*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79034 ***
language: Finnish




FORSYTEIN TARU I

Varakas mies; Erään Forsyten intiaanikesä


Kirj.

JOHN GALSWORTHY



Englannista suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.






SISÄLLYS

ENSIMMÄINEN KIRJA: VARAKAS MIES

ENSIMMÄINEN OSA.

 1. Vanhan Jolyonin kutsut
 2. Vanha Jolyon lähtee oopperaan
 3. Päivälliset Swithinillä
 4. Rakennussuunnitelmia
 5. Eräs Forsyte-koti
 6. James valloillaan
 7. Vanhan Jolyonin pikkusyntejä
 8. Talon piirustukset
 9. Ann tädin kuolema

TOINEN OSA.

 1. Rakennus edistyy
 2. June huvittelee
 3. Ajelulla Swithinin kanssa
 4. James menee itse katsomaan
 5. Soames ja Bosinney ovat kirjeenvaihdossa
 6. Vanha Jolyon eläintarhassa
 7. Iltapäivä Timothyn talossa
 8. Tanssiaiset Rogerilla
 9. Ilta Richmondissa
10. Nuori Jolyon tekee diagnoosin
11. Bosinneyn kunniaan vedotaan
12. June tekee vierailuja
13. Talo valmistuu
14. Soames istuu portailla

KOLMAS OSA.

 1. Rouva MacAnder todistajana
 2. Yö puistossa
 3. Kohtaus Kasvitieteellisessä puutarhassa
 4. Matka infernoon
 5. Oikeudenkäynti
 6. Soames ilmoittaa uutisen
 7. Junen voitto
 8. Bosinneyn lähtö
 9. Irenen paluu

VÄLIKERTOMUS: ERÄÄN FORSYTEN INTIAANIKESÄ I—V








ENSIMMÄINEN KIRJA

VARAKAS MIES


      Orjat, vastaatte te,
      On meidän omat...

            (Venetsian kauppias)








ENSIMMÄINEN OSA.




1. VANHAN JOLYONIN KUTSUT


Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat
saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn — ylemmän
keskiluokan perheen täysissä höyhenissä. Mutta kuka ikänänsä näistä
etuoikeutetuista on omannut sielullisen erittelyn lahjaa (rahallisesti
arvoton taito, josta Forsytet niinollen eivät mitään tiedä), hän on
saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään
ihastuttava, vaan joka antaa valaistusta hämärään inhimilliseen
ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän perheen, jonka
haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen
välillä ei vallitse mitään myötätunnon nimen arvoista, hän on tajunnut
sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä niin
peloittavan ykseyden, niin selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta.
Hänen on suotu näkynä havaita yhteiskunnallisen edistyksen himmeät
polut, hän on saanut aavistuksen patriarkaalisesta elämästä,
villiheimojen parveiluista, kansakuntien noususta ja rappeutumisesta.
Hän on kuin ihminen, joka on taimesta saakka nähnyt puun kasvavan —
sitkeyden, riippumattomuuden ja menestyksen perikuvana keskellä satojen
heiveröisempien, mehuttomampien ja voimattomampien puitten kuolemaa —
ja jonakin päivänä näkee sen kukoistavan mairein, täyteläisin lehvin,
miltei vastenmielisen upeana, vehmautensa huipulla.

Kesäkuun 15 p. 1886 neljän tienoissa iltapäivällä olisi satunnainen
tarkkaaja vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gaten varrella voinut
nähdä Forsyte-perheen ylimmän kukoistuksen.

Tilaisuus oli perhevastaanotto neiti June Forsyten, vanhan Jolyonin
pojantyttären, ja herra Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi.
Vaaleitten hansikkaiden, keltaisten liivien, viuhkojen ja
silkkihameitten loistossa oli läsnä koko perhe — vieläpä Ann täti, joka
nyttemmin vain harvoin lähti Timothy-veljensä vihreän salin nurkasta,
missä, taustanaan töyhtö kuivunutta pampas-ruohoa vaaleansinisessä
maljakossa, hän istui kaiken päivää lukien ja kutoen, ympärillään
kolmen Forsyte sukupolven kuvat. Ann tätikin oli läsnä, hänen
taipumaton selkänsä ja tyvenien vanhain kasvojensa arvokkuus olennoivat
perheaatteen jäykkää omistusvaistoa.

Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai syntyi, olivat kaikki
Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli — mutta kukaan Forsyte ei ollut
vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän
periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti
elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot.

Forsytein seurustelulla toisten vieraitten kanssa oli tuona päivänä
tavallistakin hiotumpi leima, siinä oli valpasta, tutkivaa varmuutta,
loistavaa arvokkuutta, ikäänkuin jokin olisi herättänyt heissä
epäluuloja. Soames Forsyten kasvojen epäluuloinen nyrpistys oli
levinnyt kautta rivien: he olivat varuillaan.

Heidän asenteensa alitajuinen hyökkääväisyys teki vanhan Jolyonin
vastaanotosta psykologisen hetken perheen historiaan, heidän draamansa
alkusoiton.

Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan
perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys,
ylitsevuotava perhe-sydämellisyys, liioiteltu perhe-tärkeys ja
— epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on
niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun
ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen.
He näyttivät ensimmäisen kerran perheenä vaistoavan, että heitä
kosketteli jokin outo ja epäterve.

Kookas, jyhkeä mies, joka nojautui pianoon, kantoi kaksinkertaista
liiviä leveän rintansa verhona, kaksinkertaista liiviä ja
rubiinirintaneulaa, yksinkertaisen liivin ja timanttineulan
asemesta, jotka kuuluivat tavallisempiin tilaisuuksiin, ja hänen
sileiksiajelluilla, nelikulmaisilla vanhoilla kasvoillaan, joitten
väri oli kuin himmeän nahan ja joilta himmeät silmät katsoivat, oli
kaikkein arvokkain ilmeensä silkkisen kaulahuivin yläpuolella. Tämä
oli Swithin Forsyte. Ikkunnan ääressä, missä voi saada kohtuullistakin
paremman osuuden raitista ilmaa, oli toinen kaksoisveli, James.
»Lihava ja laiha kaksoinen» oli vanhan Jolyonin näille veljille
antama nimi. Kuten jyhkeä Swithin oli Jameskin yli kuusi jalkaa
pitkä, mutta hyvin laiha, ikäänkuin olisi hänet syntymästä saakka
määrätty laskemaan saldoa ja ylläpitämään tasapainoa. Hän vartioi
tilannetta, eteenpäin kallistuneena, kuten aina; hänen harmaat silmänsä
näyttivät kokonaan unohtuneen katselemaan jotakin salaista ikävyyttä
havahtuen sentään aika ajoin luomaan nopean, tutkivan syrjäsilmäyksen
ympäröiviin tosiseikkoihin. Hänen poskiaan, joita ohensi kaksi
yhdensuuntaista vakoa, ja pitkää, parratonta ylähuultaan kehysti ylen
huoliteltu poskiparta. Käsissään hän käänteli ja väänteli kiinalaista
posliiniesinettä. Ei kaukana hänestä, erästä ruskeapukuista naista
kuunnellen, oli hänen ainoa poikansa Soames, kalpea ja hyvinajeltu,
tummatukkainen, vähän kalju mies. Hän oli työntänyt leukansa vinosti
ylöspäin, ja hänen nenällään oli tuo ennenmainittu epäluuloinen
nyrpistys ikäänkuin hän olisi torjunut luotaan munan, jota tiesi
olevansa kykenemätön sulattamaan. Takana oli hänen serkkunsa, pitkä
George, viidennen Forsyten, Rogerin poika, irvokas ilme lihakkailla
kasvoillaan, miettien jotakin ilkamoivaa leikkipuhetta.

Jokin itse tilanteeseen kuuluva oli järkyttänyt heitä kaikkia.

Kiinteästi rivissä vierekkäin istui kolme rouvasihmistä — tädit Ann,
Hester (molemmat Forsyten tytöt) ja Juley (oikeammin Julia), joka
ensimmäisen nuoruuden sivuutettuaan oli siinä määrin unohtanut itsensä,
että oli mennyt naimisiin Septimus Smallin, heikkorakenteisen miehen
kanssa. Hän oli elänyt jo monta vuotta kauemmin kuin mies. Hän asui
nyt vanhemman ja nuoremman sisarensa kanssa Timothyn, kuudennen ja
nuorimman veljensä talossa Bayswater Roadin varrella. Jokaisella näillä
naisilla oli viuhkat käsissä ja jokainen oli tehostanut tilaisuuden
juhlallisuutta jollakin väriläikällä, jollakin ponnekkaalla höyhenellä
tai rintaneulalla.

Keskellä huonetta, kynttiläkruunun alla niinkuin isännän sopiikin,
seisoi perheen pää, vanha Jolyon itse. Kahdeksankymmenen vuoden
ikä, hieno, valkea tukka, kupoolimainen otsa, pienet tummanharmaat
silmät ja valtavat valkeat viikset, jotka lankesivat ja levisivät
alas voimakkaalle leualle asti — kaikki tämä teki hänet patriarkan
näköiseksi, ja huolimatta poskien laihuudesta ja ohimoitten
onttoudesta hän näytti olevan ikuisen nuoruuden valtias. Hän seisoi
äärimmäisen suorana, eivätkä hänen tarkat kiinteät silmänsä olleet
mitään menettäneet kirkkaasta välkkeestään. Niinpä hän näytti olevan
pienempien miesten epäilyjen ja vastahakoisuuksien yläpuolella.
Kuljettuaan luvuttomat vuodet omaa tietään hän oli ansainnut ikäänkuin
vanhaan tapaan nojautuvan oikeuden tähän erikoisuuteen. Vanhan Jolyonin
mieleen ei olisi ikinä tullut, että oli tarpeen joskus näyttää
empivältä tai epäluuloiselta.

Hän ja neljä muuta läsnäolevaa veljeä. James, Swithin, Nicholas ja
Roger olivat hyvin erilaiset, hyvin samanlaiset. Jokainen näistä
neljästä veljestä oli hyvin erilainen kuin toiset, ja kuitenkin kaikki
olivat samanlaiset.

Näiden viisien kasvojen piirre ja ilmevaihteluitten läpi voi huomata
eräänlaista leuan lujuutta, joka piili pinnallisten eroavaisuuksien
alla ja antoi rotuun kuuluvan leiman, liian esihistoriallisen
kuvailtavaksi, liian etäisen ja pysyvän kiisteltäväksi —
perhekohtaloitten ammattimerkin ja takeen.

Nuoremmassa polvessa, johon kuului iso, härkämäinen George, kalpea,
uupumaton Archibald, nuori, lempeän ja houkuttelevan itsepäinen
Nicholas, vakava ja narrimaisen itsetietoinen Eustace, oli tuo sama
leima, kenties vähemmän tarkoittavana, mutta vääjäämättömänä — jotakin
hävittämätöntä perhesielussa.

Johonkin aikaan iltapäivän kuluessa oli kaikilla näillä niin
erilaisilla ja niin samanlaisilla kasvoilla ollut epäluulon ilme,
jonka aiheuttajana varmaankin oli se mies, jonka tuttavuutta he olivat
kokoontuneet tekemään.

Philip Bosinney oli tiettävästi varaton nuorimies, mutta Forsyten
tytöt olivat ennenkin menneet kihloihin, vieläpä naimisiin sellaisten
kanssa. Ei oikeastaan siitä johtunut, että Forsytein miehet epäilivät
häntä. He eivät olisi voineet selittää, mistä sai alkunsa eräänlainen
paha aavistus, jota synkensi perhejuorun sumu. Kerrottiinhan tosin,
että nuori mies oli käynyt velvollisuusvierailullaan Ann, Juley ja
Hester tätien luona pehmeä harmaa hattu päässä — pehmeä harmaa hattu,
joka ei ollut edes uusi — likainen, kuosinsa menettänyt kappale.
»Kuinka omituista, kultani — kuinka hullun kurista!» Hester täti oli
kulkenut pienen, pimeän eteisen läpi (hän kyllä on likinäköinen) ja
koettanut hätistää hattua tuolilta pois. Hän luuli sitä vieraaksi,
huonomaineiseksi kissaksi — Tommyllä on niin epämiellyttäviä ystäviä!
Hän hämmentyi kun se ei liikkunut.

Kuten taiteilija, joka koettaa etsiä merkityksellistä pikkuseikkaa
ilmentämään koko kohtausta, paikan tai henkilön luonnetta, niin nämä
itsetiedottomat taiteilijat, Forsytet, olivat intuitiollaan takertuneet
tähän hattuun, se oli heidän merkityksellinen pikkuseikkansa,
yksityiskohta, johon koko asian sisällys käärittiin, sillä jokainen
heistä oli kysynyt itseltään: »Hm, no, olisinkohan _minä_ tehnyt
vierailun tuo hattu päässä?» ja jokainen oli vastannut »En», ja eräät,
joilla oli enemmän mielikuvitusta kuin toisilla, olivat lisänneet: »Se
hattu ei ikinä olisi tullut minun päähäni!»

George irvisti kuullessaan jutun. Hatun käyttö oli ilmeisesti ollut
tarkoitettua pilaa! Hän itse oli tuntija sellaisessa.

»Kovin korskeata», sanoi hän, »herra Merirosvo!»

Ja tämä sukkeluus, »Merirosvo», linkoutui suusta suuhun, kunnes siitä
tuli suosittu nimitys Bosinneylle.

Tädit jälestäpäin nuhtelivat Junea hatusta.

»Meidän mielestämme sinun ei olisi pitänyt sallia, kultani!» olivat he
sanoneet.

June, tuo pieni ruumistunut tahto, oli vastannut pirteällä, kopealla
tavallaan:

»Oi, entä sitten? Phil ei koskaan tiedä mitä hänen yllään on.» Kukaan
ei ollut uskonut niin herjaavaa vastausta. Etteikö mies tietäisi, mitä
hänen yllään on? Ei, ei!

Mikä siis oli tuo nuori mies, joka mennessään kihloihin Junen, vanhan
Jolyonin tunnustetun perijättären kanssa oli järjestänyt asiansa niin
hyvin? Hän oli arkkitehti, mikä ei vielä itsessään ollut riittävä
syy tuollaisen hatun käyttöön. Kukaan Forsyte ei sattunut olemaan
arkkitehti, mutta eräs heistä tunsi kaksi arkkitehtiä, jotka eivät
ikinä olisi panneet tuollaista hattua päähänsä lähtiessään viralliselle
vierailulle Lontoon huvikauden aikana. Vaarallista — ah, vaarallista!

June ei tietenkään tajunnut tätä, mutta hän olikin maineikas, vaikka
vasta yhdeksäntoista vuoden vanha. Eikö hän ollut sanonut rouva
Soamesille, joka aina kävi niin kauniisti puettuna, että sulat kuuluvat
alhaisolle? Rouva Soames oli tosiaankin lakannut käyttämästä sulkia,
niin peloittavan suorasukainen oli rakas June.

Nämä aavistukset, tämä paheksuminen ja täysin aito epäluulo eivät
estäneet Forsyteja kokoontumasta vanhan Jolyonin kutsuille. Vastaanotto
Stanhope Gatella oli suuri harvinaisuus, sellaisia ei ollut pidetty
kahteentoista vuoteen, ei tosiaankaan vanhan rouva Jolyonin kuoltua.

Seura ei ollut koskaan ollut näin täysilukuinen, sillä ollen
salaperäisessä yhteydessä keskenään, kaikista eroavaisuuksista
huolimatta, he olivat tarttuneet aseisiin yhteistä vaaraa vastaan.
Kuin karja koiran saapuessa kentälle he seisoivat päät vierekkäin,
olka olassa, valmiina karkaamaan pystyyn ja tallaamaan tunkeilijan
kuoliaaksi. He olivat saapuneet epäilemättä myöskin hankkimaan
käsitystä siitä, minkälaatuisia lahjoja heidän lopullisesti odotettiin
antavan, sillä vaikka häälahjakysymys tavallisesti järjestettiin
tällä tavoin — »Mitä _sinä_ annat? Nicholas antaa lusikoita!» — niin
paljon riippui sulhasestakin. Jos hän oli sileä, harjattu, hyvinvoivan
näköinen, oli välttämättömämpi antaa kauniita tavaroita: hän odottaisi
sellaisia. Loppujen lopulta jokainen antoi tarkalleen sitä mikä
oli oikein ja sopivaa eräänlaisen perhesovittelun avulla, joka oli
kuin hintojen sovittelua Pörssissä. Lahjatavarain oikea järjestely
määrättiin Timothyn mukavassa, punatiilisessä talossa Bayswater Roadin
varrella ja Puiston lähellä, talossa, missä asuivat tädit Ann, Juley ja
Hester.

Forsyten perheen epämukavan tunteen oikeutti hatun pelkkä
mainitseminen. Kuinka mahdotonta ja väärin olisi ollut, että yksikään
perhe, joka kiinnittää huomiota noihin suurta ylempää keskiluokkaa
ikuisesti luonnehtiviin esiintymisseikkoihin, olisi voinut tuntea
olonsa muuta kuin epämukavaksi!

Epämukavuuden syy seisoi takaovella puhellen Junen kanssa. Hänen kihara
tukkansa näytti pörröiseltä, ja oli kuin ympärillä tapahtuva olisi
tuntunut hänestä tavattomalta. Hän näytti myös sellaiselta, jolla on
oma hauskuutensa mielessään.

George sanoi syrjään Eustace-veljelleen:

»Ihan kuin aikoisi veistää vitsin tästä kaikesta — tuo hemaiseva
merirosvo».

Tuo »hyvin ihmeellisennäköinen mies», niinkuin rouva Small perästäpäin
nimitti häntä, oli keskikokoinen ja vankkarakenteinen, hänellä oli
kalpeat, ruskeat kasvot, tuhkanväriset viikset, hyvin ulkonevat
poskipäät ja ontot posket. Hänen otsansa kallistui taaksepäin päälakea
kohti ja ulkoni myhkyröiksi silmien yläpuolelle, mikä muistutti
Eläintarhan leijonatalossa nähtyjä otsia. Hänellä oli sherrynväriset
silmät, jotka väliin olivat hämmästyttävän tarkkaamattomat. Vanhan
Jolyonin kuski oli huomauttanut hovimestarille saatettuaan Junen ja
Bosinneyn teatteriin:

»En minä pääse hänestä perille. Minun silmissäni hän on kuin puolikesy
leopardi.»

Tuon tuostakin joku Forsyte läheni, hiiviskeli ympärillä ja tarkasteli
häntä.

June seisoi hänen edessään torjuen tuota joutavaa uteliaisuutta — pieni
ihmisenkappale, niinkuin joku oli sanonut, »vain tukkaa ja henkeä»,
pelottomat siniset silmät, luja leuka ja heleät värit — tyttö, jonka
kasvot ja vartalo näyttivät liian hennoilta punakultaisen tukan
kruunulle.

Pitkä, kaunisvartaloinen nainen, jota joku perheenjäsen kerran oli
verrannut pakanalliseen jumalattareen, seisoi katsellen noita kahta
hämärä hymy huulillaan.

Hänen kätensä, joita verhosivat harmaat ranskalaiset käsineet,
olivat ristissä päällekkäin, hänen vakavat, viehättävät kasvonsa
kallistuivat vähän sivulle, ja kaikkien läsnäolevien miesten silmät
olivat kiintyneet häneen. Hänen vartalonsa keinui niin tasaisesti
että itse ilma näytti panneen sen liikkeelle. Hänen poskillaan oli
lämpöä, mutta vain vähän väriä, ja hänen suuret, tummat silmänsä olivat
hyvin pehmeät. Mutta hänen huulensa ne olivat — kysyvät ja vastaavat,
hämärästi hymyilevät — joita miehet katselivat. Ne olivat herkät
huulet, aistilliset ja suloiset, ja niitten läpi näytti tulevan lämpöä
ja tuoksua, joka oli kuin kukan lämpö ja tuoksu.

Kihlautunut pari, jota näin tarkastettiin, ei ollut tietoinen tästä
passiivisesta jumalattaresta. Bosinney huomasi hänet ensin ja kysyi
hänen nimeään.

June vei sulhasensa tuon kaunisvartaloisen naisen luo.

»Irene on ylimmäinen ystäväni», sanoi hän. »Olkaa hyvät ja suostukaa
toisiinne, te kaksi!»

Kaikki kolme hymyilivät pikku neidin käskyä, ja heidän hymyillessään
ilmestyi Soames Forsyte hiljaa tuon kaunisvartaloisen naisen takaa,
joka oli hänen vaimonsa, ja sanoi:

»Ahaa, esitä minutkin!»

Itse asiassa hän julkisissa tilaisuuksissa harvoin loittoni vaimonsa
vierestä, ja silloinkin kun seurustelun vaatimukset erottivat heidät,
hänen saattoi nähdä seuraavan Ireneä silmillään, joissa oli omituisia
valppauden ja kaipuun ilmeitä.

Hänen isänsä James oli vielä ikkunan ääressä tutkien kiinalaisen
posliiniesineen merkkejä.

»Minä ihmettelen, että Jolyon antoi suostumuksensa tähän kihlaukseen»,
sanoi hän Ann tädille. »Sanotaan, ettei heillä vuosikausiin ole
mahdollisuutta mennä naimisiin. Tuo nuori Bosinney» (hän teki nimestä
daktylin vastoin tavanmukaista lyhyen o:n käyttöä) »ei omista mitään.
Kun Winifred meni naimisiin Dartien kanssa, vaadin häneltä sopimuksen
joka pennistä, ja hyvä olikin, muuten ei heillä nyt olisi mitään».

Ann täti katsoi ylös samettituolistaan. Harmaat kiharat reunustivat
hänen otsaansa, kiharat, jotka vuosikymmeniä olivat olleet
muuttumattomat ja haihduttaneet perheestä kaiken ajan tajun. Hän ei
vastannut, sillä hän puhui harvoin säästääkseen vanhaa ääntään, mutta
Jamesille, jolla oli paha omatunto, hänen ilmeensä kävi vastauksesta.

»Niin no», hän sanoi, »minkä minä sille mahdoin, ettei Irenellä ollut
rahaa. Soamesilla oli niin kova kiire, hän juoksi itsensä aivan
laihaksi kosiskellessaan tyttöä.»

Hän asetti posliinimaljakon kärtyisesti pianolle ja suuntasi katseensa
ovella seisovaan ryhmään.

»Minun mielipiteeni on», hän sanoi odottamatta, »että näin onkin ihan
yhtä hyvä.»

Ann täti ei pyytänyt selitystä tuohon omituiseen lausuntoon. Hän tiesi
mitä veli ajatteli. Kun Irenellä ei ollut rahaa, ei hän olisi niin
tyhmä, että tekisi hullutuksia. Sanottiinhan — sanottiin — että hän oli
pyytänyt eri makuuhuonetta, mutta eihän toki Soames —

James keskeytti hänen unelmansa:

»Mutta missä», kysyi hän, »on Timothy? Eikö hän tullut heidän kanssaan?»

Ann tädin tiukkojen huulten takaa pyrki hellä hymy esiin.

»Ei, Timothyn mielestä ei ollut viisasta tulla, kun on niin paljon
kurkkumätää liikkeellä, ja hän on niin altis tartunnalle.»

James vastasi:

»No, hän pitää hyvää huolta itsestään. Minä en sitten osaa huolehtia
niinkuin hän.»

Eikä ollut helppo sanoa, oliko tuossa huomautuksessa vallitsevana
ihailu, kateus vai ylenkatse.

Timothyä nähtiin tosiaankin harvoin. Perheen kuopus, ammatiltaan
kustantaja, oli muutamia vuosia sitten, kun liike oli täydessä
käynnissä, vainunnut laskusuuntaa, jota itse asiassa ei ollut
vielä tullut, mutta joka loppujen lopulta, kuten kaikki myönsivät,
oli ehdottomasti tuleva, ja myynyt osuutensa erääseen enimmäkseen
uskonnollisia kirjoja kustantavaan liikkeeseen sijoittaen sangen
huomattavan voittonsa kolmeprosenttiseen vahvistettuun valtiolainaan.
Tämän tekonsa vuoksi hän oli heti joutunut erikoisasemaan, sillä
kukaan muu Forsyte ei tyytynyt vähempään kuin neljään prosenttiin
rahoistaan, ja tämä erikoisasema oli hitaasti, mutta varmasti jäytänyt
henkeä, jolle jo alkujaan ehkä oli lahjoitettu tavallista enemmän
varovaisuutta. Hänestä oli tullut miltei myytti, jonkinlainen varmuuden
ruumistuma, joka kummitteli Forsytein maailmankaikkeuden taustassa.
Hän ei ollut koskaan ollut kyllin varomaton mennäkseen naimisiin tai
rasittaakseen itseään lapsilla.

James päätteli, kopauttaen posliiniesinettä:

»Ei se ole oikeata vanhaa Worcesteria. Kyllä kai Jolyon on kertonut
sinulle jotakin tuosta nuoresta miehestä. Mikäli _minä_ olen kuullut,
ei hänellä ole virkaa, ei tuloja, ei mainitsemisen arvoisia suhteita,
mutta enhän minä tiedäkään mitään, ei kukaan kerro minulle.»

Ann täti pudisti päätään. Nelikulmaisilla vanhoilla kotkankasvoilla
näkyi ohimenevä värähdys, kätten hämähäkkimäiset sormet painautuivat
yhteen ja kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin hän olisi salaa ladannut
niihin oman tahtonsa.

Muutamaa vuotta vanhempana kuin kukaan muu Forsyte hän omasi
erikoisaseman heidän joukossaan. Ollen itsekkäitä etuilijoita joka
ainoa — vaikka ei itse asiassa enemmän kuin heidän naapurinsakaan — he
nolostuivat hänen nuhteettoman hahmonsa edessä, ja jos kysymyksessä oli
liian suuret edut, eivät he voineet muuta kuin välttää häntä!

James jatkoi, pannen pitkät, ohuet säärensä ristiin:

»Jolyon, hän kulkee omaa tietään. Hänellä ei ole lapsia —» tässä hän
pysähtyi muistaen, että vanhan Jolyonin poika, nuori Jolyon, Junen
isä, edelleen oli elossa, hän, joka oli niin pahasti sotkenut asiansa
ja tehnyt itsensä mahdottomaksi jättämällä vaimonsa ja lapsensa ja
karkaamalla tuon vieraan kotiopettajattaren kanssa. »No niin», jatkoi
hän nopeasti, »jos Jolyonia haluttaa ryhtyä tällaiseen, otaksun että
hän saa asiat sujumaan. Mitä hän mahtaa antaa tytölle? Luultavasti
tuhannen vuodessa, eipä hänellä ole ketään muutakaan, kelle jättää
rahojaan.»

Hän ojensi kätensä antaakseen sen ketterälle, parrattomalle miehelle,
jolla oli tuskin hiuskarvaa päässään, pitkä kyömynenä, täyteläiset
huulet ja kylmät harmaat silmät korkeitten kulmakarvojen alla.

»Kas Nick», mumisi hän »mitä kuuluu?»

Nicholas Forsyte, joka oli vikkelä kuin lintu ja ulkonäöltään kuin
yliluonnollisen järkevä koulupoika (hän oli koonnut suuren omaisuuden,
täysin laillisesti, niissä yhtiöissä, joitten johtaja hän vieläkin
oli), pani tuohon kylmään kouraan vielä kylmempien sormiensa kärjet ja
veti ne nopeasti takaisin.

»Pahaa», sanoi hän nyreissään, »olen voinut huonosti koko viikon, en
nuku öisin. Tohtori ei osaa sanoa miksi. Hän on viisas mies, enhän minä
muuten häntä käyttäisi, mutta en saa hänestä muuta irti kuin laskut.»

»Tohtorit», sanoi James, ja hänen äänensä kuulosti terävältä. »_Minä_
olen käyttänyt kaikkia Lontoon lääkäreitä aina jotakin perheeni jäsentä
varten. _Heistä_ ei saa irti mitään tyydyttävää, he juttelevat mitä
sattuu. Tuossa on Swithin. Mitä hyvää he ovat tehneet hänelle? Siinä
hän on, hän on suurempi kuin koskaan, hän on ääretön, eivätkä he saa
hänen painoaan alenemaan. Katsokaa häntä!»

Swithin Forsyte, pitkä, nelikulmainen, leveä mies, rinta kirjavien
liivien alla kuin kupukyyhkysen, käveli pöyhistellen heitä kohti.

»Hauska tavata», sanoi hän keikaroivalla tavallaan ääntäen vahvasti
h:n (tuo englantilaiselle vaikea äänne pysyi hänen lausumanaan miltei
täydellisenä) — »hauska tavata.»

Kukin veli otti huolestuneen ilmeen kasvoilleen katsellessaan kahta
muuta, sillä kukin tiesi kokemuksesta, että toiset koettaisivat ylittää
hänen vaivansa.

»Me juuri sanoimme», sanoi James, »että _sinä_ et laihdu.»

Swithin työnsi vaaleat pyöreät silmänsä esiin ponnistautuen kuulemaan.

»Laihdu? Minä olen hyvässä voinnissa», sanoi hän nojautuen vähän
eteenpäin, »enkä tuollainen tyhjä käämi niinkuin te molemmat.»

Mutta peläten kadottavansa rintansa laajuuden hän kallistui taas
taaksepäin liikkumattomuuden tilaan, sillä hän ei pitänyt mitään niin
suuressa arvossa kuin hienostunutta ulkomuotoa.

Ann täti käänsi vanhat silmänsä toisesta toiseen. Lempeä ja vakava oli
hänen katseensa. Kolme veljeä katsoi vuorostaan Anniin. Hän oli mennyt
huonoksi. Ihmeellinen nainen! Kahdeksankymmentäkuusi miltei päivälleen,
saattoi elää vielä kymmenen vuotta, eikä ollut koskaan ollut vahva.
Swithin ja James, kaksoiset, olivat vain seitsemänkymmentäviisi,
Nicholas pelkkä vauva siinä seitsemänkymmenen korvissa. He olivat
kaikki vankkoja, ja johtopäätös oli rauhoittava. Kaikista omaisuuden
muodoista itsekunkin terveys tietenkin kiinnosti heitä eniten.

»Minä olen itse hyvässä kunnossa», jatkoi James, »mutta hermoni eivät
ole. Pieninkin asia kiusaa minut hengiltä. Saan luvan lähteä kylpemään.»

»Kylpemään!» sanoi Nicholas. »Minä olen koettanut Harrogatea. Se ei
kelpaa. Meri-ilmaa minä tarvitsen. Mikään ei vedä vertoja Yarmouthille.
Kun sinne pääsen, osaan nukkua —»

»Minun maksani juonittelee kovin», keskeytti Swithin hitaasti.
»Hirveätä kipua tässä», ja hän pani kätensä oikealle sivulleen.

»Liikunnon puutetta», mutisi James, katse yhä posliinimaljakossa. Hän
lisäsi nopeasti: »On minullakin kipua siinä.»

Swithin punastui, hänen vanhat kasvonsa alkoivat muistuttaa
kalkkunakukkoa.

»Liikuntoa», sanoi hän, »sitä minulla on yllinkyllin. En koskaan käytä
hissiä klubiin mennessäni.»

»Minä en tiennyt», riensi James vastaamaan. »Minä en tiedä mitään
kenestäkään, kukaan ei kerro minulle mitään.»

Swithin tuijotti häneen hetkisen ja kysyi:

»Mitä sinä teet tuolle kivullesi?»

James kirkastui.

»Minä», alkoi hän, »otan erästä valmistetta —»

»Mitä kuuluu, setä?»

Ja June seisoi hänen edessään, pienet päättäväiset kasvot kohotettuina
hennosta varrestaan sedän korkeutta kohti, käsi ojennettuna.

Loisto haihtui Jamesin kasvoilta.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi hän kallistuen tyttöä kohti. »Sinä siis
lähdet huomenna Walesiin tervehtimään nuoren miehesi tätejä. Saat
paljon sadetta sillä matkalla. Tämä ei ole oikeata vanhaa Worcesteria.»
Hän kopautti maljakkoon. »Mutta se kalusto, jonka annoin äidillesi
häälahjaksi, oli oikeata.»

June puristi vuoronperään kaikkien isosetiensä kättä ja kääntyi Ann
tätiin. Vanhan naisen kasvoille oli tullut hyvin lempeä ilme, hän
suuteli tytön poskea vapisevin innoin.

»Vai niin, kultaseni», sanoi hän, »lähdet siis pois koko kuukaudeksi!»

Tyttö kulki edelleen, ja Ann täti katseli hänen hentoa pientä varttaan.
Vanhan naisen pyöreät, teräksenharmaat silmät, joihin alkoi muodostua
linnun silmiä muistuttava kelmu, seurasivat häntä surumielisesti
kautta hälisevän seurueen, sillä ihmiset alkoivat hyvästellä, ja hänen
sormenpäänsä, jotka pusertamistaan pusersivat toisiaan, yrittivät
taaskin ladata hänen tahtonsa vastapanokseksi sille omalle viimeiselle
lähdölle, jota ei voinut välttää.

»Niin», ajatteli hän, »kaikki olivat olleet kovin ystävällisiä, koko
joukko ihmisiä oli tullut onnittelemaan. Junen pitäisi olla hyvin
onnellinen.»

Ovella tungeksivassa ihmisjoukossa — ne olivat hyvin puettuja ihmisiä
lakimiesten ja lääkärien, pörssimiesten ja ylemmän keskiluokan
lukemattomien virkamiesten perheistä — oli vain noin parikymmentä
prosenttia Forsyteja, mutta Ann tädin mielestä ne olivat kaikki
Forsyteja — eikä ero tosin ollutkaan suuri — hän näki vain oman lihansa
ja verensä. Se oli hänen maailmansa, tämä perhe, hän ei tuntenut
toista eikä ollut kenties koskaan tuntenutkaan. Kaikki heidän pienet
salaisuutensa, sairautensa, kihloihinmenonsa, naimisensa, kuinka he
menestyivät ja tekivätkö he rahaa — kaikki tämä kuului hänelle, se oli
hänen ilonsa, elämänsä; tämän takana oli vain epämääräinen, hämärä usva
asioita ja ihmisiä, joilla ei ollut mitään todellista merkitystä. Tämä
oli hänen laskettava käsistään, kun tuli hänen vuoronsa kuolla, tämä
antoi hänelle sen merkityksen, sen salaisen oman tärkeyden, jota ilman
kukaan meistä ei jaksa elää, ja tähän hän tarrautui surumielisesti,
päivä päivältä kasvavalla ahneudella. Jos elämä liukui pois hänen
luotaan, piti hän _tästä_ kiinni loppuun saakka.

Hän ajatteli Junen isää, nuorta Jolyonia, joka oli karannut tuon
vieraan tytön kanssa. Oi, mikä surullinen isku isälle ja heille
kaikille. Niin lupaava nuori mies! Surullinen isku, vaikka julkista
häväistysjuttua ei siitä sentään kaikeksi onneksi tullut, Jo'n vaimo
kun ei ollut hakenut avioeroa! Se oli kauan sitten! Ja kun Junen
äiti kuoli kuusi vuotta sitten, oli Jo mennyt naimisiin tuon naisen
kanssa ja heillä oli kaksi lastakin nyt, niin hän oli kuullut. Hän
oli kuitenkin menettänyt oikeutensa olla mukana, oli petkuttanut
häneltä perheylpeyden eheän täyttymisen, oli riistänyt häneltä
oikeutetun ilon nähdä ja suudella tuota entisen ylpeytensä esinettä,
niin lupaavaa nuorta miestä! Tuo ajatus jäyti hänen sitkeätä vanhaa
sydäntään katkerana kuin kauan sitten tapahtunut vääryys. Vähän
vettä kihosi hänen silmiinsä. Hän kuivasi niitä salaa hienonhienolla
pitsinenäliinalla.

»Mitä nyt, Ann täti?» sanoi ääni hänen takaansa.

Soames Forsyte, litteäolkainen, parraton, litteäposkinen,
litteärintainen mies, jonka koko olemuksessa oli kuitenkin jotakin
pyöristettyä ja salaperäistä, katsoi vinosti alaspäin Ann tätiin
ikäänkuin yrittäen nähdä oman nenänsä läpi.

»Entä mitä _sinä_ ajattelet tästä kihlauksesta?» kysyi hän.

Ann tädin silmät viipyivät hänessä ylpeinä; hän oli veljenpojista
vanhin nuoren Jolyonin erottua perheen piiristä ja niin ollen suosikki,
sillä täti näki hänessä perhesielun taatun holhoojan, tuon sielun, joka
hänen oli niin pian päästettävä ulottuviltaan.

»Erittäin sopivaa nuorukaiselle», sanoi hän, »ja hän on mukavan
näköinen nuori mies, mutta epäilen tokko hän on aivan oikea sulhanen
June kullalle.»

Soames kosketti kullatun kynttiläkruunun reunaa.

»June kyllä kesyttää hänet», sanoi Soames kostuttaen salavihkaa
sormensa päätä ja hangaten kruunun nystyräisiä ulkonemia. »Tuo on
oikeata vanhaa kultalakkaa, sitä ei enää saa mistään. Se menisi kuin
kuumille kiville Jobsonilla.» Hän puhui hilpeästi ikäänkuin tuntien
piristävänsä vanhaa tätiään. Harvoin hän oli näin tuttavallinen. »Minä
en viitsisi pitää sitä itse», lisäsi hän. »Vanhasta lakasta saa aina
hyvän hinnan.»

»Sinä olet niin viisas kaikissa noissa asioissa», sanoi Ann täti. »Ja
kuinka jaksaa rakas Irene?»

Soamesin hymy kuoli.

»Oikein hyvin», vastasi hän. »Valittaa unettomuutta, mutta nukkuu hyvän
joukon paremmin kuin minä.» Ja hän katsoi vaimoansa, joka puheli ovella
Bosinneyn kanssa.

Ann täti huokasi.

»Kenties», sanoi hän, »olisi ihan yhtä hyvä, jos Irene olisi Junen
kanssa vähän vähemmän. Hän on niin päättäväinen luonne, tuo June kulta!»

Soames punastui, puna katosi nopeasti litteiltä poskilta ja keskittyi
silmien väliin, minne se jäi levottomien ajatusten leimaksi.

»Minä en ymmärrä, mitä hän näkee tuossa pienessä hepsankeikassa»,
puhkesi hän sanomaan, mutta huomasi sitten, että he eivät enää olleet
kahden ja palasi tarkastelemaan kruunua.

»Sanovat että Jolyon on taas ostanut talon», kuului hänen isänsä ääni
aivan läheltä. »Hänellä täytyy olla paljon rahaa — hänellä täytyy olla
enemmän rahaa kuin mitä hän osaa käyttää! Montpellier Squaren varrella,
sanotaan, lähellä Soamesia! Minulle ei koskaan kerrota mitään — Irene
ei koskaan kerro minulle mitään.»

»Mainio paikka, ei kahdenkaan minuutin päässä meiltä», sanoi Swithinin
ääni, »ja minä ehdin huoneestani klubiin kahdeksassa.»

Talojen asema oli Forsyteille oleellisen tärkeä asia, eikä se ollut
ihmekään, koska koko heidän menestyksensä henki ruumistui niissä.

Heidän isänsä, joka kuului maataviljelevään luokkaan, oli tullut
Dorsetshiresta vuosisadan alussa.

»Dosset Forsyte», niinkuin tuttavat nimittivät häntä, oli ollut
ammatiltaan muurari ja kohonnut rakennusmestarin asemaan. Elämänsä
loppupuolella hän muutti Lontooseen, missä rakensi kuolemaansa saakka
ja sai hautansa Highgateen. Hän jätti yli kolmekymmentä tuhatta puntaa
tasattavaksi lapsilleen. Vanha Jolyon puhui hänestä, mikäli puhui,
tähän tapaan: »Kovaa, jäntevää lajia mies, ei juuri hienostusta.»
Forsytein toinen polvi itse asiassa tunsi, että hän ei juuri ollut
heille kunniaksi. Ainoa aristokraattinen piirre, minkä he voivat löytää
hänen luonteestaan, oli tapa juoda madeiraa.

Hester täti, joka oli auktoriteetti perhehistorian alalla, kuvaili
häntä tähän tapaan:

»En muista että hän koskaan olisi tehnyt mitään, ei ainakaan minun
aikanani. Hän oli — hän omisti taloja, kultaseni. Tukan väri jokseenkin
sama kuin Swithin sedälläsi, vartalo aika jykevä. Pitkä — e-ei,
ei erittäin» (hän oli ollut viisi jalkaa pitkä ja rokonarpinen),
»kasvoilta verevä. Muistan että hän mielellään joi madeiraa, mutta kysy
Ann tädiltäsi. Mikä _hänen_ isänsä oli? Hän — hän kai omisti maata
Dorsetshiressa, meren rannalla.»

James oli kerran omin silmin lähtenyt katsomaan, minkälaisesta paikasta
he olivat tulleet. Hän löysi kaksi vanhaa taloa, ja punertavaan maahan
painuneet rattaitten jäljet, jotka johtivat rantaan myllylle, pienen
harmaan kirkon, jonka ulkoseinää tukipylväät kannattivat, ja vielä
pienemmän ja harmaamman kappelin. Virta, joka käytti myllyä, hyppelehti
alas useana pikku purona, ja sikoja oli rypemässä joensuussa.
Auringonsavua leijaili yli maiseman. Tässä maailmanloukossa, jalat
painuneena syvälle mutaan ja kasvot käännettyinä merta kohti, olivat
alkuperäiset Forsytet tyytyneet kävelemään sunnuntain toisensa jälkeen
satojen vuosien aikana.

Oli James sitten hautonut perinnön toiveita tai luullut löytävänsä
jotakin hyvin erikoista, kaupunkiin hän ainakin palasi nolona ja koetti
intomielisesti parannella huonoa asiaa.

»Siitä saa irti hyvin vähän», sanoi hän, »tavallinen pieni
maalaispaikka, vanha kuin kukkulat.»

Paikan vanhuus käsitettiin jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Vanha Jolyon,
jossa toivoton rehellisyys väliin kumpusi esiin, puhui esi-isistään
tähän tapaan: »Talollisia — luullakseni ihan pientä väkeä.» Hän
kuitenkin toisti sanan »talollisia», ikäänkuin se tuottaisi hänelle
huojennusta.

He olivat kaikki hoitaneet asiansa niin hyvin, nuo Forsytet, että
heillä kaikilla oli, niinkuin sanotaan, »eräänlainen asema». Heillä
oli osakkeita kaikenlaisissa yrityksissä, ei toistaiseksi — Timothya
lukuunottamatta — valtiolainassa, sillä he eivät mitään maailmassa
niin pelänneet kuin vain kolmea prosenttia rahoistaan. He kokosivat
myös tauluja ja kannattivat sellaisia armeliaisuuslaitoksia, joista
saattoi olla hyötyä heidän sairaille palvelijoilleen. Isältään,
rakennusmestarilta, he perivät harrastuksen tiiliin ja muurisaveen.
Oltuaan kenties alkujaan jonkin yksinkertaisen lahkon jäseniä he nyt
asiain luonnollisesta menosta kuuluivat Englannin kirkkoon ja panivat
vaimonsa ja lapsensa jotakuinkin säännöllisesti käymään pääkaupungin
muodikkaimmissa kirkoissa. Heidän kristillisyytensä epäileminen
olisi tuottanut heille sekä tuskaa että yllätystä. Muutamat heistä
maksoivat kirkonpenkeistä siten käytännöllisimmällä tavalla osoittaen
myötätuntoaan Kristuksen oppia kohtaan.

Heidän asuntonsa olivat sijoittuneet määrättyjen välimatkojen päähän
puiston ympärille ja vartioivat vahtimiesten tavoin, ettei tuon Lontoon
ihana sydän, johon heidän halunsa olivat kiintyneet, pääsisi irti
heidän kynsistään ja alentaisi heitä omissa silmissään.

Stanhope Placen varrella asui vanha Jolyon, Jamesin väki Park Lanessa,
Swithin Hyde Park Mansionsin sinisen ja kullanväristen huoneitten
yksinäisessä kunniassa — hän ei ollut mennyt naimisiin — Soameslaisilla
oli pesänsä Knightbridgessä, Rogerin joukko asui Prince's Gardenissa
(Roger oli tuo huomattava Forsyte, joka oli keksinyt ja vienyt
läpi ajatuksen kasvattaa neljä poikaansa uutta ammattia varten.
»Kiinteimistöjen kokoaminen — ei ole mitään sen veroista», sanoi hän.
»Minä en koskaan ole tehnyt muuta!»).

Haymanit taas — rouva Hayman oli ainoa naimisissa oleva Forsyten sisar
— asuivat ylhäällä Campden Hillillä, talossa, joka oli muodoltaan
kuin kirahvi ja niin korkea, että katsojalta oli mennä niskat nurin,
Nicholas perheineen Ladbroke Grovessa, jossa heillä oli tilava ja
erinomaisen edullisesti hankittu asunto ja vihdoin paras, Timothyn talo
Bayswater Roadin varrella, jossa Ann, Juley ja Hester asuivat hänen
turvissaan.

Mutta koko tämän ajan James oli mietiskellyt, ja nyt hän kysyi
isännältään ja veljeltään, mitä tämä oli maksanut tuosta Montpellier
Squaren talosta. Hän itse oli parin viime vuoden ajan katsellut erästä
sikäläistä taloa, mutta sille oli pantu niin kova hinta.

Vanha Jolyon kertoi kauppansa yksityiskohdat.

»Kahdenkymmenen kahden vuoden kiinnitys?» toisti James. »Sama talo,
jota minä havittelin — sinä maksoit siitä liikoja!»

Vanha Jolyon rypisti kulmiaan.

»Ei siltä että minä sitä tahtoisin», sanoi James kiireesti, »ei se
siitä hinnasta sovellu minun tarkoituksiini. Soames tuntee talon,
niin — hän tulee sanomaan sinulle, että se on liian kallis — hänen
mielipiteellään on arvoa.»

»Minä», vastasi vanha Jolyon, »en välitä hänen mielipiteestään viikunan
vertaa.»

»No niin», mutisi James, »sinä _tahdot_ kulkea omaa tietäsi — se on
hyvä mielipide. Hyvästi! Me ajamme Hurlinghamiin. Minulle kerrottiin,
että June lähtee Walesiin. Sinä olet yksinäinen huomenna. Kuinka saat
aikasi kulumaan? Tule meille syömään päivällistä.»

Vanha Jolyon kieltäytyi. Hän meni pääovelle ja katseli heidän
sijoittumistaan vaunuihin ja vilkutti hyvästiksi, unohtaen jo harminsa.
Rouva James istui perällä kookkaana, majesteettisena, ruskeatukkaisena,
hänen vasemmalla puolellaan Irene, ja molemmat miehet istuivat
edessä, vastapäätä vaimojaan, ikäänkuin odottaen jotakin. Huojuen
ja nytkähdellen vieterityynyillään, ääneti, keinahtaen vaunujen
joka liikkeestä — sellaisina näki vanha Jolyon heidän ajavan pois
auringonpaisteessa.

Ajelun aikana rouva James katkaisi hiljaisuuden.

»Oletteko koskaan nähneet sellaista kokoelmaa peräti merkillisiä
ihmisiä?»

Soames vilkaisi häneen silmäluomiensa alta, nyökäytti päätään ja
huomasi Irenen tutkimattoman katseen salaa kohdistuneen itseensä. On
hyvin todennäköistä, että jokainen Forsyten perheen haara teki tuon
saman huomautuksen ajaessaan kotiin vanhan Jolyonin kutsuista.

Viimeisten lähtevien vieraitten joukossa neljäs ja viides veli,
Nicholas ja Roger, kävelivät yhdessä pois suunnaten askelensa Hyde
Parkin laitaa pitkin Praed Streetin maanalaisen junan asemaa kohti.
Kuten muillakin määrättyyn ikään päässeillä Forsyteillä oli heillä omat
vaunut, eivätkä he koskaan ottaneet vuokra-ajuria, jos suinkin voivat
olla ilman.

Päivä oli kaunis, puiston puut kesäkuun puolivälin täydessä kauneudessa
ja lehtevyydessä. Veljekset eivät näyttäneet panevan merkille tuota
ilmiötä, joka kuitenkin lisäsi kävelyn ja seurustelun rattoisuutta.

»Niin», sanoi Roger, »hän on kaunis nainen, tuo Soamesin vaimo. Minulle
on sanottu, että he eivät tule toimeen keskenään.»

Tällä veljellä oli korkea otsa ja parempi väri kuin kellään muulla
Forsytella. Hänen vilkkaat harmaat silmänsä mittailivat tien
varrella olevien talojen julkisivuja, ja silloin tällöin hän nosti
sateenvarjoaan ja »kiikaroi», kuten hän sanoi, erilaisia korkeuksia.

»Hänellä ei ollut rahaa», vastasi Nicholas.

Hän itse oli nainut ison kasan rahaa, jonka hän, koska silloin vielä
oli tuo kulta-aika ennen Naineen Naisen Omaisuuslakia, oli onnellisesti
kyennyt panemaan hyödylliseen käytäntöön.

»Mikä hänen isänsä oli?»

»Heron hänen nimensä oli, professori, muistaakseni.»

Roger ravisti päätään.

»Siitä ei tule rahaa», sanoi hän.

»Sanotaan, että hänen äitinsä isä teki sementtiä.»

Rogerin kasvot kirkastuivat.

»Mutta hän joutui vararikkoon», jatkoi Nicholas.

»Ahaa», huudahti Roger, »Soames saa vielä vaikeuksia Irenestä, sano
minun sanakseni, hän saa vaikeuksia — tuo nainen on tullut niin oudon
näköiseksi.»

Nicholas nuoli huuliaan.

»Hän on kaunis nainen», ja hän tyrkkäsi syrjään erään kadunlakaisijan.

»Kuinka Soames sai hänet käsiinsä?» kysyi Roger nyt. »Hänen pukunsa
maksavat miehelle varmaan paljon rahaa!»

»Ann kertoo», vastasi Nicholas, »että Soames oli puoli hulluna
hänen tähtensä. Irene antoi hänelle viisi kertaa rukkaset. James on
hermostunut, sen näkee.»

»Ah», sanoi Roger taas, »Jamesia tulee sääli, hänellä oli vaikeuksia jo
Dartiesta.» Liikunto koroitti hänen miellyttävää väriään, hän heilutti
sateenvarjoa silmiensä tasolle tavallista useammin. Myös Nicholasin
kasvoilla oli hilpeä ilme.

»Liian kalpea minun makuuni», sanoi hän, »mutta vartalo on
suurenmoinen.»

Roger ei vastannut.

»Minä sanoisin, että hän on hienostunut», sanoi hän vihdoin — se oli
korkein ylistys Forsyten sanakirjassa. »Tuo nuori Bosinney ei koskaan
tulee kelpaamaan mihinkään. Burkittillä kerrottiin, että hän on noita
taiteilijavekkuleita — aikoo uudistaa englantilaisen arkkitehtuurin.
Siitä ei lähde rahaa! Minä tahtoisin kuulla mitä Timothy sanoo siihen.»

He tulivat asemalle.

»Missä luokassa lähdet? Minä toisessa.»

»Ei toista minulle», sanoi Nicholas, »eihän sitä koskaan voi tietää,
mitä seuraa siellä saa.»

Hän otti ensi luokan lipun Notting Hill Gateen, Roger toisen luokan
South Kensingtoniin. Kun juna minuuttia myöhemmin tuli, veljet erosivat
ja menivät kumpikin osastoonsa. Kumpikin oli pahoillaan siitä, että
toinen ei ollut voinut muuttaa tapojansa saadakseen vähän kauemmin olla
hänen seurassaan, mutta Rogerin ajatuksissa pettymys sai tämän muodon:

»Aina sama uppiniskainen sälli, tuo Nick.»

Ja Nicholas lausui sen itselleen näin:

»Aina sama riitapussi, tuo Roger.»

Forsyteissa oli vähän hempeämielisyyttä. Kuinka heillä olisi ollutkaan
aikaa olla hempeämielisiä suuressa Lontoossa, jonka he olivat
valloittaneet ja johon he olivat uponneet?




2. VANHA JOLYON LÄHTEE OOPPERAAN


Kello viiden ajoissa seuraavana päivänä vanha Jolyon istui yksinään,
sikaari huulten välissä, ja viereisellä pöydällä kupillinen teetä.
Hän oli väsynyt, ja uni valtasi hänet ennen sikaarin loppumista.
Kärpänen istahti hänen tukalleen, hänen hengityksensä kuului untelossa
hiljaisuudessa raskaalta, hänen ylähuulensa puhaltui ylös ja alas
valkeitten viiksien alla. Suonikkaan ja kurttuisen käden sormien
välistä sikaari putosi tyhjään lieteen ja paloi loppuun.

Pimeä pieni työhuone, jonka ikkunoista värilliset ruudut sulkivat
näköalan, oli täynnä tummanvihreätä samettia ja raskasuurteista
mahonkia — tästä kalustosta oli vanhan Jolyonin tapa sanoa: »En
ihmettelisi, vaikka siitä vielä kerran maksettaisiin iso hinta!»

Oli hauska ajatella, että hän myöhemmin elämässä voisi saada
tavaroistaan enemmän kuin oli maksanut.

Siinä rikkaassa ruskeassa ilmakehässä, joka oli luonteenomainen
Forsytein talojen perähuoneille, hänen suuri, valkotukkainen,
korkeaselkäisen tuolin pieluksella lepäävä päänsä oli kuin Rembrandtin
maalaus, mutta tätä vaikutelmaa haittasivat viikset, jotka antoivat
sotilaallisen ilmeen hänen kasvoilleen. Vanha kello, joka oli ollut
hänen seurassaan jo ennen viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta
naimisiinmenoa, tikutti edelleen merkiten kateellisena muistiin
sekunnit, jotka iäksi liukuivat pois vanhalta isännältä.

Hän ei ollut koskaan välittänyt tästä huoneesta, hän tuskin kävi
siinä vuoden mittaan muuten kuin hakemassa sikaareja japanilaisesta
nurkkakaapista, ja nyt huone kosti puolestaan.

Hänen ohimonsa, jotka katonräystään tavoin erottuivat alapuolella
olevasta ontelosta, poskiluut ja leuka, kaikki tulivat terävämmiksi
hänen nukkuessaan, ja kasvoille oli ilmaantunut tunnustus, että hän on
vanha mies.

Hän heräsi. June oli poissa! James oli sanonut, että hän tulisi
tuntemaan olonsa yksinäiseksi. James oli aina ollut raukka. Hän muisti
tyydytyksekseen, että oli ostanut tuon talon Jamesin nenän edestä.
Oikein hänelle, miksi oli takertunut hintaan? Se mies ei sitten
ajatellut muuta kuin rahaa. Oliko hän sittenkin maksanut liikoja? Talo
vaati paljon korjauksia. — Hän löi vetoa, että hän tarvitsisi kaikki
rahansa, ennenkuin oli selviytynyt Junen asioista. Hänen ei olisi ikinä
pitänyt suostua tähän kihlaukseen. June oli tavannut tuon Bosinneyn
Baynesilla — Baynes ja Bildeboy, arkkitehdit. Vanha Jolyon luuli
tietävänsä, että Baynes, jonka hän tunsi — akkamainen mies muuten — oli
vaimonsa kautta tuon nuoren miehen setä. Tämän jälkeen June oli aina
juossut mainitun nuoren miehen perässä, ja kun se tyttö sai jotakin
päähänsä, ei mikään pidättänyt häntä. Hän seurusteli nyt alituiseen
kaikenlaisten maksukyvyttömien nuorukaisten kanssa. Miehellä ei ollut
rahaa, mutta kihloihin piti vain mennä hänen kanssaan — tuollaisen
tyhjänpäiväisen, epäkäytännöllisen otuksen, joka tulisi panemaan
itsensä loputtomiin vaikeuksiin.

June oli kerran huolettomaan tapaansa tullut hänen luokseen ja sanoa
päräyttänyt koko asian. Sitten hän oli vielä lisännyt, ikäänkuin se
olisi jokin lohdutus:

»Hän on niin mainio, hän on usein elänyt kaakaolla koko viikon.»

»Paneeko hän sinutkin elämään kaakaolla?»

»Ei toki, hän pääse vauhtiin nyt.»

Vanha Jolyon oli ottanut sikaarin vaikeitten viiksiensä alta, joitten
latvoissa oli kahvin jälkiä, ja katsellut häntä, tuota pientä
tytönhiukkasta, joka oli iskenyt niin lujan otteen hänen sydämeensä.
Hän tiesi »vauhdeista» enemmän kuin pojantytär. Mutta tämä oli kietonut
käsivartensa hänen polviensa ympäri ja hankasi leukaansa häntä vasten,
niin että siitä tuli kehräävän kissan ääni. Ja vanha Jolyon oli
kopauttanut tuhan sikaaristaan ja puhjennut hermostuneen epätoivoisena
sanomaan:

»Sinä olet aina kaltaisesi, sinä et tule tyytymään ennen kuin saat
tahtosi läpi. Jos sinä tahdot joutua vaikeuksiin, ei sille mitään
mahda. _Minä_ pesen käteni tästä asiasta.»

Ja niin hän oli pessyt kätensä, asettaen vain sen ehdon, että he
eivät menisi naimisiin ennenkuin Bosinneylla olisi ainakin neljäsataa
vuodessa.

»_Minä_ en kykene antamaan sinulle kovinkaan paljoa», oli hän
sanonut — lausemuoto, johon June ei ollut tottumaton. »Ehkä tuo
Mikä-hänen-nimensä-nyt-oli hankkii kaakaon.»

Hän oli tuskin nähnyt tyttöä senjälkeen kun tämä alkoi. Ikävä juttu!
Hänellä ei ollut pienintäkään tarkoitusta antaa Junelle paljon rahaa
sitä varten että mies, josta hän ei tietänyt mitään, kykenisi elämään
joutilaana. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin, eikä siitä tullut
mitään hyvää. Pahinta kaikesta oli, ettei hän vähääkään voinut toivoa
horjuttavansa tytön päätöstä, sillä June oli itsepäinen kuin muuli, oli
ollut lapsesta saakka. Hän ei käsittänyt, mihin tämä päättyisi. Heidän
pitäisi leikata takki kankaan mukaan. Hän ei taipuisi, ennenkuin näkisi
nuorella Bosinneylla omat tulot. Hänestä oli niin pikivarmaa, että June
joutuisi vaikeuksiin tuon miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt rahasta
enempää kuin lehmä. Tuonnekin nyt piti syöksyä Walesiin katsomaan
nuoren miehen tätejä. Vanha Jolyon oli täysin varma siitä, että he
olivat vanhoja kissoja.

Ja vanha Jolyon tuijotti liikkumattomana seinään. Jolleivät silmät
olisi olleet auki, olisi luullut hänen nukkuvan... Olipa sekin ajatus,
että tuo nuori nulikka Soames voisi antaa hänelle neuvoja! Soames oli
aina ollut nulikka, nenä pystyssä! Hän aikoi kai nyt ruveta esiintymään
varakkaana miehenä, jolla on talo maalla! Varakas mies! Pyh! Niin
kuin isänsä, niin oli hänkin aina nuuskimassa hyviä kauppoja, senkin
kylmäverinen nuori konna!

Hän nousi, meni kaapille ja alkoi järjestelmällisesti täyttää
sikaarikoteloaan tuoreesta laatikosta. Ne eivät hinnaltaan olleet
huonoja, mutta tähän aikaan ei voinut saada hyvää sikaaria, ei mitään,
mikä olisi likikään vetänyt vertoja noille vanhoille Hansonin ja
Bridgerin Superfinos-sikaareille. _Siinä_ oli sikaari!

Ajatus kantoi salaisen tuoksun tavoin hänet takaisin noihin
ihmeellisiin Richmondin iltoihin, jolloin hän päivällisen jälkeen istui
polttelemassa »Kruunun ja Valtikan» pengermällä Nicholas Treffryn ja
Traquairin ja Jack Herringin ja Anthony Thornworthyn kanssa. Kuinka
hyviä hänen sikaarinsa olivat silloin! Vanha Nick parka! — kuollut, ja
Jack Herring — kuollut, ja Traquair — kuollut tuon vaimonsa vuoksi, ja
Thornworthy — kovin raihnas (ei ihme, hänen ruokahalullaan).

Kaikista noitten aikojen tovereista hän yksin näytti olevan jäljellä,
paitsi tietysti Swithin, ja _hän_ taas oli niin vimmatun lihava ettei
hänestä ollut mihinkään.

Vaikeata uskoa, että siitä oli niin pitkä aika; hän tunsi itsensä
vielä nuoreksi! Kaikista ajatuksista, kun hän seisoi siinä laskemassa
sikaarejaan, tämä oli voimakkain, katkerin. Tuo valkopäinen,
yksinjäänyt mies oli pysynyt nuorena ja vihreänä sydämeltään. Ja
nuo sunnuntai-iltapäivät Hampsteadin nummella, kun nuori Jolyon ja
hän lähtivät verryttelemään itseään Highgaten Spaniard's Roadille,
Child's Hilliin ja takaisin nummelle taas ja sitten päivälliselle Jack
Straw's Castleen — kuinka ihania hänen sikaarinsa olivat silloin! Ja
minkälainen ilma! Nyt ei kannattanut puhua ilmasta.

Kun June oli viisivuotias tyllerö ja isoisä vei hänet joka toinen
sunnuntai Eläintarhaan, pois noiden kahden hyvän naisen, äidin ja
isoäidin, seurasta, ja karhuhäkin ääressä pisti sateenvarjonsa
kärkeen vehnäkakkuja tytön lempikarhuja varten — kuinka makeita hänen
sikaarinsa olivatkaan silloin!

Sikaarit! Hän ei ollut edes onnistunut elämään kauemmin kuin
makuaistinsa — tuo kuuluisa kitalaki, jonka kautta miehet
viisikymmenluvulla vannoivat, ja puhuessaan hänestä sanoivat: »Forsyte
— paras kitalaki koko Lontoossa!» Tuo kitalaki, joka tavallaan oli
aiheuttanut hänen varallisuutensa — rikastuttanut kuuluisat teemiehet
Forsyten ja Treffryn, joitten teessä, niinkuin ei kenenkään muun, oli
romanttinen arooma, aivan omituisen aitouden viehätys. Forsyten ja
Treffryn cityläisen liiketalon yllä oli leijaillut yritteliäisyyden
ja salaperäisyyden henki, erikoiskauppojen, jotka solmittiin
erikoislaivoilla erikoisissa satamissa erikoisten itämaalaisten kanssa.

Hän oli pannut työtä tuohon yritykseen! Siihen aikaan miehet tekivät
työtä — nämä nykyiset kukonpojat tuskin tunsivat tuon sanan merkitystä.
Hän oli perehtynyt joka yksityisseikkaan, ottanut selville kaiken
asiaankuuluvan, istunut työssä väliin koko yön. Ja hän oli aina
valinnut asiamiehensä itse, ylpeillyt siitä. Hänen tarkka silmänsä,
oli hänen tapanaan sanoa, oli hänen menestyksensä salaisuus, ja tämän
mestarillisen valintakyvyn harjoittaminen oli ollut ainoa puoli
työstä, josta hän todella oli pitänyt. Ei tämä muuten ollut mikään
ura niin taitavalle miehelle kuin hän. Nytkin, kun liike oli muutettu
osakeyhtiöksi ja oli menossa alaspäin (hän oli luopunut osakkeistaan
jo kauan sitten), hän tunsi kipeätä ikävää ajatellessaan tuota aikaa.
Kuinka paljon parempaa hän olisi voinut tehdä! Hän olisi menestynyt
loistavasti oikeussalissa. Parlamenttiehdokkuuttakin hän oli ajatellut.
Kuinka usein olikaan Nicholas Treffry sanonut hänelle: »Sinä voisit
tehdä mitä hyvänsä, Jo, jollet olisi niin helkkarin varovainen.» Vanha
kunnon Nick! Niin hyvä mies, mutta hurja luonnoltaan. Kuuluisa Treffry!
Hän ei ollut koskaan varonut itseään. Niinpä hän kuolikin. Vanha Jolyon
laski sikaarejaan käsi varmana, ja hänen mieleensä juolahti ajatus,
olisiko hän kenties pitänyt _liiaksi_ huolta itsestään.

Hän pani sikaarikotelon povitaskuun, napitti takkinsa ja nousi pitkiä
portaita makuuhuoneeseensa nojaten vuoroin toiseen vuoroin toiseen
jalkaan ja pitäen kiinni kaidepuusta. Talo oli liian suuri. Kun June
menisi naimisiin, mikäli hän nyt tulisi menemään naimisiin tuon miehen
kanssa, niinkuin hän otaksui, antaisi vanha Jolyon talon vuokralle
ja asettuisi itse vuokrahuoneisiin. Kannattiko pitää puolta tusinaa
palvelijoita, jotka söivät pakahtuakseen?

Hovimestari tuli kellon soidessa — iso, parrakas mies, pehmeä astunta
ja erikoinen taito olla hiljaa. Vanha Jolyon käski häntä ottamaan
iltapuvun esille, hän aikoi mennä päivälliselle klubiin.

»Kuinka kauan sitten vaunut palasivat kotiin saattamasta June neitiä
asemalle? Kahdeltako? Käske sitten valjastamaan puoli seitsemältä.»

Klubi, johon vanha Jolyon seitsemän lyönnillä astui, oli noita ylemmän
keskiluokan poliittisia yhtymiä, jotka ovat nähneet parempia päiviä.
Vaikka siitä oli puhuttu paljon, tai kenties siksi että siitä oli
puhuttu, se osoittautui kiusallisen elinvoimaiseksi. Ihmiset olivat
väsyneet sanomaan, että »Erimieliset» veti viimeisiä virsiään. Myöskin
vanhan Jolyonin tapoihin kuului sanoa niin, mutta kuitenkin hän
halveksui tätä tosiseikkaa tavalla, joka todellakin voi ärsyttää jonkun
hyvinvoivan klubin jäseniä.

»Ettäs viitsitkin pitää nimesi siinä», sanoi Swithin usein syvästi
pahentuneena. »Miksi et liity 'Polyglottiin'? Parempaa viiniä kuin
meidän Heidsieckimme et saa mistään koko Lontoosta kahdellakymmenellä
shillingillä pullo.» Ja alentaen ääntään hän lisäsi: »Sitä on jäljellä
vain viisi tuhatta tusinaa. Minä juon sitä elämäni joka ilta.»

»Minä ajattelen asiaa», vastasi siihen vanha Jolyon, mutta kun
hän ajatteli asiaa, oli siinä aina tuo viidenkymmenen guinean
sisäänpääsymaksu, ja häneltä menisi neljä tai viisi vuotta ennenkuin
hän pääsisi jäseneksi. Niinpä hän ajatteli asiaa edelleen.

Hän oli liian vanha ollakseen vapaamielinen, oli aikaa sitten lakannut
uskomasta klubinsa poliittisiin oppeihin, oli vieläpä tiettävästi
sanonut niitä »viheliäiseksi roskaksi», ja kuitenkin häntä huvitti
edelleen pysyä jäsenenä klubissa, jonka periaatteet olivat niin täysin
vastakkaiset hänen omilleen. Hän oli aina halveksinut koko paikkaa,
johon oli liittynyt monta vuotta sitten, kun häneltä kiellettiin
pääsy »Hotch Potch»-klubiin siksi, että hän kuului »liikemaailmaan».
Ikäänkuin hän ei olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa heistä! Hän tietysti
halveksi klubia, joka _otti_ hänet. Jäsenet olivat vaivaista joukkoa,
monet Citymiehiä — kaupanvälittäjiä, asianajajia, vasaramiehiä, tiesi
mitä! Kuten useimmat voimakasluonteiset, mutta ei erittäin omaperäiset
miehet vanha Jolyon piti vähäisessä arvossa sitä luokkaa, johon
hän itse kuului. Hän noudatti uskollisesti heidän tapojaan, niin
seuraelämässä kuin muualla, ja salaisesti hän piti heitä »mitättömänä
joukkona».

Vuodet ja filosofia, jota hänelläkin oli oma annoksensa, olivat
himmentäneet muiston »Hotch-Potch»-klubissa kärsitystä tappiosta, ja
nyt tämä oli hänen ajatuksissaan saanut klubien kuningattaren aseman.
Hän olisi itse ollut sen jäsenenä kaikki nämä vuodet, mutta hänen
ehdottajansa, Jack Herring, oli suorittanut työnsä niin kömpelösti,
että he eivät tienneet mitä tekivät pysyttäessään hänet ulkopuolella.
Eikös vain hänen poikansa jo ollut heti tullut hyväksytyksi, ja hän
luuli että poika oli vieläkin jäsen, hän oli kahdeksan vuotta sitten
saanut häneltä siellä päivätyn kirjeen.

Hän ei ollut käynyt »Erimielisissä» kuukausiin, ja talo oli sillävälin
saanut tuollaisen kirjavan koristelun, jonka ihmiset kustantavat
vanhoille taloille ja vanholle laivoille, kun ovat kärkkäät myymään ne.

»Typerä väri tupakkahuoneessa!» hän ajatteli. »Ruokasali on hyvä.»

Ruokasalin pimeä suklaanruskea, jota vaaleanvihreä tehosti, pani hänen
mielikuvituksensa liikkeelle.

Hän tilasi päivällistä ja istahti samaan nurkkaan, ehkä saman pöydänkin
ääreen (asiat eivät paljoa edistyneet »Erimielisissä», vaikka klubi
oli miltei radikaalinen mielipiteiltään), missä hän ja nuori Jolyon
istuivat kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kun hän loma-aikoina vei
pojan Drury Laneen.

Poika oli rakastanut teatteria, ja vanha Jolyon muisteli kuinka
hän istui vastapäätä, peittäen kiihtymyksensä huolelliseen, mutta
läpinäkyvään välinpitämättömyyteen.

Hän tilasi itselleen vielä saman päivällisen, minkä poika aina oli
valinnut — lientä, pikkusilliä, kyljyksiä, tortun. Ah, jospa hän
istuisi tuossa vastapäätä nyt!

He kaksi eivät olleet kohdanneet toisiaan neljääntoista vuoteen. Eikä
tämä ollut ensimmäinen kerta noiden neljäntoista vuoden aikana, jolloin
vanha Jolyon tuumaili, olisiko kenties hänessä jotakin moitittavaa
tuon poikansa asian yhteydessä. Onneton rakkausjuttu tuon kauniin
keimailijan Danaë Thornworthyn, nyt Danaë Pellew, Anthony Thornworthyn
tyttären kanssa oli umpimähkään viskannut hänet Junen äidin syliin.
Isän olisi ehkä pitänyt estää heidän avioliittonsa, he olivat liian
nuoria, mutta saatuaan tuon kokemuksen Jo'n herkkätunteisuudesta
hän oli liiankin kärkäs näkemään hänet naimisissa. Ja neljän vuoden
päästä oli romahdus tullut! Oli tietysti mahdotonta hyväksyä pojan
käytöstä tässä romahduksessa; järki ja kasvatus — tuo kahden mahtavan
tekijän yhdistelmä, joka kannatti hänen periaatteitaan — sanoivat
hänelle, että se oli mahdotonta, mutta hänen sydämensä napisi vastaan.
Koko jutun julma tunnottomuus ei ottanut huomioon sydämiä. Siinä
oli June, tuo kultatukkainen pieni hiukkanen, joka oli kiivennyt
kokonaan hänen syliinsä, kietoutunut ja punoutunut hänen olemukseensa
— hänen sydämeensä, joka oli luotu sellaiseksi, että siitä tuli
hentojen ja avuttomien olentojen leikkikalu ja suosittu turvapaikka.
Luonteenomaisella vaistollaan hän tajusi, että hänen oli luovuttava
toisesta tai toisesta, puolinaiset toimenpiteet eivät kelpaisi tässä
tilanteessa. Siinä juuri oli sen traagillisuus. Ja hento, avuton olento
pääsi voitolle. Hän ei tahtonut juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa
koirien kanssa, ja niin hän sanoi pojalleen hyvästit.

Nuo hyvästit olivat kestäneet tähän asti.

Hän oli tarjoutunut edelleen maksamaan supistettua elatusrahaa
nuorelle Jolyonille, mutta sitä ei ollut otettu vastaan, ja ehkä
tämä kielto oli pahoittanut hänen mieltään enemmän kuin mikään muu,
sillä se oli vienyt häneltä viimeisenkin keinon osoittaa patoutunutta
hellyyttään, ja heidän epäsovustaan oli olemassa todistus niin vankka
ja käsinkosketeltava kuin minkä vain rahallinen sitoumus, tarjous tai
kielto, voi antaa.

Päivällisessä ei ollut makua. Samppanja-annos oli kuiva ja karvas, ei
vetänyt vertoja vanhojen aikojen Veuve Clicquot'lle.

Kahvikupin ääressä hän alkoi miettiä oopperaanmenoa. Niinpä hän luki
_Times'istä_ — hän ei luottanut muihin lehtiin — illan ohjelman. Se oli
»Fidelio».

Onneksi ei mikään noista uusmuotisista saksalaisista pantomiimeista,
joita tuo mies Wagner teki.

Hän pani päähänsä vanhan oopperahatun, joka käytöstä litistyneine
lierineen ja laajoine mittasuhteineen oli kuin suurempien päivien
vertauskuva, veti käsiinsä vanhan parin hyvin ohuita lavendelinvärisiä
kauriinnahkakäsineitä, jotka vahvasti tuoksuivat venäläiseltä
nahalta, koska ne tavallisesti olivat hänen päällystakkinsa taskussa
sikaarilaatikon läheisyydessä, ja astui ajurin vaunuihin.

Vaunut ratisivat iloisesti pitkin katuja, joitten tavatonta vilkkautta
vanha Jolyon hämmästyi.

»Hotellit mahtavat ansaita hirmuisesti», ajatteli hän. Muutamia vuosia
sitten ei ollut olemassa yhtäkään noista suurista hotelleista. Hän
omisti tyydyttävän ajatuksen parille tontille, jotka hänellä oli
lähistöllä. Niitten arvo mahtoi nousta ihan hyppyaskelin! Tällainen
liike!

Mutta näistä ajatuksista hän liukui noihin omituisiin
epäpersoonallisiin mietteisiin, jotka eivät olleet vähääkään
luonteenomaisia Forsyteille ja joissa osittain piili hänen vallitsevan
asemansa salaisuus. Mitä atomeja ihmiset ovat, ja kuinka heitä on
paljon! Ja mitä heistä kaikista tulee?

Hän kompastui astuessaan pois vaunuista, maksoi miehelle tarkasti
taksan mukaan, kulki pilettiluukulle varaamaan permantopaikkansa ja
seisoi siinä kukkaro kädessä — hän piti aina rahojaan kukkarossa
eikä ollut koskaan hyväksynyt tapaa kantaa niitä irrallaan taskussa,
niinkuin monet nykypäivien nuoret miehet tekivät. Lippujenmyyjä
kurkotti ulos niinkuin vanha koira kopistaan.

»Kas vain», sanoi hämmästynyt ääni, »siellähän on herra Jolyon Forsyte!
Aivan totta. En ole nähnyt teitä, herra, vuosiin. Voi tottakin! Eivät
ole ajat niinkuin ennen. Te ja veljenne ja tuo vasaramies — herra
Traquair, ja herra Nicholas Treffry — teillä oli täältä tilattuina
kuusi tai seitsemän permantopaikkaa säännöllisesti joka huvikausi. Entä
kuinka _te_ voitte, herra? Me emme tule nuoremmiksi.»

Väri tummeni vanhan Jolyonin silmissä, hän maksoi guineansa. Häntä
ei ollut unohdettu. Hän marssi sisään alkusoiton soidessa kuin vanha
sotaratsu taisteluun.

Hän pani kokoon oopperahattunsa, istuutui, veti lavendelihansikkaat
käsistään vanhan tavan mukaan ja pani silmälasit silmilleen luoden
pitkän katseen huoneen ympäri. Hän pudotti vihdoin lasit kokoonlyödylle
hatulleen ja kiinnitti katseensa väliverhoon. Kipeämmin kuin koskaan
hän tunsi, että hänen aikansa oli ollut ja mennyt. Missä olivat kaikki
naiset, kauniit naiset, joita sali ennen oli tulvillaan? Missä oli
tuo vanha tunne sydämessä, kun hän odotti jonkun suuren laulajan
esiintymistä? Missä tuo päihdyttävä elämän hurma ja hänen oma kykynsä
nauttia kaikesta?

Aikansa suurin oopperassakävijä! Nyt ei enää ollut mitään oopperaa! Tuo
viheliäinen Wagner oli pilannut kaikki, ei sävelmiä jäljellä, ei ääniä
laulamassa niitä! Ah, noita ihmeellisiä laulajia! Poissa! Hän istui
katsellen tuttuja kohtauksia, turtumuksen tunne sydämessä.

Hopeakiharasta korvan takana hamaan pehmeävartisen kiiltonahkakengän
verhoaman jalan asentoon ei vanhassa Jolyonissa ollut mitään kömpelöä
eikä heikkoa. Hän oli yhtä suora — melkein — kuin noina vanhoina
aikoina, jolloin hän tuli oopperaan joka ilta. Hänen näkönsä oli yhtä
hyvä — melkein yhtä hyvä. Mutta mikä väsymyksen ja pettymyksen tunne!

Hänellä oli kaiken ikänsä ollut tapa nauttia epätäydellisistäkin
seikoista — ja epätäydellistä oli ollut paljon — hän oli nauttinut
kaikesta kohtalaisesti, sen verran että pysyi nuorena. Mutta nyt
oli nauttimiskyky tiessään, filosofia tiessään ja jäljellä vain tuo
kauhea tunne, että kaikki oli mennyttä. Ei edes Vangittujen kuoro, ei
Florianin laulu kyennyt haihduttamaan hänen yksinäisyytensä varjoa.

Jospa Jo vain olisi hänen kanssaan! Pojan täytyi olla nelikymmenvuotias
nyt. Hän oli kadottanut neljätoista vuotta ainoan poikansa elämästä.
Eikä Jo enää ollut yhteiskunnallinen paaria. Hän oli naimisissa. Vanha
Jolyon ei ollut voinut pidättäytyä ilmaisemasta hyväksymistään, vaan
oli lähettänyt pojalleen 500 punnan pankkiosoituksen naimisiinmenon
kunniaksi. Pankkiosoituksen oli palauttanut »Hotch Potch»-issa päivätty
kirje seuraavin sanoin:

  »Rakkahin Isä!

  Jalomielinen lahjasi oli tervetullut merkki siitä, että pahempaakin
  voisit minusta ajatella. Palautan sen, mutta jos mielestäsi olisi
  sopivaa asettaa rahat tuon pikku veitikan nimiin (sanomme häntä
  Jollyksi), joka kantaa ristimänimeämme ja suosiollisesti myös
  sukunimeämme, olisin hyvin iloinen.

  Toivon koko sydämestäni, että terveytesi on yhtä hyvä kuin ennenkin.

  Rakastava poikasi

  Jo.»

Kirje oli niin pojan tapainen. Hän oli aina ollut ystävällinen sielu.
Vanha Jolyon oli vastannut näin:

  »Rakas Jo!

  Summa (500 puntaa) on pantu kirjoihini poikasi hyväksi, Jolyon
  Forsyten nimelle, ja kasvaa se asianmukaista korkoa viiden prosentin
  mukaan. Minä toivon, että menestyt. Terveyteni on toistaiseksi
  pysynyt hyvänä.

  Rakkain terveisin hellä isäsi

  Jolyon Forsyte.»

Ja joka vuoden tammikuun ensimmäisenä päivänä hän oli lisännyt summaan
satasen ja korot. Summa oli kohoamassa — ensi uudenvuoden päivänä se
olisi jo tuhatviisisataa ja ylikin! Ja vaikea on sanoa, kuinka paljon
tyydytystä hän oli saanut tuosta vuosittaisesta sijoituksesta. Mutta
kirjeenvaihto oli loppunut.

Huolimatta rakkaudestaan poikaansa, huolimatta vaistosta, joka osaksi
oli synnynnäinen, osaksi, niinkuin tuhansilla hänen luokkaansa
kuuluvilla, tulos alituisesta liikeasiain hoidosta ja valvomisesta
ja joka sai hänet arvostelemaan ihmisen käytöstä pikemmin tulosten
kuin periaatteitten mukaan, hänen sydämensä pohjalla oli eräänlainen
epämukavuuden tunne. Hänen poikansa olisi näissä olosuhteissa pitänyt
mennä hunningolle, se laki esitettiin kaikissa romaaneissa, saarnoissa
ja näytelmissä mitä hän ikinä oli lukenut, kuullut tai nähnyt.

Saatuaan pankkiosoituksen takaisin hänestä tuntui, että jotakin oli
hullusti. Miksi hänen poikansa ei ollut mennyt hunningolle? Mutta kuka
osaisi sanoa?

Hän oli kuullut, tietenkin — itse asiassa hän oli pannut tehtäväkseen
ottaa sen selville— että Jo asui St. John's Woodissa, että hänellä
oli pieni talo ja puutarha Wistaria Avenuen varrella, että hän vei
vaimonsa seurapiireihin — merkillinen seurapiiri, epäilemättä — ja
että heillä oli kaksi lasta tuo pikkumies, jota he sanoivat Jollyksi
(olosuhteisiin katsoen nimi tuntui kyynilliseltä, ja vanha Jolyon
sekä pelkäsi että vieroksui kyynillisyyttä), ja tyttö nimeltä Holly,
joka oli syntynyt heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Kuka osaisi sanoa
hänelle, minkälaisissa oloissa hänen poikansa todella eli? Hän oli
sijoittanut edullisesti äidinisältään perimänsä tulot ja ruvennut
alikirjuriksi Lloydiin, hän maalasi myös tauluja — vesiväreillä. Vanha
Jolyon tiesi tämän, sillä hän oli viekkaasti ostellut niitä aika-ajoin,
onnistuttuaan näkemään poikansa nimimerkin erään Thamesjokea esittävän
taulun alakulmassa välityskauppiaan ikkunassa. Hän luuli niitä
huonoiksi eikä nimimerkin vuoksi ripustanut niitä seinälleen, vaan piti
lukittuina piironkilaatikossa.

Suuressa oopperatalossa hänet valtasi hirvittävä halu nähdä poikansa.
Hän muisti niitä päiviä, jolloin hän oli tottunut keinuttamaan
ruskeapukuista palleroa edestakaisin jalkojensa kaaren alla, aikoja,
jolloin hän juoksi pojan ponihevosen vieressä opettaen häntä
ratsastamaan, sitä päivää, jolloin hän ensi kerran vei hänet kouluun.
Hellä, kultainen pikku veitikka se poika oli ollut! Etoniin jouduttuaan
hän oli ehkä vähän liiaksikin saanut sitä haluttua käyttäytymistaitoa,
jota vanha Jolyon tiesi hankittavan vain sellaisissa paikoissa ja
suurin kustannuksin, mutta mukava toveri hän oli aina ollut. Aina
seurana, vieläpä Cambridgen jälkeen — vähän kaukainen kenties jo
silloin, kiitos saamiensa etujen. Vanhan Jolyonin tunteet julkisia
koulujamme ja opistojamme kohtaan eivät koskaan horjuneet, ja hänessä
säilyi liikuttava ihailun ja epäluulon asenne siihen maamme ylimmille
sovellettuun järjestelmään nähden, johon hänellä itsellään ei ollut
ollut onni osallistua... Nyt kun June oli lähtenyt ja jättänyt tai
melkein jättänyt hänet, olisi ollut suuri lohdutus nähdä taas poika.
Tuntien itsensä vikapääksi kavallukseen perhettään, periaatteitaan,
luokkaansa kohtaan vanha Jolyon kiinnitti katseensa laulajaan.
Vaivainen olento — viheliäinen, vaivainen raukka! Ja Florian kuin
mikäkin tikku!

Nyt se loppui. Vähästä ne saivat huvia nykyaikana!

Kadun tungoksessa hän sieppasi ajurin erään lihavan ja paljon nuoremman
herran nenän edestä, vaikka tämä oli jo pitänyt sitä omanaan. Matka
kävi Pall Mallin kautta, ja kulmauksessa, sen sijaan että olisi ajanut
Green Parkin läpi, ajuri kääntyi St. James Streetille. Vanha Jolyon
pisti kätensä luukun läpi (hän ei voinut sietää, että hänet näin
vietiin väärälle tielle), mutta käännyttäessä hän huomasi olevansa
vasta päätä »Hotch Potchia», ja kaipuu, joka oli salaa seurannut häntä
kaiken iltaa, pääsi vallalle. Hän käski ajuria pysähtymään. Hän menisi
sisään ja kysyisi vieläkö Jo kuului klubiin.

Hän meni sisään. Halli oli tarkalleen saman näköinen kuin niihin
aikoihin, jolloin hän söi täällä päivällistä Jack Herringin kanssa, ja
täällä oli Lontoon paras keittäjä. Ja hän katsoi ympärilleen tuolla
terävällä, suoralla katseella, joka kautta elämän oli saanut aikaan,
että häntä palveltiin paremmin kuin useimpia muita.

»Vieläkö herra Jolyon Forsyte on klubin jäsen?»

»Kyllä, herra, hän on klubissa nyt. Mikä nimi?»

Vanha Jolyon nolostui.

»Hänen isänsä», sanoi hän.

Ja sanottuaan tämän hän asettui seisomaan selkä uuniin nojaten.

Nuori Jolyon oli pannut hatun päähänsä aikoen lähteä klubista ja kulki
juuri eteisen poikki, kun ovenvartija kohtasi hänet. Hän ei ollut enää
nuori, tukka vivahti harmaaseen ja kasvot — kapeampi jäljennös isän
kasvoista, samat isot, riippuvat viikset — olivat ilmeisesti kuluneet.
Hän valahti kalpeaksi. Tämä tapaaminen oli kauhea kaikkien noiden
vuosien jälkeen, sillä mikään maailmassa ei ollut niin kauhea kuin
kohtaus. He tapasivat ja antoivat kättä toisilleen. Sitten isä sanoi,
ääni väristen:

»Kuinka voit, poikani?»

Poika vastasi:

»Kuinka itse voit, isä?»

Vanhan Jolyonin käsi vapisi ohuessa lavendelihansikkaassa.

»Jos sinulla on sama matka», sanoi hän, »voit päästä kyydillä.»

Ja ikäänkuin heillä olisi tapana joka ilta saattaa toisensa kotiin he
lähtivät ulos ja astuivat vaunuihin.

Vanhan Jolyonin mielestä poika oli kasvanut. »Tullut joka suhteessa
miehekkäämmäksi», oli hänen lausuntonsa. Pojan kasvojen luonnollisen
ystävällisyyden peitoksi oli tullut miltei ivallinen naamio, ikäänkuin
hän elämänsä olosuhteissa olisi havainnut haarniskan tarpeelliseksi.
Piirteet tosin olivat Forsyten, mutta ilme oli pikemminkin sisäänpäin
kääntynyt, niin kuin opiskelijalla tai filosofilla. Hänen oli
epäilemättä ollut pakko katsoa itseensä aika paljon näiden viidentoista
vuoden kuluessa.

Nuorelle Jolyonille ensi vaikutelma isästä oli epäilemättä järkytys
— isä näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Mutta vaunuissa hän tuskin
tuntui muuttuneelta, hänellä oli vielä tuo tuttu levollinen ilmeensä,
suora ryhti ja terävä katse.

»Sinä näytät reippaalta, isä.»

»Kohtalaisesti», vastasi vanha Jolyon.

Häntä kiusasi levottomuus, joka hänen mielestään oli puettava sanoiksi.
Saatuaan poikansa tuollaisena takaisin, hän tunsi että hänen täytyi
saada tietoonsa tämän taloudellinen asema.

»Jo», hän sanoi, »minä tahtoisin tietää minkälaisissa vesissä sinä uit.
Sinä kai olet velkaantunut?»

Hän asetti sanansa tähän muotoon, että pojan olisi helpompi tunnustaa.

Nuori Jolyon vastasi ivallisella äänellään:

»En, en minä ole velkaantunut.»

Vanha Jolyon näki, että poika oli suuttunut, ja kosketti hänen kättään.
Hän oli pannut itsensä vaaralle alttiiksi. Se maksoi kuitenkin vaivan,
eikä Jo koskaan ollut murjottanut hänelle. He ajoivat vaieten Stanhope
Gateen asti. Vanha Jolyon kutsui hänet sisään, mutta nuori Jolyon
pudisti päätään.

»June ei ole täällä», kiiruhti isä sanomaan, »lähti vieraisille tänään.
Tiedät kai, että hän on kihloissa?»

»Joko nyt?» mumisi nuori Jolyon.

Vanha Jolyon astui vaunuista ja maksaessaan kyydin hän ensi kerran
elämässään antoi ajurille shillingin asemasta sovereignin.

Ajuri pisti rahan suuhunsa, löi hevosta salaa vatsan alle ja kiiruhti
tiehensä.

Vanha Jolyon käänsi avainta hiljaa, työnsi oven auki ja viittasi. Poika
näki hänen vakavana ripustavan takkinsa naulaan, kasvoilla ilme kuin
pikkupojalla, joka aikoo varastaa kirsikoita.

Ruokasalin ovi oli auki, kaasu paloi pienellä liekillä,
teetarjottimelle oli nostettu väkiviinalamppu ja aivan sen viereen
päivällispöydälle oli nukahtanut kyynillisennäköinen kissa. Vanha
Jolyon hätisti sen heti pois. Tapaus oli huojennukseksi hänen
tunteilleen, hän kopisteli oopperahattuaan elukan takana.

»Sillä on kirppuja», sanoi hän ja seurasi kissaa toiseen huoneeseen.
Pohjakerrokseen vievän hallin oven luona hän hätisteli »Hsst!» useaan
kertaan ikäänkuin valvoen kissan lähtöä, kunnes jonkin kummallisen
sattuman kautta hovimestari näyttäytyi alhaalla.

»Voit mennä nukkumaan, Parfitt», sanoi vanha Jolyon. »Minä lukitsen
ovet itse.»

Kun hän taas palasi ruokasaliin, kulki kissa onnettomuudeksi hänen
edellään, häntä pystyssä, julistaen nähneensä läpi tämän pienen tempun,
jonka tarkoituksena oli alunpitäen estää hovimestari tulemasta.

Kova kohtalo oli kautta elämän vainonnut vanhan Jolyonin kotoisia
sotajuonia.

Nuori Jolyon ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli hyvin perehtynyt
pilkantekoon, ja tänä iltana kaikki tuntui pilkalta. Välikohtaus kissan
kanssa, hänen oman tyttärensä kihlauksen ilmoittaminen. Hänellä ei
ollut siis enemmän osuutta tyttäreensä kuin tuohon kissaan! Ja asian
runollinen oikeutus tehosi häneen.

»Minkälainen June on nyt?» kysyi hän.

»Tuollainen pieni olento», vastasi vanha Jolyon. »Sanovat häntä minun
näköisekseni, mutta se on heidän hullutustaan. Hän on enemmän äitisi
näköinen — samat silmät ja tukka.»

»Ahaa, ja onko hän kaunis?»

Vanha Jolyon oli liiaksi Forsyte ylistääkseen vapaasti mitään,
varsinkaan mitään, jota hän vilpittömästi ihaili.

»Ei hullumpi — oikea Forsytein leuka. Täällä tulee olemaan yksinäistä
kun hän on mennyt, Jo.»

Hänen kasvojensa ilme järkytti nuorta Jolyonia samalla tavoin kuin
äsken, hänen ensin nähdessään isänsä.

»Mitä keksit itsellesi nyt, isä? Tyttö kai ei tiedä muusta kuin
sulhasestaan?»

»Itselleni?» toisti vanha Jolyon, suuttumuksen sorahdus äänessään.
»Tulee olemaan kurja urakka elää täällä yksin. Minä en tiedä kuinka
se päättyy. Toivoisin helkkariin —» hän hillitsi itsensä ja lisäsi:
»Kysymys on siinä, mitä teen tälle talolle?»

Nuori Jolyon katseli ympärilleen huoneessa. Se oli erikoisen suuri
ja autio, koristettu noilla äärettömillä hiljaiselotauluilla, jotka
hän muisti poikaiästään — nukkuvia koiria, joitten kuono lepäsi
porkkanakimpuilla, joita, samoinkuin sipuleita ja viinirypäleitä,
oli asetettu sinne tänne lempeäksi yllätykseksi. Talo oli valkoinen
elefantti, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että isä asuisi
pienemmässä paikassa, ja yhä enemmän alkoi kaikki tuntua ivalta.

Suuressa nojatuolissaan, jossa oli kirjaa varten tuki, istui vanha
Jolyon, perheensä ja luokkansa ja koulukuntansa päämies, tukka
valkeana, otsa kuin kupooli, maltillisuuden, järjestyksen ja
omaisuusrakkauden edustajana. Yksinäisempää vanhaa miestä ei ollut koko
Lontoossa.

Täällä hän istui huoneensa kolkossa mukavuudessa, pelkkänä hyppynukkena
suurten voimien käsissä, jotka eivät välittäneet mitään perheestä
eivätkä luokasta eivätkä koulukunnasta, vaan liikkuivat peloittavaa
kulkuaan kohti tutkimattomia päämääriä. Tällaiselta tilanne näytti
nuoresta Jolyonista, jolla oli persoonaton katse.

Vanha isä parka! Tämäkö oli päämäärä, tarkoitus, jota varten hän oli
elänyt niin loistavan maltillisesti! Jäädä yksin, tulla vanhemmaksi ja
vanhemmaksi ja ikävöidä sielua, jonka kanssa puhua!

Vanha Jolyon vuorostaan katsoi poikaansa. Hän tahtoi puhua monista
asioista, joista hän ei ollut voinut puhua kaikkina näinä vuosina.
Oli ollut mahdotonta tosissaan uskoa Junelle vakaumustaan siitä,
että Soho-kaupunginosan tontit olivat nousussa, levottomuuttaan
hänen jo kauan johtamansa Uuden Kivihiiliyhtiön päällysmiehen
Pippinin peloittavan hiljaisuuden johdosta, harmiaan amerikkalaisten
Golgotha-paperien alituisesta laskusta, tai myös neuvotella siitä,
kuinka hän jollakin sopivalla sijoittelulla voisi parhaiten
välttää niitä suuria omaisuusveroja, jotka hänen kuolemansa tulisi
aiheuttamaan. Kupillinen teetä, jota hän hämmenteli epämääräisesti,
vaikutti vihdoin sen, että hän alkoi puhua. Uusi näköala elämään
avautui, puhumisen luvattu maa, mistä hän saattoi löytää sataman sekä
aavistusten että kaipuun aaltoja vastaan, missä hän voi rauhoittaa
sieluaan sillä ooppiumilla, että sai pohtia omaisuutensa pyöristämistä
ja ainoan eloonjäävän osuutensa tekemistä ikuiseksi.

Nuori Jolyon oli hyvä kuuntelija, se oli hänen vahva puolensa. Hän piti
silmänsä kaiken aikaa kiinnitettynä isän kasvoihin ja teki kysymyksen
silloin tällöin.

Kello löi yksi ennenkuin vanha Jolyon oli lopettanut, ja tämän lyönnin
kaikuessa hänen periaatteensa tulivat takaisin. Hän otti kellon
taskustaan hämmästyneen näköisenä.

»Minun täytyy mennä levolle, Jo», sanoi hän.

Nuori Jolyon nousi ja ojensi kätensä auttaakseen isänsä ylös. Vanhat
kasvot näyttivät kuluneilta ja ontoilta taaskin, silmät katsoivat
kiinteästi muualle.

»Hyvästi, poikani, muista hoitaa itseäsi.»

Hetkinen kului, ja nuori Jolyon pyörähti kantapäillään ja astui ulos
ovesta. Hän saattoi tuskin nähdä, hänen hymynsä vapisi. Koskaan näinä
viitenätoista vuotena, aina siitä saakka, jolloin hän ensi kerran oli
havainnut, ettei elämä ollut pelkkä liikeasia, hän ei ollut huomannut
sitä niin kumman monimutkaiseksi.




3. PÄIVÄLLISET SWITHINILLÄ


Swithinin oranssinvärisen ja vaaleansinisen Hyde Parkiin antavan
ruokasalin pyöreä pöytä oli katettu kahdelletoista.

Katon keskeltä riippui jättiläisstalaktiittia muistuttava
kristallikruunu, jossa kynttilät paloivat ja joka loi säteilyään
suurille kultakehyksisille kuvastimille, sivupöytien marmorilevyille
ja raskaille kultatuoleille, joitten istuimet olivat hienoa
villakirjailua. Kaikki osoitti tuota kauneuden rakkautta, joka on niin
syvälle juurtunut jokaiseen perheeseen, jonka on täytynyt raivata oma
tiensä yhteiskuntaan luonnon alhaisemman sydämen läheltä. Swithin
ei tosiaankaan sietänyt yksinkertaisuutta ja rakasti kultalakkaa,
mikä aina oli leimannut hänet tuttavien joukossa mieheksi, jolla on
suurenmoinen, joskin vähän ylellinen maku, ja siitä tietoisuudesta,
ettei kenenkään ollut mahdollista astua hänen huoneisiinsa
havaitsematta häntä varakkaaksi mieheksi, hän oli ammentanut kestävää
ja pitkäaikaista onnea, jonkalaatuista ei kenties mikään muu elämän
seikka olisi voinut hänelle tuottaa.

Vetäydyttyään syrjään talojenvälityksestä, mikä ammatti hänen
silmissään oli viheliäinen, varsinkin sen huutokaupallinen puoli, hän
oli antautunut luontaisille ylimyksen taipumuksilleen.

Hänen myöhäisempien päiviensä täydellinen ylellisyys oli ympäröinyt
hänet kuin kärpäsen sokeriin, ja hänen sielussaan, missä hyvin
vähän tapahtui aamusta iltaan, yhtyi kaksi omituisesti vastakkaista
liikutusta, pysyvä ja luja tyydytys siitä, että hän oli itse raivannut
tiensä ja rikastunut, ja tunne siitä, ettei hänen veroisensa miehen
koskaan olisi pitänyt sallia työajatusten tahrivan mieltään.

Hän seisoi sivupöydän ääressä valkeassa liivissään, jossa oli suuret
kulta- ja onyksinapit, ja katseli palvelijaansa, joka väänsi auki
kolmea jäähaarikkoihin upotettua samppanjapulloa. Pystykauluksen
kärkien välissä — kaulus teki kipeätä, kun hän liikkui, mutta hän
ei olisi mistään hinnasta vaihtanut sitä toisenlaiseen — oli hänen
leukansa kalpea liha liikkumattomana. Katse vaelsi pullosta toiseen.
Hän harkitsi asiaa ja todisteli tähän tapaan: Jolyon juo lasin, ehkä
kaksi, hän on kyllä varovainen. James, hän ei näihin aikoihin voi juoda
viiniään. Nicholas — Fanny ja Nicholas kykenevät latkimaan vettä!
Soamesia ei tarvitse laskea, nuo nuoret veljenpojat — Soames oli
kolmekymmentäyksi — eivät osanneet juoda! mutta Bosinney? Kohdatessaan
tämän muukalaisen nimen, joka jotenkin oli hänen filosofiansa
ulkopuolella, Swithin vaikeni. Hänessä heräsi paha aavistus. Sitä
oli mahdoton tietää. June oli vain tyttö, ja sitäpaitsi rakastunut.
Emily (rouva James) piti hyvästä samppanjalasista. Juleylle, vanhalle
sieluparalle, tämä laji oli liian kuivaa, hänellä ei ollut makua.
Entäs Hatty Chessman! Tämän vanhan ystävän muistaminen sai ajatuksen
pilven pimentämään hänen silmiensä täydellistä lasinkirkkautta. Hän ei
ihmettelisi, vaikka Hatty joisi puoli pulloa!

Mutta viimeistä vierasta ajatellessaan hänen vanhoille kasvoilleen
häivähti ilme, joka muistutti juuri kehräämään rupeavaa kissaa: rouva
Soames! Tämä ei joisi paljon, mutta panisi arvoa sille mitä joi. Oli
nautinto tarjota hänelle hyvää viiniä! Kaunis nainen — miellytti häntä!

Rouva Soamesin ajatteleminen oli samppanjaa sinänsä. Oli nautinto
tarjota hyvää viiniä nuorelle naiselle, joka oli niin kaunis, joka
osasi pukeutua, oli viehättävä käytökseltään, kerrassaan hienostunut
— oli nautinto kestitä häntä. Kauluksensa kärkien välistä hän ohjasi
päänsä illan ensimmäiseen, tuskalliseen liikahdukseen.

»Adolf», sanoi hän. »Tuo vielä yksi pullo.»

Hän itse voisi juoda aika lailla, sillä, kiitos Blightin
lääkemääräysten, hän oli erinomaisessa kunnossa ja varovaisuuden vuoksi
hän oli jättänyt lounaan syömättä. Hän ei ollut viikkokausiin tuntenut
itseään niin terveeksi. Työntäen alahuulensa eteenpäin hän antoi
viimeiset määräyksensä.

»Adolf, pieni ryyppy länsi-intialaista, kun päästään liikkiöön.»

Hän meni etuhuoneeseen ja istahti tuolin reunalle, polvet erillään. Ja
hänen suuri, jyhkeä hahmonsa kääriytyi heti odottavaan, kummalliseen,
alkuaikaiseen liikkumattomuuteen. Hän oli valmis nousemaan heti
tarvittaessa. Hän ei ollut pitänyt päivälliskutsuja kuukausiin. Nämä
päivälliset Junen kihlauksen kunniaksi olivat ensi alussa tuntuneet
rasitukselta (Forsyten perheessä noudatettiin hartaasti tapaa juhlia
kihlauksia), mutta kun kutsujen lähettämisen ja ruokien tilaamisen
vaiva oli ohi, hän tunsi miellyttävästi virkistyneensä.

Ja istuessaan tässä kello kädessään, lihavana, sileänä ja
kullanvärisenä kuin siloitettu voipallero, hän ei ajatellut mitään.

Pitkä mies, jolla oli vino poskiparta ja joka kerran oli ollut
Swithinin palveluksessa, mutta nyt omisti vihanneskaupan, tuli sisään
ja ilmoitti:

»Rouva Chessman, rouva Septimus Small.»

Kaksi naista astui sisään. Etummaisella, kokonaan punaisiin puetulla,
oli poskillaan isot, säännölliset läikät samaa väriä ja kovat,
terävät silmät. Hän tuli Swithinin luo ojentaen pitkään, keltaiseen
hansikkaaseen verhottua kättään.

»Hyvää päivää, Swithin», sanoi hän, »en ole nähnyt sinua pitkiin
aikoihin. Kuinka voit? No mutta rakas poika, kuinka sinusta on tullut
lihava!»

Vain katseen jäykkyys paljasti Swithinissä suuttumusta. Juro ja kumea
kiukku paisutti hänen rintaansa. Oli alhaista olla lihava, tulla
mainituksi lihavaksi. Hänellä oli leveä rinta, siinä kaikki. Hän
kääntyi sisareensa, tarttui tämän käteen ja sanoi käskevällä äänellä:

»Mitä kuuluu, Juley?»

Rouva Septimus Small oli pisin neljästä sisaresta. Hänen hyvät,
pyöreät vanhat kasvonsa olivat käyneet vähän happamiksi, ne olivat
lukemattoman monesta kohdasta lerpallaan, ikäänkuin ne olisi tätä
iltaa varten sullottu rautalankanaamariin, joka äkkiä irroitettuna
olisi jättänyt pieniä vastahakoisia laskoksia yli kasvojen. Silmätkin
olivat lerpallaan. Tällä tavalla hän ilmaisi alituista suruaan Septimus
Smallin menetyksestä.

Hän oli suorastaan siinä maineessa, että hän sanoi aina jotakin
tilanteeseen sopimatonta, ja sukunsa sitkeydellä hän piti kiinni
sanomastaan ja lisäsi siihen toisen väärän sanan ja niin edespäin.
Miehen kuollessa oli perheen sitkeys, perheen asiallisuus jäänyt
hänessä hedelmättömäksi. Hän oli suuri puhuja sallittaessa ja
keskusteli ilman pienintäkään eloisuutta tuntikaupalla kertoen
eepillisen yksitoikkoisesti niistä lukemattomista tilaisuuksista,
jolloin Onnetar oli kohdellut häntä väärin, eikä hän vähääkään
tajunnut, että kuulijat olivat Onnettaren puolella, sillä hänen
sydämensä oli ystävällinen.

Hän oli saanut tuon tavan, ihmisparka, istuessaan kauan Smallin
(heikkorakenteisen miehen) vuoteen ääressä, ja tämän jälkeen hän oli
lukemattomat kerrat istunut mittaamattomia ajanjaksoja huvittamassa
sairaita, lapsia ja muita avuttomia olentoja, eikä hän koskaan voinut
päästä siitä tunteesta, että maailma oli epäkiitollisin paikka,
missä kukaan voi elää. Sunnuntai sunnuntain jälkeen hän oli istunut
kirkkoherra Thomas Scolesin jalkojen juuressa, tuon erinomaisen
henkevän saarnaajan, jolla oli suuri vaikutus häneen, mutta hän oli
onnistunut vakuuttamaan jokaiselle, että sekin oli onnettomuus. Hän
oli perheessään muuttunut sananparreksi, ja kun jollekin tahdottiin
huomauttaa, että hän oli erikoisen vaivalloinen, sanottiin, että hän
oli »todellinen Juley.» Hänen mielenlaatunsa olisi neljänkymmenen
vuoden iässä tappanut kenen muun tahansa kuin Forsyten, mutta hän oli
seitsemänkymmenen kahden eikä ollut koskaan näyttänyt terveemmältä.
Ja tuntui siltä, että hänessä oli ilon mahdollisuuksia, jotka vielä
voivat puhjeta esiin. Hän omisti kolme kanarialintua, Tommy-kissan
ja puolikkaan papukaijaa — yhteisesti sisarensa Hesterin kanssa. Ja
nämä eläinparat (joita huolellisesti pidettiin loitolla Timothysta —
hän hermostui eläimiin), toisin kuin ihmiset, ymmärsivät, että hän ei
hölmöydelleen mitään voinut, ja kiintyivät häneen intohimoisesti.

Hän oli synkeän loistava tänä iltana mustassa silkkivillassa,
malvanvärinen rinnus leikattuna kainoksi kolmioksi, kaiken kruununa
musta samettinauha, joka ympäröi ohuen kaulan juurta. Musta ja malva
iltapuvussa oli miltei jokaisen Forsyten mielestä erittäin siveä
väriyhdistelmä.

Hän sanoi nyrpeänä Swithinille:

»Ann on kysynyt sinua. Et ole käynyt luonamme pitkiin aikoihin.»

Swithin pani peukalonsa liivin kainalonaukkoihin ja vastasi: »Ann on
tullut kovin raihnaaksi, hänen pitäisi kutsua lääkäri!»

»Herra ja rouva Nicholas Forsyte.»

