*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79728 *** language: Finnish MAAN SUOLA Romaani Kirj. VÄINÖ KOLKKALA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926. »Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaa kynttilänsydäntä hän ei sammuta, ennenkuin saattaa oikeuden voitolle.» SISÄLLYS: I. Pojan varhaisimpia muistoja. II. Ensimmäisessä opinsaunassa. III. Kierto- ja kansakoulussa. IV. Kohtalokas vaihe. V. Eteenpäin opin tiellä. VI. Hirmutyö. VII. Uusia elämyksiä. VIII. Uudessa asuinpaikassa. IX. Yliopistossa ja pappina. X. Valo koittaa. XI. Murhamies ja pastori. I. POJAN VARHAISIMPIA MUISTOJA. 1. Simon ensimmäinen muisto lapsuuden varhaisimmilta vuosilta oli kirkon palo. Hän muistaa sen ja siihen liittyneet edellisen ehtoopäivän tapahtumat aivan selvästi, vaikka hän silloin oli vasta pieni poika, isän pitkävartista saapasta hiukan pitempi, ei osannut vielä aapiskirjaansa saati sitten katkismustaan. Ja kuitenkin ovat tuon ehtoopäivän ja yön tapaukset kietoutuneet lähtemättömiksi Simon mieleen. Ne ovat ikäänkuin häviämättömästi kirjoitetut muistiin, josta hän voi ne poimia milloin tahansa, jo heti seuraavana aamuna yhtä helposti kuin nuoruutensa, miehuutensa ja vanhuutensa päivinä. * * * * * Sinä elokuun ehtoopäivänä — viime vuosisadan viimeistä edellisellä vuosikymmenellä — oli tuskallisen kuuma ja hiostava helle. Äiti oli tullut panneeksi leivinuunin lämpiämään leipoen parhaillaan, kun isä pistäytyi kartanolta pakariin sanoen huolestuneena äidille: — Olisit jättänyt leipomisen huomiseen. — En paljoa leivokkaan, tämmöisen pienen taikinan vain. Uutisleipää noille lapsille, joiden tekee sitä mieli. Kaukalon ääressä istuvat lapset, joista Simo on vanhin, syöden taikinapötkyjä. Isä kävelee akkunaan tähyillen taivaalle. — Pelkään, että siitä nousee kova ukonilma. Saanetko uunia ajoissa kuumaksi, niin että pellit voidaan sulkea, ennenkuin ukkonen räjähtää. Äiti kohentelee uunia. — Se on tuossa paikassa valmis. — No se on hyvä. Tuolla näkyykin jo ensimmäisiä ukkospilviä. Isä lähtee koettelemaan toisten huoneiden peltejä varmistuakseen siitä, että nekin ovat kiinni. Simo paapertaa akkunan alla olevalle penkille vilkaisten ulos. Taivaan äärimmäiselle kannelle on ilmaantunut musta, uhkaava pilviröykkiö. Se näyttää seisovan paikallaan. Vaikka Simo siristäisi silmiään millä lailla hyvänsä, se ei vain ota liikkuakseen sinne tai tänne. Se loikoo kapeana ja pitkänä kuin musta jättiläiskäärme taivaanrannalla, synkkänä, liikkumattomana ja vaanivana. Aamusta alkaen aurinko oli porottanut tukahduttavasti, ja iltapäivällä ilmaantui kipinöitsevän taivaan laitimmaiselle rannalle pikimusta pilvirykelmä. Ja vaikka elopelloilla nääntyvät ihmiset miten hyvänsä katselivat sitä, se ei lähtenyt mihinkään. Se pysyi paikallaan. Niin Simonkin mielestä. Poika väsyy ennen pitkää sen katselemiseen. — Äiti, mikäs se on se ukkonen? — kysyy hän hypättyään penkiltä permannolle. — Jaa, että mikäs se on?... Se on... se on Jumalan ruoska, jolla Jumala rankaisee meitä, — selittää äiti hämillään. — Niin luulen ja uskon, ja kyllä sinäkin vielä opit pelkäämään sitä, jahka kasvat. Kun vastaus ei tunnu tyydyttävän Simoa, joka kärttää lisää, hätistää äiti neuvottomana pojan luotaan. — Ei mulla ole nyt aikaa olla selittäjäsi, tässä kun kohta alkaa leipäin kypsentäminen. Mene siitä jaloista pois, mene vaikka kysymään isältä, hän tietänee selvittää enemmän. Simo lähtee, mutta kun ei löydä isää huoneista, pistäytyy pihalle, jossa pysähtyy tirkistelemään jättiläiskäärmettä taivaanrannalla. Se on hänen mielestään yhä entisellä paikallaan, ei ole noussut jos ei laskenutkaan, vaikka isä sanoi sen nousevan. Simo kävelee ikävissään kosken rannalle, jossa on mylly ja tappuri, veden voimalla käyviä, ja siellä kosken rannoilla ja itse koskessa ovat hänen mielipaikkansa. Siellä on useita pieniä saaria, joihin näin vähän veden aikana voi kahlailla jalkojen paljonkaan kastumatta, kun vain tietää sopivat ylimenopaikat, ja Simo kyllä ne tietää. Hyppää vain veden pinnan alapuolella näkyvältä kostealta kiveltä toiselle, ja jos sattuu liukastumaan tai vaikka kaatumaankin, ei siitä ole muuta haittaa kuin housujen kastuminen. Mutta kosken alla olevaan suvantoon asti ei ole hyvä ulottaa löytöretkeilyjään. Siitä ovat äiti ja isäkin varoittaneet. Siellä on vesi syvää. Simo seisoo myllynruuhessa, joka nyt on aivan kuivillaan, seisoo hajasäärin ja yrittää vihellellä, niinkuin on nähnyt ja kuullut kylän toisten poikien tekevän, mutta hän ei osaa vielä, vaikka kuinka koettaisi. Hän panee suunsa torvelle ja pullistaa kasvojansa niin, että tulee melkein paha olla, hän asettaa suunsa suppuun ja tekee kaikki mahdolliset tehtävät, joita on nähnyt toisten poikien tekevän, mutta eipäs siitä synny sittenkään semmoista kirkasta ja huoletonta lirkutusta, jommoiseen esimerkiksi naapuritalon Matti on koko mestari. Simo suuttuu lopulta yrittelyynsä ja jää huuli lerpalla katselemaan koskea. Ei häntä nyt haluta noihin saariinkaan. Eipäs niissä ole muuta kuin kukkia ja ruohoja ja leppiä ja pajuja. Niitä hän saa nähdä missä hyvänsä, puutarhassa ja kartanollakin, tuommoisia kukkia ja puita parempiakin. Simon katse siirtyy kosken alapäästä yläpäähän. Siinä on toe poikki joen ja tokeen alla, myllyruuhen ja vastarannan välillä, on toinen suvanto, semmoinen vain pienenpieni, jonka tokeessa olevasta varaluukusta paljon veden aikoina päästetty vesiryöppy on kaivanut siihen. Heikki, talon nuorin renki ja innokas onkimies, on sanonut tuon pikkusuvannon olevan parhaita kalalammikoita koko joessa. Ja tietäähän Simokin sen, vaikkei vielä ole saanut istua onkimassa. Isä on kieltänyt. Mutta matosia Simo on keräillyt Heikille, ja istunutkin Heikin rinnalla tämän onkiessa; Heikki on kyyköttänyt tuolla kivellä, Simo toisella, tarkasti silmillään seuraten, miten Heikki on pujottanut madon koukkuun. — »Koukun nirkku ei saa olla näkyvissä», on Heikki neuvonut, »kas näin sen pitää olla: madon pään pitää lisäksi lerppua luontevasti, ettei kala havaitse petosta». — Sylkäistyään matoon Heikki on heittänyt siiman veteen, ja sieltä on noussut kalaa, ahventa, säynästä ja särkeä. Simo saa yhtäkkiä päähänpiston nähdessään Heikin ongen myllyn seinämällä. Hän kipaisee lastukolle, joka on syntynyt pärehöylän käyttämisestä, tonkii siellä hetken pannen löytämänsä madot housunkierteeseensä, sieppaa ongen käteensä ja hivuttautuu varovasti Heikin istumakivelle. Käärii sitten siiman auki, asettaa madon koukkuun, josta ei nirkku saa näkyä, kokoo suunsa täyteen sylkeä ja yrittää sen roiskauttaa madon päälle, vaikka siitä suurin osa tipahtaakin likaisen paidan rinnuksille. Mutta sitä Simo ei nyt huomaa. Innosta vavisten hän heittää siiman veteen ja odottaa jyskyttävin sydämin. Kauan hänen ei tarvitsekaan kököttää turhanpäiten. Jo rupeaa nykimään, jo tärppii aikalailla, mutta Simo on sittenkin liian hätäinen, vaikka Heikki on monesti sanonut, ettei koskaan pidä hätäillä, vaan antaa kalan nykiä ja ärsyttää sitä hiljaa vetämällä ja taas laskemalla siimaa, mutta Simo ei muista nyt Heikin kaikkia neuvoja: tempaisee, ennenkuin koho on painunut veden alle, ja saa ainoastaan rikkirevityn madon. Hän pujottaa koukkuun uuden syötin tehden sille samat temput kuin äsken ja koettaa toistamiseen, siima läjähtää viuhuen veteen ja nyt... nyt koho heilahtelee, kohtapas heilahteleekin... Simo vetää onkea luokseen ja nyt yhtäkkiä koho painuu pystysuorassa asennossa veteen... on jo veden alla... liikkuu siellä vimmatusti sinne tänne, kunnes alkaa liikkua poispäin... yhä poispäin... antaa sen vain liikkua, Simo ei tällä kertaa hätiköikään, vaikka mikä tulisi... hän ojentaa vapaansa niin pitkälle kuin yltää... nyt ei enää yllä; hän tempaisee, ja komeassa kaaressa läiskähtää pieni ahven siihen tokeen leveälle lankkulaudoitukselle Simon luiskahtaessa kiveltä veteen ja vavan irroittuessa käsistä. Mutta onneksi siinä on matala, ja heti on Simo kivellä jälleen, loikaten parilla hyppäyksellä tokeelle. Tämähän kävi melkein ikäänkuin Heikki olisi ollut vavan päässä, yhtä nokkelasti ja uljaasti. Simolta pääsee iloinen tirskahdus hänen irroittaessaan kalaa koukusta. Asettaessaan uutta matoa koukkuun hän on niin mielissään, että huulet menevät suppuun ihan itsestään — ja moitteeton vihellys puhkeaa ilmoille. Simo ensin säikähtää, sitten epäilee omia korviaan. Oliko se oikea vihellys? Hän yrittää toistamiseen ja saa kuin saakin, vaikkei tällä kertaa niin remseätä vihellystä kuin äsken, mutta kuitenkin koko lailla mukiinmenevän lurituksen huuliensa välistä. Yhä uudelleen yrittäen hän pääsee varmuuteen siitä, että hän osaa jo viheltää. Oikea, oikea oli se hänen ensimmäinen vihellyksensä, vaikka hän sitä säikähti ja epäilikin. Oikea. Ei kukaan voi sitä vääräksi sanoa. Ja jahka hän tottuu, niin kyllä vaan hän. Kuulkaas vaan, kylänpojat, naapurin Matti varsinkin! Simokin osaa jo viheltää. Ja kalastaa, kalastaa myöskin. Hän heittää uudestaan siiman veteen ja viheltelee, ja hänestä on tuntuvinaan, että rannatkin raikuisivat hänen vihellyksestään. Hän osaa lopulta jo vaikka mitä, omasta mielestään... * * * * * Äiti huutelee levottomana pihalla, kävelee rannallekin ja havaitessaan Simon istuvan kivellä ongenvapa käsissä näkemättä tai kuulematta mitään rientää tokeen luo ja kovistaa pojan maalle. — Selkääsi tarvitsisit, tottelematon, senkin junkkari. Mutta Simo tulee ilosta hypellen äidin luo. — Äiti, katsokaas näitä. Hän riipottaa kädessään kahta ahventa. Äiti hymyilee hieman lempeämmin. — No jopas sinä olet koko kalaäijä. Mutta ukonilma puhkeaa jo tuossa tuokiossa. Hän tarttuu Simoa kädestä. Pilvet olivat vähitellen lähestyneet Simon ollenkaan huomaamatta, taivas oli jo laajoilta aloiltaan mustana, jopa melkein jo heidän päittensä päällä, ja pilvillä näytti nyt olevan toisenmoisempi vauhti kuin taannoin. Ilmassa risteili nopeasti valkoinen ohut vaaja kadoten yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Simo katselee sitä ihmeissään: äsken se oli, nyt ei ole enää — mikäs se oli? Se lenteli sinne tänne ja hävisi äkkiä, mutta ennenkuin poika ehtii kysyä äidiltä, tämä sanoo siunaten oikealla kädellä silmänsä: — Siinä löi ensimmäinen salama. — Olikos se salama? — Oli, oli, — vastaa äiti kiirehtiessään suojiin. — Äiti, mikäs se on salama? Ja mitäs se tekee? — Mistäs minä sen tiedän. Se on kai Jumalan vihan lieska... Jumalan vihan ruoska — ukkonen, Jumalan vihan lieska — salama. Kyllähän Simo puolittain ymmärsi, että Jumalalla pitää olla ruoskansa ja lieskansa, samoinkuin ihmisilläkin näytti olevan. — Äiti, — sanoo Simo. — Jumala on kai samanlainen kuin ihmisetkin, kova ja lujakouraisempi vaan. — Mitäs sinä, lapsikulta, nyt puhelet. Simosta äidin ääni kuulostaa pelästyneeltä. Hän tahtoo lohduttaa äitiä, ja kartanolle ehdittyä hän muistaa mielestään lohduttavan tiedon. — Älkää yhtään surko, äiti, minä osaan jo viheltääkin. Kuulkaas vaan! Äiti päästää Simon käden ja sanoo ankarasti: — Älä vihellä! Se on pirun kutsumista. Simon pää painuu. Hän on melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen koko ilonsa on menemäisillään, yksinpä ahvenetkaan eivät nyt tunnu hänestä minkään arvoisilta. Mutta päästyään pehmeän uutisleivän makuun, jolle äiti on levittänyt paksulti voita, hän saa takaisin entisen mielensä. Hän kehuu pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle, jotka natustavat voileipäänsä siinä pakarin permannolla, äidin mentyä pirtin puolelle, kehuu ja hönkäisee: — Osaan jo viheltää, osaan jo vaikka mitä, kalastaakin. Toiset katselevat kateellisesti häntä. Simo yrittää pala suussa, mutta eihän siitä synny mitään vihellystä. — Eppäs ossaa, eppäs! — pitittelee veli. — Mitä tinä ottaat? — sopertelee sisko. — Viheltää, viheltää. — Koetas taas, koetas! — yllyttää veli. Simo nielaisee palan yhdellä nykäyksellä, ja sitten se jo käy. Toiset lapset kuuntelevat ammossa suin, kunnes hekin innostuvat yrittämään. Simo nauraa. — Ette te vielä opi. Te olette vielä kakaroita. Kun äiti palaa pakariin, jokeltaa pikkusisko: — Äitii, Timo ottaa viheltää. Äiti luo paheksuvan katseen Simoon, joka äkkiä muistaa pirun. — Hyh, — sanoo äiti. — Jumala pudottaa kuuman kiven viheltäjän päälle, muista se, Simo. Simo vetäytyy peloissaan pirttiin, jossa alkaa ikävissään katsella taivaalle, sillä aikaa kuin väki syö vaiteliaana ehtoollista pöydässä ja torpparit penkeillä. * * * * * Ulkona on jo alkanut ukkosilma, jyrähtelee ja lyö salamaa hiljalleen, mutta ei vielä sada paitsi muutamia suuria, yksinäisiä pisaroita, joita myrsky hakkaa ruutuja ja maata vastaan. Kartanoaidan vieressä kasvavat puut vääntelehtivät niinkuin painajaisen kynsissä, ja yhä kiihtyvä myrsky lennättelee jo niistä joitakin lehviä sirotellen niitä sinne tänne pihalle. Omenapuut ryskivät ja aivan kuin valittelisivat. Heikki tulee syötyään Simon viereen kysyen, miksi pikkumies on surullinen. Simo kääntyy päin ja muistaa, että Heikin onki unohtui sinne kivelle. Kertoo sitten koko asian Heikille: vihellystäkö ja kaksi ahventa yhden päivän osalle. — Noin vain mätkäytin kalat kuiville, — sanoo hän lopuksi, käsillään säestäen sanojaan. Heikki arvelee, että Simo on jo aikamies. — Mutta se sinun onkesi jäi sinne sellaisenaan, kun äiti tuli hakemaan minua. Pitäisi lähteä se korjaamaan talteen, ettei tuuli veisi sitä, jos vaan uskaltaisi lähteä. — Antaa olla. Mitäs siitä, vaikka tuuli kiikuttaisikin sen virran vietäväksi. Tehdään uusi ja parempi, teen minä sinullekin, jos isäsi antaa luvan. Samassa isä tulee pirttiin kamaristaan ja vetää Simon pois akkunan pielestä viereensä penkille sanoen, että on vaarallista istua siinä, koska salama saattaa iskeä akkunasta helpommin kuin muualta. Simo kysyy, mitä ukkonen ja salama oikeastaan ovat, mutta isä ei paremmin kuin muutkaan miehet ryhdy sen pitempiin selittelyihin, kuin mitä Simo oli kuullut äsken äidiltään. — Kyllä sen kohta saat kokea, — sanoo isä vain. Siihen pitää Simon tyytyä ja hän tyytyykin, sillä hänen mielestään, kun hän nyt oikein ajattelee ja kuuntelee ulkona riehuvaa ukonilmaa, äiti oli oikeassa sanoessaan ukkosta Jumalan ruoskaksi ja salamaa Jumalan vihanlieskaksi. Outo, sokea pelko hiipii nyt Simonkin mieleen hänen omin korvin ja omin silmin seuratessaan ukonilman kehittymistä, ja tässä mielentilassa hän unohtaa senkin tärkeän kysymyksen, että saako, isä, Heikki laittaa hänellekin ongen. Miehet puhelevat hiljaisella äänellä, ja se lisää Simon pelkoa. Hän tuntee vaistomaisesti, että hekin ovat peloissaan valtavan luonnonvoiman edessä, joka jo hipoo melkein talon yläpuolella, möyryten ja mylläten. Äiti ilmaantuu pakarin ovelle molemmat toiset lapset kintereillään, kysyy, eikö Santra vielä ole palannut lypsyltä. — Ei näy palanneen, — vastaa Heikki. — Jos tästä pitänee lähteä katsomaan ja auttamaan maitotonkan kantamisessa. Mutta ennenkuin hän ennättää lähteä, räjähtää hirvittävä jyrinä salamain valaistessa pirtin kauttaaltaan; se tuntuu kestävän hirveän kauan, ja sitten taivaan akkunat revähtävät selkoselälleen, raivoisa sade pieksää akkunoita, ropsii kuuluvasti seiniinkin ja pihalla lotisee ja läiskii. Äiti lyykähtää kauhistuneena ovisuusängylle. — Herra Jumala armahtakoon! — pääsee hänen huuliltaan. Hän painaa pikkusiskoa rintaansa vasten auttaen toisella kädellään veljeä sängyn laidalle viereensä, ja Simon pää painautuu kuin itsestään turvaa etsien isän polvelle. Heikuran Jussi, Heikuran äijän ainoa poika, joka on tunnettu ruokottomasta suustaan ja suurista voimistaan ja joka isänsä puolesta tekee taksvärkkiä taloon, on juuri kallistumassa penkille sytyttämätön piippu pivossa. — Mistäs se taivaan herra on noin vihoissaan, koska jyrrää tuommoisilla raskailla vankkureilla, — tuumii Jussi. — Jussin ei pidä puhella raakuuksia, — sanoo isä jyrkästi. — Ei ainakaan lasten kuullen. Jussi naurahtaa pilkallisesti, mutta silloin jyrähtää ja valkenee, jyrähtää ja valkenee, ja sitten kuuluu kova räiskäys aivan kuin yhdellä väkivaltaisella vetäisyllä olisi sahattu jokin luja ja sitkeä pitkin pituuttaan keskeltä halki. Heikki on jo menossa porstuaan, mutta silloin lentää piika vaatteet läpimärkinä suinpäin hänen ohitseen pirttiin, vaipuen penkille voivotellen ja läähättäen. Sittenkuin piika on tointunut säikähdyksestään, hän kertoo niiskuttaen, että hänen juostessaan tarhasta pirttiin salama yhtäkkiä oli iskenyt hänen eteensä ja siitä se oli poukahtanut läheisen piilipuun kimppuun halkaisten sen kerrassaan — niin oli valtava puu mennyt kahtia kuin kuiva päre. Kerran vain väkevästi risahti, ja loppu tuli: toinen puoli puuta retkottaa tanhuan, toinen kartanon puolella. — Ohoo! — haukottelee Jussi. — Ettäkö näit senkin, että puu meni kahtia, näit, vaikka pelkäsitkin. Kaikki katsovat vihaisesti Jussiin. — Näin, vaikka pelkäsinkin, — vastaa piika puristaen vettä märistä vaatteistaan. — Minä ihan jäykistyin siihen paikkaan, en voinut liikkua edes askelta, ja niin minun täytyi pakostakin nähdä, mitä tapahtui. — Kas kun puu ei sattunut kaatumaan sun päällesi, — jatkaa Jussi. Piika pillahtaa itkuun. Isä kieltää toisen kerran Jussia tekemästä pilkkaa jumalanilmasta. Jussi vain hymyilee, mutta silloin alkaa taas uusi, vielä mahtavampi jyrinä ja salamain kimaltelu, kunnes talo ja koko maailma ovat yhtenä jyrinänä ja salamanvalkeana. Jyrinä etenee hiljalleen, mutta pirtin valaisee sensijaan tavallista häikäisevämpi ja pitkäaikaisempi salama, jonka kaameassa hohteessa Simo ehtii nähdä Jussin kohottavan piippuaan valon sekaan. — Tuikkaas tulta tohonkin, mun piippuuni... Uusi ukkosen jyrähdys, pitkä ja repivä. Se koluaa pirtissä joka nurkan ja sopen ikäänkuin vihapäissään hakien ulospääsyä, ja sitä auttaa risteilevä vaaja sen etsinnässä. Jokin ruutu kuuluu pirstautuvan, jokin ovi rempahtavan auki. Koko rakennus tuntuu keinuvan ja tärisevän. Naisilta pääsee kauhunhuuto, miestenkin kasvot kalpenevat. — Eipäs isäjumala pystynyt antamaan tulta piippuuni, — jorauttaa Jussi hetken kuluttua. — Täytyy turvautua tulitikkuun. — Jollet sinä, Jussi, ruokkoa suutasi, niin me miehissä viskaamme sinut ulos, — sanoo isä, ääni suuttumuksesta ja pelosta vavisten. — Sen me teemme, — yhtyy isäntärenki. — Jollet sinä pelkäisikään Jumalaa, niin häpeäisit edes ihmisiä. Jussi sytyttää piippuaan, hänen tulitikkua pitelevä kätensä vapisee, mutta hän sanoo ynseästi: — Minun ei tarvitse hävetä ihmisiä, koska kerran en heitä pelkääkään. * * * * * Vähitellen siitä siirrytään makuutiloille, vaikka unesta ei tahdo tulla paljoakaan. Jyrisee ja salamoi yhä edelleen. Suuret ja raskaat vesirakeet hakkaavat maata, akkunoita ja seiniä. Puutarhan ja kartanon puut taipuilevat maan tasalle myrskyn ja yhtämittaisen, painavan sateen käsissä, jotka valtavan, lakaisevan nuijan lailla pieksevät niitä. Yöllä äiti nousee levottomana. On ikäänkuin jokin suuri tuska olisi hänen sydämellään, epämääräinen pelko, josta ei tiedä, mistä se johtuu. Se ei ole syntyisin yksinomaan jumalan ankarasta ilmasta, joka raivoaa ulkona kuin mielipuoli, riehuvana ja murskaavana, se on jotain salaperäistä ja kauheata, joka ei anna hänen nukkua. Se on kyllä hänen vaistoissaan sulautunut jollain lailla ulkona huohottavaan, salamoivaan ja jylisevään luontoon, mutta se ei ole sittenkään aivan samaa, — siihen on lisäksi kiemurtautunut jotakin muuta, joka panee sydämen hakkaamaan kahta pelokkaammin juuri sen vuoksi, ettei hän vaistoa pelkonsa perimmäistä syytä ja olemusta. Käsittämättömyydellään se vangitsee hänet. Tavantakaa äiti nousee, kuuntelee ja katselee ymmällä mielin, kunnes vihdoin herättää isän, joka juuri on vaipunut unenhorrokseen. Äiti kertoo isälle salaperäisen pelkonsa, ja Simokin, joka makaa isän vieressä, herää. Isä nousee. — Olisiko ehkä tulipalo meillä tai naapureissa? — arvelee hän kävellen akkunaan. — Sitä minäkin ensin luulin, mutta ei ulkona näy mitään merkkiä tulipalosta, kävin äsken kuistilla katsomassa. Isä avaa akkunan, joka rempahtaa auki hänen käsistään. Kumartuessaan panemaan sitä kiinni isä yhtäkkiä jäykistyy kuuntelemaan. — Kuuletko, äiti! — sanoo hän. — On kuin kirkonkellot soisivat. Äiti kiirehtii akkunaan. — Niin, ne moikaavatkin, — kuuluu isä sanovan omituisen hätääntyneesti, pitäen akkunanpuolikasta raollaan. — Mitäs tämä nyt oikein on?... Tuo valonpunerrus kirkon kohdalla... ei, eihän se vain nouse...? Katso sinäkin, muori... — Herra Jeesus varjele! — parkaisee äiti. — Kirkko palaa. Isä rientää kuistille. Myrsky on jo hiljalleen vaimentumassa, ja kirkolta myötätuuleen kantautuu selvästi hätäkellojen kumea moikina. Simokin sen jo kuulee noustuaan vuoteesta. Metsän yli kohoavan tornin huipusta syöksyy tulenkielekkeitä, jotka toisinaan peittyvät sakeaan savuun, toisinaan hulmuavat kirkkaammin. Isä herättää talon miesväen, josta joku jo on itsekin havainnut tulipalon. Kirveet, ämpärit ja palohaat mukanaan he sitten kokoontuvat kartanolle, jossa toiset ovat valjastamassa hevosia. — Ajatteles, äiti, — sanoo isä lähtiessään, — ajatteles sitä paikkaa, että sade sattuisi lakkaamaan juuri nyt, kun siitä olisi jotain hyötyä. Simo seisoo kuistilla ja kuuntelee henkeään pidätellen. — Ei suinkaan Jumala anna kirkkonsa palaa, — vastaa äiti luottavaisesti. — Hyvä olisi, ettei antaisi... — Niin, ja mihinkäs tiili- ja kivikirkko palaisi? — sanoo isäntärenki. — Niinpä, mihinkäs se, — sanoo isä. — Mutta minusta tuntuu sentään, ikäänkuin sade tekisi loppumistaan. Simon mielestä lotisee ja läiskii niinkuin ennenkin. Äiti on samaa mieltä. — Hyvä olisi, jos sade jatkuisi, — jupisee isä ja lähtee etumaisen hevosen rattailla Heikin seurassa; toista hevosta ajaa isäntärenki. — Kirkossa on sentään puisiakin osia. * * * * * Ukkonen salamoineen on jo mennyt menojaan. Jäljelle on vain jäänyt tiheä rankkasade. Simo istuu kamarin toisen akkunan ääressä, äiti toisen. Äidillä on akkunapöydällä avattu virsikirja edessään, josta hän talikynttilän lepattavassa valossa hyräilee hiljakseen. Simo nojaa ryntäisillään akkunaan ja katselee vaiti pimeään yöhön, josta kumottaa vain yksi, suuri valo: kirkon palo. Niin kuluu puolisen tuntia. Koko ajan äiti hyräilee aivan kuin rukoukseen vaipuneena. Äkkiä Simo heristää korviaan. Mitä? Eikö siellä enää sadakaan? Hän kuuntelee tarkkaan. Kyllä, kyllä siellä sataa vielä, mutta paljon, paljon hiljemmin kuin taannoin. Hän vain oli niin unohtunut tuijottamaan kirkon paloa, sen erivärisiä liekkejä ja tulta tupruavia savuja, ettei ollut huomannut, kun rankkasade oli vaihtunut hiljaiseksi ja tyyneksi. Mutta mitäs isä taas olikaan sanonut äidille? Että jos sade sattuisi lakkaamaan, niin silloin... Mitä silloin? Simo kuuntelee, niin että henkeä salpaa. Hänestä tuntuu, että sade hiljenee ja hiljenee yhä edelleen. Hän kääntyy äitiin. — No? — havahtuu äiti kysymään, vihdoin huomatessaan pojan rukoilevan katseen. — Mitäs sulla nyt taas on asiaa? — Eikös sade jo ole melkein lopussa? — sanoo Simo. Äiti kuuntelee ja hätkähtää, käy kuistillakin palaten herpaantuneena takaisin tarttuen jälleen virsikirjaansa. Simon mieleen juolahtaa jotain, hän ikäänkuin pureskelee sitä kauan suussaan, ennenkuin uskaltaa kysyä sitä äidiltä, joka istuu kirjansa ääressä niin peloittavan totisena ja surullisena, että Simon mieltä vihlaisee kipeästi. Mutta aamu näyttää jo tekevän valkenemistaan. Kartanolla näkee selvästi puiden hahmot ja kuistilta talliin johtavan polun alkupään. Tämä virkistää Simoa, niin että hän vihdoin arkaillen uskaltaa kysyä: — Äiti, antaakos Jumala nyt kirkkonsa palaa, kun sade on lakannut. — Mistäs minä tiedän, lapsikulta, Jumalan aivoitukset, — sanoo äiti vältellen. — Mutta mistä semmoinen juolahti mieleesi? — Kun äiti itse sanoi, että jos... Äiti sävähtää. — Sanoinko. No, jos sanoin, en sano enempää etkä sinäkään saa kysellä enempää sellaista, se semmoinen vain vihoittaa Jumalaa. Hetken kuluttua Simo sanoo: — Kirkonkellot eivät soi enää. — Eivät soi, eivät, — toteaa äiti kuunneltuaan. — Mutta mikseivät ne soi, kun kumminkin siellä loimuaa ja palaa vielä. Näkeehän äiti itsekin vai mitä? — Näen, näen, mutta en ymmärrä tästä mitään. Katsellessaan kirkon suuntaan hän puhelee enemmän itselleen kuin Simolle: — En ymmärrä... mutta jospa palo jo on ennättänyt niin pitkälle, ettei kukaan uskalla olla kellotapulissa enää. — Niin mutta silloin kirkko palaa. Äiti tarttuu nöyrästi virsikirjaansa. — En tiedä, niin... kukaties tapahtuu ennen aamua jokin ihme. — Ihme, äiti, mikäs se on? — kysyy Simo. Mutta äiti, joka ei joko kuullut kysymystä tai ei tahtonut siihen vastata, aloitti hyräilynsä jälleen, ja siihen Simo sitten nukahtikin; väsyneenä nukkui poika istualleen tuolille niin sikeästi, ettei edes herännyt pudotessaan lattialle. Äiti kantoi hänet sänkyyn. Toiset lapset nukkuivat raskasta lapsenunta, jota eivät ukkonen ja kirkonpalo jaksaneet häiritä. He eivät olleet edes hievahtaneet tilallaan, vaan makasivat rauhallisina — pitkulaisiksi mytyiksi heitä olisi voinut luulla, elleivät vaaleat hiukset olisi kiertäneet päänalusta. * * * * * Kun Simo heräsi, oli jo täysi päivä. Aurinko paistoi suoraan silmiin. Pikkusisko ja veli olivat jo nousseet, heitä ei näkynyt ei kuulunut koko kamarissa. Ensin Simo ihmettelee, kuinka he niin hiljaa ovat voineet poistua, ettei hän ole kuullut, mutta sitten hän alkaa muistella, että yöllä oli tapahtunut jotakin, niin että hänkin oli herännyt ja valvonut pitkän aikaa pikkusiskon ja veljen vetäessä rauhallisia unia koko yön. Hätäkös heidän oli ollut nousta tavalliseen aikaan, jotavastoin hän nukkui raskaasti näin myöhään. Mutta mitä tuo jokin, joka oli tapahtunut yön kuluessa, mahtoi olla? Hän taisi vielä olla vähän unenpöpperössä, koska ei heti muistanut sitä. Mutta sitten, vähitellen, palautui hänen tajuntaansa muistoja salamasta ja ukkosesta, kunnes koko asia yhtäkkiä selvisi hänelle. Herrajee kirkko! Oliko kirkko palanut? Simo hyppäsi sängystä ketterästi, veti housut jalkaansa ja lähti pakariin. Siellä pöydän kulmalla isä joi parhaillaan kahvia, äidin istuessa isän vieressä. Molemmat istuivat selin Simoon. Isä oli nähtävästi vasta palannut, hän oli nokinen ja väsyneen näköinen vieläkin. Kirkko oli palanut, vaikka se olikin rakennettu osittain tiilistä, osittain kivestä, mutta kattotuolit, lattiapalkit, penkit ja kuorit olivat puusta, ja ne olivat tyystin palaneet. Salama oli iskenyt tornin huippuun tulen singahtaessa sieltä ensin sen puisiin sisäosiin, joissa se sai rauhassa kyteä, ennenkuin se huomattiin. Se huomattiin vasta sitten, kun se oli ehtinyt välikattoon, josta alkoi nousta sakeaa savua tulenkielekkeiden pistäytyessä ilmoille ylhäältä katonraja-akkunoista. Heti pantiin kellot moikaamaan, ja sammutusväkeä saapuikin paikalle. Läheisen naulatehtaan työmiehet ja johtajat ennättivät ensimmäisinä palopaikalle ja ryhtyivät järjestämään sammutustyötä. Ämpärit ja kiulut kulkivat tyhjiltään miehestä mieheen joen rantaan asti, missä reunimmaiset miehet täyttivät ne ja panivat tulemaan toista miesketjua myöten täysinäisinä kirkkomäelle, jossa ruiskut sijaitsivat. Se oli hikistä, raskasta souvia se. Isä vaikeni hetkeksi ja pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin siinä yhä olisi ollut kirvelevää hikeä. — No kun tästä ei näyttänyt olevan apua, — jatkoi hän sitten, — ehdotti tehtaan norjalainen insinööri, että torni sahattaisiin poikki, ennenkuin tuli putoaisi itse kirkkoon; tarjoutuipa miehineen katkaisemaan tornin keskilaivan yläpuolelta, mutta papit ja kirkkoraadin miehet vastustivat insinöörin ehdotusta pitäen sitä mahdottomana, järjettömänä... — »Minä vastaan siitä, että se on mahdollinen toteuttaa», sanoi insinööri, »ja myöskin siitä, että se tässä tapauksessa on eduksi seurakunnalle.» — Mutta papit ja raadin jäsenet epäilivät toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta sanoen synniksi semmoista kirkon paloittelemista. — »Tuli sen paloittelee kumminkin, joka tapauksessa», tokaisi insinööri, joka kai oli punninnut mielessään tulen nopeutta ja veden vähäistä, hidasta saantia palopaikalle... No, mitäs ämpäreillä ja kiuluilla, vaikka niitä olisi sujauteltu kuinka rivakasti hyvänsä kädestä käteen muutaman ruiskun täytteiksi, voi paljonkaan semmoiseen roihuun. Ja hevosmiesten saavilliset olivat vain pientä sihinää tulelle. Ja vihoviimeisintä oli, etteivät letkut kantaneet niin yläälle, kuin olisi tarvittu. — Olisi pitänyt antaa sen insinöörin koettaa hullulta ja uhkarohkealta näyttävää temppuaan, niin meillä kenties olisi nyt vielä kirkko, vaikkapa vain tornitonkin. Mutta tottapa rovasti tiesi mitä teki. — »Silloin se on Jumalan asia, ei vajavaisten ihmisten», vastasi näet rovasti insinöörin viimeisiin sanoihin, ja hankittiin, rovastin neuvosta, vastalypsettyä maitoa, joka siunattiin, ja sitten sitä yritettiin pirskoittaa palavaan torniin ja kirkon ympäri seiniin, mikäli riitti, mutta eipäs vaan tuli toennut. Sähisi ja savusi, räiskyi ja paukahteli niinkuin ennenkin, pikemmin se tuntui yltyvän vain. Silloin rovasti antoi määräyksen valella siunatulla ehtoollisviinillä kirkon seinämiä. Insinööri purskahti nauruun. — »Mitäs», se sanoi, »mitäs jos pirskoitellun maidon ja viinin lisäksi vielä kaadettaisiin kaukalollinen öylättejä tuohon palavaan helvettiin, jotta laki ja evankeliumi tulisi täytetyksi — eiköstä silloin mahtaisi tepsiä». — Se oli nyt vähän rumasti sanottu, mutta kiukkupäissä sitä tekee tyhmyyksiä kuka hyvänsä ja varsinkin tuommoiset insinöörit, jotka eivät kai usko Jumalaan eivätkä perkeleeseen, ainoastaan omaan itseensä. Kuitenkin hänellä mahtoi olla hyvä tarkoitus, koska, tulen yhä raivotessa entisellä voimallaan, toistamiseen ehdotti tornin katkaisemista. Mutta papit, jotka seisoivat kädet ristissä odottaen ihmettä tapahtuvaksi, eivät suostuneet nytkään. Insinööri käänsi tällöin vihoissaan selkänsä heille ja karkasi miehineen savun läpi urkulehterille, jonka kattoa liekit jo nuoleskelivat... On ihme ja kumma, että meillä vielä on urut jäljellä. En ymmärrä ja tuskin ymmärtää kukaan muukaan sammutustyössä ollut, miten ne saivat pelastetuksi urut melkein ehjinä kirkon mäelle, tosin paloiteltuina, mutta sillä lailla, että ne kanttorin sanojen mukaan on helppo koota yhteen. Mitään varsinaisesti rikottua kappaletta ei niissä liene. Ne kannettiin siitä mäeltä pappilaan, jossa ne nyt ovat paremmassa säilyssä kuin palaneessa, katottomassa ja akkunattomassa kirkossa. — Niin, sellainen nyt on meidän uhkea kirkkomme, kun tuli vihdoin viimein oli saatu taltutetuksi: tornin huippu on kaartunut revähtäen, niin että sen alaosa on halkeillut sisään- ja ulospäin, itse kirkko on pahasti tärveltynyt muistuttaen mustaa ja nokista rauniokasaa, ja päivä paistaa esteettömästi sisälle kaikkialta: ei ole akkunoita, ei ovia, ei edes kattoa — on ainoastaan katoton raunio, jonka rosoisten, hiiltyneiden reikien, halkeamien ja aukkojen läpi päivä paistaa valaisten tätä hävityksen kauhistusta; entistä komeaa kirkkoamme. — Katsellessaan tulen tekemää tuhoa sanoi insinööri: »Ja kuitenkin olisin voinut miehineni säästää pitäjän tämmöiseltä vahingolta, jos olisitte suostuneet ehdotukseeni.» — »Se oli Jumalan tahto, että näin piti käymän, arvatenkin ihmisten pahuuden takia», virkkoi rovasti. — »Ihmisten pahuuden takia», kertasi insinööri tuimasti, viitaten toisiin pappeihin ja raadin jäseniin; »erehdytte, hyvä rovasti, se oli teidän ja noiden pappien ja raadin jäsenten tahto eikä suinkaan Jumalan, joka ei varmastikaan tahdo semmoista järjettömyyttä kuin teidän osoittamanne oli — niin luulen minä.» — Sen jälkeen hän komensi miehensä pois, oli jo aamu ja tehtaan torvi huusi väkeään työhön. — »Valvokoot papit ja pipit», sanoi hän hypätessään väsyneenä rattailleen, »ettei tuli enää tuostaan pääse leviämään, ja luulenpa, että siihen pystyvät hekin, vaikka rukoillen ja siunaillen tekisivät sitä, sillä piru soikoon», niin, hän kirosi oikein, »ei kirkossa ole enää paljoakaan kytemistä, se on melkein klaari nyt, ja samoin nuo kirkkotarhan puutkin, kärventyneitä ja palaneita ovat nekin». — No, eipä hän sanonutkaan liikoja. Jokainen näki omasta kohdastaan. Kuitenkin jätettiin sinne varovaisuuden vuoksi osa sammutusväestä; Heikki ja Heikuran Jussi jäivät meidän miehistä... Isän mainitessa Jussin nimen muistui Simon mieleen eilinen ilta. — Eikös se mahtanut olla Jussin syy? — sanoi hän ääneen. Vanhemmat katsahtivat hämmästyneinä häneen, sillä he eivät olleet huomanneet Simon olevan huoneessa. — Mikä niin? — kysyi isä. — No se kirkonpalo. Äiti vilkaisi tuohtuneena isään. — Kuinkas sinä puhelet semmoisia, — sanoi hän sitten hiljaa Simolle. — No kun Jussi ehtoolla pilkkasi Jumalaa... — Mene matkaasi, senkin tietoviisas! — torui isä. Simo asteli ovelle. Siinä hän pysähtyi epäröiden. — No mitäs nyt vielä? — kysyi äiti hymyillen. — Jospa Jussi ei teekkään tehtäväänsä hyvin siellä kirkon raunioilla. Nyt hymyili jo isäkin. — Ole huoleti. Siellä on muitakin miehiä, jotka pitävät aisoissa niin tulen kuin Jussinkin. * * * * * Yhtäkaikki Simo uskoi, että kirkonpalo oli Jussin syytä, koska Jussi oli härnännyt Jumalaa. Ei hänkään, Simo nimittäin, olisi voinut antaa anteeksi noin vain ilman muuta sitä, jos Jussi olisi pilkkaillut häntä samalla lailla. Ei Simo jaksanut käsittää ollenkaan taas sitä, että palo olisi Jumalan syy, se oli hänen pikku aivoistaan järjetöntä: kuinkas Jumala olisi rangaissut itseään polttamalla oman huoneensa. Hän oli tosin äidin puheista yöllä saanut jonkinlaista vihiä siitä, että se muka olisi Jumala, joka... mutta hän ei uskonut sitä sittenkään, ei vaikka. Ei, Jussi se oli — siitä nyt ei päästä mihinkään. Kuistille tultuaan, Simo näkee, näkee hävityksen kauhistuksen, niinkuin isä oli sanonut äsken. Jussin syytä ovat nuokin vaivaisiksi menneet omenapuut. Ja nuo pihamaan koivut ja piilipuut, joista yksi on aivan murskana. Pikkusisko ja veli leikkivät lehvillä ja oksilla, joita on kasoittain pitkin pihaa ja kuistin pieliä. — Timoo, Timoo, tuu tinäkin krattaamaan, — solkkaa sisko nähdessään Simon portailla. Simo ei nyt ole leikkituulella. Simon katse kohoutuu kartanoaidasta, joka on rusahtanut rikki siltä kohdalta, jossa salaman murskaama piilipuu on kaatunut sen yli, hän räpyttää vihaisesti silmiään supisten: — Jussin syy... — Tuu, tuu tinäkin...! Simo ei vastaa. Hänen katseensa tapailee kirkontornia, joka vielä eilen oli kohonnut metsikön yli. Nyt sitä ei näy enää. — Hävityksen kauhistus, — alkaa Simo hokea kovalla äänellä. — Ja se on Jussin syy, Jussin... Isä tulee pakarista pihalle ja kuulee koskelle tallustelevan Simon huutelevan, että Jussin syy. — Et sinä, Simo, saa jutella tuommoisia, — sanoo isä ankarasti, mennessään Simon sivu. — Se on synti. Ei se ole Jussin syy paremmin kuin minun tai sinunkaan. Mutta Simo uskoo mitä uskoo, vaikka totteleekin, kun isä kieltää. Vai isän syy tai hänen! Hyh-hyh, kylläpäs isä puhelee pehmoisia — sellaista hän ei ikänä usko. Sitten hän jo onkin kosken rannalla. Joessa on nyt vettä, oikein paljon vettä, myllynruuhikin on sitä kukkuroillaan, ja saariin ei ole yrittämistäkään. Vihaiset juovat hyppivät kaikkialla koskessa. Yhtäkkiä Simo jäykistyy. Onki, Heikin onki! Missä se on? Sitä ei näy missään, ei edes näy kiveä, jolle Simo oli sen eilen unohtanut, kun äiti oli tullut kovistamaan hänet rannalle. Virta, joka syöksyy tokeen yli kohisten ja vaahdoten, on peittänyt kiven ja vienyt ongen, pyyhkäissyt sen veden alle. Hyvä onki se oli ollutkin. Hänkin oli saanut sillä kaloja, kaksi ahventa. — Jussin syy! — huutaa Simo itkussa suin. — Jussin syytä kaikkii-i-ii... * * * * * Kun Heikki ja Heikuran Jussi sitten palaavat ehtoopäivällä, selittää Simo Heikille vahingon tapahtuneen: onki on nyt tipotiessään. Heikki hymähtää. — Se ei ole suurikaan vahinko. Huomattuaan, ettei isä ole kuulemassa, sanoo Simo: — Niin, mutta se on Jussin syy. — Mitäs perhanaa mulla on tekemistä teidän onkenne kanssa, — ihmettelee Jussi. Simo kävelee Jussin eteen sanoen painokkaasti. — Se _on_ sinun syysi, usko pois. — Hähäh, — naurahtaa Jussi hätistäen Simoa tieltään. — Sinun syysi, — jatkaa Simo hellittämättömästi. — Sinun syytäsi oli kirkonpalokin. — Häh! Mitäs sinä horiset, peukaloinen? — Sinä pilkkasit Jumalaa eilen, ja sen vuoksi paloi kirkko. Jussi ratkeaa kovaan nauruun, vedet silmistä kihoavat. — Ja sen takia Jumala murskasi piilipuunkin, omenapuita ja... ja... — luettelee Simo edelleen. — Voi p—le sinua, mukula! — sanoo Jussi. Hän tavoittaa karvaisella kämmenellään poikaa, leikillisesti tavoittaa, mutta tämä nyt ei ymmärrä pilaa: hän saa jalat alleen aikoen taas huutaa, että Jussin syytä kaikki, kun samassa tulee isä paikalle, ja huudosta ei synny muuta kuin Juss-juss-jusu... 2. Simolla oli näihin aikoihin jo aikaisempiakin elinvuosia. Äiti näet sanoo hänen olevan kohta kuudennella, ja Simo ei kuitenkaan muista noilta vuosilta juuri paljon mitään. Mikä kumma se on, joka pani hänen muistamaan kirkonpalon ja sen edellisen ehtoopäivän ja yön näin selvästi. Siitä Simo ei pääse selville. Hän kysyy äidiltä. — Se on Jumala, joka kirjoitti muistiisi. Simo kyllä tietää, mitä kirjoittaminen merkitsee: riipustaa kaikenlaisia merkkejä paperille. Hän on itse nähnyt, kuinka isä, jonka sanotaan olevan kirjoitusmies, on istunut kamarin pöydän ääressä kirjoittamassa. — Mutta miksi Jumala ei ole kirjoittanut minulle tätä ennen? — Kyllä hän on, mutta sinä vaan et muista. — Mitäs semmoisesta, jota ei muista. Pitäisi kirjoittaa niin, että muistaisi. Äiti nostaa Simon syliinsä, — Voi lapsikulta. Elämässäsi tullee tapahtumaan paljon sellaista, jota et muista kauvoja aikoja, ja taas sellaistakin, jota et tahtoisikaan muistella. — Mutta kuinka voi Jumala tulla kirjoittamaan tuolta taivaasta, joka on niin korkealla? Ja millä tavalla hän pääsee tulemaan — tikapuitako myöten? — Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on kaikkivoipa. — En edes huomannut, kun hän kävi kirjoittamassa. Äiti, olettekos te nähnyt hänen kirjoittavan? — En, poikani, Jumala on näkymätön. — Mutta kuinka hän sitten voi kirjoittaa, äiti? — Vaikka Hän on näkymätön, on Hän silti kaikkialla läsnäoleva, ja kun Hän samalla on kaikkivoipa, on Hänelle mahdollista myös kaikki, sekin jota ei ihmisäly jaksa käsittää. — Se on ihmeellinen mies... — Se Hän onkin, — sanoo äiti ja lähtee askareilleen ikäänkuin pakoon, päästäkseen vastailemasta pojan uteluihin. — Älä kysele enempää. Ensi vuonna joudut Lassin luo oppimaan aapiskirjaa ja sitten myöhemmin kiertokouluun. Silloin pääset, aikaa myöten, selville Jumalasta ja paljosta muustakin. * * * * * Simo rupesi nyt odottamaan, milloin hän pääsee Lassin luo oppimaan, mutta monesti äiti tällä välillä joutui kovalle koetukselle vastaillessaan Simon kyselyihin. Isän puoleen Simo harvoin uskalsi utelemisineen turvautua. Isällä näytti sitäpaitsi olevan ainainen kiire. Milloin hän päivät pääksytysten oli pelloilla, milloin kamarissaan kirjoittamassa, ja silloin hän oli niin tärkeän ja miettiväisen näköinen, ettei Simo rohjennut muuta kuin oven raosta katsella — otsa rypyssä istui isä ja kirjoitti. Sentähden äiti sai vastailla kyllästymiseen saakka. Varsinkin seuraava kesä toi uusia kysymyksiä Simon kielelle. Lojuessaan kosken rannoilla ja saarilla tai pihalla hän kädet pään alla tirkisteli taivaan pyörryttävään korkeuteen, jossa Jumala asui, tirkisteli toisinaan niin kauan, että päätä alkoi pakottaa, mutta sieltäpä niitä sitten tipahtelikin kyselyn aiheita vaikka minkä verran. Äiti oli helisemässä pojan kanssa, tuskitellen tästä isällekin. Vihdoin äiti, päästäkseen vastailemasta pojan kyselyihin, alkoi turvautua vähäiseen satuvarastoonsa. Mutta ne olivat pian kerrotut, vain kolme, neljä kappaletta niitä taisi olla. Ainakin Simo myöhemmällä iällään muisteli niitä sen verran olleen. Yksi niistä painui erikoisesti Simon mieleen, ja sen nimi oli _Ylpeä tytär_. Olipa kerran, kertoi äiti, nuori ja kaunis mutta ylpeä tytär, vaikka ei ollutkaan synnyltään ja arvoltaan suuren-suuri. Olipahan vain hyvin tavallinen tyttö: köyhän mökkiläispariskunnan ainoa tytär. No niin no. Mutta vaikka hän olikin varsin varaton, ansaiten työllään elatuksensa, piti hänellä sentään aina olla hienot kengät, hienommat ja muodinmukaisemmat kuin esimerkiksi talontyttärillä. No annapas olla, miten kerran kävi. Hän oli ollut maanantaista alkaen töissä eräässä talossa, ja nyt oli lauantai-ilta. Talon emäntä oli päivällä leiponut uutisleipää ja pyysi tyttöä viemään mukanaan lämpimäisiä äidilleen, joka sillä hetkellä makasi sairaana mökissään, kun hän muutenkin menisi kotiinsa lauantai-iltana. Saadessaan kaksi reikäleipää ja kirpaleen voita tyttö sanoi jotakin hyvin rumaa leivistä, mutta voikäärön hän pani taskuunsa. »Jestas siunatkoon!» päivitteli emäntä silmät renkaina päässä. »En ole vielä mokomaa kuullut sanottavan jumalanviljasta, niin vanhaksi kuin olen elänytkin.» Tytär nakkasi niskojaan ja läksi kotimökilleen leivät kädessään. Oli sateinen ilta, ukkonenkin jyrähteli, ja kujissa oli vettä lätäköittäin. Synkkä, sateinen ilma suututti tyttöä yhä enemmän, ja varsinkin se seikka, että hän sai hypellä lätäkköjen yli estääkseen kenkiensä kastumista, raivostutti häntä äärimmilleen. Hän kirosi ja noitui heleästi, niin että ihmiset, jotka sattuivat tämän näkemään, sanoivat jälkeenpäin, että, jos kirotulva oli kujalla ankara, vielä ankarampi oli kuran roiskuminen tytön kengistä, noista hienoista ja muodinmukaisista. Hän kiroili leipiä, jotka muka haittasivat hänen kulkuaan. Ne ihmiset, jotka tämän kuulivat, pudistivat päätään arvellen, ettei tästä mitään hyvää tule. No älähän huoli. Vihdoin tyttö saapui niin suuren lätäköin reunalle, ettei hän mitenkään silmämääräseltä katsellen jaksaisi loikata sen yli kenkiensä likomäriksi kastumatta. Kun hän siinä kiukutteli itsekseen, heilutellen kädessään olevia leipiä, pysäytti hän yhtäkkiä kätensä ja jäi kuin noiduttuna katselemaan leipiä. Hän punnitsi niitä käsissään, vilkuili ikäänkuin peloissaan ympärilleen ja mutisi epäselviä sanoja. Jos joku olisi ollut lähellä, olisi kuultu hänen jupisevan jotenkin tähän tapaan: »Näissä on minulla pelastus, näissä... Puhdistan ja hankaan nämä sitten kurasta ja liejusta... Äiti-muorin ei tarvitse sitten huomata mitään, ei tarvitse...» Näin tuumi, näin teki: Toisen leivän hän asetti niin kauaksi kuin kyykkysillä kädellään saattoi, toisen viskasi edellistä kauemmaksi. Sitten hän astui ensimmäisen leivän päälle ja siitä kohta toisenkin kääntyen ja kumartuen ottamaan käteensä sitä ensimmäistä, nyt virattomaksi joutunutta leipää, jonka onnistuikin saamaan pivoonsa. Kun hän nyt nousi kumaraisesta asennostaan kääntyen jälkimmäisen leivän päällä menosuuntaansa, huusi hän iloisesti, heiluttaen kädessään leipää: »Hehei!» Mutta ukkonen jyrähti silloin vastaukseksi: »Hei-hei-hei!» Kolmasti ukkonen sanoi hei, ja samalla sattui jotakin kummallista, outoa ja kamalaa. Maa avautui tyttären jalkojen alta ja samassa silmänräpäyksessä se taas sulkeutui, — kuului vain kauhun kiljaus, ja maasta nousi tulikiven katkua. Kun mentiin katsomaan, oli tyttö kadonnut jäljettömiin. Maa oli niellyt sekä tyttären että leivät. No niin no, sen pituinen se. * * * * * — Onko äiti itse nähnyt tämän? — kysyi Simo peloissaan. — En ole nähnyt, vaan kuullut toisilta, jotka ovat nähneet. Mutta se on opettavainen kertomus, koska siinä kerran ilmenee Jumalan järkähtämätön tahto. — Eikö Jumala sitten olekaan armelias? — sanoi Simo. — Kyllä, lapsi, nöyrille ja lempeille Hän on armelias, mutta kovakorvaiset ja penseät sydämestä tulevat säälimättömästi tuhotuiksi. Simo kätki päänsä äidin syliin. — Tahdotkos sinä olla hyvä ja nöyrä? — Tahdon, tahdon! — huusi Simo itku kurkussa. — No sitten ei sinulle tapahdu mitään pahaa. Äiti tyynnytteli ja lohdutteli Simoa, kunnes tämä oli päässyt pelostaan. * * * * * Äiti sai kertoa satuvarastonsa moneen kertaan, mutta hyvin harvoin hän sentään kertoi tätä »Ylpeä tytär»-nimistä, koska huomasi sen ensikertomalla tehneen järkyttävän vaikutuksen Simoon. Ja kuitenkin se toisia satuja pysyvämmin kiinnittyi Simon muistiin. Lapsesta alkaen Simo siis oppi pelkäämään Jumalaa, tuota kostavaa ja säälimätöntä, joka ei anna anteeksi, ei unohda mitään, vaan järkähtämättömästi täyttää aina oman julman tahtonsa. Simo pelkäsi Jumalaansa, mutta ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut rakastaa häntä. Se oli hänelle vain kostaja. II. ENSIMMÄISESSÄ OPINSAUNASSA. 