*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79312 *** language: Finnish Credit: Tapio TITIANIN ENSIMÄINEN RAKKAUS Kirj. Z. Topelius Suomensi Hilma Suomalainen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906. HENKILÖT. VECELLIO TIZIANO, 20-vuotias. BARTHOLO, hänen kasvatusisänsä, rikas nahkuri. DONNA SYLVIA DA CUNA. HENGETTÄRIÄ. (Näytelmä tapahtuu Veneziassa Bartholon talossa v. 1497.) Esitetty ensi kerran neljännessä taiteilijain iltamassa Helsingissä 19 p:nä toukokuuta 1853. Esiripun kohotessa on näyttämö vain heikosti valaistu. Titianin huone. Takalikko avonainen. Kirkkaasti valaistu maisema näkyy perspektivi-kuvana. Titian on nukahtanut tuolille, keskeneräinen taulu edessään. Kolme hengetärtä liikkuu nukkuvan ympärillä. Hiljaista soittoa kuuluu. Hengettäret katoavat. Soitto vaikenee. Kello lyö kuusi. Takalikko sulkeutuu. Peräseinällä nähdään kolme verhoilla peitettyä kuvaa. Ensimäinen kohtaus. SYLVIA (astuu sisään äänettömin askelin. Katselee nukkuvaa Titiania.) »Hän nukkuu... Mutta tulen tuikkivan Näin kaiken yötä akkunasta tästä... Nyt koitoss' aamun, hetken kallihin Yön levolta kun taiteelleen hän ryösti, On hänet yllättänyt unetar. Ja silmäluomet julkein väsyneet, Se hälle näyttää unten ihanteet Ja mailmat hengetärten... (Heittää kukkia Titianin päälle.) Ottaos Myös tosimaailmasta kukkanen, Sa uneksija nuori, uskoen Sen lahjaks' unelmaisi enkelten.» (Poistuu hitaasti, mutta ennenkuin ehtii näkymättömiin, herää Titian ja näkee vilahduksen hänestä. Näyttämö täysin valaistu.) Toinen kohtaus. TITIAN, yksin. Oi, viivy, viivy!... Miksi pakenet? (miettii hetken) Vain unelmako olit pettäväinen?... Niin, missä löytyis maassa murheitten Inehmon lasta ihanteiden laista Niin hurmaavaa?... Ol' unelmaa se vain! On unelmata silmän armaan tuike, Ja rusohohde meren pinnalla, Ja kevään tuoksu riemastuttava, Ja lintuin laulu kesäisessä yössä: Kauniita haahmoja vain varjoin maassa!... Niin, muiston kyynel, toivon tähtöset, Ja kaipuun hehku, lemmen lausehet, Elämä kaikki... itse minä myös Vain kajastusta taivaan... Unelmaa!... Ei muuta... (Miettien.) Mutta taiteilijana Taivaista ilmi luoda sävelin Tai kuvin, runoin, värin — se on suurta! Mut itse, ollen kauneutta vailla, Näin sitä matkiella tällä lailla, Se ihmislapselle vain tuskaa tuo, Vaan jumalaista kipinää ei suo. (Silmäilee taulua; katse synkistyy.) Sa kuinka rohkenetkaan, taide oi, Min värit tuotteita on tomun maan, Prometheuksen lailla varastaa Jumalten kipinän?... Se tuhoo sun! Pois sivellin!... Pois, solvaisija, pois! Sa taivaan ylevyyttä matkiella Oot tahtonut, iäistä tavoitella, Mut taivaallista kuvata et voi, En maalaa koskaan, koskaan enää, oi! (Repii rikki taulun, heittää pois siveltimen ja paletin. Jää seisomaan, syviin mietteisiin vaipuneena.) Kolmas kohtaus. TITIAN. BARTHOLO (astuu sisään Titiania huomaamatta). BARTHOLO. Kaks kertaa seitsemän, niin... malttakaa... On neljätoista... Pohjanahka vain On hinnass' yhä, mutta vasikan- Ja