Nicholas Forsyte nosteli korkeita kulmakarvojaan hymy huulilla. Hän
oli tämän päivän kuluessa onnistunut toteuttamaan suunnitelmansa
erään yläintialaisen heimon käyttämisestä työväkenä Ceylonin
kultakaivoksissa. Sievä suunnitelma toteutui vihdoinkin suurten
vaikeuksien uhalla — hän oli syystä hyvällä tuulella. Se tekisi hänen
kaivostensa tuotannon kaksinkertaiseksi, ja, niinkuin hän usein oli
pontevasti todistellut, kun kerran kaikki kokemus viittaa siihen,
että ihmisen pitää kuolla, merkitsee varmastikin vähän, kuoleeko hän
viheliäisen vanhuuden saavuttaneena omassa maassaan vai ennen aikojaan
vieraan kaivoksen kosteudessa, kunhan vain tämä hänen elintapojensa
muutos on hyödyttänyt Brittein valtakuntaa.

Hänen todistuskykynsä oli ilmeinen. Kohottaen kyömynenäänsä kuuntelijaa
kohti hän tavallisesti lisäsi:

»Emme ole vuosikausiin voineet maksaa osinkoa siksi, että meiltä on
puuttunut parisataa tuollaista miestä, ja katsokaapa osakkeitten
hintoja. En voi saada niistä shillinkiäkään.»

Hän oli myöskin ollut Yarmouthissa ja tullut takaisin tuntien
lisänneensä ainakin kymmenen vuotta omaan elämäänsä. Hän tarttui
Swithinin käteen ja huudahti hilpeästi:

»Hei, täällä sitä ollaan taas!»

Rouva Nicholas, kulunut nainen, hymyili säikähtynyttä hymyä hänen
selkänsä takana.

»Herra ja rouva James Forsyte! Herra ja rouva Soames Forsyte.»

Swithin veti kantapäänsä yhteen ryhdiltään ihailtavana.

»Terve, James, terve, Emily! Mitä kuuluu, Soames? Mitä _kuuluu_?»

Hänen kätensä sulki otteeseen Irenen käden, ja hänen silmänsä
paisuivat. Kaunis nainen — vähän liian kalpea, mutta vartalo, silmät,
hampaat! Liian hyvä tuollaiselle kuin Soames!

Jumalat olivat antaneet kenelle tummanruskeat silmät ja kultaisen
tukan, tuon omituisen, miesten katseita kiihdyttävän yhdistelmän,
jonka sanotaan merkitsevän heikkoa luonnetta. Ja hänen niskansa
ja olkapäittensä täyteläinen, pehmeä kalpeus kullanvärisen puvun
yläpuolella teki hänen olemuksensa kumman houkuttelevaksi.

Soames seisoi takana, katse kiinnitettynä vaimonsa niskaan. Näyttäjät
kellossa, joka yhä vielä oli avoimena Swithinin kädessä, olivat jo
jättäneet kahdeksan, oli jo kulunut puolen tuntia yli talon isännän
tavallisen päivällisajan — hän ei ollut syönyt lounasta — ja omituinen
alkuaikainen kärsimättömyys puhkesi hänessä.

»Ei ole Jolyonin tapaista myöhästyä», Swithin sanoi Irenelle
hillitsemättä harmiansa. »Minä otaksun, että June viivyttää häntä.»

»Rakastuneet myöhästyvät aina», vastasi Irene.

Swithin tuijotti häneen, tumma oranssi kohosi hänen poskilleen.

»Heillä ei ole mitään syytä. Jotakin muodikasta roskaa!»

Ja tämän purkauksen takana tuntui primitiivisten sukupolvien epäselvä
kiihkeys murisevan ja uhkaavan.

»Sanohan mitä ajattelet uudesta tähdestäni, setä Swithin», sanoi Irene
pehmeästi.

Hänen pukunsa pitsireunuksella loisti viisikulmainen, yhdestätoista
timantista tehty tähti.

Swithin katsoi tähteä. Hänellä oli kehittynyt maku jalokiviasioissa,
eikä olisi voitu keksiä mieluisampaa kysymystä johtamaan hänen
huomiotaan muualle.

»Kuka on antanut sen sinulle?» kysyi hän.

»Soames.»

Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään muutosta, mutta Swithinin vaaleat
silmät pullistuivat ikäänkuin jokin näkemys olisi äkkiä surettanut
hänen mieltään.

»Minä lyön vetoa että sinun on ikävä kotona», sanoi hän. »Sinä päivänä
kun sinua haluttaa tulla syömään päivällistä kanssani, tarjoan sinulle
niin hyvää viiniä kuin Lontoossa ikinä voi saada.»

»Neiti June Forsyte — herra Jolyon Forsyte!... Herra Bo-swainey!...»

Swithin liikutti käsivarttaan ja sanoi jyrisevällä äänellä:

»Päivälliselle — nyt päivälliselle!»

Hän vei pöytään Irenen sillä perusteella, ettei ollut saanut häntä
vieraakseen hänen morsiusaikansa jälkeen. Junen osana oli Bosinney,
joka oli sijoitettu Irenen ja morsiamensa väliin. Junen toisella
puolella olivat James ja rouva Nicholas, sitten vanha Jolyon ja rouva
James, Nicholas ja Hatty Chessman, Soames ja rouva Small, jolloin
ympyrä palasi takaisin Swithiniin.

Forsytein perhepäivälliset noudattavat eräitä perimätapoja. Ei
esimerkiksi ole mitään voileipäruokia. Syy tähän on tuntematon.
Nuorten jäsenten kesken vallitseva teoria panee syyksi simpukkain
häpeämättömän hinnan; luultavammin sen aiheuttaa halu päästä heti
asiaan, hyvä käytännöllinen järki, joka ilman muuta ratkaisee, että
voileipäruuat ovat pelkkää mitättömyyttä. Vain Jamesin perhe, jonka on
vaikea vastustaa Park Lanen suorastaan universaalista tapaa, on silloin
tällöin uskoton.

Miltei nyreä hiljaisuus, keskinäinen välinpitämättömyys seuraa
istuutumista ja kestää pitkälle ensimmäiseen ruokaan. Silloin tällöin
vain kuuluu tämäntapaisia huomautuksia »Tom voi taas pahoin, en käsitä
mikä häntä vaivaa!» — »Ann kai ei tule alakertaan aamuisin?» — »Mikä
tohtorisi nimi on, Fanny? Stubbs? Hän on puoskari!» — »Winifred?
Hänellä on liian paljon lapsia. Neljä, eikö niin? Hän on laiha kuin
tikku.» — »Mitä olet maksanut tästä sherrystä, Swithin? Se on liian
kuivaa minun makuuni.»

Toisen samppanjalasin jälkeen alkaa kuulua eräänlaista hyrinää, joka
satunnaisista lisäkkeistä puhdistettuna ja alkutekijäänsä palautettuna
osoittautuu olevan juttua kertovan Jamesin ääni. Tätä kestää kauan,
se ulottuu väliin siihen saakka, mikä yleisesti tunnetaan Forsytein
päivällisen huippukohdaksi — »lampaansatulaan.»

Kukaan Forsyte ei ole pitänyt päivälliskutsuja hankkimatta
lampaansatulaa. Sen mehukkaassa kiinteydessä on jotakin, mikä tekee sen
sopivaksi ihmisille, joilla »on jonkinlainen asema.» Se on ravitsevaa
ja maukasta, sellaista, jota ihminen tietää syövänsä. Sillä on
menneisyyttä ja tulevaisuutta niinkuin pankkitalletuksella, ja siitä
voi keskustellakin.

Perheen jokainen haara pitää sitkeästi kiinni omasta erikoisesta
ostopaikastaan — vanha Jolyon vannoo Dortmoorin kautta, James Walesin,
Swithin Southdownin, ja Nicholas väittää, että pilkatkoot ihmiset miten
paljon tahansa, mutta mikään ei vedä vertoja Uudelle Seelannille.
Mitä taas Rogeriin tulee, »originaaliin» veljesten joukossa, hänen
oli täytynyt etsiä oma paikkansa, ja niinkuin mies, joka on keksinyt
uuden ammatin pojalleen, hän oli nerokkaasti oivaltanut kaupan, jossa
myytiin saksalaista tavaraa. Ja kun häntä tästä nuhdeltiin, oli hän
näyttänyt valttinsa, teurastajan laskun, joka osoitti, että hän maksoi
enemmän kuin kukaan muu. Tässä tilaisuudessa vanha Jolyon oli saanut
filosofoimispuuskan ja kääntynyt Juneen sanoen:

»Sen voit uskoa, he ovat ovelaa joukkoa, nuo Forsytet — ja sen huomaat
kyllä, kun tulet vanhemmaksi.»

Timothy yksin pysyi erillään, sillä vaikka hän söikin lampaansatulaa
sydämen halusta, sanoi hän pelkäävänsä sitä.

Jokaiselle, jota Forsyten perhe sielutieteellisesti kiinnostaa,
tämä suuri lampaansatulapiirre on ensiluokkaisen tärkeä. Se ei
ainoastaan luo valaistusta heidän sitkeyteensä, niin kollektiiviseen
kuin yksilölliseen, vaan myös osoittaa heidän kuuluvan tuohon
suureen luokkaan, joka uskoo ravintoon ja makuun eikä väisty minkään
tunteellisen kauneusvaatimuksen edestä.

Perheen nuoremmat jäsenet olisivat itse asiassa tulleet toimeen ilman
koko lampaansatulaa, he olisivat mieluummin valinneet helmikanaa tai
rapusalaattia — jotakin, joka vetosi mielikuvitukseen ja ravitsi
vähemmän — mutta nämä olivat naisia; miehet taas olivat saaneet
turmelevia vaikutteita vaimoiltaan ja äideiltään, joitten oli ollut
pakko syödä lampaansatulaa kautta avioliittonsa ja jotka olivat
siirtäneet poikiensa sisimpään olemukseen salaisen vihamielisyyden sitä
kohtaan.

Kun suuri lampaansatulakysymys oli ohi, iskettiin Tewkesburyn
liikkiöön, jota seurasi pieni siemaus länsi-intialaista. Swithin oli
niin hidas toimissaan, että päivällisen kuluessa sattui seisaus.
Antautuakseen työhönsä perusteellisemmin hän keskeytti puhelunsa.

Paikaltaan rouva Septimus Smallin vierestä Soames piti vahtia. Hänellä
oli omat, erääseen mieluisaan rakennussuunnitelmaan liittyvät syynsä
tehdä havaintoja Bosinneystä. Arkkitehti ehkä kelpasi tarkoitukseensa,
hän näytti älykkäältä siinä nojautuessaan taaksepäin tuolissaan,
oikullisesti rakennellen pieniä muureja leivänmurusista. Soames pani
merkille, että hänen frakkipukunsa oli hyvää kuosia, mutta liian pieni,
ikäänkuin useita vuosia sitten tehty.

Soames näki hänen kääntyvän keneen ja sanovan jotakin, ja kenen kasvot
sädehtivät niinkuin hän usein oli nähnyt niiden sädehtivän toisille
— ei koskaan hänelle itselleen. Hän koetti kuulla, mitä he sanoivat,
mutta Juley täti puhui.

Eikö se ollut aina tuntunut hyvin kummalta Soamesista? Juuri viime
sunnuntaina rakas pastori Scoles oli ollut niin henkevä saarnassaan,
niin pilkallinen. »Sillä mitä se auttaisi ihmistä», oli hän
sanonut, »jos hän voittaisi oman sielunsa, mutta menettäisi kaiken
omaisuutensa?» Tämä, oli hän sanonut, oli keskiluokan elämänohje. Mitä
hän oli sillä tarkoittanut? Saattoihan tietenkin keskiluokka uskoa
sellaista — hän ei sitä tietänyt, mutta mitä Soames arveli?

Soames vastasi epämääräisesti: »Mistä minä tietäisin? Scoles on pelkkää
humpuukia, eikö olekin?» Sillä Bosinney katseli pöytää ikäänkuin
osoittaen pöytävieraitten erikoisuuksia, ja Soames olisi tahtonut
tietää, mitä hän sanoi. Hymyilystä päättäen Irene ilmeisesti yhtyi
hänen huomautuksiinsa. Hän näytti aina olevan yhtä mieltä toisten
ihmisten kanssa.

Irenen katse oli kääntynyt häneen itseensä, ja Soames katsoi heti
muualle. Hymy oli kuollut Irenen huulilta.

Humpuukia? Mutta mitä Soames tarkoitti? Jos pastori Scoles — kirkon
mies — oli humpuukia, silloinhan kuka tahansa voi olla — se oli
hirveätä!

»No niin, ja niin onkin!» sanoi Soames.

Juley tädin hetkellisen ja kauhistuneen hiljaisuuden aikana hän
tavoitti muutamia Irenen sanoja, jotka kuuluivat näiltä: »Ken tänne
käy, saa kaiken toivon heittää.»

Mutta Swithin oli lopettanut liikkiönsä.

»Mistä ostat sienesi?» hän kysyi Ireneltä hovimiehen äänellä. »Ostaisit
Snileybobilta — sieltä saa aina tuoreita. Nuo _pienet_ kauppiaat eivät
viitsi nähdä vaivaa.»

Irene kääntyi vastaamaan hänelle, ja Soames näki Bosinneyn katsovan
häntä ja hymyilevän itsekseen. Omituinen hymy oli tuolla miehellä. Se
näytti miltei yksinkertaiselta, niinkuin lapsen, joka hymyilee, kun
sitä haluttaa. Georgen keksimää pilkkanimeä — »Merirosvo» — hän ei
pitänyt suuressa arvossa. Ja nähdessään Bosinneyn kääntyvän Juneen
Soameskin hymyili, mutta ivallisesti — hän ei pitänyt Junesta, jolla ei
näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.

Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä hänellä oli juuri ollut seuraava
keskustelu Jamesin kanssa:

»Minä viivyin jokivarrella kotimatkallani, James setä, ja näin kauniin
talonpaikan.»

James, hidas ja perinpohjainen syöjä, keskeytti pureskelutoimensa.

»Vai niin?» sanoi hän. »Missä se oli?»

»Lähellä Pangbournea.»

James sijoitti palasen liikkiötä suuhunsa, ja June odotti.

»Otaksun että _sinä_ et tiedä oliko maa siellä myytävänä», sanoi hän
vihdoin. »_Sinä_ kai et tiedä mitään maan hinnasta sielläpäin.»

»Tiedän», sanoi June, »minä kyselin.» Hänen pienet päättäväiset
kasvonsa kuparikruunun alla olivat epäilyttävän kiihkeät ja hehkuvat.

James silmäili häntä inkvisiittorin katsein.

»Mitä? Et kai ajattele maan ostoa!» hän huudahti pudottaen haarukkansa.

Hänen mielenkiintonsa rohkaisi Junea suuresti. Oli kauan ollut hänen
lempisuunnitelmansa, että sedät hyödyttäisivät itseään ja Bosinneyta
rakentamalla maataloja.

»En toki», sanoi hän. »Minä vain ajattelin, että siinä olisi mainio
talonpaikka — sinulle tai — jollekin muulle.»

James vilkaisi häneen syrjästä ja sijoitti toisen liikkiöpalan suuhunsa.

»Maa on varmaan hyvin kallista sielläpäin», sanoi hän.

Mitä June oli luullut persoonalliseksi mielenkiinnoksi olikin ollut
vain sitä persoonatonta kiihtymystä, joka valtaa jokaisen Forsyten, kun
hän kuulee jonkin ostokelpoisen olevan vaarassa joutua toisiin käsiin.
Mutta June kieltäytyi näkemästä hyvän mahdollisuutensa katoamista ja
jatkoi painostustaan.

»Sinun pitäisi päästä maalle, James setä. Soisinpa että minulla olisi
paljon rahaa, silloin en asuisi päivääkään enää Lontoossa.»

James oli järkytetty pitkän laihan olemuksensa uumenia myöten. Hän
ei voinut käsittää, että hänen veljenpoikansa tyttärellä olisi niin
suorasukaiset mielipiteet.

»Miksi et muuta maalle?» toisti June. »Se tekisi sinulle äärettömän
hyvää!»

»Kuinka niin?» aloitti James kiihtyneenä. »Ostaa maata — mitä sinä
luulet minun hyötyvän maan ostosta, talojen rakentamisesta? Enhän voisi
saada neljää prosenttia rahoistani!»

»Entäs sitten? Saisit raitista ilmaa.»

»Raitista ilmaa!» huudahti James. »Mitä minä tekisin raittiilla ilmalla
—»

»Minä luulin, että jokainen haluaisi raitista ilmaa», sanoi June
halveksivasti.

James pyyhki perinpohjin suunsa lautasliinaan.

»Sinä et tunne rahan arvoa», sanoi hän välttäen tytön katsetta.

»En, ja toivon etten koskaan tule tuntemaan!» Ja purren huuliaan
sanomattoman nöyryytettynä June parka vaikeni.

Minkätähden hänen omat sukulaisensa olivat niin rikkaita, eikä Phil
koskaan tiennyt, mistä tuli rahaa huomispäivän tupakkaan? Minkätähden
he eivät voineet tehdä mitään hänen hyväkseen? Mutta he olivat niin
itsekkäitä. Miksi he eivät voineet rakentaa maataloja? Junessa oli koko
tuo lapsellinen dogmaattisuus, joka on niin intomielinen ja väliin
saa suuria aikaan. Bosinney, jonka puoleen hän kääntyi tappiossaan,
puheli Irenen kanssa, ja Junen mieltä kylmäsi. Hänen silmänsä
tiukkenivat suuttumuksesta niinkuin vanhan Jolyonin, kun hänen tahtoaan
vastustettiin.

Jameskin oli häiriintynyt. Hänestä tuntui kuin joku olisi uhannut hänen
oikeuttaan sijoittaa rahansa viittä prosenttia vastaan. Jolyon oli
pilannut tytön. Kukaan hänen tyttäristään ei olisi sanonut tuollaista.
James oli aina ollut tavattoman antelias lapsilleen, ja tietoisuus
tästä sai hänet yhä herkemmäksi Junen syytökselle. Hän käsitteli äreänä
mansikoitaan, upotti ne kermaan ja söi nopeasti. Ne eivät missään
tapauksessa pääsisi hänen käsistään.

Oliko ihme, että hän oli järkytetty. Neljänkymmenen viiden vuoden ajan
(hänestä oli tullut asianajaja varhaisimmassa lain myöntämässä iässä)
oli hänen toimenaan ollut kiinnitysten järjestäminen, sijoitusten
pysyttäminen korkean ja varman koron muuttumattomalla tasolla,
kauppojen välittäminen sen periaatteen mukaan, että toisista ihmisistä
oli saatava irti mahdollisimman paljon asiakkaitten ja hänen itsensä
eduksi, ja lopulta hän oli tullut siihen, että arvioi kaiken rahassa.
Raha oli nyt hänen valonsa, hänen näkövälineensä, jota ilman hän
todella ei kyennyt näkemään, ei tuntemaan ilmiöitä. Että hänelle
nyt sanottiin vasten silmiä tällaista: »Minä toivon, etten koskaan
opi tuntemaan rahan arvoa», se suretti, se sai hänet suunniltaan.
Hän tiesi, että se oli tyhjää puhetta, muuten se olisi vallan
kauhistuttanut häntä. Mihin maailma oli menossa! Muistaen äkkiä nuoren
Jolyonin tarinan hän tunsi kuitenkin vähän helpotusta, sillä mitä voisi
odottaakaan tuollaisen isän tyttäreltä! Tällöin hänen ajatuksensa
kääntyivät vielä epämieluisampaan uomaan. Mitä oli kaikki tuo puhe
Soamesista ja Irenestä?

Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli
Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin ja
perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että
Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi
pitänyt ajoissa tuntea oma mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva
nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä.

James ajatteli yrmeänä, että heillä oli kaunis talo (tosin
pienenpuolinen) erinomaisella paikalla, ei lapsia eikä rahahuolia.
Soames oli pidättyvä liikeasioissaan, mutta hänen täytyi olla jo aika
äveriäs mies. Hänellä oli erinomaiset tulot liikkeestä — sillä Soames,
niinkuin isäkin, oli osakas tuossa tunnetussa asianajotoimistossa
Forsyte, Bustard ja Forsyte — ja hän oli aina ollut hyvin
varovainen. Hän oli myös onnistunut vallan tavattoman hyvin eräissä
kiinnityksissään — vähän valppautta oikeana hetkenä — onnen potkauksia!

Ei ollut mitään syytä, miksi Irene ei olisi onnellinen, ja kuitenkin
kerrottiin, että hän oli pyytänyt omaa makuuhuonetta. James tiesi mihin
se päättyisi. Olisipa Soames edes juonut!

James silmäili miniäänsä. Hänen näkymätön katseensa oli kylmä ja
epäilevä. Siinä oli syytöstä ja pelkoa ja persoonallisen loukkautumisen
tuntua. Miksi juuri hänen mieltään pahoitettiin näin? Kaikki oli
luultavasti tyhjää puhetta, naiset ovat niin kummallisia! He
liioittelivat niin, ei tiennyt, mitä piti uskoa. Sitäpaitsi ei kukaan
kertonut hänelle mitään, hänen piti itsensä keksiä kaikki. Taas hän
salaa vilkaisi Ireneen ja hänestä Soamesiin. Jälkimmäinen kuunteli
Juley tätiä ja katseli kulmainsa alta Bosinneyn suuntaan.

»Soames pitää Irenestä, tiedän sen», ajatteli James. »Minkälaisia
lahjojakin hän antaa aina!»

Ja Irenen kylmyyden ääretön järjettömyys hämmästytti häntä yhä
valtavammin. Se oli ikävääkin, sillä Irene oli viehättävä pieni
olento, ja hän, James, olisi pitänyt hänestä paljon, jos hän vain
olisi sallinut. Irene oli viime aikoina ruvennut seurustelemaan Junen
kanssa, _siitä_ ei mitään hyvää koitunut, se ei varmaankaan ollut
hänelle hyväksi. Hänellä alkaisi vielä olla omia mielipiteitä. James
ei käsittänyt, mitä Irene sellaisilla tekisi. Hänellä oli hyvä koti ja
kaikki mitä hän saattoi toivoa. Jamesin mielestä toisten pitäisi valita
hänelle ystävät. Tähän suuntaan jatkaminen oli vaarallista.

June, joka aina oli onnettomien puolustaja, oli tosiaankin houkutellut
Ireneltä tunnustuksen ja puolestaan saarnannut, että oli välttämätöntä
katsoa pahaa silmästä silmään ja ottaa ero. Mutta Irene oli suhtautunut
näihin kehoituksiin miettivän hiljaisena, ikäänkuin häntä olisi
kauhistuttanut ajatus, että tuollainen taistelu olisi kylmäverisesti
vietävä läpi. Soames ei koskaan jättäisi häntä, oli hän sanonut Junelle.

»Mitäs hänestä?» huusi June. »Tehköön hän mitä tahtoo — pysy sinä vain
lujana!» Ja Junella oli ollut tuntoa sanoa jotakin samansuuntaista
kerran Timothyn luona. James oli tuntenut luonnollista suuttumusta ja
kauhua kuullessaan tästä.

Entä jos Irene saisi päähänsä — James saattoi tuskin ajatella ajatusta
loppuun — jättää Soamesin. Mutta tämä mahdollisuus oli Jamesista niin
sietämätön, että hän hylkäsi sen heti. Se kutsui esiin hämäriä näkyjä,
perheen kielikellojen ääni hälisi hänen korvissaan, oli kauhistuttavaa
ajatella, että jotakin niin silmiinpistävää tapahtuisi niin lähellä
häntä, eräälle hänen omista lapsistaan! Onneksi Irenellä ei ollut rahaa
— vaivaiset viisikymmentä puntaa vuodessa! Ja hän ajatteli halveksien
Heron-vainajaa, joka ei ollut voinut jättää hänelle mitään. Lasinsa
yli kumartuneena, pitkät jalat kiertyneinä pöydän alle James aivan
unohti nousta, kun naiset lähtivät huoneesta. Hän olisi tahtonut puhua
Soamesille — varoittaa häntä; he eivät saaneet jatkaa tähän suuntaan,
nyt kun sellainen mahdollisuus oli tullut Jamesin mieleen. Ja hän pani
yrmeän vihamielisenä merkille, että June oli jättänyt viinilasinsa
täysinäiseksi.

»Tuo pieni otus on kaiken takana», mietti hän. »Irene ei ikinä olisi
keksinyt sellaista.» James oli mies, jolla oli mielikuvitusta.

Swithinin ääni herätti hänet mietteistään.

»Minä maksoin siitä neljäsataa puntaa», sanoi hän. »Se on toki oikea
taideteos.»

»Neljäsataa! Hm, se on paljon rahaa», puuttui puheeseen Nicholas.

Puheenaoleva esine oli taidokas veistoryhmä italialaista marmoria, joka
tilavalta jalustaltaan (sekin marmoria) levitti kulttuurin ilmakehää
kautta huoneen. Sivukuviot, joita oli kuusi, alastomia naisia kaikki ja
hyvin koristeellista tekotapaa, viittasivat keskikuvioon, joka sekin
oli alaston ja nainen ja joka viittasi itseensä. Kaikki tämä antoi
katselijalle mieluisan tunteen keskikuvion äärettömästä merkityksestä.
Juley tädillä, joka istui miltei vastapäätä, oli ollut täysi työ olla
katsomatta siihen kaiken iltaa.

Vanha Jolyon puhui; hän oli aloittanut keskustelun.

»Neljäsataa — mitä hullua! Älä uskottele minulle, että maksoit
neljäsataa _tuosta_.»

Kauluksen kärkien välistä Swithinin leuka teki illan toisen tuskallisen
kallistusliikkeen. »Neljä — sataa — puntaa, Englannin rahaa, ei
penniäkään vähemmän. Minä en kadu. Se ei ole tavallista englantilaista
— se on aitoa nykyitalialaista.»

Soames kohotti suupieltään hymyyn ja katsoi Bosinneyhin. Arkkitehti
virnisteli savukkeensa tupruttelun takana. Nyt hän tosiaankin vähän
muistutti merirosvoa.

»Siitä on ollut paljon työtä», huomautti nopeasti James, johon ryhmän
suuruus oli todella tehonnut. »Siitä saisi hyvän hinnan Jobsonilla.»

»Tuo ulkomaalainen piru parka, joka on tehnyt sen», jatkoi Swithin,
»pyysi viittäsataa — minä annoin neljä. Se on kahdeksansadan arvoinen.
Näytti nälkiintyneeltä, piru parka.»

»Oi», puuttui Nicholas äkkiä puheeseen, »vaivaista, nukkavierua väkeä,
nuo taiteilijat. En käsitä millä he elävät. Tuokin nuori Flageoletti,
jota Fanny ja tytöt aina kutsuvat soittamaan viulua — jos hän saa sata
vuodessa kokoon, niin siinä se sitten onkin.»

James ravisti päätään. »Niin», sanoi hän, »minä en tiedä millä he
elävät.»

Vanha Jolyon oli noussut ja lähti sikaari suussa tarkastelemaan ryhmää
läheltä.

»Minä en olisi antanut siitä kahtakaansataa», julisti hän vihdoin.

Soames näki isänsä ja Nicholasin katsovan toisiinsa levottomina, ja
Swithinin toisella puolella Bosinney vielä peittyi savuun.

»Tahtoisinpa tietää, mitä _hän_ sanoo siitä», ajatteli Soames, joka
liiankin hyvin tiesi, että ryhmä oli toivottomasti _vieux jeu_,
toivottomasti vanhanaikainen. Jobsonilla ei enää maksettu mitään
hintoja tuollaisista taideteoksista.

Swithinin vastaus tuli viimein. »Sinä et ole koskaan tietänyt
veistoksista mitään. Sinulla on taulusi, ja siinä kaikki!»

Vanha Jolyon palasi takaisin paikalleen tuprutellen savua sikaaristaan.
Ei ollut luultavaa, että hän suostuisi väittelyyn tuollaisen itsepäisen
lurjuksen kuin tuon Swithinin kanssa, joka oli tyhmä kuin muuli ja joka
ei koskaan ollut erottanut veistosta — olkihatusta.

»Kipsiä.» Siinä kaikki mitä hän sanoi.

Swithinin oli kauan ollut ruumiillisesti mahdotonta karata pystyyn,
mutta hänen nyrkkinsä läjähti pöytään.

»Kipsiä! Minä tahtoisin tietää onko sinun talossasi mitään puoliksikaan
noin hyvää.»

Ja hänen puheensa takana uhkasi taas tuo primitiivisten sukupolvien
viha.

James pelasti tilanteen.

»Entä mitäs te sanotte, herra Bosinney? Te olette arkkitehti ja teidän
pitää ymmärtää veistoksia ja sen semmoisia.»

Kaikkien silmät kääntyivät Bosinneyhin, kaikki odottivat omituisen
aavistavina hänen vastaustaan.

Ja Soames puhui ensimmäisen kerran kysyen:

»Niin, Bosinney, mitä te sanotte?»

Bosinney vastasi kylmästi:

»Teos on huomattava.»

Hänen sanansa kohdistuivat Swithiniin, hänen silmänsä hymyilivät
viekkaasti vanhalle Jolyonille. Soames vain ei ollut tyydytetty.

»Minkä puolesta huomattava?»

»Naiivisuutensa.»

Vastausta seurasi ilmeikäs hiljaisuus. Swithin vain ei ollut varma,
oliko tarkoituksena kohteliaisuus.




4. RAKENNUSSUUNNITELMIA


Soames Forsyte lähti ulos vihreäksimaalatusta päätyovestaan kolme
päivää jälkeen Swithinin päivällisten, katseli taakseen kadun toiselta
puolen ja vahvistui vaikutelmassaan, että talo kaipasi maalausta.

Hänen vaimonsa oli jäänyt istumaan olohuoneen sohvalle, kädet ristissä
polvillaan, ilmeisesti odottaen hänen lähtöään. Tämä ei ollut
tavatonta. Itse asiassa näin tapahtui joka päivä.

Hän ei voinut käsittää, mitä vikaa hänessä oli. Jospa hän olisi
edes juonut! Tekikö hän velkoja, pelasiko, kiroiliko, oliko hän
väkivaltainen, olivatko hänen ystävänsä hurjastelijoita, viipyikö hän
öisin ulkona? Päinvastoin.

Tuo syvä, hillitty vastenmielisyys, jonka hän tunsi vaimossaan, oli
hänelle salaisuus ja mitä hirvittävimmän ärsytyksen lähde. Että Irene
oli erehtynyt eikä rakastanut häntä, oli koettanut rakastaa eikä
voinut, se ei ilmeisesti ollut mikään syy.

Ei ollut ainakaan Forsyte se, joka olisi niin ulkomaalaisella tavalla
osannut selittää, miksi hänen vaimonsa ei tullut toimeen hänen kanssaan.

Soamesin oli niin ollen pakko panna koko syy vaimonsa niskoille. Hän ei
ollut koskaan tavannut naista, joka siinä määrin kykenisi herättämään
kiintymystä. He eivät voineet mennä minnekään ilman että hän huomasi,
kuinka suuri vetovoima Irenellä oli kaikkiin miehiin. Heidän katseensa,
käytöksensä, äänensä kavalsivat sen, vaikka Irenen suhtautuminen tähän
huomioon olikin yläpuolella kaiken moitteen. Että Irene oli noita —
anglosaksilaisessa rodussa verraten harvinaista — naisia, jotka ovat
syntyneet olemaan rakastettuina ja rakastamaan ja jotka eivät elä
jolleivät rakasta, se ei kyllä koskaan ollut tullut hänen mieleensä.
Hänen vetovoimaansa Soames katsoi osaksi hänen arvostaan aviomiehen
omaisuutena, mutta se sai hänet kuitenkin epäilemään, että Irene osaisi
antaakin yhtä hyvin kuin ottaa vastaan, eikä hän antanut hänelle,
Soamesille, mitään. »Miksi hän sitten meni naimisiin kanssani?» oli
hänen alituinen ajatuksensa. Hän oli unohtanut kosintansa, unohtanut ne
puolitoista vuotta, jolloin hän oli piirittänyt ja odottanut Ireneä,
keksinyt suunnitelmia hänen huvittamisekseen, antanut hänelle lahjoja,
kosinut aika ajoin ja pitänyt muut kosijat loitolla alituisella
läsnäolollaan. Hän oli unohtanut päivän, jolloin hän oli ovelasti
käyttänyt hyväkseen tytön satunnaista tuskastumista kotioloihinsa ja
kruunannut vaivansa menestyksellä. Jos hän jotakin muisti, oli se vain
tuo viehättävä oikullisuus, millä tuo kultatukkainen, tummasilmäinen
tyttö oli häntä kohdellut. Hän ei ainakaan muistanut tytön kasvojen
ilmettä — omituista, passiivista, vetoavaa — kun tämä äkkiä eräänä
päivänä oli antautunut ja sanonut suostuvansa hänen vaimokseen.

Hänen kosintansa oli ollut noita todellisen hartaita, joita kirjat
ja ihmiset ylistävät, kun rakastunut mies vihdoin saa palkan siitä,
että on takonut raudan pehmeäksi, ja kaikki on siitä lähtien oleva
onnellista kuin hääkellojen soitto ikään.

Soames käveli itää kohti pysytellen jurosti varjon puolella. Talo oli
korjattava, mikäli hän ei päättänyt muuttaa maalle ja rakentaa sinne.

Sadannen kerran siinä kuussa hän pohti tätä ongelmaa. Ei kannattanut
suinpäin syöksyä asioihin. Hän eli sangen mukavissa oloissa, hänen
tulonsa olivat lisääntymässä ja lähentelivät kolmea tuhatta vuodessa,
mutta kiinnitetty pääoma ei kenties ollut niin suuri kuin hänen isänsä
uskoi — Jamesilla oli taipumus otaksua lastensa oloja paremmiksi kuin
ne olivat. »Voin aika helposti panna liikkeelle kahdeksan tuhatta»,
ajatteli hän, »tarvitsematta edes kääntyä Robertsonin tai Nichollin
puoleen.»

Hän oli pysähtynyt erääseen taidekauppaan, sillä Soames oli
»asianharrastaja» taulujen alalla, ja hänen talossaan, Montpellier
Square 62, oli eräs pieni huone täynnä seinää vasten ladottuja
maalauksia, joille ei ollut tilaa näkyvillä. Hän toi niitä kotiin
palatessaan Citystä, tavallisesti pimeän tullen, ja oleskeli tässä
huoneessaan sununtai-iltapäivisin tuntikausia käännellen tauluja valoa
vastaan, tutkien merkintöjä niitten selkämyksissä ja väliin tehden
muistiinpanoja.

Ne olivat melkein kaikki maisemia, etualalla jokin ihmisolento, ja
todistivat jotakin salaperäistä kapinaa Lontoota, sen suuria taloja ja
loppumattomia katuja vastaan, tuota Lontoota, jossa hänen elämänsä,
hänen sukunsa ja luokkansa elämä kului. Aina silloin tällöin hän otti
taulun tai pari mukaansa vaunuihin ja pysähtyi Jobsonille matkallaan
Cityyn.

Hän näytti niitä harvoin kenellekään. Irene, jonka mielipidettä
hän kunnioitti ja ehkä juuri siksi ei koskaan kysynyt, oli käynyt
tässä huoneessa vain harvoin, silloinkin vain jotakin naisen työtä
suorittamassa. Hän ei ollut pyytänyt saada katsella tauluja eikä ollut
koskaan nähnyt niitä. Soamesille tämä oli yksi suru lisää. Hän vihasi
tuota Irenen ylpeyttä ja pelkäsi sitä salaa.

Taulumyymälän peililasi-ikkunassa hänen kuvansa seisoi ja katseli häntä.

Sileä tukka, joka näkyi korkean hatun reunan alta, oli kiiltävä
niinkuin hattukin. Posket, kalpeat ja litteät, parrattomien huulten
viiva, luja, sileäksiajeltu leuka, joka vivahti harmaalle, mustan,
tiukkaan napitetun takin täsmällisyys, kaikki puhui hillitystä,
umpimielisestä rauhasta, järkkymättömästä lujamielisyydestä, mutta
silmät, hänen harmaat, kylmät, rasittuneilta näyttävät silmänsä,
joitten välissä oli ryppy, tarkastelivat häntä surumielisenä ikäänkuin
salaisesta heikkoudesta tietoisina.

Hän pani merkille taulujen aiheet, maalarien nimet, arvioi hinnat,
mutta ei tuntenut sitä tyydytystä, jota tämä sisäinen arvostelu
tavallisesti hänelle tuotti, ja kulki edelleen.

N:o 62 menettelisi hyvinkin vuodeksi eteenpäin, jos hän kerran päätti
rakentaa. Aika oli edullinen rakentamiselle, rahan arvo oli parempi
kuin vuosiin, ja paikka, jonka hän oli nähnyt Robin Hillissä käydessään
keväällä tarkastamassa Nichollin kiinnityksiä — parempaa ei voinut
ajatella! Kahdentoista peninkulman päässä Hyde Park Corneristä, maan
arvo varmasti nousussa, tuottaisi aina enemmän kuin mitä hän nyt
maksoi siitä, niin että todella hyvään tyyliin rakennettu talo olisi
ensiluokkainen sijoitus.

Tietoisuus siitä, että hän olisi ainoa perheenjäsen, joka omistaa
maatalon, ei painanut paljoa vaa'assa, sillä todelliselle Forsytelle
tunne, myöskin yhteiskunnallisen aseman tunne, oli ylellisyyttä, joka
otettaisiin huomioon vasta sitten, kun aineellisempien nautintojen halu
oli tyydytetty.

Saada Irene pois Lontoosta, pois seurapiireistä ja ihmisiä näkemästä,
pois ystävien ja niitten luota, jotka panivat kaikenlaisia ajatuksia
hänen päähänsä! Siitä oli kysymys! Irene oli liian hyvää Junen kanssa.
June ei pitänyt Soamesista. Soames maksoi samalla mitalla. He olivat
samaa verta.

Olisi kaikki kaikessa saada Irene pois kaupungista. Talo olisi hänelle
mieleen, hänen olisi hauska hommata sen koristelutyössä, hän kun nyt
oli niin taiteellinen!

Talon piti olla hyvää tyyliä, sellaista, joka aina taatusti lisäisi sen
hintaa, jotakin ainutlaatuista, niinkuin Parkesin viime talo, jossa oli
torni. Mutta Parkes itse oli sanonut, että arkkitehti oli viedä hänet
häviöön: Noista miehistä ei koskaan voinut olla varma — jos niillä oli
nimeä, veivät ne asiakkaansa loppumattomiin kustannuksiin ja olivat
itserakkaita kaupan päälle.

Tavallisesta arkkitehdistä taas ei olisi mitään hyötyä — Parkesin
tornin muisteleminen teki tavallisen arkkitehdin käytön mahdottomaksi.

Niinpä hän oli tullut ajatelleeksi Bosinneytä. Swithinin päivällisten
jälkeen hän oli tehnyt tiedusteluja, joiden tulos oli ollut laiha,
mutta rohkaiseva: »Uutta koulua.»

»Etevä?»

»Kuinka haluatte vain — etevä kai — tai tuulenpieksäjä.»

Soames ei ollut kyennyt saamaan selville, mitä taloja Bosinney oli
rakentanut tai mitkä hänen toimensa olivat olleet. Mutta hän sai
sen vaikutelman, että Bosinney kykenisi täyttämään juuri hänen
vaatimuksensa. Mitä enemmän hän harkitsi tätä ajatusta, sitä enemmän se
miellytti häntä. Asia pysyisi tällä tavoin perheen keskuudessa, mikä
Forsyteillä oli miltei vaiston vaatimus, ja lisäksi hän saisi työn
teetetyksi alimman taksan mukaan, ellei suorastaan pilkkahintaan, mikä
olisikin kohtuullista, ottaen huomioon, kuinka oivallinen tilaisuus
Bosinneylla tässä olisi osoittaa lahjojaan, sillä talosta ei tulisi
mikään tavallinen rakennus.

Soames ajatteli suopeana kaikkia niitä muita töitä, mitä talo varmaan
tuottaisi nuorelle miehelle, sillä niinkuin jokainen Forsyte oli hänkin
kauttaaltaan optimisti, kun siitä oli jotakin hyötyä.

Bosinneyn toimisto oli Sloane Streetillä, aivan lähellä, joten hän
mukavasti voisi pitää silmällä suunnitelmia kaiken aikaa.

Irene todennäköisesti ei myöskään vastustaisi Lontoosta lähtöä, jos työ
annettaisiin hänen parhaan ystävänsä sulhaselle. Junen naimisiinmeno
voisi riippua siitä. Eihän Irenen sopisi olla esteenä Junen
naimisiinmenolle, eikä hän koskaan olisikaan, sen Soames tiesi liiankin
hyvin. Ja June olisi mielissään, minkä Soames ymmärsi edulliseksi.

Bosinney näytti älykkäältä, mutta samalla — ja siinä yksi hänen
pääviehätyksiään — mieheltä, joka ei aivan tarkoin tiedä, mille
puolelle leipää voi levitetään. Hänen kanssaan olisi helppo tulla
toimeen raha-asioissa. Soames ajatteli tämän ajatuksen täysin
vilpittömässä hengessä, se oli hänen mielensä luonnollinen asenne —
kenen tahansa hyvän liikemiehen — kaikkien niiden tuhansien hyvien
liikemiesten, joitten keskellä hän kulki tietään Ludgate Hilliä kohti.

Näin hän noudatti oman suuren ihmisluokkansa — itse ihmisluonnon —
tutkimattomia lakeja, kun hän tyytyväisenä ajatteli, että Bosinneyn
kanssa olisi helppo tulla toimeen raha-asioissa.

Raivatessaan tietään eteenpäin hän nosti silmänsä, jotka tavallisesti
olivat luodut maahan jalkojen eteen, ylös kohti S:t Paulin katedraalia.
Tuolla vanhalla tuomiokirkolla oli erikoinen vetovoima häneen, eikä
vain kerran, vaan kaksi tai kolme kertaa viikossa hän keskeytti
päivittäisen pyhiinvaellusmatkansa astuakseen sisään ja viipyäkseen
viisi tai kymmenen minuuttia sivukuorissa tutkimassa hautakivien nimiä
ja kirjoituksia. Vanhan kirkon vetovoima oli selittämätön, jollei
kenties se auttanut häntä keskittämään ajatuksiaan päivän tehtäviin.
Jos jokin erikoisen tärkeä, erikoista tarkkuutta vaativa asia painoi
hänen mieltään, poikkesi hän säännöllisesti sisään vaeltamaan
hiirenhiljaisena ja tarkkaavaisena haudalta haudalle. Sitten hän
vetäytyi pois yhtä äänettömänä ja jatkoi säntillisesti matkaansa
Cheapsidea kohti ryhdissään hiven enemmän yrmeätä määrätietoisuutta,
ikäänkuin olisi nähnyt jotakin, minkä oli päättänyt ostaa.

Hän meni sisään tänä aamuna, mutta sen sijaan että olisi hiipinyt
hautakiveltä toiselle hän käänsi katseensa seinäpintoihin ja pylväisiin
ja jäi liikkumattomana seisomaan.

Hänen kohotetut kasvonsa, joilla oli tuo kunnioittava ja surullinen
ilme, minkä kasvot pukevat ylleen kirkossa, näyttivät suuressa
rakennuksessa liidunvalkeilta. Hansikoidut kädet olivat ristissä
sateenvarjon kahvalla. Hän nosti ne ylös: Jokin pyhä innoitus oli
kenties vallannut hänen mielensä.

»Niin», ajatteli hän, »minun täytyy saada tilaa tauluilleni.»

Sinä iltana, palatessaan Citystä, hän kävi Bosinneyn toimistossa. Hän
tapasi arkkitehdin paitahihasilla, piippua polttelemassa ja vetelemässä
viivoja johonkin pohjakaavaan. Soames kieltäytyi juomasta mitään ja
ryhtyi heti paikalla asiaan.

»Jollei teillä ole parempaa tehtävää sunnuntaina, tulkaa kanssani Robin
Hilliin ja sanokaa minulle mielipiteenne talon paikasta siellä.»

»Aiotteko rakentaa?»

»Ehkä», sanoi Soames, »mutta älkää puhuko kenellekään. Tahdon vain
kuulla mielipiteenne.»

»Hyvä on», sanoi arkkitehti.

Soames tarkasteli huonetta.

»Asutte vähän korkealla täällä», hän huomautti.

Mikä tahansa tieto, minkä hän voi saada Bosinneyn liikkeen laadusta ja
laajuudesta, olisi vain hyväksi.

»Se riittää minulle toistaiseksi», vastasi arkkitehti. »Te olette
tottunut suuriin tiloihin.»

Hän koputti tuhkan piipustaan, mutta asetti sen tyhjänä takaisin
hampaittensa väliin. Kenties se auttoi häntä keskustelemaan. Soames
pani merkille, että kumpikin poski oli ontto, ikäänkuin tyhjäksi imetty.

»Mitä saatte maksaa tällaisesta toimistosta?» kysyi hän.

»Viisikymmentä liikaa», vastasi Bosinney.

Tämä vastaus teki edullisen vaikutuksen Soamesiin.

»Otaksun, että se on kallis», sanoi hän. »Tulen hakemaan teitä
sunnuntaina yhdeltätoista.»

Niinpä hän seuraavana sunnuntaina tuli hakemaan Bosinneytä ja vei hänet
ajurilla asemalle. Robin Hilliin tultuaan he eivät saaneet ajuria ja
lähtivät jalan kulkemaan puolentoista peninkulman matkaa paikalle.

Oli elokuun ensimmäinen päivä, täydellisen kaunis ilma, polttava
aurinko ja pilvetön taivas. Kulkiessaan kukkulalle johtavaa suoraa,
kapeata tietä he nostattivat jaloillaan keltaista pölyä maasta.

»Hiekkamaata», huomautti Soames ja katseli syrjästä Bosinneyn takkia.
Tämän takin sivutaskuihin oli pistetty paperikääröjä, ja toiselta
käsivarrelta riippui oudonnäköinen keppi. Soames pani merkille tämän ja
muut erikoisuudet.

Ei kukaan muu kuin älykäs mies tai sitten tosiaan merirosvo olisi
ottanut sellaisia vapauksia ulkoasuunsa nähden. Ja vaikka nämä
erikoisuudet olivat Soamesista vastenmieliset, sai hän niistä
eräänlaista tyydytystä, ikäänkuin ne olisivat ilmaisseet ominaisuuksia,
joista hän ilmeisesti tulisi hyötymään. Mitäs vaatteista, jos mies
kerran osasi rakentaa taloja?

»Kerroin jo teille», sanoi hän, »että tarkoitan tämän talon
yllätykseksi, niin että älkää puhuko siitä mitään. Minä en koskaan puhu
asioistani ennenkuin ne ovat valmiit.»

Bosinney nyökkäsi päätään.

»Päästäkää naiset mukaan suunnitelmiinne», jatkoi Soames, »niin ette
koskaan tiedä mihin ne päättyvät.»

»Ah», sanoi Bosinney, »naiset ovat niitä paholaisia!»

Tämä tunne oli kauan ollut Soamesin sydämen pohjalla, mutta hän ei
ollut koskaan pukenut sitä sanoiksi.

»Oi», mutisi hän, »alatteko te —» Hän keskeytti, mutta lisäsi
harkitsemattoman kiukunpuuskan vallassa: »Junella on kyllä sisunsa — on
aina ollut.»

»Sisu ei ole pahitteeksi enkelissä.»

Soames ei ollut koskaan sanonut Ireneä enkeliksi. Hän ei olisi voinut
tehdä sellaista väkivaltaa parhaille vaistoilleen, että olisi antanut
toisten ihmisten tietää hänen arvonsa salaisuuden ja pannut alttiiksi
omat mahdollisuutensa. Hän ei vastannut.

He olivat tulleet puolitekoiselle tielle, joka kulki metsästyspuiston
läpi. Rattaittenjäljet johtivat suorassa kulmassa hiekkakaivolle, jonka
takaa erään asumuksen savupiiput kohosivat puuryhmästä tiheän metsän
reunasta. Viuhkamaiset ruohomättäät peittivät maan karkean pinnan, ja
kiurut kohosivat niistä lentoon ylös autereiseen päivänpaisteeseen.
Kaukana taivaanrannalla, lukemattomien peräkkäisten peltojen ja
pensasaitojen takana näkyi hiekkasärkkien viiva.

Soames johti kulkua kunnes he olivat tulleet puiston toiselle puolelle,
ja siinä hän pysähtyi. Hänen katsomansa talon paikka oli tässä, mutta
nyt kun hänen piti ilmaista se toiselle, hänestä tuntui epämukavalta.

»Välittäjä asuu tuossa tuvassa», sanoi hän, »hän antaa meille lounasta.
Meidän on parempi syödä ennenkuin ryhdymme asiaan.»

Hän johti heidät nyt tuvalle, missä pitkä mies nimeltä Oliver toivotti
heidät tervetulleiksi. Lounaan aikana, johon Soames tuskin kosketti,
hän yhä piti silmällä Bosinneytä, ja kerran tai kahdesti hän salaa
pyyhki hikeä otsaltaan silkkinenäliinallaan. Ateria päättyi vihdoinkin,
ja Bosinney nousi.

»Minä lyön vetoa, että teillä on asioita puhuttavana», sanoi hän. »Minä
lähden vähän ulos katselemaan ympärilleni.» Ja hän poistui odottamatta
vastausta.

Soames oli tilusten välittäjä ja hän vietti lähes tunnin asiamiehen
seurassa katsellen karttoja ja keskustellen Nichollista ja
kiinteimistöstä. Kysymyksen rakennuspaikasta hän tuntui tuovan
epäröiden esiin.

»Isäntäväkenne», sanoi hän, »pitäisi alentaa hintaa minulle, koska minä
ensimmäisenä rakennan täällä.»

Oliver pudisti päätään.

»Valitsemanne paikka on halvin mitä meillä on, herra», sanoi hän.
»Ylemmillä rinteillä olevat tontit ovat paljon kalliimpia.»

»Muistakaa», sanoi Soames, »en ole vielä päättänyt, on täysin
mahdollista, etten ollenkaan rakenna. Maavero on hyvin korkea.»

»Olen pahoillani jos lähdette pois, herra Forsyte, ja luulen että se
olisi erehdys, sir. Lontoon lähellä ei ole toista maapaikkaa, josta
olisi tällainen näköala, eikä liioin toista huokeampaa, kun kaikki
seikat otetaan huomioon. Jos vain panisimme ilmoituksen lehtiin,
juoksisi täällä väkeä jos kuinka.»

He katselivat toisiaan. Heidän kasvonsa sanoivat hyvin selvästi: »Minä
kunnioitan sinua liikemiehenä, etkä toki odota, että uskoisin sanaakaan
puheistasi.»

»No niin», sanoi Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Asia
luultavasti raukeaa!» Näin sanoen hän otti sateenvarjonsa, pani kylmän
kätensä asianajajan käteen, veti sen takaisin ilman pienintäkään
puserrusta ja lähti ulos päivän paisteeseen.

Hän käveli hitaasti, syvissä ajauksissa, talonpaikkaansa kohti. Hänen
vaistonsa sanoi hänelle, että välittäjä oli puhunut totta. Halpa
tontti. Ja hienointa oli, että hän tiesi välittäjän todellisuudessa
pitävän sitä kaikkea muuta kuin halpana, niin että hänen oma
intuitiivinen tietonsa vei voiton välittäjän tiedosta.

»Halpa tai kallis, aion ottaa sen», hän ajatteli.

Kiurut kirposivat lentoon hänen jaloistaan, ilma oli täynnä perhosia,
suloinen lemu kohosi villistä ruohosta. Saniaisten mehevää tuoksua tuli
metsästä, jonka syvyyksien kätköissä kyyhkyset kuhertelivat, ja kaukaa
lämpimän tuulen mukana kantautui kirkonkellojen rytmillistä soittoa.

Soames kulki silmät maahan luotuina, huulet avautuen ja sulkeutuen
ikäänkuin herkkupalan toivossa. Mutta kun hän tuli talonpaikalleen,
ei Bosinneytä näkynyt missään. Odotettuaan hetkisen hän kulki
metsästyspuiston poikki rinteen suunnassa. Hän olisi huutanut, mutta
pelkäsi äänensä sointia.

Metsästyspuisto oli yksinäinen kuin preeria, sen hiljaisuutta keskeytti
vain koloistaan hypähtelevien kaniinien kahahtelu ja leivojen laulu.

Soames, suuren, tätä erämaata sivistämään tulleen Forsyte-armeijan
johtaja ja esitaistelija, tunsi yksinäisyyden, näkymättömän laulun ja
kuuman, suloisen ilman lannistavan mieltään. Hän oli jo alkanut palata
takaisin, kun hän vihdoinkin sai silmiinsä Bosinneyn.

Arkkitehti loikoili maassa suuren tammen alla, joka iäkkäänä ja
ryhmyisenä kohosi rinteen reunamalla levitellen laajalle oksiaan ja
lehviään.

Soamesin piti koskettaa häntä olkapäähän ennenkuin hän katsahti ylös.

»Halloo, Forsyte», sanoi hän, »minä olen löytänyt teille talonpaikan!
Katsokaa tänne!»

Soames seisoi ja katsoi ja sanoi sitten kylmästi:

»Kyllä kai olette hyvin viisas, mutta tämä paikka tulee maksamaan
minulle puolta enemmän.»

»Viisi maksuista, mies. Katsokaa näköalaa.»

Melkein heidän jaloissaan lainehti kypsä viljavainio, joka
kauempana yhtyi pieneen tummaan viidakkoon. Tasanko niittyineen ja
pensasaitoineen ulottui etäisille siniharmaille särkille saakka.
Oikealla saattoi nähdä joen hopeaisen juovan.

Taivas oli niin sininen, aurinko niin loistava, että ikuinen kesä
näytti vallitsevan tätä maisemaa. Ohdakkeenhöytyviä leijaili heidän
ympärillään eetterin rauhan lumoamina. Kuumuus tanssi viljavainiolla,
ja kaiken yli kuului pehmeätä, tuskin huomattavaa hyminää, ikäänkuin
loistavien hetkien kuisketta, jotka viettivät juhlaa taivaan ja maan
välillä.

Soames katsoi. Vasten hänen tahtoaan jotakin tulvehti hänen rinnassaan.
Saada elää kaiken tämän ääressä, kyetä osoittamaan sitä ystävilleen,
puhua siitä, omistaa se! Hänen poskiinsa tuli väriä. Tämä lämpö,
säteily, hehku meni hänen veriinsä niinkuin Irenen kauneus neljä vuotta
sitten oli mennyt hänen veriinsä ja saanut hänet ikävöimään tuota
naista. Hän katsoi salaa Bosinneytä, jonka silmät, kuskin »puolikesyn
leopardin» silmät, näyttivät hurjina harhailevan maisemassa. Päivänvalo
oli iskenyt tuon miehen kasvojen ulkonemiin, kömpelöihin poskiluihin,
leuan kärkeen, silmäkulmain kohtisuoriin kyhmyihin, ja Soames katseli
näitä kulmikkaita, innostuneita, huolettomia kasvoja epämieluisin
tuntein.

Pitkä, pehmeä tuulenviri aaltoili vainiolla ja toi henkäyksen lämmintä
ilmaa heidän kasvoihinsa.

»Voisin rakentaa teille uljaan talon tänne», sanoi vihdoin Bosinney
keskeyttäen hiljaisuuden.

»Luultavasti», vastasi Soames kuivasti. »Teidän ei tarvitse maksaa
siitä mitään.»

»Noin kahdeksalla tuhannella voisin rakentaa teille palatsin.»

Soames oli käynyt hyvin kalpeaksi — hän taisteli sisäistä taistelua.
Hän loi katseensa maahan ja sanoi itsepäisesti:

»Minä en kykene siihen.»

Ja hitaasti, hiipivällä käynnillään hän johti heidät takaisin
ensimmäiselle paikalle.

He viettivät siellä jonkin aikaa keskustellen suunnitellun talon
yksityiskohdista. Sitten Soames palasi välittäjän tupaan.

Hän tuli takaisin noin puolen tunnin päästä, liittyi Bosinneyhin, ja he
lähtivät asemalle.

»No niin», sanoi hän tuskin avaten huuliaan, »minä otin sen teidän
paikkanne sittenkin.»

Ja hän vaikeni taas pohtien epämääräisesti mielessään, kuinka oli
mahdollista, että tuo mies, jota hän oli tottunut halveksimaan, oli
voinut kumota hänen oman päätöksensä.




5. ERÄS FORSYTE-KOTI


Niinkuin luokkansa ja sukupolvensa valistuneet tuhannet tuossa suuressa
Lontoon kaupungissa, kaikki ne, jotka eivät enää uskoneet punaisiin
samettituoleihin ja tiesivät, että nykyisitalialaiset marmoriryhmät
ovat _vieux jeu_, Soames Forsyte asui talossa, joka teki voitavansa.
Siinä oli yksilöllistä makua noudattava kuparinen ovenkolkutin,
ikkunat, jotka oli muutettu avattaviksi ulospäin, riippuvia kukkakoreja
verenpisaroineen ja taustassa (suuri vetonumero) pieni, vihreillä
tiilillä laskettu piha, jonka ympärillä kasvoi punaisia hortensioita
riikinkukonsinisissä ruukuissa. Tänne, pergamentinvärisen japanilaisen
päivänvalon alle, joka peitti pihan koko toisen pään, asukkaat ja
vieraat saattoivat vetäytyä suojaan uteliailta katseilta juomaan teetä
ja rauhassa tarkastamaan Soamesin uusimpia pieniä hopearasioita.

Sisustuksen koristelu suosi ensimmäistä keisarikuntaa ja William
Morrista. Kooltaan talo oli tilava, siinä oli lukemattomia pieniä
soppia, jotka olivat kuin linnun pesiä, ja niissä munina pieniä
hopeaesineitä.

Keskellä tätä yleistä täydellisyyttä kaksi lajia nirsoutta kamppaili
keskenään. Talossa oli emäntä, joka olisi elänyt hienostuneesti
autiolla saarella, ja isäntä, jonka hienostus, mikäli sitä oli, oli
kuin määräraha, asetettu omistajan oman etenemisen vuoksi, yleisen
kilpailun lakeja noudattaen. Tämä kilpaileva hienostus oli saanut
Soamesin Marlborough-päivinään ensimmäisenä luokalla käyttämään
valkoista liiviä kesäisin ja samettiliiviä talvisin, estänyt häntä
koskaan julkisesti esiintymästä kravattinauhanpää pilkistämässä
kauluksen alta ja saanut hänet pyyhkimään pölyn kiiltonahkakengistään
ennenkuin tutkintopäivänä astui suuren kuulijakunnan eteen lausumaan
Molièreä.

Virheettömyyden kalvo oli kasvanut Soamesin ylle niinkuin monen muun
lontoolaisen. Oli mahdotonta keksiä hänestä hiuskarvaakaan, joka olisi
ollut väärällä paikalla, kravattia, joka olisi kahdeksannesosankaan
tuumaa väistynyt kohtisuorasta suunnasta, kiillotonta kaulusta. Hän
ei millään muotoa olisi tullut toimeen ilman kylpyä — kylpeminen
kuului hyvään tapaan, ja hän halveksi katkerasti ihmisiä, jotka eivät
kylpeneet.

Mutta Irenen olisi hyvin voinut kuvitella vedenneidon tavoin kylpevän
kaukaisessa virrassa vain siksi, että sai nauttia raikkaudesta ja oman
kauniin ruumiinsa näkemisestä.

Tässä kautta talon tuntuvassa taistelussa vaimo oli jäänyt alakynteen.
Niinkuin saksilaisen ja kelttiläisen kansanaineksen vielä jatkuvassa
taistelussa herkempi ja vastaanottavaisempi temperamentti oli
pakottanut ylleen sovinnaisen pintaverhon.

Niin tuli talo tarkalleen muistuttamaan satoja toisia taloja, joilla
oli samat korkeat päämäärät. Siitä oli tullut »tuo Soames Forsyten
perin viehättävä pieni talo, täysin persoonallinen, kultaseni,
kerrassaan elegantti.»

Soames Forsyten talo — lue James Peabodyn, Thomas Atkinsin tai Emmanuel
Spagnolettin, itse asiassa kenen tahansa ylempään keskiluokkaan
kuuluvan lontoolaisen, jolta voi edellyttää makua, ja vaikka
koristeissa olisikin eroa, pitää lause paikkansa.

Elokuun kahdeksannen päivän iltana, viikkoa jälkeen Robin Hillin retken
istuivat Soames ja Irene päivällisellä tuon »täysin persoonallisen,
kerrassaan elegantin» talonsa ruokasalissa. Kuuma päivällinen
sunnuntaisin oli pieni erikoinen hienostus, joka oli ominainen tälle
ja monelle muulle talolle. Jo avioliittonsa alkuaikoina Soames oli
säätänyt tämän lain: »Palvelijain pitää antaa meille kuuma päivällinen
sunnuntaisin — eihän heillä ole muuta tehtävää kuin soitattaa
pelirasiaa.»

Säädös ei ollut aiheuttanut mitään vallankumousta. Sillä — Soamesista
miltei huono merkki — palvelijat olivat kiintyneet Ireneen, joka vasten
kaikkia terveitä traditioita näytti myöntävän heillekin oikeuden omaan
osuuteensa ihmisluonnon heikkoudesta.

Onnellinen pari istui, ei vastakkain, vaan suorakulmaisesti kauniin
ruusupuisen pöydän ääressä. Pöydässä ei ollut liinaa — taaskin
hienostuksen piirre — eikä sanaakaan ollut vielä lausuttu.

Soames puhui päivällisen aikana mielellään asioistaan tai kertoi
mitä oli ostanut, ja niin kauan kuin hän itse puhui, ei Irenen
hiljaisuus vaivannut häntä. Tänä iltana hänen oli ollut mahdoton puhua.
Rakentamisen päätös oli painanut hänen mieltään kaiken viikkoa, ja nyt
hän oli päättänyt kertoa Irenelle.

Ilmoituksenteosta johtuva hermostus ärsytti häntä syvästi, Irenellä
ei ollut mitään syytä saada hänet hermostumaan näin — ovathan vaimo
ja mies yksi ja sama henkilö. Irene ei ollut katsahtanutkaan häneen
sitten kun he istuivat pöytään, ja Soames ihmetteli, mitä maailmassa
hän mahtoi miettiä koko tämän ajan. Oli kovaa, kun mies ahersi niinkuin
hän, teki rahaa vaimolleen — niin, ja kipu sydämessä — oli kovaa,
että vaimo istui siinä ja näytti siltä kuin huoneen seinät olisivat
saartaneet häntä. Se olisi jo riittänyt saamaan miehen nousemaan ja
lähtemään pöydästä.

Valo lankesi vaaleanpunaisen lampunvarjostimen läpi hänen niskalleen ja
käsivarsilleen. Soames piti siitä, että Irene päivällisellä esiintyi
iltapuvussa, se antoi hänelle kuvaamattoman ylemmyyden tunteen enimpiin
tuttaviinsa nähden, joitten vaimot tyytyivät parhaimpiin aamupäivä-
tai teepukuihinsa syödessään päivällistä kotona. Vaaleanpunaisessa
valossa hänen ambranvärinen tukkansa ja vaalea ihonsa olivat omituisena
vastakohtana tummanruskeille silmille.

Voiko mies omistaa mitään kauniimpaa kuin tämän päivällispöydän
syvine värivivahduksineen, nuo tähtimäiset, pehmeälehtiset ruusut,
punertavat lasit ja hienot hopeakalut, voiko mies omistaa mitään
kauniimpaa kuin naisen, joka istui tämän pöydän ääressä? Kiitollisuus
ei ollut Forsytein hyve, heillä kun kilpailukiihkossaan ja hyvässä
arkijärkevyydessään ei ollut tilaisuutta siihen, ja Soames tunsi vain
tuskaksi yltyvää kiihtymystä siitä, että hän ei omistanut vaimoaan
niinkuin hänellä olisi ollut oikeus omistaa hänet, että hän ei voinut
käden ojentamalla poimia häntä niinkuin ruusua tuosta ja hengittää
hänen sydämensä salaisuuksia.

Kaikkeen muuhun omaisuuteensa, kokoamiinsa esineihin, hopeaan,
tauluihin, taloihin, kiinnityksiin hän oli saanut kiinteän ja läheisen
suhteen; vaimoonsa hän ei saanut mitään suhdetta.

Tämän hänen talonsa kaikille seinille oli kirjoitettu jotakin. Hänen
käytännönmiehen temperamenttinsa kapinoi tuota mystillistä varoitusta
vastaan, ettei muka Irene ollut luotu häntä varten. Hän oli nainut
tuon naisen, valloittanut hänet, tehnyt hänet omakseen, ja hänestä
tuntui sotivan kaikkein oleellisinta lakia, omistuksen lakia vastaan,
ettei hän voinut omistaa muuta kuin hänen ruumiinsa — jos sitäkään,
niinkuin hän oli alkanut epäillä. Jos joku olisi kysynyt häneltä,
tahtoiko hän omistaa Irenen sielun, olisi kysymys tuntunut hänestä sekä
naurettavalta että hempeämieliseltä. Mutta sitä hän kuitenkin tahtoi,
ja kirjoitus seinillä sanoi, ettei hän koskaan voisi.

Irene oli ikuisesti hiljainen, passiivinen, viehkeän vastahakoinen,
ikäänkuin häntä olisi kauhistuttanut ajatus, että hän sanalla,
liikkeellä tai merkillä saisi Soamesin uskomaan, että hän pitäisi
hänestä. Ja mies kysyi itseltään: »Näinkö minun aina pitää jatkaa?»

Niinkuin useimmat sukupolvensa romaaninlukijat (ja Soames oli
suuri romaaninlukija) hän oli saanut elämännäkemykseensä värin
kirjallisuudesta, ja hän oli imenyt itseensä uskon, että tässä oli
vain kysymys ajasta. Lopussa mies aina voitti vaimonsa kiintymyksen.
Niissäkin tapauksissa, jotka päättyivät traagillisesti (sen luokan
kirjoja hän ei erikoisemmin harrastanut), vaimo aina kuoli kipeä
katumus huulillaan, tai jos mies kuoli — epämieluisa ajatus — vaimo
heittäytyi kuolettavien syytösten vallassa ruumiille.

Hän vei Irenen usein teatteriin vaistomaisesti valiten nykyaikaisen
seuraelämän kuvauksia nykyaikaisin avioliitto-ongelmin, jotka ovat
niin onnellisesti erilaiset kuin todellisuuden avioliitto-ongelmat.
Hän havaitsi, että nekin aina päättyivät samalla tavalla, silloinkin
kun rakastaja oli kysymyksessä. Näytelmää katsellessaan Soames usein
tunsi sympatiaa rakastajaa kohtaan, mutta jo ennenkuin hän ehti
kotiin, ajaessaan Irenen kanssa vuokravaunuissa, hän ymmärsi, että
se ei kelpaa, ja oli iloinen, että näytelmä oli päättynyt niinkuin
se päättyi. Eräs aviomiestyyppi oli juuri silloin tullut muotiin,
voimakas, vähän karkea, mutta äärimmäisen terve mies, jolla oli
erittäin paljon menestystä näytelmän lopulla. Tätä henkilöä kohtaan
Soamesilla ei tosiaankaan ollut myötätuntoa, ja jollei hän olisi
ajatellut omaa asemaansa, olisi hän ilmaissut vastenmielisyytensä
tuota miestä kohtaan. Mutta hän oli niin tietoinen siitä, kuinka
oleellisen välttämätöntä hänelle itselleen oli olla onnistunut, vieläpä
»voimakas» aviomies, ettei hän koskaan puhunut vastenmielisyydestään,
joka kenties, luonnon nurinkuristen menettelytapojen kautta, oli saanut
alkunsa salaisesta raakuuden varastosta hänessä itsessään.

Mutta Irenen hiljaisuus tänä iltana oli poikkeuksellinen. — Soames
ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmettä hänen kasvoillaan.
Ja koska aina tavaton on hälyttävää, oli Soames hälyttynyt. Hän
söi herkkupalansa ja kiirehti tyttöä, joka lakaisi murut pöydältä
hopeaharjalla. Kun tyttö oli lähtenyt, hän täytti lasinsa viinillä ja
sanoi:

»Onko joku käynyt täällä tänä iltapäivänä?»

»June.»

»Mitä hän tahtoi?» Forsyten perheessä oli selviö, että ihmiset eivät
lähde minnekään, jolleivät tahdo jotakin. »Tuli puhumaan sulhasestaan,
arvaamma.»

Irene ei vastannut.

»Minusta näyttää siltä», jatkoi Soames, »että June on rakastuneempi
poikaan kuin tämä häneen. June on aina hänen kintereillään.»

Irenen katse teki hänen olonsa epämukavaksi.

»Sinun asiasi ei ole puhua tuollaisia», huudahti hän.

»Miksikä ei? Kuka tahansa näkee sen.»

»Eikä näe. Ja jos näkisikin, on rumaa sanoa niin.» Soames ei jaksanut
hillitä itseään.

»Olet sinäkin vaimo», sanoi hän. Mutta salaisesti hän ihmetteli Irenen
vastauksen kuumuutta, se ei ollut hänen tapaistaan. »Sinähän olet
hullaantunut Juneen! Minä voin sanoa sinulle jotakin: nyt kun hänellä
on merirosvo hinauksessaan, ei hän välitä sinusta kahdenpennin vertaa.
Sen tulet huomaamaan. Mutta sinä et tule näkemään häntä enää yhtä
paljon; me muutamme maalle.»

Hän oli iloinen saadessaan uutisensa sanotuksi kiukunpuuskassa. Hän
oli odottanut pettymyksen huutoa; ja hiljaisuus, jolla tieto otettiin
vastaan, hälytti häntä.

»Asia ei näytä kiinnostavan sinua», oli hänen pakko lisätä.

»Minä tiesin sen jo.»

Soames katsoi häneen terävästi.

»Kuka kertoi?»

»June.»

»Kuinka hän tiesi?»

Irene ei vastannut. Soames sanoi, hämillään ja epävarmana:

»Siitä tulee hieno juttu Bosinneylle, se merkitsee hänen uransa alkua.
Arvaan, että June on kertonut sinulle kaiken?»

»On.»

Oli taaskin hiljaisuus, sitten Soames sanoi:

»Otaksun, ettet halua lähteä?»

Irene ei vastannut.

»Niin no, minä en tiedä mitä sinä tahdot. Täällä et koskaan näytä
tyytyväiseltä.»

»Onko minun toivomuksillani mitään tekemistä sen asian kanssa?»

Hän otti ruusumaljakon ja lähti huoneesta. Soames jäi istumaan.
Tätäkö varten hän oli allekirjoittanut sopimuksen? Tätäkö varten hän
aikoi kuluttaa kymmenisentuhatta puntaa? Bosinneyn lause palasi hänen
mieleensä: »Naiset ovat niitä paholaisia.»

Mutta sitten hän tyyntyi. Pahemminkin olisi voinut käydä. Irene olisi
voinut tulistua. Jotakin enempää hän oli odottanut. Loppujen lopulta
oli onnellista, että June oli murtanut jään hänen puolestaan. Hän oli
lirkutellut asian tietoonsa Bosinneyltä. Soamesin olisi pitänyt tietää
se.

Hän sytytti savukkeensa. Oli miten oli, Irene ei ollut sentään pannut
toimeen kohtausta! Hän kyllä taipuisi — se oli parasta hänessä, hän
oli kylmä, mutta ei murjottava. Ja puhaltaen savua savukkeestaan
kiiltävällä pöydällä olevan leppäkertun päälle hän vaipui haaveilemaan
uudesta talostaan. Ei auttanut harmitella, hän menisi puhumaan
asiat selviksi. Irene istuisi tuolla ulkona pimeässä, japanilaisen
päivävarjon alla kutimineen. Kaunis, lämmin yö...

Itse asiassa June oli sinä iltapäivänä tullut silmät loistavina ja
sanonut: »Soames on sitten kelpo mies! Sehän on ihanaa Philille — juuri
sen hän tarvitsi!»

Kun Irenen kasvot pysyivät tummina ja hämmästyneinä hän jatkoi:

»Uusi talonne Robin Hillissä, tietysti. Mitä? Etkö tiedä?»

Irene ei tietänyt.

»Oi, sitten kai minä en olisi saanut kertoa!» Katsellen kärsimättömänä
ystäväänsä hän huudahti: »Näytät siltä kuin et välittäisi koko asiasta.
Etkö ymmärrä, tätä minä juuri olen rukoillut — tätä onnenpotkua hän on
odottanut kaiken aikaa. Nyt saadaan nähdä mihin hän pystyy.» Ja June
kertoi koko jutun alusta loppuun.

Oman kihlauksen jälkeen ei ystävättären asema näyttänyt häntä
suurestikaan kiinnostavan, ja ne hetket, jotka hän vietti Irenen
seurassa, kuluivat hänen omien asiainsa uskomiseen. Ja väliin, kaiken
osanottavan säälin ohella, hänen hymyssään väkisinkin näkyi hiven
surkuttelevaa ylenkatsetta naista kohtaan, joka oli tehnyt sellaisen
erehdyksen elämässään, niin suuren, naurettavan erehdyksen.

»Hän saa myöskin tehtäväkseen kaikki sisustustyöt — vapain käsin. Se
on suurenmoista —» June pyrskähti nauruun, hänen pieni vartalonsa
hytkyi iloisesti. Hän nosti kätensä ja iski sillä musliiniverhoja.
»Tiedätkö, että minä kysyin James sedältäkin —» Mutta äkkiä hänestä
tuntui epämieluisalta mainita tuota hetkeä ja hän pysähtyi. Ja
huomatessaan ystävänsä niin haluttomaksi vastaamaan hän lähti pois.
Kadulla hän katsoi taakseen, ja Irene seisoi vielä ovessa. Vastaukseksi
hänen jäähyväisheilutukseensa Irene nosti käden otsalleen ja hitaasti
kääntyen sulki oven...

Soames meni nyt arkihuoneeseen ja tarkasteli häntä ikkunan läpi.

Japanilaisen päivänvarjostimen alla hän istui hyvin hiljaa, ja
pitsiliina olkapäillä liikkui rinnan pehmeitten nousujen ja laskujen
mukana.

Mutta tuossa hiljaisessa olennossa, joka istui niin liikkumattomana
pimeydessä, näytti olevan lämpöä, salattua kiihkoa, ikäänkuin koko
hänen olemuksensa olisi tullut järkytetyksi ja jokin muutos olisi ollut
tapahtumassa sen kätketyissä syvyyksissä.

Soames hiipi huomaamatta takaisin ruokasaliin.




6. JAMES VALLOILLAAN


Kauan ei kestänyt, ennenkuin Soamesin rakentamispäätös oli koko perheen
tietona ja aiheutti sen hälinän, minkä jokainen omaisuutta koskeva
hanke Forsyteissä aiheuttaa.

Se ei ollut Soamesin syy, sillä hän oli päättänyt, ettei kukaan saisi
tietää. June oli sydämensä kyllyydessä kertonut rouva Smallille antaen
hänelle luvan kertoa vain Ann tädille — hän ajatteli, että se ehkä
virkistäisi tuota herttaista vanhusparkaa! Sillä Ann täti oli nyt
pysynyt huoneessaan monta päivää.

Rouva Small kertoi Ann tädille heti, ja tämä hymyili tyynyiltään sanoen
selvällä, vapisevalla vanhalla äänellään:

»Se on erinomaista June kullalle, mutta minä toivon, että he ovat
varovaisia — se on aika vaarallista!»

Kun hän taas jäi yksin, ilmestyi hänen kasvoilleen tuikea kurttu, joka
oli kuin sateista aamua ennustava pilvi.

Hänen maatessaan täällä niin monta päivää jatkui »tahdon lataamisen»
prosessi kaiken aikaa, se levisi hänen kasvoilleenkin, ja suupielissä
oli tiukkenevia liikkeitä alituiseen.

Palvelustyttö Smither, joka oli ollut hänen palveluksessaan
tyttöiästään saakka ja jonka mainittiin olevan »Smither, hyvä tyttö,
mutta niin hidas!» — palvelustyttö Smither suoritti joka aamu
äärimmäisen täsmällisenä vanhuksen pukeutumisen kruunausseremonian.
Ottaen puhtaanvalkean korulippaan kätköistä nuo litteät, harmaat
kiharat, persoonallisen arvokkuuden tunnukset, hän asetti ne
turvallisesti emäntänsä käsiin ja käänsi selkänsä.

Ja joka päivä kutsuttiin tädit Juley ja Hester kertomaan Timothyn
kuulumisia, mitä uutta Nicholasista, oliko June kulta onnistunut
saamaan Jolyonin lyhentämään kihlausaikaa, nyt kun Bosinney rakensi
Soamesille taloa, mahtoiko nuoren Rogerin vaimo todellakin odottaa,
kuinka Archien leikkaus oli onnistunut ja mitä Swithin oli tehnyt
tuolla Wigmore-Streetin tyhjällä talolla, jonka vuokralainen oli
menettänyt kaikki rahansa ja kohdellut häntä niin huonosti, ja
ennen kaikkea Soamesista, vieläköhän — vieläköhän Irene pyysi omaa
makuuhuonetta? Ja joka aamu sanottiin Smitherille: »Tänä iltapäivänä
tulen alakertaan, Smither, kahden ajoissa tarvitsen käsivarttasi
kaikkien näiden vuoteessa vietettyjen päivien jälkeen.»

Kerrottuaan Ann tädille rouva Small oli uskonut taloasian rouva
Nicholasille, joka vuorostaan oli pyytänyt sille vahvistusta Winifred
Dartielta otaksuen tietysti, että tämä, joka oli Soamesin sisar,
tietäisi asian tarkalleen. Hänen kauttaan se oli asianmukaisella
kiertokulullaan tullut Jamesin korviin. Hän oli ollut aika lailla
järkytetty.

Kukaan, sanoi hän, ei kertonut hänelle mitään. Ja sen sijaan, että
olisi mennyt suoraan Soamesin itsensä luo, jonka vaiteliaisuutta hän
pelkäsi, hän otti sateenvarjonsa ja lähti Timothyn taloon.

Hän kohtasi rouva Septimuksen ja Hesterin (jolle oli kerrottu — hän oli
niin luotettava, puhuminen oli hänestä väsyttävää) valmiina, vieläpä
innokkaina keskustelemaan uutisesta. Oli kovin hyvä, he ajattelivat,
että rakas Soames tahtoi käyttää herra Bosinneytä, mutta aika
uskallettua. Kuinkas George nimittääkään häntä? »Merirosvo!» Kuinka
hullunkurista! Mutta George oli sellainen hulluttelija! Asia pysyisi
tällä tavoin kuitenkin perheenkeskeisenä — nähtävästi heidän tosiaankin
piti katsoa herra Bosinneyn kuuluvan perheeseen, vaikka se tuntuikin
oudolta.

Tässä James keskeytti:

»Kukaan ei tiedä hänestä mitään. En käsitä mitä Soames tahtoo
tuollaisesta nuoresta miehestä. En ihmettelisi, jos Irene olisi
kuiskannut sen hänen korvaansa. Minä aion puhua...»

»Soames oli», keskeytti Juley-täti, »sanonut herra Bosinneylle, ettei
hän tahdo asiasta puhuttavan. Hän ei pitäisi siitä, ja olen varma, että
Timothy olisi hyvin pahoillaan, jos hän tietäisi...»

James pani käden korvansa taakse.

»Mitä?» sanoi hän. »Olen tullut hyvin kuuroksi. Luultavasti en oikein
kuule, mitä ihmiset sanovat. Emilyn varvasta särkee, emme pääse
lähtemään Walesiin ennen kuun loppua. Aina pitää olla jotakin.» Ja
saatuaan mitä hän tahtoi hän otti hattunsa ja lähti.

Oli kaunis iltapäivä, ja hän käveli puiston poikki Soamesin luo, missä
aikoi syödä päivällistä, sillä varvas piti Emilyä vuoteessa ja Rachel
ja Cicely olivat lähteneet vieraisille maaseudulle. Hän kulki viettävää
polkua Bayswaterin puolelta Rotten Rowta Knightsbridge Gatelle, niityn
poikki, jonka peitti lyhyt, palanut ruoho ja jolla täplinä oli mustia
lampaita sinne tänne siroteltuina keskelle istuvia pareja ja oudon
näköisiä, suullaan makaavia kulkureita, jotka olivat kuin kaatuneitten
ruumiita sodan aallon huuhtelemalla kentällä.

Hän kulki nopeasti, pää kumarassa, katselematta oikeaan tai vasempaan.
Tämän puiston, hänen oman taistelukenttänsä keskuksen näkeminen, jolla
hän oli kaiken ikäänsä kamppaillut, ei herättänyt mitään ajatusta tai
mietettä hänen mielessään. Nuo ruumiit, jotka olivat singahtaneet
tänne taistelunsa paineesta ja tuoksinasta, nuo rakastavaiset parit,
jotka poskitusten viettivät elämänsä polkumyllyn yksitoikkoisuudesta
riistettyä joutilasta onnen hetkeä, ne eivät herättäneet mitään
mielikuvaa hänessä, hän oli elänyt yli tuon laatuisen mielikuvituksen,
ja niinkuin lampaitten, niin oli hänenkin turpansa kiintynyt vain
laitumeen, jolta jyrsittiin ruohoa.

Eräs hänen vuokralaisistaan oli hiljattain osoittanut taipumuksia
myöhästyä maksuissaan, ja nyt oli tullut polttavaksi kysymykseksi,
olisiko paras sanoa hänet irti heti, silläkin uhalla ettei taloa
saataisi uudelleen vuokratuksi ennen joulua. Swithinillä oli juuri
ollut ikävyyksiä vuokralaisistaan, mutta se oli hänelle parhaiksi —
mitä oli odottanut niin kauan?

Hän pohti tätä kävellessään nopein askelin, pitäen huolellisesti
kiinni sateenvarjon varresta, juuri kädensijan koukun alapuolelta,
niin että kärki ei koskettanut maahan eikä silkki hankaantunut.
Ohuet, korkeat olkapäät olivat kumaraiset, pitkät jalat liikkuivat
nopeina ja täsmällisinä kuin kone, ja tämä kulku läpi puiston, jossa
aurinko kirkkaana loisti yli niin paljon joutilaisuuden — niin monen
inhimillisen todisteen siitä tunnottomasta taistelusta, jota raivoisa
Omistushalu tässäkin piirissä kävi — oli kuin maalinnun lentoa meren
poikki.

Tullessaan ulos Albert Gatesta hän tunsi jonkun koskettavan
käsivarttaan.

Se oli Soames, joka äkkiä oli ilmaantunut hänen vierelleen Piccadillyn
varjopuolelta, jota pitkin hän oli kävellyt kotiin toimistostaan.

»Äitisi on vuoteessa», sanoi James. »Olin tulossa teille, mutta olen
kai tiellä.»

Jamesin ja hänen poikansa ulkonaista suhdetta luonnehti erikoisesti
forsyteläinen tunteellisuuden puute, mutta he eivät silti suinkaan
olleet pitämättä toisistaan. Ehkä he katsoivat toisiaan sijoituksiksi,
ainakin he huolehtivat toinen toisensa hyvinvoinnista ja nauttivat
toistensa seurasta. He eivät olleet koskaan vaihtaneet kahta sanaa
elämän sisäisemmistä ongelmista eivätkä toinen toisensa aikana
ilmaisseet minkään syvemmän tunteen olemassaoloa.

Heidät yhdisti toisiinsa jokin, joka on sanaerittelyn ulkopuolella,
jokin, joka kätkeytyy syvälle kansojen ja perheitten syvimpään
olemukseen — sillä sanotaan, että veri on vettä sakeampi — eikä
kumpikaan heistä ollut kylmäverinen mies. Itse asiassa rakkaus omiin
lapsiin oli nyt Jamesin elämän liikkeellepaneva voima. Omata olentoja,
jotka olivat osa hänestä, joille hän saattoi siirtää säästämänsä rahan,
siinä kaiken hänen säästämisensä juuri. Ja mitä muuta iloa olisi
hänellä seitsemänkymmenviiden vuoden iässä ollut kuin — säästäminen?
Elämän ydin oli säästöjen tekemisessä lapsia varten.

Terveempää miestä kuin James Forsyte, kaikesta hänen ruikuttelustaan
huolimatta, ei ollut (jos terveyden johtava oire, niinkuin meille
sanotaan, on itsesäilytys, vaikka se Timothyssa epäilemättä oli
mennyt liian pitkälle) koko tässä Lontoossa, josta hän omisti niin
paljon ja jota hän niin äänettömällä rakkaudella rakasti, kuin
mahdollisuuksiensa keskusta ikään. Hän omisti keskiluokan ihmeellisen
vaistomaisen terveyden. Hänessä — enemmän kuin Jolyonissa, jolla oli
mestarillinen tahto ja hellyyden ja mietiskelyn hetkensä — enemmän kuin
Swithinissa, joka oli erikoisuutensa marttyyri — Nicholasissa, joka
kärsi taitavuudestaan ja Rogerissa, joka oli yritteliäisyytensä uhri —
sykki oikea kompromissin hermo. Hän oli kaikista veljeksistä vähimmän
huomattava hengeltään ja persoonaltaan, ja siksi hän todennäköisimmin
tulisi elämään ikuisesti.

Jamesille, enemmän kuin toisille, oli perhe merkitsevä ja rakas.
Hänen suhtautumisessaan elämään oli aina ollut jotakin alkeellisen
herttaista. Hän rakasti kotiliettä, hän rakasti juoruja ja hän
rakasti ruikuttamista. Kaikki hänen päätöksensä muodostuivat siitä
kermasta, minkä hän kuori perhesielun pinnalta, ja tämän perheen kautta
tuhansien muitten samaa kudosta olevien perheitten. Vuosi vuodelta,
viikko viikolta hän teki käyntejään Timothyn talossa, ja veljensä
etusalongissa hän istui — pitkät jalat ristissä, pitkä poskiparta
kehystämässä sileiksiajeltuja kasvoja — seuraten perhekattilan
kiehuntaa, kerman kohoamista pinnalle, ja hän palasi kotiin
turvallisin mielin, virkistyneenä, helpottuneena, tuntien epämääräistä
tyytyväisyyttä.

Itsesäilytysvaiston timantinkovuuden alla Jamesissa oli paljon
todellista pehmeyttä. Käynti Timothyn talossa oli kuin äidin sylissä
vietetty hetki, ja hänen oma syvä tarpeensa saada olla perhesiiven
suojeluksessa vaikutti vuorostaan hänen tunteisiinsa omia lapsia
kohtaan. Hänelle oli todellinen painajainen ajatella heidän olevan
alttiina maailman kohtelulle asioissa, jotka koskivat rahoja, terveyttä
tai mainetta. Kun hänen vanhan ystävänsä John Streetin poika meni
vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, hän pudisti päätään ruikuttavasti ja
ihmetteli, kuinka John Street saattoi suostua siihen, ja kun sitten
nuori Street sai heittokeihään rintaansa, otti James sen niin kovasti
sydämelleen, että sai syyn lukuisiin vieraskäynteihin sanoakseen
kaikkialla, että hän kyllä tiesi juuri niin tulevan käymään ja että hän
oli ollut heille oikein vihainen.

Kun hänen vävyllään Dartiella oli tuo taloudellinen kriisinsä, joka
aiheutui öljyosakekeinottelusta, otti James sen kovin pahakseen. Oli
kuin kaiken varallisuuden kuolinkellot olisivat soineet. Toipuakseen
hän tarvitsi kolme kuukautta ja matkan Baden-Badeniin — oli jotakin
kauheata siinä ajatuksessa että ilman hänen, Jamesin, rahoja olisi
hänen vävynsä nimi joutunut vararikkoisten luetteloon.

Omaten niin vankan ruumiinrakenteen, että hän luuli kuolevansa, jos
hänen korvaansa särki, hän katsoi vaimonsa ja lastensa satunnaisia
sairauksia persoonallisiksi suruiksi, Sallimuksen erikoisiksi
toimenpiteiksi hänen mielenrauhansa järkyttämiseksi. Mutta hän ei
vähääkään uskonut oman välittömän perheensä ulkopuolella olevien
ihmisten vaivoihin ja vakuutti niiden joka tapauksessa johtuvan vain
laiminlyödystä maksasta.

Hänen yleinen selityksensä oli: »Mitä muuta he voivat odottaa? Niin käy
minunkin, jos en ole varovainen.»

Sinä iltana tullessaan Soamesin luo hän tunsi elämänsä erikoisen
armottomaksi. Tuossa Emily sairasti varvastaan, ja Rachel liehui
maaseudulla, hän ei saanut myötätuntoa keneltäkään. Ja Ann, hän oli
sairas — James ei uskonut, että hän kestäisi yli kesän, hän oli käynyt
talossa kolmasti ilman että Ann oli kyennyt tapaamaan häntä! Entä
sitten tuo Soamesin rakentamishanke, sitä sieti harkita. Ja mitä tuli
tuohon häiriöön Irenen kanssa, ei hän vain tietänyt mitä siitä saattoi
tulla — jotakin siitä voi tulla.

Hän astui Montpellier Squaren taloon n:o 62 lujasti aikoen olla surkea.

Kello oli jo puoli seitsemän, ja Irene istui arkihuoneessa
päivällispuvussaan. Hänellä oli yllään kullanvärinen pukunsa — sillä
käytettyään sitä kerran päivälliskutsuissa, kerran iltajuhlassa ja
kerran tanssiaisissa hän piti sen nyt loppuun kotona — ja hän oli
koristanut povensa oikealla pitsiryöpyllä, johon Jamesin silmät kohta
liimautuivat.

»Mistä saat kaikki tavarasi?» hän kysyi närkästyneellä äänellä.
»Rachel ja Cicely eivät koskaan ole puoliksikaan noin kauniita. Tuokin
ruusunnuppu — ei, eihän se voi olla oikea.»

Irene tuli lähemmäksi todistaakseen, että hän erehtyi.

Ja tahtomattaan tunsi James hänen miellyttävyytensä vaikutuksen,
joka henki hänestä kuin heikko, viekoitteleva tuoksu. Kukaan
itseäänkunnioittava Forsyte ei antaudu yhdestä iskusta, ja hän sanoi
vain arvelevansa, että Irene käytti sievoiset summat pukuihinsa.

Kello soi, Irene pisti valkean käsivartensa hänen käsipuoleensa ja vei
hänet ruokasaliin. Hän istutti Jamesin Soamesin tavalliselle paikalle
pöydänkulman taakse, vasemmalle puolelleen. Valo lankesi siihen
niin pehmeästi, ettei James tuntisi haittaa päivän asteettaisesta
sammumisesta. Ja Irene alkoi puhua Jamesille hänestä itsestään.

Nyt tapahtui Jamesissa muutos, joka muistutti hedelmän huomaamatonta
kypsymistä auringossa. Häneen tuli tunne, että häntä hyväiltiin ja
kiitettiin ja helliteltiin, ja kaikki ilman että hänen itsensä tarvitsi
kustantaa ainoatakaan hyväilyä tai kiitossanaa. Hän tunsi, että ruoka
oli hänelle sopivaa, sitä tunnetta hän ei voinut saada kotona, hän ei
tietänyt koska hän olisi näin nauttinut samppanjalasista, ja kysyessään
merkkiä ja hintaa hän kuuli yllätyksekseen, että se oli samaa mitä
hänellä itsellään oli suuri varasto kotona. Hän paikalla päätti antaa
viinikauppiaansa tietää, että häntä oli puijattu.

Katsoen ylös ruuastaan hän huomautti:

»Teillä on paljon kauniita tavaroita täällä. Mitä olette maksaneet
tuosta sokerisirottimesta? En ihmettelisi, vaikka se olisi maksanut
paljonkin.»

Hän oli erikoisesti mielissään nähdessään vastakkaisella seinällä
taulun, jonka hän itse oli antanut heille.

»En muistanutkaan, että se oli niin hyvä.»

He nousivat mennäkseen arkihuoneeseen, ja James seurasi Ireneä
kiinteästi.

»Tätä minä sanoisin mainioksi pikku päivälliseksi», mutisi hän
hengittäen viihtyisästi Irenen olkapään yli. »Ei mitään raskasta — eikä
liian ranskalaismallista. Mutta minä en saa sellaista kotona. Minä
maksan keittäjälleni kuusikymmentä puntaa vuodessa, mutta _hän_ ei vain
voisi tarjota minulle tällaista päivällistä.»

Hän ei ollut vielä tehnyt mitään viittausta talon rakentamiseen eikä
tehnyt silloinkaan, kun Soames, syyttäen liikeasioita, lähti yläkerran
huoneeseen, missä säilytti taulujaan.

James jäi miniänsä kanssa kahden. Viinin hehku ja oivallinen likööri
vaikuttivat hänessä yhä. Hän oli aivan lämmennyt Ireneä kohtaan. Tämä
oli tosiaankin viehättävä pieni olento, hän osasi kuunnella ja näytti
ymmärtävän mitä toinen sanoi. Ja puhuessaan James kaiken aikaa tutki
hänen vartaloaan, pronssinvärisistä kengistä aina hiuksien aaltoilevaan
kultaan asti. Irene nojautui taaksepäin empiirituolissaan, olkapäät
painautuneina selustaan — hänen notkea, mutta suora ruumiinsa huojui
hänen liikkuessaan ikäänkuin taipuen rakastajan syleilyyn. Hänen
huulensa hymyilivät, hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kenties jokin vaaran aavistus hänen asentonsa viehättävyydessä, kenties
jokin ruuansulatuksen jälkimaku teki Jamesin äkkiä mykäksi. Hän ei
muistanut ennen olleensa aivan yksin Irenen kanssa. Ja katsellessaan
häntä omituinen tunne valtasi Jamesin ikäänkuin hän olisi kohdannut
jotakin outoa ja vierasta.

Mitähän tuokin mahtoi ajatella nojautuessaan taaksepäin tuolla tavoin?

Ja kun James puhui, oli ääni terävämpi, ikäänkuin hänet olisi herätetty
mieluisasta unesta.

»Millä kulutat aikasi kaiken päivää?» hän sanoi. »Et koskaan tule Park
Laneen!»

Irene tuntui puolustautuvan hyvin laimeasti, eikä James katsonut
häneen. Hän ei tahtonut uskoa, että Irene todella välttäisi heitä — se
olisi sentään liikaa.

»Minä otaksun, ettei sinulla ole aikaa», sanoi hän. »Olet aina Junen
kanssa. Otaksun, että olet hänelle hyödyksi nyt kun hänellä on tuo
nuori mies — saat olla kaitsijana ja niin poispäin. Kerrotaan, ettei
June enää ole koskaan kotona, eikä setäsi Jolyon luultavasti ole
hyvillään siitä, että saa niin paljon jäädä yksin. Sanotaan, että June
aina on tuon nuoren Bosinneyn kintereillä, sulhanen kai tulee taloon
joka päivä. No mitä sinä arvelet hänestä? Minusta hän ei ole yhtään
minkään näköinen. Sanoisin, että harmaa tamma on parempi hevonen.»

Väri tummeni Irenen kasvoilla, ja James katseli häneen epäluuloisena.

»Ehkä ette aivan ymmärrä herra Bosinneytä», sanoi hän.

»Ymmärrä häntä», tiuskasi James. »Kuinka niin? Näenhän minä, että hän
on noita taiteellisia ihmisiä. Sanotaan, että hän on etevä — kaikki he
luulevat olevansa eteviä. Sinä tiedät hänestä enemmän kuin minä», hän
lisäsi, ja taas hänen epäluuloinen katseensa viipyi Irenessä.

»Hän piirtää Soamesille taloa», sanoi Irene pehmeästi koettaen
ilmeisesti tasoittaa asioita.

»Nyt pääsin siihen mitä minulla oli sanottavaa», jatkoi James. »En
ymmärrä mitä Soames tekee noin nuorella arkkitehdillä, miksi hän ei ota
ensiluokkaista miestä?»

»Ehkä herra Bosinney on ensiluokkainen.»

James nousi ja kääntyi, pää kumarassa.

»Niin se on», sanoi hän, »te nuoret ihmiset olette aina yhtä puolta, te
kaikki luulette tietävänne asiat parhaiten.»

Hän pysäytti pitkän, hontelon vartalonsa Irenen eteen, nosti sormensa
ja asetti sen hänen povensa tasolle ikäänkuin lausuen haasteen hänen
kauneudelleen.

»Kaikki mitä voin sanoa, on että nuo taiteilijaihmiset tai miksi
ikinä he sanovat itseään, ovat niin epäluotettavia kuin vain suinkin
saattavat olla, ja neuvoni sinulle on, ettet liikoja antautuisi
tekemisiin heidän kanssaan.»

Irene hymyili, ja hänen huultensa kaarteessa oli omituista ärsytystä.
Hän näytti menettäneen nöyrän ystävällisyytensä. Hänen rintansa nousi
ja laski kuin salaisessa tuskassa, hän veti kätensä pois levostaan
tuolin käsinojalla kunnes sormien päät yhtyivät, ja hänen tummat
silmänsä katsoivat tutkimattomasti Jamesiin.

Tämä tarkasti synkeänä lattiaa.

»Minä sanon sinulle mielipiteeni», sanoi hän, »on sääli, ettet ole
saanut lasta askarruttamaan ajatuksiasi ja itseäsi.»

Irenen kasvoille tuli heti miettivä ilme, ja Jameskin huomasi
jäykkyyden, joka valtasi koko hänen olemuksensa silkki- ja pitsipuvun
pehmeyden alla.

James säikähti sanojensa vaikutusta, ja niinkuin useimmat miehet,
joilla on rohkeutta niukalti, hän koetti heti puolustautua rupeamalla
pauhaamaan.

»Et näytä välittävän liikkumisesta. Miksi et aja Hurlinghamiin
kanssamme? Tai silloin tällöin käy teatterissa? Sinun iässäsi pitäisi
harrastaa kaikenlaista. Olethan nuori nainen.»

Miettivä ilme tummeni Irenen kasvoilla. James hermostui.

»No niin, minä en tiedä mistään mitään», sanoi hän, »kukaan ei kerro
minulle mitään. Soamesin pitäisi kyetä huolehtimaan asioistaan. Jollei
hän katso eteensä, älköön luottako minuun — siinä kaikki —»

Pureskellen etusormensa päätä hän lähetti kylmän, terävän katseen
miniäänsä.

Hän kohtasi tämän silmät kiintyneinä omiinsa niin tummina ja syvinä,
että hän pysähtyi, ja hänen tuli vähän hiki.

»No niin, minun täytyy lähteä», sanoi hän pienen hiljaisuuden jälkeen.
Minuuttia myöhemmin hän nousi, näyttäen hieman yllättyneeltä ikäänkuin
olisi odottanut, että häntä olisi pyydetty jäämään. Antaen kätensä
Irenelle hän salli tämän saattaa itsensä ovelle ja päästää ulos
kadulle. Hän ei tahtonut ajuria, hän tahtoi kävellä, Irenen piti sanoa
Soamesille hyvää yötä hänen puolestaan, ja jos Irene tahtoisi vähän
huvitusta, no niin, appi-isä veisi hänet Richmondiin ajelulle jonakin
päivänä.

Hän tuli kotiin, astui yläkertaan ja herätti Emilyn ensimmäisestä
unesta, johon tämä oli onnistunut pääsemään kahdenkymmenen neljän
tunnin aikana, kertoakseen hänelle saaneensa sen vaikutelman, että
asiat Soamesilla olivat hullusti. Tätä aihetta hän kehitteli puolen
tunnin ajan, kunnes vihdoin ilmoittaen, ettei tulisi nukkumaan
hiventäkään, hän käänsi kylkeä ja alkoi paikalla kuorsata.

Montpellier Squaren varrella Soames, joka oli tullut tauluhuoneesta,
seisoi näkymättömänä portaitten ylipäässä ja katseli Ireneä, joka
lajitteli viime postin tuomia kirjeitä. Irene kääntyi takaisin
arkihuoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua ja seisoi ikäänkuin
kuunnellen jotakin. Sitten hän tuli hiipien portaita ylös,
kissanpoikanen käsivarrellaan. Soames saattoi nähdä, kuinka hänen
kasvonsa kallistuivat tuota pikku eläintä kohti, joka kehräsi hänen
kaulallaan. Miksi ei hän voinut katsoa Soamesiin tuolla tavoin?

Äkkiä Irene huomasi hänet, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui.

»Onko kirjeitä minulle?» kysyi Soames.

»Kolme.»

Soames astui syrjään, ja muuta sanomatta Irene meni makuuhuoneeseen.




7. VANHAN JOLYONIN PIKKUSYNTEJÄ


Vanha Jolyon tuli samana iltapäivänä Lordin krikettikentältä ja aikoi
lähteä kotiin. Jo ennen Hamilton Terracea hän kuitenkin oli muuttanut
mieltään. Hän otti ajurin ja määräsi osoitteeksi Wistaria Avenuen. Hän
oli tehnyt erään päätöksen.

June oli tuskin ollenkaan ollut kotona sillä viikolla, hän ei ollut
pitkiin aikoihin suonut isoisälle seuraansa, itse asiassa ei senjälkeen
kuin oli mennyt kihloihin Bosinneyn kanssa. Isoisä ei koskaan pyytänyt
Junea seurakseen. Hänen tapansa ei ollut pyytää ihmisiltä mitään.
Junella oli nyt vain yksi ajatus — Bosinney ja hänen hankkeensa — ja
hän jätti isoisän erakoksi suureen taloonsa, palveluskunnan keskelle,
ilman sieluakaan, Irenen kanssa puhua aamusta iltaan. Klubi oli
suljettu puhdistusta varten, virkatoverit lomalla, ei ollut siis
mitään, mikä vetäisi häntä Cityyn. June oli tahtonut häntä lähtemään
maalle; itse hän ei lähtisi, kun kerran Bosinney oli kaupungissa.

Mutta minnekä hän yksinään lähtisi? Hän ei voinut seuratta matkustaa
ulkomaille, meri myllersi hänen maksansa, hän vihasi hotelleja.
Roger lähti vesiparannuslaitokseen — mutta sellaiseen ei hän vain
elinaikanaan rupeaisi. Tuollaiset uusmuotiset laitokset olivat silkkaa
huijausta!

Tähän tapaan hän puki sanoiksi sielunsa yksinäisyyttä, uurteet
syvenivät hänen kasvoillaan, silmissä oli päivästä päivään surullinen
katse, joka tuntui niin oudolta noilla kasvoilla, jotka olivat
tottuneet olemaan väkevät ja kirkkaat.

Ja niinpä hän sinä iltapäivänä lähti retkelle St. John's Woodiin,
siihen kultaiseen valoon, joka täplitti pyöristetyt, vihreät
akasiapensaat pienten talojen edustalla, kesäisessä päivänpaisteessa,
joka näytti viettävän juhlaa pikku puutarhoissa, ja katseli ympärilleen
kiinnostuneena, sillä tämä oli seutua, johon kukaan Forsyte ei astunut
ilman julkista paheksumista ja salaista uteliaisuutta.

Ajurin vaunut pysähtyivät erään pienen talon eteen, jonka erikoinen
vaaleankeltainen väri osoitti, että se oli kauan ollut vapaana maalarin
kosketuksesta. Siinä oli ulompi portti ja maalaistyylinen sisäänkäytävä.

Hän astui vaunuista, näköjään hyvin tyvenenä, valtainen pää riippuvine
viiksineen ja valkeine hiustupsuineen hyvin suorana erikoisen
leveälierisen hatun alla, katse lujana, vähän vihaisena. Hänet oli
suorastaan pakotettu tähän.

»Onko rouva Jolyon Forsyte kotona?»

»On kyllä, herra — minkä nimen saan ilmoittaa?»

Vanha Jolyon ei voinut olla vilkaisematta pikku palvelustyttöön
sanoessaan nimensä. Tyttö oli hänen mielestään sellainen lystikäs pikku
tyllerö.

Ja hän seurasi tyttöä läpi pimeän hallin pieneen kaksiosaiseen
arkihuoneeseen, jonka huonekaluissa oli sitsipäälliset, ja pieni
palvelustyttö istutti hänet nojatuoliin.

»He ovat kaikki puutarhassa, herra, jos olette hyvä ja odotatte,
ilmoitan heille.»

Vanha Jolyon istahti sitsipäällyksiseen tuoliin ja katseli ympärilleen.
Koko paikka näytti hänestä tökeröltä, niin hän olisi sanonut, kaikessa
oli jokin — hän ei oikein osannut sanoa mikä — jokin kuluneisuuden
leima tai pikemmin paikkaamalla tehdyn. Niin pitkälle kuin hän
saattoi nähdä ei ainoakaan huonekalu ollut viiden punnan lapun
arvoinen. Seinät, jotka kauan sitten oli maalattu, olivat koristellut
vesiväriluonnoksilla. Katossa oli pitkä, mutkikas halkeama.

Nämä pienet talot olivat kaikki vanhoja, kehnoa tekoa, hän toivoi että
vuokra oli alle sadan vuodessa. Ajatus, että eräs Forsyte — hänen oma
poikansa — asui tällaisessa paikassa, koski häneen enemmän kuin hän
olisi osannut sanoa.

Pieni palvelustyttö tuli takaisin. Tahtoisiko hän olla hyvä ja tulla
puutarhaan?

Vanha Jolyon marssi ulos ranskalaisten ikkunaovien kautta.
Laskeutuessaan portaita hän huomasi, että ne olivat maalauksen
tarpeessa.

Nuori Jolyon, hänen vaimonsa, hänen kaksi lastaan ja koiransa Balthasar
olivat kaikki ulkona päärynäpuun alla.

Tämä kävely heitä kohti oli rohkein teko vanhan Jolyonin elämässä,
mutta yksikään hänen kasvolihaksensa ei liikkunut, ei ainoakaan
hermostunut liike kavaltanut häntä. Hän suuntasi syvällepainuneitten
silmiensä katseen suoraan viholliseen.

Näinä kahtena minuuttina hän osoitti täydellisyyteen saakka sitä
itsetiedotonta terveyttä, tasapainoa ja olemuksen elinvoimaa, joka
oli tehnyt hänestä ja niin monesta muusta hänen luokkaansa kuuluvasta
kansakunnan ytimen. Koreilemattomassa omien asiainsa hoidossa ja kaiken
muun laiminlyömisessä he ilmensivät sitä brittiläisen oleellista
individualismia, joka johtuu hänen maansa elämän luonnollisesta
eristyksestä.

Koira Balthasar nuuski hänen housujensa lahkeita. Tuo ystävällinen ja
kyynillinen sekasikiö — venäläisen villakoiran ja mäyräkoiran liiton
hedelmä — oli tarkka nuuskimaan kaikkea tavatonta.

Kun omituiset tervehdykset olivat ohi, istahti vanha Jolyon
pajutuoliin, ja molemmat lapsenlapset, yksi kummallakin puolin hänen
polviaan, katselivat häntä hiljaisina, sillä he eivät koskaan olleet
nähneet niin vanhaa miestä.