1. Vihdoin isä tuo kylän puodista aapiskirjan, vuolee kauniin, lovistetun tikun pistäen sen kannen ja ensimmäisen lehden väliin ja sanoo äidille: — No alahan jo viedä Simoa lukutielle. Lassi kuuluu aloittavan koulunsa huomisaamuna. Simo kääntelee ja katselee aapiskirjaa. Sen viimeisellä lehdellä komeilee kenokaulainen, itse tietoisen näköinen kukko. Mikähän sekin on olevinaan. Seuraavana aamuna äiti pukee pyhävaatteet itsensä ja Simon ylle lähtien kädestä pitäen taluttamaan häntä Lassin töllille, joka haamoittaa harmaana joen rannalla kohoavalla pienellä mäellä, virstan verran Simon kotoa. Matkalla äiti juttelee, että siellä on muitakin lapsia samoilla asioilla, ja kehoittaa Simoa olemaan ahkera, ettei tuottaisi vanhemmilleen häpeätä. — Jos olet ahkera, niin aapiskukko munii sinulle yhtä ja toista hyvää. Ähää, juolahtaa Simon päähän, vai sitä se kukko tarkoittaakin. Mutta kuinka kukko voi munia? Hän aikoo kysyä sitä äidiltä, mutta samassa he jo ovatkin Lassin mäellä, äiti työntää aapiskirjan hänen käteensä astuen edellä sisälle, Simon pyörähtäessä ujona äitinsä jäljessä. Siellä istui pitkin seinävieripenkkejä toisia lapsia odottaen totisina ja oudostellen. Ne olivat hänen kokoisiaan, joku niinkuin naapuritalon Matti häntä pitempikin. Näkyipä joukossa olevan joitakuita tyttölapsiakin. Yhteistä kaikille oli se, että jokaisella heistä oli aapiskirja kädessä. Äiti ojensi tuomansa kyläkakkunyytin Lassin vaimolle, joka kiidätti sen monin kiitoksin ja niiauksin ruoka-aittaansa. Lassi itse, vanha, kurttuinen äijä, tuli tökkäämään kättä. — Jassoo, jaa, vai tässä se nyt on Melkkilän nuori isäntä. Eikös se vielä osaa lukea?... Hähää... vai ei vielä, mutta ei hätää mitään... kovin on nuorikin vielä. Mitä?... Jassoo, alun seitsemännellä vasta... juu, kyllä minä vaan opetan hänet, juu-uh... Lassi käski äitiä astumaan pakarin perällä olevaan kamariin, jonka seiniä peittivät likaiset sanomalehtiriekaleet ja koreat enkelinkuvat. Simo seurasi äitiä hameesta kiinni pidellen. — Onks toiki miäs, ku roikkuu äitinsä hammeissa, — sanoi Matti niin kovaan, että Simokin kuuli. Toiset lapset tirskuivat Matin sanoille, ja Simo ujostui entistä enemmän. Mutta Lassin akka vilkuili tyrskähteleviä lapsia vihaisesti. — Mitäs siinä melskaatte, — sanoi vihdoin. — Olkaa hiljaa, kakarat, tai... Hän viittasi kamariin, josta Lassi kurkisti vaientaen tirskujat yhdellä ainoalla uhkaavalla katseella, joka kulki nopeasti lapsirivin päästä päähän. — Siinä näitte, — sanoi akka lapsille hyväntuulisesti hihittäen. Lassi laski kätensä Simon päälaelle toisella kädellään ohjaten häntä takaisin pakarin puolelle. — No, nuori mies, käyppäs hieromaan tuttavuutta tulevien toveriesi kanssa. Simo melkein vavahti tuntiessaan Lassin käden omassaan. Se oli nihkeä ja luinen. — Se on niin kovin vierasteleva ja ujo, — sanoi äiti. — Lähde nyt, kun käsketään. Simolta eivät kyynelet olleet kaukana. — Nonoo, kuinkas sinä olet tuommoinen haperi, — lohdutteli Lassi työntäessään Simoa edellään. Simo liittyi hiljaa niiskuttaen toisten lasten pariin, mutta äiti joi vielä kahviakin, ennenkuin lähti. Simon eväsnyytin hän aikoi antaa Simolle, mutta Lassin eukko huomautti: — Emäntä antaa vaan sen minulle, niinkuin on toistenkin lasten eväät annettu, minun hoidettavakseni. Pidän huolen siitä, että lapsi saa syödä ajallaan. Äiti naurahti ojentaessaan senkin nyyttinsä Lassin vaimolle. Kun äiti oli lähtenyt, käveli Lassi hyräillen, aina silloin tällöin vilkaisten lapsiin. — Kuules, muori, — sanoi hän. — Me emme ole tainneet vielä syödä suurusta. — Tässä sitä kokkaan parhaillani. Lassi kääntyi lapsiin. — Mars mäelle siitä, että herrasväki saa syödä. Syötyämme tekin saatte kukin eväspussinne. Mäeltä Simo näki äidin kulkevan jo kaukana maantiellä. Mutta silloin tuli Matti hänen luokseen ja alkoi vihellellä. — Älä viitsi! — sanoi Simo kiusaantuneena. — Osaan minäkin, jos vain tahdon. Matti lakkasi. — Et sinä vielä osaa! — sanoi hän härnäten. Simo innostui ja vihelsi pitkään, kauniistikin. Matti kuunteli ja arvosteli: — No käy se nyt jotenkuten, mutta sylkäistä sinä et osaa yhtä hyvin ja yhtä kauas kuin minä. Hän ruiskautti hampaittensa välistä roima syljen. Simo koetti seurata esimerkkiä, mutta ei saanut lentämään aivan yhtä kauas. — Mutta viheltää minä osaan yhtä hyvin kuin sinäkin, — intti Simo. Pojat alkoivat viheltää kilvan, ja kun siihen ympärille kerääntyi toisiakin poikia, jotka ottivat osaa kilpaviheltäjäisiin, muodostui siitä semmoinen konsertti, että Lassin akka syöksähti säikähtyneenä portaille huutaen selkänsä yli pakariin: — Käy sinä, Lassi, hillitsemään noita jumalattomia, jotka eivät anna ihmisille ruokarauhaa. Lassi pistäytyi pihalle pannukakun pala suussaan ja luki nopean tuomion. Koska kaikki, yksinpä tytötkin, olivat olleet suut torvella, niin he eivät saa syödä tällä kertaa lainkaan. — Mars vaan takaisin sisälle ilman ruokaa tavailemaan aapiskirjaa. Kyllä minä, kyllä minä teidät opetan, te junkkarit. Lapset painuivat kamariin. Mutta Simo ei ujostellut enää eikä paljon pelännytkään. Hän oli näet tuntevinaan, että hänet oli nyt tunnustettu toverien keskuudessa yhdenvertaiseksi heidän kanssaan. Varsinkin tämä Lassin antama rangaistus lähensi heitä toinen toisiinsa. — Kas, — sanoi Simo hiljaa Matille. — Lassi näkyy pureskelevan äidin tuomaa pannukakkua. — Mistäs tiedät, — vastasi Matti yhtä hiljaa, — että se on sinun äitisi tuoma pannukakku. Minun äitini toi myös sellaisen. He purskahtivat molemmat hiljaiseen nauruun, mutta tultuaan kamariin Simo hätkähti, sillä oven pielessä keksi hänen silmänsä muutamia norjia koivunoksia. Hän tiesi, mihin niitä käytettiin kotona, ja aavisti, mikä virka niillä olisi oleva täällä Lassin töllin peräkamarissakin. Hän painoi nöyrästi päänsä aapiskirjaansa, ikäänkuin hänen selkäänsä nyt jo siveltäisiin koivunjuustoa. Kun hän sitten nosti katseensa, säpsähti hän uudestaan. Vastakkaisella seinällä riippui isokokoinen, monivärinen kuva, joka esitti lihavaa, pitkäpartaista äijää. Jos se olisi ollut laihempi ja luisevampi, olisi se ollut ilmetty Lassi: yhtä ankaran ja peloittavan näköinen se oli. Lasten vihdoin päästyä eväsnyytteihinsä käsiksi Simo palasi takaisin kamariin kierrellen ja kaarrellen kuvaa. — Se on Jumalan kuva, — sanoi Lassi osoittaen piipunvarrellaan sitä. Tuossa siis oli Jumala, joka kirjoitteli ihmisten mieliin mitä tahtoi. Olipas se kovin julman ja ankaran näköinen. Ja julman paksu oli sillä kädessä kirjoituskynäkin, paksu kuin keppi, johon se melkein nojasi. — Etkös sinä ennen ole nähnyt Hänen kuvaansa? — kysyi Lassi huvitettuna pojan mielenkiinnosta. Ei, Simo ei ollut nähnyt. Lassi sanoi sen olevan kyllä Melkkilässäkin, ainakin vanhempain kuvaraamatussa, jonka tiesi heidän omistavan, mutta se on sellainen suuri ja raskas kirja, jota ei semmoinen pieni poika kuin Simo kykene vielä liikuttelemaan. Simo muisti kotonaan olevan suuren ja paksun kirjan, se oli isän kamarin ylähyllyllä, ja se varmaan oli raamattu. Siinä oli lujannäköiset kiiltävät helatkin, mutta se oli niin korkealla, ettei hän koskaan ollut yltänyt siihen, ja aina kun hän oli tavoitellut sitä käsiinsä, olivat vanhemmat sanoneet: — Se on vielä liian raskas sinulle. Lassikin sanoi samalla lailla. Simon kielellä pyöri kysymys, ovatko kaikki Jumalat yhtä hirmuisia kuin tuo seinällä riippuva, mutta Lassi oli jo mennyt luikkaamaan lapset mäeltä sisälle. Simo päätteli mielessään kotona katsoa raamatusta, onko Melkkilän Jumala yhtä ankaran ja julman näköinen kuin tämä täällä. Tai jollei itse jaksaisi nostaa raamattua hyllyltä, pyytäisi isää avuksi. Ehdittyään illan hämyssä kotiin Simo pyysi ensi töikseen saada katsella raamattua. — Mitäs sinä tahtoisit siitä katsoa? — kysyi isä. — Et sinä kai osaa lukeakaan vielä yhden päivän opissa oltuasi. Simo sanoi tahtovansa vain nähdä Jumalan kuvan, Lassi oli kertonut sen olevan raamatussa. — Ohoh, vai Jumalan kuvan, — sanoi isä nauraen. — Niin, kyllä se on tässä. Hän asetti raamatun polvelleen avaten sen. Simo katseli kuvaa. — Mutta tämä ei olekaan yhtä peloittava kuin Lassin seinällä oleva. Eikä muutenkaan saman näköinen. Isä hymähti. — Vakava se on tämäkin. Jumala on vihassaan ankara, rakkaudessaan lempeä. — Mutta onkos sitten useampia Jumalia? — kysyi Simo. — Herra varjelkoon! Jumala on yksi ja ainoa, mutta kuvia voi olla ja onkin useammannäköisiä. — Sitä en ymmärrä. — Et vielä, mutta odotas, jahka kasvat ja miehistyt. Sitten ymmärtänet, jos sinulla riittää voimia ja uskoa niin kauan, että jaksat ymmärtää. Simon mielestä oli Melkkilän Jumala mukavampi, koska se oli lempeämpi Lassilla olevaa. Ja hänestä tuntui, että Jumalia olisi useampia, vaikkei hän vielä tuntenut muita kuin kotona ja Lassilla olevat. Tästä lähtien hän iltaisin, siunatessaan itsensä Jumalan nimeen, muisteli aina omaansa, sitä joka oli heidän raamatussaan — Lassin Jumalan hän tahtoi unohtaa. * * * * * Lassi oli vielä pari vuotta sitten, niinkuin Simo sai monesti kuulla Lassin töllissä opiskellessaan, ollut laajan kiertokoulupiirin opettaja, oikea opinkäynyt koulumestari, mutta näihin aikoihin hän oli jo vanha ja raihnainen. Rovastin mielestä Lassi ei enää ollut jaksanut kunnolleen pitää koulua talosta taloon: yhdeksän viikkoa vuorollaan kussakin talossa varhaissyksystä myöhäiskevääseen saakka. Oikeastaan Lassi omasta mielestään olisi jaksanut, mutta niinkuin sanottu rovastin mieli oli toinen, ja sitä oli Lassin ja seurakunnan toteltava. Rovasti näet tiesi Lassin ryypiskelevän — niinkuin muidenkin kirjanoppineiden ja tietoviisaiden — ja janon yhä vain lisääntyvän sitä mukaa, kuin vanhuus kasasi vuosia Lassin hartioille. Mutta rovasti ei tahtonut sentään heittää altishenkistä vaikka samalla heikkolihaista Lassia oman onnensa nojaan. Hän taivutti kiertokoulupiirin myöntämään pienen muonan Lassille ja tämän vaimolle, niin kauaksi aikaa kuin he eläisivät, ja Lassi taas puolestaan sitoutui — tietysti eri palkkiosta — opettamaan kulmakunnan lapsia aapiskirjan ja vaikkapa katkismuksen ja raamatunhistoriankin viisauksiin. Näin vapautuivat näihin aikoihin monet vanhemmat lastensa opettamisen vaivoista: isät veistivät vain aapistikut, työnsivät kirjan kainaloon, ja äidit tarttuivat lapsiaan kädestä, ja niin kävi matka Lassin tölliin eväsnyytti ja kyläkakkunyytti toisessa kädessä. Kun sitten kiertokoulu ehti taas niin lähelle, että lapset jaksoivat käydä sitä kotoa käsin, niin Lassin-opin käyneet lapset osasivat paukuttaa läksynsä täydellisellä saarnanuotilla, joka oli Lassin opetusjärjestelmän aa ja oo. Mutta nykyisellä kiertokoulunopettajalla, joka oli saanut uusmuotisemman opettajakoulutuksen ja sitäpaitsi oli nainen, oli luonnollisesti toinen meininki: ei saarnanuottia ollenkaan, ainoastaan selvää, tavallista lukemista. Mutta mitäs se semmoinen oli Lassin mielestä — tyhjän haukkailemista, ei yhtään sen parempaa. Siitä ei kostu korva eikä virkisty sielu. Kun kerran lukee, niin lukee, jotta sen kuulee, täytyy osata ja oppia oikea saarnanuotti. Se oli Lassin opetusmetodi, mutta kiertokoulunopettajatar oli yhtä jyrkkä omassaan eikä aivan syyttä. Olihan hänellä täysi työ kitkiessään lapsista irti tuota nuottia, jonka Lassi oli istuttanut heihin hänen huomautuksistaan huolimatta. Hän kanteli siitä joskus rovastillekin, joka kumminkaan ei halunnut puuttua koulumestareitten välisiin riitoihin, niin kauan kuin ne eivät herättäneet pahennusta seurakunnassa. Rovastin mielestä he saivat tehdä, niinkuin heitä kumpaakin halutti, pääasia olisi, että lapset tulisivat totiseen kristinopin tuntemiseen, tapahtuiko se sitten saarnaten vai lukien, se ei merkinnyt sitä eikä tätä. Mutta rovastin syy ja ansio oli, että nainen, ensimmäistä kertaa näillä main, oli vallannut mieheltä kiertokoulunopettajan paikan ja päällepäätteeksi miehisestä arvostaan erikoisesti aran Lassin paikan, jota seikkaa Lassi ei voinut antaa rovastille anteeksi. Se kaiveli yhä hänen mieltään, ja hän teki voitavansa opettajattaren uhallakin päntätessään hirveätä saarnanuottiaan lasten päihin, joista se sitten ampaisi kuin kiduttava haulikuuro opettajatar-raukan kasvoille. Niin teki Lassi, vaikka opettajatar oli nuori ja kaunis — tai kenties juuri sen takia Lassi tekikin niin. Rovasti oli, ihme kyllä, ennakkoluuloton ja kaukokatseinen mies eikä senvuoksi kallistanut korvaansa opettaja-kysymyksessä seurakunnan puoleen, joka siihen opetettuna oli tottunut sanomaan, että naisen pitää vaieta seurakunnassa. Hän oli tullut huomaamaan, että naisen työ on kaikkialla miehen työtä halvempaa. Hän ajatteli tällöin renkien ja piikojen palkkain välistä erotusta. Tähän yksinkertaiseen totuuteen hän perusti laskelmansa, jotka tietenkään eivät pettäneet. Rovasti oli jalo ja seurakuntansa parasta harrastava mies tässäkin asiassa. Hän julisti paikan haettavaksi sillä lailla, että siihen saattoi tarttua nainenkin. Rovasti ajatteli näin: Kun sille Lassi-rääpällekin nyt on maksettava jonkinlaista eläkettä, niin on aivan kohtuutonta rasittaa piiriläisiä niin suurella palkalla, mikä täytyisi maksaa miehelle, ja koska nainen, jos hän vain on kunnollinen ja pätevä toimeensa, tulee halvemmaksi kuin mies, tekee saman työn kuin mies — ja tässä tapauksessa paremmankin kuin ryypiskelevä Lassi-rahjus —, niin on toimeen valittava nainen, jos niitä vain ilmaantuu hakijain joukkoon. Niitä ilmaantui. Tuntui ensi alussa vähän oudolta seurakuntalaisista ja Lassista lisäksi nololtakin se mahdollisuus, että vaimoihminen valittaisiin kiertokoulunopettajan virkaan. Mutta kun rovasti selitti kirkkoraadin jäsenille tämän jumalallisen — ettei hän sanoisi jumalisen — halpuus-ajatuksen verrattomuutta, niin he kohta oivalsivat ja läksivät käsiään hykerrellen koteihinsa, toimitettuaan vaalin. Kuultuaan miehiltään, minkä vuoksi oli valittu nainen, emännät naksuttelivat sorminiveliään, ja koko seurakunta veisasi halleluijaa paitsi Lassi, joka ei voinut poiketa korkeakirkollisesta katsantokannastaan naiseen ja naisen asemaan nähden, vaikka rovasti oli poikennut. Lassi ymmärsi sitäpaitsi, miksi rovasti oli tehnyt hänelle tämmöisen tempun. Ei ihme, että Lassi kantoi kaunaa rovastille, vaikka se hyvin harvoin pääsi ilmenemään sanoiksi saakka. Joskus vain, milloin lukusijoilla, milloin häissä, milloin maahanpaniaisissa, joissa Lassi oli sattunut kallistamaan liiemman ryypyn, hän tunsi rohkeutensa nousevan ja rupesi taistelemaan hengen ja järjen aseilla katsantokantansa puolesta rovastia vastaan, joka ei tällöin tavallisesti muuta kuin myhäili ja muhoili vain. Ja se ärsytti Lassia yhä enemmän, hän alkoi käyttää liian tuttavallista kieltä, mutta silloin rovasti osasi parilla terävällä sanalla asettaa Lassin aisoihinsa saaden samalla naurajat puolelleen. Kun sitten Lassi istui myrtyneenä jossain pirtin tai salin nurkassa, osasi rovasti saada Lassin taas hyvällekin tuulelle. — Muistaakos koulumestari, kuinka monta vuotta me yhdessä ollaan työskennelty Herran viinamäessä? — Kolmekymmentä, muistaakseni, — murahtaa Lassi loukostaan, hymyn väreen ilmestyessä suupieliin. — Jokos siitä todella on kulunut niin pitkä aika? — on rovasti ihmettelevinään alkaen muistutella vuosia mieleensä. — On, varmasti on, uskokaa pois vaan, rovasti. Kyllä minä muistan. — Pitänee sitten uskoa, — hymähtää rovasti. — Mihinkäs sitä uskoisi, ellei Lassin muistiin, joka on melkein voittamaton. Ja sitten alkaa rovasti puhella menneistä vuosista, yhteisestä työskentelystä ja taas Lassin hyvästä muistista, kunnes tämän naama rupeaa paistamaan tyytyväisyydestä ja hän katselee ympärilleen ikäänkuin tahtoen sanoa: »näättekös nyt, meillä on sentään mainio rovasti... sitä olen aina pärmäntännyt teille... ja minä olen ollut hänen työkumppaninsa ja olen vieläkin vähäsen. Mitäs te tiedätte, mutta rovasti ja minä — me tiedämme...» 2. Lassi tiesi paljon enemmänkin, kuin mitä sisältyi tietoviisauden piiriin, vaikka hän opetustunnilla ei vahingossakaan tehnyt syrjähyppyjä kulloinkin käsilläolevasta aiheesta, mutta väliajoilla hän jutteli kaikenlaisia. Lassin hyvän muistin lisäksi tuli se, että hän oli taitava kertoja, jota lapset mielellään kuuntelivat, mieluummin kuin tunnilla, jolloin hän oli ankara tarttuen helposti rankaisutoimenpiteisiin: nurkassaseisottamiseen, joskus yhdelläkin jalalla, vitsaan, korvatillikoihin, tukistuksiin ja nipistyksiin, yleensä kaikkeen, joka hänen mielestään oli omiansa kiihoittamaan lasten lukuhalua joko häpeän tai kipeää tekevyyden avulla. Mutta kun hän joskus välitunnilla oli hyvällä päällä, oli hän kuin toinen mies. Hän osasi kertoilla nokkelasti kulmakunnan asioista, oloista ja ihmisistä vanhojen hyvien aikojen valossa. Lassin tapana ei ollut panna kynttiläänsä vakan alle ottaessaan päiväntekstikseen milloin minkin aikoja sitten tapahtuneen asian. Hymy suupielissä, mistä lisäksi roikkui rakas piippu, Lassi kertoili. Mikäli Simo muisteli myöhemmällä iällään, ei Lassi puhellut ilkeästi tai pahentavasti kestään tai mistään. Se oli tuommoista hyväntahtoista leikinlaskua ja vakavaa, hymähtelevää pärinää, joka on ominaista vanhoille viisaille äijille. Valitettavasti Lassi arvioi pienten kuulijainsa henkisen havainto- ja kokemuspiirin yhtä suureksi kuin aikuisten, vaikka hänen, joka itse oli jälleen tulemaisillaan lapseksi, olisi luullut ymmärtävän lapsia ja lapsen kykyjä vähän paremmin. Niin menivät Simoltakin nämä väliaikajutustelut suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisälle, toisesta ulos, mikä muuten ei itse asiassa tainnut olla suurikaan vahinko. Ainoastaan jokin aniharva niistä piirtyi mieleen, mutta siihen tarvittiinkin sitten jokin erikoisempi syy ja aihe, esimerkiksi sellainen, joka pani hiukset nousemaan pystyyn kauhusta ja salaperäisestä pelosta. Lassilla oli tapana, kerrottuaan jonkin hauskan jutun, nauraa hihittää sille makeasti, mutta jos lapset eivät älynneet yhtyä nauruun, Lassi tokaisi silloin: — No naurakaa kans tekin. Kun he olivat kilttejä ja tottelevaisuuteen kasvatettuja lapsia, ei heitä tarvinnut monta kertaa käskeä niin lystiin työhön kuin nauramiseen. Se alkoi kohta sujua kuin komennuksesta, aivan kuin ulkoluku, yhteen ääneen, yksitoikkoisesti ja väsyttävästi mutta sitä Lassi ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan. Kun Lassi syönnin päälle painautui sänkyyn ja ensimmäiset sanat johonkin juttuun pirahtivat hänen suustaan tupakkasyljen mukana, olivat lapset valmiita nauramaan. Melkkilän naapuritalon Puukan Matti oli koko mestari hirnumisessa, ja vähitellen pulpahti Simonkin huulilta iloinen nauru. — Kas vaan Melkkilän Simoa, joka osaa nauraakin kuin aika poika, — sanoi Lassi kerran. Lassin ryppyiset kasvot ja pienet tihrusilmät olivat niin lystillisessä vireessä, että Simo tirskui yhä kovemmin. Häneen yhtyi Matti ja vähitellen koko lapsiparvi. Lassi hymähteli miettien hetkisen. — Uskaltaisitko sinä, Simo, nauraa kulkiessasi joskus pimeässä Puukan riihen ohi? — kysyi hän sitten. Simon nauru tyrehtyi äkkiä. Lassin ääni oli ollut kolea ja vakava. — Mikäs etten uskaltaisi, — tuumaili Simo epävarmasti. — Vai niin, vai ettäkö uskaltaisit, hoo hoo... — Uskaltaisin, vaikka viheltääkin... — Älä, poika, sano niin. Voit tahria hyvässä lykyssä vielä housusi siitä ohikävellessäsi. Puukan Matti ja jotkut toisetkin purskahtivat nauramaan, vaikka Lassi ei itse nauranutkaan. — Olen minä siitä kävellyt monesti ohi, — sanoi Simo. — Mutta pimeässä, poikaseni, pimeässä? — En minä pimeässä... — Se ei ole naurun asia, Puukan riihi, — sanoi Lassi pojille. — Tää Simo ei taida tietääkään, että meidän riihessä kummittelee, — virkkoi Matti. — Tiedätkös sinä mukamas? — Olen kuullut kerrottavan. Joku vanha pelimanni on palelluttanut siellä itsensä kuoliaaksi. — Niin onkin, — sanoi Lassi noustessaan istumaan sängynlaidalle, heilutellen kädessään letkuvarsipiippuaan, ikäänkuin piiskaisi hereille vanhoja muistoja. — Muistan hyvin Viulu-Antin, olin hänen ystävänsä. Hän kummittelee Puukan riihessä. Itse en tosin koskaan ole kuullut hänen kummittelevan, kuljinpa yöllä sysipimeässä tai päivän kirkkaudessa riihen ohi, mutta monet luotettavat ihmiset väittävät kuulleensa. — Mitä... mitä he kuulevat? — Soittoa, poikaseni, soittoa: välistä jumalatonta, joka pakottaa kulkijan tanssimaan polskan tahdissa riihen ohi, välistä valittavaa, ja tällöin kulkija astuu rukoillen ja itkien siitä sivuitse. Mutta minun korviini ei ole koskaan sattunut viulunsoitto riihestä, vaikka oltiinkin Antin kanssa parhaita ystävyksiä. Kenties ne näkymättömät, jotka soitattavat Antilla vielä hänen kuoltuaankin, tietävät minun vaeltelevan Jumalan kasvojen edessä eivätkä jaksavansa horjuttaa askeleitani polskan kiemuroihin. — Monta lystiä, joista tekin pääsette osallisiksi miehiksi vartuttuanne, jos Jumala niin suo, pidin minä Antin kanssa ja seurassa, — jatkoi Lassi. — Hän oli ihmeellinen viuluniekka; sanoivat että hänellä oli pirulta saatu viulu. Kenties oli, kenties ei, vaikka en minä huomannut viulussa kenenkään puumerkkiä, en ainakaan erikoista pirun puumerkkiä, mutta Antilla kyllä oli niinkuin paholaisen sormet, herkät ja kevyet, ja ne tanssivat viulun kielillä senkin seitsemää pirunpolskaa. Oli oikea ihme katsella ja kuunnella hänen soittavan. Toisinaan hän loihti viulustaan niin ihania ja suloisia, samalla kertaa liikuttavia ja valittavia säveleitä, että heltyneiden kuulijain mieliin pakottautui Jumala ja kadotettu paratiisi ilmielävinä, semmoisina kuin ihmiset parhaimpina hetkinään uneksuvat niiden olleen aikojen alussa... On vaikea sanoa, kuinka paljon Antissa oli pirua ja kuinka paljon Jumalaa, — vai oliko hänessä pelkkää edellistä vai paljasta jälkimmäistä, eikä se tieto ole tarpeellinenkaan muulle kuin Jumalalle, joka sen tietääkin —, mutta minun täytyy sanoa, että parempaa ja vilpittömämpää ihmistä olen harvoin tavannut matkani varrella. Ainoa vika — jos se nyt oli tuomion ansaitseva vika ollenkaan — oli hänen rakkautensa viinaan, ja se kai lopulta valmisti hänelle kylmät paarit Puukan riihessä. — Älä kaunistele juoppoutta, — sanoi Lassin vaimo. — Äläkä peloittele lapsia tuommoisilla loruillasi. — Loruillasi! Totta kerron, eikä tämä vahingoita lapsiakaan, jotka pääsevät kurkistamaan vähän pitemmälle pientä nokkaansa. — No niin no, muutamat pitivät Anttia hieman hassahtavana, eikä hänen olennostaan voinut tullakaan juuri muuhun käsitykseen. Hän oli rääsyisesti puettu, ja rääsyinen oli pussikin, jossa hän kantoi rakasta viuluaan. Viulu oli monesta paikasta halkeillut ja lohkeillut, mutta Antti oli paikkaillut varovasti rikkeimet kohdat, niin että siitä kaikui yhä edelleen tuo ihmeellinen ääni, joka houkuttamalla houkutti nuoret tanssiin ja vanhojen silmät kyyneleihin... Muistan hyvin eräänkin tapauksen, kun Antti soitollaan hellytti Töykkälän rusthollin komean ja kovaluontoisen emännän. Pidin nähkääs silloin kiertokoulua Töykkälässä; niin sattui samaan aikaan kuolema käymään talossa vieden isännän mennessään. Samana päivänä kuin isännälle pirtissä höylätään ruumisarkkua, tulla kyhnyttelee Antti taloon. No, kuultuaan, kuinka asiat oli, hän vetäytyy tanhualle, jossa jo paistoi lämmin toukokuu. Siellä hän istuutuu pölkylle, ottaa lakin päästään, ja rupeaa soittamaan niin liikuttavasti, ettei riuska emäntäkään raskitse kieltää. Ei se ollut virttä eikä polskaakaan, mutta kaunista se oli, siinä oli kai kummastakin niiden parasta. Äijä istuu siinä pölkyllään rankaläjän vieressä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, sävelten kantautuessa kammioon asti, jossa isäntä tuskin kylmenneenä lepää laudoillaan. Olivat nähkääs vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja hekin, isäntävainaa ja Antti. Ja nyt tahtoi Antti, sillä tavoin kuin osasi, soittamalla saattaa isäntää hänen viimeisellä matkallaan, koska hänenlaisensa risamekko ei olisi mukamas kyllin sovelias kulkemaan saattoväen ja papin seurassa kirkkotarhan veräjältä haudalle... Niin no, emäntä istuu kaivon kivellä vielä senkin jälkeen, kuin Antti jo on lopettanut, istuu ääneti ja mietteissään. Vihdoin hän havahtuu, hakee kamarista pullon ja pikarin ja ojentaessaan ne Antille sanoo kyynel silmänurkassa: »Heh, siinä peijaisryypyt. Olen sinut monesti kyörännyt talosta pihalle, kun mellastitte isäntävainaan kanssa vuorokausmääriä, mutta onpas sulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.» — »Paljon kiitoksia, emäntä», vastaa Antti, »vaikka mulla ei liene muuta kuin sanomanne, mutta ryyppy maistuu kyllä silti». — Monta muuta samantapaista kohtausta kerrotaan Antin vaelluksista, ja minäkin olen nähnyt ja kuullut, vaikka en muista useampia tällä haavaa. Mutta tutkimattomat ovat Herran työt ja tuomiot. Vaikka Antti olikin hyvä ja vilpitön mies, niin pitipäs vaan hänellekin käydä loppujen lopuksi onnettomasti. Oli, katsokaas, päissään poikennut, kai lämmittelemään, Puukan riiheen; oli tämmöinen kova joulukuun ehtoopuoli niinkuin nytkin, nurkat paukkuivat pakkasessa ja jokijää vonkui ja ulvahteli. Sinne äijä paleltui, nukkui sikeään uneen, josta ei herätä. Joku päivä myöhemmin meni Puukan renki noutamaan kauranpahnoja karjalle ja äläpäs huoli: niiden seassa makaa Antti kylmänä ja kankeana pusertaen viuluaan rintaansa vastaan ja oikeassa kädessä pidellen käyrää, ikäänkuin olisi soittaen lähtenyt tuonelan tuville. Viulua irroitettaessa käsistä alkoi se omituisesti — niin kertoivat paikallaolijat — soida, se soi tuokion hurjasti, tuokion valittavasti, kunnes lakkasi yhtäkkiä, niinkuin oli alkanutkin, mutta sen jälkeen ovat monet ohikulkijat kuulleet riihestä kummallista, milloin mieltä hekuttavaa, milloin sielua rukoiluttavaa soittoa. Mikä näkymätön se lienee, joka soitattaa Antti-paralla, sitä en tiedä eikä sitä osaa sanoa rovastikaan, vaikka kysytty on, ei osaa sanoa sillä tavalla, että häntä uskottaisiin, sillä rovastikin on näissä suurissa asioissa omantunnontarkka mies, joka ei mene langettamaan umpimähkäistä tuomiota toisesta syntisestä... — Minne joutui viulu? — kysyi joku lapsista. — Se meni kappaleiksi, sitä irroitettaessa Antin kädestä, ja kappaleet ja käyrä pantiin Antille seuralaisiksi ruumisarkkuun. * * * * * Kun lapset illan hämyssä palailivat koteihinsa, olivat he hiljaisia ja totisia. Kertomus riiheen paleltuneesta viuluniekasta oli oudosti vavahduttanut heidän sydämiään. Tosin moni heistä oli tätä ennenkin kuullut kuoleman vierailleen milloin missäkin lähitienoilla, olipa se käynyt jonkun kotonakin, ja Simolla oli hämärä muisto eräästä kerrasta, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt katsomassa kuollutta, muuatta torpan vaimovainaata. Mutta kuolla tuolla lailla, paleltumalla, se oli jotain kauheata heidän mielestään. Matti ja Simo tallustivat lopulta kahdestaan toisten lasten erkaannuttua omille teilleen. Matti, joka oli rohkeampi toisia, oli voittanut pelkonsa pikemmin, yrittipä jo laskea leikkiäkin, mutta kun toiset lapset kävelivät vaiteliaina, rupesi hän ikävissään viheltämään. Simo muisti, mitä äiti oli sanonut viheltämisestä, ja hänen tuli vaikea olla. Olisi kieltänytkin, mutta ei kehdannut. Silloin tuli muuan poika hänen luokseen sanoen vakavasti Matille: — Anna olla. Simo on joukostamme ainoa, jonka täytyy kulkea riihen ohi. Matti vilkaisi poikaan ja lakkasi viheltämästä, sillä tuo poika oli häntä rotevampi ja vahvempi. Kun Matti ja Simo nyt olivat kaksin talvisella tiellä, kasvoi Simon pelko sitä mukaa, kuin he lähenivät Puukan riihtä. Hätäkös oli Matilla, jonka kotitie poikkesi pari kivenheittoa ennen riihtä; se nytkin hölyili kaiken maailman pikkuasioita, vaikka Simon sydämellä oli iso asia painamassa: miten päästä riihen ohi näyttämättä pelkoaan Matille. Matin pysähtyessä kotitiehaaraansa pysähtyi Simokin salaisesti toivoen, että joku samaan suuntaan kulkeva saavuttaisi hänet. Mutta tie oli autio ja tyhjä, ei näkynyt tulijoita eikä menijöitä. Riihen sivu vievän maantien molemmilla sivuilla ja pelloilla levisivät paksut lumikinokset. Ilta hämärtyi. Lumi narskui poikien jaloissa heidän niitä samoilla seisomasijoillaan hiljaa liikutellessaan. — Mitäs nyt? — kysäisi Matti, vaikka aavistikin Simon pysähtymisen syyn. — Alkaa tulla vilu, — sanoi Simo jotain sanoakseen. — Niin minunkin. Mitäs jos vihellettäisiin lämpimiksi... — Älä, älä! — Sää tairat peljätä? — Eks sää sitte pelkää? — E-en. — Em määkä. — No mitäs tässä sitte seisotaan, paleltumassa. Hyvästi. — Hyvästi vaan. Simo lähti hitaasti riihtä kohden, jonka musta oviaukko häämötti häntä vastaan. Hän aavisti Matin silmillään salaa seuraavan hänen kulkuaan riihen ohi, mutta hän päätti, ettei anna Matille aihetta nauraa hänen pelolleen, tulkoon mitä tuli. Pakkanen paukkui, lumi narskui, ja jokijää kumahteli niinkuin silloinkin, kun pelimanni-Antti paleltui kuoliaaksi. Ja tuossa oli, aivan tuossa edessä nyt se riihi, jossa... Simo sulki silmänsä ja porhalsi juoksuun sydämen tykyttäessä melkein haljetakseen. Huh, mitäs se oli? Eikös sieltä luuvasta, jossa se kuoli, soikin soitto! Mitä? Ja eikös sieltä kuulu askelten kopinaakin, niinkuin tanssittaisiin! Se lähestyy nopeasti... Nyt, nyt — se on jo aivan lähellä... se huokuu kylmyyttä ja kuumuutta... Simo avasi silmänsä selkoselälleen ja pysähtyi kauhistuneena keskelle tietä parkaisten käheästi. Samassa huudettiin hänen takanaan: — Simo hoi, väistyppäs hiukan syrjään ja hyppää tänne rekeen! Se oli isän ääni. Simolta pääsi turvallisuuden huokaus tuntiessaan niskassaan Pollen turvallaan huokuvan siihen lämmintä. — Mitäs sinä pelästyit? — kysyi isä peittäen Simoa vällyihin. — Sinä parahdit, aivan kuin olisit saanut selkääsi. — Niin pelästyinkin, mutta nyt en pelkää enää. Pelkäsin kummittelevan... — Minä ymmärrän. Mutta kuka on sinulle kertonut, että riihessä kummittelee Viulu-Antti. — Lassi kertoi. — Vai sillä lailla Lassi opettaa teitä lukemaan ja viisastumaan, — sanoi isä. — Mutta kummitteleeko riihessä? — tiukkasi Simo. — Ne ovat asioita, joita en itsekään osaa selittää, — vastasi isä muuttuen salaperäisen näköiseksi. — En ole kuullut muuta kuin toisten kertomalta. Ovatko ne toiset sitten kuulleet soittoa, en minä tiedä, joka en itse ole kuullut. — Mutta minä kuulin äsken. — Sinä? — Niin, soittoa kuulin. — No jaa, minkälaista soittoa? Simo selitti, ettei se hänen mielestään ollut niin erikoisen ihanaa, kuin hän oli kuvitellut viulusta lähtevän, pikemminkin se oli ollut jonkinmoista kitinää ja kiikutusta. Isä aprikoi pitkän tovin. — Jospa se olikin auki jääneen oven saranoiden vinkunaa, jota korvasi luulivat soitoksi, — arveli isä verkalleen. — Nyt käy näes tavallinen tuuli, ja sekin voi soittaa ruostuneita saranoita. Simo katsoi silmät pyöreinä isää. — O-olikos ovi auki? — Oli. Etkös sitä huomannut? — En, juoksin silmät kiinni. Pelkäsin niin, mutta sitten tulitte te enkä pelkää enää. — Vai sinä, poika, joka kuljet milloin silmät kiinni milloin silmät pyöreinä. Ei se semmoinen sovi. Sinun pitää oppia vaeltamaan silmät avoinna. Muuten ei sinusta tule miestä. Simo ei päässyt selville, puhuiko isä leikkiä vai totta. — Uskottekos te, isä, kummituksiin? — hän senvuoksi kysyi. — Sanoin jo, etten osaa sanoa. Muuta vastausta Simo ei saanut isältä eikä äidiltäkään. Molemmat vastailivat vältellen, ikäänkuin peloissaan hekin, ja olivat salaperäisen näköisiä. * * * * * Simon mennessä seuraavana päivänä Lassille oli kirkas, kylmän-kimmeltävä aamu. Senvuoksi hän uskalsi vilkaista riihen luuvan oveen. Se oli todentotta auki. Mutta mitäs siitä. Siellä oli kumminkin Viulu-Antti kuollut. Ja Simo luotti, puhukoon isä ja Lassi mitä hyvänsä, enemmän omiin korviinsa: hän _oli_ kuullut soittoa riihestä, vaikka se olisi ollutkin semmoista vaivaista kitistämistä, jonka isä oli arvellut saranoiden aiheuttamaksi. Mutta voihan asia yhtä hyvin olla semmoinenkin, että viulu, jolla näkymättömät kädet soittelevat, oli hoidon puutteessa tai jostain muusta syystä ränsistynyt niin, että siitä ei lähde sen parempaa ääntä kuin ruosteisten saranoiden kitkutusta muistuttava. Eikä isäkään sitäpaitsi ollut tahtonut sanoa valheeksi kummituksen olemassaoloa. Ei vaan ollut suoraan myöntänyt, jos ei kieltänytkään. Simo luuli melkein, että isä ja Lassi ja äiti uskoivat kummittelemiseen. Hän, Simo, uskoi, kun oli kuullut omin korvin. Jos isä ja äiti ja Lassi olisivat myös kuulleet, uskoisivat hekin varmasti eikä heidän tarvitsisi sanoa: »olen kuullut toisten kertovan kuulleensa — — — ja ne ovat asioita, joita en osaa selittää, koska en itse — — —, mutta olen kuullut toisten —». Mutta Simo oli kuullut itse... Puukan Matti seisoi tienhaarassaan odotellen Simoa. Matin silmät paloivat uteliaisuudesta. — Mitäs sulle nyt kuuluu? — huusi hän jo kaukaa. Simo ei pitänyt kiirettä vastatessaan. Vasta kun ehti Matin luo, sanoi hän: — Kuuluu! Mitäs mulle sitte pitäisi kuuluman? — Jotain erityistä, — tunnusti Matti. — Kun kuulin porusi eilen ehtoolla riihen luota, sain jalat alleni. Simo kohotti päänsä pystympään. Hän nautti tästä Matin tunnustuksesta. — Pelkäsitkös? — E-en pelännyt, — sanoi Matti sanojaan venytellen. — Muuten vain juoksin kotiin, kun oli vilu ja kun näin isäskin ajavan tästä ohi. Mut sää taisit peljätä? — Empäs mää, mut sää. — Em mää. — No em määkä. — No mitäs sitte porasit? Simo mietti tuokion. Koska tuo Matti ei tunnusta pelänneensä, ei hänkään, vaikka pelkäsikin, mutta nyt aamulla kirkkaassa päivänpaisteessa hän ei pelkää enää. — No ilosta parkasin. Matti vilkaisi häneen epäillen. — Ilosta? — Niin, kun pääsin isän rekeen. Lassin tölliin oli enää vain muutaman kiven heiton matka, ja Matille tuli kiire jatkaa kyselyitään. — Sanos, kuulitkos riihestä mitään. Simo heilutteli eväsnyyttiään. — Mitäs olisi sitte pitänyt kuuluman? — No soittoa esimerkiksi ja sen semmoista, joista Lassi kertoi. — Jassoo, vai sitäkö? — Niin, soittoa, soittoa, — sanoi Matti kärsimättömästi. Simo kumartui maahan pusertaen lumipallon ja alkoi pureskella sitä. — Et sää tainnu kuullakkaan mittään, — sanoi Matti vihdoin halveksuvasti. — Kuulinpas, kuulinpas, — vastasi Simo tekeytyen yhtä salaperäisen näköiseksi kuin isä ja Lassi. — Soittoa kuulin, Matti. Simo kertoi nyt eilisillan kohtauksen riihen edessä. Matin kävi vähän kateeksi Simoa, joka oli kokenut tuommoista salaperäistä, outoa ja peloittavaa, eikä hän itse ollut päässyt kokemaan samaa. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa paljon Simon alapuolella. — Kyl kai sää sentään pelkäsit. — No pelkäsin mää vähä, mut olsit sääki peljänny, jos sää olsit ollu mää. Eiks nii? — Olsin tainnu peljätä vähä määki, — myönsi Matti. Simo sai selittää Lassin mäellä toisille lapsille seikkailunsa Matin heti luihkatessa, että Simo oli kuullut soittoa riihestä eilisiltana. No, Simo kertoi mielellään. — Enkä mää peljännykkä paljo, vähä vaa. Lassi, joka oli tullut ulos huutaakseen lapset sisälle, oli myös jäänyt kuuntelemaan. Kun Simo oli päässyt loppuun, komensi Lassi lapset tunnille. — Vai niin, — sanoi hän hymähdellen Simolle, pysäyttäen hänet luokseen. — Kuulitkos sinä todellakin? — Kuulin, vaikka isä arveli sitä saranoiden kitisemiseksi. Mutta ei se ollut sitä. — Mistäs sinä tiedät? — Tiedän mää. Lassi katsoi Simoa pitkään. — Vai niin, hm, no kun tiedät, niin tiedät, mutta et sinä taida ollakaan arkalasta kotoisin etkä kananlannasta luotu, kosk'et pelännyt muuta kuin pikkuisen. Vai pelkäsitkös? Simo vaikeni. — Vastaa minulle, poika. — Mää pelkäsin kamalasti, — sanoi Simo hyrähtäen itkuun. — Sitä arvelinkin. Ei saa koskaan valehdella ehdoin tahdoin. Muista se, Simo. * * * * * Tämän jälkeen Simo vielä monia vuosia eteenpäinkin oli peloissaan joutuessaan kulkemaan pimeässä Puukan riihen sivu ja kiersi mieluummin mutkateitä. Se riihi maantien varrella oli synkkä ja salaperäinen. * * * * * Toinen pelon aihe näihin aikoihin oli muuan iso, vihainen sika, joka kevätpuolella tonki ja röhki teillä, kujilla ja tienvieripelloilla. Mutta se ei ollut kauhuksi ainoastaan lapsille; sitä kavaksuivat toisinaan aikuisetkin, milloin se oli villimmällä päällään. Se oli omituisen kirjava väriltään, sen nahassa kierteli ja juovitteli mustaa, likaisenkeltaista ja ruskeanharmaata sikinsokin, ja kun se oli kooltaan iso rumilus ja ryvettynyt alinomaisesta tonkimisesta, se oli röhkiessään ja päin karatessaan hirvittävän näköinen. Ja se oli vihainen. Kun lapset näkivät sen ensikerran, tiesi joku heistä sanoa, että sika on pahantapainen. — Millä lailla se on pahantapainen? Tietäjä ei sanonut tietävänsä siitä sen enempää, oli vain kuullut sanottavan. — Pureekos se? — Kiljuukos se? — Potkiikos se? Lapset kyselivät nauraen, mutta Akseli, kylän lahtarin poika, joka oli rohkeampi ja myös pahantapaisempi muita, sanoi: — Koetetaas, kumpi meistä on pahantapaisempi, minä vai sinä sika. Hän heitti sitä kerran kivellä, joka mäiskähti sen kuvetta vastaan, mutta toista kertaa hän ei heittänytkään, sillä sika karjahti kiukkuisesti karaten oitis heitä päin. Lapset saivat liukkaat jalat alleen. — Juostaan meille, juostaan meille! — huusi Akseli porhaltaen etunenässä. Oli onni, että lahtarin tölli oli siinä lähellä, aivan tien laidassa. Pihalle kerittyään sulkivat he veräjän jälkeensä. Kellään heistä ei ollut enää halua härnäämiseen, vaikka sika tungetteli kärsäänsä veräjän rakoihin. Lahtari tuli vajastaan, jossa teurasti parhaillaan lammasta; verinen veitsi oli hänellä kädessä. Hän tempasi toiseen käteensä kalikan, lyödä läiskäytti sikaa päin kärsää, joka pyrki tunkeutumaan veräjän alitse pihan puolelle. Sika pakeni vinkuen ja kiljuen tiehensä, kun mies oli uudistanut lyöntinsä useampaan kertaan. — Se on kiukkuinen sika, — sanoi lahtari miettiväisesti. — Se pitäisi tappaa. — Kenenkäs sika se on? — kysyi Matti. — No tuon Heikuran Jussin kuuluu olevan. — Miten se antaa sikansa juoksennella pitkin kyliä, — ihmetteli Simo. — Antaisi sen natustella torppansa kujilla. — Se on itsekin sika, yhtä hurja ja vihainen, — sanoi lahtari. — Se on koko peijakas mieheksi. Mutta menen kuin menenkin tekemään kauppoja tuosta nelijalkaisesta hurjimuksesta. Se pitää sentään lihoittaa ensin, ennen teurastamista. Mies astui veristä veistään välkytellen takaisin vajaan jatkamaan keskeytynyttä jaloa ammattiaan mutisten itsekseen: — Se on saakurin isokokoinen sika; siitä saa pienellä lihoittamisvaivalla kauniin, ymmyrkäisen possun. Mutta nähtävästi sian omistaja ei ollut halukas lihoittamaan sitä näin keväällä, jolloin oli muita kiireellisempiä töitä. Se juoksenteli lasten ja vaimoväen kauhuna koko kevään, kesänkin, ja vasta syksyllä se tuli teurastetuksi. Mutta silloinkaan se ei joutunut lahtarin saaliiksi. Heikuran Jussi kellisti sen omaan lihatiinuunsa, hän kun piti sianlihasta enemmän kuin mistään muusta ruoasta, ja melkeinpä yksinomaan hän pitikin siitä. * * * * * Lassilla oli myös leikkisät puolensa. Mutta niinkuin kaikki viisaat ja järkevät koulumestarit hamasta Mooseksesta alkaen tahtoi hänkin yhdistää leikin ja hyödyn, huvin ja kurin toisiinsa, niin ettei siinä ainakaan hänen omasta mielestään tainnut erottaa jyrkkiä saumoja. Eritoten yhtä lajia leikkiä hän rakasti, koska siinä vitsa näytteli pääosaa, ja se vitsa oli hänen kädessään, ja se käsi oli olevinaan Herran käsi, joka rakkaudesta penseihin ja uppiniskaisiin lapsiin vitsoi kuria ja järjestystä. Vaikka Lassilla ei kai ollut paljonkaan käsitystä lasten terveydellisistä tarpeista, oli hänellä kuitenkin tapana aina silloin tällöin ja varsinkin kevätpuolla ajaa lapset pihalle leikkimään. Tämä tapahtui päivällisen päälle, kun hän tahtoi rauhassa kuorsata ruokaunensa. Leikkiminen vapaassa, raikkaassa ilmassa tuntien väliajoilla on kyllä hyvä ja hyödyllinen tapa, niinkuin nyttemmin on todettu, vaikka Lassi harrastikin sitä oman päivällisunensa rauhoittamiseksi, mutta jos lapset tällöin sattuivat ratkeamaan liian äänekkääseen riemunremakkaan herättäen mestarin kesken uniaan, suuttui hän ja ryhtyi jatkamaan leikkiä omalla tavallaan, joka oli yhtä itsekästä kuin hänen päivällisunensa turvaaminen lasten huudoilta. Hän astui koivunvitsaa heilutellen pihalle komentaen jonkun vahvimmista lapsista — se saattoi olla yhtä hyvin poika tai tyttökin — seisomaan oven sisäpuolelle kädessä nokeen ja poroon kastettu märkä riepu. Ovi oli suljettu, ja nyt täytyi jokaisen lapsen vuoronperään pujahtaa sisälle sulkien oven jälkeensä, ja tuon nokikolariksi määrätyn piti rangaistuksen uhalla pyyhkeillä hänen kasvonsa nokisiksi. Jos jonkun onnistui livahtaa niin vikkelästi sisälle, ettei riepumies ehtinyt noeta hänen naamaansa, nokesi Lassi omin käsin riepumiehen kasvot, ja siinä oli rangaistus hänelle, yhtä tasapuolinen kuin toistenkin, ja niin täytyi lasten istua mustina kuin murjaanit koko jäljelläoleva päivä. Jos joku lapsista kieltäytyi alistumasta moiseen leikkiin, ei siitä ollut pelastusta, vaikka olisi porata kollottanutkin. Lassi nautti ilmeisesti tästä oivallisesta leikistä, ja hänen vitsansa pakotti niskuroivan lapsen alistumaan. Se oli tavallaan eräänlaista kujanjuoksua, niinkuin Lassi tyytyväisenä selittikin nokinaamoille leikin loputtua, ja se oli hänen omaa keksintöään. — Te olette rikkoneet kuria ja hyvää järjestystä vastaan jumalattomasti huutamalla ja melskaamalla. Mutta semmoinen ei sovi, kuri pitää olla, järjestys pitää olla, ja tämä nyt oli rangaistuksenne, sillä katsokaas: rikosta seuraa aina rangaistus. Muuten elämä ja koko maailma kiepahtaisi tuossa paikassa hornantuuttiin. Sitten hän kertoi, että sotaväessä rangaistiin ankarasti törkeistä kuria vastaan tehdyistä rikoksista, jommoiseen lastenkin tekemä vivahti, rangaistiin kujanjuoksulla. — Jaa niin, tietääkös joku teistä, mikä kujanjuoksu on? — kysyi hän silmälasiensa yli tirkistellen. Ensikerralla lapset eivät tienneet, mutta kyllä sitten, kun olivat olleet leikissä mukana. Äijän ei auttanut muu kuin selittää, ja sen hän tekikin rintaa röyhistellen kuin mikäkin suuri ja ankara sotapäällikkö. — Katsokaas, se on ollut ja taitaa vieläkin olla sotaväessä suuresti arvossapidetty ja rakastettu ruumiillinen rangaistustapa. Katsokaas, se käy näin, tällä tavalla: sotilaat asetetaan kahteen vierekkäiseen riviin, ja kullekin annetaan raippa käteen. Rikollisen täytyy kulkea selkä paljaana ja kädet sidottuina rinnalle rivien välissä olevaa kujaa pitkin, katsokaas, tällä lailla. Äijä tepasteli lasten edessä havainnoillistuttaen opetustaan. — No nyt on asia niin, että jokaisen rivissäseisovan sotilaan on rangaistuksen uhalla sivallettava rikollista selkään. — Niinkuin huomaatte, rakkaat lapset, on tämä minun säätämäni kujanjuoksu heikko, lempeä kajastus oikeasta kujanjuoksusta, mutta kenties ei teidän rikoksennekaan sentään ollut yhtä törkeätä laatua, jotta se olisi ansainnut oikean kujanjuoksu-rangaistuksen. Ja sitäpaitsi te olette vielä lapsia, teidän selkänne ei kestäisikään raipan iskuja, mutta nuorena on silti vitsa väännettävä, vanhana se tekee kovin kipeää — tämä on minun kasvatusmeininkini alku ja loppu eli niinkuin kreekin kielellä sanotaan aa ja oo, aamen... * * * * * Rakasti Lassi sentään vielä harjoittaa erästä toistakin leikkiä, joka oli lapsista yhtä vastahakoista kuin se oli huvittavaa Lassista. Jos tyttö ja poika tunnilla vilkuilivat toisiinsa hymyillen ja tirskuen, oli tuomio heti valmis tunnin loputtua. — Koska sinä, vekkuli, — sanoi Lassi pojalle, — tirkistelet tirskuen tyttöjä, vaikka et vielä tunne tyttöväen ominaisuuksia ja oikkuja, niin panen minä nyt sinun tutustumaan hiukan niihin... Ja koska sinä, kekkuli, — sanoi hän tytölle, — hymyilet pojille, vaikka et vielä pojista mitään tiedä, panen minä sinunkin nyt tutustumaan niihin selkäpuolelta. Ja niin pani äijä asianomaisen pojan kantamaan selässään vuoronperään jokaisen tytön kerran huoneen ympäri. Meni siinä hämilleen tyttö ja poikakin, mutta vitsan voimalla, joka läiskähti mieluisasti tytönkin ulottimiin, sujui sentään tämäkin leikki. Tytöt punastelivat, pojat katselivat alta kulmiensa, mutta Lassi oli iloinen kumarruksissaan seuratessaan leikin kulkua. * * * * * Kevyellä mielellä Simo siirtyi Lassin pakarin peräkamarista kiertokouluun. III. KIERTO- JA KANSAKOULUSSA. 