tuntia päivällisaikaan, mutta kolmannen päivän iltana
sanoi kaunis tuntematon hänelle:

»Pian olette täydellisesti entisellänne ja voitte palata vaimonne luo.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Fernand. »Minullahan on vaimo ja lapsi, vaimo,
jota rakastan ja jonka pitäisi olla täällä...»

Turkoosi oli sillä välin poistunut hetkeksi. Palatessaan hän ojensi
Fernandille kätensä ja sanoi lumoavasti hymyillen:

»Ystäväni, pyytäisin teitä tekemään minulle suuren palveluksen.»

»Oi», huudahti Fernand ilosta loistaen, »saan siis tilaisuuden osoittaa
teille...»

»Älkää hätäilkö, vaan kuunnelkaa tarkoin, mitä sanon. Te tiedätte,
etten voi ilmaista nimeäni enkä asuntoani...»

»Tiedän sen», vastasi hän alistuvasti.

»Teidän täytyy senvuoksi kunniasanallanne luvata, että tottelette minua
sokeasti.»

»Sen lupaan.»

»Sokeasti onkin oikea sana», jatkoi Turkoosi hymyillen, »sillä minä
aion sitoa silmänne.»

Fernand teki hämmästyneen liikkeen.

»Kun olen sitonut silmänne», jatkoi Turkoosi, »viedään teidät
vaunuihin, mutta sitä ennen saatte minulta kirjeen, josta näette, mitä
teiltä odotan.»

»Sehän on kuin lainattu 'Tuhannen ja yhden yön' taruista!»

»Minne vaunut vievät minut?»

»Se oli suurenmoinen kysymys», virkkoi nainen pisteliäästi hymyillen.
»Jos sen nyt teille sanoisin, ei minun tarvitsisi sitoa silmiänne.
Vaunut ajavat tunnin tai pari. Sitten ne pysähtyvät, ja te astutte
ulos, otatte siteen silmiltänne ja luette kirjeeni.»

»Mutta milloin minun on lähdettävä?» kysyi Fernand.

»Nyt heti», sanoi Turkoosi istuutuen kirjoittamaan kirjettä, jonka hän
sitten sulki sinetillä.

Fernandin pukeuduttua päällystakkiinsa, otti Turkoosi
silkki-nenäliinan, sitoi sen hänen silmilleen ja tarttui hänen käteensä.

»Seuratkaa minua», sanoi hän vieden hänet ulos hotellista ja
sitten puutarhan läpi vaunujen luo, jotka odottivat ristikkoportin
ulkopuolella. Hänen noustessaan niihin Turkoosi sanoi:

»Luotan siihen, että pidätte sananne.»

Vaunut loittonivat, ja Turkoosi meni takaisin hotelliin ja virkahti
itsekseen hymyillen:

»Tuo mies tulee vielä takaisin ja heittäytyy jalkojeni juureen.»

Sillä välin ajoivat vaunut pitkin katuja kolmatta tuntia, mutta viimein
ne pysähtyivät, kuski avasi oven ja sanoi:

»Nyt olemme perillä.»

Fernand astui kadulle ja poisti siteen silmiltään, vaunujen ajaessa
pois hurjaa vauhtia. Oli pimeä ja kadut olivat autiot, mutta hän
huomasi heti olevansa Amsterdam-kadulla. Hän kiiruhti katulyhdyn luo,
avasi kirjeen ja luki:

  »Ystäväni!

  Olette nyt melkein täydellisesti toipunut ja voitte palata vaimonne
  luo, joka rakastaa teitä, ja odottaa teitä ikävöiden. Hyvästi siis,
  älkääkä enää ruvetko kaksintaisteluun. Jos joskus sattuisitte
  muistamaan minua, niin sanokaa itsellenne, että elämässä on
  läpitunkemattomia salaisuuksia, älkääkä koettako saada tavata minua.
  En ole vapaa, ja te joutuisitte suuren vaaran alaiseksi yrittäessänne
  tavata minua. Sitäpaitsi teidän on muistettava, että teillä on kaunis
  vaimo, jota rakastatte ja joka rakastaa teitä. Ja lopuksi, ajatelkaa
  minua myötätuntoisesti, sillä minulle olisi ehkä käynyt vaaralliseksi
  olla kauemmin hoitajattarenanne. Jääkää hyvästi. Älkää olko minulle
  suutuksissanne, ja ajatelkaa, että kaikki on ollut unta.»

Luettuaan tämän kirjeen Fernand huudahti intohimoisesti:

»Minun täytyy saada nähdä hänet vielä, vaikka minun olisi etsittävä
koko Pariisi läpikotaisin.»




XVII

OVELIA SUUNNITELMIA


Päivää sen jälkeen kun Fernand Rocher niin merkillisellä tavalla
oli viety pois Moncey-kadun hotellista, tapaamme illalla sir
Williamsin yhdessä Rocambolen kanssa tämän pienen asunnon salongissa
Faubourg-Saint-Honoré-kadulla. Rocambole istui mukavasti aamutakkiinsa
kääriytyneenä sir Williamsin nauttiessa herkullista ateriaa
korvatakseen sen niukan ravinnon, johon hän tyytyi kreivi de Kergazin
luona.

»Setä», sanoi Rocambole, »sillä aikaa kun te syötte, voin antaa teille
pienen selostuksen salaisesta kirjeenvaihdostamme.»

Näin sanoen Fipart-lesken kasvatti nousi ja otti pöydältä paksun
salkun. Se sisälsi joukon papereita, jotka kaikki oli kirjoitettu
täyteen samoja salamerkkejä kuin ne paperit, jotka näimme
Herttasotamies-kerhon kokouksessa puheenjohtajan edessä pöydällä.
Tämä paperipinkka on jonkinlainen pääkirja seuran kaikista jäsenistä.
Jokainen jäsen kirjoitti ilmoituksensa tavallisin kirjaimin, minkä
jälkeen Rocambole jäljensi selostukset sovitulla salakirjoituksella ja
poltti alkuperäiset.

»Annahan kuulua», sanoi sir Williams.

»Aloitamme Cherubinin ilmoituksesta», sanoi Rocambole, »se on pahin.»

»Ja tärkein», lisäsi parooni.

»Cherubin tanssitti markiisitar Van-Hopia kahdesti tämän
tanssiaisissa», sanoi Rocambole. »Markiisitar oli hiukan hämmentynyt,
mutta pysyi kuitenkin kylmänä. Cherubin lausui hänelle rohkeanlaisen
kohteliaisuuden, jota markiisitar ei ollut kuulevinaankaan, ja lähti
tanssiaisista kello kolme aamulla.