He olivat erilaisia, ikäänkuin olisivat tunnustaneet sen eron, jonka
olosuhteet jo syntymässä olivat panneet heihin. Jolly, synnin lapsi,
oli pulleaposkinen, hänen pellavanvärinen tukkansa oli harjattu otsalta
pois ja hänellä oli kuoppa leuassa, ujon ystävällinen ilme ja Forsyten
silmät. Pikku Holly, avioliiton lapsi, oli tummaihoinen, juhlallinen
sielu, jolla oli äitinsä harmaat ja surumieliset silmät.

Koira Balthasar, joka oli kävellyt kolmen pienen kukkapenkin ympäri
osoittaakseen äärimmäistä ylenkatsettaan koko maailmaa kohtaan, oli
myöskin istahtanut vanhan Jolyonin eteen, ja huojuttaen luonnonkiharaa
häntäänsä tiheään selkänsä yli se tuijotti silmin, jotka eivät
rävähtäneet.

Puutarhassakin vaivasi vanhaa Jolyonia kaikkien esineitten kömpelyys.
Pajutuoli ritisi hänen painonsa alla, puutarhapenkit näyttivät
hoidottomilta, ja kauemmaksi, tahraisen seinän vierelle, olivat kissat
tehneet polun.

Sillä välin kun hän ja hänen lapsenlapsensa alistivat toisensa tuohon
erikoiseen, sekä uteliaaseen että luottavaan tutkimukseen, joka
tapahtuu hyvin nuorten ja hyvin vanhojen välillä, nuori Jolyon katseli
vaimoaan.

Väri oli tummentunut hänen laihoilla, soikeilla kasvoillaan, joihin
kuului suorat kulmakarvat ja suuret harmaat silmät. Hänen tukkansa,
joka oli harjattu otsalta ylöspäin hienoille, korkeille aalloille, oli
tulossa harmaaksi niinkuin hänen omansakin, ja tuo harmaus teki poskien
äkillisen, vilkkaan värin tuskallisen pateettiseksi.

Hänen kasvojensa ilme, jonkalaista mies ei ollut koskaan ennen
niillä nähnyt, jonkalaisen vaimo oli aina häneltä kätkenyt, oli
täynnä salaista katkeruutta, kaipausta ja pelkoa. Silmät tuijottivat
tuskallisesti värähtelevien luomien alta. Ja hän oli ääneti.

Jolly yksin piti yllä keskustelua, hänellä oli paljon omaisuutta, ja
hänelle oli tärkeätä, että tuo tuntematon ystävä, jolla oli äärettömän
isot viikset ja kädet vallan täynnä sinisiä suonia ja joka istui jalat
ristissä aivan kuin isä (tapa, johon Jolly itse pyrki), saisi tietää
siitä, mutta koska hän oli Forsyte, vaikka ei vielä kahdeksaa vuotta
täyttänyt, ei hän maininnut sitä esinettä, mikä tällä hetkellä oli
lähinnä hänen sydäntään — erään kaupan ikkunassa olevaa sotilasleiriä,
jonka isä oli luvannut ostaa hänelle. Se tuntui epäilemättä liian
kallisarvoiselta, sen mainitseminen nyt jo olisi ollut Sallimuksen
kiusaamista.

Ja auringonvalo leikitteli lehtien lomitse tuolla pienellä, kolmea
sukupolvea edustavalla seurueella, joka oli ryhmittynyt jo ammoin
hedelmättömäksi jääneen päärynäpuun alle.

Vanhan Jolyonin kasvot alkoivat punottaa paikoittain, niinkuin vanhojen
miesten kasvot punertuvat auringossa. Hän otti Jollyn toisen käden
omaansa, poika kiipesi hänen polvelleen, ja pikku Holly, jota tämä näky
tenhosi, kiipesi syliin hänkin. Balthasar koiran kaappiminen kuului
rytmillisenä.

Äkkiä nuori rouva Jolyon nousi ja riensi sisään. Minuuttia myöhemmin
hänen miehensä mutisi anteeksipyynnön ja seurasi perässä. Vanha Jolyon
jäi yksin lastenlastensa kanssa.

Ja hienosti irooninen Luonto alkoi panna toimeen erästä noita omituisia
mullistuksiaan noudattaen kiertokulkunsa lakeja hänen sydämensä
syvyydessä. Ja tuo hellyys pieniä lapsia kohtaan, tuo alkavan elämän
intohimo, joka kerran oli saanut hänet luopumaan pojastaan ja
seuraamaan Junea, pani hänet nyt luopumaan Junesta ja seuraamaan näitä
pieniä olentoja. Nuoruus paloi aina liekkinä, hänen rinnassaan, ja
nuoruuteen hän palasi, pyöreitten pikku jäsenten luo, jotka olivat
niin huolettomat, että vaativat huolenpitoa, pyöreitten pikku kasvojen
luo, jotka olivat niin järjettömän juhlalliset tai kirkkaat, kimeitten
kielten ja heleän, pulppuilevan naurun, itse pintaisina nykivien
käsien ja pienten ruumiitten, jotka painautuivat hänen jalkoihinsa
— kaiken luo, mikä oli nuorta ja nuorta ja vielä kerran nuorta. Ja
hänen silmänsä pehmenivät, hänen äänensä ja laihat, suonikkaat kätensä
pehmenivät, pehmeni sydänkin hänen rinnassaan. Ja näille pienille
olennoille tuli hänestä heti hauskuuden tyyssija, paikka, missä he
olivat turvassa ja saivat puhua ja nauraa ja leikkiä, kunnes vanhan
Jolyonin pajutuolista säteili kolmen sydämen täydellinen ilo.

Mutta nuoren Jolyonin laita oli toinen, kun hän seurasi vaimoaan tämän
huoneeseen.

Hän näki vaimonsa istuvan tuolillaan peilipöytänsä edessä, kädet
kasvoille nostettuina.

Vaimon olkapäät vapisivat nyyhkytyksistä. Tämä hänen kärsimisen
intohimonsa oli miehelle arvoitus. Häh oli kokenut sata tuollaista
purkausta; kuinka hän oli läpäissyt ne, sitä hän ei koskaan voinut
käsittää, sillä hän ei voinut koskaan uskoa, että ne olivat vain
hetkellisiä eivätkä merkinneet heidän yhteiselämänsä viimeistä hetkeä.

Yöllä vaimo varmaan kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoisi:
»Oi, Jo, kuinka saat kärsiä minun tähteni», niin kuin sata kertaa
ennenkin.

Hän ojensi kätensä ja sujautti parranajovehkeet salaa taskuunsa.

»Minä en voi olla täällä», hän ajatteli, »minun täytyy mennä alas.
Sanaakaan lausumatta hän lähti huoneesta ja palasi takaisin puutarhaan.

Vanha Jolyon piti Hollya polvillaan ja tämä oli vallannut hänen
kellonsa. Jolly taas, hyvin punaisena kasvoiltaan, yritti näyttää
hänelle, että hän osasi seisoa päällään. Koira Balthasar oli tullut
mahdollisimman lähelle teepöytää ja iskenyt silmänsä kaakkuun.

Nuori Jolyon tunsi ilkeätä halua lopettaa heidän ilonsa lyhyeen.

Mitä asiaa oli isällä tulla tänne ja järkyttää hänen vaimoaan noin
kovin? Se oli isku, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Isän olisi pitänyt
tietää, hänen olisi pitänyt antaa heille ennakkovaroitus, mutta
oliko kukaan Forsyte koskaan ajatellut, että hänen käytöksensä voisi
järkyttää jotakin? Ja näillä ajatuksilla hän teki vanhalle Jolyonille
vääryyttä.

Hän puhui kirpeästi lapsilleen ja sanoi, että heidän piti mennä juomaan
teetään. Suuresti yllätettyinä, sillä he eivät koskaan ennen olleet
kuulleet isänsä puhuvan terävällä äänellä, he lähtivät käsi kädessä,
pikku Hollyn katsellessa taakseen olkansa yli.

Nuori Jolyon kaatoi teetä.

»Vaimoni ei voi hyvin tänään», sanoi hän, mutta hän tiesi varsin hyvin,
että isä oli selvillä tuon äkillisen poistumisen syystä, ja hän melkein
vihasi vanhaa miestä, joka saattoi istua siinä niin rauhallisena.

»Sinullahan on sievä pieni talo tässä», sanoi vanha Jolyon ovelan
näköisenä. »Olet kai ottanut sen vuokralle.»

Nuori Jolyon nyökäytti päätään.

»Minä en pidä tästä ympäristöstä», sanoi vanha Jolyon, »se on
rappeutunutta ryhmäkuntaa.»

Nuori Jolyon vastasi: »Niin, me olemme rappeutunutta ryhmäkuntaa.»

Hiljaisuutta katkaisi enää vain Balthasar-koiran kaappiminen.

Vanha Jolyon sanoi yksinkertaisesti: »Otaksun, ettei minun olisi
pitänyt tulla tänne, Jo, mutta minä olen niin yksin.»

Nämä sanat saivat nuoren Jolyonin nousemaan ja panemaan kätensä isän
olalle.

Viereisessä talossa joku soitti soittamasta päästyään »La donna é
mobile» virittämättömällä pianolla. Pieni puutarha oli joutunut
varjoon, aurinko ylettyi enää takimmaiselle seinälle, jonka vierellä
kyyristyvä kissa lekotteli, keltainen katse unisesti kääntyneenä
Balthasar koiraan. Kuului hyvin kaukaisen liikenteen unteloa huminaa,
köynnöskasvien peittämä ristikkoaita puutarhan ympärillä sulki
näkyvistä kaiken muun paitsi taivaan ja talon ja päärynäpuun, jonka
ylimpiä oksia aurinko vielä kultasi.

He istuivat siinä hetkisen, puhellen vain vähän. Sitten vanha Jolyon
nousi lähteäkseen, eikä sanaakaan lausuttu hänen tulemisestaan
uudelleen.

Hän käveli pois hyvin suruissaan. Mikä köyhä, viheliäinen paikka!
Ja hän ajatteli suurta, tyhjää taloaan Stanhope Gaten varrella,
Forsytelle soveliasta asuinpaikkaa, jonka suureen biljaardisaliin ja
arkihuoneeseen kukaan ei astunut viikosta toiseen.

Tuo nainen, jonka kasvoista hän oli melkein pitänyt, olisi saanut olla
puolta lihavampi. Jo'lla oli hänen kanssaan varmasti ikävä. Ja nuo
suloiset lapset! Oi, kuinka kauhistuttavan mieletöntä kaikki!

Hän kulki Edgware Roadia kohti, keskeltä pienten talojen rivejä, jotka
kaikki toivat hänen mieleensä (epäilemättä väärin, mutta Forsyten
ennakkoluulot ovat pyhiä) tiesi mitä pimeitä juttuja.

Yhteiskunta, mukamas, juoruavat ämmät ja kaikenlaiset töllistelijät,
olivat asettuneet tuomitsemaan hänen lihaansa ja vertansa. Joukko
vanhoja naisia! Hän iski sateenvarjonsa maahan, ikäänkuin olisi
tahtonut työntää sen noitten onnettomien sydämiin, jotka olivat
uskaltaneet karkoittaa maanpakoon hänen poikansa ja poikansa pojan,
joissa hän olisi voinut elää uudelleen.

Hän iski sateen varjoaan vihaisesti, ja hän oli kuitenkin seurannut
yhteiskunnan esimerkkiä viidentoista vuoden ajan, vain tänään hän oli
ollut sille uskoton!

Hän ajatteli Junea ja tämän äitivainaata ja koko juttua ja vanha
katkeruus täytti mielen. Viheliäinen juttu.

Kesti kauan, ennenkuin hän ehti Stanhope Gatelle, sillä luonnostaan
itsepintaisena hän käveli kaiken matkaa, koska oli äärimmäisen väsynyt.

Pestyään kätensä alakerran pesuhuoneessa hän meni ruokasaliin
odottamaan päivällistä. Se oli ainoa huone, jota hän käytti Junen
poissaollessa — tuntui vähemmän yksinäiseltä niin. Iltalehti ei ollut
vielä tullut, hän oli lukenut Timesin, ei ollut mitään tehtävää.

Huone oli etäällä liikenteestä ja hyvin hiljainen. Hän ei pitänyt
koirista, mutta koirastakin olisi ollut seuraa. Hänen katseensa
harhaili seinillä ja pysähtyi tauluun, jonka nimi oli: _»Hollantilaisia
kalastajaveneitä auringonlaskussa.»_ Se oli hänen kokoelmansa
mestariteos. Se ei tuottanut hänelle iloa. Hän sulki silmänsä. Hän
oli yksin! Hän tiesi, että hänen ei pitäisi valittaa, mutta hän ei
voinut sille mitään. Hän oli raukka — oli aina ollut raukka — ei mikään
onnenpoika. Sellainen oli hänen ajatuksensa.

Hovimestari tuli kattamaan päivällispöytää ja nähdessään isäntänsä
ilmeisesti nukkuvana oli äärimmäisen varovainen liikkeissään. Tällä
partaniekalla oli myöskin viikset, mitkä olivat aiheuttaneet vakavia
epäilyksiä monien perheenjäsenten mielessä, varsinkin niitten, jotka
Soamesin lailla olivat käyneet julkisia kouluja ja olivat tottuneet
olemaan nirsoja noissa asioissa. Voiko häntä tosiaankin katsoa
hovimestariksi? Leikilliset henget sanoivatkin häntä »Jolyon-sedän
lahkolaiseksi», George, tuo tunnustettu koiranleuka, oli antanut
hänelle nimen »Sankey».

Hän kulki edestakaisin suuren kiilloitetun sivupöydän ja suuren
kiilloitetun ruokapöydän välillä jäljittelemättömän sujuvasti ja
pehmeästi.

Vanha Jolyon katseli häntä ja oli nukkuvinaan. Tuo mies oli
viekastelija — sen hän oli aina tietänyt — joka ei huolinut muusta
kuin että pian sai työnsä pois tieltä ja pääsi vedonlyönteihinsä tai
vaimonsa luo tai taivas tiesi mihin. Laiskiainen! Lihava kuin mikäkin!
Eikä välittänyt isännästään vähääkään!

Mutta sitten, vasten hänen tahtoaan, tuli tuollainen filosofian hetki,
joka erotti vanhan Jolyonin muista Forsyteista.

Loppujen lopulta, miksi hän välittäisikään? Hän ei saanut palkkaa
välittämisestä, miksi siis odottaisi sitä? Tässä maailmassa ihmisten
ei tarvinnut odottaa kiintymystä, jolleivät maksaneet siitä. Toisessa
maailmassa olisi ehkä toisin — hän ei tietänyt, hän ei osannut sanoa!
Ja hän ummisti taas silmänsä.

Hovimestari jatkoi työtään tunteettomana ja salavihkaa, ottaen
esineitä sivupöydän eri lokeroista. Hän näytti aina kääntävän selkänsä
vanhaan Jolyoniin ja poisti siten toimistaan sen sopimattomuuden,
että ne suoritettiin isännän aikana. Silloin tällöin hän hengitti
hopeaesineisiin ja kuivasi ne säämiskäkappaleella. Hän näytti tutkivan,
paljonko viiniä oli kannuissa, joita hän kantoi huolellisesti ja melko
korkealla sallien partansa suojelevasti kallistua niiden yli. Tultuaan
valmiiksi hän seisoi hetkisen tarkastamassa isäntäänsä, ja hänen
vihertävissä silmissään oli halveksiva katse.

Loppujen lopulta hänen isäntänsä oli vanha ukkorahjus, josta ei ollut
enää paljon jäljellä!

Pehmeästi kuin uroskissa hän astui lattian poikki painaakseen
kellonauhasta. Hänellä oli määräys »päivällinen seitsemältä». Entäs
sitten vaikka isäntä nukkui, pianhan hänet sai hereille. Yö oli
nukkumista varten! Hänen piti ajatella itseään, sillä hänen piti lähteä
klubiinsa puoli kahdeksalta!

Kellonsoitto kutsui sisään palveluspojan, jolla oli hopeainen
liemimalja käsissään. Hovimestari otti sen häneltä ja asetti pöytään,
sitten, seisoen avonaisella ovella ikäänkuin ilmoittaen saapuvia
vieraita hän sanoi juhlallisella äänellä:

»Päivällinen on pöydässä, herra.»

Vanha Jolyon nousi hitaasti tuolistaan ja istahti pöydän ääreen syömään
päivällistään.




8. TALON PIIRUSTUKSET


Kaikilla Forsyteillä, kuten yleisesti tunnustetaan, on kuorensa,
niinkuin tuolla erittäin hyödyllisellä pikku eläimellä, jota herkkusuut
harrastavat. Toisin sanoen, heitä ei koskaan nähdä, tai jos nähdään,
niin ei tunneta oikeiksi ilman oikeata kehystystään, jonka muodostavat
olosuhteet, varallisuus, tuttavat ja puolisot. Nämä kaikki näyttävät
liikkuvan heidän mukanaan heidän kulkiessaan läpi maailman, jonka taas
muodostavat tuhannet muut Forsytet omine ympäristöineen. Ilman oikeata
kuorta on mahdoton kuvitella ketään Forsytea — hän olisi kuin romaani
ilman juonta, ja sellainenhan on tiettävästi luonnottomuus.

Forsytein silmissä Bosinneyllä ei ollut mitään kuorta, hän näytti
kuuluvan noihin harvinaisiin ja onnettomiin ihmisiin, jotka
kulkevat elämänsä läpi kehystettyinä olosuhteilla, varallisuudella,
tuttavuuksilla ja vaimoilla, jotka eivät ole heidän omiaan.

Hänen Sloane Streetillä, ylimmässä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa,
jonka ulkopuolella levyssä oli hänen nimensä »Philip Baynes Bosinney,
arkkitehti», ei ollut Forsytein huoneisto. Siihen ei kuulunut mitään
toimistohuoneesta erillistä seurusteluhuonetta, vain avara nurkkaus
oli erotettu kätkemään elämän välttämättömyyksiä — sohvaa, nojatuolia,
hänen piippujaan, väkiviinasäiliöitä, romaaneja ja tohveleita. Huoneen
liikepuolella oli tavanmukainen kalusto, avoin kaappi lokeroineen,
pyöreä tammipöytä, käännettävä pesuteline, muutama kova tuoli, iso
piirustuspulpetti, jolla papereita ja piirustuksia. June oli kahdesti
ollut teetä juomassa täällä tätinsä kaitsemana.

Uskottiin, että Bosinneyllä oli makuuhuone jossakin taempana.

Mikäli perhe oli kyennyt pääsemään perille hänen tuloistaan, kuului
niihin kaksi kahdenkymmenen punnan vuotuista palkkiota neuvottelijan
toimesta, lisäksi joskus jokin epämääräinen kertakaikkiaan maksettava
palkkio ja — tämä oli tärkeämpää — hänen isänsä testamentissa määrätty
vuotuinen sadan viidenkymmenen punnan elinkorko.

Mitä muuten tuosta isästä oli ongittu selville, ei ollut kovinkaan
rauhoittavaa. Hän näytti olleen lincolnshireläinen maalaislääkäri
cornwallilaista alkuperää, ulkomuodoltaan erikoinen, taipumuksiltaan
byronilainen — itse asiassa hyvin tunnettu hahmo paikkakunnallaan.
Bosinneyn setä (avioliiton kautta) Baynes, joka kuului toiminimeen
Baynes ja Bildeboy ja oli täydellinen Forsyte vaistoiltaan, jollei
nimeltään, tiesi kertoa vain vähän arvokasta lankomiehestään.

»Kummallinen mies», sanoi hän, »puhui kolmesta vanhimmasta pojastaan
aina tähän tapaan: »Kunnon poikia, mutta niin tyhmiä.» Ja nyt he kaikki
menestyvät erinomaisesti Intian virkakunnassa. Philip oli ainoa, josta
hän piti. Kuulin hänen usein puhuvan hyvin merkillisiä — kerrankin hän
sanoi minulle näin: »Veliseni, älä koskaan anna vaimoparkasi tietää,
mitä ajattelet.» Mutta minä en seurannut hänen neuvoaan, en! Omituinen
mies! Philille hänen tapansa oli sanoa: »Joko sitten elät gentlemannina
tai et, Phil poikani, niin muista ainakin kuolla gentlemannina.» Ja
itse hän tahtoi tulla palsamoiduksi hännystakissa, silkkinen kravatti
kaulassa ja siinä timanttinen neula. Täydellinen originaali, minä
vakuutan teille.»

Bosinneysta Baynes puhui lämpimästi, mutta hieman säälien. »Hänessä on
hitunen isänsä byronilaisuutta. Kuinka hän esimerkiksi heitti sikseen
kaikki mahdollisuutensa, kun erosi toimistostani ja lähti reppu selässä
vaeltamaan kuuden kuukauden ajaksi! Ja miksi? Tutkiakseen ulkomaalaista
arkkitehtuuria — ulkomaalaista! Mitä hän luuli löytävänsä? Ja tässä
hän on nyt — etevä nuori mies — eikä ansaitse sataakaan vuodessa! Tämä
kihlaus on parasta mitä saattoi hänelle tapahtua — se vakaannuttaa
häntä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka voivat maata kaiken päivää ja
valvoa kaiken yötä vain siksi, ettei heillä ole mitään järjestelmää.
Mutta paheita hänellä ei ole — ei sitten vähääkään. Vanha Forsyte on
rikas mies.»

Herra Baynes tekeytyi äärettömän rakastettavaksi Junelle, joka tähän
aikaan usein kävi hänen talossaan Lowndes Squaren varrella.

»Tuo herra Soamesin talo — mainio liikemies, tuo herra Soames! — on
juuri se mitä Philip tarvitsee», sanoi hän Junelle. »Älkää odottako
tapaavanne häntä liian paljon juuri nyt, rakas nuori neitiseni.
Hyvän asian vuoksi — hyvän asian vuoksi! Nuoren miehen pitää raivata
tiensä. Kun minä olin hänen iässään, olin työssä yöt päivät. Rakas
vaimoni sanoi minulle aina: »Bobby, älä tee liiaksi työtä, ajattele
terveyttäsi», mutta minä en koskaan säästänyt itseäni.»

June oli valittanut, että sulhasella ei enää ollut aikaa tulla Stanhope
Gatelle.

Kun Bosinney ensi kerran pitkästä aikaa tuli, eivät he olleet ehtineet
olla yhdessä neljännestuntiakaan, kun rouva Septimus Small — sattuman
kautta, joiden laatimisessa hän oli mestari — tuli taloon. Bosinney
nousi ja, kuten ennakolta oli sovittu, piiloutui pieneen työhuoneeseen
odottamaan hänen lähtöään.

»Rakkaani», sanoi Juley täti, »kuinka sulhasesi on laiha! Olen
usein huomannut, että kihloissaolevat ihmiset laihtuvat, mutta et
saa päästää häntä enää laihemmaksi. Voihan käyttää tuota Barlow'n
vasikanlihaekstraktia, se teki Swithin sedällesi kovin hyvää.»

June, pieni vartalo suorana takan edessä, pienet kasvot pahasti
väristen, sillä hän katsoi tätinsä sopimattomaan aikaan sattunutta
käyntiä henkilökohtaiseksi vääryydeksi, vastasi halveksien:

»Se johtuu siitä, että hänellä on työtä. Ihmiset, jotka osaavat tehdä
jotakin tekemisen arvoista, eivät koskaan liho.»

Täti Juley närkästyi. Hän oli itse aina ollut laiha, mutta ainoa ilo,
jonka hän hyötyi tästä tosiasiasta, oli se, että hän saattoi ikävöidä
lihavuutta.

»Minun mielestäni», sanoi hän murheellisena, »ei sinun pitäisi
antaa sanoa häntä »merirosvoksi»; se voisi ihmisten mielestä olla
hullunkurista, nyt kun hän ryhtyy rakentamaan taloa Soamesille.
Toivottavasti hän osaa olla huolellinen, se on hänelle nyt niin
tärkeätä, ja Soamesilla on niin hyvä maku.»

»Maku», huudahti June leimahtaen ilmikiukkuun, »minä en maksaisi tuon
vertaa hänen maustaan enkä kenenkään koko perheen jäsenen.»

Täti Juley nolostui.

»Sedälläsi Swithinillä», sanoi hän, »on aina ollut erinomainen maku.
Ja Soamesin pikku talo on viehättävä, ethän voi tarkoittaa, että
ajattelisit toisin.»

»Hm», sanoi June, »siksi vain, että Irene on siellä.»

Juley täti yritti sanoa jotakin mieluisaa.

»Entä kuinkahan rakas Irene tulee viihtymään maalla?»

June katsoi häneen tiukasti, silmissään ilme sellainen, kuin olisi
omatunto äkisti hypähtänyt niihin. Se katosi, ja tilalle tuli vielä
tiukempi katse, ikäänkuin hän olisi tuijottanut omantunnon tiehensä.
Hän vastasi käskevästi:

»Tietysti hän tulee viihtymään, miksi hän ei viihtyisi?»

Rouva Small hermostui.

»Minä en tiennyt», sanoi hän. »Luulin, että hän ehkä ei tahtoisi
jättää ystäviään. Setäsi James sanoo, että Irenellä ei ole tarpeeksi
harrastuksia. Me olemme — tarkoitan, Timothy on — sitä mieltä, että
hänen pitäisi käydä ulkona enemmän. Arvatenkin tulet kaipaamaan häntä
paljon.»

June iski kätensä yhteen niskansa takana.

»Soisin, että Timothy setä ei puhuisi asioista, jotka eivät kuulu
häneen», huusi hän.

Juley täti nousi pitkän vartalonsa täyteen mittaan.

»Hän ei koskaan puhu asioista, jotka eivät kuulu häneen», sanoi Juley
täti.

June oli paikalla katuvainen, hän riensi tätinsä luo ja suuteli häntä.

»Suo anteeksi, täti pieni, mutta minä tahtoisin, että he jättäisivät
Irenen rauhaan.»

Juley täti, joka ei enää kyennyt keksimään mitään soveliasta sanottavaa
tästä aiheesta, oli vaiti, hän alkoi tehdä lähtöä, kietoi mustan
silkkivaippansa rinnan ympäri ja otti vihreän verkkopussinsa.

»Entä kuinka voi rakas isoisäsi?» kysyi hän eteisessä. »Arvaan, että
hän on hyvin yksinäinen nyt, kun sinun kaikki aikasi kuluu herra
Bosinneyn kanssa.» Hän kumartui ja suuteli veljenpojantytärtään
ahnaasti lähtien sitten matkaansa pienin, teeskentelevin askelin.

Kyynelet syöksähtivät Junen silmiin, hän juoksi pieneen työhuoneeseen,
jossa Bosinney istui pöydän ääressä piirtelemässä lintuja kirjekuoren
selkään, ja vaipui hänen viereensä huudahtaen:

»Oi, Phil, kaikki on niin kauheata!» Hänen sydämensä oli yhtä lämmin
kuin hänen tukkansa väri.

Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Soames ajoi partaansa, tuotiin sana,
että herra Bosinney odotti alhaalla ja tahtoisi tavata häntä. Hän avasi
oven vaimonsa huoneeseen ja sanoi:

»Bosinney on alakerrassa. Mene pitämään hänelle seuraa, kunnes olen
lopettanut parranajoni. Olen heti valmis. Hän kai tahtoo puhua
suunnitelmista.»

Irene katsoi häneen vastaamatta, antoi viimeistelevän kosketuksen
puvulleen ja lähti alakertaan.

Soames ei voinut saada selville hänen mielipidettään tuosta talosta.
Hän ei ollut sanonut mitään sitä vastaan, ja Bosinneytä kohtaan hän
tuntui olevan suopea kylläkin.

Pukeutumishuoneensa ikkunasta hän saattoi nähdä heidät, kun he
puhelivat keskenään pienellä pihalla.

Hän kiirehti parranajoaan leikaten leukansa kahdesti. Hän kuuli heidän
nauravan ja ajatteli itsekseen: »No, ainakin he tulevat toimeen
keskenään.»

Niinkuin hän oli arvannut, oli Bosinney tullut hakemaan häntä katsomaan
piirustuksia.

Hän otti hattunsa ja lähti mukaan.

Piirustukset olivat levällään tammipöydällä arkkitehdin huoneessa.
Soames kumartui niitten yli kalpeana, järkähtämättömänä, tutkivana ja
oli pitkän aikaa puhumatta.

Hän sanoi vihdoin hämmästyneellä äänellä:

»Onpa se kummallinen talo!»

Suunnikkaanmuotoinen, kaksikerroksinen talo oli piirretty nelikulmaisen
pihan ympärille. Tämän pihan, jota ylemmässä kerroksessa ympäröi
parveke, peitti lasikatto, jota kannatti kahdeksan maasta kohoavaa
pylvästä.

Totisesti se oli kummallinen talo Forsyten silmissä.

»Siinä on paljon turhaa tilaa», jatkoi Soames.

Bosinney alkoi kävellä edestakaisin, kasvoillaan ilme, josta Soames ei
pitänyt.

»Tämän talon periaate», sanoi arkkitehti, »on se, että teillä olisi
tilaa hengittää — kuin herrasmies.»

Soames ojensi etusormensa ja peukalonsa ikäänkuin mitaten sen
hienostuksen laajuutta, jonka hän tulisi saavuttamaan, ja vastasi:

»Niin, niin, minä ymmärrän.»

Bosinneyn kasvoille tuli erikoinen ilme, joka osoitti hänen suurta
innostustaan.

»Olen tässä koettanut suunnitella teille talon, johon sisältyisi vähän
itsekunnioitusta. Jos ette pidä siitä, on paras että sanotte sen heti.
Itsekunnioitus on tosin viimeinen huomioonotettava seikka — kuka kaipaa
sitä talosta, johon on saatu sopimaan ylimääräinen kylpyhuone?» Hän
laski sormensa äkisti keskisuunnikkaan vasempaan puoleen: »Täällä on
tilaa pyörähdellä. Tämä on taulujanne varten, verhot erottavat sen
pihasta. Kun vedätte verhot pois, on tilaa viisikymmentäyksi kertaa
kaksikymmentäkolme. Tämä kaksipuolinen uuni tässä keskellä katsoo
toisaalta pihaan, toisaalta tauluhuoneeseen, tuo takaseinä on kokonaan
ikkunaa, tuosta tulee kaakkoisaurinkoa, pihalta taas pohjoista valoa.
Loput tauluistanne voitte ripustaa yläkerran käytävään tai toisiin
huoneisiin. Arkkitehtuurissa», jatkoi hän, ja vaikka hän katsoi
Soamesiin, ei hän tuntunut näkevän häntä, mikä vaikutti epämieluisasti
Soamesiin, »niinkuin elämässäkin ei ole mitään itsekunnioitusta ilman
säännöllisyyttä. Ihmiset sanovat, että se on vanhanaikaista. Se on
jollakin tavoin omituista: mieleemme ei koskaan juolahda ilmentää
elämämme pääperiaatetta rakennuksissamme, me kasaamme talomme täyteen
koristeita, rihkamaa, nurkkauksia, mitä vain, joka vetää katsetta
puoleensa. Päinvastoin pitäisi silmiemme saada levätä, ja teho olisi
saatava aikaan harvoilla ja voimakkailla viivoilla. Kaikki kaikessa on
säännöllisyys — ilman sitä ei ole itsekunnioitusta.»

Soames, itsetiedoton ivaaja, kiinnitti katseensa Bosinneyn kravattiin,
joka oli kaikkea muuta kuin suorassa. Partaansakaan hän ei ollut
ajanut, eikä puku suinkaan ollut huomattavan virheetön. Arkkitehtuuri
oli nähtävästi niellyt kaiken hänen säännöllisyytensä.

»Eikö se tule näyttämään vajalta?» kysyi Soames.

Hän ei saanut vastausta aivan heti.

»Minä ymmärrän mistä on kysymys», sanoi Bosinney, »te haluatte
tuollaisen Littlemasterin talon — tuollaisen sievän ja mukavan, jossa
palvelusväki asuu ullakolla ja jossa päätyovi on niin alhaalla, että
siitä on aika kiipeäminen. Kaikella muotoa, koettakaa Littlemasteria,
hän on erinomainen mies, olen tuntenut hänet ikäni kaiken.»

Soames hätääntyi. Suunnitelma oli itse asiassa häikäissyt hänet, ja
hän oli vain aivan vaistomaisesti salannut tyytyväisyytensä. Hänen oli
vaikea sanoa kohteliaisuutta. Hän halveksi ihmisiä, jotka tuhlailivat
kiitoksiaan.

Hän huomasi nyt olevansa siinä pulmallisessa tilanteessa, että hänen
joko piti lausua kohteliaisuus tai hän oli vaarassa menettää hyvän
asian. Bosinneyssä olisi miestä repimään rikki piirustukset ja
kieltäytymään koko jutusta. Tuollainen täysikasvuinen lapsi!

Tuo täysikasvuisen lapsellisuus, jonka rinnalla Soames tunsi niin
suurta ylemmyyttä, vaikutti perin omituisella, miltei magneettisella
tavalla häneen, joka ei koskaan ollut tuntenut mitään samanlaista.

»No niin», sopersi hän vihdoin, »se on — se on kyllä hyvin erikoinen.»

Hänellä itsellään oli niin suuri epäluottamus ja suorastaan
vastenmielisyys sanaan »erikoinen», että hän ei tuntenut kokonaan
antautuneensa lausuessaan juuri tämän huomautuksen.

Bosinney näytti tyytyväiseltä. Talo oli sellainen, että sen _piti_
huvittaa tuontapaista miestä. Ja menestys rohkaisi Soamesia.

»Se on — suuri talo», sanoi hän.

»Tilaa, ilmaa, valoa», hän kuuli Bosinneyn mumisevan. »Littlemasterin
taloissa ei voi asua herrasmiehen tavoin — hän rakentaa tehtailijoita
varten.»

Soames teki anteeksipyytävän eleen, hänet oli luettu herrasmiehiin,
eikä hän, isosta rahastakaan olisi enää tahtonut tulla luokitetuksi
tehtailijain joukkoon. Mutta sitten hänen synnynnäinen epäluulonsa
yleisiä periaatteita kohtaan heräsi taas henkiin. Mitä hittoa hyödytti
puhua säännöllisyydestä ja itsekunnioituksesta? Hänestä näytti kuin
talosta tulisi kylmä.

»Irene ei voi kestää kylmää», sanoi hän.

»Ahaa», sanoi Bosinney ivallisesti. »Vaimonne? Eikö hän pidä kylmästä?
Minäpä autan asiaa: hänen ei pidä paleleman. Katsokaa tänne!» Ja hän
osoitti neljää merkkiä, jotka olivat säännöllisten välimatkojen päässä
toisistaan pihan seinämillä. »Olen pannut teille kuumavesiputkia
aluminiumisuojusten sisään, voitte saada hyvin hyvänmalliset.»

Soames katseli epäluuloisena näitä merkkejä.

»Kaikki on erittäin hyvin, kaikki tämä», sanoi hän, »mutta mitä se
tulee maksamaan?»

Arkkitehti otti paperiliuskan taskustaan.

»Talo olisi tietenkin rakennettava kokonaan kivestä, mutta kun arvelin,
että ette siihen suostu, olen tyytynyt kivipäällystykseen. Katon
pitäisi olla kuparia, mutta olen ajatellut vihreätä liuskakiveä.
Tällaisena, metallityöt mukaanluettuina, se tulee maksamaan teille
kahdeksantuhatta viisisataa.»

»Kahdeksantuhatta viisisataa?» sanoi Soames. »Kuinka niin, minähän
määräsin ylärajaksi kahdeksantuhatta.»

»Tätä ei voi tehdä penniäkään vähemmällä», sanoi Bosinney kylmästi.
»Teidän täytyy ottaa tai jättää se.»

Tämä oli luultavasti ainoa keino tehdä tällainen ehdotus Soamesille.
Hän oli neuvoton. Omatunto kehoitti häntä heittämään sikseen koko
asian. Mutta piirustukset olivat hyvät, hän tiesi sen — talo oli
täydellinen, arvokas, palvelijain huoneetkin olivat erinomaiset. Hänen
arvonsa nousisi, jos hän asuisi tuollaisessa talossa — joka olisi
piirteiltään niin yksilöllinen, ja kuitenkin täysin hyvin järjestetty.

Hän mietti asiaa edelleen, ja Bosinney meni sillävälin
makuuhuoneeseensa ajamaan partaansa ja pukeutumaan.

He kävelivät takaisin Montpellier Squarelle äänettöminä ja Soames
katseli syrjäsilmin toveriaan.

Merirosvo oli koko hauskannäköinen mies — Soamesin mielestä — kun hän
oli oikein siistittynä.

Irene oli kumartuneena kukkainsa yli, kun molemmat miehet tulivat
sisään.

Hän ehdotti, että lähetettäisiin hakemaan Junea puiston toiselta
puolelta.

»Ei, ei», sanoi Soames, »meidän pitää vielä puhua asioista.»

Lounaalla hän oli miltei sydämellinen ja tyrkytti ruokaa Bosinneylle.
Hänestä oli hauska nähdä arkkitehti niin hyvällä tuulella, ja aterian
jälkeen hän jätti hänet viettämään iltapäivää Irenen kanssa ja
pujahti itse taulujensa ääreen sunnuntaitapansa mukaan. Teenjuonnin
ajaksi hän tuli takaisin arkihuoneeseen ja tapasi heidät juttelemassa
tyhjänpäiväisiä.

Huomaamattomana oviaukossa hän onnitteli itseään siitä, että asiat
olivat kääntymässä oikeaan suuntaan. Olipa onni, että Irene ja Bosinney
tulivat toimeen keskenään. Irene näytti jo suostuvan uuden talon
ajatukseen.

Hiljainen mietiskely taulujen parissa oli saanut hänet päättämään, että
hän tarpeen tullen hyppäisi vielä noiden viiden sadan punnan yli, mutta
hän toivoi, että iltapäivä olisi helpottanut Bosinneyn arviointia.
Asia oli niin ilmeisesti sellainen, että Bosinney voisi sitä auttaa,
jos tahtoisi. Täytyihän olla tusinoittain keinoja halventaa talon
rakentamista ilman että teho siltä menisi pilalle.

Hän siis odotti sopivaa tilaisuutta, kunnes Irene ojensi arkkitehdille
ensimmäisen teekupin. Pitsiverhojen lomasta tuleva auringon pilkahdus
lämmitti hänen poskeaan, loisti hänen hiustensa kullalle ja hänen
lempeihin silmiinsä. Kenties sama hohde syvensi Bosinneyn väriä ja
antoi miltei säikähtäneen ilmeen hänen kasvoilleen.

Soames vihasi auringonpaistetta, ja hän meni heti vetämään verhot
eteen. Sitten hän otti oman teekuppinsa vaimonsa kädestä ja sanoi,
kylmemmin kuin oli tarkoittanut:

»Ettekö keksi keinoja tehdä sitä sittenkin kahdeksalla tuhannella?
Onhan siinä kaikenlaista pientä, jota voisitte muuttaa.»

Bosinney joi teensä yhdellä siemauksella, pani kupin pöydälle ja
vastasi:

»Ei mitään.»

Soames huomasi, että hänen ehdotuksensa oli koskettanut johonkin
käsittämättömään persoonallisen turhamaisuuden kohtaan.

»No niin», hän sanoi nyreän alistuvasti, »teidän täytyy kai sitten
saada pitää päänne.»

Pari minuuttia myöhemmin Bosinney nousi lähteäkseen, ja Soames
nousi niinikään saattaakseen hänet ulos. Arkkitehti näytti olevan
hullunkurisen hyvällä tuulella. Nähtyään hänen poistuvan keinuvin
askelin Soames palasi äreänä arkihuoneeseen, missä Irene kokoili
nuotteja. Jonkin hillittömän uteliaisuuden puuskan vallassa hän kysyi:

»No, mitä sitä pidät 'Merirosvosta'?»

Hän katsoi mattoon odottaessaan vastausta, ja hän saikin odottaa jonkin
verran.

»En tiedä», sanoi Irene vihdoin.

»Onko hän mielestäsi kaunis?»

Irene hymyili. Ja Soamesista tuntui, että Irene pilkkasi häntä.

»On», vastasi hän, »kovasti.»




9. ANN TÄDIN KUOLEMA


Syyskuun lopulla tuli aamu, jolloin Ann täti ei kyennyt ottamaan
Smitherin käsistä persoonallisen arvonsa merkkejä. Tohtori, jota
kiireesti lähetettiin hakemaan, vilkaisi vanhoja kasvoja ja ilmoitti,
että neiti Forsyte oli nukkuessaan erinnyt elämästä.

Tädit Juley ja Hester olivat tupertuneita iskusta. He eivät koskaan
olleet kuvitelleet tällaista loppua. Itse asiassa on epäiltävä,
olivatko he koskaan tosissaan ajatelleet, että loppu oli kerran
tuleva. Sisimmässään heistä tuntui, että Ann oli tehnyt järjettömästi
jättäessään heidät noin vain sanaakaan sanomatta, taistelematta edes
vastaan. Se ei ollut hänen tapaistaan.

Syvimmin heitä ehkä itse asiassa järkytti ajatus, että erään Forsyten
oli pitänyt hellittää otteensa elämään. Jos kerran yksi, miksikä eivät
siis kaikki?

Kului runsas tunti ennenkuin he saivat päätetyksi mennä kertomaan
Timothylle. Jospa vain asia voitaisiin salata häneltä! Jospa se
voitaisiin saattaa hänen tietoonsa vähitellen!

Ja he seisoivat kauan kuiskaillen hänen ovensa takana. Ja kun se oli
tehty, kuiskailivat he taas.

He pelkäsivät, että hän ajan pitkään tulisi suremaan kipeämmin. Nyt hän
oli kuitenkin ottanut asian paremmin kuin he olivat luulleet. Hän jäi
vuoteeseen, tietenkin!

He erosivat hiljaa itkien.

Täti Juley meni huoneeseensa iskun lannistamana. Hänen kasvonsa, joilta
kyyneleet olivat vieneet värin, olivat jakaantuneet ikäänkuin eri
harjanteisiin löyhtynyttä ihoa, joka oli turvonnut liikutuksesta. Oli
mahdotonta kuvitella elämää ilman Ann sisarta, joka oli elänyt hänen
kanssaan seitsemänkymmentäkolme vuotta, lukuunottamatta sitä lyhyttä
väliaikaa, jonka hän oli ollut naimisissa ja joka nyt tuntui niin
epätodelliselta. Määrättyjen hetkien kuluttua hän meni laatikolleen ja
otti lavendelipussin alta puhtaan nenäliinan. Hänen lämmin sydämensä ei
voinut sietää ajatusta, että Ann makasi tuolla noin kylmänä.

Täti Hester, tuo hiljainen ja kärsivällinen, tuo perhetarmon salainen
säiliö, istui arkihuoneessa, missä verhot oli vedetty ikkunain eteen.
Hänkin oli ensin itkenyt, mutta hiljaa, ilman näkyvää vaikutusta.
Hänen johtava periaatteensa, tarmon säilyttäminen, ei jättänyt häntä
surussakaan. Hän istui siinä hintelänä, liikkumattomana, tulisijan
ristikkoa tutkien, kädet joutilaina sylissä, mustan silkkipuvun päällä.
Ne olisivat epäilemättä tahtoneet nostattaa hänet tekemään jotakin.
Ikäänkuin siitä olisi jotakin hyötyä! Mikään tekeminen ei toisi
takaisin Annia! Miksi häiritä häntä?

Viiden lyönti toi paikalle kolme veljistä, Jolyonin ja Jamesin
ja Swithinin. Nicholas oli Yarmouthissa ja Rogerilla oli häijy
luuvalokohtaus. Rouva Hayman oli omasta aloitteestaan käynyt
aikaisemmin päivällä ja nähtyään Annin jättänyt Timothylle sanan — jota
tälle ei sanottu — että hänelle olisi pitänyt ilmoittaa aikaisemmin.
Itse asiassa heillä kaikilla oli se tunne, että heille olisi pitänyt
ilmoittaa aikaisemmin, ikäänkuin he olisivat laiminlyöneet jotakin.
James sanoi:

»Tiesinhän minä kuinka tulisi käymään, sanoinhan teille, että hän ei
kestäisi kesän yli.»

Hester täti ei vastannut. Oltiin jo melkein lokakuussa, mutta mitä
kannatti väitellä, muutamat ihmiset eivät koskaan olleet tyytyväisiä.

Hän lähetti sisarelleen sanan, että veljet olivat saapuneet Rouva
Small tuli heti alas. Hän oli huuhtonut kasvojaan, jotka olivat vielä
turvoksissa, ja vaikka hän katsoikin ankarasti Swithinin housuihin, ne
kun olivat vaaleansiniset — hän oli tullut suoraan klubiltaan, jonne
hän oli saanut uutisen — oli hänen kasvoillaan tavallista iloisempi
ilme. Hullusti tekemisen vaisto oli hänessä yhtä voimakkaana kuin
konsanaan.

Sitten kaikki viisi menivät katsomaan ruumista. Puhtaan valkean
lakanan alle oli asetettu vanutäytteinen peitto, sillä nyt Ann täti
tarvitsi lämmintä enemmän kuin koskaan. Tyynyt oli siirretty pois,
joten vainajan pää ja niska lepäsivät aivan suorina, elinikäisen
taipumattomuuden vertauskuvina. Tukkalaite oli vedetty päälaelta
molemmin puolin korvien tasolle, ja sen ja lakanan välissä olivat
hänen melkein yhtä valkeat kasvonsa, jotka, silmät ummessa, olivat
kääntyneet veljien ja sisarten kasvoja kohti. Tavattomassa rauhassaan
kasvot olivat voimakkaammat kuin koskaan, ne olivat nyt melkein
pelkkää luuta nahan harvaan rypytetyn pergamentin alla — nelikulmainen
leuka, poskipäät, otsa onttoine ohimoineen, hienostiveistetty nenä —
lannistumattoman, nyt kuolemalle antautuneen hengen tyyssija. Ylöspäin
kääntyneessä sokeudessaan ne ikäänkuin vielä yrittivät tavoittaa tuota
henkeä, antaakseen sille takaisin sen vallan, jonka se oli juuri
laskenut luotaan.

Swithin katsoi vain kerran noihin kasvoihin ja lähti huoneesta. Hän
kertoi perästäpäin, että näky oli vaikuttanut häneen hyvin omituisesti.
Hän meni portaita alas niin että koko talo tutisi, otti hattunsa ja
kiipesi vaunuihin antamatta ajajalle mitään määräyksiä. Tämä vei hänet
kotiin, ja hän istui kaiken iltaa liikkumatta huoneessaan.

Päivälliseksi hän ei voinut syödä muuta kuin yhden peltokanan, juomana
pieni lasillinen samppanjaa.

Vanha Jolyon seisoi vuoteen jalkopäässä, kädet ristissä edessään. Hän
yksin huoneessaolijoista muisti äitinsä kuoleman, ja vaikka hän katseli
Annia, ajatteli hän äitiään. Ann oli vanha nainen, mutta kuolema oli
vihdoin tullut hänen luokseen — kuolema tuli kaikkien luokse! Hänen
kasvonsa eivät liikkuneet, hänen katseensa näytti tulevan hyvin kaukaa.

Täti Hester seisoi hänen vieressään. Hän ei nyt itkenyt, kyyneleet
olivat kuivuneet — hänen luontonsa kielsi häntä sallimasta enempää
voimankulutusta. Hän väänteli käsiään ja katseli — ei Annia, vaan
puolelta toiselle ikäänkuin etsien jotakin pakotietä toteamisen
ponnistuksesta.

Kaikista veljistä ja sisarista James osoitti eniten liikutusta.
Kyyneleet virtasivat hänen laihojen kasvojensa yhdensuuntaisia vakoja
pitkin. Sitä hän ei vain tiennyt minne hän tämän jälkeen saisi mennä
kertomaan huoliaan. Juleysta ei ollut mihinkään, Hester oli pahempi
kuin hyödytön. Hän suri Annin kuolemaa enemmän kuin ikinä olisi
luullut, se tulisi järkyttämään häntä viikkokausiksi!

Sitten Hester täti pujahti ulos ja Juley täti alkoi liikkua
edestakaisin toimittaen »välttämättömiä töitä», niin että kahdesti
törmäsi johonkin. Vanha Jolyon, joka heräsi unelmistaan — kaukaisen,
kaukaisen menneisyyden unelmista — katsoi ankarasti häneen ja lähti
pois. James jäi yksin vuoteen viereen. Hän vilkaisi salavihkaa
ympärilleen nähdäkseen, että kukaan ei huomannut, taivutti pitkän
vartalonsa alas ja painoi kuolleelle otsalle suudelman. Sitten hänkin
lähti kiireesti huoneesta. Hallissa hän kohtasi Smitherin ja alkoi
tältä kysyä hautajaisista. Huomatessaan, ettei Smither mitään tietänyt
hän lausui katkeran syytöksen, että jos he eivät pidä hyvää huolta,
käy kaikki hullusti. Smitherin olisi paras lähettää hakemaan herra
Soamesia — tämä tunsi kaikki tuollaiset asiat. Smitherin oma isäntä oli
luultavasti kovin järkytetty — hoidon tarpeessa; mitä taas emäntiin
tuli, ei heistä ollut mihinkään — heillä ei ollut arvostelukykyä!
Sitäpaitsi hän ei vähääkään ihmettelisi, jos he sairastuisivat.
Smitherin olisi viisainta lähettää hakemaan lääkäriä, oli paras ryhtyä
toimenpiteisiin ajoissa. Hänen sisarellaan Annilla ei luultavasti ollut
kovinkaan hyvää käsitystä asioista, jos hän olisi käyttänyt tohtori
Blankia, eläisi hän varmaan tällä hetkellä. Smither saisi lähettää
sanan Park Laneen milloin tahansa tarvitessaan neuvoa. Hänen vaununsa
olisivat tietysti heidän käytettävissään hautajaispäivänä. Ei suinkaan
Smitherillä sattunut olemaan vähän punaviiniä ja pikkuleipää — hän oli
jäänyt ilman lounasta!

Päivät ennen hautajaisia kuluivat hiljaisesti. Oli kauan tiedetty,
että Ann täti oli jättänyt pienen omaisuutensa Timothylle. Ei siis
ollut syytä pienimpäänkään jännitykseen. Soames, joka oli ainoa
toimeenpanija, piti huolen kaikista järjestelyistä ja lähetti
asianmukaisesti seuraavan kutsun jokaiselle perheen miespuoliselle
jäsenelle:

  »Herra — — — —

  »Pyydetään olemaan läsnä Neiti Ann Forsyten hautajaisissa Highgaten
  hautausmaalla lokakuun 1 p. klo 12. Kokoontumispaikka »Te Bower»
  Bayswater Roadin varrella, aika 10.45. Mieluimmin ilman kukkia.

  Pyydetään vastausta.»

Aamu koitti kylmänä, Lontoon taivas oli korkea, harmaa, ja puoli
yhdeltätoista saapuivat ensimmäiset vaunut, Jamesin. Siinä istuivat
James ja hänen vävynsä Dartie, hieno mies, jolla oli nelikulmaiset
olkapäät, hyvin tiukkaan napitettu takki ja kellertävät, lihavahkot
kasvot, joita koristivat tummat, hyvinhoidetut viikset ja tuo
parantumaton poskiparran alku, joka uhmaa huolellisimpiakin
parranajoyrityksiä ja ilmentää jotakin asianomaisen persoonallisuuteen
syvälle juurtunutta ollen huomattava varsinkin miehillä, jotka
keinottelevat.

Soames toimeenpanijan ominaisuudessaan otti vieraat vastaan, sillä
Timothy oli edelleen vuoteessa, ja tädit Juley ja Hester aikoivat
tulla näkyviin vasta kun kaikki oli ohi. Annettiin ymmärtää, että
silloin olisi tarjolla lounasta jokaiselle, joka halusi tulla takaisin.
Seuraava saapuja oli Roger, vieläkin ontuvana luuvalostaan, kolmen
poikansa, nuoren Rogerin, Eustacen ja Thomasin keskellä. George, neljäs
poika, saapui melkein samassa ajurilla ja pysähtyi halliin kysymään
Soamesilta, oliko toimi tuottoisaa.

He eivät pitäneet toisistaan.

Sitten tuli kaksi Haymannia — Giles ja Jesse — täysin hiljaisina
ja erittäin hyvin puettuina, erikoinen prässäys iltahousujensa
lahkeissa. Sitten vanha Jolyon yksin. Seuraava oli Nicholas, terve
väri kasvoillaan ja huolellisesti verhottu vilkkaus jokaisessa pään
ja ruumiin liikkeessä. Eräs hänen pojistaan tuli mukana, nöyränä
ja säyseänä. Swithin Forsyte ja Bosinney saapuivat samana hetkenä
ja kumartelivat toisilleen kursaillen, mutta joutuivat sittenkin
oviaukkoon yhtä aikaa ja uudistivat anteeksipyyntönsä hallissa. Swithin
järjesteli asuaan, joka oli joutunut epäkuntoon yhteentörmäyksessä, ja
nousi portaita hyvin hitaasti. Sitten vielä yksi Hayman, Nicholasin
kaksi naimisissaolevaa poikaa sekä Tweetyman, Spender ja Warry,
naimisissaolevien Forsyten ja Haymannin tytärten miehet. Seura oli
nyt täydellinen, kaikkiaan kaksikymmentäyksi, eikä miespuolisista
perheenjäsenistä puuttunut muita kuin Timothy ja nuori Jolyon.

He tulivat punavihreään arkihuoneeseen, jonka kalustus oli niin
eloisana taustana heidän oudoille puvuilleen, ja koettivat kukin
hermostuneina etsiä istuinpaikkaa haluten kätkeä housujensa pateettisen
mustuuden. Tuossa mustuudessa ja heidän hansikkaittensa värissä
tuntui olevan jotakin sopimatonta — ikäänkuin heidän tunteitaan olisi
liioiteltu, ja moni iski paheksuvan, mutta salaisesti kadehtivan
katseen »Merirosvoon», joka esiintyi ilman käsineitä ja harmaissa
housuissa. Alkoi hiljainen keskustelun hyminä, mutta kukaan ei puhunut
vainajasta, kyseli vain toinen toisensa vointia ja sillä tavoin
ikäänkuin vuodatti epäsuoran juomauhrin tapahtumalle, jota oli tultu
juhlimaan.

Ja sitten James sanoi:

»No niin, meidän kai pitää lähteä.»

He menivät portaita alas ja istuutuivat vaunuihin kaksittain,
edelläkäyneen tarkan luokituksen mukaan.

Hevoset lähtivät liikkeelle käymäjalkaa, vaunut seurasivat hitaasti
perässä. Ensimmäisissä ajoivat vanha Jolyon ja Nicholas, toisissa
kaksoset Swithin ja James, kolmansissa Roger ja nuori Roger,
neljänsissä Soames, nuori Nicholas, George ja Bosinney. Seuraavissa
vaunuissa, joita oli luvultaan kahdeksan, oli kolme tai neljä perheen
jäsentä kussakin; sitten tulivat tohtorin vaunut, sitten, soveliaan
välimatkan päässä, vuokravaunuja, joissa ajoi perheen liikeapulaisia
ja palvelijoita, ja viimeisinä ajoivat vaunut, joissa ei ollut
yhtään ketään, mutta jotka korottivat saattavien ajoneuvojen luvun
kolmeentoista.

Niin kauan kuin saattue viipyi Bayswater Roadin valtaväylällä, ajettiin
hidasta käyntiä, mutta vähemmän tärkeille kulkuteille käännyttäessä
pistettiin piankin juoksuksi. Tämän menon katkaisi vain muodikkaammilla
kaduilla kävely, kunnes tultiin perille. Ensimmäisissä vaunuissa vanha
Jolyon ja Nicholas puhuivat testamenteistaan. Toisessa kaksoset, yhden
ainoan yrityksen jälkeen, olivat vaipuneet täydelliseen hiljaisuuteen.
Molemmat olivat melko kuuroja, ja ponnistus saada puheensa kuulluksi
oli liian suuri. Kerran vain James katkaisi tämän hiljaisuuden:

»Täytynee tässä ruveta katselemaan jotakin turvetta itselleen jostakin.
Kuinka sinä olet järjestänyt sen asian, Swithin?»

Ja Swithin, tuijottaen häneen kauhistuneesti, sanoi:

»Älä puhu minulle sellaisista asioista.»

Neljänsissä vaunuissa pidettiin yllä hajanaista keskustelua niinä
väliaikoina, jolloin ei katsottu, kuinka pitkälle oli ehditty. George
huomautti, että tuon vanhan mummoparan olikin jo totisesti aika
»lähteä». Hän ei uskonut ihmisiin, jotka elivät yli seitsemänkymmenen.
Nuori Nicholas vastasi lempeästi, että sääntö ei näyttänyt soveltuvan
Forsyteihin. George sanoi, että hän puolestaan aikoi tehdä itsemurhan
kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Nuori Nicholas hymyili ja siveli pitkää
leukaansa arvellen, että hänen isänsä ei hyväksyisi tuota teoriaa,
hän kun oli tehnyt paljon rahaa vielä kuudenkymmenen jälkeen. No
niin, seitsemänkymmentä oli ylin raja, sen jälkeen, sanoi George, oli
vanhempien jo aika lähteä ja jättää rahansa lapsilleen. Soames, joka
tähän asti oli vaiennut, yhtyi nyt keskusteluun. Hän ei ollut unohtanut
huomautusta »toimen tuottoisuudesta», ja hän kohotti kulmakarvojaan
miltei huomaamatta ja sanoi, että tuo kaikki sopi kovin hyvin
ihmisille, jotka eivät koskaan sanottavasti tee rahaa. Hän itse aikoi
elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Tämä oli letkaus Georgelle,
joka oli tunnetusti rahapulassa. Bosinney mutisi epämääräisesti:
»Kuulkaa, kuulkaa», George haukotteli ja keskustelu taukosi.

Perille tultua kannettiin arkku kappeliin, ja sureva joukko kulki
sisään kaksittain. Tämä miehinen kunniavartiosto, jonka kaikki jäsenet
olivat liittyneet vainajaan sukulaisuuden sitein, oli vaikuttava
ja erikoinen näky tuossa suuressa Lontoon kaupungissa, joka on
niin tulvillaan erimuotoista elämää, lukemattomia kutsumuksia,
huveja, velvollisuuksia, kauheata kovuutta, kauheata vetoumusta
individualismiin.

Perhe oli kokoontunut juhlimaan voittoaan tästä kaikesta, antamaan
näytteen sitkeästä yhtenäisyydestä, havainnollistamaan loistavasti
sitä omistamisen lakia, joka piili sukupuun kasvussa ja jonka voimasta
puu oli versonut ja menestynyt, kasvanut runkoa ja oksia, tullut
mahlaa tulvilleen ja päässyt ajan tullen täyteen kukoistukseensa.
Viimeistä untaan nukkuvan vanhan naisen henki oli kutsunut heidät
tähän mielenosoitukseen. Se oli hänen viimeinen vetoomuksensa tuohon
yhtenäisyyteen, joka oli ollut heidän voimansa — ja hänen viimeinen
voittonsa oli, että hän sai kuolla puun vielä ollessa eheä.

Hän säästyi pitämästä silmällä oksia, jotka kasvoivat ohi
tasapainopisteen. Hän ei voinut katsoa saattajiensa sydämiin.
Sama laki, joka oli vaikuttanut hänessä ja tehnyt hänet pitkästä,
jäykkäniskaisesta tytönhuiskaleesta voimakkaaksi ja täysikasvuiseksi
naiseksi, täysikasvuisesta naisesta vanhaksi naiseksi, joka oli
kulmikas, heikko, miltei noitamainen ja jonka yksilöllisyys tuli yhä
terävämmäksi mikäli verho, joka suojeli häntä maailman kosketukselta,
karisi hänen yltään — sama laki vaikuttaisi, vaikutti perheessä, jota
hän valvoi äidin tavoin.

Hän oli nähnyt sen nuorena ja kasvavana, hän oli nähnyt sen voimakkaana
ja täysikasvuisena, ja hän sai kuolla, ennen kuin hänen vanhat silmänsä
olivat ehtineet tai jaksaneet nähdä enempää. Hän olisi koettanut ja
kukaties osannutkin vanhoilla sormillaan, värisevillä suudelmillaan
pysyttää sen nuorena ja voimakkaana — vähän kauemmin vielä. Oi,
Ann-tätikään ei kyennyt kamppailemaan Luonnon kanssa.

»Ylpeys käy lankeemuksen edellä.» Tätä luonnon suurinta ivaa noudattaen
Forsyten perhe oli kokoontunut viimeiseen ylpeään juhlakulkueeseensa
ennen kukistumistaan. Heidän kasvonsa kummassakin yksinkertaisessa
rivissä, oikealla ja vasemmalla, olivat enimmäkseen kääntyneet maata
kohti, tunteettomana ja omat ajatuksensa kätkien. Mutta siellä
täällä katseli joku ylöspäin, viiva kulmakarvojen välissä, ja näytti
siltä kuin olisi kappelin seinillä nähnyt näyn, joka oli hänelle
liikaa, kuunnellut jotakin, joka kauhistutti häntä. Ja vuorolaulujen
vastaukset, jotka mumistiin hiljaa, äänillä, joista kohosi sama sävel,
sama epämääräinen perhesoitto, kaikui kaameana, ikäänkuin yksi ainoa
ihminen olisi ne mumissut kiireisesti toistaen.

Kun menot kappelissa olivat päättyneet, kulki surusaatto taas ulos
viedäkseen ruumiin hautaan. Holvi oli avoimena, ja sen ympärillä odotti
mustapukuisia miehiä.

Tuolta korkealta ja pyhältä kentältä, jossa tuhansittain ylemmän
keskiluokan jäseniä nukkui viimeistä untaan, Forsytein silmät
harhailivat alas hautarivien poikki. Siellä — kaukaisuuteen ulottuen
— oli Lontoo, vailla aurinkoa, surren tytärtään, surren tämän perheen
kanssa, joka oli sille niin rakas, hänen menetystään, joka oli
ollut perheelle äiti ja suojelushenki. Satatuhatta taloa ja tornia,
takertuneina omaisuuden suureen harmaaseen sumuverhoon, oli tuolla
ikäänkuin rukoilijan lailla polvistuneina tämän haudan, kaikkein
vanhimman Forsyten haudan eteen.

Muutama sana, kourallinen multaa, arkun siirtäminen paikoilleen, ja Ann
täti oli mennyt viimeiseen lepoonsa.

Toimituksen uskottuina miehinä seisoivat kaikki viisi veljeä haudan
ympärillä, valkeat päät kumarassa. He tahtoivat nähdä, että Annin oli
hyvä olla siellä minne hän meni. Pieni omaisuutensa piti hänen jättää
tänne, mutta muuten kyllä tehtäisiin kaikki mitä voitiin tehdä.

Sitten kukin erikseen astui syrjään, pani hatun päähänsä ja kääntyi
takaisin tutkimaan uutta nimikirjoitusta perhehaudan marmorissa:

                  TÄSSÄ LEPÄÄ

                  ANN FORSYTE

    edellämainittujen Jolyon ja Ann Forsyten tytär,
      joka erkani elämästä 27 p. syyskuuta 1886
         kahdeksankymmenenseitsemän vuoden
             ja neljän päivän vanhana.

Pian ehkä tarvitsisi joku muu hautakirjoituksen. Se oli kummallista
ja sietämätöntä, sillä kerta kaikkiaan he eivät olleet ajatelleet,
että Forsytet voivat kuolla. Ja joka ainoa heistä ikävöi pois tästä
piinasta, tästä toimituksesta, joka oli muistuttanut heille asioita,
joita he eivät voineet sietää, ajatella — pian pois, tekemään työtä ja
unohtamaan.

Kylmäkin oli, tuuli puhalsi kukkuloilta hautojen takaa kuin jokin
hidas, hajoittava voima ja iski heihin hyisen henkäyksensä. He alkoivat
hajaantua ryhmiksi ja mahdollisimman pian asettua odottaviin vaunuihin.

Swithin sanoi ajavansa takaisin Timothyn luo lounaalle ja tarjosi
jollekin paikan vaunuissaan. Ajelua Swithinin ei ensinkään suurissa
vaunuissa pidettiin arveluttavana etuna; kukaan ei ottanut vastaan
tarjousta, ja hän ajoi yksin. James ja Roger seurasivat heti jäljessä,
hekin pistäytyisivät lounaalle. Muut häipyivät vähitellen pois. Vanha
Jolyon otti kolme veljenpoikaa vaunujensa täytteeksi — hän tarvitsi
noita nuoria kasvoja.

Soames, jolla oli jotakin järjestettävää hautaustoimistossa, käveli
pois Bosinneyn kanssa. Hänellä oli paljon puhuttavaa tälle, ja
toimitettuaan asiansa he kulkivat yhdessä Hampsteadiin, lounastivat
espanjalaisessa ravintolassa ja viettivät pitkän ajan syventymällä
rakennukseen liittyviin käytännöllisiin yksityiskohtiin. Sitten he
jatkoivat matkaa raitiovaunuilla ja ajoivat yhdessä Marble Arch'ille
asti, jonka luota Bosinney kääntyi Stanhope Gatelle katsomaan Junea.

Soames oli loistavalla tuulella kotiin tullessaan ja uskoi Irenelle
päivällisellä, että hänellä oli ollut hyvä puhelu Bosinneyn kanssa,
joka todellakin tuntui järkevältä mieheltä. He olivat myöskin saaneet
mainion kävelyn, mikä oli tehnyt hyvää hänen maksalleen — hän oli ollut
ruumiinliikuntoa vailla pitkän aikaa — ja kaiken kaikkiaan päivä oli
ollut hyvin tyydyttävä. Jollei olisi pitänyt ajatella Ann täti parkaa,
olisi hän vienyt Irenen teatteriin; asiain näin ollen heidän piti
koettaa viettää ilta parhaiten kotona.

»Merirosvo kysyi sinua enemmän kuin yhden kerran», sanoi hän äkkiä. Ja
tuntien selittämätöntä halua saada todistuksen omistusoikeudestaan hän
nousi tuoliltaan ja painoi suudelman vaimonsa olalle.






TOINEN OSA.




1. RAKENNUS EDISTYY


Talvi oli ollut lumeton. Liike-elämä oli hiljaista, ja niin kuin
Soames oli laskenut ennen päätöksensä tekoa, oli ollut edullinen aika
rakentaa. Robin Hillin talo oli niin ollen saatu pystyyn huhtikuun
lopulla.

Nyt kun Soames voi jo nähdäkin jotakin rahallaan saatua, kävi hän
katsomassa rakennustaan kerran, kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Hän
kuljeskeli sorakasojen keskellä tuntikausia varoen vaatteitaan kaiken
aikaa, liikkuen hiljaisena puolivalmiissa oviaukoissa ja kierteli
keskipihan pylväitä.

Ja hän saattoi seisoa niitten edessä monta minuuttia ikäänkuin tahtoen
tunkeutua niitten todelliseen laatuun.

Hän oli sopinut Bosinneyn kanssa laskujen tarkastamisesta huhtikuun
kolmantenakymmenentenä päivänä, ja viisi minuuttia ennen määräaikaa
hän astui kojuun, jonka arkkitehti oli pystyttänyt itselleen vanhan
tammipuun juureen.

Laskut olivat jo valmiina kääntöpöydällä, ja päätään nyökäyttäen Soames
istahti tutkimaan niitä. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän taas nosti
päänsä.

»En minä pääse niistä selville», sanoi hän vihdoin, »ne nousevat lähes
seitsemän sataa yli sovitun määrän.»

Vilkaistuaan Bosinneyn kasvoihin hän jatkoi nopeasti:

»Jos vain osaisit pitää ryhtisi noitten rakennusmiesten kanssa, saisit
heidät kyllä mukautumaan. He puijaavat sinua joka suhteessa, jos et
näytä ankaralta. Vähennä kymmenen prosenttia kautta linjan. Sadan
vaiheille yli sovitun se minun puolestani saa nousta.»

Bosinney ravisti päätään.

»Olen jo vähentänyt joka pennin minkä voin.»

Soames sysäsi pöytää suuttunein elein, niin että laskupaperit lensivät
maahan.

»Sitten en voi muuta sanoa», tuiskahti hän, »kuin että olet saanut
aikaan kauniin sekasotkun.»

»Olenhan sanonut sinulle kymmenen kertaa», vastasi Bosinney terävästi,
»että ylimääräisiä maksuja tulee. Olen osoittanut niitä sinulle yhä
uudelleen ja uudelleen.»

»Minä tiedän sen», murisi Soames, »enkä olisi vastustanut kymmenen
punnan laskua siellä täällä. Mistä minä tiesin, että 'ylimääräisesi'
tarkoitti seitsemääsataa puntaa.»

Molempien miesten laatu oli osaltaan aiheuttanut tämän ei niinkään
vähäpätöisen erimielisyyden. Toisaalla arkkitehdin antaumus
aatteellensa, sille talon kuvalle, jonka hän oli luonut ja johon hän
uskoi, oli saanut hänet hermostumaan, kun häntä jarrutettiin tai
pakotettiin käyttämään hätäkeinoja. Toisaalla Soamesin aivan yhtä
tosi ja eheäsydäminen antaumus sille aatteelle, että hänen piti saada
paras mahdollinen tavara rahallansa, oli tehnyt hänet vastahakoiseksi
uskomaan, että kolmentoista shillingin arvoisia esineitä ei voitaisi
ostaa kahdellatoista.

»Soisin etten koskaan olisi ottanut tehdäkseni tätä taloa», sanoi
Bosinney äkkiä. »Tänne sinä tulet ja kiusaat minut hengiltä. Tahdot
kaksi kertaa enemmän rahastasi kuin kukaan muu tahtoisi, ja nyt kun
saat talon, jonka suuruista ei ole koko kreivikunnassa, et tahtoisi
maksaa siitä. Jos pelkäät, että et selviä kaupastasi, lyön vetoa että
jaksan maksaa ylimääräisen summan itse, mutta — paha minut periköön jos
vielä sinulle jotakin työtä teen.»

Soames pääsi taas tasapainoon. Tietäen että Bosinneyllä ei ollut
omaisuutta, katsoi hän äskeistä hurjaksi ehdotukseksi. Hän näki
myöskin, että Bosinney voisi jättää epämääräisesti oman onnensa
nojaan tämän talon, johon hän oli pannut sydämensä, ja juuri siinä
ratkaisevassa kohdassa, jolloin arkkitehdin henkilökohtainen huolenpito
teki koko eron. Oli myös ajateltava Ireneä. Hän oli ollut hyvin
omituinen viime aikoina. Soames luuli tosiaankin, että hän sieti koko
taloa vain siksi, että oli mieltynyt Bosinneyhin. Ei siis sopinut
rikkoa välejä hänen kanssaan kokonaan.

»Ei sinun kannata raivostua», sanoi hän. »Jos minä olen halukas
suostumaan, ei sinun mielestäni tarvitse nostaa meteliä. Tarkoitin
vain, että kun sanot jonkin asian tulevan maksamaan niin ja niin
paljon, niin tahtoisin — tahtoisin tosiaankin tietää mistä on kysymys.»

»Kuulehan nyt», sanoi Bosinney, ja Soames oli sekä harmissaan että
yllättynyt huomatessaan hänen katseensa häijyyden. »Sinä olet saanut
minun osuuteni hävyttömän halvalla. Siitä työn laadusta, minkä olen
pannut tähän taloon, siitä ajasta, mikä minulta on siihen mennyt,
olisit saanut maksaa neljä kertaa enemmän Littlemasterille tai jollekin
muulle hullulle. Mitä itse asiassa tahdot, on ensiluokkainen mies
neljännen luokan hinnalla, ja juuri sen olet saanut.»

Soames näki, että hän todella tarkoitti mitä sanoi, ja vaikka hän
oli suuttunut, näki hän riitaantumisen seuraukset liiankin selvästi.
Hän näki talonsa puolivalmiina, vaimonsa kapinallisena, itsensä
naurunalaisena.

»Mennään eteenpäin», sanoi hän nyreästi, »ja katsotaan mihin raha on
kulunut.»

»Hyvä on», suostui Bosinney. »Mutta pidetään kiirettä, jos sallit.
Minun täytyy ehtiä ajoissa takaisin hakeakseni Junen teatteriin.»

Soames vilkaisi häneen salavihkaa ja sanoi: »Tulet kai meille tapaamaan
häntä?» Hän tuli aina tähän aikaan heille.

Edellisenä yönä oli satanut — kevätsadetta — ja maa tuoksui mahlalta
ja tuoreelta ruoholta. Lämmin, pehmeä tuuli värisytti vanhan tammipuun
lehtiä ja kultaisia silmuja, ja mustarastaat lauloivat päivänpaisteessa
sydämensä pohjasta.

Oli tuollainen kevätpäivä, joka hengittää ihmiseen sanomattoman
kaipuun, tuskallisen suloisen tunteen, ikävän, joka saa hänet seisomaan
liikkumattomana, tuijottamaan lehtiin ja ruohoon ja levittämään
käsivartensa syleilläkseen tiesi mitä. Maasta henki riuduttavaa lämpöä,
joka etsi tiensä läpi kylmän talvipuvun, mihin talvi oli sen kietonut.
Se oli maan pitkä, kutsuva hyväily, joka tahtoi vetää ihmiset alas
maan syleilyyn, painamaan ruumiinsa sen pintaan, panemaan huulensa sen
rinnoille.

Juuri tällaisena päivänä Soames oli saanut Ireneltä sen lupauksen,
jota hän niin usein oli pyytänyt. Istuen kaatuneella puunrungolla hän
oli kahdennenkymmenennen kerran luvannut Irenelle, että jos heidän
avioliittonsa ei onnistuisi, Irene olisi yhtä vapaa kuin jos hän ei
koskaan olisi ollut hänen kanssaan naimisissa.

»Vannotko sen?» oli Irene kysynyt. Pari päivää sitten hän oli
muistuttanut Soamesia tästä valasta. Soames oli vastannut: »Mitä
hulluja, enhän koskaan ole voinut vannoa mitään sellaista.» Jokin
tahditon sallima sai hänet nyt juuri muistamaan sen. Kaikkea
kummallista miehet voivatkin vannoa naisen vuoksi! Hän olisi vannonut
sen koska tahansa saadakseen hänet! Hän olisi vannonut sen vieläkin,
jos sillä tavoin olisi päässyt käsiksi Ireneen — mutta kukaan ei
päässyt käsiksi häneen, hän oli kylmäsydäminen!

Ja muistot tulvehtivat hänen mieleensä kevättuulen raikkaan suloisen
tuoksun mukana — muistot kihlausajalta.

Keväällä vuonna 1881 hän oli ollut käymässä Branksomessa vanhan
koulutoverinsa ja asiakkaansa George Liversedgen luona, joka aikoi
ryhtyä kasvattamaan Bournemouthin lähistöllä olevia mäntymetsiään ja
uskonut sitä varten tarvittavan yhtiön perustamisen Soamesin käsiin.
Rouva Liversedge, joka ymmärsi, mikä kuului asiaan, oli järjestänyt
soitannolliset teekutsut hänen kunniakseen. Loppupuolella näitä
kutsuja, joita epämusikaalinen Soames piti välttämättömänä kiusana,
hänen silmänsä kiintyivät erään surupukuisen, yksinään seisovan tytön
kasvoihin. Hänen pitkän, vielä hennon vartalonsa viivat näkyivät mustan
puvun keveän, kietoutuvan kankaan läpi, mustiin hansikkaisiin verhotut
kädet olivat ristissä hänen edessään, huulet olivat raollaan, ja
suuret, tummat silmät vaelsivat kasvoista toisiin. Hänen tukkansa, joka
oli kiedottu alas niskaan sykerölle, välkkyi mustalla kauluksella kuin
kiiltävä metallilankakäärö. Ja kun Soames seisoi katsellen häntä, hiipi
häneen tunne, jonka useimmat miehet ovat joskus elämässään kokeneet
— omituinen aistien tyydytys, omituinen varmuus, jota kirjailijat
ja vanhat naiset sanovat rakastumiseksi ensi näkemältä. Yhä salaa
katsellen tyttöä hän lähti heti talon emännän luo ja odotti äreänä
soiton taukoamista.

»Kuka on tuo tyttö, jolla on keltainen tukka ja tummat silmät?»

»Tuoko — ah, Irene Heron. Hänen isänsä, professori Heron, kuoli tänä
vuonna. Hän asuu äitipuolensa luona. Hän on herttainen ja kaunis tyttö,
mutta aivan varaton.»

»Esittäkää minut, olkaa hyvä», sanoi Soames.

Hän keksi hyvin vähän sanottavaa ja huomasi tytön verraten haluttomaksi
vastaamaan tuohonkin vähään. Mutta hän lähti pois päättäen tavata
hänet vielä. Hän saavutti tarkoituksensa sattumalta kohdatessaan tytön
laivalaiturilla äitipuolensa kanssa, jolla oli tapana kävellä täällä
aamupäivisin kahdestatoista yhteen. Soames kiirehti tutustumaan tähän
naiseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tässä huomasi toivomansa
liittolaisen. Hänen tarkka vaistonsa perhe-elämän kaupallisessa
puolessa ilmaisi hänelle pian, että Irene maksoi äitipuolelleen enemmän
kuin ne viisikymmentä puntaa, jotka hän tuotti; sitäpaitsi hänelle
kerrottiin, että rouva Heron, joka vielä oli nainen parhaassa iässä,
halusi mennä uusiin naimisiin. Tytärpuolen erikoislaatuinen, kypsyvä
kauneus oli tämän toivottavan päätöksen tiellä. Ja Soames laati
salaisen sitkeänä suunnitelmansa.

Hän lähti Bournemouthista ilmaisematta aikeitaan, mutta palasi
kuukauden kuluttua takaisin, ja tällä kertaa hän puhui, ei tytölle,
vaan äitipuolelle. Hän sanoi tehneensä päätöksensä ja tahtoi odottaa
jonkin aikaa. Ja hän sai odottaa kauan, nähdä Irenen puhkeavan kukkaan,
hänen nuoren vartalonsa viivojen pehmenevän, vahvemman veren syventävän
hänen silmiensä loistetta, lämmittävän hänen kasvojaan vaaleaan
hehkuun, ja joka käynnillään hän kosi, ja joka käynnin päätyttyä hän
vei rukkaset mukanaan takaisin Lontooseen, sydämessään surullisena,
mutta lujana ja hiljaisena kuin hauta. Hän koetti päästä tytön
vastarinnan salaisten lähteitten perille, mutta vain kerran hänelle
välähti valo. Oli tuollainen tanssi-ilta, noita ainoita tilaisuuksia,
jotka tarjoavat merenrannan kylpyläväestölle tilaisuuden tunteitten
ilmaisemiseen. Hän istui Irenen kanssa ikkunasyvennyksessä ja hänen
aistinsa soivat valssin tahdissa. Irene oli katsonut häneen hitaasti
leyhyttämänsä viuhkan yli, ja hän oli mennyt päästä pyörälle. Hän oli
tarttunut tuohon liikkuvaan ranteeseen ja painanut huulensa hänen
paljaaseen käsivarteensa. Ja tyttö oli värissyt — tähän päivään asti
ei Soames ollut unohtanut tuota väristystä — eikä sitä intohimoisen
vihamielistä katsetta jonka tyttö oli luonut häneen.

Vuotta myöhemmin hän oli antautunut. Mikä oli saanut hänet antautumaan,
sitä ei Soames koskaan voinut keksiä, eikä rouva Heron, jonkinlaisella
diplomaattisella kyvyllä varustettu nainen, liioin ilmaissut hänelle
mitään. Kerran kun he jo olivat naimisissa, hän oli kysynyt Ireneltä:
»Mikä sai sinut antamaan minulle rukkaset niin monta kertaa?» Hän oli
vastannut omituisesti vaikenemalla. Arvoitus hän oli ollut Soamesille
siitä päivästä saakka, jolloin tämä ensi kerran näki hänet, arvoitus
oli hän hänelle vieläkin...

Bosinney odotti häntä ovella, ja hänen kulmikkailla, hyväntahtoisilla
kasvoillaan oli omituinen, kaihoava, mutta onnellinen katse, ikäänkuin
olisi hänkin nähnyt onnen lupauksen tällä kevättaivaalla, tuntenut
lähenevän ilon tuoksua kevätilmassa. Soames katsoi häntä, kun hän
odotti. Mikä tuota miestä vaivasi, kun hän näytti niin onnelliselta?
Mitä hän odotti tuo hymy silmissään ja huulillaan? Soames ei
voinut nähdä mitä Bosinney odotti seisoessaan tuossa ja juodessaan
tuoksuvaa ilmaa. Ja taaskin hän tunsi olevansa hämillään tuon miehen
läheisyydessä, jota hän oli tottunut halveksimaan. Hän riensi taloon.

»Ainoa mahdollinen väri noihin kattotiiliin», kuuli hän Bosinneyn
sanovan, »on kirkkaanpunainen, johon on sekoitettu hiven harmaata,
jotta ne vaikuttaisivat läpikuultavilta. Tahtoisin kuulla, mitä mieltä
Irene on. Olen tilannut pihalle vievään oveen purppuranpunaiset
nahkaverhot, ja jos salin seinäpaperit maalataan vesiväreillä
norsunluun värisiksi, on vaikutus häikäisevä. Läpikäyvänä pyrkimyksenä
sisustuksessa tulee olla sen, mitä minä sanon — viehätykseksi.»

Soames sanoi: »Tarkoitat, että minun vaimollani on viehätystä!»

Bosinney väisti tätä kysymystä.

»Pihan keskelle teidän pitäisi istuttaa ryhmä iriksiä.»

Soames hymyili kopeasti.

»Pistäydyn jonakin päivänä Beechille ja katson mikä sopii!»

He keksivät muuten hyvin vähän sanottavaa toisilleen, mutta matkalla
asemalle Soames kysyi:

»Irene on kai mielestäsi hyvin taiteellinen?»

»On.» Lyhyt vastaus oli yhtä selvä nolaus kuin jos hän olisi sanonut:
»Jos haluat keskustella hänestä, saat tehdä sen jonkun toisen kanssa.»

Ja hidas, juro viha, jota Soames oli tuntenut kaiken iltapäivää, paloi
hänessä sitä kirkkaampana.

Kumpikaan ei puhunut ennenkuin he olivat aivan lähellä asemaa, sitten
Soames kysyi:

»Koska luulet tulevasi valmiiksi?»

»Kesäkuun lopulla, jos tosiaankin tahdot minua tekemään
sisustustyötkin.»

Soames nyökäytti päätään. »Mutta ymmärrät hyvin», sanoi hän, »että talo
tulee maksamaan minulle paljon enemmän kuin olin laskenut. Voin sanoa
sinulle, että olisin heittänyt sikseen koko asian, mutta minulla vain
ei ole tapana luopua sellaisesta, minkä kerran olen saanut päähäni.»

Bosinney ei vastannut. Ja Soames katsoi häneen syrjästä juron
vastenmielisesti — sillä huolimatta hienostelevasta ilmeestään ja
tuosta kopeasta, keikaroivasta vaiteliaisuudestaan Soames lujine
huulineen ja leveine leukoineen muistutti jossakin määrin verikoiraa...

Kun June seitsemältä samana iltana tuli Montpellier Square 62:teen,
sanoi palvelustyttö Bilson hänelle, että herra Bosinney oli
arkihuoneessa, rouva — sanoi hän — vielä pukeutumassa ja ehtisi alas
heti. Hän menisi ilmoittamaan rouvalle, että June neiti oli täällä.

June seisautti hänet heti.

»Hyvä on, Bilson», sanoi hän, »minä menen kyllä sisään. Ei tarvitse
kiirehtiä rouvaa.»

Hän riisui päällystakkinsa, ja Bilson, ymmärtävä ilme silmissään, ei
edes avannut arkihuoneen ovea hänelle, vaan juoksi alakertaan.

June pysähtyi hetkeksi katsomaan kuvaansa pienestä vanhanaikaisesta
hopeapeilistä, joka riippui tammiarkun yläpuolella. Hento, käskevä
nuori olento, pienet, päättäväiset kasvot, valkoinen puku, leikattu
soikeaksi kaulasta, joka oli liian hoikka kannattamaan kullanpunaisten
palmikkojen kruunua.

Hän avasi arkihuoneen oven hiljaa aikoen yllättää sulhasensa. Huone oli
tulvillaan kukkivien azaleojen suloista, kuumaa tuoksua.

Hän hengitti tuoksua syvään ja kuuli Bosinneyn äänen, joka sanoi, ei
huoneessa, vaan aivan sen vieressä:

»Oi, minulla olisi kasoittain asioita, joista tahtoisin puhua kanssasi,
ja nyt ei ole aikaa.»

Irenen ääni vastasi: »Miksi ei päivällisellä?»

»Kuinka siinä voisin puhua —»

Junen ensimmäinen ajatus oli lähteä pois, mutta hän menikin lattian
poikki leveän ikkunan luo, joka avautui pieneen pihaan. Täältä
tuli azalean tuoksu, ja täällä seisoivat selkä päin häneen, kasvot
upotettuina kullanpunertaviin kukkiin, hänen sulhasensa ja Irene.

Tyttö katseli ääneti, mutta häpeämättä, posket liekehtivinä ja silmät
vihaisina.

»Tule sunnuntaina itse — voimme yhdessä käydä rakennuksella —»

June näki Irenen katsovan häneen kukkaverhon läpi. Se ei ollut
keimailijan katse, vaan — paljon pahempaa vakoilevan tytön silmissä —
naisen, joka pelkää, että katse sanoisi liian paljon.

»Olen luvannut lähteä ajelulle setä —»

»Tuon paksunko kanssa! Anna hänen saattaa itsesi sinne, se on vain
kymmenen peninkulmaa — juuri sopiva matka hevosille.»

»Vanha setä Swithin parka!»

Jokin aalto azalean tuoksua tulvehti Junen kasvoihin. Hän voi pahoin ja
häntä pyörrytti.

»Tee niin, oi, tee!»

»Mutta miksi?»

»Minun täytyy nähdä sinut siellä — luulin että tahtoisit auttaa minua —»

Vastaus tuli tytön mielestä pehmeänä, väristen kukkien lomasta: »Niin
minä tahdonkin.»

Ja June astui ikkuna-aukkoon.

»Kuinka tukehduttavaa täällä on!» sanoi hän. »Minä en voi kestää tätä
tuoksua!»

Hänen silmänsä iskivät vihaisina ja suorina heidän kasvoihinsa.

»Puhuitteko talosta? Minä en ole nähnyt sitä vielä, tiedättehän —
lähdemmekö kaikki katsomaan sunnuntaina?»

Irenen kasvoilta oli väri paennut.

»Minä menen sinä päivänä ajelemaan Swithin sedän kanssa», vastasi hän.

»Setä Swithinin! Entäs sitten? Voithan antaa hänelle matkapassit!»

»Ei minun tapani ole antaa ihmisille matkapasseja!»

Kuului askelten ääntä ja June näki Soamesin seisovan aivan takanaan.

»No hyvä, jos kaikki olemme valmiit», sanoi Irene katsellen oudosti
hymyillen toisesta toiseen, »on päivällinenkin valmis.»




2. JUNE HUVITTELEE


Päivällinen aloitettiin hiljaisuudessa; naiset istuivat vastakkain,
miehet samoin.

Hiljaisuuden vallitessa syötiin liemi — erinomainen, joskin vähän
sakea, ja kala tuotiin sisään. Hiljaisuuden vallitessa kukin sai
annoksensa.

Bosinney uskalsi: »Nyt on ensimmäinen kevätpäivä.»

Irene vastasi pehmeänä kaikuna: »Niin — ensimmäinen kevätpäivä.»

»Kevätkö?» sanoi June. »Eihän voi edes hengittää!» Ei kukaan vastannut.

Kala oli jo viety pois — hieno, tuore Doverin kampela. Ja Bilson toi
samppanjapullon, jonka kaulan ympärillä oli valkoinen kääre.

Soames sanoi: »Huomaatte, että se on kuivaa.»

Tarjottiin kyljyksiä, jokaisen tyvessä punainen röyhelö. June ei
ottanut, ja taas tuli hiljaista.

Soames sanoi: »Paras, että otat vain kyljyksen, June, täällä ei tule
muuta.»

Mutta June kielsi uudelleen, ja ne vietiin pois. Ja sitten Irene kysyi:
»Kuulitko mustarastastani, Phil?»

Bosinney vastasi: »Tosiaankin — se lauloi metsästyslauluaan. Minä
kuulin sen puistossa, kun tulin tänne.»

»Se on niin ihastuttava.»

»Salaattia, herra?» Kananpoika vietiin pois.

Mutta Soames puhui: »Parsa on hyvin heikkoa. Bosinney, lasi sherryä
jälkiruoan kanssa? June, sinähän et juo mitään!»

June sanoi: »Tiedäthän, etten juo koskaan. Viini on hirveätä moskaa.»

Hopeatarjottimella tuotiin omenapaistos. Ja Irene sanoi hymyillen:
»Azaleat ovat niin ihanat tänä vuonna!»

Tähän Bosinney mumisi: »Ihanat! Tuoksu on ihmeellinen.»

June sanoi: »Kuinka voit pitää tuosta tuoksusta? Sokeria, Bilson, olkaa
hyvä.»

Sokeri ojennettiin hänelle, ja Soames huomautti: »Tämä omenapaistos on
hyvä.»

Omenapaistos vietiin pois. Seurasi pitkä hiljaisuus. Irene viittasi
Bilsonille ja sanoi: »Viekää pois azalea, Bilson. June neiti ei voi
kestää sen tuoksua.»

»Ei, anna sen olla», sanoi June.

Ranskalaisia öljymarjoja ja venäläistä kaviaaria oli asetettu
pienille vadeille. Ja Soames huomautti: »Miksi ei meillä voi olla
espanjalaista?» Mutta kukaan ei vastannut.

Öljymarjat vietiin pois. June nosti lasinsa ja sanoi: »Saanko vähän
vettä.» Hänelle annettiin vettä. Hopeatarjotin tuotiin taas, ja sillä
saksalaisia luumuja. Seurasi pitkähkö vaitiolo. Kaikki söivät niitä
täydellisen sopusoinnun vallitessa.

Bosinney laski kivet: »Tänä vuonna — ensi vuonna — joskus —»

Irene lopetti laskun lempeästi: »Ei koskaan. Oli ihana auringonlasku.
Taivas hohtaa vieläkin — kuinka kaunista!»

Bosinney vastasi: »Mutta ylempänä on pimeätä.»

Heidän silmänsä olivat kohdanneet, ja June huudahti halveksivasti:
»Lontoolainen auringonlasku!»

Egyptiläisiä savukkeita ojennettiin hopearasiassa. Soames otti yhden ja
kysyi: »Koska näytäntönne alkaa?»

Kukaan ei vastannut, ja seurasi turkkilainen kahvi, joka tarjottiin
emaljoiduista kupeista.

Irene hymyili hiljaisena ja sanoi: »Jospa vain —»

»Jospa mitä?» kysyi June.

»Jospa vain aina voisi olla kevät!»

Tarjottiin konjakkia, se oli vanhaa ja vaaleaa.

Soames sanoi: »Bosinney, ota konjakkia.»

Bosinney otti lasin; sitten kaikki nousivat.

»Tarvitsetteko ajurin?» kysyi Soames.

June vastasi: »Emme. Saanko takkini, Bilson.» Takki tuotiin.

Irene kuiskasi ikkunasta: »Mikä ihana ilta! Tähdet alkavat syttyä.»

Soames lisäsi: »Toivottavasti saatte molemmat hauskan illan.»

June vastasi ovelta: »Kiitos. Tule, Phil.»

Bosinney huusi: »Minä tulen.»

Soames hymyili ivallisesti ja sanoi: »Toivotan onnea.»

Ja ovella Irene katseli heidän lähtöään.

Bosinney sanoi: »Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä», vastasi Irene pehmeästi.

June pani sulhasensa auttamaan itsensä raitiovaunun katolle sanoen
tarvitsevansa ilmaa, ja siinä hän istui hiljaisena, kasvot tuulta
vasten.

Ajuri kääntyi kerran tai kaksi aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi
parhaaksi vaieta. Olipa siinä vilkas pari! Kevät oli mennyt hänenkin
veriinsä, hän tunsi tarvetta laskea ulos liikaa höyryä, maiskutteli
kielellään, läjäytteli piiskaansa, tanssitteli hevosiaan. Ja nämäkin,
eläinparat, olivat tunteneet kevään tuoksun, ja lyhyen puolituntisen ne
karauttivat kivityksellä onnellisin kavioin.

Koko kaupunki eli, nuorten lehtien peittämät oksat olivat kääntyneet
ylöspäin odotellen jotakin lahjaa tuulenhengeltä. Vastasytytetyt
lamput alkoivat saada valonsa vallitsevaksi, ja ihmisjoukkojen kasvot
näyttivät kalpeilta niitten hohteessa, kun taas ylhäällä kiitivät
suuret valkeat pilvet nopeina, pehmeinä yli purppuraisen taivaan.

Iltapukuiset herrat olivat riisuneet päällysvaatteensa ja astelivat
hilpeästi klubihuoneistojen portaita, työväki kuljeskeli joutilaana,
ja naiset — ne naiset, jotka tähän aikaan illasta ovat yksin —
yksin ihmisvirrassa kulkeutuen itää kohti — liikkuivat hitaasti
eteenpäin, astunnassaan odotusta, uneksien hyvästä viinistä ja hyvästä
illallisesta tai — jonkun harvinaisen hetken ajan — suudelmista, jotka
annetaan rakkaudesta.

Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja
liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta
saaneet jotakin levotonta siunausta. Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo
klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioilta, viskannut
yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi
— hattunsa asennossa, astunnassa, naurussaan tai hiljaisuudessaan —
yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla.

Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen
yläaitioissa. Näytäntö oli juuri alkanut, ja puoli pimeä huone
kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta,
jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti.

June ei koskaan ennen ollut ollut yläaitioissa. Viisitoista vuotiaasta
saakka hän säännöllisesti oli seurannut isoisäänsä permannolle,
eikä millekään tavallisille paikoille, vaan koko salin parhaille,
kolmannen tuolirivin keskipaikkeilla, paikoille, jotka vanha Jolyon
oli tilannut Groganin ja Boynesin toimistosta paluumatkallaan Citystä
jo kauan ennen määräpäivää. Liput hän oli pannut päällystakkinsa
taskuun sikaarilaatikkonsa ja vanhojen säämiskähansikkaittensa seuraan
ja antoi ne Junelle säilytettäviksi määräpäivää varten. Ja siellä
permantopaikoilla he istuivat kaikenlaatuisissa näytännöissä — ryhdikäs
vanha mies, jolla oli tyven, valkea tukka, ja pieni, innokas ja kiihkeä
punakultatukkainen olento — ja paluumatkalla vanha Jolyon sanoi pääosan
näyttelijästä: »Kyllä oli vaivainen! Olisitpa nähnyt pikku Bobsonin!»

June oli ajatellut tätä iltaa kiihkeällä riemulla, se oli varastettu,
kaitsijaton ilta, josta Stanhope Gatella ei uneksittukaan — luultiin
että hän oli Soamesilla. Hän oli odottanut palkkaa sotajuonestaan,
jonka hän oli suunnitellut sulhasensa iloksi, hän oli odottanut,
että se poistaisi tuon paksun, kalsean pilven ja tekisi heidän
keskinäisen suhteensa, joka viime aikoina oli ollut niin kummallinen,
niin kiduttava, yhtä yksinkertaiseksi ja aurinkoiseksi kuin se oli
ollut ennen tätä talvea. Hän oli tullut siinä mielessä, että sanoisi
jotakin ratkaisevaa, ja hän katseli näyttämölle vako silmien välissä,
näkemättä mitään, kädet polvilla likistettyinä yhteen. Mustasukkaisten
epäluulojen parvi pisteli häntä yhtenään.

Jos Bosinney huomasi hänen tuskansa, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.

Väliverho laskeutui. Ensimmäinen näytös oli päättynyt.

»Täällä on kauhean kuuma!» sanoi tyttö. »Minä tahtoisin mennä ulos.»

Hän oli hyvin kalpea, ja hän tiesi — sillä niin pingottunein hermoin
hän näki kaiken — että mies tunsi olonsa epämukavaksi ja oli masentunut.

Teatterin taustassa oli avoin parveke, joka antoi kadulle. June otti
sen haltuunsa ja nojautui kaiteeseen sanomatta sanaakaan, odottaen,
että toinen alkaisi.

Vihdoin hän ei kestänyt enää.

»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Phil», sanoi hän.

»Mitä sitten?»

Hänen torjuva äänensä lennätti punan Junen poskille, ja sanat kiitivät
hänen huuliltaan: »Sinä et anna minulle mitään tilaisuutta olla kiltti,
et ole antanut aikakausiin!»

Bosinney tuijotti kadulle. Hän ei vastannut.

June huudahti kiihkeästi: »Tiedäthän, että minä tekisin mitä tahansa
tähtesi — antaisin sinulle kaikkeni —»

Kadun humina kuului, ja kellon kimeä ääni katkaisi sen ilmoittaen
väliverhon nousun. June ei liikahtanut. Epätoivoinen taistelu riehui
hänen sielussaan. Panisiko hän kaiken alttiiksi? Haastaisiko hän
suoraan esiin tuon vaikutuksen, tuon vetovoiman, joka loitonsi Philiä
hänestä? Haastaminen oli hänen luonteensa mukaista, ja hän sanoi:
»Phil, vie minut katsomaan tuota taloa sunnuntaina!»

Hymy värisi ja sammui hänen huulillaan, hän koetti — oi, kuinka hän
koetti — olla näyttämättä epäluuloaan tarkastaessaan Philin kasvoja,
nähdessään niiden vavahtavan ja epäröivän, nähdessään levottoman
rypyn ilmaantuvan silmäkulmain väliin, veren syöksyvän poskille. Phil
vastasi: »Ei sunnuntaina, rakas, jonakin toisena päivänä.»

»Miksi ei sunnuntaina? En minä olisi tiellä sunnuntaina?»

Phil teki ilmeisen ponnistuksen ja vastasi: »Minulla on sopimus.»

»Sinä aiot viedä —».

Philin silmissä välähti suuttumus, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
»Minulla on sopimus, joka estää minut viemästä sinua katsomaan taloa!»

June puri huuliaan kunnes niistä tuli veri ja lähti sanaakaan sanomatta
takaisin paikalleen, mutta hän ei voinut estää kyyneleitä virtaamasta
poskilleen. Näytelmässä sattui onneksi olemaan sellainen kohta, että
koko huone oli pimeä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen tuskaansa.

Mutta tässä Forsytein maailmassa älköön kukaan luulko olevansa turvassa
silmälläpidolta.

Kolmannella rivillä heidän takanaan istuivat Euphemia, Nicholasin
nuorempi tytär, ja hänen naimisissaoleva sisarensa rouva Tweetyman ja
pitivät vahtia.

He tiedoittivat Timothyn talossa nähneensä Junen ja hänen sulhasensa
teatterissa.

»Permannollako?» »Ei, eihän toki —». »Oi, tietysti ensi rivillä. Se
näkyy olevan aivan muodissa nykyjään nuorten kesken!»

No — eipä juuri. He istuivat — Se kihlaus ei ainakaan tule kestämään
kauan. He eivät olleet koskaan nähneet ketään, joka olisi niin
kauttaaltaan ukkosta ja salamaa kuin tuo pikku June! Heidän täytyi
nauraa niin, että kyynelet tulivat silmiin kun he kertoivat, kuinka
June oli potkaissut erään herran hattua palatessaan paikalleen keskellä
näytöstä ja miltä herra oli näyttänyt. Euphemialla oli tunnettu,
hiljainen nauru, joka päättyi mitä harmillisimpiin tukahtuneisiin
kirkaisuihin, ja kun rouva Small kohotti kätensä ja sanoi: »Hyvät
ihmiset! Potkaisiko hän ha-hattua?» pääsi häneltä näitä kirkaisuja
sellainen määrä, että häntä täytyi toinnuttaa hajusuolalla. Lähtiessään
hän sanoi rouva Tweetymanille: »Potkaisi ha-hattua! Voi, minä kuolen
naurusta.»

»Tuolle pikku Junelle» ilta, jonka piti olla »hänen hauskuutensa», oli
viheliäisin mitä hänellä koskaan oli ollut. Jumala tietää, että hän
koetti tukahduttaa ylpeyttään, epäluulojaan, mustasukkaisuuttaan!

Hän erosi Bosinneystä vanhan Jolyonin ovella luhistumatta, sillä tunne
siitä, että sulhanen oli valloitettava, oli kyllin voimakas pitämään
häntä pystyssä kunnes hänen poistuvat askeleensa tekivät hänelle
selväksi onnettomuuden koko laajuuden.

Äänetön »Sankey» päästi hänet sisään. Hän olisi tahtonut pujahtaa omaan
huoneeseensa, mutta vanha Jolyon, joka oli kuullut hänen tulevan, oli
ruokasalin ovella.

»Tule juomaan maitosi», sanoi hän. »Sitä on pidetty kuumana. Tulet
hyvin myöhään. Missä olet ollut?»

June seisoi tulisijan edessä, toinen jalka ristikolla ja toinen
käsivarsi reunuksella, niinkuin isoisä oli seisonut, kun he tuona
iltana olivat tulleet kotiin oopperasta. Hän oli liian lähellä
luhistumista välittääkseen siitä mitä vastasi.

»Me söimme päivällistä Soamesilla.»

»Hm, tuon rikkaan miehen luona! Hänen vaimonsa siis — ja Bosinney?»

»Niin.»

Vanha Jolyon oli kiinnittänyt häneen tuon läpitunkevan katseensa, jolta
oli niin vaikea salata mitään. Mutta June ei katsonut häneen, ja kun
hän viimein käänsi kasvonsa, lopetti vanhus tutkimuksensa heti. Hän oli
nähnyt tarpeeksi ja liiaksikin. Hän kumartui ottamaan tytön maitokupin
tulisijalta ja mutisi, poispäin kääntyneenä: »Sinun ei pitäisi viipyä
niin kauan, sinähän väsyt aivan pilalle.»

Hän oli nyt näkymättömänä sanomalehtensä takana, joka rapisi
pahanpäiväisesti, mutta kun June tuli antamaan hänelle iltasuukon,
sanoi hän: »Hyvää yötä, lemmikkini», niin värisevällä ja
odottamattomalla äänellä, että tytöllä oli täysi työ päästä lähtemään
huoneesta ennenkuin puhkesi niihin nyyhkytyksiin, jotka kestivät
myöhälle yöhön.

Kun ovi oli sulkeutunut, antoi vanha Jolyon lehtensä pudota ja katseli
kauan ja levottomana eteensä.

»Senkin lurjus», ajatteli hän. »Olen aina tietänyt, että Junelle tulisi
ikävyyksiä hänen kanssaan!»

Kaikenlaisia ikäviä arveluita ja epäilyksiä, sitä tuskallisempia, kun
hän tunsi olevansa kykenemätön estämään tai johtamaan asiain kulkua,
nousi hänen mieleensä.

Aikoiko tuo mies jättää hänet? Hänen teki mieli mennä sanomaan
Bosinneylle: »Kuulkaas nyt, hyvä herra! Aiotteko jättää
pojantyttäreni?» Mutta kuinka hän voisi? Vaikka hän tiesikin vähän tai
ei mitään, oli hän kuitenkin varma, erehtymättömän terävänäköinen kun
oli, että jotakin oli tekeillä. Hän epäili, että Bosinney oli liian
paljon Montpellier Squarella.

»Tuo mies», ajatteli hän, »ei ole mikään konna, hänen kasvonsa eivät
ole pahat, mutta hän on kummallinen otus. En tiedä, mikä tulee neuvoksi
hänen kanssaan. Enkä koskaan tule tietämäänkään, mitä hänelle pitäisi
tehdä. Sanotaan, että hän tekee työtä kuin neekeri, mutta minä en näe
siitä mitään hyvää tulevan. Hän on epäkäytännöllinen, hänellä ei ole
järjestelmää. Kun hän tulee tänne, istuu hän jurona kuin apina. Jos
kysyn, mitä viiniä hän tahtoo, sanoo hän: »Kiitos, mitä vain.» Jos
tarjoan hänelle sikaarin, polttaa hän sitä kuin jos se olisi tuollainen
kahdenpennin saksalainen. En koskaan näe hänen katselevan Junea
niinkuin hänen pitäisi katsella häntä, eikä hän sittenkään tavoittele
tytön rahoja. Jos June vain viittaisi kädellään, olisi hän tiessään
huomispäivänä. Mutta June ei tahdo — kaikkia vielä! Hän pitää kyllä
kiinni! Hän on itsepäinen kuin kohtalo — hän ei hellitä!»

Syvään huoaten hän käänsi sanomalehtensä, ehkä sen palstoilta löytyisi
lohdutusta.

Ja yläkerrassa June istui avonaisen ikkunan ääressä, ja kevättuuli,
ilakoituaan puistossa, tuli viilentämään hänen poskiaan ja polttamaan
hänen sydäntään.




3. AJELULLA SWITHININ KANSSA


Erään kuuluisan vanhan laulukirjan jossakin laulussa on kaksi näin
kuuluvaa säettä:

    »Takin napitkin ne kiilsi, hei lalalaa,
    Kuin lintu hän liversi ja lauloi.»

Swithin ei aivan täsmälleen livertänyt ja laulanut kuin lintu, mutta
hänen melkein teki mieli hyräillä laulunpätkä, kun hän astui ulos Hyde
Park Mansions'ista ja katseli oven eteen ajettuja hevosiaan.

Iltapäivä oli tuoksuva kuin kesäkuussa, ja jotta yhtäläisyys vanhan
laulun kanssa olisi täydellinen, oli hän pannut ylleen sinisen
lievetakkinsa ja jättänyt päällystakin kotiin lähetettyään Adolfin
varmaan kolmasti katsomaan, eikö idässä ollut vähintäkään tuulen
aavistusta. Ja lievetakki oli niin tiukkaan napitettu hänen uljaan
vartalonsa ympäri, että jos napit eivät kiiltäneet, olisivat ne hyvästi
voineet sen tehdä. Majesteettisena hän seisoi katukäytävällä sovitellen
käsiinsä koirannahkakäsineitään. Korkea kellohattu päässään, kookkaana
ja jyhkeänä hän näytti melkein liian alkuvoimaiselta ollakseen Forsyte.
Paksu valkea tukka, jolle Adolf oli sivellyt pienen aavistuksen
hiusöljyä, tuoksui voiteelta ja sikaareilta — noilta kuuluisilta
Swithinin sikaareilta, joista hän maksoi sataneljäkymmentä shillinkiä
sadalta ja joista vanha Jolyon oli epäystävällisesti sanonut, että hän
vain ei tahtoisi polttaa niitä, ne vaativat hevosen vatsaa...

»Adolf!»

»Mikä on, herra?»

»Uusi vaunuhuopa!»

Hän ei koskaan saisi tuota miestä oppimaan hienoksi, ja rouva
Soamesilla oli varmasti silmää!