pukinnahka, sahviaani laskee. Ne hiiteen siis! Nyt tartun härkiin kiinn': On kuranttia tavarata siin' Ja kestävätä, arvokasta. — — Niin, Jos seisois härkä missä minä nyt... (Huomaa Titianin.) No taasko uinut, poika kelvoton, Kuin narri, paistaessa kirkkaan päivän? Voi mua! Isää onnetonta, voi! Voi nahkapeitturia murheellista! Mi nurja kohtalo lie suonutkaan Minulle pojan, jok' ei muusta tiedä Kuin kurjasta vain kankaan töhrinnästä, Ja sitä taiteheks hän nimittää! Taidetta!... Taivas!... Taide taidokkain On härän vuodan peittoominen vain! Ja rasvasaapasvarren valmistaa Ken osaa virheettömän, multa saa Hän kiitoksen. Se taide vaivan maksaa, Se hyödyttää, mut turha työ on tuo, Mi koruvauvat kankaalle vain luo!... No, missä laskut, parkin sekä vuotain? Ne valmistaahan käskin, laiskuri. Nyt missä ovat? TITIAN. Tässä, isäni! BARTHOLO (tarkastellen laskua.) Kaks — kuusitoista — kolmeneljättä — Ja kolme pientä parkkikuormaa vain! Sa hullu oot... Ja aasinnahat oivat Möit kolmeenseitsemättä kaikkiaan! On yhteenlaskus, tuhat tulimmaista, Päin mäntyä, ja samoin jakokin. Sun laisellesko liikkeen jättäisin? — — Oon myöty mies, ja perin köyhtynyt, Krediitti lopussa ja kundit tiessään, Ja virkaveljein nauruks joutunen, Kun aasinnahat oivat, poloinen, Ma kuuteenkymmeneen ja kolmeen möin. TITIAN. Oi isä, kaiken yötä maalailin... Lie virhe pujahtanut laskuihin! BARTHOLO. Pois näkyvistäni! Käy nunnais luokse, Luo Madonnais ja Minervais jo juokse. Nai heidät, poika, ja juo öljyä, Syö karmiinia, elä kuutamosta, Mut isäs' eteen köyhän, kurjan vaan Ja pilkatun äl' astu konsanaan! TITIAN. Veneziaan kun poikananne tänne Mun, orvon, toitte, kasvin-isäni, Ja mestari Bellini käsiin näihin, Niin tulisiin, soi siveltimensä, Ja taulut synkän kummat Giorgionen Mun kiihoittivat, kunnes rohkenin Kilpailla palkinnosta kaupungin, Ma kuuluin mahtimiesten rinnalla, Niin silloin lausuitte te pilkalla: »Tuo taitees kurja leipää ei voi antaa!... Mut laakeria kultaista jos kantaa Tuo taitehesi sinun kerran suo, Palaja silloin tänne isäs luo, Niin sua kiitän» — — — BARTHOLO. Sanoin kyllä sen; Vaan missä on nyt seppel kultainen? Juur' tänään palkinnot ne määrätään. Sa luuletko — — TITIAN. En luule mitäkään... Nyt vasta huomannut oon suruksein, Ett' ihanteista ihaninta, suurta, Mi ikuisuudesta on alkujuurta Ja iät elää, sit' ei käteni Voi kuvata, ja siksi tauluni Oon rikkirepinyt ja toivotonna Pois värit, siveltimet viskannunna Ja elon', onnen', itsen', taitehen'... Nyt olen teidän, teitä tottelen!... BARTHOLO. Ja rupeet nahkuriksi? Totta vie, Tuo ensimäinen viisas sana lie Mun hupsun herra maalarini suusta. Mut kerro, mikä rohto tehokas Sun vapautti viimein juonistas? TITIAN. Templissä tuolla pyhän Stefanon Juur polvillansa luona alttarpöydän Kaks enkeliä marmorista on, Ne hengenluomat Pietro Lombardon. BARTHOLO. Ne tunnen, hinnan myös. Kolmsataa scudia Näät kumpikin. TITIAN. Siell' hartahana kun Ma vaipuneena rukouksiin seisoin Ja silmän' nostin, kahden