»Ajellessaan seuraavana päivänä Champs-Elyséesilla markiisitar
kohtasi Cherubinin, joka on hyvin komean näköinen ratsun selässä.
Cherubin huomasi kauniin markiisittaren hieman punastuvan. Seuraavana
päivänä majuri Carden esitteli Cherubinin englantilaiselle kreivitär
G:lle, jonka luona markiisitar joskus käy yksin. Juuri sinä iltana
ei hollantilainen pankkiiri ollut voinut seurata vaimoansa sinne,
ja sattumalta markiisitar näki sisäänastuessaan Cherubinin, joka
surumielisen näköisenä nojasi uuniin melkein tyhjässä salongissa.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja markiisitar kalpeni hiukan.
Cherubin tervehti häntä erittäin kohteliaasti, mutta ei lähestynyt,
vaan näytti päinvastoin koettavan välttää häntä. Sinä iltana Cherubin
ei tanssinut markiisittaren kanssa, mutta tämä huomasi kuitenkin
Cherubinin katseen monasti olevan tähdättynä häneen.»

»Erinomaista», sanoi parooni. »Varmin keino naisen valloittamiseksi on
se, että on koettavinaan välttää vaaraa. Jatkahan.»

Rocambole luki:

»Cherubin huomasi markiisittaren olevan hiukan hämmentyneen, ja tämä
poistui tanssiaisista keskiyön aikaan. Seuraavana päivänä hän oli
Boulogne-metsässä. Ilma oli kaunis, mutta markiisitarta ei näkynyt
sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Markiisittarella on vastaanottoilta
joka lauantai. Majuri Carden meni hänen luokseen ja tapasi hänet
yksinään. Markiisitar näytti kärsivältä ja katsoi miltei kaiken
aikaa vain lattiaan, mutta koetti näyttää iloiselta ja puheli
kaikenlaisista asioista. Keskustelun aikana hän ikäänkuin sattumalta
ja mitä luonnollisimmin kysäisi, kuka se nuori mies oli, jonka majuri
oli hänelle esitellyt ja jonka hän oli tavannut kreivitär G:n luona.
Majuri selitti hänen nimensä olevan Oscar de Verny ja että hän oli
kaikin puolin täydellinen gentlemanni, mutta hiukan surumielinen ja
ilmeisestikin onnettomasti rakastunut. Hän huomasi markiisittaren
käyvän kalpeaksi ja johti sitten keskustelun ylimalkaisiin asioihin. —
Tähän päättyy Cherubinin selostus.»

»Siinä ei ole paljoa», sanoi parooni, »mutta aluksi sekin riittää.»

»Niinpä niin», huomautti Rocambole, »kreolittaren viisi miljoonaa on
vielä ansaitsematta.»

»Ne me kyllä saamme», lohdutti sir Williams. »Markiisitar on
hyveellinen nainen, mutta Cherubinilla on samanlainen lumoava katse
kuin Turkoosillakin ja harvat kykenevät sitä vastustamaan. Mutta
jatkakaamme!»

Rocambole avasi jälleen salkun ja luki:

»Rouva Malassisin juttu. — Tämä on Venturen raportti», huomautti
hän, »ja täytyy myöntää, että hän on hyvin näppärä liveripukuiseksi
hovimestariksi.»

Rocambole jatkoi:

»Rouva Malassis palasi kotiin tanssiaisista yöllä. Muutaman minuutin
kuluttua hän kuuli askeleita ja luuli vanhan herttua de Château-Maillyn
tulevan. Mutta sensijaan hän näkikin Arthur Champin, kuudennen
herttasotamiehen, astuvan sisään. Hän huudahti, mutta sitten kaikki
hiljeni. Mitä Champ hänen kanssaan puhui, sitä en kuullut, mutta hän
lähti hotellista vasta päivän koittaessa eikä sen koommin ole siellä
näyttäytynyt. Rouva Malassis menee joka päivä ulos kello kaksi ja palaa
kotiin vasta kello neljä. Torstaiaamuna kello seitsemän saapui herttua.
Hän oli kalmankalpea ja hänen järjestymättömästä puvustaan saattoi
nähdä hänen valvoneen koko yön. Hän tuli sisälle Pépinière-kadun
puolelta. Rouva Malassis oli noussut vuoteeltaan järjestämään
matkatavaroitaan. Hän näytti hyvin kiihottuneelta ja kalpeni nähtyään
herttuan tulevan. Herttua itki, lankesi polvilleen, kerjäsi ja rukoili.
Rouva Malassis pysyi kauan leppymättömänä, mutta otti hänet sitten
lopulta armoihinsa ja suostui menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta
vain sillä ehdolla, että häät vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa,
ja että heti senjälkeen nuori pari matkustaisi Italiaan. Sitäpaitsi
hän vaati, ettei herttua astuisi jalallaan hänen asuntoonsa ennenkuin
päivää ennen häitä. Odotan lähempiä määräyksiä.»

»Tämä asia sujuu paremmin kuin markiisittaren», sanoi sir Williams. »Se
käy kuitenkin vähän liian nopeasti, meidän täytyy ajoissa jarruttaa.
Nuori kreivi de Château-Mailly ei vielä istu tanakasti satulassa.
Oletko kuullut mitään Fipart-muorista?»

»Kyllä, hän kävi täällä illalla, ja minä riensin kirjoittamaan muistiin
hänen ilmoituksensa», vastasi Rocambole.

»Anna kuulla», sanoi sir Williams.

»Pieni vaaleaverinen nainen saapuu joka päivä kello kaksi isä Garinin
luo ja ryhtyy siellä työhön. Léon Rolland tulee myös joka päivä sinne
muka kuulemaan, kuinka sokea voi, ja hän puhelee kauan nuoren naisen
kanssa. Eilen hän puhui sairaan siirtämisestä sairashuoneeseen. Heti
hänen poistuttuaan menee nuori nainen pukeutumaan minun vuokraamaani
huoneeseen ja ajaa sitten vaunuissa kotiinsa. Kahtena viime päivänä
on herra Léon ollut kovin miettiväinen, ja hänen äänensä vapisi, kun
hän kysyi, onko neiti Eugénie isänsä luona. Eilen hän tuli tavallista
aikaisemmin. Nuori nainen ei vielä ollut saapunut. Kun sanoin sen
hänelle, kävi hän alakuloiseksi, mutta lähti kumminkin portaita ylös.»

»Hän on satimessa», sanoi sir Williams, otti taskustaan Turkoosin
kirjeen ja luki:

  »Arvoisa herra!

  Luulenpa, että rouva Cerise Rolland parkaa pian kohtaa suuri suru.
  Hänen aasimainen aviomiehensä on hurjasti rakastunut minuun. Joka
  hetki hän on lankeamaisillaan polvilleen eteeni, ja ainoastaan isäni
  läsnäolo pidättää häntä siitä.