1. Kiertokoulunopettajatar oli nuori, hento nainen. Hän opetti tasaisesti ja lempeästi, ja hän oli Simon mielestä oikea opettaja, semmoinen kuin hän kuvitteli opettajan pitävän ollakin. Ei mitään vitsaa eikä uhkauksia, raakoja, inhoittavia leikkejä ei ollenkaan, mutta kumminkin kävi opetus kuin leikki, kaunis ja suloinen leikki. Hyvä sana ja kärsivällinen ohjaus tuntui vaikuttavan lapsiin enemmän kuin Lassin ankaruus ja koiranleikki. Tosin oli kiertokoulussakin pahikkoja, villejä ja vallattomia poikia, joihin ei näyttänyt tepsivän hyvyys ja kärsivällisyys. Nämä pitivät niitä opettajattaren heikkoutena ja käyttäytyivät sitä mukaa. Opettajatar puhui jotain lapsille outoa murretta, mutta kaunista se oli ja pehmeältä se sointui korvissa. Simo saattoi toisinaan unohtua kuuntelemaan sen ihmeellistä sointia, se hyväili hänen korviaan kuin raikkaan puron hopeainen kilinä. Opettajatar oli kotoisin kaukaa Karjalan mailta, ja siellä hänen kertomansa mukaan vielä paimentorvet soivat ja kanteleet helisevät. Kenties oli hänen äänessään pisara paimentorven luritusta ja kanteleen helähtelyä. Ainakin Simon korvissa se kaikui ikäänkuin ihanainen soitto. Simo ei voinut ymmärtää, että jotkut pojista saattoivat olla häijyjä ja ilkeitä opettajattarelle, joka oli niin hyvä ja herttainen. Hänen mielestään oli sydämetöntä, jopa suorastaan järjetöntä kiusata häntä, joka lempeästi neuvoen koetti oikaista tottelemattomia. Kun Simo itseensä vaipuneena kuunteli hänen ääntään ja mietiskeli lapsensielussaan näitä asioita, saattoi hän joskus havahtua vasta sitten, kun opettajatar katsoi hymyillen häneen. Silloin hän joutui hämilleen ja punastui. Akseli tönäisi, huomattuaan hänen hämminkinsä, vierustoveriaan kylkeen. — Katsos, hän punehtuu, raukka. Ilkimysten joukko alkoi tirskua ja harjoittaa vallattomuutta. Simo oli melkein kyynelet silmissä katsellessaan opettajatarta tämän istuessa murheellisena pöytänsä takana. Kerran Simo ei malttanut olla poikajoukossa sanomatta, että oli väärin kiusata ja härnätä opettajatarta tyhjän takia. — Sanos, sanos, miksei saisi yhtä hyvin kuin Lassiakin? — kyselivät kiusaajat. — Sen vuoksi, — sammalteli Simo, — sen vuoksi, kun ei ole mitään syytä, mutta Lassissa oli. — Miksi punastelet nytkin? — sanoi Akseli virnistellen. — Simo taitaa olla rakastunut, — arveli Matti. Kiusaajat purskahtivat nauramaan, ja toisetkin pojat vetivät suunsa hymyn väreeseen. Simon silmät leimahtivat. — Sen vuoksi että se ei ole miesmäistä, — huusi hän. — Kun hän ei koskaan kosta pahaa pahalla, ei käytä vitsaa eikä — — Hän ei uskalla, — sanoi Akseli. — Hän on yhtäläinen pelkuri kuin sinäkin. Simo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä hänelle. — Ja sinä et uskalla kiusata häntä, — sanoi Akseli. — Sinä olet kakara vielä, vaikka luulet olevasi mies. — Saat syödä vielä monta puurokupillista, ennenkuin sinusta tulee miestä, — jatkoi muuan toinen. — Ja ennenkuin uskallat tehdä mieliharmia rakkaalle morsiamellesi, niin kysytään miestä siinäkin. Pilkkahuudot satelivat vasten Simon kasvoja, jotka kalpenivat peloittavasti. Häntä oli kosketeltu arkaan kohtaan. Vai hän ei uskaltaisi. Hän päätti näyttää, että hän on mies siinä kuin toinenkin. — Saattepas nähdä, — mutisi hän heille. — Minussa on miestä siihenkin. Hän oli muutamien päivien ajan vallattomimmista vallattomin ja ilkeimmistä ilkein, vaikka sydäntä kirveli. Toiset ilkimykset rupesivat jo pitämään häntä päämiehenään. — Mennäänkös taas sinne ja sinne, vaikka opettajatar on kieltänyt menemästä, — kyselivät he häneltä. — Tai tehdäänkös taas se ja se, joka harmittaa ja surettaa opettajatarta. — Mennään! Tehdään! — huusi Simo. Muut lapset katselivat arastellen heidän hurjaa rehkimistään, ja opettajattaren silmissä oli usein kyyneleinen häivä. Vihdoin sanoi muuan tytöistä suoraan Simolle, että hän oli raukka. Simo piti tästä tytöstä, jonka nimi oli Helvi, enemmän kuin muista tytöistä. Helvi sanoi moitteensa hiljaisella, tasaisella tavallaan, ja se jäi kirvelemään Simon mieleen. Jos Helvi olisi sanonut sanansa töykeästi, niin Simo olisi voinut vastata hänelle samalla mitalla, mutta kun Helvi sanoi noin, jäi Simo aseettomaksi. Tästä kaikesta johtui, että Simo oli kuin sairas, joka koettaa piilottaa sairautensa kovaan huutoon ja teennäiseen reippauteen. Ja sairas hän itse asiassa olikin, sillä palattuaan kotiin tämmöisten päivien päätyttyä, hän itki katkerasti. Tämä tyhjänpäiväinen kiusanteko ei miellyttänyt häntä kauan. Hän lakkasi siitä vetäytyen vähin erin irti ilkimystovereistaan, ja suurin osa pojista, jopa joku häijyistäkin, joka oli väsynyt hänen laillaan turhaan kiusantekoon, liittyi häneen alkaen kartella yhä edelleen paatuneiksi jääviä. Opettajattaren katsanto muuttui jälleen iloiseksi ja hymyileväksi, niin oli Simo huomaavinaan, ja tämä havainto tuotti hänelle tyydytystä kylliksi. Nyt hän ei välittänyt enää pilkasta eikä kiusanteosta, jotka tämän jälkeen kohdistuivat yhtä paljon opettajattareen kuin häneen ja muihin hiljaisiin poikiin. Oli suloista olla marttyyri, kärsiä toisen takia sekä rakkautensa ja uskonsa takia. Se sellainen rehellinen ja horjumaton — niin oli opettajatar kertonut raamatunhistorian tunnilla — oli marttyyri, joka ei kieltänyt uskonsa, kunnioituksensa ja rakkautensa taivasta vaikeimmissakaan paikoissa, tuli vaikka kuolema kohtaloksi. Ja Simo tahtoi myös olla marttyyri kestäen ja kärsien. Oli siellä toisiakin lapsia, jotka ajattelivat samalla lailla, kaikki tytöt esimerkiksi olivat hänen kannallaan. Välitunneilla opettajatar otti usein osaa lasten leikkeihin. Oltiin milloin hippasilla, milloin leskisillä, ja talven tullen käytiin laskemassa kelkoilla tai suksilla. Leikeistä ei suinkaan ollut puutetta. Mutta ne ilkimyspojat eivät mielellään yhtyneet leikkiin, jos opettajatar oli mukana. Vaikka he eivät paljon kavaksuneetkaan häntä, niin hän sittenkin opettaja-arvollaan sitoi heitä sen verran, etteivät he kehdanneet mekastaa mielin määrin. Mieluummin he vetäytyivät leikkimään omia rajuja leikkejään, kiekon lyöntiä ja sen semmoista. Kun opettajatar kerran käski, että hekin nyt tulisivat juoksemaan leskeä, vilkaisi Akseli yli olkansa kesken rajuinta pallonlyöntiä leskisillä oleviin pareihin, joiden etunenässä opettajatar seisoi leskenä. — Mitäs virkaa meistä olisi siellä, kun teillä jo näkyy olevan joukossanne Melkkilän Simo, joka on aika Potifaari. Pahikot alkoivat virnistellä, opettajattaren ensin ymmärtämättä Akselin tarkoitusta. Mutta kun hän sen sitten ymmärsi, lehahtivat hänen kasvonsa punaisiksi ällistyksestä ja harmista. — Katsokaas, hänkin punastuu, — supatteli Matti. Opettajatar pyysi Uotilan Helmi-tytön tilalleen huutamaan viimeistä paria ulos kävellen sitten Akselin luo tanhualle. — Sinä olet liiaksi kehittynyt ikäiseksesi, — sanoi hän tyynesti, vaikka äänessä värähteli suuttumus. — Sinä voit turmella ympäristösi, jollei sinusta kitketä ajoissa noita liikoja. Akseli katseli ynseästi jalkoihinsa. — Kukas niitä sitten kitkee? — Minä. Ja nyt me mennäänkin tästä paikasta suoraan kitkemistyöhön. Ääni oli käskevä ja ankara. Se oli niin outoa opettajattaren suusta, että tanhualla ja pihalla syntyi hiljaisuus. Akseli vilkaisi kyräten häneen, mutta ei liikahtanut paikaltaan. — No, ala marssia vaan sisälle! Samassa tuli siihen talon isäntä ja kysyi, minkä vuoksi nyt komennellaan noin tiukasti, aivan kuin sotaväessä. Opettajatar selitti matalalla äänellä syyn. Isäntä sanoi silloin Akselille: — Mars mars, kun opettajatar käskee. Akseli mutisi, ettei hän piittaa käskyistä eikä kielloista. Isäntä tarttui muitta mutkitta Akselin takinkaulukseen. — No koska sinä et piittaa käskyistä, niin minä vien sinut sinne, mihin käsketty on. Hän kuljetti vastaanpyristelevän pojan pirttiin. Opettajatar seurasi perässä pysähtyen valikoimaan eteisessä viruvasta luudasta vitsaa. — Opettajatar valitsee nyt oikein tukevan, — kehoitti isäntä. — Poika-vintiö tarvitsee niin että... Antakaas minä autan. Isäntä pudotti pojan housut hiukan alemmaksi. — No nyt opettajan passaa sivaltaa. Kyllä se ansaitsee kelpo selkäsaunan niin rivoista meiningeistä. Opettajatar käänsi päänsä poispäin lyödessään. Isäntä pani piippuunsa ja hymähteli, mutta Akseli seisoi yrmeänä, kunnes opettajatar väsyi toimitukseen heittäen vitsan nurkkaan. — Ettepäs te jaksanut paljoa, — sanoi isäntä pojan poistuttua. — Poika ei edes porannut. — En jaksa antaa ruumiillista kuritusta, — sanoi opettajatar alakuloisesti. — Hyvän sanan pitäisi tepsiä varmemmin kuin vitsan. — Niin kai sen pitäisi, — myönteli isäntä. — Mutta tepsiikös se tuommoisiin pojanviikareihin. — No tulipa nyt sitten koetelluksi kerran vitsaakin, — sanoi opettajatar. — Kenties sillä jossain tapauksissa on parempi vaikutus kuin olen otaksunut, vaikka en tähän asti uskonut. Se sillä olikin aikaa voittaen. Akseli kanteli kohta isälleen selkäsaunastaan, mutta isä ei halunnut puuttua koko juttuun. Kysyipähän vain, mistä rangaistus oli saatu. Akseli kierteli ja kaarteli, mutta silloin lahtari koppasi pojan rintapielistä kiinni pakottaen hänen kertomaan asian sellaisenaan. Isä nauroi niin, että kyynelet tippuivat rasvaisille poskille ja leuoille. — Se oli sinulle oikein, rakkari. Olisi pehmittänyt selkärankasi vielä lujemmalla kädellä. Sitä parempi vain. Mitäs sinä muuten koulussa olisitkaan, jollet selkääsi saamassa. Poika irvisti. — Se ei sattunut ollenkaan kipeästi. — Häh, miksei sattunut? — Opettajatar katseli poispäin hutkiessaan peräpakaroitani, ja minä pidin varani, ettei monikaan lyönti sattunut muuhun kuin — käteeni. — Perhana, minun pitää lähteä sanomaan sille fröökynälle, että toiste katsoo tarkemmin, mihin lyö. Jos minä pääsisin piiskuriksi, osaisin varmasti lyödä oikeihin kohtiin, niin että tekisi kipeää vielä ensi viikollakin. Kun Akseli ei edes isästä saanut liittolaista, ei hän sellaista viitsinyt hakea muualtakaan. Häntä hävetti sitäpaitsi syvästi se, että oli saanut selkäänsä vaimoihmisen kädestä — miehen läsnäollessa. Semmoisen kohtalon hän olisi suonut vain pahimmalle vihamiehelleen, jos hänellä olisi ollut semmoinen. Hän tosin ei huomannut minkäänlaista ilkkua tovereissaan, vaikka he selvästi tiesivät, mitä pirtissä oli tapahtunut. Päinvastoin hän oli havaitsevinaan, että toisiakin poikia hävetti opettajatarta kohtaan harjoitettu ilkeys ja kiusanteko. Opettajattaressa ei näkynyt muutosta tapahtuneen. Hän oli aivan entisensä lainen, yhtä tyyni, hyvä ja tasapuolinen kaikille lapsille, jollei jonkin verran hyvempikin pahikoille, jotka tästä olivat melkein hämillään. Matti, joka piti itseään osatoverina Akselin rikkomukseen, koska oli sanoillaan ollut mukana siinä, murjotteli pari päiväkautta. Sitten hän astui opettajattaren tykö. — Antakaa minullekin vitsaa. Opettajatar kysyi, minkä takia sitä pitäisi antaa. Matti tunnusti. Opettajatar tuli liikutetuksi. — Ei, rakas lapsi. En jaksa heiluttaa vitsaa. Matti vaikeni epäröiden. — Mutta jos te kumminkin antaisitte, — pyysi hän hiljaa. — Minulla on niin paha mieli. Opettajatar taputti häntä päälaelle. — Jumala sinua ruoskikoon, jos näkee syytä olevan, en minä. Minulle riittää, että omatuntosi on herännyt. Jumala kyllä vitsoo sen jälleen rauhalliseksi. Matin lähdettyä hän istui kauan kohdallaan, sydämessään kiittäen ja ylistäen Luojaa, jolta kaikkinainen hyvä tulee. Vaikka se joskus viipyykin, niin lopulta se sentään tulee langeten sieluihin, niinkuin lankee kuivaan maahan siunattu, hedelmöittävä suvisade. 2. Kansakoulussa jouduttiin jälleen miesopettajan koulittavaksi, mutta tämä oli melkein yhtä hyvä kuin kiertokoulunopettajanainen. Helvikin oli mukana kansakoulussa. Kansakoulunopettaja oli jäntevä eikä suvainnut kurittomuutta ja laiskuutta, mutta hän oli samalla tasapuolinen ja oikeudentuntoinen. Ei hän turhanpäin antanut tukkapöllyä ja jälki-istuntoa, mutta vitsa oli hänelle outo opetuskapine. Hän oli iloluontoinen, vilkas mies, ja yhtä hilpeä oli hänen rouvansakin. Molemmat olivat nuoria. Ilokseen katseli heitä kulmakuntakin heidän kävellessään kujilla ja teillä käsikoukkua, joka oli outo tapa näillä mailla. Tuntui kuin se onnellisuus, joka veti heitä toinen toiseensa, olisi säteillyt riemua ympäristöönkin, niin että se pakotti asukkaat hymyilemään ystävällisemmin, kuin näihin asti oli ollut laita. * * * * * Kellään ei ollut halua puhua heistä pahaa. Heikuran Jussi kerran yritti, mutta se päättyi nolosti. Opettajan väki oli kävelemässä. Tapansa mukaan käsikkäin. Nähdessään heidän lähestyvän sanoi Jussi Heikille: — On tuokin kiimaista laiskoittelua, p—le. Viitsisivät edes tehdä työtä, mutta tuskinpa osaavatkaan. Heikki vilkaisi tulijoihin, jotka varmasti olivat kuulleet Jussin korkealla äänellä sanotut sanat, ja kumartui häveten lapionsa puoleen. Saavuttuaan kohdalle he tervehtivät miehiä ystävällisesti, ja kun nämä panivat tupakaksi, he pysähtyivät alkaen jutella kaiken maailman asioita. Opettaja pyysi Jussin lapiota ruveten pistelemään ojaa kuin tottunein kaivuri. Jussi katseli ääneti. — Opettaja osaa, — sanoi Heikki ihmeissään. — Tietysti osaan, kun olen torpan poika, — sanoi opettaja naurahtaen. Jussi silmäili ällistyneenä häntä. — Mieheni ei ole yhtään parempi teitä, — sanoi rouva herttaisesti. — Tavallinen maatiaistallukka. — Kun yhdeksänteentoista ikävuoteensa saakka on saanut puskea torpantöitä ja talonkin taksvärkkiä, niin kyllä ne silloin osaa, — sanoi opettaja ojentaessaan lapiota takaisin Jussille. Heidän lähdettyään kysyi Heikki Jussilta: — No, mitäs nyt tuumit? Opettaja osasi tehdä työtäkin. Jussi katseli vaiteliaana poistuvia. — Eikös sinua vähäsen hävetä? Jussi ei vastannut nytkään. Painoi vain vihaisesti tuhahtaen lapionsa maakamaraan. * * * * * Pitopaikoissakin liikkuessaan he loivat hilpeyttä ja vapautuneisuutta ympärilleen. Jäykät emännät ja hitaat isännät vilkastuivat heidän parissaan. Oli kuin hymy ja hyvämieli, jonka he toivat kotimailtaan Savon sinisiltä vesiltä ja päivänpaisteisilta harjuilta, olisi liikkunut heidän mukanaan tähän jäyhään länsisuomalaiseen kulmakuntaan. 3. Kansakoulussa Simo ensikerran pääsi Maamme-kirjan, ihmiskunnan historian ja Vänrikki Stoolin Tarinain esimakuun. Hän oli nyt täynnä isänmaallista pyhää henkeä. Vallankin Vänrikin Tarinoihin hän oli innostunut, lausuili niitä milloin ääneen milloin itsekseen koulussa, kotona ja koulu- ja muilla matkoilla, posket hehkuvina, sydän paisuvana. Hän oli yhteen aikaan eläytynyt niihin niin, ettei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muihin ympäristössään sattuviin tapauksiin. Uskollinen renki-Heikkikin saattoi toisinaan unohtua. Niin tapahtui silloin, kun pikku sisko hänen palattuaan koulusta kertoi Heikin sormen menneen mäsäksi tappurissa. Simo ei muuta kuin hymähti, että vai niin jassoo, vai meni se mäsäksi, ja alkoi kohta lausuilla: — Rovasti lausui: »Varman kadotuksen tuo Tööpel uskoton saa kuoltuaan. Mä tulen, neuvon, sanat lohdutuksen tuon hälle, hänpä hetken kuultuaan nouseepi vuotehella ryntäillensä, 'prelaatti pois!' hän huutaa rengillensä, 'ja laita, ettei täällä liehakoi.'» — Etkös sinä edes kuuntele Heikin onnettomuutta, — sanoi sisko tuohtuneena. — Ei mulla ole aikaa. Mutta kuuntele sinä minua: — »Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta — — —» — enkä kuuntele, — huusi sisko kilpaa hänen kanssaan. — Mutta sinun pitää kuunnella minua. Heikki oli mennyt kopeloimaan jotakin tappurin remmiä, mutta käsi likistyikin pyörän ja remmin väliin niin tiukkaan, että Heikki viskautui kattoon, ja hänen pudotessaan sieltä permannolle oli peukalo riekaleina ja toikko poikki melkein juuresta asti. Ja hän makaa nyt pirtissä. — Mikäs sankari tuo nyt on, — sanoi Simo. — Jos hän olisi haavoittunut isänmaan puolesta sotatantereella, »miss' ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi» — se se vasta olisi ollut jotain. — Mutta ajatteles, jos hän olisi halkaissut kallonsa paiskautuessaan kattoa tai lattiata vastaan. — Tai katkaissut koipensa mätkähtäessään alas — ihme ettei katkaissut. — Älä pilkkaa. Se olisi helposti voinut tapahtua, niin sanoi isäkin. — Kun se nyt ei kumminkaan tapahtunut, niin mitäs siitä kannattaa tehdä laulua. Ja vaikka se olisi tapahtunutkin, ei siitä sittenkään olisi saanut laulupuita. Tappurissa ja pelkkä onnettomuus — pyh! Miltä maistuisi semmoinen runo. — Sinä olet häijy ja kovaluontoinen, — huusi sisko itkien juosten pois. — Minä menen sanomaan isälle. Simo lähti pirttiin Vänrikit huulillaan. Heikki makasi vaalenneena kuin täysin tuleentunut ruiskuhilas hengittäen lyhyesti ja katkonaisesti. Simo säpsähti. Hän istuutui varovasti sängyn reunalle ja näki Heikin oikean käden olevan siteissä. — Koskikos sinuun kovasti? — kysyi hän hiljaa. Heikki avasi silmänsä. — Koski minuun vähän. Luulin pääni halkeavan lentäessäni kattoon. — Mutta nyt ei koske enää. Eikös vaan? Heikki hymyili sulkien väsyneenä silmänsä. — Koskee vielä nytkin. Tuntuu kuin olisi sisuskuntani järähtänyt paikoiltaan, päästäkin viemää yhä vielä. * * * * * Heikki huomasi sairautensa aikana yhtäkkiä, ilman omaa ansiotaan, joutuneensa koko talonväen yhteisen huolenpidon alaiseksi. Mutta kaikkein parhaimmalta tuntui Heikistä se, että hän silloin sai parempaa ruokaa kuin talon muu väki. Sulavimmat ruokapalat emäntä kantoi hänelle, kestitsi usein kahvilla, nisusella ja kermallakin, oikein semmoisella paksulla kermalla, jommoista Heikki ei tähän asti ollut saanut maistaa edes unissaan. — Sitä sairastelisi mielellään aina, jos vaan kehtaisi, — sanoi Heikki haikeasti, toivuttuaan. Simo, joka ei näihin saakka vielä ollut kokenut sairasta päivää ja sairauden aiheuttamaa hellyyttä ja huolehtivaisuutta, kysyi, miksei kehtaisi. Heikki naurahti. — Kun ei ole todenperästä sairas, niin ei ilkeä. Rengin taas ei kannata sairastaa terveyttään. Simo alkoi nyt toivoa tulevansa sairaaksi, vaikka vain yhdeksi päiväksi. Saisi silloin omalta osaltaan hänkin koettaa, paljonko on perää sairauden tuottamissa riemuissa. Ja mitä hartaasti toivoo, se tavallisesti toteutuu. Niin kävi Simonkin toivomuksen. Eräänä aamuna hän tunsi pientä pahoinvointia, vilutti ja särki päätä. Äiti tuli sängyn laidalle, koetteli päätä, kysellen, mitä Simo haluaisi. Ennenkuin Simo ehti vastata, sanoi isä: — Anna hänelle kiniiniä ja mikstuuraa. Ne ovat vilustuksen ja päänsäryn roppia. Simo pärski ja nieli vastahakoisesti lääkkeet. Ei tämä alku ainakaan tuntunut perin ihanalta. Mutta kun äiti sitten toi kuumaa maitoa sipulin kanssa, alkoi se jo käydä laatuun. — Mitäs sinä vielä tahtoisit? — tiedusteli äiti. — Suttua. Äiti sotki suureen höyryävällä kahvilla ja paksulla kermalla täytettyyn mukiin nisusta ja korppua, sirotteli lisää sokeria näin syntyneeseen seokseen, suttuun, tarjoten sen Simolle, jonka kurkusta se luisti sangen liukkaasti. Nautittuaan pari tällaista mukillista Simo olikin jo terve aikoen nousta ylös ehtiäkseen kouluun. Mutta silloin sanoi isä: — Makaa sinä vaan, poika, tämä päivä alallasi. Ei saa nousta jalkeille liian varhain, ettei sairaus uusiintuisi. Simon oli — niinkuin koko talonväen — toteltava isää. Isä oli tohtorin hyvä tuttava, joka tämän tuttavuuden perusteella piti olevansa selvillä lääketieteellisistä tapauksista, ja lisäksi isä oli lautamies ja kuntakokouksen jäsen. Simo kärsi kohtalonsa tyynesti, ja tämä oli hänestä oikeastaan mieluista ja huokeata kärsimystä, jota sopivalla tavalla lievensivät äidin kantamat moniaat suttumukilliset — eikä kiniinistä ja mikstuurasta puhuttu enää. Milloin Simo tämän jälkeen tunsi pahoinvointia aamuisin, hän ei siitä hiiskunut, ennenkuin vasta ehtoopäivällä koulusta palattuaan. Hän ei tahtonut menettää toista kertaa koulutunteja eikä myös äidin huolenpitoa kahvin ja muun paremman ravinnon muodossa. Mutta tämä viaton sairaudella-leikkiminen oli kääntyä kohtalokkaaksi Simolle. Hän oli näet kerran eräänä aamuna mennyt kouluun vilustuksesta ja raskaasta olosta välittämättä ja niistä äidille hiiskumatta. Vasta koulusta palattuaan hän ajatteli ruveta sänkyyn, mutta palatessaan hän oli jo täydessä kuumeessa eikä hänen enää tarvinnut _ajatella_ sänkyynmenoa, hän horjui sinne suoraa päätä ja alkoi hourailla. Vanhemmat hätääntyivät, kun kotilääkkeistä ei ollut apua. Isän piti noutaa tohtori, joka totesi taudin keuhkokuumeeksi. Houraillessaan Simo oli paljastanut edellisten sairauksiensa perimmäisen syyn: saada suttua ja kaikkea muuta hyvää, äidin huolenpitoa ja hoitoa. Kun Simo, vapauduttuaan hourailusta, kuuli äidin kertovan tästä hänelle, painoi Simo kasvonsa peiton suojaan. — Älä ujostele yhtään, — sanoi äiti hymyillen. — Suon sinun tästälähtien alkavan sairastaa jo aamulla paljon mieluummin kuin iltapäivällä. Kannan mielelläni sulle, vekkuli, suttua ja kaikkea muuta hyvää jo aamusta alkaen — paljon mieluummin kuin iltapäivästä alkaen, jolloin jo voi olla kuolema lähellä. 4. Ylempänä joen varrella, missä rantamaat rehoittivat lakeina, vehmaina luonnonniittuina, sijaitsi talollisten torppakulma. Siellä oli kesäisin ennen ja jälkeen heinäväen tulon niin hiljaista, että jo kauaksi niitulle kuului kaislojen kahina joessa, ja niin yksinäistä, että istuessa joen rannalla ja katsellessa pyörryttävään korkeuteen teki mieli itkeä. Metsä haroi pajupensaineen toisin paikoin rantaliejuun asti. Siellä täällä niitulla pilkahteli ruskeita vesisilmiä ja kohosi mataloita, harmaita, ikäänkuin huiskin haiskin heitettyjä latoja, joiden suurista seinänraoista toisinaan tunki päivä tai sade sisään, toisinaan huuteli tuuli. Jossakin edempänä metsän reunassa, niittuaukean laidassa, saattoi näkyä jokin pahanpäiväinen tölli, jonka levällään olevan navetan oven päällä kiekui yksinäisyydestään kärsivä kukko. Joskus kantautui tänne joelle töllikulman lasten kirkuna ja iloittelu, joka tavallisesti katkesi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja sen sijaan rupesi kuulumaan kohottavaa porua. Joki mateli täällä laiskasti eteenpäin matalapohjaisena ja savisena, ja sen pinta oli melkein rantojen korkeudella — keväisin ja syksyisin se tulvi ylikin peittäen laajat alat niittua alleen. Ainoastaan siinä kohden, jossa joki erkani varsinaisesta metsästä, se hiukan virkistyi ja sai vilkkautta juoksuunsa muodostaen siihen pienen kosken. Sen vesikin kirkastui silloin. Se helisi iloissaan kosteiden, tumman- ja ruosteenruskeiden kivien kylkiin ja loisteli valkoisissa, sinisissä ja punervissa väreissä, mutta suvannossa kosken alapuolella se väsyi ja sameni jälleen, soluen sen jälkeen taas hitaasti uomassaan ikäänkuin häpeissään tuosta äskeisestä ilonpidostaan, johon se oli tottumaton ja johon syntiin se lankesi seuraavalla kerralla vasta Melkkilän kohdalla. * * * * * Täällä ylempänä joen varsilla oli kravuilla ja sorsilla oikea otollinen paratiisi. Joki oli liejuista, savipohjaista ja kaislikkoista, ja krapu viihtyi siinä niin hyvin, että se toisinaan kasvoi oikeaksi hirviöksi, jota eivät kaikki pikkupojat uskaltaneet katsoa silmiin. Sorsilla taas oli suloista paistatella päivää kaislikon keskellä olevissa pienissä lampareissa, joita saarsi joka puolelta niin tiheä kaislikko, ettei tarkinkaan silmä erottanut sen läpi. Ja jos tuli hätä ja kiire, ei tarvinnut muuta kuin sukeltaa, ja niin oli kohta suojaavan kaislikkometsän helmassa, jota myöten hiljaa ja äänettömästi pääsi pujottelemaan piiloon pitkien taipaleiden taakse. Kaislojen huiput vain silloin vähän liikahtelivat, mutta nehän häälyivät miltei aina pienimmänkin tuulenhengen käydessä, ja virin, jonka uiva ruumis synnytti, esti taaja kaislikko leviämästä rantaan asti, mistä vihollinen olisi päätellyt uijan pakosuunnan. Mutta harvoin liikkui täällä sorsien vihollisia. Vain jonkin kerran kesällä heilahteli rannoilla ketun tuuhea häntä tai katseli kolostaan rantamättään alta saukon kiiluva silmäpari. Rannat eivät olleet saukon mieleisiä, ne olivat matalia ja tasaisia, niin ettei niiden suojaan voinut laittaa mukavaa asuinkoloa, mutta kosken partailla, missä ne olivat jyrkempiä- ja veden kovertamia, oli hauskempi ja helpompi tulla toimeen, ja siellä saukot viihtyivätkin käyden vain aniharvoin alempana joessa niittuaukean kohdalla ja silloinkin useimmiten palaten tyhjin suin. Jokin särki tai haiseva made, siinä saalis. Ja sitäpaitsi sorsilla oli järjestetty vartiopalvelus. Kun kettu tai jokin muu vaan oli lähestymässä, silloin kuului kohta varoitushuuto, tai kun haukka, joka liikkumattomin siivin oli kauan vaaniskellut poutapilven alapuolella, alkoi äänettömästi pudottautua kaislikkoon, sama juttu: joku vanha ja viisas sorsa, joka tunsi elämän, päästi rämeän kirahduksen, ja silloin täytyi olla tavallista vikkelämpi ehtiäkseen pelastautua sukeltamalla — haukka näet putosi kuin luoti, nopeasti ja suoraan niskaan. Mutta kun siinä heinäkuun puolivälissä, jolloin sorsat jo olivat pyöreitä ja lihavia, ihminen pyssyineen tuli rantamille, joutui moni niistä ampujan saaliiksi. Häntä vastaan eivät sorsat osanneet olla varuillaan, vaan elettyään pitkät ajat hyvillä päivillä ne olivat unohtaneet edellisen suven kokemukset. Onneksi ei sentään näillä syrjäisillä mailla liikkunut paljon pyssymiehiä, ainoastaan joku torpanmies tai kyläseuduilta joku levoton poika, jonka isällä oli täällä niittua, eikä näilläkään ollut koskaan koiraa, tuota valpasta, terävävainuista hirviötä, joka potki tiheimmänkin kaislikon ristiin rastiin pelästyttäen sorsat lentoon, josta niitä putoili ampujan haulikuuron tavoittamina. * * * * * Melkkilän ja Puukan väet olivat tulleet tänne takamaille heinään, mutta poikien mieli paloi kesken kiireisintä työntekoa joelle kravustamaan. Isät eivät kuitenkaan päästäneet heitä. Heidän oli opittava ensin tekemään työtä ja sitten vasta huvittelemaan. Siinä kuuden tienoissa ehtoopuolia isät antoivat heille luvan lähteä joelle. Simolla ja Matilla oli kummallakin lehmän suolia ja kieltä syötiksi, noita kravun herkkupaloja, ja kummallakin oli syöttiä niin paljon, että riitti pariinkymmeneen keppiin. Kosken niskasta he alkoivat, toinen toisella, toinen toisella puolella jokea, ja siitä he vähitellen siirtyivät yhä alemmaksi, kunnes saapuivat niille tienoille, jotka olivat ylt'yleensä kaislikon peitossa, sorsien paratiisiin. Tällöin oli kummallakin jo neljä—viisisataa krapua. Ne olivat suuria kuin sahaäijät, pienet ja mitättömät oli heitetty takaisin jokeen, ja koppa painoi jo kelpolailla. Simon nuorempi veli samoin kuin Matinkin, jotka olivat olleet kopan kantajina, olivat jo väsyneet ja lähteneet itkien matkoihinsa, niihin torppiin, joissa heinäväet pitivät kortteeria. — Eikös mekin jo lakata? — kysyi Simo yli joen Matilta ehtoohämärän laskeutuessa maille. — Lakataan vaan, sillä eipäs nuo enää tunnu syövänkään, mutta onpa niitä jo kertynytkin kopan reunojen tasalle. Siinä oli lautta, jolla Matti työnsi itsensä kimpsuineen kampsuineen toiselle rannalle Simon luo. Suuri parvi sorsia nousi säikähtäen lentoon, niitä oli siinä pulikoinut pitkin ehtoota, lentääkin suhahdellut sinne tänne, mutta aina palaten näille kaislikkovesille. Matti oli omasta mielestään jo olevinaan aikamies, jonka vuoksi hän viljeli aikamiehen tapojakin. Hän oli myös nuoresta iästään huolimatta innokas metsämies, joka viime syksynä oli kävellyt saloja pyssy kädessä ja jo onnistunut pudottamaankin jonkin metson ja oravan oksaltaan. Simokin tunsi veressään voimakasta vetoa metsiin, varsinkin silloin, kun Matti kertoili hänelle metsästysmatkoistaan, mutta Melkkilän isäntä ei ollut antanut pyssyään Simon käytettäväksi, vaikka tämä oli joskus pyytänyt sitä. Olipahan isä vain sanonut vakavasti, että pyssy ei ole lasten leikkikalu, vasta kun Simo tulee niin järkiinsä, että oivaltaa tämän, saa hän pyssyn, jos hän nimittäin enää silloin haluaa sitä. Pojat katselivat vaiteliaina sorsien liikehtimistä joella, ne olivat niin kesyjä, että ne pujottelivat kaislikossa melkein heidän editseen, pitkällä riu'ulla olisi niitä tavoittanut hyvinkin. — Saakuli, kun en muistanut ottaa haulikkoa kotoa mukaani, — sanoi Matti. — Mahtaisiko sorsan liha maistua hyvältä, — arveli Simo. — Isä sanoo, ettei se maistu niin maukkaalta kuin metson ja teeren liha, mutta lysti olisi koettaa sorsaakin. Hän vilkaisi Simoon, joka nyökkäsi myöntävästi. — Mitäs, jos minä kipaisisin kotiin, — sanoi Matti yhtäkkiä. — Parin tunnin matka edestakaisin. — Missäs minä sen ajan odottaisin? — empi Simo. Matti vilkaisi ympärilleen. Siinä vähän matkan päässä rannalla oli lato, johon he kantoivat krapukoppansa ja onkensa. Lato oli erään naapuripitäjän talollisen maalla, täällä näet yhtyivät kahden pitäjän rajat, ja heinä oli jo tehty ja korjattu latoon. Matti irroitti ovipuut paikoiltaan ja kurkisti sisään. — Täällä sinun on hyvä odotella ja vaikkapa maatakin, — sanoi hän. He nostivat nopeasti tavaransa sisälle, jonne Simo kömpi perässä. Jossain lähellä hirnahti hevonen. — Se oli meidän Pollen ääni, — sanoi Matti iloissaan, ja hänen mieleensä näytti syntyvän jokin uusi tuuma. Hän nauroi iloisesti. — En viitsikään juosta omilla koivillani, — sanoi hän. — Panen Pollen juoksemaan. Siten ehdin nopeammin takaisin. Hän löysi suitset aidanseipäästä, sai Pollen helposti kiinni, hyppäys vain, ja niin hän istui lujasti selässä. Pieni sivallus ohjien perästä ja Polle kirmasi juoksuun. Hevosen kaviot mätkähtelivät pehmeästi hyllyvää niitunpintaa vasten, mutta sen ehdittyä kovalle maalle, kivikkoiselle, kurjalle tielle, alkoivat kaviot kopsaa tasaisesti, ja hiljainen, uneksiva yö kantoi sen kopseesta syntyvän äänen kauan aikaa Simon korviin, kunnes se lopulta painui kuulumattomiin. Simo kaivautui heiniin. Hämärä tuli vähitellen niin tiheäksi, ettei enää, vaikka Simo koetti tirkistellä seinänraoista, silmä kantanut kunnollisesti joelle, jonka päällä sitäpaitsi keinui paksu usvakerros. Sorsatkin olivat jo lakanneet ääntelemästä. Ulkona kuului toisinaan yksinäisen yölinnun siipien suhahtelua, joka nahkeutensa tähden vaikutti ilkeältä. Vesi vilisi hiljalleen kaislojen välitse, ja kauempaa kantautui korviin kosken kohina hillittynä ja salaperäisenä. Ladon niitunpuolista sivua kiertävä pajupensasryhmä liikahteli silloin tällöin hiljaisessa yötuulessa, kahisuttaen seinänrakoihin tunkeutuneilla oksillaan kuivia heiniä ladossa. Simo joutui omituiseen pelonsekaiseen tunnelmaan. Hänhän oli nyt ensikertaa yksin, makasi täällä harmaassa, harvaseinäisessä ladossa ypöyksinään, seuranaan vain tuhatkunta krapua, jotka siinä käden ulottuvilla liikahtelivat kopissaan. Mutta nekin peloittivat enemmän kuin rauhoittivat. Simo olisi juossut kortteeripaikkaansa, jos vain olisi uskaltanut astua ladon hämärästä yön hämärään, olisi juossut, pinkaissut niin, että kylmä, niitusta pursuva vesi olisi roiskinut kintuissa. Mutta ulkona kaartaisi hänet yö joka puolelta; täällä sisällä oli sittenkin turvallisempaa. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai selville, miksi heinät kahisivat. Lopulta hän uskalsi kohottaa päätään sen verran, että käsin kopeloimalla pääsi selville pajupensasryhmän salaisuudesta. Se vahvisti hänen rohkeuttaan kelpolailla, uskalsipa hän jo naurahtaakin. Mutta kun sitten ulkoa taas kuului siipien suhahtelua, semmoista nahkeata ja puistattavaa, kyyristyi hän uudelleen heiniin niin pieneksi kuin taisi. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä vielä sekin pelimanni-Antti ja hänen kuolemansa Puukan talvikylmässä riihessä. Hän ei kyennyt sanomaan, mistä tämäkin muisto vierähti nyt hänen muistiinsa. Mutta kenties veden hiljainen solina kaislikossa aiheutti sen. Niin, varmaankin se oli tuon solinan ansio. Hänestä oli oikeastaan koko ajan tuntunut, ikäänkuin veden vieno heliseminen olisi pehmeätä, hivelevää viulunsoittoa. Hän kuvitteli tämän niin todenperäiseksi, että unohti ulkona uhkaavan yön, siipien suhahtelut, vieläpä Viulu-Antinkin. Hän uskoi kuvitelmaansa, niin ettei enää muistanut pelätä. Hän rauhoittui ja kuunteli levollisena veden hiljaista solinaa joessa kaislojen välitse. Se soi hänen korvissaan kehtolauluna, johon hän hiljalleen nukahti. * * * * * Matti karautti sillävälin Pollellaan hiljaisten töllien ja talojen ohi, joiden asukkaat raskaan työpäivän uuvuttamina lepäsivät suvisen yön hämyssä. Kaviot kopsivat, maantie mätkyi, mutta lähestyessään kotiaan Matti hiljensi Pollen käyntiä. Siellä talossa oli kotimiehenä vanha tallimies Kustaa, jonka nähden ei ollut hyvä leikitellä hevosilla. Se oli aina hevosten puolesta, toisinaan isäntääkin vastaan. Se oli tarkka ja äreä äijä. Matti ei tahtonut ajaa kartanolle saakka, vaan sitoi Pollen maantienviereiselle heinäsaralle, jossa se alkoi ahnaasti hamuilla ruohoa. Loppumatkan Matti kulki jalkaisin. Hän pujahti varovasti pirttiin, mutta Kustaa kuuli kuitenkin oven käyvän kurkistaen peittonsa alta. — Pahustakos siinä kuhkit yökausia. Matti ei ollut kuulevinaan Kustaan mutinaa. Otti vain seinältä haulikon, ruutisarven, haulipussin ja nallilaatikon. — Sinä rakkari! — ärisi Kustaa edelleen. — Et suinkaan sinä vain ajele selkähevosella, häh? Kustaan ääni oli epäilevä, mutta Matti livahti jo ulos, vastaamatta äijälle. Kuitenkaan hän ei uskaltanut hypätä Pollen selkään vielä siinä heinäsaralla, vaan talutti sitä pitkän taipaleen maantien ruohoista syrjää pitkin, ennenkuin kiipesi selkään. Ja sitten sitä taas mentiin, niin paljon kuin Pollen kavioista heltisi. Tie oli yhtenä tasaisena töminänä, kunnes ehdittiin takaisin niitylle, jossa se muuttui hiljaiseksi tassutukseksi. Lopulta se lakkasi tykkänään. Matti oli nyt perillä. Hän asetti suitset aidanseipääseen, josta ne oli ottanutkin, taputti huohottavaa Pollea kaulalle ja riensi sitten ladolle. Raivattuaan oviaukosta liikoja puita sivulle hän kysyi hiljaisella äänellä: — Oleks sää siellä vai...? Kun ei kuulunut vastausta, kömpi hän latoon vetäen haulikon mukanaan. — Kravut ovat sentään täällä, — tuumi hän itsekseen, kun kuuli niiden äännähtelyjä kopista. Hetken hän kuunteli tarkkaavasti ja kuulikin Simon siinä lähellä hengittävän. Pojan koko ruumis oli kaivautuneena heiniin, ainoastaan pää oli näkyvissä. Matti tönäisi Simoa hiljaa. Simo kavahti istualleen, kunnes pääsi selville siitä, että Mattihan siinä oli. — Sorsat jo alkavat lenneskellä, — sanoi Matti ladatessaan kaksipiippuista haulikkoansa. — Kohta kai niitä ilmaantuu näkyville, ja sitten hui hai vaan — kuti molemmista piipuista. Ja ihme olisi, jollei jäisi. He hiivittäytyivät joenpuoleisen seinän viereen. Siinä oli sopivalla kohdalla hirsien välillä tarpeeksi korkea rako, josta pyssy mahtui. Matti sujutti haulikkonsa siihen, joten se oli valmiina laukaistavaksi, heti kun vain tarjoutui tilaisuus. Yläpuolella oli toinen rako, jonka ääreen he asettuivat kyykkysilleen tähyilemään joelle. Heillä oli oivallinen tirkistysreikä ja ampuma-aukko, ja hiljaa nauraa hiiskutellen he nyt henkeä pidätellen tähyilivät hiljalleen valkenevaan aamuun. Joessa, kaislikon keskellä oli melkoisen laaja lampare. Matti selitti kuiskaamalla, ettei kaislojen seassa rämpivään sorsaan hyödytä ampua, vaikka silmä sen erottaisi hyvinkin sieltä. Kurkinevan vaari, jonka kanssa Matti oli edellissyksynä tehnyt metsästysmatkoja, oli sanonut niin — ja vaari kyllä tietää, koska hän on aikoinaan präiskäytellyt sorsiakin. Pitää olla suora, esteetön linja, ampui sitten metsoa tai sorsaa, muuten on osuminen onnenkauppaa. Kun Simo yritti puhella kovalla äänellä, kielsi Matti heti. Hiljaa pitää olla, sanoi Matti, ettei saalis säikähdä, hiljaa liikkua, kuiskaamalla puhua tai sitten olla vallan ääneti. Niin oli sanonut ja neuvonut Kurkinevan vaarikin, joka ymmärtää näitä asioita. Simo kuunteli ihmeissään Matin kuiskauksia. Hänen mielestään oli kummallista, outoa ja jollain tavalla nurinkurista, että Matti, joka tavallisesti oli raisuimpia ja villeimpiä poikia kulmakunnan poikaparvesta, jaksoi hillitä itseään tämmöisen jännityksen vallassa. Sorsien rämiseviä, karheita äännähtelyjä oli jo hetken aikaa kuulunut kaislikoista ja ruohoisilta rantaäyräiltä, suhisivatpa jo siivetkin jossain kauempana, mutta tähän kohdalle tuohon lampareeseen ei niitä vielä ollut riittänyt. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin siihen laskeutui iso syöttiläs ruveten siinä hiljalleen kellumaan, aina vähänväliä ääntäen lyhyesti ja äkäisesti. — No, ammu jo! — hoputti Simo. Matti pälyili sorsaa, mutta ei näyttänyt aikovan tarttua pyssyyn. Simo katseli ihmeissään häntä ja vuoroin sorsaa joella. — Ei, ei vielä, — sopotti Matti vastaan. — Odotetaan vielä hetki, kenties sille tulee tovereita. — Mutta jos sekin lentää tiehensä. — Älä sipise, kun et ymmärrä. Kurkinevan vaari, joka ymmärtää, kertoi paukauttaneensa yhdellä laukauksella pari kolme sorsaa, jopa joskus neljä viisikin. — Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. — Pidä suus kiinni! — sähähti Matti hyvätuulisesti. — Kyllä minäkin muistan sananlaskuja, jos niikseen tulee... Mutta ajatteles, jos tuossa kohta keinuisi pari sorsaa lisää — ja missä on yksi, siinä voi olla kaksikin. Eikös tämäkin ole jonkinlainen sananlasku myös... Sissoo, siinä jo onkin. Kaislikon helmasta ilmaantui toinen sorsa, toveri tuolle ensimmäiselle. Simo vilkaisi Mattiin, joka ei enää jaksanut hillitä kiihkoaan, vaan painoi haulikon perän tukevasti olkaansa vastaan ja tähtäsi. Sorsat olivat suuria ja pyöreitä kelluen joen pinnalla kuin rasvamöhkäleet mutta silti sirosti ja kevyesti. Juuri kun viimeksisaapunut sorsa, joka vaikutti korealta kuin pyntätty mamselli, purjehti maikaillen äkäistä vaaria kohden sattuen suoraan linjaan vaarin kanssa, silloin Matti laukaisi. Kaislikko ritisi ja ratisi, vesi pärskähteli, kun haulit läiskähtäen iskivät sinne sekaan. Mutta laukauksen kajahdusta, jonka jylyä jokilaakso paiskeli sinne tänne metsän kallioihin, seurasi karkea kirotulva, joka kuului ladon ulkopuolelta. Mitä se oli? Pojat katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Vaikka heidän sydämensä pamppailivat pelosta, eivät he kuitenkaan malttaneet toisella silmällään olla vilkuilematta ovelle, toisella joelle, jossa toinen sorsa jo makasi selällään vedessä, toinen hypähti korkealle koettaen kohoutua siivilleen, mutta ei jaksanut, vaan pudota mäiskähti takaisin veteen läiskyttäen sitä poikkiammutuin siivin, kunnes kellahti selälleen sekin jääden liikkumattomana makaamaan toverinsa rinnalle. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä: laukaus, kirotulva ulkoa ja sorsien kuolema. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli selitys kirotulvaan. Ladon ovelle hypähti mies, jonka pojat tunsivat Kurkinevan vävypojaksi Anttoniksi. — Mitä perhanan roistoja täällä on! — kuului ovelta. Hän oli täydessä raivossa. Hän ei heti huomannut ladossaolijoita, kun nämä peloissaan kyyristyivät heiniin. Hän oli aivan hurjimuksen näköinen. Mutta nähdessään poikien krapukopat hän hillitsi itsensä ruveten nauramaan. — Vai niin, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Tekös, junkkarit, siellä olettekin. Pojat katsoivat kummissaan häneen ja toinen toiseensa. He eivät koskaan ennen olleet nähneet Anttonia tuommoisena raivopäisenä. Päinvastoin hän oli tunnettu hiljaiseksi siivomieheksi, joskin vähän pikavihaiseksi. Mutta mistäs nyt kiukku ja raivo? — Se kyttäili kai meidän lintuja, — kuiskasi Matti Simolle, joka nyökkäsi myöntävästi. Sitten he molemmat vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi: siitä se oli nyt noin raivo. — No, tulkaa ulos. Mitäs te minua pelkäätte, tuttua miestä. Ääni oli nyt ystävällinen niinkuin tavallisesti. — Olin tässä minäkin vaaniskelemassa sorsia, mutta te ehditte edelleni, — puheli Anttoni. — Ja hyvin saittekin sattumaan, näemmä, koska tuolla makaa kaksi. Pojat kävivät lautalla noutamassa sorsat, ja yhdessä Anttonin kanssa he sitten painuivat kortteeripaikkoihinsa. — Sinusta taitaa tulla hyvä kyttä, — arveli Anttoni Matille. — Sinä kai laukaisit. — Minä. Olen käynyt oppia appivaarisi luona. Anttoni rypisti vihaisesti kulmakarvojaan. — Tiedän sen. Hän on hyvä kyttä. