*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79522 ***
language: Finnish




SANOMALEHTIMIEHET

Nelinäytöksinen huvinäytelmä seitsemässä kuvaelmassa


Kirj.

GUSTAF FREYTAG



Saksankielestä suomensi K. P:nen





Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain kirjapainossa,
1902.




Henkilöt.

D. BERG, täysin palvellut översti.
IDA, edellisen tytär.
ADELHEID RUNECK.
SENDEN, tilanomistaja.
Professori OLDENDORF, "Union"-sanomalehden toimittaja.
KONRAD BOLZ, toinen toimittaja.
BELLMAUS, apulainen.
KÄMPE, apulainen.
KÖRNER, apulainen.
Kirjanpainaja HENNING, "Unionin" omistaja.
MÜLLER, faktori.
BLUMENBERG, "Coriolan"-sanomalehden toimittaja.
SCHMOCK, apulainen.
PIEPENBRINK, viinikauppias ja vaalimies.
LOTTE, rouva Piepenbrink.
BERTHA, edellisten tytär.
KLEINMICHEL, porvari ja vaalimies.
FRITZ KLEINMICHEL, edellisen poika.
Oikeusneuvos SCHWARTZ.
Vieras tanssijatar.
KORB, kirjanpitäjä Adelheidin maatilalla.
KARL, överstin palvelija.
Viinuri.
Juhlavieraita. Porvarien lähetystö.

Tapahtumapaikka: maakunnan pääkaupunki.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Upea sali överstin talossa. Keskellä takaseinää avoin ovi, sen takana
veranda ja puutarha ja kummallakin puolella isot ikkunat. Ovet oikealla
ja vasemmalla, ikkuna aivan edessä oikealla — pöytiä, tuoleja, pieni
sohva.

Ida istuu edessä oikealla ja lukee; översti tulee takaovesta, kädessä
avonainen lipas, jossa on georgiineja.


ÖVERSTI. Tässä, Ida, ovat uudet georgiini lajit, jotka puutarhurimme
on kasvattanut; sinun pitää keksiä niille nimet, tuumailepa niitä.
Ylihuomenna on Puutarhuriyhdistyksen istunto: silloin aijon esittää
uudet lajimme ja nimittää ne.

IDA. Tämän heleävärisen pitää olla "Adelheid".

ÖVERSTI. "Adelheid Runeck", se käy päinsä! — Omaa nimeäsi ei sovi
käyttää, sillä jo kauvan olet sinä pienenä georgiinina ollut
kukkakaupassa.

IDA. Yksi olkoon "Boz" [Dickensin kirjailijanimi] mielirunoilijanne
mukaan.

ÖVERSTI. Oivallista, ja se saa olla oikein komea, tämä keltainen ja
sinipunerva kärkinen. — Ja miksi kolmannen ristimme?

IDA (rukoilevasti isänsä käteen käyden). "Edvard Oldendorfiksi".

ÖVERSTI. Mitä? professoriko? toimittaja? Ei, se ei käy päinsä! Kylliksi
pahasti jo oli, että hän otti sanomalehden vastaan, mutta sitä en ikinä
voi hänelle suoda anteeksi, että hän nyttemmin puolueensa houkutuksesta
on suostunut julkisesti rupeamaan vaaliehdokkaaksi kamariin.

IDA. Tuolla tulee hän itse!

ÖVERSTI (itsekseen). Ennen minusta oli mieluista kuulla hänen tulevan;
nyt minun täytyy varoa etten ole epäkohtelias, milloin hänet näen.

OLDENDORF (saapuu). Hyvää huomenta, herra översti!

IDA (mennen ystävällisesti vastaan). Hyvää huomenta Oldendorf. —
Auttakaa minua uusien georgiinien ihastelemisessa, jotka isä on
kasvattanut.

ÖVERSTI. Älä toki vaivaa professoria, sellaiset vähäpätöisyydet eivät
enää huvita, hänellä on parempia ajateltavia.

OLDENDORF. En kumminkaan ole tullut kykenemättömäksi iloitsemaan siitä,
mikä Teille huvia tuottaa.

ÖVERSTI (itsekseen mutisten). Sitä ette juuri ole minulle osoittaneet,
pelkäänpä Teistä olevan mieluista tehdä sitä, mikä minua suututtaa. —
Mutta Teillähän on nyt paljon tekemistä vaalinne johdosta, herra tuleva
edusmies?

OLDENDORF. Te tiedätte, herra översti, että itselläni on vähimmin työtä
sen johdosta.

ÖVERSTI. Minä luulen kumminkin. Onhan muuten tapana sellaisissa
vaaleissa, että vaikutusvaltaisia henkilöitä hyvitellään, valitsijoiden
kättä pudistetaan, puheita pidetään, lupauksia ylt'ympäri kylvetään ja
mitä kaikkia vehkeilyjä siinä lieneekään.

OLDENDORF. Ette itse usko, herra översti, että tekisin jotain arvotonta.

ÖVERSTI. Enkö? — Siitä en ole varma, Oldendorf. Sittenkuin tulitte
sanomalehtimieheksi, kun ryhdyitte toimittamaan tuota Unionianne ja
joka päivä saarnaamaan valtiolle, kuinka huonosti se on järjestetty,
siitä ajasta olette Te paljon muuttuneet.

OLDENDORF (joka koko ajan on kukkien kera Idan kanssa puuhaillut,
kääntyen överstiin). Onko se, mitä nyt sanon tahi kirjoitan,
ristiriidassa entisten katsantotapojeni kanssa? Sitä minulle tuskin
voitte osoittaa. Ja vielä vähemmän voitte havaita muutosta tunteissani
ja käytöksessäni Teitä kohtaan.

ÖVERSTI (paatuneesti). Niin, se olisikin oikein kaunista. — Minä en
halua pilata aamuani riidalla, koettakoon Ida, tuleeko hän paremmin
aikoihin kanssanne. Minä menen kukkien luo. (Ottaa lippaan ja poistuu
puutarhaan).

OLDENDORF. Mistä johtuu isän huono tuuli. Onko taas jokin
sanomalehdessä häntä suututtanut?

IDA. Sitä en usko. Mutta hänestä on harmillista, että Te taas
politiikassa joudutte ehdottelemaan sääntöjä, joita hän vihaa, ja
hyökkäämään laitosten kimppuun, joita hän kunnioittaa. (Arasti.)
Oldendorf, onko sitten aivan mahdotonta Teidän peräytyä vaalista?

OLDENDORF. Se on mahdotonta.

IDA. Minä saisin pitää Teidät täällä ja isä saisi entisen hyvän
luonteensa, sillä hän pitäisi hyvin suurena uhrausta, jonka hänen
tähtensä tekisitte. Sitten olisi syytä toivoa, että tulevaisuus olisi
yhtä rauhallinen kuin menneisyyskin oli.

OLDENDORF. Minä tiedän sen, Ida, ja vaaliehdokkuuteni tuottaa minulle
kaikkea muuta kuin iloa, mutta kumminkaan en voi peräytyä.

IDA (poispäin kääntyen). Isä on oikeassa, tultuanne sanomalehden
toimittajaksi olette muuttuneet toiseksi.

OLDENDORF. Ida! Tekö myöskin? Minua kovin surettaa, jos meidänkin
välimme tulee nyreäksi.

IDA. Hyvä Edvard! — Minä olen vain tuskissani, kun minun täytyy niin
kauvan kaivata Teitä.

OLDENDORF. Minua ei ole vielä valittu! Jos tulen edusmieheksi ja asiat
menevät mieleni mukaan, vien Teidät pääkaupunkiin, enkä enää koskaan
laske luotani.

IDA. Voi, Edvard, sitä me emme nyt saa ajatella. — Säästäkää vaan isää.

OLDENDORF. Te kuulette, että kärsin paljon hänen tähtensä. Kuitenkaan
en lakkaa toivomasta, että hän vielä leppyy. Kun vaali on ohitse,
tahdon vielä kerran vedota hänen sydämmeensä. Kenties saan suosiollisen
selvityksen, ja liittommekin tulee mahdolliseksi.

IDA. Ottakaa vaan hänen pikku mielitekonsa hyvin huomioon. Hän on
puutarhassa georgiinipenkkiensä luona, ihastelkaa niiden kirjavia
värejä. Jos olette oikein ovela, hän vielä nimittää jonkun Edvard
Oldendorfiksi. Me olemme jo siitä puhuneet; tulkaa! (Molemmat
poistuvat. Senden, Blumenberg, Karl ja Schmock saapuvat.)

SENDEN (astuu sisään). Onko herra översti yksin?

KARL. Professori Oldendorf on hänen luonaan.

SENDEN. Ilmoittakaa meidät (Karl pois.) — Yhä vain tuo Oldendorf!
Kuulkaa Blumenberg, tästä pitää tulla loppu, vanha herra ei saa olla
missään yhteydessä Unionin kanssa. Hän ei ole täydellisesti meidän,
niin kauvan kuin tuo professori täällä kulkee edes takaisin. Ja me
tarvitsemme vaikutusvaltaisen överstin.

BLUMENBERG. Hänen talonsa on ensimmäinen kaupungissa, paras seura,
hyviä viinejä ja taidetta!

SENDEN. Sitä paitsi minulla on yksityiset syyni, joiden tähden meidän
täytyy voittaa översti puolellemme; ja ylimalkaan professori ja hänen
joukkonsa ovat meidän tiellämme.

BLUMENBERG. Ystävyys tulee loppumaan. Lupaan Teille, että se tällä
viikolla on perin loppunut. Ensi askel siihen on otettu. Unionin miehet
ovat menneet satimeen.

SENDEN. Mihin satimeen?

BLUMENBERG. Siihen, jonka sanomalehdessämme heille asetin. — (Kääntyen
Schmock'in puoleen, joka seisoo ovella.) Miksi seisotte täällä,
Schmock? ettekö voi odottaa portilla?

SCHMOCK. Minä olen tullut, mihin Tekin. Miksi en saisi seisoa täällä?
Minä tunnen överstin yhtä hyvin kuin Tekin.

BLUMENBERG. Älkää olko julkea, älkää olko hävytön. Menkää ja odottakaa
portilla, ja kun minä tuon teille artikkelin, niin juoskaa nopeasti sen
kera painoon. Ymmärrättekö?

SCHMOCK. Miksen ymmärtäisi, kun huudatte kuin korppi? (Poistuu.)

BLUMENBERG (Sendenille). Hän on jokapäiväinen, mutta hänestä on hyötyä!
— Nyt olemme yksin, kuulkaa. Äskettäin, kun minut täällä esittelitte,
pyysin ja pakoitin överstiä edes kerran julkaisemaan ajatuksensa ajan
tapauksista.

SENDEN. Niin, valitettavasti! Te olette häntä kyllin törkeästi
imarrelleet, mutta vanha herra tuli kumminkin intoihinsa.

BLUMENBERG. Mitä hän oli kirjoittanut, pyysimme häntä lukemaan; hän
luki, ja me kehuimme.

SENDEN. Mutta se oli kovin pitkäveteinen.

BLUMENBERG. Minä pyysin sitä häneltä sanomalehtemme vuoksi.

SENDEN. Valitettavasti! ja nyt minun täytyy raahata Teidän painoonne
paksuja käsikirjoituksia. Nämä kirjoitukset ovat liian kömpelöitä;
niistä ei ole mitään voittoa Coriolanille.

BLUMENBERG. Kuitenkin olen ne mielihyvällä pannut lehteen. Kun joku
on kirjoittanut lehteen, tulee hänestä lehden ystävä. Överstikin on
jo tilannut Coriolanin ja kutsui minut seuraavana päivänä luokseen
päivällisille.

SENDEN (kohauttaen olkapäitään). Jos siinä on koko hyöty, niin —

BLUMENBERG. Siinä on vain alku. — Artikkelit ovat huonot, miksi en sitä
sanoisi!

SENDEN. Jumala sen tietää!

BLUMENBERG. Eikä kukaan tiedä, kuka on niiden tekijä.

SENDEN. Vanha herra vaatii niin! Hän oli arka Oldendorfin vuoksi.

BLUMENBERG. Sentähden kävi, kuten ajattelin. Oldendorfin sanomalehti
on tänään hyökännyt kirjoituksen kimppuun. Tässä on Unionin viimeinen
numero.

SENDEN. Näyttäkää tänne. — Siitähän koituu mainio sekamelska! Onko
hyökkäys ankara?

BLUMENBERG. Översti on varmasti pitävä sitä ankarana. Uskotteko, että
tästä meillä on hyötyä professoria vastaan?

SENDEN. Teillä on kunnia olla viekkain piru, mikä milloinkaan on
mustepullon ääressä kyyröttänyt.

BLUMENBERG. Antakaa tänne, översti tulee.

ÖVERSTI (saapuu). Hyvää huomenta, hyvät herrat! — (Syrjään.) Ja juuri
on Oldendorf täällä, kun hän nyt pysyisi puutarhassa! No, herra
toimittaja, mitä Coriolanille kuuluu?

BLUMENBERG. Lukijamme ihmettelevät uutta artikkelia, jonka alla nuoli
on nimimerkkinä. Saanko kenties toivoa, taas hiukan —

ÖVERSTI (vetäen käsikirjoituksen taskustaan, katsellen ympärilleen).
Minä luotan Teidän varovaisuuteenne. Tahdoin oikeastaan vielä kerran
lukea sen läpitse lauserakennuksen vuoksi.

BLUMENBERG. Se käy paraiten korrehtuurissa.

ÖVERSTI. Minä luulen, että se käy laatuun. Ottakaa; — mutta suu poikki —

BLUMENBERG. Te sallitte minun heti lähettää sen painoon. (Ovelle.)
Schmock! (Schmock näyttäytyy ovella, ottaa käsikirjoituksen ja nopeasti
poistuu).

SENDEN. Blumenberg pitää lehden kunnollisena, mutta hänellä on
vihollisia, hänen täytyy pitää puoliansa, niin että tuntuu.

ÖVERSTI (huvitettuna). Vihollisia? Kenellä niitä ei ole! Mutta
herroilla sanomalehtimiehillä on hermot kuin naisilla. Kaikki
kiihoittaa teitä, teitä yllyttää joka sana, minkä joku teitä vastaan
virkkaa! Uskokaa minua, te olette tuntehikasta väkeä.

BLUMENBERG. Ehkä olette oikeassa, herra översti. Mutta kun vastustajana
on sellainen kuin tuo Unioni —

ÖVERSTI. Niin. Unioni, se on teille molemmille silmätikkuna. Minä en
paljo kehu sen sisältöä; mutta todennäköisesti se riitakirjoituksissa,
hyökkäyksissä, iskuissa on taitavampi teidän lehteänne. Kirjoitukset
ovat leikillisiä, vaikka olisivat väärässäkin, täytyy heille kuitenkin
nauraa.

BLUMENBERG. Ei aina. Minä en näe mitään leikkiä tämänpäiväisessä
hyökkäyksessä parasta kirjoitusta vastaan, mitä Coriolanissa isoihin
aikoihin on ollut.

ÖVERSTI. Hyökkäyksessä mitä kirjoitusta vastaan?

BLUMENBERG. Teidän kirjoitustanne, herra översti. Minulla taitaa olla
lehti mukanani. (Etsii ja antaa hänelle Unionin numeron.)

ÖVERSTI. Oldendorfin lehti hyökkää minun kirjoitukseni kimppuun!
(Lukee.) "Me surkuttelemme sellaista tietämättömyyttä" —

BLUMENBERG. Ja täällä —

ÖVERSTI. "Se on anteeksiantamatonta julkeutta" — Mitä, minäkö olisin
julkea?

BLUMENBERG. Ja täällä —

ÖVERSTI. "On syytä epäillä, onko kirjoittajan typeryys leikillistä,
vaiko surkuteltavaa, joka tapauksessa hänen ei sovi julkisesti
esiintyä" — (heittäen lehden syrjään.) Oh, se ei ole mitään! Se on
hävytöntä! (Ida ja Oldendorf saapuvat puutarhasta.)

SENDEN. Nyt puhkeaa rajuilma!

ÖVERSTI. Herra professori, Teidän sanomalehtenne edistyy. Huonojen
perusteiden lisäksi tulee nyt vielä jotakin muuta, hävyttömyyttä.

IDA (pelästyen). Isä!

OLDENDORF (esiin astuen). Herra översti, mikä oikeuttaa Teitä
solvaaviin sanoihinne?

ÖVERSTI (ojentaen lehteä). Katsokaa tätä! Tällaista on Teidän
sanomalehdessänne. Teidän sanomalehdessänne, Oldendorf!

OLDENDORF. Kirjoituksen sisällys ei ole aivan niin rauhallista laatua
kuin minä olisin toivonut —

ÖVERSTI (keskeyttäen). Ei aivan niin rauhallista laatua! Todellakaan
eikö?

OLDENDORF. Itse asiassa hyökkäys on oikea.

ÖVERSTI. Herra, uskallatteko sitä minulle sanoa?

IDA. Isä!

OLDENDORF. Herra översti, minä en ymmärrä Teitä, ja pyydän Teitä
ottamaan huomioon, että puhumme todistajain aikana.

ÖVERSTI. Älkää puhuko mitään huomioon ottamisesta. Teidän olisi sopinut
ottaa huomioon, ettette olisi loukannut sitä miestä, jonka ystävyyttä
muuten pidätte niin suuressa arvossa.

OLDENDORF. Ennen kaikkea olkaa hyvä ja sanokaa minulle suoraan, missä
yhteydessä Te olette hyökätyn Coriolanin kirjoituksen kanssa.

ÖVERSTI. Aivan satunnaisessa yhteydessä, joka Teidän mielestänne, on
liian vähäpätöinen huomioon otettavaksi. Se on minun kirjoittamani!

IDA. Oi Jumala!

OLDENDORF (kiivaasti). Teidänkö? Teidän kirjoituksiako tämän herran
lehdessä?

IDA (itkien). Oldendorf!

OLDENDORF (rauhallisemmin). Union ei ole hyökännyt Teidän kimppuunne,
vaan tuntemattoman, joka meille ei ollut mikään muu kuin tämän herran
puoluelainen. Kun ette olisi salanneet minulta, että olette Coriolanin
kirjeenvaihtaja, olisitte säästäneet meiltä kummaltakin tämän
tuskallisen tapauksen.

ÖVERSTI. Teidän pitää kärsiä, vaikken Teitä vastakaan tee tekojeni
uskotuksi. Ystävyydestänne olette tässä antaneet minulle painetun
todistuksen, ja sellaisen, ettei tee mieleni lisää.

OLDENDORF (ottaen hattunsa). Ja minä saatan Teille antaa vain
sen selityksen, että syvästi surkuttelen tapausta, mutta tunnen
itseni kaikesta syystä vapaaksi. Toivon, herra översti, Teidänkin
tyynnyttyänne olevan samaa mieltä. Voikaa hyvin, neiti. Minä sulkeudun
suosioonne. (Poistuu keskiovelle asti.)

IDA (itkien). Isä, älä päästä häntä niin meiltä.

ÖVERSTI. Se on parempi, kuin että hän jäisi.

ADELHEID (somassa matkapuvussa sisään astuen törmää Oldendorfiin
ovessa). Ei niin pian, herra professori!

OLDENDORF (suutelee hänen kättään, poistuu).

IDA ja ÖVERSTI (yhdessä). Adelheid! (juoksee hänen syliinsä.) Adelheid!
ja juuri nyt!

ADELHEID (syleillen Idaa, sitten ojentaen överstille kätensä). Antakaa
maalaistytöllenne kättä. Täti lähettää terveisiä ja Rosenaun tila
jättää nöyrät jäähyväiset ruskeassa syyspuvussaan. Pellot ovat tyhjät
ja puutarhassa kuivat lehdet tuulessa tanssivat. — Ah, herra von Senden!

ÖVERSTI (esitellen). Herra toimittaja Blumenberg!

SENDEN. Olemme ihastuksissamme saadessamme tervehtiä innokasta
tilanhaltijatartamme kaupungissa.

ADELHEID. Ja me olisimme ilostuneet, jos olisimme saaneet joskus
kohdata naapuriamme maalla.

ÖVERSTI. Hänellä on täällä paljon tekemistä, hän on suuri
politikoitsija ja työskentelee innokkaasti hyvän asian puolesta.

ADELHEID. Niin, niin, me luimme hänen puuhistaan sanomalehdessä. — Minä
matkustin eilen Teidän maittenne poikitse, Teidän perunankorjuunne ei
vielä ole lopussa, isännöitsijänne ei vielä ole saanut työtä loppuun.

SENDEN. Rosenaulaisilla on etuoikeus olla kahdeksan päivää ennen muita
valmiina.

ADELHEID. Sentähden me emme muusta tiedäkään kuin taloudestamme.
(Ystävällisesti.) Naapurit lähettävät terveisiä.

SENDEN. Kiitos. Me jätämme Teidät nyt ystävillenne, joilla on seuraanne
lähempi oikeus, mutta sallittehan minun tänään vielä puhutella Teitä,
uutisia meidän seudulta kyselläkseni.

ADELHEID (kumartaa).

SENDEN. Voikaa hyvin, herra översti, (Idalle) sulkeudun armoonne,
neiti. (Poistuu Blumenbergin kera.)

IDA (syleillen Adelheidia). Sinä olet täällä! Kaikki on nyt tuleva
hyväksi!

ADELHEID. Minkä pitää tulla hyväksi? Onko jokin huonosti? Tuolla
takanani, joku meni nopeammin ohitseni kuin tapansa tavallisesti on —
ja täällä näen itkettyneet silmät sekä rypistyneen otsan. (Suutelee
Idaa silmille.) He eivät saa pilata sinun sieviä silmiäsi. — Ja Te,
arvoisa ystäväni, näyttäkää minulle ystävälliset kasvot.

ÖVERSTI. Te jäätte talven yli luoksemme, se on pitkästä ajasta
ensimmäinen, minkä lahjoitatte meille; me tahdomme koettaa ansaita sitä
suosionosoitusta.

ADELHEID (vakavasti). Ensimmäisen kerran isäni kuoleman jälkeen
tunnen taas halua liikkua maailmalla. Sitäpaitsi minulla on toimia
täällä. Niinkuin tiedätte, minä tänä kesänä tulin täysi-ikäiseksi,
ja asianajajamme, oikeusneuvos Schwartz, vaatii minun läsnäoloani. —
Kuule Ida, väki purkaa tavaroita, mene katsomaan perään! (syrjään) ja
pidä kosteata huivia silmiesi päällä, nähdään että olet itkenyt. (Ida
poistuu oikealle, Adelheid nopeasti astuen överstin luo.) Mitä on Idan
ja professorin välillä?

ÖVERSTI. Siinä olisi paljon puhuttavaa! Minä en halua nyt pilata
iloani. Meidän miesten väli ei ole oikein hyvä, mielipiteet ovat
eroavaisia.

ADELHEID. Eivätkö mielipiteet ennen myös olleet eroavaisia? ja
kuitenkin Teidän ja Oldendorfin väli oli niin hyvä.

ÖVERSTI. Ne eivät toki niin kovin eronneet.

ADELHEID. Ja kumpi teistä on muuttunut?

ÖVERSTI. Hm! tietenkin hän! Hänen huono ympäristönsä houkuttelee
häntä liijaksi; niitä on muutamia miehiä, jotka työskentelevät hänen
sanomalehdessään, ennen muita muuan Bolz.

ADELHEID. (syrjään). Mitä pitää minun kuulla.

ÖVERSTI. Mutta Te kyllä itse tunnette hänet, hänhän on kotoisin teidän
paikkakunnalta.

ADELHEID. Hän on Rosenaun lapsia.

ÖVERSTI. Minä muistan. Jo Teidän autuaan isänne, kelpo kenraalin oli
mahdoton häntä sietää.

ADELHEID. Hän ainakin toisinaan niin sanoi.

ÖVERSTI. Sittemmin tuosta Bolzista on tullut tavaton ihminen. Hän
kuuluu säännöttömästi elävän, ja hänen tapansa ovat minusta liian
vapaat. Hän on Oldendorfin paha enkeli.

ADELHEID. Se olisi kauheata! Ei, sitä minä en usko!

ÖVERSTI. Mitä Te ette usko, Adelheid!

ADELHEID. (nauraen). Minä en usko pahoja enkeleitä. — Mitä Teidän
ja Oldendorfin välillä on pahaa, se voi taas tulla hyväksi. Tänään
vihollinen, huomenna ystävä, niin on politiikassa; mutta Idan tunteet
eivät ole niin vaihtelevaisia. — Herra översti, minä olen ottanut
mukaan upean puvunmallin, uutta pukua olen pitävä tänä talvena
morsiusneitinä.

ÖVERSTI. Siinä ei ole mitään ajattelemista! Niin en anna itseäni
vangita, tyttö. Minä leikin sotaa vihollismaassa. Miksi viette muita
alttarille ja Teidän itsenne täytyy nähdä, että koko naapuristo
pilkaten kutsuu Teitä orjantappuraruusuksi ja neitsyeelliseksi
tilanomistajattareksi.

ADELHEID. (nauraen). Niin, sen he tekevät.

ÖVERSTI. Koko seudun rikkain perijätär! Kokonaisen kosijaparven
ympäröimä ja niin sulkeutunut jokaisen tunteita kohtaan; sitä ei voi
kukaan ymmärtää!

ADELHEID. Hyvä översti, jos meidän nuoret herramme olisivat niin
rakastettavia, kuin jotkut vanhat — oi, mutta niin he eivät ole.

ÖVERSTI. Te ette pujahda minulta. Me pidätämme Teidät kaupungissa,
kunnes meidän nuorista miehistämme on löytynyt joku, jonka pidätte
kyllin arvokkaana astumaan komentonne alaiseksi; sillä kenen
puolisoksenne valinnettekin, hänen on lopulta käyvä, kuten minun, hänen
on lopulta aina pakko tehdä Teidän tahtonne mukaan.

ADELHEID (nopeasti). Tahdotteko minun tahtoni mukaan tehdä Idan ja
professorin kanssa? — Nytpä sain Teidät kiinni.

ÖVERSTI. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän ja tänä talvena luonani
pitää puolisovaalinne? — Niinkö? Nyt otan Teidät vangiksi.

ADELHEID. Se on päätetty! Kättä päälle! (ojentaa hänelle kätensä.)

ÖVERSTI. (lyöden kättä, nauraen). Se oli viekkaasti! (Poistuu
keskiovesta.)

ADELHEID (yksin). Minä luulen kuitenkin! — Mitä, herra Konrad Bolz,
sellaistako ihmiset Teistä puhuvat. Te elätte säännöttömästi? Te olette
vapaa tavoiltanne? Te olette paha enkeli? —

KORB. (keskiovesta paketti kädessä). Mihin saan viedä laskukirjat ja
paperit, armollinen neiti?

ADELHEID. Minun huoneeseeni, — Kuulkaa, hyvä Korb — oletteko tavanneet
huoneenne täällä järjestyksessä?

KORB. Mitä paraimmassa, Palvelija on asettanut minulle kaksi steariini
kynttilää; se on suoraa tuhlausta.

ADELHEID. Teidän ei tarvitse tänään koko päivänä liikuttaa kynää
minun tähteni; minä haluan, että käytte katselemassa kaupunkia ja
tervehtimässä tuttavianne. Onhan Teillä täällä toki tuttuja?

KORB. Ei juuri paljon, on jo toista vuotta siitä kuin täällä olin.

ADELHEID. (välinpitämättömästi). Eikö täällä sitten ole ketään
rosenaulaista?

KORB. Sotaväessä on neljä henkeä kylästä. Siellä on Johan Lutz
Schimmellutzista —

ADELHEID. Minä tiedän. — Eikö ketään muuta kylästä ole täällä, jonka Te
tunnette?

KORB. Ei ketään, paitsi luonnollisesti hän —

ADELHEID. Paitsi hän? Kuka hän?

KORB. No, meidän herra Konrad.

ADELHEID. Oikein, hän! Ettekö käy hänen luonansa? Minä luulen, että
olette aina olleet hyviä ystäviä.

KORB. Enkö muka käy hänen luonansa? Hänen luokseen menen ensiksi. Koko
matkan olen siitä iloinnut. Hän on uskollinen sielu, josta kyllä voi
ylpeillä.

ADELHEID. (lämpimästi). Niin, hänellä on uskollinen sydän, vai kuinka?

KORB. (innokkaasti). Aina hilpeä ja aina ystävällinen, ja miten hän
muistelee kylää! Herra raukka, niin pitkään aikaan hän ei ole siellä
ollut.

ADELHEID. Siitä ei puhuta!

KORB. Hän kyselee minulta talon hoidosta —

ADELHEID. (innokkaasti). Ja hevosista. Vanha Voikko, jolla hän niin
mielellään ratsasti, on vielä hengissä.

KORB. Ja pensasaidasta, jonka Teidän kera istutti.

ADELHEID. Erittäinkin tiedustelee hän varmaan seljapuistikosta, jossa
nyt on lehtimajani; sanokaa se hänelle.

KORB. Ja lammikosta. Neljättä tuhatta kappaletta toutaimia.