»Laske kuomu alas, minä lähden — ajelulle — erään naisen kanssa!»

Kaunis nainen tahtoi tietenkin näyttää pukuaan ja — no niin, hän
lähti nyt ajelulle naisen kanssa! Oli kuin vanhat hyvät ajat olisivat
alkaneet uudestaan.

Siitä oli aikoja kun hän oli vienyt naisen ajelulle! Viimeksi
se luultavasti oli ollut Juley — se vanha sielu parka oli ollut
hermostunut kuin kissa kaiken aikaa ja hän itse oli niin suunniltaan
jättäessään sisarensa Bayswater Roadille, että oli sanonut: »Hitto
soikoon jos toiste vien sinut ajelulle!» Eikä hän ollut vienytkään.

Hän meni hevosten eteen ja tutki kuolaimet. Eipä siltä, että hän
olisi ymmärtänyt kuolaimista mitään — hän ei maksanut kuskilleen
kuuttakymmentä puntaa vuodessa sitävarten, että olisi itse suorittanut
hänen työnsä, se ei koskaan ollut kuulunut hänen periaatteisiinsa.
Itse asiassa hänen hevosmiehen maineensa perustui pääasiassa siihen
tosiseikkaan, että eräät petkuttajat olivat kerran Derby-päivänä
vetäneet häntä nenästä. Mutta joku klubiherra, joka oli nähnyt hänen
ajavan harmonsa oven eteen — hän ajoi aina harmailla hevosilla,
saihan siinä enemmän tyyliä saman rahan edestä — oli sanonut häntä
»Nelivaljakko-Forsyteksi.» Nimen oli saattanut Swithinin korviin
Nicholas Treffry, vanhan Jolyonin liiketoveri-vainaja, tuo suuri
hevosmies, joka oli tullut kuuluisaksi useammista tapaturmista kuin
kukaan muu koko kuningaskunnassa, — ja Swithin oli siitälähtien
katsonut parhaaksi menetellä nimen mukaan. Nimi oli vallannut
hänen mielikuvituksensa, ei siksi, että hän koskaan olisi ajanut
nelivaljakkoa tai todennäköisesti ajaisi, vaan nimen hienostuneen kaiun
vuoksi. Nelivaljakko-Forsyte! Ei hullumpaa! Liian varhain syntyneenä
Swithin oli joutunut pettämään kutsumuksensa. Jos hän olisi tullut
Lontooseen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olisi hänestä epäilemättä
tullut pörssimies, mutta siihen aikaan, jolloin hänen oli ollut tehtävä
valintansa, ei tuo suuri ammatti ollut vielä päässyt täyteen kunniaansa
ylemmässä keskiluokassa. Hänen oli kirjaimellisesti ollut pakko ryhtyä
talonkauppoihin.

Päästyään vihdoin ajajan istuimelle ja saatuaan ohjakset käsiinsä hän
vilkuili kalpeitten vanhojen poskiensa yli heleään auringonpaisteeseen
ja katsoi hitaasti ympärilleen. Adolf oli jo kiivennyt taakse,
virkapukuinen tallipoika seisoi hevosten päitten vieressä valmiina
antamaan mennä, kaikki odotti vain lähtömerkkiä ja Swithin antoi sen.
Vaunut syöksyivät eteenpäin, ja ennenkuin olisit ehtinyt sanoa Jack
Robinson, olivat ne ratisten ja hienosti kaartaen ajaneet Soamesin oven
eteen.

Irene tuli heti ulos ja nousi vaunuihin — niinkuin Swithin myöhemmin
kuvaili tilannetta Timothylla — »keveänä kuin — hm — Taglioni, ilman
muuta, kursailematta sen enempää», ja ennen kaikkea, niinkuin Swithin
erikoisesti tehosti, katsellen rouva Septimukseen tavalla, joka teki
hänen olonsa epämukavaksi »ilman mitään tyhmää hermostusta.» Täti
Hesterille hän kuvaili Irenen hattua. »Ei mikään tuollainen suuri
heiskuva ja leiskuva tomunkokoaja, jollaisiin nykyajan naiset ovat
niin ihastuneita, vaan siisti ja pieni —» hän teki kaartuvan liikkeen
kädellään — »valkea harso, verraton maku!»

»Mistä se oli tehty?» kysyi Hester täti, joka osoitti hidasta, mutta
varmaa kiihtymystä aina kun tuli puhe puvuista.

»Tehty?» toisti Swithin. »Mistä _minä_ sen tietäisin?»

Hän vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että Hester täti alkoi
pelätä hänen joutuneen hurmiotilaan. Hän ei koettanut itse ruveta
herättelemään veljeään, se kun ei kuulunut hänen tapoihinsa.

»Soisin, että joku tulisi», ajatteli Hester täti. »En pidä hänen
näöstään.»

Mutta äkkiä Swithin palasi elämään. »Tehty?» hän sai sanotuksi
hitaasti. »Mistäpä se olisi tehty?»

He eivät olleet ajaneet neljää mailiakaan kun Swithin oli saanut sen
tunteen, että Irene mielellään ajeli hänen kanssaan. Hänen kasvonsa
olivat niin pehmeät tuon valkean harson alla, ja hänen tummat silmänsä
loistivat kevään valossa. Ja aina kun Swithin puhui hänelle, nosti hän
silmänsä ja hymyili.

Lauantaiaamuna Soames oli tavannut Irenen istumassa kirjoituspöydän
ääressä, edessään Swithinille kirjoitettu kirjelippunen, jossa hän
kieltäytyi tämän kutsusta. Miksi hän kieltäytyi, oli Soames kysynyt.
Hän sai lähettää mielin määrin kieltoja omille sukulaisilleen, mutta ei
hänen, sukulaisilleen.

Irene oli katsonut häneen kiinteästi, repinyt sitten kirjeen ja
sanonut: »Hyvä on!»

Ja hän alkoi kirjoittaa toista. Soames vilkaisi siihen sattumalta ja
näki, että se oli osoitettu Bosinneylle.

»Mitä sinä _hänelle_ kirjoitat?» Soames kysyi.

Irene loi häneen taaskin tuon kiinteän katseensa ja sanoi hiljaa:
»Eräästä asiasta, jota hän tahtoi minua tekemään!»

»Hm», sanoi Soames. »Asioita! Kyllä sinä sitten työtä saat, jos hänen
asioihinsa rupeat.» Hän ei sanonut muuta.

Swithin avasi silmänsä kun Robin Hill mainittiin. Se oli pitkä matka
hänen hevosilleen, ja hän söi päivällistä aina puoli kahdeksalta,
ennenkuin suuri ryntäys klubiin alkoi. Uusi klubimestari, se laiska
lurjus, näki enemmän vaivaa aikaisesta päivällisestä.

Hänen teki kuitenkin mieli nähdä talo. Talo mikä tahansa kiinnitti
jokaisen Forsyten mieltä, varsinkin sellaisen, joka oli ollut
talojenvälittäjä. Loppujen lopulta, eihän tuo nyt niin pitkä matka
ollut. Nuorempana miehenä hän oli monen vuoden ajan asunut vuokralla
Richmondissa, pitänyt vaununsa ja parihevosensa siellä ja ajanut
kaupunkiin asioilleen joka Jumalan päivä. Nelivaljakko-Forsyteksi
häntä sanottiin. Hänen korivaununsa, hänen hevosensa tunnettiin Hyde
Park Cornerista hamaan Star and Carteriin. Herttua Z — olisi tahtonut
saada ne omikseen, olisi maksanut niistä kaksinkertaisen hinnan, mutta
hän piti ne itse, sillä eikö hyvää tavaraa ole paras pitää itse,
vai mitä? Juhlallinen ylpeys levisi mahtipontisena hänen vanhoille,
nelikulmaisille, sileäksiajelluille kasvoilleen, hän keinutteli päätään
korkean pystykauluksen välissä kuin pöyhistelevä kalkkunakukko.

Irene oli tosiaankin viehättävä nainen! Swithin kuvaili perästäpäin
laajasti hänen pukuaan Juley tädille, joka kädet koholla päivitteli
tätä kuvausta.

Istui kuin valettu — tiukka kuin hansikas, juuri sellainen piti
naisen puvun ollakin, kuin yhdestä kappaleesta tehty, eikä tuollaisia
hepeneitä ja himphamppuja, jotka tekevät kantajastaan linnunpelättimen.
Swithin tuijotti rouva Septimus Smalliin, joka oli samaa lajia kuin
James, pitkä ja ohut.

»Hänessä on tyyliä», jatkoi Swithin, »kelpaisi vaikka kuninkaalle! Eikä
hän tee siitä mitään asiaakaan.»

»Ainakin hän näyttää valloittaneen sinut kokonaan», sanoi Hester täti
nurkastaan venytellen.

Swithin kuuli aina erikoisen hyvin, kun hänen kimppuunsa hyökättiin.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Minä ymmärrän mikä on — kaunis — nainen, kun
näen sellaisen, enkä muuta voi sanoa kuin että en näe lähimailla nuorta
miestä, joka sopisi hänelle. Mutta ehkä — te — niin, ehkä te näette!»

»Oh», mutisi Hester täti, »kysy Juleylta.»

Jo kauan ennen Robin Hilliä oli tuo tavaton määrä ulkoilmaa tehnyt
hänet kauhean uniseksi, hän ajoi ummessa silmin, ja vain koko elinajan
hyvä ryhti esti hänen pitkän ja jyhkeän vartensa menemästä vinoon.

Bosinney, joka piti vahtia, tuli ulos heitä vastaan, ja kaikki
kolme yhdessä astuivat taloon, Swithin edellä nojautuen paksuun
kultanuppiseen espanjalaiskeppiin, jonka Adolf oli pannut hänen
käteensä, sillä hänen polvensa alkoivat tuntea seurauksia pitkästä
olostaan samassa asennossa. Hän oli pannut turkin ylleen turvaksi vetoa
vastaan puolivalmiissa talossa.

Porraskäytävä — sanoi hän — oli kaunis! Ylimyksellinen tyyli!
Tarvittaisiin vain vähän kuvapatsaita! Hän pysähtyi sisäpihalle
johtavan oviaukon pylväitten väliin ja kohotti kysyvästi keppiään.

Mitä tuosta piti tulla — eteinen, vai miksi sitä sanoisi? Mutta
lasikaton nähdessään hän sai äkillisen mielijohteen.

»Ahaa, biljardisali.»

Kuultuaan, että siitä tulisi tiilillä päällystetty piha, jonka keskelle
istutettaisiin kukkia, hän kääntyi Ireneen:

»Kaikki tämä tila kukille? Seuratkaa neuvoani ja pankaa biljardipöytä
tähän.»

Irene hymyili. Hän oli kohottanut harsoaan ja sitonut sen otsalleen
kuin nunnanpäähineen, ja tummien silmien hymy tämän päähineen
ulkopuolelta näytti Swithinista hurmaavammalta kuin koskaan. Hän
nyökäytti päätään. Swithin näki, että hän aikoi noudattaa neuvoa.

Swithinillä oli hyvin vähän sanottavaa salista ja ruokasalista, joita
hän mainitsi »tilaviksi», mutta hän oli niin hurmaantunut kuin hänen
arvoisensa mies suinkin voi sallia olevansa, nähdessään viinikellarin,
johon hän laskeutui kiviportaita, Bosinneyn kulkiessa edellä
näyttämässä valoa.

»Täällä teillä on tilaa», sanoi hän, »kuudelle tai seitsemälle sadalle
tusinalle — oivallinen pieni kellari!»

Bosinneyn ilmaistua halunsa näyttää talo tuolla alhaalla olevasta
viidakosta Swithin teki tenän.

»Tästä on hyvä näköala», huomautti hän, »ei suinkaan teillä olisi
mitään sellaista kuin tuoli?»

Tuoli haettiin Bosinneyn teltasta.

»Menkää te vain», sanoi hän suopeasti, »te kaksi! Minä istun tässä
katselemassa näköalaa.»

Hän istahti tammipuun juureen auringonpaisteeseen, istui suorana ja
nelikulmaisena, toinen käsi ojolla nojautuen kepin nuppiin, toinen
asetettuna polvelle, turkki avattuna, tasakupuinen kellohattu kattaen
kasvojen kelmeätä nelikulmiota. Katse tuijotti hyvin tyhjänä maisemaan.

Hän nyökäytti heille, kun he menivät rinnettä alas. Hän ei tosiaankaan
ollut pahoillaan siitä, että hänet hetkeksi oli jätetty rauhassa
miettimään. Ilma oli lämmin, ei kuitenkaan liian kuuma auringossakaan,
näköala hieno, erikoi —. Hänen päänsä horjahti vähän sivulle, hän
nykäisi sen ylös ja ajatteli: Hullunkurista! Hän — ah! He viittoilivat
hänelle tuolta alhaalta! Hän nosti kätensä ja liikutti sitä enemmän
kuin yhden kerran. He olivat innokkaita — näköala oli eri —. Hänen
päänsä painui vasemmalle, hän nykäisi sen heti ylös, se painui
oikealle. Se pysyi siinä, hän nukkui.

Ja nukkuvana, kuin vahtisotilas kukkulan huipulta, hän näytti
hallitsevan tätä näköalaa — joka oli erikoinen — ikäänkuin jokin kuva,
jonka alkuperäisten Forsytein erikoistaiteilija oli pakanuuden aikana
pystyttänyt muistuttamaan hengen voittoa aineesta!

Ja kaikki luvuttomat sukupolvet hänen talonpoikaisia esi-isiään, jotka
olivat tottuneet sunnuntaisin seisomaan kädet puuskassa katselemassa
pieniä maapilkkujaan liikkumattomin harmain silmin, joihin kätkeytyi
heidän vaistonsa, salaisin juurin pohjautuva väkivaltaisuuteen, heidän
omistamisen vaistonsa, jonka ulkopuolella ei ollut mitään — kaikki nämä
luvuttomat sukupolvet näyttivät istuvan hänen kanssaan tuolla rinteen
huipulla.

Mutta hänen kateellinen Forsyte-henkensä lähti unessa hänen luotaan ja
matkusti kauas, Herra tiesi mihin satujen viidakkoihin, noiden kahden
nuoren ihmisen kanssa, katsomaan, mitä he tekivät tuolla pensaikossa —
pensaikossa, jossa Kevät ilakoi keskellä mahlan ja puhkeavien kukkien
tuoksua, luvuttomien lintujen laulua, sinikelloja ja suloisia kasvavia
kukkia ja jonka latvoissa päivänpaiste kultana kimalteli. Hänen piti
mennä katsomaan mitä he tekivät kulkiessaan niin lähekkäin polulla,
joka oli liian kapea, kulkiessaan niin lähekkäin, että he alituiseen
koskettivat toisiaan. Hänen piti mennä katsomaan Irenen silmiä, noita
mustia varkaita, jotka veivät itse keväältä sydämen. Hänen henkensä
oli läsnä suurena näkymättömänä kaitsijana, pysähtyi heidän kanssaan
katsomaan kuolleen myyrän pientä pehmeätä ruumista, joka ei ollut
ollut kuolleena vielä tuntiakaan ja jonka sienen ja hopeankarvaiselle
turkille ei ollut vielä sade eikä kaste langennut, pani merkille Irenen
taivutetun pään ja hänen säälivien silmiensä pehmeän katseen, mutta
myös nuoren miehen taivutetun pään ja katseen, joka viipyi Irenessä
niin kovana, niin kummallisena. Hänen henkensä kulki heidän kanssaan
myös poikki avoimen paikan, missä puunhakkaaja oli ollut työssä,
missä sinikelloja oli tallattu ja eräs puunrunko oli kallistunut ja
horjahtanut maahan haavoitetusta tyvestään. Hän kiipesi sen yli heidän
kanssaan ja tuli aivan pensaikon reunaan, mistä tuntematon maailma
alkoi, maailma, jonka etäisyyksistä kuului: »Kukkuu, kukkuu!»

Hiljaisena hän seisoi siinä heidän kanssaan, levottomana heidän
hiljaisuudestaan! Hyvin omituista, hyvin kummallista!

Sitten takaisin taas, ikäänkuin syyllisinä, metsän poikki, takaisin
aukealle paikalle, yhä vaieten keskellä lakkaamatonta lintujen laulua
ja tuota villiä tuoksua — hm, mikä kukka se nyt olikaan — se, jota
pannaan — takaisin puun rungolle, joka oli kaatunut tien poikki.

Ja siinä, näkymättömänä, levottomana, yrittäen hälistä, hänen
Forsytelainen henkensä piti silmällä Ireneä, joka seisoi tasapainossa
rungolla keinuttaen kaunista vartaloaan ja hymyillen nuorelle miehelle,
joka katseli häntä niin omituisin, loistavin silmin. Ja nyt — oi, hän
liukastui — oi, liukui — alas nuoren miehen rintaa vasten, ja mies
tempasi syliinsä tuon pehmeän, lämpimän ruumiin, Irenen pää taipui
hänen huuliensa tieltä, hän suutelee, Irene vastustelee, hän huutaa:
»Teidän pitää tietää — minä rakastan teitä!» Pitää tietää — kyllä kai!
Rakkautta sekin! Hahaa!

Swithin heräsi, lumous oli haihtunut. Hänellä oli paha maku suussa.
Missä hän oli?

Pahus! Hän oli nukkunut!

Hän oli nähnyt jotakin unta uudesta liemestä, joka maistui mintulta.

Nuo nuoret ihmiset — mitä heistä oli tullut? Swithinin vasenta jalkaa
pisteli ja kihelmöi.

»Adolf!» Se lurjus ei ollut paikalla, se lurjus nukkui jossakin.

Hän nousi seisomaan pitkänä, nelikulmaisena, kookkaana turkissaan
katsellen levottomana alas notkoon ja pian hän näki heidän tulevan.

Irene tuli edellä, nuori mies — minkä pilkkanimen he oli vatkaan
antaneet hänelle — oliko se »Merirosvo»? — hänen takanaan näytti aika
nuopealta, oli kai saanut korvilleen, hän arveli. Sepä parhaiksi,
kuka käski kuljettaa Ireneä koko pitkän matkan tuonne alas muka taloa
katsomaan! Oikea paikka mistä taloa oli katseltava oli ruohokenttä.

He näkivät hänet. Hän ojensi käsivartensa ja liikutti sitä
suonenvedontapaisesti rohkaistakseen heitä. Mutta he olivat
pysähtyneet. Mitä varten he seisoivat siinä — puhumassa, puhumassa?
He kulkivat taas. Irene oli varmasti moittinut häntä, siitä ei ollut
vähintäkään epäilystä, eikä ollut ihmekään, tällaisesta talosta — se
oli suuri ruma laitos, _hän_ ei ainakaan ollut tottunut sellaisiin
taloihin.

Swithin katseli kiinteästi heidän kasvoihinsa, kalpealla,
liikkumattomalla tuijotuksellaan. Nuori mies oli hyvin kummallisen
näköinen!

»Ette te tästä ikinä mitään saa», sanoi Swithin happamesti osoittaen
taloa. »Liian uudenaikaista.»

Bosinney tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi kuullut, ja Swithin kuvaili
häntä perästäpäin Hester tädille tähän tapaan: »Eriskummallinen herra —
katsoo toiseen hyvin merkillisesti — kömpelö kerjäläinen!»

Hän ei maininnut mikä antoi aiheen tähän äkilliseen psykologiseen
erittelyyn. Kenties Bosinneyn ulkoneva otsa ja poskipäät ja leuka,
tai jokin nälkäinen hänen katseessaan, joka oli ristiriidassa sen
tyvenen kylläisyyden kanssa, mikä Swithinin mielestä oli ominaista
täydelliselle gentlemannille.

Hän kirkastui kun puhuttiin teenjuonnista. Hän halveksui teetä — veli
Jolyon oli toiminut teealalla, tehnyt siinä paljon rahaa — mutta nyt
hänen oli niin jano ja niin paha maku suussa, että hän oli valmis
juomaan jotakin. Hän olisi tahtonut kertoa Irenelle tuosta mausta
suussaan, Irene oli aina niin myötätuntoinen, mutta se ei olisi ollut
hienon miehen teko. Niinpä hän kieritteli kieltään ja maiskutteli sitä
hiljaa kitalakeaan vastaan.

Eräässä teltan kaukaisessa nurkassa Adolf oli kallistanut
kissanviiksensä kattilaa kohti. Hän jätti kattilan sikseen ja veti
korkin isosta samppanjapullosta. Swithin hymyili, noikkasi Bosinneylle
ja sanoi: »No tehän olette oikea Monte Christo». Tuo kuuluisa romaani
— yksi niistä puolesta tusinasta, jotka hän eläessään oli lukenut, oli
tehnyt erikoisen vaikutuksen hänen mieleensä.

Hän otti pöydältä lasin ja piti sitä vähän etäämpänä tutkiakseen väriä,
sillä vaikka hänen olikin jano, ei hän aikonut juoda mitä tahansa
rojua. Sitten hän nosti lasin huulilleen ja maistoi.

»Oikein hyvää viiniä», sanoi hän viimein ja nosti lasin nenälleen, »ei
kuitenkaan minun Heidsieckini veroista!»

Juuri tänä hetkenä hänen mieleensä tuli ajatus, jonka hän sitten
Timothylle lausui julki tässä muodossa: »En ihmettelisi vähääkään,
vaikka tuo arkkitehtinulikka olisi ihastunut rouva Soamesiin!»

Ja tämän keksinnön kiintoisuus pullisti siitä hetkestä saakka hänen
kalpeita, pyöreitä silmiään.

»Tuo mies», sanoi hän rouva Septimukselle, »seuraa häntä silmillään
kuin koira — tuo kömpelö kerjäläinen! Minä en sitä ihmettele — hän
on hyvin viehättävä nainen ja, tahtoisin sanoa, oikea tahdikkuuden
kukkanen.» Epämääräinen tietoisuus tuoksusta, joka liittyi Ireneen
niinkuin kukkaan, jonka terälehdet ovat puoliavoimet ja jonka sydän
hehkuu, sai hänet luomaan tämän kuvan. »Mutta en ollut varma siitä»,
sanoi hän, »ennenkuin näin hänen nostavan maasta Irenen nenäliinan.»

Rouva Smallin silmät kiehuivat jännityksestä.

»Antoiko hän sen Irenelle takaisin?»

»Antoiko takaisin?» sanoi Swithin. »Minä näin hänen nuoleskelevan sitä
kun hän ei luullut minun katselevan.»

Rouva Small huohotti — hän oli liian jännittynyt voidakseen puhua.

»Mutta _Irene_ ei kylläkään rohkaissut häntä», jatkoi Swithin. Sitten
hän pysähtyi ja tuijotti minuutin tai pari tuolla tavalla, joka niin
huolestutti Hester tätiä — hän oli äkkiä muistanut, että kun he
nousivat takaisin vaunuihin, Irene oli toiseen kertaan antanut kätensä
Bosinneylle eikä pitänyt kiirettä sen vetämisessä pois... Hän oli
antanut hevosille hienon näpäyksen piiskalla, sillä hänellä oli kiire
saada Irene kokonaan itselleen. Mutta Irene oli katsonut taakseen eikä
ollut vastannut hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eikä Swithin ollut
voinut nähdä hänen kasvojaankaan, hän kun oli pitänyt ne painuksissa.

Jossakin on taulu jota Swithin ei ole nähnyt, ja joka esittää kalliolla
istuvaa miestä ja merenneitoa, joka hänen lähellään, hiljaiseen,
vihreään veteen vajonneena, makaa selällään, käsi painettuna paljaalle
rinnalle. Merenneidon kasvoilla on puolittainen hymy — toivottoman
antaumuksen ja salaisen ilon hymy. Swithinin vieressä istuessaan Irene
kenties hymyili noin.

Kun samppanjan lämmittämä Swithin oli saanut hänet kokonaan itselleen,
purki hän hänelle kaikki kärsimänsä vääryydet, salaisen kaunansa
uutta klubimestaria kohtaan, Wigmore Streetin kadun talon tuottamat
ikävyydet, tuo viheliäinen vuokralainen kun oli joutunut vararikkoon
auttaessaan lankoaan — ikäänkuin ei armeliaisuuden pitäisi alkaa
kotoa, kuuroutensa, ja myös tuon kivun, jota hän väliin tunsi oikealla
puolellaan. Irene kuunteli, hänen silmänsä värähtelivät luomiensa
alla. Swithin luuli, että Irene otti syvästi osaa hänen huoliinsa
ja sääli itseään kovasti. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tuntenut
itseään hienommaksi kuin nyt, istuessaan siinä turkissaan, kaluunanapit
rinnassa, kello hattu kenossa ja vieressään tämä kaunis nainen.

Eräällä hedelmäkauppiaalla, joka oli vienyt tyttönsä sunnuntaiajelulle,
näytti kuitenkin olevan sama tunne itsestään. Tuo ihminen oli
piiskannut aasinsa juoksemaan vierellä ja istui hullunkurisilla
rattaillaan suorana kuin vahakuva, leuka mahtavasti upotettuna
punaiseen nenäliinaan, niinkuin Swithinin leuka oli upotettu komeaan
kravattiin. Hänen tyttönsä, jonka niskassa keikkuivat nuhraantuneen
nahkakauluksen päät, leikki vallasnaista. Nuorukainen heilutteli
keppiä, jonka päässä riippui resuinen nuoranpätkä, ja jäljitteli
hämmästyttävän uskollisesti Swithinin piiskan kaartoliikkeitä
pyöritellen päätään ja mulkoillen naiselleen tavalla, joka aivan
kammottavassa määrin muistutti Swithinin esihistoriallista tuijotusta.

Vaikka Swithin jonkin aikaa olikin tietämätön tuon alhaisen roiston
läsnäolosta, sai hän äkkiä päähänsä, että häntä pilkattiin. Hän
sivalsi piiskallaan tammaa kylkeen. Jonkin onnettoman sattuman vuoksi
ajoivat molemmat vaunut kuitenkin vielä rinnan. Swithinin keltaiset,
pöhöttyneet kasvot punastuivat, hän kohotti piiskansa iskeäkseen
hedelmäkauppiasta, mutta pelastui Sallimuksen erikoisen väliintulon
kautta siinä määrin unohtamasta arvokkuuttaan. Eräästä portista
saapuneet ajoneuvot pakottivat sekä korivaunut että aasinrattaat
aivan lähelle toisiaan, pyörät takertuivat yhteen, keveämmät rattaat
seisahtuivat ja kaatuivat.

Swithin ei katsonut ympärilleen. Mistään hinnasta hän ei olisi tahtonut
jäädä auttamaan tuota roistoa. Pitäköön hyvänään, jos taittoi niskansa!

Mutta hän ei olisi voinutkaan, vaikka olisi tahtonut. Harmot olivat
pillastuneet. Korivaunut lensivät puolelta toiselle, ja ihmiset
katselivat säikähtänein kasvoin niitten hurjaa menoa. Swithinin pitkät
käsivarret, jotka nyt olivat ojentuneet täyteen mittaansa, tempoivat
ohjaksia. Hänen kasvonsa pullistuivat, huulet pusertuivat yhteen,
turvonneet kasvot olivat tumman, vihaisen punaiset.

Irene piti kättään kaiteella ja joka keikauksella tiukensi otettaan.
Swithin kuuli hänen kysyvän:

»Tuleeko tästä tapaturma, Swithin setä?»

Swithin sai sanotuksi kesken läähätystään: »Ei tämä mitään ole, vähän —
hurjaa menoa vain.»

»Minä en koskaan ole ollut mukana onnettomuudessa.»

»Istu hiljaa vain!» Swithin vilkaisi häneen. Hän hymyili täysin
levollisena. »Istu hiljaa», hän sanoi taas. »Älä pelkää, kyllä minä
toimitan sinut kotiin.»

Ja kesken kauheita ponnistuksiaan Swithin ihmeekseen kuuli hänen
vastaavan äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:

_»Minä en välitä, vaikka en pääsisikään kotiin.»_

Vaunut keikahtivat kauheasti, huuto tarttui Swithinin kurkkuun. Mutta
hevoset olivat hengästyneet ylämäessä ja juoksivat nyt tasaista laukkaa
pysähtyen vihdoin omasta halustaan.

»Kun sain ne talttumaan» — kertoi Swithin Timothylla — »oli hän yhtä
levollinen kuin minäkin. Taivas varjelkoon, mutta hän käyttäytyi
ikäänkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, taittaisiko hän niskansa
vai ei. Mitä hän sanoikaan? »Minä en välitä, vaikka en pääsisikään
kotiin.» Swithin nojautui keppiinsä ja ähkäisi rouva Smallin kauhuksi:
»Enkä minä sitä niin kovin ihmettelekään, kun miehenä on sellainen
hiuksenhalkoja kuin nuori Soames.»

Hänen mieleensä ei juolahtanut pohtia, mitä Bosinney oli tehnyt sitten
kun he olivat jättäneet hänet yksin, oliko hän kuljeskellut ympäri
kuin koira, johon Swithin oli verrannut häntä, vaeltanut alas notkoon,
missä kevät vieläkin ilakoi ja käki kaukaa kutsui, viipynyt siellä
painaen Irenen nenäliinan huulilleen niin että sen tuoksu yhtyi mintun
ja hajuruohon lemuun. Kulkenut siellä, sydämessään tuska niin raju ja
ihana, että hän olisi voinut huutaa ääneen puitten lomaan. Tai mitä oli
mies mahtanut tehdä. Itse asiassa Swithin oli unohtanut hänet kokonaan
kunnes tuli Timothylle.




4. JAMES MENEE ITSE KATSOMAAN


Ne, jotka eivät tunne »Forsyten Pörssiä», eivät kenties käsitä sitä
hälinää, minkä Irenen käynti uudisrakennuksella aiheutti.

Kun Swithin Timothylla oli antanut täydellisen kuvauksen tuosta
muistettavasta ajelumatkastaan, toimitettiin sama kertomus, lisänään
pieni aavistus uteliaisuutta, heikko hiven ilkeyttä ja vilpitön halu
tehdä hyvää, Junen tietoon.

»Ja kuinka _hirmuista_, kultani», lopetti Juley täti, »tuo, mitä hän
sanoi kotiinpääsystä. Mitä hän tarkoitti?»

Junen korvissa kertomus kuului hyvin omituiselta. Hän kuunteli
tuskallisesti punastuen, antoi kättä hyvin lyhyesti ja lähti.

»Melkein epäkohtelias», sanoi rouva Small Hester tädille Junen
lähdettyä.

Varsinaiset päätelmät rakennettiin hänen tavalleen ottaa vastaan
uutinen. June oli järkytetty. Jotakin oli siis hyvin hullusti.
Kummallista! Hän ja Irene olivat aina olleet parhaat ystävät.

Kaikki tämä soveltui liiankin hyvin yhteen niiden kuiskausten
ja vihjeitten kanssa, joita oli ollut liikkeessä jonkin aikaa.
Muisteltiin, mitä Euphemia oli kertonut teatterimatkastaan — eikö
herra Bosinney sitäpaitsi aina ollut Soamesilla? Tosiaankin! Niin,
tietysti, hänen _pitikin_ olla — talon vuoksi! Mitään ei sanottu
avoimesti. Forsyten Pörssissä puhuttiin avoimesti vain suurimman,
tärkeimmän haasteen sattuessa. Tämä koneisto oli niin perin hieno,
pelkkä viittaus, vähäpätöisin pahoittelun tai epäilyksen ilmaisu riitti
panemaan perhesielun — joka oli niin herkkä — väreilemään. Kukaan
ei tahtonut että tästä väreilystä olisi seurannut mitään ikävyyksiä
— kaukana siitä, se pantiin alulle mitä parhain tarkoituksin, siinä
mielessä, että jokaisella perheen jäsenellä on tukensa perhesielussa.

Ja juorun pohjalla oli paljon hyväntahtoisuutta, sen tuloksena oli
usein surunvalituskäynti, joka oli täysin sopusoinnussa seuraelämän
lakien kanssa ja josta koitui todellista hyvää kärsivälle ja niinikään
lohtua lohduttajalle, joka sai mielihyväkseen todeta, että toinen
kärsi vaivaa, josta hän oli edes itse vapaa. Pohjalla oli vain halu
pitää asiat hyvässä tuuletuksessa, sama halu, joka elähyttää julkista
sanomalehdistöä, kun esim. James asettui yhteyteen rouva Septimuksen
kanssa, rouva Septimus pikku Nicholaslaisten ja pikku Nicholaslaiset
tiesi Irenen j.n.e. Tuo suuri luokka, johon he olivat kohonneet ja nyt
kuuluivat, vaati eräänlaista selvyyttä ja vielä enemmän eräänlaista
vaiteliaisuutta. Tämä yhdistelmä takasi heidän jäsenyytensä.

Monet nuoremmat Forsytet tietenkin tunsivat ja avoimesti julistivatkin,
etteivät he tahdo asioihinsa sekaannuttavan, mutta niin voimakas oli
perhejuorun näkymätön, magneettinen virta, että he eivät voineet,
vaikka kuinka olisivat koettaneet, olla tietämättä kaikkea kaikesta.
Asia myönnettiin toivottomaksi.

Eräs heistä (nuori Roger) oli tehnyt sankarillisen ponnistuksen
nousevan polven vapauttamiseksi ja sanonut Timothya vanhaksi kissaksi.
Ponnistus oli täysin oikeudenmukaisesti kimmahtanut takaisin häneen
itseensä; nuo lentävät sanat olivat hienonhienoja teitä tulleet Juley
tädin korviin, ja hän toisti ne kauhistuneella äänellä rouva Rogerille,
joka taas palautti ne nuorelle Rogerille.

Loppujen lopulta vain väärintekijät joutuivat kärsimään, niinkuin
esimerkiksi George, joka oli menettänyt paljon rahaa biljardipelissä,
tai nuori Roger itse, hän kun oli niin peloittavan vähällä naida tytön,
jonka kanssa hänen kuiskattiin jo olevan naimisissa luonnon lakien
mukaan, tai nyt Irene, jonka arveltiin pikemmin kuin sanottiin olevan
vaarassa.

Kaikki tämä ei ollut ainoastaan hauskaa, vaan myös terveellistä.
Ja se kevensi niin monta pitkää tuntia Timothyn talossa Bayswater
Roadin varrella, niin monta tuntia, joitten muuten olisi pitänyt
olla hedelmättömät ja raskaat niille kolmelle, jotka asuivat siellä.
Ja Timothyn koti oli vain yksi satojen samanlaisten joukossa tässä
Lontoon Cityssä — turvatun luokan puolueettomien henkilöitten kotien,
henkilöitten, jotka ovat poissa taistelusta itse ja joitten pitää
löytää olemassaolonsa oikeutus toisten taisteluista.

Ilman perhejuorun suloisuutta olisi täällä tosiaankin ollut yksinäistä.
Huhut ja jutut, kuulumiset ja johtopäätökset — eivätkö ne olleet
talon lapsia, yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin ne jokeltelevat
pikkulapset, joita vaille Timothy ja hänen sisarensa olivat jääneet
elämänsä matkalla? Niitten parissa he saivat mahdollisimman suuressa
määrin omikseen ne lapset ja lastenlapset, joita heidän pehmeät
sydämensä ikävöivät. Sillä vaikka voikin epäillä, kaipasiko Timothyn
sydän mitään, on vääjäämätöntä, että jokaisen uuden Forsyte-vauvan tulo
järkytti häntä suuresti.

Oli siis hyödytöntä nuoren Rogerin sanoa: »Vanha kissa!» ja Euphemian
kohottaa käsiään ja huutaa: »Oi, ne kolme!» puhjeten hiljaiseen
nauruun, joka päättyy kirkaisuihin. Hyödytöntä, eikä juuri ystävällistä.

Tilanne, joka tällä asteellaan saattoi näyttää, varsinkin Forsytein
silmissä, kummalliselta, ettemme sanoisi »mahdottomalta», ei loppujen
lopulta, jos eräät näkökohdat otetaan huomioon, ollut niinkään mahdoton.

Muutamat seikat oli kadotettu näkyvistä.

Ensiksikin oli monien harmittomien avioliittojen turvallisuudessa
unohdettu, että rakkaus ei ole mikään ansarikukka, vaan villi yrtti,
joka syntyy kosteana yönä, syntyy päivänpaisteisena hetkenä puhjeten
villistä siemenestä, jonka villi tuuli on puhaltanut tietä pitkin.
Villi yrtti, jota sanomme kukaksi, jos se sattuu kukoistamaan omien
puutarha-aitojemme sisäpuolella, mutta rikkaruohoksi, jos se kukkii
ulkopuolella. Kukka tai rikkaruoho, tuoksultaan ja väriltään se on aina
villi.

Ja edelleen — koska heidän oman elämänsä tosiseikat ja kaavat olivat
tämän totuuden tajuamista vastaan — ei Forsyte-piireissä yleensä
myönnetty, että missä tämä villi yrtti puhkeaa, siinä ovat miehet ja
naiset vain kärpäsiä tuon kalpean, liekkimäisen kukan ympärillä.

Nuoren Jolyonin karkaamisesta oli jo pitkä aika — uhkasi taaskin
syntyä perimätieto, että ihmiset heidän asemassaan eivät kiipeä aidan
yli poimimaan tuota yrttiä ja että rakkauden voi suorittaa niinkuin
tuhkarokonkin kerta kaikkiaan määrätyssä iässä, ja sitten lopullisesti
selviytyä siitä, niinkuin tuhkarokosta selviydytään mieluisalla voi ja
hunajasekoituksella, avioliiton helmassa.

Kaikista niistä, joitten korviin nuo kummalliset huhut Bosinneysta
ja rouva Soamesista ehtivät, James oli järkytetyimpiä. Hän oli kauan
sitten unohtanut, kuinka hän itse oli parveillut, hontelona ja kalpeana
pähkinänruskeine poskipartoineen, Emilyn ympärillä oman kosintansa
päivinä. Hän oli kauan sitten unohtanut sen pienen talon Mayfairin
liepeillä jossa hän oli viettänyt avioliittonsa varhaisimmat päivät,
tai oikeammin, hän oli unohtanut nuo varhaiset päivät eikä tuota pientä
taloa, sillä Forsyte ei koskaan unohda taloa, ja hän oli myöhemmin
myynyt sen saaden kirkasta voittoa neljäsataa puntaa.

Hän oli aikoja sitten unohtanut nuo päivät, niiden toiveet ja pelot ja
naimiskaupan järjellisyyttä koskevat epäilykset (sillä Emily, vaikka
olikin kaunis, ei omistanut mitään, ja hän itse niihin aikoihin teki
vain tuhannen vuodessa) sekä sen kummallisen, vastustamattoman voiman,
joka oli häntä vetänyt kunnes hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla,
jollei hän saanut vaimokseen tuota tyttöä, jolla oli niin kaunis,
niin siististi kammattu tukka, kauniit käsivarret, jotka tulivat
näkyviin tiukan röijyn hiha-aukoista, ja jonka viehkeätä vartaloa niin
säädyllisesti suojasi todella hämmästyttävän laaja pönkkähame.

James oli käynyt tulen läpi, mutta myös sen vuosien virran, joka
huuhtoo tulen sammuksiin. Hän oli saanut surullisimman kaikista
kokemuksista — hän oli unohtanut, minkälaista on olla rakastunut.

Unohtanut! Unohtanut niin kauan sitten, että oli unohtanut jo oman
unohduksensakin.

Ja nyt oli tämä huhu tullut hänen korviinsa, tämä huhu hänen poikansa
vaimosta. Se oli hyvin epämääräinen, kuin väikkyvä varjo keskellä asian
selkeätä ja suoraa todellisuutta, epätodellinen, käsittämätön kuin
haamu, mutta haamun tavoin herättäen selittämätöntä kauhua.

Hän koetti käsittää sitä järjellään, mutta yhtä hyvin olisi voinut
koettaa sovittaa itseensä jotakin noista murhenäytelmistä, joita hän
päivittäin luki sanomalehdistä. Hän yksinkertaisesti ei osannut. Siinä
ei voinut olla perää. Se oli kaikki heidän tyhjää juttuaan. Eihän Irene
tullut toimeen Soamesin kanssa niin hyvin kuin olisi voinut, mutta hän
oli kiltti pieni olento — kiltti pieni olento!

Niinkuin ihmisten sangen huomattava enemmistö, niin Jameskin nautti
hauskasta pikku skandaalista ja oli tottunut sanomaan asiallisella
äänellä, huuliaan nuoleskellen: »Niin, niin, hän ja nuori Dyson, he
kuuluvat asuvan yhdessä Monte Carlossa!»

Mutta mitä tämäntapainen juttu merkitsi — mikä oli sen menneisyys,
nykyisyys ja tulevaisuus — se ei ollut ikinä tullut hänen mieleensä.
Mitä siihen kuului, mitä tuskaa ja hurmiota oli tarvittu sen
syntymiseksi, mikä hidas, ylivoimainen kohtalo oli väijynyt niiden
perin alastomien, väliin synkkien, mutta useimmiten hyvinmaustettujen
tosiseikkain alla, jotka näkyivät hänen silmilleen. Hän ei ollut
tottunut moittimaan, kiittämään tai vetämään johtopäätöksiä, hän
vain kuunteli melko haluisesti ja kertoi kuulemansa edelleen, saaden
menettelystään huomattavaa huvia niinkuin sherryn ja kirpeän palan
nauttimisesta ennen ateriaa.

Mutta kun nyt tällainen asia — tai oikeammin huhu, henkäys, — oli
lähestynyt hänen omaa persoonaansa, tunsi hän olevansa kuin sumussa,
joka täytti hänen suunsa paksulla, pahalla maulla ja teki hengityksen
vaikeaksi.

Häväistysjuttu! Oliko tulossa häväistysjuttu?

Sanan toistaminen itsekseen oli ainoa keino, millä hän voi tehdä asian
käsitettäväksi. Hän oli unohtanut ne tunteet, mitkä ovat välttämättömät
tällaisen jutun menon, kohtalokkuuden tai merkityksen käsittämiseksi,
hän yksinkertaisesti ei enää voinut tajuta sitä mahdollisuutta, että
ihmiset panisivat jotakin alttiiksi intohimon vuoksi.

Kaikkien noitten hänen tuttujensa joukossa, jotka joka päivä tulivat
Cityyn ja toimittivat asiansa, olivat ne mitä olivat, ja joutohetkinään
ostivat osakkeita ja taloja ja söivät päivällisiä ja pelasivat pelejä,
niinkuin kerrottiin, kaikkien niitten joukossa ei ollut ketään, jonka
ei olisi ollut hullunkurista kuvitella panevan jotakin alttiiksi jonkin
niin epäselvän ja kuvitellun kuin intohimon vuoksi.

Intohimo! Hän muisti kyllä kuulleensa siitä jotakin, ja säännöt
sellaiset kuin: »Nuorta miestä ja nuorta naista ei koskaan saa jättää
kahden», olivat juurtuneet hänen mieleensä niinkuin leveysasteet
karttaan (sillä kaikilla Forsyteillä on hyvin hieno todellisuuden
taju niin pian kuin tullaan rakkauden asiallisempaan puoleen); mutta
mitä tulee kaikkeen muuhun — hän voi arvostella sitä vain iskusanalla
»häväistysjuttu».

Oi, mutta se ei ollut totta — ei voinut olla. Hän ei pelännyt,
Irene oli tosiaankin hyvä pieni olento. Mutta kun on saanut jotakin
päähänsä, pysyy se siinä. Ja James oli hermostunut luonnoltaan — noita
ihmisiä, joita asiat eivät jätä rauhaan, joita odotus ja epävarmuus
hermostuttavat. Pelosta, että päästäisi käsistään jotakin, jonka muuten
voisi saavuttaa, hän oli fyysillisesti kykenemätön tekemään päätöstä
ennenkuin oli ehdottomasti varma, ettei sen kautta menettänyt mitään.

Elämässä oli kuitenkin paljon tilaisuuksia, jolloin päätöksen teko ei
edes riippunut itsestä, ja tämä oli yksi niitä.

Mitä hän voisi tehdä? Puhua asiasta Soamesin kanssa? Se vain pahentaisi
asioita. Ja loppujen lopulta hän oli varma, ettei koko jutussa ollut
mitään perää.

Tuo talo oli syynä kaikkeen. Hän oli alun pitäen epäillyt koko
hanketta. Mitä Soamesin tarvitsi muuttaa maalle? Ja jos hänen
välttämättä piti kuluttaa paljon rahaa ja rakentaa itsellensä talo,
miksi hän ei sitten käyttänyt ensiluokkaista miestä tuon nuoren
Bosinneyn sijasta, jota ei kukaan tuntenut? Ja hän oli kuullut, että
talo maksaisi Soamesille kauniit rahat yli sen, mitä hän oli arvioinut.

Tämä seikka enemmän kuin mikään muu sai Jamesin käsittämään tilanteen
todellisen vaarallisuuden. Se oli niin noitten »taiteilijain» tapaista
— järki-ihminen ei saisi sanoa heille mitään. Hän oli varoittanut
Ireneäkin. Ja mitä oli kaikesta tullut?

Äkkiä välähti Jamesin mieleen, että hänen pitäisi mennä katsomaan itse.
Keskellä tuota epämukavaa sumua, joka oli peittänyt hänen mielensä,
hänelle tuotti selittämätöntä tyydytystä ajatus, että hän voisi mennä
katsomaan taloa. Ehkä vain pelkkä päätös tehdä jotakin — luultavammin
se tosiasia, että hän lähti katsomaan taloa — huojensi häntä.

Hän tunsi, että katsellessaan tiilistä ja muurisavesta, puusta ja
kivestä tehtyä taloa, jonka oli rakentanut tuo epäilyksenalainen mies
itse, hän katseli suoraan tuon Ireneä koskevan huhun sydämeen.

Niinpä, hiiskumatta sanaakaan kenellekään, hän otti ajurin asemalle ja
ajoi junalla Robin Hilliin. Sieltä hänen oli pakko jatkaa matkaa jalan,
koska näillä seuduin ei ollut vuokravaunuja saatavissa.

Hän lähti hitaasti kiipeämään kukkulan rinnettä, kulmikkaat polvet ja
korkeat olkapäät surkeasti notkollaan, katse kiinnitettynä jalkoihin.
Hän näytti kuitenkin hyvin säädylliseltä korkeassa hatussaan ja
lievetakissaan, jonka yllä oli mallikelpoisen järjestyksen virheetön
kiilto. Emily piti kaikesta huolen, nimittäin tietysti ei hän itse —
eihän hyvässä asemassa olevien ihmisten tarvitse välittää toistensa
napeista, ja Emily oli hyvässä asemassa — mutta hän katsoi, että
hovimestari välitti niistä.

Hän sai kysyä tietä kolmesti. Joka kerta hän toisti määräykset, pani
miehen sanomaan ne uudelleen ja toisti ne vielä kerran, sillä hän oli
luonnostaan puhelias, eikä uudessa ympäristössä voinut olla kyllin
varovainen.

Hän vakuutti heille alati, että talo, jota hän etsi, oli uusi, mutta
vasta kun talon katto näytettiin hänelle puitten välistä, hän saattoi
tyydytyksekseen todeta, että häntä ei ollut opastettu kokonaan väärään.

Raskas taivas näytti peittävän maailman ikäänkuin kalkitun katon
harmahtavaan valkeuteen. Ilmassa ei ollut mitään raikkautta eikä
tuoksua. Sellaisina päivinä brittiläisetkin työmiehet tuskin viitsivät
tehdä enemmän kuin on pakko ja liikkuvat työssään ilman sitä
puheensorinaa, joka muuten jouduttaa työn vaivalloisia tunteja.

Puolivalmiissa talossa siellä täällä oli työmiehiä paitahihasillaan
hitaassa työssä, ja ääniä nousi — suonenvedontapaista vasaroimista,
metallin raaputusta, puun sahausta, työntörattaitten ratinaa tiellä,
ja silloin tällöin päällysmiehen koira, joka oli nuoralla sidottu
tammenrunkoon, vinkui heikosti äänellä, joka muistutti teekattilan
kiehumista.

Hiljattain paikoilleen asetetut ikkunaruudut, jokaisen keskellä valkea
maaliläiskä, tuijottivat Jamesiin kuin kuolleen koiran silmät.

Ja rakentamisen äänet jatkuivat, kirskuvina ja ilottomina, harmaan
valkean taivaan alla. Mutta rastaat, jotka etsivät vastakynnetystä
maasta matoja, olivat vallan hiljaa.

James pujahteli eteenpäin hiekkakasojen lomitse — ajotietä laitettiin
juuri kuntoon — ja pääsi vihdoin porttikäytävän eteen. Siinä hän
pysähtyi ja nosti katseensa. Tältä paikalta oli vain vähän nähtävää,
ja sen vähän hän tajusi heti, mutta hän jäi tähän asentoon moneksi
minuutiksi, ja taivas tietää, mitä hän ajatteli.

Hänen posliininsiniset silmänsä vaikeitten kulmakarvojen alla, jotka
ulkonivat kuin pienet sarvet, eivät liikahtaneetkaan, leveän suun
pitkä ylähuuli värähti kerran tai pari, oli helppo hänen levottomasta,
poissaolevasta ilmeestään todeta mistä Soames oli perinyt sen
avuttomuuden, joka väliin näkyi hänen kasvoillaan. James olisi voinut
sanoa itsekseen: »Minä en tiedä — elämä on aika vaivalloinen juttu.»

Tällaisena Bosinney yllätti hänet.

James käänsi katseensa siitä tiesi mistä linnunpesästä jota hän oli
hakenut taivaalta, ja suuntasi sen Bosinneyn kasvoihin, joilla väikkyi
eräänlaista leikillistä ilkamointia.

»Mitä kuuluu, herra Forsyte? Oletteko tullut itse katsomaan?»

James oli tullut, niinkuin tiedämme, juuri sitä varten, ja kysymys niin
ollen teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja
sanoi:

»Hyvää päivää», mutta katsomatta Bosinneyta.

Tämä näytti hänelle tietä ivallisesti hymyillen.

James vainusi jotakin epäilyttävää tuossa kohteliaisuudessa. »Tahtoisin
ensin kävellä ympäri ja katsella päältä päin», sanoi hän, »että
näkisin, mitä olette rakentanut.»

Talon kaakkois- ja lounaissivulle oli rakennettu pyöreistä kivistä
penger, jossa oli parin, kolmen tuuman levyinen reunus. Toinen sivu
upposi vinosti multaan, johon juuri valmistettiin ruohokenttää. Tälle
pengermälle James ohjasi kulkunsa.

»No mitä tämä maksoi?» kysyi hän nähdessään pengermän ylettyvän nurkan
toiselle puolelle.

»Paljonko luulisitte?» kysyi Bosinney.

»Kuinka minä sen tietäisin?» vastasi James hieman hämillään. »Kaksi tai
kolme sataa, väittäisin.»

»Tarkalleen!»

James katsoi häneen terävästi, mutta arkkitehti ei näyttänyt huomaavan
sitä, ja hän luuli kuulleensa väärin.

Puutarhan portille tultuaan hän pysähtyi katsomaan näköalaa.

»Tuo pitäisi kaataa», sanoi hän näyttäen tammea.

»Niinkö teistä? Arveletteko, että jos puu on siinä, ette saa näköalaa
koko rahan edestä?»

Taaskin James katsahti häneen epäluuloisesti — tuolla nuorella miehellä
oli erikoinen tapa kääntää asiat. »No niin», sanoi hän hämillään,
hermostuneen painokkaasti: »En käsitä, mihin te tarvitsette tuota
puuta.»

»Kaatukoon se siis huomenna», sanoi Bosinney.

James hätääntyi. »Oi hyvänen aika», sanoi hän, »älkää vain menkö
sanomaan, että minä käskin kaataa sen! Minä en tiedä siitä mitään.»

»Ettekö?»

James jatkoi hädissään: »Mitä, kuinka minä tietäisin siitä mitään?
Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Te teette sen omalla
vastuullanne.»

»Sallitte kai minun sentään mainita nimenne?»

James hälyttyi yhä enemmän. »Minä en käsitä miksi teidän pitäisi
mainita minun nimeni», mutisi hän. »Paras että jätätte puun
paikoilleen. Se ei ole teidän puunne.»

Hän otti silkkinenäliinan taskustaan ja kuivasi otsaansa. He astuivat
sisään. Niinkuin Swithin, niin ihmetteli Jameskin sisäpihaa.

»Te olette sitten mahtanut panna vietävästi rahaa tähän», sanoi hän
tuijotettuaan hetken aikaa pylväisiin ja parvekkeeseen. »Mitä maksoi
esimerkiksi noitten pylväitten pystyttäminen?»

»En osaa sanoa näin suoralta kädeltä», vastasi Bosinney miettivänä,
»mutta minä tiedän, että vietävän paljon se oli.»

»Sitä juuri ajattelinkin», sanoi James. »Minä —». Hän kohtasi
arkkitehdin katseen ja keskeytti. Ja tämän jälkeen hän aina,
nähdessään jotakin, jonka hintaa hänen teki mieli kysyä, tukahdutti
uteliaisuutensa.

Bosinney oli nähtävästi päättänyt, että hänen piti nähdä kaikki, ja
jollei James olisi ollut niin »merkillepaneva» luonteeltaan, olisi
hän varmaan saanut suostua kulkemaan ympäri talon toiseenkin kertaan.
Arkkitehti näytti myös olevan niin kovin kärkäs vastaamaan kysymyksiin,
että Jamesin piti olla varuillaan. Nämä ponnistukset alkoivat koskea
häneen, sillä vaikka James olikin aika sitkeä niin pitkäksi mieheksi,
oli hän sentään seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha.

Hän masentui, hän ei tuntunut pääsevänkään lähemmäksi, ei hyötynytkään
tarkastusmatkastaan niitä tietoja, joita hän epämääräisesti oli
toivonut. Hän oli saanut vain lisää vastenmielisyyttä ja epäluuloja
tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli väsyttänyt hänet piloille
kohteliaisuudellaan ja jonka käytöksessä hän nyt varmasti vainusi
pilkkaa.

Mies oli terävämpi kuin mitä hän oli luullut ja näytti hauskemmalta
kuin hän olisi suonut. Hänellä oli eräänlainen »hui hai» -ilme, josta
James, jolle kaikkinainen vaara oli sietämättömintä maailmassa, ei
pitänyt, erikoinen hymy myöskin, joka ilmaantui silloin kuin vähimmin
odotti, ja hyvin merkilliset silmät. Hän muistutti, niinkuin James
perästäpäin sanoi, nälkäistä kissaa. Tämän lähemmäksi hän ei päässyt,
kun hän myöhemmin kuvaili Emilylle sitä erikoista katkeruutta,
sametinpehmeyttä ja pilkallisuutta, mitä Bosinneyn käytöksessä oli
ilmennyt.

Vihdoin, nähtyään kaiken, mikä nähtävä oli, hän tuli takaisin ovelle,
josta oli astuttu sisään. Hän tunsi menettäneensä aikaa jä voimia ja
rahaa aivan tyhjän tähden, ja niinpä hän tarttui molemmin käsin koko
Forsyte-rohkeuteensa, katsoi Bosinneyhin tiukasti ja sanoi:

»Minä arvelen, että te tapaatte miniäni usein — mitä hän sanoo talosta?
Mutta hän kai ei ole nähnyt sitä?»

Tämän hän sanoi tietäen Irenen käynnistä kaiken — eipä siltä, että
tuossa käynnissä olisi ollut mitään sen kummempaa, paitsi tuo Irenen
merkillinen sana, että hän muka »ei välittänyt kotiinpääsystä» — ja
Junen tapa suhtautua uutisiin.

Hän oli päättänyt, asettamalla kysymyksensä tällä tavoin, »antaa
Bosinneylle tilaisuuden», niinkuin hän sanoi itsekseen.

Bosinney viivytteli vastaustaan, mutta katsoi koko ajan Jamesiin
epämukavan kiinteästi.

»Hän on nähnyt talon, mutta minä ei voi sanoa teille mitä hän ajattelee
siitä.»

Niin hermostunut ja nolo kuin James olikin, oli hänen koko
luonnonlaatunsa vuoksi mahdoton jättää asiaa sikseen.

»Ahaa», sanoi hän, »vai on Irene nähnyt talon. Soames kai toi hänet
tänne, arvaan.»

Bosinney vastasi hymyillen: »Oi, ei toki.»

»Mitä, tuliko hän siis yksin?»

»Ei toki?»

»No — kuka sitten toi hänet tänne?»

»Minä en tosiaankaan tiedä, saanko kertoa teille kuka hänet toi.»

James, joka tiesi, että se oli Swithin, ei voinut käsittää tätä
vastausta.

»Mitä», sopersi hän, »tehän tiedätte, että —» mutta hän tajusi äkkiä
vaaran ja keskeytti.

»No niin», sanoi hän, »jollette tahdo kertoa sitä minulle, ette kai
sitten kerro! Kukaan ei koskaan kerro minulle mitään.»

Bosinney yllätti hänet tekemällä erään kysymyksen.

»Asiasta toiseen», sanoi hän, »voitteko sanoa onko vielä joku teistä,
tulossa tänne? Minä tahtoisin olla läsnä.»

»Vielä joku?» sanoi James hämmästyneenä. »Kuka se sitten olisi? En minä
tiedä kenestäkään. Hyvästi!»

Maahan katsoen hän ojensi kätensä, laski sen poikittain Bosinneyn
käteen, tarttui sateenvarjoonsa aivan kankaan yläpuolelta ja lähti pois
pengertä pitkin.

Ennenkuin hän kääntyi kulmauksen taakse hän katsoi taakseen ja näki
Bosinneyn tulevan jäljessä hitaasti — »hiipien seinustaa kuin suuri
kissa», sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut näkevittään, kun nuori mies
nosti hattua.

Päästyään pois käytävältä ja näkyvistä hän hidastutti kulkuaan
vieläkin. Hyvin hitaasti, kumarampana kuin tullessaan, nälkäisenä, pää
painuksissa ja mieli painuksissa hän kulki takaisin asemalle.

Merirosvo näki hänen surullisen paluunsa ja kenties katui käytöstään
vanhaa miestä kohtaan.




5. SOAMES JA BOSINNEY OVAT KIRJEENVAIHDOSSA


James ei puhunut pojalleen tästä käynnistään uudistalossa, mutta kun
hänellä eräänä aamuna oli asiaa Timothyn luo, sen viemärijohdon vuoksi,
jota terveydenhoitoviranomaiset vaativat veljeä laittamaan, mainitsi
hän asian siellä.

Se ei ollut mikään huono talo, sanoi hän. Hän saattoi kyllä nähdä, että
siitä voi tehdä paljonkin. Mies oli älykäs omalla tavallaan, mutta sitä
hän ei tietänyt, mitä talo tulisi maksamaan Soamesille ennenkuin se
olisi valmis.

Euphemia Forsyte, joka sattui olemaan huoneessa — hän oli tullut
lainaamaan pastori Scolesin viimeisen romaanin »Kärsimys ja lohtu»,
joka oli niin muodissa yhtyi tässä puheeseen.

»Minä näin Irenen eilen yhtiökaupassa, hänellä oli hauska pieni
juttuhetki herra Bosinneyn kanssa siirtomaatavarapuolella.»

Näillä yksinkertaisilla sanoilla hän viittasi erääseen kohtaukseen,
joka tosiaankin oli tehnyt syvän ja monisäikeisen vaikutuksen
häneen. Hän oli kiirehtinyt Kirkko ja Kauppa -yhtiön silkkiosastoon
— tuon erinomaisen liikkeen, joka käy kauppaa ainoastaan taattujen
henkilöitten kanssa, se kun vaatii maksun ennen tavaran luovutusta ja
niin ollen nauttii kaikkien Forsytein korkeata suosiota ostaakseen
kappaleen luumunväristä silkkiä äidilleen, joka odotti vaunuissa
ulkopuolella.

Kun hän kulki siirtomaatavaraosaston läpi, hänen katseensa
harmillisesti kiintyi erääseen hyvin kauniiseen naisvartaloon, jonka
hän näki takaapäin. Se oli niin ihastuttavan sopusuhtainen, joustava
ja hyvin puettu, että Euphemian vaistomainen säädyllisyyden tunne
heti hälyttyi. Hän tiesi, joskin pikemmin sisäisen näkemyksen kuin
kokemuksen tietä, että tuollaisiin vartaloihin harvoin liittyy hyve —
hänen mielessään ei koskaan, sillä hänen omaan selkäänsä oli jonkin
verran vaikea saada vaatteita istumaan.

Hänen epäluulonsa onneksi saivat tukea. Rohdososastolta tuleva nuori
mies oli siepannut hatun päästään ja meni puhuttelemaan naista, jolla
oli tuo tuntematon selkä.

Silloin Euphemia näki, kenestä oli kysymys. Nainen oli epäilemättä
rouva Soames, nuori mies herra Bosinney. Euphemia kätkeytyi nopeasti
ostamaan rasiallisen tunisilaisia taateleita, sillä häntä vaivasi
ja nolostutti kohdata ihmisiä näin varhain aamulla ostospaketteja
käsissään, ja niin joutui hän aivan tahtomattaan heidän pienen
kohtauksensa kiinnostuneeksi katselijaksi.

Rouva Soames, joka tavallisesti oli kalpeanlainen, oli nyt
saanut viehättävän värin poskilleen. Herra Bosinneyn käytös oli
omituista, mutta miellyttävää (Euphemian mielestä hän oli kerrassaan
hienonnäköinen mies, ja Georgen antama nimi »Merirosvo» oli vallan
viehättävä — siinä oli jotakin niin romanttista). Bosinney näytti
pyytävän jotakin. Itse asiassa he puhuivat niin vakavissaan — tai
pikemminkin Bosinney puhui vakavissaan, sillä rouva Soames ei sanonut
paljoa — että he aivan ajattelemattaan häiritsivät liikennettä. Eräskin
herttainen vanha kenraali, joka oli matkalla sikaariosastoon, sai astua
vallan syrjään, ja sitten hän sattui katsomaan rouva Soamesin kasvoihin
ja otti hatun päästään, vanha hupsu! Niin miesten tapaista!

Mutta rouva Soamesin silmät ne vasta Euphemiaa vaivasivat. Hän ei
kertaakaan katsahtanut Bosinneyhin ennen kuin tämä jo oli jatkanut
matkaansa, ja silloin Irene katsoi hänen jälkeensä. Ja voi sitä
katsetta!

Sille katseelle Euphemia oli omistanut monta levotonta ajatusta. Ei
ole liikaa sanoa, että se oli loukannut häntä tummalla, viipyvällä
pehmeydellään. Oli kuin tuo nainen olisi antanut koko maailman, jos
vain olisi voinut vetää miehen takaisin ja peruuttaa jotakin siitä mitä
oli sanonut.

Ah niin, Euphemialla ei ollut aikaa syventyä asioihin juuri silloin,
luumunvärinen silkki käsissään, mutta hän oli »hyvin _intriguée_,
hyvin.» Hän oli vain nyökäyttänyt päätään rouva Soamesille merkiksi
siitä, että oli nähnyt, ja, niinkuin hän myöhemmin uskoi ylimmälle
ystävälleen Francielle (Rogerin tyttärelle). »Eikös vain hän
näyttänytkin oikein yllätetyltä!»

James, joka ensi hetkessä oli perin vastahakoinen kuulemaan uutisia,
jotka vakiinnuttivat hänen omia karmeita epäluulojaan, vastusti häntä
heti.

»Oi», hän sanoi, »he tietysti olivat olleet hakemassa seinäpapereita.»

Euphemia hymyili. »Siirtomaatavaraosastolta?» sanoi hän lempeästi,
otti pöydältä »Kärsimyksen ja lohdun» ja lisäsi: »Lainaatko tämän siis
minulle, täti kulta? Hyvästi!» Ja lähti.

James lähti myös melkein heti, hän oli jo myöhästynyt.

Tullessaan Forsyten, Bustardin ja Forsyten toimistoon, hän tapasi
Soamesin istumassa kirjoitustuolillaan valmistellen vastausta erääseen
kanteeseen. Soames tervehti isäänsä lyhyellä »hyvää huomenta», otti
sitten taskustaan kirjekuoren ja sanoi:

»Sinua ehkä kiinnostaa silmäillä tätä.»

James luki seuraavan kirjeen:

  »309, Sloane Street, 15 p. toukokuuta.

  Paras Forsyte!

  Talosi nyttemmin valmistuttua on tehtäväni arkkitehtina päättynyt.
  Jos vielä otan tehtäväkseni sisustustöitten valvomisen, niinkuin
  pyynnöstäsi lupasin, tahtoisin sinun selvästi ymmärtävän, että minun
  tulee saada vapaat kädet.

  Et koskaan käy talolla ehdottamatta jotakin, mikä on vasten minun
  suunnitelmaani. Minulla on tässä kolme kirjettäsi, joissa kaikissa
  suositellaan asioita, jotka eivät unissakaan tulisi mieleeni. Eilen
  kävi isäsi, täällä tehden arvokkaita lisäehdotuksia.

  Ole siis hyvä ja ratkaise, tahdotko, että sisustan talosi vai että
  vetäydyn pois, mikä itse asiassa olisi enemmän mieleeni.

  Mutta ymmärrä, että jos sisustan talon, teen sen yksinäni, ja ilman
  minkäänlaista sekaantumista sinun taholtasi.

  Ja jos sen teen, teen sen kokonaan, mutta minun pitää saada vapaat
  kädet.

  Sinun

  Philip Bosinney.»

Tämän kirjeen tarkkaa ja välitöntä aiheuttajaa ei tietenkään voi mennä
sanomaan, vaikka mahdotonta ei ole, että Bosinneyn oli vallannut
äkillinen kapinanhenki hänen ajatellessaan suhdettaan Soamesiin — tuo
ikuinen taiteen ja pääoman ristiriita.

»Mitä aiot vastata hänelle?» kysyi James.

Soames ei edes kääntänyt päätään. »En ole päättänyt», sanoi hän ja
jatkoi vastauskirjelmäänsä.

Eräs hänen asiakkaansa, joka oli pystyttänyt rakennuksia alueelle,
joka ei kuulunut hänelle, oli äkkiä ja mitä kiusallisimmalla tavalla
saanut käskyn ottaa ne siitä pois. Perehdyttyään huolellisesti
tosiseikkoihin Soames oli kuitenkin onnistunut osoittamaan, että hänen
asiakkaallaan oli erään lainen näennäinen omistusoikeus, ja että
vaikka alue ilmeisesti ei kuulunut hänelle, hänellä oli oikeus pitää
sitä hallussaan ja täysi syy tehdäkin niin. Ja nyt hän oli ryhtynyt
toimenpiteisiin saadakseen, niinkuin merimiehet sanovat, »väylän
selväksi.»

Hänen terveet neuvonsa olivat tuottaneet hänelle suurta mainetta.
Ihmiset sanoivat: »Kääntykää nuoren Forsyten puoleen — kas siinä ovela
mies!» Hän itse piti tätä mainettaan suuressa arvossa.

Luontainen vaiteliaisuus oli hänelle eduksi; mikään ei ollut paremmin
omiaan vakuuttamaan ihmisiä, varsinkin varakasta väkeä (muita
asiakkaita Soamesilla ei ollutkaan), hänen luotettavuudestaan. Ja hän
_oli_ luotettava. Perimätapa, tottumukset, kasvatus, peritty kyky,
synnynnäinen varovaisuus, kaikki yhtyivät luomaan lujan ammatillisen
rehellisyyden, joka oli kaikkien kiusausten yläpuolella jo siksikin,
että se perustui vaistomaiseen vaaran pelkoon. Kuinka hän olisi
voinut langeta, kun hänen sielunsa kammosi olosuhteita, jotka tekevät
lankeamisen mahdolliseksi — ihminen ei voi langeta lattialta!

Ja nuo lukemattomat Forsytet, jotka luvuttomien, kaiken laista
omaisuutta (hamasta vaimoista aina vesioikeuksiin saakka) koskevien
kaupantekojensa yhteydessä tarvitsivat luotettavan miehen palveluksia,
huomasivat, että oli sekä mieluisaa että edullista turvautua Soamesiin.
Tuo hänen hieno ylimielisyytensä, johon liittyi hänen ennakkotapauksia
vainuava ilmeensä, oli niinikään hänen edukseen — mies ei ole
ylimielinen, jollei hän tiedä!

Hän oli itse asiassa liikkeen johtaja, sillä vaikka James vielä
melkein joka päivä tuli itse katsomaan, ei hän tehnyt muuta kuin istui
tuolissaan, pani jalat ristiin, sekoitti lievästi asioita, jotka jo
olivat ratkaistut, ja lähti pois. Toinen osakas, Bustard, oli raukka,
joka teki paljon työtä, mutta jonka mieltä ei koskaan kysytty.

Niinpä Soames järkähtämättömänä jatkoi vastauskirjelmäänsä. Olisi
kuitenkin turha sanoa, että hänen mielessään vallitsi rauha. Uhkaavien
ikävyyksien tunne vaivasi häntä, oli vaivannut jo jonkin aikaa. Hän
koetti ajatella että se oli ruumiillista kipua — maksasta johtuvaa —
mutta hän tiesi, että se ei ollut.

Hän katsoi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua hänen piti olla Uuden
Kivihiiliyhtiön yleiskokouksessa — se oli Jolyon sedän hommia, hän
näkisi siellä Jolyon sedän ja sanoisi hänelle jotakin Bosinneysta —
hän ei vielä ollut päättänyt mitä, mutta jotakin hän sanoisi — missään
tapauksessa hän ei vastaisi tuohon kirjeeseen ennenkuin oli tavannut
Jolyon sedän. Hän nousi ja pani tarkasti talteen vastausluonnoksensa.
Sitten hän meni pimeään pieneen pesukomeroon, väänsi valon, pesi
kätensä kappaleella ruskeata Windsor-saippuaa ja kuivasi ne pyöreäksi
torveksi käärittyyn pyyheliinaan. Sitten hän harjasi tukkansa,
kiinnitti tarkan huomion jakaukseen, väänsi valon sammuksiin, otti
hattunsa, sanoi tulevansa takaisin puoli kahdeksi ja astui ulos
Poultryyn.

Ei ollut pitkä matka Ironmonger Lanelle Uuden Kivihiiliyhtiön
konttoriin, jossa yhtiökokous aina pidettiin — eikä Cannon Street
Hotellissa, jota toiset, kunnianhimoisemmat yhtiöt harrastivat.
Vanha Jolyon oli alun alkaen asettunut sanomalehdistöä vastaan. Mitä
tekemistä — sanoi hän — oli yleisöllä hänen asiainsa kanssa?

Soames saapui lyönnilleen ja asettui paikalleen johtokunnan jäsenten
joukkoon. Nämä istuivat rivissä, kukin mustepullonsa takana, vastapäätä
osakkaita.

Keskellä tätä riviä pisti ensimmäisenä silmiin vanha Jolyon, valkeine
viiksineen, tiukasti napitetussa lievetakissaan. Hän nojautui
taaksepäin, sormenpäät ristissä johtokunnan jäsenten tiedonannoilla ja
tilikirjoilla.

Hänen oikealla puolellaan istui tavallistaankin leveämpänä sihteeri,
»murheellinen Hemmings», jonka kauniista silmistä loisti perin
surullinen surullisuus. Raudanharmaa parta näytti olevan surupuvussa
niinkuin kaikki muukin ja pani ajattelemaan, että sen takana mahtoi
piillä mustan musta kravatti.

Tilaisuus olikin surullinen, sillä vasta kuusi viikkoa oli kulunut
siitä, kun oli tullut tuo sähkösanoma Scorrierilta, kaivosasiain
tuntijalta, joka yksityisasioissa oli matkustanut kaivoksille.
Sähkösanoma oli ilmoittanut, että Pippin, heidän kaivoksensa
päällysmies, oli tehnyt itsemurhan yritettyään kahden vuoden
kummallisen hiljaisuutensa jälkeen kirjoittaa kirjettä johtokunnalleen.
Tuo kirje oli nyt pöydällä, se luettaisiin julki osakkaille, joille
tietenkin esitettäisiin kaikki yksityiskohdat.

Hemmings oli usein sanonut Soamesille seisoessaan takan edessä
takinliepeet harallaan:

»Mitä osakkaamme eivät tiedä asioistamme, ei ole tietämisen arvoista.
Siinä saatte uskoa minua, herra Soames.»

Kerran, vanhan Jolyonin ollessa saapuvilla, oli tilanne muuttunut
vähän kiusalliseksi, niinkuin Soames muisti. Setä oli katsonut heihin
tuikeasti ja sanonut: »Älkää puhuko pötyä, Hemmings! Tarkoitatte, että
se, minkä he _tietävät_, ei ole tietämisen arvoista!» Vanha Jolyon
vihasi humpuukia.

Hemmings, silmissä suuttumus, huulilla hyvinkasvatetun villakoiran
hymy, oli vastannut teennäisen ihailun puuskassa: »Kas, sepä oli hyvin
sanottu, herra Forsyte — erittäin hyvin. Setänne on aina niin leikkisä.»

Seuraavalla kerralla tavatessaan Soamesin hän oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja sanonut hänelle: »Puheenjohtajamme alkaa olla kovin vanha
— en saa häntä enää ymmärtämään asioita, ja hän on niin itsepäinen —
mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla on tuollainen leuka?»

Soames oli nyökäyttänyt päätään.

Jokainen tiesi, että vanhan Jolyonin leuka oli varoitusmerkki. Tänään
hän näytti huolestuneelta kesken yhtiökokous-ilmettäänkin. Soames
varmasti puhuisi hänelle Bosinneysta.

Vanhan Jolyonin vasemmalla puolella oli pikku herra Booker, hänelläkin
yhtiökokousilme kasvoillaan, ikäänkuin hän etsisi silmillään jotakin
erikoisen hempeämielistä osakasta. Ja hänen vieressään oli kuuro
johtaja, otsa rypyssä, ja kuuron johtajan vieressä taas oli vanha herra
Bleedham hyvin lempeänä, tietoinen hyve kasvoillaan — mikäli se oli
mahdollista, hän kun tiesi, että se ruskeapaperinen paketti, jonka
hän aina toi mukanaan johtokunnan huoneeseen, oli piilossa hatun alla
(hattu oli noita vanhanaikaisia tasareunaisia, hyvin korkeita, joihin
kuuluu hyvin suuri solmittava kaulaliina, sileiksiajellut huulet,
raikkaat posket ja sievä pieni valkoinen poskiparta).

Soames oli aina mukana yhtiökokouksissa, sitä pidettiin varmimpana
siltä varalta »että jotakin sattuisi.» Hän katseli suljetun ja
ylimielisen näköisenä ympäri huonetta, jonka seinillä riippui kaivos
ja satamakarttoja sekä suuri valokuva aukosta, joka johti erinomaisen
epäedulliseen kaivokseen. Tämä valokuva — kaupallisten yritysten
pohjalla piilevän ikuisen ironian todistaja — oli vielä paikallaan
seinällä muistona johtajan kuolleenasyntyneestä lempiajatuksesta.

Ja nyt vanha Jolyon nousi esittämään vuosikertomuksen ja tilit.

Verhoten Juppiterin tyyneyteen sen pysyvän vihamielisyyden, joka
kytee syvällä yhtiön johtajan rinnassa osakkaita kohtaan, hän kohtasi
levollisena heidän katseensa. Soames myöskin katseli heitä. Hän tunsi
useimmat ulkonäöltä. Siinä oli vanha Scrubsole, tervakauppias, joka
aina tuli, niinkuin Hemmings sanoi, »puhumaan ilkeyksiä», riitaisen
näköinen vanha mies, jolla oli punaiset kasvot, suuret leukapielet
ja suunnaton matalakekoinen hattu polvellaan. Ja pastori Boms, joka
aina ehdotti kiitoslausuntoa puhemiehelle, niissä hän muuttumattomasti
ilmaisi toiveen, että johtokunta ei unohtaisi virkailijoittensa
ylennyksiä. Hän lausui sanansa anglosaksisen pontevasti ja painokkaasti
(hän omasi virkapukuunsa kuuluvat vahvasti imperialistiset
taipumukset). Hänellä oli terveellinen tapa perästäpäin haastatella
jotakin johtokunnan jäsentä ja kysyä, luuliko tämä, että tuleva vuosi
olisi hyvä vai huono, ja vastauksen suunnan mukaan joko ostaa tai myydä
kolme osaketta kahden seuraavan viikon kuluessa.

Ja sitten oli tuo sotilashenkilö, majuri O'Bally, joka ei voinut
olla puhumatta, jollei muuta, niin kannattaakseen tilintarkastajien
valitsemista uudelleen, ja joka väliin aiheutti vakavaa kauhua
ottamalla maljat käsistä — tai pikemminkin sanat suusta niiltä
henkilöiltä, joita oli mairiteltu pienillä paperilapuilla, s.o. joitten
toimeksi oli uskottu mainittujen maljojen ehdottaminen.

Siinä he olivatkin, ja lisäksi tuli vielä neljä tai viisi vahvaa,
hiljaista osakasta, joita kohtaan Soames voi tuntea myötätuntoa —
liikemiehiä, jotka tahtoivat itse pitää silmällä asioitaan, mutta ilman
turhaa hälyä — hyviä, luotettavia miehiä, jotka tulivat Cityyn joka
päivä ja palasivat illalla kotiin hyvien, luotettavien vaimojensa luo.

Hyvät luotettavat vaimot! Siinä ajatuksessa oli jotakin, joka taas
nostatti tuon nimettömän levottomuuden Soamesin mieleen.

Mitä hän sanoisi sedälleen? Minkä vastauksen hän antaisi kirjeeseen?

...»Jos jollakin osakkaalla on jotakin kysyttävää, vastaan mielelläni.»
Kuului pehmeä kopsahdus. Vanha Jolyon oli antanut vuosikertomuksen ja
tilikirjojen pudota pöytään, ja seisoi hypistellen kilpikonnanluisia
silmälasejaan peukalon ja etusormen välissä.

Hymyn varjo häivähti Soamesin kasvoilla. Parasta pitää kiirettä, jos
mieli kysyä jotakin! Hän tunsi setänsä ihanteellisen tavan heti sanoa:
»Ehdotan sitten, että vuosikertomus ja tilit hyväksytään.» Paras,
ettei koskaan anna heille tuulta purjeisiin — osakkeenomistajat ovat
tunnettuja asiain venyttämisestä!

Pitkä, valkopartainen mies, jolla oli kuivat, tyytymättömät kasvot,
nousi:

»Minä katson voivani, herra puhemies, nostaa kysymyksen tuosta 5000
punnan määrärahasta menoarviossa. 'Eläkettä päällysmiesvainajan
vaimolle ja perheelle', hänen» (puhuja katsoi happamesti ympärilleen)
»joka niin harkitsemattomasti — minä sanon harkitsemattomasti — teki
itsemurhan juuri silloin, kun hänen palveluksensa olisivat merkinneet
yhtiölle kaikkein enimmän. Te sanotte, että sopimus, jonka hän niin
onnettomasti rikkoi omalla kädellään, oli tehty viideksi vuodeksi,
joista vasta yksi on kulunut... Minä —»

Vanha Jolyon teki kärsimättömän eleen.

»Minä katson voivani, herra puheenjohtaja, kysyä, onko johtokunta
maksanut tai ehdottanut maksettavaksi tämän summan — hm — vainajalle
palkinnoksi palveluksista, jotka hän olisi voinut suorittaa yhtiölle,
jos hän ei olisi tehnyt itsemurhaa?»

»Se on tunnustukseksi jo suoritetuista palveluksista, joitten
oleellisen arvon te tiedätte yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä.»

»Siinä tapauksessa minä vain pyydän sanoa, että koska ne palvelukset
ovat jo olleet ja menneet, on summa liian suuri.»

Osakkeenomistaja istui.

Vanha Jolyon odotti sekunnin ja sanoi: »Minä ehdotan nyt, että
vuosikertomus ja —»

Osakkeenomistaja nousi taas. »Saanko kysyä, onko johtokunta tietoinen
siitä, että rahat eivät ole johtokunnan — en epäröi sanoa, että jos
rahat olisivat johtokunnan —»

Toinen osakkeenomistaja, jolla oli pyöreät, jurot kasvot ja jossa
Soames tunsi päällysmiesvainajan langon, nousi ja sanoi lämpimästi:
»Minun mielestäni, herra, summa ei ole tarpeeksi suuri.»

Pastori Boms nousi nyt jaloilleen. »Jos minä uskallan lausua
mielipidettäni», sanoi hän, »tahtoisin huomauttaa, että sen tosiseikan,
että — hm — vainaja teki itsemurhan, pitäisi painaa paljon — _hyvin_
paljon arvoisan puheenjohtajamme silmissä. Minä en epäile, että se
onkin painanut, sillä — sanon tämän omasta puolestani ja ajattelen
kaikkien läsnäolevien puolesta» (kuulkaa, kuulkaa) — »puheenjohtaja
omaa luottamuksemme mitä suurimmassa määrin. Toivon, että me kaikki
haluaisimme olla armeliaita. Mutta olen varma siitä» (hän katsoi
ankarasti päällysmiesvainajan lankoon) »että puheenjohtajamme tahtoo
jollakin tavoin, joko kirjoitetulla lauseella tai kenties paremmin
summan vähentämisellä, ilmaista syvän paheksumisemme sen johdosta, että
niin lupaava ja arvokas elämä niin jumalattomalla tavalla temmattiin
vaikutuspiiristä, missä sekä sen omat että — jos saan sanoa — _meidän_
etumme niin määräävästi olisivat vaatineet sitä pysymään. Meidän
ei pitäisi — ei, me emme saa — antaa tukeamme niin vakavalle sekä
inhimillisen että jumalallisen velvollisuuden laiminlyömiselle.»

Herra pastori istuutui taas paikalleen. Päällysmies-vainajan lanko
nousi uudelleen. »Minä pysyn sanassani», sanoi hän, »summa ei ole
tarpeeksi suuri.»

Ensimmäinen osakkeenomistaja puuttui puheeseen. »Minä vaadin maksun
laillisuutta tarkistettavaksi. Minun käsitykseni mukaan se ei ole
laillinen. Yhtiön lakimies on läsnä, katson voivani tehdä hänelle tämän
kysymyksen.»

Kaikkein silmät kääntyivät nyt Soamesiin. Jotakin oli sattunut!

Hän nousi, kylmänä ja kirein huulin, hänen hermonsa värisivät
sisäisesti, hänen huomionsa vaadittiin siis vihdoinkin muualle,
tuijottamasta tuota pilveä, joka uhkasi hänen oman mielensä
taivaanrannalla.

»Asia ei ole mitenkään selvä», sanoi hän matalalla, ohuella äänellä.
»Koska ei ole mitään mahdollisuutta tulevasta hyvityksestä, epäilen,
onko maksu täysin laillinen. Jos halutaan, voimme kysyä oikeuden
mielipidettä.»

Päällysmiehen lanko rypisti kulmiaan ja sanoi tarkoittavalla äänellä:
»Epäilemättä voimme kysyä oikeuden mielipidettä. Saanko kysyä sen
herrasmiehen nimeä, joka on antanut meille tämän hämmästyttävän
tiedon? Herra Soames Forsyte? Tosiaan!» Hän katseli Soamesista vanhaan
Jolyoniin tarkoittavasti.

Soamesin kalpeat kasvot punastuivat, mutta hänen ylimielisyytensä ei
horjunut. Vanha Jolyon kiinnitti katseensa puhujaan.

»Jos päällysmiesvainajan _langolla_ ei ole mitään muuta sanottavaa,
ehdotan, että vuosikertomus ja tilit —»

Tänä hetkenä nousi yksi noista viidestä hiljaisesta, jämeästä
osakkeenomistajasta, jotka olivat saavuttaneet Soamesin myötätunnon.
Hän sanoi:

»Minä vastustan ehdotusta kokonaan. Meidän odotetaan osoittavan
armeliaisuutta tuon miehen vaimoa ja lapsia kohtaan, joitten sanotte
olleen riippuvaisia hänestä. Olkoot vain, minä en välitä olivatko he
vai eivätkö. Minä vastustan koko asiaa periaatteessa. On korkea aika
asettua vastustamaan tuota hempeätä ihmisystävällisyyttä. Se vie koko
maan rappiolle. Minä vastustan sitä, että rahaani maksettaisiin noille
ihmisille, joista en tiedä mitään, jotka eivät ole tehneet mitään
ansaitakseen sitä. Minä vastustan kerta kaikkiaan. Sellainen ei sovi
liike-elämään. Minä ehdotan, että vuosikertomusta ja menoarviota ei
hyväksytä, ennenkuin niistä on tuo määräraha pyyhitty kokonaan.»

Vanha Jolyon oli jäänyt seisaalleen tuon vahvan, hiljaisen miehen
puhuessa. Puhe herätti vastakaikua kaikissa sydämissä, se kun edusti
sitä voimakkaitten miesten ihailua, sitä vastavaikutusta kaikkeen
anteliaisuuteen, joka jo näihin aikoihin oli voittanut jalansijaa
yhteiskunnan terveempien jäsenten keskuudessa.

Sanat »sellainen ei sovi liike-elämään», oli tehonnut johtokuntaankin,
sillä jokainen tunsi sisimmässään, että se ei sopinutkaan. Mutta
johtokunta tunsi myöskin puheenjohtajan vallanhimoisen luonteen ja
itsepäisyyden. Hänenkin täytyi sydämessään tuntea, että se ei sopinut
liike-elämään, mutta ehdotus oli hänen omansa. Peräytyisikö hän? Se ei
tuntunut uskottavalta.

Kaikki odottivat jännittyneinä. Vanha Jolyon kohotti kätensä,
tummasankaiset lasit peukalon ja etusormen välissä värisivät uhkaavasti.

Hän kääntyi vahvan, hiljaisen osakkeenomistajan puoleen.

»Haluatteko tosissanne, hyvin tietäen päällysmiesvainajan ponnistukset
kaivosten räjähtäessä, että poistan määrärahan?»

»Haluan.»

Vanha Jolyon lausui muutosehdotuksen.

»Kannattaako kukaan tätä?» kysyi hän katsellen tyynesti ympärilleen.

Ja silloin Soames, joka katsoi setäänsä, näki mikä tahdonvoima oli
tuossa vanhassa miehessä. Ei kukaan luiskahtanut. Kohdaten vahvan,
hiljaisen osakkeenomistajan katseen vanha Jolyon sanoi:

»Ehdotan nyt, että vuosikertomus ja menoarvio vuodelle 1887
hyväksytään. Kannatetaanko tätä? Ne, jotka hyväksyvät, ilmaiskoot
hyväksymisensä tavan mukaan. Vastustaako kukaan — ei. Päätetty.
Seuraava asia, hyvät herrat —»

Soames hymyili. Totisesti, setä Jolyon osasi!

Mutta nyt hänen ajatuksensa taas luisuivat Bosinneyhin. Hullunkurista,
kuinka tuo mies kummitteli hänen ajatuksissaan, liiketunteinakin.

Irenen käynti talossa — se nyt ei kyllä ollut mitään, paitsi että Irene
olisi voinut kertoa hänelle, mutta eihän Irene koskaan kertonut hänelle
mitään. Hän tuli hiljaisemmaksi, aremmaksi päivä päivältä. Kunpa Herran
nimessä talo jo olisi valmis ja he asuisivat siinä, poissa Lontoosta.
Kaupunki ei sopinut Irenelle, hänen hermonsa eivät olleet kyllin
vahvat. Tuo typerä puhe eri makuuhuoneesta oli taas tullut kuuluviin!

Kokous päättyi nyt. Epäonnistuneen kaivoksen valokuvan alla pastori
Boms haastatteli Hemmingsiä. Pikku herra Booker, harjasmaiset
kulmakarvat väännettyinä vihaiseen hymyyn, oli joutunut
lähtökahnauksiin vanhan Scrubsolen kanssa. Nuo kaksi vihasivat toisiaan
kuin myrkkyä. Heidän välillään oli jokin tervasopimus, jonka pikku
Booker oli johtokunnan välityksellä napannut veljenpojalleen vanhan
Scrubsolen nenän edestä. Soames oli kuullut sen Hemmingsiltä, joka
juorusi mielellään, varsinkin johtokunnan jäsenistä, lukuunottamatta
tietysti vanhaa Jolyonia, jota hän pelkäsi.

Soames odotti vuoroaan. Viimeinen osakkeenomistaja katosi juuri ovesta,
kun hän lähestyi setäänsä, joka pani hattua päähänsä.

»Saanko puhua kanssasi hetkisen, setä Jolyon?»

On epätietoista, mitä Soames odotti hyötyvänsä tästä keskustelusta.

Paitsi sitä miltei mystillistä kammoa, mikä Forsyteillä yleensä
oli vanhaa Jolyonia kohtaan ja mikä johtui hänen filosofisista
taipumuksistaan tai kenties — niinkuin Hemmings varmaan olisi sanonut
— hänen leuastaan, vallitsi ja oli aina vallinnut hieno vihamielisyys
Soamesin ja vanhuksen vähillä. Se väijyi heidän kuivassa tavassaan
tervehtiä toisiaan, heidän irrallisissa letkauksissaan toisilleen
ja oli kenties saanut alkunsa siitä, että vanha Jolyon oli tajunnut
nuoremman miehen hiljaisen sitkeyden (»itsepäisyydeksi» hän tietysti
nimitti sitä) ja salaisuudessa epäili, saisiko hän tahtonsa läpi
Soamesin suhteen.

Molemmat nämä Forsytet, jotka monessa suhteessa olivat toistensa
äärimmäiset vastakohdat, omasivat kukin erikoisella tavallaan — ja
suuremmassa määrässä kuin muu perhe — tuon oleellisen, varovaisen
ja itsepintaisen liikemiesvaiston, joka on heidän suuren luokkansa
todellinen huippusaavutus. Kumpikin olisi, jos onni ja hyvä tilaisuus
olisivat vähän auttaneet, kyennyt tekemään suuren uran, kummastakin
olisi tullut hyvä rahamies, suuri urakoitsija, valtiomies, vaikka vanha
Jolyon eräissä mielialoissaan — hyvän sikaarin tai luonnon vaikutuksen
alaisena — olisi kyennyt, jollei suorastaan halveksimaan omaa korkeata
asemaansa, niin ainakin panemaan sen kysymyksenalaiseksi, mitä taas ei
olisi tehnyt Soames, joka ei koskaan polttanut Sikaareja.

Sitäpaitsi vanhan Jolyonin mielessä oli aina salaisena kipuna se
seikka, että Jamesin poika — Jamesin, joka hänen mielestään aina oli
ollut vaivainen raukka — sai kulkea menestyksen polkuja, kun taas hänen
oma poikansa —!

Ja vihdoin, vaan ei vähimmin — sillä hän ei ollut sen paremmin
ulkopuolella perhejuorun säteilyn kuin kukaan muu Forsyte — hän oli nyt
kuullut tuon kolkon, epämääräisen, mutta sitä hämmennyttävämmän huhun
Bosinneysta, ja hänen ylpeytensä oli saanut sydänhaavan.

Kuvaavaa kyllä hänen kiukkunsa ei suuntautunut Ireneen, vaan Soamesiin.
Ajatus, että hänen veljenpoikansa vaimo (miksi ei mies pitänyt parempaa
huolta vaimostaan — oi julmanhienoa vääryyttä! ikäänkuin Soames olisi
voinut pitää vielä sen parempaa huolta!) veti puoleensa Junen sulhasen,
oli sietämättömän nöyryyttävä. Ja nähdessään vaaran hän ei Jamesin
tavoin peittänyt sitä sulaan hermostukseen, vaan myönsi laajempien
näköalojensa luomalla intohimottomuudella, että se ei ollut mahdotonta,
Irenessä oli jotakin niin perin viehättävää!

Hän aavisti Soamesin ilmoituksen aiheen, kun he yhdessä lähtivät
kokoushuoneesta ja astuivat ulos Cheapsiden hälyyn ja kiireeseen. He
kävelivät runsaan minuutin puhumatta, Soames hiipivin, teennäisin
askelin, vanha Jolyon suorana ja hitaana, käyttäen sateenvarjoa
kävelykeppinään.

He kääntyivät nyt verraten hiljaiseen suuntaan, sillä vanhan Jolyonin
oli Moorgate Streetia pitkin kuljettava toiseen johtokunnan kokoukseen.

Silloin Soames, nostamatta katsettaan, alotti: »Minä olen saanut tämän
kirjeen Bosinneylta. Setä saa nähdä mitä hän sanoo, minusta tuntuu,
että sedän pitää nähdä se. Olen pannut tuohon taloon rahaa paljon
enemmän kuin tarkoitukseni oli, ja tahdon aseman selväksi.»

Vanha Jolyon silmäili kirjettä haluttomana. »Onhan aivan selvää, mitä
hän sanoo», arveli hän.

»Hän puhuu 'Vapaista käsistä'», huomautti Soames.

Vanha Jolyon katsoi häntä. Kauan tukahdutettu harmi ja vihamielisyys
tuota nuorta miestä kohtaan, jonka puuhat alkoivat tunkeutua hänen
omiensa tielle, puhkesi ilmi.

»No, jollet luota häneen, miksi sitten käytät häntä?»

Soames vilkaisi häneen syrjästä. »Nyt on kovin myöhäistä ajatella
asiaa siltä kannalta», sanoi hän. »Minä vain tahtoisin tehdä täysin
ymmärrettäväksi, että jos annan hänelle vapaat kädet, hän ei anna minun
sekaantua mihinkään. Ajattelen, että jos setä puhuisi hänelle, sedän
sanat painaisivat enemmän.»

»Ei», sanoi vanha Jolyon jyrkästi, »minulla ei ole tämän asian kanssa
mitään tekemistä!»

Niin sedän kuin veljenpojan sanat panivat aavistamaan, että takana
oli lausumattomia ajatuksia, paljon tärkeämpiä. Ja katse, jonka he
vaihtoivat, ikäänkuin ilmaisi tämän tietoisuuden.

»No niin», sanoi Soames, »minä luulin, että minun Junen tähden piti
sanoa tämä sedälle, siinä kaikki. Minun mielestäni sedän on paras
tietää, että minä en tule suostumaan mihinkään hullutuksiin.»

»Mitä se minuun kuuluu?» tiuskasi vanha Jolyon.

»Eihän sitä niin tarkoin tiedä», vastasi Soames eikä tuon terävän
katseen hämäännyttämättä kyennyt sanomaan enempää. »Älä sitten sano,
ettet saanut tietää», lisäsi hän nyreänä päästen taas tasapainoonsa.

»Saanut tietää», sanoi vanha Jolyon. »Minä en tiedä mitä tarkoitat.
Tuollaisella asialla sinä tulet vaivaamaan minua. _Minä_ en välitä
kuulla asioistasi, saat luvan hoitaa ne itse.»

»Hyvä», sanoi Soames liikkumattomana, »minä hoidan ne sitten.»

»Hyvää päivän jatkoa siis», sanoi vanha Jolyon, ja he erosivat.

Soames palasi takaisin samaa tietä, meni erääseen kuuluisaan
ravintolaan ja tilasi annoksen savustettua lohta ja lasin chablista.
Hän söi harvoin keskipäivällä paljon ja nautti ruokansa yleensä
seisaaltaan, se asento kun tuntui suotuisalta hänen maksalleen, joka
oli hyvin terve, mutta jonka syyksi hän mielellään pani kaikki huolensa.

Lopetettuaan ateriansa hän kulki hyvin hitaasti takaisin toimistoonsa
kiinnittämättä mitään huomiota katukäytävillä parveileviin tuhansiin,
jotka vuorostaan eivät kiinnittäneet mitään huomiota häneen.

Iltaposti toi Bosinneylle seuraavan vastauksen:

  »Forsyte, Bustard ja Forsyte.

  Asianajotoimisto.

  2001, Branch Lane, Poultry, E. C.

  Toukokuun 17 p. 1887.

  Paras Bosinney!

  Olen saanut kirjeesi, jonka sanamuoto hämmästytti minua koko lailla.
  Minun käsittääkseni sinulla on ja on kaiken aikaa ollut »vapaat
  kädet», sillä minä en muista, että olisit hyväksynyt ainotakaan
  niistä ehdotuksista, joita minä onnettomuudekseni olen tehnyt.
  Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon
  sinun selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna
  minulle täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli
  12000 punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).
  Tämä summa takaa sinulle tarpeeksi vapautta ja, niinkuin tiedät, on
  paljon enemmän kuin alkujaan olin ajatellut.

  Sinun

  Soames Forsyte.»

Seuraavana päivänä Soames sai kirjeen Bosinneylta.

  »Philip Baynes Bosinney.

  Arkkitehti.

  309, Sloane Street, S. W.

  Toukokuun 18 p.

  Paras Forsyte!

  Jos luulet, että niin arassa asiassa kuin sisustuksessa voin sitoutua
  määrättyihin puntiin, pelkään että olet erehtynyt. Voin ymmärtää,
  että olet kyllästynyt näihin sovitteluihin ja minuun ja näen
  parhaaksi luopua asiasta.

  Sinun

  Philip Baynes Bosinney.»

Soames mietti vastaustaan kauan ja tuskaisasti ja vihdoin illalla
ruokasalissa, Irenen mentyä levolle, hän sepitti seuraavan:

  »62, Montpellier Square, S. W.

  Toukokuun 19 p. 1887.

  Paras Bosinney!

  Minä luulen, että meidän molempien etujen kannalta olisi erittäin
  haitallista, jos asiat jäisivät tälleen. En tarkoittanut, että
  välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime kirjeessä
  mainitsemani summan kymmenellä tai kahdella kymmenellä tai
  viidelläkymmenelläkin punnalla. Niin ollen soisin sinun tarkistavan
  vastausta. Sinulla on »vapaat kädet» näitten kirjeitten sanamuodon
  mukaan, ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa päätökseen
  sisustustyöt, joitten yhteydessä ymmärrän ehdottoman täsmällisyyden
  vaikeaksi.

  Sinun

  Soames Forsyte.»

Bosinneyn vastaus, joka tuli seuraavan päivän kuluessa, kuului näin:

  »Toukokuun kahdeskymmenes.

  Paras Forsyte!

  Hyvä on.

  Ph. Bosinney.»




6. VANHA JOLYON ELÄINTARHASSA


Vanha Jolyon suoritti toisen kokouksensa — tavallinen johtokunta
vain — hyvin ylimalkaisesti. Hän oli niin diktaattorimainen että
johtokuntatoverit jo alkoivat punoa juonia vanhan Forsyten vallanhimoa
vastaan, jota he eivät suinkaan aikoneet sietää kauan.

Hän lähti maanalaisella junalla Portland Roadin asemalle, otti sieltä
ajurin ja ajoi Eläintarhaan.

Hänellä oli siellä kohtaus, eräs noita kohtauksia, jotka viime aikoina
olivat tulleet yhä tavallisemmiksi ja joihin häntä ajoi kasvava
levottomuus Junesta ja tytössä tapahtunut muutos, niinkuin hän sanoi.

June hautautui pois näkyvistä ja laihtui; kun isoisä puhutteli häntä,
ei hän vastannut tai tiuskaisi tai näytti siltä kuin tahtoisi puhjeta
itkuun. Hän oli niin muuttunut kuin ikinä saattoi, ja kaikki vain tuon
Bosinneyn vuoksi. Ettäkö hän kertoisi jotakin isoisälleen — ei sinne
päinkään!

Ja vanha Jolyon istui pitkiä rupeamia mietiskelemässä, lehti
lukemattomana edessään, sikaari sammuneena huulten välissä. Tyttö oli
kolmen vanhasta asti ollut hänelle sellainen seura! Ja hän rakasti
Junea niin!

Voimat, jotka eivät ota huomioon perhettä tai luokkaa tai tapaa, olivat
tekemässä tyhjäksi hänen holhouksensa, uhkaavat tapaukset, joita hän
ei voinut hallita, loivat varjonsa hänen päänsä päälle. Hän, joka aina
oli tottunut kulkemaan omaa tietään, oli harmistunut johonkin, eikä hän
edes tietänyt mihin.

Vaunujen hitauteen hermostuneena hän vihdoin ehti Eläintarhan portille.
Mutta se aurinkoinen vaisto, joka sai hänet ottamaan parhaan puolen
joka hetkestä, auttoi häntä unohtamaan harminsa, kun hän käveli
kohtauspaikalle.

Hänen poikansa ja molemmat lapsenlapsensa kiirehtivät alas karhuhäkin
yläpuolella olevalta pengermältä, kun näkivät vanhan Jolyonin tulevan,
ja veivät hänet leijonataloa kohti. Lapset taluttivat häntä molemmin
puolin pitäen kiinni hänen käsistään. Jolly, joka oli kömpelö niinkuin
hänen isänsäkin, kantoi isoisän sateenvarjoa ikäänkuin olisi tahtonut
vangita ohikulkijain jalat kädensijan koukkuun.

Nuori Jolyon seurasi jäljessä.

Oli hyvän näytelmän arvoista nähdä isoisän kulkevan tuossa lasten
kanssa, mutta se oli sitä lajia näytelmää, joka hymyilyttää, mutta tuo
myös kyyneleet silmiin. Vanha mies ja kaksi pientä lasta kävelyllä
on näky, jonka voi nähdä minä päivän hetkenä tahansa, mutta vanhan
Jolyonin näkeminen Jollyn ja Hollyn seurassa oli nuoren Jolyonin
mielestä erikoinen tirkistysaukko niihin asioihin, jotka piilevät
sydämemme pohjalla. Tuon vanhan suoran olennon täydellinen antautuminen
noille pienille, jotka taluttivat häntä molemmista käsistä, oli
niin vihlovan liikuttavaa, että nuori Jolyon, joka oli tottunut
itsetutkisteluun, kiroili hiljaa itsekseen. Näky liikutti häntä
tavalla, joka oli sopimaton Forsytelle — he eivät näyttäneet mitään
niin vähän kuin tunteitaan.

Näin he tulivat leijonan talolle.

Aamulla oli ollut jokin juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja
suuri joukko Forsy — s.o. hyvinpuettuja ihmisiä, joilla on omat vaunut
— oli kuljettautunut Eläintarhan puolelle saadakseen rahallaan vielä
enemmänkin, jos mahdollista, ennenkuin palasivat takaisin Rutland
Gatelle tai Bryanston Squarelle.

»Lähdetäänpäs Eläintarhaan», olivat he sanoneet toisilleen. »Siitä
tulee mainion hauskaa!» Oli shillingin päivä, joten saisi olla turvassa
tuolta kauhealta rahvaalta.

He seisoskelivat jonoissa häkkien pitkän rivin edustalla katsellen
noita kellanruskeita, ahnaita petoja, jotka ristikkojensa takana
odottivat ainoata huvitustaan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana. Mitä
nälkäisemmät pedot, sitä suurempi tenho. Mutta oliko se siksi, että
katsojat kadehtivat petojen ruokahalua vai — ihmisystävällisemmin —
siksi, että tämä ruokahalu niin pian tulisi saamaan tyydytyksensä, sitä
ei nuori Jolyon voinut ratkaista. Hänen korviinsa osui huomautuksia:
»Tuo tiikeri vasta on ilkeännäköinen peto!» »Oi, kuinka kultainen!
Katso sen pientä suuta!» »On, se on aika sievä eläin! Älä mene liian
lähelle, äiti.»

Ja silloin tällöin yksi tai toinen hieman kopautti kädellään
takataskuaan ja katsahti ympärilleen ikäänkuin peläten, että nuori
Jolyon tai joku muu välinpitämättömän näköinen henkilö vapauttaisi
heidät taskujen sisällöstä.

Eräs hyvässä ravitsemistilassa oleva mies, jolla oli valkoiset liivit,
sanoi hitaasti hampaittensa välistä: »Se on pelkkää ahneutta, ei niiden
voi olla nälkä. Eiväthän ne saa mitään ruumiinliikuntoa.» Hänen näin
sanoessaan tiikeri sieppasi kappaleen veristä maksaa, ja lihava mies
nauroi. Hänen vaimonsa, jolla oli parisilaismallinen puku ja kultainen
pincenez, nuhteli häntä: »Kuinka voit nauraa, Harry? Tuollainen kauhea
näky!»

Nuori Jolyon rypisti kulmiaan.

Hänen elämänsä olosuhteet, vaikka hän olikin lakannut suhtautumasta
niihin liian henkilökohtaisesti, saivat hänet ajoittain
potemaan ihmisvihaa, ja se luokka, johon hän oli kuulunut —
vaunujenomistajaluokka — varsinkin kiihdytti hänen pilkanhenkeään.

Leijonan tai tiikerin sulkeminen häkkiin oli varmasti kauhean
barbaarinen teko. Mutta kukaan sivistynyt ihminen ei sitä myöntäisi.

Petoeläinten häkissäpitämisen barbaarisuus ei luultavasti koskaan ollut
johtunut esimerkiksi hänen isänsä mieleen. Isä oli vanhan koulun mies,
ja hänen käsityksensä mukaan oli sekä sivistävää että kasvattavaa pitää
apinoita ja panttereita häkissä, silmämääränä epäilemättä se, että
aikojen kuluessa näitä eläimiä opittaisiin hoitamaan järkiperäisemmin
eikä niin, että ne kuolevat kurjuuteen ja ikävään häkkiensä ristikkojen
takana ja yhteiskunnan täytyy suurin kustannuksin hankkia uusia.
Hänen silmissään, niinkuin kaikkien Forsytein, ilo nähdä nuo kauniit
eläimet vankeuden tilassa painoi vaa'assa paljon enemmän kuin se
epämukavuus, että oli suljettava häkkeihin eläimiä, jotka Jumala oli
niin varomattomasti luonut elämään vapauden tilassa! Itse asiassa oli
epätietoista, mitä muutakaan varten petoeläimet oli luotu kuin häkissä
pidettäviksi?

Mutta koska nuoren Jolyonin luonteen rakenteeseen kuului
puolueettomuuden aineksia, oli hänen mielestään sentään väärin leimata
barbaarisuudeksi sitä, mikä oli vain mielikuvituksen puutetta, sillä
kukaan näitten mielipiteitten kannattaja ei ollut koskaan joutunut
samanlaiseen asemaan kuin ne eläimet, joita he pitivät häkissä, eikä
siis voinut odottaa, että he ymmärtäisivät niitten elämyksiä.

Vasta kun he olivat lähtemässä puutarhasta — Jolly ja Holly
onnellisessa haltioitumisen tilassa — vanha Jolyon sai tilaisuuden
puhua pojalleen siitä asiasta, joka oli lähinnä hänen sydäntään. »Minä
en ymmärrä, mitä on tehtävä», sanoi hän, »jos tyttö jatkaa tähän
suuntaan, en osaa sanoa, mitä siitä tulee. Minä olen tahtonut häntä
lähtemään tohtorille, mutta hän ei suostu. Hän ei ole vähääkään minun
kaltaiseni. Hän on äitisi siinä paikassa. Itsepäinen kuin muuli! Jos
hän ei tahdo tehdä jotakin, ei hän tee, ja sillä hyvä.»

Nuori Jolyon nauroi, hänen katseensa osui isän leukaan. »Hyvä pari»,
ajatteli hän, mutta ei sanonut mitään.