enkelin Sijasta kolme huomasin — — BARTHOLO. Hei hiisi — — TITIAN. Mut kolmas se ei marmoria ollut, Se oli säde värisevä, vieno, Ihannekuva maisen kauneuden, Jonk' otsalla on leima taivainen... Ma seisoin ääneti, kivettyneenä; Mut kuva rukoili, kumarsi, nous Ja pylvästöön taa kuoron arabeskein Hän vihdoin katos'... Näkö suloisin Tää tehnyt minusta on maalarin; Se siivet silloin taiteelleni soi... Mut sama näky sitten siivet oi Taas poijes otti, multa ryöstäen Mun toivon' kaiken, viimein jättäen Näin murtuneena minut teidän valtaan... BARTHOLO. Nyt pojan päätä taasen huimasee... Vai siivet soi se! Mitä meinailet? Ja mihin siipiä sä tarvitset? Niin — lattioita laasta — — — TITIAN. Häntä ain Ma muistin päivin; öisin unessain Hän väikkyi, laskuistanne katseli, Aalloista kuiski, tähdist' säteili... Ma maalasin — — ja aina piirtehet Kuvani hältä saivat suloiset... Ma luulin ideaalin vanginneeni Värini verkkoihin. — — Mut unestain Kun äsken havahduin, niin edessäni _Hän itse_ seisoi, ihme ihmeitten... Vaan sitten poijes kääntyi paeten. Ja nyt kun katson jälleen madonnaan, Mi häntä kuvaa, — kurja kerrassansa, Ja huono, hengetön ja eloton Mun kuvan' alkukuvaan nähden on. Ma siveltimen suurta voimattuutta Jo kauhistuin ja rohkeuttani, Kun taivaallista tahras käteni... Ma rikoin taulun; — — huomasinhan sen Ei olleen idealin vertaisen. BARTHOLO. Ei ideaalin vertaa! — — Kuullut en Ma ole koskaan moista hupsutusta. Mut olkoon niin! Mua varsin miellyttää, Kun päätön mielitekos tähän jää... Nyt, arvelen, kai taulut heti myymme Seinältä tuolta... Mikä hinnaksi? (Lähenee tauluja perällä.) TITIAN. Seis, isäni! Te itse verhon taa Ne kätkitten, kun silmin katsella Niit' ette sietänyt — — — BARTHOLO. No teinhän tuon, Vaan rahaksi ne kyllä muuttaa suon. (Bartholo vetää pois verhon vasemmalla olevasta taulusta. Kuva Sylviasta rukoilevana nunnana tulee näkyviin.) [Elävä kuva. Kaikissa kolmessa kuvassa seisoo Sylvia puitteiden takana.] Tää nunna tässä! Mikä hinnaks sille? Viistoista scudia kai ainakin. Se jalon espanjattaren on lainen, Mi hotellissa vastapäätä asuu Ja kokoo tauluja, niin kerrotaan. (Vetää verhon takaisin kuvan eteen.) Kas niin, me hälle nunnan tarjoamme. On hinta muka kolmekymmentä, Mut myömme viiteentoista. Kauppoihin Ma olen tottunut — — — TITIAN. On kuitenkin Tuon nunnan katselussa leima taivaan, Mi tuttu on — — — BARTHOLO. No mua kuuletkos! Viistoista scudia, — — ei riitä se, On vähän vielä... TITIAN (aatoksiin vaipuneena). Niinkuin tahdotte. BARTHOLO. Nyt tauluun toiseen: (vetää verhon pois) kukkaismyöjätär. Mut kummallista, kasvot samallaiset Kuin nunnalla ja katse myös. Kas niin, On hattu päässä, kori kädessä — Mut kuva tuossa espanjattaren Taas ilmeinen. TITIAN (tuijottaen tauluun). Hän myöskin huomaa sen. Se totta siis: mun kuvissani noissa On sama sielu, sama ilmekin... Ma idealiniko saavutin? BARTHOLO. Hän on se, donna Sylvia da Cuna. TITIAN. Kuin sävel sointuisa on nimi tuo... Vaan donnaa tunne en, — ma