ADELHEID. Ja kuusikymmentä kappaletta kultakaloja, älkää unohtako sitä.
Ja vanha toutain kuparirengas ruumiin ympärillä, jonka hän siihen
asetti, tuli viime nuotan vedossa mukana, me panimme sen takaisin
lampeen.

KORB. Ja kuinka paljon hän on kyselevä armollinen neiti!

ADELHEID. Sanokaa hänelle, että olen terve.

KORB. Ja miten Te herra kenraalin kuoleman jälkeen hoidatte taloutta;
ja että Teille tulee hänen sanomalehtensä, jota minä jälkeenpäin luen
talonpojille.

ADELHEID. Sitä Teidän ei suorastaan tarvitse hänelle sanoa. (Huoahtaen
syrjään.) Sillä tavalla minä en mitään saa tietää! — (Vaitiolo,
arvokkaasti.) Kuulkaa, hyvä Korb, minä olen kuullut kaikellaista herra
Bolzista mikä minua kummastuttaa. Hän kuuluu kovin rajusti elävän.

KORB. Niin, sen kyllä uskon, huima varsa oli hän aina.

ADELHEID. Hän kuuluu menettävän rahoja enemmän kuin ansaitsee.

KORB. Niin, se on kyllä mahdollista. Mutta hauskasti panee hän rahat
menemään, siitä olen vakuutettu.

ADELHEID. (syrjään). Häneltä minä en suinkaan saa lohdutusta! —
(Välinpitämättömästi.) Hänellä on kuitenkin hyvä asema. Eiköhän hän
piammiten mene naimisiin?

KORB. Naimisiinko? — Ei, sitä hän ei tee, se ei ole mahdollista.

ADELHEID. Olen kuitenkin sellaista kuullut; ainakin puhutaan, että hän
on kovin mieltynyt erääseen nuoreen neitiin.

KORB. Sepä olisi. — Ei, sitä en usko. — (Vilkkaasti.) Sitä tahdon
kuitenkin kohta häneltä kysyä.

ADELHEID. Hän itse sitä nyt kumminkaan ei Teille sano; sellaista
saattaa saada tietää miehen ystäviltä ja tutuilta. — Väen kylässä
pitäisi kuitenkin tietämän, kun joku rosenaulainen menee naimisiin.

KORB. Kyllä niin, siitä täytyy minun saada selvä.

ADELHEID. Teidän pitää menetellä hyvin viisaasti. Te tiedätte, miten
viekas hän on.

KORB. Oh, minä kyllä voin hänet pettää. Minä saan jotakin tietää.

ADELHEID. Menkää, rakas Korb! (Korb menee.) — Se oli tuskallinen
tieto, minkä översti sanoi. Konrad huonotapainen, kevytmielinen! Se
on mahdotonta. Niin jalo luonne ei voi muuttua. En usko sanaakaan
kaikesta, mitä he minulle hänestä puhuvat. (Poistuu.)


TOINEN KUVAELMA.

Unionin toimitushuone, keskellä ja molemmilla sivuilla ovia, edessä
vasemmalla työpöytä sanomalehtineen ja papereineen, oikealla
samallainen pienempi pöytä, tuoleja.

(Bolz sivuovesta oikealla, sitten Müller keskiovesta.)


BOLZ. (kiivaasti) Müller! Faktori! Missä on posti?

MÜLLER. (näppärästi tuoden kasan kirjeitä ja sanomalehtiä). Tässä, herra
Bolz, on posti — ja tässä painosta tämän päiväisen iltanumeron koelehti
tarkastettavaksi.

BOLZ (vasemmalla pöydällä nopeasti avaten, läpi silmäillen ja
lyijykynällä merkiten kirjeitä). Minä olen jo tarkastanut, vanha lurjus.

MÜLLER. Ette kokonaan. Täällä alhaalla on vielä "Yhtä ja toista", jonka
herra Bellmaus on antanut latojalle.

BOLZ. Tänne se! (Lukee sanomalehdestä.) Vaatteet varastettu ullakolta —
Kolmoset saatu — Konsertti, Konsertti, Yhdistyksen istunto, Teaatteri
— Kaikki järjestyksessä — Äsken keksitty lokomotiivi; Iso merikäärme
nähty. (Hypähtäen ylös.) Tuli ja leimaus, onko siinä taas se iso
merikäärme! tahtoisin että se keitettäisiin hyytelöksi hänen kylmänä
syödä. (Rientää ovelle oikealle.) Bellmaus, parantumaton, tule tänne!

BELLMAUS. (oikealta tullen sisälle, kynä kädessä). Mitä täällä? Miksi
tuo meteli?

BOLZ. (juhlallisesti). Bellmaus, kun meiltä sait kunnian pitää huolta
tämän lehden pikku uutisista, ei ollut tarkoituksena, että tuon
ijankaikkisen suuren merikäärmeen sanomalehtemme palstojen kautta
panisit kummittelemaan! — — Miten saatoit tuon läpiseulotun valheen
taas panna lehteen?

BELLMAUS. Se sopi paraiten, puuttui vain kuusi riviä.

BOLZ. Se on puolustus, mutta ei mikään hyvä. Keksi omia juttuja, vai
minkätähden olet sanomalehtimies? Tee pieni "lähetetty" esimerkiksi
katsahdus ihmiselämään ylimalkaan, tahi koirain juoksentelemisesta
pitkin katuja, tahi tekase hiuksia pöyristyttävä kertomus, vaikka
salamurha kohteliaisuudesta, tahi kuinka hamsteri on purrut kuoliaaksi
seitsemän nukkuvaa lasta, tahi muuta sellaista. — On niin paljon, mitä
tapahtuu, ja niin suunnattoman paljon, mitä ei tapahdu, niin että
kunnialliselta sanomalehtimieheltä ei koskaan tarvitse puuttua uutisia.

BELLMAUS. Antakaa tänne, minä tahdon sen muuttaa. (Menee pöydän luo,
silmäilee painettua lehteä, leikkaa suurilla saksilla liuskan siitä ja
liisteröi sen sanomalehden numeroon.)

BOLZ. Aivan niin, poikani, tee niin ja paranna itsesi. — (Avaten oven
oikealle) Kämpe, voitteko silmänräpäykseksi tulla tänne? (Müllerille,
joka ovella odottaa,) Pois korrehtuurin kera painoon! (Müller ottaa
Bellmausilta vastaan lehden, rientää pois).

KÄMPE (astuen sisään). Minä en voi kirjoittaa mitään kunnollista, kun
pidätte sellaista melua!

BOLZ. Vai niin! Mitä nyt sitten olette kirjoittanut? Korkeintaan
rakkaudenkirjeen jollekulle tanssijattarelle, tahi tilauksen
räätälillenne?

BELLMAUS. Ei, hän kirjoittaa hellätunteisia kirjeitä. Hän on vakavasti
rakastunut, sillä hän vei minut eilen kuuvalossa kävelemään ja puhui
halveksivaisesti kaikesta juomisesta.

KÄMPE (joka on ottanut mukavan asennon). Hyvät herrat, on halpamaista
huutaa ihminen pois työstään mokomain sukkeluuksien tähden.

BOLZ. Niin, niin, hän julkisesti panettelee Teitä väittäessään Teidän
muuta rakastavan kuin uusia kenkiänne ja hiukan omaa itseänne. —
Sinä itse olet rakkautta pirskuva luonne, pikku Bellmaus. Sinä sytyt
kuin rohdintukko heti, kun näet nuoren neidon, sinä kuljeskelet
hehkuen ja savuten sen ympärillä kumminkaan kertaakaan uskaltamatta
häntä puhutella. Mutta häntä on laupeudella kohdeltava, sillä hän on
synnyltään lyyrillinen runoilija, sentähden hän on kaino, hän punastuu
naisten edessä ja kykenee vielä runolliseen tunteellisuuteen.

BELLMAUS. Minä en ollenkaan halua alituisesti kuulla puhuttavan
runoistani; olenko niitä koskaan teille lukenut?

BOLZ. Et, taivaalle kiitos, sitä hävyttömyyttä et ole tehnyt —
(Vakavasti.) Mutta toimeen, herrat! Tämänpäiväinen numero on
valmis, Oldendorf ei ole vielä täällä, sillä välin neuvotelkaamme
ystävällisesti. — Oldendorfin täytyy tulla kaupungin edustajaksi ensi
valtiopäivillä, meidän puolueemme ja Unionin on asia ajettava läpitse.
Miten puoluelaistemme laita on tänään?

KÄMPE. Mahdollisimman hyvin. Vastustajat myöntävät, ettei kukaan toinen
ehdokas olisi heille niin vaarallinen, ja ystävillämme on kaikkialla
parhaat toiveet. Mutta Te tiedätte, miten vähän se merkitsee. — Tässä
on vaalimiesten luettelo. Meidän vaalitoimikuntamme antaa sanoa Teille,
että laskumme olivat oikeat. Sadasta vaalimiehestä kaupungissamme on 40
varmuudella meidän, jotenkin yhtä paljon on vastapuolueen luetteloissa,
jäännös, noin 20 ääntä, on epävarma. On selvää, että vaali on tapahtuva
hyvin pienellä enemmistöllä.

BOLZ. Luonnollisesti on meillä oleva enemmistö, puhukaa niin joka
paikassa suurella varmuudella. Moni, joka vielä ei ole päättänyt,
tulee puolellemme kuullessaan, että me olemme lukuisammat. Missä on
epävarmojen vaalimiesten luettelo? (Katsoo sitä.)

KÄMPE. Minä olen pannut merkin niiden kohdalle, joihin ystävämme
luulevat voitavan vaikuttaa.

BOLZ. Erään niinen vieressä on kaksi ristiä, mitä ne merkitsevät?

KÄMPE. Se on Piepenbrink, viinikauppias Piepenbrink. Hänellä on
suuri joukko takanaan, hän on hyvinvoipa mies ja kuuluu määräävän
seuralaistensa 6—8 ääntä.

BOLZ. Hänet täytyy meidän saada. Millainen mies hän on?

KÄMPE. Hän kuuluu olevan hyvin raaka eikä lainkaan välittävän
politiikasta.

BELLMAUS. Mutta hänellä on sievä tytär.

KÄMPE. Mitä hyödyttää hänen sievä tyttärensä? Tahtoisin mieluummin,
että hänellä olisi ruma rouva, silloin olisi helpompi tulla tutuksi.

BELLMAUS. Hänellä on ruma rouva, lyhyttukkainen nainen, jolla on
tulipunaisia nauhoja myssyssä.

BOLZ. Rouvineen tahi ilman, mies pitää meidän saada. — Hiljaa, tullaan,
ne ovat Oldendorfin askeleita. Meidän toimistamme hänen ei tarvitse
tietää mitään. Menkää huoneisiinne, herrat, illalla puhumme enemmän.

KÄMPE (ovella). Se kai nyt kumminkin sopii, että ensi numerossa taas
hyökkään Coriolanin nuolen kirjeenvaihtajan kimppuun, joka käyttää
nuolta merkkinänsä.

BOLZ. Kyllä, käykää arvokkaasti, mutta tuntuvasti hänen kimppuunsa. Nyt
juuri vaalin edellä pieni kahakka vastustajiemme kanssa on hyödyksi; ja
nuolella merkityissä kirjoituksissa on kovin heikkoja kohtia. (Kämpe ja
Bellmaus poistuvat.)

OLDENDORF (saapuu keskiovesta). Hyvää päivää, Konrad.

BOLZ (pöydällä oikealla vaaliluetteloita tutkien). Sinun
sisällekäymisesi olkoon siunattu! Tuolla ovat kirjeet, ei ole mitään
tärkeätä.

OLDENDORF. Tarvitsetko minua täällä tänään?

BOLZ. En, sydänkäpyseni, iltanumero on valmis, aamuksi kirjoittaa Kämpe
pääartikkelin.

OLDENDORF. Mistä?

BOLZ. Pientä etuvartiokahakkaa Coriolanin kanssa. Taas tuntematonta,
nuolella merkittyä kirjeenvaihtajaa vastaan, joka hyökkäsi puolueemme
kimppuun. Mutta ole huoletta, olen sanonut Kämpelle, että hän
kirjoittaa arvokkaasti, kohtelee artikkelia arvokkaasti.

OLDENDORF. Ei missään tapauksessa! Artikkelia ei pidä kirjoitettaman.

BOLZ. En ymmärrä sinua. Miksi on valtiollisia vastustajia, jos niiden
kimppuun ei saa hyökätä?

OLDENDORF. Kuule sitten. Artikkelit ovat överstiltä, hän itse on sen
tänään minulle sanonut.

BOLZ. Tuli ja leimaus!

OLDENDORF (synkästi). Saatat ajatella, että sitä tunnustusta seurasi
muita ilmoituksia, jotka tekivät asemani överstiin ja hänen taloonsa
nähden kerrassaan epämieluiseksi.

BOLZ (vakavasti). Ja mitä översti vaatii sinulta?

OLDENDORF. Hän on sopiva kanssani, jos luovun sanomalehden toimituksesta
ja peräydyn vaaliehdokkuudesta.

BOLZ. Peijakas, se on vähän vaadittu.

OLDENDORF. Minä kärsin näissä ristiriitaisuuksissa. Sinulle, ystäväni,
voin sen sanoa.

BOLZ (hänen luokseen astuen, pudistaen hänen kättään). Miehisen
liikutuksen juhlallinen hetki.

OLDENDORF. Ole nyt edes ilveilemättä. — Sinä saatat ajatella, miten
tukala asemani överstin luona on ollut. Arvokas vanha herra kylmä tahi
kiivas, puhettansa purevin vihjauksin höystäen, Ida kärsivä, näen usein
että hän on itkenyt. Jos meidän puolue voittaa, ja minä tulen kaupungin
edustajaksi, niin pelkään menettäneeni kaiken toivon liittoon Idan
kanssa.

BOLZ (innokkaasti). Ja jos sinä peräydyt, niin puolueemme kärsii
tuntuvan tappion. (Vilkkaasti ja painolla). Edessä olevat valtiopäivät
tulevat valtakunnalle turmiollisiksi. Puolueet ovat aivan erilaiset.
Jokaisen äänen menetys on asiallemme onnettomuudeksi. Sitä paitsi
ei meillä sinua lukuunottamatta tässä kaupungissa ole ketään, jolla
ehdokkaana olisi kylliksi suuri suosio voidakseen tulla valituksi. Jos
ilman mitään syytä vetäydyt pois vaalista, voittavat vastustajamme.

OLDENDORF. Valitettavasti on laita, kuten sanot.

BOLZ. (yhä innokkaasti). En tahdo sinulle puhua luottamuksestani
kykyysi, olen vakuutettu, että kamarissa ja kenties hallituksen
jäsenenä olet hyödyttävä maata. Pyydän sinua nyt vain ajattelemaan
velvollisuuksiasi valtiollisia ystäviämme kohtaan, jotka sinuun
luottavat, ja lehteä kohtaan sekä meitä, jotka olemme kolme vuotta
ahkerasti työskennelleet saadaksemme Oldendorfin nimen, joka lehden
ensimmäisenä on, kuuluisaksi. Kysymys on kunniastani ja jokaisen
silmänräpäyksen häilyminen puoleltasi olisi vääryys.

OLDENDORF (malttaen). Sinä olet kiivas ilman syytä. Myös minä pidän
sopimattomana peräytyä nyt, kun minulle sanotaan, että olen asiallemme
tarpeellinen. Mutta jos sinulle, ystävä, tunnustan, että se päätös
maksaa minulle suuren uhrin, niin en sillä välittäkään laiminlyö
asiaamme enkä meitä molempia.

BOLZ. (lepyttäen). Sinulla on aivan oikein, sinä olet kunnon toveri.
Siis vaan rauhallisuutta, ystävällisyyttä, rohkeutta! Vanha överstisi
ei ole oleva leppymätön.

OLDENDORF. Hän on tullut luottamusväleihin Sendenin kanssa, joka häntä
kaikin tavoin mielittelee, ja jonka aikomukset, pelkään, läheltä
koskevat minuakin. Olisin huolestuneempikin, jos en tietäisi saavani
hyvää asianajajaa överstin talossa: Adelheid Runeck on vastikään
saapunut.

BOLZ. Adelheid Runeckko? Se vielä puuttui! (Nopeasti huutaen ovesta
oikealle.) Kämpe, artikkelia nuoliritaria vastaan ei kirjoiteta.
Ymmärrättekö?

KÄMPE (ovella, kynä kädessä). Mitä sitten kirjoitetaan?

BOLZ. Sen käki tietäköön. — Kuulkaa, ehkä voin taivuttaa Oldendorfin
kirjoittamaan pääartikkelin huomiseksi. Mutta joka tapauksessa täytyy
Teillä olla jotain valmiina.

KÄMPE. Mutta mitä sitten?

BOLZ (innokkaasti). Kirjoittakaa minun puolestani vaikka
siirtolaisuudesta Austraaliaan, se ainakaan ei synnytä pahennusta.

KÄMPE. Hyvä. Pitääkö minun siihen kehoittaa, vai kieltää?

BOLZ (nopeasti). Luonnollisesti kieltää. Me tarvitsemme kaiken
työkykyisen väen omassa maassa. — Kuvailkaa Austraalia mitättömäksi
maailman kolkaksi, läpeensä todenmukaisesti, mutta mahdollisimman
synkästi. Mitenkä kenguru palloksi kääriytyneenä vastustamattomalla
ilkeydellä hyppää kullanetsijän päähän, samalla kuin nukkaeläin
takaapäin nipistää häntä kinttuihin; mitenkä kullanetsijä talvisin saa
seistä kaulaa myöten suolavedessä, mutta kesällä kolmeen kuukauteen
ei saa siemaustakaan juodakseen, ja jos hän sen kaiken kestää,
varastelevaiset alkuasukkaat lopulta syövät hänet. Kuvailkaa se
oikein elävästi ja loppuun pankaa australialaisen villan uusimmat
markkinahinnat Times-lehdestä. (Heittää oven kiini.)

OLDENDORF (pöydän luona). Sinä tunnet neiti Runeckin? Kirjeissään
Idalle hän kyselee innokkaasti sinusta.

BOLZ. Niinkö? Niin, tietysti tunnen hänet. Olemme samasta kylästä, hän
linnasta, minä pappilasta, isäni on meitä yhdessä opettanut. Oja, minä
tunnen hänet!

OLDENDORF. Mistä se tulee, että olette joutuneet niin vieraiksi
toisillenne? Sinä et milloinkaan puhu hänestä.

BOLZ. Hm! Ne ovat vanhoja juttuja, perhe-eripuraisuuksia, Montecchi
ja Capuletti. [Montecchi ja Capuletti, kaksi keskenään vihamielistä
perhettä Shakespearen murhenäytelmässä "Romeo ja Julia". Suom. muist.]
En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.

OLDENDORF (nauraen). En toivo, että valtiolliset mielipiteet teidänkin
välinne olisivat rikkoneet.

BOLZ. Jotain valtiollista todella meidänkin erossamme oli pelissä, —
Sinä näet, on yleinen onnettomuus, että ystävyys puolue-elämän tähden
tulee tyhjäksi.

OLDENDORF. Se on surkeata! Uskon asioissa jokainen sivistynyt ihminen
toisen vakuutusta suvaitsee, mutta politiikassa kohtelemme toinen
toistamme kuin konnat, jos joku muutamissa värivivahduksissa on toista
maata kuin naapurinsa.

BOLZ (syrjään). Ainetta ensi artikkeliin! (Ääneensä.) On toista
maata kuin naapurinsa, aivan minun mielipiteeni. Se on lehdessämme
julkaistava. (Pyytäen.) Kuule, pieni, kelpo kirjoitus: Kehoitus
vaalimiehillemme, arvon anto vastustajillemme! Sillä ovathan he meidän
veljiämme! (Yhä enemmän pyytäen.) Oldendorf, siinä olisi jotakin
sinulle, siinä aineessa on hyvettä ja inhimillisyyttä; kirjoittaminen
hauskuuttaisi sinua ja epäämäsi riitakirjoituksen tähden olet
lehdelle kirjoituksen velkaa. Tee minulle mieliksi! Kirjoita tuolla
perähuoneessa, kukaan ei saa sinua häiritä.

OLDENDORF (nauraen). Sinä olet halpa juonittelija!

BOLZ (pakoittaen hänet tuolilta). Minä pyydän, sieltä löydät paperia
ja mustetta. Tule, kultaseni, tule. (Saattaa hänet ovelle vasempaan,
Oldendorf poistuu. Bolz huutaa jatkaen.) Tahdotko sikaarin? Vanhan
uguesin? (Vetää sikaarikotelon taskustaan.) Etkö? — Kirjoita jotenkin
paljon, se olisi pääkirjoitus! (Sulkee oven, huutaa ovesta oikealla.)
Professori kirjoittaa artikkelin itse, pitäkää huolta, ettei häntä
häiritä. — (Näyttämön etualalla.) Se on tehty. — Adelheidko kaupungissa
täällä? — Silloin haluan heti hänen luokseen! — Seis, aina kauniisti
kylmäverinen. Sinä vanha Bolz, et ole enää pappilan päivettynyt
poikaloppi. Ja jos olisitkin, niin on _hän_ aivan toiseksi muuttunut.
Ruoho on kasvanut lapsellisen mieltymyksen haudan yli. Miksi rummutat
nyt niin levottomasti, rakas sielu? Täällä kaupungissa on hän
sinusta aivan yhtä etäällä kuin maatilallaankin. (Istuu, leikittelee
lyijykynällä.) Ei mikään pysty kylmään vereen! murisi salamanteri, kun
valkeaan istui.

KORB (saapuu). Onko herra Bolz täällä tavattavissa?

BOLZ (hypähtäen ylös). Korb! Rakas Korb! Tervetullut, sydämmellisesti
tervetullut! Oivallista, kun ette ole minua unohtaneet. (Puristaa hänen
kättänsä.) Minua kovin ilahuttaa nähdä Teitä.

KORB. Ja minua sitten! — Me olemme täällä kaupungissa! Koko kylä
lähettää terveisiä! Antonista, tallipojasta — hän on nyt isäntärenki
— aina vanhaan yövartijaan saakka, jonka torven Te kerran ripustitte
torninhuippuun. Ei, mutta miten hauskaa!

BOLZ. Mitenkä neiti jaksaa? Kertokaa, ukko!

KORB. Nyt aivan hyvin. Mutta meillä on ollut onnettomuuksia. Neljä
vuotta autuas kenraali sairasti, se oli paha aika. Te tiedätte, että
hän oli aina äreä herra.

BOLZ. Niin kyllä, häntä oli vaikea palvella mielen mukaan.

KORB. Ja varsinkin sairauden aikana. Mutta neiti oli tottunut häneen,
hän oli niin hienotunteinen, ja niin kärsivällinen sitten kuin karitsa.
Nyt hänen kuoltuansa neiti yksinään hoitaa koko taloutta, vieläpä kuin
paras isäntä; nyt on taas hyvä aika kylässä. Minä kerron Teille kaikki,
mutta vasta illalla, neiti odottaa minua, pikimältä vain juoksin Teille
ilmoittamaan, että olemme kaupungissa.

BOLZ. Ei niin pian, Korb. — Siis väki kylässä vielä muistelee minua.

KORB. Niin luulen. Kukaan ei saata ymmärtää, miksi ette tule luoksemme.
— Niin kauvan kuin vanha herra vielä eli, silloin todella oli vähän
toista, mutta nyt —

BOLZ (vakavasti). Minun vanhempani ovat kuolleet, pappilassa asuu
vieras!

KORB. Mutta elämmehän mekin vielä linnassa. Neiti varmaan ilostuisi.

BOLZ. Muistaako hän vielä minua.

KORB. Luonnollisesti. Juuri tänäänkin hän kyseli Teistä.

BOLZ. Mitä sitten, ukko?

KORB. Hän kysyi, onko totta, mitä puhutaan, että Teistä on tullut
hurjastelija, että teette syntiä, armastelette, lemmon tavalla elätte.

BOLZ. Oi voi! Te olette kai minua puolustaneet?

KORB. Se on selvä se! Minä sanoin hänelle, että se kaikki Teihin nähden
on itsestään selvää.

BOLZ. Kirottua! — Niinkö hän ajattelee minusta? — Kuulkaa Korb, neiti
Adelheidilla kai on paljon kosijoita?

KORB. Meren hieta ei ole mitään niiden rinnalla.

BOLZ (äreästi). Mutta lopuksi saattaa hän vain yhden valita.

KORB (viekkaasti). Oikein! Mutta kenen? siinä kysymys.

BOLZ. Kenen Te luulette?

KORB. Jaa, sitä on vaikea sanoa. Siellä on tuo herra Senden, joka nyt
asuu kaupungissa. Jos jollakulla on toiveita, on varmasti hänellä.
Hän on alituisesti kuin kärppä ympärillämme. Juuri äsken, kun olin
lähdössä, hän lähettää meidän taloon kokonaisen tusinan pääsylippuja
suureen ressource-juhlaan. Sen pitäisi olla sellainen juhla, jossa
yleisö käy käsi kädessä porvarien kanssa.

BOLZ. Niin, se on valtiollinen seura, jota Senden johtaa. Hän pitää
suuren vaalimiesten kokouksen. Ja menevätkö översti sekä naiset sinne?

KORB. Niin kuulin; minäkin olen saanut lipun.

BOLZ (itsekseen). Ollaanko jo niin pitkällä? Oldendorf parka! — Ja
Adelheid herra von Sendenin seurajuhlassa!

KORB (itsekseen). Miten alottaisin päästäkseni hänen lemmenasioittensa
perille? (Kovaa.) Niin, kuulkaa herra Konrad, vielä yksi asia. Onko
Teillä täällä toimistossa ehkä jotain oikein hyvää ystävää, jota
voisitte suositella minulle?

BOLZ. Miksi niin, ukkoseni?

KORB. Vain siksi, että — hm — minä olen outo paikkakunnalla ja minulla
on paljon toimia ja huolta, joissa tarvitsen neuvoja, ja sentähden
olisi hyvä kuin olisi joku, jolta saisin tietoja, milloin Te ette ole
täällä, ja jolle voisin antaa jotakin Teille jätettäväksi.

BOLZ. Te tapaatte minut täällä melkein koko päivän. (Ovelle.)
Bellmaus! (Bellmaus saapuu.) Katso tätä herraa, hän on vanha, arvoisa
ystäväni kotikylästäni. Jos hän joskus ei tapaisi minua, niin ole sinä
sijassani. — Tämän herran nimi on Bellmaus ja hän on kunnon mies.

KORB. Iloitsen tuttavuudestanne, herra Bellmaus.

BELLMAUS. Minä samaten, herra — sinä et ole minulle vielä sanonut nimeä.

BOLZ. Kori! [Korb suomeksi kori. Suom. muist.] Kantokorien suuresta
suvusta; hänellä on eläissään ollut paljon kannettavaa, minuakin hän on
usein kantanut selässään.

BELLMAUS. Minä samaten iloitsen, herra Korb. (Puristavat toistensa
käsiä.)

KORB. Niin, se on tehty; ja nyt minun täytyy lähteä, muuten odottaa
neiti.

BOLZ. Voikaa hyvin pikaiseen jälleen näkemiseen. (Korb poistuu,
Bellmaus poistuu ovesta oikealle.)

BOLZ (yksin). Tuo Senden siis kosiskelee häntä. Oi, se on katkeraa!

HENNING (saapuu Müllerin seuraamana, yönutussa, kiiruhtaen, painettu
arkki kädessä). Palvelijanne, herra Bolz! Sanotaanko sokerileipuri eli
sokurileipuri? Uusi korrehtuurinlukija on korjannut sokerileipuri.

BOLZ (ajatuksissaan). Paras herra Henning, Unioni painaa sokurileipuri.

HENNING. Minä sanoin samalla tavalla. (Müllerille.) Se on muutettava,
painokone odottaa. (Müller nopeasti pois.) Sattumalta olen lukenut
pääkirjoituksen. Se on Teiltä, tietystikin. Se on hyvin hyvä, mutta
liian terävä, hyvä herra Bolz: pippuria ja sinappia, se suututtaa, se
tekee pahaa verta.

BOLZ (ajatuksissaan). Minä olen aina tuntenut vastenmielisyyttä tätä
miestä kohtaan.

HENNING (loukattuna). Mitä? Kuinka? Herra Bolz? Teilläkö on
vastenmielisyyttä minua kohtaan?

BOLZ. Ketä kohtaan? Ei, hyvä herra Henning, Te olette kunnon mies, ja
olisitte paras kaikista sanomalehdenomistajista, jos ette toisinaan
olisi arka jänis. (Syleilee häntä.) Tervehtikää matami Henningiä
puolestani, herra, ja jättäkää minut yksin, minä ajattelen seuraavaa
kirjoitusta.

HENNING (poistyönnettäissä). Kirjoittakaa vain hyvin lievästi ja
ihmisystävällisesti, hyvä herra Bolz.

BOLZ (yksin, kävellen ympäri). Senden ahdistaa minua, missä vain voi,
hänen menettelynsä saattaisi jokaisen toisen haarniskaan. Pitikö hänen
aavistaman —

MÜLLER (saapuu nopeasti). Muuan vieras neiti haluaa tavata Teitä.