  On kaiketi parasta pian raivata vanhus pois tieltä. Odotan teitä
  sovitussa paikassa saadakseni tarkempia määräyksiä.»

Luettuaan kirjeen loppuun sir Williams piteli sitä kynttilän liekin
kohdalla ja poltti sen.

»Saanko luvan tiedustaa erästä seikkaa?» sanoi Rocambole.

»Anna kuulla.»

»Turkoosiin on siis yhtaikaa rakastunut sekä Rolland että Fernand?»

»Niinpä kyllä.»

»Miksi tällainen kaksinaispeli? Eikö olisi ollut parempi käyttää siihen
kahta naista?»

Olkaansa kohauttaen sir Williams sanoi:

»Se on päätetty asia. Sinä et ole niin viisas kuin luulin.»

»Vai niin», sanoi Rocambole vähän masentuneena tästä tuomiosta.

»Mitä, etkö jo voi aavistaa, kuinka asia päättyy, kun nämä kaksi miestä
joutuvat intohimon kiehumispisteeseen?»

»No kuinka?»

»Silloin me järjestämme pienen kohtauksen niin, että he tapaavat ja
surmaavat toisensa kuin päihtyneet teurastajansällit.»

»Erinomaista!» huudahti Rocambole. »Sehän on mainiota!» Hän katseli
sir Williamsia viattoman ihailevasti ja lausui: »Setä! Paholainen saa
varmaankin pian jättää paikkansa teille, sillä te olette häntä paljoa
viekkaampi.»

»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi sir Williams kainosti.

Sitten hän työnsi pöydän luotaan, otti uuninreunalta sikaarin, vaipui
takaisin tuoliin ja peittyi tupakansavuun. Noin kymmenen minuuttia hän
istui syvissä ajatuksissa, Rocambolen uskaltamatta häntä häiritä. Äkkiä
hän kohotti päätänsä.

»Sanoppas minulle, tiedätkö parhaan keinon, millä voi tutkia
naissydäntä?»

»Niitä on kai montakin keinoa», vastasi Rocambole.

»Yksi ainakin on pettämätön.»

»Niinkö?»

»Markiisitar alkaa ehkä kaikessa hiljaisuudessa rakastua Cherubiniin.»

»Mahdollista kyllä», mutisi Rocambole.

»Mutta hän on siveä nainen.»

»Ah, niin!»

»Ja niin kauan kuin siveä nainen ei ole minkään mielenliikutuksen
vallassa itselleen paljastanut sydämensä salaisuutta, on hänen
sydämensä valloittamaton linnoitus.»

»Siinä olette aivan oikeassa, setä.»

»Senvuoksi täytyy markiisittaren kerran itselleen tunnustaa
rakastavansa Cherubinia.»

»Niinkö luulette hänen tekevän?»

»Kyllä, jo piankin. Ylihuomenna on oopperassa ensi-ilta.»

»Niin, siellä esitetään _Hugenotit_.»

»Käykö markiisitar usein siellä?»

»Hänellä on tapana käydä melkein joka ensi-illassa.»

»Hyvä. Pidä nyt varasi. Sinun pitää etsiä käsiisi Cherubin ja sanoa
hänelle: käsivarteen voi saada eräänlaisen miekan iskun, joka on
oikeastaan vain naarmu, mutta tekee kuitenkin valtavan vaikutuksen
naisiin. Teidän pitää saada sellainen miekanisku minulta. Ehkä
markiisitar silloin lähettää luoksenne jonkun tiedustelemaan vointianne
heti kaksintaistelun jälkeen.»

»Hitto vieköön, setä! Siinä meillä on taas oivallinen aate.»

»Maltappa vähän. Sinä lähetät Cherubinin oopperaan, jossa hänen pitää
istua markiisittaren viereisessä aitiossa.»

»Erinomaista!»

»Sitten sinun on huolehdittava siitä, että väliajalla joudut Cherubinin
kanssa sanasotaan. Sitä kiistaa ei voi sovittaa, ja te väittelette
niin äänekkäästi, ettei markiisitar voi olla kuulematta, milloin ja
missä kaksintaistelu pannaan toimeen, ja saa myös tietää Cherubinin
osoitteen.»

»Jaha, kyllä ymmärrän!»

»Cherubinin on vuokrattava se huoneisto, joka juuri on vapaana
Pépinière-kadun varrella numerossa neljäkymmentä.»

»Samassa talossa, jossa rouva Malassis asuu?»

»Juuri niin. Sen huoneiston ikkunat ovat puutarhaan päin, ja sieltä
saattaa nähdä rouva Malassisin huoneisiin.»

»Hyvä!» huusi Rocambole innostuneena.

»Markiisitar käy joskus rouva Malassisin luona. Hyvä juttu. Lyön vetoa,
että sinä päivänä, jolloin kaksintaistelu tapahtuu, markiisitar käy
ystävättärensä luona. Venture antaa meille lähempiä tietoja. Mitä
ajattelet tästä suunnitelmasta?»

»Se on verraton, setä! Mutta jos Cherubin ei suostu haavoitettavaksi?»

»Rakas ystävä, kun jokin mies kuuluu meidän seuraamme, on hän meidän
omamme kiireestä kantapäähän», vastasi parooni kylmästi. »Jos
Cherubinin olisi Herttasotamiesten tähden välttämättä uhrattava
korvansa ja nenänsä — mikä vamma, sen kernaasti myönnän, vahingoittaisi
hänen kaunista ulkomuotoansa, — niin olisin valmis ihan levollisesti
toimittamaan sellaisen leikkauksen.»

»Siinä tapauksessa minulla ei enää ole mitään sanottavaa», huomautti
Rocambole.

Parooni nousi, napitti pitkän mustan takkinsa, joka teki hänet
papillisen näköiseksi, otti leveälierisen hattunsa, veti käsiinsä
puuvillaiset kintaat ja ojensi Rocambolelle kätensä.

»Hyvästi, tapaamme taas huomenillalla.»

Sir Williams ajoi pois Rocambolen vaunuissa, astui maahan
Blanche-kadulla ja jatkoi matkaa jalkaisin Moncey-kadulle. Hän oli
varovainen kenraali eikä tahtonut, että tiedettäisiin hänen olevan
Turkoosin hotellin omistajan. Mutta päästäkseen sinne sisälle milloin
hyvänsä hän oli pitänyt hallussaan portin ja talon avaimet. Hän meni
sisälle herättämättä ketään, nousi toiseen kerrokseen ja kolkutti
ovelle.

»Astukaa sisään», sanoi Jenny. »Kah, tehän se olettekin! Aavistin
teidän tulevan tänä iltana, odotan vain määräyksiänne.»