maalasin Stefanon templistä vain enkelin. BARTHOLO. Hän kovin rikas on, niin kerrotaan, Mut omituinen. Vaikka nuori, kaunis, Hän kihlat ruhtinasten hylkäävi Ja taideteoksia yksin lempii... No niin, kun taulu ensin miellyttää, Ei sydän maalarille kylmäks jää... Myös kukkaistytön hälle kaupitsemme, Ja viisikymmentä kai scudiaan Hän kernaastikin antaa kuvastaan Numero kaksi. TITIAN. Niinkuin tahdotte... Mut oisko donna Sylvian tuo kuva? BARTHOLO. Nyt tulee vuoro keskimäisen taulun... (Vetää verhon keskimäisestä taulusta. Sylvia esiintyy Minervana.) On kookas kuva tää ja puittehet Niin kauniit. Sata scudia se maksaa. TITIAN. Vaan isä, ettekö voi huomata... Tää eikö jotain toista muistuta? BARTHOLO. Niin, maltahan! Jo noituutta lie moinen: Tuo lemmon poika kerran kolmannen Taas kuvannut on espanjattaren! Tuo otsa, silmät kaikk' kuin donna itse... No tuhat tulimmaista, minuun vaan Hän tuijottaa, kuin elävänä oisi Tuo noitalintu kaunis, ylpeä. TITIAN. Jo isä huomaa!... Tuntee hänet taas, Yhäti hänet... Kivisydänkin Tuon ilmeen huomaa, häneks tuntevi... (Bartholo vetää verhon takaisin taulun eteen.) Ma sinut saavutin, oi näkö taivaan, Sa ihmekuva templin Stefanon! Kuvani elää, värit henkivi; On sielu niissä... Siivin liitävi Mun taiteheni henkimaailmoihin, Ja jumalaiset ideaalit nuo, Inehmon lapsosille sieltä tuo!... Nyt onnellinen olen, isäni: Ma tunnen olevani maalari... BARTHOLO (hämmästyneenä). Et, tonttu vie!... Vaan itse Belzebub Sua väliin riivaa!... Sinä maalari!... Sun vasta äsken kuulin sanovan, Ett' otat ammatin nyt paremman, Rupeat nahkuriksi — — TITIAN. Erehdyin! — Te itse huomasitte tauluni Hänt', yksin häntä aina kuvailleen, Mun ihannettan'. Ja nyt kuvat nää Ne äänin huutaa: Olet taideniekka, Oot maalari! Oi tänne en ma jää, Vaan luontoon riennän, isä! Maailmalle Ma tahdon huutaa, huutaa kaikkialle Kuin taulut tässä: Olen maalari! (Rientää pois.) Neljäs kohtaus. BARTHOLO, sitten SYLVIA. BARTHOLO (katsoo poisrientävän Titianin jälkeen). Tän ajan ruttotaudeist' ankarin, Tuhoa tuottavaisin, kamalin On kiusaus, mi nimen taide kantaa. Sen vaikka karkoittaneeks juuri saapi, Se seitsenkertaisena palajaapi!... Mut tänään päiv' on pyhän Barnabaan Ja silloin kummitukset, sanotaan, Vapaasti riehuu, tehden temppujansa. No annas nähdä! Varma lienee vaan: Jos kirotut nuo taulut riippuu tässä, Ei pääse poika parka taudistaan Irt' ikänään, ja siks nyt hetkisessä Ma lähetän ne kaupaks donnallen Ja scudia ma luulen satasen Hän antaa uljaasta näin kuvasta. (Vetää pois keskinäisen verhon. Minerva noitanaamari kasvoillaan tulee näkyviin.) Oi, herra Belzebubi, armahda!... (Pudottaa verhon alas.) SYLVIA (joka on tullut sisään monoloogin aikana). Oi, signor! Liian korkea on taide Ja liian puhdas, sit' ei solvata Saa häijyn ahneuden silmällä!... Te taiteen mestartyötä katselkaatte, Rakastain siinä pyhää, taivaallista, Niin taivas siitä loistaa vastahanne! Vaan jos te omanvoiton silmäyksin Ja maisin mielin, haluin riettahin Käsiksi