BOLZ (säpsähtäen). Muuan neitikö? ja minuako?

MÜLLER. Herra toimittajaa. (Antaa kortin.)

BOLZ (lukee). Leontine Pavoni-Gessler, synt. Melloni Pariisista. — Hän
lienee joku taiteilijatar. Onko hän sievä?

MÜLLER. Hm! jotakuinkin!

BOLZ. Sanokaa hänelle meidän surkuttelevan, ettemme voisi nauttia sitä
hupia, toimituksella oli tänään suuri pyykki.

MÜLLER. Mitä?

BOLZ (kiivaasti). Pyykki, lapsenpyykki, me olemme saippuavaahdossa
kyynärpäitä myöten.

MÜLLER (nauraen). Ja sitäkö pitää minun —?

BOLZ (kärsimättömästi). Te olette taulapää! (Ovelle.) Bellmaus!
(Bellmaus saapuu.) Jää tänne ja ota vastaan vieras. (Antaa hänelle
kortin.)

BELLMAUS. Ah, hän on se uusi tanssijatar, jota odotettiin tänne.
(Tarkastaen nuttuansa.) Mutta minähän en ole lainkaan pukeutunut!

BOLZ. Sitä enemmän on hän pitänyt huolta pukeutumisestaan.
(Müllerille.) Sisään neitinesi! (Müller poistuu.)

BELLMAUS. Mutta todella minä en voi —

BOLZ (äreästi). Hiiteen, älä kursastele! (Menee pöydän luo, sulkee
paperit salkkuun, ottaa hattunsa.)

MADAME PAVONI (saapuu). Onko minulla kunnia nähdä edessäni Unionin
herra toimittaja?

BELLMAUS (kumartaa). Tietysti — se tahtoo sanoa. — Ettekö tahdo olla
niin hyvä ja istua? (Siirtää tuoleja.)

BOLZ. Adelheid on teräväsilmäinen ja viisas, kuinka on mahdollista,
ettei hän näe, mikä tuo poikaloppi oikeastaan on.

MADAME PAVONI. Herra toimittaja, ne henkevät kirjoitukset taiteesta,
jotka lehteänne kaunistavat, — ovat minulle antaneet aihetta —

BELLMAUS. Oi, minä pyydän!

BOLZ (päättävästi). Minun täytyy hankkia pääsy tuohon
ressource-juhlaan! (Menee pois kumartaen neidille.)

Bellmaus ja madame Pavoni (istuvat vastatusten.)

Esirippu putoaa.




TOINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Sali överstin talossa. Edessä oikealla Ida ja Adelheid. Adelheidin
vieressä översti, kaikki istuen. Heidän edessään kahvipöytä.


ÖVERSTI (keskustelussa Adelheidin kera, nauraen). Oivallinen juttu ja
hauskasti juteltu. — Olen sydämestäni iloinen, että Te olette luonamme,
rakas Adelheid, nyt puhellaan pöydässämme toki jotain muutakin kuin
tuota ikävää politiikkaa! — Hm! — Professori ei tule tänään. Eipä häntä
ennen puuttunut kahvipöydästä. (Äänettömyys; Adelheid ja Ida katsovat
toisiinsa.)

IDA (huokaa).

ADELHEID. Ehkä hänellä on työtä.

IDA. Tai on hän vihoissaan meille siitä, että minä tänä iltana menen
juhlaan.

ÖVERSTI (äreästi). Tyhmää puhetta, sinä et ole hänen rouvansa, et edes
hänen kihlattu morsiamensa. Sinä olet isäsi kodissa ja kuulut minun
piiriini. — Hm, huomaan, että hän on minulle vihainen siitä, mitä
äskettäin puhuin. Taisin olla vähän kiivas.

ADELHEID (päällään nyökäten). Niin, kuten kuulen, vähän.

IDA. Hän pelkää, että Te olette epäystävällinen hänelle, hyvä isä.

ÖVERSTI. No, minulla on syytä kyllin olla suuttunut, älä muistuta minua
siitä. Ja se, että hän lisäksi antoi kietoa itsensä näihin vaaleihin,
on anteeksiantamatonta. (Kävelee edestakaisin.) Lähetä kuitenkin häntä
noutamaan, Ida. (Ida soittaa. Karl saapuu.)

IDA. Tervehdä professoria, me odotamme häntä kahville. (Karl poistuu.)

ÖVERSTI. No, että odotamme, ei ollut juuri tarpeellista sanoa,
olemmehan jo juoneet.

ADELHEID. Ida ei vielä.

IDA. Hiljaa!

ADELHEID. Miksi hän on ruvennut ehdokkaaksi? Eikö hänellä ilmankin ole
kyllin toimia.

ÖVERSTI. Kaikki kunnianhimoa, tytöt. Tässä nuoressa herrassa asuu
kunnianhimon pahahenki, se ajaa häntä kuin höyry lokomotiivia.

IDA. Ei, isä, hän ei ole siinä ajatellut itseään.

ÖVERSTI. Se ei tapahdu niin alastomasti: minä tahdon edistyä, tahi:
minä tahdon tulla mainioksi mieheksi. Se käy hienommin. Hyvät ystävät
tulevat ja sanovat: On velvollisuus hyvää asiaa kohtaan, että sinä —
on rikos isänmaata kohtaan, jollet sinä — sinulta se on uhri, mutta me
vaadimme sitä; — ja niin turhuus tulee koreaan verhoon käärityksi, ja
edusmiesehdokas esiytyy luonnollisesti puhtaasta isänmaallisuudesta.
Älkää opettako vanhaa soturia maailmaa tuntemaan. Me, hyvä Adelheid,
olemme rauhassa ja nauramme moisia heikkouksia.

ADELHEID. Ja kärsimme niitä laupeudella, jos meillä on niin hyvä sydän
kuin Teillä.

ÖVERSTI. Niin, kokemus tekee viisaaksi. (Karl saapuu.)

KARL. Herra von Senden ja kaksi muuta herraa.

ÖVERSTI. Mitä he haluavat? Hyvin mieluista. (Karl poistuu.) Suvaitkaa
lapset, että tuon heidät tänne sisälle. Senden ei viivy koskaan
pitkään, hän on levoton sielu. (Naiset nousevat.)

IDA. Tulimme taas häirityiksi.

ADELHEID. Älä ole harmissasi, sitä enemmän aikaa on meillä
pukeutuaksemme. (Adelheid ja Ida poistuvat vasemmalle.)

(Senden, Blumenberg ja muuan kolmas herra saapuvat.)

SENDEN. Herra översti, me tulemme tulevaa vaalia varten asetetun
valiokunnan toimesta ilmoittamaan Teille, että toimikunta
yksimielisesti on päättänyt pyytää Teitä, herra översti, puolueeni
vaaliehdokkaaksi.

ÖVERSTI. Minuako?

SENDEN. Toimikunta pyytää Teitä suostumaan tähän päätökseen, että vielä
tänä iltana juhlassa voitaisiin se vaalimiehille ilmoittaa.

ÖVERSTI. Puhutteko totta, hyvä Senden? Kuinka toimikunta tuli sitä
ajatelleeksi?

SENDEN. Herra översti, presidentti, jonka edellisen sopimuksen mukaan
piti kaupunkia edustaa, on katsonut paremmaksi asettaa maakunnan
ehdokkaaksi: paitsi häntä ei kaupungissamme ole ketään, joka olisi
niin yleisesti tunnettu ja niin porvariston suosiossa kuin Te. Jos Te
suostutte pyyntöömme, on puolueemme varma voitosta; jos sen hylkäätte,
niin on todennäköistä, että vastustajamme saavat tahtonsa menemään
läpi. Te olette kanssamme yhtä mieltä siitä, että sellainen lopputulos
kaikin mokomin täytyy estää.

ÖVERSTI. Minä älyän kaiken sen, mutta juuri minun on persoonallisista
syistä mahdoton tässä asiassa hyödyttää ystäviämme.

SENDEN (toisille). Sallikaa minun herra överstille esittää muutamia
seikkoja, jotka kenties saavat hänet suostumaan toivomuksiimme.
(Blumenberg ja toinen herra poistuvat puutarhaan, missä toisinaan
tulevat näkyviin.)

ÖVERSTI. Mutta, Senden, miten voitte Te saattaa minut tähän pulaan?
Te tiedätte, että Oldendorf useita vuosia on ollut yhdessä perheeni
kanssa, ja että minusta täytyy olla hyvin vastenmielistä ruveta
julkisesti hänen vastustajakseen.

SENDEN. Jos professori todella on niin kiintynyt tänne, niin on hänellä
nyt paras tilaisuus sitä näyttää. On itsestään selvää, että hän heti on
peräytyvä.

ÖVERSTI. Minä ainakaan en siitä ole vakuutettu; hän on useissa asioissa
sangen itsepäinen.

SENDEN. Jos hän ei peräydy, niin mokomaa itsekkäisyyttä tuskin enää
saattaa kutsua itsepäisyydeksi. Ja tässä tapauksessa Teillä tuskin on
velvollisuuksia häntä kohtaan: velvollisuuksia, herra översti, jotka
tuottaisivat vahinkoa koko maalle. Sitä paitsi hänellä ei ole mitään
toiveita tulla valituksi, siinä tapauksessa, että te suostutte, sillä
Te olette pienellä, mutta varmalla enemmistöllä hänet voittava.

ÖVERSTI. Onko sitten tuo enemmistö meillä varma?

SENDEN. Siitä luulen voivani mennä takuuseen. Blumenberg ja toiset
herrat ovat panneet toimeen hyvin tarkkoja tiedusteluja.

ÖVERSTI. Professorille olisi aivan oikein, jos hänen minun tähteni
täytyisi peräytyä. — Mutta ei, — ei, se ei sentään käy päinsä, ystäväni.

SENDEN. Me tiedämme, herra översti, minkä uhrauksen Teiltä vaadimme,
ja että Te ette siitä saa mitään korvausta, paitsi tiedon siitä, että
olette tehneet isänmaalle suuren palveluksen.

ÖVERSTI. Tosin.

SENDEN. Niin katseltaisiin asiaa pääkaupungissakin, ja minä olen
vakuutettu, että Teidän tulonne kamariin synnyttäisi suurta iloa vielä
muissakin piireissä kuin Teidän lukuisten ystävienne ja ihailioittenne.

ÖVERSTI. Minä tulisin siellä kohtaamaan paljon vanhoja ystäviä ja
tovereita. (Itsekseen.) Minut esitettäisiin hovissa.

SENDEN. Äskettäin tiedusteli sotaministeri lämpimästi Teitä: hänkin
nähtävästi on sotatovereitanne.

ÖVERSTI. Kyllä, me olimme nuorina kukkoina molemmat samassa
komppaniassa ja olemme tehneet monta hurjaa kepposta yhdessä. Olisi
minusta hauska nähdä, mitenkä hän kamarissa vetää kunnioitettavat
kasvonsa synkkiin ryppyihin; hän oli rykmentissä aika huimapää, mutta
oiva nuorukainen.

SENDEN. Ja hän ei ole ainoa, joka Teidät avosylin ottaa vastaan.

ÖVERSTI. Kuitenkin täytyy minun miettiä asiaa.

SENDEN. Älkää vihastuko, herra översti, jos minä Teitä pakoitan
päättämään rupeatteko ehdokkaaksemme. Tänä iltana täytyy meidän
kutsutulle porvaristolle esittää heidän ehdokkaansa, silloin
viimeistään pitää päätöksen olla valmis, tahi kaikki on menetetty.

ÖVERSTI (epävarmana). Senden, Te laskette veitsen kaulalleni.

(Senden viittaa herroja puutarhan ovelta lähemmäksi.)

BLUMENBERG. Me rohkenemme pyytää Teitä, tietäen, että niin oiva soturi
kuin Te, herra översti, pian tekee päätöksensä.

ÖVERSTI (sisällisen taistelun jälkeen). No olkoon niin, hyvät
herrat, minä suostun. Sanokaa toimikunnalle, että tiedän antaa arvon
luottamukselle. Tänä iltana puhumme lähemmin.

BLUMENBERG. Kiitämme Teitä, herra översti, koko kaupunki on ilolla
kuuleva päätöksenne.

ÖVERSTI. Näkemään asti illalla! (Herrat poistuvat, översti yksinään
ajatuksissaan.) Minun ei sentään olisi niin pian pitänyt suostua. —
Mutta minun täytyi sotaministerille tehdä mielihyvä. — Mitä tulevat
tytöt tästä sanomaan: ja Oldendorf? (Oldendorf saapuu.) Tuossa on hän
itse! (Rykii.) — Hän on kummastuva, minä en voi häntä auttaa, hänen
täytyy peräytyä. Hyvää päivää, professori, tulette oikeaan aikaan.

OLDENDORF (nopeasti). Herra översti, kaupungissa puhutaan, että herra
von Sendenin puolue on asettanut Teidät vaaliehdokkaaksi: minä pyydän
Teiltä itseltä varmuutta siitä, ettette suostu.

ÖVERSTI. Jos tarjous minulle olisi tehty, niin miksen ottaisi
sitä vastaan yhtä hyvin kuin Tekin? Niin, paremmin kuin Te; sillä
vaikuttimet, jotka minulla ovat määräämässä, ovat kuitenkin pätevämmät
kuin Teidän syynne.

OLDENDORF. Huhussa siis kumminkin on vähän perää?

ÖVERSTI. Suoraan sanoen, se on totta, minä olen suostunut, Te näette
minussa vastustajanne.

OLDENDORF. Se on pahinta kaikesta, mikä väliämme tähän saakka on
häirinnyt. — Herra översti, eikö vuosikautisen sydämmellisen,
häiritsemättömän ystävyyden muisto voinut saada Teitä välttämään tätä
vastenmielistä taistelua?

ÖVERSTI. Minä en voinut tehdä toisin, Oldendorf, uskokaa minua: Teidän
asianne on nyt muistella vanhaa ystävyyttämme, Te olette nuorempi mies
vaikenemaan muista suhteista, Teidän asianne on peräytyä.

OLDENDORF (kiivaammin). Herra översti, olen tuntenut Teidät jo kauvan,
minä tiedän, miten vilkas ja lämminsydäminen Te olette, ja miten vähän
tulinen tunteenne on omansa sietämään politiikan vähäpätöisiä harmia
ja kiistelyn rikkiraastavaa taistelua. Oi arvoisa ystävä, kuulkaa
rukoukseni ja ottakaa lupauksenne takaisin.

ÖVERSTI. Antakaa sen olla minun huolenani: minä olen vanha runko
ja kovaa puuta. — Pitäkää huolta itsestänne, hyvä Oldendorf. Te
olette nuori. Teillä on mainetta oppineena, Teidän tietonne takaa
Teille menestyksen kaikessa. Miksi tahdotte muulla alalla maineen ja
kiitollisuuden asemesta hankkia itsellenne vain vihaa, pilkkaa ja
syrjäyttämistä? Sillä Teihin nähden ne eivät ole jäävät pois. Ajatelkaa
sitä, olkaa ymmärtäväinen ja astukaa takaisin.

OLDENDORF. Herra översti, jos saisin seurata omaa haluani, tekisin sen
paikalla. Mutta tässä asiassa olen riippuvainen ystävistäni, minä en
saata nyt peräytyä.

ÖVERSTI (kiivaasti). Ja minä en saata peräytyä vahingoittamatta hyvää
asiaa. Silloin olemme niin kaukana kuin alussakin. (Itsekseen.) Senkin
jukopää! (Kumpikin kävelee eri puolella näyttämöä edestakaisin.) Mutta
Teillä tuskin lainkaan on toiveita tulla valituksi; on varmaa, että
ystävilläni on äänten enemmistö; Te antaudutte silminnähtävän tappion
alaiseksi. (Hyväntahtoisesti.) Minä en haluaisi, että Te koko kansan
edessä joutuisitte häviölle minun kauttani, siitä syntyisi juoruja ja
häväistystä. Ajatelkaapa sitä! On aivan hyödytöntä Teidän vaaliakaan
kaksintaistelua.

OLDENDORF. Vaikkapa kaikki tuo olisikin niin varmaa kuin Te otaksutte,
herra översti, täytyisi minun kuitenkin pysyä asemassani ratkaisuun
asti. Mutta mikäli minä voin asiaa arvostella, ei tulos ole niinkään
varma. Ja ajatelkaapa, herra översti, jos kävisi niin, että Te
tappaisitte —

ÖVERSTI (suuttuneesti). Minä sanon Teille, että se ei tapahdu.

OLDENDORF. Jos kuitenkin kävisi niin? Kuinka vastenmielistä se olisi
meille molemmille? Millä tunteilla Te silloin minua katselisitte!
Tappio olisi minun sydämmelleni ehkä tervetullut, Teille se olisi syvä
loukkaus. Ja, herra översti, sitä mahdollisuutta pelkään.

ÖVERSTI. Juuri sen tähden pitää Teidän peräytyä.

OLDENDORF. Minä en saata enää, vaan Te vielä voitte.

ÖVERSTI (kiivaasti). Leimaus ja jyrinä, herra, olenhan Teille sanonut,
että en ole sellainen mies, joka sanansa takaisin ottaa. — (Molemmat
kävelevät edes takaisin.) Niin on ystävyytemme lopussa, herra
professori. Toiveeni eivät Teidän mielestänne ole minkään arvoisia, sen
olisin voinut tietää. Kumpikin kulkekaamme tietämme. Olemme tulleet
julkisiksi vastustajiksi, olkaamme kunniallisia vihollisia keskenämme!

OLDENDORF (överstin käteen tarttuen). Herra översti, tätä päivää pidän
sangen onnettomana, sillä näen sillä olevan tuskallisia seurauksia.
Säilyttäkää kaikissa olosuhteissa se vakaumus, että kiintymykseni ja
uskollisuuteni Teitä kohtaan ei minkään kautta ole järkytettävissä.

ÖVERSTI. Asemamme on kuin taistelun edellä. Teitä haluttaa saada
selkäänne vanhalta soturilta, Te saatte pitää mielitekonne.

OLDENDORF. Pyydän lupaa saada ilmoittaa keskustelustamme neiti Idalle.

ÖVERSTI (vähän rauhattomasti). Parempi on, ett'ette tee sitä nyt, herra
professori, siihen tulee kyllä tilaisuutta. Sitä paitsi naiset ovat
pukeutumassa, minä itse olen sanova heille sen, mikä on tarpeellista.

OLDENDORF. Voikaa hyvin, herra översti, ja ajatelkaa minua ilman
vihamielisyyttä.

ÖVERSTI. Siinä asiassa teen vointini mukaan, herra professori.
(Oldendorf poistuu.) — Hän ei antanut myöten. Minkälainen kunnianhimo
on tuossa oppineessa! (Ida ja Adelheid saapuvat.)

IDA. Eikö se ollut Oldendorfin ääni?

ÖVERSTI. Oli, lapseni.

ADELHEID. Ja hän on taas poissa? Onko jotain tapahtunut?

ÖVERSTI. On todella, tytöt. Vähän ajan kuluttua olen minä kaupungin
edustaja, vaan ei Oldendorf.

ADELHEID ja IDA (yhtaikaa). Tekö, herra översti?

IDA. Tekö, isä?

IDA. Onko Oldendorf peräytynyt?

ADELHEID. Onko vaali ohitse?

ÖVERSTI. Ei kumpaakaan. Oldendorf on osoittanut uskollisuuttaan meitä
kohtaan siten, että ei ole peräytynyt, ja vaalipäiväkään ei vielä ole
ohitse. Mutta päättäen kaikesta, mitä olen kuullut, ei ole ollenkaan
epäilemistä, että Oldendorf häviää.

IDA. Ja Te, isäni, olette koko maailman edessä tulleet hänen
vastustajakseen?

ADELHEID. Ja mitä Oldendorf on siitä sanonut, herra översti?

ÖVERSTI. Älkää kiihoittako minua, tytöt! — Oldendorf oli
itsepäinen, muuten on käyttäytynyt hyvin ja siltä puolelta on kaikki
järjestyksessä. Syyt, jotka minua ovat pakoittaneet niin menettelemään,
ovat sangen tärkeät, selitän ne teille toisella kerralla. Asia on
päätetty, minä olen suostunut, tyytykää nyt siihen.

IDA. Mutta, hyvä isä —

ÖVERSTI. Jätä minut rauhaan, Ida, minulla on muuta ajateltavaa. Tänä
iltana pitää minun julkisesti puhua, niin on yleinen tapa sellaisissa
vaaleissa. — Älä sure, lapseni, me pääsemme pian selville professorin
ja hänen puolueensa kanssa. (Översti poistuu puutarhaan.)

IDA (ja Adelheid seisovat vastapäätä ja vääntelevät käsiänsä; Ida:)
Mitä sanot tästä?

ADELHEID. Sinä olet tytär, mitä sanot sinä?

IDA. Ei! Isä! Tuskin on hän meille perusteellisesti selittänyt,
minkälaiseen verhoon kunnianhimo sellaisissa vaaleissa kääriytyy.

ADELHEID. Niin, hän kuvasi ne oikein selvästi, kaikki turhuuden
peitteiksi.

IDA. Ja seuraavalla hetkellä antaa hän kietoa itsensä samaan verhoon.
On se kamalaa! — Ja jos isää ei valita? Oldendorf teki väärin, kun
ei antanut perään isän heikkouksille. Siinäkö on rakkautenne minua
kohtaan, herra professori? Hänkään ei ole minua muistanut!

ADELHEID. Tiedätkö mitä? Toivokaamme, että he molemmat kukistuvat.
Nämä politikoitsijat! — Oli kyllin paha sinulle, kun toinen heistä oli
politikoitsija; nyt, kun he molemmat juovat tuosta mieltävillitsevästä
maljasta, olet sinä joka tapauksessa syrjäytetty. Jos joskus tulisin
ottaneeksi miehen herrakseni, asettaisin hänelle vain yhden ehdon,
vanhan tätini viisaan elämänsäännön: Polttakaa tupakkia, puolisoni,
niin paljon kuin haluatte, se turmelee korkeintaan seinäpaperit, mutta
älkää milloinkaan ryhtykö silmäilemään sanomalehteä, se turmelee Teidän
luonteenne. (Korb saapuu ovelle.) Mitä tietoja tuotte Te, Korb?

KORB (hätäisesti, salaperäisenä). Se ei ole totta!

ADELHEID (samoin). Mikä ei ole totta?

KORB. Että hänellä on morsian, hän ei ajattele sitä: hänen ystävänsä
sanoo, että hänellä on vain yksi mielitietty.

ADELHEID (innokkaasti). Kuka on hän?

KORB. Hänen sanomalehtensä.

ADELHEID (huojentuneesti). Vai niin! (Kovaa.) Siitä nähdään, kuinka
paljon valeita ihmiset puhuvat. Se on hyvä, rakas Korb! (Korb poistuu.)

IDA. Mikä on valetta?

ADELHEID (huoaten). Oi, että me naiset olemme viisaampia kuin miehet,
me puhumme yhtä viisaasti, ja minä pelkään meillä olevan yhtä suuren
halun ensi tilaisuudessa unohtamaan viisautemme. Me olemme kaikki
raukkoja syntisiä!

IDA. Sinä saatat laskea leikkiä, sinä et ole koskaan kokenut, miltä
tuntuu, kun isä ja rakastettu ystävä seisovat vihamielisinä vastakkain.

ADELHEID. Tarkoitatko sitä? — Mutta minulla oli hyvä ystävätär, joka
mielettömästi oli kiintynyt kauniiseen, yltiöpäähän poikaan, hän oli
silloin vielä lapsi, ja se oli sangen liikuttava suhde. Ritarillista
lempeä hänen puoleltaan ja syviä huokauksia tytön puolelta. Silloin
oli nuorella sankarittarella kova onni tulla mustasukkaiseksi,
ja hän unohti runollisuuden ja kohteliaisuuden niin peräti, että
sydämensä valitulle ritarille antoi korvapuustin. Se oli vain pieni
korvatillikka, mutta se tuli turmiolliseksi. Nuoren daamin isä oli
sen nähnyt ja vaati selitystä. Silloin nuori ritari teki, mitä
todellisen sankarin tulee tehdä, hän otti koko syyn päällensä, sanoen
kauhistuvalle isälle vaatineensa tytöltä suuteloa — poika raukka!
niin julkea ei hän koskaan ollut! — lyönti oli ollut vastauksena. Isä
oli ankara mies, hän menetteli väärin nuorukaisen kanssa. Sankari
karkoitettiin kodistaan ja kotipaikastaan, ja sankaritar istui yksinään
linnaullakossaan itkien kadotettua.

IDA. Hänen olisi pitänyt puhua totuus isälle.

ADELHEID. Niin, sen tyttö teki, mutta tunnustus teki pahan pahemmaksi.
Siitä ajasta on jo paljon vuosia kulunut, ja ritari ja hänen daaminsa
ovat nyt vanhoja ihmisiä sekä hyvin järkeviä.

IDA (nauraen). Ja eikö heillä enää ole rakkautta toisilleen sentähden,
että ovat järkeviä?

ADELHEID. Rakas lapsi, mitä herra ajattelee, en voi sinulle niin
varmaan sanoa: hän kirjoitti neidolle tämän isän kuoleman jälkeen
sangen kauniin kirjeen, enempää minä en tiedä; mutta neidolla on
enemmän uskollisuutta kuin Sinulla, hän toivoo yhä vielä. (Vakavasti.)
Niin, hän toivoo, ja hänen isänsä on kuolemansa edellä antanut hänelle
siihen luvan, — sinä näet, hän toivoo vielä.

IDA (syleillen häntä). Ja kuka on tuo hyljätty, jota hän toivoo?

ADELHEID. Hiljaa, rakkaani, se on syvä salaisuus. Aivan vähän elossa
olevat ihmiset tietävät siitä: ja kun linnut Rosenaun puissa siitä
toisilleen kertovat, niin kertovat ne tarinaa kuin olisi se esi-isiltä
peritty himmeä satu, ne laulavat silloin niin vienosti ja valittavasti
ja niiden höyhenet pörhistyvät kunnioituksesta. — Aikanansa olet saava
tietää kaikki, ajattele nyt juhlaa, ja miten sievältä tulet näyttämään.

IDA. Täällä isä, tuolla rakastettu, kuinka on tämä päättyvä?

ADELHEID. Ole huoleton. Toinen on vanha soturi, toinen nuori
valtiomies, semmoisia ylimalkaisia luonteita me naiset kaikkina aikoina
olemme kietoneet pikkusormemme ympärille. (Molemmat poistuvat.)


TOINEN KUVAELMA.

Juhlasalin sivukamari. Takaseinänä suuri kaari nuolineen, joiden
läpi nähdään valaistuun saliin ja sen taakse toiseen. Vasemmalla
ovi, oikealla pöytä ja tuoleja: kynttiläkruunu; myöhemmin aika ajoin
musiikkia.

Salissa herroja ja naisia seisoen, tahi ryhmissä edestakaisin kävellen.
Senden, Blumenberg, näiden takana Schmock, tulevat salista.


SENDEN. Kaikki käy hyvin. Oivallinen mieliala seurassa. Nämä kunnon
porvarit ovat ihastuksissaan meidän valmistuksistamme. — Tämä juhla oli
mainio keksintö Teiltä, Blumenberg.

BLUMENBERG. Pitäkää vaan huolta, että väki pian tulee lämpimäksi. Vähän
musiikkia on aluksi hyvä, paraiksi ovat vieniläiset tanssit naisten
tähden. Sitte seuraa Teidän puheenne, sitten muutamia laulukappaleita
ja pöydässä överstin esittely ja maljat. Se ei saata olla onnistumatta,
väellä täytyy olla sydän kivestä, jos he eivät anna ääniänsä
kiitokseksi sellaisesta juhlasta.

SENDEN. Maljat ovat määrätyt.

BLUMENBERG. Mutta musiikki? Miksi vaikenee musiikki?

SENDEN. Minä odotan överstin tuloa.

BLUMENBERG. Hänet on fanfaarilla vastaan otettava: se on häntä
imarteleva, tiedättekö.

SENDEN. Niin on aijottu. Heti perästä alkaa marssi ja me viemme hänet
juhlakulussa sisään.

BLUMENBERG. Mainiota! Se antaa juhlallisuutta. Ajatelkaa Te
vain puhettanne; olkaa kansantajuinen, sillä me olemme tänään
sivistymättömäin joukkojen keralla. (Vieraita saapuu, niiden joukossa
Henning.)

SENDEN (Blumenbergin kera ottaen vastaan). Sangen hauskaa Teitä täällä
nähdä. — Me tiesimme, että Te ette meitä laiminlyö. — Onko tämä Teidän
rouva puolisonne?

VIERAS. On, tämä on rouvani, herra von Senden.

SENDEN. Myöskin Te luonamme, herra Henning? Olkaa tervetullut, arvoisa
herra!

HENNING. Ystäväni minua kutsui, ja minä olin kuitenkin utelias. Minä
toivon, ettei täällä oloni ole kellekään epämieluinen.