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa vaiteliaina. Pojilla oli sitäpaitsi täysi työ retuuttaessaan krapukoppiaan, sorsia ja pyssyä, eikä Anttonillakaan tuntunut olevan erikoisempaa puhelemisen halua, jos lie ollut aihettakaan. IV. KOHTALOKAS VAIHE. Simo oli jo päässyt kansakoulun kolmannelle osastolle, kun hänen elämässään sattui vaihe, joka aikaa voittaen siirsi sen uusille urille. Sinä vuonna kesäkuussa äidin veli tuli emäntänsä ja poikansa kanssa sukuloitsemaan Melkkilään. He asuivat kaukana toisessa pitäjässä käyden harvoin sukulaisissaan. Tämän takia oli Simollekin orpanapoika Kalle outo ilmestys. * * * * * Oli lauantaiehtoo vieraiden saapuessa. Simo oli tapansa mukaan mennyt koskelle ahvenia onkimaan, mutta ne eivät syöneet tällä kertaa matoa. Hän kaivoi kivien alta krapuja, taittoi niiden pyrstön kuorien sen ja asettaen koukkuunsa. Tähän syöttiin ahvenet tarttuivat hanakasti, Simo veteli niitä yhden toisensa jälkeen maalle ja tällä tavalla onkien hän siirtyi hiljalleen saaresta toiselle, joissa kasvoi leppää, pajukkoa ja jokin pihlavakin vuokkojen, rentukkain ja lemmikkien seassa. Ylenipä eräällä saarella haapakin, ja sinne Simo siirtyi viimeksi, katsottuaan ensin tokeen ylitse, nousiko saunasta vielä savua, ja todettuaan, että niin oli asian laita, hän heittäytyi haavan juurelle pidellen ongenvapaa hiljaisessa, melkein tyynessä sivujuovassa, jonka toista, vastakkaista puolta kiersi maantie. Haavan lehdet värisivät, vaikka oli miltei tyven. Simon mieleen juohtui runo, jossa kauniisti kerrottiin, minkä vuoksi ne värisevät ja lepattavat aina, maailman loppuun asti. Runossa sanottiin, että Jeesus oli naulittu haavasta tehdylle ristinpuulle, ja tämän vuoksi haapa ei saa koskaan rauhaa. Sen täytyy väristä ja itkeä ihmiskunnan suurinta syntiä, jonka välikappaleeksi se pakoitettiin, kauhu täyttää sen olemuksen vuosisadasta vuosisataan, tuuli tai oli tyven — ikuisesti se on tuomittu värisemään. Lepattaa, värisee, kohisee, mutta ei ole ääneti milloinkaan: milloin se vaikeroi hiljaa, milloin kohisee kumeasti vääntelehtien kuin elävä ihminen tuskissaan, joilta ei saa lepoa, ei rauhaa... Vesi vieri hiljaa ja unettavasti, ja Simo oli niin kiintynyt haapa-taruun, ettei ollut huomata kalan nykimistä siiman päässä, ennenkuin se jo oli soluttamaisillaan vavan hänen kädestään. Samaan aikaan rupesi maantieltä kuulumaan rattaiden jyminää ja hetken kuluttua näkyi sieltä pölähtävän tomupilven keskellä rattaat, joiden etuistuimella istui kaksi aikuista, mies ja vaimo, pojan keikkuessa takana. Ne eivät olleet omankulmalaisia. Sen havaitsi Simo heti. Tunsihan hän kaikki paikkakunnan hevoset ja taatirattaat. Hän seurasi katseillaan ajavia, jotka poikkesivat Melkkilän tielle, ja siinä kohta ahteen alla oli silta, joka Simon katselupaikalta käsin näytti riippuvan taivaasta, syystä että saari, jolla Simo seisoi, oli paljon alempana joessa kuin silta. Välillä oli toe, joka pidätti yläjuoksun veden korkeammalla alaallaolevaa, ja toe oli melkein keskimatkassa sillan ja Simon saaren väliä. Usein Simo oli täältä katsellut siltaa, ja aina hänestä oli tuntunut, ikäänkuin se riippuisi taivaan ja veden vaiheilla. Nyt he ajoivat sillalle. He olivat varmaan menossa heille, sillä heiltä lähtevää kujaa ei voi ajaa hevosella ja siksi toiseksi kuja päättyi metsään heti talon takana. Niillä näkyi olevan välkkyvät valjaat ja korskuva ori. Simo kirmaisi kartanolle. Äiti komensi hänen pukeutumaan pyhävaatteisiin ja sitten tervehtimään sukulaisia. Kallella, joka oli lyseon toisella luokalla, oli kovat kaulassa, ja ne olivat Simolle uutta. Hän ei ollut ennen nähnyt sellaisia poikien kaulassa, eikä Kalle kumminkaan ollut häntä pitempi. Kuului olevan samanikäinen. Oli hän tosin joskus nähnyt niiden riippuvan opettajan, pappien ja isänkin kaulassa tämän ajaessa kirkkoon tai kuntakokouksiin, mutta ne olivat semmoisia matalia, pitkin rintapieliä leviäviä, joihin solmittiin pieni, valkea tai musta nauha — melkein kuin vaimoväen kengänrihma. Mutta Kallellapas oli kaulus korkea ja nauha paksu, monivärinenkin. Kalle oli muutenkin etevä poika joka suhteessa, hän voimisteli ja käveli käsillään, ja kun yhdessä käytiin saunassa, hän juoksi lavolta suoraa päätä jokeen uiden taitavasti kuin hylje. Simo ei piisannut hollillekaan hänen rinnallaan, vaikka luuli olevansa jo koko mestari hänkin. Mutta äläpäs. Kun Kalle vetäisi käsillään ja potkaisi jaloillaan kiemurrellen, niin jäipä siinä peräpuoleen Simo ja Heikkikin, joka sentään oli ollut Simon uimaopettajana. Koko seuraavan sunnuntaipäivän he pulikoivat joessa tai vehtasivat kartanolla. Simo oppi jo uimaan Kallen tavalla ja kävelemään käsillään Kallen tavalla, vaikka kumpikaan taito ei vielä käynyt niinkuin oppimestarilta. Heikki sanoi olevansa liian kankea käsilläkävelyä opetellakseen, kun Simo kehoitti häntä mukaan. Kalle kertoili lyseosta yhtä ja toista. Sieltä pääsee ylioppilaaksi ja sitten vaikka miksi, suurmieheksikin. — Mihin virkaan sinä aiot? — kysyi Simo. — Millaiseksi suurmieheksi? — Hei, papiksi tietysti. Mutta eikös isäsi pane sinuakin lyseoon? Simo sanoi, että opettaja on kehoittanut isää niin tekemään ja että hänellä omastakin puolestaan on halu lyseoon, mutta isä ei ole vielä sanonut asiasta sitä eikä tätä. Kalle sanoi Simon olevan parasta pyrkiä ajoissa lyseoon, jos häntä kerran aiotaan sinne, vaikkei olekaan vielä käynyt kansakoulua loppuun. Ei hänkään, Kalle, sanonut käyneensä sitä lopuilleen, mutta lyseoon hyväksyttiin, jotta paukahti. Simo vastasi, että niin se puhuu opettajakin. Simon isä ja Kallen isä, Jalkalan isäntä, palasivat talon peltoja katselemasta tullen poikien luo, jotka makailivat pihalla piilipuun juurella vastatusten kyynärpäihinsä nojaillen ja jutellen näistä tärkeistä asioista. — No, mitäs orpanukset nyt pohtivat? — kysyi Jalkala. — Simon lyseoonlähtöä, — vastasi Kalle. — Vai sitä, — hymähti Melkkilä. — No jokos hän on kuinkakin pitkällä sillä matkallaan? — Sisareni kertoi aamulla, että semmoinen on ollut meininki, — sanoi Jalkala kysyvästi langolleen. — Niin tuo opettaja on hopannut sitä, — myönsi Melkkilä. — Eikä minullakaan tietysti ole vastaan itse asiassa. On kai hyvä, että kansan lapsetkin pääsevät virkamiehiksi ja päälle päätteeksi omalla kielellään. — Tekeekö Simon itsensä mieli lyseoon? — Tekee, — vastasi Simo katsellen Kallen kaulusta ja koreata kravattia. — Tietysti pojan tekee mieli, — sanoi Melkkilä. — Mutta tässä ei mieliteko yksin saa olla määräävä seikka, vaan ainoastaan se, onko pojalla terävä pää ja hyvä muisti. Jalkala kääntyi Simoon. — Onkos sulla? Simo ei vastannut. Häntä hävetti puhua itsestään. Hän vetosi katseellaan isään, joka virkkoi: — Kuuluvat ne olevan... hänellä sellaiset. — No hiivatissa, anna hänen sitten lähteä, — huudahti Jalkala. — Kansasta nousevat virkamiehet, niinkuin esimerkiksi nuo pojat kerran, ovat sentään jotain toista kuin herrasväkien jälkeläiset. — Niin kai. Jolleivät he vaan ala herroiksi tultuaan tahria sitä pesää, josta ovat lähteneet. — Älä pelkää peikkoja keskellä päivää. Ei ainakaan Kalle, josta tulee pappi, ole koskaan tekevä semmoista, enkä usko Simostakaan niin sikamaista. Vai mitä, pojat? — Herra hyvästi varjelkoon! — sanoi Kalle papillisella äänellä. — Pois semmoinen hapatus minusta! Ja olkoon kaukana sellainen ajatuskin, että joskus tulisin ja tahrisin isän pesän! Tuo oli Jalkalan mielestä niin sukkelasti sanottu, että hän alkoi nauraa hohottaa, vatsaansa pidellen, mutta Melkkilä kävi vakavaksi. — Näätkös nyt, lanko, kuinka nokkelaksi lyseossa oppii, — puuskutti Jalkala naurunsa välistä. — Menes vaan sanasotasille lyseoherrain kanssa, niin vastauksen saat. — Noo, kyllä kai tuommoista viisautta oppii kansakoulussakin, jos vaan on hyvää halua, — sanoi Melkkilä. — Mitä muuten Simon lyseoonlähtöön tulee, ei siitä kannata puhella ennenkuin vasta sitten, kun hän on käynyt kansakoulun loppuun. Isät nousivat ja kävelivät saliin, jossa heitä odotti kahvi. — Minun mielestäni Kallen sanoissa oli melkein rivosti sanottu tulevan papin suusta, — virkkoi Melkkilä matalalla äänellä langolleen. — Mitä! Oikeaan kansanomaiseen vanhaan tapaan se oli sanottu, ei muuta, hahhahaa. Ei sinun pidä pahentua lapsille. * * * * * Niin tuli syksy, ja kun opettaja huomautteli yhä uudelleen Melkkilän haltijoille, että pankaa, hyvät ihmiset, Simo lyseoon, kun teillä on mahdollisuus kouluttaa häntä ja kun hänellä on hyvä pää ja kova halu, niin suostui Melkkilän haltija väki lopulta. Simo saa ensi keväänä sitten yrittää. — Mutta vain sillä ehdolla hän yrittäköön, että hän kevääseen ehdittäessä suorittaa kolmannen ja neljännen osaston lukemiset, niin että hänellä mennessään lyseon sisäänpääsytutkintoon on kansakoulun päästötodistus lakkarissaan. — Se hänellä on oleva, ja kunnialla olevakin, — vakuutti opettaja. — Jos hän jaksaa suorittaa kaksi luokkaa yhdessä vuodessa, tiedän hänellä olevan hyvän pään ja muistin. Opettaja otti huolehtiakseen siitä, että Simo suorittaisi urakkansa kunnialla. Simo pani parastaan ja opettaja pani parastaan. Kärsivällisesti opettaja valvoi Simon lukuja, ja Simo yhtä kärsivällisen ahkerasti lueskeli. Sillä lailla he suoriutuivat urakasta menestyksellisesti, molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Siinä sivussa opettajan rouva hankasi Simon päähän ruotsinkielen aakkosia sillä seurauksella, että Simo oli melkein rakastunut häneen. Hänen iloinen hymyilynsä ja vilkkautensa saattoivat monesti Simon sanattomaksi, jos hän vain vilkaisi rouvaan. Kotona Simo osasi läksynsä, mutta ei ollut osata niitä opettajan rouvan edessä. Hän tankkaili, häkeltyi, ujostui, kunnes jäi varsin äänettömäksi. Mutta kun hän sitten hoksasi olla katsomatta rouvaan katsellen vain lattiaan tai ulos pihalle, luisti läksy kuin pulpetista pudotellen. Mutta aina hän ei jaksanut olla yhtä vahva ja varovainen, ja silloin oppitunti usein pirstautui rouvan hymyilyyn tämän ystävällisistä auttamisyrityksistä huolimatta. * * * * * Helvi oli ainoa, jolle Simo rohkeni puhua tulevaisuuden aikeistaan. Tällöin Helvi saattoi sanoa: — Sinä juttelet minulle nyt aikeistasi, mutta entä sitten, kun sinusta tulee herra? — Niin minä juttelen sinulle sittenkin. Helvi lausui: — Kyllä kai. Minä vain kansakoulun käynyt, ja sinä vaikka jo pappikin joskus. — Älä sano niin, herraksi en aio koskaan tulla, mutta kyllä sellaiseksi... yhdeksi kaikkein pienimmistä. Helvin silmät loistivat. — Niin minäkin ymmärrän oikean sielunpaimenen kutsumuksen, yhdeksi vähäpätöisimmistä. Tästä riitti heille puheenaihetta, ja Helvistä tuli nyt Simolle uskottu, jolle hän luottautui huolineen ja toiveineen. V. ETEENPÄIN OPIN TIELLÄ. 1. Simolla oli äidin ja isän seurassa saapuessaan lyseon sisäänpääsytutkintoon mukanaan kansakoulun päästötodistus ja päässään yhtä ja toista tietoviisautta. Pyrkijöitä oli paljon. Kaikki eivät tulleet hyväksytyiksi, mutta Simo tuli. Orpana-Kallekin oli kuuntelemassa, kun rehtori julisti juhlasalissa hyväksyttyjen nimet. — Miltäs tuntuu nyt lyseolaisena oleminen? — kysyi Kalle Simolta käytävässä. Simo sanoi, ettei se hänestä tunnu sen kummemmalta kuin että kova korkea kaulus ei oikein taida olla terveellinen hänen kaulalleen, se pusertaa ja panee hikoilemaan. Kalle nauroi sanoen siihen tottuvan. Rehtori, joka oli menossa kansliaansa, pysähtyi. — No mikäs tästä pojasta sitten oikein tehdään? — kysyi hän Simon vanhemmilta, jotka seisoivat poikien parissa. Äiti vilkaisi isään, mutta tämä seisoi osaamatta vastata näin äkilliseen kysymykseen. Silloin äiti niiasi vastaten: — Henoh, pappi, kuinkas sitten muuta. Rehtori naurahti. — Niin tietysti. No koetetaan sitten leipoa sinusta pappi, äitisi toivomuksen mukaan. Siinä vieressäsi on toinenkin papinkokelas, jos oikein arvaan, tuo Jalkalan Kalle, hehee... Niillä sanoilla oli Simon elämänura viitoitettu. Papiksi vaan hehee, niinkuin rehtorikin sanoi. Simon mieltä ei siinä asiassa kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin hän olisi valinnut juuri saman uran. Pappihan on kaiken alku ja loppu, ja papin toimi miellytti Simoa. Oli ihmeellistä, että Simosta, joka lapsuudestaan alkaen oli oppinut pelkäämään Jumalaa eikä rakastamaan, nyt tulisi pappi, jonka tehtävänä olisi lohduttaa ja virkistää ihmisiä, mutta hän tahtoi koettaa olla yksi kaikkein vähäpätöisimmistä Herran viinamäen työskentelijöistä, niinkuin hän oli luvannut Helvillekin. Hän tahtoi myöskin oppia rakastamaan Jumalaa, jolta kaikkinainen hyvä ihmislapsille tulee. * * * * * Simo oli nyt lyseolainen. Vaikka hän oli sanonut Kallelle keväällä, ettei tämä olo tunnu hänestä sen ihmeellisemmältä kuin, että kaulus vähän kiristää, alkoi se sittenkin nostattaa rintaa sitä mukaa, kuin syksy ja lähdön aika lähestyi. Mutta samalla tuntui sangen oudolta ajatellessa, että oli lähdettävä kotoa ja jätettävä äiti, isä, sisaret ja veljet. Ja Heikki ja opettaja ja opettajan rouva. Jo paljon ennen elokuun loppua hänestä tuntui, ikäänkuin silmiinsä olisi silloin tällöin laskenut sumua ajatusten kääntyessä edessäoleviin aikoihin, ja niissä ne enimmäkseen askartelivat, mitä lähemmä ehti lähtöpäivä. Nyt kun hän oli päässyt toivomustensa ensimmäiseen määrään, hän tunsi olonsa epävarmaksi. Miten hän jaksaisi kestää siellä yksin ja omin avuin? Häntä jo melkein kadutti, että niin väenväkisin oli tahtonut lyseoon. Olisi pysynyt vaan täällä kotona, näillä rakkailla jokirannoilla ja pelloilla, elänyt täällä ikänsä ja kuollut kuolemansa. Niin olisi säilynyt rauha rinnassa, varmuus mielessä ja hyvä tahto sydämessä, kun sen sijaan nyt on edessä levottomuus ja epävarmuus. Kun lähdön hetki oli käsissä, oli Simo niin ikävänsä vallassa, ettei ollut saada sanaa suustaan. Kartanolla seisoi hevonen valjastettuna rattaiden eteen, joiden perällä Simon tavarat olivat köytettyinä. Heikki piteli hevosta. Isä, joka kyyditsisi hänet asemalle, tulisi kohta kamaristaan. Oli vielä varhainen huomenhetki. Ilma väreili ja ikäänkuin savusi auringon kirkkaissa säteissä. Talon ympärillä kasvavat puut lepattivat hiljalleen viriävässä tuulessa, joka kantoi kerallaan kosken kohua ja läheisen, niitetyn apilapellon tuoksuja. Simo kadehti niitä, jotka saivat jäädä tänne. Seisoessaan kuistilla äidin, siskojen ja veljien kanssa isää odottaen hän jo rupesi toivomaan, että isä viimetingassa sanoisi, että mitäs, jos sinä, Simo, et sittenkään lähtisi sinne lyseoon, pysyisit vain täällä kotona maata tonkimassa minun laillani ja esi-isiesi lailla. Jos isä vain sanoisi noin, niin hän varmasti suostuisi olemaan lähtemättä. Mutta kun isä tuli ja oli koetellut, olivatko hevosen rinnustimet ja länget ja vatsavyöt oikein asetetut, sanoikin hän vain: — Jahaa. Jos sitten lähdettäisiin. Silloin pakkasi ikävä Simon kurkkuun, se ikäänkuin salpasi sen, hän nieli ja nieli, kunnes sai työnnetyksi esiinpyrkivät kyynelet takaisin. — Mene nyt Jumala silmiesi edessä, — hyvästeli äiti, jonka ääni myös vapisi. Simo sijoittautui isän viereen. Siskot ja veljet kirmaisivat hevosen rinnalla äidin jäädessä kartanoveräjälle katsomaan poistuvia sumein silmin. Maantielle ehdittyä isä läiskäytti ohjien perillä tammaa lautasille, se läksi pyyhältämään ripeätä ravia, ja siskot ja veljet, jotka läähättäen juoksivat rinnalla, jäivät jälkeen toinen toisensa perästä. Tuossa vilahti ohi toe ja myllynruuhi, kosken pienet saaret jäivät jälkeen, suvannossa uiskenteleva sorsa, rantaliejussa ja kaislikossa ylenevät nipukat ja lumpeet, krapu- ja onkimatkojen muistot — kaikki ne jäivät jälkeen ja taakse. Haikeus kasvoi hänen sydämessään niin suureksi, että hänen piti katsella taakseen vielä, niin kauan kuin oli aikaa, ennenkuin tienmutka estäisi näkemästä. Hän näki pihaveräjällä seisovan äitinsä viemässä esiliinaa silmilleen, näki siskot ja veljet palailemassa kotiin — näki yhdellä silmäyksellä koko rakkaan kodin koskineen, peltoineen. Hänen tähänastinen elämänsä vierähti siinä hänen ohitseen, jäi hänen taakseen. Ne rajapyykit, joiden välillä se oli liikkunut ilossa ja rauhassa, häipyivät todellisuudessa pois hänen elämästään, mutta eivät hänen muististaan, jossa ne päinvastoin kasvoivat saaden sitä ihanampia muotoja, mitä useampia vuosia liittyi toinen toiseensa. Hänen elämänsä oli kulunut tähän asti näillä rakkailla rannoilla, ja vavisten hän astui niiden uusien, tuntemattomien rajapyykkien sisälle, jotka maailmalta käsin ennenpitkää sulkisivat hänet piiriinsä. Hän ei jaksanut kauempaa, kyynel tipahti silmistä, tipahti toinen, kolmas... Isä huomasi sen, mutta ei puhunut sanaakaan, ei lohduttanut, ei moittinut. Sitten vasta kun he ajoivat kirkkomaan ohi, jossa palon jälkeen kohosi entistä upeampi temppeli, hän vilkaisi miettivästi Simoon. — Ei ollut yhtään hullummin sanottu, — sanoi hän. Simo katsoi kysyvästi isää. — Mikäkö? No, tietysti se äidin vastaus rehtorille silloin keväällä. Kai muistat sen? Simo muisti hyvinkin. — Ajatteles, poika, sitä paikkaa, että joskus valmiina pastorina saarnaat meidän omassa kirkossamme. Se se vasta olisi jotain. Simon mieli kirkastui, ja tästä suuresta, pyhästä asiasta riitti heille puhelemista ja pohtimista niin, että Simo unohti surunsa, ja kun se jälleen sukelsi mieleen, olivat he jo ehtineet asemalle, johon juna kohta porhalsi. Oli sovittu niin, että pojat lähtisivät samassa junassa, koska kerran heillä tulisi olemaan yhteinen kortteerikin kaupungissa erään tuttavan talonomistajan luona. Kalle oli asunut edellisetkin lyseovuotensa samassa perheessä, ja hänen toverikseen oli luvattu ottaa Simo, kun Melkkilä oli keväällä puhunut. Kalle oli astunut junaan edelliseltä asemalta. Poika seisoi vaunun portailla junan puhkuessa asemalle ja auttoi Simon tavaroita sisälle vaunuun. Simo näki isänsä astuvan hevosen luo ja alkavan irroitella riimunvartta puomin renkaasta, mutta samassa juna nytkähti liikkeelle, ja sinne jäi isäkin — viimeinen side, joka häntä vielä yhdisti kotiin. Sekin nyt katkesi. Nyt ei ollut enää mitään jäljellä, ja äskeinen yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi Simon uudelleen. Hän painui akkunaa vasten tuijotellen ikävissään ulos. Kalle vilkuili häneen uteliaasti. Lopulta nyhjäisi häntä kyynärpäästä. — Sinulla taitaa olla ikävä? Simo ei viitsinyt vastata. Hänestä Kallen ääni oli ollut pilkallinen. — Noo, ei se ole mikään ihme, että on ikävä, — jatkoi Kalle. Yhä akkunan pieleen painuneena Simo kysyi: — Eikös sinulla sitten ole? — Ei minulla ole enää, mutta mukulana oli minullakin. Nyt vaikeni Simo kokonaan. * * * * * Yöllä hän valvoi myöhään. Uudessa ympäristössä ja vieraiden ihmisten parissa ei uni tahtonut tulla. Hänellä oli oma, itsesepittämänsä ehtoosiunaus, jonka hän luki kolmeen kertaan. Se rukous ja siunaus oli aina ennen tepsinyt, se oli hänen omasta mielestään kaunis ja ihana, ja se kuului näin: »Oi Herra Jeesus Kristus! Yksinomaan Sinun käsiisi annan minä omaiseni ja itseni, onnemme, terveytemme, menestyksemme, tulevaisuutemme, kaikkemme. Minä kiitän Sinua kaikesta, mitä Sinä ollut ja suonut meille olet; ole vastakin meidän kanssamme, Sinä joka kaikki voit, haluat ja tahdot meidän kaikkinaiseksi parhaaksemme, onneksemme ja ikuiseksi autuudeksemme kääntää, ohjata ja johtaa. Tee minusta hyvä poika — (ja pappi, lisäsi hän tällä kertaa) —, siunaa minun työni ja koulunkäyntini. Anna minulle anteeksi, mitä minä Sinua, äitiä, isää ja muita omaisiani sekä lähimmäisiäni vastaan rikkonut olen tunteilla, ajatuksilla, sanoilla ja teoilla. Ole armollinen meille ja meidän sieluillemme nyt ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen.» Ja joka kerta kun hän luki tämän, hän kokosi rakkaimpansa, joiden puolesta hän tässä rukoili, sielunsa silmien eteen. Kun hän rupesi lukemaan tätä neljänteen kertaan, vuotivat viljavat vedet hänen silmistään, ja hän itki itsensä nukuksiin. 2. Ensimmäisinä viikkoina hän kuljeskeli koulutyön päätyttyä kaupungin mäillä ja vuorilla tähyillen sinnepäin, missä tiesi rakkaan Melkkilän sijaitsevan. Sinne oli linnuntietä kuuden-seitsemän penikulman matka, mutta sielunsa silmillä hän näki kotinsa aivan selvästi... Näki äidin hyörivän ehtooaskareissa, siskojen ja veljien pelmuavan kartanolla, isän palailevan kauramailta ja Heikin ja... näkipä lauantaisin saunankin siinä joen rannalla lämpiävän, kuuli vihtojen läiskeen ja kivien sihinän löylyä heitettäessä... Kalle kohautteli hartioitaan nähdessään Simon yhä kuljeksivan kotimuisteloissa. — Sinulla kestää penikkatauti kauan, — hän huomautteli usein, vallankin heidän maatessaan samassa sängyssä ja Simon piehtaroidessa unettomana. — Anna kestää vaan. Se on kai minun asiani. Kalle purskahti nauruun. — Sinun asiasi, tietysti. Jokaisella on omat asiansa, siis täytyy sullakin olla sellainen. Muuan meidän luokkalainen kertoi muuten tänään hauskan jutun, jossa jokaisella — herralla, rouvalla ja piialla — oli oma asiansa. — Mikäs juttu se sitten oli? — Se oli vaan sellainen, että rouva oli huomannut piian olevan pikkusiin päin kertoen siitä herralle, joka sanoi, että se oli piian asia. — »Mutta sanotaan, että hän on sinusta», virkkoi rouva tällöin. — »No, se on minun asiani», sanoi herra. — »Mutta minä panen sen piian pois meiltä», uhkaili rouva. — »No, se taas on sinun asiasi», vastasi herra. — Sen pituinen se. Ja nyt hyvää yötä. Kalle painoi päänsä peiton alle, ja Simo tunsi, kuinka hän nauraa hytkytteli edelleen. Simo katseli suurin, kummastunein silmin kuuta, joka paistoi syyskuun taivaalta suoraan kamariin, hän melkein punastui sen edessä alkaen hädissään jupista ehtoosiunaustaan. Peitto liikahti, ja Kallen pää ilmautui näkyviin. — Mitäs ihmettä sinä supiset ja sipiset? Olen ollut kuulevinani ennenkin ehtoisin sinun pitävän tuota peliäsi. Mitä se on? Simo ei voinut olla rehellisesti vastaamatta: — Siunaan vain tässä omaiseni ja itseni uneen. Se on samalla rukous pahoja voimia vastaan. Hän ei olisi kehdannut tunnustaa tätä päivällä, mutta yöllä, kun hiljaisuus oli suuri ja hiiskumaton, tuli häneen ihmeellinen rohkeus. Kalle yritti ensin nauraa, mutta sitten hän pyysi: — Onko se jokin erikoinen, jota ei löydy ehtoosiunausten joukossa? — On, se on minun tekemäni. Kalle kohoutui kyynäspäälleen. — Ohoh. Lues se minullekin. Simo ujostui yhtäkkiä, mutta sai sen luetuksi kumminkin. Kalle kuunteli hiljaa, ja kun Simo oli lopettanut, ei hän puhunut enää sanaakaan. — Sinä et saa tehdä pilkkaa minusta, — sanoi Simo vihdoin. Kalle kääntyi selittäin häneen. Simo kuunteli, nauroiko Kalle. Kohta Simo sitten nukahtikin. Seuraavana aamuna Kalle kouluunmenossa sanoi Simolle: — Sinä taidat olla parempi papinkokelas kuin minä. Simon mielestä ei Kallen sanoissa soinut pilkkaa, jota hän yhä pelkäsi. Pikemmin niistä uhosi alakuloisuus. He kulkivat pitkin Läntistä Rantakatua. Ilmassa ja luonnossa oli jo syksyn tuntua ja väriä. Aurajoen savisella pinnalla kohahteli kylmiä vihurinpuuskia. Vartiovuoren puistossa vuorottelivat kellastuneet lehdet kilvan vielä kesänvehreiden lehtien ohella, ja katu kopisi poikien askelten alla niinkuin jo aavistellen syksyn routaa. Simo aikoi kysyä, mitä Kalle tarkoitti noilla sanoillaan, mutta heidän kerittyään alisillan kohdalle liittyi seuraan toisia kouluunmenijöitä, ja kysymys jäi tekemättä siltä päivältä ja seuraaviltakin. Simo oli liian ujo ja Kalle liian vaihtelevainen luonteeltaan. Kun Kalle ei enää puuttunut tähän asiaan sen koommin, sulkeutui Simo kuoreensa. Mutta Simolla oli sentään se tunto mielessään, että hän tämän jälkeen oli saanut Kallesta toverin, joka ei enää ivailisi häntä, vaan ymmärtäisi. Ja kun tämä oli selvinnyt Simolle, hän vähitellen vapautui koti-ikävästäänkin. Sitäpaitsi ikävä unohtui osaksi läksyjen lukemisessakin, jotka tosin oli pian luettu, niin että iltaa jäi vielä tähteeksi pitkältikin. Kalle tuli hänelle avuksi. Hän ehdotti, että menisivät lainaamaan kansankirjastosta kirjoja. Niitä lukemalla saa varmasti kulumaan aikansa — siellä on niitä joka lajia ja laatua: romaaneita, seikkailukirjoja, runoteoksia — mitä vain. Nyt Simolla ei enää ollut ikävä. Kun läksyt oli luettu, otettiin muut kirjat käsille ja luettiin puoliyöhön asti, kunnes emäntä tuli toruen ja puhalsi lampun sammuksiin, mutta milloinkaan Simo nytkään ei laiminlyönyt ehtoosiunauksensa lukemista, vaikka siinä tällöin tavallisesti heiluivat punanahkojen tomahawkit ja rapisivat valkoisten metsästäjäin tarkasti ampumat rihlakuulat. Mutta joka talvi ja joka syksy, palattuaan joulu- ja kesälomaltaan kaupunkiin, hän kuljeskeli kuin unissaan pari ensimmäistä viikkoa. Koti-ikävä piti häntä lumoissaan. Se oli hänen säännöllinen uhrinsa kodille ja kotiseudulle; siitä hän ei päässyt ja se seurasi häntä vielä täysikäisenäkin. * * * * * Isäntäväkikin huomasi Simon levottoman ikävyyden hänen kotoa palattuaan, ja varsinkin huomasi sen talon tytär, tyttökoulua käyvä Naimi. Syödessä riitti siitä puheen ja ilon aihetta Naimille. Toiset eivät viitsineet ottaa siihen osaa, mutta Naimi oli sitä väsymättömämpi. Hänhän oli kaupunkilaislapsi, ja hänestä, joka itse oli vilkas ja notkea, oli hauskaa kiusoitella kömpelöitä maalaispoikia. — No, Simo, — puheli Naimi, veitikan karehtiessa suupielissä. — Vielä puuttuu parista viikosta joku päivä vai kuinka? Simo painoi päänsä lautasensa yli vastaamatta. Toiset hymähtelivät. — Älä viitsi! — koetti rouva estää Naimia, ja kääntyen Simon puoleen hän sanoi: — Älä välitä, Simo, Naimin turinoista, hänhän on semmoinen... — Mimmoinen, mimmoinen, mamma-kulta? — tiukkasi tyttö. — Semmoinen tuuliviiri ja suunsoittaja, joka puhuu mitä tuuli suuhun tuo. — Hyi mamma sinua! Etpäs sinä juuri kaunistele tytärtäsi. — Tuuliviiri sinä olet, — vahvisti ukko lautasensa takaa. — Siinä toinen hyväkäs! Mutta sinulta, Simo, kysyn nyt minä, että yhäkö sulla on mammaasi ikävä? — Ei minulla ole mammaa, — sanoi Simo jäykästi, nostamatta katsettaan. — Minulla on vain äiti. — Vai ei sinulla ole mammaa. Mutta nosta toki silmäsi taivasta päin ja minua päin, että näen, vuotavatko kyyneleet silmistäsi ikävästä saada nähdä äitiäsi... Voivoi sentään, mitä minä näen: yhden suuren kyyneleen. Pitäisi kirjoittaa mamma-äidille, että Simo potee raskasmielisyyttä... Etkös sinä ottaisi ja kirjoittaisi, Kalle. — En viitsi, — sanoi Kalle. — Mutta kirjoita sinä itse, koska sinulla on niin kova halu muutenkin lohduttaa Simoa. — No, kakarat, olkaa siivolla! — jorautti ukko. — Älkää alkako siinä nyt taas riidellä kesken syönnin. Kallella ja Naimilla oli hyvä halu näykkiä toisiaan. Kallea harmitti Naimin nenäkäs ja ylimielinen käytöstapa häntä itseään ja Simoa kohtaan ja ennen kaikkea se, että Naimi vain harvoin viime talvena oli tullut luistelemaan hänen kanssaan, vaikka hän usein oli kärttänyt Naimia mukaansa. Naimi oli kyllä ollut joka ilta siellä, mutta tavallisimmin ylempiluokkalaisten seurassa. Ja keväällä, kun jäät olivat lähteneet ja puistojen puut ruvenneet tekemään lehtisilmuja, Naimi iltaisin käveli milloin minkin yläluokkalaisen rinnalla ja vain aniharvoin hänen rinnallaan — ja nekin kerrat kuin armosta vain. — Riidellä! — sanoi Naimi. — Rakkautta tämä on minun ja Kallen välinen sananvaihto. — Peijakas, vai rakkautta. Naimi taputti ukkoa karvaiselle poskelle. — Älä suutu, pappa-kulta. Ukko hymyili leveästi. — Mikäs sinuun voi suuttua. Hupakko olet ja tuuliviiri. — Oikea tuuliviiri hän onkin, — sanoi Kalle. — Pieni tuulenhenkäys vain, ja kohta se kääntyy myötätuuleen. — Luuletkos, että aina käännyn myötätuuleen, — sanoi Naimi. — Ohoh, jos niikseen tulee, saatan minä kääntyä vastatuuleenkin, — vallankin jos tuulenhenkäys on epämiellyttävä. Vanhemmat nauroivat, ja ukko lausui Kallelle: — Älä lähde hänen kanssaan kilpasille. Se on sama kuin lähtisit tuulen kanssa kilvoittelemaan — helmat siinä vaan liehuvat ja jalat väsyvät. — Se on varma se, — sanoi Naimi pöydästä noustua. — Koetas ottaa kiinni, jos voit. Äiti katsoi paheksuvasti Naimia, joka nyrpisti vastaukseksi nenäänsä jatkaen: — Minä tiedän, että Kalle kävelisi rinnallani hyvin, hyvin mielellään. Ja ottaisi myös minut kiinni, jos vain voisi ja uskaltaisi. Eikös niin, Kalle? Kalle paiskasi kiukustuneena oven kiinni, vetäytyessään Simon kanssa omaan huoneeseensa, mutta oven takana helisi tytön iloinen nauru. Lukemisesta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään. Simo istui koti-ikävissään, Kalle murjotteli muuten vain, harmissaan tytölle. Isännän lähdettyä toimeensa issikkakuskipukilleen ja emännän asioilleen ei poikien huoneeseen kuulunut pitkään aikaan muuta kuin hiljaista lukemisen hyrinää viereisestä kamarista. Naimi siellä luki läksyjään. Kallea kismitti Naimin yliolkaisuus, mutta mitä enemmän hän kuunteli Naimin hyrinää, sitä nopeammin rupesi hänen mielensä sulamaan. Ja kun Naimi lopuksi paiskasi kirjansa pöydälle, niin että rasahti, niin rasahti sykähtäen myös Kallen sydämessä. Naimin kamarista alkoi nyt kuulua iloista laulunhyräilyä, ja hetken kuluttua Naimi ilmaantui kynnykselle. — Kas poikia, jotka istuvat totisina ja juhlallisina kuin kirkossa. Simo pysyi sanattomana. Kalle koetti olla vihaisen ja loukatun näköinen sanoessaan: — Me emme ole vielä lukeneet läksyjämme. — Mutta minä olen, — sanoi Naimi, ilkamoiden katsellen toisesta toiseen. — Simoa pukee tuommoinen äänettömyys, se tekee hänet niin viisaan ja miettivän näköiseksi. Simo murahti. — Sinäpäs muriset kuin karhu, — jatkoi kiusanhengetär. — Etkö sinä voi jättää minua rauhaan, — sanoi Simo karahtaen punaiseksi. — Herra varjelkoon! Sullapas taitaa olla lällä lähellä. Hän poistui eteiseen, jonne Kallen silmät pälyilivät levottomina ja odottavina. Naimi raotti ovea, hänellä oli kappa yllään ja vallaton nauru huulillaan. — Tule, Kalle, ja mennään yhdessä kävelemään. Jätetään Simo yksikseen. Minä en kestä nähdä ison pojan itkemistä. Kalle yritti panna vastaan, vaikka sydämessä lauloivatkin satakielet ja kaikki taivaan sulosäveliset piipittäjät. Hänellä oli läksyjen luku vielä kesken, sanoi hän, muuten hän kyllä olisi lähtenyt. — Minä en rupea itkemään, — sanoi tyttö ylpeästi. — Tulet jos tulet; uskallan minä lähteä yksinkin ja seuraa saan, kuinka paljon vain haluan. Ja Simo itkeköön minunkin puolestani. Hyvästi. Hän niiasi veikistellen painaessaan ovea lukkoon. Kalle heitti kirjansa pöydälle rynnäten eteiseen. — Odota, Naimi! — huusi hän. — Minä tulen... Simo hengähti helpotuksesta jäätyään yksin, omaan rauhaansa. Simo ei voinut saada päähänsä sitä, miksi Naimi oli hänen pahin ja oikeastaan ainoa kiusaajansa, Naimi, joka hänestä oli maailman kaunein tyttö: sellaiset suuret, loistavan ruskeat silmät ja ruskea palmikko, hyvyys koko olemuksessaan on sillä. Ja sittenkin saattaa hänen suunsa, joka on niin suloinen ja pieni, syytää ilmoille sanoja, jotka syvästi haavoittavat Simoa, melkein itkun rajoille ne häntä repelevät aivan kuin pistävät orjantappuran okaat. Niinkuin tapahtui esimerkiksi äsken ja niinkuin tapahtuu aina, milloin Naimi alkaa kiusantekonsa Simon ajatusten kierrellessä kodin vaiheilla. Sinne ne nytkin painuvat uudelleen, vastustamattomasti ne vievät Simon mukanaan heti, kun hän vain saa sielunsilmiinsä äidin kuvan. Silloin haihtui hänen mielestään kaikki muu, vain koti ja kotiseutu eli hänessä, haihtui Naimikin olemattomiin. Hänellä ei tällöin ollut Naimia, oli vain äiti. Mutta ne olivat kumpikin sentään rakkaita ja kauniita kuvia hänelle. Sen Simo tunsi joka kerta, kun katseli Naimia ja muisteli äitiä. Mutta joka kerta kun Naimi ivaili ja härnäili häntä, tapahtui niin, että äidin kuva kasvoi Simon sydämessä kaikkivaltiaaksi työntäen Naimin sieltä pois, ja niin hävisi Naimi taas näkymättömiin. Simo kummasteli tätä sydämessään vallitsevaa kaksintaistelua pääsemättä selville sen syistä. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että nuo molemmat rakkaat olennot asuisivat hänen sydämessään sovussa, viihtyen siellä yhtaikaakin. Yhtaikaa ja yhtämittaisesti. — Sitä Simo halusi. Mutta eipäs vain. Joskus ne tosin saattoivat olla siellä yhtaikaa, jopa useita viikkojakin, mutta heti kun Naimi aloitti julman leikkinsä, oli Naimi ikäänkuin pyyhkäisty sieltä näkymättömiin, ja siellä vallitsi yksinään vain äiti. * * * * * Simo oli yksikseeneläjä. Hänen luonaan ei käynyt keitään koulutovereita eikä hän käynyt toisten poikien luona. Sillä tavalla hän kasvoi jossain suhteessa vinoon. Hänestä tuli epäilevä, umpimielinen olento. Hän epäili kaikkia, yksinpä opettajiaankin. Opettajat muka antoivat hänelle huonompia numeroita kuin muille, vaikka hän uskoi osaavansa yhtä hyvin kuin muutkin. Ne opettajat taas, jotka antoivat hänelle hyviä numeroita, olivat Simosta kunnioitettavia. VI. HIRMUTYÖ. Simon kotikulmalla tehtiin erään syyskuun vaiheilla hirmutyö, joka saattoi rauhallisen paikkakunnan asukkaat kauhun valtaan, ja sitä mukaa kuin se tuli tiedoksi laajemmaltikin, tunsivat ihmiset vilunväreitä selkäpiissään. * * * * * ... Kurkineva, sen Anttonin appiukko, oli murhattu. Pääkallo isketty kirveellä mäsäksi, äijän omalla kirveellä, jota hän aina käytti mukanaan riihenlämmitysaikana. Äijän huolena oli ollut niinkuin aina ennenkin riihenlämmitys, ja hän oli mennyt, syötyään ehtoollista perheensä parissa, takaisin riiheen, jossa hänellä oli tapana nukkuakin lämmitysaikana... Ukolla tiedettiin olleen rahoja, joita hän aina säilytti matkassaan. Yksinpä silloinkin, kun hän oli riihenlämmitystoimessa, hän käytti niitä mukanaan työnnettyinä mekkonsa ja rintansa väliin vyöhihnan yläpuolelle: siinä ne roikkuivat kaulasta pienessä lujassa pussissa, ja se oli hänen rahansäilytyspaikkansa. Niin kertoi hänen tyttärensä kuulustelussa... Kyseessä on nähtävästi ryöstömurha, sillä kun tytär miehensä Anttonin kehoituksesta oli käynyt hakemassa isäänsä suurukselle, ei tällä, niinkuin myöhemmin todettiin, ollut jäljellä kristuksenkillinkiäkään... Kuka on rikokseen syypää, sitä ei vielä tiedetä... Onko se tehty jo illalla, yöllä vai aamuvarahilla, sitäkään ei tiedetä... Mutta joka tapauksessa on sen tehnyt henkilö, joka tiesi äijällä olevan rahoja ja joka myös tunsi hänen tapansa. Ukko on murhattu nähtävästi istuvassa asennossa. Riihi näet on kiukaan kohdalla niin matala, että kirvestä ei ole voitu muuten kohottaa sellaiseen valtavaan lyöntiin, että ukko kaiken todennäköisyyden mukaan todettiin poliisikuulustelussa kuolleen yhdestä ainoasta iskusta... Ukko lienee istunut matalalla makuulavitsallaan kiukaan pesän edessä selin oveen, kun hänen oman kirveensä kamara on hirvittävällä voimalla paiskautunut kalloon murskaten päälaen, takaraivon ja otsaluut sirpaleiksi, aivojen ja verimöykkyjen riekaleina singahdellessa riihen maalattialle. Tappavan petkeleen kajahtaessa pääkuoreen ukko on ollut joko laskemassa rahojaan pesän edessä tai syyttämässä kekäleellä piippuaan, joka löydettiin hänen vierestään veren ja aivonsirpaleiden seasta. Minkäänlaisia taistelun jälkiä riihessä ei ole havaittu. Ukko makasi suullaan permannolla. Onko murhaaja hiipinyt riiheen salaa vai onko hän ensin kaikessa rauhassa pakissut äijän kanssa ja sitten tämän kumartuessa ottamaan tulta piippuunsa salamannopeasti tarttunut kirveeseen? Nämä ovat kysymyksiä, joihin vain murhattu osaisi vastata, mutta toistaiseksi eivät ainakaan elävät ihmiset. Rikos on näin ollen salaperäisyyden verhoomana, mutta toivottavasti ja varmaankin se kerran paljastuu, kun sitä aletaan tutkia oikeudessa. Epäluulot kyllä kohdistuvat jo nytkin erääseen vissiin henkilöön, jonka nimeä ei vielä tahdota mainita, koska ei haluta häiritä ennenaikaisilla maininnoilla viranomaisten työskentelyä rikoksen selvittämisessä. Oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ei ole vielä, tätä kirjoittaessamme, ehditty toimittaa. Kenties sekin tuo jonkinlaista valaistusta tähän kaameaan rikokseen... * * * * * Sellainen oli uutinen, jonka kortteeritalon isäntä luki sunnuntaipäivän sanomalehdestä kirkkaana syyskuun aamuna. Luettuaan uutisen ukko ampaisi keinutuolistaan poikien huoneeseen, jotka vielä nukkuivat, osoitti sormellaan uutista ja jäi silmälasiensa yli tuijottamaan. — Sinä tietysti tunnet Kurkinevan väen? — sanoi ukko Simolle. Tunsihan Simo sen, niinkuin naapuritalon torpanväet yleensä ovat tunnettavissa. Hyviä, työteliäitä ihmisiä ovat. Muuta ei Simo voinut heistä sanoa. — Kuka mahtaa olla se, johon epäluulot ovat kohdistuneet? — arveli ukko edelleen. Sitä Simo itsekin arvaili eikä voinut päätyä arvailuissaan kehenkään muuhun henkilöön kuin Heikuran Jussiin. Simo muisteli kirkonpaloa varhaisimman lapsuutensa päiviltä ja sitä kammoa, jonka Jussi jo silloin oli herättänyt hänen mielessään raaoilla, jumalattomilla puheillaan. Hän muisti vielä kuin eilisen päivän sen synkän elokuisen ukkosehtoon, kun he olivat kaikin pirtissä äidin lyykähtäessä istumaan sängyn laidalle ja Jussi lateli ruokottomuuksia salamasta ja ulkona raivoavasta jumalanilmasta, piian ja koko talonväen säikähdyksestä. Ulkona jyrisi kammottava ukkonen, puut ryskivät ja kiemurtelivat luokkina, kaameat salamanlyönnit olivat yhtämittaisia valaisten luonnon ja pirtin, jossa talonväki istui totisena ja äänetönnä. Ainoastaan Jussi maata rötkötti penkillä piippuaan ladaten, ja kun tavallista kirkkaampi salama valaisi pirtin, kohotti hän laiskasti piippuaan salamaa kohden sanoen: »Tuikkaas tulta tohonki, Jumala!» — Vain Heikuran Jussi voi kotikulman miehistä olla mahdollinen epäilty henkilö, hän saattaa olla yhtä raaka teoissaan kuin sanoissaankin — näin päätteli Simo mielessään. Emäntä ja Naimi tulivat sisälle. He olivat jo lukeneet uutisen. — Se on hirveätä, — sanoi Naimi. Simo katsahti kiitollisena häneen. Nyt he taas, äiti ja Naimi, olivat yhtaikaa hänen sydämessään, vaikka Simo juuri äsken oli muistoissaan elänyt kotona ja eli vieläkin. — On turhaa arvailla syyllistä, kun ei tunne paikkakuntalaisia, — sanoi ukko äskeisten sanojensa päätökseksi. — Vai kuinka, Simo, koska et sinäkään paikkakuntalaisena osaa hiiskua siitä sanaakaan. Ukon silmät paloivat uteliaisuudesta. Toistenkin katseet riippuivat Simossa, mutta hän oli arka, ja siksi hänen oli helppo hillitä kielensä laulamasta ilmoille arvelujaan. Ja myöhemmin hän oli onnellinen siitä, ettei tullut puhutuksi tyhmyyksiä. Ei sittenkään, vaikka Naimikin pyysi hymyillen häntä valistamaan heitä tässä uteliaassa odotuksessa, Simo tehnyt muuta kuin punastui. — Ei sitten auta muu kuin odottaa Melkkilän lautamiestä, joka viikolla saapuu kaupunkiin syysmarkkinoille, — lausui ukko. — Häneltä saataneen kuulla lisää tästä konnantyöstä. Heidän istuutuessaan suurukselle marmatti ukko: — Taitaa olla vaikea teidän, tulevien pappien, saada nisunjyviä itämään tuommoisten paatuneitten murhamiesten pellossa. Mahtaa semmoinen tehtävä olla ylivoimainen pystyvimmillekin kylväjille hehee — — — Emäntä ja Naimi eivät yhtyneet ukon pilaan. — Ei saa pilkata Jumalaa, — kielsi emäntä vakavasti. Ukko kohotti ärtyneenä päätään. — Kun puhun noista tulevista papeista, jotka syövät tuossa meidän kanssamme sanaa sanomatta, pilkkaanko minä silloin Jumalaa? Häh? — Ei saa pilkata ihmisiä sen paremmin kuin Jumalaakaan, — virkkoi Naimi yhtäkkiä kesken kaiken. Pojat vilkaisivat ihmeissään häneen. He vainusivat hänenkin sanoissaan — niinkuin tavallisesti — piilevän kiusantekoa ja härnäämisen halua heitä kohtaan, mutta niitä niissä ei ollut tällä kertaa. Hän oli aivan tosissaan lausunut sanansa. Siltä ainakin näytti ja tuntui poikien, varsinkin Simon, mielestä, joka samalla muisti äitinsä usein sanoneen hänelle melkein samat sanat: »Ei saa pilkata Jumalaa eikä ihmisiä» tai: »Jumala pudottaa kuuman kiven päällesi, jos pilkkaat häntä.» — Mistä ihmeestä nuo sanat olivat tipahtaneet Naimin huulille? Simon sydämessä hikahti lämmin aalto, ja sen harjalla purjehtivat äiti ja Naimi täydessä rakkaudessa. Naimin sanat estivät kiusallisen tilanteen jatkumisen. Pojat hymähtelivät tyytyväisinä, emäntä hymyili, mutta Naimi pysyi totisena katsoen tiukasti isäänsä. Ukko purskahti nauruun. — Se oli nasevasti sanottu, Naimi, — virkkoi hän vihdoin hihittäen. — Sinäpäs katsot ankarasti ja peloittavasti kuin mikäkin totinen jumala. Ei helkkarissa — onko tämäkin taas jumalanpilkkaa? Hän kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä nyökäytti hymyillen. — Olipas onni, että voitiin hyvissä ajoin lopettaa ateriointi, — sanoi ukko, kun he heti tämän jälkeen nousivat pöydästä. — Ties mitä pilkkaa vielä olisi tullut lörpötellyksi. Hän läksi kiskotellen talliin, ja pojat kuulivat, hänen palattuaan keittiöön ja vetäessään ajurin kappaa ylleen, hänen pärpättävän emännälleen, että ei suinkaan se mahda olla jumalan pilkkaa ja syntiä, jos hän nyt menee ja istuu kuskipukilleen keskellä sunnuntaipäivää. * * * * * Pojat selailivat läksykirjojaan haluttoman ja ikävystyneen näköisinä. Simon ajatukset pyörivät Kurkinevassa, kotona ja Naimissa. Kalle taas käveli lattialla kirja kädessä siihen kuitenkaan vilkaisematta; enimmäkseen hän salaa vilkuili Simoa, joka istui pöydän ääressä kyynäräisillään katsellen syksyn punertamia vaahteran lehtiä puutarhassa akkunan alla. Keittiössä emäntä ja Naimi pesivät astioita, sieltä kuului hiljaista kilinää ja kilahtelua. Hetken kuluttua saivat työnsä valmiiksi, ja kuuluivat heti sen jälkeen lähtevän kaupungille, tai kirkkoon. Kalle tuiskahti vihaisesti. Simo kääntyi päin suu auki, ikäänkuin odottaisi jotain tai aikoisi sanoa jotain. — No? — kysyi Kalle jatkaen kävelyään. — Mitä? — Mitä? Sinähän aioit sanoa jotain. — En minä, luulin sinulla olevan sanottavaa. — Ei minulla ole mitään, mutta sinulla näkyy olevan. Sano pois vaan. Simo hymyili onnellisena. — Ymmärrätkös sinä, Kalle, sitä, että Naimi ei ole ollut tänä syksynä niin pilkkaavainen kuin aikaisemmin. Tänäänkin hän asettui meidän puolellemme. — Ymmärrän. Simo seurasi suurin silmin Kallen edestakaista kävelyä. — Sanos se minullekin, — pyysi hän melkein kuiskaamalla. Kalle paiskasi kirjansa pöydälle. — Etkös sinä sitten ymmärrä sitä, Naimia, ja hänen metkujaan. Simoa loukkasi Kallen puhetapa: Naimia ja hänen metkujaan! Hän karahti kiukunpunaiseksi kasvoiltaan. — Älä puhu tuolla lailla tai... — ... tai sinä rupeat itkeä tillittämään hahhah... Vahinko, ettei Naimi ole näkemässä, hihii... Simo hyppäsi Kallen kaulukseen, ja kamarissa alkoi nyt ankara kauluspaini. Siinä temmellyksessä kirjat lentelivät lattialle, pöytä ja tuolit kolisivat, kunnes hiljainen ja ujo Simo sai Kallen lopulta vyörytetyksi sänkyyn istuen itse tämän selkään. Molemmat pojat puuskuivat ja läähättivät. — Mitäkö näkemässä? Sano! Tätäkö Naimin pitäisi olla näkemässä? — Sinä olet hassu, — sanoi Kalle kömpiessään sängystä Simon hellitettyä otteensa. — Hassu ja rakastunut olet. Simo katsoi kysyvästi häneen. — Etkös sinä vieläkään ymmärrä? — sanoi Kalle korjatessaan kravattiaan peilin edessä. — Puhu selvemmin... — No, Naimi on rakastunut sinuun. Sen olen huomannut jo aikoja sitten, vaikken ole tullut sanoneeksi sitä sinulle. Luulin sinun käsittävän semmoiset asiat sanomattakin. — Sinä se hassu olet, — keskeytti Simo kiihkeästi. — Ei, kyllä se olet sinä. Ja myöskin rakastunut olet, rakastunut juuri Naimiin. Minä ymmärrän nämä tämmöiset asiat, — vaikka äsken jouduinkin häviölle, mutta sinä karasitkin kuin nuoli kaulukseeni. Rakkaus — se sellaisia voimia antaa, niinkuin olet lukenut romaaneista sinäkin. Simo oli ymmällä mielin. Taisi Kalle puhua sittenkin totta. Ainakin hänen sydämessään oli outo, levoton tunne Naimia kohtaan. Miten sitten Naimin? — Ei tapella enää. Kättä päälle. Kalle naurahti. — Täss' on käsi, joka ei vapise. — Lähdetään kävelylle, — ehdotti Kalle. — Äskeisen nurjuuttamisen jälkeen tekee raikas ilma hyvää, niinkuin voimistelunopettaja paasaa. — Lähdetään vaan, mutta odotas ensin silmänräpäys. Täytyy vähän siistiä. Hän korjaili peilin edessä — niinkuin Kalle äsken — kravattinsa oikeaan asentoon ja harjasi tukkansa. — No nyt sinä olet oikea sulhasmies, — arvosteli Kalle. — Ole vait. Sinä olet sittenkin hassu. — No olen, kun sanot, ja rakastunut myös olen. Simo katsoi epäluuloisesti häneen. Kalle nauroi. — Ei, älä pelkää, että se on Naimi. Se on vallan toista maata, hiljainen ja ujo — melkein kuin sinä. Heidän päästyään portista kadulle Kalle kertoi, että se hänen tyttönsä — tyttökoululainen hänkin muuten — on oikeastaan hänen ensimmäinen rakkautensa. Hän oli kyllä Naimiakin ajatellut aikoinaan, mutta tullut sitten huomaamaan, ettei Naimi ollut hänelle sovelias, — Naimi näet oli liian villi ja iloinen hänelle, joka piti vain hiljaisista ja vakavista — ja heti tämän havainnon tehtyään hän oli sydämessään tuntenut, ettei hän rakastanutkaan Naimia. Simo pitäköön hänet hyvänään. Kallen mielestä Simo ja Naimi vastakohdillaan täydentävät toisiaan — romaaneissahan vakuutetaan vastakohtien tekevän niin —, joten kaikista merkeistä päättäen Naimista ja Simosta tulisi onnellinen pari samoinkuin hänestä ja hänen tytöstään, joka hänelle on ensimmäinen ja viimeinen rakkaus — jos Jumala suo sen, lopetti Kalle. Simon mielestä tuo oli kauniisti kerrottu. Kumpikin omissa lemmenunelmissaan he rinnakkain kulkivat katuja ja saapuivat kirkkopuistoon tuomiokirkkoa vastapäätä. He istuutuivat penkille kasvot kirkkoa kohden. Vilpoinen tuuli puhalteli; pudonneet lehdet kahisivat kulkijain jaloissa, ja nurmen nukat näyttivät vielä viimeisiä ihanuuksiaan, melkein hehkuvan vihreitä värejään, mutta vaikka syksy teki tuloaan, oli poikien sydämissä suvi. Simo katseli kirkkoa. Mistä johtuu — ajatteli hän —, että vaikka en nyt istukaan kirkossa vaan täällä ulkona puiston penkillä, kuitenkin tuntuu, ikäänkuin istuisin jumalanpalvelusta kuulemassa. Sisässäni soi ja veisaa, niinkuin heleät urut soittaisivat ja joku puhuisi suloisesti, lohduttaisi... Ikäänkuin lempeän, riemuitsevan jumalanpalveluksen huminan Simo tunsi kumpuilevan syvältä sydämestään ja pyrkivän sanoina ja sävelinä huulille. Hän ihmetteli tätä mielentilaansa. Kalle kai tunsi samaa. Hän kysyi Kallelta. Kalle ei osannut vastata, hän ei sellaista tuntenut. — Mutta, — lisäsi hän miettivästi, — sinä olet varmasti ensikertaa rakastunut. — Niin olenkin, — tunnusti Simo. — Mutta niinhän sinäkin kerroit olevasi? — Niin, minun pitäisi olla, — sanoi Kalle hieman kateellisesti. — Mutta en sittenkään kuule