»Ja sitten tuo Bosinney», jatkoi vanha Jolyon. »Tahtoisin puhkaista sen
miehen pään, mutta arvatenkaan en voi, vaikka — en ymmärrä miksi se
oikeastaan ei ole luvallista», lisäsi hän epäröiden.

»Mitä hän sitten on tehnyt? Paljon parempi, että kihlaus purkautuu, jos
he eivät sovi toisilleen!»

Vanha Jolyon katsoi poikaansa. Jouduttuaan nyt puhumaan aiheesta, joka
koski sukupuolien välisiä suhteita, hän tuli epäluuloiseksi. Jo-poika
varmaan kannatti joitakin vapaita mielipiteitä.

»Niin, minä en tiedä mitä sinä ajattelet», sanoi hän. »Lyönpä vetoa,
että olet miehen puolella — en ihmettelisi. Mutta minä sanon, että hän
on käyttäytynyt aika pahasti, ja jos hän tulee ulottuvilleni, saa hän
kyllä sen tietää.» Hän jätti aiheen sikseen.

Oli mahdotonta keskustella hänen poikansa kanssa Bosinneyn rikkomuksen
todellisesta luonteesta ja tarkoituksesta. Eikö hänen poikansa ollut
tehnyt juuri samoin (ja vähän pahemmin, jos mahdollista) viisitoista
vuotta sitten? Sen hullun teon seurauksilla ei näyttänyt olevan mitään
loppua!

Nuori Jolyon oli vaiti hänkin. Hän oli nopeasti tunkeutunut isänsä
ajatuksiin, sillä jouduttuaan alas päivänselvän ja suoraviivaisen
katsantokannan korkealta istuimelta hän oli kehittynyt sekä teräväksi
että herkäksi huomioimaan asioita.

Se kanta, jonka hän oli ottanut sukupuoliasioihin nähden viisitoista
vuotta sitten, oli kuitenkin liian kaukana isän kannasta. Mikään silta
ei vienyt sen kuilun yli.

Hän sanoi kylmästi: »Otaksun, että hän on rakastunut johonkin toiseen
naiseen?»

Vanha Jolyon katsoi häneen epäluuloisesti. »En osaa sanoa», vastasi
hän. »Niin he väittävät.»

»Sitten se luultavasti on totta», sanoi nuori Jolyon odottamatta.
»Arvaan että _he_ myös ovat sanoneet sinulle kuka hän on.»

»Ovat», sanoi vanha Jolyon. »Soamesin vaimo.»

Nuori Jolyon ei viheltänyt. Hänen oman elämänsä tapaukset olivat
tehneet hänet kykenemättömäksi viheltämään tällaiselle asialle, mutta
hän katseli isäänsä, ja hymyn häive väreili hänen kasvoillaan.

Jos vanha Jolyon huomasi sen, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.

»Hän ja June olivat sydänystäviä», mutisi hän.

»Pieni June parka», sanoi nuori Jolyon pehmeästi. Hän ajatteli
tytärtään vielä kolmen vanhana vauvana.

Vanha Jolyon pysähtyi äkkiä.

»Minä en usko siitä sanaakaan», sanoi hän. »Se on vanhojen naisten
tyhjää puhetta. Hanki minulle ajuri, jo, olen kuolemaan saakka väsynyt.»

He seisoivat eräässä kulmauksessa ja katsoivat, sattuisiko joku
vapaa ajuri tulemaan. Vaunut toisensa jälkeen ajoivat ohi vieden
kaikenkaltaisia Forsyteja Eläintarhasta pois. Vaunut, livreat, hevosten
valjaat, kaikki välkkyi ja kiilsi toukokuun auringossa, ja joka
ainoat ajoneuvot, kuomuvaunut, trillat, puolikääsit, Viktoriavaunut,
broughamrattaat, näyttivät ylpeästi laulavan pyöriessään:

    »Minut tunnet ja vaununi tunnet kai,
    meistä melkoisen summan maksaa sai,
    vaan kylläpä kannatti, kannatti maksaa!
    Hei, herra ja rouva nyt ajelee,
     mukavuudesta, rauhasta nautitsee!»

Sellainen, niinkuin kaikki tietävät, on oikein säestys ajeleville
Forsyteille.

Vaunujen joukossa tulivat eräät puolikääsit, joitten vauhti oli
suurempi kuin toisten ja joita veti vaaleanruskea hevospari. Vaunut
keinuivat korkeilla vietereillä, ja ne neljä ihmistä, jotka istuivat
niissä, näyttivät olevan kuin kehdossa.

Nämä ajoneuvot kiinnittivät nuoren Jolyonin huomiota, ja äkkiä hän
tunsi takaistuimella istujan sedäkseen Jamesiksi, josta ei voinut
erehtyä, vaikka poskiparta olikin tuullut valkeammaksi. Vastapäätä
istuivat, selät päivänvalojen turvaamina, Rachel Forsyte ja hänen
vanhempi, naimisissaoleva sisarensa Winifred Dartie. Heidän pukunsa
oli virheetön, ja he kantoivat päänsä kenossa niinkuin pari sen lajin
lintua, jota he olivat käyneet katsomassa Eläintarhassa. Jamesin
rinnalla istui takakenossa Dartie, yllään uudenuutukainen lievetakki,
joka oli napitettu kiinni tiukkaan ja nelikulmaiseti ja jonka kummankin
hihan suusta työntyi näkyviin leveä, huolellisesti asetettu kalvosin.

Ylimääräinen, joskin hillitty kimallus, lisätty kerros parasta
kiiltoväriä tai vernissaa oli ominaista näille vaunuille ja näytti
erottavan ne kaikista muista, ikäänkuin jokin onnellinen liioittelu —
verrattavissa siihen, mikä erottaa todellisen taideteoksen tavallisesta
taulusta — olisi määrännyt ne ajoneuvojen esikuvaksi, Forsyte-tyypin
todelliseksi valtaistuimeksi.

Vanha Jolyon ei nähnyt heidän ajavan ohi, hän lohdutteli juuri Holly
parkaa, joka oli väsynyt, mutta vaunuissaolijat olivat panneet merkille
tämän pienen ryhmän. Naiset keikauttivat äkkiä päätään, päivänvalot
tekivät suonenvedontapaisen suojaavan liikkeen, Jamesin kasvot
pitenivät naiivisti ikäänkuin pitkän linnun pää, ja hänen suunsa aukeni
hitaasti. Päivänvarjojen suojelevat kilvet pienenivät pienenemistään ja
katosivat.

Nuori Jolyon näki, että he olivat tunteneet hänet, Winifredkin, joka ei
voinut olla muuta kuin viisitoistavuotias siihen aikaan, jolloin hän
menetti oikeutensa käydä Forsytesta.

_He_ eivät olleet paljonkaan muuttuneet! Hän muisti tarkalleen,
minkälaista heidän esiintymisensä oli ollut kauan aikaa sitten.
Hevoset, miehet, vaunut olivat nyt luultavasti toiset, mutta niillä
oli täsmälleen sama leima kuin viisitoista vuotta sitten, sama
virheettömyys, sama hienosti laskettu ylimielisyys — mukavaa ja
turvallista kaikki! Vieterien keinunta oli oikea, päivänvarjojen asento
oikea, oikea koko esiintymisen henki.

Ja vaunut toisensa jälkeen vierivät ohi auringonpaisteessa,
päivänvarjojen ylpeitten kilpien turvaamina.

»James setä ajoi juuri ohi naisineen», sanoi nuori Jolyon.

Hänen isänsä katsoi taakseen. »Näkikö setäsi meidät? Näki? Hm. Mitä
_hän_ täältä hakee?»

Tyhjät vuokravaunut ajoivat samassa hetkessä ohi, ja vanha Jolyon
pysäytti ne.

»Minä koetan tavata sinut taas pian, poikani», sanoi hän.

»Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä kerroin nuoresta Bosinneysta
— minä en usko siitä sanaakaan!»

Hän suuteli lapsia, jotka eivät olisi laskeneet häntä menemään, astui
vaunuihin ja ajoi pois.

Nuori Jolyon, joka oli ottanut Hollyn syliinsä, seisoi nurkkauksella
liikkumattomana ja katseli poistuvia vaunuja.




7. ILTAPÄIVÄ TIMOTHYN TALOSSA


Jos vanha Jolyon, noustessaan vaunuihin, olisi sanonut: »Minä en tahdo
uskoa siitä sanaakaan», olisi hän ilmaissut tunteensa rehellisemmin.

Tieto siitä, että James naisineen oli nähnyt hänet poikansa seurassa,
ei ollut herättänyt hänessä ainoastaan sitä kärsimättömyyttä,
jota hän aina tunsi, kun jokin meni hullusti, vaan tuon salaisen
vihamielisyyden, joka on luonnollinen veljesten välillä. Sen juuret
— pienet lastenkamarikiistat — voivat väliin kovettua ja tunkeutua
syvemmälle elämän kuluessa ja itse yhä piilossa ollen kannattaa kasvia,
joka ajan tullen voi tuottaa mitä katkerimpia hedelmiä.

Tähän saakka ei noiden kuuden veljeksen kesken ollut vallinnut sen
epäystävällisempää tunnetta kuin salainen ja luonnollinen epäilys,
että tuo toinen ehkä oli rikkaampi kuin itsekukin itse. Tämän tunteen
oli nostattanut suoranaiseksi uteliaisuudeksi kuoleman, tuon kaikkien
kilpajuoksujen päätöksen, lähestyminen ja heidän yhteisen asianajajansa
suuri umpimielisyys, hän kun oli kyllin ovela sanomaan Nicholasille,
ettei tuntenut Jamesin tuloja, Jamesille, ettei tuntenut Jolyonin ja
Jolyonille, ettei tuntenut Rogerin, Rogerille, ettei tuntenut Swithinin
tuloja. Swithinille hän taas sanoi erittäin ärsyttävästi, että Nicholas
mahtoi olla rikas mies. Timothy yksin oli poissa pelistä — hänen
vakavaraisuutensa oli niin ilmeinen.

Mutta nyt oli ainakin kahden välille noussut aivan erilainen
loukkaantumisen tunne. Siitä hetkestä saakka, jolloin James oli
ruvennut nuuskimaan hänen asioitaan — niin selitti vanha Jolyon
tilanteen — ei tämän enää tehnyt mieli uskoa tuota juttua Bosinneysta.
Hänenkö pojantyttärensä olisi tullut syrjäytetyksi »tuon miehen»
perheenjäsenen vuoksi! Vanha Jolyon päätti, että Bosinneyta oli
parjattu. Hänen rikkomukseensa täytyi olla jokin muu syy.

Ehkä June oli suuttunut hänelle, tyttöhän oli niin närkäs kuin ikinä
saattoi.

Vanha Jolyon tahtoi kuitenkin antaa Timothyn vähän tuntea mielialaansa
— saa nähdä, vieläkö hän sitten jatkaisi vihjailujaan! Eikä hän liioin
antaisi ruohon kasvaa jalkainsa alle, vaan lähtisi heti, saman tien,
Timothyn luo ja katsoisikin, ettei hänen tarvitsisi lähteä samalle
asialle uudestaan.

Hän näki Jamesin valjakon sulkevan kadun »Bowerin» edustalla. He olivat
siis ehtineet ennen häntä — kaakattamaan siitä, että olivat nähneet
hänet, tietenkin. Ja kauempana Swithinin harmot kääntelivät turpiaan
Jamesin ruskeitten turpia kohti, ikäänkuin nekin pohtisivat perheen
asioita niinkuin isännät tuolla ylhäällä pohtivat.

Vanha Jolyon pani hattunsa tuolille tuossa ahtaassa eteisessä, missä
Bosinneyn hattua niin kauan sitten oli luultu kissaksi, siveli laihalla
kädellään tuimasti kasvojaan ja riippuvia valkeita viiksiään ikäänkuin
haihduttaakseen kaikki ilmeitten jäljet, ja nousi yläkertaan.

Sali oli hänen tullessaan täynnä. Se oli muuten täynnä parhaillaankin
ollen — kun ei ollut vieraita sillä Timothy ja hänen sisarensa,
seuraten sukupolvensa tapoja, olivat sitä mieltä, että huone ei ole
»hauska» jollei se ole »kunnollisesti» kalustettu. Siinä oli siis
yksitoista tuolia, sohva, kolme pöytää, kaksi kaappia, lukematon määrä
pikkutavaroita ja osa suurta flyygeliä. Ja nyt, kun tuoleilla istuivat
rouva Small, täti Hester, Swithin, James, Rachel, Winifred, Euphemia,
joka oli tullut tuomaan takaisin »Kärsimyksen ja lohdun», jota hän oli
lukenut aamupäivällä, ja hänen paras ystävänsä Frances, Rogerin tytär
(soitannollinen Forsyte, hän, joka sävelsi lauluja), oli vain yksi
tuoli tyhjänä, lukuunottamatta tietenkään niitä kahta, joilla ei kukaan
koskaan istunut — ja ainoata seisomapaikkaa piti hallussaan kissa,
jonka päälle vanha Jolyon suoraa päätä astui.

Näinä aikoina ei ollut mitenkään tavatonta, että Timothyn talossa oli
noin paljon kävijöitä. Perhe oli aina, joka jäsentään myöten, tuntenut
todellista kunnioitusta Ann tätiä kohtaan, ja nyt, kun hän oli poissa,
tultiin Boweriin paljon useammin ja viivyttiin kauemmin.

Swithin oli tullut ensimmäisenä ja istui tympeänä punaisessa
nojatuolissa, jolla oli kullattu selkä, ehdottomasti sen näköisenä,
että hän aikoi istua väsyksiin kaikki toiset. Hänen valtava ruhonsa,
joka antoi täyden oikeutuksen Bosinneyn nimitykselle »tuo iso», paksu
valkea tukka, pöyhkeät, liikkumattomat, parrattomat kasvot tekivät
hänet alkuaikaisemman näköiseksi kuin konsanaan tuossa suuressa,
täyteenahdetussa huoneessa.

Hänen puheensa, niinkuin viime aikoina usein, oli heti kääntynyt
Ireneen, ja hän ei ollut kadottanut hetkeäkään ilmaistakseen Juley ja
Hester tädeille mielipidettään huhuista, joitten hän oli kuullut olevan
liikkeellä. Ei, sanoi hän, Irene kenties tarvitsi hieman liehittelyä —
pitäähän kauniilla naisella olla vähän huvia — mutta sen enempää hän
ei uskonut asiasta. Ei mitään julkista — Irenellä oli siksi paljon
hyvää järkeä, siksi paljon oikeata tietoa siitä, mitä hän oli velkaa
asemalleen ja perheelleen! Ei mitään sk — hän aikoi sanoa »skandaalia»,
mutta pelkkä ajatuskin tuntui niin mahdottomalta, että hän vain
heilautti kättään ikäänkuin sanoakseen »jättäkää nuo puheet sikseen!»

Myönnettäköön, että Swithin suhtautui asiaan vanhanpojan tavoin —
mutta eikö voinutkin puhua velvollisuuksista tuota perhettä kohtaan,
jonka niin monet jäsenet olivat osanneet järjestää asiansa niin hyvin,
olivat saavuttaneet määrätynlaisen aseman? Jos hän olikin joinakin
pimeinä pessimismin hetkinä kuullut käytettävän sanoja »talonpoika»,
»pien'eläjä» esi-isiensä yhteydessä, niin uskoiko hän niihin?

Ei, hän elätteli intomielisen hartaasti rinnassaan salaista teoriaa,
jonka mukaan jossakin kohdassa hänen esi-isiensä sukupuuta oli jotakin
erikoisen hienoa.

»Täytyy olla», oli hän kerran sanonut nuorelle Jolyonille ennenkuin
tämä oli kääntynyt pahan puolelle. »Katsohan meitä, me olemme
menestyneet maailmassa! Meissä täytyy olla hyvää verta jossakin kohden.»

Hän oli pitänyt nuoresta Jolyonista. Poika oli joutunut hyvään seuraan
korkeakoulussa, oli tuntenut tuon vanhan lurjuksen Sir Charles Fisten
pojat — yhdestä olikin tullut aika veijari. Hänessä oli tyyliä — oli
vietävän viheliäistä, että hänen piti karata tuon ulkomaalaisen tytön
kanssa — kotiopettajatar päälle päätteeksi! Jos hänen välttämättä piti
karata, niin miksi hän ei voinut valita jotakin, joka olisi tuottanut
perheelle kunniaa! Ja mikä hän nyt oli? Alempi kirjuri Lloyds'illa.
Kuului maalaavan taulujakin — tauluja! Hitto vieköön, hän olisi voinut
lopettaa Sir Jolyon Forsytena, saada paikan parlamenttiin ja maatilan!

Swithin se oli, joka seuraten jokaisen suuren perheen jossakin
jäsenessä ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvaa mielijohdetta lähti
sukututkimustoimistoon, missä hänelle sanottiin, että hän epäilemättä
oli samaa perhettä kuin tunnetut Forsitet (i:llä), joiden vaakunassa
oli »kolme oikean saran solkea mustapunaisella pohjalla». Tämä
epäilemättä sanottiin siinä toivossa, että hän ostaisi perheelleen
aatelisarvon.

Swithin ei kuitenkaan ostanut, mutta saatuaan tietää, että
vaakunakilven kruununa oli »heraldinen fasaani», ja että tunnuslause
oli »Forsiten puolesta», teetti hän »heraldisen fasaanin» kuvan
vaunujensa katolle ja ajajainsa nappeihin ja painatti sekä
tunnuslauseen että fasaanin kirjepapereihinsa. Itse vaakunan hän piti
omana tietonaan, osittain siksi, että hänen mielestään olisi ollut
kerskailua panna vaunuihinsa vaakunaa, kun hän ei kerran ollut maksanut
siitä, ja hän vihasi kerskailua, ja osittain siksi, että hän, niinkuin
kuka tahansa käytännöllinen mies kautta maan, salaa vieroi ja halveksi
asioita, joita ei ymmärtänyt — hänen oli vaikea, niinkuin kenen tahansa
olisi ollut, niellä »kolmea oikean saran solkea mustapunaisella
pohjalla».

Hän ei koskaan kuitenkaan unohtanut sitä kuulemaansa sanaa, että
jos hän maksaisi vaakunasta, olisi hänellä oikeus käyttää sitä,
ja se lujitti hänen vakaumustaan, että hän oli oikea herrasmies.
Huomaamatta muukin perhe omaksui »heraldisen fasaanin» ja muutamat
toisia vakavammat omaksuivat myös tunnuslauseen. Vanha Jolyon kuitenkin
kieltäytyi jälkimmäisestä sanoen, että se oli humpuukia — vailla mitään
tarkoitusta, mikäli hän saattoi nähdä.

Vanhempi sukupolvi kenties vielä saattoi muistaa, mistä suuresta
historiallisesta tapauksesta he olivat saaneet tuon vaakunakruununsa.
Jos heiltä tiukattiin tätä tietoa, he välttääkseen valhetta — he eivät
pitäneet valheista, heillä oli se tunne, että vain ranskalaiset ja
ryssät valehtelevat — tunnustivat kiireisesti että Swithin kai oli sen
saanut jollakin tavoin haltuunsa.

Nuorempi sukupolvi suhtautui asiaan tahdikkaasti, niinkuin sopikin.
He eivät tahtoneet pahoittaa vanhempiensa mieltä eivätkä itse joutua
naurunalaisiksi, he yksinkertaisesti käyttivät vaakunakruunua...

»Ei», sanoi Swithin, hänellä oli ollut tilaisuus nähdä omin silmin,
ja hän tahtoisi sanoa, että Irene ei ollut käyttäytynyt tuota nuorta
Merirosvoa tai Bosinneyta tai mikä hänen nimensä nyt oli, millään
tavoin toisin kuin Swithiniä itseään kohtaan, itse asiassa hän sanoisi,
että... Mutta tässä Francesin ja Euphemian tulo onnettomuudeksi
katkaisi keskustelun, sillä tämä ei ollut aihe, josta voitaisiin puhua
nuorten ihmisten aikana.

Ja vaikka Swithin oli vähän kiihtynyt siitä, että hänet tällä tavoin
keskeytettiin juuri, kun hän aikoi sanoa jotakin tärkeätä, hän pian
taas oli ystävällinen kuten aina. Hän oikein piti Francesista — eli
Franciesta, niinkuin häntä kotona sanottiin. Tyttö oli hieno, ja hänen
sanottiin ansaitsevan sievät neularahat lauluillaan, mikä Swithinin
mielestä oli erittäin viisasta.

Swithin melkein ylpeili vapaamielisestä suhtautumisestaan naisiin, hän
kun ei nähnyt mitään syytä, miksi he eivät voisi maalata tauluja tai
sepittää lauluja tai kirjojakin, varsinkin jos he voivat sillä tavoin
ansaita muutaman hyödyllisen pennin. Kaikkia vielä — se vain piti
heidät poissa pahemmista kolttosista. Ei heistä siltä miehiä tullut!

»Pikku Francie», joksi häntä yleensä hyväntahtoisesti väheksyen
sanottiin, oli tärkeä henkilö, jollei muuten niin ainakin elävänä
todistuskappaleena Forsytein suhtautumisesta taiteeseen. Hän ei
todellisuudessa ollut »pieni», vaan pikemminkin pitkä, ja hänellä oli
Forsyteksi tumma tukka, joka yhdessä harmaitten silmien kanssa antoi
hänelle, niinkuin sana kuului, »kelttiläisen ulkomuodon». Hän sepitti
lauluja, joilla oli sellaisia nimiä kuin »Huokaellen», tai »Äiti, anna
suutelo», jossa oli virsimäinen kertosäe:

    Ȁiti, anna suutelo,
    Kuolo luoksein saapuu jo!
    Äiti armas, suutelo
    Anna, kuolo saapuu jo!»

Hän kirjoitti laulujen sanat itse ja muitakin runoja. Iloisempina
hetkinään hän sepitti valsseja, joista yksi, »Kensingtonin karkelo»,
oli melkein kansallisvalssina Kensingtonissa, siinä kun oli niin
suloinen sävelkulku. Tähän tapaan:

Se oli hyvin omaperäinen. Sitten oli »Lauluja pikkuväelle», jotka
olivat sekä kasvattavia että hauskoja, varsinkin »Isoäidin kultamuru»
ja tuo reipas »Iske hänet mustelmiin», joka miltei profeetallisesti
kuvasti tulossaolevaa imperialistista henkeä.

Kuka tahansa kustantaja otti tällaisia vastaan, ja aikakauslehdet
sellaiset kuin »Ylhäismaailma» ja »Hienon naisen opas» olivat
haltioissaan, kun saivat julkaista »taaskin ihastuttavan pikkupalan,
säkenöivän ja harrasmielisen, neiti Francie Forsytelta. Me itse itkimme
ja nauroimme. Neiti Forsyte tulee menemään pitkälle.»

Heimonsa tarkkavaistoisena tyttärenä Francie oli pannut asiakseen
tutustua oikeihin ihmisiin, sellaisiin, jotka voivat kirjoittaa
hänestä ja puhua hänestä ja jotka liikkuivat seurapiireissä myöskin.
Hän luetteloi hengessään ihmiset ja tiesi tarkoin, milloin hänen oli
käytettävä viehätysvoimaansa. Hän ei myöskään päästänyt näkyvistä
palkkioitten ylenevää asteikkoa, mikä hänen silmissään merkitsi
tulevaisuutta. Tällä tavoin hän hankki itselleen yleistä arvonantoa.

Kerran, kun hänen mieltään oli järkyttänyt rakastuminen — sillä
Rogerin elämän pääsuunta, joka oli ollut eheäsydämistä kiinteimistöjen
kokoamista, oli aiheuttanut hänen ainoassa tyttäressään taipumuksen
antautua tunteen valtaan — hän oli ryhtynyt suureen ja vilpittömään
työhön ja valinnut muodoksi viulusonaatin. Tämä oli hänen tuotteistaan
ainoa, joka teki Forsytet levottomiksi. He tunsivat heti, että se ei
menisi kaupaksi.

Roger, joka oli sangen tyytyväinen älykkääseen tyttäreensä ja joka
usein viittasi hänen itse ansaitsemiensa taskurahojen runsauteen, oli
harmissaan viulusonaatista.

»Sellaista roskaa», sanoi hän. Frances oli lainannut Euphemialta
nuoren Flageolettin soittamaan sitä Prince's Gardensin salongissa.

Itse asiassa Roger oli oikeassa. Se _oli_ roskaa, mutta — harmillista
kyllä — sellaista roskaa, joka ei mennyt kaupaksi. Niinkuin jokainen
Forsyte tietää, ei kaupaksimenevä roska olekaan roskaa — kaukana siitä!

Ja kuitenkin, huolimatta siitä terveestä periaatteesta, joka
määrittelee taideteoksen arvon myynnin perustuksella, eräät Forsytet —
täti Hester esimerkiksi, joka oli aina ollut soitannollinen — ei voinut
olla valittamatta sitä, että Francien musiikki ei ollut »klassillista»,
ja samaa he sanoivat hänen runoistaan. Mutta Hester täti sanoi myös,
ettei tähän aikaan ilmestynytkään oikeata runoutta, kaikki runot olivat
vain »keveitä pikkunäperryksiä». Kukaan ei voinut kirjoittaa sellaista
kuin »Kadotettu Paratiisi» tai »Childe Harold», mistä molemmista sai
sen tunteen, että todella oli lukenut jotakin. Oli kuitenkin mukavaa,
että Franciella oli jotakin askartelua — toisten tyttöjen hukatessa
rahaa kaupoissa hän istui kotona ja teki rahaa! Ja sekä Hester täti
että Juley täti olivat aina valmiit kuulemaan uusinta kertomusta siitä,
kuinka Francie oli saanut palkkionsa kohoamaan.

He kuuntelivat nytkin, ja saman teki Swithin, vaikka ei ollut
kuuntelevinaan — nuo nuoret ihmiset puhuivat niin nopeasti ja
epäselvästi, ettei hän koskaan saanut selvää heidän sanoistaan!

»Minä en sitten käsitä kuinka sinä osaat», sanoi rouva Septimus. »Minä
en ikinä maailmassa uskaltaisi!»

Francie hymyili keveästi. »Minä olen paljon mieluummin tekemisissä
miesten kuin naisten kanssa. Naiset ovat niin ilkeitä!»

»Eihän toki, rakkaani», huudahti rouva Small.

Euphemia puhkesi hiljaiseen nauruun, joka päättyi kirkaisuihin, kuten
aina, ja sanoi ikäänkuin häntä olisi kuristettu: »Oi, sinä otat minut
hengiltä jonakin päivänä, täti pieni.»

Swithin ei katsonut välttämättömäksi nauraa, hän ei sietänyt
ihmisiä, jotka nauroivat, kun hän itse ei keksinyt mitään naurun
syytä. Itse asiassa hän ei sietänyt koko Euphemiaa, josta hän aina
puhui tähän tapaan »Nickin tytär, mikä hänen nimensä nyt onkaan —
se kalpea?» Hän oli ollut vähällä joutua Euphemian kummiksi — olisi
joutunutkin, jollei olisi niin lujasti asettunut vastustamaan hänen
ulkomaalaista nimeään. Hän vihasi kummiksi joutumista. Swithin sanoi
siis Francielle arvokkaasti: »Kaunis ilma — hm — vuodenaikaan nähden.»
Mutta Euphemia, joka tiesi erittäin h yvin, että Swithin setä oli
kieltäytynyt tulemasta hänen kummikseen, kääntyi Hester tätiin ja alkoi
kertoa, kuinka hän oli nähnyt Irenen — rouva Soamesin — Kirkko- ja
Kauppayhtiössä.

»Oliko Soames hänen kanssaan?» kysyi Hester täti, jolle rouva Small ei
ollut vielä ehtinyt kertoa tapausta.

»Soames hänen kanssaan? _Tietysti_ ei.»

»Oliko hän siis yksin ulkona Lontoossa?»

»Ei toki, herra Bosinney oli hänen kanssaan. Irene oli _täydellisen_
hyvin puettu.»

Mutta Swithin, kuullessaan Irenen nimen, katsoi ankarasti Euphemiaan,
joka totta puhuen ei koskaan näyttänyt miltään puvussaan, oli hänen
yllään sitten mitä hyvänsä, ja sanoi:

»Puettuna hienon naisen tavoin, otaksun. Häntä on ilo katsella.»

Sinä hetkenä ilmoitettiin James ja hänen tyttärensä. Dartie, jota
kovin oli alkanut janottaa, oli sanonut saaneensa vastaanoton
hammaslääkäriltä ja noustuaan vaunuista Marble Archin kohdalla
istahtanut ajurinrattaille ja oli jo asettunut ikkunapöytänsä ääreen
klubiinsa Piccadillyllä.

Hänen vaimonsa — kertoi hän klubiveikoilleen — olisi tahtonut hänet
mukaan joillekin vierailuille. Se ei ollut hänen makuunsa — ei oikein.
Hahahaa!

Hän huusi tarjoilijaa ja lähetti hänet halliin katsomaan kuka oli
voittanut puoli viiden kilpa-ajot. Hän sanoi olevansa väsynyt kuin
koira, ja se oli totta, hän oli ajellut kaiken iltapäivää vaimonsa
kanssa »näyttelyissä». Oli viimein kuitenkin hypännyt pois. Täytyihän
miehen elää omaa elämäänsä.

Samana hetkenä, katsellessaan ulos ikkunasta — hän piti tästä pöydästä,
josta saattoi nähdä kaikki ohikulkijat — hän sattui onnettomuudeksi tai
kenties onneksi huomaamaan Soamesin hahmon, joka pyrki hiljalleen kadun
poikki Green Parkin puolelta ilmeisesti aikoen tulla sisään, sillä
myöskin Soames kuului »Iseeum-klubiin.»

Dartie hyppäsi pystyyn, sieppasi lasinsa, mutisi jotakin »tuosta puoli
viiden kilpailusta» ja poistui nopeasti pelihuoneeseen, johon Soames ei
koskaan tullut. Täällä, himmeässä valossa, täydellisesti eristettynä,
hän eli omaa elämäänsä puoli kahdeksaan, jolloin hän tiesi Soamesin
varmasti lähteneen klubista.

Ei kävisi laatuun, niin toisti hän itselleen aina, kun kiusaus liittyä
ikkunapöytien äärellä pakinoiviin yltyi liian voimakkaaksi, ei kerta
kaikkiaan kävisi laatuun panna toimeen kohtausta Winifredin kanssa nyt,
kun hänen raha-asiansa olivat niin huonot ja »vanha herra» (James)
pahalla tuulella aina tuosta öljyosake-jutusta saakka.

Jos Soames näkisi hänet klubilla, tulisi epäilemättä tiedoksi, että
hän ei ollut käynytkään hammaslääkärillä. Hän ei käsittänyt kuinka
perheasiat »tulivat tiedoksi» niin pian. Hän istui levottomana
vihreällä verhottujen pelipöytien keskellä, olivinväriset kasvot
rypyssä, toinen ruutuinen housunpolvi nostettuna toisen päälle,
kiiltonahkakengät loistaen hämärässä, ja mietti etusormeaan
pureskellen mistä hitosta saisi rahaa, jos Erotic ei voitaisikaan
Lancashire-kilpailuissa.

Hänen ajatuksensa kääntyivät synkeinä Forsyteihin. Oli sekin joukkoa!
Heiltä ei saanut kerrassaan mitään — ei ainakaan ilman suuria
vaikeuksia. He olivat niin s — saamarin pikkumaisia raha-asioissa, ei
ainoatakaan urheilijaa koko joukossa, jollei kenties George. Tuo Soames
esimerkiksi sai melkein kohtauksen, jos pyysi häneltä viheliäistä
vippiä, tai jollei hän saanut kohtausta, katsoi hän toiseen hymyillen
tuota kirottua ylimielistä hymyään ikäänkuin sitä olisi kadotettu sielu
vain siksi, että oli rahapulassa.

Ja tuo Soamesin vaimo sitten (Dartielle tuli tahtomattaan vesi suuhun),
hänen kanssaan Dartie oli koettanut olla hyvissä väleissä, niinkuin
kauniin kälyn ainakin, mutta paha hänet periköön, jos tuo — (hän käytti
hengessään rumaa sanaa) — koskaan suvaitsi puhua hänelle mitään, ja
hän katsoikin lankoonsa ikäänkuin tämä olisi lokaa — ja kuitenkin sama
nainen saattoi mennä sangen pitkälle, siitä hän löisi korkean vedon.
Hän tunsi naiset, noin lempeitä silmiä ja kaunista vartaloa ei annettu
turhan vuoksi, minkä Soames pian saisi huomata, jos oli mitään perää
siinä, mitä hän oli kuullut tuosta herra Merirosvosta.

Dartie nousi tuoliltaan, käveli huoneen poikki ja pysähtyi marmorisen
tulisijan yläpuolella olevan peilin eteen. Siinä hän seisoi kauan
katsellen peilistä kasvojensa kuvaa. Vahattuine tummine viiksineen
ja pienine hienostuneille poskiparran alkuineen ne näyttivät kuin
pellavaöljyllä voidelluilta, niinkuin muutamien miesten tyyppiin
kuuluu. Hän huomasi surukseen lupaavan näppylänäkin toisella sivulla
käyrähköä, lihavaa nenäänsä.

Tällä välin vanha Jolyon oli huomannut tuon ainoan tyhjän tuolin
Timothyn mukavassa salongissa. Hänen tulonsa oli ilmeisesti katkaissut
keskustelun, ja vääjäämätön nolous oli vallalla. Juley täti pyrki
tunnetulla hyväntahtoisuudellaan auttamaan tilanteen ennalleen.

»Niin, Jolyon», sanoi hän, »me juuri sanomme, että sinä et ole ollut
täällä pitkään aikaan, mutta emmehän me saa sitä ihmetellä. Sinulla
tietysti on työtä? James juuri sanoi, kuinka kiireellinen aika vuodesta
—»

»Sanoiko hän?» sanoi vanha Jolyon ja katsoi Jamesiin tiukasti. »Ei
olisi puoleksikaan niin paljon kiirettä, jos jokainen hoitaisi omat
asiansa.»

James torkkui matalalla tuolilla, jolta hänen jalkansa nousivat kuin
ylämäkeen. Hän alkoi muutella niitä levottomana ja polki toisella
niistä kissaa, joka epäviisaasti kyllä oli etsinyt turvaa vanhasta
Jolyonista hänen luonaan.

»Kas, teillä on täällä kissa», sanoi hän loukkaantuneella äänellä
vetäen hermostuneena pois jalkansa, jonka hän tunsi likistävän tuota
pehmeätä, karvaista ruumista.

»Montakin», sanoi vanha Jolyon katsellen toisesta toiseen, »minä poljin
juuri yhtä.»

Hiljaisuus seurasi.

Sitten rouva Small, väännellen sormiaan ja katsellen ympärilleen
intomielisen tyvenesti, kysyi: »Entä kuinka voi rakas June?»

Huumorin tuikahdus välähti vanhan Jolyonin totisuudessa. Ihmeellinen
nainen tuo Juley! Ei kukaan vetänyt vertoja hänelle väärän asian
sanomisessa.

»Huonosti», sanoi hän. »Lontoo ei sovi hänelle — liian paljon väkeä,
liian paljon juorua ja jupinaa.» Hän sanoi sanansa painokkaasti ja
katseli taaskin Jamesia kasvoihin.

Kukaan ei puhunut.

Kaikilla oli se tunne, että oli liian vaarallista yrittää mihinkään
suuntaan tai huomauttaa mitään. Jotakin siitä uhkaavan kohtalon
tunteesta, joka valtaa katselijan kreikkalaista draamaa esitettäessä,
oli tullut tuohon täyteenahdettuun huoneeseen, noitten valkotukkaisten,
lievetakkisten vanhojen miesten ja muodikkaasti puettujen naisten
keskuuteen, jotka kaikki olivat samaa verta ja joitten kaikkien välillä
oli epämääräistä yhtäläisyyttä.

Eipä siltä, että he olisivat olleet siitä tietoisia — sellaisten
kohtalokkaitten, katkerien henkien vierailu vain tunnetaan.

Sitten Swithin nousi. Hän ei tahtonut jäädä tällaisen mielialan
vallitessa. — Hän ei vain antaisi kenenkään nujertaa itseään! Hän
liikehti huoneen läpi tavallistakin juhlallisempana ja sanoi kädestä
hyvästi jokaiselle erikseen.

»Sanokaa terveisiä Timothylle, että hän lellittelee itseään liikaa»,
sanoi hän. Sitten hän kääntyi Francieen, joka hänen mielestään oli
»tyylikäs», ja lisäsi: »Tule ajelemaan minun kanssani jonakin päivänä.»
Mutta tämä manasi esille muiston tuosta toisesta tapausrikkaasta
ajelusta, josta oli ollut niin paljon puhetta, ja hän seisoi hetkisen
aivan hiljaa, silmät lasimaisina, ikäänkuin tajutakseen omien sanojensa
merkityksen, sitten hän äkkiä muisti, että hän ei välittänyt rahtuakaan
ja kääntyi vanhaan Jolyoniin: »No, hyvästi, Jolyon! Sinun ei pitäisi
lähteä ulos ilman päällystakkia, sinä saat lonkkasärkyä tai jotakin
muuta sellaista!» Ja potkaisten hiljaa kiiltonahkakenkänsä kärjellä
kissaa hän kuljetti valtavan ruhonsa pois.

Kun hän oli lähtenyt, katsoivat kaikki salaa toisiinsa nähdäkseen,
kuinka muut olivat ottaneet sanan »ajelu» — tuon kuuluisaksi käyneen
sanan, joka oli saanut niin valtavan merkityksen ollen ainoa niin
sanoaksemme virallinen uutinen, joka voitiin asettaa yhteyteen tuon
epämääräisen ja kolkon, perhekielille tarrautuneen huhun kanssa.

Euphemia antautui mielijohteen valtaan ja sanoi lyhyesti nauraen: »Onpa
hyvä, ettei Swithin setä kutsu minua ajelulle.»

Rouva Small, rauhoittaakseen häntä ja hälventääkseen mahdollisen
pienen hämmingin, vastasi: »Rakkaani, hän vie kernaasti ajelulle
jonkun, joka on hyvin puettu, josta hänellä on kunniaa. Minä en koskaan
unohda sitä kertaa, jolloin hän kutsui minut. Se oli elämys!» Ja
hänen pöhöttyneille vanhoille kasvoilleen levisi hetkeksi omituinen
tyytyväisyys. Sitten ne hervahtivat, ja hän sai kyyneleet silmiin.
Hän ajatteli sitä ajelua, jonka hän kauan sitten oli tehnyt Septimus
Smallin kanssa.

James, joka oli vaipunut takaisin hermostuneeseen mietiskelyynsä
matalalla tuolilla, tempautui äkkiä pystyyn: »Lystikäs mies, tuo
Swithin», sanoi hän, mutta ei koko sydämestään.

Vanhan Jolyonin hiljaisuus, hänen ankarat silmänsä pitivät kaikkia
lamaannuksen vallassa. Hän itse oli levoton omien sanojensa
vaikutuksesta — se näytti syventävän tuon huhun merkitystä, jota hän
oli tullut tekemään tyhjäksi — mutta suuttunut hän oli vieläkin.

Hän ei ollut vielä selvä heistä. Ei, ei — hän antaisi heille vielä
letkauksen tai pari.

Hän ei tahtonut letkauttaa veljentyttäriään, hänellä ei ollut mitään
riitaa heidän kanssaan — nuori ja edustavannäköinen nainen aina vetosi
vanhan Jolyonin suopeuteen — mutta tuo James, ja — kenties vähemmässä
määrässä — nuo toiset ansaitsivat kaiken minkä voivat saada. Ja hän
kysyi myöskin Timothya.

Ikäänkuin aavistaen jonkin vaaran uhkaavan nuorempaa veljeä Juley täti
äkkiä tarjosi Jolyonille teetä. »Tuolla sitä on», sanoi hän, »kylmää
ja pahaa kylläkin, se odottaa sinua ruokasalissa, mutta Smither saa
laittaa sinulle uutta.»

Vanha Jolyon nousi. »Ei kiitos», sanoi hän katsellen suoraan Jamesiin,
»minulla ei ole aikaa teenjuontiin ja — skandaalijuttuihin ja sen
semmoisiin. Minun on aika lähteä kotiin. Hyvästi, Julia, hyvästi,
Hester, hyvästi, Winifred.»

Ilman sen juhlallisempaa hyvästiä hän marssi ulos.

Vuokravaunuissa hänen kiukkunsa haihtui, sillä sellaista hänen
suuttumuksensa aina oli — kun hän oli saanut purkaa sitä, haihtui
se. Hänen mielensä tuli ankeaksi. Hän oli tukkinut heidän suunsa,
mutta millä hinnalla! Sillä, että hän nyt varmaan tiesi tuon huhun,
jota hän oli tullut kumoamaan, olevan totta. June oli hyljätty, tuon
miehen pojan vaimon vuoksi! Hän tunsi, että huhu oli totta, ja koetti
karkaista itsensä käyttäytymään ikäänkuin se ei olisi totta, mutta
kipu, jonka hän kätki tähän päätökseen, alkoi hitaasti, varmasti
muuttua sokeaksi vihamielisyydeksi Jamesia ja hänen poikaansa kohtaan.

Nuo kuusi naista ja yksi mies, jotka olivat jääneet saliin, alkoivat
puhella niin luontevasti kuin saattoivat tällaisen tapauksen jälkeen,
sillä vaikka jokainen heistä tiesi tosiasiaksi, että hän ei ikinä
puhunut skandaalijuttuja, tiesi joka-ainoa niinikään, että kuusi muuta
kyllä puhui, ja kaikki olivat suuttuneita ja tunsivat kärsineensä
tappion. James yksin vaikeni, järkytettynä sielunsa pohjia myöten.

Sitten Francie sanoi: »Tiedättekö, minusta Jolyon setä on kauheasti
muuttunut viime vuodesta. Mitä sinä arvelet, Hester täti?»

Hester täti teki pienen torjuvan liikkeen. »Oi, kysy Juley tädiltä»,
sanoi hän. »Minä en tiedä.»

Kukaan muu ei pelännyt myöntää, ja James mutisi synkeänä lattiaan
tuijottaen: »Hän ei ole puoltakaan siitä mitä hän oli.»

»Minä olen pannut sen merkille jo pitkän ajan kuluessa», sanoi Francie.
»Hän on peloittavasti vanhentunut.»

Juley täti pudisti päätään, hänen kasvonsa olivat äkkiä menneet
kokonaan lerpalleen.

»Rakas Jolyon parka», sanoi hän, »jonkun pitäisi nähdä se hänen
puolestaan.»

Tuli taaskin hiljaisuus, sitten kaikki viisi vierasta nousi yhtä aikaa
lähteäkseen, ikäänkuin heitä olisi kauhistuttanut jäädä yksin toisten
jälkeen.

Rouva Small, Hester täti ja kissa jäivät vanhaan rauhaansa, ja kaukaa
kuuluva oven sulkeutuminen ilmaisi Timothyn tulon.

Samana iltana, kun Hester täti oli juuri mennyt nukkumaan takimmaiseen
makuuhuoneeseen, joka oli ollut Juley tädin, ennenkuin Juley täti otti
haltuunsa Ann tädin huoneen, avautui ovi ja rouva Small astui sisään,
vaaleanpunainen yömyssy päässä, kynttilä kädessä. »Hester», sanoi hän.
»Hester.»

Hester täti kahisutti hiljaa lakanaansa.

»Hester», toisti Juley täti ollakseen ihan varma siitä, että oli saanut
toisen hereille, »minä olen niin huolissani rakkaan Jolyon raukan
vuoksi. _Mitä_» — Juley täti viipyi tässä sanansa — »luulet, että
pitäisi tehdä?»

Hester tädin lakana kahisi taaskin, hänen äänensä kuului heikosti
pyytävältä: »Tehdä? Kuinka minä tietäisin?»

Juley täti kääntyi tyytyväisenä pois, sulki oven erikoisen hiljaa,
ettei häiritsisi Hester kultaa, mutta kadotti otteensa ja antoikin sen
paukahtaa.

Tultuaan takaisin omaan huoneeseensa hän seisoi ikkunassaan katsellen
kuuta, joka paistoi yli puiston puitten, musliiniverhon raosta —
verhot olivat muuten tiukasti suljetut, ettei kukaan näkisi. Ja siinä,
kasvot pyöreinä ja lerpallaan vaaleanpunaisen yömyssyn alla, silmät
kosteina, hän ajatteli »rakasta Jolyonia», joka oli niin vanha ja niin
yksinäinen, ja kuinka hän voisi olla hyödyksi veljelleen, ja kuinka
Jolyon rupeaisi pitämään hänestä niinkuin ei kukaan ollut pitänyt sen
jälkeen kuin Septimus parka erkani täältä.




8. TANSSIAISET ROGERILLA


Rogerin talo Prince's Gardenissa oli loistavasti valaistu. Oli
hankittu suuri määrä vahakynttilöitä, jotka oli asetettu kristallisiin
kruunuihin, ja pitkän, kaksiosaisen salongin parkettilattia kuvasti
näitä tähtisikermiä. Huone oli saatu todella tilavannäköiseksi
siirtämällä kaikki huonekalut yläkertaan ja reunustamalla seinät noilla
omituisilla sivistyksen tuotteilla, joita sanotaan tabureteiksi.

Etäisessä nurkassa palmujen keskellä oli piano, jonka nuottitelineellä
oli avattuna kappale »Kensingtonin karkeloa.»

Roger oli vastustanut soittokuntaa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitä
sillä tehtäisiin. Hän ei aikonut kustantaa sellaista, ja sillä hyvä.
Francien (äiti, jolle Roger jo kauan sitten oli hankkinut kroonillisen
vatsakatarrin, meni vuoteeseen tällaisissa tilaisuuksissa) oli ollut
pakko tyytyä vahvistamaan pianoa nuorella miehellä, joka soitti torvea,
ja hän oli järjestänyt palmut niin, että jokainen, joka ei katsonut
syvälle asioihin, saattoi kuvitella useampien soittajien piilevän
siellä. Hän päätti käskeä heitä soittamaan kovaa — torvesta sai paljon
musiikkia irti, jos soittaja vain pani siihen sielunsa.

Hän oli vihdoinkin, niinkuin sivistyneemmällä Amerikan kielellä
sanotaan, »selvä» — oli läpäissyt tuon kiusallisen hätäkeinojen
labyrintin, joka on läpäistävä, ennenkuin muodinmukainen esiintyminen
voidaan yhdistää Forsyten terveeseen taloudenhoitoon. Laihana mutta
loistavana maissinvärisessä puvussaan, paljon tylliä olkapäillä, hän
kulki paikasta paikkaan ja silmäili kaikkea.

Vartavasten hankitulle hovimestarille (Roger piti vain palvelustyttöjä)
hän puhui viineistä. Ymmärsikö hän nyt oikein, että herra Forsyte
tahtoi kaksitoista Whiteleyltä ostettua samppanjapulloa avattaviksi?
Mutta jos samppanja loppui kesken (hän ei kyllä luullut sen loppuvan,
useimmat naiset kuitenkin joivat vettä), mutta jos se loppuisi, saisi
hän turvautua samppanjabooliin ja tulla toimeen parhaansa mukaan.

Francien mielestä oli sietämätöntä puhua tällaista hovimestarille,
se oli niin alapuolella hänen arvonsa, mutta mitä muutakaan voi
tehdä, kun isä kerran oli sellainen? Roger, tehtyään itsensä kyllin
epämiellyttäväksi tanssin aikana, tulisi sitten punakkana, ulkonevine
otsineen, ikäänkuin hän olisi järjestänyt kaiken, hymyilisi ja
luultavasti veisi kauneimmat naiset illallispöytään, ja kahdelta, juuri
kun tanssi olisi parhaassa vauhdissa, hän menisi salaa soittajien luo,
käskisi heitä soittamaan »God save the Queen» ja lähtemään tiehensä.

Francie toivoi hurskaasti, että isä pian väsyisi ja painuisi vuoteeseen.

Hänen kolme tai neljä parasta tyttöystäväänsä, jotka olivat vieraina
talossa näitten tanssiaisten kunniaksi, olivat yhdessä hänen kanssaan
nauttineet eräässä hyljätyssä yläkerran huoneessa teetä ja kylmää
kananpoikaa, jotka tarjottiin kiireisesti. Miehet oli lähetetty
päivälliselle Eustacen klubiin, heidän tiettävästi piti saada
kunnollinen ruokansa.

Lyönnilleen kello yhdeksän saapui rouva Small yksin. Hän pyysi
kaunopuheisesti anteeksi Timothyn poissaoloa, mutta ei maininnut
sanaakaan Hesteristä, joka viime hetkessä oli ilmoittanut tahtovansa
jäädä rauhaan. Francie otti hänet vastaan vuolaasti ja asetti hänet
tuoliin jättäen hänet siihen istumaan yksinäisenä ja nyrpeänä
lavendelinvärisessä silkissään — ensi kerran Annin kuoleman jälkeen
hänellä oli värillinen puku.

Parhaat tyttöystävät tulivat nyt huoneistaan, jokaisella kuin
taikajärjestelyn kautta erivärinen puku, mutta kullakin sama tyllin
runsaus olkapäillään ja povellaan — sillä heidän kohtalonaan oli
olla tytöiksi liian laihoja. Heidät saatettiin kaikki rouva Smallin
luo. Kukaan ei viipynyt hänen seurassaan muuta kuin pari sekuntia,
he ryhmittyivät yhteen, juttelivat ja hypistelivät ohjelmiaan ja
vilkuilivat salaa ovelle odotellen ensimmäisen miehen ilmaantumista.

Sitten saapui ryhmässä joukko Nicholaslaisia, täsmällisinä kuten aina
— se oli Ladbroke Groven korkeinta muotia; ja kohta heidän takanaan
Eustace tovereineen, synkeänä ja tupakantuoksuisena.

Nyt tuli kolme tai neljä Francien ihailijaa peräkkäin — hän oli ottanut
jokaiselta lupauksen tulla aikaisin. He olivat kaikki sileiksiajeltuja
ja vilkkaita — se oli tuota erikoista nuoren miehen vilkkautta, joka
oli hiljattain vallannut Kensingtonin. He eivät näyttäneet vähääkään
häiriytyvän toinen toistensa läsnäolosta. Jokaisella oli ulkonevat
kravatinpäät, valkoiset liivit ja kirjaillut sukat. Ja jokainen oli
piilottanut nenäliinan kalvosimeen. He liikkuivat hilpeinä, kukin
varustettuna ammattimaisella iloisuudella ikäänkuin olisi tullut
suorittamaan suuria tekoja. Tanssiessa olivat heidän kasvonsa kaukana
tuosta tanssivan englantilaisen perimätavallisesta juhlallisuudesta,
vastuuttomat, hurmaavat, huolettomat; he lennättivät ja pyörittivät
pariaan aika vauhtia pitämättä turhantarkkaa lukua soiton tahdista.

Toisia tanssittajia he katselivat kepeän ylenkatseellisesti — he, kevyt
prikaati, satojen Kensingtonin »hippojen» sankarit, joilta yksin voi
toivoa oikeata käyttäytymistä ja hymyä ja astuntaa.

Tämän jälkeen virta taajeni. Kaitsijat asettuivat ovea vastapäätä
olevalle seinustalle, tanssiva aines täytti pian salin pyörteillään.

Miehiä oli niukasti, ja seinäkoristeilla oli tuo erikoinen,
intomielinen ilmeensä, tuo kärsivällinen, katkerahko hymynsä, joka
näytti sanovan: »Oi, ei, älä narraa minua, kyllä minä tiedän, ettet
aio tulla hakemaan minua. Sitä tuskin voisin odottaa.» Ja Francie
suostutteli jotakin ihailijaansa tai jotakin muuta parratonta
poikaa: »Kas niin, minun mielikseni antakaa minun esittää teidät
neiti Pinkille, hän on oikein herttainen tyttö!» Ja Francie kuljetti
nuorukaisen paikalle ja sanoi: »Neiti Pink — herra Gathercole. Voitko
varata hänelle tanssin?» Silloin neiti Pink hymyili väkinäistä hymyään,
punastui vähän ja vastasi: »Oi, enköhän!» Ja varjostaen tyhjää
korttiaan hän kirjoitti siihen Gathercolen nimen ja luki sen siitä
innokkaasti nuorukaisen ehdottaman tanssin, noin toisen ylimääräisen,
kohdalta.

Mutta kun nuorukainen oli mumissut, että on kuuma, ja kadonnut,
hän palasi toivottomaan odotukseensa, hymyilemään kärsivällistä,
katkerahkoa hymyään.

Äidit, leyhytellen hitaasti viuhkojaan, pitivät silmällä tyttäriään,
ja heidän silmistään voi lukea noiden tytärten onnen tarinan. He
itse saivat tunti tunnilta istua kuolemanväsyneinä, hiljaisina tai
suonenvedontapaisesti puhellen, mutta mitä siitä niinkauan kuin
tytöillä oli hauskaa! Mutta nähdä heidät laiminlyötyinä ja syrjässä!
Oi, he hymyilivät, mutta heidän silmänsä surmasivat kuin haavoitetun
joutsenen silmät, he olisivat tahtoneet iskeä nuoren Gathercolen
keikarimaisten housujen höllään paikkaan ja vetää hänet tytärtensä luo
— senkin marakatin!

Ja kaikki elämän julmuudet ja kovuudet, sen paatos ja sen
mahdollisuuksien epätasaisuus, sen turhamaisuus, epäitsekkyys ja
kärsivällisyys, kaikki oli edustettuna tämän Kensingtonin tanssisalin
taistelukentällä.

Siellä täällä oli myöskin rakastavaisia — ei ihailijoita sellaisia
kuin Francien, jotka ovat oma luokkansa — vaan yksinkertaisesti
rakastuneita, jotka vavisten, punastuvina ja hiljaisina etsivät
toisiaan ohimenevin silmäyksin, koettivat kohdata ja koskettaa
toisiaan tanssin pyörteissä ja silloin tällöin tanssiessaan yhdessä
hämmästyttivät satunnaista katselijaa silmiensä kirkkaudella.

Ei sekuntiakaan ennen kymmentä saapui James, saatossaan Emily, Rachel,
Winifred (Dartie oli jätetty kotiin, koska hän edellisellä kerralla
oli juonut liian paljon samppanjaa Rogerilla), ja nuorin, Cicely, joka
esiintyi ensi kerran seuraelämässä. Heidän jälkeensä tulivat ajurilla
Soames ja Irene, jotka olivat syöneet päivällistä isänkodissa.

Kaikilla näillä naisilla oli olkanauhat eikä mitään tylliä — ihon
rohkeammasta paljastamisesta näki heti, että he tulivat muodikkaammalta
puolelta puistoa.

Soames vetäytyi syrjään tanssivien kosketuksesta ja asettui
seinustalle. Kalpea hymy huulillaan hän seisoi ja katseli. Valssi
toisensa jälkeen alkoi ja päättyi, pari toisensa jälkeen liukui ohi
hymyillen, nauraen ja puhellen katkonaisesti tai taas suljetuin huulin,
silmät etsien joukosta jotakin, tai hiljaisina, puoliavoimin huulin,
katse vajonneena toisen katseeseen. Ja juhlan lemu, kukkien, hiusten ja
naisten haju vesien tuoksu nousi tukahduttavana kesäyön kuumuudesta.

Hiljainen, hieman ylenkatseellinen Soames ei näyttänyt panevan merkille
mitään, mutta silloin tällöin, hänen silmiensä löytäessä etsimänsä, ne
kiintyivät johonkin kohtaan tuossa liikkuvassa ihmisjoukossa, ja hymy
kuoli hänen huuliltaan.

Hän ei tanssinut kenenkään kanssa. Muutamat miehet tanssivat vaimojensa
kanssa; hänen sopivaisuuden tajunsa ei ollut sallinut hänen tanssia
Irenen kanssa heidän mentyään naimisiin, ja Forsytein Jumala tietänee,
oliko se hänelle huojennus vai eikö.

Irene kulki ohi tanssien toisten miesten kanssa, hänen iriksensininen
pukunsa liukui Soamesin jalkojen edestä. Hän tanssi hyvin, ja Soames
oli väsynyt kuulemaan naisten sanovan happamasti hymyillen: »Kuinka
kauniisti vaimonne tanssii, herra Forsyte — on oikein ilo katsella
häntä!» Väsynyt vastaamaan heille syrjäsilmäyksin: »Niinkö arvelette?»

Eräs nuori pari leyhytteli viuhkaa vallan lähellä, ja siitä tuli
epämiellyttävää vetoa. Francie ja eräs hänen ihailijansa seisoivat
lähellä. He puhuivat rakkaudesta.

Hän kuuli takaa Rogerin äänen, joka antoi palvelijalle määräyksen
illallisesta. Kaikki oli erittäin toisluokkaista! Hän toivoi, ettei
olisi tullut ollenkaan! Hän oli kysynyt Ireneltä tahtoiko tämä, että
hän tulisi, ja Irene oli vastannut hymyillen tuota hymyään, joka voi
tehdä toisen hulluksi: »En toki.»

Minkätähden hän _oli_ tullut? Viimeisenä neljännestuntina hän ei ollut
edes nähnyt Ireneä. Tuossa tuli George klovninnaamoineen häntä kohti.
Oli liian myöhäistä päästä pakoon.

»Oletko nähnyt Merirosvoa?» kysyi tuo julkea narri. »Hän on
sotapoluilla — tukka leikattu ja vaikka mitä.»

Soames sanoi, että hän ei ollut nähnyt, kulki huoneen poikki, joka
tanssien lomassa sattui olemaan melkein tyhjänä, meni parvekkeelle ja
katsoi alas kadulle.

Eräät vaunut olivat tuoneet myöhäisiä juhlavieraita, ja oven
ulkopuolella vetelehti noita Lontoon katujen kärsivällisiä
katselijoita, joita valot ja musiikki vetävät puoleensa. Heidän
ylöspäinkääntyneet kasvonsa, jotka näyttivät kalpeilta mustia ja
likaisia pukuja vastaan, näyttivät tylsän odottavilta, ja Soamesia
suututti. Minkätähden heidän sallittiin seisoa siinä, miksi ei poliisi
ajanut heitä pois?

Mutta poliisi ei näyttänyt huomaavan heitä; hän seisoi hajareisin
kivitykselle levitetyn punaisen maton syrjällä ja hänen kasvoillaan,
joita kypärä kehysti, oli sama töllistävä odotus kuin heilläkin.

Parvekkeen ristikkojen läpi Soames näki kadun toisella puolella olevien
oksien kiiltävän katulyhdyn valossa ja hiljaa liikkuvan iltatuulessa.
Taampaa näkyi talojen yläkertojen valot, jotka olivat kuin silmiä
puutarhan tummassa hiljaisuudessa, ja kaiken yläpuolella oli tuo
ihmeellinen Lontoon taivas, johon lukemattomien lamppujen valot
heijastuivat, holvi, jonka tähtivaloon ihmisten tarpeet ja kuvitelmat
taittuvat — loiston ja kurjuuden kuvastin, joka ilta illalta levittää
ystävällistä ivaansa penikulmamääriin taloja ja puutarhoja, linnoja
ja hökkeleitä, yli Forsytein, poliisien ja kadun kärsivällisten
katselijain.

Soames kääntyi pois ja katsoi piilopaikastaan valaistuun huoneeseen.
Ulkona oli viileämpi. Hän näki viimeisten tulokkaitten, Junen ja hänen
isoisänsä, astuvan sisään. Mikä oli saanut heidät myöhästymään näin? He
seisoivat oviaukossa. He näyttivät uupuneilta. Että setä Jolyon olikin
ulkona tähän aikaan yöstä! Miksi ei June ollut tullut hakemaan Ireneä,
niinkuin tavallisesti? Ja hänen mieleensä tuli äkkiä, ettei hän ollut
nähnyt jälkiäkään Junesta pitkiin aikoihin.

Hän katseli tytön kasvoja välinpitämättömänä ja häijysti, hän näki
niitten muuttavan väriä, käyvän niin kalpeiksi, että hän luuli tytön
kaatuvan, sitten leimahtavan purppuranpunaisiksi. Kääntyessään
katsomaan mitä June oli nähnyt, hän huomasi vaimonsa, joka Bosinneyn
käsipuolessa tuli salin toisessa päässä olevasta talvipuutarhasta.
Hänen silmänsä olivat kiintyneet Bosinneyn silmiin ikäänkuin hän
juuri vastaisi tämän tekemään kysymykseen, ja Bosinney katsoi häneen
innokkaasti.

Soames katsoi taaskin Junea. Hänen kätensä oli vielä vanhan Jolyonin
käsivarrella, hän näytti pyytävän jotakin. Soames näki yllättyneen
ilmeen setänsä kasvoilla, sitten he kääntyivät ja lähtivät ovesta ulos
kadoten hänen näkyvistään.

Soitto alkoi taas — valssi — ja Soames odotti ikkunakomerossaan
hiljaisena kuin patsas, liikkumattomin kasvoin, mutta hymy huulilta oli
kadonnut. Nyt hänen vaimonsa ja Bosinney tanssivat ohi tuskin kyynärän
päässä pimeästä ikkunakomerosta. Hän tunsi sen gardenian tuoksun, jota
Irene käytti, näki hänen povensa nousun ja laskun, hänen silmiensä
ikävän, hänen raollaanolevat huulensa ja ilmeen, joka oli hänelle outo.
He tanssivat ohi hitaasti, keinuvassa tahdissa, ja Soamesista näytti,
että he painautuivat toisiinsa. Hän näki Irenen nostavan katseensa,
pehmeän ja tumman, Bosinneyhin ja painavan sen taas alas.

Soames palasi hyvin kalpeana parvekkeelle, nojautui kaiteeseen ja
katsoi alas puistoon. Samat olennot töllistelivät vielä tympeän
itsepintaisina valoihin, poliisin kasvot olivat myöskin kääntyneet
ylöspäin ja tuijottivat, mutta hän ei nähnyt niistä mitään. Alhaalla
eräät vaunut ajoivat esiin, kaksi olentoa nousi niihin ja lähti pois...

Sinä iltana June ja vanha Jolyon olivat syöneet päivällistä tavalliseen
aikaan. Tyttö oli korkeakauluksisessa arkipuvussaan, vanha Jolyon ei
ollut muuttanut pukua.

Aamiaisilla hän oli puhunut tanssiaisista setä Rogerilla, hän olisi
tahtonut mennä, hän ei tyhmää kyllä ollut pyytänyt päästä kenenkään
seurassa. Nyt oli liian myöhäistä.

Vanha Jolyon nosti terävät silmänsä. Oli aina ollut itsestään selvää,
että June oli mennyt tanssiaisiin Irenen kanssa! Ja hän kiinnitti
tyttöön tarkkaavaisen katseen ja kysyi: »Miksi et lähde Irenen kanssa?»

Ei! June ei tahtonut pyytää Ireneä, hän lähtisi nyt vain jos — jos
isoisä tahtoisi kerran tulla — pieneksi aikaa!

Hänen katseensa oli ollut niin kiihkeä ja niin nääntynyt, että vanha
Jolyon oli nuristen suostunut. Hän ei vain tietänyt, sanoi hän, mitä
Irene tekisi tuollaisissa tanssiaisissa. Tilaisuus ei olisi paljonkaan
arvoinen, siitä hän löisi vaikka vetoa, ja June ei sopinut sellaisiin
paremmin kuin kissa! Meri-ilmaa June tarvitsi, ja kun Kansainvälisen
Kultayhtiön yleiskokous vain oli ohi, olisikin isoisä valmis viemään
hänet rannikolle. Eikö June tahtonut? Voi, hän vallan lopettaa itsensä!
Vanha Jolyon vilkaisi häneen surullisesti ja jatkoi aamiaistaan.

June lähti ulos aikaisin ja käveli levottomana kuumuudessa. Hänen pieni
keveä olemuksensa, joka viime aikoina oli liikkunut niin hitaasti
toimissaan, oli pelkkää tulta. Hän osti itselleen kukkia. Hän tahtoi
— hän aikoi olla niin kaunis kuin suinkin mahdollista. Hän tulisi
sinne! June tiesi varsin hyvin, että Bosinney oli saanut kutsukortin.
Hän tahtoisi nyt näyttää sulhaselleen, että hän ei välittänyt. Mutta
syvällä sydämessään hän päätti sinä iltana voittaa hänet takaisin. Hän
tuli kotiin touhuissaan ja puhui iloisesti koko lounaan ajan. Vanha
Jolyon oli saapuvilla ja meni ansaan.

Iltapäivällä June sai epätoivoisen itkukohtauksen. Hän tukahdutti
nyyhkytykset vuoteensa tyynyihin, mutta kun hän vihdoin lakkasi
itkemästä, hän näki peilissä turvonneet kasvot ja punaiset silmät,
joiden ympärillä oli sinertävät renkaat. Hän viipyi hämärtyvässä
huoneessa päivälliseen asti.

Taistelu jatkui hänessä koko tuon hiljaisen aterian ajan. Hän näytti
niin varjomaiselta ja uupuneelta, että vanha Jolyon käski »Sankeyta»
toimittamaan vastasanan kuskille, hän ei veisi Junea ulos tänä iltana.
Junen piti mennä sänkyyn! Tyttö ei vastustellut. Hän meni huoneeseensa
ja istui pimeässä. Kello kymmeneltä hän soitti palvelustyttöä.

»Tuo vähän kuumaa vettä ja sano herra Forsytelle, että tunnen itseni
täysin levänneeksi nyt. Sano, että jos hän on liian väsynyt, voin aivan
hyvin mennä tanssiaisiin yksinkin.»

Tanssiaispuku oli vielä levitettynä sohvalla, ja June pukeutui vihaisen
huolellisesti, otti kukat käteensä ja lähti alas, kantaen pientä
päätään pystyssä tukkataakan alla. Hän saattoi ohikulkiessaan kuulla
vanhan Jolyonin liikkuvan huoneessaan.

Vanha Jolyon pukeutui, hämmästyneenä ja vihaisena. Kello oli yli
kymmenen, he eivät ehtisi perille ennen yhtätoista, tyttö oli hullu.
Mutta isoisä ei uskaltanut pahoittaa hänen mieltään — tytön ilme
päivällisellä vaivasi häntä vielä.

Hän harjasi tukkaansa suurella mustapuisella harjalla kunnes se loisti
kuin hopea lampun alla; sitten hänkin astui pimeään rappukäytävään.

June kohtasi hänet siellä, ja sanaakaan sanomatta he astuivat vaunuihin.

Kun ajelun jälkeen, joka tuntui kestävän ikuisuuden, he vihdoin
astuivat Rogerin salonkiin, June kätki päättäväisen naamion alle
hermostuksensa ja mielenliikutuksensa tuskan. Häpeän tunteen siitä,
mitä voisi sanoa »miehen perässä juoksemiseksi» tasoitti pelko, että
Phil ei olisikaan mukana, että June ei saisikaan nähdä häntä ja,
niinkuin hän itsepintaisesti oli päättänyt, vaikka ei tietänytkään,
kuinka se tapahtuisi, voittaa hänet takaisin.

Tanssisalin, sen kiiltävän lattian näkeminen herätti hänessä ilon
tunteen, voitonriemun, sillä hän tanssi hyvin ja liiteli tanssiessaan,
kevyt kun oli, kuin levoton, kiihkeä pieni henkiolento. Bosinney
tietysti pyytäisi hänet tanssiin, ja jos he vain saisivat tanssia
yhdessä, tulisi kaikki ennalleen. Hän katseli innokkaasti ympärilleen.

Bosinneyn näkeminen, kun hän Irenen kanssa tuli kukkahuoneesta,
kasvoillaan tuo täydellisen poissaoleva, omituinen ilme, iski häneen
liian äkisti. He eivät olleet nähneet — kukaan ei saisi nähdä hänen
tuskaansa, ei edes isoisä.

Hän pani kätensä vanhan Jolyonin käsivarrelle ja sanoi hyvin hiljaa:

»Minun pitää mennä kotiin, isoisä, minä olen sairas.»

Isoisä lennätti hänet pois muristen itsekseen, että hän kyllä tiesi,
kuinka tulisi käymään.

Hänelle vanha Jolyon ei sanonut mitään, mutta kun he taas istuivat
vaunuihin, jotka onnellisen sattuman kautta olivat lähellä ovea, hän
kysyi: »Mikä on, rakkaani?»

Huomatessaan nyyhkytysten ravistavan koko tuota hentoa ruumista hän
hätääntyi hirveästi. Junen piti mennä tohtori Blankille huomispäivänä.
Isoisä ajaisi tahtonsa läpi. Hän ei voinut nähdä Junea tällaisena...
No, no!

June hillitsi nyyhkytyksensä, pusersi isoisän kättä kuumeisesti ja
painui nurkkaansa, kasvot huiviin kätkettyinä.

Vanha Jolyon näki vain hänen silmänsä, jotka tuijottivat
liikkumattomina pimeyteen, mutta ei lakannut sivelemästä hänen kättään
laihoilla sormillaan.




9. ILTA RICHMONDISSA


Muidenkin kuin Junen ja Soamesin silmät olivat nähneet »noiden
kahden» (niinkuin Euphemia jo oli alkanut nimittää heitä) tulevan
talvipuutarhasta, toisetkin silmät olivat panneet merkille Bosinneyn
kasvojen ilmeen.

On hetkiä, jolloin Luonto paljastaa intohimon, joka kätkeytyy
tavallisten ilmeitten huolettoman rauhan alle — kiihkeä kevät, joka
valkeana leimahtaa mantelikukille purppurapilvien läpi, luminen, kuun
valaisema vuorenharjanne, jonka yllä loistaa yksinäinen tähti ja joka
kohoaa ylös intohimoiseen sineen, tai vanha marjakuusi, joka seisoo
mustana, jotakin ylpeätä salaisuutta vartioiden, iltaruskon paloa
vastaan.

On myöskin hetkiä, jolloin taulugalleriassa jokin teos, joka
satunnaisen katselijan tajunnassa on »***Tizian — huomattavan kaunis»,
nujertaa jonkin vastustelevan Forsyten, joka kenties on syönyt paremman
lounaan kuin hänen toverinsa, ja pakottaa hänet seisomaan lumottuna,
haltioitumisen tilassa. On jotakin, tuntee hän, on jotakin tässä, mikä
— niin, on jotakin. Jokin järkeilemätön, järjetön valtaa hänet; kun hän
koettaa määritellä sitä käytännöllisen ihmisen täsmällisyydellä, se
liukuu pois, kaikkoaa hänen käsistään niinkuin hänen nauttimansa viinin
hehku kaikkoaa jättäen hänet tympeyteen ja tietoisuuteen maksastaan.
Hän tuntee haihatelleensa, tuhlanneensa jotakin, voimaa on lähtenyt
hänestä. Ei hän halunnut väläystä siitä, mikä piili noiden luettelon
kolmen tähden alla. Jumala varjelkoon häntä tietämästä mitään luonnon
voimista! Jumala varjelkoon häntä hetkeksikään myöntämästä, että
sellaisia onkaan! Mihin joudut, jos sen kerran myönnät? Sisäänpääsy
maksoi shillingin, luettelo toisen.

Ilme, jonka June oli nähnyt, jonka toiset Forsytet olivat nähneet, oli
kuin kynttilän valo olisi äkkiä leimahtanut jonkin kuvitellun kankaan
reiän läpi — kankaan, jonka takana kynttilää kuljetetaan. Oli kuin
himmeä, epävakainen, häilähtelevä ja houkutteleva tuli äkkiä olisi
leimahtanut ilmiliekkiin. Katsojiin tuli tietoisuus, että vaarallisia
voimia oli liikkeellä. Hetken aikaa he huomioivat sitä mielihyvin,
kiinnostuneina, sitten he tunsivat, että heidän ei pitänyt olla
tietääkseen.

Siitä kuitenkin saatiin syy, miksi June tuli niin myöhään ja katosi
heti, tanssimatta, pudistamatta edes kättä sulhasensa kanssa. Hän oli
sairas, sanottiin, eikä ihmekään.

Mutta he katselivat toisiinsa syyllisinä. Heillä ei ollut mitään halua
levittää häväistysjuttua, ei mitään halua olla ilkeämielisiä. Kuka sitä
tahtoisi? Ja ulkopuolisille ei hiiskuttu sanaakaan, kirjoittamaton laki
piti heidät hiljaisina.

Sitten tuli uutinen, että June oli lähtenyt rannikolle vanhan Jolyonin
kanssa.

Vanha Jolyon oli vienyt hänet Broadstairsiin, mikä paikka juuri silloin
oli suosittu, Yarmouthin menettäessä arvoaan Nicholasista huolimatta.
Kukaan Forsyte ei lähde rannikolle aikomatta rahallaan saada ilmaa,
joka viikossa tekisi hänet vaikka sappitautiseksi. Ensimmäisen Forsyten
kohtalokas aristokraattinen taipumus juoda madeiraa oli tehnyt hänen
jälkeläisensä kieltämättömän vastaanottavaisiksi.

Niin June lähti rannikolle. Perhe odotti asiain kehitystä, ei voinut
tehdä muutakaan.

Mutta kuinka pitkälle — kuinka pitkälle olivat »nuo kaksi» menneet?
Kuinka pitkälle he aikoivat mennä? Voivatko he yleensä ollenkaan mennä
pitkälle? Siitä ei varmaankaan voinut tulla mitään, sillä kummallakaan
ei ollut rahaa. Enintään hakkailua, joka päättyi sopivaan aikaan,
niinkuin tuollaisissa suhteissa ainakin.

Soamesin sisar Winifred Dartie, joka Mayfairin tuulen mukana — hän asui
Green Streetillä — oli hengittänyt sieluunsa muodikkaampia mielipiteitä
aviolliseen käyttäytymiseen nähden kuin mitkä olivat vallalla
esimerkiksi Ladbroke Grovessa, nauroi ajatusta, että siinä jotakin
olisi. »Pikku rouva» — Irene oli pitempi kuin hän itse, ja se seikka,
että hän aina sai kantaa »pikku rouvan» nimeä, oli vain todistus
Forsytein järkkymättömästä arvosta — pikku rouva oli ikävystynyt. Miksi
ei hän saisi huvitella? Soames oli melko väsyttävä, ja mitä herra
Bosinneyhin tulee, saattoi vain tuo hulluttelija George sanoa häntä
Merirosvoksi — Winifredin mielestä hän oli kerrassaan _chic_.

Tämä lausunto — että Bosinney oli chic — aiheutti todellisen hälyn.
Se ei vakuuttanut ketään. Että hän oli »hauskan näköinen omalla
tavallaan», se oltiin valmiit myöntämään, mutta että joku voi käyttää
sanaa _chic_ miehestä, jolla oli hänen ulkonevat poskipäänsä,
kummalliset silmänsä ja pehmeät huopahattunsa, oli vain osoitus
Winifredin käsittämättömästä tavasta juosta kaiken uuden jäljissä.

Oli tuo kuuluisa kesä, jolloin vallattomuus oli muodissa, jolloin
itse maa oli vallaton, pähkinäpuut kukkia tulvillaan, yrtit täynnänsä
tuoksua niinkuin ei koskaan ennen, jolloin ruusut puhkesivat joka
puutarhaan ja yötaivaalla oli tuskin tilaa tähtiparvilleen, kun
joka päivä ja kaiken päivää aurinko täydessä haarniskassa käänsi
hehkuvan kilpensä puistoon, ja ihmiset tekivät kummia asioita, söivät
lounasta ja päivällistä ulkoilmassa. Ennennäkemätön oli se vaunujen
ja ajoneuvojen määrä, joka virtasi pitkin välkkyvän joen siltoja
vieden ylempää keskiluokkaa tuhatluvuin Busheyn, Richmondin, Kew'n ja
Hampton Courtin vihreään ihanuuteen. Melkein joka perhe, joka vähänkin
katsoi kuuluvansa vaunuluokkaan, kävi sinä vuonna katsomassa Busheyn
hevoskastanjoita tai ajeli Richmond Parkin espanjankastanjain lomassa.
Ajaen pehmeästi, joskin hieman tomuisesti eteenpäin omien vaunujensa
luomassa pilvessä he muodinmukaisesti ällistelivät sarvekkaita päitä,
joita suuret, hitaat saksanhirvet kohottivat saniaismetsiköistä, jotka
lupasivat syksyn ystäville ennennäkemättömiä löytöjä. Ja aina silloin
tällöin, kun kastanjankukkain ja saniaisten lemmentäysi tuoksu ajautui
liian likelle, he sanoivat toinen toisilleen: »Voi, kultaseni, mikä
erikoinen tuoksu!»

Ja lehmuksenkukat olivat sinä vuonna ihmeen ihanat, miltei
hunajanväriset. Lontoon puistojen nurkkauksista ne auringon laskettua
levittivät tuoksua suloisempaa kuin hunajan, jota mehiläiset olivat
koonneet — tuoksua, joka herätti nimettömän kaipuun Forsytein ja heidän
vertaistensa sydämissä, kun he päivällisen jälkeen vilvoittelivat
noissa pienissä yksityispuutarhoissa, joihin vain heillä oli avain.

Ja tuo kaipuu sai heidät viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen
keskellä pakenevassa päivänvalossa, sai heidät kääntymään, kääntymään
ja taas kääntymään ikäänkuin rakastaja odottaisi jossakin — odottaisi
viimeisen valonsäteen katoamista oksien varjon alla.

Jokin epämääräinen, lehmuksenkukkien tuoksun herättämä myötätunto,
jokin sisarellinen halu nähdä omin silmin, jokin ajatus osoittaa,
kuinka terve oli hänen lausuntonsa, että »siinä ei ollut mitään» tai
vain sen kesän vastustamaton tarve ajella Richmondiin sai pienten
Dartien (he olivat pikku Publius, Imogen, Maud ja Benedict) äidin
kirjoittamaan seuraavan kirjeen kälylleen:

  »Kesäkuun 30 p.

  Rakas Irene,

  Kuulin, että Soames aikoo lähteä Henleyhin huomisillaksi. Ajattelin,
  että olisi hyvin hauskaa, jos tekisimme pienen huviretken ja
  ajaisimme Richmondiin. Tahdotko sinä pyytää herra Bosinneytä, minä
  pyydän nuoren Flippardin.

  Emily (he sanoivat äitiänsä Emilyksi — tapa oli niin _chic_) lainaa
  meille vaunut. Tulen hakemaan sinua ja nuorta miestä seitsemältä.

  Hellä sisaresi

  Winifred Dartie.»

Montaguen mielestä päivällinen Kruunun ja Valtikan ravintolassa on
täysin syötäväksi kelpaavaa.

Montague oli Dartien toinen ja tunnetumpi nimi — ensimmäinen oli Moses.
Hän oli ennen kaikkea maailmanmies.

Winifredin suunnitelma kohtasi enemmän vastustusta Salliman taholta
kuin mitä niin hyväntahtoinen hanke olisi ansainnut. Nuori Flippard
vastasi ensi tilassa:

  »Paras rouva Dartie,

  Kauhean pahoillani. Kiinni korvia myöten.

  Teidän

  Augustus Flippard.»

Oli myöhäistä lähettää etsimään kaduilta ja kujilta tämän
vastoinkäymisen korvaajaa. Nopeana ja täsmällisenä kuin äiti ainakin
Winifred päätyi ajattelemaan miestään. Hänellä oli itse asiassa tuo
päättäväinen, mutta suvaitseva mielen laatu, joka kuuluu yhteen
hyvänpuoleisen profiilin, vaalean tukan ja vihertävien silmien kanssa.
Hän joutui tappiolle harvoin tai ei koskaan, ja jos hän joutui, kykeni
hän aina kääntämään tappion voitoksi.

Dartiekin oli hyvällä tuulella. Erotic ei ollut voittanut Lancashiren
kilpailuissa. Tuo kuuluisa eläin, jonka omisti muuan kilpa-ajoradan
pylväs, joka oli salaa lyönyt monta tuhatta vetoa hevostaan vastaan,
ei ollut edes lähtenyt liikkeelle. Tätä tulemusta seuraavat
neljäkymmentäkahdeksan tuntia olivat pimeimpiä Dartien elämässä.

Jamesin hahmo kummitteli hänen mielessään yötä ja päivää. Mustat
ajatukset Soamesista sekaantuivat ylen heikkoihin toiveisiin.
Perjantai-iltana hän joi itsensä juovuksiin, niin syvästi hän oli
järkytetty. Mutta lauantaiaamuna todellinen pörssimiehen vaisto sai
hänessä voiton. Omistaen muutamia satoja, joita hän ei missään nimessä
olisi voinut maksaa, hän meni kaupungille ja pani ne kaikki vetoon
Concertinan puolesta Saltown Borough-kilpailuissa.

Pieni juutalaispoika Nathan oli antanut hänelle tiedot, kertoi hän
majuri Scrottonille, jonka kanssa hän lounasti Iseeumissa. Hän ei
välittänyt rahtuakaan. Hän oli — kuitti. Jos kävi hullusti, no, hitto
vieköön, vanha herra saa maksaa.

Hän voitti. Concertina hätyytettiin voittoon — hirveä loppukiri. Mutta,
niinkuin Dartie sanoi: »Rohkea rokan syö.»

Hänellä ei ollut kerrassaan mitään Richmondin retkeä vastaan.
Hän tahtoi itse »pistouvata.» Hän ihaili Ireneä ja halusi päästä
tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan.

Puoli kuudelta Park Lanen palvelija tuli sanomaan, että rouva Forsyte
on kovin pahoillaan, mutta toinen hevosista yskii!

Tämäkään isku ei lannistanut Winifrediä, joka viipymättä lähetti (nyt
seitsenvuotiaan) pikku Publiuksen lastenhoitajan kanssa Montpellier
Squarelle.

He ottaisivat ajurin ja tapaisivat Kruunussa ja Valtikassa 7.45.

Dartie oli mielissään kuullessaan tästä. Se olikin hauskempaa kuin
istua selkä päin hevosia. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että
saisi ajaa Irenen kanssa. He kai menisivät hakemaan toisia Montpellier
Squarelta ja ottaisivat sieltä yhdessä ajurit?

Kuullessaan, että kohtaus olikin määrätty Kruunuun ja Valtikkaan ja
että hänen pitäisi ajaa vaimonsa kanssa hän tuli huonolle tuulelle ja
sanoi, että sepäs oli vietävän hidasta komentoa!

Seitsemältä he lähtivät, ja Dartie tarjoutui lyömään puolesta
kruunusta vetoa ajurin kanssa, että hän ei ajaisi Richmondiin kolmessa
neljännestunnissa.

Vain kahdesti matkan varrella mies ja vaimo vaihtoivat huomautuksia.

Dartie sanoi: »Soames-herran nenä menee sijoiltaan, kun hän kuulee,
että hänen vaimonsa on ollut ajelulla Bosinney-herran kanssa.»

Winifred vastasi: »Älä puhu sellaista roskaa, Monty!»

»Roskaa!» kertasi Dartie. »Sinä et tunne naisia, kaunis rouvaseni.»

Toisella kertaa hän vain kysyi: »Miltä näytän? Heltta vähän punaisena?
Tuo vanha vekkuli George on niin mieltynyt vahvoihin viineihin!»

Hän oli syönyt lounasta George Forsyten kanssa Haversnakessa.

Bosinney ja Irene olivat saapuneet ennen heitä. He seisoivat pitkän
ranskalaisikkunan luona katsellen jokea.

Ikkunat olivat sinä kesänä auki kaiken päivää ja kaiken yötä myös, ja
öin päivin tuli sisään kukkien ja puitten tuoksua, kärventyneen ruohon
kuumaa tuoksua ja raskaan kasteen kylmää tuoksua.

Huomioivan Dartien silmissä nämä kaksi vierasta eivät näyttäneet
pitävän kiirettä, seisoivat vain siinä liki toisiaan, sanaakaan
sanomatta. Bosinney oli nälkäisen näköinen otus — hänessä ei ollut
paljon vauhtia!

Hän jätti heidät kuitenkin Winifredin haltuun ja ryhtyi tilaamaan
päivällistä.

Forsyte vaatii hyvää, joskaan ei hienoa ruokaa, mutta Dartie panee
Kruunun ja Valtikan mahdollisuudet koetukselle. Ihmiselle, joka elää
kädestä suuhun niinkuin hän, ei mikään ole liian hyvää syötäväksi, ja
hän syö sitä. Hänen juomansa ovat myöskin tarkoin valittavat; maassa
on paljon juomia, jotka eivät ole kyllin hyviä Dartielle, hän tahtoo
parasta. Koska hän maksaa kaikesta toisen välityksellä, ei hänellä ole
mitään syytä kitsastella. Kitsasteleminen on hullun merkki, ei Dartien.

Parasta kaikesta! Terveemmälle mielipiteelle ei voi perustaa elämäänsä
mies, jonka apella on sangen huomattavat tulot ja puolueellinen
kiintymys lapsenlapsiinsa.

Dartie oli silmillään, jotka eivät olleet kykyä vailla, pannut
merkille tuon heikkouden Jamesissa jo ensimmäisenä pikku
Publiuksen syntymän jälkeen (erehdys); hän oli käyttänyt hyväkseen
tarkkanäköisyyttään. Neljä pientä Dartie-vesaa oli jo jonkinlainen
elinkorko.

Punakala oli kieltämättä juhlan runko. Tuo herkullinen kala, joka
tuotiin melko kaukaa miltei säilykkeenä, paistettiin ensin, perattiin
sitten ja tarjottiin jäässä, kastikkeena madeirapunssia, jonka
valmistusohjeen tiesivät vain harvat miehet maailmassa.

Mikään muu ei vaadi huomiota, kuin että laskun maksoi Dartie.

Hän oli tekeytynyt äärimmäisen hauskaksi koko aterian ajan. Hänen
rohkea, ihaileva katseensa luopui tuskin hetkeksikään Irenen kasvoista
ja vartalosta. Hänen oli kuitenkin pakko tunnustaa itselleen, että hän
ei hyötynyt siitä paljoakaan — Irene oli totisesti kylmä, yhtä kylmä
kuin miltä hänen olkapäänsä näyttivät kermanvärisen pitsiverhonsa alla.
Dartie toivoi saavansa hänet kiinni jostakin pikku pelistä Bosinneyn
kanssa, mutta ei sinne päinkään, hän näytteli osaansa huomattavan
hyvin. Mitä tuohon arkkitehtipoikaan tulee, oli hän juro kuin karhu,
jolla on päänsärkyä — Winifred sai hädintuskin hänestä irti sanaakaan.
Hän ei syönyt mitään, mutta otti kyllä liköörinsä, ja hänen kasvonsa
kävivät yhä kalpeammiksi, ja hänen silmiinsä tuli omituinen katse.

Kaikki oli hyvin huvittavaa.

Dartie itse oli loistavalla tuulella ja puhui vapaasti, vieläpä
vähän terävästi, sillä hän ei ollut mikään hölmö. Hän kertoi pari
kolme juttua, jotka kallistuivat sopimattomaan, mikä oli myönnytys
seurueelle, sillä hänen juttunsa eivät tavallisesti vain kallistuneet.
Hän ehdotti Irenen maljan pilapuheessa. Kukaan ei juonut sitä, ja
Winifred sanoi: »Älä ole sellainen klovni, Monty.»

Winifredin ehdotuksesta he menivät päivällisen jälkeen yleiselle
pengermälle katselemaan jokea.

»Minusta olisi hauska nähdä yhteisen kansan rakastelevan», sanoi hän,
»se on niin mukavaa.»

Heitä oli joukottain kävelemässä illan viileydessä, päivän helteen
jälkeen, ja ilma oli täynnä ääniä, karkeita ja kovia, tai pehmeitä kuin
kuiskisivat ne salaisuuksia.

Ei kestänyt kauan ennenkuin Winifredin parempi järki — hän oli ainoa
Forsyte joukossa — oli varannut heille tyhjän penkin. He istuivat
rivissä. Raskas puu levitti tiheän katoksen heidän päittensä päälle, ja
sumu joella tummeni hitaasti.

Dartie istui päässä, hänen vieressään Irene, sitten Bosinney, sitten
Winifred. Penkillä oli vaivoin tilaa neljälle ja maailmanmies saattoi
tuntea Irenen käsivarren likistyvän omaansa vastaan. Hän tiesi, ettei
Irene voinut vetää sitä pois tuntumatta epäkohteliaalta, ja se huvitti
häntä. Silloin tällöin hän suunnitteli liikkeen, joka toi hänet vielä
lähemmäksi. Hän ajatteli: »Tuon Merirosvo-Johnnyn ei pidä saada häntä
kokonaan itselleen! Tiukka ote, totisesti!»

Kaukaa pimeältä joelta ajautui mandoliinin helinää, ja äänet lauloivat
vanhaa piirilaulua:

    »Lautturi, lautturi, venhosi tuo,
    toiselle rannalle lähteä suo
     tanssin ja viinin ja tyttöjen luo.»

Ja äkkiä kuu tuli näkyviin, nuorena ja hienona, purjehtien selällään
puitten takaa, ja samassa ilma viileni ikäänkuin kuu olisi hengittänyt
siihen, mutta viileämmän ilman alta tuntui aina lehmusten lämmin tuoksu.

Dartie kurkisti sikaarinsa yli Bosinneyhin, joka istui käsivarret
ristissä, tuijottaen suoraan eteensä, kasvoilla kidutettavan ilme.

Ja Dartie vilkaisi heidän välillään oleviin kasvoihin, jotka olivat
niin kokonaan varjossa, että ne olivat vain kuin pimeämpi kohta
pimeyttä, joka oli saanut muodon ja hengitti, pehmeät, salaperäiset,
houkuttelevat.

Hälisevällä pengermällä oli tullut hiljaista, ikäänkuin kaikilla
kävelijöillä olisi ollut mielessä salaisuuksia, jotka olivat liian
kallisarvoiset lausuttaviksi julki.

Ja Dartie ajatteli: »Ne naiset!»

Ruskotus oli sammunut joelta, laulu lakkasi, nuori kuu piiloutui puun
taakse, oli pimeätä. Dartie painautui Ireneä vastaan.

Hän ei säikähtänyt väristystä, joka kävi läpi hänen koskettamiensa
jäsenten, eikä silmien häiriintynyttä, halveksivaa katsetta. Hän tunsi,
että Irene yritti vetäytyä pois, ja hymyili.

Täytyy tunnustaa, että maailmanmies oli juonut viiniä juuri niin paljon
kuin hänelle oli hyväksi.

Paksut huulet raollaan ylöspäin kiverrettyjen viiksien alla, rohkeat
silmät tuijottaen suoraan Ireneen hän oli ilkeän näköinen kuin satyyri.

Taivaan poluilla, puitten latvojen aitaamilla alueilla kulkivat tähdet
kulkuaan; nekin näyttivät hyörivän ja parveilevan ja kuiskailevan
keskenään. Sitten hälinä pengermällä taaskin alkoi, ja Dartie ajatteli:
»Ah, hän on nälkäisen näköinen piruparka, tuo Bosinney!» Ja taas hän
painautui Ireneen.

Tällä liikkeellä oli parempi menestys. Irene nousi, ja he kaikki
seurasivat mukana.

Maailmanmies oli lujemmin kuin koskaan päättänyt nähdä, mikä
Irene oikein oli naisiaan. Pengermällä hän pysytteli kiinni tämän
käsivarressa. Hänellä oli paljon hyvää viiniä sisässään. Oli edessä
pitkä ajelu kotiin, pitkä ajelu ja lämmin pimeys ja vuokravaunujen
mieluisa umpinaisuus — tuo täydellinen eristys, jonka joku hyvä ja
suuri mies on keksinyt. Nälkäinen arkkitehtipoika saisi ajaa hänen
vaimonsa kanssa — onnea matkalle vain! Ja hyvin tietäen, että hänen
ääneensä ei tällä hetkellä voinut liikoja luottaa, Dartie piti varansa
eikä puhunut, mutta hymy oli vakiintunut hänen paksuille huulilleen.

He kulkivat eteenpäin ajurin vaunuja kohti, jotka odottivat kauempana.
Hänen suunnitelmallaan oli kaikkien suurten suunnitelmain ansio, miltei
karkea yksinkertaisuus — hän pysyttelisi vain Irenen vieressä kunnes
tämä nousisi vaunuihin, ja hyppäisi äkkiä perässä.

Mutta kun Irene tuli vaunujen luo, ei hän noussutkaan niihin, vaan
meni hevosen pään viereen. Dartie ei sinä hetkenä kylliksi hallinnut
jalkojaan voidakseen seurata. Irene siveli hevosen turpaa, ja Dartien
harmiksi Bosinney ehti hänen viereensä. Irene kääntyi ja puhui
Bosinneylle nopeasti, matalalla äänellä. Dartie kuuli sanat »tuo mies.»
Hän seisoi itsepintaisesti vaunujen askelman luona ja odotti Irenen
tuloa. Hän ymmärsi asian paremmin!

Siinä lampunvalossa, nelikulmainen, ei keskimittaa pitempi vartalo
hyvään iltapukuun puettuna, vaalea päällystakki käsivarrella, neilikka
napinlävessä ja tummilla kasvoilla tuttavallinen, hyväntuulinen
hävyttömyys, siinä hän oli koko loistossaan — maailmanmies sormenpäitä
myöten.

Winifred istui jo vaunuissaan. Dartie kuvitteli, että Bosinneylle
tulisi viheliäinen ajo niissä vaunuissa, jollei hän pitäisi kiirettä!
Äkkiä hän sai sysäyksen, joka miltei keikautti hänet katuun. Bosinneyn
ääni sähisi hänen korvissaan: »Minä saatan Irenen kotiin, ymmärrätkö?»
Dartie näki hänen vihasta valkeat kasvonsa ja silmät, jotka tuijottivat
häneen kuin villikissan.

»Mitä?» änkytti hän. »Häh? Ei sinne päinkään! Sinä ajat vaimoni kanssa!»

»Mene pois», sähisi Bosinney, »tai heitän sinut katuun!»

Dartie peräytyi, hän näki mahdollisimman selvästi, että mies puhui
tosissaan. Hänen väistäessään Irene pujahti vaunuihin, hänen pukunsa
viisti Dartien jalkoja. Bosinney hyppäsi vaunuihin hänen perässään.

»Ajakaa», hän kuuli Merirosvon huutavan. Ajuri sivalsi hevosta. Se
lähti juoksemaan.

Dartie seisoi hetken hölmistyneenä, sitten hän syöksyi vaunuille,
joissa hänen vaimonsa istui, ja kömpi sisään.

»Ajakaa», sanoi hän ajajalle, »älkää päästäkö näkyvistä tuota edellä
ajavaa herraa.»

Vaimonsa vieressä istuen hän puhkesi sadatteluihin. Tyynnyttäen itsensä
äärimmäisin ponnistuksin hän lisäsi: »Kyllä sinäkin keitit kauniin
sopan, kun annoit Merirosvon saattaa hänet kotiin! Miksi maailmassa et
voinut pidättää häntä itsellesi? Mies on mielettömästi rakastunut, sen
näkee hullukin.»

Hän hukutti Winifredin vastauksen uusiin vetoomuksiin
Kaikkivaltiaaseen, ja vasta Barnesiin ehdittäessä hän lopetti
valitusvirtensä, jonka aikana hän oli herjannut Winifrediä, hänen
isäänsä, hänen veljeään, Ireneä, Bosinneyta, Forsyten nimeä, omia
lapsiaan ja kironnut päivää, jolloin meni naimisiin.

Winifred, lujaluontoinen nainen, antoi hänen sanoa sanottavansa, minkä
jälkeen mies vaipui juroon hiljaisuuteen. Hänen vihaiset silmänsä eivät
hetkeksikään lakanneet seuraamasta noita vaunuja, jotka häilyivät
edellä pimeässä kuin menetetty tilaisuus.

Onneksi hän ei voinut kuulla Bosinneyn intohimoista puhetta — tuota
puhetta, jonka maailmanmiehen käytös oli päästänyt valloilleen kuin
virran; hän ei voinut nähdä Irenen värisevän ikäänkuin hänen yltään
olisi riistetty jokin vaatekappale, ei nähdä hänen silmiään, jotka
olivat mustat ja surulliset kuin lapsen, jota lyödään. Hän ei voinut
kuulla Bosinneyn pyytävän, hartaasti, itsepintaisesti, lakkaamatta,
ei voinut kuulla Irenen äkillistä, pehmeätä itkua eikä nähdä tuon
nälkäisen piruparan kauhistuneena ja vapisten koskettavan hänen kättään
nöyrästi.

Montpellier Squarella ajuri, joka seurasi saamiansa ohjeita
kirjaimellisesti, pysähtyi uskollisena edellisten vaunujen taakse.
Dartiet näkivät Bosinneyn hyppäävän vaunuista ja Irenen seuraavan
häntä rientäen eteenpäin pää kumarassa. Hänellä ilmeisesti oli avain
kädessään, sillä hän katosi näkyvistä heti. Oli mahdotonta sanoa, oliko
hän kääntynyt puhumaan Bosinneylle.

Tämä kulki heidän vaunujensa ohi, ja sekä miehellä että vaimolla oli
erinomainen näköala hänen kasvoihinsa katulampun valossa. Niillä
kuvastui mielenliikutus.

»Hyvää yötä, herra Bosinney», huusi Winifred.

Bosinney hätkähti, sieppasi hatun päästään ja riensi pois. Hän oli
ilmeisesti unohtanut heidän olemassaolonsa.

»Kas siinä!» sanoi Dartie. »Näitkö sen elukan kasvoja? Mitä minä
sanoin? Kaunis juttu!» Hän vielä paransi tilannetta.

Noissa vaunuissa oli niin selvästi tapahtunut jotakin ratkaisevaa, että
Winifred oli kykenemätön puolustamaan teoriaansa.

Hän sanoi: »Minä en aio puhua siitä mitään. En ymmärrä mitä hyödyttää
nostaa meteli!»

Tämän näkökohdan Dartie heti hyväksyi. Koska hän katsoi Jamesin
yksityiseksi hätävarakseen, oli hänestä turhaa häiritä häntä toisten
huolilla.

»Aivan niin», sanoi hän. »Hoitakoon Soames asian itse. Siihen hän totta
vieköön kyllä pystyy!»

Näin puhuen Dartiet astuivat Green Streetin varrella olevaan
asuntoonsa, jonka vuokran James maksoi, ja etsivät hyvinansaittua
lepoa. Oli keskiyön hetki, eikä kukaan Forsyte viipynyt kaduilla
vakoilemassa Bosinneyn vaelluksia. Kukaan ei nähnyt hänen palaavan
ja seisoskelevan puistikon kaiteeseen nojaten, suojassa katulampun
valosta, nähnyt hänen seisovan siinä puitten varjossa katsellen taloa,
jonka pimeyteen kätkeytyi tuo, jonka näkemisestä minuutinkin ajan hän
olisi antanut maailman — tuo, joka nyt oli hänelle lehmusten leyhkä,
valon ja pimeyden tarkoitus, hänen oman, sydämensä syke.




10. NUORI JOLYON TEKEE DIAGNOOSIN


Tavallisen Forsyten luontoon kuuluu, että hän ei tiedä olevansa
Forsyte, mutta nuori Jolyon hyvin tiesi olevansa. Hän ei ollut tietänyt
ennen tuota ratkaisevaa askelta, joka teki hänestä hylkiön, mutta
siitä saakka oli tämä tietoisuus seurannut häntä aina. Hän tunsi sen
liitostaan ja kaikista edesottamuksistaan toisen vaimonsa kanssa, joka
intohimoisesti ei ollut Forsyte.

Hän tiesi, että jollei hänellä suuressa määrin olisi ollut silmää
sille mitä hän tarvitsi, sitkeyttä pitämään siitä kiinni, ja jollei
hän olisi ymmärtänyt hulluudeksi hukata sitä, mistä oli maksanut niin
suuren hinnan — toisin sanoen, jollei hänellä olisi ollut »omistamisen
vaistoa» — ei hän koskaan olisi voinut (kenties ei olisi tahtonutkaan)
viedä tuota naista mukanaan läpi kaikkien näiden viidentoista vuoden
rahahuolien, ylenkatseen ja väärinkäsitysten, ei olisi voinut
suostuttaa häntä avioliittoon ensimmäisen vaimon kuoltua, ei itse
olisi läpäissyt tätä kaikkea ja selviytynyt kaikesta — laihana, mutta
hymyilevänä.

Hän oli noita ihmisiä, jotka pienoiskokoisten kiinalaisten
epäjumalankuvien tavoin istuvat jalat ristissä oman sydämensä häkissä
ja ikuisesti hymyilevät itselleen epäilevää hymyä. Eipä siltä, että
tämä hymy, joka oli niin sisäinen ja niin ikuinen, olisi millään
tavoin vaikuttanut hänen tekoihinsa, jotka, samoin kuin hänen leukansa
ja temperamenttinsa, olivat aivan erikoinen sekoitus pehmeyttä ja
päättäväisyyttä.

Hän tiesi olevansa Forsyte myöskin työssään, tuossa
vesivärimaalailuissa, johon hän uhrasi niin paljon tarmoa, kuitenkin
aina pitäen silmällä itseään, ikäänkuin hän ei voisi ottaa niin
epäkäytännöllistä hommaa aivan vakavasti, ja aina jokin omituinen
levottomuus mielessään siksi, ettei kyennyt tekemään enemmän rahaa
työllään.

Tämä tietoisuus siitä, mitä merkitsi olla Forsyte, sai hänet ottamaan
vastaan seuraavan kirjeen vanhalta Jolyonilta sekä myötätuntoisesti
että vastahakoisesti.

  »Sheldrake House,

  Broadstairs,

  1 p. heinäkuuta.

  Rakas Jo.

  (Isän käsiala oli muuttunut hyvin vähän niinä vähän yli
  kolmenakymmenenä vuotena, joitten ajalta hän saattoi muistaa sen.)

  Olemme olleet täällä nyt kaksi viikkoa, ja sää on kaiken kaikkiaan
  ollut hyvä. Ilma on vahvistavaa, mutta maksani on epäkunnossa, joten
  olen iloinen päästessäni takaisin kaupunkiin. Junesta en voi sanoa
  paljoakaan, hänen terveytensä ja mielialansa on hyvin niin ja näin,
  enkä minä käsitä, mitä kaikesta tulee. Hän ei puhu mitään, mutta
  ilmeisesti hän hautoo tuota kihlausta, joka ei ole mikään kihlaus
  ja — taivas tiesi mitä. Minä epäilen vakavasti, pitäisikö minun
  sallia hänen palata Lontooseen asiain näin ollen, mutta hän on niin
  itsepäinen, että hän minä hetkenä tahansa voi saada päähänsä lähteä
  täältä. Asia on nyt niin, että jonkun pitäisi puhua Bosinneyn kanssa
  ja ottaa selville, mitä hän tarkoittaa. Minä itse pelkään ryhtyä
  siihen, sillä minä varmasti antaisin hänelle kyytiä, mutta ajattelin
  että sinä, joka tunnet hänet klubista, voisit sanoa sanasen ja ottaa
  selville, mikä sillä miehellä on mielessä. Tietysti tarkoin varot
  pahentamasta Junen asiaa. Odotan hartaasti lähipäivinä sinulta
  tietoa, oletko saanut mitään selville. Asiaintila vaivaa minua
  suuresti, murehdin sitä öisinkin. Rakkaat terveiseni Jollylle
  ja Hollylle.

  Isäsi

  Jolyon Forsyte.»

Nuori Jolyon pohti tätä kirjettä niin kauan ja niin vakavasti, että
hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mistä hän oli huolissaan. Hän
vastasi: »En mistään.»

Hänellä oli luja periaate olla koskaan viittaamatta Juneen. Vaimo
voisi hätäytyä, ei tiedä, mitä hän voisi ajatella. Mies koetti siis
karkoittaa käytöksestään kaikki hajamielisyyden jäljet, mutta siinä hän
onnistui suunnilleen yhtä hyvin kuin hänen isänsä olisi onnistunut,
sillä hän oli perinyt vanhan Jolyonin koko »läpinäkyväisyyden»
kotoisessa oveluudessa. Ja nuori rouva Jolyon, joka hoiti talon
asioita, kulki ympäri huulet tiukkoina, luoden mieheen tutkimattomia
katseita.

Mies lähti iltapäivällä klubiin kirje taskussaan, päättämättä mitään.

Tutkistella jonkun miehen »aikeita» oli hänestä erikoisen
epämiellyttävää, eikä hänen oma epänormaali asemansa vähentänyt tätä
epämiellyttävyyttä. Oli niin hänen perheensä tapaista, niin kaikkien
niitten ihmisten tapaista, jotka he tunsivat ja joitten kanssa he
joutuivat tekemisiin, vedota niin sanottuihin oikeuksiinsa johonkin
ihmiseen nähden, asettaa hänet oikealle paikalleen, niin heidän
tapaistaan sovelluttaa liikeperiaatteitaan yksityisasioihinsa!

Eikö tuokin lause kirjeessä: »Tietysti tarkoin varot pahentamasta Junen
asiaa» ollut kuvaava?

Kuitenkin tuo kirje, siinä ilmenevä henkilökohtainen mielipaha, Junen
varominen, »kyydin antaminen», oli kaiken kaikkiaan niin luonnollinen.
Ei ihme, että hänen isänsä tahtoi tietää, mitä Bosinney tarkoitti, ei
ihme että hän oli suuttunut.

Oli vaikea kieltäytyä! Mutta miksi pantiin asia hänen tehtäväkseen? Se
oli totisesti vallan sopimatonta, mutta siihen asti kunnes Forsyte sai
mitä tavoitteli, ei hän ollut erikoisen tarkka keinoista, kunhan vain
ulkonainen näkö pelastui.

Kuinka hän voisi sen suorittaa, kuinka kieltäytyä? Kumpikin näytti
mahdottomalta. Niin, nuori Jolyon!

Hän tuli klubiin kolmelta, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän näki, oli
Bosinney itse, joka istui nurkassa tuijottaen ulos ikkunasta.

Nuori Jolyon istahti lähitienoille ja alkoi hermostuneesti tutkia
asemaansa. Hän katseli salaa Bosinneyta, joka istui siinä tietämättä
mistään. Hän ei tuntenut miestä hyvin, ja tutki häntä tarkkaavaisesti
kenties ensimmäisen kerran. Mies oli tavallisuudesta poikkeava
näöltään, erilainen puvultaan, kasvoiltaan ja tavoiltaan kuin
useimmat muut klubin jäsenet — nuori Jolyon itse, joka ulkoasultaan
edelleen oli siisti Forsyte, niin paljon kuin hän oli muuttunutkin
luonteeltaan ja mieleltään. Hän oli ainoa Forsyte, joka ei tuntenut
Bosinneyn pilkkanimeä. Mies oli tavaton, ei mitenkään liioiteltu, mutta
tavallisuudesta poikkeava, hän näytti myöskin kuluneelta, laihtuneelta,
posket olivat ontot noitten leveitten, korkeitten poskipäitten alla.
Sairaalta hän ei silti näyttänyt, sillä hän oli vahvarakenteinen, ja
kihara tukka näytti osoittavan hyvän elimistön voimaa.