SENDEN. Päinvastoin. Me olemme ihastuksissamme saadessamme Teitä täällä
tervehtiä. (Vieraat poistuvat keskioven kautta, Senden heidän kera
keskustellen poistuu.)

BLUMENBERG. Hän osaa suositella väkeä. Sen tekee tuo herrain hyvä
käytöstapa. Hänestä on hyötyä; hänestä on myös minulle hyötyä; hän
johtaa muita ja minä johdan häntä. (Kääntyy, katsoo Schmock'iin, joka
pysytteleikse oven luona.) Mitä Te täällä teette? mitä seisotte ja
kuuntelette? Te ette ole mikään tullikirjuri. Laittakaa, ettette jää
minun seuraani. Sekaantukaa väen joukkoon.

SCHMOCK. Kenen luo minä menisin, kun minulla ei ole ketään tuttavaa
koko joukossa. Te olette minun ainoa tuttuni.

BLUMENBERG. Miksi tarvitsee Teidän ihmisille sanoa minun olevan Teidän
tuttunne? Minulla ei ole mitään kunniaa Teidän seurastanne.

SCHMOCK. Jospa ei mitään kunniaa, niin ei toki häpeääkään. Voin olla
yksinkin.

BLUMENBERG. Onko Teillä rahaa voidaksenne syödä jotakin? Menkää
ravintolaan ja tilatkaa jotain minun nimeeni, toimikunta maksaa.

SCHMOCK. Minä en tahdo mennä syömään. Minun puolestani ei tarvitse
mitään maksaa, minä olen syönyt. (Kaukaa fanfaari ja marssi, Blumenberg
poistuu. Schmock yksin edessä, kiivaasti.) Minä vihaan häntä, minä
tahdon hänelle sanoa, että vihaan häntä, että halveksin häntä
sydämmeni pohjasta. (Kääntyy kävelemään, palaten takaisin.) Minä en
voi kuitenkaan sitä hänelle sanoa, sillä hän pyyhkii sitten kaikki
pois kirjoituksistani, joita hänen sanomalehteensä laitan. Minä tahdon
koettaa, voinko sulattaa tämän. (Poistuu keskiovesta. Bolz, Kämpe,
Bellmaus esiintyvät sivuovelle.)

BOLZ (marssien sisään). Nyt olemme Capuletin talossa. [Montecchi ja
Capuletti, toisilleen vihamieliset perheet Shakespearen näytelmässä
"Romeo ja Julia". Tybald Capulet-perheen jäsen, samoin kuin Romeo
Montecchin. Suom. muist.] — (Pistävinään miekan tuppeen.) Kätkekää
kalpanne ruusujen alle, pullistuttakaa poskianne ja olkaa niin tyhmän
ja viattoman näköisiä kuin suinkin. Ennen kaikkea älkää alkako mitään
riitaa, ja kun kohtaatte tuon Tybaldin, Sendenin, olkaa hyvät ja
väistykää syrjään. (Nähdään poloneesin kulkevan takana saleissa.)
— Sinä Romeo Bellmaus, ole varoillasi naisväen suhteen, minä näen
siellä enemmän liehuvia kutria ja väikkyviä nenäliinoja kuin sinun
mielenrauhallesi on hyvä.

KÄMPE. Lyödään vetoa pullo samppanjaa, jos joku meistä joutuu
rettelöön, niin olette Te yksi.

BOLZ. Mahdollisesti, mutta minä lupaan Teille, että Teillä pitää
olla siinä varma osanne. — Nyt kuulkaa sotasuunnitelmani. Te Kämpe —
(Schmock näyttäytyy.) Seis, ken on tuo? — Peijakas, Coriolanin faktori!
Meidän tuntemattomuutemme ei ole kestänyt kauvan.

SCHMOCK (joka viimeisten sanojen edellä ovella kurkistettuaan on
tullut näkyviin, astuen esiin). Minä toivotan hyvää iltaa, herra Bolz.

BOLZ. Minä toivotan samaa vielä paremmassa muodossa, herra Schmock.

SCHMOCK. Voisinko saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne?

BOLZ. Pariko? Älkää vaatiko niin vähää, Coriolanin jalo aseenkantaja.
Kaksi tusinaa pitää Teidän saada, mutta ei enempää.

SCHMOCK. Ettekö voisi antaa minulle työtä sanomalehdessänne?

BOLZ (Kämpelle ja Bellmausille). Kuuletteko te? Meidän
sanomalehdessämmekö? Hm! sinä vaadit paljon, jalo roomalainen!
[Coriolan, roomalaisen ylimyksen nimi. Suom. muist.]

SCHMOCK. Olen kyllästynyt Coriolaniin. — Tekisin kaikki, mitä teillä on
tehtävää. Olisin mielelläni säädyllisten ihmisten luona, missä miehelle
maksetaan työstään ja samalla soveliaasti kohdellaan.

BOLZ. Mitä vaaditte Te meiltä, Rooman orja? Pitäisikö meidän riistää
Teidät puolueeltanne? Ei milloinkaan! Pitäisikö meidän tehdä
väkivaltaa Teidän valtiolliselle vakaumuksellenne? Tekisimmekö Teidät
kapinalliseksi? Pitäisikö meidän ottaa omalletunnollenne se synti, että
Te tulisitte meidän puolueeseemme? Ei koskaan! Meidän omatuntomme on
herkkä, se nousee kapinaan Teidän ehdotustanne vastaan.

SCHMOCK. Miksi otatte siitä huolestuaksenne? Olen Blumenbergin luona
oppinut kirjoittamaan joka suuntaan. Olen kirjoittanut vasempaan, ja
taas oikeaan. Minä voin kirjoittaa joka suunnalle.

BOLZ. Minä näen, Teillä on luonne. Teitä ei pitäisi puuttuman meidän
sanomalehdestämme. Tarjouksenne on meille kunniaksi, mutta me emme
voi nyt sitä ottaa vastaan. Sellainen maailmaa järkyttävä tapaus kuin
Teidän liittymisenne vastakkaiseen puolueeseen, pitää olla tyystin
punnittu. — Kumminkaan emme ota vastaan luottamustanne kuin tunnottomat
barbaarit. (Syrjään toisille.) Ehkä on häneltä jotain urkittavissa! —
Bellmaus, sinä olet hyväsydämmisin meistä kolmesta, sinä saat tänään
pitää hänestä huolta.

BELLMAUS. Mitä on minun sitten hänen kanssaan tehtävä?

BOLZ. Vie hänet ravintolaan, istu hänen kanssaan johonkin loukkoon,
vala punssia hänen ruumisparkansa täyteen, kunnes salaisuudet juoksevat
esille kuin märät hiiret. Pane hänet lörpöttelemään, varsinkin
vaaleista. Mene, poikaseni, ja ole koreasti varullasi, ettet itse tule
lämpimäksi ja rupea jaarittelemaan.

BELLMAUS. Sillä tavalla en saa paljon nähdä juhlasta.

BOLZ. Sitä et saa, poikani! Vaan mitäpä sinä juhlasta? Kuumuutta, tomua
ja vanhaa tanssimusiikkia! Sitäpaitsi kerromme sinulle kaikki huomenna,
ja lopuksi, sinä olet runoilija ja voit kuvailla kaiken paljoa
kauniimmaksi kuin todella onkaan. Älä siis ole harmissasi. Sinun osasi
näyttää kiittämättömältä, mutta se on tärkein kaikista, sillä se kysyy
kylmyyttä ja viekkautta. Mene, hiiryläiseni, [Bellmaus, Maus suomeksi
hiiri. Suom. muist.] ja kavahda itseäsi, ettet kuumene.

BELLMAUS. Minä olen pitävä varani, hyvä herra mirriseni. — Tulkaa,
Schmock. (Bellmaus ja Schmock poistuvat.)

BOLZ. On hyvä, että mekin eroamme.

KÄMPE. Minä menen katsomaan, minkälainen mieliala vallitsee. Jos Teitä
tarvitsen, tulen etsimään.

BOLZ. Minun ei tarvitse paljon näyttäytyä, minä pysyn täällä
lähistössä. (Kämpe poistuu.) Vihdoin yksin! (Menee keskiovelle.) Tuolla
seisoo översti tiheän joukon ympäröimänä! Se on hän! — Hän on täällä,
ja minun täytyy pysytellä piilossa kuin kettu lehtien alla! — Mutta
hänellä on haukan silmät, — kenties — ryhmä hajaantuu, hän kulkee käsi
kädessä Idan kanssa läpi salin, — (vilkkaasti) he tulevat lähemmäksi!
— (Äreästi.) Oi voi! Tuolla syöksee Korb suoraan luokseni! Juuri nyt!
(Korb saapuu.)

KORB. Herra Konrad, en usko silmiäni, Tekö täällä, tässä juhlassa?

BOLZ (nopeasti). Hiljaa, ukkoseni, minä en ole syyttä täällä. Teihin
voin luottaa, kuuluttehan Te meidän joukkoomme.

KORB. Sielun ja ruumiin puolesta. Kaiken hälinän ja viulunvingutuksen
ohessa minä huudan hiljaisuudessa: Eläköön Union! (Viittaa sanomalehteä
taskussaan.)

BOLZ. Hyvä, Korb, Te voisitte tehdä minulle hyvän palveluksen. Jossakin
ravintolan loukossa istuu Bellmaus erään vieraan kanssa. Hänen pitäisi
urkkia salaisuuksia, mutta ei voi itsekään paljoa sietää ja rupeaa
helposti jaarittelemaan. Te teette puolueelle suuren palveluksen, jos
joutuisasti menette sinne ja juotte punssia tukeaksenne Bellmausia.
Että Te olette luja, tiedän menneiltä ajoilta.

KORB (vilkkaasti). Minä menen. — Teillä on kuitenkin yhä vielä
kujeenne päässänne. Luottakaa minuun, vieras on kukistuva, ja Union on
riemuitseva. (Nopeasti pois. Musiikki vaikenee.)

BOLZ. Schmock parka! — (Ovella.) Ah, he kulkevat vielä pitkin salia,
Idaa puhutellaan, hän jää seisomaan, Adelheid menee edelleen.
(Vilkkaasti.) Hän tulee, hän tulee yksin!

ADELHEID (kuin oven ohi kävellen, astuu nopeasti sisään, Bolz
kumartaa). Konrad! rakas herra tohtori! (Tarttuu hänen käteensä.)

BOLZ (kumartaa syvään kätellen).

ADELHEID (hilpeästi). Minä olen tuntenut Teidät jo etäältä. Näyttäkää
minulle uskolliset kasvonne! Niin, ne ovat vähän muuttuneet. Arpi,
hiukan enemmän punaa ja pieni poimu suun lähellä: — minä toivon sen
olevan nauramisesta.

BOLZ. Jos minut juuri nyt joku muu ennemmin valtaa kuin nauraminen,
niin on se vain sieluni ohimenevä pahankurisuus. Tuntuu kuin olisin
tullut kahdenkertaiseksi, kuten synkkämielinen vuorelainen. [Korkeissa
vuorimaissa tapahtuu suotuisan sään vallitessa tuo omituinen valoilmiö.
Suom. muist.] Teidän mukananne tuli pitkä, onnellinen lapsuuteni
ilmielävänä mieleeni; kaikki sen ilot ja surut tunnen niin selvästi
taas kuin olisin vielä poika, joka kerran meni metsään seikkailemaan
ja pyydysti Teille kultarintakertun. — Ja kuitenkin on se ihana
muoto, jonka edessäni näen, leikkikumppanistani niin muuttunut, että
huomaan vain suloista unta näkeväni. — Teidän silmänne loistavat yhtä
ystävällisesti kuin ennen; mutta — (kevyesti kumartaen) minulla on
tuskin oikeutta enää ajatella vanhoja haaveita.

ADELHEID. Ehkä en minäkään ole niin muuttunut kuin Te luulette. —
Ja miten molemmat muuttuneet lienemmekään, hyviksi ystäviksi olemme
jääneet, eikö totta, herra tohtori?

BOLZ. Ennen kuin luopuisin pienimmästäkään osasta oikeuttani Teidän
ystävyytenne, kirjoittaisin häijyn artikkelin itseäni vastaan sekä
painattaisin sen ja antaisin julkisuuteen.

ADELHEID. Ja sentään olette tulleet niin ylpeäksi, ettette tähän asti
vielä ole käyneet tervehtimässä ystävätärtänne kaupungissa. Miksi
olette Te vieras överstin talossa?

BOLZ. Minä en ole siellä outo. Päinvastoin minulla on siellä hyvin
huomattu asema, jonka paraiten säilytän käymällä siellä niin vähän
kuin mahdollista, översti ja joskus Idakin viihdyttävät harmiansa
Oldendorfia ja sanomalehteä vastaan mielellään sillä, että minut
katsovat pahantekijäksi sarvineen ja kynsineen. Niin helliä välejä on
pideltävä varovasti. Vaikka paholainen joka päivä on näkyvissä, ei sen
siltä tarvitse tulla yleiseksi.

ADELHEID. Mutta minä pyydän nyt Teitä luopumaan korkeasta asemastanne.
Minä jään talveksi kaupunkiin ja toivon Teidän, nuorundenystävällenne
mieliksi, tämän maailman kansalaisena esiintyvän ystävieni luona.

BOLZ. Joka osassa, jonka Te minulle annatte.

ADELHEID. Myöskin rauhan sanansaattajana överstin ja Oldendorfin
välillä?

BOLZ. Jos rauha vain siten on saavutettavissa, että Oldendorf peräytyy,
niin en — mutta muuten minä olen kaikkiin hyviin tekoihin taipuvainen.

ADELHEID. Ja minä pelkään rauhan vain juuri sillä ehdolla olevan
saavutettavissa. — Te näette, herra Konrad, myös me olemme tulleet
vastustajiksi.

BOLZ. Minusta on hirmuista tehdä jotakin Teidän tahtoanne vastaan,
niin kadotuksen poika kuin olenkin. — Pyhimyksettäreni siis toivoo ja
vaatii, ettei Oldendorf tulisi edusmieheksi?

ADELHEID. Minä toivon ja vaadin sitä, hyvä herra paholainen!

BOLZ. Se on kovaa. Teillä on taivaassanne niin paljon herroja, joita
voitte lahjoittaa neiti Idalle; miksi tahdotte ryöstää paholaisparalta
juuri hänen ainoan sielunsa, professorin?

ADELHEID. Juuri professorin minä tahdon saada, ja Teidän pitää hänet
minulle jättää.

BOLZ. Minä olen epätoivossa, minä repisin hiukset päästäni, jollei se
paikka olisi niin vastahakoinen: Minä pelkään Teidän mielipahaanne,
minä värisen ajatellessani, että vaali kenties on Teille
vastenmielinen.

ADELHEID. Siksipä koettakaa sitä estää.

BOLZ. Sitä minä en voi, mutta heti sen mentyä kohtaloni on murehtia
Teidän mielipahanne johdosta ja olla alakuloinen. Olen vetäytyvä pois
maailmasta, kauvaksi aina hiljaiselle Pohjoisnavalle: siellä jäljellä
olevat päiväni suruissani pelaan dominoa jääkarhujen kanssa tahi
hylkeitten keskuudessa levitän sanomalehtisivistyksen ensimmäisiä
alkeita. Se on oleva helpompi kärsiä kuin Teidän vihainen silmäyksenne.

ADELHEID (nauraen). Niin, sellainen olitte Te aina. Te puhuitte
kaikkea mahdollista ja teitte aina oman päänne mukaan. — Ennenkuin
Pohjoisnavalle matkustatte, koetatte kaiketi vielä kerran täällä saada
kerallani sovintoa. — (Kämpe näkyvissä ovella.) Hiljaa! — Minä odotan
käyntiänne, voikaa hyvin, jälleen löydetty ystäväni! — (Poistuu.)

BOLZ. Tuolla hyvä enkelini suuttuneena kääntää minulle selkänsä! —
Nyt olen auttamattomasti joutunut haltuusi, sen vietävä politiikka!
(Nopeasti pois keskiovesta. Piepenbrink, rouva Piepenbrink, Bertha
Fritz Kleinmichelin taluttamana, Kleinmichel saapuvat keskiovesta.
Katrilli näyttämön takana.)

PIEPENBRINK. Jumalalle kiitos, että pääsimme siitä ahdingosta.

ROUVA PIEPENBRINK. Siellä on kovin vari.

KLEINMICHEL. Ja musiikki on liian kovaa, niillä on liian paljon
vaskitorvia siellä, ja vaskitorvet ovat minusta vastenmielisiä.

PIEPENBRINK. Täällä on rauhallinen paikka, tänne asetutaan.

FRITZ. Bertha tahtoisi vielä jäädä saliin, enkö minä voisi hänen
kanssaan palata?

PIEPENBRINK. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te nuoret
palaatte saliin, mutta minusta on mieluisempaa, että jäätte luoksemme.
Minä pidän mielelläni kaikki väkeni yhdessä.

ROUVA PIEPENBRINK. Jää vanhempiesi luokse, lapseni!

PIEPENBRINK. Istukaa! (Rouvalleen.) Istu sinä kulmaan, Fritz tulee
minun viereeni. Ottakaa Bertha väliinne, naapurit, hän on kuitenkin
ensi tilassa tuleva teidän pöytäänne. (Asettuvat oikealla puolella
olevan pöydän luo, rouva Piepenbrink vasempaan kulmaan, sitten tämä
itse, Fritz, Bertha ja Kleinmichel.)

FRITZ. Milloin tulee tuo "ensi tilassa", setä? Te sanoitte sen jo
aikoja sitten, ja lykkäätte hääpäivän yhä tuonnemmaksi.

PIEPENBRINK. Se ei kuulu sinulle mitään.

FRITZ. Minä luulisin kumminkin, minähän juuri Berthan aion naida.

PIEPENBRINK. Mitä se oikeuttaa. Sitä voi jokainen aikoa. Mutta minä
olen hänet sinulle antava, poika, ja se on paljon se, sillä minulle käy
kylläkin vaikeaksi päästää pikku västäräkkiä pesästäni. Sinä olet hänet
saapa, mutta odota!

KLEINMICHEL. Hän on odottava, naapuri!

PIEPENBRINK. Sitä olen minäkin hänelle neuvonut. — Hei! Kyyppari,
kyyppari!

ROUVA PIEPENBRINK. Kuinka palveleminen tällaisissa paikoissa on huonoa!

PIEPENBRINK. Kyyppari! (Viinuri tulee.) — Nimeni on Piepenbrink! — Minä
olen tuonut kuusi pulloa viiniä mukanani, minä tahdon saada ne tänne.
(Samalla kuin viinuri tuo esiin pulloja ja laseja, astuvat esiin Bolz,
Kämpe ovelle, viinuri kävelee edestakaisin perällä.)

BOLZ (syrjään Kämpelle). Kuka on hän?

KÄMPE. Tuo, joka on selin meihin, leveähartiainen.

BOLZ. Ja mitä hän pitää kaupaksi?

KÄMPE. Enimmäkseen punaista viiniä.

BOLZ. Hyvä. (Kovaa.) Viinuri, pöytä ja kaksi tuolia tänne! pullo
punaista viiniä! (Viinuri tuo, mitä on pyydetty eteen vasemmalle.)

ROUVA PIEPENBRINK. Mitä tahtovat he täältä?

PIEPENBRINK. Se on ainainen epämukavuus tällaisissa kokoonkutsutuissa
seuroissa, ettei milloinkaan saa olla yksinään.

KLEINMICHEL. Ne näyttävät säädyllisiltä herroilta; minä luulen toisen
jo nähneeni.

PIEPENBRINK (varmasti). Säädyllisiä tahi ei, meille ne ovat epämukavia.

KLEINMICHEL. Niin he kyllä ovat.

BOLZ (istuen Kämpen kera). Täällä istumme rauhassa, ystäväiseni, edessä
pullo punaista viiniä. Minulla tuskin on rohkeutta kaataa lasiin, sillä
viini tällaisissa ravintoloissa on melkein aina inhottavaa. Mitähän
ainetta tämä nyt lienee?

PIEPENBRINK (kiihtyneenä). Niinkö? kuulkaa toki!

KÄMPE. Maistetaanpa sitä. (Kaataa hiljaan.) Siinä on P.P. leimassa, se
voisi merkitä Piepenbrinkiäkin.

PIEPENBRINK. Olenpa utelias kuulemaan, mitä nuo keltanokat sanovat
viinistäni.

ROUVA PIEPENBRINK. Ole hiljaa, Filip, ne kuulevat tuonne.

BOLZ (hiljaa). Te olette varmaan oikeassa, ravintola ottaa viininsä
häneltä; sen vuoksi on hänkin tänne tullut.

PIEPENBRINK. Heidän ei näy olevan jano, he eivät juo.

BOLZ (maistaa, ääneen). Ei huonointa!

PIEPENBRINK (pilkallisesti). Niinkö?

BOLZ (maistaa uudelleen). Puhdasta, hyvää viiniä!

PIEPENBRINK (hengähtäen). Sillä miehellä ei ole huono maku.

BOLZ. Mutta se ei kuitenkaan ole saman näköisen viinin vertaista, jota
hiljattain join erään ystäväni luona.

PIEPENBRINK. Niinkö?

BOLZ. Siitä asti tiedän, että kaupungissa on ainoastaan yksi mies,
jolta sivistyneen viininjuojan pitää hankkia punaviininsä.

KÄMPE. Ja se on?

PIEPENBRINK (pilkallisesti). Minä olen utelias.

BOLZ. Muuan Piepenbrink.

PIEPENBRINK (tyytyväisenä päätään nyökäten). Hyvä!

KÄMPE. Jaa, se on mainio kauppa.

PIEPENBRINK. Ne eivät tiedä, että heidänkin viininsä on minun
kellaristani. Hahaha!

BOLZ (kääntyen häneen päin). Nauratteko meille, hyvä herra?

PIEPENBRINK. Hahaha! Älkää panko pahaksenne, kuulin vaan teidän puhuvan
viinistä. Vai niin, Piepenbrinkin viini maistuu Teistä paremmalta kuin
tuo? Hahaha!

BOLZ (hiukan suuttuneesti). Hyvä herra, minun täytyy Teitä pyytää
pitämään lauseitani vähemmän naurettavina. Minä en tunne herra
Piepenbrinkiä, mutta minulla on onni tuntea hänen viininsä, ja
sentähden uudistan väitteeni, että Piepenbrinkillä on parempaa viiniä
kellarissaan kuin tämä tässä on. Miksi tämä Teistä on naurettavaa? Te
ette tunne Piepenbrinkin viiniä, ettekä pysty ollenkaan päättämään.

PIEPENBRINK. Minä en tunne Piepenbrinkin viiniä, minä en tunne
Piepenbrinkiäkään, minä en ole hänen rouvaansa koskaan nähnyt,
huomaatko Lotte? Ja kun hänen tyttärensä Bertha tulee vastaani, kysyn:
kuka on tuo tummatukka? Tämä on hauska juttu. Eikö totta, Kleinmichel?
(Nauraa.)

KLEINMICHEL. Se on sangen naurettavaa. (Nauraa.)

BOLZ (nousten arvokkaasti). Hyvä herra, olen Teille outo enkä ole
Teitä loukannut. Teillä on kunnioitettava ulkomuoto ja näen Teidät
rakastettavain naisten seurassa. Sentähden en saata uskoa Teidän
tulleen tänne pitämään tuntemattomia pilkkunanne. Vaadin sentähden
miehenä Teiltä selvitystä, minkä vuoksi viattomat sanani ovat Teistä
niin omituisia. Jos olette herra Piepenbrinkin vihamies, miksi annatte
meidän siitä kärsiä?

PIEPENBRINK (nousten). Ei tulistuta, herraseni! Huomatkaa. Viini,
jota Te täällä juotte, on myös Piepenbrinkin kellarista, ja Filip
Piepenbrink, jonka puolesta Te minuun käytte käsiksi, olen minä itse.
Nyt tiedätte, miksi minä nauran.

BOLZ. Jassoo, onko asia niin? Oletteko Te herra Piepenbrink itse? —
Minä iloitsen vilpittömästi tuttavuudestanne. Älkää panko pahaksi,
kunnioitettava herra.

PIEPENBRINK. Ei, ei mitään pahastumista. Kaikki on hyvin.

BOLZ. Koska Te olitte kyllin ystävällinen ilmoittamaan minulle nimenne,
on sopivaa, että Tekin kuulette meidän. Filosofian tohtori Bolz ja
tässä ystäväni, herra Kämpe.

PIEPENBRINK. Minua ilahuttaa.

BOLZ. Me olemme jotenkin vieraat seurassa ja olemme vetäytyneet
tähän sivuhuoneeseen, koska meillä ei kumminkaan ole hauskaa outojen
ihmisten joukossa. Olemme kuitenkin tehneet kovin sopimattomasti, jos
läsnäolollamme millään tavalla olemme häirinneet naisten rauhaa ja niin
arvoisan seuran keskustelua. Sanokaa suoraan, olemmeko Teille haitaksi,
me etsimme heti toisen paikan.

PIEPENBRINK. Te tunnutte hauskalta mieheltä, ettekä lainkaan ole meille
haitaksi, herra tohtori Bolz — niinhän oli nimenne?

ROUVA PIEPENBRINK. Me myös olemme oudot täällä ja olemme vastikään
tänne asettuneet istumaan. — Piepenbrink! (Työntäsee häntä kevyesti.)
Piepenbrink. Tiedättekö mitä, herra tohtori, kun Te tuon keltaleimaisen
viinilajin jo tunnette ja olette siitä antaneet sangen ymmärtäväisen
arvostelun, mitä olisi, jos sitä täällä vielä vähän maistelisitte? Se
laji on maistuva Teistä paremmalta. Istukaa luoksemme, jos ette muuta
aijo, me juttelemme sitten yhdessä.

BOLZ (pidättyen, kuten koko kohtauksen aikana, jossa ei hänen,
enempää kuin Kämpenkään, sovi näyttää tungettelijalta). Se on sangen
ystävällinen tarjous ja me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Olkaa
niin hyvä, oivallinen herra, ja tutustuttakaa meitä seuraanne.

PIEPENBRINK. Tämä tässä on rouvani.

BOLZ. Älkää vihastuko tunkeilevaisuudestamme, madame, me lupaamme
olla oikein kohteliaita ja niin hyviä seuramiehiä kuin kaksi ujoa
vanhaapoikaa suinkin voi.

PIEPENBRINK. Tässä tyttäreni!

BOLZ (rouva Piepenbrinkille). Yhdennäköisyydestä jo voin arvata.

PIEPENBRINK. Tässä herra Kleinmichel, ystäväni, ja tässä Fritz
Kleinmichel, tyttäreni sulhanen.

BOLZ. Toivotan onnea, hyvät herrat, niin hellään naapuruuteen.
(Piepenbrinkille.) Sallikaa minun istua talon naisten viereen: Kämpe,
minä arvelisin, että sinä ottaisit paikan herra Kleinmichelin vieressä.
(Istuvat.) Niin on rivi kirjava. — Viinuri! (Viinuri astuu heidän
luokseen). Kaksi pulloa samallaista tänne!

PIEPENBRINK. Odottakaa! Sitä viiniä Te ette saa täältä, minä olen
tuonut lajini mukanani, Teidän täytyy juoda minun kanssani.

BOLZ. Mutta, herra Piepenbrink.

PIEPENBRINK. Ei mitään vastaväitteitä! Teidän pitää juoda minun
kanssani. Ja kun minä jollekulle sanon, että hänen pitää juoda
kanssani, niin en minä tarkoita mitään maistelemista, kuten naiset,
vaan juo pohjaan, kaada lasiin. Sitä on Teidän noudatettava.

BOLZ. Hyvä, minä tyydyn siihen. Me otamme vierasvaraisuutenne vastaan
yhtä kiitollisesti kuin se on sydämmellisesti tarjottu. Mutta Teidän
täytyy sitten suoda minulle vastavierailu. Ensi sunnuntaina olette
kaikki vierainani, suostutteko? Myöntäkää, ystävällinen isäntäni!
Täsmälleen kello seitsemän ystävällinen illallinen, olen naimaton, siis
jossakin siivossa, rauhallisessa ravintolassa. Antakaa suostumuksenne,
kunnioitettava rouva, — eikö niin, herra Piepenbrink, Te myös herra
Kleinmichel ja herra Fritz! (Kurottaa kaikille kätensä.)

PIEPENBRINK. Jos vaimoni vaan on tyytyväinen, minun puolestani se kyllä
käy päinsä.

BOLZ. Hyväksytty, päätetty. Ja nyt ensi malja: — Se hyvä henki, joka
meidät tänään on tutustuttanut, se eläköön — (kysyen ympäriltä) mikä on
se henki?

FRITZ KLEINMICHEL. Sattuma.

BOLZ. Ei, sillä on keltainen myssy.

PIEPENBRINK. Keltaleimainen on sen nimi.

BOLZ. Oikein. Se eläköön! Me toivomme sille oikein pitkää ikää,
niinkuin kissa sanoi, kun linnulta päätä puri.

KLEINMICHEL. Me annamme sen elää, samalla kun teemme siitä lopun.

BOLZ. Hyvin keksitty. Eläköön!