»Huomenna varhain menet Charonne-kadulle ja viet luulotellun isäsi
Faubourg-Saint-Denisin sairaalaan», sanoi sir Williams istuutuen
nojatuoliin.

»Vihdoinkin!» huudahti Jenny, ja hänen silmänsä loistivat
vahingonilosta.

»Lopusta saat itse pitää huolta», lisäsi sir Williams.

»Entä Fernand?» kysyi Jenny.

»Älkäämme hätäilkö. Pitäähän, lempo vie, olla kärsivällinen, pikku
ystävä, kun aikoo riistää ihmiseltä kaksitoista miljoonaa.»

»Lupaan teille, että Fernandilta lähtee viimeinenkin louisdori!»




XVIII

TEATTERISSA


Kaksi päivää myöhemmin kuin sir Williams oli ollut Rocambolen luona,
istui markiisitar Van-Hop kello puoliseitsemän illalla pukeutumassa.
Markiisi oli istuutunut sohvaan vaimonsa huoneeseen, kamarineitsyen
auttaessa pukeutumista. Herra Van-Hop, joka yhä oli yhtä rakastunut
kuin kuherruskuukausina, ihaili vaimonsa kauneutta, joka ei olisi
kaivannut nyt esille otettuja timantteja. Mutta markiisitar oli
kuitenkin kärsivän näköinen. Viime päivinä hän oli ollut sellaisen
levottomuuden vallassa, jota hän ei itsekään käsittänyt. Hänen
miehensä, joka oli innokas shakinpelaaja, aikoi samana iltana mennä
klubiinsa, ollakseen mukana hyvin huvittavassa pelissä, ja salli
senvuoksi vaimonsa yksin lähteä teatteriin.

»Rakas ystäväni», oli hän sanonut, »tulen sinua noutamaan kello
yksitoista.»

Hänen siinä istuessaan ilmoitti palvelija majuri Cardenin tulleen.

»Pyytäkää häntä astumaan salonkiin», sanoi markiisitar.

»Ei, ei», sanoi hänen miehensä vilkkaasti, »sinä olet jo valmiiksi
pukeutunut ja voit hyvin ottaa hänet täällä vastaan. Hän on vanha
ystävä, jonka voi ottaa vastaan missä tahansa.»

Markiisin mielestä sopi osoittaa majurille tällaista luottamusta, sillä
hän oli yli viidenkymmenen vanha. Majuri astui sisään, ja markiisi,
jonka päähän heti juolahti muuan aate, virkkoi hänelle:

»Te tulette ihan sopivaan aikaan, majuri.»

Majuri suuteli markiisitarta kädelle ja katsoi kysyvästi hänen
mieheensä.

»Kuulkaapa, majuri», sanoi Van-Hop, »pidättekö teatterista?»

»Kyllä, kovasti.»

»Hyvä. Vaimoni tarjoo teille paikan aitiossaan.»

Markiisi katsoi hymyilevään vaimoonsa.

»Herra majuri», sanoi markiisitar, »mieheni on kavaltaja tai oikeammin
sanoen sellainen kuin useimmat aviomiehet. Hän pitää shakkipelistä
enemmän kuin vaimonsa seurasta ja pyytää sen vuoksi ystäväänsä
saattamaan minua.»

Rouva Van-Hop loi mieheensä niin lumoavan katseen, että se kokonaan
lievensi pikku katkeruuden hänen sanoissaan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi majuri markiisittaren seurassa
oopperaan. Oli perjantai, ylhäisen maailman päivä, ja sali oli ääriään
myöten täynnä. Markiisitar oli tänä iltana erikoisen hurmaava ja
herätti huomiota astuessaan aitioonsa.

Sir Williamsin käskyt oli Rocambole täyttänyt ihan täsmällisesti.
Vähän senjälkeen, kun markiisitar oli tullut, avattiin viereisen
aition ovi, ja kaksi nuorta miestä astui sinne. Toinen näistä oli
Oscar de Verny, lisänimeltään Cherubin. Hän istui etumaisena aitiossa
ja kurotti itseään niin pitkälle eteenpäin, että markiisitar voisi
hänet nähdä. Kun hän sitten todella näkikin Cherubinin, joutui hän
kiihkeän mielenliikutuksen valtaan, mutta hän oli nainen ja osasi
hillitä itsensä. Ei ainoakaan piirre värähtänyt hänen kasvoissaan.
Mitä majuriin tulee, ei hän voinut paikaltaan nähdä Cherubinia, vaan
katseli huolettomasti kuin ainakin maailmanmies yleisöä kiikarillaan.
Väliverhon noustessa avautui markiisittaren toisella puolella olevan
aition ovi, ja varakreivi de Cambold astui sisään monokkeli silmässä ja
hymy huulilla.

»Tuolla on herra de Cambold», sanoi majuri kumartuen markiisittaren
puoleen. »Luulen nähneeni hänet teidän luonanne.»

»Niin, muuan kuvanveistäjä, joka hyväntahtoisesti oli antanut minulle
ohjausta kuvanveistossa, on esittänyt hänet minulle.»

Markiisitar, jonka sydän jyskytti selittämättömästä rauhattomuudesta,
oli iloinen saadessaan vaihtaa jonkun sanan seuralaisensa kanssa
tyynnyttääkseen mieltään.

»Herra de Cambold», jatkoi majuri, »on sitäpaitsi vanhaa
aatelissukua.»

»Onko hän rikas?»

»Ei, hänellä on kolme- tai neljäkymmentä tuhatta frangia vuodessa,
mutta hän joutuu kyllä pian rikkaisiin naimisiin. Hän on nuori, kaunis
ja älykäs, mutta niinkuin jokaisella mitalilla on nurjapuolensa, niin
on varakreivilläkin oma vikansa! Hän on riidanhaluinen.»

»Todellako?» sanoi markiisitar, ikäänkuin olisi kuunnellut häntä
tarkkaavasti, vaikka hänen ajatuksensa oikeastaan olivat kaukana.

»Minun tietääkseni hän on ollut kaksintaistelussa ainakin kolmekymmentä
kertaa. Hän on erinomainen miekkailija, harvinaisen kylmäverinen, ja on
surmannut useita vastustajiaan.»

»Kauheata!» mutisi markiisitar, kääntyi jälleen näyttämöön päin
ja näytti hartaasti kuuntelevan soitantoa. Mutta todellisuudessa
hän koetti saada selville, miksi oli niin kiihoittunut nähdessään
Cherubinin astuvan sisään. Hänestä tuntui kuitenkin varakreivi de
Cambold lakkaamatta tähystävän kiikarillaan sitä aitiota, jossa Oscar
de Verny istui. Hänen käsityksensä mukaan herra de Cambold katseli
toista halveksivasti, ja se sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin
tahi sitten oli herra de Vernyn aitiossa nainen, jota varakreivi
katseli hävyttömästi.