käytte siihen, silloin muuttuu Tuo leima taivaan kauhistukseksi Ja irvikuvaks — peiliks sielustanne. BARTHOLO. Vecellion originaali tää... Mun, jalo donna, suokaa kysyä: Te oletteko oma itsenne? — Vai etteköhän ole kuvanne Seinältä tuolta? — — SYLVIA. Sylvia da Cuna On nimeni. BARTHOLO. Ah, kivi kirposi Mun rinnaltani! Pariss' ihmisten Oon toki, ja voin jälleen hengittää... SYLVIA. Signor, teit' onnittelen! Poikanne On tänään maineen siivin rinnallen Venezian jo nousnut mestarten. BARTHOLO (itsekseen). Kas niin, jo taasen! (ääneen) Sepä hauskaa, niin, Se oikeen hauskaa, ilahuttavaa! (Itsekseen.) Hän maksaa sata scudia — — — (ääneen) Vai niin! Mut haikeasti valitan ma vain, Ett'ei oo pojallani halua Eik' aikaa enää maalailla... Hän nyt Rupeaa nahkuriksi — — SYLVIA. Sanokaa Italialainen ootteko? BARTHOLO. Niin, puoleks'. Friaulin Capo del Cadoressa Ma nahkurina ahkerasti toimin, Veneziaan kun tänne poikani Ma, heikko isä, opinnoille laitoin... Mut ikävä mun hänen luokseen toi Ja tänne muutin... SYLVIA. Puoleksi siis vaan Venezian te lapsi!... Anteeks' suon. — Jos Italiasta oisitte, signor, Niin maanne elpynehen taidehengen, Tuon ihmeellisen, pyhän, korkean, Te osaisitte täysin käsittää... Niin, arvonsa ja kiitoksensa saakoon Myös ahkeruus, mi huoltaa tarpehet, Mut ensi sijan kauneus se saa Italiassa! — Kuulkaa, katsokaa! Niin, eikö keväimessä Italian Jo kuulu aatteen keväthuminaa?... Nyt uuden ihanuuden aamunkoitto, Se raunioilta menneen suuruuden Jo heloittaa. Ja kotkan, ajan uuden, Jo eikö kuulu siipein suhinaa?... Kas taide mestartyönsä täällä luo, Ja runoilija laakereita voittaa, Ja sädekehä täällä koristaa Myös maalaria... Templit kohoaa, Nuo ylvät kohti taivaan korkeutta; Ja soittimilta uudet helkähtää Nyt sävelmät... Ja taltta ennättää Nuoruutta luomaan ikikestävää Ja pysyväistä poveen marmorin... Italian ihanteet — ovatko teidän? — Ei jumalaista kipinää, signor, Vain suotta ihmisrintaan kätketty... Jos sen te käsitätte, huomaatte Myös, ett' on poikannekin maalari. Ja Luojaa kiittää teidän tulisi, Ett' ennen teitä hän sen oivalsi. BARTHOLO. San Marco! Kaunihisti puhutten, Ihana donna! Ajatellut en Tuot' ole, mutta teitä vastustaa Ken voisi? — Pehmittää niin varmaankin Te nahan taitaisitte puhvelin... Ja minä nyt, (itkee) niin koska tahdotten, Oon Italialainen. SYLVIA. Huomaan nyt, Ett' ensimäisnä teille tuoda saankin Ma ilosanoman tän päiväisen: Taivaaseen astuminen Marian, Tuo, minkä kuvannut on Titian, Se tänään palkinnon sai korkehimman, Ja kansa riemuitsee Venezian, Kuin oisi ilmestys se taivahasta... BARTHOLO. Ma mitä kuulen nyt? Ma hämmästyn. Kuin pilvist' öisin pudonnut... SYLVIA. Kas niin, Nyt saapuu poikanne. Vait! Syrjään nyt! Viides kohtaus. BARTHOLO ja SYLVIA (vetäytyvät syrjään). TITIAN (astuu sisään huomaamatta heitä). TITIAN. Te pyhimykset, mua suojelkaa, Ettei mua sokeaksi, ylpeäks Ja hulluksi tää loisto kunnian Nyt tekisi! — — Minusta riemuitsee Venezia! Oi syleilyt ma heitin Tuhanten