PIEPENBRINK. Eläköön! (He kilistävät. Piepenbrink rouvalleen.) Tänään
tulee vielä hyväkin.

ROUVA PIEPENBRINK. He ovat sangen siivoa, kohteliasta väkeä.

BOLZ. Te ette usko, kuinka iloinen olen siitä, että onnemme toi meidät
näin hyvään seuraan. Sillä tuolla sisällä on tosin kaikki sangen
kauniisti laitettu —

PIEPENBRINK. Kaikki, se on totta, on erittäin oivallista.

BOLZ. Erittäin oivallista! Mutta nämä valtiolliset seurat eivät
kuitenkaan ole minun makuni mukaisia.

PIEPENBRINK. Vai niin! Te nähtävästi ette kuulu siihen puolueeseen,
siksi se ei miellytä Teitä.

BOLZ. Se ei siihen ole syynä! Vaan minusta tuntuu vastenmieliseltä,
ajatellessani, ettei niitä ihmisiä ole kokoon kutsuttu sen vuoksi, että
he oikein sydämestään olisivat tyytyväisiä, vaan että he ensi tilassa
äänestäisivät sitä tai sitä herraa.

PIEPENBRINK. Eihän toki niin ole tarkoitettu. Siitä kannattaisi puhua;
eikö niin serkku?

KLEINMICHEL. Minä toivon, ettei täällä käydä mihinkään sitoumuksiin.

BOLZ. Ehkäpä ei. Minulla ei ole ääntä kenellekään annettavaksi
ja minä riemuitsen seurasta, missä ei muuta tuumita, vaan kukin
koettaa olla naapurilleen huviksi ja osoittaa huomaavaisuutta seuran
kuningattarille, suloisille naisille! Kilistäkää, hyvät herrat,
naisten malja, niiden molempain, jotka seuraamme kaunistavat! (Kaikki
kilistävät)

PIEPENBRINK. Tule tänne, Lotte, maljasi!

BOLZ. Neitiseni, suokaa tuntemattoman juoda tulevaisuutenne onneksi!

PIEPENBRINK. Mitä tuolla salissa sitten oikeastaan puuhataan?

FRITZ KLEINMICHEL. Minä kuulin, että pöydän ääressä pitäisi pidettämän
puhe ja vaaliehdokas, översti Berg, aiotaan esittää.

PIEPENBRINK. Sangen kunnioitettava herra!

KLEINMICHEL. Niin, herrat toimikuntalaiset ovat hyvin onnistuneet
valinnassaan.

ADELHEID (perällä, sitten välinpitämättömästi sisään astuen). Täälläkö
hän istuu? Mikä seura tuo on?

KÄMPE. Kerrotaan, että professori Oldendorfilla on hyvät toiveet tulla
valituksi. Kuuluu olevan paljon, jotka häntä äänestävät.

PIEPENBRINK. Minä en sano mitään häntä vastaan, mutta minusta hän on
liian nuori. (Senden, sitten Blumenberg ja vieraita saapuu.)

SENDEN (perällä). Tekö täällä, hyvä neiti?

ADELHEID. Minua huvittaa katsoa tätä hullunkurista väkeä. He ovat kuin
muuta seuraa ei olisi maailmassa.

SENDEN. Mitä näen? Siellähän istuu itse Unioni ja lisäksi kera erään,
joka on juhlan tärkeimpiä henkilöitä! (Musiikki vaikenee.)

BOLZ (joka sillä välin on hauskutellut rouva Piepenbrinkin kanssa,
mutta yhä tarkkaavaisena kuunnellut, rouva Piepenbrinkille). Oh,
kuuletteko, herrat eivät kumminkaan voi jättää politiikkaa puhumatta.
Ettekö maininneet professori Oldendorfia?

PIEPENBRINK. Kyllä, hupaisa herra tohtori, sattumalta.

BOLZ. Jos hänestä puhutte, niin pyydän sydämmestäni, puhukaa hyvää
hänestä, sillä hän on paras, jaloin mies, minkä tunnen.

PIEPENBRINK. Vai niin. Te tunnette hänet?

KLEINMICHEL. Te lienette hänen ystävänsä.

BOLZ. Enemmän kuin sitä. Jos professori minulle tänään sanoisi: Bolz,
minulle on hyödyksi, että sinä hyppäät veteen, täytyisi minun hypätä,
niin vastenmielistä kuin minusta olisikin juuri nyt hukkua veteen.

PIEPENBRINK. Oho, se on paljon!

BOLZ. Minulla ei ole tässä seurassa oikeutta puhua vaaliehdokkaista.
Vaan jos minun olisi valittava edusmiestä, niin hänen siksi pitäisi
tulla, hänen ennen kaikkia.

PIEPENBRINK. Olettepa Te kovasti kiintynyt häneen.

BOLZ. Hänen valtiollisista mielipiteistään tässä en huoli. Mitä vaadin
minä edusmieheltä? Että hän on mies; että hänellä on lämmin sydän ja
että hän häilymättä ja kyselemättä tietää, mikä on hyvin ja oikein:
ja sitten, että hänellä myös on voimaa tehdä se, minkä pitää oikeana,
ilman vitkastelua, ilman arvelemisia.

PIEPENBRINK. Bravo!

KLEINMICHEL. Mutta sellainen mies kuuluu översti olevan.

BOLZ. Mahdollista, että hän on, minä en sitä tiedä; vaan Oldendorfin
tiedän. Olen katsonut häntä suoraan sydämmeen muutamassa seikkailussa,
joka minua kohtasi. Olin kerran vähällä palaa tuhaksi, mutta hänellä
oli kykyä estää se. Häntä kiitän siitä, että tässä istun, hän on
pelastanut elämäni.

SENDEN. Hän valehtelee hävyttömästi. (Aikoo mennä.)

ADELHEID (häntä pidättäen). Hiljaa! Minä luulen, että jutussa on jotain
totta!

PIEPENBRINK. No, se on oikein kaunista, että hän on pelastanut
henkenne; kumminkin sellaista tapahtuu usein.

ROUVA PIEPENBRINK. Kertokaa toki, herra tohtori!

BOLZ. Se pieni tapaus on kuin sadat toiset, ja se olisi minusta aivan
yhdentekevä, jollei se olisi juuri itselleni sattunut. Kuvailkaa
mielessänne, vanha talo, minä olen ylioppilas ja asun siinä kolmannessa
kerroksessa. Talossa vastapäätä minua asuu oppinut; me emme tunne
toisiamme. Kerran keskellä yötä herään sekaisesta hälinästä ja
kummallisesta rätinästä allani. Jos ne olisivat olleet hiiriä,
olisi niillä täytynyt olla soihtutanssijaiset, sillä huoneeni oli
kirkkaasti valaistu. Minä juoksen ikkunaan, siellä roihuaa kirkas
liekki alikerrasta ylös aina minun luokseni, ruudut räsähtävät sisään
ympäri päätäni ja ilkeä savu tunkee huoneeseen. Koska olisi ollut
mieletöntä yrittää ulos ikkunasta, juoksin ovelle ja avasin sen.
Portaat eivät myöskään voineet kieltää sitä vikaa, mikä vanhalla
puulla on, ne paloivat heleässä tulessa. Kolmannessa kerroksessa, eikä
mistään ulospääsyä, katsoin olevani hukassa! Puoli tajutonna juoksin
takaisin ikkunalle, kuulin kadulla huudettavan: ihminen! ihminen!
tikapuut tänne! — Tikapuut asetettiin, ne alkoivat heti savuta ja
palaa kuin taula, ne temmattiin pois. Silloin kohisivat kaikkien
ruiskujen vesisuihkut liekkiin allani, kuulin selvästi, miten kukin
eri suihke löi hehkuvaan muuriin. Uudet tikapuut asetettiin, alhaalla
oli kuoleman hiljaisuus ja saatatte ajatella, ettei minullakaan ollut
halua pitää melua tulisessa uunissani. Alhaalla väki huutaa: "siitä ei
tule mitään", silloin kajahti kova ääni: "ylemmä tikapuut" — huomatkaa,
minä tiesin paikalla, että se oli pelastajani ääni. "Nopeasti", huutaa
väki alhaalla. Uusi savupilvi tunki huoneeseen, olin tarpeeksi niellyt
paksua katkua ja kaaduin lattialle ikkunan eteen.

ROUVA PIEPENBRINK. Tohtori raukka!

PIEPENBRINK (innokkaasti). Eteenpäin!

SENDEN (tahtoo mennä).

ADELHEID (häntä pidättäen). Minä pyydän, antakaa hänen puhua loppuun,
kertomus on totta!

BOLZ. Silloin tarttuu ihmiskäsi niskaani, köysi sidotaan kainaloihini
ja voimakas käsi nostaa minut maasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olin tikapuilla, puoliksi vedettynä, puoliksi kannettuna, palavin
paidoin ja tiedotonna tulin alas katukivitykselle. — Heräsin tuon
nuoren oppineen huoneessa. Lukuunottamatta muutamia pieniä palohaavoja
en ollut tuonut mitään uuteen asuntooni. Kaikki omaisuuteni oli
palanut. Vieras mies hoiti minua ja piti minusta huolta kuin veli
veljestä. — Vasta, kun saatoin mennä ulos, kuulin, että tämä oppinut,
joka minut oli ottanut huostaansa, oli sama mies, joka silloin yöllä
oli tullut luokseni tikapuita myöten. — Näettekö, sillä miehellä on
sydän oikeassa paikassa, ja sen vuoksi toivon nyt, että hän tulisi
edusmieheksi, ja sen vuoksi voisin hänen puolestaan tehdä, mitä itse
puolestani en tekisi: minä voisin hänen hyväksensä pestata, juonitella
ja pitää kunnon ihmisiä pilkkunani. — Tämä mies on professori Oldendorf.

PIEPENBRINK. Hänpä on todella erinomaisen oiva mies. (Nousten.) Hänen
maljansa, eläköön! (Kaikki nousevat ja kilistävät.)

BOLZ (kaikille ystävällisesti kumartaen, rouva Piepenbrinkille.) Minä
näen lämpimän osanoton loistavan silmistänne, jalo rouva, minä kiitän
teitä siitä! — Herra Piepenbrink, sallikaa minun puristaa kättänne.
Te olette kunnon mies. (Lyö häntä olalle, syleilee häntä.) Ojentakaa
minulle kätenne, herra Kleinmichel! (Syleilee häntä.) Te myös herra
Fritz Kleinmichel! Älköön Teidän lapsenne milloinkaan joutuko tulen
vaaraan, ja jos joutuisi, niin olkoon aina pateilla kelpo mies, joka
hänet siitä pelastaa: tulkaa lähemmäksi, minun täytyy Teitäkin syleillä.

ROUVA PIEPENBRINK (liikutettuna). Piepenbrink, meillä on huomenna
vasikanpaistia. Mitä sinä arvelet? (Puhuu hiljaa hänen kanssaan.)

ADELHEID. Hän käy kovin ylimieliseksi!

SENDEN. Hän on sietämätön, minä näen Teidän olevan suutuksissa, kuten
itsekin olen. Hän viekottelee meiltä väkeä, sitä ei saata kauvemmin
kärsiä.

BOLZ (joka on mennyt pöydän ympäri, kääntyen takaisin: jääden seisomaan
rouva Piepenbrinkin eteen). On todella väärin pysyä täällä alallaan.
Herra Piepenbrink, talon herra, minä kysyn, minä pyydän lupaa, kättä
tai suuta?

ADELHEID (tuskallisesti oikealta sivulta etupuolella). Hän suutelee
häntä ihan varmaan!

PIEPENBRINK. Käy päälle, vanha poika, rohkeutta!

ROUVA PIEPENBRINK. Piepenbrink, minä en tunne sinua enää!

ADELHEID (menee samassa, kun Bolz aikoo suudella rouva Piepenbrinkiä
kuin sattumalta läheltä ohitse poikki näyttämön ja pitää viuhkaansa
Bolzin ja rouva Piepenbrinkin välillä: hiljaa, nopeasti Bolzille). Te
menette liian pitkälle, Teitä tarkastellaan. (Vasemmalta perälle ja
pois.)

BOLZ. Haltijatar puuttuu asiaan!

SENDEN (joka jo edellä on puhellut muutamien muiden vieraiden, niiden
joukossa Blumenbergin kanssa, syöksee samassa meluavasti esiin, huutaen
pöytäseurueelle). Hän on julkea, hän on tunkeutunut!

PIEPENBRINK (kohottaen kätensä ja nousten). Oho! Mitä tämä on! Jos minä
suutelen rouvaani, eli annan suudella, niin ei se kuulu kehenkään. Ei
kehenkään: yhdelläkään miehellä, ainoallakaan naisella, kellään ei ole
oikeutta panna kättä hänen suullensa.

BOLZ. Aivan oikein! mainiosti, kuulkaa! kuulkaa!

SENDEN. Kunnioitettava herra Piepenbrink! Ei mitään Teitä vastaan,
seura on sangen ilahutettu nähdessään Teidät täällä. Ainoastaan
herra Bolzille tahdomme huomauttaa, että hänen läsnäolonsa herättää
paheksumista. Hänellä on niin erilaiset valtiolliset mielipiteet,
että meidän täytyy pitää hänen läsnäoloansa tässä juhlassa
sopimattomana tungettelemisena.

BOLZ. Minullako olisi toisellaiset valtiolliset mielipiteet? Seurassa
en minä tunne muita valtiollisia mielipiteitä kuin sen yhden, että
juodaan kunnon miesten kanssa: ja ollaan juomatta sellaisten kanssa,
joita ei pidetä kunnon miehinä. Teidän kanssanne, hyvä herra, minä en
ole juonut.

PIEPENBRINK (lyöden pöytään). Se oli hyvin annettu!

SENDEN (kiivaasti). Te olette tänne tunkeutunut!

BOLZ (suuttuneena). Tunkeutunutko?

PIEPENBRINK. Tunkeutunutko? Vanhapoika, onhan Teillä pääsykortti?

BOLZ (rehellisesti). Tässä on korttini! Teille sitä en näytä, vaan
tälle kunnianmiehelle, jonka kanssa hyökkäyksellänne koetatte
saada minua epäsopuun. — Kämpe, antakaa Tekin korttinne herra
Piepenbrinkille! Hän on mies tarkastamaan vaikka koko maailman
pääsykortit.

PIEPENBRINK. Siinä on kaksi korttia, jotka ovat yhtä oikeat kuin omani.
Olettehan niitä kaikkialle levitelleet. — Ho, ho! minä näen kyllä,
miten asia on. Minä myöskään en kuulu teidän puolueeseenne, mutta te
tahdotte minut saada. Sen vuoksi olette Te kaksi eli kolme kertaa
juosseet minun talossani, koska tahdotte minut kaapata. Koska olen
vaalimies, siksi te ympärilläni liehakoitsette; mutta tämä kunnianmies
ei ole mikään vaalimies, hänestä te ette välitä. Sellaiset salajuonet
me tunnemme!

SENDEN. Mutta herra Piepenbrink —

PIEPENBRINK (keskeyttäen, kiivaammin). Onko oikein sen tähden loukata
rauhallista vierasta? Onko oikein peittää rouvani suu? Se on vääryys
tätä miestä kohtaan, ja hän saakoon nyt jäädä tänne yhtä hyvin kuin
minäkin! ja minun viereeni pitää hänen jäädä! Ja joka uskaltaa käydä
hänen kimppuunsa, hän saa minun kanssani tekemistä!

BOLZ. Kätenne, kunnon herra! Te olette uskollinen toveri! Niin [Bolz
käyttää lausetta Schillerin "Don Carloksesta", jonka kuitenkin
Piepenbrink, kuten näkyy, ymmärtää väärin.] "käsi kädessä sinun
kanssasi" minä viisi Capuletista ja kaikesta hänen kainoudestaan.

PIEPENBRINK. _Sinun_ kanssasi! Oikein, vanhapoika. Tule tänne, heidän
pitää olla harmissaan niin että halkeavat. Sinä ja sinä! (Juovat
veljenmaljat.)

BOLZ. Eläköön Piepenbrink!

PIEPENBRINK. Niin, vanha poika! ja tiedätkö mitä? Koska me niin hyvin
sovimme yhteen, niin minä ajattelen, antakaamme näiden täällä tehdä,
mitä tahtovat, ja te kaikki tulette luokseni kotiini, siellä minä
laitan maljat ja me istumme hauskasti yhdessä kuin kottaraiset. Minä
vien sinut, muut menevät edellä.

SENDEN (ja vieraat). Mutta kuulkaahan toki, kunnioitettava herra
Piepenbrink!

PIEPENBRINK. Minä en tahdo kuulla mitään, se on sanottu! (Bellmaus ja
vielä enemmän vieraita saapuu.)

BELLMAUS (rientäen joukon läpi). Täällä olen minä!

BOLZ. Poikaseni! Suloinen rouva, minä jätän tämän Teidän suojaanne!
Poikaseni, sinä talutat madame Piepenbrinkiä. (Rouva Piepenbrink
tarttuu Bellmausia voimakkaasti käsivarteen ja pitää hänestä lujasti
kiini. Polkka näyttämön takana.) Voikaa hyvin, herrat, te ette
onnistu pilaamaan meidän hyvää mielialaamme. Tuolla alkaa musiikki.
Me marssimme juhlakulussa pois, ja vielä kerran, siunatuksi lopuksi
huudan: eläköön Piepenbrink!

Poismenevät. Eläköön Piepenbrink! (Marssivat juhlasaatossa pois. Fritz
Kleinmichel morsiamineen, Kämpe kera Kleinmichelin, rouva Piepenbrink
ja Bellmaus, viimein Bolz ja Piepenbrink.)

ÖVERSTI (saapuu). Mitä täällä tapahtuu?

SENDEN. Mitätön skandaali! Unioni on meiltä vienyt kaksi tärkeintä
vaalimiestä!

Esirippu putoaa.




KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Sali överstin luona. Översti edessä raskain askelin kävellen. Perällä
Adelheid ja Ida, jälkimmäinen vilkkaasti liikkuen. Lyhyt äänettömyys.


SENDEN (saapuu nopeasti keskiovesta, huutaen sisään). Hyvin käy! 37
ääntä 29 vastaan.

ÖVERSTI. Kenellä on 37 ääntä?

SENDEN. Luonnollisesti Teillä, herra översti!

ÖVERSTI. Luonnollisesti! (Senden pois.) — Tämä vaalipäivä on
sietämätön! En milloinkaan elämässäni ole tuntenut tällaista tuskaa!
Se on mitätöntä kanuunakuumetta, jota ei yksikään vänrikki vältä! Ja
siitä on pitkä aika, kun minä olin vänrikki. (Polkaisten jalallaan.)
Kirottua! (Käy perälle.)

IDA (Adelheidin kera tullen eteen). Tämä epävarmuus on kauheata!
Sen vain tiedän varmasti, että tulen onnettomaksi, miten tämä vaali
päättyneekin. (Nojautuu Adelheidiin.)

ADELHEID. Rohkeutta! rohkeutta pikku tyttöseni; kaikki voi vielä tulla
hyväksi. Salaa tuskasi isältäsi, hän on ilmankin tuulella, joka ei
minua miellytä.

BLUMENBERG (saapuu nopeasti ovelle, översti häntä vastaan).

ÖVERSTI. No herraseni, mitä kuuluu?

BLUMENBERG. 41 ääntä Teille, herra översti, 34 vastustajallemme, kolme
ääntä on langennut toisille. Ääniä annetaan nyt kovin yksitellen
pöytäkirjaan, mutta eroitus Teidän hyväksenne pysyy yhä samana.
Vielä 8 ääntä Teille, herra översti, ja voitto on saavutettu. Nyt
on todennäköistä, että me voitamme. Minä riennän takaisin, ratkaisu
lähenee. Sulkeudun naisten suosioon. (Pois.)

ÖVERSTI. Ida!

IDA (rientää hänen luokseen).

ÖVERSTI. Oletko sinä minun hyvä tyttäreni?

IDA. Rakas isäni!

ÖVERSTI. Minä tiedän, mikä sinua tuskastuttaa, lapseni. Sinä olet
sangen tukalassa välikädessä. Ole huoleti Ida, kun, kuten näyttää, tuon
nuoren kynäherran on täytynyt jättää kenttä vanhalle sotilaalle, sitten
tahdomme pitemmältä puhua. Oldendorf ei sitä ansainnut, hänessä on
paljon, mikä minua suututtaa. Mutta sinä olet ainoa lapseni, minä olen
ajatteleva vain sitä. — Nyt ensin on kysymyksessä vain nuoren miehen
itsepäisyyden murtaminen! (Päästää Idan irti, kävelee edelleen edes
takaisin.)

ADELHEID (edessä itsekseen). Ilmapuntari on noussut, armon aurinko
sädehtii pilvien lomasta. Kun vain kaikki olisi ohitse, sellainen
kiihoitus on tarttuvaista. (Idalle.) Sinä näet, ettei se ole vielä
tarpeellista, että menet luostariin.

IDA. Mutta jos Oldendorf häviää, niin kuinka hän voi sen kestää.

ADELHEID (olkapäitään kohauttaen). Hän kadottaa paikan ikävässä
seurassa ja voittaa siten miellyttävän rouvan. Minusta hän voisi olla
tyytyväinen. Joka tapauksessa on hänellä oleva tilaisuutta pitää
puheensa joko toisessa tai toisessa kamarissa! Minä luulen, että sinä
olet hänelle hartaampi kuulija kuin kaikki muut edustajat.

IDA (kainosti). Mutta, Adelheid, jos se nyt sentään olisi parempi
maalle, että Oldendorf tulisi valituksi?

ADELHEID. Niin, kultaseni, se ei ole meidän autettavissamme. Meidän
maa ja Euroopan muut valtakunnat saavat katsoa, kuinka he ilman
professoria tulevat aikoihin: sinä olet itseäsi lähinnä, sinä tahdot
hänet naida, sinun on etusija! (Karl saapuu.) Mitä uutisia, Karl?

KARL. Herra von Senden käskee terveisiä ja ilmoittaa: 47:män 42:ta
vastaan, vaaliasiamies on Teitä jo onnitellut.

ÖVERSTI. Onnitellutko? — Pidä univormuni reilassa, pyydä viinikellarin
avaimet ja laita kuntoon, on mahdollista, että me tänä iltana saamme
vieraita.

KARL. Ymmärrän, herra översti. (Pois.)

ÖVERSTI (itsekseen, edessä). No, nuori herra professori? Minun
kirjoitustapani ei ollut Teidän mieleenne! Olkoon niin, — myönnän
Teidät paremmaksi sanomalehtimieheksi, mutta tässä, missä tosi
on kysymyksessä, pitää hänen sentään huomata olevansa huonompi!
— (Äänettömyys.) Kenties pitää minun tänä iltana puhua muutamia
sanoja. Rykmenttini edessä oli minulla toki se maine, että osasin
aina sattuvasti puhua, mutta näissä manöövereissä, jotka tehdään
siviilinutussa, tunnen itseni epävarmaksi. Miettikäämme! Se on
oivallista, että puheessani mainitsen Oldendorfistakin, luonnollisesti
tunnustuksella ja arvonannolla. Todellakin, niin pitää minun tehdä. Hän
on rehellinen, oiva mies ja etevä oppinut. Ja hän saattaa olla sangen
miellyttävä, jos ei oteta huomioon hänen valtiollisia mielipiteitään.
Me olemme viettäneet yhdessä onnellisia iltoja. Ja kun niin yhdessä
istuimme aivan teepöydän ääressä ja tuo kunnon nuorimies alkoi
haastella kertomuksiaan, niin kiintyi Idan katse häneen ja hänen
silmänsä loistivat tyytyväisyydestä, ja, niin luulen, omat silmäni
myös. Ne olivat upeita iltoja ne! Miksi niitä ei ole enää? Noh, ne
tulevat takaisin. Hän on tyynesti kärsivä tappionsa, kuten tapansa on,
hänen hyvä, sävyisä tapansa. Hänessä ei ole mitään arkuutta! Hän on
kuitenkin pohjaltaan oiva mies, ja Ida sekä minä olisimme onnelliset
hänen kanssaan. — Ja sentähden herrat vaalimiehet. — Mutta peijakas!
Tätä kaikkea en toki voi vaalimiehille sanoa. — Minä olen sanova —

SENDEN (kiihoittuneena sisään astuen). Häpeällistä, törkeätä! Kaikki on
menetetty!

ÖVERSTI. Mitä! (Seisoo sotilaan asemassa.)

IDA. Minun aavistukseni! — Isäni! (Kiiruhtaa hänen luokseen.)

ADELHEID (yhtaikaa ed. kanssa). Oi voi!

SENDEN. Kaikki kävi mainiosti. Meillä oli 47, valtapuolueella 42 ääntä,
8 ääntä oli vielä antamatta, vain kaksi niistä meille, ja voitto
olisi ollut meidän. Oli tullut hetki, jolloin pöytäkirja lain mukaan
oli päätettävä. Kaikki katsoivat kelloa ja kiiruhtivat hidastelevia
vaalimiehiä. Silloin kuului melua etuhuoneesta, kahdeksan henkinen
joukko tunki kovalla metelillä saliin, niiden etunenässä tuo raaka
viinikauppias Piepenbrink, sama joka hiljattain juhlassa —

ADELHEID. Me tiedämme, kertokaa edelleen —

SENDEN. Toinen toisensa perään seurasta astui esiin, antoi äänensä, ja
"professori Edvard Oldendorf" kaikui jokaisen suusta. — Viimeinen oli
tämä Piepenbrink. Ennen kun hän antoi äänensä, kysyi hän naapuriltaan:
Onko professorilla jo varma voitto? — On, oli vastaus. Ja minä valitsen
viimeisenä äänestäjänä edusmieheksi — (Pysähtyy.)

ADELHEID. Professorinko?

SENDEN. Ei. Erään sangen viisaan ja sukkelan valtiomiehen, kuten hän
sanoi: tohtori Konrad Bolzin. Sitten pyörähti hän ryhdikkäästi ympäri,
ja häntä seurasivat hänen apulaisensa.

ADELHEID (syrjään nauraen). Ah!

SENDEN. Oldendorf on edusmies kahden äänen enemmistöllä.

ÖVERSTI. Ai!

SENDEN. Se on hävytöntä! Kukaan muu ei ole tähän lopputulokseen syynä
kuin Unionin miehet. Se oli sellaista juoksemista, vehkeilemistä,
vaalimiesten käsien pudistelemista, tämän Oldendorfin ylistelemistä ja
olkapäiden kohauttelemista Teille, kunnioitettava herra!

ÖVERSTI. Niinkö?

IDA. Viimeinen ei ole totta!

ADELHEID (Sendenille). Ottakaa huomioon ja olkaa armahtavainen täällä.

ÖVERSTI. Sinä vapiset, tyttäreni. — Sinä olet nainen ja annat
sellaisten vähäpätöisyyksien liiaksi koskea mieleesi. — Minä en halua,
että kauvemmin kuuntelet näitä ilmoituksia. Mene, lapseni! Onhan
ystäväsi voittanut, sinulla ei ole mitään syytä itkeä! Auttakaa, neiti!

IDA (jonka Adelheid vie sivuovelle asti vasemmalla, rukoillen). Laske
minut, minä jään isän luo!

SENDEN. Sitä huonoa henkeä ja ylimielisyyttä, jolla tuota sanomalehteä
toimitetaan, ei kauvemmin voi kärsiä. — Herra översti, jos vain
tahdomme — neiti Adelheid on minulle lupaava kuuluvansa meikäläisiin —
meillä on mahdollisuus loistavasti kostaa tappiomme; he ovat menneet
niin pitkälle kuin pääsevät. Minä olen jo ison aikaa koetellut Unionin
omistajan mieltä. Hän ei ole vastahakoinen myymään sanomalehteänsä
ja hän epäröi vielä ainoastaan puolueen tähden, jonka käsissä lehti
nykyisin on. Ressourcijuhla-iltana keskustelin itse hänen kanssansa.

ADELHEID. Mitä kuulen minä?

SENDEN. Tappio vaalissa on herättävä suurinta katkeruutta kaikissa
ystävissämme, ja minä en epäile, että muutamissa päivissä osakkeiden
merkitsemisen kautta saamme kokoon kauppasumman. Se olisi kuolettava
isku vastustajillemme, riemuisa voitto hyvälle asialle. Maakunnan
tärkein lehti meidän hallussamme, komitean toimittamana.

ADELHEID. Jolta herra Senden ei kieltäisi apuansa.

SENDEN. Velvollisuuteni olisi ottaa siihen osaa. — Herra översti, jos
Te myös kirjoittaisitte siihen alle, Teidän antamanne esimerkki tekisi
kaupan varmaksi.

ÖVERSTI. Hyvä herra, tehkää Te mitä tahdotte valtiollisten
tarkoitustenne hyväksi. Mutta professori Oldendorf on minun talossani
ollut mieluinen vieras, minä en koskaan ole työskentelevä häntä
vastaan selän takana. — Te olisitte säästäneet minulta tämän hetken,
jollette minua aikaisemmin olisi erehdyttäneet vakuutuksillanne äänten
enemmistöstä. Kumminkaan en ole vihainen Teille, Te olette toimineet
parhaassa tarkoituksessa, olen siitä vakuutettu. — Minä pyydän anteeksi
läsnäolevilta, että tänä päivänä tahdon olla yksinäni, toivon näkeväni
Teidät taas huomenna, hyvä Senden.