Esiripun laskiessa ensimmäisen näytöksen jälkeen varakreivi poistui
aitiostaan. Rouva Van-Hop hengitti helpommin, ikäänkuin vaaran
väistettyään. Mutta heti senjälkeen hän kuuli kolkutettavan viereisen
aition ovelle ja joutui seuraavan keskustelun todistajaksi:

»Herra Oscar de Verny?»

»Minä olen.»

»Herra, sallitteko hetken keskustella kanssanne. Minä olen varakreivi
de Cambold.»

»Tiedän sen», vastasi Cherubin, »minulla oli kahdeksan päivää sitten
kunnia nähdä teidät markiisitar Van-Hopin tanssiaisissa.»

Nämä sanat kuullessaan markiisitar säpsähti ja kuunteli tarkkaavasti.

»Herra», jatkoi varakreivi tekeytyen kohteliaaksi, »olen kahdeksana
viime päivänä koettanut saada tietää nimenne ja osoitteenne. Hetki
sitten sain kuulla nimenne...»

»Ja mitä muuhun tulee», keskeytti de Verny hänet, »voin ilmoittaa
teille asuvani toisessa kerroksessa Pépinière-kadun varrella, numero
neljäkymmentä. Sitäpaitsi tahdon sanoa, etten ymmärrä, minkävuoksi
teitä huvittaa saada tietää nimeni ja osoitteeni.»

»Syynä siihen on luonnollisesti se, että tahdon tavata teitä vielä, ja
ellei teillä ole mitään sitä vastaan, selitän asian tarkemmin.»

Markiisitar saattoi kuulla, kuinka varakreivi otti tuolin ja istuutui,
ja selittämättömän uteliaana hän yhä kuunteli keskustelua.

»Herra de Verny», jatkoi varakreivi puoliääneen, »markiisitar Van-Hopin
luona pelattiin sotamiestä, kuten tiedätte. Peli oli hyvin vilkasta ja
erästä pelaajaa näytti onni suosivan.»

»Todella suosivan», vastasi de Verny hieman ivallisesti.

»Niin kävi esimerkiksi minulle voittaessani jokseenkin huomattavan
summan, ja sitten annoin kortit pois.»

»Muistan sen vallan hyvin.»

»Tuosta seikasta johtui pieni sananvaihto. Muuan läsnäolijoista haastoi
minut kaksintaisteluun, ja me jätimme heti tanssiaiset, taistelluksemme
kirkkaassa kuutamossa, niin että voittaja ehti mennä takaisin
markiisittaren salonkiin tunnin perästä.»

»Te siis halusitte vielä tanssia?»

»En, tulin takaisin vain tavatakseni muutamia henkilöitä joiden
pilkalliset katseet ja varomattomat sanat olin pannut merkille,
jättäessäni pelipöydän.»

Markiisitar jatkoi kuuntelemistaan ja tunsi olevansa kuin kuumilla
hiilillä, sillä silminnähtävästi varakreivi tahtoi haastaa riitaa Oscar
de Vernyn kanssa.

»Luulin kuulleeni», jatkoi varakreivi, »seuraavat sanat mennessäni
ulos: Vain ammattipelurit käyttäytyvät sillä tavalla.»

»Te siis kuulitte nuo sanat? Silloin myös kaiketi kuulitte, kuka ne
lausui.»

»Kyllä, herra, te ne lausuitte.»

»Hyvinkin mahdollista», vastasi de Verny ivallisesti.

»Tultuani takaisin markiisittaren hotelliin», jatkoi varakreivi,
»etsin teitä turhaan. Olitte sieltä lähtenyt.»

»Menen melkein aina takaisin kotiin.»

»Onneksi tapaan teidät nyt täällä ja toivon, ettette kieltäydy
antamasta minulle selitystä lausumistanne loukkaavista sanoista.»

»Herra, minulla on järkkymätön periaate olla koskaan kieltämättä
sanojani tai tekojani», sanoi de Verny tyynesti.

»Ette ota siis sanojanne takaisin?»

»En vähääkään.»

»Siinä tapauksessa minulla on ainoastaan yksi kysymys tehtävänä. Missä
otatte sekundanttini vastaan?»

»Toistan asuvani Pépinière-kadun varrella.»

»Mutta kello on jo paljon, ja tahtoisin päättää tästä asiasta ennen
huomispäivää.»

»Ei mikään ole helpompaa. Tässä istuu eräs ystäväni, ja olen nähnyt
majuri Cardenin täällä teatterissa.»

»Niin, hän on tässä viereisessä aitiossa markiisitar Van-Hopin
seurassa», sanoi varakreivi.

»Ah!» huudahti Cherubin, ja tässä huudahduksessa luuli markiisitar
huomaavansa äkillistä mielenliikutusta. Hän tarkkasi henkeään pidättäen
ja kuuli Cherubinin sanovan:

»Pyydän majuria määräämään, että kohtaus tapahtuu kello kaksitoista
Richelieu-kadun kulmassa. Siellä hän voi tavata teidän sekundanttinne,
ja kello kahdeksan aamulla saamme kohdata toisemme Boulogne-metsässä.»

»Minun tulee mainita teille eräs asia», sanoi varakreivi. »Milloinkaan
en ole pitänyt kaksintaistelua leikinasiana, ja toivon senvuoksi,
ettemme molemmat tule elävinä takaisin.»

»Sitä minäkin toivon, herra.»

Markiisitar tunsi kaiken veren syöksyvän sydämeensä. Hän kuuli tuoleja
liikuteltavan ja ymmärsi varakreivin lähtevän. Se levottomuus,
joka hänet oli vallannut tämän keskustelun aikana, pakotti hänet
tunnustamaan itselleen, että toinen näistä henkilöistä oli herättänyt
hänessä vilkasta myötätuntoa, jota hän ei osannut itselleen selittää.
Olihan hän kunniallinen nainen, joka ei ollut milloinkaan ajatellut,
että velvollisuuksiaan saattoi laiminlyödä. Silmänräpäyksen ajan
hän tuumi eikö voisi estää tätä kaksintaistelua. Mutta kuinka se
olisi mahdollista! Kuinka hän voisi sekaantua kahden nuoren melkein
tuntemattoman miehen väliseen riitaan! Hän oli kuolonkalpea ja pelkäsi
yhden ainoankin sanan voivan saattaa hänet häväistyksen vaaraan, jopa
ehkä tunnustamaan itselleen, että hän rakasti Cherubinia. Hän ei voinut
uskoa asiaa majurille, sillä tämä oli maailmanmies ja tajuaisi heti,
ettei Cherubin ollut hänelle yhdentekevä. Muutaman minuutin ajan hän
kärsi kauheita tuskia eikä hänen rauhattomuutensa vähentynyt, kun hän
kuuli Cherubinin sointuisan surumielisen äänen lausuvan sille miehelle,
joka oli aitiossa hänen kanssaan:

»Ystäväni, uskon teille erään salaisuuden ja pyydän teitä tekemään
minulle palveluksen. Rakastan erästä naista. Hän ei sitä aavista, vaan
saa sen tietää vasta kuoltuani. Olen väsynyt elämään ja tahdon ottaa
kuoleman vastaan hyvänä työnä.»