kätten sekä hyvähuudot Myös äänten tuhanten... Nyt polvillain Sua kiittämään käyn täällä, kuva oi, Juur hänen, joka innon tulta loi Siveltimeeni... Loiston, mainehen Ma tänne lasken jalkais juurehen! (Titian on polvistunut keskinäisen taulun eteen. Sylvia astuu esiin sivulta ja laskee kultaisen seppeleen hänen päähänsä.) SYLVIA. Oi suo mun panna kiharoille noille, Joit' äsken laakereilla peitettiin, Tää kultaseppel kuihtumaton niin Ja loistava kuin nimi Titian!... TITIAN (nousee kiireesti). Tää untako? Vai harhanäkyä? Sa ootko tuossa armas, ihmeellinen Stefanon templist' enkelhaamu oi? Sä, jonka katse joka silmään luontui, Sä, jonka muodon kuvan' kaikki sai! Nyt ällös poistu enää luotani Oi, enkeliksein jääös iäti! SYLVIA. En enkel', unta en, en harhanäky... Ma nainen vain oon: Sylvia da Cuna. TITIAN. Liet enkeli tai ihminen, yks kaikki, Mut sua lemmin, sulle hengitän Ja sua kuvaan — yksin sua vain. Mua ällös jätä! Sua seuraan aina, Jos minne käyt. Sun tähtes ikuistaa Ma soisin nimeni. Ja sulle voittaa Ma armot taivaan, maisen kunnian Vaan tahtoisin ja jalkais juurehen Ne kaikki laskisin ma kuiskaten: Oi Sylvialle kiitos hartahin, Kun Titianista teit maalarin! SYLVIA. Vecellio Titiano! Varo vain, Sa ettes ryöstä Herran kunniaa Ja laske eteen kurjan kuolevaisen! Sa Hälle kiitos suo: Hän armostaan Tääll' ihanuuden salli asiaa Sun palvella. Ma olen heikko nainen... Mun kuihtuu posken', silmät sammuvat, Mut taide elää aina, kauneus On ikuinen! Oi, pyhittäös sille Sä elämäsi. Peittää unhon yön Oi salli nimen Sylvia da Cuna... En tahdo kuihtuneena rinnalla Iäti nuorten kuvies ma seista. Ne minut himmentäis. Sua lemmin niin, Ett'en sois syömmes särkyvän, kun kerran Näkisit ihanteesi — vanhenneena. TITIAN. Nyt mitä mulle jää, kun sinä lähdet, Oi taivainen? SYLVIA. Vecellio Titiano! Se sulle jää, mi taivaallista on. (Barthololle.) No signor Bartholo, nyt myönnätten Kai maalariksi poikanne? BARTHOLO. Mun täytyy: Häll' otsallaan on seppel kultainen. SYLVIA. Sua viittaa maine. Riennä, Titian! Alhambran öitten tytär oon ma, näät, Ja mulle maurit mustat neuvon antoi, Mitenkä loitsia esiin mennehen Ja tulevankin ajan varjot voipi... Nyt teitä, hengettäret taitehen, Te vallat värin, runon, sävelen, Ma käsken: esille jo astukaa Nyt terhenyöstä nähdä ihmissilmän, Ja kuulla Titianin sallikaa Min tulevaisuus kaunis hälle tuottaa. Myös lahjojanne hälle kantakaa, Suuremmat, ihanammat antakaa Kuin saanut konsanaan on ihmislapsi! (Peräseinä avautuu äkkiä. Aurinkoinen maisema tulee näkyviin. Soittoa kuuluu ja kolmen hengettären muodostama ryhmä lähestyy hiljalleen, ojentaen Titianille ruususeppeleitä.) ENSIMÄINEN HENGETÄR. Ma sadan vuoden elon-ilot suon. TOINEN HENGETÄR. Ja neljän keisarin ma ihailukset. KOLMAS HENGETÄR. Ma annan nimen suuren, loistoisan, Mi iät elää, kuolemattoman. SYLVIA (hiljaa itsekseen). Ja minä — mitä annan, Titian? — Oi hautaan asti lempen' palavan! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79312 ***