SENDEN. Sillä välin olen minä hankkiva allekirjoituksia sanomalehden
ostoa varten. Sulkeudun suosioonne. (Pois.)

ÖVERSTI. Anteeksi, Adelheid, että jätän Teidät yksin, haluan kirjoittaa
muutamia kirjeitä, ja (pakoitetusti nauraen) — lukea sanomalehtiäni.

ADELHEID (osanottavasti). Voinko minä juuri nyt jättää Teidät
seurattani?

ÖVERSTI (ponnistaen). Minun on nyt paras olla yksin. (Poistuu keskioven
kautta.)

ADELHEID (yksin). Översti raukka! Loukattu turhamaisuus kiihoittaa
kovasti hänen oivaa mieltänsä! — Ja Ida? (Avaa hiljaa oven vasemmalle,
jää seisomaan.) Hän kirjoittaa! Ei ole vaikeata arvata kenelle. (Sulkee
oven.) — Ja kaiken tämän turmion on sanomalehden paha hengetär saanut
aikaan. Koko maailma parjaa sitä ja jokainen tahtoisi hyötyä siitä.
Kelpo översti on niin kauvan halveksinut sanomalehtiin kirjoittajia,
kunnes itse on tullut yhdeksi, ja Senden ei laiminlyö ainoatakaan
tilaisuutta parjatakseen kynäniekkaa ystävääni, ainoastaan astuakseen
itse hänen sijalleen. Minä luulen, että myöskin Piepenbrink ja minä
vielä tulemme sanomalehtimiehiksi ja yhdessä julkaisemme lehden
nimellä: "Ilkeä Bolz". — Siis Unioni on vaarassa tulla salaa myödyksi?
Konradille olisi se oikein hyödyllistä, hänen täytyisi sitten ajatella
muitakin asioita kuin sanomalehteä. Oi, se veitikka alottaisi heti
uuden. — (Oldendorf, Karl, sitten Ida saapuvat)

OLDENDORF (vielä salin ulkopuolella). Ja herra överstiä on mahdoton
saada puhutella.

KARL. Aivan mahdoton, herra professori. (Pois.)

ADELHEID (Oldendorfia vastaan). Rakas professori, ei ole hyvä, että
Te nyt juuri tulette. Me olemme kovin suuttuneita ja tyytymättömiä
maailmalle, mutta aivan erityisesti Teihin.

OLDENDORF. Minä pelkäsin sitä, mutta minun täytyy häntä puhutella.

IDA (vasemmasta ovesta häntä vastaan). Edvard! minä tiesin, että Te
tulisitte.

OLDENDORF. Minun rakas Idani! (Syleilee häntä).

IDA (hänen kaulassaan). Ja mitä meistä nyt tulee?

ÖVERSTI (joka tulee sisään keskiovesta, pakoittaen itseään
rauhalliseksi). Siitä sinun ei tarvitse olla tietämätön, tyttäreni!
— Teitä, herra professori, pyydän unhoittamaan, että tässä talossa
kerran olette nauttineet ystävyyttä; sinulta vaadin minä, että et
ajattele sitä aikaa, jolloin tämä herra sinulle puhui tunteistaan. —
(Kiivaammin). — Hiljaa, talossani ainakaan en kärsi mitään hyökkäystä
keneltäkään sanomalehtimieheltä. Unhoita hänet, tahi unhoita, että olet
minun tyttäreni. Sisään! (Vie Idan keveästi pois vasemmalle, asettuu
oven eteen.) Tällä vartiopaikalla, hyvä herra toimittaja ja edusmies,
lapseni sydämmen edessä ette ole minua syrjäyttävä. (Poistuu vasemmalle.)

ADELHEID (syrjään). Oi, voi, se on häijyä!

OLDENDORF (ennenkuin översti on kääntynyt mennäkseen, päättävästi).
Herra översti, on epäjaloa kieltää minulta nyt keskustelu! (Menee
ovelle.)

ADELHEID (astuu nopeasti hänen eteensä). Pidättykää, ei edemmäksi! Hän
on mielentilassa, jossa joka sana tulisi synnyttämään onnettomuutta! —
Mutta älkää menkö niin luotamme, herra professori, lahjoittakaa minulle
vielä muutama silmänräpäys.

OLDENDORF. Minun täytyy tässä asemassa rukoilla Teidän laupeuttanne.
Kauvan olen tällaista pelännyt, mutta tunnen nyt kuitenkin tukalaksi
pysyä tyynellä mielellä.

ADELHEID. Te tunnette ystävänne ja tiedätte, että hänen pikainen
luonteensa saattaa hänet tekoihin, joita hän taas kiiruhtaa korjaamaan.

OLDENDORF. Tuota ei enää voi kutsua pikaisuudeksi. Meidän molempain
välillä on juopa, — juopa, joka minusta tuntuu parantumattomalta.

ADELHEID. Parantumattomaltako, herra professori? Jos Teidän tunteenne
Idaa kohtaan ovat sellaiset kuin minä otaksun, niin ei parantuminen ole
vaikeata. Ettekö nyt, juuri nyt vielä voisi myöntyä isän toivoon? Eikö
se nainen, jota rakastatte, ansaitse sitä, että Te edes kerran uhraatte
kunnianhimoiset pyyteenne?

OLDENDORF. Hyvä neiti, minä en ole turhamainen, en pidä kykyäni
juuri erinomaisena, ja mikäli itseäni tunnen, ei minkäänlaista
kunnianhimoista halua kätkeydy sieluni syvyydessä. On mahdollista, että
kuten nyt Te, samoin myöhempi aika pitää sangen vähäpätöisenä meidän
politikoitsemistamme, meidän puoluekiistojamme ja mitä niihin kuuluu.
On mahdollista, että kaikki meidän puuhamme jäävät tuloksettomiksi;
on mahdollista, että se kaikki hyvä, jota me haluamme, saavutettuna
muuttuu vastakohdaksi, niin, on sangen todenmukaista, että minun oma
osani taistelussa on usein oleva tuskallista, ikävää ja ylipäiten
kaikkea muuta kuin niin nimitettyä kiitollista tointa: mutta kaikki se
ei saa pidättää minua uhraamasta elämääni taisteluihin ja pyrintöihin
sen ajan, johon kuulun; sillä kaikesta huolimatta tämä taistelu on
korkeinta ja jalointa, mitä nykyaika on tuottanut. Ei joka aika suo
poikiensa saavuttaa tuloksia, jotka ovat tärkeitä kaikkiin aikoihin
nähden, ja minä sanon toistamiseen, ei jokainen vuosisata ole omansa
tekemään ihmisiä, jotka siinä elävät, hyvinvoiviksi ja onnellisiksi.

ADELHEID. Minä ajattelen kaikkien aikojen olevan omiansa siihen, ja
vain yksityiset ihmiset tahtovat tulla kelvollisiksi ja onnellisiksi.
(Nousten ylös.) Te, herra professori, ette tahdo tehdä mitään elämänne
vähäpätöistä kotionnea varten, Te pakoitatte ystäviänne huolehtimaan
puolestanne.

OLDENDORF. Olkaa edes Te niin vähän vihoissanne kuin mahdollista, ja
puhukaa minun puolestani Idalle.

ADELHEID. Minä olen koettava naisälylläni Teitä hyödyttää, herra
valtiomies. (Oldendorf poistuu.)

ADELHEID (yksin). Siinä siis on yksi kansamme jaloja, korkeasti
sivistyneitä ja vapaita henkilöitä! Erittäin kelvollista ja erinomaisen
järkevää! hän kiipeää myös puhtaasta velvollisuuden tunnosta tuleen!
Mutta saavuttaaksensa jotakin, maailman, onnen, tai edes puolison, sen
hyväksi hän ei ole mitään tehnyt.

KARL (ilmoittaen). Herra tohtori Bolz!

ADELHEID. Ah! Hän ainakaan ei tule olemaan sellainen
velvollisuussankari! — Missä on herra översti?

KARL. Armollisen neidin huoneessa.

ADELHEID. Tuokaa herra tänne sisään. (Karl pois.) — Minä tunnen
jonkinlaista levottomuutta, nähdessäni taas Teidät, herra Bolz, minä
tahdon rohkaista mieleni, etten sitä Teille näyttäisi.

BOLZ (saapuu). Ihan juuri hylkäsitte raukan sielun, joka turhaan
Teidän filosofiastanne etsi itsellensä lohdutusta; minä myös tulen
onnettomana, sillä olen eilen herättänyt Teissä mielipahaa, ja ilman
Teidän läsnäoloanne, joka lievitti tapauksen vallattomuutta, olisi
herra von Senden varmaankin, seuraelämään soveltuvan kohteliaisuuden
mukaisesti, tehnyt minulle vielä pahemmat kepposet. Minä kiitän
Teitä huomautuksesta, minkä minulle annoitte; minä pidän sen kuin
todistuksena siitä, että Te ette tahdo evätä minulta ystävällistä
osanottoanne.

ADELHEID (syrjään). Sangen kohteliasta, sangen valtioviisasta! — On
sangen ystävällistä, että niin hyvin selitätte kummallisen käytökseni.
— Mutta suokaa anteeksi vielä julkea tungetteluni. Eihän toki tuo
tapaus herra von Sendenin kanssa ole antanut syytä uuteen sellaiseen?

BOLZ (syrjään). Aina tuo Senden! — Teidän mieltymyksenne häneen
pakoittaa minua estämään enempiä seurauksia. Uskon voivani tehdä niin.

ADELHEID. Kiitän Teitä. Ja nyt sallikaa sanoani, että Te olette
vaarallinen diplomaatti. Te olette tässä talossa saaneet aikaan
täydellisen tappion. — Tänä surullisena päivänä on minulle vaan yksi
seikka tuonut hupia, tuo yksityinen ääni, joka tahtoi tehdä Teidät
edusmieheksi.

BOLZ. Se oli kunnioitettavan viinikauppiaan hupsu oikku.

ADELHEID. Te olette ottaneet nähdäksenne niin paljon vaivaa saadaksenne
ystävänne valituksi. Minkä tähden ette ole työskennelleet itsenne
hyväksi? Se nuori herra, jonka ennen tunsin, oli korkealle pyrkivä
sielu, ei mikään näyttänyt saavuttamattomalta hänen suurelle
kunnianhimollensa. Oletteko muuttuneet toisellaiseksi, vai palaako tuli
vielä?

BOLZ (nauraen). Olen tullut sanomalehtimieheksi, armollinen neiti.

ADELHEID. Niin on ystävänne myös.

BOLZ. Vain muun ohessa, mutta minä kuulun ammattikuntaan. Ja siihen
kuuluvilla saattaa olla kunnianhimona kirjoittaa leikkisästi tai
sisältörikkaasti; mikä siitä yli menee, ei ole meitä varten.

ADELHEID. Eikö teitä varten?

BOLZ. Siihen me olemme liian pintapuolisia, liian rauhattomia ja
hajamielisiä.

ADELHEID. Onko se totta, Konrad?

BOLZ. Täyttä totta. Miksi pitäisi minun tekeytyä Teille toiseksi kuin
olen? Me sanomalehtikirjailijat ravitsemme henkeämme päivän uutisilla,
meidän täytyy pikkupalanen maistaa kaikista keitoksista, joita saatana
ihmisiä varten on pannut kiehumaan, sentähden täytyy heidän meille jo
vähän antaa anteeksi. Jokapäiväiset harmittelut erehdysten ja kehnouden
vuoksi, ja ijankaikkiset pienet suuttumukset kaikista mahdollisista
syistä vallitsevat ihmisissä. Alussa puristellaan nyrkkiä, myöhemmin
totutaan laskemaan pilkkaa siitä. Eikö ole aivan luonnollistakin, että
se, joka alati työskentelee kutakin päivää varten, elää kunkin päivän
mukana?

ADELHEID (rauhattomana). Sepä on surkeata!

BOLZ. Päin vastoin. Se on sangen hauskaa. Me hyörimme kuin mehiläiset,
lennämme hengessä kautta maailman, imemme hunajaa, missä sitä löydämme,
ja pistämme, missä joku ei meitä miellytä. — Sellainen elämä ei juuri
ole omansa kehittämään suuria sankareita, mutta sen täytyykin kasvattaa
sellaisia veitikoita kuin me olemme.

ADELHEID (syrjään). Nyt alkaa hänkin, ja hän on vielä pahempi kuin
äskeinen.

BOLZ. Me siitä syystä emme tahdo tulla tunteellisiksi! Minä kirjoitan
reippaasti ja suoralla tavalla, niin kauvan kuin käy päinsä. Kun se
ei enää käy, astuvat toiset sijaani ja tekevät saman. Kun Konrad
Bolz, vehnäjyvä, on jauhettu rikki suuressa myllyssä, putoaa kivelle
toisia jyviä, kunnes jauhot ovat valmiit, joista ehkä tulevaisuudessa
leivotaan oivaa leipää monen hyväksi.

ADELHEID. Ei! Ei! Se on haaveilua, sellainen altistuminen väärin.

BOLZ. Sellaista altistumista on kaikissa kutsumuksissa. Se ei ole
Teidän osanne! Teidän osaksenne on tuleva toinen onni, ja Te olette
sen löytävä. — (Tunteellisesti.) Adelheid, minä olen nuorukaisena
Teille kirjoittanut helliä värsyjä ja uinaillut hupsuissa unelmissa,
minä olen Teitä pitänyt sangen rakkaana, ja haavoja, joita minuun
meidän eroittamisemme iski, kiristelee toisinaan vielä. (Adelheid
tekee estävän liikkeen.) Älkää peljästykö, en aio Teitä loukata. —
Minä olen kauvan kapinoinut kohtaloani vastaan ja minulla on ollut
hetkiä, jolloin minusta on tuntunut sangen hyljätyltä. Mutta nyt, kun
Te seisotte edessäni täydessä loistossa, niin ihanana, niin hurmaavana,
kun tunteeni Teihin nähden ovat lämpimämmät kuin koskaan, nyt täytyy
minun kuitenkin sanoa: Teidän isänne kohteli tosin minua raa'asti,
mutta eroittaessaan meidät, estäessään Teidän, rikkaan, vaatimuksiin
tottuneen, rajoitetussa piirissä kasvaneen perijättären, lahjoittamasta
elämäänsä huimalle pojalle, joka aina oli osoittanut enemmän
ylimielisyyttä kuin voimaa, siinä oli hän kuitenkin sangen järkevä ja
teki aivan oikein.

ADELHEID (kiihtyneenä temmaten hänen kätensä). Minä kiitän Teitä,
Konrad, minä kiitän Teitä siitä, että Te niin puhutte kuolleesta
isästäni. Niin, Te olette hyvä, Teillä on sydän; olen sangen onnellinen
sentähden, että olette sen osoittaneet.

BOLZ. Se on vain pieni taskusydän yksityistarvetta varten, sen
näkyviintulo tapahtui vasten tahtoani.

ADELHEID. Ja nyt kylliksi meistä itsestämme. Tässä talossa tarvitaan
apuamme. Te olette voittaneet, olette täydellisesti meitä vastaan
ajaneet läpi tahtoanne, minä alistun ja tunnustan Teidät mestarikseni.
Mutta nyt olkaa armollinen ja ruvetkaa liittolaisekseni. Tässä miesten
taistelussa on raa'asti raadeltu tytön sydän, jota minä rakastan. Minä
tahtoisin saada sen hyväksi, ja toivon Teitä avukseni.

BOLZ. Käskekää minua!

ADELHEID. Översti täytyy saada tyydytetyksi. Keksikää jotakin, joka on
omansa parantamaan hänen kipeätä itsetuntoansa.

BOLZ. Minä olen sitä ajatellut ja vähän valmistanut, valitettavasti
en voi tehdä muuta kuin saada hänet tajuamaan, että hänen vihansa
Oldendorfia kohtaan on lapsuutta. Lempeän mielen, mikä vie sovintoon,
voitte Te yksin herättää hänessä.

ADELHEID. Niinpä täytyy meidän naisten koetella onneamme.

BOLZ. Minä riennän sillä välin tekemään sen vähän, minkä voin.

ADELHEID. Voikaa hyvin, herra toimittaja. Älkääkä ajatelko yksinomaan
suuren maailman hyörinää, vaan toisinaan myös yksinäistä ystävätärtä,
joka mahdottomassa itsekkäisyydessä etsii onnea omalla työllään.

BOLZ. Te olette aina löytäneet onnenne muiden onnen huolehtimisessa.
Kenessä on sellainen itsekkäisyys, sen ei ole vaikea olla onnellinen.
(Bolz poistuu.)

ADELHEID (yksin). Hän rakastaa minua vielä! Hän on hienotunteinen,
ylevämielinen mies! — Mutta hän myös on nöyrä, he ovat kaikki kipeitä,
nuo miehet. Heillä ei ole lainkaan rohkeutta! Pelkkien tietojen ja
itsensä ajattelemisen tähden ovat he kadottaneet kaiken luottamuksen
itseensä. Tämä Konrad! miksi hän ei sano minulle: Adelheid, minä tahdon
sinut omakseni? Onhan hän muuten kylläksi ujostelematon! Hän lausui
mietteitä omasta kohtalostaan sekä minun kohtalostani! Kaikki oli
sangen kaunista, mutta se ei kumminkaan ole muuta kuin tyhmää puhetta.
— Siellä maalla ovat nuoret miehet aivan toista väkeä. He eivät
kanna suurta viisauden taakkaa mukanaan ja heillä on mielijohteita
ja ennakkoluuloja enemmän kuin voi sietääkään; mutta he vihaavat ja
rakastavat kuitenkin kelpolailla ja itsepäisesti, arastelematta,
eivätkä milloinkaan unohda oman hyvinvointinsa huolehtimista. He ovat
parempia siinä suhteessa, minä ylistän maaseutua, raitista ilmaa
ja vainioitani. — (Äänettömyys; päättäväisyydellä.) Union pitäisi
myytämän! Konradin pitää tulla luokseni maalle, että hän vapautuisi
haaveistaan! (Istuu ja kirjoittaa; soittaa. Karl saapuu.) Tämä kirje
oikeusneuvos Schwartzille, minä pyydän häntä tulemaan luokseni tärkeän
asian johdosta. (Karl pois.)

IDA (sivuovesta vasemmalla). Rauhatonna minä kuljen ympäri! Anna minun
täällä itkeä kyllikseni! (Itkee Adelheidin kaulassa.)

ADELHEID (tunteellisesti). Lapsi raukka! Pahat miehet ovat tylysti
kanssasi menetelleet. Sure, rakkaani, mutta älä ole niin äänetön ja
nöyrä.

IDA. Minulla on vain yksi ajatus, minä olen hänet menettänyt, ijäksi
menettänyt!

ADELHEID. Sinä olet kelpo tyttö. Mutta ole levollinen! Sinä et ole
häntä niinkään menettänyt! Päinvastoin, me tahdomme tehdä niin,
että sinä saat hänet paljoa parempana takaisin. Hehkuvin poskin ja
loistavin silmin on hän jälleen saapuva eteesi, tuo jalo mies, valittu
puolijumalasi, ja hän on myös pyytävä sinulta anteeksi sitä, että on
sinulle surua tuottanut.

IDA (katsoen häneen). Mitä sanot sinä?

ADELHEID. Kuule, yöllä olen lukenut tähdistä, että sinä olet oleva
hänen. Suuri tähti lensi taivaalta ja siihen oli lukuselvillä
kirjaimilla kirjoitettu: "Ilman vastaansanomista hänen pitää saada
hänet!" — Sen toteutuminen on ainoastaan yhteen ehtoon sidottu.

IDA. Mihin ehtoon? Sano minulle se.

ADELHEID. Minä olen sinulle hiljattain kertonut eräästä neidistä ja
eräästä tuntemattomasta herrasta. Tiedätkö mitä?

IDA. Minä olen lakkaamatta ajatellut sitä.

ADELHEID. Hyvä. Samana päivänä, jona tuo neito taas löytää ritarinsa,
tulee myös sinun välisi professoriin hyväksi. Ei ennemmin, ei
myöhemmin, niin on kirjoitettuna.

IDA. Minä uskon sinua niin mielelläni. Ja milloin se päivä on tuleva?

ADELHEID. Niin, aartehiseni, sitä en tiedä aivan tarkalleen. Mutta
salaisuutena meidän tyttöjen kesken sanoen, koska olemme yksin, tuo
mainittu neito on sydämmestään kyllästynyt pitkään toivomiseen ja
odotukseen, ja minä pelkään, että hän tekee epätoivoisen askeleen.

IDA (syleillen häntä). Laita vain, ettei se kauvan viivy.

ADELHEID (pidättäen häntä). Hiljaa, ettei meitä kukaan mies kuule!
(Korb saapuu.) Mitä uutisia tuotte, vanha ystävä?

KORB. Neiti, tuolla ulkona on herra Bellmaus, ystävä —

ADELHEID. Hyvä jo; ja haluaako hän minua puhutella?

KORB. Niin, minä itse olen häntä neuvonut kääntymään Teidän puoleenne.
Hänellä on Teille jotain kerrottavaa.

ADELHEID. Tuokaa hänet sisään. (Korb pois.)

IDA. Suo minun mennä pois, minulla on itkettyneet silmät.

ADELHEID. Mene vain, sydänkäpyseni, muutaman minuutin kuluttua olen
jälleen luonasi. (Ida pois.) Hänkin vielä! Koko Union, toinen toisensa
perään!

BELLMAUS (ujona, paljon kumarrellen). Te olette minulle suvainneet,
armollinen neiti! —

ADELHEID (ystävällisesti). Iloitsen nähdessäni Teidät luonani, ja olen
utelias kuulemaan mieltäkiinnittäviä uutisia, joita minulle tahdotte
ilmoittaa.

BELLMAUS. En tahdo kellekään mieluummin uskoa kuulemiani kuin Teille.
Kuultuani herra Korbilta, että Te olette meidän sanomalehtemme
tilaajia, olen tätä luottamusta —

ADELHEID. Että minä myös ansaitsen olla toimittajien ystävätär. Kiitän
Teitä hyvästä ajatuksesta.

BELLMAUS. Siellä on tuo Schmock! Hän on köyhä mies, joka vähän on ollut
hyvässä seurassa, ja oli tähän asti Coriolanin avustajana.

ADELHEID. Muistelen nähneeni hänet.

BELLMAUS. Aina annoin hänelle Bolzin toivosta muutamia lasia
punssia. Sen jälkeen hän tuli hauskalle tuulelle ja kertoi minulle
suuresta salaliitosta, joka on Coriolanin ja Sendenin välillä. Hänen
vakuutuksensa mukaan näillä molemmilla herroilla on ollut tarkoituksena
saada professori Oldendorf riitaan herra överstin kanssa, ja sentähden
he ovat yllyttäneet överstiä kirjoittamaan artikkelin Coriolaniin.

ADELHEID. Onko nuori mies, joka Teille sitä puhui, sellainen, että
häneen voi luottaa?

BELLMAUS. Hän ei voi sietää paljon punssia, ja kun hän oli juonut kolme
lasia, kertoi hän minulle kaikki vapaasta tahdostaan; muuten minä tosin
en pidä häntä aivan kohteliaana. Minä uskon, että hän on hyvä mies,
mutta sievä käytöksinenkö? Ei, sitä ainakaan hän ei ole.

ADELHEID (välinpitämättömästi). Olisiko tämä herra — joka on juonut
kolme lasia punssia, ehkä hyvinkin valmis todistamaan toisille
henkilöille ilmiantonsa?

BELLMAUS. Hän sanoi minulle tahtovansa tehdä niin, ja puhui
todistuksistakin.

ADELHEID (syrjään). Vai niin! — (Kovaa.) Minä pelkään, etteivät
todistukset tule olemaan riittäviä. — Ettekö Te ole professorille tahi
herra Bolzille puhuneet sanaakaan?

BELLMAUS. Professorilla on nyt kovin paljon toimia, ja Bolz on paras ja
hauskin mies maailmassa; mutta koska hän ilmankin on epäsovussa herra
von Sendenin kanssa, niin luulin minä —

ADELHEID (nopeasti). Ja Te olette aivan oikeassa, rakas herra Bellmaus.
— Olette siis muuten herra Bolziin tyytyväinen?

BELLMAUS. Hän on sävyisä ja mainio mies, ja minä olen hänen kanssaan
sangen hyvissä väleissä, me kaikki olemme hänen kanssaan hyvissä
väleissä.

ADELHEID. Se ilahuttaa minua.

BELLMAUS. Hän on toisinaan vähän ylimielinen, mutta hänellä on paras
sydän maailmassa.

ADELHEID (syrjään). Lasten ja imeväisten suusta te totuuden kuulette.

BELLMAUS. Tosin on hän sangen proosallinen luonne, runoutta hän ei
tajua.

ADELHEID. Niinkö luulette?

BELLMAUS. Niin, puheissaan on hän usein pisteliäs.

ADELHEID (keskeyttäen). Minä kiitän Teitä ilmoituksestanne, vaikka
se minulle ei olekaan tärkeä, ja iloitsen siitä, että olen oppinut
tuntemaan Teissä osan toimitusta. Herrat sanomalehtimiehet ovat,
mikäli minä huomaan, vaarallista väkeä, ja on hyvä pysytellä teidän
suosiossanne, vaikka minä merkityksettömänä henkilönä tahdon koettaa
olla milloinkaan antamatta ainetta sanomalehtikirjoituksiin. — (Kun
Bellmaus hidastelee lähtöänsä.) Voinko vielä jossain Teitä palvella?

BELLMAUS (lämmöllä). Niin, armollinen neiti, jos Te tahdotte olla
niin hyvä ja ottaa vastaan tämän runovihon. Ne ovat kyllä nuoruuteni
runoelmia, ensi kokeitani, mutta minä luotan ystävyyteenne ja
laupeuteenne. (Vetää kultanidoksisen kirjan taskustaan, antaa sen.)

ADELHEID. Kiitän sydämmestäni, herra Bellmaus. Milloinkaan vielä ei
kukaan runoilija ole lahjoittanut minulle teostansa, minä olen lukeva
tämän kauniin kirjan läpitse maalla ja iloitseva puitteni alla, että
minulla kaupungissa on ystäviä, jotka minuakin ajattelevat muille
kaunista kuvatessaan.

BELLMAUS (innoissaan). Olkaa vakuutettu, armollinen neiti, ettei
kukaan runoilija ole Teitä unhoittava, jolla on ollut onni oppia Teitä
tuntemaan. (Poistuu syvään kumartaen.)

ADELHEID (yksin). Tämä herra Schmock kolmine punssilasineen on kyllä
tutustumisen arvoinen. Korb saa hänet heti etsiä käsille. — Tuskin olen
tullut kaupunkiin, kun huoneeni on kuin mikä asioimistoimisto, johon
toimittajat ja kirjailijat tulevat. — Minä pelkään, että se on jokin
enne. (Poistuu vasempaan. Tulee pimeä. Översti saapuu puutarhasta.)

ÖVERSTI (hitaasti eteen). Minulle on mieluista se, että kaikki on
lopussa meidän välillämme. — (Polkien jalkaa). Sangen hauskaa on
se minusta! Tällä hetkellä haluan kaikkea muuta kuin haastelua
teevehkeiden ja olutpöytien ääressä. Kaikkialla puhelua ja naurua.
Tapahtui oikein vanhalle hupsulle! Peijakas! (Karl tuo kynttilöitä ja
sanomalehden.) Kuka on sinua käskenyt valoa tuomaan?

KARL. Herra översti, on tunti, jolloin luette sanomalehtenne. Tässä on
se. (Laskee sen pöydälle.)