»Mitä hyötyä siitä on?» vastasi ääni, jota markiisitar ei tuntenut,
mutta joka nähtävästi oli de Vernyn seuralaisen ja uskotun.

»Senvuoksi odotan melkein ilomielin tätä kaksintaistelua, jonka tunnen
käyvän itselleni kohtalokkaaksi.»

»Entä jos sitten todellakin kuolisitte?»

»Silloin luottaisin teidän ystävyyteenne.»

»Mitä voin tehdä hyväksenne?»

»Annan teille huomenna ennen kaksintaistelua kirjeen...»

Cherubin pysähtyi ja markiisitar oli vähällä pyörtyä.

»Se kirje», jatkoi hän, »on suljettu kahteen koteloon, joista
päällimmäisessä ei ole osoitetta, vaan sisemmässä. Te annatte minulle
kunniasananne luvaten siinä tapauksessa, että minua kohtaa onnettomuus,
mennä postilaatikon luo, avata ulkopuolisen kuoren ja lukematta
osoitetta heittää kirjeen laatikkoon.»

»Sen lupaan kunniasanallani», vastasi ystävä.

»Ymmärrättehän, että se kirje on hänelle. Hänen täytyy ainakin
kuoltuani saada tietää, kuinka suuresti olen häntä rakastanut.»

Nämä sanat kuullessaan markiisitar oli vähällä lyyhistyä lattialle.
Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. De Verny tulisi
epäilemättä tähän aitioon keskustelemaan majuri Cardenin kanssa,
eikä majuri millään tavalla voisi olla kertomatta hänelle, mitä hän
jo aavisti. Siinä tapauksessa hän pyytäisi majuria rauhallisesti
sovittamaan tämän hänen salongissaan syntyneen riidan. Samassa
koputettiin hänen aitionsa ovelle. Hän vavahti, sillä hän luuli tulijaa
de Vernyksi.




XIX

MARKIISITAR LEMMENPAULOISSA


Mutta hän erehtyi — se ei ollut Cherubin. Hän ei ollut jättänyt
aitiotaan, oli vain kirjoittanut pari riviä muistikirjansa lehdelle ja
pyytänyt ovenvartijaa viemään kirjeen perille. Majuri Carden otti sen
vastaan ja pyysi markiisittarelta lupaa lukea sen.

»Mielihyvällä», vastasi markiisitar ja hymyili väkinäisesti. Majuri
luki kirjeen, pisti sen taskuunsa ja sanoi lähetille: »Sanokaa
herralle, joka antoi teille kirjeen, että saavun säntillisesti
mainittuun paikkaan.»

Lähetti meni, ja rouva Van-Hop, joka koetti peittää tuskaansa
välinpitämättömyyden naamioon, sanoi hymyillen majurille:

»Vai niin, herra majuri! Te uskallatte ottaa vastaan rakkauskirjeitä
minun läsnäollessani!»

»En, te erehdytte, rouva markiisitar.»

»Niin! Mieheni on kertonut kaikenmoisia pieniä juttuja teistä.»

»Vakuutan teille, että erehdytte. Minua on vain yksinkertaisesti
kutsuttu herra-illallisille.»

»Ah!» sanoi markiisitar loukkautuneena, sillä hän ymmärsi, että majuri
tahtoi olla vaiti, paljastamatta hänelle mitään seuraavan päivän
kaksintaistelusta.

»Minua odotetaan kello kaksitoista Maison d'Orissa», lisäsi majuri.

Rouva Van-Hop tunsi kouristavaa tuskaa. Hän ei tiennyt mitään — tai
oikeammin, hänen ei annettu mitään tietää... hän ei siis voinut antaa
mitään neuvoa... puhua ihmisyyden nimessä... pyytää, että tämä onneton
asia hänen maineensa vuoksi ja kunnioituksesta hänen perhettään kohtaan
järjestettäisiin sovussa...

Hän oli kuin kuolemaantuomittu. Vielä kokonaisen tunnin ajan
markiisitar toivoi majurin luopuvan äänettömyydestään, ja hänellä oli
rohkeutta keimailla tälle miehelle, viehättää hymyllään ja keksiä
tuhansia erilaisia puheenaiheita, jotka tavalla tai toisella voisivat
kosketella kaksintaistelua.

Mutta majuri ei ollut ymmärtävinään mitään. Markiisitar sanoi kuitenkin
hänelle:

»Kas, tuossa tulee herra de Cambold... Missähän hän on ollut?»

»Tietysti lämpiössä.»

»Onko tämä miellyttävä nuori mies todella niin riidanhaluinen, kuin
kerroitte?»

»Sen pahempi, on...»

Markiisitar toivoi, että hän kertoisi varakreivin juuri panneen
toimeen riidan... ja että häntä oli pyydetty toiseksi sekundantiksi
kaksintaistelussa.

Mutta majuri oli järkähtämätön.

Silloin markiisitar tunsi horjuvansa ja silmänräpäyksen ajan hän oli
kertomaisillaan majurille, mitä oli kuullut varakreivin ja herra de
Vernyn välisestä keskustelusta.

Mutta hän vitkasteli vielä. Hän taisteli viimeisen kamppailun
naisarvonsa puolesta. Silloin astui aitioon eräs mies.

Nyt oli liian myöhäistä; tulija oli markiisi. Van-Hop oli loistavalla
tuulella.

Vaikka hän tavallisesti oli vaitelias, oli hän tänä iltana iloinen ja
puhelias.

Hän oli voittanut klubin shakkipelissä. Ja vaikka hän tavallisesti
oli mustasukkainen, ei hän nyt huomannut, kuinka hermostunut ja
hajamielinen hänen vaimonsa oli, eikä nähnyt hänen kalpeuttaan tai
pannut merkille, että hänen vaimonsa vastasi hänelle vain lyhyesti ja
kärsimättömästi.

Markiisi kuunteli neljättä näytöstä erinomaisen hartaasti kuten ainakin
se, joka omasta mielestään ymmärtää taidetta, mutta markiisitar näki ja
kuuli vain yhden ainoan asian...

Hän näki ja kuuli miekanterien risteilevän ja kalskahtelevan toisiaan
vastaan.