Jokin hänen kasvoissaan ja asennossaan liikutti nuorta Jolyonia. Hän
tiesi, miltä kärsimys tuntuu, ja tuo mies näytti kärsivän.

Hän nousi ja kosketti Bosinneyn käsivartta.

Bosinney hätkähti, mutta ei joutunut millään tavoin hämilleen
nähdessään kuka se oli.

Nuori Jolyon istahti.

»En ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin», sanoi hän. »Kuinka serkkuni
talo edistyy?»

»Se valmistuu noin viikon kuluessa.»

»Minä onnittelen teitä.»

»Kiitos — minä en tiedä, kannattaako juuri onnitella.»

»Eikö?» kysyi nuori Jolyon. »Minä luulin, että olisitte iloinen
saadessanne niin suuren työn käsistänne, mutta otaksun, että teistä
tuntuu hyvin samalta kuin minusta, kun eroan jostakin taulustani — se
on eräänlainen lapsi.»

Hän katseli Bosinneyhin ystävällisesti.

»Niin», sanoi tämä sydämellisemmin, »se on jotakin, minkä antaa
itsestään, ja sillä hyvä. En tiennyt, että te maalaatte.»

»Vesiväreillä vain, enkä voi sanoa, että uskoisin työhöni.»

»Ette usko työhönne? Kuinka voitte sitten tehdä sitä? Työstä ei ole
mihinkään, jollei siihen usko.»

»Hyvä», sanoi nuori Jolyon, »juuri samaa olen minä aina sanonut.
Oletteko muuten huomannut, että aina kun joku sanoo »hyvä», jatko
kuuluu: »juuri samaa minä olen aina sanonut.» Mutta jos kysytte
minulta, kuinka minä voin tehdä työtä, vastaan: koska olen Forsyte.»

»Forsyte! en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olette Forsyte.»

»Forsyte», jatkoi nuori Jolyon, »ei ole mikään tavaton eläin. Tämän
klubin jäsenten joukossa on niitä sadottain. Sadottain kulkee ulkona
kaduilla, niitä kohtaa, minne ikinä menee.»

»Ja saanko kysyä, mistä tunnette heidät?» sanoi Bosinney.

»Heidän omistamisvaistostaan. Forsyte suhtautuu asioihin
käytännöllisesti — voisi sanoa terveen järjen kannalta — ja
käytännöllinen näkökanta pohjautuu etupäässä omistamisvaistoon.
Forsyte, niinkuin tulette huomaamaan, ei koskaan anna mitään itsestään.»

»Onko tuo leikkipuhetta?»

Nuoren Jolyonin silmät välähtivät.

»Ei paljonkaan. Koska itse olen Forsyte, ei minulla ole mitään syytä
puhua. Mutta minä olen eräänlainen puhdasverinen sekasikiö; teitä
taas ei kukaan voisi erehtyä luulemaan Forsyteksi. Te eroatte minusta
yhtä paljon kuin minä sedästäni Jamesista, joka on Forsyte-tyypin
täydellinen edustaja. Hänen omistamisvaistonsa on ääretön, kun
taas teillä itse asiassa ei ole sitä ollenkaan. Jollen minä olisi
välillänne, näyttäisitte eri lajiin kuuluvilta olennoilta. Minä olen
puuttuva rengas. Me olemme tietysti kaikki omistamisen orjia, ja minä
myönnän, että on kysymys vain aste-erosta, mutta Forsyteksi minä sanon
ihmistä, joka on ratkaisevan suuressa määrin omaisuuden orja. Hän
tietää, mikä tavara on hyvä, tuntee, mikä on pilaantumaton, ja hänen
otteensa omaisuuteen — oli sitten kysymys hänen vaimostaan, talostaan
tai maineestaan — on hänen tunnusmerkkinsä.»

»Ah», mutisi Bosinney, »teidän pitäisi hakea patentti tuolle sanalle.»

»Tahtoisin», jatkoi nuori Jolyon, »luennoida aiheesta: Forsyten
omaisuudet ja laatu. Tämä pieni eläin, jota samaa lajia olevan pilkka
vaivaa, on täysin välinpitämätön vieraitten olioitten (teidän tai
minun) naurulle. Omaten synnynnäiset taipumukset likinäköisyyteen hän
erottaa vain omaan lajiinsa kuuluvain persoonat ja asuinpaikat, ja
lajinsa keskuudessa hän viettää kadehdittavan rauhallista elämää.»

»Te puhutte heistä», sanoi Bosinney, »ikäänkuin puolet Englantia
kuuluisi heihin.»

»Niin kuuluukin», vastasi nuori Jolyon, »puolet Englantia, parempi
puoli sittenkin, terveempi puoli, kolmen prosentin puoli, se puoli,
joka jotakin merkitsee. Heidän rikkautensa ja turvallisuutensa tekee
kaiken mahdolliseksi, tekee teidän taiteenne mahdolliseksi, tekee
kirjallisuuden, tieteen, vieläpä uskonnon mahdolliseksi. Ilman
Forsyteja, jotka eivät usko mihinkään näistä kaikista, mutta kääntävät
ne kaikki hyödykseen — missä me olisimme? Hyvä herra, Forsytet
ovat välittäjiä, kauppiaita, yhteiskunnan pylväitä, sovinnaisuuden
kulmakiviä, kaikkea mikä on ihailtavaa.»

»En tiedä saanko kiinni ajatuksistanne», sanoi Bosinney, »mutta minä
kuvittelen, että omassa ammattikunnassani on yllin kyllin, niinkuin
sanotte, Forsyteja.»

»Varmasti», vastasi nuori Jolyon. »Suuri enemmistö arkkitehtejä,
maalareita tai kirjailijoita on vailla periaatteita niinkuin kuka
tahansa muu Forsyte. Taide, kirjallisuus, uskonto elää niitten
harvojen voimasta, jotka todella uskovat niihin, ja niitten
monien Forsytein, jotka tekevät niistä kauppatavaraa. Matalasti
arvioiden kolme neljännestä Kuninkaallisen Akatemiamme jäsenistä on
Forsyteja, kahdeksan yhdeksäsosaa romaanikirjailijoistamme, suuri
osa sanomalehtimiehiä. Tieteestä en osaa puhua, uskonnon alalla he
ovat loistavasti edustettuina, Alahuoneessa heitä kenties on enemmän
kuin missään muualla, ylimyssääty puhuu itse puolestaan. Mutta minä
en naura. On vaarallista vastustaa enemmistöä — ja minkälaista
enemmistöä!» Hän kiinnitti katseensa Bosinneyhin. »On vaarallista antaa
minkään viedä itseään harhateille — talon, maalauksen, — naisen!»

He katsoivat toisiaan. Ja ikääkuin olisi tehnyt sen mitä kukaan
Forsyte ei tehnyt — antanut jotakin itsestään — nuori Jolyon vetäytyi
kuoreensa. Bosinney katkaisi hiljaisuuden.

»Miksi otatte omaisenne tyypeiksi?» sanoi hän.

»Omaiseni», vastasi nuori Jolyon, »eivät ole kovin äärimmäisiä
tyyppejä ja heillä on omat yksityiset erikoisuutensa, mutta heillä
on huomattavassa määrin nuo kaksi ominaisuutta, jotka ovat Forsyten
todelliset tunnusmerkit — kyky olla koskaan antautumatta mihinkään
sieluineen, ruumiineen ja 'omistamisen vaisto'.»

Bosinney hymyili. »Minkälainen on esimerkiksi tuo iso?»

»Tarkoitatteko Swithiniä?» kysyi nuori Jolyon. »Oi, Swithinissä
on vielä jotakin alkuaikaista. Kaupunki ja keskiluokka eivät ole
sulattaneet häntä vielä. Kaikki vanhat maanviljelyksen ja raa'an voiman
vuosisadat ovat asettuneet häneen, ja siinä ne pysyvät, oli hän sitten
miten hienostunut tahansa.»

Bosinney näytti miettivän. »Ainakin serkkuunne Soamesiin nähden sananne
sattuu paikalleen», sanoi hän äkkiä. »_Hän_ ei koskaan tule ampumaan
kuulaa otsaansa.»

Nuori Jolyon katsoi häneen läpitunkevasti.

»Ei», sanoi hän, »sitä Soames ei tee. Sitä varten hänet pitääkin ottaa
lukuun. Pankaa merkille hänen otteensa. On helppo nauraa, mutta älkää
ymmärtäkö minua väärin. Forsyteja ei käy halveksuminen, heitä ei voi
sivuuttaa.»

»Te itse olette sen tehnyt.»

Nuori Jolyon osoitti sanan sattuneen menettämällä hymynsä.

»Te unohdatte», sanoi hän omituisen ylpeästi, »minä kestänkin — minä
itse olen Forsyte. Me olemme kaikki suurten voimien käsissä. Ihminen,
joka jättää seinän tuen — no niin — te ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä
en», lopetti hän puheensa hyvin hiljaa, »suosittele kenellekään — minun
polkujani. Se riippuu ihmisestä.»

Veri syöksyi Bosinneyn kasvoihin, mutta pakeni taas kohta jättäen ne
yhtä kellanruskeiksi kuin ennenkin. Hän nauroi lyhyen naurun, jonka
jälkeen hänen huulensa jäivät omituiseen, ylpeään hymyyn. Hänen
silmänsä pilkkasivat nuorta Jolyonia.

»Kiitoksia», sanoi hän. »Olette helkkarin ystävällinen. Mutta ette te
ole ainoita miehiä, jotka kestävät.» Hän nousi.

Nuori Jolyon katsoi hänen jälkeensä, painoi pään käsiinsä ja huokasi.

Uneliaassa, melkein tyhjässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin
sanomalehtien rapinaa, sytytettävän tulitikun ääntä. Nuori Jolyon
oli pitkän aikaa liikkumatta, eläen uudelleen niitä aikoja, jolloin
hänkin oli istunut pitkiä tunteja katsellen kelloa, odottaen minuuttien
kuluvan — pitkiä tunteja täynnä epävarmuuden kidutusta ja ankaraa,
suloista polttoa. Ja noitten aikojen hidas, suloinen tuska palasi hänen
mieleensä kipeänä kuten ennenkin. Bosinneyn näkeminen, hänen laihtuneet
kasvonsa, hänen levottomat silmänsä, jotka aina pälyilivät kelloon,
herätti hänessä sääliä, johon yhtyi omituinen, vastustamaton kateus.

Hän tunsi nuo merkit niin hyvin. Minne oli hän menossa — minkälaista
kohtaloa kohti? Minkälainen oli se nainen joka veti häntä puoleensa
tuolla magneettisella voimalla, jota ei mikään kunnia, periaate tai
etunäkökohta voinut vastustaa, josta ainoa pelastus oli pako.

Pako! Mutta minkätähden Bosinney pakenisi? Mies pakeni, kun hän oli
vaarassa tuhota kotilietensä, kun oli lapsia, kun hän tunsi polkevansa
ihanteita, särkevänsä jotakin Mutta hän oli kuullut sanottavan, että
tässä oli kaikki jo valmiiksi särjetty.

Hän itse ei ollut paennut eikä pakenisi, jos kaikki tulisi elettäväksi
uudestaan. Hän oli kuitenkin mennyt pitemmälle kuin Bosinney, oli
rikkonut oman onnettoman kotinsa ei kenenkään muun. Ja hän muisti
vanhan sananlaskun: »Ihmisen kohtalo on hänen omassa sydämessään.»

Hänen omassa sydämessään! Maun tuntee vasta syödessä — Bosinneyn
putinki oli vielä syömättä.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tuohon naiseen, naiseen, jota hän ei
tuntenut, mutta jonka tarinan ääriviivat hän oli kuullut.

Onneton avioliitto! Ei mitään pahoinpitelyä — vain tuota epämääräistä
pahantunnetta, tuota kauheata ruostetta, joka tappaa kaiken suloisuuden
taivaan alla, päivästä päivään, yöstä yöhön, viikosta viikkoon,
vuodesta vuoteen, kunnes kuolema tekee lopun!

Mutta nuori Jolyon, jonka omien tunteitten katkeruutta aika oli
lievittänyt, näki myös Soamesin puolen asiasta. Mistä voisi hänen
serkkunsa kaltainen mies, joka oli kyllästetty kaikilla luokkansa
ennakkoluuloilla ja uskomuksilla, saada sen ymmärryksen tai
innoituksen, mikä tarvittaisiin tuollaisen elämän katkaisemiseen? Siinä
vaadittiin mielikuvitusta, oli asetuttava kaikkien niitten puheitten,
pilkallisten katseitten ja juorujen yläpuolelle, jotka aina seuraavat
tällaisia eroja, oli asetuttava yläpuolelle sen ohimenevän tuskan, mitä
vaimon häviäminen näköpiiristä merkitsisi, yläpuolelle kaikkien kunnon
ihmisten vakavan paheksumisen. Mutta harvoilla miehillä, erikoisen
harvoilla Soamesin luokasta, oli siihen tarvittava mielikuvitus. Paljon
on kuolevaisia tässä maailmassa, eikä tarpeeksi mielikuvitusta! Ja
laupias taivas, mikä ero sitäpaitsi teorialla ja käytännöllä! Monella
miehellä, kenties myös Soamesilla, oli ritarillinen suhtautuminen
näihin asioihin, ja kun kenkä puristi, löytyi aina jokin erikoinen
tekijä, jonka vuoksi hänen tapauksestaan tuli poikkeus.

Sitten nuori Jolyon alkoi myös epäillä omaa arvostelukykyään. Hän oli
kokenut tuon kaiken itse, oli sakkaa myöten saanut maistaa onnettoman
avioliiton katkeruutta — kuinka hänellä siis voisi olla niiden ihmisten
laaja ja intohimoton näkökanta, jotka eivät koskaan olleet käyneet
taistelun ulottuvilla? Hänen todistuksensa perustuivat liiaksi ensi
käden kokemuksiin, niinkuin aktiivisessa sotapalveluksessa olleen
sotilaan kanta on toinen kuin siviili-ihmisten, jotka eivät ole
tunteneet sitä haittaa, että ovat nähneet asiat liian läheltä. Enimpäin
ihmisten mielestä avioliitto sellainen kuin Soamesin ja Irenen oli
erinomaisen onnistunut, miehellä oli rahaa, naisella kauneutta, se
ratkaisi asian. Ei ollut mitään syytä, miksi he eivät nuhjuttaisi
eteenpäin, vaikka vihaisivatkin toisiaan. Ei merkinnyt mitään, vaikka
he vähän kulkisivatkin omia teitään, mikäli vain sopivaisuuden
vaatimukset otettaisiin huomioon — aviositeen, yhteisen kodin pyhyys
pidettäisiin kunniassa. Puolet yläluokan avioliitoista perustuivat
näille suuntaviivoille: Älä loukkaa yhteiskunnan herkkätuntoisuutta,
älä loukkaa kirkon herkkätuntoisuutta! Jotta näitä ei loukattaisi,
kannattaa uhrata yksityiset tunteet. Kiinteän kodin edut ovat silmin
nähtävät, käsin kosketeltavat — niin paljon omaisuutta, ei mitään
vaaraa tasapainolle. Kodin purkaminen on parhaassakin tapauksessa
vaarallinen koe, ja lisäksi itsekästä.

Tämä oli vastustajien kanta, ja nuori Jolyon huokasi.

»Kaiken ydin», ajatteli hän, »on omistaminen, mutta on paljon ihmisiä,
jotka eivät tahtoisi esittää sitä siinä muodossa. Heille se on
»aviositeen pyhyys», mutta aviositeen pyhyys on riippuvainen perheen
pyhyydestä, ja perheen pyhyys on riippuvainen omaisuuden pyhyydestä.
Ja ajatella sitten, että kaikki nämä ihmiset seuraavat Erästä, joka ei
omistanut mitään. Se on omituista!»

Ja taas nuori Jolyon huokasi.

»Pyydänkö minä kotimatkalla ketään kohtaamiani piruparkoja jakamaan
päivälliseni, joka siinä tapauksessa ei riittäisi minulle eikä ainakaan
vaimolleni, joka on välttämätön onnelleni ja terveydelleni? Ehkä
Soames loppujen lopulta tekee oikein pitäessään kiinni oikeuksistaan
ja tukiessaan menettelyllään sitä pyhää omistamisen periaatetta, joka
hyödyttää meitä kaikkia, paitsi niitä, jotka — kärsivät siitä.»

Ja niin hän nousi tuolistaan, puikkelehti ohi monien istuinten, otti
hattunsa ja kulki hitaasti kuumia katuja, jotka olivat täynnä vaunuja
ja tomuhuurujen tuoksuja, kohti kotiansa.

Ennenkuin hän ehti Wistaria Avenuelle hän otti vanhan Jolyonin kirjeen
taskustaan, repi sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi ja sirotti
kappaleet kadun tomuun.

Hän avasi oven avaimella ja kutsui vaimoaan. Mutta tämä oli lähtenyt
ulos ottaen Hollyn ja Jollyn mukanaan, ja talo oli tyhjä. Koira
Balthasar vain makasi puutarhan varjossa siepaten kärpäsiä suuhunsa.

Nuori Jolyonkin istuutui sinne, päärynäpuun alle, joka ei kantanut
hedelmää.




11. BOSINNEYN KUNNIAAN VEDOTAAN


Richmondin illan jälkeen Soames palasi Henleystä aamujunalla. Koska hän
luonnostaan ei harrastanut vesiurheilua, oli hänen vierailunsa pikemmin
ollut liikematka kuin huvimatka, eräs jonkin verran huomattava asiakas
kun oli kutsunut hänet.

Hän meni suoraan Cityyn, mutta huomasi asiain olevan lamassa ja lähti
kolmelta, iloisena päästessään rauhassa kotiin. Irene ei odottanut
häntä. Eipä siltä, että Soamesilla olisi ollut mitään halua vakoilla
hänen edesottamuksiaan, mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, jos
kerran astui näyttämölle odottamatta.

Muutettuaan pukua hän meni saliin. Irene istui sohvan nurkassa, joka
oli hänen lempipaikkansa, ja hänen silmiensä ympärillä oli renkaat
ikäänkuin hän ei olisi nukkunut.

Soames kysyi: »Kuinka olet sisällä? Odotatko jotakin?»

»Odotan — tahi en erikoisesti.»

»Ketä?»

»Herra Bosinney sanoi kenties tulevansa.»

»Bosinney. Hänen pitäisi olla työssä.»

Tähän Irene ei vastannut.

»No niin», sanoi Soames, »minä tahdon, että tulet kanssani ostoksille
ja sitten lähdemme Puistoon.»

»Minä en tahdo lähteä ulos, minulla on päänsärkyä.»

Soames vastasi: »Aina sinulla on päänsärkyä, kun minä tahdon sinua
jonnekin. Sinulle tekee vain hyvää tulla istumaan sinne puitten
varjoon.»

Irene ei vastannut.

Soames oli hiljaa muutamia minuutteja ja sanoi vihdoin: »Minä en tiedä,
mikä on sinun käsityksesi vaimon velvollisuuksista. En ole koskaan
tietänyt.»

Hän ei odottanut vastausta, mutta Irene vastasi.

»Minä olen koettanut tehdä, mitä tahdot, eikä ole minun vikani, jollen
ole kyennyt panemaan siihen sydäntäni.»

»Kenen syy se sitten on?» Soames katseli häneen syrjästä.

»Ennenkuin menimme naimisiin, lupasit antaa minun lähteä, jos
avioliittomme ei ole onnellinen. Onko se onnellinen?»

Soames rypisti kulmiaan.

»Onnellinen», änkytti hän — »se olisi onnellinen, jos sinä
käyttäytyisit kunnollisesti.»

»Minä olen koettanut», sanoi Irene. »Annatko minun lähteä?»

Soames kääntyi. Hän oli salaa hälyttynyt ja turvautui kiukkuun.

»Annanko sinun lähteä? Sinä et tiedä mitä puhut. Antaisin sinun lähteä?
Kuinka minä voisin antaa sinun lähteä? Mehän olemme naimisissa, emmekö
ole? Mistä sinä sitten puhut? Jumalan tähden, säästä meitä tuollaisesta
roskasta! Hae hattusi ja tule istumaan puistoon.»

»Sinä et siis anna minun lähteä?»

Hän tunsi Irenen silmien viipyvän hänessä omituisin, liikuttavin
katsein.

»Anna sinun lähteä!» hän sanoi. »Ja mihin maailmassa sinä joutuisit,
jos minä antaisin? Sinullahan ei ole rahaa!»

»Kyllä minä jotenkuten tulisin toimeen.»

Soames käveli nopeasti huoneen päästä päähän ja pysähtyi sitten hänen
eteensä.

»Ymmärrä nyt», sanoi hän, »kerta kaikkiaan minä en tahdo kuulla sinun
puhuvan tuollaisia. Mene hakemaan hattusi!»

Irene ei liikahtanut.

»Minä otaksun», sanoi Soames, »että et tahdo menettää herra Bosinneyn
mahdollista vierailua.»

Irene nousi hitaasti ja lähti huoneesta. Hän palasi takaisin hattu
päässä.

He lähtivät ulos.

Oli jo ohi tuo kirjava varhaisen iltapäivän tunti, jolloin
ulkomaalaiset ja muut intoilijat parveilevat puistossa, luullen
olevansa muodikkaita. Oikea, varsinainen hetki oli myös jo melkein ohi,
kun Soames ja Irene ehtivät istahtaa Akilleus-patsaan juureen.

Oli jo kulunut jonkin aikaa siitä, kun Soames viimeksi oli saanut
nauttia hänen seurastaan Puistossa. Hänen avioelämänsä kahden
ensimmäisen huvikauden menneitä iloja oli ollut, kun hän täällä,
koko Lontoon edessä, suureksi, mutta salaiseksi ylpeydekseen, sai
tuntea omistavansa tuon viehättävän olennon. Miten monta iltapäivää
hän olikaan istunut siinä Irenen vieressä äärimmäisen siistinä,
vaaleanharmaat hansikkaat käsissä, huulilla hieno, ylimielinen hymy,
nyökäten päätään tuttaville ja aina silloin tällöin nostaen hattua.

Vaaleanharmaat hansikkaat olivat vielä hänen käsissään, hienon
ivallinen hymy huulilla, mutta mihin oli joutunut tuo tunne hänen
sydämestään?

Tuolit tyhjenivät nopeasti, mutta vieläkin hän pidätti Ireneä täällä,
hiljaisena ja kalpeana, ikäänkuin suorittamassa salaista rangaistusta.
Kerran pari Soames huomautti jotakin, ja Irene taivutti päätään tai
sanoi: »Niin», väsyneesti hymyillen.

Aitauksen sivustaa kulki eräs mies niin nopeasti, että ihmiset
katselivat hänen jälkeensä.

»Katsos tuota aasia!» sanoi Soames. »Hän mahtaa olla hullu, kun kävelee
tuota vauhtia näin kuumalla!»

Hän kääntyi, Irene oli tehnyt nopean liikkeen.

»Halloo!» sanoi hän. »Sehän on ystävämme Merirosvo.»

Ja hän istui hiljaa, ylenkatseellinen hymynsä huulillaan, tietoisena
siitä, että Irenekin istui hiljaa ja hymyili.

»Tervehtiiköhän Irene häntä?» ajatteli Soames.

Mutta Irene ei tehnyt mitään merkkiä.

Bosinney ehti kaiteen päähän ja käveli takaisin portaita hoippuen kuin
lintukoira. Nähdessään heidät hän seisahtui kuin kivettyneenä ja nosti
hattua.

Hymy ei luopunut Soamesin kasvoilta. Hänkin nosti hattua.

Bosinney tuli heidän luokseen näyttäen uupuneelta kuin kovan
ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. Hiki pisaroi hänen otsallaan,
ja Soamesin hymy näytti sanovan: »Sinulla on ollut vaikea aika,
ystäväni...!» »Mitä _sinä_ teet Puistossa?» hän kysyi. »Me luulimme,
että halveksit sellaista haihattelua!»

Bosinney ei näyttänyt kuulevan. Hän vastasi Irenelle: »Kävin teillä,
toivoin tapaavani teidät kotona.»

Joku taputti Soamesia selkään ja puhutteli häntä, ja vaihtaessaan pari
tyhjänpäiväistä sanaa olkansa yli hän menetti Irenen vastauksen. Hän
teki päätöksensä.

»Me lähdemme juuri sisään», hän sanoi Bosinneylle. »Paras, että tulet
syömään päivällistä kanssamme.» Tähän kutsuun hän pani omituista
kerskailua ja vielä omituisempaa paatosta. »Sinä et voi pettää minua»,
tuntuivat hänen katseensa ja äänensä sanovan, »mutta katsos, minä
luotan sinuun, minä en pelkää sinua!»

He lähtivät Montpellier Squarelle yhdessä, Irene heidän keskellään.
Ahtailla kaduilla Soames kulki edellä. Hän ei kuunnellut heidän
keskusteluaan; tuo omituinen päätös luottaa heihin, jonka hän äsken
oli tehnyt, näytti elähyttävän hänen salaistakin käytöstään. Hän sanoi
itselleen kuin pelaaja: »Se on kortti, jota en uskalla heittää pois
— minun täytyy pelata sen koko arvolla. Minulla ei ole liian paljon
mahdollisuuksia.»

Hän pukeutui hitaasti, kuuli Irenen lähtevän huoneestaan ja menevän
alakertaan, mutta viivytteli itse pukeutumishuonessaan vielä runsaat
viisi minuuttia. Sitten hän lähti alas ja sulki vartavasten kuuluvasti
oven osoittaakseen tulevansa. Hän tapasi heidät seisomasta tulisijan
luota, kenties puhellen, kenties ei, hän ei osannut sanoa.

Hän näytteli osaansa ilveilyssä illan pitkän — hänen käytöksensä
vierasta kohtaan oli ystävällisempää kuin koskaan ennen, ja kun
Bosinney vihdoin lähti, hän sanoi: »Sinun pitää tulla pian taas,
Irene mielellään puhuu kanssasi talosta!» Taaskin hänen äänessään oli
omituista pöyhkeyttä ja omituisempaa paatosta, mutta hänen kätensä oli
kylmä kuin jää.

Uskollisena päätökselleen hän kääntyi pois kun he sanoivat hyvästi
toisillen, kääntyi pois vaimostaan, kun tämä seisoi riippuvan lampun
alla sanomassa hyvää yötä — kääntyi pois näkemästä hänen kultaisen
päänsä loistavan lampun valossa, hänen hymyileviä, surullisia huuliaan,
näkemästä Bosinneyn silmien katsetta, joka oli kuin koiran, joka katsoo
isäntänsä silmiin.

Ja hän meni vuoteeseen varmana siitä, että Bosinney rakasti hänen
vaimoaan.

Kesäyö oli kuuma, niin kuuma ja tyven, että jokaisesta avoimesta
ikkunasta tuli vain kuumempaa ilmaa sisään. Kauan hän kuunteli Irenen
hengitystä.

Irene saattoi nukkua, mutta hänen piti valvoa. Ja valveilla maatessaan
hän paadutti itsensä näyttelemään tyvenen ja luottavaisen aviomiehen
osaa.

Pikkutunneilla hän nousi vuoteesta, meni pukeutumishuoneeseensa ja
nojautui avonaisesta ikkunasta ulos.

Hän saattoi tuskin hengittää.

Eräs yö neljä vuotta sitten tuli hänen mieleensä — viimeinen yö ennen
hänen häitään, kuuma ja tukahduttava kuin tämäkin.

Hän muisti, kuinka hän oli loikoillut pitkässä korituolissa
olohuoneensa ikkunan ääressä Victoria Streetin varrella. Alhaalla
sivukadulla joku mies oli paiskannut oven kiinni, nainen oli parkaissut
— hän muisti ikäänkuin aivan äsken tapahtuneina tuon kahakan äänen,
oven paukauksen ja sitä seuranneen kuolemanhiljaisuuden. Ja sitten oli
varhainen vesivaunu, joka puhdisti noen kaduilta, lähestynyt oudossa,
hyödyttömässä lampunvalossa — hän oli vielä kuulevinaan sen kolinan
lähempää ja lähempää, kunnes se ajoi ohi ja lakkasi kuulumasta.

Hän nojasi kauas ulos pukeutumishuoneen ikkunasta, alhaallaolevaa
pientä pihaa kohti, ja näki aamun ensimmäisen valon. Pimeitten seinien
ja kattojen ääriviivat sumenivat hetkeksi ja tulivat sitten näkyviin
entistä terävämpinä.

Hän muisti, kuinka hän tuona toisena yönä oli katsellut lamppujen
kalpenemista pitkin Victoria Streetin pituutta, kuinka hän oli
viskannut vaatteet ylleen ja lähtenyt kadulle, kulkenut ohi talojen
ja puistikkojen sille kadulle, jolla Irene asui, ja seisonut siinä
katselemassa tuon pienen talon päätyä, joka oli hiljainen ja harmaa
kuin kuolleen miehen kasvot.

Ja äkkiä hänen mieleensä sinkosi sairas kuvitelma: Mitä hän tekee?
— tuo mies, joka vainoaa minua, joka oli täällä tänä iltana, joka
rakastaa vaimoani — kulkeeko hän ehkä tuolla nuuskimassa ja etsimässä
häntä niinkuin tiedän hänen kulkeneen ja etsineen tänä iltapäivänä?
Katseleeko hän taloani parastaikaa, vai mitä?

Hän hiipi porraskäytävän kautta talon etuosaan, veti salaa syrjään
kaihtimet ja avasi erään ikkunan.

Harmaa valo viipyi puistikon puissa ikäänkuin yö suuren koiperhosen
tavoin olisi sivellyt niitä siivillään. Lamput paloivat vielä, vallan
kalpeina, mutta yksikään sielu ei hiiskahtanut — ei elävää olentoa
näkyvissä!

Äkkiä kuitenkin kuului kaukaa kuoleman hiljaisuudesta hyvin heikkona
kummallinen huuto, joka oli kuin jonkun taivaasta suljetun, autuuttansa
itkevän harhailevan sielun ääni. Nyt se kuului taas — taas! Soames
sulki ikkunan hytisten.

Sitten hän ajatteli: »Ah, ne ovat vain riikinkukot joen toisella
puolella.»




12. JUNE TEKEE VIERAILUJA


Vanha Jolyon seisoi Broadstairsin ahtaassa eteisessä ja hengitti tuota
öljykankaan ja sillin tuoksua, joka vallitsee kaikissa kunniallisissa
täyshoitoloissa meren rannalla. Tuolilla — se oli kiiltävä
nahkanojatuoli, jonka jouhitäyte pisti esiin reiästä vasemmassa
yläkulmassa — oli musta salkku. Siihen hän pani papereita, Times-lehden
ja Eau-de-Cologne-pullon. Hänellä piti tänään olla Kansainvälisen
Kultayhtiön ja Uuden Kivihiiliyhtiön kokous, joita varten hän matkusti
kaupunkiin, sillä hän ei koskaan laiminlyönyt ainoatakaan johtokuntaa.
»Johtokunnan laiminlyöminen» olisi ollut uusi todistus hänen
vanhenemisestaan, ja sitä ei hänen kade Forsyte-henkensä voinut sietää.

Kun hän täytti tuota mustaa salkkua, näyttivät hänen silmänsä
sellaisilta kuin saattaisivat ne minä hetkenä tahansa leimahtaa
kiukkuun. Sillä tavoin kiiltävät koulupojan silmät, kun joukko
tovereita härnää häntä, mutta hän hillitsee itsensä, koska taistelu
on niin peloittavan epätasainen. Ja vanha Jolyon hillitsi itsensä,
tukahdutti mestarillisella tahdonvoimallaan, joka nyt hitaasti alkoi
kulua, sen suuttumuksen, jonka hänen nykyisen elämänsä olosuhteet
olivat nostattaneet.

Hän oli saanut pojaltaan epäkäytännöllisen kirjeen, jossa tämä, eksyen
kaikenlaisiin yleisiin juttuihin, näytti koettavan päästä vastaamasta
selvään kysymykseen. »Olen nähnyt Bosinneyn». sanoi poika. »Hän ei
ole mikään rikollinen. Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi, että he eivät ole hyviä eivätkä, pahoja — naurettavia tai
pateettisia vain. Sinä et luultavasti ole yhtä mieltä kanssani.»

Vanha Jolyon ei ollutkaan yhtä mieltä, hänestä oli kyynillistä puhella
tuollaisia, hän ei ollut vielä ehtinyt siihen vanhuuden asteeseen,
jolloin kaikki, Forsytetkin, menetettyään ne illusionit ja periaatteet,
joita he ovat huolellisesti hellineet käytännöllisiä tarkoituksiaan
varten, mutta joihin he eivät koskaan ole uskoneet, menetettyään kaiken
ruumiillisen nautinnon, saatuaan sydämeensä isketyksi sen vakaumuksen,
että heillä ei ole enää mitään toivottavaa — murtavat itsehillinnän
sulut ja sanovat asioita, joita he eivät ikinä olisi luulleet
kykenevänsä sanomaan.

Kenties hän ei uskonut »hyvyyteen» eikä »pahuuteen» sen enempää kuin
hänen poikansakaan, mutta hän olisi sanonut: »Minä en tiedä — en osaa
sanoa». Siinä oli ehkä sentään jotakin, ja miksi turhaan ilmaisisi
epäilystään ja riistäisi itseltään mahdollisen edun?

Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka
(todellisena Forsytena) hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään
liian seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta
intohimoisesti. Ja kun tuo ihmeellinen näköala (»väsyttävä, mutta
maksaa vaivan», sanoo Baedeker) oli viimeisen kiipeämisyntyksen jälkeen
häneltä kielletty, oli hän epäilemättä tuntenut, että on olemassa jokin
suuri, arvokas prinsiippi, joka kruunaa elämän kaoottiset pyrkimykset,
pienet jyrkänteet ja pilkalliset, pimeät kuilut. Tämä oli kenties
lähempänä uskontoa kuin mihin hänen käytännöllinen henkensä koskaan oli
päässyt.

Mutta siitä oli jo monta vuotta kun hän viimeksi oli ollut vuoristossa.
Hän oli vienyt Junen sinne kahtena vuonna peräkkäin vainionsa kuoleman
jälkeen ja todennut katkerana, että hänen kiipeämisvuotensa olivat ohi.

Tuolle vanhalle, vuoriston suomalle luottamukselle asiain korkeampaan
järjestykseen hän oli jo kauan ollut vieras.

Hän tiesi olevansa vanha, mutta tunsi itsensä nuoreksi, ja tämä
teki hänet levottomaksi. Hän ajatteli levottomana ja ihmeissään
sitäkin seikkaa, että hän, joka aina oli ollut niin varovainen, oli
joutunut isäksi ja isoisäksi olennoille, jotka näyttivät syntyneiltä
onnettomuuteen. Hän ei voinut sanoa mitään pahaa Jo'sta — kuka voisi
sanoa mitään sitä poikaa vastaan, niin mukavaa miestä — mutta Jo'n
asema oli surkea, ja tämä Junen juttu oli melkein yhtä paha. Se oli
kuin kohtalo, ja kohtalo oli niitä asioita, joita hänenluonteisensa
mies ei voinut ymmärtää eikä sulattaa.

Kirjoittaessaan pojalleen hän ei tosissaan toivonut, että siitä olisi
mitään hyötyä. Noitten Rogerin tanssiaisten jälkeen hän oli liiankin
selvästi nähnyt, missä sitä oltiin — hän osasi laskea kaksi ja kaksi
yhteen vikkelämmin kuin moni muu — ja poikansa esimerkki silmäinsä
edessä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu Forsyte, että tuo kalpea
liekki kärventää ihmisen siivet, tahtoi hän sitten tai ei.

Noina aikoina ennen Junen kihlausta, jolloin tämä ja rouva Soames aina
olivat olleet yhdessä, vanha Jolyon oli nähnyt Ireneä siksi paljon,
että tunsi hänen taikavoimansa miehiin. Irene ei ollut hakkailija
eikä koketti — nuo sanat olivat rakkaita hänen sukupolvelleen, joka
mielellään määritteli asioita hyvällä, leveällä, epätäsmällisellä
sanalla — mutta hän oli vaarallinen. Vanha Jolyon ei osannut sanoa
miksi. Jos hänelle olisi puhuttu muutamien naisten myötäsyntyisestä
ominaisuudesta — viettelyvoimasta, jota he eivät itse hallinneet —
hän olisi sanonut: »Humpuukia!» Irene oli vaarallinen, ja sillä hyvä.
Vanha Jolyon tahtoi ummistaa silmänsä koko jutulta. Tuli mitä tuli,
hän ei tahtonut kuulla siitä sen enempää — hän tahtoi vain pelastaa
Junen aseman ja mielenrauhan. Hän toivoi vielä, että Junesta voisi taas
kerran tulla iloa hänelle itselleen.

Ja niin hän oli kirjoittanut. Vastuksesta oli ollut hyvin vähän hyötyä.
Mitä nuori Jolyon oli saanut irti haastattelustaan, siitä kertoi
tosiasiallisesti vain tämä omituinen lause: »Minä ymmärsin, että hän on
virrassa.» Virrassa! Missä virrassa? Mikä uudenaikainen sanantapa se
oli?

Hän huokasi ja pisti viimeiset paperit salkun sivutaskuun. Hän tiesi
aivan hyvin mitä tarkoitettiin.

June tuli ruokasalista ja auttoi kesätakkia hänen ylleen. Tytön
puvusta, hänen pienten päättäväisten kasvojensa ilmeestä isoisä heti
näki, mitä oli tulossa.

»Minä lähden mukaan», sanoi June.

»Mitä hullua, kultaseni, minä lähden suoraan Cityyn. En voi antaa sinun
ajelehtia yksinäsi.»

»Minun pitää mennä tervehtimään vanhaa rouva Smeechiä.»

»Voi noita sinun ainaisia 'siipirikkojasi'», murisi vanha Jolyon.
Hän ei uskonut tytön selitykseen, mutta lopetti vastarintansa. Junen
itsepäisyydelle ei mahtanut mitään.

Victorian asemalla hän pani tytön vaunuihin, jotka oli tilattu häntä
itseään varten — luonteenomainen teko, sillä hänessä ei ollut halpaa
itsekkyyttä vähääkään.

»Älä nyt väsytä itseäsi, kultaseni», sanoi hän, otti ajurin ja lähti
Cityyn.

June ajoi ensin eräälle Paddingtonin syrjäkadulle, jolla asui rouva
Smeech, hänen »siipirikkonsa» — vanha ihminen, jolla oli ollut
tekemistä talon siivoustöitten kanssa — mutta kuunneltuaan puolen
tunnin ajan hänen tavallisia valituksiaan ja tyrkytettyään hänelle
tilapäistä apua tyttö jatkoi matkaansa Stanhope Gatelle. Suuri talo oli
suljettu ja pimeä.

Hän oli päättänyt ottaa jotakin selville, maksoi mitä maksoi. Oli
parasta kohdata pahin, ja päästä siitä sitten. Ja tämä oli hänen
suunnitelmansa: hän menisi ensin Philin tädin, rouva Baynesin luo, ja
jollei sieltä lähtisi mitään tietoa, Irenen itsensä luo. Hänellä ei
ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän voittaisi näillä käynneillä.

Kello kolmelta hän oli Lowndes Squarella. Niinkuin ainakin nainen, kun
edessä on vaikeuksia, hän oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa ja lähti
taisteluun yhtä uljain katsein kuin vanha Jolyon konsanaan. Hänen
pelkonsa oli muuttunut kiihkeydeksi.

Kun June ilmoitettiin, oli rouva Baynes, Bosinneyn täti (Louisa oli
hänen nimensä), keittiössään, ohjaamassa keittäjää, sillä hän oli
erinomainen perheenemäntä, ja, niinkuin Baynes aina sanoi, »hyvä
päivällinen merkitsi paljon.» Hän työskenteli parhaiten päivällisen
jälkeen. Baynes se oli, joka rakensi Kensingtoniin tuon huomattavan
hienon rivin suuria punaisia taloja, jotka monien muitten kanssa
kilpailevat nimestä »Lontoon rumimmat».

Kuullessaan Junen nimen hän lähti kiireesti makuuhuoneeseensa, otti
kaksi leveätä rannerengasta sahvianirasiasta ja pani ne valkeihin
ranteisiinsa — sillä hän omasi huomattavassa määrin tuota »omistamisen
vaistoa», joka, niinkuin tiedämme, on Forsytelaisuuden koetinkivi ja
hyvän moraalin perusta.

Hänen vartalonsa, joka oli keskikokoinen ja leveärakenteinen omaten
taipumusta lihavuuteen, kuvastui valkopuisen vaatekaapin peilistä.
Puku oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan — se oli taitettua
väriä ja muistutti suurten hotellien käytävien himmeitä seiniä. Hän
kohotti kätensä tukkalaitteeseensa, joka oli Walesin prinsessan muotia,
kosketti sitä sieltä täältä, kiinnitti sen lujemmalle, ja hänen
silmänsä olivat tulvillaan itsetiedotonta realismia, ikäänkuin hän
katsoisi silmästä silmään jotakin elämän synkkää tosiseikkaa, jonka
hän koetti kääntää mahdollisimman hyväksi. Nuoruudessa hänen poskensa
olivat olleet kuin kermaa ja ruusuja, mutta keski-ikä täplitti niitä
nyt, ja tuo kova, ruma suorasukaisuus tuli taaskin hänen silmiinsä, kun
hän huiskutti puuteriviuhkaa otsallaan. Sitten hän pani viuhkan pois ja
seisoi peilin edessä ihan hiljaa järjestäen hymyä korkealle, mahtavalle
nenälleen, leualleen, joka ei koskaan ollut ollut suuri ja joka nyt
pieneni sitä mukaa kuin »toinen leuka» kasvoi, ja ohuthuuliselle,
alaspäin kääntyneelle suulleen. Ja nopeasti, jotta vaikutus ei menisi
hukkaan, hän kokosi hameensa lujalla otteella molempiin käsiin ja meni
portaita alas.

Hän oli jo jonkin aikaa toivonut tätä vierailua. Hänellekin oli jo
ehditty kuiskata, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti hänen
veljenpoikansa ja tämän morsiamen välillä. Kumpikaan ei ollut
lähestynyt häntä viikkokausiin. Hän oli pyytänyt Philiä päivälliselle
monet kerrat, ja hänen muuttumaton vastauksensa oli ollut: »Ei ole
aikaa.»

Hänen vaistonsa oli hälyttynyt, ja tuollaisissa asioissa tämän
oivallisen naisen vaisto oli tarkka. Hänen olisi pitänyt olla Forsyte;
nuoren Jolyonin määritelmän mukaan hän totisesti olisi voinut olla, ja
ansaitsee sellaisena kuvauksensa.

Hän oli naittanut kolme tytärtään tavalla, jonka ihmiset sanoivat
ylittävän heidän ansionsa, sillä heitä haittasi tuo ammattiin
kuuluva rumuus, joka säännöllisesti tavataan korkeampien
virkamiesten naisväen keskuudessa. Hänen nimensä oli lukemattomissa
hyväntekeväisyyskomiteoissa, jotka olivat yhteydessä Kirkon kanssa —
teatterinäytäntöjä, tanssiaisia, myyjäisiä — eikä hän koskaan lainannut
nimeään, jollei ennakolta tietänyt, että kaikki oli järjestetty
läpeensä hyvin.

Hän uskoi — niin sanoi hän usein — asiain järjestämiseen kaupalliselle
pohjalle; Kirkon, armeliaisuuden, itse asiassa kaiken varsinainen
tehtävä on lujittaa Yhteiskunnan rakennusta. Yksilöllinen toiminta
oli niin ollen hänen mielestään epämoraalista. Järjestyminen oli
kaikki kaikessa, sillä vain järjestymisen kautta tiesi saavansa täyden
arvon rahastaan. Järjestyminen — ja taas järjestyminen! Eikä ole
epäilystäkään siitä, että hän oli, niinkuin vanha Jolyon häntä nimitti,
»touhuttaja» — vanha Jolyon meni pitemmälle ja sanoi »humpuuki».

Ne armeliaisuusyritykset, joihin hän lainasi nimensä, olivat
niin ihailtavan hyvin järjestettyjä, että kun tulokset aikoinaan
luovutettiin asianomaisille, olivat ne totisesti kuorittua maitoa,
josta kaikki inhimillisen ystävyyden kerma on poistettu. Mutta,
niinkuin hän usein huomautti, tunteellisuudesta olikin koetettava
päästä. Hän oli itse asiassa pikku akateemikko.

Tämä suuri ja hyvä nainen, joka nautti niin korkeata arvoa
kirkollisissa piireissä, oli forsyteismin temppelin pääpapittaria,
joka yöt päivät ylläpiti pyhää liekkiä Omistamisen Jumalan alttarilla,
johon on kirjoitettu nämä innoittavat sanat: »Ei mitään ilmaiseksi, ja
mahdollisimman vähän kuudella pennillä.»

Kun hän astui huoneeseen, tiesi, että jotakin todella tukevaa
oli tullut sisään. Siksi kai hän olikin niin suosittu johtajana.
Ihmiset pitivät kaikesta tukevasta, kun oli maksettava rahaa,
ja he katsoivat häneen — kun näkivät hänet esikuntansa keskellä
hyväntekeväisyystanssiaisissa korkeine nenineen ja leveine,
nelikulmaisine vartaloineen, paljettien peittämässä univormussaan —
kuin kenraaliin ikään.

Ainoa mikä heillä oli häntä vastaan, oli se, että hänellä ei ollut
kaksoisnimeä. Hän oli voima ylemmän keskiluokan seurapiireissä,
sen sadoissa seuroissa ja yhdyskunnissa, jotka kaikki jollakin
tavoin leikkaavat hyväntekeväisyyden taistelukenttää, ja tällä
taistelukentällä hän sai niin hauskasti veljeillä Seurapiirien
(isolla alkukirjaimella kirjoitettavan) jäsenten kanssa. Hän oli
voima seurapiireissä (pienellä alkukirjaimella), tuossa suuremmassa,
tärkeämmässä ja voimakkaammassa yhteisössä, jossa kaupalliskristilliset
laitokset, elämänohjeet ja periaatteet, joiden ruumistuma rouva
Baynes oli, olivat todellista, elävää, vapaasti ja asiallisesti
virtaavaa verta eikä vain tuota hedelmätöntä veren mukailua, joka
virtaa pienemmän, mutta suuremmalla alku kirjaimella kirjoitettavan
Seurapiirin suonissa. Ihmiset, jotka tunsivat rouva Baynesin, tiesivät,
että hän oli tervehenkinen — tervehenkinen nainen, joka ei koskaan
antanut itseään, eikä mitään muutakaan, jos suinkin voi olla antamatta.

Hän oli ollut mitä pahimmissa väleissä Bosinneyn isän kanssa, joka
melko usein oli tehnyt hänet anteeksiantamattoman pilkan kohteeksi.
Nyt, kun veli oli poissa, oli hän sisaren puheissa »rakas, herjaava
veliparkani.»

Hän tervehti Junea huolellisen vuolaasti, niinkuin vain hän osasi. Hän
hieman pelkäsi Junea, mikäli nainen, jolla on niin huomattava asema
kaupallisessa ja kristillisessä maailmassa voi pelätä — noin hennoksi
tytöksi Junessa oli paljon arvokkuutta, hänen silmiensä pelottomuus
aiheutti sen. Ja rouva Baynes myös vaistosi ovelasti, että Junen
käytöksen suorasukaisuuden takana oli paljon Forsytea. Jos tyttö
olisi ollut vain suora ja peloton, rouva Baynes olisi pitänyt häntä
»särmikkäänä» ja halveksinut häntä, jos hän taas olisi ollut pelkästään
Forsyte, niinkuin esimerkiksi Francie, hän olisi holhonnut häntä
pelkällä painavammuudellaan, mutta June kaikessa pienuudessaan — rouva
Baynes tavallisesti ihaili paljoutta — teki hänen olonsa epämukavaksi,
ja hän istutti tytön tuoliin valoa vastaan.

Kunnioitukseen oli toinenkin syy, vaikka rouva Baynes, joka oli liian
hyvä kristitty ollakseen maailmallismielinen, ei olisi sitä ikinä
myöntänyt — hän oli usein kuullut miehensä mainitsevan vanhaa Jolyonia
erittäin varakkaaksi mieheksi, ja oli kiintynyt hänen pojantyttäreensä
maailman terveimmästä syystä. Tänään hän tunsi samaa jännitystä, jota
koemme lukiessamme romaania, jossa puhutaan sankarista ja perinnöstä,
kun pelkäämme, että kirjailija saa jonkin kauhean mielijohteen ja
jättääkin nuoren miehen perinnöttömäksi kirjan lopulla.

Hänen käytöksensä oli lämmin, hän ei ollut koskaan niin selvästi
nähnyt, kuinka hieno ja kaikin puolin toivottava tuo tyttö oli. Hän
kysyi vanhan Jolyonin vointia. Ihmeellinen mies ikäänsä nähden,
niin ryhdikäs, niin nuoren näköinen — kuinka vanha hän olikaan?
Kahdeksankymmentäyksi! Sitä hän ei koskaan olisi uskonut! He olivat
siis rannikolla! Sehän oli kovin hauskaa heille; June kai sai kirjeitä
Phililtä, joka päivä? Hänen vaaleanharmaat silmänsä työntäytyivät
esiin, kun hän teki tämän kysymyksen, mutta tyttö kohtasi katseen
silmää räpäyttämättä.

»En», sanoi hän, »Phil ei kirjoita koskaan!»

Rouva Baynesin katse painui, se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta
niin kävi kuitenkin. Hän tointui heti.

»Tietysti ei. Se on niin Philin tapaista — sellainen hän on ollut aina!»

»Niinkö?» sanoi June.

Vastauksen lyhyys hämäännytti hetkiseksi rouva Baynesin valoisaa hymyä,
mutta hän kätki hämminkinsä nopealla liikkeellä, silitti hamettaan ja
sanoi: »Niin, rakkaani — hän on mahdollisimman ajattelematon ihminen,
ei kukaan kiinnitä huomiota _hänen_ tekoihinsa!»

Junelle tuli äkkiä vakaumus, että hän hukkasi aikaa vain; vaikka hän
olisi kysynyt suoraan, ei tältä naiselta olisi saanut mitään tietoja.

»Tapaako täti häntä?» kysyi hän, ja hänen kasvonsa lehahtivat
punaisiksi.

Hiki kihosi rouva Baynesin otsalle puuterin alle.

»Oi kyllä! En muista, koska hän viimeksi oli täällä — tosiaankin, viime
aikoina emme ole nähneet häntä usein. Hänellä on paljon työtä serkkusi
talosta — olen kuullut, että se on valmistumaisillaan. Meidän pitää
järjestää pienet päivälliset sen asian kunniaksi. Tulethan viettämään
iltaa kanssamme!»

»Kiitos», sanoi June. Taaskin hän ajatteli: »Minä vain kadotan aikaa
täällä. Tuo nainen ei tule kertomaan mitään.»

Hän nousi lähteäkseen. Rouva Baynesissa tapahtui muutos. Hänkin nousi,
hänen huulensa värähtivät, hänen kätensä liikahtivat. Oli selvää, että
jotakin oli hyvin hullusti, eikä hän uskaltanut kysyä tuolta tytöltä,
joka seisoi siinä hentona ja suorana päättäväisin kasvoin leuka lujana
ja silmät vihaisina. Rouva Baynes ei muuten ollut arka tekemään
kysymyksiä — koko järjestyminenhän perustuu kysymysten tekoon!

Mutta tämä lähtö oli niin vakava, että hänen muuten niin vahvat
hermonsa olivat todella järkkyneet. Vastahan tänä aamuna hänen
miehensä oli sanonut: »Vanha herra Jolyon on varmaan hyvän joukon yli
sadantuhannen punnan arvoinen.»

Ja tuossa tyttö seisoi ojentaen kättään — ojentaen kättään hyvästiksi!

Onni saattoi liukua pois — hän ei osannut sanoa — se onni, että saisi
pitää hänet perheessä, eikä rouva Baynes kuitenkaan uskaltanut puhua!

Hänen silmänsä seurasivat Junea ovelle.

Se sulkeutui.

Silloin rouva Baynes huudahti ja lähti juoksemaan, tukeva vartalo
huojuen puolelta toiselle, ja avasi oven taas.

Myöhäistä! Hän kuuli ulko-oven kilahtavan ja seisoi liikkumattomana,
todellisen suuttumuksen ja mielipahan ilme kasvoillaan.

June kulki katua nopeana kuin lintu. Hän vihasi nyt tuota naista — jota
hän onnellisempina päivinä oli tottunut ajattelemaan ystävällisesti.
Näinkö hänet aina lähetettäisiin pois, pitikö hänen aina kestää tätä
kiduttavaa epätietoisuutta?

Hän lähtisi Philin itsensä luo ja kysyisi mitä tämä tarkoitti. Hänellä
oli oikeus saada tietää. Hän kiirehti eteenpäin Sloane Streetiä kunnes
tuli Philin numeron kohdalle. Avattuaan kääntöoven alakerrassa hän
juoksi portaita ylös, sydän tuskaisesti takoen.

Kolmannen kerroksen pengermällä hän pysähtyi hengittämään, piti kiinni
kaidepuusta ja kuunteli. Ei mitään kuulunut.

Kasvot hyvin kalpeina hän nousi neljänteen kerrokseen. Hän näki oven,
nimikilvessä Philin nimen. Ja päättäväisyys, joka oli tuonut hänet
tänne asti, haihtui.

Hän näki menettelynsä koko merkityksen. Hänen tuli kauttaaltaan kuuma,
ja kämmenet kostuivat käsineitten silkin alla.

Hän vetäytyi takaisin portaisiin, mutta ei mennyt alas. Kaiteeseen
nojaten hän koetti vapautua tukehtumisen tunteesta, ja hän tuijotti
oveen kauhun rohkaisemana. Ei, hän ei tahtonut mennä pois. Välittikö
hän siitä, mitä ihmiset ajattelivat? Eivät he sitä saisi tietää! Kukaan
ei auttanut häntä, jollei hän itse auttanut itseään! Hän panisi sen
toimeksi.

Niinpä hän pakottautui jättämään seinän tuen ja soitti kelloa. Ovi
ei auennut, koko häpeä ja pelko oli äkkiä tiessään, hän soitti ja
soitti taas, ikäänkuin hän voisi saada jonkin vastauksen tuolta
tyhjältä, suljetulta huoneelta, jonkin korvauksen siitä pelosta ja
häpeästä, minkä tämä käynti hänelle maksoi. Ovi ei auennut, hän lakkasi
soittamasta, istahti portaitten yläpäähän ja kätki kasvot käsiinsä.

Sitten hän hiipi alas, lähti ulkoilmaan. Hänestä tuntui kuin olisi
hän läpäissyt vaikean sairauden eikä tällä hetkellä toivonut muuta
kuin päästä kotiin mahdollisimman pian. Ihmiset, joita hän kohtasi,
näyttivät tietävän missä hän oli ollut, mitä hän oli tehnyt, ja äkkiä —
vastakkaisella puolella, kulkemassa asuntoaan kohti Montpellier Squaren
suunnalta — hän näki Bosinneyn itsensä.

June teki eleen ikäänkuin olisi yrittänyt kadun yli. Heidän katseensa
kohtasivat, ja Bosinney nosti hattua. Raitiovaunu tuli eteen ja sulki
näköalan, sitten, katukivityksen reunalta, liikenteeseen sattuneen raon
kautta June näki hänen jatkavan matkaansa.

Ja June seisoi liikkumattomana, katsellen hänen jälkeensä.




13. TALO VALMISTUU


»Yksi kilpikonnaliemi, kirkas, yksi häränhäntä, kaksi lasia portviiniä.»

Frenchin yläsalissa, missä Forsyte vielä voi saada tukevaa
englantilaista ruokaa, James ja hänen poikansa istuivat syömässä
lounasta.

Kaikista ruokapaikoista James tuli mieluimmin tänne, tässä oli
jotakin vaatimatonta, hyvinmaustettua ja täyttävää, ja vaikka
muodikkuuden pakko oli jo jossakin määrin turmellut häntä ja vaikka
elintaso oli noussut yhtä matkaa tulojen kanssa, jotka _tavallisesti_
nousivat, hän vielä hiljaisina City hetkinään ikävöi varhaisempien
vuosiensa maukkaitten lihapatojen ääreen. Täällä kantoivat parrakkaat
englantilaiset tarjoilijat ruuan pöytään, täällä oli sahajauhoja
lattialla, ja kolme pyöreätä, kultakehyksistä peiliä riippui juuri
sopivan korkealla. Täältä oli vasta hiljattain poistettu »pilttuut»,
joiden suojassa saattoi syödä kyljyksensä tai pihvipaistinsa jauhoisen
perunan kera naapurien häiritsemättä, niinkuin herrasmies ainakin.

Hän pisti ruokaliinansa kulman liivin kolmanteen napin läpeen — tapa,
josta hänen jo vuosia sitten oli pitänyt luopua West Endissä. Hän tunsi
tulevansa nauttimaan sopastaan — koko aamu oli mennyt erään vanhan
ystävän maatilan hinnan kiristämisessä korkeammaksi.

Pantuaan suunsa täyteen ravitsevaa eikä liian tuoretta leipää hän alkoi
suoraan: »Kuinka aiot mennä Robin Hilliin? Menetkö hakemaan Irenen
mukaan? Se olisi kyllä viisainta. Siellä on kai paljon sellaista, mitä
hän tahtoo nähdä.»

Soames vastasi katsomatta ylös: »Hän ei tahdo lähteä.»

»Ei tahdo? Mitä se merkitsee? Hänhän tulee asumaan talossa,
tietääkseni?»

Soames ei vastannut.

»Minä en tiedä, mitä tämän ajan naisista tulee», murisi James. »Minulla
ei koskaan ole ollut vaikeuksia naisten kanssa. Hänellä on liian paljon
vapautta. Hän on hemmoteltu —»

Soames nosti katseensa. »Minä en tahdo, että häntä moititaan», sanoi
hän odottamatta.

Hiljaisuutta häiritsi enää vain Jamesin hörppiminen, kun hän söi
soppaansa.

Tarjoilija toi kaksi lasia portviiniä, mutta Soames pysäytti hänet.

»Ei portviiniä tuolla tavalla tarjota», sanoi hän, »viekää ne pois ja
tuokaa pullo.»

Heräten soppaunelmistaan James loi tavanmukaisen nopean, ovelan
katsauksensa ympäröiviin tosiseikkoihin.

»Äitisi on vuoteessa», sanoi hän, »voit saada vaunut matkallesi.
Luulisin, että Irene pitää ajelusta. Tuo nuori Bosinney on kai siellä
näyttämässä teille taloa.»

Soames nyökäytti päätään.

»Lähtisin mielelläni omin silmin katsomaan, minkälaista hänen
loppuhommansa siellä nyt on ollut», jatkoi James. »Minä tulen hakemaan
teidät sieltä pois.»

»Minä matkustan junassa», vastasi Soames. »Jos tahdot ajaa katsomaan,
lähtee Irene ehkä kanssasi, en tiedä varmaan.»

Hän viittasi tarjoilijalle ja pyysi laskua, jonka James maksoi.

He erosivat Pyhän Paavalin katedraalin kohdalla, Soames lähti asemalle,
James raitiovaunulla länttä kohti.

Hän oli varannut itselleen nurkkapaikan lähinnä kuljettajaa, ja hänen
pitkät jalkansa vaikeuttivat kaikkien muitten sisäänpääsyä. Kaikkiin
tulijoihin hän katsoi vihaisesti ikäänkuin ei heillä olisi mitään
oikeutta hengittää hänen ilmaansa.

Hän ajatteli tänä iltapäivänä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhua
Irenen kanssa. Oikeaan aikaan sanottu sana voi saada suuria aikaan, ja
nyt kun Irene joutuisi asumaan maalla, hänellä olisi hyvä tilaisuus
kääntää lehteä elämässään! Hän saattoi nähdä, että Soames ei enää kovin
kauan kestäisi vaimonsa hommia.

Hänen mieleensä ei juolahtanut määritellä, mitä hän tarkoitti Irenen
»hommilla»; sanantapa oli laaja, epämääräinen, ja soveltui Forsytelle.
Ja Jamesilla oli näin lounaan jälkeen tavallista suurempi annos
rohkeutta.

Kotiin tultuaan hän käski ajaa esiin puolikääsit ja antoi tallipojalle
erikoisen määräyksen lähteä mukaan. Hän tahtoi olla ystävällinen
Irenelle ja tarjota hänelle kaikki mahdollisuudet.

Kun numero 62:n ovi avattiin, saattoi hän selvästi kuulla Irenen
laulavan. Hän huomautti tästä heti avaajalle, jotta ei olisi mitään
mahdollisuutta kieltää häneltä sisäänpääsyä.

Kyllä, rouva Soames oli kotona, mutta tyttö ei tietänyt tahtoiko hän
tavata ketään.

James, liikkuen sillä ketteryydellä, joka aina ihmetytti hänen pitkien
jalkojensa ja hajamielisen ilmeensä tarkkaajia, meni suoraa päätä
saliin odottamatta sen parempaa tietoa. Hän tapasi Irenen istumassa
pianon ääressä, kädet koskettimilla, ilmeisesti kuunnellen ääniä
eteisestä. Irene tervehti häntä hymyilemättä.

»Anoppisi on vuoteessa», aloitti James toivoen heti voittavansa hänen
myötätuntonsa. »Minulla on vaunut täällä. Oleppas nyt hyvä tyttö, pane
hattu päähäsi ja lähde kanssani ajelulle. Se tekee sinulle hyvää.»

Irene katsoi häneen ikäänkuin aikoisi kieltäytyä, mutta näytti sitten
muuttavan mieltään, meni yläkertaan ja tuli takaisin hattu päässä.

»Minne aiotte viedä minut?» hän kysyi.

»Käväisemme vain Robin Hillissä», sanoi James supisten nuo sanat hyvin
äkkiä. »Hevoset tarvitsevat liikuntoa, ja minusta olisi hauska nähdä,
mitä siellä on tehty.»

Irene peräytyi, mutta muutti taas mielensä ja nousi vaunuihin. James
seurasi tarkoin hänen kintereillään ollakseen oikein varma.

Vasta kun he olivat ehtineet puolitiehen James aloitti: »Soames on
kovin kiintynyt sinuun — hän ei anna moittiakaan sinua. Miksi et osoita
enemmän hellyyttä häntä kohtaan?»

Irene punastui ja sanoi hiljaa: »En voi osoittaa sitä, mitä minulla ei
ole.»

James katsoi häneen terävästi. Hän tunsi, että kun hän nyt kerran oli
saanut Irenen omiin vaunuihinsa ja hänellä sitäpaitsi oli omat hevoset
ja omat palvelijat mukana, hän todellakin oli tilanteen herra. Irene
ei voinut ajaa häntä pois, ja julkista kohtausta hän ei panisi toimeen
missään tapauksessa.

»Minä en voi ymmärtää mitä tarkoitat», sanoi hän. »Soames on hyvin hyvä
aviomies.»

Irenen vastaus oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuului keskellä
liikenteen hälinää. James erotti sanat: »Te ette ole naimisissa hänen
kanssaan.»

»Mitä se siihen kuuluu? Hän on antanut sinulle kaikki mitä tarvitset.
Hän on aina valmis viemään sinut minne vain, ja nyt hän on rakentanut
tuon maatalonkin sinulle. Eihän sinulla itselläsi mitään olisi.»

»Ei.»

Taaskin James katsoi häntä, mutta ei voinut tajuta hänen kasvojensa
ilmettä. Näytti melkein siltä kuin hän aikoisi ruveta itkemään, ja
kuitenkin —

»Minä olen varma siitä», mutisi hän kiireesti, »että olemme kaikki
koettaneet olla ystävällisiä sinulle.»

Irenen huulet värisivät, ja mielipahakseen James näki kyynelen
vierähtävän hänen poskelleen. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

»Me pidämme kaikki sinusta», sanoi hän. »Jospa vain» — hän aikoi sanoa
»käyttäytyisit hyvin», mutta sanoikin — »jospa vain olisit enemmän
vaimo hänelle.»

Irene ei vastannut, ja Jameskin lakkasi puhumasta. Irenen
hiljaisuudessa oli jotakin, joka teki hänet neuvottomaksi. Se ei ollut
itsepäistä hiljaisuutta, vaan pikemminkin kuin myöntymistä kaikkeen
mitä hän saattoi sanoa. Ja kuitenkaan ei hän mielestään ollut saanut
viimeistä sanaa. Hän ei voinut ymmärtää tätä.

Hän ei liioin kyennyt kauan olemaan vaiti.

»Minä otaksun, että tuo nuori Bosinney», sanoi hän, »nyt pian menee
naimisiin Junen kanssa?»

Irenen kasvot muuttuivat. »Minä en tiedä», sanoi hän. »Kysyisitte
Junelta.»

»Kirjoittaako June sinulle?»

»Ei.»

»Kuinka se on mahdollista?» sanoi James. »Minä luulin, että June ja
sinä olitte niin hyvät ystävät.»

Irene kääntyi häneen. »Taaskin», sanoi hän, »saisitte kysyä Junelta.»

»No niin», murahti James hänen ilmeensä peloittamana, »on se sitten
merkillistä, että minä en voi saada selvää vastausta selvään
kysymykseen, mutta niin se vain aina on.»

Hän hautoi jonkin aikaa huonoa onneaan ja puhkesi viimein sanomaan:

»No niin, minä olen varoittanut sinua. Sinä et tahdo kuulla järkeä.
Soames, hän ei puhu paljoa, mutta minä näen, että hän ei kauan jaksa
kestää tätä menoa. Sinä et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, ja
mikä pahempi, et saa myötätuntoa keneltäkään.»

Irene taivutti päätään pieneen hymyilevään kumarrukseen. »Olen hyvin
kiitollinen.»

James ei tietänyt mitä maailmassa siihen voisi vastata.

Kirkas, kuuma aamu oli hitaasti muuttunut harmaaksi, painostavaksi
iltapäiväksi. Raskas pilvipengermä, jonka kellertävä väri ennusti
ukkosta, oli ilmaantunut etelään ja kohosi kohoamistaan. Puitten oksat
riippuivat liikkumattomina tien yläpuolella, eikä ainoakaan lehti
värähtänyt. Kuumentuneiden hevosten haju tuntui heikkona sakeassa
ilmassa. Kuski ja tallipoika istuivat jäykkinä ja liikkumattomina
istuimellaan kuiskutellen salavihkaa keskenään kääntämättä edes päätään.

Jamesin suureksi helpotukseksi he ehtivät taloon viimein. Hän
oli hätääntynyt tuon vieressään olevan naisen hiljaisuudesta ja
umpimielisyydestä — naisen, jota hän aina oli luullut niin lempeäksi ja
taipuvaiseksi.

Vanut jättivät heidät ovelle, ja he astuivat sisään.

Halli oli kylmä ja niin hiljainen, että oli kuin olisi astuttu
hautaan. James tunsi väristystä selkäpiissään. Hän kohotti nopeasti
nahkaverhoja, jotka riippuivat pylväiden välissä sisäpihan edessä.

Hän ei voinut pidättää hyväksymisen huudahdusta.

Sisustustyöt edustivat tosiaankin oivallista makua. Himmeänpunaiset
tiilet, jotka peittivät lattian seinien kohdalta aina pyöreään
irisryhmään, joka taas ympäröi lattiaan upotettua, veden täyttämää
marmoriallasta, olivat ilmeisesti parasta laatua. James ihaili
suunnattomasti purppuranpunaisia nahkaverhoja, jotka kokonaan peittivät
yhden seinän ja kehystivät suurta valkotiilistä tehtyä uunia. Lasikaton
keskiosat oli avattu, ja lämmin ulkoilma tunkeutui talon sisimpään
saakka.

James seisoi kädet selän takana, pää taivutettuna taaksepäin
korkeita, kapeita olkapäitä kohti ja tutki pylväiden koristuksia ja
kuvioita friisissä, joka reunusti norsunluunvärisiä seiniä parvekkeen
alapuolella. Ilmeisesti ei ollut säästetty mitään vaivoja. Tämä oli
oikea herrasmiehen talo. Hän meni verhojen luo, ja keksittyään niiden
koneiston veti ne auki ja näki taulugallerian, joka päättyi suureen,
kokoseinän täyttävään ikkunaan. Siinä oli musta tammilattia, ja seinät
olivat taaskin norsunluunväriset. Hän kulki eteenpäin, heitteli auki
ovia ja kurkisti sisään. Kaikki oli täydellisen valmista, ei muuta kuin
tulla asumaan vain heti.

Hän kääntyi vihdoin puhuttelemaan Ireneä ja näki tämän seisovan
puutarhan ovella miehensä ja Bosinneyn kanssa.

Vaikka herkkyys ei ollutkaan Jamesin vahvimpia puolia, tunsi hän heti,
että jotakin oli hullusti. Hän meni heidän luokseen epämääräisen
levottomana, tuntematta häiriön syytä, ja teki yrityksen auttaa asioita.

»Hyvää päivää, herra Bosinney», sanoi hän ojentaen kätensä. »Olette
pannut rahaa menemään aika reimasti, arvaamma.»

Soames käänsi selkänsä ja marssi pois. James katsoi Bosinneyn
uhkaavista kasvoista Ireneen ja kiihdyksissään sanoi ajatuksensa
ääneen: »Niin, minä en tiedä mikä on hätänä. Kukaan ei kerro minulle
mitään!» Ja lähtiessään poikansa jälkeen hän kuuli Bosinneyn lyhyen
naurun ja hänen sanansa: »No, Jumalan kiitos! Te näytätte niin —»
Valitettavasti hän ei kuullut enempää.

Mitä oli tapahtunut? Hän katsoi taakseen. Irene oli hyvin lähellä
arkkitehtiä, ja hänen kasvonsa eivät olleet ne, jotka hän tunsi. Hän
kiirehti poikansa luo.

Soames käveli taulugalleriassa.

»Mikä on hätänä?» sanoi James. »Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Soames katsoi häneen ylimielisen, järkkymättömän tyvenenä kuten
ainakin, mutta James tiesi vallan hyvin, että hän oli kiihkeän
suuttunut.

»Ystävämme», sanoi hän, »on taaskin ylittänyt valtuuksiaan, siinä
kaikki. Sitä pahempi hänelle tällä kertaa.»

Hän kääntyi ja kulki taas ovea kohti. James seurasi häntä nopeasti ja
työntäytyi eteen. Hän näki Irenen ottavan sormen huuliltaan, kuuli
hänen sanovan jotakin tavallisella äänellään ja alkoi puhua ennenkuin
ehti heidän luokseen:

»Nyt tulee myrsky. Meidän on paras lähteä kotiin. Emme kai voi saada
teitä mukaan, herra Bosinney? Niin, minä arvasin sen. Hyvästi sitten!»
Hän ojensi kätensä. Bosinney ei tarttunut siihen, kääntyi vain nauraen
ja sanoi:

»Hyvästi, herra Forsyte. Varokaa myrskyä!» Sitten hän lähti pois.

»No niin», alkoi James, »minä en tiedä —»

Mutta Irenen kasvojen näkeminen pysäytti hänet. Hän tarttui miniäänsä
käsipuoleen ja saattoi hänet vaunuihin. Hän oli varma, aivan varma
siitä, että he olivat sopineet jotakin keskenään...

Mikään tässä maailmassa ei siinä määrin saa Forsytea suunniltaan kuin
huomio, että jokin asia, josta hän on sitoutunut suorittamaan määrätyn
summan, tuleekin maksamaan enemmän. Ja tämä on täysin ymmärrettävää,
sillä koko hänen elämänjärjestyksensä perustuu arviointien
täsmällisyyteen. Jollei hän voi luottaa määrättyihin omaisuuden
arviointeihin, on hänen kompassissaan vika, ja hän joutuu ajelemaan
vihaisilla vesillä ilman peräsintä.

Kirjoitettuaan Bosinneylle sanamuodossa, joka jo on mainittu,
Soames oli jättänyt talon hintakysymyksen mielestään. Hän uskoi
tehneensä lopullisen maksukysymyksen niin selväksi, että mikään
ylittämisen mahdollisuus ei tosiaankaan ollut tullut hänen mieleensä.
Kuullessaan Bosinneylta, että hänen asettamansa kahdentoista tuhannen
punnan raja tulisi ylitetyksi noin neljälläsadalla, hän oli käynyt
valkeaksi vihasta. Hänen alkuperäinen arvionsa koko talosta oli ollut
kymmenentuhatta puntaa, ja hän oli usein moittinut itseään ankarasti
siitä, että oli suostunut yhä uusiutuviin ylittämisiin. Tällä
viimeisellä kerralla Bosinney oli kuitenkin täydellisesti erehtynyt.
Soames ei voinut käsittää, kuinka maailmassa mies voi käyttäytyä
noin aasimaisesti, mutta se oli nyt kuitenkin tapahtunut, ja kaikki
kauna ja kauan kytenyt, salainen mustasukkaisuus Bosinneyta kohtaan
leimahti tämän tuhlauksen huippusaavutuksen johdosta ilmiraivoksi.
Luottavaisen ja ystävällisen aviomiehen asenne oli mennyt. Hän oli
omaksunut sen turvatakseen omaisuuttaan — vaimoaan — nyt hän jätti sen
toisenlaatuisen omaisuuden turvaamiseksi.

»Ah», oli hän sanonut Bosinneylle voidessaan taas puhua, »ja sinä
olet kaiketi täysin tyytyväinen itseesi. Mutta minä voin kohta sanoa
sinulle, että olet kokonaan erehtynyt ihmisestä!»

Mitä hän tarkoitti noilla sanoilla, sitä ei hän sillä hetkellä itsekään
tarkoin tiennyt, mutta päivällisen jälkeen hän kävi läpi kirjevaihtonsa
Bosinneyn kanssa saadakseen täyden varmuuden. Asiasta ei voinut olla
kahta mielipidettä — mies oli tehnyt itsensä syypääksi ylimääräisen
neljänsadan punnan tai ainakin kolmensadan viidenkymmenen kulutukseen,
ja hän aikoi vaatia niistä hyvityksen.

Hän katseli vaimonsa kasvoja tultuaan tähän päätökseen. Irene istui
tavallisella paikallaan sohvassa ja muutti pitsiä erääseen kaulukseen.
Hän ei ollut kertaakaan puhunut miehelleen koko iltana.

Soames meni takan eteen, katseli kuvaansa peilissä ja sanoi: »Ystäväsi
Merirosvo on käyttäytynyt kuin hullu, mutta hän saa sen maksaa.»

Irene katsoi häneen halveksien ja vastasi: »En tiedä mistä sinä puhut.»

»Kyllä kohta tiedät. Pikkuseikka vain, joka on täysin alapuolella
ylenkatseesi — neljäsataa puntaa.»

»Tarkoitatko, että aiot panna hänet maksamaan ne tuon vihattavan talon
vuoksi?»

»Tarkoitan.»

»Ja tiedät, että hänellä ei ole mitään?»

»Tiedän.»

»Sitten olet halpamaisempi kuin luulin.»

Soames kääntyi pois peilistä, otti vaistomaisesti kiinan posliinimaljan
kamiinihyllyltä ja risti kätensä sen ympäri kuin rukoillen. Hän
näki Irenen poven nousevan ja laskevan, hänen silmiensä tummenevan
suuttumuksesta, ja kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa moitteeseen
hän kysyi hiljaa:

»Onko sinulla käynnissä jonkinlainen flirtti Bosinneyn kanssa?»

»Ei, ei ole.»

Heidän silmänsä kohtasivat, ja Soames katsoi pois. Hän ei uskonut eikä
ollut uskomatta Irenen sanoihin, mutta hän tiesi tehneensä erehdyksen,
kun oli kysynyt — hän ei ollut koskaan tietänyt eikä tulisi tietämään,
mitä Irene ajatteli. Hänen tutkimattomien kasvojensa näkeminen,
kaikkien niiden satojen iltojen muistaminen, jolloin hän oli nähnyt
vaimonsa istuvan tuossa yhtä pehmeänä ja passiivisena, mutta niin
selittämättömänä, tuntemattomana, raivostutti häntä yli määrän.

»Minä luulen, että sinä olet kivestä tehty», sanoi hän puristaen
käsiään niin kovaa, että hauras malja särkyi. Kappaleet putosivat
ristikolle. Ja Irene hymyili.

»Sinä näytät unohtavan», sanoi hän, »että malja ei ole —»

Soames tarttui hänen käsivarteensa. »Hyvä kuritus», sanoi hän,
»on ainoa, mikä voisi saada sinut järkiisi.» Mutta hän pyörähti
kantapäillään ja lähti huoneesta.




14. SOAMES ISTUU PORTAILLA


Soames lähti sinä iltana yläkertaan mielessä tunne, että hän oli mennyt
liian pitkälle. Hän oli valmis pyytämään anteeksi sanojaan.

Hän sammutti kaasun, joka vielä paloi käytävässä heidän huoneensa
edustalla. Käsi ovenrivalla hän pysähtyi ja koetti hahmotella
anteeksipyyntöään, sillä hän ei suinkaan aikonut antaa Irenen huomata,
että hän oli hermostunut.

Mutta ovi ei auennut, ei sittenkään, vaikka hän työnsi sitä ja käänsi
ripaa lujasti. Irene oli varmaan jostakin syystä pannut sen lukkoon ja
unohtanut sen.

Hän meni pukuhuoneeseensa, jossa kaasu myöskin paloi, vaikka matalalla
liekillä, ja meni nopeasti toiselle ovelle. Sekin oli lukossa. Sitten
hän huomasi, että telttasänky, jota hän joskus tilapäisesti käytti, oli
pantu kuntoon hänelle ja hänen yöpukunsa laskettu sen päälle. Hän pani
käden otsalleen — kun hän otti sen pois, oli se märkä. Hänelle valkeni,
että hänet oli suljettu ulos.

Hän meni takaisin ovelle, käänteli ripaa hiljaa ja sanoi: »Avaa ovi,
kuuletko. Avaa ovi!»

Kuului heikkoa rapinaa, mutta ei vastausta.

»Kuuletko? Päästä minut heti sisään — minä vaadin päästä sisään!»

Hän saattoi kuulla Irenen hengityksen oven läheltä — se oli kuin
eläimen, jota vaara uhkaa.

Oli jotakin kauhistuttavaa tuossa heltymättömässä hiljaisuudessa,
tuossa mahdottomuudessa päästä hänen luokseen. Soames meni takaisin
toiselle ovelle, työnsi sitä koko painollaan ja koetti saada sitä
auki. Ovi oli uusi, hän oli itse teettänyt sen, ja se oli ollut valmis
heidän tullessaan kotiin häämatkaltaan. Hän nosti raivoissaan jalkansa
potkaistakseen sitä, mutta palvelijain ajatteleminen pidätti häntä, ja
hän tunsi äkkiä olevansa lyöty.

Hän retkahti takaisin pukuhuoneeseensa ja otti käteensä kirjan.

Mutta kirjainten sijasta hän näki vain vaimonsa — hänen keltaiset
hiuksensa, jotka valuivat paljaille olkapäille, hänen tummat silmänsä,
jotka olivat kuin ahdistetun eläimen. Ja hänen kapinallisen tekonsa
koko merkitys selvisi Soamesille. Irene luuli, että se onnistuisi
hyvällä.

Hän ei voinut istua hiljaa, vaan meni taas ovelle. Hän voi vieläkin
kuulla Irenen hengityksen, ja hän kutsui: »Irene, Irene!»

Hän ei aikonut tehdä ääntään pateettiseksi. Pahaenteisenä vastauksena
nuo heikot äänet lakkasivat. Hän seisoi kädet nyrkissä ja ajatteli.

Sitten hän hiipi äkkiä varpaillaan toiselle ovelle ja koetti
äärimmäisin ponnistuksin saada sen aukeamaan. Ovi narisi, mutta ei
auennut. Soames istui portaille ja kätki kasvot käsiinsä.

Hän istui siinä kauan pimeässä, kuun luodessa yläpuolella olevasta
kattoikkunasta portaisiin kalpean valoläikän, joka piteni ja lähestyi
häntä. Hän koetti olla filosofinen.

Koska Irene oli lukinnut ovensa, ei hänellä voinut olla enää mitään
vaimon vaatimuksia, ja Soames saisi lohduttautua toisilla naisilla!

Tuollaisten ilojen ajatteleminen huvitti häntä hyvin vähän — hänellä
ei ollut halua noihin urotöihin. Oli tuskin koskaan ollut, ja nyt hän
oli kokonaan vieraantunut niistä. Hän tunsi, että hän ei koskaan voisi
päästä makuun. Hänen nälkäänsä saattoi tyydyttää vain hänen vaimonsa,
heltymätön ja säikähtänyt vaimonsa, noiden lukittujen ovien takana.
Kukaan toinen nainen ei voisi auttaa häntä.

Tämä vakaumus valtasi hänen mielensä hirvittävällä voimalla pimeydessä.

Hänen filosofiansa oli tiessään, ja nyrpeä suuttumus valtasi sen
paikan. Irenen käytös oli epämoraalista, anteeksiantamatonta, kaikkien
hänen vallassaan olevien rangaistusten arvoista. Hän ei kaivannut
ketään muuta kuin Ireneä, ja Irene ei tahtonut!

Irene mahtoi sitten todellakin vihata häntä. Hän ei ollut koskaan
ennen sitä uskonut. Hän ei uskonut sitä nytkään. Se tuntui hänestä
uskomattomalta. Hänestä tuntui, että hän oli kerta kaikkiaan menettänyt
arvostelukykynsä. Jos Irene, jota hän aina oli tottunut pitämään niin
pehmeänä ja antautuvana, kykeni tällaiseen päättäväiseen tekoon — mitä
voisikaan vielä tapahtua?

Sitten hän kysyi itseltään taaskin, oliko Irenellä ja Bosinneylla
suhde. Hän ei uskonut, että niin oli, hän ei voinut suostua uskomaan,
että se olisi syynä hänen käyttäytymiseensä — sitä ajatusta ei voinut
hyväksyä.

Oli sietämätöntä ajatella, että hänen olisi pakko antaa aviosuhteensa
yleisön haltuun. Ilman kaikkein sitovimpia todistuksia hänen täytyi
vielä kieltäytyä uskomasta, sillä hän ei tahtonut rangaista itseään. Ja
kaiken aikaa sydämessään — hän _uskoi_.

Kuu loi harmahtavaa valoa hänen vartalolleen, joka oli kyyristyneenä
porraskäytävän seinää vastaan.

Bosinney rakasti Ireneä! Hän vihasi tuota miestä eikä tahtonut säästää
häntä nyt. Hän saattoi ja voi kieltäytyä maksamasta penniäkään yli
kahdentoistatuhannen ja viidenkymmenen punnan — sehän oli viimeinen
raja, minkä hän oli asettanut kirjeessään, tai pikemminkin hän maksaisi
ja haastaisi hänet oikeuteen. Hän menisi Joblingille ja Boulterille
ja jättäisi asian heidän haltuunsa. Hän saattaisi tuon rahattoman
kerjäläisen vararikkoon! Ja äkkiä — minkähän ajatusyhtymän kautta?
— hän tuli ajatelleeksi, ettei Irenelläkään ollut rahaa. He olivat
molemmat kerjäläisiä. Se tuotti hänelle omituista tyydytystä.

Hiljaisuuden keskeytti seinän takaa kuuluva heikko rapina. Irene meni
vihdoin vuoteeseen. Vai niin! Iloa vain ja mieluisia unia! Vaikka hän
nyt heittäisi oven selkoselälleen, ei Soames menisi sisään!

Mutta hänen huulensa, jotka olivat vääntyneet katkeraan hymyyn,
värähtivät, hän peitti silmät käsillään...

* * *

Myöhään seuraavana iltapäivänä Soames seisoi ruokasalin ikkunassa
tuijottaen synkästi kadulle.

Aurinko tuhlaili vielä valoaan vaahteroihin, joiden leveät lehdet
välkkyivät ja värisivät nurkalla olevan posetiivin tahdissa. Se soitti
valssia, vanhaa valssia, joka jo oli poissa muodista ja jonka sävelillä
oli kohtalokas poljento. Se soitti soittamistaan, vaikka tosiaankin
vain lehdet olivat tanssimassa.

Nainen, joka soitti, ei näyttänyt iloiselta, sillä hän oli väsynyt,
eikä suurista taloista kukaan heittänyt hänelle kuparilantteja. Hän
siirsi posetiivin kauemmaksi ja alkoi kolmannella ovella uudelleen.

Se oli sama valssi, jota oli soitettu Rogerin luona, kun Irene tanssi
Bosinneyn kanssa. Soames tunsi taas hänen gardeniainsa tuoksun, tuo
ilkeä soitto toi sitä mukanaan niinkuin silloinkin, kun Irene välkkyvin
hiuksin, katse niin pehmeänä oli liukunut hänen ohitseen Bosinneyn
kanssa edestakaisin avarassa tanssisalissa.

Soittajavaimo väänsi kampia hitaasti. Noin hän tietysti oli vääntänyt
kampiaan kaiken päivää — vääntänyt tuolla läheisellä Sloane
Streetilläkin, vääntänyt ehkä Bosinneylle itselleen.

Soames kääntyi, otti leikellystä rasiasta savukkeen ja palasi
takaisin ikkunan luo. Sävel veti häntä vastustamattomasti puoleensa,
ja siinä tulikin Irene hänen näkyviinsä, päivänvarjo laskettuna
kokoon, kiirehtien kotiin Montpellier Squarea pitkin, yllä pehmeä,
vaaleanpunainen, avohihainen pusero, jota Soames ei tuntenut. Irene
pysähtyi posetiivin kohdalle, otti rahaa kukkarostaan ja antoi vaimolle.

Soames peräytyi ja seisahtui paikkaan, josta saattoi nähdä halliin.

Irene avasi oven omalla avaimellaan, laski kädestään päivänvarjon ja
seisoi katsellen itseään peilistä. Hänen poskensa punersivat ikäänkuin
aurinko olisi polttanut niitä, hänen huulensa avautuivat hymyyn. Hän
ojensi käsivarsiaan ikäänkuin syleilläkseen itseään ja nauroi naurua,
joka eniten muistutti nyyhkytystä.

Soames astui eteenpäin.

»Hyvin — sievää»! sanoi hän.

Mutta Irene kääntyi kuin ammuttuna ja aikoi rientää hänen ohitseen
yläkertaan. Soames sulki tien.

»Miksi niin kova kiire?» kysyi hän, ja hänen silmänsä kiintyivät
irralleen päässeeseen kiharaan Irenen korvan juuressa.

Hän tuskin tunsi Ireneä. Tämä oli kuin tulessa, niin syvä ja rikas oli
väri hänen poskillaan, silmissään, huulillaan, ja tuo puserokin oli
tavaton.

Irene nosti kätensä ja pyyhkäisi kiharan pois. Hän hengitti nopeasti
ja syvään, ikäänkuin olisi juossut, ja oli kuin joka henkäys olisi
kantanut tuoksua hänen hiuksistaan, ruumiistaan, kuin aukeavasta
kukasta.

»Minä en pidä tuosta puserosta», sanoi Soames hitaasti. »Se on pehmeä,
muodoton kappale.»

Hän nosti sormensa Irenen rintaa kohti, mutta Irene työnsi hänen
kätensä syrjään.

»Älä koske minuun!» huusi hän.

Soames tarttui hänen ranteeseensa, hän väänsi sen irti.

»Ja missä olet mahtanut olla?» kysyi mies.

»Taivaassa — poissa tästä talosta!» Näin sanoen Irene juoksi portaita
ylös.

Ulkona, ihan ovella, posetiivinsoittaja väänsi valssiaan — kiitokseksi.

Ja Soames seisoi liikkumattomana. Mikä esti häntä juoksemasta perässä?

Sekö, että hän uskon silmillä näki Bosinneyn katsovan alas korkeasta
ikkunastaan Sloane Streetin varrella, pinnistelevän katsettaan
nähdäkseen vielä vilauksen Irenen katoavasta hahmosta, vilvoittelevan
kuumenneita kasvojaan ja nähden vielä unta hetkestä, jolloin tuo nainen
oli heittäytynyt hänen syliinsä — koko huone oli vielä täynnä hänen
tuoksuaan ja hänen naurunsa sointia, joka oli kuin nyyhkytys.






KOLMAS OSA.




1. ROUVA MacANDER TODISTAJANA


Epäilemättä monet ihmiset, muiden muassa nuoruutensa parhaassa
kukoistuksessa olevan »Vivisektion puoltaja» lehden toimittaja,
olisivat sanoneet, että Soames ei ollut mies eikä mikään, kun ei
murtanut lukkoa vaimonsa huoneen ovelta, antanut hänelle ensin tukevaa
selkäsaunaa ja palannut sitten aviolliseen onneensa.

Inhimillisyys ei ole niin surkeasti huuhtonut pois kaikkea raakaa
voimaa kuin ennen vanhaan. Hempeämielinen kansanaines kuulkoon
kuitenkin huojennuksekseen, että Soames ei tehnyt mitään tällaista.
Toimiva raakuus ei ole yleistä Forsyteissa, he ovat liian harkitsevia
ja kaiken kaikkiaan liian pehmeäsydämisiä. Ja Soamesissa oli jotakin
ylimalkaista ylpeyttä, ei siksi paljon, että hän olisi kyennyt todella
jalomieliseen tekoon, mutta kyllä riittävästi, jotta hän ei sortunut
peräti halpaan tekoon, paitsi jos hän oli tavattomasti kiihtynyt.
Ennen kaikkea tämä todellinen Forsyte ei tahtonut tuntea olevansa
naurunalainen. Koska hän ei voinut antaa selkään vaimolleen, ei hänen
mielestään voinut tehdä mitään, ja niinpä hän hyväksyi tilanteen
pitemmittä puheitta.

Niinpä hän kaiken kesää ja syksyä edelleen kävi toimistossaan,
lajitteli taulujaan ja pyysi ystäviään päivällisille.

Hän ei lähtenyt kaupungista, sillä Irene ei tahtonut. Robin Hillin talo
pysyi tyhjänä ja vailla omistajaa, vaikka se nyt olikin valmis. Soames
oli nostanut Merirosvoa vastaan kanteen, vaatien häneltä kolmensadan
viidenkymmenen punnan summaa.

Asianajotoimisto Freak ja Able oli ryhtynyt puolustamaan Bosinneyn
asiaa. Myöntäen kaikki tosiseikat he pysähtyivät erääseen kohtaan
kirjevaihdossa ja päätyivät siihen — sanottuna ilman lainopillisia
lausetapoja — että puhe »vapaista käsistä tämän kirjevaihdon
sanamuodossa» sisälsi kielivirheen.

Onnellisen sattuman kautta, jonkalaiset eivät ole mahdottomia
lakimiespiirien suljetussa linnassa, Soames sai korviinsa hyvän joukon
tietoja asiain kulusta, hänen toimistonsa nimellinen osakas Bustard kun
kerran päivällisillä Walmisleyn, taksoituspäällikön, luona oli sattunut
istumaan nuoren Chankeryn vieressä.

Se ammattiasioista puhumisen vaatimus, joka valtaa kaikki lakimiehet
naisten poistuttua, sai Chankeryn, nuoren ja lupaavan asianajajan,
esittämään persoonattoman pulmakysymyksen naapurilleen, jonka nimeä
hän ei tuntenut, sillä Bustard, jonka paikka aina oli taka-alalla, ei
käytännössä omannut mitään nimeä.

Hänellä oli, sanoi Chankery, tekeillä asia, jonka ydinkohta oli »perin
juonikas». Sitten hän selitti, kaikkea ammatillista vaiteliaisuutta
noudattaen, Soamesin asian ongelman. Jokainen, jolle hän oli puhunut
siitä, oli sanonut, että se oli »perin juonikas». Valitettavasti asia
kai menisi myttyyn, hiton suureksi harmiksi varmaan hänen asiakkaalleen
— Walmisleyn samppanja oli huonoa, mutta tehokasta — tuomari kai löisi
asian lukkoon äkkiä, pelkäsi hän. Hän aikoi tehdä suuren ponnistuksen —
juttu oli niin juonikas. Mitä naapuri arveli siitä?

Bustard, vaiteliaisuuden perikuva, ei sanonut mitään. Hän kertoi
asian Soamesille, vaikkakin hieman pahanilkisesti, sillä tällä
hiljaisella miehellä oli inhimillisiä tunteita, ja liitti loppuun oman
mielipiteensä, että juttu oli »perin juonikas.»

Päätöksensä mukaisesti Forsytemme oli uskonut asiansa Joblingin ja
Boulterin käsiin. Kohta tämän tehtyään hän katui, ettei hoitanut asiaa
itse. Saatuaan jäljennöksen Bosinneyn puolustuskirjelmästä hän meni
heidän toimistoonsa.

Boulter, joka hoiti asiaa — Jobling oli kuollut pari vuotta aikaisemmin
— sanoi, että hänen mielestään juttu oli aika juonikas ja että hän
kernaasti kysyisi neuvonantajan mielipidettä siitä.

Soames käski häntä kääntymään jonkun hyvän miehen puoleen, ja he
menivät Waterbuckin luo, joka oli Q.C:n (Kuningattaren Neuvoston) jäsen
ja siis etevin. Hän piti papereita takanaan kuusi viikkoa ja kirjoitti
sitten seuraavalla tavalla:

»Minun mielestäni kirjevaihdon todellinen tulkinta riippuu hyvin paljon
siitä, mitä asianosaiset ovat tarkoittaneet, ja tulee oikeudessa
ratkeamaan annettujen todistusten mukaisesti. Minun mielipiteeni
mukaan olisi arkkitehti koetettava saada myöntämään ymmärtäneensä,
että hänellä ei ollut lupa kuluttaa enempää kuin korkeintaan
kaksitoistatuhatta viisikymmentä puntaa. Mitä tulee tuohon kohtaan
»vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan», johon huomioni
on kiintynyt, on juttu aika juonikas, mutta olen kaiken kaikkiaan
sitä mieltä, että asiaan voidaan sovelluttaa »Boileau-Sementtiyhtiö»
-jutun ennakkotapausta.»

He menettelivät neuvon mukaan ja lähettivät kyselyn, mutta heidän
harmikseen herrat Freak ja Able vastasivat niin mestarillisella
tavalla, että mitään ei myönnetty eikä mitään ennakkotapausta syntynyt.

Soames luki Waterbuckin vastauksen ruokasalissaan lokakuun ensimmäisenä
päivänä ennen päivällistä. Se hermostutti häntä, ei niinkään paljon
»Boileau-Sementtiyhtiö» -jutun vuoksi kuin siksi, että ongelma oli
hänestäkin viime aikoina alkanut tuntua juonikkaalta. Siinä oli
juuri tuo mieluisa oveluuden sivumaku, joka teki sen houkuttelevaksi
parhaille lakimiesvaistoille. Ketä hyvänsä olisi hermostuttanut se
seikka, että Waterbuck, Q.C., vahvisti asianomaisen omaa mielipidettä.

Hän istui pohtien asiaa ja tuijotti tyhjään tulisijaan, sillä vaikka
syksy oli jo tullut, oli ilma sinä vuonna vielä yhtä loistavan kaunis
kuin elokuussa konsanaan. Ei ollut hauska hermostua — hän halusi liian
kiihkeästi panna jalkansa Bosinneyn niskaan.

Vaikka hän ei ollutkaan nähnyt arkkitehtiä tuon viime iltapäivän
jälkeen Robin Hillissä, ei hän koskaan päässyt vapaaksi siitä
tunteesta, että tämä oli alituisesti läsnä — ei koskaan vapaaksi hänen
kuluneitten kasvojensa, korkeitten poskipäittensä ja intomielisten
silmiensä muistosta. Ei olisi liikaa sanoa, ettei hän koskaan
vapautunut sen yön tunteesta, jolloin hän aamun sarastaessa kuuli
riikinkukkojen huudon — tunteesta, että Bosinney kummitteli talossa.
Ja jokainen miehen hahmo, jonka hän pimeinä iltoina näki kulkevan
ohi, muistutti tuota, jolle George oli antanut niin sopivan nimen
»Merirosvo».

Irene tapasi hänet vielä, siitä Soames oli varma. Missä, kuinka, sitä
hän ei tietänyt eikä kysynyt, sillä hän tunsi epämääräistä ja salaista
kauhua liikaa tietoa kohtaan. Kaikki tuntui tähän aikaan tapahtuvan
maan alla.

Väliin, kun hän kysyi vaimoltaan, missä tämä oli ollut, minkä hän yhä
vielä aitoforsytelaiseen tapaan teki, Irene näytti hyvin omituiselta.
Hänen itsehillintänsä oli ihmeellinen, mutta oli hetkiä, jolloin hänen
kasvojensa naamion takana, noitten kasvojen, jotka Soamesille aina
olivat olleet tutkimattomat, väijyi ilme, jota hän ei ollut koskaan
tottunut näkemään niissä.

Irenekin oli ottanut tavakseen lounastaa ulkona. Kun Soames kysyi
Bilsonilta, oliko hänen emäntänsä ollut kotona lounaalla, oli vastaus
yhtenään: »Ei, herra.»

Soames paheksui syvästi hänen juoksentelemistaan yksinään ja sanoikin
sen hänelle. Mutta Irene ei ollut tietääkseen. Hänen tyvenessä
tavassaan halveksia miehensä toivomuksia oli jotakin, joka suututti,
kummastutti ja samalla melkein huvitti Soamesia. Oli suorastaan kuin
Irene olisi elätellyt itsessään uskoa, että hän on voittanut Soamesin.

Soames jätti Waterbuckin, Q.C., mielipiteen tutkimisen sikseen,
meni yläkertaan ja astui Irenen huoneeseen, sillä tämä ei lukinnut
oviaan ennen maatapanon aikaa — Soames totesi, että hänellä toki oli
ymmärrystä ottaa huomioon palvelijain tunteet. Irene harjasi tukkaansa
ja kääntyi häneen omituisen kiihkeänä.

»Mitä tahdot?» sanoi hän. »Ole hyvä ja poistu huoneestani!»

Hän vastasi: »Minä tahdon tietää, kuinka kauan tämä asiaintila
välillämme tulee kestämään. Minä olen sietänyt sitä kyllin kauan.»

»Tahdotko olla hyvä ja lähteä huoneestani?»

»Tahdotko kohdella minua kuin miestäsi?»

»En.»

»Sitten minä ryhdyn toimenpiteisiin ja pakotan sinut.»

»Tee se!»

Soames jäi tuijottamaan, hämmästyen hänen vastauksensa levollisuutta.
Irenen huulet olivat puristetut ohueksi viivaksi, hiukset valuivat
kuohkeina massoina paljaille olkapäille ollen omituisena, kultaisena
vastakohtana tummille silmille — noille silmille, joita elähyttivät
pelko, ylenkatse, viha ja kummallinen, kaamea voitonriemu.

»Tahdotko nyt lähteä huoneestani?»

Soames kääntyi ympäri ja astui nyrpeänä ulos.

Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut mitään aikomusta ryhtyä
toimenpiteisiin, ja hän näki, että Irenekin tiesi sen — tiesi, että hän
ei uskaltanut.

Hänellä oli tapana kertoa Irenelle päivänsä töistä, kuinka ne tai ne
asiakkaat olivat käyneet hänen luonaan, kuinka hän oli järjestänyt
vakuuskirjan Parkesille, kuinka eräs pitkäaikainen oikeusjuttu Fryerin
ja Forsyten välillä edistyi — tuo juttu, jonka pohjana oli hänen
isosetänsä Nicholasin yliluonnollinen huolehtivaisuus omaisuudestaan,
hän kun oli sijoittanut sen niin hyvin, ettei kukaan tahtonut
päästä käsiksi perintöön, ja joka näytti tuomiopäivään asti pysyvän
tulolähteenä useille asianajajille.

Ja kuinka hän oli pistäytynyt Jobsonille ja nähnyt myytynä erään
Boucher'n taulun, jonka hän oli ollut ostamaisillaan Talleyrandilta ja
Pojilta Pall Mallista.

Hän ihaili Boucher'ta, Watteauta ja koko tuota koulua. Hänellä oli
tapana kertoa Irenelle kaikkea tällaista, ja hän teki sen nytkin,
puhuen päivällisellä pitkät jutut ikäänkuin voisi sanarunsaudellaan
peittää itseltään sydämensä kivun.

Usein, kun he olivat kahden, hän yritti suudella Ireneä, kun tämä sanoi
hyvää yötä. Hänellä kai oli jokin epämääräinen ajatus, että jonakin
iltana Irene sallisi sen, tai ehkä vain se tunne, että miehen pitää
suudella vaimoansa. Vaikka Irene vihaisikin häntä, ei hänen missään
tapauksessa pitäisi erehtyä laiminlyömään tätä vanhaa tapaa.

Ja miksi Irene vihasi häntä? Nytkään hän ei oikein voinut uskoa sitä.
Oli omituista olla vihattu — tuo tunne oli liian jyrkkä, ja kuitenkin
hän itse vihasi Bosinneyta, tuota Merirosvoa, tuota saalistavaa
kulkuria, tuota yövaeltajaa. Sillä ajatuksissaan Soames aina näki hänen
makaavan väijyksissä, harhailevan. Oi, mutta se mies mahtoi uida hyvin
mataloissa vesissä! Nuori Burkitt, arkkitehti, oli nähnyt hänen tulevan
kolmannen luokan ravintolasta kovin alakuloisen näköisenä.

Yön tunnit hän makasi valveillaan, miettien tilannetta, johon ei
näyttänyt tulevan mitään päätöstä — mikäli ei Irene äkkiä tulisi
järkiinsä — kertaakaan hän ei vakavasti ajatellut vaimostaan eroamisen
mahdollisuutta...

Entä Forsytet? Mitä osaa he esittivät tässä Soamesin maanalaisessa
murhenäytelmässä?

Totta puhuen hyvin pientä tai ei mitään, sillä he olivat rannikolla.

Hotelleissaan, vesiparannuslaitoksissaan ja täysihoitoloissaan he
ottivat kylpyjä joka päivä kooten happea, jonka piti auttaa heitä
talven yli.

Joka ryhmäkunta omassa valitsemassaan viinitarhassa kasvatti ja kokosi
ja pusersi ja pani pulloihin mieluisan meri-ilman rypäleitä.

Syyskuun loppu alkoi olla heidän paluunsa todistajana.

Vahvassa terveydentilassa, huomattavasti väriä poskilla heitä saapui
päivittäin pienissä omnibusseissa eri kylpypaikoista. Seuraava aamu
näki heidät taas kutsumustaan suorittamassa.

Ensimmäisenä sunnuntaina oli Timothylla tungosta lounaasta päivälliseen
asti.

Muun pakinan ohella, joka oli liian runsasta ja kiintoisaa
selostettavaksi, rouva Septimus Small mainitsi, että Soames ja Irene
olivat olleet kaupungissa koko ajan.

Seuraavan kiintoisan todistuksen antaminen jäi suhteellisesti vieraan
henkilön tehtäväksi.

Sattui nimittäin, että eräänä syyskuunlopun iltana rouva MacAnder,
Winifred Dartien paras ystävä, oli polkupyörällään ajellut Richmond
Parkissa nuoren Augustus Flippardin kanssa ja ajanut Irenen ja
Bosinneyn ohi, jotka kävelivät sanajalkametsästä Sheen Gatea kohti.

Kenties pikku naisen oli jano, sillä hän oli ajanut kauan kovalla,
kuivalla tiellä, ja niinkuin koko Lontoo tietää, polkupyörällä
ajaminen ja puheleminen nuoren Flippardin kanssa koskee sitkeimpäänkin
ruumiinrakenteeseen, tai kenties vain tuo viileä sanajalkametsä, josta
»nuo kaksi» tulivat, kiihdytti hänen haluaan. Viileä sanajalkametsä
mäen huipulla, missä tammi taivuttaa oksansa katoksi, missä kyyhkyset
laulavat ikuista häähymniä ja humiseva syksy kuiskii rakastavaisten
korvaan sanajalkain keskellä, saksanhirven hiipiessä viereen.
Sanajalkametsä, jossa elettyjä iloja ei mikään voi riistää, kultaisia
hetkiä, jolloin taivas ja maa ovat vaipuneet pitkään hääsyleilyyn.
Sanajalkametsä, joka on omistettu saksanhirville, omituisille
kanto-fauneille, jotka kesäyön hämärässä juoksevat hopeanvalkeitten
koivu-nymfien ympäri.

Tämä rouva tunsi kaikki Forsytet ja koska hän oli ollut mukana Junen
kihlajaiskutsuissa, tiesi hän varsin hyvin, kenestä oli kysymys. Tuon
ihmisparan oma avioliitto ei ollut onnistunut, mutta koska hänellä oli
ollut kylliksi järkeä ja taitavuutta työntämään miehensä ilmeiseen
rikkomukseen, oli hän itse läpäissyt välttämättömät avioerotoimenpiteet
joutumatta alttiiksi ihmisten tuomiolle.

Hän oli niin ollen kaikkien tämänlaatuisten asiain tuntija, ja hän
asui eräässä noita suuria rakennuksia, joitten monissa pienissä
huoneistoissa asuu uskomattomat määrät Forsyteja, joitten tärkeimpänä
virkistyksenä työtuntien jälkeen on toisten ihmisten asiain pohtiminen.

Pieni naisparka, ehkä hänen oli jano, ainakin hän oli väsynyt, sillä
Flippard oli älyniekka. »Noiden kahden» näkeminen noin tavattomalla
paikalla oli todellinen onnen potku.

MacAnder, hän tuntee ajan ja koko Lontoon seisovan.

Tämä pieni, mutta huomattava nainen ansaitsee mielenkiintomme.
Hänen kaikkinäkevä silmänsä ja ovela kielensä olivat tutkimattomia
välikappaleita Sallimuksen päämäärien jouduttamiseksi.

Vaikka aina näyttikin kuolevalta, omasi hän miltei tuskastuttavan
kyvyn pitää huolta itsestään. Hän oli omalta kohdaltaan tehnyt
enemmän kuin kenties kukaan nainen koko kaupungissa hävittääkseen sen
ritarillisuuden tunteen, joka vielä on takertunut sivistyksen pyöriin.
Hän oli hyvin pirteä, ja hänestä sanottiin hellien »pikku MacAnder».

Hän pukeutui piukeasti ja hyvin ja kuului erääseen naisten klubiin,
mutta ei suinkaan ollut tuota hermostunutta ja epämiellyttävää tyyppiä,
joka aina ajattelee oikeuksiaan. Hän otti oikeutensa itsetiedottomasti,
ne tulivat hänelle luonnostaan, ja hän tiesi tarkoin, kuinka niitä
oli käytettävä, jotta ei herättäisi mitään muuta kuin ihailua siinä
suuressa luokassa, johon hän liittyi, jollei juuri tapojensa, niin
syntyperän, kasvatuksen ja tuon oikean, salaisen mittakaavan,
omistamisvaistonsa kautta.