ÖVERSTI. Kelvotonta väkeä nuo kynämiehet! Pelkureita, häijyjä,
salakavaloita takanapäin. Mitenkä tuo joukkio nyt on riemuitseva,
ja minun kustannuksellani! Mitenkä he ylistävät toimittajaansa aina
pilviin asti! Tuossa on tuo mitätön lehti! Siinä on minun tappioni,
pilkallisesti, lihavin kirjaimin kuulutettuna — — voi kumminkin!
(Kävelee edes takaisin, huomaa sanomalehden maassa, ottaa sen ylös.)
Mutta minä ryyppään pohjaan! (Istuu.) Tässä heti alussa: (Lukee.)
Professori Oldendorf — kahden äänen enemmistö. "Tällä lehdellä on
syytä iloita tuloksesta." — Sen uskon. — "Mutta yhtä ilahuttava oli
edellä käynyt vaalitaistelu." — Luonnollisesti. — "Ei kenties ole
vielä tapahtunut, että, kuten täällä, kaksi miestä, joiden välillä
vuosikausia on vallinnut parhain ystävyys, joutuvat toistensa
kilpailijoiksi, kumpikin samalla tavalla ollen kansalaistensa suosion
esineenä. Se oli ritarillinen kamppailu kahden ystävän välillä, täynnä
ylevämielisyyttä, ilman vihamielisyyttä, ilman kateutta, niin, ehkä
piili kummankin sydämmessä toivo, että vastustajana oleva ystävä saisi
voiton, eikä hän itse." (Panee lehden syrjään, kuivaa otsansa.) Mitä
puhetta se on? — (Lukee.) "Ja lukuunottamatta yksityistä puoluekantaa
ei koskaan kenelläkään ole ollut suurempaa oikeutta voittoon kuin
meidän kunnioitettavalla vastustajallamme. Ei ole tässä paikallaan
ylistää arvoa, mikä hänellä suoran ja jalon olentonsa kautta suuren
ystävä- ja tuttavapiirin keskuudessa on: vaan mitä hän vilkkaalla
osanotollaan kaupunkimme yleishyödyllisiin asioihin neuvolla ja työllä
on vaikuttanut, se on yleensä tunnettua ja on vielä juuri tänään
saava osakseen meidän kansalaisten sydämmellisen kiitollisuuden
osoitteen." — (Panee lehden syrjään.) Tämä on ilkeätä kirjoitustapaa!
— (Lukee edelleen.) "Kerrassaan vähäpätöisellä äänten enemmistöllä on
kaupunkimme päättänyt tehdä nuoremman ystävän valtiolliset mielipiteet
kuultaviksi kamarissa, mutta kaikki puolueet valmistavat nyt, kuten
puhutaan, adresseja ja lähetystöjä, ei vaalitaistelun voittajaa
ylistämään, vaan osoittamaan julkista arvonantoa ja kunnioitusta
hänen vastustajalleen, hänen ylevälle ystävälleen." — Tämä on
ilmeistä salamurhaa! Se on Oldendorfin hirmuista julkeutta, se on
sanomalehtimiehen kosto, niin hieno, niin kärkevä! — Se on hänen
tapaistansa! Ei, se ei ole hänen tapaistansa! Se on kauheata, on
epäinhimillistä! — Mitä pitää minun tehdä? Lähetystöjä ja adresseja
minulle? Oldendorfin ystävälle? — Pyh, se kaikki on vain lorua,
sanomalehtimelua, joka maksaa vain pari kaunista sanaa! Kaupunki ei
tiedä mitään koko hommasta. Se on peijausta!

KARL (saapuu). Kirjeitä kaupungin postista. (Laskee ne pöydälle,
poistuu.)

ÖVERSTI. Niissä on taas vähän! Minulla tuskin on rohkeutta aukaista
niitä. — (Murtaa ensimmäisen.) Mitä pirua! runoko? ja minulleko?
"Valtiolliselle vastustajalle, parhaalle miehelle kaupungissa" —
allekirjoitettuko? mikä on allekirjoitus? Baus! Baus? en tunne häntä,
sen täytyy olla nimimerkki! (Lukee.) Se tuntuu hyvin mainiolta runolta!
Ja mitä on täällä? (Avaa toisen kirjeen.) "Köyhien hyväntekijälle,
orpojen isälle", adressi — (lukee) "kunnioitus ja sydämmellinen
hyvänsuonti." — Allekirjoitus: "Useat rouvat ja neidit", sinetti
P.P.? — Jumalani, mitä on tämä kaikki? olenko noiduttu? Jos todella
on sellainen mieliala kaupungissa, ja jos ihmiset tätä päivää tuolla
tavoin arvostelevat, niin täytyy tunnustaa, että he ajattelevat minusta
parempaa — kuin minä itse. —

KARL (saapuu). Joukko herroja pyytää puhutella överstiä.

ÖVERSTI. Mitä herroja?

KARL. He sanovat olevansa vaalimiesten lähetystö.

ÖVERSTI. Tuo heidät sisään. Tämä kirottu sanomalehti on sittenkin
puhunut totta. (Piepenbrink, Kleinmichel, vielä _kolme muuta herraa_
astuu sisään; he kumartavat, översti samoin.)

PIEPENBRINK (juhlallisesti). Hyvä herra översti! — Suuri joukko
vaalimiehiä on meidät lähetystönä lähettänyt Teidän luoksenne,
Teille juuri tänään sanomaan, että koko kaupunki pitää Teitä sangen
kunnioitettavana, kelpo miehenä.

ÖVERSTI (jäykästi). Minä kiitän hyvästä ajatuksestanne.

PIEPENBRINK. Ei mitään kiittämistä. Se on tosi. Te olette kunnianmies
kaikin puolin, ja meitä ilahuttaa sitä Teille sanoa; Teistä ei suinkaan
ole vastenmielistä sitä kansalaisiltanne kuulla.

ÖVERSTI. Minä olen itse aina pitänyt itseäni kunnian miehenä, hyvät
herrat.

PIEPENBRINK. Siinä olette tehneet aivan oikein. Te olette myös
oivaa mielenlaatuanne osoittaneet joka tilaisuudessa. Köyhinä ja
puutteenalaisina aikoina, holhousasioissa, meidän juhlissamme, joka
paikassa, missä meitä porvareita hyvänsävyinen ja kelpo mies on
saattanut ilahuttaa tai hyödyttää, siellä olette Te olleet etunenässä.
Aina suora ja luotettava, vapaana sotilasmaisesta pöyhkeilemisestä
ja kopeudesta. Siitä sitten on seurauksena, että me Teitä yleensä
rakastamme ja kunnioitamme.

ÖVERSTI (pyyhkäisee yli silmiensä).

PIEPENBRINK. Tänään ovat useat meistä antaneet äänensä professorille.
Useat valtiollisten seikkain tähden, useat, koska tiesivät hänen olevan
Teidän hyvän ystävänne ja ehkä vielä tulevan Teidän vävypojaksenne.

ÖVERSTI (ilman ankaruutta). Hyvä herra —

PIEPENBRINK. Minä itsekään en ole Teille antanut ääntäni.

ÖVERSTI (vähän kiivaammin). Hyvä herra —

PIEPENBRINK. Vaan juuri sentähden toisten kera tulen luoksenne, ja
sentähden sanon Teille, mitä porvariston keskuudessa Teistä ajatellaan.
Ja me toivomme vielä kauvan saavamme nauttia niin kunnioitetun ja
ihmisenä ja kansalaisena niin perin arvokkaan henkilön miehekästä
mieltä ja ystävällisyyttä.

ÖVERSTI (ilman ankaruutta). Miksi Te ette sano sitä professorille,
jonka olette valinneet?

PIEPENBRINK. Hän on vielä nuori. Hänen pitää ensin kamarissa ansaita
kaupungin kiitollisuus. Mutta Te olette sen meiltä ansainneet ja sen
vuoksi tulemme luoksenne.

ÖVERSTI (vilpittömästi). Kiitän Teitä, hyvä herra, ystävällisistä
sanoistanne. Ne tuntuvat juuri nyt minusta sangen hyviltä. Minä pyydän
saada tietää Teidän nimenne.

PIEPENBRINK. Nimeni on Piepenbrink.

ÖVERSTI (kylmästi, mutta ei epäkohteliaasti). Vai niin, se on tuo
nimi! — (Pidättyen.) Minä kiitän teitä, hyvät herrat, hyväsydämmisestä
ajatuksesta, jonka olette minulle esiintuoneet, yhtähyvin, edustatteko
kaupungin todellista mielipidettä, vai puhutteko yksityisten toiveitten
mukaan. Minä kiitän teitä, ja olen edelleenkin tekevä sen, mitä pidän
oikeana. (Kumartaa, lähetystö samoin poistuen.) Vai niin, tämä on tuo
Piepenbrink, Bolzin lämmin ystävä! Mutta hänen sanansa olivat älykkäitä
ja koko hänen ulkonäkönsä kunnioitusta herättävä, on mahdotonta, että
tämä kaikki olisi veijarien vehkeitä. — Kuka tietää! He ovat tottuneita
juonittelijoita. Lähettävät minulle sanomalehtikirjoituksen, kirjeitä
ja talooni tuon hyväsydämmisen lähetystön hellyttääkseen minua,
käyttäytyvät koko maailman edessä kuin olisivat minun ystäviäni,
pakoittaakseen minut taas uskomaan heidän petollisuuttansa! Niin,
niin se on. Kaikki on salaisesta sopimuksesta! Heidän täytyy tulla
petetyiksi!

KARL (saapuu). Herra tohtori Bolz!

ÖVERSTI. Minä en ole enää kenenkään puhuteltavissa.

KARL. Sen olen minä herralle myös sanonut, mutta hän pysyy
vaatimuksessaan saada överstiä puhutella, hän sanoo tulevansa
kunnianasiassa.

ÖVERSTI. Mitä? Oldendorf ei toki liene niin mieletön — tuo hänet esiin!

BOLZ (astuu sisään, hillitysti). Herra översti, minä tulen tekemään
Teille erään ilmoituksen, joka erään kolmannen henkilön kunnian tähden
on tarpeellista.

ÖVERSTI. Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän Teitä sanomaan sen
lyhyesti.

BOLZ. Niin lyhyesti kuin on tarvis. Kirjoitus Unionin tämänpäiväisessä
iltanumerossa, joka koskee Teitä persoonallisesti, on minun
kirjoittamani ja minä olen sen pannut lehteen Oldendorfin tietämättä.

ÖVERSTI. Minua tuskin huvittaa tietää, kuka sen on kirjoittanut.

BOLZ (kohteliaasti). Mutta minulle on tärkeätä sanoa Teille, ettei se
ole Oldendorfilta. Ystäväni on viimeisinä viikkoina surun ja tuskan
tähden, jota hän on saanut kokea, ollut niin muiden toimien estämä,
että hän jätti lehden toimituksen yksinomaan minulle. Kaikesta, mitä
tänä viimeisenä aikana siinä on ollut, olen yksin minä vastuunalainen.

ÖVERSTI. Ja miksi teette minulle tämän ilmoituksen?

BOLZ. Teidän terävä älynne on tajuava, että tänään Teidän ja ystäväni
välillä sattuneen tapauksen jälkeen Oldendorf kunniallisena miehenä ei
ole voinut kirjoittaa eikä julaista lehdessään sellaista.

ÖVERSTI. Kuinka niin, hyvä herra? Itse kirjoituksessa en ole huomannut
mitään kelvotonta.

BOLZ. Kirjoitus asettaa ystäväni Teidän silmissänne sen epäluulon
alaiseksi, että hän kelvottomalla imartelulla olisi koettanut voittaa
takaisin suosiotanne. Ei mikään ole hänelle vieraampaa kuin sellainen
menettely. Te, herra översti, olette liian kelpo mies, katsoaksenne
salavihkaista toimintaa luonnolliseksi edes vihollisenne puolelta.

ÖVERSTI. Te olette oikeassa! — (Syrjään.) Tämä uhka on sietämätöntä. —
Onko selityksenne loppunut?

BOLZ. On. Mutta minulla on vielä toinen lisäksi. Minua kovin surettaa
tuon artikkelin kirjoittaminen.

ÖVERSTI. En tehne Teille vääryyttä otaksuessani Teidän jo muuta
kirjoittaneen, jota paremmin kannattaisi surkutella.

BOLZ (jatkaa). Tämän kirjoituksen painatin, ennenkuin sain kuulla
Teidän viimeisestä keskustelustanne Oldendorfin kera; (hyvin
kohteliaasti) — minä surkuttelen sitä siksi, ettei se ole aivan totta.
Olin liian pikainen yleisölle kuvailemaan Teidän persoonallisuuttanne,
kuva ei ainakaan tänään ole todellisuuden mukainen, se on imarreltu.

ÖVERSTI (huudahtaen). Piru vie, tämä on raakaa!

BOLZ. Anteeksi, se on vain totta! Toivon saada vakuuttaa Teille, että
sanomalehtimieskin voi surkutella väärin kirjoittaneensa.

ÖVERSTI. Herra! — (Sivuun.) Minun täytyy hillitä itseäni, hän muutoin
pitää yhä oikeuden. — Herra tohtori, minä näen, että Te olette nokkela
mies ja ymmärrätte työnne. Kun Te sitäpaitsi tänään näytte olevan sillä
päällä, että puhutte vain totta, niin pyydän Teitä vielä sanomaan,
oletteko ehkä johtaneet mielenosoituslähetystöäkin, joka tänään yleisön
nimissä esiintyi minulle.

BOLZ (kumartaen). Enhän toki ole ollut siihen osaa ottamatta.

ÖVERSTI (ojentaen hänelle kirjeitä, kiivaasti). Oletteko nämä
aiheuttaneet?

BOLZ. Osaksi, herra översti. — Tämä runoelma on erään kunniallisen
nuorukaisen sydämmenpurkaus, joka Teitä kunnioittaa Oldendorfin
isällisenä ystävänä ja ritarillisen sankarin esikuvana; minä olen
häntä rohkaissut lähettämään runon Teille. Siinä oli ainakin hyvä
tarkoitus. Runoilija saattaa etsiä itselleen toisen ihanteen. —
Adressi tulee rouvilta ja tytöiltä, jotka ovat jäseniä yhdistyksessä
isättömien lasten kasvattamista varten. Yhdistys lukee jäseniinsä myös
neiti Ida Bergin, minä itse olen naisille adressin sepittänyt, se on
viinikauppias Piepenbrinkin tyttären puhtaaksi kirjoittama.

ÖVERSTI. Jotenkin niin olen tästä kirjeestä päättänyt. Hyödytöntä on
kysyä. Tekö myös olette porvarit tänne lähettäneet?

BOLZ. Kumminkaan en ole kieltänyt.

Ulkoa täysiääninen _mieskvartetti_. Eläköön!

    Hän elää, ritar' uljahin
    piirissä muurien,
    min jaloa nimeä porvarin
    laps' muistaa siunaten.
    Ken hoivaa vailla hädässään,
    rukoilee häntä vaan,
    on lempi asekilpenään
    ja laupeus miekkanaan.
          Sua ylistämme laulelmin
          sä turva kaikkein sorrettuin,
          översti, översti,
          sä ylväs översti Berg.

ÖVERSTI (soittaa laulun ensimmäisen tahdin kuultuaan. Karl saapuu).
Sinä et laske ketään sisään, jos haluat jäädä palvelukseeni.

KARL (pelästyneenä). Herra översti, he ovat jo puutarhassa, suuri
seurue, se on lauluseura, johtajat seisovat jo rappusilla.

BOLZ (joka on avannut ikkunan). Sangen hyvin laulettu, herra översti. —
Se on paras tenori kaupungissa ja säestys on kyllä alkuperäinen.

ÖVERSTI (syrjään). On tämä hullua! Tuo herrat sisään. (Karl pois;
laulun loputtua saapuvat Fritz Kleinmichel ja kaksi muuta herraa.)

FRITZ KLEINMICHEL. Herra översti, täkäläinen lauluseura pyytää lupaa
saada Teille laulaa muutamia lauluja. Kuunnelkaa tätä pientä serenaadia
yleisen kunnioituksen ja rakkauden heikkona ilmauksena.

ÖVERSTI. Hyvät herrat, minä kovin surkuttelen, että perheessäni
tapahtuneen sairauskohtauksen tähden olen pakoitettu toivomaan, että
Teidän taiteelliset esityksenne keskeytettäisiin. Kiitän Teitä hyvästä
tarkoituksesta ja pyydän Teitä laulamaan herra professori Oldendorfille
minulle aikomanne laulut.

FRITZ KLEINMICHEL. Me pidimme velvollisuutenamme Teitä ensin tervehtiä,
ennenkuin menemme ystävänne luo. Ettemme sairasta häiritseisi,
sijoitumme edemmäksi talosta puutarhaan, jos suvaitsette.

ÖVERSTI. Tehkää mielenne mukaan. (Fritz Kleinmichel ja molemmat toiset
poistuvat.) Onko tämäkin ilveily Teidän keksintöänne?

BOLZ (kumartaen). Ainakin osaksi! — Mutta Te olette liian hyvänsuopa,
herra översti, jos pidätte näitä kaikkia mielenosoituksia minun
alkuunpaneminani; minun osani niihin on sentään sangen mitätön. Minä
en ole tehnyt mitään muuta kuin yleistä mielipidettä hiukan ohjannut.
Nämät ihmiset eivät ole nukkeja, joita tottunut tanssittaja langassa
hypittää. Kaikki nuo äänet ovat oivallisten ja kunnioitettavien
henkilöitten, ja mitä he Teille ovat sanoneet, se on todella yleinen
mielipide kaupungissa, se tahtoo sanoa, kaupungin parempain ja
ymmärtäväisten henkilöiden vakaumus. Jollei niin olisi laita, olisin
aivan suotta nähnyt vaivaa yrittäissäni saada yhtäkään näistä kelpo
miehistä taloonne.

ÖVERSTI. Hänellä on taas oikein ja minulla on aina väärin.

BOLZ (hyvin kohteliaasti). Sallikaa minun vielä selittää, että nämäkin
paraillaan tapahtuvat yleisen kunnioituksen ilmaukset ovat minusta
sopimattomia, ja että kovasti surkuttelen ottaneeni vähänkin niiden
toimeenpanemiseen osaa. Ainakaan tänään ei Oldendorfin ystävillä ole
syytä ylistää Teidän ritarillista mieltänne tahi itsekieltäymystänne.

ÖVERSTI (käyden hänen luokseen). Herra tohtori, Te käytätte hyväksenne
ammattikuntanne etuoikeutta ja puhutte rohkeasti ja loukkaavasti
tavalla, joka lopettaa malttini. Te olette minun talossani ja on
tavallisen kohteliaisuuden vaatimus, että pidetään arvossa vastustajan
kotirauha.

BOLZ (nojaten tuoliin, hyväntahtoisesti). Jos Te sillä tahdotte sanoa
olevanne oikeutettu talostanne loitontamaan vastenmielisiä vieraita,
niin on tarpeetonta sitä minulle muistuttaa: sillä Te olette tänään jo
näyttäneet täältä erään toisen, jolle tuttavuutensa tässä talossa antaa
suuremman oikeuden täällä olla, kuin mitä minulla on.

ÖVERSTI. Herra, sellaista rohkeutta en ole vielä tavannut

BOLZ (kumartaen). Minä olen sanomalehtimies ja käytän vaan sitä, mitä
Te vastikään nimititte ammattikuntani etuoikeudeksi. (Kovaääninen
marssi kuuluu torvilla soitettuna. Karl saapuu nopeasti sisään).

ÖVERSTI (häntä vastaan). Sulje puutarhan portti, kukaan ei saa tulla
sisään. (Musiikki vaikenee).

BOLZ (akkunassa). Te suljette ystävänne ulos, tällä kertaa olen minä
viaton.

KARL. Voi herra översti, se on liian myöhäistä. Takana puutarhassa ovat
laulajat, ja etupuolella tulee suunnaton kulkue talon eteen, siellä on
herra von Senden ja koko hynttyyt. (Poistuu perälle).

ÖVERSTI. Herra, toivon keskustelun meidän välillä olevan lopussa.

BOLZ (vastaten akkunasta). Teidän asemassanne, herra översti, pidän
toivomuksenne aivan luonnollisena. (Taas katsellen ulos). Loistava
kulkue, he kaikki kantavat paperilyhtyjä. Lyhdyissä on kirjoitusta!
Paitsi tavallisia ressourci-puheenparsia näen muutakin. — Kun ei se
Bellmaus koskaan huomaa, missä hän voisi olla sanomalehdelle hyödyksi.
(Nopeasti vetäen esiin taskukirjan). Kirjoitukset ovat heti pantavat
muistoon lehteä varten. (Puhuen taaksensa.) Suokaa anteeksi. — Oh, tämä
on sangen merkillistä: "Alas vihollisemme!" — ja tuolla musta lyhty
valkoisin kirjaimin: "Alas Union!" Perkule! (Huutaen akkunasta): Hyvää
iltaa, hyvät herrat!

ÖVERSTI (astuen hänen luokseen). Herra, oletteko hullu!

BOLZ (nopeasti kääntyen). Teette sangen ystävällisesti, herra översti,
näyttäytyessänne ikkunassa minun vieressäni. (Översti astuu takaisin).

SENDEN (alhaalta). Mikä ääni se on?

BOLZ. Hyvää iltaa, herra von Senden! — Herralle, joka kantaa tummaa
valkeakirjoituksista lyhtyä, olisimme hyvin kiitolliset, jos hän
tahtoisi tehdä hyvin ja ojentaa lyhdyn tänne ylös överstille.
Puhaltakaa valkea sammuksiin, mies, ja ojentakaa minulle lyhty. —
Niin, minä kiitän teitä nerokkaasta lauseesta. — (Ottaen sisään
varrella varustetun lyhdyn). Tässä, herra översti, on todistus siitä
veljellisestä mielialasta, joka Teidän ystävillänne on meitä kohtaan.
(Repii lyhdyn varresta). Lyhty Teille, varsi lyhdynkantajalle. (Heittää
varren ulos ikkunasta). Minulla on kunnia jättää Teidät hyvästi.
(Kääntyy menemään, kohtaa Adelheidin. Mieskööri jälleen lähellä "Hän
elää, ritar' uljahin", fanfaari, moniääninen: Översti Berg, eläköön,
eläköön!)

ADELHEID (vasemmalta puolelta melun aikana astuen sisään). Onko koko
kaupunki kapinassa?

BOLZ. Minä olen pannut toimeen tuumani, hän on puoliksi käännetty.
Hyvää yötä!

ÖVERSTI (lyhdyn lattialle heittäen, riehuen). Helvettiin kaikki
sanomalehtimiehet! (Mieskööri, Senden, Blumenberg ja useita muita
herroja, näkyvät jonossa puutarhaan päin olevasta ovesta; lähetystö
astuu sisään, kööri ja lyhdynkantajat parveutuvat oven eteen).

SENDEN (kovalla äänellä, kunnes esirippu on pudonnut). Herra översti,
kansalaisjoukko saa kunnian tervehtiä korkeasti kunnioitettua
jäsentänsä.

Verho putoaa viimeisten sanain aikana.




NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Puutarhasali överstin luona. Översti tulee sisään puutarhasta Karl
takanaan.


ÖVERSTI (ovella, tylysti). Kuka on käskenyt Vilhelmiä viemään hevosta
ympäri makuuhuoneen ohitse? Se lurjus! Kenkäraudat kolisevat niin, että
siihen meluun saattaisi kuollutkin herätä.

KARL. Eikö herra översti lähde tänään ratsastamaan?

ÖVERSTI. En! talliin hevonen!

KARL. Ymmärrän, herra översti. (Poistuu.).

ÖVERSTI (soittaa, Karl taas ovelle). Onko neiti puhuteltavissa?

KARL. Hän on huoneessaan, herra oikeusneuvos on jo tunnin ajan ollut
hänen luonansa.

ÖVERSTI. Kuinka? näinkö varhain aamulla?

KARL. Täällä on neiti itse (pois, kunnes Adelheid on tullut sisään
ovesta oikealla Korbin kera.)

ADELHEID (Korbille). Jääkää vaan puutarhanoven läheisyyteen, ja kun
tuo nuori herra tulee, niin tuokaa hänet luoksemme (Korb pois). Hyvää
huomenta, herra översti! (Astuu hänen luokseen ja iloisesti katsoen
häneen). Minkälainen ilma on tänään?

ÖVERSTI. Pilvikäs, tyttöni, pilvikäs ja myrskyinen! Harmi ja murhe
aivojani ahdistavat, että pääni on haleta. Mitenkä on Idan laita?

ADELHEID. Paremmin. Hän on nukkunut aamuyöstä. Nyt on hän kyllä
suruissaan, mutta rauhallinen.

ÖVERSTI. Juuri se on minusta tuskallista. Kun hän edes huutaisi ja
vähän repisi tukkaansa. Se olisi kamalaa, mutta luonnollista. Mutta
tämä hymyileminen ja poispäin kääntyminen ja tämä salaisten kyyneleiden
kuivaaminen, se vie minulta mielen. Se on minun lapsestani luonnotonta.

ADELHEID. Ehkä tuntee hän isänsä hyvän sydämmen paremmin, kuin hän
itse, ehkä hän toivoo vielä!

ÖVERSTI. Mitä? Sovintoako hänen kanssaan? Sen perästä, mitä on
tapahtunut, on sovinto Oldendorfin ja minun välillä mahdoton.

ADELHEID. Minä soitan. (Korb pois). — Auttakaa minua vähäpätöisessä
asiassa, minun pitää puhutella erästä nuorta miestä, joka näyttää
olevan avun tarpeessa, ja tahtoisin mielelläni, että Te jäisitte
läheisyyteen — saanko antaa tuon oven jäädä auki? (Viittaa oveen
vasemmalla).

ÖVERSTI. Se on kai suoraa kieltä puhuen, että minun pitää mennä sinne
sisälle?

ADELHEID. Minä pyydän, ainoastaan viideksi minuutiksi.

ÖVERSTI. Olkoon menneeksi, jos minun vain ei tarvitse kuunnella.

ADELHEID. Sitä minä en vaadi, mutta kuunteleva olette kyllä, jos
keskustelu kiinnittää huomiotanne puoleensa.

ÖVERSTI (nauraen). Sitten menen. (Pois vasempaan, Adelheid soittaa.
Schmock saapuu, Korb näyttäytyy ja heti taas poistuu.)

SCHMOCK (kumartaen). Toivotan hyvää huomenta. — Oletteko Te se neiti,
jonka kirjuri kävi minun luonani?

ADELHEID. Olen. Te olette lausunut toivovanne saada puhutella minua
itseäni.

SCHMOCK. Miksi pitäisi kirjurin tietää, jos minulla Teille on jotain
sanottavaa? — Tässä on Sendenin kirjoittama paperiliuska, jonka olen
löytänyt Coriolanin paperikorista. Katsokaa, tekisikö översti sillä
mitään. Mihin voisin minä sen johdosta ryhtyä? Minä en voi tehdä sillä
mitään.

ADELHEID (silmäillen paperia, lukien itsekseen). Tässä lähetän
Teille nuo epäonnistuneet stilistiset työt j.n.e. — Varomatonta ja
hyvin tavallista! (Panee paperin pöydälle. Kovaa.) Joka tapauksessa
nämä merkityksettömät liput ovat minun paperikorissani paremmassa
säilössä, kuin jossain muualla. Ja mikä aiheuttaa Teitä, hyvä herra,
lahjoittamaan minulle luottamustanne?

SCHMOCK. Bellmaus on minulle sanonut, että Te olette kelvollinen
henkilö, joka sopivalla tavalla ilmoittaisi överstille, että hänen
tulisi varoa Sendeniä ja minun toimittajaani. Ja översti on sävyisä
mies, hän antoi minulle hiljan lasin hienoa viiniä ja leivoksia lohen
kanssa suurukseksi.

ÖVERSTI (ovella näkyvissä, sääliväisesti käsiään ristien). Oi hyvä
Jumala!

SCHMOCK. Miksi sallisin näiden ihmisten pettää häntä?

ADELHEID. Jos suurus ei ollut teille vastenmielinen, niin me tahdomme
pitää huolta toisesta.

SCHMOCK. Oi, minä pyydän, älkää nähkö vaivaa minun tähteni.

ADELHEID. Voimmeko teitä muulla tavalla vähän auttaa?

SCHMOCK. Millä te minua auttaisitte? (Tarkastaen kenkiään ja
vaatteitaan). Minulla on nyt kaikki kunnossa. Onnettomuuteni on vain
se, että olen huonossa toimessa. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois
kirjallisista töistä.

ADELHEID (säälivästi). Taitaa olla oikein vaikeata tulla toimeen
kirjallisella alalla?

SCHMOCK. Miten milloinkin. — Minun toimittajani on oikullinen mies.
Hän pyyhkii pois liian paljon ja maksaa liian vähän. Pitäkää ennen
kaikkea huolta kirjoitustavastanne, sanoo hän, hyvä kirjoitustapa
on pääasia. Kirjoittakaa asiallisesti, Schmock, sanoo hän,
kirjoittakaa syvällisesti, nykyään vaaditaan sanomalehdellä, että
se on syvämietteinen. Hyvä, minä kirjoitan syvämietteisesti, minä
pidän huolta loogillisesta ulkomuodosta. Mutta kun vien hänelle
työni, heittää hän sen luotaan ja ärjäsee: Mitä tämä on? Tämä on
liian raskastajuista, tämä on turhantarkkaa, sanoo hän. Teidän pitää
kirjoittaa nerokkaasti, kaunopuheinen tulee Teidän olla, Schmock,
nyt on muodissa, että kaiken pitää olla mieluista lukijoille. — Mitä
teen minä? Minä kirjoitan taas nerokkaasti, panen paljon korulauseita
kirjoitukseen; ja kun vien sen hänelle, ottaa hän värikynän ja pyyhkii
pois kaiken tavallisen ja antaa ainoastaan korulauseiden jäädä.

ÖVERSTI. Onko sellainen mahdollista?

SCHMOCK. Kuinka voin tulla toimeen sellaisella menettelyllä? Mitenkä
voin hänelle kirjoittaa komeita korulauseita viidellä pfennigillä
riviltä? Sellaisessa minä en voi tulla aikoihin. Ja senvuoksi haluan
päästä koko toimesta. Kun voisin ansaita ainoastaan kaksikymmentäviisi
tai kolmekymmentä dollaria, en eläissäni enää tahtoisi kirjoittaa
sanomalehteen, minä alottaisin silloin oman toimen, joka minut voisi
elättää.