»Herra majuri», sanoi markiisitar värähtelevällä äänellä neljännen
näytöksen loputtua, »älkää unohtako seuraanne!»

»Ahaa!» sanoi Van-Hop katsahtaen hymyillen majuriin, »menettekö
johonkin seuraan, onnellinen mies?»

»Vain herra-illallisille.»

»Ilman naisia?» kysyi markiisi hiljaa.

»Ilman naisia, kunniasanalla.»

»No niin, menkää siis», sanoi markiisitar.

»Minulla on vielä aikaa, rouva, syömme vasta keskiyöllä.»

»Vapautan teidät kavaljeerin velvollisuuksista», sanoi markiisitar
pakottaen itsensä hymyilemään... »nythän minulla on mieheni.»

Hän katseli miestään, jota oli niin monet vuodet rakastanut — näytti
kuin hän olisi tahtonut tältä hakea suojaa rauhaansa uhkaavaa vaaraa
vastaan.

Murheellinen sydänparka koetti valehdella itselleen.

Majuri nousi hyvästelläkseen.

»Kuulkaapa vielä sananen, ystäväni», sanoi markiisitar nähdessään hänen
tekevän lähtöä, »vain pikku asia.»

»Minä kuuntelen, rouva.»

»Tuleeko paljon ihmisiä illallisille?»

»Muutamia harvoja vain.»

»Tuleeko varakreivi sinne? Tuo varakreivi... de... mikä hänen nimensä
onkaan? Unohdan aina hänen nimensä...»

»Varakreivi de Cambold», sanoi majuri.

»Se riidanhaluinen mieskö?»

»Juuri hän.»

»Hyvä, lupaatteko minulle jotakin?»

»Mielelläni.»

»Jos pahansisuisen varakreivin mieleen juolahtaisi haastaa riitaa
jonkun kanssa... ovathan ne niin ilkeitä ne kaksintaistelut!...»

Hän lausui viimeisen sanan kuvaamattoman mielenliikutuksen vallassa,
eikä markiisi vieläkään arvannut mitään.

»Jos hän joutuu riitaan jonkun kanssa», jatkoi hän, »niin koettakaa
sovittaa... eikö totta?»

Hänen rukoileva äänensä olisi riittänyt paljastamaan hänen sydämensä
salaisuuden.

Majuri hymyili.

»Olkaa huoleti, rouva», vastasi hän; »niissä seuroissa, joissa minä
olen, käy kaikki aina rauhallisesti.»

Näin sanoen hän meni jättäen markiisittaren heikon toivon sekaisen
kauhean tuskan saaliiksi.

Herra Van-Hop ajoi kotiin vaimonsa kanssa ja huomasi vasta asunnossaan,
kuinka kalpea ja kiihtynyt hän oli.

»Mikä sinua vaivaa, rakkaani?» kysyi hän.

»Ei mikään. Vain vähän päänsärkyä.»

»Sitten minä heti vetäydyn omalle puolelleni», sanoi markiisi. Ja hän
suuteli vaimonsa kättä ja meni omiin huoneisiinsa.

Markiisitar lähetti kamarineitonsa pois sillä tekosyyllä, että hän
tahtoi itse riisuutua.

Naisraukka kaipasi yksinäisyyttä. Ensi kerran näinä kahdeksana päivänä
hän oli tehnyt itselleen selkoa tunteistaan, ja nyt hän epätoivoissaan
kätki kasvot käsiinsä.

Hänen rauhallinen, kunniallinen ja puhdas elämänsä — eikö se ollut
hämmentymässä jonkin uuden vuoksi, mikä äkkiä ja töykeästi oli
paiskattu hänen olemukseensa?

Hän kärsi sinä yönä kauheita tuskia. Turhaan hän koetti karkoittaa
Cherubinin kuvaa sydämestään ja vain ajatella omaa miestään — ja
tuntikausia hän istui pää käsien varassa, väristen voimakkaasta
mielenliikutuksesta, samalla ollen herkeämättä kuulevinaan miekkojen
kalskahtelua.

Hänen makuuhuoneestaan pääsi ulos kuistille, josta kymmenkunta porrasta
johti alas puutarhaan.

Markiisitar astui kuistille.

Hän kaipasi raitista ilmaa, oli vähällä tukehtua... Hän käveli kauan
edestakaisin kiireisin, levottomin askelin, epätoivoisena, ja luuli
tulevansa hulluksi.

Hän ei tuntenut ainoastaan pelkoa ajatellessaan kauhean hengenvaaran
uhkaavan sitä nuorta miestä, jonka puoleen jokin salaperäinen,
vastustamaton voima häntä veti ja joka oli niin kokonaan vienyt häneltä
sielunrauhan, vaan hän oli joutunut sen tuskan uhriksi, joka valtaa
naisen, jos hän on ollut puhdas kuin lilja siihen asti, kunnes näkee
pohjattoman syvyyden aukeavan jalkojensa juuressa.

Hänen sieluntuskansa sai hänet arvaamaan ja ymmärtämään, että hän
rakasti herra de Vernyä, sitä miestä, joka Breda-korttelissa tunnettiin
lisänimellä Cherubin, ja jonka sydämessä hän puhtaana ja viattomana
luuli sytyttäneensä elämäntaakaksi muuttuneen kalvavan intohimon...
Ja tämä mies meni epäilemättä kohtaloonsa tyytyen taisteluun ja etsi
kuolemaa, koska ei voinut elää ilman häntä.

Markiisitar unohti kaiken muun, kun hänessä heräsi tämä tuskallinen
ajatus.

Mutta mitä hän sille voisi?

Jättäisikö hän tämän hotellin rientääkseen majuri Cardenin luokse
tunnustaakseen tälle kaikki?

Ei...

Juoksisiko hän langenneen naisen tahi katutytön tavalla keskellä yötä
miehen luokse, jota hän tuskin tunsi, mutta jota hän jo rakasti, ja
sanoisi tälle: Kiellän teitä ryhtymästä kaksintaisteluun...

Se oli mahdotonta. Sitä hän ei voinut ajatellakaan.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja polvistui norsunluisen
ristiinnaulitunkuvan edessä, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella.
Ja siinä hän rukoili sen miehen puolesta, jonka kaitselmus oli ohjannut
hänen kunniallisen elämänsä tielle.

Hän rukoili kauan.

Ja sitten koitti aamu.

Pimeä, ikävä talviaamu, ja kun kello löi kahdeksan, joutui tämä nainen,
jota rukous oli tyynnyttänyt, uudelleen kuolettavan tuskan valtaan.

Hänelle ilmestyi kauhea näky. Hän sulki silmänsä ja kätki kasvot
käsiinsä. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi läsnä kaksintaistelussa;
hän oli näkevinään molempien vastustajain riisuvan takit yltään ja
sitten seisovan paitahihasillaan, kaula paljaana, ja kumpikin heistä
otti miekan käteensä, ja niiden terät ja taistelijoiden silmäykset
alkoivat heti risteillä toisiaan vastaan.