Ollen bedfordshireläisen asianajajan ja papintyttären tytär, hän
ei koskaan, kautta koko surullisen avioliittonsa — hän oli ollut
naimisissa hyvin lempeän maalarin kanssa, jolla oli ollut sairaalloinen
rakkaus luontoon ja joka oli jättänyt hänet erään näyttelijättären
vuoksi — ollut menettänyt kosketustaan Seurapiirien vaatimuksiin,
uskomuksiin ja sisäiseen tunteeseen, ja saavutettuaan taas vapautensa
hän asettui ilman ponnistusta keskelle sakeinta forsyteismia.

Hän oli aina hyvällä tuulella, »täynnä tietoja» ja kaikkialle
tervetullut. Ei koskaan hämmästytty eikä paheksuttu, kun hänet
kohdattiin Reinillä tai Zermattissa, joko yksinään tai yhden naisen ja
kahden herrasmiehen kanssa, sillä tiedettiin, että hän kykeni pitämään
huolta itsestään, ja kaikkien Forsytein sydämiä lämmitti se ihmeellinen
vaisto, joka teki hänet kykeneväksi nauttimaan kaikesta antamatta
mitään itsestään. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että sellaisia naisia
kuin rouva MacAnderia sopi pitää esikuvina parhaan naistyyppimme
säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Hänellä ei koskaan ollut ollut
lapsia.

Jos rouva MacAnderin oli jotakin vaikeampi sietää kuin mitään muuta,
niin se oli tuo tuollainen pehmeä naistyyppi, jota miehet sanovat
»viehättäväksi.» Rouva Soamesia kohtaan hänellä aina oli ollut
erikoinen vastenmielisyys.

Hän tunsi varmaan hämärästi, että jos viehättävyys kerran myönnetään
arvosteluperustaksi, saisivat pirteys ja kyky mennä päin seiniä,
ja hän vihasi — sitäkin syvemmällä vihalla, koska tuo niin sanottu
viehättävyys ajoittain näytti häiritsevän kaikkia laskelmia —
tuota hienoa kiehtovaisuutta, jota hän ei voinut kokonaan olla
huomioonottamatta Irenessä.

Hän sanoi kuitenkin, että hän ei voinut nähdä mitään tuossa naisessa —
hänessä ei ollut mitään vauhtia — hän ei koskaan kykenisi tulemaan omin
neuvoin toimeen — kuka tahansa voisi hyötyä hänen kustannuksellaan, se
oli selvää — hän ei tosiaankaan voinut käsittää, mitä ihailtavaa miehet
Irenessä näkivät!

Hän ei tosissaan tarkoittanut pahaa, mutta koettaessaan säilyttää
asemaansa avioliiton vaikeitten olosuhteitten jälkeen hän oli huomannut
niin välttämättömäksi olla »täynnä tietoja», että hänen mieleensä ei
hetkeksikään johtunut pidättää kieltään puhumasta »noista kahdesta»,
jotka hän oli nähnyt puistossa.

Ja niin sattui, että hän joutui samana iltana syömään päivällistä
Timothyn talossa, jonne hän väliin meni »hauskuttamaan noita
vanhoja ihmisiä», niinkuin hän sanoi. Samat henkilöt kutsuttiin
aina hänen seurakseen: Winifred Dartie miehineen, Francie, koska
hän kuului taiteilijapiireihin, sillä rouva MacAnderin tiedettiin
kirjoittavan pukupakinoita lehteen »Naisten valtakunta», ja hänen
flirttitovereikseen, mikäli he vain olivat saatavilla, kaksi
Haymanin poikaa, jotka tosin eivät koskaan sanoneet mitään, mutta
joitten uskottiin olevan syvästi perillä kaikesta, mikä pirteässä
seuramaailmassa oli uusinta.

Kahtakymmentäviittä yli seitsemän hän väänsi sammuksiin sähkövalon
pikku eteisestään ja kietoutuneena oopperavaippaansa, jossa oli
chinchillakaulus, hän astui käytävään ja pysähtyi hetkeksi toteamaan,
että avain oli mukana. Nuo pienet itsenäiset huoneistot olivat mukavia,
ilmaa ja valoa hänellä tosin ei ollut, mutta hän voi sulkea ovensa,
kun halutti ja lähteä ulos. Palvelijoista ei ollut mitään vaivaa,
eikä hän koskaan tuntenut olevansa sidottu niinkuin silloin kun rakas
Fred parka oli mukana, yksinkertaisena kuten aina. Hänellä ei ollut
mitään kaunaa rakasta Fred parkaa kohtaan, joka oli sellainen hölmö,
mutta tuon näyttelijättären ajatteleminen sai nytkin pienen, katkeran,
ylenkatseellisen hymyn hänen huulilleen.

Hän painoi oven lujasti kiinni ja astui käytävään, jossa oli synkät,
okrankeltaiset seinät ja loppumaton näköala ruskeita, numeroituja
ovia. Hissi oli tulossa alas, ja korvia myöten kietoutuneena suureen
viittaansa, jokainen kastanjanruskea hius paikallaan hän odotti
liikkumattomana sen pysähtymistä omaan kerrokseensa. Rautainen
hissinveräjä aukeni, hän astui sisään. Hississä oli jo kolme henkilöä,
mies, jolla oli korkeat, valkeat liivit ja suuret, sileät pikkulapsen
kasvot, ja kaksi mustapukuista naista, hansikkaat käsissä.

Rouva MacAnder hymyili heille, hän tunsi kaikki, ja nämä kolme, jotka
siihen saakka olivat olleet ihailtavan hiljaa, alkoivat heti puhella.
Tämä oli rouva MacAnderin suotuisa salaisuus. Hän sai aina keskustelun
aikaan.

Hissin laskeutuessa viiden kerroksen läpi keskustelu jatkui, ja
hissipoika seisoi selinpäin, kurkottaen kyynillisiä kasvojaan ristikon
lomasta.

Pohjakerroksessa he erosivat, valkoliivinen herra meni hempeämielisenä
biljardisaliin, vanhat naiset päivälliselle sanoen keskenään: »Mikä
herttainen pieni nainen!» »Kyllä hän osaa jutella!» — ja rouva MacAnder
meni vuokravaunuihinsa.

Kun rouva MacAnder söi päivällistä Timothylla (vaikka Timothy itse
ei koskaan suostunut olemaan läsnä), sai keskustelu tuon laajemman,
maailmallisen leiman, mikä on mahdollinen Forsytein kesken, ja se
luultavasti juuri oli määrännyt täällä hänen arvonsa.

Rouva Smallin ja Hester tädin mielestä se oli virkistävää vaihtelua.
»Jospa vain Timothy voisi tavata hänet!» sanoivat he. He tunsivat, että
se tekisi hänelle hyvää. Rouva MacAnder esimerkiksi kykeni kertomaan
uusimman Monte Carlo-jutun Sir Charles Fisten pojasta, tiesi, kuka
oli todellinen sankaritar Tynemouth Eddyn muodikkaassa kirjassa, jota
koko maailma luki, ja mitä Pariisissa arveltiin housuhameista. Hän oli
myöskin hyvin järkevä, mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen,
oliko nuoren Nicholasin poika lähetettävä laivastoon, niinkuin äiti
tahtoi, vai pantava konttoristiksi, niinkuin isän mielestä oli
turvallisempaa. Hän voimakkaasti torjui laivastoajatuksen. Jollei
asianomainen ollut erikoisen loistava tai omannut poikkeuksellisen
hyviä suhteita, häntä kohdeltiin aivan kurjasti, ja mitä sitten
oli odotettavaa, vaikka olisi tullut amiraaliksi — kurja palkka!
Konttoristilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, kunhan hänet vain
pantiin hyvään liikkeeseen, missä ei alkutaipaleella ollut mitään
vaaroja.

Väliin hän antoi heille tietoja Pörssistä, jonka kanssa rouva
Smallilla ja Hester tädillä tosin ei ollut mitään tekemistä. Heillä
ei itse asiassa ollut rahoja sijoitettavina, mutta tällä tavoin he
joutuivat niin jännittävään kosketukseen elämän todellisuuden kanssa.
Se oli oikea elämys. He kysyisivät Timothylta, sanoivat he. Mutta
he eivät koskaan sitä tehneet, sillä he tiesivät ennakolta, että
se järkyttäisi häntä. Salaa he kuitenkin viikkokausia jälkeenpäin
katsoivat sanomalehdestä, jonka he ottivat kunnioittaen käteensä sen
todella muodikkaitten taipumusten vuoksi, oliko »Bright'in rubiini»
tai »Kumitakkiyhtiö» nousussa vai laskussa. Väliin he eivät löytäneet
yhtiön nimeä ollenkaan, ja he odottivat kunnes James tai Roger tai
Swithin tuli taloon ja kysyivät uteliaisuudesta värisevällä äänellä,
kuinka tuo »Bolivian Kalkki ja Sinkkiyhtiö» menestyi — he eivät voineet
löytää sitä sanomalehdestä.

Ja Roger vastasi: »Mitä te sillä tiedolla teette? Roskaa koko yhtiö!
Poltatte vain sormenne, jos kiinnitätte rahanne kalkkiin tai johonkin
muuhun, mistä ette tiedä mitään! Kuka kertoi teille?» Ja saatuaan
tietää, kuka oli kertonut, hän lähti pois, teki tiedusteluja Cityssä ja
ehkä sijoitti omaa rahaansa yritykseen.

Oltiin päivällisen puolivälissä ja Smither oli juuri tuonut
lampaansatulan sisään, kun rouva MacAnder katseli virkeästi ympärilleen
ja sanoi: »Oi niin, kenet luulette minun tavanneen tänään Richmondin
puistossa? Ette ikinä arvaisi — rouva Soamesin ja — herra Bosinneyn. He
olivat varmaan olleet katsomassa taloa.»

Winifred Dartie yskäisi, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Tämä oli se
todistuskappale, jota kaikki olivat itsetiedottomasti odottaneet.

Tehdäksemme rouva MacAnderille oikeutta, oli hän ollut kolmen hengen
seurueessa Sveitsissä ja Italian järvillä eikä ollut kuullut mitään
Soamesin riitaantumisesta arkkitehtinsä kanssa. Hän ei siis voinut
aavistaa sanojensa syvää vaikutusta.

Suorana ja hieman punastuneena hän antoi pienten, viekkaitten silmiensä
vaeltaa kasvoista kasvoihin koettaen mitata sanojensa vaikutusta.
Hänen kummallakin puolellaan istui Haymanin poika, laihat, vaiteliaat,
nälkäiset kasvot kääntyneenä lautaseen, ja söi lammastaan kiinteästi.

Nuo kaksi, Giles ja Jesse, olivat niin samanlaiset ja niin
erottamattomat, että heille oli Shakespearen näytelmän mukaan annettu
nimi »Dromiot.» He eivät koskaan puhuneet, ja näyttivät täydellisesti
syventyneen siihen, että eivät tehneet mitään. Yleisesti luultiin, että
he pänttäsivät päähänsä jotakin tärkeätä tutkintoa varten. He kävelivät
avopäin tuntikaupalla puistossa, joka oli heidän kotinsa vieressä,
kirjat käsissään, mäyräkoira kintereillään, puhumatta koskaan sanaakaan
ja polttaen kaiken aikaa. Joka aamu he ratsastivat noin viidenkymmenen
metrin välimatkan päässä toisistaan Campden Hilliä alas laihoilla
hevosilla, joitten jalat olivat melkein yhtä pitkät kuin heidän omansa,
ja joka aamu, noin tuntia myöhemmin, he palasivat takaisin, taaskin
viidenkymmenen metrin välimatkan päässä toisistaan. Joka ilta, missä
ikänänsä he sitten olivat syöneet päivällistä, heidät saattoi nähdä
noin puoli yhdentoista aikaan nojaamassa kaidepuuta vastaan Alhambran
kävelypaikalla.

Heitä ei koskaan nähty muuten kuin yhdessä; tällä tavoin he viettivät
päivänsä, nähtävästi täysin onnellisina.

Jonkin epämääräisen ritarillisuuden innoittamina he kääntyivät tuona
kiusallisena hetkenä rouva MacAnderiin ja sanoivat aivan yhteen ääneen:
»Oletteko nähnyt —»

Tämä hämmästyi heidän sanoistaan siinä määrin, että laski haarukan
kädestään, ja Smither, joka juuri kulki ohi, otti viipymättä lautasen
pois. Rouva MacAnder säilytti kuitenkin mielenmalttinsa ja sanoi heti:
»Minun pitää saada vielä vähän tuota hyvää lammasta.»

Mutta perästäpäin salissa hän istahti rouva Smallin viereen päättäen
ottaa selvää asiasta. Ja hän aloitti näin:

»Viehättävä nainen tuo rouva Soames, niin miellyttävä luonteeltaan!
Soames on todellakin onnellinen mies!»

Hänen tiedonhalunsa ei ollut tarpeeksi ottanut huomioon sitä sisempää
Forsyteläistä ihoa, joka kieltäytyy jakamasta huoliaan ulkopuolisen
kanssa. Rouva Septimus Small oikaisihe suoraksi, niin että koko olemus
natisi ja ratisi ja sanoi arvokkuudesta vapisten:

»Kultaseni, se on aihe, josta me emme puhu!»




2. YÖ PUISTOSSA


Vaikka rouva Small pettämättömällä vaistollaan oli sanonut juuri
sellaista, mikä teki hänen vieraansa entistään uteliaammaksi, on vaikea
käsittää, mitä muutakaan hän totuuden mukaan olisi voinut sanoa.

Tämä ei ollut asia, josta Forsytet olisivat voineet puhella
edes keskenään — käyttääksemme sanaa, jonka Soames oli keksinyt
luonnehtiakseen itselleen tilannetta, se oli »maanalainen.»

Viikon sisällä rouva MacAnderin ajelusta Richmond Parkissa tiesivät he
kuitenkin kaikki, lukuunottamatta Timothya, jolta asia huolellisesti
salattiin — James jokapäiväisellä vaelluksellaan Poultrysta Park
Laneen, George, tuo hurjimus, päivittäisellä seikkailullaan Haversnaken
kaari-ikkunan ja »punaisen kattilan» biljardihuoneen välillä — kaikki
he tiesivät, että »nuo kaksi» olivat menneet äärimmäisyyksiin.

George (hän se keksi monia noista sattuvista sutkauksista, jotka vielä
elävät muodinmukaisissa piireissä) lausui tunteen julki täsmällisemmin
kuin kukaan, sanoessaan veljelleen Eustacelle, että »Merirosvo» on
»vauhdissa» ja että Soames kai kohta on saanut tarpeekseen.

Kaikki tunsivat, että niin hän olikin, mutta mitä saattoi tehdä? Hänen
olisi ehkä pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin, mutta toimenpiteisiin
ryhtyminen oli vihoviimeistä.

Oli vaikeata nähdä, mihin toimenpiteisiin saattoi ryhtyä ilman julkista
skandaalia, jota kukaan heistä ei katsonut sopivaksi suositella. Tässä
umpikujassa oli ainoa keino olla hiiskumatta mitään Soamesille ja
mitään edes toinen toisilleen, itse teossa, ei olla tietääkseen.

Osoittamalla kylmyyttä Ireneä kohtaan saattaisi ehkä vaikuttaa häneen
hiukan, mutta hän oli harvoin nähtävänä tähän aikaan, ja näytti hieman
vaikealta mennä hakemaan häntä vain voidakseen osoittaa kylmyyttä.
Makuuhuoneensa eristyksessä James väliin uskoi Emilylle sen todellisen
surun, jota pojan onnettomuus hänessä herätti.

»Minä en ymmärrä», sanoi hän tavallisesti, »mutta se kiusaa minut
hengiltä. Siitä tulee skandaali, ja sellaisesta ei ole Soamesille
mitään hyötyä. Minä en aio sanoa hänelle mitään. Ehkä siinä ei olekaan
mitään. Mitä sinä luulet? Irene on hyvin taiteellinen, sanotaan. Mitä?
Oi, sinä olet »oikea Juley!» niin, minä en osaa sanoa, mutta minä
odotan pahinta. Sellaista siitä tulee, kun ei ole lapsia. Minä olen
ensi hetkestä saakka sen tietänyt. He eivät koskaan sanoneet minulle,
että he eivät aio saada lapsia — ei kukaan koskaan sano minulle mitään!»

Polvillaan vuoteen vieressä, silmät avoimina ja murheellisen
tuijottavina hän hengitti peittoonsa. Yöpaidassaan, niska kurkottuen
eteenpäin, sekä pyöristyneenä hän oli kuin jokin pitkä valkea lintu.

»Isä meidän —», luki hän ja ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen
mahdollista häväistysjuttua.

Niinkuin vanha Jolyon, niin pani hänkin pohjimmalla sydämessään syyn
tähän murhenäytelmään perheen niskoille. Mitä tuon joukon — hän
alkoi ajatella Stanhope Gaten haaraa, johon kuului nuori Jolyon ja
hänen tyttärensä »tuona joukkona» — mitä tuon joukon tarvitsi tuoda
perheeseen Bosinneyn tapainen henkilö? (Hän oli kuullut Georgen
pilanimen »Merirosvo», mutta hän ei saanut siitä mitään irti — nuori
mieshän oli arkkitehti.)

Hänestä alkoi tuntua, että veli Jolyon, johon hän aina oli katsonut
ylöspäin, ja jonka mielipiteeseen hän oli luottanut, ei ollutkaan aivan
se, miksi hän oli häntä luullut.

Koska hänellä ei ollut vanhemman veljensä luonteenvoimaa, oli hän
enemmän surullinen kuin suuttunut. Hänen suuri lohdutuksensa oli
mennä Winifredin luo ja viedä pikku Dartiet ajelulle Kensingtonin
puutarhaan. Siellä hänen usein nähtiin kävelevän pyöreän lammikon
rannalla, levottomana tuijottaen pikku Publius Dartien purjeveneeseen,
jonka hän itse oli vuokrannut pennistä, näköjään varmana siitä, että
se ei koskaan tule takaisin. Pikku Publius taas, josta James ilokseen
saattoi sanoa, ettei hän ollenkaan tullut isäänsä, ja joka hyppeli
rannalla isoisän tuulensuojassa, koetti saada hänet lyömään toisen
pennin vetoa, että laiva ei tulisi takaisin, sillä hän oli huomannut,
että se aina tuli. Ja James löi vedon ja maksoi häviönsä aina — väliin
aina kolme tai neljäkin penniä iltapäivässä, sillä pikku Publius ei
näyttänyt koskaan, väsyvän leikkiin — ja aina maksaessaan hän sanoi:
»No, tämä on säästölaatikkoasi varten. Sinustahan tulee rikas mies!»
Pienen tyttärenpojan kasvavan rikkauden ajatteleminen tuotti hänelle
todellista huvia. Mutta pikku Publius tiesi makeiskaupan ja paljon
paremman keinon käyttää rahojaan.

Ja he tulivat kotiin puiston kautta, ja Jamesin pitkä, laiha hahmo
korkeine olkapäineen ja hajamielisine, murehtivine kasvoineen yritti
holhota, vaikkakin säälittävän huonolla menestyksellä, Imogenin ja
pikku Publiuksen terveitä lapsiolemuksia.

Mutta nämä puutarhat ja puisto eivät olleet pyhitetyt yksin Jamesille.
Forsytet ja maankiertäjät, lapset ja rakastavaiset, viipyivät ja
vaelsivat täällä päivästä päivään, yöstä yöhön etsien jokainen vähän
vapautusta työstä, katujen noesta ja melskeestä.

Lehdet kellastuivat hitaasti, viivytellen, auringossa ja öitten
kesäisessä lämpimässä.

Lauantaina lokakuun viidentenä päivänä taivas, joka kaiken päivää
oli ollut sininen, tummeni auringon laskettua purppurarypäleitten
väriseksi. Kuuta ei näkynyt, ja kirkas hämärä kietoutui samettiverhon
tavoin puitten ympärille, joiden ohentuneet, höyheniä muistuttavat
lehvät eivät liikahtaneet hiljaisessa, lämpimässä ilmassa. Koko Lontoo
oli kerääntynyt puistoon tyhjentämään kesän maljan pohjaa myöten.

Joka portista virtasi parittain ihmisiä pitkin polkuja ja palanutta
ruohokenttää, ja pari toisensa jälkeen pujahti hiljaa valaistuilta
paikoilta höyhenoksaisten puitten varjoon, missä, runkoon nojaten
tai pensaikkojen suojassa, he eivät tietäneet muusta kuin toisistaan
kaukana pehmeässä pimeydessä.

Uusille tulijoille nämä edelläkävijät olivat vain osana tuota
intohimoista pimeyttä, mistä kuului omituista huminaa kuin epämääräistä
sydänten lyöntiä. Mutta kun tuo humina ehti lampunvalossa vaeltavien
korviin, värähtivät heidän äänensä ja taukosivat, heidän käsivartensa
kietoutuivat yhteen, heidän silmänsä alkoivat etsiä, tutkistella,
tunnustella pimeyttä. Äkkiä, kuin näkymättömien käsien vetäminä hekin
astuivat kaiteen yli ja katosivat pimeyteen.

Tätä hiljaisuutta, joka sisältyi kaupungin kaukaiseen, armottomaan
pauhuun, elähyttivät lukemattomien taistelevien ihmisatomien luvuttomat
intohimot, toiveet ja lemmentunteet, sillä huolimatta tuon suuren
Forsyte-järjestön, Kaupunginvaltuuston, kiellosta — rakkaus oli
sen silmissä jo kauan ollut, lähinnä katuojitusta, yhteiskunnan
pulmallisin kysymys tuona yönä tapahtui tässä puistossa ja sadoissa
muissa puistoissa sellaista, jota ilman nuo tuhannet tehtaat, kirkot,
myymälät, verotoimistot ja viemärit, joitten vartijoita he olivat,
olisivat olleet valtasuonia ilman verta, ihminen ilman sydäntä.

Kaikki itseunohduksen, intohimon ja rakkauden vaistot viettivät
salaista juhlaansa puitten kätkössä, suojassa tunnottoman vihollisensa,
»omistamisen vaiston», kätyreiltä, ja Soames, joka palasi kotiin
Bayswaterista — hän oli yksin ollut syömässä päivällistä Timothylla
— ja kulki jokivartta miettien tulevaa oikeudenkäyntiä, sai aivan
verensä hyydyksiin kuullessaan matalaa naurua ja suudelmien ääntä. Hän
aikoi kirjoittaa _Times-lehteen_ seuraavana aamuna kiinnittääkseen
toimituksen huomion puistojemme tilaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä,
sillä häntä kauhistutti saada nimensä julkisuuteen.

Mutta koska hän oli nälkäinen, vaikuttivat hiljaisuuden kuiskeet,
pimeässä häämöittävät olennot häneen kuin jokin epäterve kiihoitusaine.
Hän poikkesi joen vartta kulkevalta tieltä ja hiipi puitten alle,
pienten istutusten syvään varjoon, missä pähkinäpuitten oksat
riiputtivat suuria lehtiään alhaalla ja missä pimeys oli syvempää.
Hän kulki tietään kierrellen ja salaa tarkastellen tuoleja, jotka oli
asetettu vieri vierekkäin puunrunkoja vastaan ja joilta toisiinsa
kietoutuneet rakastavaiset liikahtivat hänen lähestyessään.

Sitten hän seisoi hiljaa rinteellä ja katseli Serpentine lammikkoa,
jonka rannalla muuan täysin liikkumaton pari istui kirkkaassa
lampunvalossa erottuen mustana hopeaisesta vedestä. Nainen oli
haudannut kasvonsa miehen kaulaan — he olivat kuin yksi ainoa olento,
puusta leikattu intohimon kuva, hiljainen ja häpeämätön.

Ja tämän näyn pistämänä Soames kiirehti syvemmälle puitten varjoon.

Kuka tietää mitä hän ajatteli ja mitä hän etsi tällä matkallaan? Leipää
nälkäänsä — valoa pimeyteen? Kuka tietää mitä hän odotti löytävänsä
— persoonatonta ihmissydämen tuntemusta — päätöstä yksityiseen
maanalaiseen murhenäytelmäänsä — sillä kuka taaskaan tietää, eikö mikä
tahansa pari, nimetön ja nimeämätön, voinut olla juuri »nuo kaksi?»

Mutta sellaista tietoa hän ei toki etsinyt — istuisiko Soames Forsyten
vaimo puistossa kuin mikäkin tavallinen letukka? Sellaisia ajatuksia ei
voinut sulattaa, ja hän kulki äänettömin ajatuksin puulta puulle.

Kerran hän olisi voinut vaikka vannoa, kerran kuiskaus »Jospa vain aina
voisi olla näin!» karkoitti veren hänen sydämestään, ja hän odotti
kärsivällisenä ja jurona, kunnes nuo kaksi nousisivat. Mutta hänen
ohitseen kulkikin vain laiha pieni puotityttö tuhruisessa puserossaan
riippuen rakastajansa käsipuolessa.

Sadat muut rakastavaiset kuiskasivat tuon saman toiveen puitten
hiljaisuudessa, sadat muut rakastavaiset riippuivat kiinni toisissaan.

Mutta äkillisen vastenmielisyyden valtaamana Soames palasi tielle ja
lakkasi hakemasta sitä, mitä ei itsekään tietänyt.




3. KOHTAUS KASVITIETEELLISESSÄ PUUTARHASSA


Nuori Jolyon, jonka olosuhteet eivät olleet Forsyten, huomasi aika
ajoin vaikeaksi säästää rahaa noihin maaseuturetkiin ja luonnon
tutkisteluihin, joita ilman kukaan vesivärimaalari ei koskaan pane
sivellintä paperille.

Hänen oli itse asiassa usein pakko ottaa värilaatikkonsa
Kasvitieteelliseen puutarhaan, ja siellä, apinapuun tai pienen kumipuun
varjossa hän vietti tuntikausia tehden luonnoksia.

Muuan taidearvostelija, joka äskettäin oli katsellut hänen töitään, oli
antanut seuraavan lausunnon:

»Jossakin suhteessa maalauksenne ovat hyvin hyviä, niissä on tunnelmaa
ja väriä, ja muutamissa on suoranaista luonnontunnetta. Mutta ne ovat
kovin hajanaisia, ettekä koskaan saa yleisöä kiinnittämään niihin
huomiota. Jos olisitte ottanut määrätyn aiheen, sellaisen kuin »Lontoo
yöllä», tai »Kristallipalatsi keväällä», ja maalannut säännöllisiä
sarjoja, olisi yleisö heti tietänyt, mistä on kysymys. En voi kylliksi
tehostaa tätä seikkaa. Kaikki ne, jotka ovat saavuttaneet suuren nimen
taiteessa, niinkuin Crum Stone tai Bleeder, menestyvät siksi, että
välttävät odottamatonta, valitsevat erikoisalan ja kohdistavat työnsä
samaan pieneen alueeseen, niin että yleisö heti tietää, mistä on
kysymys. Ja tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä jos joku kokoaa tauluja,
ei hän tahdo, että ihmisten pitää mennä haistamaan kangasta nähdäkseen
kenen tekemä taulu on, hän tahtoo, että he voivat heti sanoa:
»Oivallinen Forsyte!» Teidän on sitäkin tärkeämpi valita huolellisesti
aiheenne niin, että ne heti tajutaan, teillä kun ei ole erikoisen
selvää omaperäisyyttä tyylissä.»

Nuori Jolyon seisoi pienen pianon vieressä, jonka kannella,
haalistuneen silkkikappaleen päällä, oli maljakossa kimppu kuivuneita
ruusunlehtiä, puutarhan ainoa tuote, ja kuunteli epämääräinen hymynsä
huulillaan.

Hän kääntyi vaimoonsa, joka katsoi puhujaan suuttunut ilme laihoilla
kasvoillaan, ja sanoi:

»Näetkö nyt, rakkaani?»

»Minä en näe», vastasi hän katkonaisella äänellä, jossa vielä oli vähän
ulkomaalaista korostusta. »Sinun tyylissäsi on omaperäisyyttä.»

Arvostelija katsoi häneen, hymyili kunnioittavasti eikä sanonut enää
mitään. Niinkuin kaikki muutkin, tunsi hän heidän tarinansa.

Sanat kantoivat hyvää hedelmää nuoressa Jolyonissa, ne olivat vastoin
kaikkea sitä, mihin hän uskoi, kaikkea sitä, mitä hän teoriassa piti
hyvänä taiteessa, mutta jokin omituinen, syvä vaisto sai hänet vasten
tahtoaan kääntämään ne hyödykseen.

Hän huomasi siis eräänä aamuna saaneensa ajatuksen maalata sarjan
vesivärimaalauksia Lontoosta. Kuinka ajatus oli syntynyt, sitä hän
ei voinut sanoa, ja vasta seuraavana vuonna, kun hän oli saanut
sarjansa valmiiksi ja myynyt kaikki sangen hyvään hintaan, hän eräänä
persoonattomana hetkenään kykeni muistamaan taidekriitikon sanat ja
omassa menestyksessään näkemään uuden todistuksen siitä, että hän oli
Forsyte.

Hän päätti aloittaa Kasvitieteellisestä puutarhasta, josta hän jo oli
tehnyt niin monta tutkielmaa, ja valitsi ensimmäiseksi aiheekseen
pienen keinotekoisen lammikon, jonka pinnalle nyt oli satanut kesän
punaisia ja keltaisia lehtiä, sillä vaikka puutarhurit olisivat
tahtoneet lakaista ne pois, eivät heidän luutansa ulottuneet niihin.
Muun puutarhan he lakaisivat hyvinkin puhtaaksi, poistaen joka aamu
luonnon lehtisateen jäljet, kooten ne kasoihin ja polttaen hiljaisella
tulella, josta nousi tuo suloinen, katkera savu, joka samoin kuin
käen kukunta keväällä, lehmusten tuoksu kesällä, on syksyn todellinen
tunnus. Puutarhurien siisteyttä rakastavat sielut eivät voineet sietää
tuota kullan ja vihreän ja punaisen kirjavaa mattoa nurmikolla.
Hiekkakäytävien piti olla tahrattomat, järjestelmälliset, siistit,
vailla tietoa elämän todellisuudesta ja tuosta hitaasta ja kauniista
häviöstä, joka viskaa kruunuja alas tähdittääkseen maan menneellä
loistolla ja josta ajan tullen taas puhkeaa villi kevät.

Niinpä pantiin jokainen lehti merkille siitä hetkestä saakka, jolloin
se värähti hyvästiksi ja irtaantui oksastaan pudoten maahan hitain
kääntein.

Mutta tuolla pienellä lammikolla lehdet saivat uiskennella rauhassa ja
ylistää taivasta väreillään, joilla päivänpaiste häilähteli.

Ja siinä nuori Jolyon keksi ne.

Eräänä aamuna lokakuun puolivälissä hän saapuessaan huomasi
pettymyksekseen, että penkillä noin kahdenkymmenen askelen päässä hänen
telineestään istui joku, sillä hän kauhistui ajatusta, että joku näkisi
hänen maalaavan.

Penkillä istui samettitakkiin puettu nainen, jonka katse oli kääntynyt
maahan. Kukkiva laakeripuu oli heidän välillään, ja tämän turvissa
nuori Jolyon pani telineensä kuntoon.

Hän ei pitänyt kiirettä, sillä jokaisen todellisen taiteilijan tavoin
hän takertui kaikkeen, joka saattoi hetkeksikin lykätä hänen työnsä
ponnistusta, ja hän huomasi salaa katselevansa tuota tuntematonta
naista.

Hänellä oli silmää kauniille kasvoille, niinkuin isälläkin oli ollut
ennen häntä. Nämä kasvot olivat viehättävät!

Hän näki pyöreän leuan, jota kehysti kermanvärinen kaularöyhelö, hienot
kasvot, suuret tummat silmät ja pehmeät huulet. Musta »taiteilija»hattu
kätki hiukset, vartalo nojasi keveästi penkin selkänojaan, hän istui
polvi polvella, ja kiiltonahkakengän kärki pisti esiin hameen alta.
Tämän naisen olemuksessa oli tosiaankin jotakin sanomattoman hienoa,
mutta nuoren Jolyonin huomio kiintyi etupäässä hänen kasvojensa
ilmeeseen, joka muistutti hänen omaa vaimoaan. Oli kuin tuon ilmeen
kantaja olisi joutunut kosketuksiin voimien kanssa, jotka olivat
hänelle liian vahvat. Se liikutti nuorta Jolyonia, herätti hänessä
epämääräisiä kiintymyksen ja ritarillisuuden tunteita. Kuka oli tämä
nainen? Ja mitä hän teki täällä yksinään?

Kaksi nuorta miestä tuota erikoista lajia, samalla kertaa
nenäkästä ja ujoa, jota tavataan Regent's Parkissa, kulki ohi
verkkopalloilumatkallaan, ja nuori Jolyon pani paheksuen merkille
heidän salaiset, ihailevat katseensa. Vetelehtivä puutarhuri pysähtyi
tekemään jotakin turhaa eräälle pampasruohoryhmälle — hänkään ei olisi
saanut kurkistella tuohon naiseen. Muuan herrasmies, vanha ja hatustaan
päättäen puutarhanhoidon opettaja, kulki kolmasti ohi tarkastaakseen
häntä kauan ja salaa, omituinen ilme huulillaan.

Kaikki nämä miehet ärsyttivät nuorta Jolyonia samalla epämääräisellä
tavalla. Nainen ei katsonut kehenkään heistä, mutta hän oli varma, että
jokainen ohikulkeva mies katsoisi häneen samalla tavalla.

Hänen kasvonsa eivät olleet viettelijättären, jonka joka katse
tarjoaa miehille nautinnon lahjaa, siinä ei ollut tuota »pirullista
kauneutta», jota maan ensimmäiset Forsytet pitävät niin suuressa
arvossa, hän ei liioin ollut tuota yhtä ihailtavaa tyyppiä, joka
tuo mieleen suklaarasian, eikä tuota henkisesti intohimoista tai
intohimoisen henkistä tyyppiä, jonka erikoisalana on sisustustaide
ja moderni runous, eikä hän näyttänyt lupaavan näytelmäkirjailijalle
aihetta tuollaiseen kiintoisaan ja hermoheikkoon luomukseen, joka tekee
itsemurhan viimeisessä näytöksessä.

Muodoltaan ja väreiltään nuo kasvot, niiden pehmeä, vakuuttava
passiivisuus, niiden aistillinen puhtaus muistuttivat nuorelle
Jolyonille Tizianin »Taivaallista Rakkautta», jonka jäljennös riippui
hänen ruokasalinsa sivupöydän yläpuolella. Ja hänen viehätysvoimansa
näytti piilevän tuossa pehmeässä passiivisuudessa, vaikutelmassa, että
painostusta hän ei voisi vastustaa.

Mitä tai ketä hän odotti hiljaisuudessa, puiden pudotellessa silloin
tällöin lehtiään ja rastaitten hypellessä lähekkäin ruohikolla
syksyisen kuuran säihkeen satuttamina?

Sitten hänen viehättävät kasvonsa kävivät innokkaiksi, ja katsellessaan
ympäri miltei rakastuneen mustasukkaisena nuori Jolyon näki Bosinneyn
rientävän ruohikon poikki.

Hän katseli uteliaana kohtausta, heidän silmiensä ilmettä, heidän
kättensä pitkää puserrusta. He istuutuivat likitysten, yhdistyneinä
kaikesta ulkonaisesta tahdikkuudesta huolimatta. Hän kuuli heidän
puheensa nopean muminan, mutta ei voinut erottaa, mitä he sanoivat.

Hän oli ollut leikissä itsekin! Hän tunsi pitkät odotuksen tunnit ja
puolivirallisten kohtausten niukat hetket, sen kiduttavan jännityksen,
joka kiusaa laillistamatonta rakastajaa.

Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista näiden kahden kasvoihin
nähdäkseen, että tämä ei ollut noita yhden huvikauden juttuja, jotka
askarruttavat Lontoon miehiä ja naisia, ei noita äkillisiä, ahnaita
intohimoja, jotka heräävät, menevät liiallisuuksiin ja nukkuvat taas
kuudessa viikossa. Tämä oli jotakin todellista! Tämä oli samaa, mitä
hänelle itselleen oli tapahtunut! Tästä saattoi tulla jotakin!

Bosinney pyysi ja taivutteli, ja nainen, tuo hiljainen, pehmeä ja
kuitenkin järkähtämätön passiivisuudessaan, istui tuijottaen ruohoon.

Olisiko Bosinneyssä miestä kantamaan hänet pois, tuon hennon,
passiivisen olennon, joka koskaan ei itsestään ottaisi askeltakaan?
Joka oli antanut hänelle koko itsensä ja kuolisi hänen puolestaan,
mutta kenties ei koskaan karkaisi hänen kanssaan!

Nuori Jolyon luuli kuulevansa hänen sanovan: »Mutta, rakkaani, se veisi
sinut perikatoon!» Sillä hän oli itse runsain mitoin kokenut tuota
kalvavaa pelkoa, joka asustaa jokaisen naisen sydämen pohjalla, että
nimittäin hän veisi perikatoon rakastamansa miehen.

Hän ei enää katsonut heihin, mutta heidän hiljainen, nopea puheensa
tuli hänen korviinsa samalla kun jonkin kevään säveleitä muistuttelevan
linnun katkonainen laulu. Iloa — murhenäytelmää? Kumpaako — kumpaako?

Vähitellen heidän puheensa päättyi, pitkä hiljaisuus seurasi.

»Entä missä on Soamesin paikka?» ajatteli nuori Jolyon. »Ihmiset
luulevat, että hän karttaa miehensä pettämisen syntiä. Vähän he
tuntevat naisia! Hän syö nyt, kärsittyään kauan nälkää — hän saa
korvauksen! Ja taivas auttakoon häntä Soames tulee myös ottamaan
korvauksen.»

Hän kuuli silkin kahinaa ja vakoillessaan laakerin takaa näki heidän
kulkevan pois, kädet salaa yhteen liitettyinä.

Heinäkuun lopulla vanha Jolyon oli vienyt pojantyttärensä Alpeille,
ja tällä käynnillä (heidän viimeisellään) June sai takaisin melko
paljon terveyttään ja hyvää tuultaan. Hotelleissa, jotka olivat
täynnä brittiläisiä Forsyteja — sillä vanha Jolyon ei voinut sietää
»noita inhoittavia saksalaisia», millä nimellä hän tarkoitti yleensä
ulkomaalaisia — Junea kohdeltiin kunnioituksella — olihan hän tuon
hienonnäköisen ja ilmeisesti rikkaan vanhan herra Forsyten ainoa
pojantytär. Hän ei seurustellut vapaasti ihmisten kanssa — vapaa
seurustelu ei kuulunut Junen tapoihin — mutta hän solmi eräitä
ystävyyssuhteita, niistä mainittavimman Rhônen laaksossa erään
ranskalaisen tytön kanssa, joka oli kuolemaisillaan keuhkotautiin.

Päätettyään heti, että ystävätär ei saisi kuolla, hän unohti
suunnittelemassaan sotaretkessä kuolemaa vastaan suuren osan omaa
suruaan.

Vanha Jolyon katseli tätä uutta ystävyyttä sekä huojentuneena että
harmissaan, sillä tämä uusi todistus siitä, että Junen elämä tulisi
kulumaan siipirikkojen parissa suretti häntä. Eikö hän koskaan solmisi
ystävyyttä tai saisi harrastusta johonkin, josta olisi hänelle
todellista hyötyä?

»Ruveta nyt pitämään seuraa tuollaisten ulkomaalaisten kanssa», sanoi
hän. Hän usein kuitenkin kantoi kotiin rypäleitä tai ruusuja ja ojensi
ne »Mam'zellelle» mielistelevä tuike silmissään.

Syyskuun loppupuolella Mademoiselle Vigor Junen paheksumisesta
huolimatta veti viimeisen henkäyksensä pienessä St. Luc'in
hotellissa, johon hänet oli muutettu, ja June otti tappionsa niin
kovasti sydämelleen, että vanha Jolyon vei hänet Pariisiin. Täällä,
milolaista Venusta ja Madeleine-kirkkoa katsellessaan hän karisti
pois alakuloisuutensa, ja kun he lokakuun keskivaiheilla palasivat
Lontooseen, isoisä luuli parantaneensa hänet.

Stanhope Gatella hän kuitenkin pettymyksekseen sai huomata Junen
vaipuneen vanhaan hajamieliseen, hautovaan suruunsa. Hän istui
tuijottaen eteensä, käsi poskella, kuin jokin pieni jääkenttien
hengetär, armoton ja kiihkeä, vaikka ympärillä loisti sähkövalo, joka
silloin juuri oli uutuus, ja valaisi reunukseen saakka brokaadilla
verhottuja seiniä, ja Baplelta ja Pullbrediltä hankittuja huonekaluja.
Ja suuri, kultakehyksinen peili kuvasti noita dresdeniläisiä
posliiniryhmiä, joissa oli nuoria miehiä tiukoissa polvihousuissa ja
uhkeapovisia naisia, jotka pitivät lemmikkikaritsoitaan sylissään.
Vanha Jolyon oli ostanut ne nuorena miehenä ollessaan ja antanut
niille suurta arvoa noina rappeutuneen maun päivinä. Hän oli erittäin
avomielinen mies, joka enemmän kuin kukaan muu Forsyte oli muuttunut
ajan mukana, mutta hän ei voinut koskaan unohtaa, että hän oli ostanut
nämä ryhmät Jobsonilta ja maksanut niistä paljon rahaa. Hän sanoi usein
Junelle, mielessä eräänlaista pettymyksen ylenkatsetta:

»_Sinä_ et välitä niistä! Ne eivät ole sellaisia leluja, joista sinä
ja ystäväsi pidätte, mutta ne maksoivat minulle seitsemänkymmentä
puntaa!» Hän ei ollut mies, joka antoi vääristää makuansa, kun hän
järkkymättömistä syistä tiesi, että se oli terve.

Junen ensimmäisiä tekoja kotiintulon jälkeen oli käynti Timothyn
talossa. Hän uskotteli itselleen, että hänen velvollisuutensa
oli pistäytyä siellä ja ilahduttaa vanhuksia kertomalla kaikista
matkoistaan, mutta itse asiassa hän meni sinne siksi, että ei tietänyt
mitään muutakaan paikkaa, missä hän jollakin satunnaisella puheella tai
epäsuoralla kysymyksellä voisi saada joitakin tiedonmuruja Bosinneysta.

He ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin. Ja kuinka voi rakas
isoisä? Hän oli käynyt heidän luonaan viimeksi toukokuussa! Timothy
setä oli kovin huonossa kunnossa, hänellä oli ollut niin paljon harmia
makuuhuoneensa uunin nuohouksesta — se typerä mies oli antanut noen
tulla savutorvesta alas! Se oli vallan järkyttänyt setää.

June istui kauan peläten ja samalla intohimoisesti toivoen, että he
puhuisivat Bosinneysta.

Mutta selittämättömän hienotunteisuuden lamaamana ei edes rouva
Septimus Small hiiskunut sanaakaan, vielä vähemmän kysyi Junelta
hänestä. Epätoivoissaan tyttö vihdoin kysyi, olivatko Soames ja Irene
kaupungissa — hän ei vielä ollut käynyt katsomassa ketään.

Hester täti vastasi: Oi kyllä, he olivat kaupungissa, he eivät olleet
käyneetkään missään. Talon suhteen oli joitakin pieniä vaikeuksia, hän
arveli. June oli varmaan kuullut! June kysyköön Juley tädiltä!

June kääntyi rouva Smalliin, joka istui suorana tuolissaan, kädet
ristissä, kasvot lukemattomista kohdista lerpallaan. Vastaukseksi
tytön katseeseen hän pysyi oudon hiljaa, ja kun hän puhui, teki hän
sen vain kysyäkseen Junelta, oliko tämä käyttänyt yösukkia tuolla
vuoristohotelleissa, missä öisin mahtaa olla niin kylmä.

June vastasi kieltävästi, hän vihasi kaikkea ummehtunutta, ja nousi
lähteäkseen.

Rouva Smallin ehdottomasti tahallinen hiljaisuus oli paljon
pahaenteisempää kuin mikään, mitä hän olisi voinut sanoa.

Ennenkuin tunti oli kulunut, hän oli kiristänyt tietoonsa rouva
Baynesilta Lowndes Squaressa, että Soames oli nostanut kanteen
Bosinneyta vastaan talon sisustuksesta.

Sen sijaan, että uutinen olisi huolestuttanut häntä, oli sillä
omituinen rauhoittava vaikutus, ikäänkuin olisi hän lähenevässä
taistelussa nähnyt uutta toivoa itselleen. Hän sai kuulla, että asian
arveltiin tulevan esille noin kuukauden kuluessa ja että Bosinneylla
näytti olevan hyvin vähän tai ei ollenkaan voiton toiveita.

»Ja mitä hän sitten tekee, sitä en käsitä», sanoi rouva Baynes. »Se
on kauhea juttu hänelle — tiedäthän — hänellä ei ole rahaa — hänellä
on suuria vaikeuksia nytkin. Ja me emme voi auttaa häntä, siitä olen
varma. Olen kuullut sanottavan, että rahaa ei saa lainaksi ilman
takuita, eikä hänellä ole sellaisia — ei mitään.»

Rouvan lihavuus oli viime aikoina lisääntynyt, hän oli syystoimintansa
täydessä vauhdissa, kirjoituspöytä kirjaimellisesti tulvillaan
hyväntekeväisyystilaisuuksien ruokalistoja. Hän katsoi tarkoittavasti
Juneen pyöreillä papukaijanvihreillä silmillään.

Äkillinen puna, joka leimahti tytön kiihkeille nuorille kasvoille — hän
oli varmaan nähnyt suuren toiveen puhkeavan eteensä —, hänen hymynsä
suloisuus tuli vuosien jälkeen usein lady Baynesin mieleen (Baynes
aateloitiin, kun hän oli rakentanut tuon yleisen Taidemuseon, joka on
antanut niin paljon toimia virkailijoilleen ja niin vähän iloa sille
työväen luokalle, jota varten se oli tarkoitettu.)

Tuon vilkkaan ja eloisan muutoksen muisto, joka oli kuin kukan
puhkeaminen tai auringon ensimmäinen pilkahdus pitkän talven jälkeen,
ja myöskin muisto kaikesta siitä, mitä sittemmin tapahtui, yllätti lady
Baynesin usein myöhemmin omituisena ja häiritsevänä, kun tärkeämmät
asiat täyttivät hänen mielensä.

Oli saman päivän ikäpuoli, jolloin nuori Jolyon oli ollut tuon
kohtauksen todistajana Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja samana
päivänä oli myös vanha Jolyon käynyt asianajajainsa Forsyte, Bustard
ja Forsyten luona Poultryssa. Soames ei ollut saapuvilla, hän oli
mennyt Somerset Houseen, Bustard oli kokonaan hautautunut papereihin
siinä luoksepääsemättömässä huoneessa, johon hän viisaasti kyllä oli
asetettu, jotta hän tekisi työtä niin paljon kuin mahdollista, mutta
James oli toimiston johdossa sormeaan pureksien ja synkeästi punniten
oikeusjuttua Forsyte — Bosinney.

Tässä terveessä lakimiehessä herätti »juonikas ongelma» vain
pientä mieluisaa pelkoa, juuri sen verran, että hänellä oli hauska
jännittävyyden tunne, sillä hänen käytännöllinen järkensä sanoi,
että jos hän itse istuisi tuomarin paikalla, ei hän kiinnittäisi
siihen suurtakaan huomiota. Mutta hän pelkäsi, että Bosinney tekee
vararikon eikä Soames kuitenkaan saa rahojaan takaisin, vieläpä joutuu
maksamaan kulut. Ja tämän käsinkosketeltavan pelon takana oli aina
tuo käsinkoskettelematon, väijyi taustalla epämääräisenä, sekavana,
häpeällisenä kuin paha uni, ja siitä oli tämä oikeusjuttu vain
ulkonainen ja näkyvä merkki.

Hän nosti päätään, kun vanha Jolyon tuli sisään, ja mutisi: »Mitä
kuuluu, Jolyon? En ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin. Sanotaan, että
olet ollut Sveitsissä. Tuo nuori Bosinney on saanut aikaan kauniin
sekasotkun. Minä kyllä tiesin, kuinka siinä kävisi!» Hän ojensi paperit
ja katseli vanhempaa veljeään hermostuneen synkkänä.

Vanha Jolyon luki ne hiljaa, ja hänen lukiessaan James katsoi lattiaan
pureskellen sormenpäitään.

Vanha Jolyon laski ne vihdoin käsistään, ja ne putosivat
jysähtäen kasaan, jossa oli Buncombe vainajan juttuun kuuluvia
todistuskappaleita. Tämä oli tuon alkuperäisen ja hyödyllisen Fryer —
Forsyte jutun haarautumia.

»En ymmärrä», sanoi hän, »miksi Soames viitsii nostaa melua parista
sadasta punnasta. Minä luulin, että hän on varakas mies.»

Jamesin pitkä ylähuuli värähti vihaisesti, hän ei voinut sietää, että
hänen poikaansa ahdistettiin siltä taholta.

»Ei siinä rahasta ole kysymys —», aloitti hän, mutta kohdatessaan
veljensä suoran, viisaan ja arvostelevan katseen hän pysähtyi.

Tuli hiljaisuus.

»Olen tullut testamenttini vuoksi», sanoi vanha Jolyon vihdoin purren
viiksiään.

Jamesin uteliaisuus heräsi heti. Kenties ei mikään koko maailmassa
kiihdyttänyt häntä siinä määrin kuin sana testamentti, se oli viimeinen
yhteys omaisuuteen, lopullinen inventointi miehen varoista, viimeinen
sana hänen arvostaan. Hän soitti kelloa.

»Tuokaa tänne herra Jolyonin testamentti», sanoi hän hätäilevälle,
mustatukkaiselle konttoristille.

»Aiotko tehdä muutoksia?» Ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Olenkohan
minä yhtä paljon arvoinen kuin hän?»

Vanha Jolyon pani testamentin liivintaskuunsa, ja James kierteli pitkiä
jalkojaan kaipaavasti.

»Sanotaan, että olet tehnyt joitakin hyviä kauppoja hiljattain», sanoi
hän.

»Minä en tiedä mistä olet saanut tietosi», sanoi vanha Jolyon
terävästi. »Koska tuo juttu tulee esille? Ensi kuussa? En ymmärrä,
mitä olette saaneet päähänne. Te saatte tietysti hoitaa omat asianne,
mutta jos seuraatte neuvoani, peruutatte kanteen. Hyvästi!» Kylmä
kädenpuristus, ja hän oli poissa.

James, jonka tuijottavat siniharmaat silmät ikäänkuin kiertelivät
jotakin salaista levottomuuden kuvaa, alkoi taas pureskella viiksiään.

Vanha Jolyon vei testamenttinsa Uuden Kivihiiliyhtiön toimistoon ja
istahti tyhjään johtokunnan huoneeseen lukemaan sitä. Hän vastasi
»murheelliselle Hemmingsille» niin happamesti, kun tämä, nähdessään
puheenjohtajan istuvan siinä, tuli tuomaan uuden päällysmiehen
ensimmäistä toimintakertomusta, että sihteeri vetäytyi pois
harmistuneen arvokkaasti, lähetti hakemaan kirjurin ja läksytti häntä,
kunnes poika parka ei tietänyt minne katsoa.

Ei tarvinnut ajatellakaan — jumaliste — ja sen hän (murheellinen) kohta
opettaisi hänelle — että mokomakin pojanhuippana saisi tulla tänne
istumaan ja luulla olevansa Herra Kaikkivaltias. Hän (murheellinen)
oli ollut tämän toimiston pää useampia vuosia kuin mitä tuollaisella
pojalla oli edes ikää, ja jos poika luulee, että hän työnsä päätyttyä
saisi istua täällä tekemättä mitään, niin hän ei totisesti tuntenut
Hemmingsiä (murheellista) ja niin edespäin.

Toisella puolen vihreällä veralla verhottua ovea vanha Jolyon istui
pitkän, mahonkisen, nahalla päällystetyn johtokunnanpöydän ääressä,
paksut, löyhäliitteiset, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit nenän
harjalla, muutellen kultakynällään testamentin pykäliä.

Juttu oli yksinkertainen, sillä täällä ei ollut mitään
noita harmillisia pikku määräyksiä ja lahjoituksia
hyväntekeväisyystarkoituksiin, jotka kuluttavat turhiin ihmisen
omaisuuden ja tärvelevät sen pienen maininnan majesteetillisen
vaikutuksen, jonka aamulehdet suovat Forsytelle, joka kuolee sadan
tuhannen punnan omistajana.

Yksinkertainen juttu. Vain kahdenkymmenentuhannen lahja hänen
pojalleen ja »mitä muuhun omaisuuteeni tulee, oli se sitten kiinteätä
tai irtainta tai luontonsa puolesta molempiin kuuluvaa, on hänen
suoritettava siitä saatava tuotto, korot, vuotuiset tulot, osingot
ja korot edellämainitulle pojan tyttärelleni June Forsytelle tai
hänen valtuuttamalleen asiamiehelle, niin että nämä tulot koko hänen
elinaikansa ovat hänen yksinomaisena oikeutenaan ilman että...
j.n.e. ja hänen kuolemansa jälkeen äskenmainitut kiinteimistöt,
perintöosuudet, talot, talonasemat, osakkeet, käteiset varat,
kiinnitykset ja vakuudet, toisin sanoen mitä omaisuudesta silloin on
jäljellä tai mitä sen sijalle on tullut sille tai niille, joko yhdelle
tai usealle, siinä tarkoituksessa ja muodossa, siten käytettäväksi ja
hallittavaksi kuin mainittu June Forsyte, oli hän sitten naimisissa
tai naimattomana, määrää, säätää tai osoittaa testamentissaan tai
testamentinluontoisessa asiakirjassa tai asiakirjoissa, jotka
hän on asianmukaisessa järjestyksessä laatinut ja todistajain
läsnäollessa allekirjoittanut. Ja jollei... j.n.e. Kuitenkin sillä
edellytyksellä...» Ja niin edespäin seitsemän lehteä lyhyttä ja
yksinkertaista esitystä.

James oli kukoistuksensa päivinä laatinut tuon testamentin. Hän oli
ottanut huomioon melkein kaikki mahdollisuudet.

Vanha Jolyon istui kauan lukemassa tätä testamenttia, viimein hän
otti puolen arkkia paperia telineeltä ja teki lyijykynällä pitkän
muistiinpanon, sitten hän pani testamentin kokoon, käski hakea ajurin
ja ajoi Paramorin ja Herringin asianajotoimistoon Lincoln's Inn
Fieldsissä. Jack Herring oli kuollut, mutta hänen veljenpoikansa hoiti
vielä toiminimeä, ja vanha Jolyon istui hänen kanssaan suljetussa
huoneessa puolen tuntia.

Hän oli käskenyt ajuria odottamaan ja määräsi tullessaan osoitteen
Wistaria Avenue 3.

Hän tunsi omituista, hidasta tyydytystä, ikäänkuin olisi saavuttanut
voiton Jamesista ja tuosta varakkaasta miehestä. He eivät enää
saisi pistää nenäänsä hänen asioihinsa, hän oli juuri peruuttanut
heidän holhoojaoikeutensa testamenttiin, hän ottaisi koko asian
heidän käsistään ja uskoisi sen nuorelle Herringille, ja hän ottaisi
yhtiöittensäkin asiat heiltä pois. Jos tuo nuori Soames oli niin
varakas mies, ei hän kaipaisi tuhatta vuodessa tai niin. Ja vanha
Jolyon hymyili häijysti valkeitten viiksiensä alla. Hän tunsi tekevänsä
sellaista, mikä oli vain oikeudenmukainen, runsain määrin ansaittu
hyvitys.

Hitaasti, varmasti, kuin sen salaisen, hiljaisen prosessin kautta,
joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa
ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa
hienon rakennuksen. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta,
ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt
tasapainonsa.

Ajaessaan pohjoiseen poikansa taloa kohti hän epämääräisesti tunsi,
että se omaisuuden uusi järjestely, jonka hän juuri oli pannut
alulle, oli kuin isku tai rangaistus, suunnattu sitä perhettä ja sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jonka edustajia James poikineen hänen mielestään
oli. Hän oli nyt uudelleen määrännyt omaisuutensa nuorelle Jolyonille,
ja tämä määräys tyydytti hänen salaista kostonhaluaan — hän tahtoi
kostaa ajalle, surulle, ihmisten sekaantumiselle, kaikelle sille
laskemattomalle paheksumiselle, joka viidentoista vuoden aikana oli
maailman taholta tullut hänen ainoan poikansa osaksi. Se osoittautui
ainoaksi mahdolliseksi keinoksi päästä kerta kaikkiaan testamenttinsa
herraksi, pakottaa James ja Soames ja perhe ja koko tuo kätketty
Forsytein paljous kerta kaikkiaan tunnustamaan, että _hän se määräsi_.
Oli ihanaa ajatella, että hän vihdoinkin saisi tehdä pojastaan paljon
rikkaamman miehen kuin mitä tuo Jamesin poika, tuo »varakas mies» oli.
Ja oli ihanaa antaa Jolle, sillä Jo oli hänelle rakas.

Nuori Jolyon ja hänen vaimonsa olivat kumpainenkin ulkona (nuori Jolyon
ei itse asiassa ollut vielä ehtinyt kotiin Kasvitieteellisestä), mutta
pieni palvelustyttö sanoi, että herraa odotettiin minä hetkenä tahansa.

»Hän tulee aina kotiin teelle, sir, leikkimään lasten kanssa.»

Vanha Jolyon lupasi odottaa ja istahti sangen kärsivällisenä
haalistuneeseen, kuluneeseen saliin, jonka vanhat sohvat ja tuolit
nyt, kesäpäällysten jouduttua pois, paljastivat kaikki nukkavierut
kohtansa. Hän ikävöi nähdä lapsia, saada heidät lähelleen, heidän
notkeat ruumiinsa polviensa viereen, kuulla Jollyn huudon: »Halloo,
ukki!» ja nähdä hänen hyökkäävän sisään, tuntea Hollyn pehmeän käden
pujahtavan poskelleen. Mutta hän ei tahtonut kutsua heitä vielä.
Siinä, mitä hän oli tullut tekemään, oli jotakin juhlallista, eikä hän
tahtonut leikkiä ennenkuin se oli tehty. Hänen oli hauska ajatella,
kuinka hän kynänsä kahdella vedolla saisi palauttaa tähän pieneen
taloon sen säätyläisleiman, joka siitä niin silmiinpistävästi puuttui,
kuinka hän voisi täyttää nämä huoneet tai jonkin suuremman asunnon
huoneet parhailla taideteoksilla Baplen ja Pullbredin varastoista,
kuinka hän voisi lähettää pikku Jollyn Harrowiin ja Oxfordiin (hän
ei enää luottanut Etoniin eikä Cambridgeen, sillä hänen poikansa oli
käynyt niissä), kuinka hän saattoi hankkia pikku Hollylle parasta
soitto-opetusta, lapsella kun oli niin huomattavat lahjat.

Tällaisia näkyjä tulvi hänen mieleensä, ja liikutus paisutti hänen
sydäntään. Hän nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pieneen muurattuun
puutarhapahaiseen, missä ennenaikaisesti paljastunut omenapuu seisoi
oksat ohuina syysiltapäivän hitaasti tihenevässä sumussa. Koira
Balthasar, häntä käpertyneenä täplikkään, tuuheakarvaisen selän yli,
kulki toisessa päässä, nuuski kasveja ja väliin nosti toisen jalkansa
seinää vastaan.

Ja vanha Jolyon mietti.

Oliko muuta iloa jäljellä kuin antamisen ilo? Oli hauska antaa, kun
saattoi antaa jollekin, joka oli kiitollinen saamastaan, — jollekin,
joka oli antajan omaa lihaa ja verta! Mitään samanlaista tyydytystä ei
saanut, jos antoi sellaisille, jotka eivät kuuluneet antajalle, jotka
eivät voineet mitään vaatia häneltä. Sellainen antaminen oli petos
vanhan Jolyonin elämän individualistisia vakaumuksia ja toimintaa
kohtaan, kaikkia hänen yrityksiään, työtään, kohtuullisuuttaan ja
sitä suurta ja ylpeätä tosiseikkaa kohtaan, että hän, niinkuin
kymmennettuhannet Forsytet ennen häntä, kymmenettuhannet nykyisyydessä
ja kymmenettuhannet tulevaisuudessa, oli aina huolehtinut omastaan ja
pysynyt omassaan tässä maailmassa.

Ja kun hän seisoi siinä katsomassa laakerien ruosteisia lehtiä,
täplikästä ruohomattoa, Balthasar koiran puuhia, niiden viidentoista
vuoden kärsimykset, jolloin häneltä oli riistetty hänen laillinen
ilonsa, sekoittivat karvaan pisaransa lähestyvän hetken suloisuuteen.

Nuori Jolyon saapui vihdoinkin, työhönsä tyytyväisenä ja raikkaana
pitkän oleskelun jälkeen ulkoilmassa. Kuullessaan, että hänen isänsä
oli salissa hän kiireesti kysyi, oliko rouva Forsyte kotona ja
kuultuaan, että tämä ei ollut, hän huokasi helpotuksesta. Sitten
hän pani maalaustarpeensa huolellisesti pieneen vaatekomeroon, pois
näkyvistä, ja meni sisään.

Luonteenomaisen päättäväisenä vanha Jolyon kävi heti käsiksi asiaan.
»Minä olen muuttanut jälkisäädöksiäni, Jo», sanoi hän. »Tästälähin voit
leikata takkisi vähän pitemmäksi — määrään sinulle tuhannen vuodessa
heti. June saa viisikymmentätuhatta kuoltuani, ja sinä loput. Tuo
koirasi tärvelee puutarhaa. Minä en pitäisi koiraa, jos olisin sinun
sijassasi.»

Koira Balthasar oli asettunut keskelle ruohokenttää ja tutki häntäänsä.

Nuori Jolyon katsoi eläintä, mutta näki sen himmeästi, sillä hänen
silmänsä olivat sumentuneet.

»Sinun osuutesi ei tule olemaan sataatuhatta pienempi, poikani», sanoi
vanha Jolyon, »ajattelin, että sinun on parempi tietää. Minun iässäni
ei ole kovin pitkiä aikoja jäljellä. Minä en toiste puhu siitä. Kuinka
vaimosi jaksaa ja — sano hänelle terveisiä.»

Nuori Jolyon pani kätensä isänsä olalle, ja koska kumpikaan ei puhunut,
päättyi kohtaus.

Saatettuaan isänsä vaunuihin nuori Jolyon palasi saliin ja seisoi
samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli seisonut, katsellen pieneen
puutarhaan. Hän koetti tajuta, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle, ja
koska hän oli Forsyte, avautui omaisuuden näköaloja hänen aivoihinsa.
Nämä puolilla annoksilla eletyt vuodet eivät olleet tyydyttäneet hänen
luonnollisia vaistojaan. Hän ajatteli äärimmäisen käytännöllisessä
muodossa matkoja, vaimonsa pukuvarastoa, lasten kasvatusta, ponihevosta
Jollylle, tuhansia seikkoja, mutta kesken kaiken hän ajatteli myös
Bosinneyta ja hänen rakastajatartaan, ja rastaan katkonaista laulua.
Iloa — murhenäytelmää! Kumpaako? Kumpaako?

Oma menneisyys — tuskaisa, kipeä, intohimoinen, ihmeellinen menneisyys,
jota mikään raha ei voinut maksaa, jonka polttavaa suloisuutta ei
mikään voinut palauttaa ennalleen — oli taas tullut hänen mieleensä.

Kun vaimo tuli kotiin, meni nuori Jolyon suoraan hänen luoksensa ja
sulki hänet syliinsä, ja seisoi kauan siinä puhumatta, silmät ummessa,
painaen häntä rintaansa vastaan, ja vaimo katseli häntä, silmissään
ihmettelevä, jumaloiva, epäilevä katse.




4. MATKA INFERNOON


Aamulla erään yön jälkeen, jolloin Soames vihdoinkin oli käyttänyt
oikeuksiaan ja menetellyt kuin mies, hän söi aamiaista yksinään.

Hän söi kaasuvalossa, sillä myöhäisen marraskuun sumu oli
kummitusmaisen kääriliinan tavoin peittänyt kaupungin niin, että
läheisen puistonkaan puita tuskin näki ruokasalin ikkunasta.

Hän söi lujasti, mutta aina väliin hänet yllätti sellainen tunne, että
hän ei tahtonut saada niellyksi. Oliko hän ollut oikeassa antautuessaan
edellisenä yönä ylivoimaiselle nälälleen ja murtaessaan vastarinnan,
jota hän nyt liian kauan oli kärsinyt tuon naisen taholta, joka oli
hänen laillinen ja juhlallisesti määrätty elämäntoverinsa?

Häntä kiusasi omituisesti Irenen kasvojen muisteleminen, noiden
kasvojen, joilta hän, tyynnyttääkseen uhriaan, koetti vetää hänen
kätensä pois — hänen kauhea tukahtunut nyyhkytyksensä, jonkalaista
Soames ei ollut koskaan kuullut ja jonka hän vielä kuuli, ja häntä
vaivasi vielä sama kummallinen, sietämätön pahan omantunnon ja
syyllisyyden tunne, jota hän oli kokenut seisoessaan katselemassa häntä
yhden ainoan kynttilän valossa, ennenkuin hiljaa hiipi pois.

Ja hän jotenkin ihmetteli itse itseään, kun hän nyt oli tämän tehnyt.

Kaksi iltaa aikaisemmin hän oli Winifred Dartien luona saattanut rouva
MacAnderin pöytään. Tämä oli katsonut hänen kasvoihinsa terävillä,
vihertävillä silmillään ja sanonut: »Ja vaimonne on siis kovin hyvä
ystävä tuon herra Bosinneyn kanssa?»

Soames ei nähnyt hyväksi kysyä mitä hän tarkoitti, mutta jäi hautomaan
hänen sanojaan.

Ne olivat nostattaneet hänessä kiihkeän mustasukkaisuuden, joka tämän
vaiston omituisella nurinkurisuudella oli muuttunut vielä kiihkeämmäksi
kaipuuksi.

Ilman rouva MacAnderin sanojen antamaa yllykettä hän ei ehkä koskaan
olisi tehnyt sitä minkä hän nyt oli tehnyt. Ilman tätä yllykettä
ja sitä sattumaa, että hän huomasi vaimonsa oven kerran olevan
lukitsematta, mikä teki mahdolliseksi yllättää hänet nukkuvana.

Uni oli karkoittanut hänen epäilyksensä, mutta aamu toi ne takaisin.
Yksi ajatus lohdutti häntä. Kukaan ei saisi tietää — tällaisista
asioista Irene ei puhuisi.

Ja itse asiassa, kun hänen päivittäisten liiketoimiensa ratas, joka
niin ehdottomasti vaati voiteekseen kirkasta ja käytännöllistä
ajatusta, taaskin lähti liikkeelle hänen istahtaessaan lukemaan
kirjeitään, nuo painajaistunnelmat alkoivat vähemmän liioitellun
tärkeinä työntyä hänen mielensä taka-alalle. Tapaus ei tosiaankaan
ollut niin kovin merkillinen, naiset kyllä kirjoissa nostivat siitä
melun, mutta oikeinajattelevien miesten — maailmanmiesten, sellaisten,
joita hän oli usein kuullut kiitettävän avioero-oikeudessa — tällaisten
miesten kylmän arvostelun mukaan hän oli vain tehnyt parhaansa
ylläpitääkseen avioliiton pyhyyttä, estääkseen vaimoaan laiminlyömästä
velvollisuksiaan ja mahdollisesti, jos hän vielä tapasi Bosinneyta,
myös —. Ei, hän ei katunut.

Nyt, kun ensimmäinen askel sovintoa kohti oli otettu, loppu olisi
verraten — verraten —

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Hänen hermonsa olivat järkkyneet. Tuo
tukahtunut nyyhkytys oli hänen korvissaan vielä. Hän ei voinut vapautua
siitä.

Hän pukeutui turkkiinsa ja lähti ulos sumuun. Koska hänen oli mentävä
Cityyn, astui hän maanalaiseen junaan Sloane Squaren asemalta.

City-miesten täyttämän ensi luokan vaunuosaston nurkassa tuo tukahtunut
nyyhkytys vielä vaivasi häntä. Hän avasi _Times-lehden_ sillä oikealla
rapinalla, johon heikommat äänet hukkuvat, nosti lehden suojaksi
eteensä ja alkoi vakaasti tutkia päivän uutisia.

Hän luki, että eräs oikeusasiamies oli edellisenä päivänä tuonut suuren
juryn ratkaistavaksi tavallista pitemmän rikosluettelon. Hän luki
kolmesta murhasta, kolmesta miestaposta, seitsemästä murhapoltosta,
yhdestätoista — tavattoman korkea lukumäärä — ryöstöstä, edelleen
monesta vähäpätöisemmästä rikoksesta, jotka kaikki tulisivat esille
seuraavana istuntokautena. Hän silmäili uutissarjasta toiseen, pitäen
lehteä tarkasti kasvojensa edessä.

Eikä hän kuitenkaan voinut loitontaa lukemastaan Irenen kyynelten
tahrimien kasvojen muistoa eikä hänen murtuneen sydämensä ääniä.

Päivä oli kiireinen, siihen kuului tavallisten, virkaan kuuluvien
toimien ohella käynti kaupanvälittäjien, herrojen Grin ja Grinning,
luona, antamassa ohjeet, että he myisivät hänen Uuden Kivihiiliyhtiön
osakkeensa, sillä hän pikemmin aavisti kuin tiesi, että liike oli
pysäyksissä (tämä yritys rappeutuikin vähitellen ja myytiin vihdoin
polkuhinnasta amerikkalaiselle yhtiölle), ja pitkä keskustelu
Waterbuckin, Q.C., toimistossa, mukana Boulter, Fiske, nuorempi
neuvosmies ja Waterbuck, Q.C. itse.

Juttu Forsyte—Bosinney olisi luultavasti esillä huomenna, tuomarina
herra Bentham.

Herra tuomari Bentham, mies, jolla oli enemmän käytännöllistä älyä
kuin liian suurta lain tuntemusta, katsottiin mahdollisimman sopivaksi
käsittelemään tätä asiaa. Hän oli »kova» tuomari.

Waterbuck, Q.C., joka miltei töykeästi laiminlöi herroja Boulter ja
Fiske, kiinnitti sitä mieluisampaa huomiota Soamesiin, joko sitten
vaistomaisesti tai huhujen terveemmän todistuksen vuoksi, sillä hän
tunsi puhuvansa varakkaalle miehelle.

Hän pysyi huomattavan lujasti mielipiteessään, jonka hän jo oli
ilmaissut kirjeessään, että nimittäin ratkaisu suureksi osaksi
riippuisi oikeudessa annettavista todistuksista, ja muutamin valituin
huomautuksin hän neuvoi Soamesia pitämään tarkkaa lukua näistä
todistuksista. »Vähän tuikeutta vain, herra Forsyte, vähän tuikeutta»,
sanoi hän, ja puhuttuaan hän nauroi lujasti, sulki suunsa tiukkaan
ja kynsäisi päätään juuri sen kohdan alta, mistä hän oli työntänyt
peruukkiaan taaksepäin, aivan kuin maataviljelevä herrasmies,
jollaisesta hän mielellään kävi. Häntä pidettiin ehkä etevimpänä
miehenä lupauksenrikkomusasioissa.

Soames käytti maanalaista taaskin kotimatkalla.

Sumu oli entistä pahempi Sloane Squaren asemalla. Ihmiset hapuilivat
edestakaisin liikkumattomassa, paksussa usvassa, naiset, joita
oli hyvin vähän liikkeellä, painoivat käsilaukkunsa rinnalleen ja
nenäliinat suun eteen, ajurien vaunut, kruununaan se yliluonnolliselta
näyttävä pyhimyskehä, jonka katulampun himmeä hehku loi ajajan
pään ympärille ennenkuin ehti katuun asti ja näytti muuttuvan
huuruksi, luovivat epämääräisinä sinne tänne, ja vaunuista nousevat
kaupunkilaiset hyppäsivät kuin kaniinit koloihinsa.

Ja nämä varjomaiset hahmot, jokainen liikkuen oman sumuverhonsa
keskellä, eivät kiinnittäneet mitään huomiota toisiinsa. Suuressa
kaniinitarhassa jokainen kaniini pitää huolta vain itsestään, varsinkin
kalliimpiin turkkeihin puetut, jotka sumuisina päivinä pelkäävät
vaunuja ja piiloutuvat maanalaiseen junaan.

Eräs haamu, ei kaukana Soamesista, odotti kuitenkin aseman ovella.

Jokin merirosvo tai rakastunut, josta jokainen Forsyte ajatteli:
»Voi piru parkaa, näyttää kuin hänen asiansa olisivat huonosti!»
Heidän ystävälliset sydämensä sykkivät vähän nopeammin tuon poloisen,
levottoman, sumussa odottavan rakastuneen vuoksi, mutta he kiirehtivät
eteenpäin tietäen hyvin, että heiltä ei liiennyt aikaa eikä rahaa
kenenkään muun kärsimyksille kuin omilleen.

Vain poliisi, joka hitaasti ja säännöllisin väliajoin kulki ohi,
kiinnitti huomiota tuohon odottavaan haamuun, jonka pehmeän hatun
reunus puolittain peitti kylmän punertamat kasvot — kovin laihat ja
kuluneet — joilta käsi silloin tällöin salaa pyyhki pois levottomuutta
tai vahvisti päätöstä pysyä tässä odottamassa. Mutta tuo odottava
rakastaja (jos hän nyt oli rakastaja) oli tottunut poliisin tutkivaan
katseeseen tai liiaksi vaipunut omaan levottomuuteensa, sillä hän
ei väistynyt hetkeksikään. Lajissaan paatunut, tottunut pitkiin
odotuksiin, levottomuuteen, sumuun ja kylmään, kunhan rakastettu vain
vihdoin tulisi. Rakastunut hupsu! Sumu kestää kevääseen asti, luntakin
tulee ja sadetta, suojaa ei ole missään, pelko jäytää, jos viet
rakkaasi ulos, pelko jäytää, jos pyydät häntä pysymään kotona.

»Se on hänelle omiaan, järjestäisi asiansa paremmin!»

Niin jokainen kunniallinen Forsyte. Ja kuitenkin, jos tämä terveempi
kansalainen olisi voinut kuunnella odottavan rakastajan sydäntä, joka
sykki sumussa ja kylmässä, olisi hän taaskin sanonut: »Niin, piru
paralla on vaikeata!»

Soames otti ajurin ja eteni kuomun suojissa Sloane Streetiä, Brompton
Roadia, ja sitten kotiin. Hän ehti perille viideksi.

Hänen vaimonsa ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt neljännestuntia
aikaisemmin. Ulos tähän aikaan päivästä, tuohon hirveään sumuun! Mitä
tämä merkitsi?

Soames istahti ruokasalin takan ääreen jättäen oven auki ja yritti,
sielua myöten levottomana, lukea iltalehteä. Kirja ei kelvannut,
vain sanomalehdissä oli jotakin rauhoitusainetta tällaiseen suruun
kuin hänen. Sanomalehden tavanmukainen uutisainehisto tuotti hänelle
jonkinlaista huojennusta. »Näyttelijätär tehnyt itsemurhan» — »Eräs
valtiomies vakavasti sairaana» (hän nyt oli aina sairaana) — »Erään
upseerin avioerojuttu» — »Tulipalo eräässä hiilikaivoksessa» — hän luki
ne kaikki. Ne auttoivat häntä vähän — suurin lääkäri, luonnollinen
makumme, oli ne määrännyt.

Kello oli lähes seitsemän, kun hän kuuli Irenen tulevan kotiin.

Viime yön tapahtumat olivat paljon menettäneet merkitystään sen
tuskaisan jännityksen rinnalla, mitä Irenen omituinen lähtö ulos
sumuun oli aiheuttanut. Mutta nyt kun Irene oli kotona, palasi hänen
murtunut nyyhkytyksensä Soamesin mieleen, ja häntä hermostutti ajatus,
että joutuisi kohtaamaan vaimonsa.

Irene oli jo portaissa, hänen harmaa turkkinsa ylettyi polviin, sen
korkea kaulus melkein peitti kasvot, ja hänellä oli tiheä harso.

Hän ei kääntynyt katsomaan miestään eikä puhunut. Ei haamu eikä
muukalainen olisi voinut kulkea hiljaisemmin.

Bilson tuli kattamaan päivällispöytää ja sanoi, että rouva Forsyte ei
tule alas, päivällinen viedään hänen omaan huoneeseensa.

Kerrankin Soames jätti muuttamatta vaatteet, hän istahti kenties
ensimmäisen kerran elämässään päivällispöytään käytetyt kalvosimet
käsissä, eikä edes huomannut niitä, istuessaan kauan ja mietteissään
viinilasinsa ääressä. Sitten hän lähetti Bilsonin sytyttämään tulen
tauluhuoneeseen ja meni sinne.

Hän sytytti kaasun ja huokasi syvään, ikäänkuin hän näitten
aarteittensa joukosta, joitten selät katsoivat häneen pinoistaan
pitkin pientä huonetta, olisi vihdoin löytänyt mielensä rauhan. Hän
meni suoraan suurimman aarteen luo, aitoperäisen Turnerin, kantoi sen
telineelle ja käänsi sen kasvot valoa kohti. Turner oli tullut muotiin,
mutta hän ei ollut vielä hennonut luopua omastaan. Hän seisoi kauan,
kalpeat, parrattomat kasvot työntyneinä eteenpäin korkean kauluksen
raosta, ja katseli taulua ikäänkuin laskien sen arvoa. Sitten tuli
hänen silmiinsä surullinen ilme, ehkä hänen mielestään arvio nousi
liian vähiin. Hän otti taulun telineeltä pois ja aikoi panna sen
takaisin seinää vastaan, mutta kulkiessaan huoneen poikki hän pysähtyi,
sillä hän luuli kuulevansa nyyhkytystä.

Ei se ollut mitään, — sitä samaa vain, mikä oli kiusannut häntä
aamulla. Ja ennen pitkää hän pani korkean varjostimen tulen eteen ja
hiipi alakertaan.

Uusi päivä huomenna! ajatteli hän. Kesti kauan ennen kuin hän meni
nukkumaan...

Nyt on käännettävä mieli George Forsyteen, jos haluaa saada lisää
valaistusta tämän sumun pimentämän iltapäivän tapauksiin.

Se Forsyte, jolla oli eniten taipumusta kokkapuheisiin ja eniten
urheilijaluonnetta, oli viettänyt päivänsä romaania lukemalla isänsä
talossa Prince's Gardensissa. Kestettyään hiljattain taloudellisen
ahdinkotilan hän oli antanut sanansa isälleen ja suostunut asumaan
»kotona.»

Viiden tienoilla hän lähti ulos ja astui junaan Etelä-Kensingtonin
asemalla (sillä sinä päivänä kaikki ajoivat maanalaisella). Hänen
aikomuksensa oli syödä päivällinen ja viettää ilta biljardia pelaamalla
Punaisessa Kannussa — tuossa ainutlaatuisessa ravintolassa, joka ei
ollut klubi, hotelli eikä hienoston ruokapaikka.

Hän nousi pois Charing Crossissa valiten tämän tien tavallisemman
St. James Parkin sijasta, jotta pääsisi Jermyn Streetille paremmin
valaistuja teitä.

Asemasillalla hänen silmänsä — sillä levollisen ja muodikkaan
ulkonäkönsä ohella Georgella oli terävät silmät, ja hän kulki aina
tähyilemässä aiheita ilkkuvalle huumorilleen — hänen silmänsä
kiintyivät erääseen mieheen, joka hyppäsi ensi luokan vaununosastosta
ja pikemmin hoiperteli kuin käveli ulos käytävää kohti.

»Kas, kas, poikaseni!» sanoi George itsekseen, »mitä, sehän on
'Merirosvo'!» Ja hän lähti perässä koko suuruudessaan. Mikään ei
tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin juopunut.

Bosinney, jolla oli pehmeä hattu päässä, pysähtyi hänen eteensä,
kiepsahti ympäri ja syöksyi takaisin juuri jättämäänsä vaunua kohti.
Hän tuli liian myöhään. Ovenvartija tarttui hänen takkiinsa, juna oli
jo liikkeellä.

Georgen tottunut katse keksi harmaaseen turkkiin puetun naisen kasvot
vaunun ikkunassa. Se oli rouva Soames — ja George tunsi, että tämä oli
kiintoisaa!

Ja hän alkoi seurata Bosinneyta kiinteämmin kuin koskaan — portaita
ylös, pilottien kokoojan ohi kadulle. Tänä aikana kuitenkin hänen
tunteissaan tapahtui muutos, hän ei ollut enää yksinomaan utelias
ja huvitettu, vaan alkoi sääliä tuota takaa-ajamaansa miesparkaa.
»Merirosvo» ei ollut humalassa, mutta näytti toimivan kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa, hän puhui itsekseen, ja ainoa, minkä George
sai korviinsa, olivat sanat »Voi, Jumala!» Eikä hän näyttänyt tietävän
mitä teki tai minne meni, vaan tuijotti, hapuili, liikkui kuin ihminen,
joka on menettänyt järkensä, ja George, joka alkujaan oli ollut pelkkä
huvitusta etsivä pilkkakirves, tunsi nyt, että hänen piti katsoa, ettei
tuon miesparan käy hullusti.

Mies oli »nitistetty» — »nitistetty!» Ja George ihmetteli, mitä
kummaa rouva Soames oli sanonut, mitä kummaa hän oli kertonut hänelle
maanalaisessa junassa. Hän oli itsekin näyttänyt perin surkealta!
Georgea suretti ajatella, että Irenen piti matkustaa yksin suruineen.

Hän kulki aivan Bosinneyn kintereillä — pitkä, kookas olento, sanaton,
varovasti väistelevä — ja saattoi häntä ulos sumuun. Tässä oli jotakin,
joka oli pilkanteon tuollapuolen! Hän piti päänsä ihailtavan selvänä,
pienestä kiihtymyksestä huolimatta, sillä säälin lisäksi olivat hänen
metsästysvaistonsa heränneet.

Bosinney kulki suoraan ulos valtaväylälle — avaraan verhottuun
pimeyteen, missä ihminen ei nähnyt kuutta askelta eteensä, missä äänet
ja vihellykset joka taholla pilkkasivat paikallisvaistoa ja äkilliset
hahmot hitaina vyöryivät ohi, valon silloin tällöin näyttäessä kuin
himmeän saaren tuossa äärettömässä, pimeässä meressä.

Ja Bosinney kulki nopeasti yön vaaralliseen kitaan, ja nopeasti
hänen perässään kulki George. Jos mies aikoi panna »kaksipennisensä»
raitiovaunun alle, koettaisi George estää mikäli mahdollista!
Takaa-ajettu kulki kadun poikki ja takaisin hapuilematta niinkuin muut
hapuilivat tuossa pimeydessä, nopeasti, ikäänkuin kintereillä seuraava
George olisi heiluttanut ruoskaa. Tämä harhailevan miehen takaa-ajo
alkoi kummasti viehättää Georgea.

Mutta nyt asia alkoi kehittyä suuntaan, joka sai sen aina perästäpäin
pysymään tuoreena hänen mielessään. Mitä rouva Soames oli sanonut
Bosinneylle junassa, ei enää jäänyt pimeyteen. Bosinneyn oli pakko
pysähtyä sumussa, ja George kuuli sanoja, jotka loivat äkillistä
valaistusta hänen käyttäytymiseensä. Näistä katkonaisista lauseista
hän ymmärsi, että Soames oli käyttänyt oikeuksiaan vieraantuneeseen ja
vastahakoiseen vaimoonsa nähden — suurimpia omistuksesta aiheutuvia
oikeuksiaan.

Georgen mielikuvitus lähti tutkimaan tilannetta, se järkytti häntä, hän
saattoi vähän aavistaa sitä hätää, eroottista hämmentymistä ja kauhua,
joka vallitsi Bosinneyn sydämessä. Ja hän ajatteli: »On totisesti se
vähän paksua! En ihmettele, että miesparka on melkein järjiltään.»

Hän oli ajanut riistansa uuvuksiin penkille erään Trafalgar
Squaren leijonan juurelle, joka oli samanlainen kummitusmainen,
harhaan joutunut sfinksi kuin he itsekin tässä pimeyden kuilussa.
Siinä Bosinney istui, jäykkänä ja hiljaisena, ja George, jonka
kärsivällisyydessä oli hitunen outoa veljellisyyttä, asettui
seisomaan taakse. Häneltä ei puuttunut eräänlaista hienotunteisuutta
— muodollisuuden tajua — joka esti häntä tunkeutumasta tähän
murhenäytelmään, ja hän odotti, hiljaisena kuin yläpuolella oleva
leijona, turkiskaulus nostettuna korviin ja kätkien hänen poskiensa
ihon punakkuuden, kätkien kaiken paitsi hänen silmiään, joissa oli
säälivä, sardoninen tuijotus. Ja miehiä kulki ohi, matkalla toimesta
klubiin, miehiä, joitten hahmot kääriytyivät sumuun kuin koteloon, tuli
näkyviin kummitusten tavoin ja katosi kummitusten tavoin. Silloin,
kesken sääliäkin, Georgen koiranleukaluonto pääsi voitolle, ja hänen
teki mieli tarttua noitten kummitusten hihaan ja sanoa:

»Hei, hei, veikkoset! Ettepä usein saa nähdä tällaista näkyä! Täällä
on piruparka, jonka rakastajatar on juuri kertonut sievän pienen jutun
miehestään. Tulkaa katsomaan, tulkaa tänne! Hän on vallan nitistetty,
ettekö näe.»

Mielikuvituksessaan hän näki heidän töllistelevän kidutettua rakastajaa
joka taholta, ja hän irvisteli ajatellessaan jotakin kunniallista,
vastanainutta kummitusta, joka omien lemmenseikkojensa vuoksi kykenisi
saamaan väläyksen siitä, mitä oli tekeillä Bosinneyssa. Hän kuvitteli
kuinka sellaisen suu aukenisi suuremmaksi ja suuremmaksi ja sumu
tunkeutuisi sisään syvemmälle ja syvemmälle. Sillä George halveksi
keskiluokkaa — varsinkin nainutta keskiluokkaa — niinkuin on ominaista
samaan luokkaan kuuluville villeille urheilijahengille.

Mutta sitten hän alkoi kyllästyä. Odottaminen ei kuulunut hänen
laatuunsa.

»Kaiken kaikkiaan», ajatteli hän, »pääseehän poikaparka toki asian
yli, ei se ole ensi kerta, kun tällaista tapahtuu tässä pienessä
kaupungissa!» Mutta nyt alkoi hänen riistansa taas mutista kiivaan
suuttumuksen ja vihan sanoja. Ja äkillistä mielijohdetta seuraten
George kosketti hänen olkapäätään kädellään.

Bosinney pyörähti ympäri.

»Kuka olette? Mitä tahdotte?»

George olisi hyvinkin kestänyt tuon katseen kaasulamppujen valossa,
sen arkimaailman valaistuksessa, jonka karaistunut tuntija hän oli,
mutta tässä sumussa, jossa kaikki oli kolkkoa ja epätodellista, jossa
millään ei ollut sitä asiallista arvoa, jonka Forsytet tähän maailmaan
liittävät, Georgea alkoi kummasti heikottaa, ja kun hän koetti
tuijottaa takaisin tämän mielipuolen silmiin, ajatteli hän:

»Jos näen poliisin, jätän miehen hänen haltuunsa. Hän ei kelpaa
kulkemaan ominpäin.»

Mutta Bosinney ei odottanut vastausta, vaan syöksyi takaisin sumuun,
ja George seurasi häntä, kenties vähän etäämpänä, mutta innokkaampana
takaa-ajossaan kuin konsanaan.

»Hän ei kauan voi kulkea tuolla tavoin», ajatteli George. »On Jumalan
oma ihme, että hän ei jo ole joutunut hevosten jalkoihin.» Hän ei enää
muistanut poliisia, urheilijan pyhä tuli elähytti häntä taas.

Bosinney jatkoi hurjaa kulkuaan yhä syvemmälle pimeyteen, mutta hänen
takaa-ajajansa huomasi enemmän järjestelmää hänen hulluudessaan — hän
pyrki selvästi länttä kohden.

»Hän aikoo tosiaankin mennä Soamesin luo!» ajatteli George. Ajatus oli
viehättävä. Siinä olisi sopiva päätös hänen metsästykselleen. Hän ei
ollut koskaan pitänyt serkustaan.

Ohikulkevain ajurinrattaitten aisa pyyhkäisi hänen olkapäätään ja sai
hänet hypähtämään syrjään. Hän ei aikonut tulla surmatuksi Merirosvon
vuoksi eikä kenenkään. Perityllä sitkeydellään hän kuitenkin palasi
jäljilleen sumuun, joka peitti kaiken muun paitsi takaa-ajetun miehen
varjoa ja lähimmän lampun himmeätä kuuta.

Sitten äkkiä, kaupunginkiertäjän vaistolla, George huomasi olevansa
Piccadillyllä. Täällä hän osasi kulkea vaikka silmät ummessa, ja
vapautuneena paikallisen epävarmuuden jännityksestä hän palasi
ajattelemaan Bosinneyn surua.

Kaukana alkupäässä hänen maailmanmiehen kokemustensa pitkää käytävää,
joka sittemmin kulki epäilyttävien suhteitten sarjan läpi, häämöitti
eräs nuoruuden muisto, joka nyt hiipi hänen mieleensä. Muisto, polttava
vieläkin, joka toi mukanaan heinän tuoksua, kuunvalon väikettä, kesän
taikaa tähän Lontoon sumun tihkuvaan mustuuteen — muisto yöstä, jolloin
hän metsätien pimeimmässä varjossa oli erään naisen huulilta kuullut,
ettei hän ollutkaan tuon naisen ainoa omistaja. Ja hetkisen aikaa
hän ei enää kulkenutkaan mustalla Piccadillyllä, vaan makasi taas,
helvetti sydämessään, kasvot painuneina tuoksuvaan, kasteiseen ruohoon,
poppelien pitkässä varjossa, joka peitti kuun.

Hänen olisi tehnyt mieli heittää käsivartensa Merirosvon harteille ja
sanoa: »Kas niin, vanha veikko. Aika parantaa kaiken. Mennään juomaan
sen asian kunniaksi!»

Mutta eräs ääni huusi hänelle, ja hän hypähti taaksepäin. Vaunut
vyöryivät pimeydestä ja katosivat pimeyteen. Ja äkkiä George huomasi
hukanneensa Bosinneyn. Hän juoksi eteenpäin ja taaksepäin, ja hänen
sydäntään ahdisti sietämätön pelko, pimeä pelko, joka asuu sumun
siivillä. Hiki kihosi hänen otsalleen. Hän seisoi aivan hiljaa ja
kuunteli kaikin voimin.

»Ja silloin menetin hänet näkyvistä», uskoi hän samana iltana myöhemmin
Dartielle biljardipelin aikana Punaisessa Kannussa.

Dartie väänteli muhoillen mustia viiksiään. Hän oli juuri saavuttanut
sievän kahdenkymmenenkolmen sarjan, menetettyään edellisen pelin.

»Entä kuka oli nainen?» kysyi hän.

George silmäili hitaasti »maailmanmiehen» lihavahkoja, tummia kasvoja,
ja pieni Ilkeä hymy väijyi hänen poskiensa ja raskaitten silmäluomiensa
poimuissa.

»Ei, ei, hieno herraseni», ajatteli hän. »Minä en aio kertoa
_sinulle_.» Sillä vaikka hän seurustelikin Dartien kanssa melko paljon,
oli tämä hänen mielestään vähän tomppelimainen.

»Oi, jokin pieni hempukkainen kai», sanoi hän ja teki liikkeen
biljardisauvallaan.

»Hempukkainen!» huudahti Dartie — hän käytti kuvannollisempaa sanaa.
»Minä olen varma, että se oli ystävämme Soa —»

»Oletko?» sanoi George lyhyesti. »Silloin, hitto vieköön, erehdyt!»

Hänen lyöntinsä epäonnistui. Hän varoi koskettamasta aihetta uudelleen,
kunnes yhdentoista aikaan, »katseltuaan juomaa, kun se on keltainen»,
niinkuin hän runollisella kielellään sanoi, hän veti verhot syrjään ja
katsoi kadulle. Punaisen Kannun lamppujen valo taittoi heikosti sumun
kolkkoa pimeyttä, eikä mitään kuolevaisen ihmisen tai muun olennon
hahmoa ollut näkyvissä.

»En voi olla ajattelematta tuota Merirosvoparkaa», sanoi hän. »Hän
ehkä vieläkin kuljeskelee tuolla sumussa. Jollei hän jo ole ruumiina»,
lisäsi hän kumman alakuloisena.

»Ruumiina!» sanoi Dartie, jonka mieleen leimahti Richmondissa
kärsimänsä tappion muisto. »_Hänellä_ ei ole mitään hätää. Kymmenen
yhtä vastaan, että hän oli hutikassa!»

George kääntyi häneen todella hirmuisen näköisenä, jonkinlainen villi
jurous suurilla kasvoillaan.

»Huuti, mies!» sanoi hän. »Enkö minä sanonut sinulle, että hän oli
nitistetty.»




5. OIKEUDENKÄYNTI


Sinä aamuna, jolloin hänen juttunsa oli esillä oikeudessa, listalla
toisena, oli Soamesin taaskin pakko lähteä kotoa tapaamatta Ireneä, ja
niin olikin paras, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, minkä asenteen
hän ottaisi vaimoonsa nähden.

Hänet oli kutsuttu oikeuteen puoli yhdeksitoista, siltä varalta
että ensimmäinen juttu (lupauksenrikkomisasia) raukeaisi, mitä se
ei kuitenkaan tehnyt, molempien puolien osoittaessa rohkeutta, joka
soi Waterbuckille, Q.C., tilaisuuden parantaa jo ennestäänkin suurta
mainettaan tämänlaatuisissa asioissa. Hänen vastustajanaan oli Ram,
toinen kuuluisa lupauksenrikkomusmies. Tämä oli jättiläisten taistelua.

Oikeus antoi päätöksensä juuri ennen lounaslomaa. Jury poistui
huoneesta kokonaan, ja Soames lähti ulos hakemaan jotakin syötävää. Hän
kohtasi Jamesin seisomassa pienessä lounasravintolassa, yksinäisenä
lehterillään kuin pelikaani erämaassa, edessään voileipä ja sherrylasi.
Suuren keskihallin tilavaa tyhjyyttä, jota isä ja poika katselivat
seistessään yhdessä, häiritsi silloin tällöin häviävän hetken ajan
peruukkiin ja viittaan puettu asianajaja, joka riensi ulos, satunnainen
vanha rouva tai nuhjaantuneeseen takkiin puettu mies, joka katsahti
säikähtyneenä ylös, sekä kaksi muita rohkeampaa, jotka asettuivat
ikkunansyvennykseen väittelemään. Heidän ääntensä kaiku nousi hallista,
mukanaan tuoksu, joka muistutti huonostihoidettua kaivoa ja joka
sekaantui lehterien tuoksuun muodostaen yhdessä sen hajuvaikutelman,
joka lähinnä panee ajattelemaan hienoa, väkevää juustoa ja kuuluu
ehdottomasti brittiläisen oikeussalin tunnelmaan.

James puhutteli ennen pitkää poikaansa.

»Koska sinun asiasi tulee esille? Minä luulisin, että nyt heti. En
ihmettelisi, vaikka tuolla Bosinneylla ei olisi mitään sanomista, en
luule, että hänellä on. Hän tekee vararikon, jos asia kääntyy häntä
vastaan.» Hän haukkasi ison palan voileipäänsä ja otti kulauksen
sherryä. »Äitisi», sanoi hän, »tahtoo, että sinä ja Irene tulisitte
päivälliselle tänään.»

Kylmä hymy väreili Soamesin huulilla, hän katsoi isäänsä. Katselija,
joka ehkä sattui näkemään tuon vaihdetun silmäyksen, kylmän ja
pikaisen, voi saada anteeksi, jollei osannut antaa oikeata arvoa heidän
keskinäiselle ymmärtämykselleen. James tyhjensi sherrynsä yhdellä
siemauksella.

»Mitä maksaa?» kysyi hän.

Oikeussaliin palattua Soames asettui heti oikealle paikalleen
etupenkille asianajajansa viereen. Hän totesi isän istumapaikan
katseella, joka oli niin vino, ettei se voinut saattaa ketään
epäilyksenalaiseksi.

James oli taaskin istumassa, kädet sateenvarjon kahvan ympärillä,
nuhjuttaen penkin päässä heti neuvoston takana paikassa, josta pääsi
lähteinään kohta, kun juttu olisi ohi. Hänen mielestään Bosinneyn
käytös oli joka suhteessa ollut herjaavaa, mutta hän ei tahtonut joutua
kohtaamaan häntä tuntien, että se olisi noloa.

Lähinnä avioero-oikeutta oli tämä sali kenties suosituin oikeuden
tyyssija, täällä kun usein ratkaistiin kunnianloukkaus-,
lupauksenrikkomis- ja kaupallisia asioita. Takapenkeillä oli kokonainen
ryhmä ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeusjuttujen kanssa,
ja lehtereillä nähtiin parin naisenkin hatut.

Ne kaksi penkkiriviä, jotka olivat suoraan Jamesin edessä, täyttyivät
vähitellen peruukkipäisillä asianajajilla, jotka istuutuivat tekemään
lyijykynämerkintöjä, juttelemaan ja hoitamaan hampaitaan. Jamesin
huomio kääntyi kuitenkin pian näistä pienemmistä oikeuden valoista
Waterbuckiin, Q.C., joka tuli sisään silkkiviitta kahisten, punaiset,
kyvykkäät kasvot lyhyen, ruskean poskiparran tukemana. Kuuluisa Q.C.
näytti, niinkuin James vapaasti tunnusti, mieheltä, jonka on helppo
saada todistaja häkeltymään.

Sattui niin, ettei James kaikkine kokemuksineen ollut koskaan ennen
nähnyt Waterbuckia, Q.C., ja niinkuin monet ammatin alemmilla
haaroilla toimivat Forsytet, hän tunsi suunnatonta kunnioitusta
hyvää ristikuulustelijaa kohtaan. Pitkät, surumieliset uurteet hänen
poskissaan lauhtuivat vähän, kun hän oli nähnyt tulijan, ja varsinkin
kun hän nyt havaitsi, että vain Soames oli edustettuna silkissä.

Waterbuck, Q.C., oli muitta mutkitta kääntynyt kyynärpäänsä ympäri
juttelemaan erään nuorempansa kanssa, kunnes herra tuomari Bentham
itse astui sisään — laiha, kanaa muistuttava mies, hieman kumarainen
ja sileäksi ajeltu lumivalkean peruukkinsa alla. Muun salin mukana
nousi myös Waterbuck seisomaan ja oli seisaallaan, kunnes tuomari oli
istuutunut. James nousi vain puoliksi, hänen oli jo turvallinen olla
eikä hänellä ollut mitään erityistä kunnioitusta Benthamia kohtaan,
jonka kanssa hän oli istunut päivällispöydässä kahdesti Bumley Tommin
luona, vain yksi mies välissä. Bumley Tomm oli jokseenkin vaivainen
mies, vaikka hänellä olikin ollut niin paljon menestystä. James itse
oli antanut hänelle ensimmäisen kannekirjan. Hän oli kiihdyksissä
siitäkin, että hän äsken oli huomannut Bosinneyn puuttuvan salista.

»Mitä hän tarkoittaa sillä?» ajatteli hän ajattelemistaan. Asia oli
otettu esille, Waterbuck, Q.C., siirteli papereitaan, kiinnitti
viittansa olkapäilleen ja katsellen puoliympyrässä eteensä ja
sivuilleen kuten mies, joka aikoo taistella, nousi ja puhutteli
oikeutta.

Tosiasiat, sanoi hän, eivät olleet riidanalaiset, ja hänen
ylhäisyyttään pyydettiin vain tulkitsemaan hänen asiakkaansa ja
erään arkkitehdin välillä tapahtunutta kirjeenvaihtoa, joka koskee
erään talon sisustustöitä. Hän kuitenkin tahtoi väittää, että tämä
kirjeenvaihto ei voi merkitä muuta kuin yhtä ja hyvin selvää asiaa.
Selostettuaan lyhyesti Robin Hillin talon historian (hän sanoi taloa
kartanoksi) ja kustannusten tosiseikkoja hän jatkoi seuraavaan tapaan:

»Asiakkaani, herra Soames Forsyte, on herrasmies, varakas mies, joka
olisi viimeinen vastustamaan mitään hänelle asetettua oikeudenmukaista
vaatimusta, mutta hän on saanut sellaista kohtelua arkkitehdiltään
tässä taloasiassa, johon hän, niinkuin teidän ylhäisyytenne kuuli, jo
on kuluttanut noin kaksitoista — noin kaksitoista tuhatta puntaa, mikä
summa tuntuvasti ylittää hänen alkuperäisesti tarkoittamansa summan,
mikä mainittakoon vain periaatteellisena seikkana — ja sitä en voi
kyllin voimakkaasti tehostaa — periaatteellisena seikkana. Pitäen
silmällä toisten etuja hän on katsonut olevansa pakotettu nostamaan
tämän kanteen. Kohta, jonka arkkitehti asettaa puolustuksekseen,
ei ole, uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, hetkeksikään vakavan
harkinnan arvoinen.» Sitten hän luki kirjeenvaihdon.

Hänen asiakkaansa, »mies, jolla on tunnustettu asema», oli valmis
astumaan esiin ja vannomaan, ettei hän koskaan ollut aikonut antaa
lupaa selvästi määrittelemänsä ylimmän rajan, kahdentoista tuhannen ja
viidenkymmenen punnan ylittämiseen, ja jotta ei pitemmältä kulutettaisi
tuomioistuimen aikaa, hän heti kutsuisi esiin herra Forsyten.

Soames astui nyt esiin. Hänen koko esiintymisensä oli loistavan
hillittyä. Hänen juuri sopivasti ylimieliset kasvonsa olivat kalpeat
ja sileiksiajellut, silmien välissä pieni viiva, huulet tiukasti
kiinni, puku juuri siksi hyvässä kunnossa, että se ei tuntunut
mielenosoitukselliselta, toinen käsi siististi hansikoituna, toinen
paljaana. Hän vastasi tehtyihin kysymyksiin hieman matalalla, mutta
selvällä äänellä. Hänen todistuksessaan ristikuulustelun aikana oli
vaiteliaisuuden tuntu.

Eikö hän ollut käyttänyt sanamuotoa »vapaat kädet?»

»Ei.»

»Kuinka niin?»

Sanamuoto, jota hän oli käyttänyt, kuului »vapaat kädet näitten
kirjeitten sanamuodon mukaan.»

»Tahtoiko hän väittää, että se oli englantia?»

»Tahtoi!»

»Mitä hän väitti sen merkitsevän.»

»Sitä, mitä se sanoi.»

»Aikoiko hän kieltää, että siihen sisältyi ristiriita?»

»Aikoi.»

»Oliko hän irlantilainen?»

»Ei.»

»Oliko hän saanut hyvän kasvatuksen?»

»Oli.»

»Ja kuitenkin hän pysyi väitteesään?»

»Pysyi.»

Tämän ja kaiken muun ristikuulustelun aikana, joka yhä uudelleen ja
uudelleen kierteli »juonikasta kohtaa», James istui käsi korvan takana,
silmät kiintyneinä poikaan.

Hän oli ylpeä pojastaan! Hän ei voinut olla tuntematta, että
vastaavassa tilanteessa hän itse olisi joutunut kiusaukseen vastata
pitemmin, mutta hänen vaistonsa sanoi, että tämä vaiteliaisuus oli
aivan kuin olla piti. Hän huokasi kuitenkin helpotuksesta, kun Soames
hitaasti kääntyen ja vähääkään muuttamatta ilmettään astui pois
aitiosta.

Kun Bosinneyn asianajajan vuoro tuli sanoa sanottavansa, Jamesin
tarkkaavaisuus kaksinkertaistui, ja hän etsi etsimistään silmillään
nähdäkseen, eikö Bosinney piillyt salissa jossakin.

Nuori Chankery aloitti hermostuneesti, Bosinneyn poissaolo vaikeutti
hänen asemaansa. Hän teki siis parhaansa kääntääkseen hänen
poissaolonsa edukseen.

Hän ei voinut olla pelkäämättä — sanoi hän — että hänen asiakastaan oli
kohdannut tapaturma. Hän oli varmasti odottanut, että Bosinney tulisi
antamaan todistuksensa, samana aamuna oli lähetetty sana sekä hänen
toimistoonsa että asuntoonsa (vaikka hän hyvin tiesi, että ne olivat
yksi ja sama, oli hänen mielestään parempi olla mainitsematta sitä),
mutta kukaan ei tietänyt, missä hän oli, ja se oli hänen mielestään
paha enne, hän kun tiesi, kuinka halukas Bosinney oli ollut antamaan
todistustaan. Häntä ei ollut kuitenkaan käsketty pyytämään lykkäystä,
ja sellaisen ohjeen puutteessa hän katsoi asiakseen jatkaa. Vastaväite,
johon hän hieman hyväuskoisesti luotti ja johon hänen asiakkaansa
olisi perustanut todistuksena, jollei hän onnettomuudeksi jollakin
tavoin olisi tullut estetyksi saapumasta, oli se, että sanamuotoa
sellaista kuin »vapaat kädet» ei voida rajoittaa, kahlita eikä tehdä
merkityksettömiksi millään sanamuodolla, joka sitä mahdollisesti
seurasi. Hän menisi pitemmälle ja sanoisi, että väitti herra Forsyte
todistuksessaan mitä tahansa, kirjeenvaihto selvästi osoitti, ettei hän
itse asiassa ollut koskaan kieltäytynyt maksamasta mitään arkkitehtinsä
tilaamaa ja suorittamaa työtä. Vastaaja ei tosin koskaan ollut ottanut
huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, muuten hän ei, niinkuin
kirjeistä ilmenee, olisi jatkanut työtään — äärimmäisen herkkää,
suurella huolella ja tehokkuudella suoritettua työtä, jonka piti
vastata ja tyydyttää tuntijan, rikkaan miehen, omistajan makua. Hän
tunsi tämän seikan erittäin voimakkaasti ja tuntien voimakkaasti käytti
kenties vähän voimakkaita sanoja huomauttaessaan, että tämä kanne on
mitä epäoikeutetuin ja odottamattomin, kerrassaan ennenkuulumaton.
Jos hänen ylhäisyydellään olisi ollut tilaisuutta tehdä sama, mitä
hän itse oli katsonut velvollisuudekseen, nimittäin käydä katsomassa
tätä erittäin kaunista taloa, jonka hänen asiakkaansa — joka oli
kunniakkaalla alallaan taiteilija — oli rakentanut, olisi hän
vakuutettu, että hänen ylhäisyytensä ei hetkeäkään sietäisi tätä — hän
ei häikäillyt käyttää voimakasta sanaa — tätä julkeata yritystä päästä
laillisista sitoumuksistaan.