ADELHEID. Odottakaa muutamia silmänräpäyksiä! (Etsii rahakukkarostaan).

ÖVERSTI (nopeasti rientäen esiin). Jättäkää se minulle, hyvä
Adelheid. Nuori mies tahtoo luopua sanomalehtimiehen toimesta, se
on minun mieleistäni! Tässä, tässä on rahaa, kuten toivotte, jos
Te minulle lupaatte, ettette tästä päivästä alkaen tartu kynään
sanomalehtikirjoitusta varten. Tässä ottakaa!

SCHMOCK. Käypä kahdenkymmenen viiden taalerin pankinsetelikö? Kunniani
kautta, minä menen vielä tänään serkkuni luo, joka on hyvinvoiva
kauppias. Tahtooko herra översti velkakirjan, vai pitääkö minun
kirjoittaa vekseli, joka lankeaa pitkän ajan kuluttua?

ÖVERSTI. Päästäkää minut kuulemasta vekselistä puhuttavan!

SCHMOCK. Sitte minä kirjoitan oikean velkakirjan. Minusta on parempi,
että se on vain velkakirja.

ÖVERSTI (kärsimättömästi). En tahdo velkakirjaannekaan — herra, menkää
Jumalan nimeen.

SCHMOCK. Ja miten on koron laita? Jos saan pitää sen viittä prosenttia
vastaan niin olisi minulle mieluista.

ADELHEID. Herra översti lahjoittaa teille rahat.

SCHMOCK. Lahjoittaako hän minulle rahat? Se on ihmeellistä! — Kuulkaa
herra översti, jos minä en mitään tee rahalla, niin se jää lahjaksi;
jos sillä hyödytän itseäni, niin tuon sen Teille takaisin. Minä toivon,
että sillä itseäni hyödytän.

ÖVERSTI. Pitäkää se aivan mielenne mukaan.

SCHMOCK. Se on sangen hyvä niin, herra översti. Minä kiitän Teitä ja
tulkoon se Teille palkituksi. Sanon teille jäähyväiset, hyvä herrasväki.

ADELHEID. Älkäämme unhoittako suurusta. (Soittaa, Korb tulee). Hyvä
Korb! (Puhuu hiljaa hänen kanssaan).

SCHMOCK. Kiitän, antakaa sen sentään olla! (Schmock ja Korb poistuvat).

ÖVERSTI. Ja nyt, hyvä neiti, selittäkää minulle koko tämä keskustelu,
se koskee minua kylläkin läheltä.

ADELHEID. Senden on lausunut sopimattomia ajatuksia asemastaan Teidän
luonanne ja Teidän talossanne. Tämä nuori mies on vähän siitä kuullut
ja saanut haltuunsa Sendenin paperin, jossa on muutamia sopimattomia
lauseita. Minä katsoin hyväksi hankkia paperin pois hänen käsistään.

ÖVERSTI. Minä pyydän teiltä niitä kirjeitä, Adelheid.

ADELHEID (rukoilevasti). Mitä varten, herra översti?

ÖVERSTI. Minä en suutu, tyttöseni.

ADELHEID. Ei kannatakaan. Ja kuitenkin pyydän, ettette tahdo niitä. —
Te tiedätte nyt kylliksi, sillä Te tiedätte, ettei hän seurueineen ole
niin suuren luottamuksen arvoinen, kuin Te viime aikoina olette hänelle
osoittanut.

ÖVERSTI (tuskissaan). Hui, hui! — Minulla on vanhoilla päivilläni
onnettomuutta tuttavistani.

ADELHEID. Jos Te Oldendorfin asetatte näiden joukkoon täällä (hän
viittaa kirjeisiin), niin teette väärin.

ÖVERSTI. Sitä en tee, tyttöseni. Sendeniin en ole ollut kovin
kiintynyt, ja senvuoksi ei minuun paljoa koske, jos hän minut jättää.

ADELHEID (lempeästi). Ja koska olette kiintynyt muihin, senvuoksi
olitte Te eilen niin —

ÖVERSTI. Sanokaa vaan, tapojen saarnaaja — niin kova ja raju.

ADELHEID. Vielä enemmän, Teidän menettelynne oli väärä.

ÖVERSTI. Minä olen tänä yönä sanonut itselleni samaa astuttuani Idan
huoneeseen ja kuullessani raukan itkevän. Minä olin loukattu, vihainen
mies ja olin väärässä menettelyni puolesta, mutta itse asiassa minulla
oli oikein. Olkoon hän edustaja, hän ehkä on siihen sopivampi, kuin
minä: että hän on sanomalehtimies, se on meidän eromme syy.

ADELHEID. Mutta hän tekee vain, mitä Tekin teitte.

ÖVERSTI. Älkää muistuttako minulle sitä hupsuutta! Jos hän vävynäni
arvostelisikin maailman menoa toisin kuin minä, voisin kyllä häntä
kärsiä. Mutta kun hän joka päivä julkisesti huutaa maailmalle tunteita
ja mielipiteitä, jotka ovat minulle vastaisia, ja minun täytyisi sitä
lukea, ja saisin kaikilta kuulla, kuinka vävyni sen tähden on joutunut
ystävieni ja vanhojen toverieni pilkattavaksi ja moitittavaksi, ja
minun täytyisi se kaikki sulattaa, katsokaas, sitä minä en voi!

ADELHEID. Ja entä Ida? Sentähden että Te ette voi sitä kärsiä, Ida
tulee onnettomaksi.

ÖVERSTI. Lapsi raukkani! Hän on nyt ollut onneton koko ajan läpeensä.
Meidän miesten kesken vallinnut riitaisuus on ollut kelvotonta. On
parempi että se kerrassaan loppuu, vaikka suurella surullakin.

ADELHEID (vakavasti). Vielä minä en näe sen loppuneen. Näen sen sitte
vasta, kun Ida taas nauraa yhtä iloisesti kuin ennenkin.

ÖVERSTI (kiihtyneenä kävellen ympäri, tiuskaten). Sitten annan lapseni
hänelle ja asetun yksikseni johonkin nurkkaan! — Minä ajattelin
vanhuudestani toisin, mutta varjele Jumala, ettei rakastettu tyttöni
minun tähteni tule onnettomaksi! Hän on taattu ja peräti luotettava,
hän pitää häntä hyvänä. — Minä vetäydyn jälleen pieneen kaupunkiin,
josta tänne tulin.

ADELHEID (tarttuu hänen käteensä). Arvoisa ystäväni, ei, sitä Teidän
ei pidä tehdä. Ei Oldendorf eikä Ida tahdo olla kiitollisuuden velassa
sellaisesta uhrauksesta. — Jos nyt Senden ja hänen ystävänsä vievät
sanomalehden professorin käsistä, mitenkä sitten?

ÖVERSTI (iloisesti). Sitten hän ei olisi sanomalehtimies enää! —
(Rauhattomasti). Minä en halua kuulla sanaakaan siitä aikeesta,
sellainen viekas myyräntyö ei miellytä minua.

ADELHEID. Ei minuakaan. — (Sydämmellisesti), Te olette minulle usein
osoittanut luottamusta, josta olen ollut onnellinen ja ylpeä. Te olette
myös sallineet minun tänään puhua vapaammin, kuin tytöt muutoin juuri
saavat. Ettekö vielä antaisi minulle erästä suurta suosionosoitusta?

ÖVERSTI (puristaen hänen kättänsä). Adelheid, me tiedämme,
minkälaisissa väleissä olemme. Puhukaa.

ADELHEID. Olkaa tänään hetkinen minun uskollisena ritarinani. Luvatkaa
tulla mukaan, mihin teidät vienonkin.

ÖVERSTI. Mitä aikeita Teillä on, lapseni.

ADELHEID. Ei mitään sopimatonta, mikä Teille tai minulle olisi
arvotonta. Se ei kauvan ole oleva Teille salaisuutena.

ÖVERSTI. Jos niin täytyy olla, niin minä lupaan. Mutta enkö noin
likimain voi saada tietää, mitä minun pitää tehdä?

ADELHEID. Teidän on seurattava minua eräälle vierailulle ja samalla
muistettava, mitä nyt niin järkevästi olemme keskenämme haastelleet.

ÖVERSTI. Vierailulleko? (Korb saapuu.)

ADELHEID. Eräälle vierailulle, jonka minä teen oman haluni mukaan.

KORB (Adelheidille). Herra von Senden toivoo saada tulla tervehdykselle
luoksenne.

ÖVERSTI. Minä en tahdo nyt nähdä häntä.

ADELHEID. Rauhaa, herra översti, meillä ei ole aikaa vihastua vielä
hänenkin kanssaan. Minun täytyy ottaa hänet vastaan muutamiksi
minuuteiksi.

ÖVERSTI. Sitten menen minä pois.

ADELHEID (rukoillen). Tuletteko pian minun seurassani? Vaunut odottavat.

ÖVERSTI. Minä tottelen komentoa. (Poistuu vasemmalle).

ADELHEID. Minä tein pikaisen päätöksen, rohkenin jotakin, mikä tytölle
taitaa olla liiaksi uskallettua, sillä nyt, kun ratkaiseva hetki
lähenee, tunnen rohkeuden minut jättävän. — Minun täytyy se tehdä hänen
tähtensä ja meidän kaikkein tähden. — (Korbille). Pyytäkää neiti Idaa
olemaan jo valmiina. Kuski kääntyy heti takaisin ja noutaa hänet. —
Rakas Korb, ajatelkaa minua. Minä otan tärkeän askeleen, vanha ystävä.
— (Adelheid poistuu).

KORB (yksin). Tuhat tulimmaista, miten hänen silmänsä loistivat! Mitä
hän aikoo? Eihän hän toki aijo viedä pois vanhaa överstiä? Mitä hyvänsä
hän aikookin, sen hän ajaa perille. On vain yksi, joka oikein sopisi
hänelle. Voi herra Konrad, jos minä rohkenisin puhua! (Poistuu).


TOINEN KUVAELMA.

Unionin toimitushuone. Bolz vasemmalta, heti jälessä Bellmaus.


BOLZ (keskiovelle). Tänne pöytines!

MÜLLER (tuo pienen viinipulloilla, laseilla ja lautasilla
katetun pöydän eteen vasemmalle, siirtää viisi tuolia, puhuen):
Herra Piepenbrink käskee tervehtiä ja sanoa, että viini on sitä
keltasinetillistä, ja ettei herra tohtori tervehdysmaljoja juodessaan
unohtaisi herra Piepenbrinkiäkään. Hän oli sangen hauska, tuo paksu
herra. Ja madame Piepenbrink muistutti häntä tilaamaan Unionin; hän
jätti minun toimekseni sen tilaamisen.

BOLZ (joka sillävälin on selaillut papereita oikealla työpöydällä,
nousten ylös). Tänne sitä! (Müller kaataa lasiin). Arvoisan
viinimyymälän isännän terveydeksi! (Juo). Minä olen vallattomasti
menetellyt hänen kanssaan, mutta hänellä näyttää olevan uskollinen
sydän. Sanokaa hänelle, ettei hänen maljaansa ole unhotettu. Tässä
pullo Teille! — Ja nyt matkoihinne! (Müller pois, Bolz avaten oven
vasemmalla): Tulkaa herrat, nyt pidän minä sanani. (Kämpe, Bellmaus,
Körner saapuvat). Tässä on se luvattu aamiainen. — Ja nyt, te rakkaat
päiväperhoset, nopeasti! värjätkää poskenne punaisiksi ja tehkää
mielenne niin iloiseksi, pilapuheita pulppuavaksi kuin on mahdollista.
(Kaataa lasiin). Suuri voitto on saavutettu, Union on viettänyt
jaloimman triumfin; vielä myöhempinä vuosisatoina lapsenlapset
hämmästyneinä sanovat: ne olivat kunniakkaita päiviä ja niin edespäin,
jatkoa on tämänpäiväisessä sanomalehdessä. — Ennenkuin istumme,
ensimäinen malja —

KÄMPE. Valitulle edusmiehelle —

BOLZ. Ei, ensimäinen malja on tuleva yhteiselle äidille, valtavalle
voimalle, joka edusmiehen esittää: sanomalehtemme, se kukoistakoon!

KAIKKI. Eläköön! (Kilistävät).

BOLZ. Eläköön! ja toinen malja — seis, edusmies puuttuu vielä.

KÄMPE. Tuolla tulee hän. (Oldendorf saapuu).

BOLZ. Arvoisan kaupunkimme edusmies, päätoimittaja ja professori,
sanomalehtimies ja kunnon mies, joka paraillaan on suuruksissaan, kun
hänen tietämättään asiaankuulumatonta on pantu lehteen, hän eläköön,
eläköön!

KAIKKI. Eläköön!

OLDENDORF (ystävällisesti). Minä kiitän herroja.

BOLZ (vetäen Oldendorfin eteen, kahden kesken). Ja sinä et ole enää
pahoillasi.

OLDENDORF. Sinun tarkoituksesi oli hyvä, mutta se oli kovin varomatonta.

BOLZ. Älä enää ajattele sitä! — (Kovaa). Kas tässä, ota lasi, istu
joukkoomme. Älä ole ylpeä, nuori valtiomies, tänään olet sinä meidän.
Niin, tässä istuu toimitus. Missä on arvoisa herra Henning, missä on
sanomalehden omistaja, painaja ja kirjankustantaja Gabriel Henning?

BELLMAUS. Me olemme häntä kaikkialta etsineet, häntä ei voi löytää
mistään.

KÄMPE. Minä kohtasin hänet äskettäin rappusilla, hän hiipi niin arasti
ohitseni, kuin joku, joka on tehnyt tyhmän työn.

BOLZ. Arvattavasti on hänen laitansa kuin Oldendorfinkin, hän on taas
tyytymätön lehden toimitustapaan.

MÜLLER (kurkistaen sisään). Täällä on sanomalehdet ja posti!

BOLZ. Tuonne! (Müller astuu sisään, vie paperit työpöydälle).

MÜLLER. Tässä on Coriolan. Siinä on jotain meidän sanomalehdestämme,
Coriolanin juoksupoika irvisteli niin pilkallisesti ja käski minun
silmäillä kirjoitusta.

BOLZ. Antakaa tänne! Hiljaa, roomalainen, Coriolan puhuu. — Kaikki
paholaiset, mitä on tämä? (Lukee). "Luotettavimmalta taholta olemme
vast'ikään kuulleet, että maakunnan sanomalehdistön keskuudessa on
tulossa suuri muutos. — Vastustajamme, Union, on lakkaava suuntaamasta
määrättömiä hyökkäyksiään kaikkea korkeaa ja pyhää vastaan." — Tämän
korkean ja pyhän nimi on Blumenberg. — "Lehden omistusoikeus on joutuva
toisiin käsiin, ja on varmoja takeita siitä, että tässä paljon luetussa
lehdessä tästä lähtien saamme tervehtiä liittolaistamme." Miltä
maistuu, hyvät herrat?

MÜLLER ja KÄMPE (yhtaikaa). Tuli ja leimaus! Se on mielettömyyttä!

BELLMAUS. Se on taas joku Blumenbergin vaarallisia keksinnöitä.

BOLZ. Mitä on sen takana! Noutakaa Gabriel Henning esiin! (Müller
pois). Omistaja on pelannut petturia, me olemme myrkytetyt, (hypäten
ylös) ja nämä ovat Borgian vieraspidot. [Borgia oli rikoksistaan ja
myrkytysmurhistaan kuulu ylimyssuku keskiajalla Roomassa.] Ensi tilassa
astuvat armelijaat veljet sisään ja laulavat kuolinlaulumme. — Tehkää
minulle mieliksi ja syökää edes osterit pois, ennenkuin on myöhäistä.

OLDENDORF (joka on temmannut lehden). Nähtävästi tämä tieto ei ole
muuta kuin epävarmaa huhua. Henning on meille sanova, ettei siinä ole
lainkaan perää. Älä näe mitään kummituksia ja istu alas.

BOLZ (istuutuen). Minä istun, mutta en siksi, että uskoisin sanasi,
vaan koska en tahdo jättää aamiaista pöydälle. Hankkikaa Henning tänne,
hänen on tehtävä tiliä.

OLDENDORF. Kuulethan ettei hän ole kotona.

BOLZ (syöden innokkaasti). Oi sinä olet herännyt kamalasti, pikku
Orsina! [Orsina (Orsini), henkilö V. Hugon näytelmässä "L. Borgia,"
sekä Donizettin samanimisessä oopperassa.] Bellmaus, kaada minulle. —
Mutta jos tämä juttu ei ole totta, jos Coriolan on valehdellut, niin
olen minä oleva hänen murhaajansa, tässä lasissa punertavan purppuran
kautta olkoon se vannottu! Loukatun sanomalehtimiehen julmin kosto
on sitä kohtaava, hän on neulanpistoksista kuiviin vertyvä, joka
koirankin kadulla pitää häneen halveksien katsoman ja sanoman: Hyi,
Coriolan, siitä minä en pure palaakaan, en vaikka hän olisi makkaraa.
— (Koputetaan, Bolz panee veitsen pöydälle). Memento mori! ne ovat
meidän haudankaivajoitamme. — Vielä viimeinen osteri. Ja sitten voi
hyvin, ihana maailma! (Oikeusneuvos Schwartz, Senden saapuvat ovesta
vasemmalla; ovi jää auki).

SCHWARTZ. Nöyrä palvelijanne, hyvät herrat.

SENDEN. Anteeksi, jos häiritsemme.

BOLZ (pöydän ääressä istuen). Ei vähääkään. Tämä on meidän tavallinen
aamiaisemme, joka on välikirjalla vuodeksi vahvistettu, viisikymmentä
osteria ja kaksi pulloa päivässä joka miehelle. Ken lehden ostaa, hänen
täytyy hankkia ne.

SCHWARTZ. Mikä tuo meidät tänne, herra professori, on eräs ilmoitus,
jonka herra Henningin ensiksi olisi pitänyt Teille tehdä. Hän on
pitänyt parempana, että minä siitä huolehtisin.

OLDENDORF. Minä odotan ilmoitustanne.

SCHWARTZ. Herra Henning on eilispäivänä myynnin kautta luovuttanut
minulle kaikki oikeudet, mitä hänellä on sanomalehti "Unionin"
omistajana.

OLDENDORF. Teillekö, herra oikeusneuvos?

SCHWARTZ. Minä myönnän tehneeni oston vain erään kolmannen
valtuuttamana. Tässä on kauppasopimus, se on selvä. (Ojentaa paperin).

OLDENDORF (silmäillen läpi, Bolzille). Virallinen välikirja kaikin
puolin, — myyty kolmestakymmenestä tuhannesta taalerista. —
(Levottomuutta toimitusmiesten kesken.) Sallikaa minun ryhtyä asian
ytimeen. Onko omistajan vaihetuksen mukana tapahtuva myös muutos lehden
toimitustavassa, mikäli se koskee politiikkaa?

SENDEN (astuen esiin). Totta kaiketi, herra professori, se oli kaupan
tarkoitus.

OLDENDORF. Näenkö ehkä Teissä uuden omistajan?

SENDEN. Ei, vaan minulla on kunnia olla hänen ystävänsä. Niin hyvin
teillä itsellä, kuin näillä herroillakin on oikeus vaatia, että Teidän
välikirjanne ehdot täytetään. Teidän välikirjanne kuuluu olevan puolen
vuoden ylössanomisella. On selvää, että Te saatte nauttia palkkanne sen
ajan loppuun.

BOLZ (nousten seisomaan). Olette kovin hyväntahtoinen, herra von
Senden. Välikirjamme antavat meille oikeuden toimittaa lehteä aivan
oman arviomme mukaan ja samoin itsenäisesti määrätä ja käsitellä lehden
puoluekantaa. Lähinnä olevan puolen vuoden loppuun me sentähden emme
ainoastaan nauti palkkojamme, vaan myös toimitamme lehteä sen puolueen
parhaaksi, johon Teillä ei ole kunnia kuulua.

SENDEN (kiivaasti). Me olemme keksivä keinoja sen vastustamiseksi.

OLDENDORF. Rauhoittukaa! Sellainen toimeliaisuus meidän tähtemme
tuskin on tarpeen. Kun asiat eivät ole niin, tahdon ilmoittaa,
että tänä päivänä luovun toimituksesta ja vapautan Teidät kaikista
velvollisuuksistanne minua kohtaan.

BOLZ. Minun puolestani olkoon myös niin. Minä sanon samat sanat.

BELLMAUS, KÄMPE, KÖRNER. Me myös!

SENDEN (Schwartzille). Te olette todistajana, että herrat
vapaaehtoisesti luopuvat oikeuksistaan.

BOLZ (apulaisille). Malttakaa, hyvät herrat, älkää olko liian
jalomielisiä. Se on paikallaan, ettette enää ota osaa lehden
toimitukseen, kun ystävänne peräytyvät. Mutta miksi luopuisitte
palkkavaatimuksistanne uutta omistajaa kohtaan?

BELLMAUS. Minä tahdon mieluimmin olla mitään häneltä ottamatta, minä
tahdon menetellä niinkuin sinä.

BOLZ (häntä silitellen). Hyvin ajateltu, poikani. Me tahdomme yhdessä
kulkea maailman läpi. Mitä arvelet sinä posetiivista, Bellmaus? Me
kuljemme sen kanssa markkinoilla ja laulamme sinun laulujasi, minä
väännän ja sinä laulat.

OLDENDORF. Kun kukaan Teistä ei ole lehden tuleva omistaja, niin
on luonnollista, keskustelumme lopuksi kysyä, kenelle meidän on
luovutettava oikeutemme?

SENDEN. Lehden nykyinen omistaja on — (Översti saapuu sivuovesta
vasemmalla.)

OLDENDORF (hämmästyneenä taaksepäin astuen). Herra överstikö?

BOLZ. Ah, nyt tulee asia kovin traagilliseksi.

ÖVERSTI (astuen Oldendorfin luo). Kaikin mokomin, herra professori,
luottakaa siihen, että minä koko tälle hommalle olen vieras ja
ainoastaan ostajan tahdosta olen täällä. Vasta täällä huomasin, mistä
on kysymys. Minä toivon Teidän uskovan minua.

BOLZ. Minun mielestäni tämä leikki on sopimatonta ja vaadin saada
tietää, kuka on tuo uusi omistaja, joka niin salaperäisesti kätkeytyy
useampien henkilöiden taakse.

ADELHEID (sivuovesta vasemmalta astuen sisään). Hän on edessänne.

BOLZ. Minä toivon meneväni tainnuksiin.

BELLMAUS. Se on jumalallinen sukkeluus!

ADELHEID (kumartaen). Minä tervehdän teitä, hyvät herrat!
(Apulaisille.) Olenko oikeassa otaksuessani, että nämä herrat tähän
asti ovat kuuluneet toimitukseen?

BELLMAUS (innokkaasti). Aivan niin, armollinen neiti! Herra
Kämpe johtavia kirjoituksia varten, herra Körner ranskalaista ja
englantilaista kirjevaihtoa varten, ja minä teaatteria, musiikkia,
kuvaavia taiteita ja kaikellaista.

ADELHEID. Minua on ilahuttava suuresti, jos mielipiteenne sallivat
teidän nyt vastakin käyttää kykynne minun sanomalehteni hyväksi.
(Kaikki kolme apulaista kumartavat.)

BELLMAUS (laskien käden sydämmelleen). Armollinen neiti, Teidän
toimituksessanne aina maailman loppuun!

ADELHEID (nauraen ja kohteliaasti). Ah, ei, ainoastaan tuohon
huoneeseen (viittaa oveen oikealla). Minä tarvitsen puoli tuntia,
päästäkseni toiseen tehtävääni.

BELLMAUS (mennen pois). Tämä on oiva juttu! (Bellmaus, Kämpe, Körner
poistuvat.)

ADELHEID. Herra professori, Te olette luopuneet sanomalehden
toimituksesta auliudella, joka minua ilahuttaa. (Merkitsevästi). Minä
aijon toimittaa Unionia minun tavallani. (Tarttuu hänen käteensä ja
vie hänet överstin luo). Herra översti, hän ei ole enää toimittaja; me
olemme häntä pettäneet, Te olette saaneet häneltä hyvitystä.

ÖVERSTI (levittäen kätensä). Tulkaa, Oldendorf! — Mitä on tapahtunut,
se on tuottanut minulle surua riitaantumisestamme asti.

OLDENDORF. Kunnianarvoisa ystäväni!

ADELHEID (viitaten ovelle vasemmalla). Tuolla ulkopuolella on vielä
joku, joka haluaa ottaa osaa sovintoon. Kenties herra Gabriel Henning.

IDA (sivuovella). Edvard! (Oldendorf rientää ovelle, Ida häntä vastaan,
Oldendorf syleilee häntä. Molemmat poistuvat vasempaan.)

ADELHEID (kohteliaasti). Ennenkuin pyydän Teitä, herra von Senden,
harrastamaan sanomalehden toimitusta, kehoittaisin Teitä lukemaan läpi
nämä kirjeet, jotka olen aivan äskettäin saanut avustuksena lehdelleni.

SENDEN (heittää niihin silmäyksen). Hyvä neiti, minä en tiedä kenen
varomattomuus —

ADELHEID. Älkää pelätkö minun puoleltani, minä olen sanomalehden
omistajatar ja (merkitsevästi) olen säilyttävä toimitussalaisuudet.

SENDEN (kumartaa).

ADELHEID. Saanko pyytää Teiltä asiakirjaa, herra oikeusneuvos? Ja
tahtoisivatko herrat tehdä niin hyvin ja rauhoittaa myyjää, mitä tulee
asian päätökseen? (Kumarruksia. Senden ja Schwartz poistuvat.)

ADELHEID (lyhyen vaitiolon perästä). No, herra Bolz, mihin on minun
ryhdyttävä Teidän kanssanne?

BOLZ. Minä olen valmis kaikkeen; minä en hämmästy enää mitään. —
Jos ensi tilassa joku käyttää sadan miljoonan pääoman maalatakseen
kaikki neekerit valkoisimmalla öljyvärillä, tahi tehdäkseen Afrikan
nelikulmaiseksi, minua ei yhtään kummastuttaisi, jos aamulla heräisin
huuhkajana, kaksi höyhentöyhtöä korvien asemasta ja hiiri nokalla, minä
tahtoisin olla tyytyväinen ja ajattelisin, että olisi huonomminkin
voinut käydä.

ADELHEID. Mitä se on, Konrad? Oletteko tyytymätön minuun?

BOLZ. Teihinkö? Te olette olleet jalomielinen, kuin tavallista; vain
liiaksi jalomielinen! Ja kaikki olisi oikein kauniisti, kun vain tämä
koko tapaus ei olisi ollut mahdoton. Tämä Senden!

ADELHEID. Hän ei enää tule takaisin. — Konrad, lehdellä on sama kanta
puolueasioissa!

BOLZ. Triumfi! minä kuulen lukemattomien enkelien pasuunoilla
puhaltavan! Minä jään Unioniin!

ADELHEID. Siitä minä en enää voi päättää. Minun täytyy tehdä Teille
vielä yksi tunnustus. Myöskään minä en ole lehden todellinen omistaja.

BOLZ. Ettekö? — No kaikkien jumalien nimessä, minun leikkipuheeni ovat
lopussa, minä tulen vähitellen aivan välinpitämättömäksi siitä, kuka on
omistaja. Jos hän on ihminen, henki tahi ruhtinas Belzebub itse, minä
en häntä pelkää!

ADELHEID. Hän on jonkunlainen henki, hän on pieni paholainen ja
kiireestä kantapäähän hän on suuri lurjus. Sillä Konrad, ystäväni,
nuoruuteni lemmitty, Te itse olette hän! — (Antaa asiakirjan.)

BOLZ (hetkisen jäykkänä, lukee). Luovutettu Konrad Bolzille — oikein!
— Tämä olisi jonkunlainen lahja. — Ei voi tulla vastaanotetuksi, on
vähän liian suuri (viskaa paperin syrjään.) Poistu minusta tiehesi,
aprikoiminen! (Lankee Adelheidin eteen polvilleen.) Tässä polvistun
minä, Adelheid! En tiedä, mitä puhun ihastuksissani, sillä koko huone
tanssii ympärilläni. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin
tekisit sinä minulle suurimman mielihyvän koko maailmassa! Jos et tahdo
minua, niin anna minulle korvapuusti ja aja minut matkoihini.

ADELHEID (kumartuen häneen päin). Minä tahdon! (Suudellen häntä.) Tälle
poskelle.

BOLZ (hypähtäen seisaalleen). Ja tälle suulle. (Suutelee häntä.
Översti, Ida ja Oldendorf saapuvat.)

ÖVERSTI (hämmästyneenä ovella). Mitä tämä on?

BOLZ. Herra översti, se tapahtuu toimituksen vastuulla.

ÖVERSTI. Adelheid, mitä näinkään!

ADELHEID (ojentaa kätensä överstiin päin). Ystäväni:
Sanomalehtimiehen morsian!

Esirippu alas.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79522 ***