semmoista, mitä sinä kuulet. Minä kuulen aivan toista. — Mitäs sinä sitten kuulet? — Kuulen vain maallista lemmensoittoa rinnastani, mutta ei sillä ole mitään tekemistä jumalanpalveluksen kanssa. Kirkkokansaa alkoi tulvia temppelistä. — Etköhän sinä sentään tunne kuulevasi väärin? — jatkoi Kalle epäillen. Simo ei vastannut. Häntä harmitti, että oli ollenkaan tullut paljastaneeksi itseään. Mutta hän oli siitä varma, että hän oli tuntenut kuulevansa lempeän jumalanpalveluksen huminan sydämessään ja oli tuntevinaan vieläkin. — Katso, tuolla hän tulee, — sanoi Kalle havahduttaen hänet tönäisemällä häntä kylkeen. Emäntä ja Naimi astelivat siellä muun kirkkoväen mukana. Tultuaan käytävää pitkin poikien kohdalle he pysähtyivät istuutuen samalle penkille huoahtamaan. Emäntä lähti hetken kuluttua kotiin varoittaen nuoria tulemaan ajoissa päiväkahville. Kalle puheli luontevasti Naimin kanssa. Simo istui mykkänä ihmetellen ja kadehtien Kallen mukautuvaa suulautta. Simosta tuntui, että Naimi odotti hänenkin ottavan keskusteluun osaa, mutta kun hän yritti työntää sanan ilmoille, se ei päässytkään huulien raosta, se ikäänkuin takertui jo kurkkuun, jota kuivi omituisesti. Vaikka hän aavisti Naimin odottavan ja hänen pitävän sanoa jotain oikein herttaista ja mukavaa, ei hän kuitenkaan saanut puserretuksi hampaittensa välistä muuta kuin joitakin typeryyksiä, joille hän itse heti kiukutteli Naimin nauraessa väkinäisesti. Oli hyvä, että mukana oli Kalle, joka piti huolen keskustelusta. Mutta äkkiä Kallekin nousi penkiltä. — Minun täytyy nyt mennä. Koetan ehtiä päiväkahville. Porthanin puistossa kävelevää koulutyttöä kohden suuntautuivat Kallen askelet. Päästyään tytön kohdalle, joka näkyi odottaneen häntä, hän lähti tämän rinnalla vilkkaasti puhellen kävelemään Uudenmaankatua ylös, nähtävästi Kupittaalle. Naimi oli katsellut suurin silmin. — No niin. Emmekös mekin jo lähde? Simo sävähti epämieluisasti Naimin tylyä äänensävyä, mutta totteli sentään, varsinkin kun sanat tällä hetkellä olivat kuivuneet kurkkuun. He kulkivat vaiteliaina. Kirkkosillalla Naimi kääntyi katsomaan taakseen Uudenmaankadulle, jonka mäen päällä Kalle ja se tyttö jatkoivat kulkuaan. — Kallella taitaakin olla heili. Simo kääntyi Naimin sanat kuultuaan hänen puoleensa. Naimin äänessä ei enää ollut ivaa, se oli iloinen, ja se hiveli Simon korvia kuin ihana soitto. Nyt avautui Simonkin suu sen verran, että hän osasi puhella välttävästi. — Anna anteeksi kömpelyyteni ja ujouteni, — sai hän sanotuksi heidän pyörtäessään portista pihalle. Naimin sanat hyväilivät Simoa hänen sanoessaan: — Ne ovat autettavissa ja silitettävissä, kummatkin. Heidän tultuaan eteiseen Naimi kääntyi silmästä silmään Simoon kuiskaten puoliavoimien huultensa välistä: — Sinä olet kultainen poika, sittenkin... Simon päätä huimasi. Ensikerran elämässään hän oli joutunut näin läheltä katsomaan nuorta, kaunista tyttöä kasvoista kasvoihin, ja päällepäätteeksi tyttöä, jota hän rakasti. Hän koetti tavoittaa tyttöä, mutta samassa tämä avasi oven keittiöön livahtaen sinne, ja vain hänen iloinen naurunsa helisi Simon korviin. * * * * * Isä saapuikin syysmarkkinoille, ja kortteeritalon isäntä otti hänet heti kuulusteltavakseen. — Paikalla pidetyn poliisikuulustelun nojalla ei ole saatu selville juuri sen valaisevampaa, kuin mitä siitä on ollut lehdessä. — Jos lautamies kertoisi tarkemmin tuosta poliisikuulustelusta, — sanoi isäntä. Melkkilä karisti kurkkuaan. — Miksen, hm. Asia on sillä lailla, että kun ukkoa ei alkanut kuulua suuruksellekaan, tytär tuli levottomaksi ja kehoitti miestään menemään katsomaan, olisiko ukolle tullut jokin vahinko tai muu sellainen. — »Mene itse», oli tällöin mies sanonut. — No tytär menee, ja siellä kiukaan vieressä makaa äijä pääkallo murskana. — Kukas on, se johon epäluulot ovat kohdistuneet? — kiirehti isäntä kysymään. — Anttoni, Kurkinevan vävy ja sen tyttären mies. — Anttoniko! — huudahtaa Simo. — Ja minä kun luulin, että se olisi — Hän menee yhtäkkiä hämilleen huomatessaan kaikkien katseiden kiinnittyvän häneen. — Kuka? — tutkaisee isä. Simo säikähtää isän vakavaa katsetta eikä uskalla jatkaa. — No niin, Simo, parempi on, ettet puhele ajattelemattomia, — sanoo isä. — Poliisikuulustelussa on tullut ilmoille seikkoja, jotka tavallaan johtavat epäluulot Anttoniin. Kurkinevan ukko ja Anttoni olivat eläneet kränäväleissä. Anttoni nähkääs olisi mielellään ollut isäntä torpassa, mutta äijäpäs ei suostunut siihen. Piti komennon omissa känsäisissä käsissään. — Mutta nuo ovat mielestäni perin löyhiä epäluulon perusteita siihen hirmutekoon, johon häntä epäillään syylliseksi, — tuumii isäntä. — Malttakaa, malttakaa, kun kerron lisää. Illan ja aamun välillä, joiden kuluessa rikos tehtiin, oli Anttoni ollut kotoa poissa, niinkuin on saatu selville. Hän ei kielläkään sitä, mutta sanoo vasta aamuhämärissä lähteneensä ulos. — Tuo jo kuulostaa joltakin, — arvelee isäntä. — Anttonin vaimo taas, kysyttäessä, sanoo nukkuneensa sinä yönä niin sikeästi, ettei ollut kuullut, että Anttoni olisi ollut ulkona laisinkaan, jollei hän olisi nähnyt miehensä palaavan metsästä luodikko olalla. Simo heristää korviaan, ja jokin epämieluisa muisto on nousemassa hänen mieleensä. — Oliko Anttoni ollut linnustamassa? — Oli, ainakin väitti olleensa. Sanoo vähää ennen päivännousua, kun metsot ja teeret kokoontuvat riihen ja metsän väliselle kaurapellolle syömään, lähteneensä niitä kaahittelemaan, mutta palanneensa tyhjin käsin, niinkuin tavallisesti — hän onkin muuten aina valitellut sitä, ettei ole koskaan pystynyt appensa verroille linnustamisessa. Simon muistin komeroista sukeltaa nyt esille heinänaikainen krapu- ja sorsastusretki joitakin vuosia sitten. Kuva kirkastuu, ja hän muistaa sen nyt yhtäkkiä selvästi: karkean kirotulvan ladon takaa ja sitten Anttonin hurjistuneen muodon ladon ovella... — Muuten on Anttoni tunnettu kulmakunnalla siivoksi ja tasaiseksi mieheksi, — jatkaa isä. — Ja siksi ei tositeossa uskotakaan häntä syylliseksi, vaikka hän toistaiseksi onkin pidätetty. — Ei Anttoni ole siivo ja tasainen mies, — sanoo Simo jäykästi. Toiset katsahtavat kummastuneina häneen. — Mistäs sinä tiedät, — sanoo isä ankarasti. — Ei pidä puhua asioista, joita ei ymmärrä. — Tiedän minä, — alkaa Simo, mutta peläten toisten nauravan, jos kertoisi, mitä tuona kesäyönä tapahtui ladossa ja joen liepeillä, vaikenee kesken. Naimi katselee Simoa ensin uteliaasti ja sitten, kun siitä ei tule sen valmiimpaa tälläkään kertaa, puolittain pilkallisesti, ja Simo painaa katseensa lattiaan. Hän ei halua tulla naurunalaiseksi. — Äkkipikainen Anttoni on kylläkin, — selittää isä. — Mutta häijyksi ja pahaksi ei häntä voida sanoa. * * * * * Jäätyään kahden kesken isän kanssa Simo kertoo, mitä silloin kesäyönä oli sattunut hänelle ja Matille. Isä tulee miettiväksi eikä hiisku pitkään toviin sanaakaan. — No? — kysyy Simo kärsimättömästi. — Älä ajattele tämmöisiä asioita. Ajattele vain läksyjäsi. Sinulla on neljäs luokka menossa, ja olet sanonut sitä vaikeammaksi kuin edellisiä. Sitten isä arvelee, että se silloinen Anttonin käytös voi olla yhtä hyvin metsästysintohimon kuin äkkipikaisuuden synnyttämä, ja että sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä, ei edes viittaavaa merkitystä tähän tekoon, josta nyt epäilykset ovat langenneet Anttoniin. — Ketä sinä ensin luulit epäiltävän? — kysyy isä hetken kuluttua, — Kerro minulle. — Teille minä sen kyllä sanon. Heikuran Jussia minä ajattelin. Isä pudistaa päätään. — Heikuran Jussia? — Niin, hän on puheissaan niin raaka, että voisi odottaa häneltä mitä tahansa. — Hän on ollut, mutta hän on muuttunut, tullut hiljaisemmaksi ja sopuisemmaksi. Ja tiedätkös mitä. Hän koettaa nyt kaikin voimin hillitä väkivaltaista luontoaan ja tämä johtuu vain siitä, — niinkuin Heikki on minulle kertonut salaisuutena —, että kansakoulunopettajan pikkuinen rouva kerran antoi Jussille terveellistä opetusta, ja lisäksi on hänellä kova akka, joka kuranssaa häntä. * * * * * Samojen syysmarkkinain aikana isä osti kellosepältä Simolle pienen hopeakuorisen Tobias-ankkurin. Simo tunsi jo olevansa aikamies. Olihan hänellä nyt kello niinkuin useimmilla toisillakin pojilla, ja kaiken lisäksi hän vielä ennen joulua pääsi ripillekin. Ensikerran elämässään hän tällöin sai maistaa viiniä, eikä se hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Naimi oli tullut Melkkilään seuraavana kesänä pariksi viikoksi. Äiti tuntui pitävän Naimista paljon. Samoin isä. Heitä viehätti hänen vilkkautensa. Simo muistaa tältä ajalta varsinkin ensimmäisen päivällisen Melkkilässä. Äiti ei olisi tahtonut tulla yhdessä syömään. — Minä passaan teitä, — oli äiti sanonut. — Ei sovi, — oli Naimi vastannut. — Antakaa minun passata sillä ehdolla, että täti tulee pöytään ja minä myöskin. Äiti tuli lopultakin pöytään. Pöydässä oli myös lusikat. Kun oli syöty patapaistit, Naimi alkoi korjata matalat lautaset, mutta silloin äiti säikähti: — Mitäs sinä nyt teet, Naimi? — Sen, miltä näyttää. Liemen tai makean sopan vuoro on kai nyt? — Rakas lapsi. Meillä ei ole syviä lautasia... — No ei haittaa mitään, — sanoi Naimi reippaasti, jättäen matalat lautaset korjaamatta. — Syödään sitten yhteisestä vadista. — Niin me ollaan aina ennenkin tehty, — sanoi isä nauraen. — Ei me osata olla niin laareja näissä ruokakomennoissa, että syviä lautasia. Äiti aikoi nousta pöydästä, noutaakseen kokkareliemen pakarista, mutta Naimi sanoi: — Kun minä nyt kerran olen emäntänä, niin täytän tehtäväni myöskin. Joka tapauksessa Naimi valloitti äidin ja isän suosion. Niin reipas ja vilkas hän oli, että äiti usein muisteli mielihyvällä hänen oleskeluaan Melkkilässä. * * * * * Entä Helvi, Simon entinen uskottu? Simo oli tavannut hänet kesä- ja joululomiensa aikoina, mutta oli tavallaan unohtanut hänet. Vain jonkin kerran he olivat puhelleet keskenään Simon tulevasta toimesta ja yhteisistä muistelmistaan. Kun Helvi sinä kesänä, jolloin Naimi oli ollut Melkkilässä, aloitti puheen Simon papillisesta urasta, Simo keskeytti hänet jyrkästi: — Älä viitsi. Helvi katsoi kummastuneena häneen. — Sinä olet muuttunut. — Entäpä sitten? — Sinä olet rakastunut, Simo. — Vai niin, kehenkä sitten? — Siihen Naimiin. Simo sanoi, tylymmällä äänellä kuin olisi tahtonut: — Mitäs se muille kuuluu? Vai koskeeko se sinuun? Simon mieleen oli yhtäkkiä johtunut, lausuessaan nuo sanat Helville, se likainen juttu, jonka Kalle kerran yöllä vuosia sitten oli hänelle kertonut. Mistä se nyt tunkikaan hänen muistiinsa. Hän häpesi sanojaan katuen niitä heti, kun oli ne lausunut. — Ei suinkaan, omapa on asiasi, — sanoi Helvi ääni värähtäen ja poistui. Simon teki mieli lähteä hänen jälkeensä ja sanoa, ettei ollut tarkoittanut pahaa ja loukkaavaa, mutta hidasverisyytensä esti hänet panemasta aikomustaan täytäntöön. VII. UUSIA ELÄMYKSIÄ. 1. Keväällä Naimi jätti Simonkin ruveten kävelemään toisten poikien kanssa, milloin minkin. Simosta tuli nyt Kallen kohtalotoveri, mutta tämä seikka ei erikoisemmin surettanut häntä, enemmän kuin se oli surettanut Kallea tämän osalle aikoinaan langenneena. Simo oli tullut huomaamaan, ettei Naimi sopinut hänelle sen paremmin kuin oli sopinut Kallellekaan. Hänestä Naimi oli liian vilkas, villi, vaihtelevainen — samat viat ja virheet oli Kallekin luetellut Naimin syyksi. Simo ei silloin ollut uskonut. Nyt hän uskoi, kun kevät oli tullut ja vieroittanut Naimin hänen rinnaltaan toisten, kehittyneempien poikien rinnalle. Simo ei enää ajatellut äitiä ja Naimia yhdessä viihtyväksi sydämessään. Siitä ei nyt tullut mitään, vaikka joskus yrittikin. Ja tästä selvemmin kuin mistään muusta Simo oli tuntevinaan, että Naimi ei voinut olla se oikea, se hänelle määrätty. Myöskin se seikka, että hän saattoi puhella Naimille hämilleen menemättä ja vastailla Naimin pilkkapuheisiin vapaasti ja huolettomasti, tuntematta sydämessään semmoista hellyyden värähtelyä kuin aikaisemmin, vahvisti häntä tässä käsityksessään. Mutta se etu ja hyvä puoli hänelle oli koitunut seurustelustaan Naimin kanssa, että hän oli oppinut välttävän seurustelutaidon, ja sitä hän nyt rupesi sovelluttamaan toisiin tyttöihin. Näihin aikoihin heräsivät myös hänen miehiset vaistonsa. Verenviettelys kohisi ensimmäisiä kertoja hänen sydämessään ja hermoissaan. Luonnollisesti Naimi havaitsi Simon loitonneen hänestä, hänhän itse sen oli aiheuttanutkin, ja joskus hän ei voinut olla sanomatta leikillään Simolle: — No sinäpäs olet kaikkiruokainen tyttöihin nähden. — Vai niin. Käykö kateeksesi? — sanoi Simo ja ihmetteli itsekseen, ettei sydämessä edes koskenut. — Ei ollenkaan. Pidä vain lystiä uusien heilojesi kanssa. Suon sen onnen kernaasti sinulle. — Kiitos jalomielisyydestäsi. — Se on oikeata peliä se, — oli ukon tapana tarttua puheeseen. — Sana sanasta, kaksi parhaasta. Sinä, Simo, olet oppinut penteleen nasevasanaiseksi. — Se on vain minun, hänen opettajansa ansio, — sanoi Naimi. — On kai siinä minullakin jotain ansiota, ainakin niin paljon, että olen ollut altis, hyvä oppilas. — Se sinä olet ollut, mutta lähde nyt joskus minunkin kanssani vielä ulos. — En, kiitos. — Sinä olet kiittämätön oppilas. — Sinä voisit jättää minut yksin keskelle katua, kun joku mieluisempi poika tarjoutuisi seuraasi. Naimi purskahti nauramaan, iloisesti, vilpittömästi, johon toistenkin oli pakko yhtyä. — Älä, oletpa ovelampi kuin luulinkaan. — Sekin ansio johtuu vain opetustavastasi. — Kiitos tunnustuksestasi. On niin hauskaa ja sydäntälämmittävää vanhasta opettajasta kuulla moisia tunnustuksia. Niin, niin, minä olin hyvä opettaja, vaikka ma sen itse sanon. — Ja minä hyvä oppilas. Kalle vilkaisi pahankurisesti Naimia. — Mutta mikä sopii miehille, niinkuin Simolle ja minulle esimerkiksi, se ei sovi naisille, niinkuin esimerkiksi sinulle ja toisille sinun laisillesi huithaperitytöille. Naimi muikisti suutaan. — Ja mikä se on, joka ei sovellu naisille. — Se, että lentää pojasta poikaan... Naisen pitää olla uskollinen yhdelle... Niin että pidä sinäkin, Naimi, vain tuosta Simosta, niin voit joskus olla papin rouvana. — Se on vanhantestamentin mukaista lörpöttelyä, joka sopii hyvin teille kummallekin tulevina pastoreina. Se puhe pukee teitä niin oikein, että ei jaksa edes suuttua teille, te yksinkertaiset. — Joka tapauksessa on totuus tämä: parempi on naida kuin palaa, — sanoi Simo hymyillen. — Pirhana, — sanoi ukko. — Tepäs olette jo täysiä kirjanoppineita. — Mutta vain fariseuksia, — virkkoi Naimi. — Puhuvat toista, tekevät toista, aivan kuin oikeat, valmiit papitkin. Emäntä koetti hillitä Naimin sanatulvaa, mutta turhaan. — Minusta on samantekevää, kehenkä minä palan, — jatkoi Naimi. — Pappeihin vai pippeihin, yhtä lystiä, kun vain tuo on todellista palamista, rakkautta. — Lapsi-kulta, mitä sinä puhelet! — torui emäntä. — Mitä! — tuumi ukko rauhallisesti. — Sitä, mitä tuuli tuo keväisin tyttölasten korviin. Kai sinäkin, muoriseni, muistat vielä ne menneet keväiset ajat? — Niin noh, niin noh... — Siinäpäs se... Antaa nuorten elää kevätaikojaan. Ja katsellaan me vanhat vain syrjästä, ettei mitään sopimattomuuksia satu tapahtumaan. — Sinä olet sentään ymmärtäväinen pappa, — kiitti Naimi. — Kyllä äitisikin on yhtä ymmärtäväinen, jos hän vain tahtoo. — Tahdonhan minä, — sanoi emäntä silitellen Naimin hiuksia. — Mutta sinä et saa olla liian raisu ja vallaton. Hänen katseensa lepäsi tutkivana tyttäressä, joka oli puhkeamaisillaan immeksi. Hänestä Naimin ulkonainen olemus vartaloineen ja koko ruumiineen oli kehittynyt odottamattoman nopeasti. Silmistä tuiskahteli jo heräävän naisen — ei enää tytön — odotus ja ihmettely, ja rinnat pingoittuneina hän tähyili maailmaan katseessa vaatimus, joka saattoi äidin huolestuneeksi. Hän aavisti sitäpaitsi vaistolla, joka huolehtiville äideille on niin luontainen, pian menettävänsä määräämis- ja ohjausvaltansa tyttäreensä — jos hänellä koskaan sitä oli ollutkaan muuten kuin mielikuvituksessaan. * * * * * Senvuoksi että Naimi oli hylännyt Simon, tämä ikäänkuin kostoksi alkoi seurustella toisten tyttöjen, hänelle mieluisten, kanssa. Ja siten menetellessään Simo vähitellen uskoi unohtavansa Naimin ja kostoajatuksensa niin tyystin, että hän vuoronperään rakastui toisiin tyttöihin, milloin mihinkin, mutta näitä hän aristeli asuttaa sydämeensä yhdessä äidin kanssa, joka ei hänkään tuntunut enää viihtyvän siellä. Ja jos äiti joskus vielä kävikin Simon sydämessä, se kyykötti siellä jossain salaisimmassa sopukassa avuttomana ja surullisena, Simon oikein aavistamatta, miksi äitikin oli hylkäämäisillään hänet sydämineen ja ajatuksineen. 2. Naimi oli herättänyt Simon miehiset vaistot, ja niitä oli omiaan kiihottamaan seurustelu senjälkeisten tyttöjen kanssa. He ikäänkuin ruokkivat näitä vaistoja, tietämättään tai edes aavistamattakaan siitä mitään. He olivat viattomia rakkaudessaan, ja niin oli Simokin. Jollei hän olisi rakastanut puhtaasti ja haavemielisesti, olisivat hänen vaistonsa luultavasti jo nyt riistäytyneet valloilleen, koska hänellä sittenkin oli täysi työ pitäessään niitä kurissa. Keväisin kävellessään jonkun rakastamansa tyttökoululaisen rinnalla hän saattoi sävähtää tämän jotakin sanaa, äänenvärähdystä tai käännettä, joille hän asetti oman mielentilansa mukaisen merkityksen. Mutta vilkaistessaan tyttöön hän älysi, ettei tässä ollut vilppiä eikä teeskentelyä, ei sanoissa, jotka hän lausui, ei myöskään tavassa, jolla lausui, eikä koko olemuksessa, vaikka Simo niin oli kuvitellut. Erotessa ei tytön kädenpuristus ollut sen kuumempi kuin ennenkään eikä nopeasti annettu ja saatu suutelo sen tulisempi, vaikka Simon oli. Tavallisesti oli tytön katse kummastunut, melkeinpä säikähtynyt tällaisissa tapauksissa. * * * * * Niin tuli taas suvi, ja Simo palasi Melkkilään veressään miehisten vaistojensa yhä kiihkeämmäksi paisunut palo. Päivisin hän oli töissä toisten mukana, silläkin tavoin koettaen tukahduttaa veren viettiä, mutta siitä ei tuntunut olevan toivottua vaikutusta, sillä iltaisin nuo päivisin poissa pysyneet kuvat karkasivat vastustamattomasti hänen mieleensä: öisin kohisi hänen suonissaan kiihko johonkin ennenkokemattomaan. Ja hän sai monet tovit piehtaroida sängyssään, ennenkuin armelias uni otti hänet siipiensä suojaan. Pahinta oli, että hän vielä unessakin näki näkyjä niistä seikoista, joita hän päivisin ja iltaisin oli ajatellut. Näissä kamppailuissaan hän tapasi usein Helvin, ja hänen nälkäinen katseensa pysähtyi nyt useamman kuin yhden kerran tyttöön. Helvi oli parissa vuodessa — Simon mielestä — kasvanut jo melkein immeksi. Vai olisiko niin, ettei Simo ollut havainnut hänen varttumistaan ennenkuin nyt vasta tänä kesänä. Simo huomautti tästä Helville. — Älä viitsi! — sanoi tyttö punehtuen. — Muistatko, Simo, kun sinä kerran sanoit minulle: älä viitsi. Simo sanoi sen muistavansa ja katuneensa kohta sanojaan ja pyytävänsä nyt anteeksi. Simon katseissa oli jotain, joka pani Helvin yhä enemmän punastumaan. — Sinä peloitat minua, — sanoi Helvi. — Mikä sinua vaivaa? — Vaivaa? Ei mikään, — pusertui Simon huulilta. Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Nyt, nyt se taas saa valtaansa minut, hoki hän itsekseen, Jumala armahda minua. Tyttö katseli säikähtyneenä häntä. — Sinä olet sairas, Simo, — lausui hän vihdoin, laskien kätensä Simon otsalle. Simo kokosi tarmonsa sanoen käheästi: — Pötyä. En minä mikään sairas ole. Helvi purskahti itkuun. Simo katsahti ymmällään häneen. — Anna anteeksi, — sanoi hän. — En tarkoittanut pahaa... Koetan tulla terveeksi jälleen. Mutta ei puhuta tästä kellekään? — Niinkuin sinä vain tahdot, — kuiskasi Helvi. — Etkös sinä sitten tahdo? — Tahdonhan minä, koska kerran sinäkin... * * * * * Oli jo ehditty elokuuhun. Simo oli aamulla lähtenyt pyssyineen metsiä kiertelemään: Helvi oli sanonut olevansa puolenpäivän aikaan Hirvenkallion kupeilla puolukoita poimimassa. Jo kauan ennen määräaikaa Simo oli paikalla. Odotti uskollisesti, kunnes helakka tytön ääni kantautui hänen korviinsa: — Hei, Simo, hei! Simo kavahti jaloilleen. — Hei, Helvi, hei! Kussas olet? Äänesi kuulen, mutta en näe sinua missään. — Joka etsii, hän löytää. Tyttö oli piiloutunut ison kiven taakse, Simo sanoi: — Nyt minä sinut löysin. — Löysit kyllä, mutta ota kiinni, jos saat. Helvi pinkaisi juoksuun, Simo perässä. Hetken päästä tyttö kaatui maassa viruvaan männyn oksaan, ja oli yks kaks Simon sylissä. — Sainpas, sainpas! — sanoi Simo neuvottomana aarteelleen. — Niin, kun kaaduin, — sanoi tyttö hämillään. Simo vilkaisi Helvin raollaan oleviin silmiin ja huomasi niissä lämpimän, utuisen ilmeen, jommoisen oli huomannut aikaisemminkin parina kolmena kertana. Suopursut, ah suopursut tuoksuivat läheiseltä suolta sieraimiin, ne huumasivat, pyörittivät ja niiden huumassa Simo kiersi kätensä lujemmin Helvin vyötäisille, tämän värähdellessä hänen käsissään. Nuo hehkuvat silmät ja pieni suu taipuivat tahdottomasti hänen puoleensa, tytön kumminkin koko ajan kuiskatessa: — Ei saa, ei saa, Simo... Simo olisi vaikka vannonut, että olisi saanut, nyt niinkuin ennenkin, mutta silloin kuului metsästä risahdus ja kova yskäisy, joka tuntui sanovan: aiai teitä nuoret, mitä te nyt olette tekemäisillänne. Helvi kirposi jaloilleen ja pakeni. Simo katsoi kiukkuisesti rauhan häiritsijää: vastikään paikkakunnalle muuttanut torppari Malakiias Petkele siellä vain oli kaatamassa kuivuneita puita astuen nyt esille ja tekeytyen tietämättömäksi koko kohtauksesta. — Mitäs Malakiiakselle kuuluu? — kysyi Simo hiukan häpeissään. — Mno, eipä kummia, minä tässä työn kestäessä vaan kohisen ja ajattelen kaikenmoisia, esimerkiksi niitä ritaritarinoita taas pitkistä ajoista. — Ritaritarinoita? — Niin, mno. Simo purskahti nauruun, mutta sitten hän muisti, että Malakiias kuului nuorena olleen ahkera lukumies, ritaritarinoita hän ahmimalla ahmi. — Mno, niin, juuri, — jatkoi Malakiias. — Maisteri kai ei ole aikaisemmin kuullut minun olleen aikoinani innokas lukumies. Mulla on siellä kotona pieni kertomuskin noiden lukujen todistuksena. Jos maisteri tulisi torppaani, niin saisi sen nähdä. Se olisi luulemma opettavaa lukemista teillekin, vaikka se onkin minun kirjoittamani. Simo läksi Malakiiaksen kanssa. Tiellä Malakiias kertoi muuttaneensa tähän pitäjään semmoisen paikkakunnan kirkonkylästä, jossa kansakoulu oli jo useita vuosia ollut toimimassa. Hän tosin oli ollut siksi vanha, ettei voinut käydä koulua, mutta hän oli ollut renkinä erään valtiopäivämiehen talossa ja sen isännällä oli verrattain laaja kirjasto. Ja kun myös kansakoululle oli perustettu kirjasto, niin oli hänellä ollut makean leivän päivät. Malakiiaksen eukko oli poissa kotoa. — Hehee, on hyvä, ettei akka ole kotosalla, — totesi Malakiias tämän tosiasian. — Heh, siinä se on. Hän veti varovasti kattoparrujen välistä likaisen, noen ja pölyn peittämän paperivihkosen sanoen kertomuksen hyvin voivan jäädä Simon haltuun. — Ei, kyllä minä tuon sen takaisin. — Älkää, älkää! — hätäili Malakiias. — Akka-perhana ainakaan ei saa siitä tietää mitään. Simo aukaisi vasta kotona käärön. Sieltä putkahti esiin ihmeellinen tarina. Se oli osapuilleen oikein kirjoitettu, siellä täällä vain jokin välimerkki- tai jokin muu pienempi virhe. _Rengin tarina eli ritari Manu_. Manu, talon nuorempi renki, oli ahkera lukumies. Kaiket ruoka- ja muut väliajat hän lueskeli kulmakunnan kirjastosta lainaamiaan kirjoja. Varsinkin ritaritarinat olivat hänen mielilukemistaan; ne kiihoittivat hänen mielikuvitustaan outoudellaan ja jännittävyydellään. Hän eli kirjoissaan niin, ettei huomannut elävää elämää ympärillään. Vuodet saivat tulla ja mennä. Hän vain viipyi omissa unelmissaan. Ei hän havainnut suven vihreyttä eikä kevään kuulakkuutta, ei naisia eikä elämän kauneutta. Hänestä oli kyllin, kun teki tehtävänsä kunnollisesti päästäkseen sitten jälleen kirjojensa pariin. Hän oli jo lukenut koko kirjaston, vieläpä isännänkin kirjakokoelman, ja hän aloitti toistamiseen niiden lukemisen, mutta silloin hän sattui rakastumaan ritaritarinain kaikella lämmöllä ja hehkulla Maijuun, talon palvelijattareen. Maiju oli verevä, ja hänellä oli vaalea tukka, joka somina hiuskiehkuroina pistäytyi korvallisilta esiin, ja kun Maiju suviseen aikaan oli paljaspäin, kelpasi häntä katsella. Kylän pojat katselivatkin häntä velmuillen hänen kanssaan iltaisin, ja katselipa häntä Manukin, mutta hän oli liian kaino vetäytymään luhtiin Maijun luokse. Manu tyytyi vain iltaisin pirtin akkunasta katselemaan salaa, avaisiko Maiju luhtinsa ovea kylän pojille, jotka koputtelivat hänen luokseen. Manu oli tällöin pelkkänä korvana ja silmänä. Avaisiko tyttö vai ei? Manun kädet puristuivat nyrkkiin hänen ajatellessaankin semmoista mahdollisuutta, että tyttö avaisi. — Jos hän avaa, ajatteli poika, — niin minä juoksen sinne myös, heitän vintiön luhdinsolasta kartanolle ja käyn itse sisään pelastavana ritarina. Mutta tyttöpäs ei avannut. Pysyi joko hiiskumattomana vuoteessaan tai äkeili oven takana, joten kylän poikien toisen toisensa jälkeen täytyi kiroillen lähteä matkoihinsa. Manu oli tällä välin jo innoissaan saapunut kuistille. Kun pojat vihdoin olivat jättäneet tytön rauhaan, alkoi Manu kierrellä luhtirakennusta, mutta hänen sydämessään hakkasi ja suonissaan jyskytti niin hillitön kiihko, että hän ei rohjennut ensimmäistä porrasaskelmaa ylemmäksi, se rusahti aina niin ilkeästi, että hän pelkäsi talonväen havahtuvan. Säikähtyneenä hän silloin vetäytyi puun varjoon, ikäänkuin olisi ollut muilla asioilla, kunnes vähitellen painui pirtin sänkyyn ison Vihtorin viereen, joka kuorsasi ja ääntelehti unissaan, mutta tavallisesti heräsi, kun Manu hänen ylitseen kiiveten paneutui vuoteeseen. — Penteleen kakara. Juoksentelet yökausia etkä anna kunnollisten ihmisten nukkua. — Pane tupakaksi, — sanoi Manu, — niin ei aikasi tule pitkäksi. Vihtori pani, mutta mukisi vielä vähän aikaa, kunnes piippu putosi kolahtaen lattialle kuorsausten alkaessa jälleen tärisyttää pirttiä. Se oli Manusta mieluisaa musiikkia, mutta heti kun hän kuuli jonkun kylänpojan pyrkivän Maijun luo luhtiin, hän nousi varovasti sängystä, jonka jalkapäässä sivulla oli akkuna, kuunteli ja pälyili. Oikeastaan Manu ei ollut kaino toisten ihmisten seurassa. Hän saattoi puhella yhtä ja toista työhön kuuluvaa, kaikenlaista arkipäiväistä hän voi haastella, voipa nakella sutkauksia ja leikkipuheitakin, joita hän kirjoistaan oli oppinut. Mutta ollessaan Maijun kanssa kahden hän ei saanut sanaa suustaan, ei vielä silloinkaan, kun Maiju mennessään iltaisin yötiloilleen viivytteli pihalla ja luhdin portailla heitellen häneen kutsuvia silmäyksiä, joiden tarkoituksen Manu liiankin hyvin aavisti; mutta hänellä ei ollut rohkeutta noudattaa niitä, ja sitäpaitsi suviyöt olivat vielä liian valoisia ja portaat narahtelivat niin ilkeästi. Hän ei koskaan päässyt luhdin ovelle asti, vaikka koetti kuinka tahansa. — Odotetaan, — tuumi hän kiukuissaan, — odotetaan, kunnes yöt käyvät pimeämmiksi, ja voi-voi sentään sinua silloin, armas Maiju. No niin no, kuluihan kesä vähitellen. Oltiin jo elokuussa, eikä mitään vielä ollut tapahtunut. Manu murjotteli entiseen tapaansa iltaisin pirtin akkunasta, pihalla ja luhdin vaiheilla. Maiju oli muuttunut entistään äkeämmäksi kylänpojille, mutta Manulle hän heitteli yhä kiehtovampia ja palavampia silmäyksiä. Sattui sitten eräänä iltapäivänä Manu äestämään yksinään pientä metsävainiota. Puolukat punoittivat aholla. Ne olivat niin mehevän näköisiä, että mieli teki. Saatuaan työnsä valmiiksi vähän ennen iltaa Manu pani hevoset hengähtämään saran päähän muhealle pientarelle käyden itse syömään puolukoita. Silloin sattui hänen korviinsa karjaa kotiin huhuilevan Maijun ääni. Hän ponnahti jaloilleen hymyillen riemastuneena, ikäänkuin olisi odottanutkin kuulevansa juuri tällä hetkellä tytön äänen. Innoissaan hän nousi ahon laidassa sijaitsevalle mäelle. Nyt taikka ei koskaan! kiehui ja kohisi hänen päässään. Tosi tulkoon tai sitten hän ei ole mies. Ääni tuli vielä kaukaa, mutta se läheni hiljalleen. Manu hymyili yhä riemastuneemmin, ja samalla kuin hän alkoi huhuilla vastaan, hän sommitteli mielessään kaikista kauneimpia ja hellimpiä sanoja, joita ujo, rakastava sydän tuntee, — niinkuin entisajan ritari mielitietylleen. Kului kotvanen eikä vastausta kuulunut. Poika odotti hengästyneenä, kummastuneena. Iankaikkisuus ei voisi olla sen pitempi kuin tämä lyhyt tuokio. Poika huhuili uudestaan, kutsuvasti, kaipaavasti. Ja katso, ennenkuin hän oli lopettanut, kajahti vastaan tytön huhuilu yhtä riemastuneena, kuin oli hymyily pojan kasvoilla. »Minä tulen, tulen!» oli poika sykkivin sydämin erottavinaan tytön huutelevan, »tulenhan minä...» »Tule pian, pian!» oli hän huhuilevinaan tytölle. »Muuten minä kuolen ikävääni...» »Älä kuole!» tulkitsi hän tytön vastauksen. »Kuolen, kuolen, kuolen, jollet kohta saavu.» »Tulenhan minä, tulen, tulen.» »Missä sinä olet? Äänesi kuulen, mutta en näe.» »Hullu poika. Tässä minä olen.» Tyttö astui aholle, johon poika oli kiirehtinyt vastaan. Molemmat menivät hämilleen. — Onpas tässä marjoja, — sanoi tyttö kumartuessaan poimimaan puolukoita. Poikaa harmitti oma saamattomuutensa. Äsken, ennen tytön tuloa, hänellä oli ollut valmiit sanat huulillaan, oikeat ritarismiehen sanat, mutta hänellä ei ollut nyt sellaiseen rohkeutta. Piru vieköön ritarit hornan tuuttiin! kimmasteli hän mielessään. Hänelle eivät sellaiset kauniit, hellät sanat sovellu, jumankekka, renkimiehelle, huonolle rahjukselle, jonka sydän jyskyttää ja korvat kohisevat tälläkin hetkellä niin, että... Hän ei saanut suustaan puserretuksi muuta kuin typerät, käheästi lausutut sanat: — Jaa niin puolukoita, on niitä siinä. Tyttö vilkaisi leikkivin silmin poikaa, joka myös oli alkanut, kiukuissaan itseensä, ahmia marjoja. Tyttö jo tyrskähtelikin naurusta. — Miksi sinä naurat? — sai poika vaivalla kysytyksi. — Tässä me vain syömme marjoja, ja sinä popsit niitä kuin marjaskarhu. Poika katsahti tyttöön, näki hänen poskillaan naurukuopat, jotka tekivät hänet kahta kauniimmaksi, ja poika veti itsekin suunsa nauruun. Yhtäkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he purskahtivat nauramaan iloisesti ja vapautuneesti. Poika täytti kouransa mehevimmillä puolukoilla lähestyen tyttöä. — Annas, kun minä tarjoan sinulle. Asetan marjan marjan jälkeen huulillesi. Tyttö koetti väistellä, mutta salli sen kuitenkin tapahtua, kunnes lopulta tarttui pojan käteen. — Armahda minua. Sinä läkähdytät minut marjoillasi. Poika vavahti tytön käden kosketuksesta. Hän oli tähän asti katsonut tyttöä vain silmiin ja huuliin, katsellut aivan kuin huumaantuneena, noiduttuna, mutta nyt hän heräsi todellisuuteen: näki yhdellä silmäyksellä tytön koko rehevässä ihanuudessaan, semmoisena kuin hän pitkinä, unettomina öinä oli salaisesti toivonut ja kaipaillut näkevänsä naisen. Hän viskasi marjat aholle työntäen kätensä tytön puseron aukosta tämän rintoihin. Tyttö voihkaisi, mutta ei vastustellut pojan käden kosketusta. Oli ikäänkuin kuuma, polttava virta olisi kiehunut kummankin ruumiissa, se ei lakannut, ennenkuin tyttö värähtäen painui aholle... * * * * * Hetken kuluttua poika sanoi tytölle: — Minä pidän sinusta niin. Tyttö painoi kätensä hänen suulleen. Poika katsoi tyttöä ihmeissään. — Mutta minä pidän sinusta. Ja sitten poika alkoi kertoa, että hän piti Maijusta niinkuin entisajan ritari, kuumasti ja polttavasti, ei niinkuin nykyajan ihmiset kelvottomasti ja palamattomasti. Monta kertaa öisin, kertoi hän edelleen, oli hän aikonut tulla Maijun luo, kun kylänpojat olivat pyrkineet hänen tienoilleen, oli aikonut tulla pelastavana ritarina Maijun luo. — Minä en ymmärrä ritareistasi yhtään mitään, — sanoi Maiju. — Mutta sanoa saat mitä hyvänsä; vannomatta sentään on paras. Maiju nauroi kirkkaasti. Manun uteliaat katseet riippuivat tytössä hänen lausuessaan sanoja, jotka olivat kuin kylmä suihku hänelle. — Niin, sanoa saat mitä hyvänsä, mutta ei pidä vannoa hulluun muotiin, — toisti Maiju. — Siitä minä en pidä. — Mutta miksi et päästä luhtiisi ketään kylänpojista, vaikka he usein ovat pyrkimässä luoksesi. — Sen vuoksi, etten pidä heistä yhdestäkään. — Pidätkös sinä sitten minusta? Nyt oli tytön vuoro katsoa uteliaana, kummastuneena poikaa. — Tietysti pidän, — kuiskasi hän värähtelevin huulin. — Muuten tämä ei olisi ollut mahdollista. — Anna anteeksi. Vastaukseksi tyttö suuteli häntä. Hän koetti uudelleen vetää tyttöä puoleensa, mutta tyttö hypähti päättävästi jaloilleen kuultuaan lehmänkellon kalahtavan kuusikossa. — Ei nyt enää. Leikki on lopussa. — Koska sitten? Sano! Saanko tulla joskus luhtiisi? — Sinua varten on oveni auki, — vaikkei se muita poikia varten olisikaan. — Onkos se sitten ollut auki? — On, sinua varten, tyhmeliini. Poika yritti kahmaista tytön syliinsä, mutta tämä pujahti vikkelästi puun rungon taakse, ja jäljelle jäi vain hänen naurunsa, jonka lumoissa poika ajoi taloon. Maiju palasi sinä iltana lypsyltä, niinkuin heidän välillään ei olisi mitään tapahtunut, vilkaisi salaa häneen ja hymyili, nyökäyttikin hänelle. Heillä kahdella oli nyt yhteinen salaisuus, josta toiset eivät tienneet, ja sen vuoksi he kaksi huomasivat toinen toisessaan joka hetki sellaista kaunista ja hyvää, jota eivät muut nähneet. He varjelivat yhteistä, ihanaa salaisuuttaan kuin silmäteräänsä. Päivisin he toisten läsnäollessa puhuivat enemmän silmillä kuin sanoilla, hymyllä enemmän kuin lauseeksi ehtineellä ajatuksella. Kärsivällisesti he jaksoivat odottaa armeliasta yötä, vaikka se joskus tekikin heidät maltittomiksi. Maiju, joka oli tyynempi ja tasaisempi luonteeltaan, usein päivisin hillitsi silmillään Manua ja öisin kuiskauksillaan neuvoi lohdutellen häntä. Mintun ja hajuherneen tuoksut täyttivät luhdin, jonka orsilla riippuivat Maijun puhtaat vaatteet, ja niihin sekaantui kahden nuoren ihmisen kirvelevä ruumiinlämpö pyörryttäen ja huumaten. Kuutamo paistoi hataran oven ja seinänrakojen välistä sisään. Koivu riipaili kattoa, jonka aukirevähtäneestä aukosta näkyi palanen tähtitaivasta. Elokuu oli pojan elämän ihanin aika, tähänastisista täyteläisin ja antoisin, mutta se päättyi, kun aika oli täytetty: se päättyi siihen ainoaan tulokseen, mihin tällaisen ritaritarinan pitikin päättyä — uuteen ihmiselämään. Siihen oli aikoinaan päättynyt jalojen ritarienkin lemmentarinat. Manu vain oli ihailemiaan ritareita kunnollisempi. Hän nai Maijun, — moni hänen ylväistä esikuvistaan olisi päättänyt tarinan toisin. Tämän jälkeen kääntyi ritari Manun tarina arkiseksi. Hän unohti linnanneidot ja ritarit ja painui tukevasti renkimieheksi, kunnes hänestä Maijuineen tuli vähitellen toimeentulevan torppariväestön esikuva: aina puuhassa oleva ahertaja, joka nappaa pennin sieltäkin, mistä sitä olisi luullut olevan mahdoton saavuttaa. Mutta kirjoihin hän ei enää koskenut. Ne olivat hänestä liirumia ja laarumia, joka ei järkimiehelle sopinut, — siitä hän oli Maijun kanssa nyt yhtä mieltä. * * * * * Tämä kertomus vaikutti ihmeellisellä tavalla Simoon. Sen valossa hän joutui katselemaan itseään ikäänkuin jostain ulkoa päin, taempaa ja kauempaa käsin. Hän ei voinut sille mitään, että näin tehden hän alkoi murehtia itseään ja Helviä ja koko suvista lemmentarinaansa, vaikka hän yhä — ja tämä oli merkillisintä — piti Helvistä. Hän luki sen Helvillekin. Molemmat istuivat neuvottomina, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nähtävästi se oli tyttöön vaikuttanut samalla lailla laskien eristävän muurin heidän välilleen. Pitikö kaiken päätyä arkipäiväisyyteen? Jaloimmankin tunteen ja rakkauden? Sitä he eivät nuoruuden hurmassaan olleet osanneet aavistaa. Näin he nyt miettivät, kumpikin. Ja heidänkin rakkautensa, — ah ja voi —, joka oli sentään niin epäitsekästä ja puhdasta? Se ei vaatinut mitään toiselta, se oli uhrautuvaa ja antautuvaa. Mutta ihmeellistä: heidän silmänsä eivät enää palaneet toinen toiselleen, heidän kätensä olivat kuin lamatut, ja heidän sydämensä, joissa yhä liekki molemminpuolinen mieltymys, eivät enää saavuttaneet sitä paloa, mikä aikaisemmin heidän välillään oli ollut. Heillä ei enää ollut yhteistä salaisuutta, he eivät olleet osanneet sitä varjella sivullisilta, se oli nyt kolmannen tiedossa, joka kyllä pitäisi sen omana salaisuutenaan, mutta sittenkin: tietoisuus siitä, että heidän salaisuutensa oli paljastunut, rupesi vähitellen jäähdyttämään heidän tunteitaan. Vihdoin Helvi sanoi vavahtelevalla äänellä: — Se on kai loppu nyt. Simokin ajatteli niin, mutta kuitenkin sanoi: — Älä sano, Helvi, sillä lailla, älä. Mitä minusta sitten tulee? Hieman töykeästi Helvi vastasi: — Pappi tietysti. — Toden totta kaunis pappi. — Niin, tunnet ainakin elämän kohdallasi. Omantunnon tuskien ja kärsimysten kautta ihminen joutuu — niinhän sitä sanotaan — elävään synnintuntoon. Meidän rakkautemme oli kai synnillistä. — Niin kai, niin, — sanoi Simo hajamielisesti, nähtävästi miettien vain yhtä asiaa, mikäli Helvi saattoi havaita, mutta ennenkuin Simo ehti sanoiksi saakka, ennätti Helvi hänen edelleen: — Aavistan mitä aiot sanoa minulle. Se on turhaa. Paikkani ei ole papin rouvana, nyt sen selvästi tajuan, vaan täällä maalla jonkun talonpojan emäntänä. Helvi oli nyt aivan tyyni, vaikka sanojen alta kuului itkun värinää. — Mutta minä en tahdo luovuttaa sinua kenellekään toiselle, — huusi Simo. — Luovuttaa? Mitä sinä, Simo, oikein puhut. Ikäänkuin sinä voisit luovuttaa jotakuta toista ihmistä. Ei, Simo-parka, vapaaehtoisesti antauduin sinulle, koska luulin rakastavani sinua, mutta se olikin vain erehdystä, veren viettiä, nyt tiedän senkin. Simo seisoi sanattomana Helvin edessä katsellen kunnioittavasti tyttöä, joka ei hävennyt paljastaa itseään ja sisimpäänsä. Ja mitä enemmän Helvi puhui, sitä enemmän kaikui hänen sanoistaan puhtaus ja viattomuus. — Sinä olet tyynempi ja vahvempi minua, — sai Simo vihdoin lausutuksi. — Aivan kuin Maiju tuossa tarinassa, — sanoi Helvi. — Mutta, mutta — ja Simoon meni yhtäkkiä mustasukkaisuuden mato hänen lausuessaan — sinulla taitaa ollakin jo toinen mielitietty. Ehkä yhtaikaa kuin minäkin? Helvi sävähti punaiseksi ja sitten kalpeaksi. — Häpeä, Simo, sanojasi. En voi jakaa itseäni. Helvin ääni oli ylpeä. Simo painoi päänsä lattiaan. — Sinua olen rakastanut, — jatkoi Helvi jälleen hellällä äänellä. — Etkö sinä enää voi pitää minusta, ehkä rakastaakin vielä? Helvin ääni oli luja hänen lausuessaan: — En. Simon silmiin kihosi kyyneleitä. Ja niin nyt kävi, että vaikka Simo oli aikonut lohduttaa Helviä, tämä otti lohduttajan viran haltuunsa, ja lohduteltavana sai olla Simo. — Muista, Simo, — sanoi Helvi lopuksi, lempeästi, — muista tätä kohtaustamme papiksi tultuasi... Mutta mitä, itketkö sinä? — Salli minun itkeä, Helvi. Helvi käänsi kasvonsa poispäin, ettei Simo olisi nähnyt hänen omistakin silmistään esilletunkeutuvia kyyneleitä, jotka hän salaa pyyhki pääliinaansa. Rauhoituttuaan hän sitten kääntyi Simon puoleen sanomalla: — Niin, kun tulet papiksi, lohduta sairaita ja kuolevia vaikka näillä minun sanoillani. Helvi hymyili. Tarkkaavampi kuulija olisi voinut vaikka vannoa, että hänen sanojensa pohjalla piili nyyhkytys, mutta Simo näki vain tuon hymyn Helvin kasvoilla. — Sinä olet oikea herran-enkeli, Helvi. — Älä viitsi, — sanoi Helvi väsyneesti. Simo sai päähänsä uuden ajatuksen, hän sammalsi: — Jos olet ehkä... siinä tilassa... niin etkö sinä kumminkin... sentään... Helvin silmät leimahtivat Simon ojentaessa käsiään häntä kohden, mutta tyttö ei tehnyt liikettäkään astuakseen lähemmä, ja nöyrtyneenä Simo läksi pää kumarassa Helvin luota. 3. Sinä vuonna oli vielä syyskuukin kaunis ja lämmin. Suvesta ei tuntunut loppua tulevan. Ikävöidessään kulunutta kesää Simo kirjoitti lämpimiä runoja eräälle tyttökoululaiselle, josta hän tällä hetkellä piti sen vuoksi, että hän eniten vivahti Helviin, vastaten hänen tämänhetkistä tyttöihannettaan. Kaiken tuntemansa hellyyden, joka oikeastaan oli tarkoitettu Helville, hän vuodatti runoissaan tyttöparan ylitse, peitti hänet niissä suuteloilla, hyväilyillä, jopa kuumilla syleilyilläkin, mutta silloin tyttö punastui, ja Simoa rupesi inhoittamaan kaksinainen pelinsä. Mutta joka tapauksessa tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja Simo itsensä tyydytetyksi saadessaan vuodattaa ikävänsä paperille ja ojentaa ne runoina tytölle. * * * * * Oikeastaan tämä kaikki oli Simolle hyväksi, tämä, että hänen Helviä kohtaan yhä tuntemansa hellyys vähitellen kohdistui tähän tyttöön muodostuen aikaa voittaen melkeinpä rakkaudeksi. Simosta, joka kesällä luuli, ettei enää voisikaan pitää kenestäkään muusta kuin Helvistä, tämä oli kummallinen muutos hänen elämässään. Ja tämä kaikki oli tapahtunut vajaassa kuukaudessa. Mikkelinpäivänä hän kohtasi Helvin. Myöskin Helvin tunteet olivat muuttuneet. Hänen aistinsa olivat jo asettuneet talviteloilleen. Niitä oli turha koettaa herättää eloon, niistä varmaankaan ei ollut rivettäkään jäljellä. Simoa melkein vilustutti muistellessaan, että suvesta oli kulunut vain niin lyhyt aika. Simo huokasi ja Helvi huokasi ja sitten he molemmat naurahtivat. Helvi tunnusti, että hän seuraavana syksynä menee naimisiin. Tämäkään tieto ei jäänyt kirvelemään Simon mieleen. Hän ajatteli vain tyttöään siellä kaupungissa. * * * * * Lokakuukin yhä säteili lämmintä, ja Simo erehtyi jälleen tytöstään tällaisena hurmiohetkenään, jommoisia hänellä oli viime aikoina ollut sangen usein. Kouluilla oli lupapäivä. Hän oli tyttönsä kanssa käynyt Turun vanhassa linnassa, olivat viipyneet ja harhailleet siellä kauan, ja se tunnelma, joka siellä oli virinnyt heihin, jatkui sillä tavalla, että he ikäänkuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta käänsivät askeleensa toiseen vanhaan paikkaan, runon ylistämään Ruissaloon. He eivät edes huomanneet tätä käännettä, ennenkuin jo olivat Ruissalon tiellä, mutta se oli sittenkin heistä niin luonnollista, etteivät he raskinneet häiritä toinen toisensa harrasta mielialaa joutavanpäiväisillä sanoilla. Tyttö poikkesi tieltä pienelle polulle, hän kulki kuin unissaan pää hieman eteenpäin kurottuneena istuutuen tammien juurelle kaupunginpuoliselle rinteelle. Simo seurasi häntä vaistomaisesti. Oli kuin jokin näkymätön side olisi vetänyt häntä tytön perässä — sielujen sympatia tai jokin semmoinen. Puiden välistä pilkotti Turun linna harmaamuurisena, vasemmalla kädellä oli kaupunki, ja sen takana tuomiokirkko kohotti korkeata torniaan taivasta kohden. Meri kohisi hiljalleen välkkyen laskevan auringon säteissä. Kanavaniemeltä kantautui hiljaista huutelua, ja suuri valkoinen laiva lähti kyntämään meren pintaa. Saattelijat huiskuttivat hyvästiksi, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. He istuivat kauan vaiti, kumpikin omissa ajatuksissaan, joihin vanhan Turun ja Ruissalon muistot olivat heidät tuudittaneet. Simo heräsi todellisuuteen ensin, kuuli ikivanhojen tammien huminan, veden hiljaisen loiskeen, jonka hiljaa keinuvalla pinnalla auringon säteet kultana hyppelivät, näki olonsa ihanaksi ja tytön rinnallaan kauniiksi. Ei, nykyisyys on sentään aina parempi ja miellyttävämpi entisyyttä, ajatteli Simo havaitessaan tytön yhä elävän vanhoissa muinaisajan muistoissa, jotka hänestä nyt tuoksuivat homeelta tällaisena lämpimänä, lempeänä syyspäivänä. Nyt on elämän kypsymishetki, maa on yltäkylläisyyttä täynnään. Maan ja elämän ylle valaa aurinko vielä viimeisiä kiihkeitä säteitään, ja sitten tulee talvi, joka riuduttaa kaiken kevääseen saakka. Hän taittoi kimpun syksyn-raikkaita kukkia ja laski ne tytön syliin. Tyttö kavahti ja hymyili sanoen unelmoivasti: — Sinun pitäisi kirjoittaa vanhasta Turusta, koko vanhasta Varsinais-Suomesta. Maakunta kaipaa vielä kuvaajaansa, menneet vaiherikkaat vuosisadat makaavat vielä unohdettuina, peittyneinä arkistojen pölyyn... Nosta sinä ne sieltä. — Minä? Sinä luulet minun pystyvän siihen? — Kyllä sinä pystyt, jos vain tahdot ja uskot... Olethan sinä kirjoittanut niin kauniita runoja, minullekin. — Niin, mutta minäpäs rakastan sinua. — No opi rakastamaan Turkuakin, niinkuin minä sitä rakastan. Tiedän sinun olevan perehtyneen Turun vanhoihin muistoihin. Mitäs varten sinä muuten nuuskit tuomiokirkot ja linnat niin usein ja lueskelet kaikkea, mikä vain vähänkin käsittelee vanhaa ja mennyttä? — Se kuuluu tavallaan tulevaan toimeeni pappina ja sen vuoksi se viehättää minua — se nuuskiminen. — Vai pappina. No eikö rakkautesikin jo herää, kun mielenkiintosi jo on herännyt. Simo silmäili tyttöä pitkään, ja hänen ruumiissaan kulkivat kuumat värähdykset, jotka hän tunsi ennestään. Tyttö ikäänkuin kehoittavasti hymyili hänelle ja melkein tietämättään, Simo veti tytön rajusti syliinsä ollen tukahduttaa hänet kuumilla suudelmilla. Hän ei tällä hetkellä tuntenut muuta kuin suontensa ja sydämensä jyskytyksen ja sen, että piteli sylissään lämmintä naisruumista: jokin hänelle tuntematon voima saattoi hänet taas kuuroksi ja sokeaksi samalla ikäänkuin vaatimalla vaatien toteutumistaan. Tyttö meni ensin hervottomaksi tästä rajuudesta, sitten hän pelästyi ja lopuksi hän parahti avuttomasti kuin jänis, johon on sattunut, mutta ei kuolettavasti. Tähän parahdukseen Simo heräsi, kädet heltisivät paikalla. Kasvoilla kuvastui ihmettely, joka vähitellen muuttui kauhuksi hänen huomatessaan tytön itkevän. Mitä hän oli ollut tekemäisillään. Hän huitaisi kädellään ilmassa ikäänkuin jotain pahaa voimaa manaten matkoihinsa. — En tiennyt mitä tein... Jokin kummallinen mahti... päihtymys tempasi minut valtoihinsa... Anna anteeksi, Leena. Hän jupisi katkonaisesti ja heittäytyi maahan painaen kasvonsa kosteaan sammalikkoon. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, niin säikähtynyt hän oli. Vihdoin hän laski kätensä Simon olalle. — Lähdetään... Simo kohotti katseensa tyttöön, jonka silmissä vielä kiilsi kyyneleitä, mutta niiden takana paistoi jo hiljainen anteeksianto, lämmin ja rauhoittava. * * * * * Kotimatkalla johtui Simon mieleen, että olisipa siinä ollut esimerkiksi Naimi, niin... Hän pysähtyi säikähdyksissään keskelle katua. Mistä tuo pirullinen ajatus yhtäkkiä iski hänen aivoihinsa, luikersi sinne kuin käärme paratiisiin? Hän kuvitteli sitä vain hetkelliseksi mieleenjohtumaksi, joka kyllä unohtuisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta hän ei sentään malttanut olla seuraamatta syrjäsilmäyksin Naimia, joka oli jo melkein täysi neito. Sillä oli jo rinnatkin, ja sen silmissä hehkui paljon sellaista, jota Simo oli huomaavinaan toistenkin kypsien neitojen silmissä. Niin oli ollut Helvilläkin. Tuo unohtunut päähänpisto tunki nyt entistä kipeämmin Simon aivoihin. Hän tunsi voittamatonta vetoa Naimiin. Hänen mielensä syttyi, hän halusi pidellä sylissään tuota vartaloa. Naimi, joka nyt toimi konttoristina muutamassa pankissa, nautti silminnähtävästi havaitessaan, mitä tuskia Simo tunsi. — Kuule, Simo, — sanoi hän kerran. — Sinä et ole koskaan minulle kirjoittanut runoja, et edes yhtä rallia, vaikka kuulut toisille tytöille kirjoitelevan... Ja kuitenkin olen ollut minäkin sinun rakastettusi... — Ja myöskin opettajani, muistaakseni. — Oikein muistatkin. Myöskin opettajasi. Voisit sinä silläkin perusteella antaa runon minullekin. — Mitäs sinä annat minulle? — puuskahti Simon huulilta. Naimin silmät välähtivät. — Mitä! Pitäisikö minun antaa jokin vastalahja? Luulin sinua tulevaksi papiksi enkä kauppamieheksi. — Eikö voisi olla yhtäaikaa noita kumpiakin. — Herra varjele sinuas, Simo. Sanoitpa toden sanan. — Taivaallinen isämmekin lupaa uskollisilleen vastalahjaksi paratiisin ihanuuden ja autuuden riemut. — Sinä olet nokkela papinkokelas. — Kunko pyydän vastalahjaa? — Niin, sinussa on jo sopivalla tavalla yhdistynyt paimenen ja kauppiaan ominaisuudet. Minä melkein kunnioitan sinua. He välttivät katsomasta toinen toistaan silmiin, ja sanat putoilivat heidän huuliltaan kumeina ja katkonaisina ikäänkuin läähättäen tulevasta nautinnosta, jota he odottivat. Sen aika ei ollut vielä tullut, mutta se tulisi, sen he aavistivat kumpikin värähtelevin sydämin. — Saat tulla kävelemään kanssani, — jatkoi Naimi, — ja saanet jotain muutakin kenties, jos osaat olla kiltti, oikein-oikein kiltti. — Se on hyvin helppoa hommaa se kilttinä oleminen, ja vielä helpompaa oikein kiltin olo, mutta kaikista helpointa sentään lienee oikein-oikein kilttinäoleileminen — ei muuta kuin hengittää vain. 4. Ja kun aika oli täytetty, täyttyi myöskin näiden kahden nuoren ihmisen kohdalla se, minkä täyttymän piti. Jollei Simo tällä hetkellä olisi pitänyt Naimista, hän ei olisi astunut tätä askelta loppuun saakka. Mutta hän piti. Simo huomasi ja tunsi vaistoillaan, että Naimikin piti hänestä, ja tämä tunne tyynnytti ja lohdutti häntä. Ja niin he lankesivat toinen toisensa syliin, niinkuin miljoonat ennen heitä ja heidän jälkeensä. Mutta tämän jälkeen Simo ei enää koskaan uskaltanut edes yrittää asuttaa sydäntään äidillä ja Naimilla. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, hän ei saanut sinne Naimia enää sopeutumaan, vaikka hän nyt enemmän kuin ennen luuli pitävänsä Naimista. Mutta äiti tuntui painuneen sinne sydämen piiloisimpaan soppeen, josta se kauhistuneena katseli, ikäänkuin mykistyneenä se siellä lymyili. Simo koetti kuiskata sille, huutaakin koetti, mutta äiti pudisti vain päätään surumielisesti, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ei olisi tahtonut kuulla, mitä Simo saneli hädässään. Sen, ettei Naimi ennenkään ollut tahtonut soveltua yhdessä äidin kanssa hänen sydämeensä, hän vähitellen näinä viikkoina luuli oivaltavansa: äiti ei ollut pitänyt Naimista. Pitikö hän itse? Tätä ongelmaa Simo pohti kauan. Silloin hän, sillä hetkellä, piti, kun oli Naimin kanssa, mutta omituista oli, että hän viileni heti, kun olivat syleilystä erinneet. Hänestä tuntui, niinkuin Naimin laita olisi ollut samoin. Naimi ei ollut rakkaudessaan läheskään niin herkkä ja altis kuin Helvi oli ollut, Naimissa oli jotain harkittua ja teeskenneltyä lempiessäänkin, ja sekin osaltaan viilensi Simoa. Jos hän olisi rakastanut totisesti ja syvästi, hän ei olisi hennonut käyttäytyä Naimia kohtaan, niinkuin oli tapahtunut. Hän kyllä piti Naimista yhä edelleenkin, mutta rakkautta se ei ollut, niin hän kuvitteli. Tässä valaistuksessa tarkattuaan itseänsä Simoa alkoi inhoittaa oma itsensä, Naimi, koko elämä, ja hän joutui ankaraan sielunhätään. Hän oli saanut maistaa kielletyn puun hedelmästä, ja ruokahalu oli kasvanut niin, että hän joutui ruumiilliseenkin hätään ja ahdistukseen. Onnellinen ajatus, joka usein tulee sielun ja ruumiin hädässä kamppaileville, tuli nyt Simonkin avuksi. Kenties Jumala oli kuullut hänen ehtoorukouksensa, jota hän säännöllisesti ja viime viikkoina yhä palavammin oli lukenut. Tosiseikka vain oli se, että hän rupesi etsimään uudelleen sen tytön seuraa, joka hänet silloin syksyllä oli työntänyt luotaan. Hän ajatteli Leenan voivan puhdistaa hänet. Leenan viileä rakkaus, jossa ei ollut pyyteitä eikä haluja, vähentäisi hänen kiihkoaan. Leenan kuva kirkastui nyt hänen sydämessään, samalla kuin Naimin himmeni ja sameni, ja hän vieri Naimista Leenaan, ja hänestä tuntui lohdulliselta vaistotessaan, ettei Naimikaan puolestaan enää tahtonut pidättää häntä luonaan. * * * * * Kesti kauan, melkein koko pitkän talven, ennenkuin he olivat rauhoittuneet ja saattoivat tyynesti puhella toistensa kanssa. 5. Seuraavana keväänä Simo pääsi seitsemännelle luokalle ja Kalle ylioppilaaksi, ja nokkela Naimi kukitti Kallen Helsinginmatkaa varten, ennenkuin Kallen oma tyttö ehti tehdä sen. Kalle oli tästä suutuksissaan Naimille, joka vastaukseksi vain hymyillen selitti, että hänen ja Kallen välisen vanhan rakkauden ja ystävyyden perusteella hänellä oli kiistämätön etuoikeus kukittamiseen. Tuo toinen tyttö oli onnettoman näköinen. Vähältä piti, ettei kyyneleitä ilmaantunut. — Älä pelkää! — sanoi Naimi tytölle. — Mulla ei ole halua papin rouvaksi. — Mitäs sinä ilveilet, — virkkoi Kalle vaivautuneesti Naimille. — Ilveilet? Ikuista totta puhun. Mulla ei ollut mielessäni muuta tarkoitusta — tuodessani sinulle kukkani — kuin mitä sinun kahdeksanvuotinen kortteeriutesi meillä ja sen edellyttämä kohteliaisuus vaativat. — Naimi tarkoittaa kai, että vain velvollisuuden tunteesta hän kukitti sinut, — sanoi Simo. — Niin, ja myös ystävyyden, — tokaisi Naimi. — Ja kenties rakkaudenkin. — Ole vaiti, — sanoi Kalle. — Sinun kanssasi ei nyt pääse puuhun ei pitkään. — Kuka tietää? Kysy Simolta, jollet itse ole päässyt... Simo ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän jaksoi pysyä kylmänä. Naimin naurava, veikistelevä olemus ei tehnyt häneen enää minkäänlaista vaikutusta. Hän katsoi Leenaan hymyillen, ja he kaikki purskahtivat nauruun, hän itse, Leena, Kalle ja Kallen ruusuja pitelevä tyttö. Naimi nauroi kaikista iloisimmin. Aseman kello soi toisen kerran. Kalle katsoi pyytävästi tyttöönsä. Tämä oivalsi katseen tarkoituksen ja kiinnitti onnesta vapisevin käsin ruusunsa Kallen rintaan. Joku kyynel jo putosi Kallen rintapieliin, ja tyttö pyyhki ne vaivihkaa nenäliinallaan pois. — Tepäs nyt olette rakastuneita, — sanoi Naimi. — Antaisit Kallen itse hangata ne, hänen tähtensä ne ovat tipahtaneetkin, kai. Tyttöä harmitti Naimin tunkeilevainen käytös ja hän vastasi ylpeästi: — Omaani minä tässä hankaan. Mitäs se kuuluu sinuun?... Vai kuuluukos? Kaikki muut paitsi Naimi hymyilivät tytön reippaudelle. Naimi sanoi: — Mitäs se minuun kuuluisi... Pidä sinä vaan Kallesi, hankaa ja silitä häntä parhaasi mukaan. Hän sietää sen. Kello soi kolmannen kerran. Kalle tarttui tyttönsä käteen. — Siedän tämmöisen hiljaisen Saaran käden kosketusta ja silitystä, vaikka en sinun, Naimi. — Kiittämättömyys on maailman palkka, — sanoi Naimi. — Minä, joka sinut opastin herrastavoille, saan nyt seistä tässä osattomana siirtelyistä ja hyväilyistä. — Älä yhtään sure, Naimi, vielä se tulee sinunkin vuorosi, — sanoi Kalle ojentaen kätensä Naimille. — Kas niin, hyvästi nyt vaan ja kiitos kaikesta. Hyvästeltyään saattajansa hän uudelleen kääntyi Saaraan. — Sinä se sittenkin olet minulle kaikista rakkain tyttölapsi, — puheli hän hiljaa, rauhoittavasti. — Ja kahden vuoden kuluttua sinustakin tulee valkolakin hakija, ja silloin minä tuon sinulle kukkia, jos silloin olet vielä yhtä luja rakkaudessasi ja jos annat minun kukittaa sinut. Saaran silmissä kimmelsi kyyneleitä. — Kyllä minä... jos vain sinä... — kuiskasi hän. Kuului junailijan pillin vihellys, juna nytkähti liikkeelle ruveten vierimään pääkaupunkia kohden. Viimeisimpänä seisoi Saara asemasillalla huiskuttaen nenäliinaansa, ja siihen vastasi Kalle junasta, kunnes taloryhmät nielivät junan näkymättömiin. * * * * * Kesällä Simo sitten täytti kaksikymmentä vuotta. 6. Samana kesänä Simo tahtomattaan joutui mielessään pohtimaan Kurkinevan vaarin murhaa, jonka tekijästä ei ollut päästy selville, vaikka juttua oli jauhettu keräjissä parin vuoden ajan. * * * * * Anttonia vastaan ei ollut saatu täysin sitovia todistuksia. Hän kielsi jyrkästi ja tyynesti. Ketään muuta kohtaan ei epäluuloja ollut senkään vertaa. Vaistomaisesti kulmakuntalaiset kuitenkin alkoivat kavaksua Anttonia. Siksi paljon sentään raskauttavaa oli ilmennyt häntä vastaan. Kohistiin hänen olevan toisinaan vaikeata kulkea riihen ohi tai riiheen. Hänen jalkansa aivan kuin juuttuivat paikoilleen, ei päässyt eteen- eikä taaksepäin. Ison aikaa mies sai huitoa käsillään, ennenkuin liikkumiskyky palautui. Joku metsämies, joka aamuvarahilla oli sattunut liikkumaan Kurkinevan lähettyvillä, oli nähnyt Anttonin omituisen käytöksen ja kertonut siitä naapureilleen. Kun kylän eukot kuultuaan tästä utelivat Anttonin vaimolta asian laitaa, vaikeni tämä pelokkaasti tai vastaili epäselvästi. Hän ei sanonut tietävänsä mitään erikoisempaa miehestään ja tämän tanssimisesta riihen edessä, he kun jo ovat pitkän aikaa maanneet erikseen, Anttoni kamarissa ja hän lasten kanssa pirtissä. Eukot katsoivat merkitsevästi toisiinsa. — Hm, vai niin, — supattelivat he keskenään. — Mitäs tämä oikein tietää? Kuppari-Liisa yskähti. — Ei se ainakaan hyvää tiedä. Eukot kääntyivät häneen. — Niin, sanon vaan, ettei se tiedä hyvää, — jatkoi Liisa koroittaen ääntään. — Onkos tämä nyt laitaa: mies makaa yksin ja vaimo makaa yksin. Kysyn, missä on teidän aviovuoteenne, jonka Jumala on laittanut itsekullekin. — Eipäs ole laittanut Liisallekaan, — sanoi Anttoni, joka Liisan viimeisten sanojen aikana oli tullut pirttiin. — Mutta teillepäs on, — kimitti Liisa, ja hänen verestävät silmänsä liekehtivät syvällä päässä niinkuin kaksi hehkuvaa kekälettä. — Meille, niin kyllä, mutta ei suinkaan Liisa kadehdi meitä, — sanoi Anttoni. — Kadehdi teitä! Herra varjelkoon... Mutta kuinkas on lapsien syntymisen laita? Sanos se, hyvä mies. — Meillä on niitä jo puoli tusinaa, — lausui Anttoni hymähtäen. — Enempää emme halua. Muijat siunailivat Anttonin jumalattomia sanoja vilkaisten ikäänkuin apua etsivät Anttonin vaimoon, mutta tämä seisoi selin lieden ääressä puuttumatta keskusteluun. — Herra paratkoon! — voivotteli Liisa. — Sinä olet koko pakana, Anttoni-parka. Anttoni rypisti kulmakarvojaan kiukkuisesti, ja muijat älysivät lähteä hyvän sään aikana. Kotimatkalla he pärpättivät maailman pahuutta ja ihmisten synnillisyyttä. Ainoastaan Kuppari-Liisa käveli vaiteliaana. Hän mietti. Otsansa oli tiukoissa rypyissä, ja huulensa mumisivat käsittämättömiä. Heidän ehdittyään kankaan laitaan, johon jo vilkkui koko laaja kulmakunta jokilaaksoineen, hän pysähtyi luoden silmänsä taivaalle, ikäänkuin olisi pyytänyt sitä todistajaksi sanoilleen, jotka kohta olivat lähtövalmiit hänen ryppyisiltä huuliltaan. — Herranen aika sentään! — huudahti hän läiskäyttäen käsiään vastakkain, niin että kupparin työkalut lensivät tielle. — Nyt vasta olen keksinyt sen. — Minkä, minkä...? — Minkäkö? Sen, sen syyn, joka tekee selvää selvemmäksi sen, miksi Anttoni ei nuku muijansa vieressä, vaan kokonaan eri huoneessa. Tulkaas nyt kuuntelemaan, kun selitän sen teillekin. Muijat kerääntyivät hänen ympärilleen alttiina kuin jumalansanaa kuunnellakseen. — Minä tässä vaan aina saan ajatella teidän puolestanne, sillä aikaa kuin te huudatte ja rähisette, jotta korvat menevät lukkoon, — alkoi hän selityksensä. — Hyvä, ettei ajatuksesi mennyt lukkoon, — keskeytti muuan muijista, hieman pilkallisesti. — Se meni lukkoon, niin että napsahti, — huusi Liisa. — Muuten en olisi keksinytkään sitä syytä ja aihetta. — No sano jo, mikä se on! — kehoittivat muijat hilliten äskeisen keskeyttäjän uutta sanaryöppyä. — Sanon, kun noin kauniisti pyydätte. Anttoni on muuttanut makuupaikkansa kamariin sen vuoksi, ettei tulisi puhuneeksi tyhmyyksiä edes unissaan. — Unissaan... Mitäs sillä tarkoitat?... Unissaan? — Hölmöt! Ettekö ymmärrä, tosiaan? — E-em-emme... Liisa vilkuili vuoronperään jokaiseen nauttien jännityksestä, joka kuvastui heidän kasvoillaan. — Anttoni pelkää jonkin salaisuuden pujahtavan huuliltaan unipäissään, — sanoi hän matalalla äänellä, merkitsevästi ja painokkaasti. Muijat sähähtivät, kuin kuuma rauta olisi koskenut heitä, mutta heti he tulivat tajuilleen ruveten ristissäkäsin ja taivaaseen vilkuillen veisaamaan hiljaista hyräilyä: — Hähää... hehehee... hihihiii... Liisa katseli voitonriemuisesti heitä. — Ja sen vuoksi ei Anttoni uskalla maata eukkonsa vieressä. — No voi maailmaa pahennusten tähden! — hyräilivät muijat hartaina. — Mutta voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennukset tulevat! — kaikui Liisan kimeä ääni kuorosta. — Mutta eikö Anttonin vaimo aavista mitään? — hoksasi joku kysäistä. Kaikki vaikenivat ja vaipuivat mietteisiinsä. — Olen minä ajatellut sitäkin, — sanoi Liisa. — Hän raukka ei taida aavistaa. Mutta minäpäs menen tässä jonakin päivänä uudestaan sinne Kurkinevalle, kun ei se marjaskarhu, Anttoni, ole kotosalla. Menen ja otan siitä selon, varoitankin häntä kaupanpäällisiksi... — Mene, mene, hyvä ihminen. Se on velvollisuutesi kristittynä. — Älä sentään unohda työkalujasi tänne tielle, — sanoi joku seurasta kateellisesti Liisalle. — Voisit kenties siellä tarvita niitä laskemaan Anttonista pahan veren pois. — Älä sinä, — sanoi Liisa. * * * * * Eukot olivat saaneet vettä myllyihinsä, ja miehetkin pudistelivat päitään, kun tuli puheeksi tämä asia. Mutta kun juttu näiden huhujen perusteella joutui uudelleen esille keräjissä, oli Anttoni yhtä tyyni ja kylmä kuin ennenkin. Tuomarin kysymykseen: — Mitäs se Anttoni tänttäröi siellä riihen luona tehden metkujaan ja ikäänkuin tanssiin valmistellen itseään, niinkuin todistaja N.N. sanoo nähneensä? Anttoni vastasi rauhallisesti, yhdenkään lihaksen kasvoissaan värähtämättä: — Saan kai kotinurkissa olla ja elää, niinkuin itse tahdon, kun vain en tuota pahennusta ja häiriötä kellekään. Tuomari katsoi tuikeasti Anttoniin, joka kesti katseen silmiään räpyttämättä. — Saatte! — mörähti hän. — Mutta miksi Anttoni ei enää makaa yhdessä vaimonsa kanssa, niinkuin toiset todistajat ovat sanoneet, teidän vaimonne muunmuassa, sitä häneltä tiedusteltua? Anttonin suu meni leveään hymyyn, jossa oli lempeyttäkin, tosin vain sen verran, että se ristiriitaisesti yhtyneenä noihin muuten ilmeettömiin kasvoihin pikemmin kauhistutti kuin lievensi hänen sanojensa vaikutusta: — Saan kai maatakin niinkuin minua haluttaa; se on kai vaimoni ja minun perheasia, jonka ei luulisi liikuttavan ketään sivullista. — Mutta todistajain puheista on käynyt selville Anttonilla olevan jonkin salaisuuden, jonka ilmitulemista hän pelkää unissaan. — Minulla ei ole minkäänlaista salaisuutta, jota vaimoni ei tietäisi, — vastasi Anttoni jäykästi. — Ainoa syy siihen, miksi nukumme erikseen, on se, että emme tahdo saada lisää lapsia. Sen voi vaimonikin todistaa. — Vai niin, — murahti tuomari taas. — Mutta oletteko te jo ennen... ennen tätä murhaa, josta teitä epäillään, nukkuneet erikseen? — Kyllä. Ainoa ero oli vain siinä, että minä nukuin pakarissa silloin, kun appiukko vielä eli ja nukkui kamarissa. Jo runsaasti vuosi ennen appiukon kuolemaa me ollaan nukuttu eriksemme. Kysyttäessä Anttonin vaimo myönsi todeksi miehensä puheen. Oikeus oli voimaton julistamaan muunlaista tuomiota kuin vapauttavan. Ja niin hautautui juttu, mutta ei suinkaan unohtunut. * * * * * Se palautui Simonkin muistiin ihan itsestään. Aiheen tähän antoi muuan hänen linnustusmatkansa Kurkinevan ympäristölle. Siellä kasvoi totisia, mahtavia kuusia ja sekametsää, jotka kuhisivat metsoja ja teeriä. Pyykin siellä vihelteli kutsuvasti. Aikaisena aamuhetkenä Simo oli aidan takaa kummulta katsellut kummissaan Anttonia, joka seisoi pää riipuksissa riihen edustalla ikäänkuin tarkkaan kuunnellen jotain. Simon mieleen välähtivät keräjät ja ne puheet, joita hoettiin Anttonista, joka nyt seisoi tuolla aivan samalla lailla, kuin hänellekin oli kerrottu. Anttoni huojui paikoillaan, mutta jalka ei vain ottanut siirtyäkseen, hänen kätensä liikkuivat jäykästi edestakaisin muodostaen yhtämittaisen soutumaisen liikkeen, jossa oli jotain kammottavaa sen vuoksi, ettei mies itse päässyt liikkeelle, vaikka hän kaikin voimin näkyi ponnistelevan. Matka oli siksi pitkä kummulta riihen luo, ettei Simo voinut erottaa Anttonin ilmeitä ja kasvojen eleitä, mutta sydämessään hän tunsi, että niillä asui kauhu. Ja Anttonin silmissä Simo oli näkevinään tuskallisia, pelokkaita välähdyksiä — oliko se sitten mielikuvitusta vai mitä, selvänäköisyyttä kenties — tämän kuunnellessa jotain mikä ei ollut tästä maailmasta. Metsä ja pelto seisoivat hiiskumattomina, elämänääniä ei kuulunut mistään, mutta kuitenkin Anttoni kuunteli niinkuin henkensä edestä. Mitä hän kuunteli? Simo ei osannut selittää seikkaa muulla tavalla kuin että Anttonin täytyi kuunnella ääniä sisimmästään, omasta sydämestään, niitä, jotka kumpusivat kumeina sieltä jostain syvältä omantunnon ja sydämen välimailta. Simo tunsi vaistomaisesti, että siinä seisoi hänen edessään mies, joka kamppaili kohtaloaan ja Jumalataan vastaan, ja tämmöisen järkähtämättömän, väistämättömän tahdon ja tarmon edessä, jotka tosin olivat kohdistuneet väärään suuntaan ja maaliin, Simo tunsi itsensä mitättömäksi. Hän sääli tuota miestä, mutta samalla ihaili hänen voimaansa, joka näytti uhmaavan maailmaa ja elämää, jumalia ja perkeleitä. Mutta kuinka kauan? Silloin koira alkoi haukkua mäen takaisessa notkossa, ja Simo havaitsi, että Anttoni samalla hetkellä sai liikkumiskykynsä takaisin. Hän siveli kasvojaan ja jalkojaan aivan kuin karkoittaakseen joitakin mörköjä, jotka olivat painaneet hänen jalkansa kiinni tantereeseen ja avanneet hänen korvansa kuulemaan kuulumattomia ja silmänsä näkemään näkymättömiä. Anttoni oli vapautunut lumouksestaan, jalat saivat liikkumiskykynsä, ja äskeinen pingoittunut ilme hänen kasvoillaan vaihtui värähteleväksi, omituisen nytkiväksi, kunnes ne silisivät tykkänään. Hän istuutui riihen kynnykselle ja huokasi niin, että se kuului Simon korviin saakka; sitten hän pani tupakaksi vilkaisten epäluuloisesti, mutta kuitenkin lempeästi, niinkuin Simosta tuntui, haukkuvan koiran suunnalle. Simo oli tästä Anttonissa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta niin hämmästynyt, että, kun hän sai kuusen oksalla keikkuvan koppelon näköpiiriinsä, hän ampui harhaan. Hän oli hätiköinyt tällä kertaa, käsi oli tärissyt ja silmiin oli lyönyt sumetta. Hän astui lyhyen kaurasaran poikki Anttonin luo riihen edustalle. Tämä istui tupakoiden ja, ennenkuin Simo oli ehtinyt tervehtää, mörähti: — Eipäs se maisteri osannutkaan. Simo vilkaisi salaa tutkivasti Anttoniin vastatessaan: — Ei sitä aina saa putoamaan lintuakaan, sillä kun on — siivet. Anttoni naurahti savupilven keskeltä. — Ei totisesti, siinä maisteri on aivan oikeassa. Anttoni oli nyt aivan entisensä kaltainen, tyynen ja tasaisen näköinen. Pilkallisesti puheli, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli, mutta puhelipa hän joskus lempeästikin, vaikka koettikin sitä äänensävyä piilottaa. Anttoni katseli alta kulmainsa Simoa, ikäänkuin peläten, että Simo olisi nähnyt hänet äsken riihen edustalla, mutta Simo ei ollut tietääkseenkään, ja kun koira kohta rupesi haukkumaan uudelleen, Simo asetti uuden patruunan pyssyynsä alkaen puu puulta hiipiä haukuntaa kohden. — Tällä kertaa en ammukaan ohi, — sanoi hän lähtiessään. — Muista se, Anttoni. Nyt ei käteni vapise. — Vai vapisi maisterin käsi äsken, — sanoi Anttoni näyttäen hätkähtävän Simon sanoja. Anttoni jäi entiselle paikalleen, kunnes laukaus pamahti ja sitä seurasi kova ryske urosmetson mätkähtäessä kookkaan naavaisen kuusen latvasta maahan. — Perhana! — kirosi Anttoni itsekseen. — Ampuu minun nurkiltani lintuja, joita minä en enää raski murhata. Mutta tuo papinkokelas se ei muuta tee loma-ajallaan kuin tappaa viattomia luontokappaleita... Hän astui riiheen, koetteli kuivumassa olleita rukiita, asetti kiukkurin uuniin puita lisää ja painoi oven kiinni lähtien riihitietä kotiansa kohti. Mutta samassa kuului metsästä toinen laukaus. Anttoni hypähti kohona ilmaan, kiroten ja nyrkkiään puiden hän jupisi: — On sekin tuleva pappi... murhaa viattomia lintuja... Minä vaan en enää ilkeäisi käydä niitä ampumaan... Minkälainen pappi aikoinaan mahtaa tulla tuostakin Melkkilän pojasta, joka jo nuorella iällään on noin verenhimoinen. Hän kääntyi kotiin päin. — En minä vaan menisi semmoiselta papilta hakemaan lohdutusta näissä sielunasioissa, jos joskus sen tarpeeseenkin joutuisin. Hän naurahti koleasti, ja ikäänkuin varkain puristuivat nämä sanat hänen ohuilta huuliltaan: — Ja tuskinpa tarvitseekaan mennä... Hän pelästyi, pälyili ympärilleen: hän luuli puhuneensa ääneen. Turha pelko. Hän oli vain märehtinyt omia, kauan vatvomiaan ajatuksia itsekseen ja yksikseen. * * * * * Mutta Simo kuljeskeli metsässä. Hänen tuli sääli Anttonia, mutta samalla hän ei voinut olla ihailematta miehen tarmoa ja sisua, sitä, että hän järkähtämättömänä painiskeli kohtalonsa ja Jumalansa kanssa. Kuinka kauan hän jaksaisi uhmata elämää ja luojaa vastaan? Kauanko kestänee miehen järkkymättömyys ja tahdon teräs taittumattomana? Vaikka Simo nyt melkein tiesi, kuka oli vikapää Kurkinevan vaarin murhaan, hän ei kertonut sitä kellekään paitsi isälleen, ja sekin tuli kerrotuksi vain silloin, kun hän tiedusteli sitä keräjäjuttua. Hän ei tahtonut kiirehtiä tapausten edelle. Ja mitä hyödytti mennä kertomaan tämä tapaus keräjissä, joissa jo entuudelta oli kerrottu samanlaisia tapauksia, jotka kilpistyivät tehottomina Anttonin jyrkkään: en ole syyllinen. Simon mielestä jokaisen täytyi tulla omasta vapaasta tahdostaan synnintuntoon. Muuten ei siitä koituisi siunausta. Ja hän oli varma siitä, että sieluntuskat kävisivät Anttonille vihdoin ylivoimaisiksi, ja silloin hän tunnustaisi tekonsa vapaaehtoisesti. * * * * * Saadakseen isältään, lautamieheltä, tarkemmin kuulla viimeisestä oikeudenkäynnistä Simo johti puheen Anttoniin ja tuohon murhajuttuun. — Mitäs siitä sen valmiimpaa tulla voi kuin vapauttava tuomio, — sanoi isä. — Anttoni kun kielsi tyynesti, järkähtämättä. — Sittenkin, vaikka todistajat kertoivat hänen ihmeellisestä tanssimisestaan tai paremmin sanoen soutamisestaan riihen tienoilla. Isä katsahti häneen. — Oletkos sinäkin sattunut näkemään sen? Simo nyökkäsi. — Niin, hän kielsi sittenkin, — jatkoi isä. — Ja arvelen, että sinunkin näkemäsi taittuvat Anttonin järkähtämättömiin kieltoihin. — Niin olen itsekin arvellut. — Jollei hän nyt itse tule synnintuntoon, on oikeus voimaton. Simo nyökkäsi: isähän oli sanonut samat sanat, joita Simo oli ajatellut. Jollei hän itse tule synnintuntoon, niin — He katsahtivat ymmärtävästi toinen toiseensa. He eivät sen koommin enää tähän asiaan puuttuneet. He antoivat sen hautua, kunnes se itselleen selviäisi, — kunnes jumalallinen oikeus saisi lausua sanottavansa. VIII. UUDESSA ASUINPAIKASSA. 1. Päästäkseen irti Naimin herättämistä muistoista ja tunteista Simo muutti syksyllä asumaan erään kansakoulunopettajan perheeseen. Täällä hän tutustui toisenlaiseen oloon ja elämänkatsomukseen, joka vivahti tavallaan hänen lapsuudenaikaisiin elämyksiinsä. Täällä palveltiin aatteita ja ihanteita puutteen ja köyhyyden uhallakin. Kieltäydyttiin ja taisteltiin. Tämä oli terveellistä oppia Simollekin, ja hän viihtyi perheessä hyvin, tuntien olonsa yhtä rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin konsanaan äitinsä hameenliepeissä monia vuosia sitten, pienenä lapsena. Näinä kahtena viimeisenä lukuvuonna, jotka hän asui opettajan luona, hän seurusteli melkein yksinomaan Leenan ja opettajan perheen parissa. Ikäänkuin kaukaisena humuna, joka ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän kuuli silloin tällöin, että nyt asui hänen entisessä kamarissaan Naimin isän luona milloin mikin herrasmies, nyt taas asui se ja se. Koululaisia ei siellä asunut enää, mikäli hän oli havainnut käydessään jonkin kerran tervehtimässä entistä isäntäväkeään. Uudet asukkaat olivat täysikäisiä ja päällepäätteeksi herroja. Naisia ei Naimi luonnollisesti voinut sietää viereisen kamarin asukkaina. Hän piti enemmän herroista ja herrat tietysti enemmän hänestä kuin toisista herroista. Se oli selvää peliä se. Kyllä se Naimi osaa ja taitaa, ajatteli Simo välinpitämättömänä, milloin nämä asiat juolahtivat mieleen. Ja sydämen värähtämättä hän hymähti: — Sulhasia, heh, sulhasia vaan... 2. Simo oli monta kertaa ihmetellyt itsekseen, kuinka opettaja jaksoi uskoa ikuisiin aatteisiin ja ihanteisiin horjumatta tai kääntymättä tavoittelemaan mammonaa. Kun ei päässyt siitä selville, kysyi opettajalta. — Katsos, minä olen kai sellainen saamaton, epäkäytännöllinen mies, joka pystyy vain pitämään aatteen lippua korkealla — jos pystyy, sanoi opettaja. — Semmoinen nahjus... — Setä on hieman katkera? Ei suinkaan katkeruus lisää lipun korkealla pysymistä. Eikö se päinvastoin painu maahan semmoisista käsistä? — Sitä tuntee itsensä joskus katkeraksikin, kun toimeentulo näyttää tiukalta niinkuin nyt esimerkiksi, — sanoi opettaja huoaten. — Mutta tämmöiset masentumisen hetket ovat vain tilapäisiä, ohimeneviä, usko minua. — Sedän pitäisi koettaa tienata sivutuloja jonkinlaisena liikemiehenä, talonvälittäjänä tai... — Älä puhu, olen nahjus, epäkäytännöllinen enkä halua tahrata lippuani, — sanoi opettaja jyrkästi, miltei vihamielisesti. — Mutta silloin se lippu liehuisi sitä korkeammalla, mitä vankemmalla taloudellisella pohjalla sen heiluttaja seisoo. — Ei sittenkään, — virkkoi opettaja vetäen kuluneen nukkavierun palttoon ylleen. — Uskon yhä aatteen voimaan, ihanteeseen. Hän huitaisi vihkopinkan kainaloonsa kiiruhtaen kouluunsa, ja väljäksi käynyt palttoo hänen yllään heilahteli sinne tänne pään painuessa hartioiden väliin ikäänkuin takaiskua peläten. Heillä oli sama matka. Erotessaan koulunsa portilla opettaja sanoi: — Et sinäkään usko siihen, mitä puhuit ja mihin kehoitit minua. Se on mahdotonta. — Mikä niin? — kysyi Simo. — Että muka lippu liehuu korkeammalla, jos sen kantaja rikastuu. Hän ei silloin enää jaksa palvella muita kuin itseään, ihanteet ja aatteet ovat unohtuneet rikastumisen taipaleella. Mammona on tappanut ne. Hän melkein huusi viimeiset sanat ja katosi juoksujalkaa koulun ovesta sisälle. _Opettajan tarina_. ... Renkipoikana varakkaassa talossa aloitti. Suuressa, likaisessa ja koleassa pirtissä oli saanut vastustamattoman halun pyrkiä pois ummehtuneesta ilmasta, hiukan valoisampaan ja lämpimämpään oloon, vähän ylemmäksi talon arkikuistin porrasta, sinne isäntäväen vieraskuistille. Koskaankaan maatyö ei ollut miellyttänyt häntä, kernaammin sitä lueskeli, varsinkin kun oli »päätä». Kun sitten sai kuulla, että muuan renkitoveri oli hakenut ja päässyt seminaarioppilaaksi, ei hän enää saanut rauhaa. Seminaariin piti hänenkin päästä. Haki ja pääsikin. Kansanopettajan virka kangasti hänelle ylevimpänä, ihanimpana maan päällä... Ja niin ponnisteli mies köyhyyden, tuskan ja taistelun keskeltä itselleen tämän halutun sijan yhteiskunnassa. Mitä oli voittanut kaikella tällä? Oliko ylennyt vai alennut? Oliko rikastunut vai köyhtynyt? Hänen täytyi tunnustaa, ettei voinut vastata kyllin vakuuttavasti, mutta se hänen täytyi sanoa, ettei hän ollut koskaan ponnistellut voiton tai rikastumisen vuoksi; kun olisi vain riittävä toimeentulo hänellä ja perheellään, enempää hän ei pyytäisi eikä pyydä. Niin, perheellään, Helvillä ja neljällä lapsellaan. Hän oli heti seminaarista päästyään mennyt kihloihin ja syksyllä, ennen ensimmäisen koulunsa alkua, naimisiin. Hän muisteli kihlaus- ja ensimmäisiä aviovuosiaan: miten Helvin kanssa sommiteltiin ja suunniteltiin tulevaisuuden tupia — luultiin niiden rakennusaineiden olevan ikihonkaa, mutta pian ne osoittautuivatkin olevan paperista, joka kelvannee silpuksi, mutta ei seinä- eikä kurkihirsiksi vallankaan... Joutavaa ihannetta ja aatetta! huutaa nykyaika, ja ovatpa jo muutamat virkatoveritkin yhtyneet samaan kuoroon, alkaen keinotella — noin vain sivutuloikseen — taloilla ja maatiloilla, jopa joku on antanut viralleenkin pitkät paltut eläen nyt uljaana liikemiehenä, isäntänä tai vähintään jonkin suuren kaupunkitalon isännöitsijänä. Mutta ei. Hänen luontonsa ei sopeudu moiseen ajojahtiin, kovaan ja jokapäiväiseen, niin entinen renki kuin onkin tai kenties juuri sen takia... Hänellä _on_ yhä vielä usko henkisen työn paremmuuteen ja lahjomattomuuteen. Kenties tämä johtuu hänen epäkäytännöllisyydestään, kenties hänen yksiviivainen ja yksipäinen luonteensa alkoi heti kapinoida, kun joku vain rupesi suostuttelemaan häntä koettelemaan onneaan jollakin muulla alalla, joka oli vieras hänen opettajakutsumukselleen, s.o. sille, jonka hän kerran nuoruudessaan oli valinnut elämäntehtäväkseen. Mutta yksikseen hän sentään vielä suunnitteli tulevaisuuden tupia ja hän uskoi niinkuin kaikki idealistit vielä kerran olevansa myös rikas ja riippumaton mies. Ainakin kuolevansa hän uskoi varakkaana miehenä. Hän ei näitä tulevaisuudentuumiaan kertonut enää Helville. Hän tahtoi ensin tehdä onnistuneen leikkauksen ja sitten vasta hämmästyttää Helviä, joka oli joskus havainnut miehensä työpöydällä viruvan siihen unohtuneita, numeroita ja laskelmia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja oivaltaen kyllä, mitä ne olivat tarkoittavinaan, mutta hennomatta kuitenkaan häiritä miehensä hiljaista, onnellista askartelua. Hän vain hymähteli surumielisesti pöytää siivotessaan asettaen arkit entisille paikoilleen. Opettaja ajatteli näin, askarrellessaan rakkaiden paperiensa parissa: Jospa sittenkin yrittäisi, jo olisi aika. Kun pankeistakin kuuluu saavan rahaa — ei muuta kuin kaksi nimeä pitkäänpaperiin, hän toiseksi ja joku hyvä virkaveli toiseksi. — »Mutta eihän minulla ole minkäänlaista omaisuutta», epäröi hänen mielensä, »kuinkas minä?» — »Pyh, omaisuutta ei tarvitakaan kaupoissa, mutta, uskoa sen onnistumiseen tarvitaan», sanoivat asiantuntijat; »kun on vain nimi, joka ei ole ollut protestilistalla, menee koko asia itsestään». — Ja pankit kuuluvat olevan kukkuroillaan rahaa, ovat ihmeissään, minne sitä sijoittaa, ja senvuoksi antavat hekankekan, tietysti kiinnitystä vastaan. — Niin, mitäs väärää siinä olisi? Kun pankit kerran antavat luottoa, onko pahasta sitä sitten käyttää hyväkseen ja sen nojalla välillisesti rakentaa elämänsä vähän vankemmalle perustukselle... Pitäisi ainakin koettaa, ovatko pankit noin hulluja, että työntävät rahaa kelle vain, hänellekin esimerkiksi... Ostaisi sitten talon, pitäisi sitä hetken, kuukauden muutaman, odottaen sen hinnan kohoavan, ja kun otaksuisi sen nousseen tarpeeksi, möisi pois koko höskän ja jättäisi hoidon seuraavalle ostajalle, mutta voitot pistäisi taskuunsa ja alkaisi elää, niinkuin henkisen työn tekijälle sopii, itsenäisesti ja riippumattomasti, heleijaa... Kauppa kuin kauppa, työskentelevät hänen ajatuksensa edelleen. Mitäs väärää siinä on... Kunniallisten kansalaisten kesken tehdyssä kaupassa... Kaupanteko — onhan se luvallista ja kansalaisille laissakin suvaittua... Sillä tavalla hänkin saisi yks' kaks' kootuksi sievoisen pääoman, jonka turvissa voisi laatia oman ja perheensä elämän huolettomaksi ja mukavaksi... eiköpä sitten alkaisi vireämpi ja hedelmällisempi työkausi hänen opettajatoimessaankin, jota kohtaan hän on viime aikoina ruvennut tuntemaan jonkinlaista tympeyttä ja väsymystä — luonnollisena seurauksena alinomaisesta huolehtimisesta toimeentulonsa puolesta... Ostaisi sitten vaikka pienen huvilan tai mökin jostain saaristosta, siellä aina kesäisin kellahdettaisiin vihreällä nurmella ja meren vilpoisilla, suolaisilla aalloilla, virkistyttäisiin ja voimistuttaisiin uutta työkautta varten... Lapsetkin saisivat syödä itsensä kylläisiksi; voita, maitoa, tuoretta kalaa ja viiliä saisivat vehkoilla suun täydeltä. Ja suuria puutarhamansikoita myös... Siistit kengät ja vaatteet pitää olla jokaisella, ja Helvillä kevyt, leveälierinen kesähattu, jommoista on jo uneksinut itselleen useita vuosia... Silloin hän vasta olisi herra, joksi hän oikeastaan oli alusta alkaen toivonutkin. Jos hän tahtoi olla rehellinen, oli hänen tunnustettava, että vaikka olikin pukenut pyrkimyksensä koreihin sanoihin valon- ja sivistyksenhalustaan, näiden pohjalla varsinaisena ytimenä ja kannustajana aina oli ollut vastustamaton voima päästä ylemmä, päästä herraksi, päästä kulkemaan herras- ja isäntäväen rappusia... Mikä herra hän oli?... Sellainen herra, joka yhä sai kulkea keittiön rappusia kahteen vaatimattomaan kamariinsa ja kyökkiinsä, rääsy herra, joka ei kyennyt kunnolleen elättämään edes perhettään. Helvi kaipaa uutta pukua vanhan, kuluneen tilalle ja uutta kesähattua, eikä hänellä ole varoja, myöskin lapset tarvitsivat jotain, eikä hänellä ole varoja lastenkaan tarpeisiin... Hän itse käy kuin kerjäläinen, vaikka tekee työtä että sydän kutistuu, toisinaan kaksikintoistatuntisia työpäiviä, sillä paitsi kansakoulunopettajatehtäväänsä hoitaa hän laulunopetusta tyttökoulussa, puuhaillen sitä samaa raittius- y.m. seuroissa. — »Rääsyherra sinä olet!» tiuskahti hän itselleen. — »Mutta kuinka kauan?» äkämystyi hän hetken kuluttua vänkäämään vastaan. »Kuinka kauan...?» — Hän alkaa uudelleen arvioida ja punnita. Jospa yrittäisi, jo olisi aika... * * * * * Havahduttuaan näistä unelmistaan hän tuntee saamattomuutensa entistä selvemmin ja painavammin. Hän ei voi vapautua siitä. Ja ikäänkuin sen vastapainoksi hän asettaa aatteen ja ihanteen, joiden vannoutunut palvelija hän tahtoo olla, vaikka väsyttääkin, ja merkitsee vääryyden poltinraudalla kaikki ne ammatit, joilla rikastutaan. Hän on onnellinen tässä uskossaan, kunnes taas sopivan hetken tullen vaipuu haihattelemaan kauniita tuulentupiaan, ja niiden hälvettyä alkaa taas vastavaikutus. — Ei, tämä elämä ei käy mukiin, — sanoo hän kerran Simolle havahduttuaan todellisuuteen haihatteluistaan, joista hän muuten oli kertonut salaisuutena Simolle. — Renkinä olisi paljon parempi olla ja elää. Simo nauraa. — Niin, usko pois, renkinä jossain suuressa, ruokaisessa talossa. Olisipa silloin ainakin vatsa jos ei muu tyydytetty. — Kyllähän sitä rengiksi helposti pääsee. Ei siihen virkaan vaadita tutkintoja eikä virkavuosia. Setä on vain hyvä ja ottaa pestin. Luulen minunkin isäukkoni pestaavan sedän, jos on halua... — Sinä nallikka! — intoutuu opettaja. — Aate ja ihanne! Täytyyhän niitäkin sentään jonkun palvella ja niille pyhittäytyä, minä en voi sittenkään... Minulla ei ole voimia enää muuhun kuin tähän voimattomaan... lipun pitelemiseen. Nähdessään Simon katselevan häntä hän jatkaa: — Mutta älä sure, älä yhtään sure. Vielä minä rikastunkin, ainakin ennen kuolemaani... mutta en silti petä aatettani... Sellainen mies minä olen... sellainen vaan... nahjus, saamaton ja epäkäytännöllinen, mutta jumankekka, kun minä kerran yritän, niin... — Niin siitä on oksat pois? — hymähtää Simo. Opettaja nyökäyttää juhlallisesti, tarmokkaasti. 