Merkillinen, suorastaan ihmeellinen mielikuvituksen voima sai hänet
näkemään taistelun mitä tuskallisimmat yksityiskohdat. Hän kuuli kylmän
teräksen iskevän toista vastaan, kunnes vihdoin toinen miehistä kovasti
parkaisten kaatui kuolettavasti satutettuna maahan.

Ja tämä toinen oli hän.

Hänen mielessään syntynyt harhanäky oli ollut niin täydellinen ja
ilmielävä, että markiisitar luuli nähneensä koko tapauksen omassa
huoneessaan; hän oli valveilla nähnyt unta ja kuullut haavoittuneen
valituksen kaikuvan oman sielunsa syvyydessä.

Hänen voimansa olivat kuluneet loppuun ja hän menetti tajuntansa —
jaksamatta huutaa apua.

Rouva Van-Hopilla oli tapana mennä myöhään levolle ja nousta myöhään.
Kamarineitsyt ei milloinkaan tullut hänen makuuhuoneeseensa, ennenkuin
rouva oli soittanut.

Kello oli jo yksitoista aamupäivällä, kun naisparka jälleen tuli
tajuihinsa ja huomasi makaavansa pitkänään lattialla, ypöyksin...

Hän oli herännyt tajuttomasta tilastaan hotellin ovikellon
kilahdukseen. Hän nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, muistaen
samassa kaikki, mitä oli tapahtunut.

Hän riensi ikkunan luokse, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos.

Lieneekö hän odottanut näkevänsä tuotavan pelättyä kirjettä... sitä,
joka tuntemattoman ystävän piti panna postiin rakastetulle naiselle
toimitettavaksi.

Kumartuessaan eteenpäin hän vapisi tuskasta ja näki virkapukuisen
kirjeenkantajan.

Hän jäi seisomaan jähmettyneenä kuin Lootin vaimo, joka muuttui
suolapatsaaksi. Ja hän hengitti vaivaloisesti.

Tuskalliset minuutit tuntuivat hänestä iäisyydeltä.

Vihdoin kolkutettiin ovelle, ja palvelija astui sisään kirje kädessä.

Hän kokosi kaikki voimansa, mitä hänellä oli jäljellä, avatessaan
kirjeen.

Mikä onni!

Kirje ei ollutkaan häneltä...

Siinä oli naisen käsialalla kirjoitettu osoite; se oli rouva
Malassisilta.

Markiisitar hengitti kevyemmin, hänestä tuntui kuin hän saisi palata
kuolemasta elämään, ja hänen kyyneltyneet silmänsä ahmivat kirjeen
sisällystä, ikäänkuin leski, joka samoin kuin Cherubinkin asui
Pépinière-kadun 40:ssä, voisi hänelle kertoa, kuinka oli päättynyt se
kaksintaistelu, joka oli sattunut aamulla. Rouva Malassis kirjoitti:

  »Hyvä markiisitar! Kahdeksaan päivään en ole tavannut teitä. Minulle
  on sattunut useita epämiellyttäviä tapauksia ja toivon saavani purkaa
  teille sydämeni. Tulkaa luokseni, sillä olen itselleni luvannut pysyä
  kotona koko päivän. Syyn siihen kerron teille sitten lähemmin.

                                             Teille uskollinen
                                             Eugénie Malassis.»

Markiisitar heitti väljän viitan hartioilleen, käski toimittaa vaunut
paikalle ja kiirehti portaita alas. Hänen miehensä oli jo ratsastanut
Boulogne-metsään.

»Pépinière-katu 40», sanoi markiisitar ajajalle noustessaan vaunuihin.

Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut rouva Malassisin puistorakennuksen
edustalle. Markiisitar, joka oli käynyt lesken luona jonkun kerran
ennenkin, ei ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt huomiota talon
porttiin ja sen vartijaan. Mutta nyt hän katseli kaikkea tarkkaavasti,
ikäänkuin haluten tutkia talon sisimmätkin sopukat. Kaikkialla oli
hiljaista, portaissa ei ollut ketään, ja vahtitupakin oli tyhjä.
Huvilan oven avasi Venture, uusi palvelija, joka näkyi viime päivinä
saaneen ihmeellisen vaikutusvallan rouvaan. Hän vei markiisittaren
toiseen kerrokseen. Viidenneljättä vuoden ikäinen, kaunis leski istui
uunin luona. Hän nousi reippaasti, nähdessään markiisittaren.

»Kuinka ystävällinen te olitte», sanoi hän astuessaan tulijaa vastaan.
»Olipa hauskaa, että tulitte luokseni. Mutta, oi Jumalani!» huudahti
hän katsoessaan häneen tarkemmin, »te näytätte kovin masentuneelta...
olette niin kalpea. Taivaan nimessä, mikä teitä vaivaa?»

»Minua ei vaivaa mikään», vastasi markiisitar. »En ole nukkunut
kunnollisesti koko yönä, siinä kaikki.»

»Ah, huonosti olen minäkin nukkunut. Jospa tietäisitte!»

Markiisitar vapisi, mutta hillitsi itsensä eikä kysynyt mitään.

»Voitteko ajatella», sanoi rouva Malassis tarjotessaan markiisittarelle
paikan vieressään sohvalla, »voitteko ajatella, minä olen viime päivinä
kokenut niin monta kiusaa, että ne ovat riistäneet minulta yöuneni.
Viime yönä kuulin kellon lyövän viisi, enkä ollut vielä silmiäni
ummistanut. Ja kun vihdoin olin päässyt uneen, heräsin meluun, joka
kuului puutarhasta. Se oli kauheata.»

»Hyvä Jumala!» änkytti markiisitar. »Mitä sitten on tapahtunut?»

»Hirveä onnettomuus», vastasi rouva Malassis. »Nuori miesraukka, joka
asuu tässä talossa, oli aamulla taistellut Boulogne-metsässä, ja hänet
tuotiin kotiin melkeinpä vähissä hengissä.»

Markiisitar kirkaisi ja pyörtyi jälleen. Hän oli ilmaissut
salaisuutensa. Nyt hänellä siis oli uskottu. Rouva Malassis nykäisi
soittokellon rivasta. Ovi avautui, ja Venture ilmestyi kynnykselle.

»Ah», sanoi hän vaihtaen hyvin merkitsevän silmäyksen lesken kanssa,
»nyt luulen pienen naisparan olevan meidän vallassamme.»

Rouva Malassis oli siis jo saatu aseeksi Herttasotamies-kerhon
tarkoituksiin.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79955 ***