3. Ennen ylioppilaaksituloaan Simo sai pohdittavakseen ongelman, ja sitä ratkaistessaan hänen sielunvoimansa joutuivat ankaraan ristituleen. Naimista tämä ongelma sai alkunsa tälläkin kertaa. Simo otti sen ensiksi leikin kannalta eikä voinut silloin edes aavistaa, että siitä olisi kehittynyt sellainen järkyttävä, kipeä elämäntunto hänen vastaisissa vaiheissaan, sellainen, joka painaisi hänen mieltään, kunnes sen ratkaisu olisi tyydyttävästi suoritettu. * * * * * Oli ylioppilaskokelaiden juhlatanssiaiset ohjelmineen. Joku oli kutsunut Naiminkin. — Se sinun sulhasesi! — aloitti Simo heidän sattumalta tavatessaan kahden eteisessä toisensa. — Mitä hän arvelee tästä, että sinä pidät lystiä täällä? — Älä puhu sulhasesta, — vastasi Naimi. — Vai teetkö pilkkaa? — Eikö se pankkivirkailija ole sulhasesi? — Heili vain niinkuin kaikki edellisetkin, mutta nyt hän ei ole enää sitäkään. — Vai niin. Sinäpäs olet huikentelevainen. Mutta mistä syystä on tullut ero? Naimin silmät leimahtivat, mutta ennenkuin hän ehti vastata, saapui Leena. Hän katsoi suurin silmin heitä. — Oo, suokaa anteeksi. Taidan häiritä herrasväkeä. Simo seisoi nolona, mutta Naimi kiirehti tyynesti sanomaan: — Et ollenkaan. Me puhelimme vain vanhoista yhteisistä muistoistamme. Leena huomasi Naimin poskipäillä vahvan punerruksen ja sanoi kuivasti: — Näkyy, että nuo vanhat muistot lämmittävät. — Vai tätä sinä tarkoitat? — sanoi Naimi katsoen käsipeiliinsä ja ottaen laukustaan puuterirasian. — Tämänhän saa hyvin helposti peittymään. Kas näin. Mitäs vielä puuttuu, armollinen Leena-neito? Leena taisteli kyyneleitään vastaan. — Kaikkea puuttuu. Sinulta puuttuu esimerkiksi häveliäisyyttä. — Älähän nyt hupsuttele joutavasta asiasta, — koki Simo tyynnytellä. Leena kääntyi Simoon, ja hänen kasvoistaan tuiskahti typerä vihanlieska. — Sinultakin puuttuu sitä samaa — sanoi hän jäykästi, vetäytyen saliin, johon Simo seurasi häntä onnettoman näköisenä. * * * * * Simo oli saanut lepytetyksi Leenan, mutta kun hän tapasi Naimin seuraavan kerran, kääntyi puhe aivan kuin itsestään siihen, mihin se ensimmäisellä kerralla oli katkennut. Simo kuljeskeli pitkin joenvartta aikansa kuluksi, saatettuaan Leenan kotiinsa. Ilta oli kaunis. Puissa näkyi jo silmuja, puistojen käytävät oli siroteltu uudella hiekkakerroksella, ja Vartiovuoren mäelläkin jo nurmennukka viherteli. Hän istuutui eräälle jokivarsipenkille, jossa muuan nuori nainen istui entuudestaan. Hän hämmästyi tuntiessaan naisen Naimiksi. — Onko heilisi menettäminen koskenut sinuun niin, että sinä ajattelet itsemurhaa? — kysyi Simo leikillisesti. — Tästähän olisi mukava pulpahtaa veteen. — Voisi sekin olla mahdollista, — myönsi Naimi. Simo säpsähti Naimin sanojen kumeata sointua. — Mitä? Sinä tietysti odottelet uutta heilaasi? Naimi hymyili surullisesti, pudistaen päätään, ja Simo oli havaitsevinaan eräänlaisen muutoksen tapahtuneen hänessä. — Ei minulla ole uutta, — sanoi Naimi vilpittömästi. Simo katsahti häneen kummissaan. — Sinä puhelet ihmeitä. Ei uutta? Tämä ei ole tapaistasi — sinähän olet vaihdellut heiloja kuin kintaita vain. Naimi tuijotti eteensä vastaamatta. — Sinä olet tehnyt rakkaudesta pilkkaa, — jatkoi Simo. — Ja tässä nyt on kosto siitä: pilkka on sattunut omaan nilkkaasi, ja juuri nyt, kun kerrankin itse olit todellisesti rakastunut. Naimi kohotti päänsä katsoen vihaisesti Simoa. — Kuka on sanonut, että olen todellisesti rakastunut häneen. — Minusta tuntuu siltä; kaikki merkit viittaavat siihen: alakuloinen puhetapasi, koko olemuksesi, joka ikäänkuin on herpaannuksissa. Sinä jäät usein vastauksen velkaa, ja se ei ole tapaistasi. Nytkin jäät vastausta vaille. Naimi puristi huulensa tiukasti yhteen. Simo jatkoi: — Sinä ikäänkuin kuuntelet jotain, odottelet jotain. Sano minulle, minkä vuoksi teille tuli ero? Naimin silmät leimahtivat samoin kuin kerran aikaisemmin. — Yksinkertainen juttu: me emme rakastaneet toisiamme. Simo pudisti epäillen päätänsä. — Ei. Sitä en usko, että se olisi ollut niin yksinkertainen juttu. — Näkyy, että sinusta tulee pastori, — sinähän kyselet kuin korvaripissä. Alentaen ääntään ja vieden kasvonsa Simon korvan lähelle hän sanoi: — No hyvä, saat tietää, minkä vuoksi tuli. Sen vuoksi vain, etten enää ollut — impi. Naimin äänessä särähti katkeruus. — Mitä... mitä sinä sanot? — kysyi Simo käheästi. — Niinkuin et tietäisi itsekin... Hän kai sai mitä halusikin... Simo painoi hattunsa alemmaksi, ikäänkuin häveten ohikulkijoita, vaikka hän häpesi itseään. — Mutta hän on oikea herra Tietäväinen näissä asioissa, — puheli Naimi edelleen puoliääneen. — Ei semmoinen kiltti ja vaatimaton kuin sinä. Viimeisen lauseen Naimi sanoi omituisen lämpimästi, ja se kiinnitti Simon huomiota. Hän katseli pitkään Naimia, jonka kasvoille oli pirahtanut pari kyynelhelmeä. Sen jälkeen hän kääntyi katselemaan joelle ja joentakaiseen Runeberginpuistoon, johon ilta-auringon valo sattui. Hän katseli kauan ja mitään ajattelematta, kunnes tajunta lopulta palasi. Hän näki puiston nurmen vihertävän laskevan päivänkehrän säteilyissä ja ajatteli itsekseen: kas vain, kevät on tänä vuonna aikainen, kedon nukkakin jo on noin pitkällä, valmista melkein. Hän tuumaili huomauttaa tästä Naimillekin, mutta kääntyessään hän havaitsi Naimin jo poistuneen. Hänen sydämensä valtasi silloin hätä. Hän läksi kiireesti Naimin kotiin. Siellä vanhukset olivat ystävällisiä hänelle. Hän viipyi vain sen verran, että kuuli Naimin äänen viereisestä huoneesta. — Käy tänne Naimin kamariin, — sanoi ukko hyvillään. Mutta Simo syytti kiireitään sanoen jo tänään tavanneensa Naimin. Hän oli tullut tervehtimään vain vanhuksia ja kyselemään heidän vointiaan. Mikäs tässä. Hyvin he ovat jakselleet... No, se on hauskaa kuultavaa, tuumaili Simo, ja kun nyt asia, jonka takia hän oli tullut, on kuultu, niin hän lähtee. On niin turkasen kiire, kuumimmat tenttiajat parhaillaan... Sanokaa terveisiä Naimille ja olkaa itsekin tervehditty. Hyviä voimisia vain edelleenkin... Päästyään kadulle Simo aukaisi palttoonsa napit antaen kevään lempeän tuulenleyhkän vilvoittaa kuumaa olemustaan. * * * * * Tästä alkaen Simo taisteli itsensä kanssa tullen vihdoin siihen päätökseen, että hän menee kihloihin Naimin kanssa. Se on hänen velvollisuutensa. Leenaa hänen tosin tuli surku, mutta ei auta — velvollisuus ennen kaikkea. Hän puhui tästä Naimille, jonka silmät lensivät pyöreiksi, posket punaisiksi. Ilmeisesti näkyi, että tämä puhe miellytti Naimia. — Mitä Leena sanoisi? — kysyi Naimi. — Leena!... Hän saa tyytyä... — Mutta minkä takia tahdot sitä? — sanoi Naimi, ja hänen äänessään oli hyväilevä, rakas kaiku, joka jälleen tempasi Simon valtoihinsa. — Rakastatkos sinä minua sitten? — E-en, mutta sen takia — tiedäthän sinä itsekin syyn... — Ahaa, ymmärrän, ymmärrän: vain velvollisuuden tunnosta sinä tahdot tätä... Ettes yhtään häpeä. Simo pysyi vaiti. Naimin katse hämärtyi. — Näkyy, että olet säilynyt kokemattomana, — sanoi hän vihdoin. — Sanon sinulle, Simo rakas, että tuo velvollisuutesi, josta niin pidät kiinni, ei velvoita sinua mihinkään. Simo sai kuin sähkötärähdyksen, joka vaiensi hänen puhekykynsä. Aivan kuin ärtyneenä siitä, ettei Simo vastannut, Naimi jatkoi: — Kuvitellusta säälistä sinä vain tekisit tuon ystävänpalveluksen, mutta minä kieltäydyn siitä, vaikka rakastankin sinua. Simo kiinnitti katseensa Naimiin. Oliko hän kuullut oikein? Naimi oli sanonut rakastavansa häntä — eikö totta? Naimi oivalsi hänen katseensa tarkoituksen ja nyökkäsi. Hänkään ei jaksanut puhella kauempaa. Silloin levisi Simon kasvoille julma, ylenkatseellinen hymyily, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän nyt minäkin, ettei siitä tule mitään. Naimi taas puolestaan käsitti Simon hymyn oikein ja hiljaa nyyhkyttäen hän painoi katseensa maahan. * * * * * Leena huomasi, että jotakin oli tapahtunut. Simohan käveli hänen rinnallaan usein hajamielisenä, vastaamatta hänen puheisiinsa, ja kun hän tällöin töykkäsi häntä kylkeen, heräsi Simo aivan kuin unesta tai omista maailmoistaan, joihin hänellä ei ollut avainta. Ja niin mielellään kuin hän olisi kurkistanut sinne! Mustasukkaisuuden mato alkoi kaivaa pikku Leenan sydäntä. — Tiedän, miksi sinä olet muuttunut noin omituiseksi, — kiukutteli hän. — En ole vielä unohtanut sitä sinun ja Naimin yhteisten muistojen salaista kohtausta silloin lyseolla... — Sinä olet lapsellinen, — sanoi Simo. Mutta kun oli kulunut jokin aika, oli Leena onkinut tietoonsa sen, että Simo oli tavannut Naimia silloin tällöin vielä senkin kohtauksen jälkeen siellä lyseolla. Muun muassa kerrankin saatettuaan hänet ensin kotiinsa Simo oli suoraa päätä lyöttäytynyt Naimin seuraan joenvarsipenkille. Kun hän lateli näitä tietojaan Simolle, ei Simon auttanut muu kuin myöntää ne tosiksi, mutta samalla häntä alkoi tympäistä Leenan käytös. Mikä oikeus hänellä on olla urkkijana? — Sinä olet ollut petollinen, — sanoi Leena itku kurkussa. — Jos et pidä minusta, niin lähde vain Naimin luokse, jonka kanssa sinulla on vanhoja, yhteisiä muistojakin. Simo koetti tyynnyttää häntä. — Ei, älä koske minuun, — sanoi Leena. — Sano sensijaan, mitä nuo muistot koskevat. — Sitä sinä et ymmärtäisi, tyttö-kulta. — Niinkö luulet? No, mene sitten Naimin luokse märehtimään niitä, hän kuulemma on sangen taitava ymmärtämään — miestenkin tarpeita. Kuinka matalaa ja alhaista! ajatteli Simo. Naimi ei koskaan käyttäytyisi toista naista kohtaan tuommoisella tavalla: ensin urkkisi ja vaaniskelisi ja sitten panettelisi häpeällisesti. — Niin, Naimi ymmärtää sydäntä ja sielua enemmän kuin sinä, pikku Leena, — sanoi Simo, — vaikka väität ymmärtäväsi niitä sinäkin. — Hyvä, oikein hyvä. Mikset mene hänen luokseen, hyvä mies? — Niin menenkin, jollet tule järkiisi. — Ja minä kun olen luullut sinun olevan järjiltäsi. Sinähän kuljet hajamielisenä, elät enimmäkseen omissa maailmoissasi. Ja tämä muutos sinussa on tapahtunut vasta viime aikoina, sen jälkeen kuin lyseolla silloin... * * * * * Siitä se taas alkoi, ja se muodostui säännöllisesti yhtä pitkäksi kuin leveäksikin jankuttamisen aiheeksi kyllästyttäen vähitellen Simoa niin, että hän lopulta ei voinut olla tylysti sanomatta: — Kyllä asia on niin, että jos ei sinulla ole muuta puhuttavaa minun kanssani kuin tämän seikan vaikuttamista, meistä tulee ero. Leena vavahti toisen täsmällistä, tiukkaa sanontaa, mutta mustasukkaisuuden piru ei hellittänyt hänestä. — Niin, mene vain! Mene Naimisi luo... Simo kohotti hattuaan ja läksi. Leena jäi ymmällä mielin seisontaan keskelle katua, nakkasi sitten niskaansa, niin että valkoiset kiharat heilahtivat, ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan vihoitellen mielessään: menköön, menköön — mutta meneeköhän se iäksi... tuleeko meistä nyt ero... voi-voi sentään... * * * * * Seuraavana päivänä ylioppilaskokelaat lähtisivät Helsinkiin, ja Leena veisi Simolle kukkia. Niin oli sovittu. Kenties ne parantaisivat välit ennalleen... Hän niin hartaasti uskoi niiden parantavaan vaikutukseen. Hänessähän oli syy välien rikkoutumiseen, hän myös tahtoisi sovittaa ja parantaa. Niin kernaasti hän tahtoisikin. * * * * * Junan valmistautuessa lähtemään viemään ylioppilaskokelaita vallitsi asemalla tavaksitullut juhlamieli. Asemasillalla seisoskeli tai käveli kukitettuja nuorukaisia ja neitosia omaistensa ja ystäviensä parissa. Simo seisoi Leenan kanssa hieman erillään. Leena näytti raikkaalta, mutta Simo vastaili hajamielisesti hänelle, niinkuin aina ennenkin viime aikoina. Simo pälyili tuontuosta aseman laiturinpuoliseen oveen ikäänkuin odottaen jotakuta. Leenan sydäntä painoi hänen huomattuaan Simon odottavat katseet. — Kenties _minun_ kukkani eivät miellytä sinua? — sanoi hän vihdoin alakuloisesti. — Kuinka sinä niin voit ajatella? — vastasi Simo. — Nämähän tuoksuvat ihanilta. — Minusta vain tuntuu siltä. Kenties — Lause jäi kesken. Simon kasvoille oli levinnyt onnekas, riemullinen ilme, ja kun Leena kääntyi katsomaan, seisoi Naimi aseman ovella kukkavihko kädessä ja katseli etsien ympärilleen. Simo astui vaistomaisesti pari askelta Naimia kohti, mutta tämä käännähtikin äkkiä vastakkaiseen suuntaan kiinnittäen kukkavihkonsa sen pojan rintaan, joka hänet oli kutsunut silloin keväällä tanssiaisiin. Se oli iso, uhkea kukkavihko. — Kenties Naimin kukat olisivat miellyttäneet sinua enemmän, — kuuli Simo Leenan äänen viereltään. Hän riuhtaisi itsensä todellisuuteen. — Älä puhu joutavia. Mikäs näitä vaivaa. Hyvä tuoksu ja kukat kauniita. Mutta itsekseen hän kadehti Naimin tulipunaisia ruusuja, jotka riippuivat toisen pojan rintapielessä. Ja hänen ruusunsa, Leenan tuomat, olivat haljakan punaisia. Jo siinäkin näkyi näiden tyttöjen erilainen maku ja tunnemaailma: toinen oli tulta, toinen haljakkuutta. — Vai ainoastaan hyvä tuoksu? — sanoi Leena vähäksyvällä äänellä. — Voi hellanletta sinua, pikku Leena! — virkkoi Simo niin kovalla äänellä, että Naimikin kuuli. — Sinä et ole tyytyväinen mihinkään. Naimi katseli heitä puoliavoimin silmin. He pysähtyivät siihen, vaikka Leena koetti nykiä Simoa edelleen. — Minä luulin noiden kukkien olevan aiottuja minulle, — sanoi Simo viitaten pojan rinnassa olevaan kukkakimppuun. — Olisit sinä, Naimi, saanut antaa kukkia minullekin. Minusta näyttää sitäpaitsi siltä, että tuossa olisi kaksi kukkavihkoa. — Mutta sinullahan jo on, — sanoi Naimi. — Ei saa olla ahne. Ja tällä minun kavaljeerillani ei ollut vielä korttakaan, ennenkuin toin hänelle. — Kylläpäs ovatkin kauniita, — ihasteli Leena vasten tahtoaan. — Mistäs saitkin noin kauniita tulipunaruusuja —, ajatteles, minäkin etsin juuri tuommoisia, ja tämmöisiin piti sentään tyytyä. Hän osoitti Simon ruusuvihkoa. — Kauniita ne ovat nekin, — sanoi Naimi. — Yhtä kauniitakin joidenkuiden mielestä. Leenan äiti myös tuli asemalle. Leenan mennessä häntä vastaan Naimi ehti sanoa hiljaa Simolle: — Olin aikonut antaakin sinulle toisen noista — näit oikein: kaksi niitä onkin —, mutta pelkäsin sinun loukkaantuvan. — Loukkaantuvan? — Niin, tai ainakin Leenan... — Ei tästä tule mitään, — sanoi Naimin kukkakimppu-poika, yritettyään turhaan kovassa tuulessa saada paperossiaan syytetyksi. — Mutta mitäs piruja te siinä kuiskailette? — Meillä on vanhoja, yhteisiä muistoja, — sanoi Naimi. — Vanhempia kuin sinun muistosi Naimin kanssa, — sanoi Simo. Kun Leena palasi äitinsä seurassa, olikin juna jo lähtövalmis. — Tattis vaan, Naimi, kukistasi, — sanoi poika kiusoitellen, huomattuaan Simon mustasukkaisuuden. — Ja kiitos kaikesta muustakin. Tämä läjähti kuin korvapuusti, kipinöivä ja kirpeä, Simon sydämelle. Hän katsoi vihaisesti Naimiin, joka punehtui vahvasti. Sitten hän suuteli Leenaa kaikkien nähden, hypähti vaunusillalle ja katseli, minkä vaikutuksen suudelma oli tehnyt Leenaan ja Naimiin. Leenan poskilta oli ensin kadonnut väri, niin hän oli säikähtynyt, niiden heti seuraavassa hetkessä lennähtäessä hehkuvan punaisiksi ja katseen häveliäästi painuessa maahan. — Julkeata! — Simo oli kuulevinaan Leenan äidin vihaisesti puhahtavan. Leenan punastuessa Naimi kalpeni, mutta hän ei luonut katsettaan jalkoihin. Pää pystyssä, uhkan ilme huulillaan, hän seisoi siinä ja hymyili. Simosta tämä oli niin hullunkurista, että hän junan lähdettyä liikkeelle purskahti raikuvaan nauruun. — Se on oikein, — sanoi Naimin kukkavihkopoika. — Hurtti huumori ja repäisevä meininki on tarpeen tällä matkalla alusta loppuun asti. He seisoivat sillalla vielä pitkän aikaa, kunnes lopulta astuivat vaunuun. Siellä Simo ensitöikseen avasi akkunan jääden nojailemaan sen ääreen, pää ulkona. Hänen vihdoin istuuduttuaan penkille huomautti joku joukosta: — Mutta missä on sinun kukkavihkosi, Simo? Simo katsahti rintapieleensä. Se oli poissa. — Taisi vahingossa tipahtaa tiepuoleen, — sanoi hän välinpitämättömästi. — No siinä on meillä mies... — Sanokaas muuta! — sanoi Simo vastaan. — Mutta minäpäs sanon Leenalle, — virkkoi muuan kielevä jatko-opistolainen. — Ehkei se niin vain vahingossa pudonnutkaan... Simosta oli yhdentekevää, mitä hänestä tällä hetkellä ajateltiin ja mitä vastaisuudessa sanottaisiin. Hänestä se tuntui ikäänkuin kohtalon viittaukselta: Jumalan käsi kai oli riuhtaissut kukkavihon hänen rintapielestään. — Levätköön rauhassa! — hymähti Simo, — maasta se on tullutkin ja maaksi pitää sen jälleen tuleman! Hän ei tuntenut mielessään minkäänlaista kipua, ei edes valituksen tarvetta. Päinvastoin soi hänen rinnassaan vapautumisen riemu jostakin, joka oli ollut hänen elämässään eräänlaisena taakkana. Hän ei enää muistellut Leenaa, ja milloin hän muisteli Naimiakin, muisti hän hänet vain asemasillalla seisovana, hymyilevänä ja uhkan ilme kasvoilla. IX. YLIOPISTOSSA JA PAPPINA. 1. Simo tutki ja harrasti yliopistossa vain aineitaan. Hän muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hän epäili tovereittensa tietävän hänen rakkausseikkailunsa. Hänestä tuli täten paatunut ja ynseä. Hän koetti salata itseään muilta. Ja niinkuin tavallisesti näissä olosuhteissa hän vaati toisilta mitä ei itse kyennyt täyttämään: puhtautta ja vanhurskautta kaikissa töissä. Niin sai synkkyys, joka nuoruudesta asti oli ollut hänen pahin vihamiehensä, vähitellen, kuukausi kuukaudelta, hänet valtoihinsa. Simo kärsi itse tästä eniten, mutta ei kuitenkaan jaksanut vapautua painajaisestaan, vaikka tahtoikin. Hänen kohtalonsa oli nyt kerran sellainen, päätteli hän. Hän ei ilennyt kirjoittaa ahdistuksestaan äidilleen, vielä vähemmin Leenalle ja Naimille. Hän vain kasasi tieten tahtoen surua ja epätoivoa sydämeensä. Leenalle ja Naimille hän ei kirjoittanut kertaakaan. Ei ollut ihme, että Simo näissä epätoivoisissa olosuhteissa eli niinkuin useimmat muutkin aikakauden ylioppilaat, koki vähän kaikenlaisia elämyksiä käyden silloin tällöin laitakaupungilla ja palasi noilta retkiltä syyttävä ääni povessaan. Äiti se varsinkin tuntui moittivan häntä sieltä. 2. Pari vuotta lueskeltuaan Simo aikoi erota tiedekunnastaan. Hän päätti nyt ryhtyä lukemaan humanistisia tieteitä. Hän kävi siitä jo puhumassa tiedekuntansa dekanukselle. Tämä, kookas, ryhdikäs, harmaapäinen vanha herra, tiedusti syytä muuttoon. — Minä en tunne itseäni soveliaaksi papin toimeen. — Njaa, mjaa, vai niin, nuori mies, — puheli ukko. — Luulen ymmärtäväni teidän tunteenne ja ajatuksenne ilman sanojannekin. Te luulette olevanne kelvoton papin virkaan sen tähden, että — sanonko ma vai —? Simo punastui, ja ukko jatkoi vastausta odottamatta: — Sentähden että olette syntiä tehnyt. Enkö ole oikeassa? Simo nyökkäsi. Vanhus purskahti hihittävään, pistävään nauruun, joka omituisesti vaikutti Simoon. — Ettekö luule, että kaikki ihmiset, papitkin, ovat alttiita syntiin, ei vain peri- vaan myös tekosyntiin. Jumalan edessä ei ole yhtäkään synnitöntä ihmistä, sillä henki tosin on altis, mutta liha on heikko. En minäkään ole ilman syntiä, se olisi ja on luonnoton asiantila, mutta kuitenkin olen kristillisen siveysopin professori... Kyllä minä suostun anomukseenne, mutta pyydän teitä miettimään asiaa juurta jaksain. Simo sai tyytyä tähän. Ennenkuin hän läksi, sanoi dekanus: — Olkaa huoletta, kyllä asia kääntyy parhain päin. Jumalalle, joka meidän kohtaloistamme päättää, ei mikään ole mahdottomuus, mutta sen neuvon annan teille, että tulevalle papille ei sovi punastuminen, niinkuin äsken teistä olin huomaavinani. Simoa melkein vilutti poistuessaan. * * * * * Ja vähän ennen loppututkintoa Simo taas joutui vaikeihin omantunnon vaivoihin, niin kipeihin ja koviin, että hän pelkäsi sydämensä repeävän kahtia. Hänen täytyi saada tyhjentää sydämensä aivoitukset jollekulle toiselle ihmiselle. Äidille hänen ei maksanut vaivaa puhua. Äiti oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että pappi hänestä oli tuleva. Isä oli luonnollisesti samaa mieltä. Leenalle ja Naimille? Ei, tuhat kertaa ei. Simo sai nyt kokea, kuinka turvaton ja avuton mies on ilman tovereita. Nimittäin ilman sellaisia tovereita, joiden puoleen voi kääntyä luottamuksellisesti, niinkuin veli veljen puoleen, epätoivoineen, suruineen ja iloineen. Jonkin kerran hän yritti kääntyä milloin minkin toverin puoleen, jotka hänen mielestään olivat toisia avomielisemmät ja totuuttarakastavammat, mutta joka kerta tuli ikäänkuin tahmea tulppa suun eteen, eikä hän voinut sanoa sitä, mitä sielussaan tunsi. Dekanuksen luo hänen ei kannattanut mennä. Se mies riisuisi hänet aseettomaksi heti ensi sanoillaan, hän oli kylmän järjen edustaja, ja Simo kaipasi ystävän apua, lohdutusta ja myötätuntoa. Ahdingossaan hän tällä kertaa läksi tapaamaan Raamatun alkukielten ja U. Testamentin selitysopin professoria. Tämä vanhus oli toisenlainen luonteeltaan kuin dekanus ja muut tiedekunnan professorit. Hän oli kärsinyt puutetta lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja oli sananmukaisesti omalla älyllään raivannut itselleen aseman yliopistossa. Hän ei vivahtanut kehenkään muuhun tiedekunnan professoriin, joilla oli alusta alkaen ollut sileät tiet nousta tieteensä korkeimmille kukkuloille. Tämä professori oli useasti kuulijakunnalleen yksityisesti maininnut asuneensa ensiaikoina laitakaupungin laidoilla, kun ei ollut varaa asua isoisemmin. Hänellä oli ylioppilaiden ehdoton myötätunto puolellaan, ei vähimmän vaatimattoman ja lempeän esiintymisensä vuoksi. Tämän professorin puheilla oli nyt Simo. — Valitan suuresti aikomustanne erota tiedekunnastanne, — sanoi professori kuultuaan Simon asian. — Te otatte tällä teollanne päällenne raskaan kuorman, raskaamman kuin luulen teidän jaksavan kantaa. Sillä voi sitäpaitsi olla arvaamattomia seurauksia tulevaisuudellenne, edellyttäen ettette jaksaisikaan kantaa tämän ratkaisevan askelen tuloksia. Mutta kertokaa nyt minulle aivan kuin parhaimmalle toverillenne, mistä tämä aikomuksenne on saanut alkunsa. Simo kertoili katkonaisesti mutta silti avomielisesti taisteluistaan eikä peitellyt ajoittaisia hairahduksiakaan naisten kanssa. Professori kuunteli tarkkaavasti huomaten, että siinä oli elämä kysymyksessä. Rypyt hänen silmiensä tienoilla tihenivät. Kun Simo oli lopettanut, sanoi professori: — Ja minkä vuoksi te tulitte minun luokseni noine likaisine juttuinenne? Simo pelästyi professorin tiukkaa äänensävyä. Mitä nyt? — Eikö teillä ole yhtään uskottua ystävää? — jatkoi professori. — Olisitte kertonut hänelle. Simon täytyi tunnustaa, ettei hänellä todellakaan ole. Professori katsoi pitkään Simoa. — Tuo tuntuu uskomattomalta, mutta se muuttaa asian. Professorin ääni oli jälleen lempeä ja sovittava. — Niin, se todella muuttaa asian, — saneli professori edelleen. — Te olette aloittanut opiskelunne tavallaan väärästä päästä, laitakaupungin laidoilta. Katsokaas, minä olen syntynyt ja kasvanut noilla samoilla reunamilla, niinkuin monesti olen maininnut, yliopiston apulaisena ollessani asuin vielä siellä, mutta professoriksi päästyäni piti muuttaa hiukan mukavampaan asuntoon, mukamas, mutta uskokaa minua, että sittenkin kaipaan noita laitakaupungin laitoja, joilla ruoho keväisin nousee aikaisemmin kuin täällä keskikaupungilla, mutta joilla se myös syksyisin kuihtuu nopeammin — niinkuin kaikki kauneus ja sulo noilla samoilla rantamilla. Simo katseli liikutettuna vanhusta. Mutta sitten professorin kasvot kirkastuivat, ja hän jatkoi: — Kun tarkemmin ajattelen asiaanne, olette sittenkin alkanut oikeasta päästä. Ei se ole pappi eikä pippi, joka ei ole kokenut samanlaisia elämyksiä kuin te, samanlaisia tunnonvaivoja ja tunteita. Vain raadollisena voi puhua raadollisille. Simolle tähän asti outo, lämmin virta järkähytti sielua. Hän muisteli lapsuutensa kultaisia päiviä. — Ette kai nyt aio erota, kun jo olette lähellä päämäärää. Nähdessään Simon olevan kahden vaiheilla professori taputti häntä ystävällisesti olalle. — Rakas ystävä, älkää epäilkö vanhan, sielun vaivoissa kokeneen miehen sanoja, kun hän kehoittaa teitä lukemaan loppuun asti. Älkää tehkö tyhmyyttä vielä viimeisellä hetkellä. Voisittehan sitten muuttaa humanistiksi, jos nimittäin vielä silloin ajattelette, ettette sovi papiksi. Mutta yhtä pyydän teiltä: älkää murehtiko menneitä, vaan ottakaa oppia niistä, älkääkä huoliko huomisesta, sillä taivaallinen isä kyllä pitää lapsistaan huolen. * * * * * Niin siis Simosta tuli pappi, ja hän joutui määrätyksi kotipitäjänsä rovastin apulaiseksi. Niin täyttyi nyt hänen vanhempainsa harras toivo saada kerran kuulla poikansa paukuttelevan saarnastuolista viisauden ja armon sanoja nälkäisille ja janoisille. Mutta Simo itse? Oliko hän löytänyt rauhan ja armon voidakseen antaa siitä noille, jotka sitä häneltä odottivat? »Minun rauhani minä annan teille», oli Suuri Opettaja aikoinaan lausunut ihmislapsille. Mitä voi Simo antaa odottaville? 3. Naimia hän oli tavannut harvoin, vaikka usein olikin muistellut häntä. Ja ihmeellisintä oli se, että hän tavallisimmin muisti hänet asemasillalla seisovana, ylpeä hymy huulilla. Mitä useammin Naimi tällaisena ilmestyi hänen mielikuvitukselleen, sitä kipeämmin se joka kerta koski häneen. Vuosien vieriessä tuo kosketus tuli yhä repivämmäksi. Naimi oli tällä välin mennyt avioliittoon, mutta se oli muodostunut onnettomaksi. Avioliiton loppu oli se, että se ratkesi: he ottivat avioeron, mikä kävi laatuun senkin vuoksi hyvin, ettei heillä ollut lapsia. Kuultuaan tästä Simo havahtui, ja hän aikoi lähteä Naimin luo. Hän aavisti Naimin olevan lohdutuksen tarpeessa. Mutta sitten johtui taas hänen mieleensä Naimi asemasillalla ylpeä hymy huulilla, ja hänen intonsa jäähtyi hetikohta. Olkoon omissa oloissaan — kyllä hän on ennenkin osannut järjestää asiansa ja varsinkin miessuhteensa. Niin juuri: miessuhteensa etenkin. Tämä se enimmän koski Simon mieltä, kirveli, melkein kuohutti sitä, vaikka hän ei tahtonut tunnustaa sitä edes itselleen. Mutta mitäs se auttoi: se tietoisuus oli kuitenkin olemassa piinaten ja repien häntä, hänen sydäntään ja sieluaan. Äiti vielä liiallisessa huolehtivaisuudessaan lisäsi hänen ristiään tavantakaa huomauttamalla hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin. — Ei näytä kauniilta, että tavalliset ihmiset eivät mene avioliittoon, — sanoi äiti. — Mutta se vasta on rumaa, jos pappi, jonka pitäisi kulkea seurakuntansa etunenässä hyvänä esimerkkinä, ei tee sitä. Vapautuakseen äidin ahdisteluista ja tukahduttaakseen verensä ääntä Simo koetti upottautua työhön, piti säännöllisesti hartauskokouksia pitäjällä, ja kirkossa hän mielellään hoiti rovastinkin tehtävät silloinkin, kun hänen vuoronsa ei olisi ollut. Rovasti antoi kernaasti Simon tehdä mielensä mukaan, myhäili vain ja seurasi syrjästäkäsin Simon ihmeteltävää intoa. Rovastilla oli vielä yksi tytär naittamatta. Sitä vanhemman oli Kalle, joka edellisenä suvena oli ollut rovastin apulaisena, poiminut ja vienyt kanssaan. Rovasti oli vanha ja viisas, ja ovelasti hän oli järjestänyt tyttäriensä naima-asiat. Mutta Simo ei saanut rauhaa. Kenties, hän ajatteli, palautuu mielentyyneys, jos pääsen pois johonkin toiseen seurakuntaan. Silloin ainakin äidin hoputukset ovat kuulumattomissa. Hän puhui tästä rovastille saatuaan tietoonsa, että erään kaukaisen seurakunnan kirkkoherra haluaisi apulaista. — Sinulla taitaa olla meillä ikävä? — sanoi rovasti. — Vai työkö rasittaa? Samalla hän katsoi merkitsevästi tyttäreensä, joka istui ommellen. Simo ymmärsi hänen katseensa tarkoituksen ja häntä inhoitti nyt niinkuin aina ennenkin — nämä tämmöiset vihjailutilaisuudet uudistuivat tuontuostakin milloin rovastin milloin ruustinnan taholta. Tytär nosti päätään — tietysti — ja katseli imelästi hymyillen Simoa. Simon mieleen muistui tällä hetkellä muuan toinen hymyily, ylpeä ja kerjäämätön, jota unohtaakseen hän pyrki pois täältä. Hänen teki pahaa nähdessään tyttären hymyilevän ikäänkuin komennon mukaan, hän kääntyi akkunaan peittääkseen inhonsa tunteet, jotka ilmestyivät hänen kasvoilleen. — Jos sinua työ rasittaa, — aloitti rovasti rohkaistuneena Simon vaitiolosta, — niin minä rupean auttamaan sinua. Sinähän olet vapaaehtoisesti hoitanut kirkossa minunkin saarnavuoroni. Se ei tule tapahtumaan enää tästä lähtien. — Ei rasita, pikemmin päinvastoin, — puhui Simo akkunaan. — No sinulla on siis sittenkin ikävä meillä? — Ei suinkaan. Minua kohdellaan täällä kuin piispaa pappilassa. Simo ei voinut pidättää pientä katkeruuden itua äänessään. Rovastilla oli tarkka korva, ja hän huomasi sen. — So-soo, ei pidä puhua noin mahtipontisesti, — sanoi hän kulmakarvojaan rypistäen. — Ei ollut tarkoitus, — sanoi Simo punehtuen, jäykästi. — Mutta pois minä täältä haluaisin. * * * * * Joku päivä myöhemmin saapuivat Simon vanhemmat pappilaan ja alkoivat suostutella Simoa jäämään. Seurakuntalaiset pitävät hänestä, rovasti ja ruustinna pitävät rakastaen häntä kuin omaa poikaansa, ja Laila-neiti pitää... — ... kuin sulhasestaan! — sanoi Simo, sillä hän aavisti, mistä oli annettu vihjaus vanhemmille tulla pappilaan. — Niin, aatteles sitä, — virkkoi äiti, — Laila-neitikin pitää sinusta, oikein rakastaa. — Mistäs äiti sen tietää? — Niin, tuota... Hän on tunnustanut minulle, mutta sinä et saa sanoa hänelle, että olen sanonut sen sinulle. — En, en sano, — vastasi Simo, ja hymy ilmestyi hänen huulilleen. — Kas kuinka hän ei ole tunnustanut minulle rakkauttaan. — Sus siunatkoon! Miehenhän se on tunnustettava. Sinun isäsikin, tuo herastuomari tuossa esimerkiksi, tuli kosimaan minua ja sanoi, että... — Sinua jo lapsettaa, muori, — sanoi Melkkilä. — Tehköön Simo niinkuin haluaa. Mielellään seurakunta hänet pitää täällä, samoin tietysti me vanhemmat, mutta jos hän katsoo kutsumuksensa vaativan itseään muualle, ei häntä pidä estellä siitä, ei naimisenkaan varjolla. Hän on täysi-ikäinen mies tietääkseen ja tahtoakseen joko muuttaa tai mennä naimisiin tai tehdä kumpaakin. Simo puristi isänsä kättä. — Se oli miehen puhetta. — Mutta sinun täytyy ottaa vaimo itsellesi, olet siellä tai täällä, — sanoi äiti. — Vaimoton pappi voi herättää pahennusta seurakunnassa, muista se. * * * * * Kului vielä joitakin päiviä, ja jo saapui pappilaan jälleen uusia vieraita: Kalle vaimonsa kanssa. Simo tiesi, mikä tuuli heidät oli kiidättänyt tänne. Kun Kalle ja hän olivat joutuneet kahden, sanoikin Kalle kohta suoraan: — Isä on kertonut sinun aikovan muuttaa. — Isä! — sanoi Simo, mutta huomasi Kallen tarkoittaneen rovasti-setää. — Niin, setäkö on kertonut siitä, tai oikeammin kai kirjoittanut? — Mutta se semmoinen aikomuksesi on kiittämättömyyttä rovastilaisia kohtaan. — Kiittämättömyyttä? — Niin, sinuahan on täällä kohdeltu hyvin. Ruustinna ja rovasti ovat olleet sinulle pelkkää ystävällisyyttä koettaen tehdä olosi kaikin puolin mukavaksi ja miellyttäväksi, ja Laila, niin vieläpä Lailakin... Hän vaikeni hakien nähtävästi sopivia sanoja. — Niin, mitäs Lailasta? — kysyi Simo. — Laila saa itkeä silmänsä kipeiksi. — Jopa nyt jotakin! — Se on kiittämättömyyttä, venkaile ja keekoile sinä mitä hyvänsä. Kalle innostui saarnaamaan kuin hyvästäkin epistolasta, vetosi Simon helliin tunteisiin, mutta ei saanut puserretuksi yhtäkään kyyneltä Simon silmistä. Vain pieni ivan ja ylenkatseen ilme ilmaantui Simon suupieliin. — Oletko jo kauankin hoitanut puhemiehen virkaa seurakunnassasi? — kysyi Simo Kallen lopetettua. — Sinä olet hävytön! — sanoi Kalle vimmoissaan. — Hävytön ja kiittämätön. Hän hillitsi itsensä kuitenkin, ruveten kehumaan, että se aarre, hänen vaimonsa, jonka hän oli vienyt tästä samasta pappilasta, on oikea jalokivi. Se on hionut hänestäkin kaiken kuonan, tasoittanut hänen teitään ja silittänyt hänen polkujaan. — No, sittenhän teidän, kahden jalokiven, on helppo laskea hyviä teitä vaikkapa alas helvettiin, — sanoi Simo. — Toisin on minun poloisen syntisen laita. Kalle hypähti ovelle ja sanoi käsi ovenrivassa, ääni vavisten: — Hävytön, kiittämätön olento! Herra varjelkoon Lailaa joutumasta sinun kelkkaasi — se jos mikään veisi suoraa päätä helvettiin. * * * * * Rovasti antoi nyt suostumuksen Simon aikomukselle. Kalle oli ilmeisesti kertonut kohtauksesta, jota Simo kohta oli katunut, kun ovi Kallen perästä oli paukahtanut kiinni. Hän yritti pyytää anteeksi rovastilta kohtauksen kärkevyyttä, joka oli muodostunut sellaiseksi hänen tahtomattaan tai aikomattaankaan, mutta rovasti ei ollut kuulevinaan hänen anteeksipyyntöjään. Rovasti osasi myöskin olla kuuro, milloin niin tarvittiin. Simo sai siirtomääräyksen haluamaansa seurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi. Kirkkoherra oli sairas, kivulloinen mies, joka suurimman osan vuodenpäivistä oli vuoteessa. Ja mikä oli parasta Simoon nähden: hänellä ei ollut ainoatakaan tytärtä enää kotosalla. Viimeisen niistä oli korjannut kuolema. * * * * * Tämä kaukainen seurakunta oli Naimin kotikaupungista yli kymmenen peninkulman päässä. 4. Täällä uudessa paikassa Simolle avautui kiitollinen ja mieluinen työmaa. Hän sai yksinään hoitaa rovastin tehtävät. Pari kolme kertaa vuodessa rovasti jaksoi nousta jalkeille, ja silloin hän, kuvaannollisesti puhuen, otti vuoteensa ja kävi rakkaaseen kirkkoonsa: pappilan vouti sai käskyn ajaa kirkkomäelle hevosella, ja kirkon portilta ukko sitten, nuorehkon, rehevän ruustinnansa käsikoukkuun turvautuen, tassutteli hiljalleen unettavaa, haapoja, valkoruusuja ja koivuja kasvavaa kirkkotarhaa myöten sakariston ovelle, jonne hänen täytyi pysähtyä hengähtämään, kunnes jaksoi nousta edelleen sakaristoon. Hyvin harvoin ukko enää pystyi nousemaan saarnastuoliin, mutta silti hän tahtoi käydä kirkossa milloin vain suinkin voi. Rovastilla oli ollut lapsia toista tusinaa, hän näet oli jo kolmansissa naimisissa. Hänen nykyinen ruustinnansa oli siinä nelissäkymmenissä, ja rovasti oli saanut hänet sillä lailla, että oli tilannut Helsingistä itselleen koulunkäyneen hierojan, joka sitten oli hieronut itsensä ruustinnaksi kaikista lasten vastaansanomisista huolimatta. — »Hän pystyy hoitamaan minua paremmin kuin yksikään teistä», oli ukko sanonut kapinoiville lapsilleen, ja siihen he saivat tyytyä. Ruustinna hoitikin rovastia lapsenomaisella hellyydellä, eikä rovastilta mitään pitänyt puuttuman. Hellyydellä ruustinna kohteli myöskin Simoa, mutta Simosta tuntui, että hänelle osoitettu hellyys oli luonteeltaan toisenlaista, se ei ollut lapsenomaista, se oli ikäänkuin äidillistä tai pikemmin naisellista. Ruustinna tuli usein istumaan Simon kamariin. Puuttuiko Simolta mitään? Jos vain puuttui jotakin, sanoisi hänelle, kyllä hän korjauttaisi. Ei Simolta puuttunut mitään. Hänellä oli täällä hyvä olla. Työtä varten hän oli tullut, ja sitä olikin riittämiin asti. Mitäs häneltä pitäisi puuttuman, kun oli sitä, mitä varten oli saapunut tänne. — Mutta sinä teet työtä liiaksi, — arveli ruustinna. — Pitää ajatella myöskin terveyttä. — Täti huolehtii minusta aivan liikaa, — sanoi Simo nauraen. — Minun terveyteni on luja. — Ehkä se vielä onkin, mutta pitää ajatella myöskin tulevaisuutta. * * * * * Kerran palattuaan yösydännä sairaskäynniltä Simo näki tulen tuikkivan ruokasalin oven raosta. Hän aikoi käydä omaan kamariinsa, mutta ruokasalin ovi avautui äänettömästi. Ruustinna seisoi yömekossaan kynnyksellä teetarjotin kädessä. — No tätihän valvoo minun takiani turhanpäiten, — sanoi Simo. — Kyllä minä tulen juomaan ruokasaliinkin. — Kun minulla nyt on tarjotin tässä, niin vien sen sinun kamariisi, — puhui ruustinna. — Mene sinä edellä ja sytytä tuli. Sytytettyään tulen Simo havaitsi ruustinnan poven pingoittuneena kiristyvän hänen laskiessaan tarjottimen pöydälle. — En voinut nukkua, — selitti ruustinna hymyillen, huomatessaan Simon häveliäänä kääntävän päänsä poispäin. — Syö nyt ja lämmittäydy kuumalla teellä, ettet vaan vilustuisi matkan jälkeen. Simo ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten jälleen näkevänsä nuo rinnat, jotka niin arveluttavasti muistuttivat Naimin rintoja. Sanottuaan sitten hyvää yötä ruustinna poistui. Hänessä oli ollut jotain salamyhkäistä, jota Simo ei ollut ymmärtänyt. Vai oliko se aiheutunut Simon ärtymyksestä sairasmatkan jälkeen? Häntä hytistytti. Kuumettako? Simo painui väristen vuoteeseen, luki koulupoika-aikaisen ehtoosiunauksensa ja ummisti silmänsä. Silloin ovi avautui hiljaa, ja sipsuttavat askeleet lähenivät Simon sänkyä. Simo avasi silmänsä. — En voinut nukkua, pelkäsin, että täällä on asiat hullusti, — sanoi ruustinna. — Kuumetta vain taitaa olla minussa, — virkkoi Simo. Ruustinna koetteli Simon otsaa. — Hyvä isä sentään! — parahti hän. — Kuumetta totisesti. — Nähtävästi vilustuin matkalla, — mutisi Simo. Ruustinna oli nyt pelkkää äidillisyyttä. * * * * * Simolla oli täällä hyvä olla, niinkuin hän oli sanonut ruustinnalle. Hän teki työtä sydämensä halusta. Hän tahtoi tukahduttaa oman sydämensä halut ja pyyteet. Hän tahtoi uhrautua seurakunnalleen, sen ahdistettuja ja särkyneitä sydämiä hän tahtoi hoivata ja lääkitä, mutta oman sydämensä hän koetti tukahduttaa. Semmoinen oli hänen nykyinen käsityksensä ja uskonsa oikeasta, esikuvallisesta papista. Tällä ei saanut olla silmä- eikä päämääränä muu kuin Herra, jyrkkä, ehdoton Jumala, — kaikki, mitä siihen lisätään, on pahasta. Tällä tavoin hän luuli panssaroivansa itsensä ja sydämensä. Hänestä tuli lain saarnaaja. Evankeliumia oli hänessä vain sen verran, että hän töin tuskin kykeni lohduttamaan todellisesti sairaita ja henkisesti vaivaisia. Hänen täytyi tällöin kuunnella oman sydämensä ääniä, ja silloin hänen mielessään vihlaisi kipeästi: hänen täytyi muistella Naimia, jos mieli lohduttaa ahdistettuja ihmisiä, jotka kävivät pappilassa anomassa lohtua, tai hän kävi sairaiden luona. Kaikki he odottivat häneltä lohdutusta. Mistä hän antaa sitä, kun itsekin on lohdutuksen tarpeessa. Vähitellen Simo tuli huomaamaan, että paikkakuntaa voi muuttaa, mutta ei omaa sydäntään — sitä ei voi tukahduttaa, se seuraa itsepintaisesti mukana. Mutta jalostaa ja kehittää sitä voi, uskoi Simo, ja palavasti hän usein rukoili, että Jumala kaikkiviisaassa armossaan katsoisi hänenkin, syntisen ja raadollisen ihmisen puoleen armeliaasti ja lohduttavasti. Ruustinna, joka huomasi Simon kamppailevan itsensä kanssa, kyseli tuontuostakin, voisiko hän olla miksikään avuksi Simolle. Lopulta Simo kertoi kaiken hänelle. Ruustinnan silmissä oli kyyneleitä. — En luule, että voit välttää kohtaloasi, — sanoi hän. — Ja mikä se on minun kohtaloni. — Tietysti se, — vastasi ruustinna, — se, että sinä vielä noudat Naimin kotiisi. Simo pudisti päätään. — Ei, ei. Kaikki muu voi olla mahdollista mutta ei se... — Poika-parka! — sanoi ruustinna. — Niin minä luulen, että se on kohtalosi. Miksi sodit sitä vastaan? — Hän on syntiä tehnyt... — No jaa, millä tavalla sitten? — ruustinna kysyi hymyillen. — Ottamalla eron Jumalan hänelle määräämästä miehestä. — Vai niinkö. No, etkö sinä sitten ole tehnyt syntiä jossain toisessa muodossa? Simo kuohahti, mutta malttoi mielensä. Ruustinna oli kääntynyt sivuittain häneen, mutta Simo oli kuitenkin näkevinään hänen kasvoillaan vahvan punerruksen. Vaieten Simo vetäytyi omaan kamariinsa, istuutui pöytänsä ääreen kädet silmillä ja katseli sormiensa välistä keväistä järvenselkää, kunnes ei enää nähnyt mitään — kyynelsumu oli estänyt näkemästä. 5. Niin kului vuosi, toinenkin, ja Simo koetti kuolettaa omaa lihaansa. Ei hän tosin keskiajan munkkien tavalla ruokkinut itseään raipoilla ja vitsoilla; hän vain vyötti kupeensa ja sydämensä lain panssarilla ja kuvitteli siitä saavansa suojaavan turvan maailmaa ja perkeleitä vastaan. Hän taisteli urhoollisesti itsensä kanssa, mutta sittenkin paisui toisinaan epätoivo ja tuska niin piinaavaksi, että hän yökaudet tämmöisinä hetkinään sai piehtaroida vuoteessaan unen tulematta silmiin. Ainoa lääke oli silloin, jos hän hartaasti ja moneen kertaan jaksoi lukea lapsenomaisen ehtoosiunauksensa, niin moneen kertaan, että häneen tuli väsymys ja ajatus turtui. * * * * * Ollessaan suorittamassa pastoraalitutkintoa piispankaupungissa Simo ei jaksanut olla käymättä tervehtimässä Naimin vanhempia. Hän luulotteli itselleen, että vanhempia hän oli tullut tervehtimään, mutta oikeastaan Naimin takia hän oli saapunut. Hän tahtoi koetella itseään silläkin tavoin. Naimi ei ollut Simon mielestä muuttunut entisestään. Sama päivänpaisteinen hymy loisti kasvoilla ja huulilla, sama solakkuus ja vartalon notkeus ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Kenties hän oli tullut hieman täyteläisemmäksi. Muuta muutosta Simo ei huomannut hänessä tapahtuneen. Mutta sittenkin Simo oli havaitsevinaan hänessä tapahtuneen eräänlaisen muutoksen, joka ilmeni hänen luonteessaan, ollen sisäistä laatua. Keskustelusta hänen kanssaan Simo sai aavistuksen siitä. Naimi ei enää ollut julma, ärsyttävä, hän puhui tyynesti ja tasaisesti, mutta kuitenkin niin, että Simo saattoi aavistaa hänen sanojensa pohjalla yhä palavan voimakkaan hehkun. Tämä Naimin henkevöitynyt kauneus lumosi Simon niinkuin aikaisemmin hänen ruumiillinen sulonsa, ja se lumosi Simon uudella, ennenkokemattomalla voimalla. Mutta mitä sitten? Ei hänestä ja Naimista sittenkään voisi tulla mitään. Naimi ei edes sanallakaan viitannut siihen suuntaan. Ja hän puolestaan, hän oli päättänyt kuolettaa sydämensä ja lihansa. Naimi, eronnut vaimo! Johan sellaiselle mahdollisuudelle nauraisivat pitäjän harakatkin. Ei, siitä ei voisi tulla mitään. * * * * * Palattuaan Simo jyrisi lakia entistä kiihkeämmin. Ruustinna ja osa seurakuntalaisia pudisti arvelevasti päätään. X. VALO KOITTAA. 1. Muuan mies astui kirkkoherran kansliaan. Nuori pastori vilkaisi häneen kirkonkirjoensa takaa, säpsähti niinkuin mieskin katsoessaan pastoriin. Pastori tunsi miehen Kurkinevan Anttoniksi ja mies pastorin Melkkilän Simoksi. Simon muistiin lennähtivät ne seikat ja yksityiskohdat, jotka olivat liittyneet Kurkinevan äijän murhaan, kyläläisten epäluulot Anttonia kohtaan, jota ei oltu voitu tuomita, hänen itsensä näkemä Anttonin kummallinen tanssi riihen edustalla, jonka kiukkurissa oli tuo tihutyö suoritettu — koko tuo kaamea teko johtui nyt salamannopeasti Simon mieleen. Mitä nyt? kyseli Simo hädissään itseltään. Mikä toi Anttonin hänen puheilleen? Joko on Anttonin voima ja uhma Herraa vastaan masentunut? Anttonin kasvoilla ei lihaskaan värähtänyt, sen jälkeen kuin hän, tunnettuaan nuoren pastorin, oli voittanut mielenliikutuksensa. Hänen matalan otsansa alta katseli kaksi pientä, hiilinä hehkuvaa silmää välinpitämättömästi, melkein vihaisesti, mutta muuten hän seisoi järkkymättömän levollisena. Simo laski kynänsä pöydälle käyden kättelemään vierasta. — Päivää, Anttoni, ja terve tuloa. — Kas kun pastori vielä tuntee, — sanoi Anttoni hämillään ystävällisestä tervehdyksestä. Ja ikäänkuin hätäännyksissään hän sitten yhteen menoon selitti asiansa. Hän oli nyt muuttanut joukkoineen tähän pitäjään, ostanut erään semmoisen palstatilan pitäjän sivukulmalta ja tuonut muuttokirjansa kirkkoherranvirastoon. Hän ojensi kirjansa pastorille, joka sanoi olevan hauskaa saada nähdä entisiä pitäjäläisiään koettaen pidätellä Anttonia jäämään, mutta tällä ei tuntunut olevan halua. — Kotona muija ja lapset odottavat, — toimitti hän. — Muija on kääntynyt kivulloiseksi. Simo nosti kummastuneena päänsä. Hän muisti Anttonin vaimon aina olleen rotevan ja terveen, miehelle piisaavan voimissa missä työssä hyvänsä. — Sepä ihmeellistä. Mistäs häneen nyt on tauti paiskautunut? — En tiedä, mutta ihan silmissä se vain kuihtuu ja lakastuu. Simo mietti uutta kysymystä. — Ei Anttonin tarvitse olla pahoillaan, — sanoi hän epäröiden, — jos olenkin utelias: minkä vuoksi myitte Kurkinevan? Olihan se paljon parempi viljelyksiltään ja suurempi alaltaankin kuin tämä ostamanne, mikäli minä ymmärrän ja tiedän. — Sanoinhan jo, että se muija on kääntynyt sairaaksi, — ärähti Anttoni. — Kärryillä loikoen kuin mikäkin ruustinna se piti tännekin uuteen asuinpaikkaan ajaa körryytellä. Yksinomaan hänen takiaan muutimme tänne: ei sitä viitsi rehkiä liian suuressa paikassa, kun muijakin on sairas. Mistä minulle apua töissä? — Vai niin sairas on Anttonin vaimo, — sanoi Simo. — Niin on kuin sanoin, — vastasi Anttoni. — Mutta mitäs piruja ne pastoriin kuuluu, meikäläisten töllinkaupat? Pastori pitää vain huolen hengellisistä asioista. Hänen äänessään soi synkkämielinen uhka. Simo tyynnytteli: — Eihän se kuulukaan minulle. Muuten vain kysyin... — On lupa kysyä, mutta ei velvollisuus vastata, ja pastorin ei pidä tulla vastedes ronkkimaan minun yksityisasioitani. — Anttoni ei saa pahastua... — Jos minä joskus saan asiaa kirkonmiehille, tulen heille siitä ilmoittamaan. Jälleen sama synkkämielinen ja vihainen uhma särähti Anttonin äänestä. * * * * * Mitä varten Anttoni on muuttanut tänne? Se kysymys askarrutti Simon mieltä. Vaikka Anttoni olikin selittänyt muuttonsa syyn täysin järjellisesti, uumoili Simo sittenkin siinä piilevän vielä jotain muuta. Hänen ajatellessaan Anttonin vaiheita ja kohtaloa jysähti hänen mieleensä ajatus myöskin omista vaiheista ja kohtaloista. Mitä varten hän oli kaikonnut tänne korpipitäjään? Rauhansa tähden hän on muuttanut. Voidakseen unohtaa Naimin. Mutta Anttoni? Mistä on etsittävissä hänen tännesiirtymisensä sisimmäinen syy? Olisiko hänen uhmaava voimansa ruvennut järähtelemään entisillä, Kurkinevan, sijoilla? Päästäkseen eroon painajaisestaan hänen kenties on täytynyt muuttaa muualle, siirtyä toiselle paikkakunnalle, pois tutuista ympäristöistä ja tuttujen ihmisten parista. Oman rauhansa tähden Anttonikin kenties on ollut pakotettu muuttamaan. Heitä on ainakin kaksi rauhanetsijää näillä mailla. Mutta voiko toinen seutu, vaikka se olisi kuinka etäällä siltä paikkakunnalta, jossa ihmiselle on sattunut jotain vaihe- ja kohtalorikasta, lääkitä haavat ja tarjota virvoitusta kärsivälle sydämelle? * * * * * Tuli vielä lisäksi Simolle uusi isku, jota hän ei jaksanut sulattaa kyyneleihin heltymättä. Hänen äitinsä kuoli, ja kun hän siunasi hänet haudan lepoon heittäen kolme lapiollista multaa hänen arkulleen, järkähti hänen sydämensä niin kipeästi, että hän oli kuulevinaan äidin sanat: ei se ole pappi eikä mikään, joka karttaa avioliittoa. Ihmeellistä: kun Simo nyt koetti mahduttaa sydämeensä yhtaikaa äidin ja Naimin kuvia, ne myöskin pysyivät siellä. Äitikin, joka pitkät ajat, vuosikaudet oli kyhjöttänyt mykistyneenä siellä jossain sydämen salaisimmassa komerossa, nyt hymyili ystävällisesti Naimille ikäänkuin tahtoen sanoa: — Naimi, tule tänne, on täällä sinullekin tilaa, nyt kun minä olen kuollut. Niin ainakin Simo tulkitsi äidin sanovan. * * * * * Simo oli koettanut unohtaa ja päästä tasapainoon itsensä, rauhansa kanssa, mutta sitä varten käydyt taistelut ja kärsimykset olivat olleet hänelle pahaksi. Jumala oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ne tulosköyhiksi puhaltaen ne savuna ilmaan: kaikki hänen kamppailunsa, piinansa ja kärsimyksensä sydämensä kuolettamiseksi nousivat tyhjänä pilvenä ilmaan tämän kirkkauden karkoittamana: Mitä olisin minä ilman sydäntä? Kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Mitä olisin minä ilman Jumalaa, jos ei minulla olisi sydäntä Häntä ylistääkseni, Hänen voimaansa, hyvyyttään, laupeuttaan ja armoaan? Kuin elävä ruumis minä olisin. * * * * * Vuorisaarna tuli nyt hänen rakkaimmaksi luettavakseen. Hän ihmetteli, ettei ennen ollut tullut kiinnittäneeksi siihen enempää ja syvempää huomiota. Kaunis se kyllä aina oli ollut hänen mielestään, ja siitä hän hätätilassa oli poiminut säkeistöjä viskattavaksi sairaille ja kuoleman kanssa kamppaileville, milloin lain sanat eivät auttaneet. Hän oli käyttänyt Vuorisaarnaa jonkinlaisena vara-aittanaan, jolla ei tähän saakka ollut hänelle ollut minkäänlaista ratkaisevaa merkitystä, ei sielullista eikä myöskään henkistä. Tässä valaistuksessa itseään ja toimiaan arvostellessaan hän häpesi. Hän oli ollut, se selveni hänelle vähitellen, pelkkä leipäpappi, joka kantoi vain saatavansa ja jylisi lakia. Vuorisaarna oli nyt hänestä jalokivi kaikkien saarnojen joukossa. Missä olivat olleet hänen silmänsä ja ymmärryksensä, ettei hän tätä ennen ollut havainnut? Jumala varmaan oli antanut hänelle uudet silmät ja uuden ymmärryksen, syvällisemmät ja nöyremmät kuin ennen. Niin juuri, nöyryys maailman ja Jumalan edessä saattoi hänet nyt näkemään kaiken ja kaikki uudessa, aavistamattomassa valossa: ihmiset, olot ja asiat, yksinpä luonnon ja siitä kedon kukkasetkin. Tuokin kohta, jossa Jeesus puhuu erotetusta vaimosta, sai nyt hänen mielessään uuden, sovittavan vivahduksen hänen verratessaan sitä edempänä olevaan, siihen, mitä Jeesus sanoo synnistä Pyhää Henkeä vastaan: »joka sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anneta sitä anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa: joko tehkäät puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi tahi tehkäät puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan». Simo oli näihin asti antanut leivän asemesta nälkäisille kiven ja janoisille armon asemesta vain oman rauhattomuutensa, koska hänellä itselläänkään ei ollut rauhaa. Hän oli tekemällä koettanut tehdä itselleen rauhan, ja tässä hän nyt oli rehkinyt turhan päin. Turhaan hän oli sotinut sydäntään ja kohtaloaan vastaan. Hän oli sotinut samalla Jumalaansa vastaan: kuinka hän heikoilla ihmisvoimilla olisi kamppailustaan voinut eritä voittajana? Jumala ei vaadi sydämen kuolettamista, vaan sen uudistamista. Sen hän tällä hetkellä tunsi ja aikaa voittaen tuli tietämäänkin. Hän oli ollut huono ihminen, mutta hän tahtoi muokkaantua hyväksi. Hän tahtoi julistaa vain hyvyyden evankeliumia: hedelmästä puu tunnetaan. Omasta syystään ja ansiostaan hän oli ollut niinkuin särjetty ruoko — eikä Hän kuitenkaan ollut häntä musertanut, hän oli ollut niinkuin levoton ja epätoivoinen kynttilänsydän — eikä Hän sittenkään ollut hänen sydämensä lepattavaa kynttilänvaloa sammuttanut. Hän, tuo ylin ystävä, oli armahtanut häntä saattaakseen kerran hänen, hänenkin kauttaan oikeuden voitolle. Niin, hän oli tähän asti jylissyt vain lakia. Leipäpappi hän oli ollut. Mutta nyt hän tahtoi olla yksi pienimmistä panemalla toivonsa yksinomaan Häneen, niinkuin pakanatkin. Hän oli anonut, hänelle myös annettiin. Hän oli etsinyt, hän myös löysi. Hän oli kolkuttanut, ovi avautui hänelle: Ovi täydellisempään, syvällisempään ja puhtaampaan sisäiseen elämään kuin aikaisemmin. 2. Simo ei näiden mietiskelyjen jälkeen voinut muuta kuin matkustaa Naimia tapaamaan. Niin suuri oli hänessä kaipuu Naimiin. Hän tahtoi antaa kohtalonsa Naimin ratkaistavaksi. Joko — tahi. Muuta mahdollisuutta hän ei nähnyt nykyisessä mielentilassaan. Saapuessaan Naimin luo hänellä oli sanat valmiina, mutta poika-aikainen ujous iski yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän oli aikonut pyytää Naimia vaimokseen kaunein ja valikoiduin sanoin, mutta istuikin nyt tuppisuuna. Naimi tapansa mukaan sai huolehtia keskustelusta. Kun Simo yhä istui vaiti, ainoastaan myönnellen Naimin puheille, katsoi tämä kummastuneena häneen. — Mutta, Simo, sinähän olet surullisen näköinen. Kerrohan nyt jotain elostasi ja olostasi sinäkin. — Niin, olen masentunut. Äitikin kuoli. — Se on totta. Otan osaa suruusi. — Kiitos, mutta se ei johdu yksinomaan siitä. — Mutta mistä sitten? Kerro, hyvä mies. — Siitä, ettei minulla ole vaimoa. Naimi meni hämilleen. — No, ota vaimo itsellesi, — sanoi hän väkinäisesti hymyillen. — Sillä pääset surustasi, luulen. — Sitä varten olen tullut luoksesi, Naimi. — Minultako kysymään neuvoa, kuinka sinä saisit vaimon? — sanoi Naimi. — Tulitpa väärään paikkaan, Simo-kulta. En minä osaa olla sinulle avuksi, vaikka olenkin eronnut vaimo. Hänen äänessään särähti katkeruutta ja tuskaa. — Vaikka eipä silti, etteikö sinulle olisi tulijoita, — jatkoi hän yhteen hengenvetoon. — Sekin Leena on yhä vanhanapiikana... — Ei, nyt tämä menee aivan vikuralle! — sai Simo jälleen vilkkautensa ja rohkeutensa. — Mitä sinä tarkoitat? — Tulin pyytämään sinua vaimokseni. — Minua? Naimi katsahti tutkivasti häneen. Simo nyökkäsi. — Sinä lasket leikkiä? — sanoi Naimi. — Minua, miehestään eronnutta! Nyt Simo saavutti puhelahjansa. Hän kertoi yksinäisestä elämästään, äitivainaansa toivomuksesta, että hänen pitäisi naida, monet ajat kestäneistä sielunkamppailuistaan. Lyhyesti: hän tyhjensi sielunsa tuskat ja erheet Naimille, senkin, minkä oli tuntenut siunatessaan äitinsä maan multaan. Mitä enemmän hän puheli, sitä kirkkaammin säteilivät Naimin silmät. — Rakastan sinua, — sanoi Simo vihdoin koruttomasti. Silloin Naimin silmäripsille ilmestyi kyyneleitä. — Naimi, itketkö sinä? — Ilosta ja onnesta itken. Sisässäni riemuitsee. — Entinen ja nykyinen ja tuleva armaani, — sanoi Simo kiertäen kätensä Naimin uumille. — Sitä minä vain pelkään, — kuiskasi Naimi, — kuinka tulen toimeen papinrouvana. — Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Ole luonnollinen, niinkuin vain sinä osaat. — Mutta mitä sanovat arvoisat virkaveljesi kuullessaan sinun aikovan naimisiin erään eronneen rouvan kanssa? — Se seikka ei kuulu heille. Itselleni minä emännän nain. — Oletko unohtanut raamatun sanat: joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen? — En, — sanoi Simo vakavasti. — Mutta olithan sinä minun, ennenkuin tulit miehesi vaimoksi. Silloin Naimi alkoi vavista. Hän työnsi rajusti Simoa ja heittäytyen sohvaan itki hän hartiat nytkähdellen. — Mikä sinuun tuli? — kysyi Simo kummastuneena, kääntäen Naimin pään puoleensa. — Loukkasinko jollain lailla? — Et, rakkaani. Salli minun ilosta itkeä. Mutta jospa sinä sittenkin vielä kerran harkitsisit. — Jos sinä vain rakastat minua, olen jo harkinnut. Naimi loi kyynelkimmelteisistä silmistään rakkaan katseen Simoon aikoen vielä sanoa jotain, mutta Simo otti sananvuoron virkkaen lämpimästi: — Tiedän, mistä aioit puhua: näin sen silmistäsi, mutta usko minua: meillä ei kummallakaan ole oikeutta puuttua edellisiin elämyksiimme. Johon Naimi vastasi: — Sinun avullasi koetan unohtaa entiset ajat. — Ne olkoot olleet ja menneet. — Ja minä sinun avullasi. — No, suutele minua sitten. Simo painui Naimin puoleen, mutta yhtäkkiä hän säikähtyneenä kirposi irti. — Mitä nyt? — kysyi Naimi raukeana, silmät sulkeutuneina. — Ei, ei, Jumalan avulla me voimme ja tahdomme unohtaa olleen ja menneen. Omat voimamme eivät riitä siihen. — Suutele minua sitten Jumalasi nimeen! Simo katseli Naimin punaisia, puoliavoimia huulia, joilla vielä näkyi kyynelkastetta. Hän muisti vilahduksessa Naimin lapsena, nuorena tyttönä, neitona ja vaimona. Vavahtaen hän tunsi aina rakastaneensa häntä. — Tällä suudelmalla otan sinut vaimokseni, — sanoi hän painuen uudestaan Naimin puoleen. — Etkö sinä tiedä, että siihen tarvitaan muutakin? — kuului Naimin kuiskaus hivelevänä hänen korvissaan. — Luonnollisesti, mutta sinä olet nyt vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä. Simo kertoi vielä lisäksi, että hän nyt oli saanut rauhansa takaisin: nyt kun äiti viihtyi hänen sydämessään yhtaikaisesti Naimin kanssa. — Ymmärrätkö sinä tätä, Naimi? — Luulen ymmärtäväni. * * * * * Ukko tullessaan kamariin pysähtyi hölmistyneenä kynnykselle. — Me olemme nyt kihloissa, — sanoi Naimi. Ukko katsoi kysyvästi Simoon, mutta nähdessään, että Simo, joka saapuessaan oli ollut murheellisen ja vaivautuneen näköinen, nyt istui iloisena ja tyynenä, hän ei voinut olla päivittelemättä: — No sekös siitä tuli lopultakin. Että sinäkin Naimi, eronnut vaimo, vielä sait miehen. Hän kääntyi keittiöön päin huutaen muoriakin kuulemaan tätä ilosanomaa. 3. Simo ei menisi naimisiin, ennenkuin saisi vakinaisen papinpaikan. Naimi kävi silloin tällöin pappilassa ja Simo vuorostaan Naimin kotona. Kihloihin mentyään he kävivät Simon entisessä kotitalossa, jota nyt viljeli Simosta nuorempi veli. Melkkilän herastuomari asui eläkevaarina. Hän sanoi kihlautuneille tällöin: — Äiti olisi nyt varmaan onnellinen, jos vielä eläisi. — Niin, tiedätkös, Naimi, — virkkoi Simo, — että äiti melkein pakottamalla pakotti minua aviosäätyyn. — Ja oli onneton, kun et tahtoansa täyttänyt, — sanoi Naimi hymyillen. — Poika-parka, oletpa saanut totisesti olla ristitulessa, äitisi tahdon ja oman halusi välillä. Simo sanoi nauraen: — Niin, käsi käski, toinen kielsi. — No, Simo, mitä sinä nyt sanot? — tarttui Melkkilän herastuomari puheeseen. — Käsi, sanot sinä. Eikö sydämellä tässä asiassa ole mitään virkaa? Molemmat nuoret hymyilivät onnellisina, ja herastuomari jatkoi hymähdellen: — Niin, luonnollisesti. Ja jos te nuoret tietäisitte, mikä oli äiti-vainaan viimeinen ajatus tästä Simon naimisasiasta, niin istuisitte siinä vieläkin onnellisempina. — No mikä se sitten oli? — kysyi Simo. — Se vain, että äitisi vähän ennen kuolemaansa sanoi minulle, että ottaisi vaikka tuon Naimin, joka jo silloin oli eronnut miehestään. Nuoret katsahtivat iloisesti hämmästyneinä toisiinsa, mutta Naimi, joka oli vilkkaampi Simoa, alkoi kiusoitella: — Vai niin, minä olin siis hätävara, jonka kuka tahansa mies voi vain noin ykskaks ottaa. — Älä, älä, Naimi. Sinä olet minun ainoa varani, minun melkeinpä autuuteni, ja joka tapauksessa ainoa aarteeni ja onneni. — Kylläpäs nyt tulvii huuliltasi vakuutteluja — jotka uskon ilmankin. — Niin ainakin äiti ajatteli, — virkkoi herastuomari, — ja niin nyt uskon minäkin. Simo ja Naimi tunsivat itsensä kahta onnellisemmiksi saatuaan nyt kuulla äitivainajan viimeisen toivomuksen. * * * * * Ensikäynti Simon pappilassa muodostui niinikään Naimille ja Simolle mieluisaksi vierailuksi. Ruustinna ja rovasti olivat pelkkää ystävällisyyttä. Varsinkin ruustinnasta oli Naimi herttainen, koska hän oli yhtä vilkaspuheinen kuin ruustinnakin. 8. Simosta tuntui nyt, että hän oli muuttunut aivan toiseksi, uudeksi mieheksi, eikä hän ollut tuntea itseään. Mutta kun hän tarkemmin syrjästä käsin katseli itseään ja oloaan, muisti hän, kun vain ajatteli, ettei hän ollut sentään muuttunutkaan. Pingoittava ja pakottava ulkokuori vain, joka nämä viime vuodet oli hänet sulkenut rautaiseen syleilyynsä, oli yhtäkkiä, Jumalan armon auringossa, sulanut. Hän muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja havaitsi olevansa nyt, muuttuneena, jotakuinkin sellainen kuin noina varhaisimpina elinvuosinaan. Ja hän iloitsi tästä mielensä muutoksesta, niinkuin se, joka on rauhansa löytänyt. Hän tunsi itsensä lapseksi jälleen. Simon sielussa vyöryivät korkeina, mutta silti hiljaisina Kristuksen sanat: »Jollette tule lasten kaltaisiksi, niin ei teidän ole oleva taivaan valtakunta.» Simo tahtoi — ja oli jo kauan tietämättään tahtonut — olla yksi kaikkein pienimmistä Kristuksen opetuslapsista. Yksinpä hänen ulkomuotoonsakaan tämä hänen lempeämpi maailman- ja elämänkatsomuksensa ei voinut olla jättämättä leimaansa. Hänen kasvonsa, jotka näihin saakka olivat olleet ennenaikaisissa rypyissä ja uurteissa alinomaisesta mietiskelystä, olivat kuin kirkastuneet. Niistä paistoi rauha ja levollisuus. Hän, joka aina oli kulkenut kumarassa, ikäänkuin koko maailman synnit olisivat painaneet hänen hartioitaan, kulki nyt pystypäin silmät säteillen onnea ja riemua. Simoa ei häirinnyt sekään, että hiippakunnan piispa, joka joltain taholta oli saanut kuulla hänen aikomuksistaan Naimin suhteen, kirjoitti hänelle kehoittaen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa, ennenkuin ottaa ratkaisevan askelen tuon miehestään eronneen vaimon kanssa. Piispan kirje oli verraten ystävällisessä äänilajissa kirjoitettu. Piispa sanoi kirjeessään, ettei hän odota vastausta, mutta Simo kirjoitti kumminkin selittäen syynsä, ne, mitkä vetivät hänet Naimiin, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esine ja myös viimeisen, semmoisen rakkauden, joka voi vuoria siirtää ja myrskyävän meren asettaa. Piispan sydän nähtävästi heltyi. Ainakin hän kirjoitti Simolle vielä kerran sanoen kirjeessään, m.m.: »No jos niin on, nuori ystäväni, tee tahtosi ja nai, sillä kehoittaahan Paavalikin naimaan ennemmin kuin himoissaan palamaan.» Niin ei mikään nyt järkyttänyt Simon sielunrauhaa. Hän tiesi tekevänsä oikein, ja sillä hyvä. Ei edes sekään häirinnyt häntä, että hän aavisti Kallen kielineen piispalle hänen aikomuksestaan Naimiin. Hän oli valmis antamaan anteeksi pahimmalle vihamiehelleenkin, jos hänellä vain sellainen olisi. * * * * * Tapahtui vielä samana vuonna, että Simon kotipitäjän kappalaisen virka julistettiin haettavaksi, edellisen haltijan tultua nimitetyksi muualle. Simon sydämessä sykähti: mitähän jos hänkin hakisi. Pääsisiväthän he, Naimi ja hän, sitten avioliittoon Simon tullessa paremmille palkkatuloille. Mutta hän epäili saavansa edes vaalisijaa. Isältä ja monilta seurakuntalaisilta hän tosin sai kehoituskirjeitä hakea, mutta hän epäili sittenkin. Hän tiedusteli asiaa Naimiltakin, joka vastasi, että Simo tehköön niinkuin parhaaksi katsoo. »Hyvä Jumala», kirjoitti Naimi kirjeensä lopussa, joka oli täynnä nöyryyttä ja hellyyttä, »kyllä pitää meistä huolen niinkuin tähänkin asti. Anna sinä vain kaikki Hänen huomaansa, Hänhän on ihmeellisesti johtanut askeleitasi ja minunkin, aina siitä asti kuin minut kihlasit: minulla ei sen jälkeen ole ollut epäilyksiä, ei omantunnonvaivoja — pelkkää onnea ja riemua vain. Ja jos emme vielä voisikaan mennä naimisiin, niin mitä se tekee: minä jaksan odottaa ja toivottavasti sinäkin.» * * * * * Niin Simo siis päätti olla hakematta virkaa. Hänen mielensä lämpeni Naimin kirjeestä. Hyvän Jumalan huostaan — niinkuin Naimi kirjoitti — huolet kaikki vain: Hän tietää lastensa parhaan. Ja Kalleltakin vielä tuli kirje, jossa hän sanoi hakevansa tuota virkaa. Rovasti-setä, hänen vaimonsa isä näet, oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeen, vieläpä muiden asioitten takia kaupungissa käydessään oli — sattumalta tavannut piispan ja puhunut tälle hänen puolestaan. * * * * * »Minulla on niinmuodoin kaikki edellytykset mainittuun toimeen», kirjoitti Kalle. »En viihdy täällä vähäpätöisen kappeliseurakunnan puustellissa. Minä tarvitsen suurempia viljelysmaita, joita juuri on tuossa puustellissa. Ja sitäpaitsi perheeni on kasvanut, vaikka, jos toden sanon, tässäkin puustellissa sentään tulee toimeen. En muuten hakisikaan koko tuota virkaa, jollei vaimoni isä ja äiti niin kovasti olisi minua kehoittaneet ja vaimoni niin kovasti tekisi sinne mieli. Ja kun siellä on vakinainen rahapalkkakin suurempi kuin täällä, niin pistän paperit likoon. Sivumennen: et suinkaan sinä aio hakea? Niinpä niin, hyvin ollaan voitu. Kuinka olet itse jaksellut? Paljon terveisiä vaimoltani, lapsiltani ja tietysti minulta kaikkein enimmän. Voidaan väkevästi. Vanha koulutoverisi Kalle.» Simo kirjoitti Kallelle, ettei hän hae. Hän pitää itseään niin vähän kokeneena pappina — hänhän on kahta vuotta Kallea nuorempi pappismies — ja hän tuskin pääsisi vaaliehdollekaan, varsinkin kun suosituksilla näkyy olevan niin suuri vaikutus tuomiokapituliin, niinkuin Kallen kirjeestä esiinkäy — hän, Simo, niiden tehokkuutta kyllä epäilee. Ja Simo kirjoitti myös isälleen ja parille häntä sinne hakemaan kehoittaneelle isäntämiehelle sanoen m.m. näin: »Niin, siitä hakemuksestani ei tule mitään. Olen sen vakaasti päättänyt. Vaikka minulla siellä olisi taloudellinen asema parempi kuin täällä, ei se saa vaikuttaa päätökseen, kaikista vähimmän papin. Mutta jos Jumala kerran tahtoo minua sinne, niin Hän myös johtaa askeleeni sillä lailla, että joskus pääsenkin kotiseurakuntaani.» Kalle pääsi viimeiselle vaalisijalle, vaikka Simon tietämän mukaan yksi ansioituneempi ja vanhempi pappi syrjäytettiin Kallen hyväksi. Hän ihmetteli suuresti. Suosituksilla — hän ei ikänä turvautuisi niihin. * * * * * Kun kaksi vaalipappia jo oli saarnannut, kävi viikolla kotipitäjäläisten lähetystö Simon luona. Se tiedusti häneltä, olisiko hän halukas tulemaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi, jos saisi seurakunnalta määräenemmistön. — Mutta onhan vielä kolmas vaaliehdolla oleva saarnaamatta, — sanoi Simo. — Niin se, — vastasi lähetystön puheenjohtaja. — Se mies ei osaa puhua ilman konseptia muusta kuin maanviljelyksestä — ja me isäntämiehet osaamme kyllä itsekin maanviljelystä harjoittaa. Saarnansa hän lukee paperista, niinkuin rovastimme apulainenkin teki. Me tunnemme hänet. — Niin sen asian laita nyt on, että maanviljelystä hän saarnaa eikä suinkaan evankeliumia, — hymisivät toiset. — Niin se taitaa olla, — myönsi Simokin. — Niin se _on_! — jyrähti puheenjohtaja. Simo suostui lopulta heidän pyyntöönsä. — Mutta muistakaa, — sanoi hän lopuksi, — että ei kukaan ole profeetta omalla maallaan. — Kyllä, kyllä muistetaan, — sanoi puheenjohtaja nauraen. — Ja me koetamme tehdä olonne ja elonne niin mukavaksi, ettei paremmasta väliä. Simo selitti, ettei hän muuta tahdo tehdä kuin työtä. Kaikki muu olisi hänelle sivuasia. — Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sanasta, — virkkoi muuan vakava talonpoika. — Elämiseen tarvitaan myös leipää. — Aivan oikein, — tarttui puheenjohtaja taas puheeseen. — Ja pastorinkin pitää ajatella vähitellen jo sitä seikkaa, hän kun aikoo kuulemma käydä avioliittoon. — Niin, se on vakaa aikomukseni, — vastasi Simo vilpittömästi. * * * * * Samana pyhänä, jolloin Kalle saarnasi vaalisaarnansa, piti jumalanpalveluksen päätyttyä toimittaa vaali. Mutta silloin sen Simon luona käyneen lähetystön puheenjohtaja pyysi omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta Simo Heikkilää neljänneksi vaalisaarnaajaksi, koska näistä kolmesta ei yksikään tyydyttänyt suuren seurakunnan-osan kaipuuta ja tarvetta. — Njaa jahaa, — hymisi vaalintoimittajaksi määrätty kirkkoherra. — Kannatetaanko tätä tehtyä ehdotusta? Sieltä täältä kirkosta kuului voimakkaita ääniä: kannatetaan tietysti — eikös kirkkoherra kuullut, kun ehdotuksentekijä nimenomaan sanoi, että omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta...? — Älkää siellä kirkossa, pyhässä paikassa, rähiskö! — huusi kirkkoherra. — Njaa jahaa, jos sitten ruvettaisiin kyläkunnittain äänestämään. Niin siinä sitten kävi, että Simo sai seurakuntalaisilta määräenemmistön, päällepäätteeksi melko valtavankin. Kalle oli raivoissaan, kun hänen kaunis, komea, jo omanansa pitämä puustelli näin salakavalasti — ainakin hänen omasta mielestään — riistettiin häneltä. Ja Kalle kirjoitti Simolle kirjeen, jossa komeilivat m.m. tällaiset sanat: »Hyvä Veli. Kylläpäs sinä olet kauniisti järjestänyt asiasi: ensin et avoimesti uskalla hakea, mutta sitten toimitat niin, että kotipitäjästäsi saapuu luoksesi lähetystö mokoma ja taivuttaa — muka taivuttaa sinua! — ottamaan vastaan neljännen vaalisijan. Minä ihmettelen, että olet niin unohtanut vanhan ja kokeneemman koulutoverisi, että kehtaat kiivetä hänen edelleen, hänen joka avoimesti haki virkaa. Kai sinä vielä muistat — minä muistan ne aina — lyseoajat ja minut ja minun hyväntahtoisen ja kaikesta itsekkyydestä vapaan opastukseni sinulle, tullessasi lyseon penkille. En ole aikaisemmin uskonut sinun olevan niin kiittämättömän ja alhaisen luonteeltasi, kuin miksi nyt näyt muuttuneen — tai kenties jo olet alusta alkaen ollut sellainen. Ai, anteeksi, en ole muistanut onnitella vielä sinua kihlauksestasi, josta ilmoitus ei ollut lehdissä — arvaan kyllä, miksei. Niin, pidä Naimin kanssa, joka luultavasti tietää miehen tarpeet paremmin kuin sinä, vaikka muistaakseni kyllä sinäkin tiedät naisen tarpeet, niin pidä Naimin kanssa oikein-oikein hauskaa siellä tulevassa kappalaisen puustellissasi, joka oikeastaan olisi kuulunut minulle jo sukulaisuudenkin takia seurakunnan kunnianarvoisen, hopeahapsisen rovastin kanssa. Se on nyt kuitenkin mennyt, aavistan sen, minulta sivu suun. Älä senvuoksi hämmästy, jos lausun, että sinä olet tavallaan vääryydellä tuon puustellin minulta riistänyt — — — — — — Nyt sinä ja Naimi sitten voitte mennä naimisiinkin — jos se vain on tosiaikomuksenne — — — — — —.» Saatuaan tämän kirjeen Simo oli suuttua silmittömästi Kallen halpamaisista syytöksistä, mutta onnistui kuitenkin väkevin tahdonponnistuksin säilyttää malttinsa ja ennen kaikkea sisäisen rauhansa. Se kirje, jonka Simo virkaveljelleen kirjoitti oli näin kuuluva: »Hyvä Veli Suren syvästi sinun materialistista käsitystäsi kaikesta ja kaikista, yksinpä korkeimmista ja pyhimmistäkin asioista. Toivon sinun tulevan jälleen raiteillesi, kun ensi-vihastumisesi on ohimennyt. On ikuinen totuus, etten halunnut hakea tuota paikkaa niiden syiden perusteella, joista sinulle kirjoitin, vaikka useilta tahoilta kotipitäjästäni kehoitettiin hakemaan. Ja myös ikuinen totuus on, että minä en 'järjestänyt asiaa', niinkuin sinä otaksut, vaan lähetystö saapui vapaaehtoisesti, kenenkään houkuttelematta, luokseni pyytämään minua neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Silloin minä sanoin sille, että olithan sinä vielä saarnaamatta vaalisaarnaasi, mutta se pyysi minua sittenkin. Ja mikäli lähetystön sanoista kävi selville, ei se pitänyt sinua pappina — suo anteeksi — vaan maanviljelijänä. Saanen kai kysyä: kumpi meistä kahdesta tässä asiassa on osoittanut alhaista luonnetta. Minä puolestani jätän sen kysymyksen levollisella mielellä Jumalan ratkaistavaksi odottaen tuomiotani niinkuin se, jolla on perimäosuus taivaitten valtakunnassa. Kuinka on sinun laitasi, veliseni? — — — — En moiti sinua lähettämäsi kirjeen sävystä. Mikä minä olisin moittimaan toista, minua vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä. Ja sitäpaitsi sinähän kirjoitit niinkuin sillä hetkellä tunsit, ja yksi ikuinen totuushan on tämäkin: sydämen kyllyydestä suu puhuu — ja myös kirjoittaa. Mutta pyydän vastaisten kirjeittesi varalle: älä syytä Naimia, hän on syytön, minä yksin olen syyllinen ja suursyntinen, jos niin vain haluat. Minä yksin olen vikapää kaikkeen siihen pahaan, mistä kirjeessäsi isket tulikipunoita minun poloisen päälleni. Ja minä tahdon myös vastata siitä niin täällä maan päällä kuin taivaassa, vähäisten voimieni mukaan. Lähden huomenna vaalisaarnaan. Jos olet ystäväni, niinkuin väität, niin rukoile silloin puolestani, sillä ystävien ihana velvollisuus on rukoilla silloin, kun joku ystävä on vaarassa. Ole varma siitä, että sinäkin vielä kerran, vihasi lauhduttua, toivot ystäviesi rukoilevan puolestasi. Ja minä olen aina valmis siihen, rukoilen puolestasi nytkin, että sinulle tulisi uusi, vahva henki. — — —» Kun Simo tuli valituksi, kirjoitti Kalle Simolle uuden kirjeen, jossa hän lausuu Simosta sisimmät ajatuksensa. Kirje ei sovellu painatettavaksi. Se antaisi pappien välisestä kirjeenvaihdosta yleisölle erittäin ruman kuvan. Muutamia poimintoja sentään siitä leikattakoon: Simo luulee olevansa joku erikoinen, kun esimerkiksi nai eronneen naisen. Kallen mielestä Simo on vain tavallista ovelampi tekohurskas. On sopimatonta papin udella toiselta papilta tämän autuudenasioita. Kyllä nekin tulevat ajallaan hoidetuiksi. Vai vielä rukoilla _entisen_ ystävän puolesta j.n.e. Kalle sanoi lopuksi toivovansa, ettei Simo enää kirjoittaisi hänelle moisia lorukirjeitä. Hänellä on tärkeämpääkin tekemistä kuin lukea noita kirjeitä, jotka vain vievät häneltä rauhan. Maanviljelijä hän tuntuu olevan mainio, ajatteli Simo alakuloisena, hän häärii pelloillaan kuin halvin työmies, — ja onhan sekin kunnioitettava ammatti. XI. MURHAMIES JA PASTORI. Eräänä auringonpaisteisena syysaamuna, kun Simo ei vielä ollut muuttanut uuteen paikkaansa, hän näki Anttonin ajavan pappilan tiellä, panevan hevosensa puomiin ja liikkuvan hitaasti kirkkoherran kansliaa kohden. Simo ajatteli, että nyt Anttoni oli jo saanut tarpeeksi taakkansa kantamisesta. Hän ei jaksaisi enää kestää sen hirvittävää painoa, sitä jollekulle tunnustamatta. Mies kulki kumarassa niinkuin ainakin raskaan synnintunnon painamana. Simon tuli sääli Anttonia, joka oli muuttunut niinkuin hänkin. Ero asiassa oli vain se, että Simo oli vapautunut kulkemasta kumarassa, kun taas Anttoni, muinoin roteva ja pystypäinen mies, oli painunut köyryyn asentoon. Simosta näytti, ikäänkuin Anttonin toinen jalka olisi käskenyt häntä eteenpäin, toinen olisi työntänyt taaksepäin. Sillä tavalla Anttoni lopulta laahautui kuistin edustalle. Siinä hän otti lakin päästänsä ja näkyi kuivaavan otsalleen pursunutta hikeä. Vihdoin Anttoni oli kansliassa ja katsoi pettyneenä, niin Simosta tuntui, kun ei nähnyt edessään rovastia. Simo ei ollut huomaavinaan toisen hämminkiä, vaan sanoi: — Mitäs Anttonin torppaan nyt kuuluu? — Varsin huonoa, — vastasi Anttoni, katsahtaen epäluuloisesti Simoa. — Eukko-rähjä ei taida enää nousta sängystä. Simo oli niinmuodoin erehtynyt Anttonin aikomuksesta. Hän huokaisi kuuluvasti. Anttoni vilkaisi epäillen häneen, mutta Simo sanoi osaaottavasti: — Ja vaimonne haluaa pappia luokseen? — Niin, sitä hän pyysi tuomaan. — Kyllä minä tulen Anttonin mukana. Anttonin ääni särähti pahoin hänen sanoessaan: — Tuota noin — eikös rovasti voisi tulla, kerran muutteeksi hänkin? — Tietäähän Anttoni, ettei rovasti enää jaksa tämmöisiä sairaskäyntejä ja vallankaan niin huonojen teitten taakse ja näin myöhään syksyllä. Mutta enkö minä kelpaisi? Anttoni nosti päätään, mutta painoi sen heti taas alas kohdattuaan Simon päivänpaisteiset silmät. Anttonin korvissa kuulosti Simon ääni sovinnollisemmalta ja melkein toverillisemmalta kuin ennen. Olisiko Simokin joutunut kärsimään jotain, mietti Anttoni nyt pää kumarassa. Ja ymmärtäisikö Simo nyt toisten kanssaihmisten syntejä, niitäkin esimerkiksi, joita kuolevalla vaimolla on kerrottavana? Ja osaisiko Simo asettua kuolevien kannalle — ja elävienkin — voidakseen lohduttaa ja virkistää heitä: kuolevia virvoittavalla elämänsanalla ja eläviä heidän jatkaessaan kamppailuaan? Simo toisti kysymyksensä. Anttoni lausui jurosti: — En tiedä. Mutta voisittehan tulla koetteeksi. — Kiitoksia! — sanoi Simo tahtomattaan. Anttoni kohotti päänsä kummissaan. — Mitäs kiittämistä siinä nyt oli. Papin on tultava, milloin häntä haetaan. — Luonnollisesti. Mutta minä en tule ainoastaan koetteeksi, niinkuin Anttoni sanoi, vaan tahdon yrittää vähäisten voimieni mukaan olla todellinen lohduttaja. Toden totta. Simo oli muuttunut. Mikä mieheen oli mennyt? Anttoni kyllä tiesi, että Simo oli tullut valituksi kotipitäjänsä kappalaiseksi, tiesi myös senkin, että Simo menee naimisiin, mutta nämä syyt eivät voine vaikuttaa mieheen niin, että hän muuttuu avomielisemmäksi ja lempeämmäksi entisestään. Anttoni tarkasteli salaa Simoa hänen istuessaan rattailla. Simon kasvot olivat sileät ja rypyttömät. Jokainen liike ja äänensävy, jotka ennen olivat olleet ärtyneitä ja miltei vihaisia, todistivat tästä vaihdoksesta. Anttoni, entinen metsämies, kyllä osasi erottaa ihmisen ja eläimen näiden merkkien perusteella. Simo istui omissa mietteissään, Anttoni näissä. Oli kirkas puolipäivä. Suopursujen väkevä tuoksu alhaalta suolta tuntui selvästi tänne kankaalle, jota he kulkivat. Simo hengitti niiden lemua, ja yhtäkkiä hän muisti ne sanat, jotka oli sanonut Helville: tahdon tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä... Niin kerran silloinkin olivat suopursut tuoksuneet heidän kulkiessaan kahden samantapaisella kankaalla kuin tämäkin. Ja Simo muisti Helville useasti muulloinkin sanoneensa: tahdon tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä... Nyt hänellä olisi ensimmäinen tilaisuus. Kankaalta he poikkesivat koivuja ja kuusimetsää kasvavalle pienelle tielle. Sen vierestä pyrähti metsoja läheisten puiden oksille. Simo ei sitä huomannut, mutta Anttoni sanoi: — Pastori ei kai käy enää metsällä. — En, se ei oikein sovi nykyiseen toimeeni. Anttoni järähti hyvillään: — Ei taida. Vähää ennen torpalle saapumista Anttoni sanoi: — Ei suinkaan pappi saa kannella kylille, mitä joku kuolemaa tekevä vaimo jutustelee hänelle. Simo silmäsi Anttoniin kohdaten tämän synkän katseen, joka seuraavassa silmänräpäyksessä livahti syrjään, pysähtyen ilmeettömästi tuijottamaan maisemia tien varsilla. — Ei kantele, siitä Anttoni saa olla varma — niinkuin omasta autuudestaan. Anttoni säikähti tahtomattaan Simon kolmea viimeistä sanaa ja lyöden hevosta selkään sanoi väkinäisesti: — Sitä minäkin, ettei saa. Mutta Simosta tuntui, niinkuin Anttoni olisi vapautunut jostain raskaasta kivikuormasta. Mies-parka, mietti Simo, et sinä sillä lailla vain jaksa saavuttaa autuuttasi. * * * * * Simo huomasi kummakseen, että Anttoni kotiinpäästyään laittoi vaimonsa tilan parempaan kuntoon ja tiedusteli hiljaisella äänellä vaimonsa vointia. Tämä hymyili kärsivällisesti. Kun Anttoni ja lapset olivat poistuneet kamarista, jossa sairaan vuode sijaitsi, makasi tämä pitkän aikaa sanattomana, silmät kiinni. Hän oli laihtunut hirveästi. Suuri suru ja tuska olivat painaneet vaimon kasvoihin lähtemättömät jäljet, ja ne jäljet nyt liikehtivät hermostunein nytkähdyksin. Tuosta muinoin voimakkaasta naisesta oli vain tähteet tallella: luuranko. Simo tarttui sairaan käteen ruveten puhumaan, vaimon nyyhkyttäessä. Vihdoin sairas avasi silmänsä, jotka olivat puolisokeat, ja tunnusti vavahtelevin, mutta levollisin äänin, että Anttoni, hänen miehensä, oli murhannut hänen isänsä. Jollei hän muusta olisi tietänyt, niin ainakin siitä, että isä oli usein ilmestynyt hänelle unessa takaraivo mäsäksi ruhjottuna ja sanonut — sanonutkin — hänelle tällöin, kuka hänet murhasi. — »Anttoni, minun vävyni!» oli isä-parka huutanut hänelle öisin. — Vaimo sanoi olleensa niin kovissa tunnonvaivoissa, että oli monta kertaa aikonut edes papille tunnustaa miehensä tekemän syvän synnin, mutta hän oli ollut kuin vanki ensin siellä Kurkinevalla ja nyt täällä, kunnes Anttonissa oli tapahtunut pieni muutos parempaan päin. — Hänhän toi teidät tänne, kun sitä pyysin. — Niin kyllä, — sanoi Simo. — Koettakaa nyt tyyntyä, ennenkuin jatkatte. Sairaan suuta kuivi. Simo antoi hänelle vettä tukien hänen päätänsä. Vaimo itki, mutta mitään kyyneleitä ei ilmaantunut poskille. — Niin, niin, — huokasi sairas, — pastori katsoo kummastuneena, koska ei kyyneleitä puhkea. Katsokaas, alinomaisesta itkusta ovat silmäni hiveltyneet niin, etten enää jaksa vuodattaa kyyneleitä. Ja samasta syystä olen tullut puolisokeaksi. Simoa melkein värisytti vaimon kurjuus. Vaimo kertoi edelleen, että mies tätä ennen, vaimon aikomuksesta käydä tunnustamassa, oli vartioinut hänen jokaista askeltaan, oli lyönytkin häntä sähisten: »Minä tapan sinut, niinkuin kuvittelet minun tappaneen isäsikin, jos kannustat päälleni.» — Vaimo-parka häälyi vuosikaudet kahdessa ristitulessa: isä, joka kehoitti, ja miehensä, joka uhkaili. Hän oli koettanut hellyttää miestään tunnustamaan rikoksensa, mutta tästä ei ole ollut apua, ei ainakaan tähän mennessä. Ja sekin juttu, joka käräjissäkin tuli ilmi, nimittäin että he olivat maanneet eri huoneissa jo pitemmän aikaa ennen tuota murhaa, oli kyllä tosi, mutta vaimo sanoi aavistaneensa miehensä jo silloin suunnitelleen rikostaan. Silloin ennen käräjiin menoa Anttoni oli sanonut jyrkästi hänelle, että hän murhaisi hänet, jos hän puhuisi epäilyksistään tuomarille. — Ja arvaattehan, pastori, mitä tuskia silloin kärsin. Jospa hän vihdoin katuisi ja alkaisi tehdä parannusta, se on hartain ja viimeisin toivoni. Vaimon puhuessa Simo ajatteli kauhulla tämän tilaa: ei saanut, ei uskaltanut puhua totta. Mies oli alituisena uhkana hänen tiellään, vaimo oli kahlekoiran asemassa. Vihdoin vaimo lopetti ja sanoi läähättävällä äänellä: — Onko minulla syntien anteeksiantamusta? Simo puristi hiljaa sairaan luurankokättä. — On, varmasti on teillä, joka olette kärsinyt niin sanomattomasti. Sairaan kasvoille levisi ilonhohde. Hän viittasi ovelle kuiskaten: — Ja onko kenties — hänelläkin? — Kenties hänelläkin... Vaimo vaikeni: — Mutta hänellä on paatunut sydän. — Herralle on kaikki mahdollista. Kun hyvä Luoja katsoo minkä asian parhaaksi, niin Hän kääntää paatuneimmankin ihmissydämen armonsa auringon paisteeseen, ja se sulaa sen liekissä, vaikka se rautaa ja timanttiakin vahvempi olisi. — Onko se totta? En jaksa uskoa, että miehenikin... — Usko on vahva kallio, se teidän on muistettava. Jos miehenne katuu ja tekee totisen parannuksen, niin hänet armahdetaan. Ja jos hän ei tee sitä tässä elämässä, niin seuraavassa sitten. Vaimon huulilta kuului heikko kuiskahdus: — Seuraavassa? Mitä pastori sanoi? — Sanon vain mitä apostoli Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessään: »On taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita. Kun on sielullinen ruumis, niin on myös henkinen ruumis. Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.» Pastori odotti hetkisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät tarkkaavasti kuuntelevaan sairaaseen. — Luulen ymmärtäväni mitä pastori tarkoittaa, — huohotti vaimo. — Ja sitten? — Sitten Paavali sanoo, — virkkoi Simo, jonka sydän iloitsi sairaan vaimon puolesta ja sen puolesta, että tämä, kovissa tuskissa ja omantunnon vaivoissa miehensä ja omankin syynsä takia ruhjottu vaimo, nyt ymmärsi elämänsä, sen syyn ja seurauksen lait. — Näin kirjoittaa Paavali: »Me tiedämme, että, jos tämä ruumiimme, tämä maallinen majamme, hajoitetaankin maahan, niin meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.» Näin Paavali selvästi osoittaa, että on muitakin ruumiillisia asuja kuin tämä aineellinen, meistä tällä hetkellä ainoalta luonnolliselta tuntuva, mutta se on vain karkea ulkokuori. Ja ihmisen sielu ei ole suinkaan ruumiiton henki, se on täysin olevaista jo täällä ihmislapsessa, sillä kertaahan Paavali, että henkinen ruumis ei ole jotain sellaista, mikä tulisi ihmisen osaksi vastaisuudessa, jonakin etäisenä aikana, se on juuri tällä hetkellä olemassa kullakin. Vaimo nousi, Simon puhellessa, vaivalloisesti istualleen Simon tukiessa häntä selästä. — Samalla lailla olen minäkin vähäpätöisessä järjessäni aprikoinut noita asioita, — puhui sairas toivehikkaasti. — Jumala ei voi olla niin armoton, että paiskaa toiset ihmiset päistikkaa helvetin tuleen, toiset sijoittaa taivaan riemuihin. Ihmisillä täytyy olla armonaikaa vielä kuoltuakin. Ja jos niin on niinkuin uskon olevan, niin hän voi katua ja tehdä parannuksen seuraavassa elämässä. — Toivotaan ja uskotaan, että hän tulisi totiseen mielenmuutokseen jo tässä elämässä, — sanoi Simo liikutettuna. Vaimon kasvot kirkastuivat huomattavasti hänen hokiessaan hiljaa: — Toivotaan ja uskotaan. Nautittuaan Pyhän Ehtoollisen sairas sai rauhansa pitkistä ajoista, monista, monista vuosista, ja nyt kyyneletkin pulpahtivat esille. Lopuksi Simo rukoili sen itsesepittämänsä rukouksen. Ja katso: sairaan laiha rinta nousi ja laski levollisesti. Hän oli vaipunut rauhalliseen uneen. Simo astui pirtin puolelle. Siellä istuivat lapset eripuolella. Anttoni nojasi pöytään katsellen akkunasta ulos; kun hän näki Simon tulevan kamarista, hän katsoi Simoon, kuitenkin niin, ettei Simo nytkään tavannut hänen katsettaan, mutta Simo ymmärsi kuitenkin sen kysyväksi. — Hän on vaipunut uneen, — sanoi Simo hiljaa. Anttonin rinnasta tunkeutui helpotuksen huokaus. Pitkän aikaa istuttiin sitten pirtissä ääneti, kunnes Anttoni vihdoin huomasi sanoa, että vanhin poikansa lähtee pastoria kyytiin, mutta jos Simo haluaa häntä, niin hän tietysti ei voi kieltäytyä. Ei, ei, kyllä poika välttää, sanoi Simo katsellen lapsia, jotka olivat kitukasvuisia, niinkuin eivät olisi saaneet aurinkoa tarpeeksi, mutta helposti Simo sentään erotti vanhimman pojan. — Isohan tämä jo onkin. Kuinkas vanha sinä jo olet ja mikä on nimesi? Poika katseli aristellen isäänsä. — No sanohan, kun pastori kysyy, — sanoi tämä. — Jo minä olen kahdeksantoistavuotias, ja Pekka on minun nimeni. — No jos sitten, Pekka, alettaisiin tehdä lähtöä pappilaan. Anttoni sanoi, että pastorin ei tarvitse panna pahaksi sitä, ettei ole tarjota suunavausta. Eukko on koko ajan sairastellut täällä ollessa, ja sisähuusholli on sentähden mennyt vähän hunningolle. Ja lisäksi hän vielä selitti, ikäänkuin häpeissään: — Senvuoksi en tullut kyytiin teitä, koska arvelen minua tarvittavan täällä, vaimoni luona. Simosta Anttonissa oli tapahtunut, sillä välin kuin hän oli kamarissa sairaan luona, jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotain hyvää kenties. Ja kun Simo vilahdukselta sai Anttonin katseesta kiinni, oli siinä tuskallinen värähdys. Simo puristi tuon onnettoman miehen kättä äänettömänä, lähtien sitten kotimatkalle Pekan kanssa. * * * * * Anttonin vaimo kuoli jonkin päivän kuluttua. — Minä näen jälleen! — sanoi vaimo vähän ennen kuolemaansa. — Kuuletkos, Anttoni, minä näen taas näillä silmilläni, sinut ja lapset, kaikki tyynni, aina tuonne Ketomäelle asti minä akkunasta näen selvästi. Anttoni säpsähti tätä vaimonsa ilmoitusta. Hän tiesi vaimonsa hänen tähtensä itkeneen silmänsä piloille. Ei edes kyyneltä, tuota köyhän kansan ainoata lohduttajaa, hän ollut vuosikausiin saanut puristaa silmistään. Nyt hän, sen jälkeen kuin pastori kävi täällä, oli jälleen oppinut itkemään kyyneleillä, ja nyt hän jo sanoi näkevänsä. Anttoni tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas akkunasta katsellen sängyssään maaten yhtäkkiä sanoi hiljaa: — No nyt taas Mansikki ja Muurikki ovat kaurapellolla. Pitäisi jonkun käydä ajamassa ne pois. Totta oli: lehmät olivat kaurapellolla. Lapset menivät kaahittelemaan niitä kujaan ja siitä metsään. Ennen kuolemaansa sairas pyysi vielä viimeisen kerran miestään tunnustamaan rikoksensa. Mies oli valmistunut tähän kysymykseen. Hän vastasi niin lempeällä äänellä, että kuoleva katsoi kummastuneena häneen: — Älä sinä huolehdi minun asioistani. Järjestän ne kyllä aikoinani — Mies oli aikonut sanoa: — Sitten kun sinut vien kirkkotarhan multaan kätkettäväksi, — mutta hillitsi sanansa. Vaimo ymmärsi hänen ajatuksensa kuitenkin, koska kuiskasi: — Niin, niin, kun minut tästä viedään, niin sinä sitten tunnustat syvät syntisi. Miehen rinnasta kohosi raskas huokaus. — Älä huokaa! — sanoi kuoleva viimeisillä voimillaan. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä, muuten et vanhurskauttasi löydä. — Minä lupaan sinulle Jumalan edessä, — sanoi Anttoni särkyvällä äänellä, — jota en ole tähän asti tuntenut, että minä tunnustan. — Kuinka minä iloitsen lupauksestasi! — korisi sairas. — Taivaassa — sitten — tavataan — Ant — Näihin sanoihin vaimo sammui. Taivaassa, ajatteli Anttoni sulkiessaan vapisevin käsin vainajan silmät, taivaassa, sanoi vainaja. Minäkö pääsisin taivaaseen? Minä, paatunut rikoksentekijä ja suursyntinen? Ja tuo mies, joka vielä muutamia aikoja sitten oli uhmannut Jumalaa ja kohtaloa vastaan, itki nyt kuin pikku lapsi. Todelliset lapset katsoivat pelästyneinä ja ihmeissään isäänsä ja alkoivat sitten itkeä hekin. * * * * * Parin päivän kuluttua, kun vaimon ruumis oli arkussa, sanoi isä lapsilleen: — Minä lähden nyt pitkälle matkalle, mutta Pekka jää tänne teidän kanssanne. Minä olen jo puhunut hänelle tästä matkastani. Tulkaa kilteiksi, hyviksi ihmisiksi älkääkä ottako esimerkkiä isä-parastanne, joka on suuri syntinen. Lapset eivät ennenkään olleet uskaltaneet puuttua isän asioihin. He eivät tehneet sitä nytkään. Heillä oli kuitenkin hämärä aavistus siitä isän pitkästä matkasta, varsinkin vanhimmalla pojalla, jolle isä oli tunnustanut rikoksensa. Vanhin poika, Pekka, oli kauhuissaan kuunnellut isänsä sanoja tämän alkaessa: Minä olen murhaaja... Niinpä seisoi Pekka kalpeana isän jatkaessa puhettaan: — Pekka ja minä viemme nyt äidin kirkolle, ja samalla tiellä minä jään sinne. Pekka palaa takaisin yksin... Ja nyt hyvästi, lapseni. Muistakaa joskus isääkin, joka ei ole ollut teille koskaan oikea isä. Verkalleen läksi hevonen liikkeelle. Siinä meni äiti mustassa arkussa. Verkalleen eteni ruumissaatto kivikkoisella tiellä isän tukiessa rattaita toiselta puolen, Pekan toiselta. Taivaalta valui hiljaista sadetta. Oli kuin luonto olisi itkenyt köyhän torpanvaimon poismenoa, hänen, joka ei ollut osannut kyynelöidä pitkiin, pitkiin ja kolkkoihin vuosiin paitsi juuri vähän ennen kuolemaansa, jolloin hänen kyynellähteensä uudelleen purkautuivat. * * * * * Anttoni tuli kirkkoherran kansliaan tekemään kuolinilmoitusta. Simo otti sen vastaan. Kun Simo tarkemmin katseli Anttonia, oli tämä paljon muuttunut, tullut hiljaiseksi ja ikäänkuin sisimpänsä tarkastajaksi, ei enää niinkuin ennen, että kuuntelisi ääniä sydämestään ja omastatunnostaan piilottaakseen ne sinne yhä syvemmälle, vaan niin, että ne jo vihdoinkin tekisi tunnetuksi. Ja sitäpaitsi Simo viimein sai Anttonin katseista kiinni, ja niissä asui nyt niin suuri tuska ja epätoivo, että Simon sydäntä kouristi. Hän olisi voinut vaikka lukea noista nyt niin avomielisistä silmistä, että Anttoni oli murhaaja, jollei sitä jo ennestään olisi tietänyt. Anttoni siis tunnusti rikoksensa. Hän ei jaksanut sitä pitemmälti salata. Pastori kai jo ilmankin tiesi tämän. Simo nyökkäsi. Anttoni jatkoi kertomustaan sanoen lopuksi, että heidän torpassaan oli tapahtunut ihme: hänen vaimonsa oli alkanut itkeä kyyneleillä monista vuosista ja sitäpaitsi vähän ennen kuolemaansa saanut näkönsä jälleen, nimittäin nämä ruumiilliset silmät. Se mursi Anttonin lopullisesti. — Mies-parka, — sanoi Simo, Anttonin vaiettua. — Jokaisen ihmisen pyhä velvollisuus on sovittaa syntinsä ja rikkomuksensa vapaaehtoisesti ja samoin vapaaehtoisesti tultava synnintuntoon — jo tässä elämässä. — Ymmärrän mitä pastori tarkoittaa, mutta onko tällaisella ihmisellä toivoa, edes joskus, saada syntinsä anteeksi tuolla ylhäällä. — Jumala vaalii niin hyviä kuin pahoja. Anttonin täytyy ennen kaikkea uskoa saavansa anteeksi, muu kaikki tulee uskon ohella. Anttoni sanoi pitkän tovin kuluttua, arastellen: — Eikö pastori tahtoisi tukea heikkoa uskoani antamalla minulle Herran Pyhää Ehtoollista. Sitä minä nyt kaipaisin, en ole käynyt ripillä sen jälkeen kuin ensikerran pääsin pyhälle aterialle. Simo melkein hätkähti tällaista pyyntöä, mutta sitten hänen mieleensä tulvahti voimakas ajatus: tuossa, edessäsi seisoo onneton ihminen, yksi veljistäsi, joka on saanut kärsiä — tosin kyllä — oman tekonsa tähden enemmän kuin useimmat kanssaveljet, ja sinä kieltäydyt tarjoamasta hänelle sitä, mitä hän toivoo. Huomatessaan Simon epäröivän Anttoni sanoi: — Se vahvistaisi minua seuraavan askeleen ottamiseen, mutta jos pastori ei katso tällaiselle ihmiselle voivan tarjota, niin ei sitten. Simo nöyrtyi tämän yksinkertaisen, paljon kärsimyksiä itselleen kasanneen miehen edessä. Hän ei jaksanut olla tekemättä tätä palvelusta Anttonille. Sitten Simo kysyi: — Mitäs Anttoni nyt ajattelee tehdä? — Menen samalla tiellä ilmoittamaan itseni vallesmannille. Siihen Simo virkkoi: — Se on oikein. Mutta kuka hoitaa torppaa sillä ajalla? — Poika on jo kahdeksantoistavuotias, niinkuin pastori tietää, ja muut lapset yli kymmenen, jokainen heistä. Sanoin heille aamulla lähtiessäni lähteväni pitkälle matkalle. Pekan kanssa me yhdessä tuotiin äidin arkku kirkolle ja hän palasi sitten takaisin yksin. Hän muuten tietääkin jo tämän matkan päämäärän. Pitihän minun se sanoa hänelle, joka nyt tulee perheen pääksi. — Siitä muodostuu vaivalloinen ja rasittava retki. — Voi, hyvä pastori, tiedän sen, mutta onhan minulla ollut valmistusaikaa yllin kyllin, ja nyt vihdoinkin tahdon sovittaa suuren rikokseni. Elinkautinen siitä tulee varmasti. Simo sanoi: — Niin kai, elinkautinen. Anttoni ojensi kätensä Simolle lausuen: — Sinusta tuli sittenkin oikea pappi, — jätit metsästämisenkin. Hän punehtui huomattuaan sinutelleensa Simoa, mutta tämä sanoi, arvaten hänen ajatuksensa: — Nyt minä vasta tunnen Anttonissa kotikulmalaiseni. — Niin, hyvästi ja voikaa hyvin. Ja jos pastorille joskus sopii, niin katsoisi, sinä aikana kuin pastori vielä täällä on, ettei lapsistani tulisi julkipakanoita, semmoisia kuin isä oli. Simo lupasi mielellään tehdä voitavansa, vielä sittenkin kun hän muuttaisi kotipitäjänsä kappalaiseksi — sieltäkin käsin hän valvoisi Anttonin lasten parasta kykynsä mukaan. * * * * * Ja niin Anttoni lähti. Simo saattoi hänet veräjälle. Siinä he vielä vaihtoivat ymmärtävän katseen ja erosivat päätään nyökäyttäen. Simo jäi veräjälle katsomaan Anttonin menoa. Mies kulki joutuisasti, ikäänkuin pelkäisi, ettei saisikaan sovittaa rikostaan. Kuolema voisi tulla väliin. Katsellessaan Anttonin kiireisiä askeleita Simon mieleen tuli aivan kuin itsestään: Oi Herra Jeesus Kristus, yksinomaan Sinun käsiisi minä annan omaiseni, itseni ja lähimmäiseni kaikki ja tämän Anttoninkin. Varjele ja suojele Sinä meitä kaikkia, myös Anttonia. Ole armollinen meille kaikille ja meidän sieluillemme, ennen kaikkea Anttonille, joka tällä hetkellä sitä kipeimmin kaipaa. Iankaikkisesti iankaikkiseen Sinä olet hyvä. Tähän rukoukseen Simo nyt niinkuin tavallisesti kokosi sielunsa silmien eteen kaikki rakkaimpansa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79728 ***