Ottaen tekstinsä Soamesin kirjeistä hän kosketti ohimennen Boileau —
Sementtiyhtiöjutun ennakkotapausta. »On epätietoista», sanoi hän, »mitä
tuo viranomainen on päättänyt; tahtoisin joka tapauksessa huomauttaa,
että se on juuri yhtä paljon minun edukseni kuin ystävänikin.»
Sitten hän viipyi »juonikkaassa kohdassa» kauan. Hän väitti kaikella
asianmukaisella kunnioituksella, että herra Forsyten sanamuoto kumosi
itsensä. Koska hänen asiakkaansa ei ollut mikään rikas mies, oli
asia hänelle vakava, hän oli erittäin lahjakas arkkitehti, jonka
ammatillinen maine oli epäilemättä vaarassa. Hän lopetti kenties hieman
liian henkilökohtaisella vetoomuksella tuomariin, joka oli taiteitten
ystävä, pyytäen häntä esiintymään taiteilijain suojelijana siltä, mitä
pääoman liian rautainen käsi joskus — hän sanoi joskus — voi olla.

»Mikä», sanoi hän, »tulee olemaan taiteellisten ammattien asema, jos
varakkaat miehet kuten Soames Forsyte kieltäytyvät ja jos heidän
sallitaan kieltäytyä suorittamasta sitoumuksiaan teettämistään
töistä?»... Hän kutsuisi nyt sisään asiakkaansa siltä varalta, että
tämä viime hetkessä olisi kyennyt tulemaan saapuville.

Ovenvartijat huusivat kolmasti Philip Baynes Bosinneyn nimen, ja heidän
kutsunsa kaikui oudon kolkosti oikeussalissa ja lehtereillä.

Tämän nimen huutaminen, johon ei mitään vastausta kuulunut, vaikutti
omituisesti Jamesiin: oli kuin olisit huutanut kadonnutta koiraasi
kadulta. Ja hiipivä tunne, jonka tämä miehen puuttuminen herätti
hänessä, jäyti hänen mukavuuden ja varmuuden tunnettaan — hänen hyvää
oloaan. Hän ei olisi voinut sanoa miksi, mutta se teki hänen olonsa
turvattomaksi.

Hän katsoi kelloa — neljännestä yli kahden! Kaikki olisi ohi
neljännestunnissa. Missä tuo nuori mies saattoi olla?

Vasta kun herra tuomari Bentham alkoi lausua tuomiotaan hän vapautui
mielialansa äskeisestä käänteestä.

Seisten sen puisen kaiteen takana, joka erotti hänet toisista
kuolevaisista, oppinut tuomari nojautui eteenpäin. Sähkövalo, joka
paloi juuri hänen päänsä yläpuolella, lankesi hänen kasvoilleen ja
antoi niille kellertävän värin peruukin lumivalkean kruunun alla. Puvun
laajuus kasvoi kuin silmissä, hänen koko olemuksensa, joka erottui muun
salin suhteellisesta pimeydestä, säteili kuin jokin majesteetillinen
ja pyhä ruumis. Hän karisti kurkkuaan, otti kulauksen vettä, katkaisi
kynän kärjen pöytää vasten, pani luiset kätensä eteensä ristiin ja
aloitti.

Jamesin silmissä hän äkkiä yleni paljon mahtavammaksi, kuin hän olisi
koskaan voinut luulla Benthamin ylenevän. Siinä oli lain majesteetti,
ja paljon vähemmän asialliselle luonteelle kuin Jamesille olisi voinut
antaa anteeksi, että hän ei kyennyt särkemään tuota sädekehää ja
näkemään sen takana verraten tavallista Forsytea, joka arkielämässä
tunsi nimen Sir Walter Bentham.

Bentham antoi tuomionsa seuraavin sanoin:

»Tämän tapauksen tosiseikoista ei voi kiistellä. Viime toukokuun 15
päivänä vastaaja kirjoitti kantajalle kirjeen, pyytäen vapautusta
ammatillisesta asemastaan kantajan talon sisustustöihin nähden, jollei
hänelle anneta »vapaita käsiä».

Kantaja kirjoitti toukokuun 17 päivänä seuraavan vastauksen:
»Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon sinun
selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna minulle
täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli 12,000
punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).» Tähän
kirjeeseen vastaaja vastasi: »Jos luulet, että niin arassa asiassa
kuin sisustuksessa voin sitoutua määrättyihin puntiin, pelkään, että
olet erehtynyt.» Toukokuun 19 p. kantaja kirjoittaa seuraavasti: »En
tarkoittanut, että välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime
kirjeessä mainitsemani summan kymmenellä tai kahdellakymmenellä tai
viidelläkymmenellä punnalla. Sinulla on vapaat kädet näitten kirjeitten
sanamuodon mukaan ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa
päätökseen sisustustyöt.» Toukokuun 20 päivänä vastaaja vastasi tähän
lyhyesti: »Hyvä on.»

»Sisustustöitä suorittaessaan vastaaja antautui sitoumuksiin
ja kuluihin, jotka nostivat talon kokonaissumman kahteentoista
tuhanteen neljäänsataan puntaan, mitkä kaikki kustannukset kantaja on
suorittanut. Tämän syytteen on kantaja nostanut saadakseen vastaajalta
takaisin ne kolmesataa viisikymmentä puntaa, jotka hän on joutunut
maksamaan yli niiden kahdentoista tuhannen ja viidenkymmenen punnan,
jotka kantaja väittää tässä kirjeenvaihdossa asettaneensa korkeimmaksi,
mikä vastaajalla oli lupa kuluttaa.

»Minun tehtäväni on ratkaista, onko vai eikö vastaaja ole velvollinen
palauttamaan kantajalle tämän summan. Minun arvosteluni mukaan hän on
velvollinen.

»Itse asiassa kantaja on sanonut seuraavalla tavalla: »Minä annan
sinulle vapaat kädet näiden sisustusten suorittamisessa, sillä ehdolla,
että minun maksettavani kokonaissumma ei nouse kahtatoista tuhatta
puntaa suuremmaksi. Jos ylität summan enintään viidelläkymmenellä
punnalla, en pane sinua siitä vastuuseen, mutta sen rajan
toisella puolen et toimi enää minun nimissäni, ja minä kieltäydyn
suorituksista.» Minulle ei ole aivan selvää, missä määrin kantaja,
jos hän todella olisi kieltäytynyt vastaamasta asiamiehensä tekemistä
sitoumuksista, olisi menestyksellä voinut sen tehdä, mutta hän ei ole
valinnut tätä tietä. Hän on suostunut maksamaan ja ryhtynyt vaatimaan
oikeuksiaan vastaajalta tämän sitoumuksen sanamuodon mukaan.

»Minun tuomioni mukaan kantajalla on oikeus nostaa tämä summa
vastaajalta.

»Vastaajan taholta on koetettu näyttää toteen, että tässä
kirjevaihdossa ei ole määritelty eikä aiottu määritellä mitään
kustannusten rajaa. Jos niin olisi, en näe mitään syytä, miksi kantaja
on kirjevaihdossa maininnut summat kaksitoista tuhatta ja edelleen
viisikymmentä puntaa. Puolustajan vastaväite tekisi nämä maininnat
merkityksettömiksi. Minulle on päivänselvää, että tässä toukokuun
20:nnen päivän kirjeessä hän suostui täysin selvään ehdotukseen, jonka
sanamuotoon hänen täytyy katsoa olevansa sidottu.

»Näistä syistä lankeaa tuomio kantajan eduksi kustannusvaatimuksiin
nähden.»

James huoahti ja kumartui nostamaan sateenvarjonsa, joka oli rämisten
kaatunut tuomarin sanoessa sanat »kirjevaihdossa maininnut».

Hän nousi ja lähti nopeasti oikeussalista. Odottamatta poikaansa
hän sieppasi ajurin (oli sumuton, harmaa iltapäivä) ja ajoi suoraan
Timothyn luo, jossa hän kohtasi Swithinin. Tälle, rouva Smallille ja
Hester tädille hän kertoi asiain menon syöden samalla kaksi sämpylää,
ei yksinomaan puheen väliaikoina.

»Soames suoritti asiansa oikein hyvin», lopetti hän. »Hänen päänsä
on ruuvattu oikeaan suuntaan. Tämä ei tule miellyttämään Jolyonia.
Nuorelle Bosinneylle se on paha juttu, en ihmettelisi, vaikka hän
tekisi vararikon.» Sitten, pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän
tuijotti tuleen, hän lisäsi:

»Hän ei ollut saapuvilla — minkähän tähden?»

Kuului askelten ääntä. Tukevan miehen hahmo, jolla oli vankkaa
terveyttä osoittavat punaisen ruskeat kasvot, tuli näkyviin salin
taustaan. Hänen kohotetun kätensä etusormi oli suunnattu mustaa
lievetakkia kohti. Hän puhui nyreällä äänellä.

»Kas, James», hän sanoi. »Minä en voi — en voi viipyä.» Ja hän kääntyi
ympäri ja asteli pois.

Se oli Timothy.

James nousi tuolistaan. »Niin!» sanoi hän. »Niin! Minä tiesin, että
jotakin oli hul—» Hän keskeytti puheensa ja tuijotti eteensä ikäänkuin
olisi nähnyt huonon enteen.




6. SOAMES ILMOITTAA UUTISEN


Oikeussalista lähtiessään Soames ei suoraan mennyt kotiin. City ei
vetänyt häntä puoleensa, ja kaivaten myötätuntoa voittonsa johdosta
hänkin suuntasi kulkunsa, mutta hitaasti ja jalan, Timothyn taloon
Bayswater Roadille.

Hänen isänsä oli juuri lähtenyt. Rouva Small ja Hester täti, jotka jo
tiesivät koko asian, tervehtivät häntä lämpimästi. He olivat varmat,
että hänen oli nälkä kaikkien noitten todistamisten jälkeen. Smither
saisi paistaa muutaman sämpylän lisää, Soamesin rakas isä oli syönyt ne
kaikki. Hänen piti nostaa jalkansa sohvalle, ja hänen piti myös saada
lasillinen luumukonjakkia. Se oli niin vahvistavaa.

Swithin oli vielä läsnä, hän oli viivytellyt tavallista kauemmin,
sillä hän tunsi olevansa ruumiinliikunnan puutteessa. Kuullessaan
nämä ehdotukset hän »sähähti». Olipa siinäkin kaunis tilanne nuorelle
miehelle! Hänen oma maksansa oli epäkunnossa, eikä hän voinut sietää
ajatusta, että joku muu saisi juoda luumukonjakkia.

Hän lähti melkein heti sanoen Soamesille: »Kuinka vaimosi voi? Sano
hänelle terveisiä, että jos hänen on ikävä ja jos hän haluaa tulla
syömään päivällistä luokseni kaikessa hiljaisuudessa, annan hänelle
sellaista samppanjaa, jota hän ei saakaan joka päivä.» Tuijottaen
korkeuksistaan Soamesiin hän puristi kokoon paksun, turpean, keltaisen
kätensä ikäänkuin olisi tahtonut sulkea siihen koko tuon pienen
makupalan, sitten hän pullisti rintaansa ja käveli hitaasti pois.

Rouva Small ja Hester täti jäivät kauhun valtaan. Swithin oli niin
hullunkurinen!

He itse olisivat kovin tahtoneet kysyä Soamesilta, kuinkahan Irene
tulisi suhtautumaan oikeudenkäynnin tulokseen, mutta he tiesivät, että
he eivät saaneet; kenties hän sanoisi jotakin omasta aloitteestaan,
valaisisi edes hiukan kysymystä, joka tällä hetkellä oli polttava
heidän elämässään, tuota kysymystä, josta ei saanut puhua, vaikka
vaitiolo kiusasi heitä miltei ylivoimaisesti. Sillä nyt oli
Timothyllekin kerrottu, ja uutisen vaikutus hänen terveyteensä oli
suorastaan hälyttävä. Ja mitä Junekin tekisi? Siinä myöskin jännittävä,
joskin vaarallinen pohdinnan aihe.

He eivät ikinä voineet unohtaa vanhan Jolyonin käyntiä, minkä
jälkeen hän ei ollutkaan näyttäytynyt; he eivät olleet unohtaneet
sitä vaikutusta, minkä käynti oli tehnyt kaikkiin läsnäolijoihin,
että nimittäin perhe ei enää ollut sama kuin ennen, että perhe oli
hajaantumassa.

Mutta Soames ei antanut heille mitään apua istuessaan siinä polvet
ristissä puhellen Barbizonin koulun maalareista, jotka hän juuri oli
keksinyt. He ovat tulevaisuuden miehiä, sanoi hän, hän ei ihmettelisi,
vaikka heillä vielä tehtäisiin paljon rahaa; hänellä oli näköpiirissään
kaksi taulua, jotka eräs Corot-niminen oli maalannut, kaksi
ihastuttavaa taulua, ja jos hän saisi ne säälliseen hintaan, hän menisi
ja ostaisi ne — jonakin kauniina päivänä niistä varmaan saisi korkean
hinnan.

Vaikka sekä rouva Small että Hester täti eivät voineetkaan olla
tuntematta mielenkiintoa, eivät he sentään oikein sulattaneet sitä,
että heidät noin kokonaan syrjäytettiin.

Sehän oli mielenkiintoista — kovin mielenkiintoista — ja Soameshan oli
niin viisas, että hän jos kukaan tekisi noilla tauluilla jotakin, mutta
mitkä olivat hänen aikeensa nyt, kun hän oli voittanut oikeusjutun?
Aikoiko hän muuttaa Lontoosta heti ja asettua maalle, vai mitä hän
ajatteli?

Soames vastasi, että hän ei oikein tietänyt, luultavasti he pian
muuttaisivat. Hän nousi ja suuteli tätejään.

Tuskin oli Juley täti saanut tämän lähdön sinetin, kun hänessä
tapahtui muutos, ikäänkuin peloittava rohkeus olisi vallannut hänet.
Joka ainoa pieni lihaksen osa hänen kasvoissaan näytti pyrkivän pois
näkymättömästä, rajoittavasta naamiosta.

Hän nousi koko pituuteensa, joka vähän ylitti keskimitan, ja sanoi:
»Asia on ollut mielessäni kauan, rakkaani, ja jollei kukaan muu sano
sitä sinulle, olen päättänyt —»

Hester täti keskeytti hänet: »Muista, Julia, sinä teet sen —» hän
läähätti, »omalla vastuullasi!»

Rouva Small jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut: »Minä sanon, että sinun
tulee tietää, rakkaani, että rouva MacAnder näki Irenen kävelevän
Richmond Parkissa herra Bosinneyn kanssa.»

Täti Hester, joka myöskin oli noussut, vaipui takaisin tuoliinsa ja
käänsi kasvonsa toisaalle. Juley oli tosiaankin — hänen ei pitäisi
tehdä tuollaista — kun hän, Hester oli huoneessa. Henkeä pidättäen hän
odotti, mitä Soames vastaisi.

Soames oli punastunut erikoisella tavallaan, joka aina keskittyi
silmien väliin. Hän nosti kättään, näytti valitsevan erään sormistaan
ja puri hienosti sen kynttä. Sitten hän sanoi, venyttäen puhettaan
huultensa läpi: »Rouva MacAnder on kissa.»

Ja hän poistui huoneesta vastausta odottamatta.

Tullessaan Timothyn taloon hän oli päättänyt, mitä suuntaa hän kotona
lähtisi kulkemaan. Hän menisi Irenen luo ja sanoisi:

»Nyt olen voittanut oikeusjuttuni, siitä asiasta on nyt päästy! En
aio olla kova Bosinneylle, koetan katsoa, emmekö saa asiaa jotenkin
järjestymään, en aio kiristää häntä. Ja kääntäkäämme lehteä nyt!
Me vuokraamme tämän talon ja lähdemme pois näistä sumuista. Me
muutamme Robin Hilliin heti, eikö niin? Minä — minä en aikonut olla
kovakourainen! Lyökäämme kättä — ja —» Kenties Irene suostuisi
suudelmaan ja unohtaisi!

Mutta kun hän lähti Timothylta, hänen aikeensa eivät enää olleet niin
yksinkertaiset. Kuukausien kytevä mustasukkaisuus ja epäluulo olivat
leimahtaneet ilmiliekkiin. Hän tahtoi kerta kaikkiaan lopettaa tuon
tuollaisen, hän ei antaisi Irenen vetää hänen nimeään lokaan! Jos
Irene ei voinut eikä tahtonut rakastaa häntä, niinkuin olisi ollut
hänen velvollisuutensa ja Soamesin oikeus — ei hän kuitenkaan saisi
tehdä miehelleen kepposia toisen miehen kanssa! Hän nuhtelisi Ireneä
siitä, uhkaisi häntä avioerolla! Se palauttaisi hänet järkiinsä, sitä
ajatusta hän ei toki uskaltaisi kohdata! Mutta — mutta — entä jos hän
uskaltaisi? Soames horjui — se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Entä jos hän uskaltaisi? Entä jos hän tunnustaisi Soamesille jotakin?
Kuinka hän silloin kestäisi? Hänen pitäisi erota Irenestä silloin.

Avioero! Näin läheltä kuultuna sana oli lamaannuttava, niin kokonaan
vastoin kaikkia niitä periaatteita, jotka tähän asti olivat ohjanneet
hänen elämäänsä. Sanan ehdoton jyrkkyys kauhistutti häntä, hän tunsi
olevansa kuin kapteeni, joka astuu laivansa laidalle ja omin käsin
heittää mereen kallisarvoisimman lastinsa. Tämä omin käsin suoritettu
omaisuuden hätäheitto kammotti Soamesia. Se vahingoittaisi häntä hänen
ammatissaan. Hänen pitäisi päästä eroon Robin Hillin talosta, joka
oli maksanut hänelle niin paljon rahaa, niin paljon odotuksia — ja
tappioita. Ja Irene! Hän ei enää kuuluisi Soamesille, ei edes nimeltä.
Hän häviäisi hänen elämästään — Soames ei enää koskaan saisi nähdä
häntä!

Hän ajoi vuokravaunuissa kadun päästä päähän voimatta päästä yli sen
ajatuksen, että hän ei enää saisi nähdä Ireneä.

Mutta kenties ei ollut mitään tunnustettavaa, hyvin todennäköisesti
ei ollut mitään tunnustettavaa. Oliko viisasta viedä asioita niin
pitkälle? Oliko viisasta saattaa itsensä asemaan, jossa kenties
joutuisi syömään sanansa? Oikeusjutun päätös saattaisi Bosinneyn
perikatoon, perikatoon joutunut mies on epätoivoinen, mutta — mitä hän
saattoi tehdä? Hän saattoi lähteä ulkomaille, hävinneet miehet aina
lähtevät ulkomaille. Mitä he voisivat tehdä — jos nyt todella piti
sanoa »he» — ilman rahaa? Olisi parempi odottaa ja katsoa, kuinka asiat
kääntyisivät. Tarpeen tullen hän voisi antaa pitää silmällä Ireneä.
Mustasukkaisuuden tuska (joka lähinnä muistuttaa ilkeätä hammassärkyä)
valtasi hänet taas, ja hän melkein huusi. Mutta hänen täytyi päättää,
määrätä jokin suunta menettelylleen ennen kotiintuloa. Kun vaunut
pysähtyivät ovelle, ei hän ollut päättänyt mitään.

Hän astui sisään, kädet hiestä märkinä, peläten kohdata Ireneä, palaen
halusta kohdata hänet, tietämättä, mitä sanoisi tai tekisi.

Palvelustyttö Bilson oli hallissa ja kertoi vastaukseksi hänen
kysymykseensä: »Missä on rouva?» että rouva Forsyte oli lähtenyt
talosta puolenpäivän aikaan ottaen mukaansa matka-arkun ja käsilaukun.

Soames nykäisi turkkinsa hihan tytön kädestä ja seisoi hänen edessään.

»Mitä?» huudahti hän, »mitä sanot?» Äkkiä hän muisti, että hän ei
saanut osoittaa järkytystä, ja lisäsi: »Minkä sanan hän jätti?» todeten
salaiseksi kauhukseen hätääntyneen katseen tytön silmissä.

»Rouva Forsyte ei jättänyt mitään sanaa, herra.»

»Ei mitään sanaa, hyvä on, kiitos vain, kyllä ymmärrän. Minä syön
päivällistä kaupungilla.»

Tyttö meni alakertaan jättäen hänet vielä seisomaan turkissaan ja
koneellisesti selailemaan käyntikortteja, joita oli posliinimaljassa
hallin leikkauksin koristetulla tammikaapilla.

  Herra ja rouva Bareham Culcher.
  Rouva Septimus Small.
  Rouva Baynes.
  Herra Solomon Thornworthy.
  Lady Bellis.
  Neiti Hermione Bellis.
  Neiti Winifred Bellis.
  Neiti Ella Bellis.

Keitä hitossa olivat kaikki nämä ihmiset? Hän tuntui unohtaneen kaikki
tavalliset seikat. Sanat »ei mitään sanaa — matka-arkku ja käsilaukku»
leikkivät piilosilla hänen aivoissaan. Oli uskomatonta, että hän
ei ollut jättänyt mitään sanaa, ja Soames juoksi yläkertaan yhä
turkissaan, hypäten kaksi porrasta kerrallaan niinkuin nuori aviomies
ainakin rientäessään kotiin vaimonsa huoneeseen.

Kaikki oli hienoa, raikasta, tuoksuvaa, kaikki täydellisessä
järjestyksessä. Suurella, sinipunervan silkkipeiton peittämällä
vuoteella oli pussi, jonka hän omin käsin oli kirjonut yöpukuaan
varten, tohvelit olivat valmiina sängyn alla, peiton reunakin oli
käännetty ikäänkuin odottamaan häntä.

Pöydällä oli hopeakoristeiset harjat ja pullot hänen
pukeutumislippaastaan — Soamesin lahja. Tässä täytyi siis olla
jokin erehdys. Minkä laukun hän oli ottanut? Soames meni kellon
luo aikoen soittaa Bilsonia, mutta muisti ajoissa, että hänen piti
olla tietävinään, minne Irene oli mennyt, suhtautua kaikkeen kuin
luonnolliseen asiaan ja vain itsekseen hapuilla selvyyteen.

Hän sulki ovet ja koetti ajatella, mutta tunsi aivojensa menevän
ympäri, ja äkkiä kyynelet pakottautuivat hänen silmiinsä.

Hän riisui kiireesti turkkinsa ja katsoi kuvaansa peilistä.

Hän oli liian kalpea, kasvot kauttaaltaan harmahtavat. Hän kaatoi vettä
vatiin ja alkoi kuumeisesti peseytyä.

Hopeavartiset harjat tuoksuivat heikosti niiltä hyvänhajuisilta
hiusvesiltä, joita Irenen oli tapana käyttää, ja tämän tuoksun
tuntiessaan Soames alkoi taas tuntea mustasukkaisuuden polttavaa kipua.

Hän heitti turkin ylleen, juoksi portaita alas ja kadulle.

Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt kaikkea itsehillintäänsä, ja
kulkiessaan Sloane Streetiä alas hän koetti keksiä käyttökelpoista
selitystä, jollei löytäisi häntä Bosinneyn luota. Mutta entä jos hän
löytäisi? Hänen päättäväisyytensä taaskin herpaantui, hän tuli taloon
tietämättä, mitä tehdä, jos Irene olisi siellä.

Toimistotuntien aika oli jo ohi ja katuovi suljettu. Nainen, joka tuli
avaamaan, ei osannut sanoa, oliko herra Bosinney sisällä vai eikö, hän
ei ollut nähnyt häntä sinä päivänä, ei kahteen tai kolmeen päivään,
hän ei nyt käynyt siistimässä Bosinneyn luona, kukaan ei käynyt,
arkkitehti —

Soames keskeytti hänet, hän menisi itse katsomaan. Hän nousi ylös
kasvot juroina, valkeina.

Ylimmässä kerroksessa ei ollut valoa, ovi oli suljettu, kukaan ei
vastannut hänen soittoonsa, hän ei kuullut mitään ääntä. Hänen oli
pakko kääntyä takaisin, väristen turkissaan, sydän viluisena. Hän
kutsui ajuria ja käski ajamaan Park Laneen.

Matkalla hän koetti muistella, milloin hän viimeksi oli antanut
Irenelle maksuosoituksen. Irenellä ei voinut olla muuta kuin kolme tai
neljä puntaa, mutta hänellä oli jalokivensä, ja hänelle tuotti hienoa
kidutusta kuvitella, kuinka paljon rahaa hän voisi saada niistä —
tarpeeksi, jotta he pääsisivät ulkomaille, tarpeeksi, jotta he voisivat
elää jonkin aikaa. Hän koetti laskea, vaunut pysähtyivät, ja hän nousi
lopettamatta laskuaan.

Hovimestari kysyi, oliko rouva Soames vaunuissa, herra oli sanonut,
että molempia odotettiin päivälliselle.

Soames vastasi: »Ei, rouva Forsyte on vilustunut.»

Hovimestari valitti.

Soamesin mielestä mies katsoi häneen tutkivasti ja muisti, ettei hän
ollut iltapuvussa. Hän kysyi: »Onko vieraita päivällisellä?»

»Ei muita kuin herra ja rouva Dartie.»

Taaskin Soamesista tuntui, että hovimestari katsoi häneen uteliaasti.
Hänen itsehillintänsä petti.

»Mitä katsotte?» hän sanoi. »Mikä minussa on hullusti, häh?»

Hovimestari punastui, ripusti turkin naulaan, mumisi jotakin, joka oli
kuin: »Ei mikään, herra, ei toki», ja hiipi salavihkaa pois.

Soames lähti yläkertaan. Hän kulki salin läpi katsomatta ympärilleen ja
meni suoraa päätä isänsä ja äitinsä makuuhuoneeseen.

James seisoi sivuttain, hänen pitkän, laihan vartalonsa koverat
ääriviivat olivat edukseen paidanhihoissa ja iltapuvun liiveissä,
hänen päänsä oli kumarassa, ja valkean kaulanauhan päät kurkistivat
vinosti esiin valkean poskiparran alta. Silmät tuijottivat kiinteän
keskittyneinä eteensä, huulet olivat pitkällä, hän pani kiinni vaimonsa
puvun ylimpiä hakasia. Soames pysähtyi, hänen kurkkuaan kuristi, joko
siksi, että hän oli tullut portaita ylös liian nopeasti tai sitten
jostakin muusta syystä. Hän itse — häntä ei ollut koskaan — koskaan
pyydetty —

Hän kuuli isänsä äänen, joka sanoi ikäänkuin suussa olisi ollut neula:
»Kuka se on? Kuka siellä? Mitä tahdotte?» Ja äidin: »Kas niin, Félice,
tule panemaan kiinni tämä herra ei ikinä saa valmiiksi.»

Soames pani käden kurkulleen ja sanoi käheästi:

»Se olen minä — Soames.»

Hän pani kiitollisena merkille Emilyn hellän yllätyksen: »Sinäkö,
rakas poikani?» ja Jamesin, kun hakanen putosi hänen käsistään: »Mitä,
Soames! Mikä toi sinut tänne? Etkö voi hyvin?»

Hän vastasi koneellisesti: »Ei minua mikään vaivaa», ja katsoi heihin,
ja hänestä tuntui mahdottomalta kertoa uutistaan.

James, joka hälyttyi helposti, alkoi: »Sinä et näytä terveeltä. Olet
luultavasti vilustunut — maksa kai, en ihmettelisi. Äitisi antaa
sinulle —»

Mutta Emily keskeytti hänet hiljaa: »Onko Irene mukanasi?»

Soames pudisti päätään.

»Ei», sopersi hän, »Irene on — on jättänyt minut.»

Emily jätti peilin, jonka edessä hän oli seisonut. Hänen kookas,
täyteläinen vartalonsa menetti majesteettisuutensa ja muuttui hyvin
inhimilliseksi, kun hän riensi Soamesin luo.

»Rakas poikani! Rakas poikani!»

Hän painoi huulensa Soamesin otsalle ja siveli hänen kättään.

Jameskin oli kääntynyt kokonaan poikaansa, hänen kasvonsa näyttävät
vanhemmilta.

»Jättänyt sinut?» sanoi hän. »Mitä tarkoitat — jättänyt sinut? Et ole
koskaan kertonut minulle, että hän aikoi jättää sinut.»

Soames vastasi nyrpeästi: »Kuinka minä olisin voinut kertoa? Mitä on
tehtävä nyt?»

James alkoi kävellä edestakaisin, hän näytti omituiselta ja
haikaramaiselta siinä paitahihasillaan. »Mitä on tehtävä!» mutisi hän.
»Kuinka minä tietäisin mitä on tehtävä? Mitä hyödyttää kysyä minulta?
Kukaan ei kerro minulle mitään, ja sitten tullaan kysymään minulta,
mitä on tehtävä, ja minä tahtoisin tietää, mitä minun pitää sanoa.
Siinä on äitisi, siinä hän seisoo, hän ei sano mitään. Minä sanon, että
sinun pitää lähteä Irenen jäljille.»

Soames hymyili, hänen erikoinen, ylimielinen hymynsä ei ollut koskaan
ennen näyttänyt surkealta.

»Minä en tiedä, minne hän on mennyt», sanoi hän.

»Et tiedä, minne hän on mennyt!» sanoi James. »Mitä tarkoitat, et tiedä
minne hän on mennyt? Minne otaksut hänen menneen? Hän on lähtenyt tuon
nuoren Bosinneyn luo, sinne hän on mennyt. Minä tiesin, että niin
tulisi käymään.»

Seuraavan pitkän vaitiolon aikana Soames tunsi äitinsä käden pusertavan
omaansa. Ja kaikki mitä tapahtui, tapahtui ikäänkuin hänen oma ajatus
tai toimintakykynsä olisi mennyt levolle.

Hänen isänsä kasvot olivat tummanpunaiset ja nytkähtelivät ikäänkuin
hän aikoisi ruveta itkemään. Hän lausui sanoja, jotka näyttivät
purkautuvan hänestä kuin jonkin sielullisen suonenvedon voimalla.

»Siitä tulee skandaali, minä sanoin sen aina.» Ja kun ei kukaan muu
sanonut mitään: »Ja siinä te seisotte, äitisi ja sinä!»

Sitten Emilyn ääni kylmänä, melkein ylenkatseellisena: »No, rauhoitu,
James! Soames tekee kaiken voitavansa.»

James tuijotti lattiaan ja sanoi vähän katkonaisesti: »Minä en
voi auttaa sinua, minä olen vanha. Älä pidä liian kovaa kiirettä,
poikaseni.»

Sitten taas äidin ääni: »Soames tekee kaiken voitavansa. Me emme puhu
siitä. Kaikki päättyy vielä hyvin, saatte nähdä.»

Ja James: »Minä en ymmärrä, kuinka se voisi päättyä hyvin. Ja jollei
hän ole lähtenyt tuon nuoren Bosinneyn kanssa, neuvon sinua, ettet
kuuntele häntä, vaan lähdet perässä ja tuot hänet takaisin.»

Taas Soames tunsi äitinsä käden hyväilevän hivelyn, ja ikäänkuin
toistaen jotakin pyhää valakaavaketta hän mutisi hampaittensa välistä:
»Minä tahdon.»

Kaikki kolme menivät nyt saliin yhdessä. Siellä olivat talon kolme
tytärtä ja Dartie. Jos Irene olisi ollut läsnä, olisi perhepiiri ollut
täydellinen.

James vaipui nojatuoliinsa, ja lukuunottamatta kylmää tervehdyssanaa
Dartielle, jota hän sekä halveksi että pelkäsi niinkuin sopikin
miestä, joka luultavasti aina oli rahapulassa, hän ei puhunut mitään,
kunnes kutsuttiin päivälliselle. Soames niinikään oli hiljaa, ja Emily
yksin, kylmänrohkea nainen, ylläpiti Winifredin kanssa keskustelua
jokapäiväisistä asioista. Hän ei ollut koskaan levollisempi tavoissaan
ja puheissaan kuin sinä iltana.

Koska oli päätetty olla puhumatta Irenen paosta, ei kukaan muu
perheenjäsen lausunut mielipidettään Soamesin omaksuttavasta oikeasta
menettelytavasta, mutta ei juuri voi epäillä, päättäen siitä yleisestä
sävystä, missä näitä asioita myöhemmin käsiteltiin, etteikö Jamesin
neuvo: »Älä kuuntele häntä, vaan lähde perässä ja tuo hänet takaisin!»
olisi saavuttanut hyväksymistä, paria poikkeusta lukuunottamatta, ei
ainoastaan Park Lanessa, vaan myös Nicholasin, Rogerin ja Timothyn
taloissa. Aivan samoin olisi sen varmaan allekirjoittanut tuo laajempi,
kautta Lontoon ulottuva Forsyte-järjestö, joka ei voinut lausua
mielipidettään vain siksi, että se ei tuntenut asiaa.

Emilyn ponnistuksista huolimatta tarjosivat Warmson ja lakeija
päivällisen melkein hiljaisuuden vallitessa. Dartie oli pahalla
tuulella ja joi minkä suinkin saattoi; tytöt yleensä puhelivat
toisilleen harvoin. James kysyi kerran, missä June mahtoi olla ja
mitä hän teki näihin aikoihin. Kukaan ei osannut vastata. Hän vaipui
synkkyyteen. Vasta kun Winifred kertoi, kuinka pikku Publius oli
antanut vääränrahansa kerjäläiselle, hän kirkastui.

»Ah», sanoi hän, »kas siinä viisas pikku veitikka. En tiedä mitä
hänestä tulee, jos hän jatkaa tähän suuntaan. Älykäs pieni poika, sanon
minä!» Mutta se oli vain ohimenevä väläys.

Ruokalajit seurasivat toisiaan juhlallisesti sähkölampun alla, joka
loisti pöydälle, mutta ei ylettynyt seinän tärkeimpään koristukseen,
niinsanottuun »Turnerin Meritauluun», jossa ei ollut juuri muuta kuin
köysiä ja hukkuvia miehiä. Samppanjaa tarjottiin, sitten pullo Jamesin
esihistoriallista portviiniä, mutta ikäänkuin luurangon kylmä käsi
olisi ollut tarjoamassa.

Kymmeneltä Soames lähti, hän oli kahdesti vastannut kysymykseen, että
Irene ei voi hyvin, ja tunsi, että hän ei enää voinut luottaa itseensä.
Äiti antoi hänelle suuren, pehmeän suudelman ja hän puristi äidin
kättä tuntien lämpimän aallon poskillaan. Hän käveli kotiin kylmässä
tuulessa, joka vinkui toivottomana katujen kulmissa, teräksensinisen
taivaan alla, jolle tähdet loivat eloa. Hän ei huomannut niiden
hallaista tervehdystä eikä käpristyneitten vaahterainlehtien kahinaa
eikä yökulkijanaisia, jotka kiirehtivät ohi kuluneissa turkeissaan,
eikä kulkurien nälkiintyneitä kasvoja katujen kulmissa. Talvi oli
tullut! Mutta Soames riensi kotiin unohtaen kaiken muun, hänen kätensä
värisivät, kun hän otti uusimmat kirjeet kultalankahäkistä, johon ne
putosivat ovessa olevasta raosta.

Ei mitään Ireneltä.

Hän meni ruokasaliin, tuli loisti siellä kirkkaasti, hänen tuolinsa
oli vedetty sen ääreen, tohvelit olivat valmiina, whiskytarjotin ja
savukekotelo pöydällä, mutta tuijotettuaan tuohon kaikkeen minuutin tai
pari hän sammutti valon ja meni yläkertaan. Siellä oli tulta myös hänen
pukeutumishuoneessaan, mutta Irenen huone oli pimeä ja kylmä. Siihen
huoneeseen Soames meni.

Hän sytytti monta kynttilää ja kulki kauan edestakaisin vuoteen ja oven
väliä. Hän ei voinut tottua ajatukseen, että Irene todella oli jättänyt
hänet, ja ikäänkuin vielä hakien jotakin sanaa, jotakin syytä, jotakin
avainta avioelämänsä koko salaisuuteen hän alkoi availla komeroita ja
laatikoita.

Siinä olivat Irenen puvut. Hän oli aina halunnut, vieläpä vaatinut,
että Irenen piti käydä hyvin puettuna — hän oli ottanut mukaansa hyvin
harvoja, kaksi tai kolme enintään, ja laatikko laatikon jälkeen, täynnä
silkki ja liinatavaroita, oli koskemattomana.

Kenties kaikki olikin vain oikkua, kenties hän oli mennyt merenrannalle
saadakseen pariksi päiväksi ilmanvaihtoa. Jospa vain olisikin niin,
jospa hän vain tulisi takaisin, silloin ei hän enää ikinä yrittäisi
samaa, mitä hän oli tehnyt tuona kohtalokkaana toissa yönä, ei koskaan
enää antautuisi vaaraan — vaikka se olikin Irenen velvollisuus, hänen
vaimon velvollisuutensa; vaikka hän kuuluikin miehelleen — hän ei
koskaan enää antautuisi tuohon vaaraan. Irene ilmeisesti ei ollut
oikein selväpäinen!

Soames pysähtyi laatikolle, missä Irene piti jalokiviään. Se ei ollut
lukossa ja aukeni, kun hän veti. Jalokivilippaassakin oli avain suulla.
Tämä hämmästytti häntä, kunnes hän muisti, että se tietysti oli tyhjä.
Hän avasi sen.

Se oli kaukana tyhjästä. Vihreihin samettiosastoihinsa jaettuina olivat
kaikki esineet, jotka Soames oli antanut hänelle, vieläpä kello, ja
kellon lokeroon oli pistetty kolminurkkainen kirjelippu, joka oli
osoitettu Soames Forsytelle.

»Luulen, että en ole ottanut mitään, mitä sinä tai sukulaisesi ovat
antaneet minulle.» Ja siinä oli kaikki.

Hän katseli timantti- ja helmisolkia ja rannerenkaita, pientä
kultakelloa, jossa oli suuri, safiireihin upotettu timantti, kaikkia
vitjoja ja sormuksia, ja kyynelet syöksyivät hänen silmiinsä ja
valuivat alas koruille.

Irene ei olisi voinut tehdä mitään, ei ollut tehnyt mitään, joka
selvemmin olisi saanut Soamesin ymmärtämään hänen lähtönsä sisäisen
merkityksen. Sinä hetkenä hän ehkä ymmärsi melkein kaiken, mitä
ymmärrettävää oli — ymmärsi, että Irene tunsi vastenmielisyyttä
häntä kohtaan, oli tuntenut jo kauan, että kaikkine aikeineen ja
tarkoituksineen he olivat kuin kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä,
että hänellä ei ollut mitään toiveita, ei ollut koskaan ollut, ja myös
— että Irene oli kärsinyt, että hän oli säälittävä.

Sinä liikutuksen hetkenä hän petti Forsyten itsessään, unohti itsensä,
etunsa, omaisuutensa — oli kykenevä melkein mihin tahansa, oli
kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin.

Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi.

Ja ikäänkuin kyynelet olisivat puhdistaneet hänet heikkoudesta hän
nousi, sulki lippaan ja kantoi sen hitaasti, melkein vapisten, toiseen
huoneeseen.




7. JUNEN VOITTO


June oli odottanut aikaansa, tutkinut aamuin illoin sanomalehtien
ikävämpiä palstoja sitkeydellä, joka alussa hämmästytti vanhaa
Jolyonia, ja kun aika tuli, ryhtyi hän toimiin luonteensa koko
nopeudella ja päättäväisellä itsepintaisuudella.

Hän tulee aina parhaiten elämässään muistamaan tuon aamun, jolloin
hän vihdoinkin näki esilletulevien oikeusasiain luettelossa
_Times-lehdessä_, otsakkeena Oikeussali XIII, herra tuomari Bentham,
jutun Forsyte — Bosinney.

Kuin pelaaja, joka panee peliin viimeisen rahansa, hän oli valmistunut
panemaan tähän heittoon kaikkensa. Hänen luonteeseensa ei kuulunut
tappion ajatteleminen. Ei voi sanoa, miten — jollei rakastavan naisen
vaistolla — hän tiesi, että Bosinneyn häviö asiassa oli varma, joka
tapauksessa hän laati suunnitelmansa tälle otaksumalle, ikäänkuin se
olisi ollut varmuus.

Puoli kahdeltatoista hän oli paikallaan Oikeussali XIII lehterillä ja
pysyi siinä, kunnes asia Forsyte — Bosinney oli käsitelty. Bosinneyn
poissaolo ei huolestuttanut häntä, hän tunsi vaistomaisesti, että Phil
ei tulisi puolustautumaan. Tuomion langettua hän kiirehti pois ja lähti
ajurilla Bosinneyn asuntoon.

Hän pääsi avoimesta katuovesta sisään ja kolmen alemman kerroksen
toimistohuoneistojen läpi herättämättä huomiota. Vasta ylimmässä
kerroksessa alkoivat hänen vaikeutensa.

Hänen soittoonsa ei vastattu ja hänen piti nyt päättää, menisikö
pyytämään alakerran siivoojaa päästämään hänet sisään odottamaan herra
Bosinneyn tuloa vai odottaisiko hän kärsivällisesti oven ulkopuolella
luottaen siihen, että kukaan muu ei tulisi. Hän päätti odottaa
ulkopuolella.

Neljännestunti oli kulunut vilussa ja jännityksessä pengermällä, kun
hänen mieleensä juolahti, että Bosinneylla oli ollut tapana jättää
huoneensa avain ovimaton alle. Hän katsoi ja löysi sen sieltä.
Muutamiin minuutteihin hän ei voinut päättää käyttäisikö sitä, vihdoin
hän avasi ja astui sisään jättäen oven auki, niin että hän näyttäisi
olevan vain asialla, jos joku sattuisi tulemaan.

Tämä ei enää ollut sama June, joka viisi kuukautta sitten oli ollut
täällä värisevällä käynnillään. Nuo kärsimyksen ja itsehillinnän
kuukaudet olivat tehneet hänet vähemmän araksi, ja hän oli ennakolta
elänyt tämän käyntinsä niin selvään, niin yksityiskohtaisesti, että sen
kauhut olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei ollut tällä kertaa tullut
kärsimään tappiota, sillä jos hän nyt kärsisi tappion, ei kukaan voisi
auttaa häntä.

Ikäänkuin jokin pentuansa vartioiva nuori eläinäiti oli tuo pieni,
nopea olento lakkaamattomassa liikkeessä, vaelsi seinästä seinään,
ikkunan luota oven luo, kosketteli sormellaan milloin sitä, milloin
tätä. Kaikkialla oli pölyä, huonetta ei ollut siistitty viikkoihin, ja
June, joka oli kärkäs panemaan merkille kaiken, mikä voisi elähdyttää
hänen toiveitaan, näki siinä merkin siitä, että Philin oli ollut pakko
säästäväisyyssyistä luopua palvelijastaan.

Hän katsoi makuuhuoneeseen. Vuode oli kömpelösti laitettu, ikäänkuin
miehen käsin. Hän kuunteli tarkoin, syöksähti sisään ja kurkisti
Bosinneyn pesukomeroon. Muutama paita ja kaulus, harjaamaton kenkäpari
— huoneessa ei ollut edes vaatteita.

Hän hiipi takaisin työhuoneeseen ja huomasi nyt, että kaikki Philin
kokoilemat pikkuesineet olivat poissa. Kello, joka oli ollut hänen
äitinsä oma, kenttäkiikari, joka oli riippunut sohvan yläpuolella,
kaksi todella arvokasta vanhaa kuvaa Harrow'sta, missä hänen isänsä
oli ollut koulussa, ja vihdoin, ei vähimmin, japanilainen ruukku,
jonka June itse oli antanut hänelle. Kaikki oli poissa, ja vaikka
Junen ritarillista sielua raivostuttikin ajatus, että maailma oli näin
kohdellut Philiä, ennusti esineitten katoaminen hyvää menestystä hänen
suunnitelmalleen.

Katsellessaan paikkaa, jossa japanilainen ruukku oli ollut, hän tunsi
omituista varmuutta, että joku piti häntä silmällä. Hän kääntyi ja näki
Irenen ovessa.

Molemmat tuijottivat toisiinsa hetkisen hiljaisina, sitten June lähti
liikkeelle ja ojensi kätensä. Irene ei tarttunut siihen.

Kun kädestä ei huolittu, pani June sen selkänsä taakse. Suuttumus
lujitti hänen katsettaan, hän odotti, että Irene puhuisi, ja
odottaessaan pani merkille, ties minkä mustasukkaisuuden, epäluulon
ja raivon vallassa, joka ainoan yksityiskohdan ystävänsä kasvoissa ja
puvussa ja olemuksessa.

Irenellä oli yllään pitkä harmaa turkkinsa, matkahattu jätti kultaisen
hiusaallon näkyviin otsalle. Turkin pehmeys sai kasvot näyttämään
pieniltä kuin lapsen.

Toisin kuin Junella, ei hänellä ollut mitään väriä kasvoillaan,
jotka olivat valkeat kuin norsunluu ja pingoittuneet kuin kylmästä.
Silmien ympärillä oli tummat renkaat. Toisessa kädessä hänellä oli
orvokkikimppu.

Hän katsoi Juneen hymyttömin huulin, ja noiden suurten, tummain silmien
kiinteä katse sai tytön kaiken säikähtyneen suuttumuksensa uhallakin
tuntemaan jotakin vanhasta lumouksestaan.

June se loppujen lopulta puhui ensiksi.

»Miksi olet tullut?» Mutta tunne, että häneltä itseltään kysyttiin
samaa, sai hänet lisäämään. »Tuo inhoittava oikeusjuttu. Minä tulin
ilmoittamaan Philille — hän hävisi.»

Irene ei puhunut, hänen silmänsä eivät liikahtaneet Junen kasvoilta, ja
tyttö huusi:

»Älä seiso siinä niinkuin olisit kiveä!»

Irene nauroi. »Jumala suokoon, että olisin!»

Mutta June torjui hänet. »Seis!» huudahti hän. »Älä kerro mitään! Minä
en tahdo kuulla! Minä en tahdo kuulla, mitä varten olet tullut. Minä en
tahdo kuulla!» Ja hän alkoi kävellä edestakaisin, nopeasti kuin jokin
rauhaton henki. Äkkiä hän puhkesi sanomaan:

»Minä olin täällä ensimmäisenä. Emme voi jäädä tänne molemmat!»

Irenen kasvoilla häivähti hymy ja katosi kuin salaman väläys. Hän
ei liikahtanut. Ja silloin June huomasi tuon olennon pehmeydessä ja
liikkumattomuudessa jotakin toivotonta ja päättäväistä, jotakin, jota
ei voinut torjua, jotakin vaarallista. Hän tempasi hatun päästään,
nosti molemmat kädet otsalleen ja työnsi hiustensa pronssinvärisiä
massoja taaksepäin. »Sinulla ei ole oikeutta olla täällä!» huusi hän
uhmaten.

Irene vastasi: »Minulla ei ole oikeutta olla missään —»

»Mitä tarkoitat?»

»Minä olen jättänyt Soamesin. Sinähän aina tahdoit, että jättäisin.»

June pani kädet korvilleen.

»Et saa! Minä en tahdo kuulla mitään — en tahdo tietää mitään. Sinun
kanssasi on mahdoton taistella! Minkä tähden seisot siinä noin? Miksi
et lähde?»

Irenen huulet liikahtivat ikäänkuin hän olisi sanonut: »Minne lähtisin?»

June kääntyi ikkunaan. Hän saattoi erottaa kellon alhaalla kadun
varrella. Se oli melkein neljä. Phil saattoi tulla minä hetkenä
tahansa! Hän katsoi taakseen olkansa yli ja hänen kasvonsa vääntyivät
kiukusta.

Mutta Irene ei ollut liikahtanut. Hansikoiduissa käsissään hän
alituiseen käänteli ja hypisteli pientä orvokkikimppua.

Pettymyksen kyynelet valuivat Junen poskille.

»Kuinka _saatoit tulla?_» sanoi hän. »Olet ollut petollinen ystävä
minulle.»

Taaskin Irene nauroi. June huomasi pelanneensa väärällä kortilla ja
lannistui.

»Miksi tulit?» nyyhkytti hän. »Olet turmellut minun elämäni ja nyt
tahdot turmella hänenkin!»

Irenen suu värähti, hänen katseensa kohtasi Junen niin surullisena,
että tyttö kesken nyyhkytystään huusi: »Ei, ei!»

Mutta Irene painoi päätään, kunnes se kosketti rintaan. Hän kääntyi ja
astui nopeasti ulos, kätkien huulensa pienellä orvokkikimpulla.

June juoksi ovelle. Hän kuuli askelten etenevän alemmaksi ja alemmaksi.
Hän huusi: »Tule takaisin, Irene! Tule takaisin!»

Askelten ääni häipyi pois...

Tyttö seisoi portaitten yläpäässä hämmästyneenä ja onnettomana. Miksi
oli Irene mennyt jättäen hänet taistelukentän valtiattareksi? Mitä tämä
tarkoitti? Oliko Irene todella jättänyt Philin hänelle? Vai oliko hän
—? Ja jäytävä epävarmuus ahdisti häntä ... Bosinney ei tullut...

Kuuden tienoissa sinä iltapäivänä vanha Jolyon palasi Wistaria
Avenuelta, missa hän nyt melkein joka päivä vietti muutamia tunteja, ja
kysyi, oliko hänen pojantyttärensä yläkerrassa. Kuultuaan, että June
oli juuri tullut sisään, hän lähetti hakemaan tyttöä saadakseen puhua
hänen kanssaan.

Hän oli päättänyt kertoa Junelle tehneensä sovinnon tämän isän kanssa.
Tästälähin piti menneitten olla menneitä. Hän ei tahtonut enää asua
yksin tai tosiasiallisesti yksin tässä suuressa talossa, hän aikoi
luopua siitä ja ostaa pojalleen maaseudulta talon, jossa he kaikki
saisivat asua yhdessä. Jos tämä ei miellyttäisi Junea, saisi hän
rahaosuutensa ja voisi asua yksinään. Sehän ei tekisi suurtakaan eroa
hänelle, sillä siitä oli kauan, kun hän oli osoittanut kiintymystä
isoisäänsä.

Mutta kun June tuli alakertaan, olivat hänen kasvonsa pingoittuneet
ja kurjannäköiset, silmissä oli jännittynyt, intomielinen katse. Hän
kyyristyi vanhaan asentoonsa isoisän tuolin käsinojalle, ja mitä vanha
Jolyon sanoi, oli heikkoa verrattuna siihen selkeään, määrätietoiseen,
vääryyttäkärsineen puheeseen, jonka hän oli valmistanut niin suurella
huolella. Hänen sydämensä oli surullinen kuin lintuemon suuri sydän,
kun poikaset lentävät ja särkevät siipensä. Hänen sanansa olivat
epävarmat, ikäänkuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että vihdoin oli
poikennut hyveen poluilta ja terveempien periaatteitten puutteessa
antautunut luonnollisimpien vaistojen valtaan.

Häntä näytti hermostuttavan ajatus, että hän näin ilmaistessaan
aikeensa näyttäisi pojantyttärelleen huonoa esimerkkiä, ja kun
hän sitten tuli asian ytimeen ja ehdotti, että June, jos asia ei
miellyttäisi häntä, voisi asua erikseen ja antaa palttua toisille, oli
hänen tapansa äärimmäisen hienotunteinen.

»Ja jos jostakin syystä, kultaseni», sanoi hän, »huomaisit, ettet
tule toimeen heidän kanssaan — no niin, kyllähän minä sen asian voin
järjestää. Aivan kuin itse tahdot vain. Voisimme löytää Lontoosta
pienen huoneiston, jonka sinä saisit ottaa haltuusi, ja minä kävisin
alituiseen katsomassa sinua. Mutta lapset», lisäsi hän, »ovat pieniä
kultamuruja!»

Sitten kesken tätä vakavaa, verraten läpinäkyvää selitystä
suunnanmuutoksesta hänen silmissään välähti veitikka. »Tämä tulee
koskemaan Timothyn heikkoihin hermoihin. Tuolla kalliilla nuorella
olennolla tulee kyllä olemaan sanomista asiasta, tai minä olen matti!»

June ei ollut vielä puhunut mitään. Istuen isoisän tuolin käsinojalla
hän piti päätään tämän yläpuolella, joten hänen kasvojaan ei voinut
nähdä. Mutta äkkiä vanha Jolyon tunsi lämpimän posken painautuvan
omaansa ja tiesi, että missään tapauksessa Junen suhtautumisessa
uutisiin ei ollut mitään kovin hälyttävää. Hän alkoi rohkaistua.

»Sinä tulet pitämään isästäsi», sanoi hän. »Mukava mies. Hänestä
ei koskaan ole ollut mitään vaivaa, hänen kanssaan on helppo tulla
toimeen. Huomaat, että hän on taiteellinen ja vaikka mitä.»

Ja vanha Jolyon muisti tusinaa vesivärimaalausta, jotka hän oli
huolellisesti lukinnut makuuhuoneeseensa. Nyt kun hänen pojastaan oli
tulossa varakas mies, hän ei enää pitänyt niitä ihan yhtä vaivaisina
kuin ennen.

»Mitä sitten tulee — äitipuoleesi», hän sanoi vähän vaivalloisesti,
»sanoisin, että hän on hieno nainen — vähän apeamielinen, luultavasti,
mutta hyvin kiintynyt isääsi. Ja lapset», hän toisti, ja tämä lause
soi kuin musiikki kautta koko hänen juhlallisen itsepuolustuksensa —
»lapset ovat suloisia pikku olentoja.»

Jos June olisi tietänyt, olivat nämä sanat vain uusi ruumistuma sitä
samaa hellää rakkautta pikku lapsia, nuoria ja heikkoja kohtaan, joka
menneisyydessä oli saanut vanhan Jolyonin hylkäämään poikansa hänen
oman pienoisen itsensä vuoksi ja nyt, pyörän käännyttyä, riisti isoisän
häneltä.

Mutta vanha Jolyon alkoi tulla levottomaksi hänen hiljaisuudestaan ja
kysyi kärsimättömänä: »No, mitä sanot?»

June liukui alas hänen polvelleen ja alkoi puhua hän vuorostaan.
Hänen mielestään kaikki sujuisi loistavasti, hän ei nähnyt siinä
mitään vaikeutta eikä hän välittänyt hituistakaan siitä, mitä ihmiset
sanoisivat.

Vanha Jolyon kiemurteli. Hm, ihmiset siis sanoisivat jotakin! Hän
oli ajatellut, että kenties he kaikkien näiden vuosien jälkeen eivät
sanoisi mitään. No niin, hän ei voinut sille mitään! Hän ei kuitenkaan
voinut hyväksyä pojantyttärensä tapaa suhtautua asiaan — Junen pitäisi
välittää siitä, mitä ihmiset sanovat!

Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänen tunteensa olivat liian sekavat,
liian epämääräiset ilmaistaviksi.

Ei, jatkoi June, hän ei välittänyt — mitä se ihmisiin kuuluu? Oli vain
yksi asia — ja Junen poski painettuna omaansa vastaan vanha Jolyon
tiesi heti, että tuo asia ei olisi niinkään pieni: Kun isoisä kerran
aikoi ostaa talon maalla, niin eikö hän — Junen mieliksi — ostaisi
tuota Soamesin loistavaa Robin Hillin taloa? Se oli nyt valmis, se oli
täydellisen kaunis, eikä kukaan tulisi asumaan siinä. He tulisivat
kaikki niin onnellisiksi siinä!

Vanha Jolyon oli kohta varuillaan. Eikö »varakas mies» siis aikonut
asua talossaan? Hän ei tähän aikaan koskaan käyttänyt Soamesista muuta
nimeä.

»Ei» — sanoi June — Soames ei aikonut, hän tiesi, että Soames ei
aikonut.

Kuinka hän sen tiesi?

June ei voinut sanoa, mutta hän tiesi. Hän tiesi melkein varmasti! Se
oli hyvin epätodennäköistä, olosuhteet olivat muuttuneet! Irenen sanat
kaikuivat vielä hänen korvissaan: »Minä olen jättänyt Soamesin! Minne
minä menisin?» Mutta siitä hän vaikeni.

Kunpa isoisä vain ostaisi talon ja järjestäisi sen inhoittavan
maksuvaatimuksen, jota Philille ei ikinä olisi pitänyt tehdä! Se olisi
parasta jokaiselle, ja kaikki — kaikki voisi kääntyä hyväksi!

Ja June pani huulensa isoisän otsalle ja painoi kovasti.

Mutta vanha Jolyon vapautui hänen hyväilystään, hänen kasvoilleen
tuli tuo ymmärtäväinen ilme, joka niillä oli aina, kun oli kysymys
raha-asioista. Hän kysyi, mitä June tarkoitti. Tämän kaiken takana oli
jotakin — oliko hän nähnyt Bosinneyn?

June vastasi: »En, mutta olen ollut hänen huoneessaan.» »Ollut hänen
huoneessaan? Kuka vei sinut sinne?» June katsoi häneen lujasti. »Minä
menin yksin. Hän on hävinnyt oikeusjutun. Minä en välitä, oliko se
oikein vai väärin. Minä tahdon auttaa häntä ja minä autan.»

Vanha Jolyon kysyi taas: »Oletko nähnyt hänet?» Hänen katseensa näytti
tunkeutuvan tytön silmien läpi suoraan hänen sieluunsa.

Taas June vastasi: »Ei, hän ei ollut siellä. Minä odotin, mutta hän ei
tullut.»

Vanha Jolyon liikahti huojentuneena. June oli noussut ja katsoi
häneen alaspäin — niin hento, kevyt ja nuori, mutta niin luja, niin
päättäväinen! Niin hämmentynyt ja harmistunut kuin vanha Jolyon olikin,
ei hän voinut kulmiaan rypistämällä karkoittaa pois tuota kiinteätä
katsetta. Hänet valtasi tunne, että hän oli joutunut tappiolle,
menettänyt ohjaksensa, oli vanha ja väsynyt.

»Ah», sanoi hän vihdoin, »minä huomaan, että sinä jonakin päivänä panet
itsesi aika sekasotkuun. Sinun pitää kulkea omaa tietäsi kaikessa.»

Omituisen filosofoimispuuskansa vallassa hän lisäsi: »Sellaisena sinä
synnyit ja sellaisena sinä pysyt kuolemaasi asti!»

Ja hän, joka kaikissa tekemisissään liikemiesten, johtokuntien,
kaikenlaatuisten Forsytein ja ei-Forsytein kanssa oli aina kulkenut
omaa tietään, katseli lannistamatonta lapsenlastaan surullisesti —
sillä hän tunsi hänessä tuon ominaisuuden, jota hän itsetiedottomasti
ihaili yli kaikkia muita.

»Tiedätkö, mitä sanotaan olevan tekeillä»? sanoi hän hitaasti.

June lehahti punaiseksi.

»Tiedän — en. Minä tiedän — ja minä en tiedä — en välitä!» Ja hän polki
jalkaansa.

»Minä luulen», sanoi vanha Jolyon, painaen katseensa maahan, »että
tahtoisit hänet, vaikka hän olisi kuollut.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, ennenkuin hän puhui uudelleen.

»Mutta mitä tuohon talon ostamiseen tulee — sinä et tiedä, mitä puhut.»

June sanoi kyllä tietävänsä. Hän tiesi, että isoisä saisi talon, jos
tahtoisi. Hänen piti vain maksaa sen hinta.

»Hinta! Siitä sinä et tiedä mitään. En minä tahdo mennä Soamesin luo —
en tahdo olla enää missään tekemisissä tuon nuoren miehen kanssa.»

»Mutta ei sinun tarvitsekaan, voit mennä James sedän luo! Jollet voi
ostaa taloa, tahdotko ainakin maksaa tuon lain määräämän summan? Minä
tiedän, että Philillä on kauhean vaikeata — olen nähnyt sen. Sinä voit
vähentää sen minun rahoistani!»

Vanhan Jolyonin silmissä välähti.

»Vähentää sinun rahoistasi! Kaunista sekin! Ja mitä sinä tekisit,
pyydän kysyä, ilman rahojasi?»

Mutta salaa oli hänessä jo alkanut itää ajatus siepata talo Jamesilta
ja hänen pojaltaan. Hän oli kuullut Forsyten juorupörssissä paljon
puhetta, paljon epäilyttävää kiitosta tuosta talosta. Se oli »liian
taiteellinen», mutta kaunis. Ottaa »varakkaalta mieheltä» talo, johon
hän oli pannut sydämensä, se kruunaisi hänen voittonsa Jamesista, olisi
havainnollinen osoitus siitä, että hän aikoi tehdä Jo'sta varakkaan
miehen, kohottaa hänet takaisin oikeaan asemaansa ja varmistaa sen
hänelle. Se olisi kerrankin oikein kaikille noille, jotka olivat
suvainneet pitää hänen poikaansa viheliäisenä, pennittömänä hylkiönä!

Hän saisi nähdä, saisi nähdä! Ehkä se ei voinut tulla kysymykseen, hän
ei aikonut maksaa satumaisia hintoja, mutta jos se kävisi mahdolliseksi
— no niin, ehkä hän tekisi sen!

Ja vielä salaisemmin hän tunsi, että hän ei voinut vastustaa Junea.

Mutta hän ei paljastanut itseään. Hän lupasi ajatella asiaa — sanoi hän
Junelle.




8. BOSINNEYN LÄHTÖ


Vanha Jolyon ei harrastanut kiireellisiä päätöksiä, ja on luultavaa,
että hän edelleen olisi vain ajatellut Robin Hillin talon ostoa, jollei
Junen ilme olisi sanonut hänelle, että hän ei saisi mitään rauhaa,
ennenkuin ryhtyisi toimeen.

Aamiaisella seuraavana päivänä June kysyi häneltä, miksi ajaksi
tilattaisiin vaunut.

»Vaunut!» sanoi vanha Jolyon näköjään viattomana. »Mitä varten? En
_minä_ ole aikonut lähteä ulos!»

June vastasi: »Jollet lähde aikaisin, et tapaa James setää, ennenkuin
hän lähtee Cityyn.»

»James — mitä James sedästäsi?»

»Talo», vastasi tyttö sellaisella äänellä, että isoisä ei enää
teeskennellyt tietämättömyyttä.

»En minä ole päättänyt», sanoi hän.

»Sinun täytyy! Sinun täytyy! Voi, isoisä, ajattele minua!»

Vanha Jolyon murisi: »Ajattele sinua — ainahan minä ajattelen sinua,
mutta sinä et ajattele itseäsi, sinä et ajattele, mihin panet itsesi.
No niin, käske vaunut kymmeneksi.»

Neljännestä yli kymmenen hän asetteli sateenvarjoaan Park Lanen
telineelle — hän ei viitsinyt jättää pois hattuaan ja takkiaan — ja
sanoen Warmsonille, että tahtoisi tavata herraa, hän sen paremmin
ilmoittautumatta astui työhuoneeseen ja istahti odottamaan.

James oli vielä ruokasalissa puhelemassa Soamesin kanssa, joka oli taas
tullut käymään ennen aamiaista. Kuullessaan kuka tulija oli hän mutisi
hermostuneesti: »No, mitähän asiaa _hänellä_ on?»

Sitten hän nousi.

»Niin», sanoi hän Soamesille, »älä mene tekemään mitään liian
kiireellistä. Ensi työksesi sinun pitää ottaa selville, missä hän on —
minä kääntyisin asiassa Stainerin puoleen, hänellä on parhaat miehet,
ja jos he eivät löydä häntä, ei kukaan löydä.» Ja äkkiä, omituisesti
heltyen, hän mutisi itsekseen: »Pieni raukka! Minä en ymmärrä, mitä hän
ajatteli!» Ja hän meni ulos puhaltaen nenäänsä.

Vanha Jolyon ei noussut nähdessään veljensä, mutta ojensi kätensä ja
vaihtoi hänen kanssaan Forsyten kädenlyönnin.

James otti toisen tuolin pöydän luota ja nojasi pään käsiinsä.

»No mitä kuuluu?» sanoi hän. »_Sinua_ emme juuri näe näihin aikoihin.»

Vanha Jolyon ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta.

»Kuinka Emily jaksaa?» kysyi hän, ja jatkoi odottamatta vastausta:
»Tulin kysymään sinulta tuota nuoren Bosinneyn asiaa. Sanovat, että tuo
hänen talonsa on eriskummallinen kuin valkea elefantti.»

»Minä en tiedä mitään valkeasta elefantista», sanoi James, »mutta minä
tiedän, että hän on hävinnyt oikeusjuttunsa ja sanoisin, että hän tekee
vararikon.»

Vanha Jolyon ei ollut hidas tarttumaan tilaisuuteen, jonka tämä sana
antoi hänelle.

»Sitä en ihmettelisi vähääkään!» sanoi hän, »ja jos Bosinney tekee
vararikon, ei »varakas mies» saa mitään taskuunsa. Minä ajattelin vain
näin: jos hän ei kerran aio ruveta asumaan siellä —»

Nähdessään sekä yllätystä että epäluuloa Jamesin silmissä hän jatkoi
nopeasti: »En minä tahdo tietää mitään, otaksun, että Irene ratkaisee
asian — se ei kuulu minuun. Mutta suunnittelen maataloa itselleni,
ei liian kaukana Lontoosta, ja jos tämä sopii minulle, en näe mitään
syytä, miksi en katselisi sitä, sopuhinnasta tietysti.»

James kuunteli tätä selitystä mielessään omituinen sekoitus epäilystä,
epäluuloa ja huojennusta, johon yhtyi pelko, että takana olisi jotakin
ja joka sai väriä hänen vanhasta horjumattomasta luottamuksestaan
vanhemman veljen vilpittömyyteen ja arvostelukykyyn. Hän oli myöskin
levoton siitä, oliko vanha Jolyon kuullut jotakin ja millä tavalla
hän oli kuullut. Jonkinlaista toivorikkautta herätti ajatus, että
jos Junen suhde Bosinneyhin oli kokonaan lopussa, isoisä tuskin
näyttäisi halukkaalta auttamaan nuorta miestä. Kaiken kaikkiaan hän
oli hämmästynyt, ja koska hän ei halunnut näyttää sitä eikä paljastaa
itseään millään tavoin, hän sanoi:

»Puhutaan, että aiot muuttaa testamenttiasi poikasi hyväksi.»

Kukaan ei ollut puhunut sellaista, hän oli vain lisännyt sen
tosiseikan, että oli nähnyt vanhan Jolyonin poikansa ja lastenlastensa
seurassa, siihen toiseen tosiseikkaan, että tämä oli hakenut
testamenttinsa pois Forsyte, Bustard ja Forsyten toimistosta. Luoti
osui maaliin.

»Kuka kertoi sen sinulle?» kysyi vanha Jolyon.

»En varmastikaan muista», sanoi James, »minä en voi muistaa nimiä —
mutta tiedän, että joku kertoi. Soames kulutti paljon rahaa tuohon
taloon, hän ei luultavasti luovu siitä muuten kuin hyvästä hinnasta.»

»Vai niin», sanoi vanha Jolyon, »jos hän luulee, että aion maksaa
satumaisen hinnan, hän varmasti erehtyy. Minulla ei ole rahoja
viskattavaksi pois niinkuin hänellä näyttää olevan. Koettakoon panna
sen pakkomyyntiin, niin hän näkee, mitä siitä saa. Se ei ole joka
miehen talo, olen kuullut.»

James, joka salaa oli juuri samaa mieltä, vastasi: »Se on herrasmiehen
talo. Soames on täällä nyt, jos haluat tavata häntä.»

»En», sanoi vanha Jolyon, »en mene vielä niin pitkälle, eikä koko
asiasta luultavasti tule mitään, sen näen varsin hyvin, jos minua
kohdellaan tällä tavoin.»

James säikähti vähän. Kun tultiin kaupallisen siirron eri kohtiin,
oli hän varma itsestään, sillä silloin hän oli tekemisissä tosiasiain
eikä ihmisten kanssa, mutta tämäntapaiset valmistavat toimenpiteet
hermostuttivat häntä — hän ei koskaan tietänyt, kuinka pitkälle hän
saattoi mennä.

»No niin», sanoi hän, »minä en tiedä mitään siitä. Soameshan ei
kerro minulle mitään, mutta luulisin, että hän pitää talon — se on
hintakysymys.»

»Oh», sanoi vanha Jolyon, »älä anna hänen ryhtyä mihinkään
ystävyyskauppoihin.» Hän pani hatun päähänsä hieman närkästyneenä.

Ovi avautui ja Soames tuli sisään.

»Täällä on poliisi, joka kysyy Jolyon setää», sanoi hän,
hymyntapaisensa huulillaan.

Vanha Jolyon katsoi häneen vihoissaan, ja James sanoi: »Poliisi? Minä
en tiedä mitään poliisista. Mutta otaksun, että sinä tiedät», lisäsi
hän katsoen epäillen vanhaa Jolyonia. »Sinun kai pitää tavata hänet.»

Poliisiviranomainen seisoi hallissa katsellen raskasluomisilla
vaaleansinisillä silmillään hienoa vanhaa englantilaista kalustoa,
jonka James kerran sieppasi kuuluisassa Mavrojano-myynnissä Pertman
Squarella. »Tapaatte veljeni täällä», sanoi James.

Poliisimies nosti sormensa kunnioittaen korkean lakkinsa reunaan ja
astui työhuoneeseen.

James katseli omituisin tuntein hänen menoaan.

»No niin», sanoi hän Soamesille, »meidän pitää kai odottaa ja katsoa,
mitä hän tahtoo. Setäsi on täällä kysymässä taloa.»

Hän palasi Soamesin kanssa ruokasaliin, mutta ei voinut olla rauhassa.

»Mitä ihmettä hän tahtoo?» hän mutisi taas.

»Kuka?» vastasi Soames. »Poliisiko? He lähettivät hänet tänne Stanhope
Gatelta, siinä kaikki, mitä minä tiedän. Tuo Jolyon sedän »lahkolainen»
on kai näpistellyt, luulisin.»

Mutta kaikessa levollisuudessaan oli hänenkin paha olla.

Kymmenen minuutin kuluttua vanha Jolyon tuli sisään.

Hän astui pöydän luo ja seisoi siinä täysin hiljaisena venytellen
pitkiä valkeita viiksiään. James katsoi häneen suu auki — hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt veljeään tuon näköisenä.

Vanha Jolyon nosti kättään ja sanoi hitaasti:

»Nuori Bosinney on joutunut raitiovaunun alle sumussa ja kuollut.»

Sitten, seisoen veljensä ja veljenpoikansa edessä hän katsoi alas
heihin silmät syvinä: »Puhutaan — jotakin — itsemurhasta», sanoi hän.

Jamesin leuka tärähti. »_Itsemurhasta?_ Minkä tähden hän olisi tehnyt
itsemurhan?»

Vanha Jolyon vastasi tuikeasti: »Jumala tietää, jollet sinä ja poikasi
tiedä!»

Mutta James ei vastannut.

Jokaiselle korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle, myöskin Forsytelle,
elämä on tarjonnut katkeria kokemuksia. Ohikulkija, joka näkee heidät
kietoutuneina tavan, rikkauden ja mukavuuden vaippoihin, ei ikinä
epäilisi, että mustia varjoja on langennut heidän teilleen. Jokaiselle
korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle — Sir Walter Benthamille itselleen
— on itsemurhan ajatus joskus saapunut ainakin sielun etuhuoneeseen
saakka, viipynyt kynnyksellä, odottaen sisäänpääsyä, mutta tullut
torjutuksi sisemmästä huoneesta jonkin satunnaisen tosiseikan,
epämääräisen pelon, tuskallisen toiveen voimasta. Forsyteille tuo
viimeinen omaisuudesta luopuminen on vaikeata. Oi, se on vaikeata!
Harvoin he voivat toteuttaa sen, kenties ei koskaan — ja kuinka vähältä
onkaan joskus pitänyt!

Niin oli Jamesinkin laita! Sitten, kesken ajatustensa sekavuutta hän
puhkesi sanomaan: »Mitä, minähän luin sen eilen sanomalehdistä: 'Yliajo
sumussa'. He eivät tietäneet hänen nimeään.» Hän kääntyi toisista
kasvoista toisiin sielunsa hämmingissä, mutta vaistomaisesti hän kaiken
aikaa torjui tuon huhun itsemurhasta. Hän ei uskaltanut hyväksyä tuota
ajatusta, joka oli niin kokonaan vastoin hänen etujaan, vastoin hänen
poikansa, jokaisen Forsyten etuja. Hän taisteli sitä vastaan, ja koska
hänen luontonsa aina itsetiedottomasti hylkäsi sen, mitä se ei voinut
turvallisena ottaa vastaan, voitti hän vähitellen tämän pelkonsa. Se
oli tapaturma! Sen täytyi olla!

Vanha Jolyon katkaisi hänen mietteensä.

»Kuolema seurasi silmänräpäyksessä. Hän makasi koko eilisen päivän
sairaalassa. Kukaan ei voinut sanoa, kuka hän oli. Minä menen sinne
nyt, sinä ja poikasi voitte tulla mukaan.»

Koska kukaan ei vastustanut tätä määräystä, hän astui edellä huoneesta.

Päivä oli tyven ja selkeä ja aurinkoinen, ja ajaessaan Stanhope
Gatesta Park Laneen vanha Jolyon oli pitänyt kuomun alhaalla. Mukaviin
tyynyihinsä nojaten, sikaariaan lopetellen hän oli mielihyväkseen
todennut ilman kirpeän raikkauden, vaunujen ja ihmisten kohinan, tuon
omituisen, miltei pariisilaisen vilkkauden, jonka ensimmäinen kaunis
päivä sumun tai sateen horrostilan jälkeen tuo Lontoon kaduille. Ja hän
oli tuntenut itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kuukausiin.
Tunnustus Junelle ei enää painanut mieltä, hänellä oli toivossa
poikansa ja ennen kaikkea lastenlastensa seura tulevaisuudeksi — (hän
oli sopinut kohtaamisesta nuoren Jolyonin kanssa Hotch Potch-klubissa
sinä samana aamuna saadakseen vielä puhua asiasta) — ja edessä oli
mieluisan jännittävä kohtaus, voitto Jamesista ja »varakkaasta
miehestä» tuossa taloasiassa.

Nyt hän piti vaunut ummessa, hänellä ei ollut sydäntä katsella
iloisuutta, eikä ollut oikein, että kukaan Forsyte nähtäisiin ajavan
poliisin seurassa.

Vaunuissa poliisi taas puhui kuolemantapauksesta.

»Siinä paikassa ei ollut kovin taajaa. Ajaja sanoo, että tuolla
herralla olisi pitänyt olla aikaa nähdä, mistä oli kysymys — hän näytti
kävelevän suoraan päin. Hänellä näyttää olleen paljon vaikeuksia,
löysimme useita panttilappuja hänen taskuistaan, hänen pankkitilinsä
on ylitetty, ja tämän päivän lehdissä kerrotaan tuo oikeusjuttu.»
Hänen kylmät siniset silmänsä siirtyivät toisesta vaunuissa olevasta
Forsytesta toiseen.

Vanha Jolyon, joka piti vahtia nurkassaan, näki veljensä kasvojen
muuttuvan, näki niiden huolestuneen, onnettoman ilmeen syvenevän.
Poliisin sanat tosiaankin herättivät henkiin kaikki Jamesin pelot
ja epäilykset. Vaikeuksia — panttilappuja — ylitetty tili! Nämä
sanat, jotka olivat kautta elämän olleet hänelle etäinen painajainen,
näyttivät tekevän vaarallisen todelliseksi tuon itsemurhaepäilyksen,
jota mistään hinnasta ei saanut hyväksyä. Hän etsi poikansa katsetta,
mutta ilvessilmäinen, vaitelias, liikkumaton Soames ei antanut
mitään vastausta. Ja vanhalle Jolyonille, joka arvasi keskinäisen
puolustusliiton näiden kahden välillä, tuli voittamaton halu saada oma
poikansa rinnalleen, ikäänkuin tuo käynti kuolleen miehen ruumiin luona
olisi taistelu, joka hänen muuten piti suorittaa yksinään noita kahta
vastaan. Ja hänen aivoissaan pyöri ajatus, miten Junen nimi oli saatava
pysymään poissa asiasta. Jamesilla oli poikansa tukenaan! Miksi ei hän
voisi lähettää hakemaan Jo'ta?

Hän otti korttilaatikon taskustaan ja kirjoitti lyijykynällä seuraavan
viestin:

»Lähde heti. Olen lähettänyt vaunut hakemaan.»

Noustessaan vaunuista hän antoi kortin ajurilleen ja käski häntä
ajamaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi Hotch Potch-klubiin, ja jos
herra Forsyte oli siellä, antamaan kortin hänelle ja tuomaan hänet heti
tänne. Jos herra Forsyte ei ollut vielä saapunut, oli hänen odotettava.

Hän nousi hitaasti portaita toisten jäljissä nojautuen sateenvarjoonsa
ja pysähtyi hetkiseksi vetämään henkeään. Poliisi sanoi: »Tämä on
ruumishuone, herra. Mutta ei mitään kiirettä.»

Paljaassa, valkeassa huoneessa, jonka tyhjällä lattialla oli pari
auringon läikkää, makasi lakanan peittämä hahmo. Poliisi tarttui
isolla, lujalla kädellä lakanaan ja käänsi sen syrjään. Kasvot, jotka
eivät mitään nähneet, tuijottivat heihin, ja molemmilta puolin noita
näkemättömiä, ilkkuvia kasvoja tuijottivat nuo kolme Forsytea, ja
jokaisessa nousivat ja laskivat hänen oman luontonsa mielenliikutukset,
pelon ja säälin tunteet niinkuin nousevat ja laskevat elämän aallot,
joitten huuhtelulta nämä seinät iäksi sulkivat Bosinneyn pois. Ja oman
luonnon suunnannäyttäjä, tuo kumma, oleellinen joustin, joka kääntelee
jokaista ihmisolentoa tarkasti, muuttumattomasti toisin kuin ketään
muuta, pakotti jokaisen heistä omaksumaan eri ajatusasenteen. Kaukana
toisistaan!-» kuitenkin tutkimattoman suljettuna seisoi jokainen siinä,
yksinään kuoleman kanssa, hiljaisina, katse maassa.

Poliisi kysyi hiljaa: »Tunnetteko tämän miehen?»

Vanha Jolyon nosti ja nyökäytti päätään. Hän katseli vastapäätä
olevaa veljeään, tuota pitkää, laihaa olentoa, joka seisoi murehtien
kuolleen ääressä, kasvot tumman punaisina, jännittynyt ilme harmaissa
silmissään, ja Soamesia, joka valkeana ja hiljaisena seisoi isänsä
vieressä. Ja kaikki kauna, mitä hän oli tuntenut noita kahta kohtaan,
oli kadonnut kuin savu Kuoleman pitkässä, valkeassa läheisyydessä.
Mistä se tulee, kuinka se tulee — Kuolema? Kaikki edelläkäynyt kaatuu
äkkiä kumoon, sokeasti on lähdettävä polulle, joka vie — mihin? Pimeä
sammuttaa valon! Raskas, raaka ruhjoutuminen, joka kaikkien ihmisten
on käytävä läpi — pitäen silmänsä kirkkaina ja rohkeina loppuun asti!
Pieniä ja mitättömiä, pelkkiä hyönteisiä he ovat! Ja vanhan Jolyonin
kasvoilla välähti, sillä Soames mutisi jotakin poliisille ja hiipi
ääneti pois.

Sitten äkkiä James nosti silmänsä. Tuossa epäluuloisessa, levottomassa
katseessa oli omituinen vetoomus: »Minä tiedän, että en ole tasaväkinen
kanssasi», se näytti sanovan. Ja etsien nenäliinan James kuivasi
otsaansa, kumartui sitten surullisena ja raukeana kuollutta kohden,
kääntyi ja kiirehti ulos hänkin.

Vanha Jolyon seisoi, hiljaisena kuin kuollut, silmät vainajassa
kiinni. Kuka osaa sanoa, mitä hän ajatteli? Itseäänkö siltä ajalta,
jolloin hänen hiuksensa olivat ruskeat niinkuin tuon nuoren miehen,
joka lepäsi kuolleena hänen edessään? Itseäänkö siltä ajalta, jolloin
hänen taistelunsa juuri alkoi tuo pitkä, pitkä taistelu, jota hän
oli rakastanut, taistelu joka oli päättynyt tuolta nuorelta mieheltä
jo melkein ennen alkamistaan? Pojantytärtäänkö ja hänen murtuneita
toiveitaan? Tuota toista naista? Sitäkö, kuinka kummallista, kuinka
säälittävää kaikki oli? Ja kuinka tutkimaton, kuinka katkera iva piili
tuollaisessa lopussa! Oikeus! Ihmisellä ei ole oikeutta, sillä he ovat
aina pimeydessä!

Tai kenties hänen filosofiansa oli tämä: Parempi päästä pois kaikesta!
Parempi olla selvä elämästä, niinkuin tämä poika parka...

Joku kosketti hänen käsivarteensa.

Kyynel kihosi hänen silmäänsä ja kostutti luomia. »No niin», sanoi hän,
»minusta ei ole mitään hyötyä täällä. Parempi, että lähden. Tule sinä
luokseni niin pian kuin voit, Jo», ja pää painuksissa hän meni ulos.

Nuoren Jolyonin vuoro oli nyt asettua seisomaan kuolleen miehen ääreen,
jonka kaatuneen ruumiin ympärillä hän oli näkevinään kaikki Forsytet
hengästyneinä, lyötyinä. Isku oli tullut liian äkisti.

Voimat, jotka piilevät joka murhenäytelmän alla — voimat, jotka eivät
tottele mitään kieltoa ja jotka vastakkaisten virtojen kautta saapuvat
ivantäyteiseen päämääräänsä, olivat kohdanneet ja yhtyneet ukkosen
jyläyksin, temmanneet pois uhrin ja kaataneet maalian kaikki ne, jotka
seisoivat ympärillä.

Joka tapauksessa nuori Jolyon oli näkevinään heidät kaikki siinä,
makaamassa Bosinneyn ruumiin ympärillä.

Hän pyysi poliisia kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja tämä, jolle ei
joka päivä sattunut sellaista tilaisuutta, selosti taaskin tunnetut
tosiseikat yksityiskohtaisesti.

»Tässä on kuitenkin takana enemmän kuin minkä silmä näkee», sanoi hän.
»Minä puolestani en usko itsemurhaan enkä pelkkään tapaturmaan liioin.
Minun ymmärtääkseni on todennäköisempää, että hänen mielensä oli kovin
järkytetty ja että hän ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Kenties
voisitte antaa jotakin valaistusta tähän.»

Hän otti taskustaan pienen paketin ja pani sen pöydälle Hän avasi sen
huolellisesti ja otti esiin naisen nenäliinan jonka laskokset oli
kiinnitetty himmeällä venetsialaisella kultaneulalla, josta kivi oli
pudonnut pois. Kuihtuneiden orvokkien tuoksu tunkeutui nuoren Jolyonin
sieraimiin.

»Löytyi hänen povitaskustaan», sanoi poliisi. »Nimi On leikattu pois.»

Nuori Jolyon vastasi vaivoin: »Pelkään, etten voi auttaa teitä!»
Mutta hän näki elävästi edessään kasvot, joitten hän oli nähnyt niin
värisevinä ja iloisina kirkastuvan Bosinneyn tullessa! Tätä naista hän
ajatteli enemmän kuin omaa tytärtään, enemmän kuin heitä kaikkia —
häntä, jolla oli tumma pehmeä katse, hienot, passiiviset kasvot, häntä,
joka odotti kuollutta miestä, kenties tänäkin hetkenä, hiljaisena ja
kärsivällisenä auringonpaisteessa.

Hän käveli surullisena sairaalasta isänsä taloa kohti miettien,
että tämä kuolemantapaus oli hajoittava Forsyten perheen. Isku oli
tosiaankin osunut suojusten ohi itse puun runkoon. He saattoivat
kukoistaa näennäisesti niinkuin ennenkin, esiintyen urheina Lontoon
silmien edessä, mutta runko oli kuollut, sama salama, joka oli kaatanut
Bosinneyn, oli kuivettanut sen. Vesat asettuivat nyt vuorostaan
itsekukin vartioimaan omistamisen vaistoa.

Kelpo Forsytein metsä, ajatteli nuori Jolyon. Maan tervein rakennusaine!

Mitä tämän kuolemantapauksen syihin tulee — hänen perheensä varmaan
pontevasti hylkäsi itsemurhan olettamuksen, joka oli niin epäedullinen.
He näkisivät siinä tapaturman, kohtalon iskun. Sydämissään he vieläpä
tuntisivat siinä Sallimuksen väliintulon, hyvityksen itselleen — eikö
Bosinney ollut vaarantanut heidän kahta kallisarvoisinta omistusalaansa
— lompakkoa ja kotiliettä? Ja he tulisivat puhumaan »tuosta nuoren
Bosinneyn onnettomasta tapaturmasta» — tai kenties he eivät puhuisi —
hiljaisuus olisi ehkä parempi!

Itse puolestaan hän antoi raitiovaununkuljettajan kertomukselle hyvin
vähän arvoa. Sillä kukaan niin mielettömästi rakastunut ei tekisi
itsemurhaa rahanpuutteen vuoksi, eikä Bosinney ollut sen tyylinen mies,
että olisi kiinnittänyt paljonkaan huomiota taloudelliseen ahdinkoon.
Ja niin hänkin torjui ajatuksen itsemurhasta — vainajan kasvot olivat
liian selvinä hänen edessään. Hän oli lähtenyt kesänsä kauneimpana
aikana — ja ajatus, että tapaturma oli temmannut Bosinneyn pois hänen
intohimonsa vielä ollessa korkeimmillaan, säälitti nuorta Jolyonia
enemmän kuin mikään muu.

Sitten hän näki edessään Soamesin kodin sellaisena kuin se oli nyt
ja tästälähin tuli olemaan. Salaman väläys oli luonut kirkkaan,
vaarallisen hohteensa paljaille luille, joitten välissä tyhjyys
irvisteli, peittävä liha oli lähtenyt pois...

Stanhope Gaten ruokasalissa vanha Jolyon istui yksinään, kun hänen
poikansa tuli. Hän näytti hyvin raihnaalta suuressa nojatuolissaan.
Ja hänen silmänsä, jotka harhailivat seinillä katsellen niitten
hiljaiselokuvia ja »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa»,
näyttivät katsovan hänen omaa elämäänsä, sen toiveita, voittoja ja
saavutuksia.

»Ah, Jo», sanoi hän, »sinäkö se olet? Minä olen kertonut pienelle June
paralle. Mutta siinä ei ole kaikki. Lähdetkö Soamesin luo? Luultavasti
se on hänen oma syynsä, Irenen, mutta minä en kuitenkaan voi sietää
ajatusta, että hän on siellä, suljettuna ja yksin.» Ja hän nosti
laihan, suonikkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin.




9. IRENEN PALUU


Jätettyään Jamesin ja vanhan Jolyonin ruumishuoneeseen Soames riensi
päämäärää vailla pitkin katuja.

Bosinneyn traagillinen kuolema muutti kaiken. Ei ollut enää samaa
tunnetta, että minuutinkin menettäminen voisi olla tuhoisaa, eikä
hän nyt uskaltanut ilmoittaa vaimonsa pakoa kenellekään, ennenkuin
tutkimukset kuolemantapauksen johdosta olisivat ohi.

Hän oli sinä aamuna noussut aikaisin, ennen postinkantajan tuloa,
ottanut ensimmäiset kirjeet laatikosta itse, ja vaikka niitten joukossa
ei ollutkaan kirjettä Ireneltä, saanut aiheen sanoa Bilsonille, että
rouva oli merenrannikolla ja että hän itse luultavasti viettäisi siellä
ajan lauantaista maanantaihin. Näin hän oli saanut aikaa hengittää,
aikaa kääntää joka kiven löytääkseen Irenen.

Mutta nyt, kun Bosinneyn kuolema oli keskeyttänyt hänen toimenpiteensä
— tuo kummallinen kuolemantapaus, jonka ajatteleminen oli kuin kuuman
raudan työntämistä hänen sydämeensä, kuin suuren painon nostamista
siltä — nyt hän ei tietänyt, kuinka kuluttaisi päivänsä, ja hän
vaelsi siellä täällä pitkin katuja, katseli kaikkien vastaantulijain
kasvoihin, satojen huolten jäytämänä.

Ja vaeltaessaan hän ajatteli tuota, joka oli lopettanut vaelluksensa,
rosvoilunsa, eikä enää kummittelisi hänen talossaan.

Jo iltapäivällä hän kulki uutistaulujen ohi, joissa ilmoitettiin, että
kuolleen miehen henkilöllisyys oli todettu. Hän osti lehdet nähdäkseen
mitä niissä sanottiin. Hän tukkisi niitten suun, jos suinkin voisi, ja
hän istui Boulterin kanssa kahden pitkän aikaa.

Kotimatkalla, kulkiessaan Jobsonin portaita puoli viiden aikaan hän
kohtasi George Forsyten, joka ojensi Soamesille iltalehden sanoen:

»Kas siinä! Oletko lukenut uutista Merirosvo parasta.»

Soames vastasi kuin kivettyneenä: »Olen.»

George tuijotti häneen. Hän ei ollut koskaan pitänyt Soamesista,
nyt hän katsoi tämän syylliseksi Bosinneyn kuolemaan. Soames oli
aiheuttanut — aiheuttanut omistuksen teollaan sen, että Merirosvo oli
tuona kohtalokkaana iltapäivänä juossut kuolemaansa.

»Mies parka», ajatteli hän, »oli niin hulluna mustasukkaisuudesta, niin
hulluna kostonhalusta, että hän ei kuullut raitiovaunun tuloa tuossa
helvetillisessä sumussa.»

Soames oli nujertanut hänet! Ja tämä tuomio näkyi Georgen silmissä.

»Tässä puhutaan itsemurhasta», sanoi hän viimein. »_Se_ naula ei vedä.»

Soames pudisti päätään. »Tapaturma», mutisi hän.

George iski nyrkkinsä sanomalehteen ja rutisti sitä taskussaan. Hän ei
voinut olla ampumatta lähtölaukausta.

»Hm! Kukoistaako kaikki kotona? Joko alkaa kuulua pikku Soameseja?»

Kasvot valkeina kuin Jobsonin portaat ja huuli kohonneena kuin
voihkeeseen Soames syöksyi hänen ohitseen ja oli kadonnut.

Ehdittyään kotiin ja avattuaan avaimellaan oven pieneen valaistuun
eteiseen hän sai ensimmäiseksi silmiinsä vaimonsa kultakoristeisen
sateenvarjon, joka makasi matolla. Hän tempasi turkin yltään ja
kiirehti saliin.

Ikkunaverhot oli laskettu alas illaksi, kirkas setripuu-tuli paloi
takassa, ja sen valossa hän näki Irenen istuvan tavallisessa nurkassaan
sohvassa. Soames sulki oven hiljaa ja tuli hänen luokseen. Irene ei
liikahtanut eikä näkynyt huomaavan tulijaa.

»Olet siis tullut takaisin?» sanoi Soames. »Miksi istut täällä
pimeässä?»

Silloin hän näki Irenen kasvot, jotka olivat niin valkeat ja
liikkumattomat, että oli kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen
suonissaan, ja hänen silmänsä näyttivät äärettömiltä kuin pöllön
suuret, laajat, säikähtäneet silmät.

Kääriytyneenä harmaaseen turkkiinsa sohvatyynyjen keskellä hän
omituisesti muistutti vangittua pöllöä, joka pehmeitä höyheniään
pullistellen istuu häkin rautalankojen takana. Hänen vartalonsa notkea
suoruus oli mennyttä, ikäänkuin ankara ruumiinliike olisi hänet
murtanut, ikäänkuin ei enää olisi mitään syytä olla kaunis, notkea ja
suora.

»Olet siis tullut takaisin», toisti Soames.

Irene ei katsahtanut ylös eikä puhunut, ja tulenvalo leikitteli hänen
liikkumattomalla olemuksellaan.

Äkkiä hän yritti nousta, mutta Soames ei antanut. Silloin Soames
ymmärsi.

Irene oli tullut takaisin kuin kuolinhaavan saanut eläin, joka ei
tiedä mihin kääntyä, ei tiedä mitä tehdä. Hänen turkkiin kääriytyneen
hahmonsa näkeminen oli tarpeeksi.

Soames tiesi nyt varmasti, että Bosinney oli ollut Irenen rakastaja,
tiesi, että Irene oli nähnyt uutisen hänen kuolemastaan — oli ehkä
niinkuin hänkin ostanut sanomalehden vetoisesta kadunkulmasta ja
lukenut sen.

Hän oli tullut omalla suostumuksellaan takaisin häkkiin, josta
hän tuskissaan oli pyrkinyt vapaaksi — ja tajuten tämän teon koko
peloittavan merkityksen Soames olisi tahtonut huutaa: »Vie vihattu
ruumiisi, jota rakastan, pois talostani! Vie pois nuo viheliäiset
valkeat kasvot, niin julmat ja niin pehmeät, ennenkuin murskaan ne.
Mene pois näkyvistäni äläkä koskaan enää tule!»

Nämä sanat, joita ei lausuttu, näyttivät saavan Irenen nousemaan
ja liikkumaan poispäin ikäänkuin naisen, joka näkee kauheata unta
ja koettaa herätä siitä — nousevan ja menevän ulos kylmyyteen ja
pimeyteen, ajattelemattakaan Soamesia, olematta edes tietoinen hänen
läheisyydestään.

Sitten Soames huusi, kumoten äskeiset lausumattomat sanansa: »Ei, jää
tänne!» Ja kääntyen pois Irenestä hän istui tavalliseen tuoliinsa takan
toiselle puolelle.

He istuivat ääneti.

Ja Soames ajatteli: »Miksi tämä kaikki? Miksi pitää minun kärsiä näin?
Mitä minä olen tehnyt? Ei se ole minun syyni!»

Taaskin hän katsoi Ireneen, joka istui kyyryssä kuin ammuttu ja
kuoleva lintu, jonka poloisen rinnan näet läähättävän, kun ilma
siltä riistetään, jonka poloiset silmät katsovat ampujaansa hitain,
pehmein, näkemättömin katsein ottaen hyvästit kaikelta, mikä on hyvää —
auringolta, ilmalta, elämänkumppanilta.

Niin he istuivat tulen valossa hiljaisina, kumpikin omalla puolellaan
takkaa.

Ja palavien setripuitten tuoksu, jota Soames niin rakasti, tuntui
tarttuvan hänen kurkkuunsa, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Ja
hän meni eteiseen paiskaten oven selkoselälleen ja ahmi kylmää ilmaa,
joka virtasi sisään, sitten, ilman päällystakkia, hän lähti kadulle.

Puutarhan aitaa pitkin tuli nälkiintynyt kissa hankaamaan itseään
häntä vastaan, ja Soames ajatteli: »Kärsimys! Koska päättyy minun
kärsimykseni?»

Kadun toisella puolella olevan talon ovella seisoi mies jonka hän
tunsi, Rutter nimeltään, pyyhkien jalkojaan ja näyttäen siltä kuin
olisi tahtonut sanoa: »Minä olen herra tässä talossa.» Ja Soames käveli
eteenpäin.

Kaukaa kirkkaassa ilmassa kantautui kellojen ääni kirkosta, jossa
Irene ja hän olivat vihityt, kutsuen adventtijumalanpalvelukseen.
Niitten soitto kuului yli liikenteen melun. Soames kaipasi jotakin
väkevää juomaa, joka olisi tuudittanut hänet välinpitämättömyyteen tai
nostattanut raivoon. Jospa vain hän olisi voinut riistäytyä irti, ulos
tästä verkosta, jonka hän ensi kertaa elämässään tunsi ympärillään.
Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Ota ero hänestä —
aja hänet pois! Hän on unohtanut sinut, unohda sinä hänet!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Anna hänen mennä —
hän on kärsinyt tarpeeksi!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua halulleen: »Tee hänestä orjasi —
hän on vallassasi!»

Jospa vain hän olisi voinut antautua äkilliselle näkemykselleen: »Mitä
se kaikki merkitsee?» Unohtaa itsensä hetkiseksi, unohtaa, että hänen
tekonsa muka jotakin merkitsisivät, unohtaa, että mitä ikinä hän
tekisi, pitäisi hänen uhrata jotakin.

Jospa vain hän olisi voinut seurata jotakin mielijohdettaan!

Hän ei voinut unohtaa mitään, antautua millekään ajatukselle,
näkemykselle tai halulle, kaikki oli liian vakavaa, liian tiukkana
hänen ympärillään kuin murtumaton häkki.

Kauempana kadulla sanomalehtipojat huutelivat iltalehtiään, ja kimeät
äänet sekaantuivat ja riitelivät kirkonkellojen soiton kanssa.

Soames peitti korvansa. Hänen mielessään leimahti ajatus, että oli
pelkkä sattuma, ettei kuolleena maannut hän itse, vaan Bosinney, ja
silloin Irene, sen sijaan, että hän nyt kyyrötti tuolla kuin ammuttu
lintu silmät kuolevina —

Jokin pehmeä kosketti hänen jalkojaan, kissa hieroi itseään niitä
vastaan. Ja Soamesin rinnasta puhkesi nyyhkytys, joka vapisutti häntä
kiireestä kantapäähän. Sitten oli kaikki taas hiljaista pimeydessä,
mistä talot näyttivät tuijottavan häneen, jokaisella suojissaan oma
herransa ja valtiattarensa, jokainen kätkien salaisen onnen tai surun
tarinan.

Ja äkkiä hän näki, että hänen oma ovensa oli auki, ja mustana eteisestä
tulevaa valoa vastaan seisoi miehen hahmo, selkä päin häneen. Jotakin
hiipi hänen rintaansa ja hän astui hiljaa miehen taakse.

Hän saattoi nähdä oman turkkinsa, joka oli viskattu leikatulle
tammituolille, persialaismatot, hopeamaljat, posliinivatien rivit
seinillä ja tuon tuntemattoman miehen, joka seisoi siinä.

Ja hän kysyi tuikeasti: »Mitä tahdotte, herra?»

Tulija kääntyi. Se oli nuori Jolyon.

»Ovi oli auki», sanoi hän. »Saanko puhutella vaimoasi hetkisen, minulla
on hänelle terveisiä.»

Soames katsoi häneen omituisesti, vinosti.

»Vaimoni ei voi tavata ketään», sanoi hän jurosti.

Nuori Jolyon vastasi hiljaa: »En pidättäisi häntä minuuttiakaan.»

Soames syöksyi hänen ohitseen ja sulki tien.

»Hän ei voi tavata ketään», sanoi hän taas.

Nuoren Jolyonin katse sinkoutui hänen ohitseen eteiseen, ja Soames
kääntyi. Salin ovessa seisoi Irene, silmät hurjina ja kiihkeinä, huulet
avoimina, kädet ojennettuina. Molempien miesten nähden tuo valo katosi
hänen kasvoiltaan, hänen kätensä putosivat hänen sivuilleen, hän seisoi
kuin kivettyneenä.

Soames käännähti ympäri, kohtasi tulijan katseen ja nähdessään hänen
ilmeensä melkein voihkaisi. Sitten hän veti huulensa yhteen ja pakotti
ne hymyntapaiseen.

»Tämä on minun taloni», sanoi hän. »Minä hoidan omat asiani. Olen
sanonut sinulle jo kerran — sanon taaskin: me emme ole kotona.»

Ja hän paukautti oven kiinni nuoren Jolyonin kasvojen edessä.






VÄLIKERTOMUS: ERÄÄN FORSYTEN INTIAANIKESÄ


    »Ja suven aika liian lyhyt on.»
                   Shakespeare.




I


Toukokuun viimeisenä päivänä yhdeksänkymmenluvun alkupuolella, noin
kuuden aikaan illalla vanha Jolyon Forsyte istui tammipuun alla talonsa
terassilla Robin Hillissä. Hän ei aikonut luopua iltapäivän ihanuudesta
ennenkuin hyttysten kiusa alkaisi. Hänen laiha, ruskea kätensä, jossa
siniset suonet kohosivat näkyviin, piti sikaarinpäätä suipoissa,
pitkäkyntisissä sormissaan — pitkät, kiillotetut kynnet samoin kuin
hän itse olivat jäännös Victoria-kuningattaren varhaisemmilta ajoilta,
jolloin oli ollut niin hienoa olla koskettamatta mihinkään, edes
sormenpäillä. Otsakupoolia, suuria valkeita viiksiä, laihoja poskia
ja pitkää laihaa leukaa suojasi läntiseltä auringolta vanha, ruskea
panamahattu. Hänen jalkansa olivat ristissä, koko olemuksessa oli
levollisuutta ja eräänlaista eleganssia, niinkuin ainakin vanhan
herran, joka joka aamu pani kölninvettä silkkinenäliinaansa. Hänen
jaloissaan makasi villava, ruskea ja valkoinen koira, joka koetti
olla Pommerin rotua — koira Balthasar, jonka suhde vanhaan Jolyoniin
oli vuosien kuluessa muuttunut molemminpuolisesta vastahakoisuudesta
kiintymykseksi. Aivan lähellä tuolia oli keinu, ja keinussa istui eräs
Hollyn nukke — »Veijari-Liisa» nimeltään — vartalo kääntyneenä jalkojen
päälle ja nenä murheellisesti haudattuna mustaan alushameeseen. Mutta
tämä nukke oli aina suosiossa, siispä ei ollut väliä, kuinka se
istui. Tammipuun alapuolella nurmikko aleni törmäksi, joka ulottui
saniaismetsään asti, ja tuon kauniin paikan takana tuli niittyjä,
jotka kallistuivat lammikkoa kohti, viidakko ja koko tuo näköala —
»hieno, erikoinen», — johon Swithin Forsyte tämän saman puun alta oli
tuijottanut viisi vuotta sitten, kun hän ajeli Irenen kanssa katsomaan
taloa. Vanha Jolyon oli kuullut veljensä urotyöstä — ajelu oli tullut
kerrassaan kuuluisaksi Forsyten juorupörssissä. Swithin! Ja mies oli
ottanut ja kuollut viime marraskuussa, vain seitsemänkymmenenyhdeksän
vuoden vanhana, antaen uutta virikettä epäilylle, tokko Forsytet voivat
elää ikuisesti, epäilylle, joka oli saanut alkunsa Ann tädin eritessä
täältä. Kuollut! Jättänyt vain vanhan Jolyonin ja Jamesin, Rogerin ja
Nicholasin ja Timothyn, Julian, Hesterin ja Susanin! Ja vanha Jolyon
ajatteli: »Kahdeksan kymmentäviisi!» Minä en muista sitä — paitsi kun
tunnen tuota kipua.»

Hänen muistinsa lähti etsimään. Hän ei ollut muistanut ikäänsä siitä
saakka kuin oli ostanut veljenpoikansa Soamesin onnettoman talon ja
asettunut tänne Robin Hilliin asumaan neljättä vuotta sitten. Oli
kuin hän olisi tullut nuoremmaksi joka kevät saadessaan asua maalla,
luonaan poika ja lapsenlapset, — June ja nuo kaksi pienokaista toisesta
avioliitosta, Jolly ja Holly, kaukana Lontoon pauhinasta ja Forsyten
juorupörssin kaakatuksesta, vapaana johtokunnistaan, suloisessa työn
puutteen ja leikin runsauden ilmakehässä, riittävänä askartelunaan
talon ja sen kahdenkymmenen tynnyrinalan viimeistely ja kaunistus
ja Jollyn ja Hollyn oikkujen noudattaminen. Kaikki pahkat ja kivut,
joita tuo pitkä ja traagillinen juttu, Junen, Soamesin, hänen vaimonsa
Irenen ja nuoren Bosinney paran kesken oli koonnut hänen sydämeensä,
olivat tasoittuneet ja kadonneet. Junekin oli vihdoin päässyt
surumielisyydestään — sitä todisti tämä Espanjanmatka, jolle hän nyt
oli lähtenyt isänsä ja äitipuolensa kanssa. Heidän lähdettyään vallitsi
talossa omituinen, täydellinen rauha, siunattu, mutta kuitenkin tyhjä,
koska hänen poikansa oli poissa. Jo ei nykyään koskaan ollut muuta kuin
iloksi ja lohdutukseksi isälleen, mutta naiset — parhaatkin — kävivät
hieman hermoille, tietysti jollei ihaillut heitä.

Kaukana kukkui käki, metsäkyyhkynen kuherteli niityn lähimmässä
jalavassa — ja kuinka olivatkaan päivänkukat ja voikukat versoneet
viime niiton jälkeen! Tuuli oli kääntynyt kaakkoon — ihastuttava,
mahlainen ilma! Hän työnsi hatun otsaltaan ja antoi auringon paistaa
leualleen ja poskilleen. Jostakin syystä hän tänään kaipasi seuraa —
kaipasi kauniita kasvoja katseltavikseen. Ihmiset kohtelevat vanhuksia
ikäänkuin he eivät kaipaisi mitään. Ja hän, jonka mieleen aina
tunkeutui epäforsytelaista filosofiaa, ajatteli: »Ihminen ei koskaan
saa tarpeekseen! Toinen jalka haudassa sitä vielä kaipaa jotakin,
luultavasti!» Täällä hänkin — kaukana liikeasiainsa vaatimuksista,
omalla pikku alueellaan keskellä lapsenlapsia, kukkasia ja lintuja,
puhumattakaan auringosta ja kuusta ja tähdistä niiden yläpuolella
— hänkin sanoi itselleen öin päivin: »Sesam, aukene!» Ja sesam oli
auennut — missä määrin, sitä hän ei ehkä tietänytkään. Hän oli aina
ollut vilpittömän herkkä sille, mitä oli ruvettu sanomaan »Luonnoksi»,
melkein uskonnollisen herkkä, vaikka hän ei ollut koskaan luopunut
tavastaan nimittää auringonlaskua auringonlaskuksi ja näköalaa
näköalaksi, liikuttivatpa ne häntä miten syvästi tahansa. Mutta näihin
aikoihin Luonto melkein sai hänet tuntemaan kipua, niin suuresti
hän piti sitä arvossa. Jokaisena tällaisena tyvenenä, kirkkaana,
pitenevänä päivänä hän käveli, Hollyn käsi omassaan, koira Balthasar
edellään, ja seurasi ruusujen puhkeamista, rypäleitten kehittymistä
seinillä, tammen lehtien ja viidakon vesojen kimallusta auringossa,
katseli lumpeenlehtien aukeamista ja välkettä ja hopeanhohtoisia tähkiä
vehnäpellolla, kuunteli kottaraisia ja kiuruja ja Alderney-rotuisia
lehmiä, jotka märehtivät ruokaansa hitaasti heilutellen häntätöyhtöään,
ja jokaisena tällaisena kauniina päivänä hän tunsi pientä kipua vain
siksi, että niin rakasti tätä kaikkea ja kenties jossakin syvällä
aavisti, ettei saisi enää kovin kauan nauttia siitä. Ajatus, että
jonakin päivänä — kenties ei kymmenen, kenties ei viidenkään vuoden
päästä — tämä koko maailma otettaisiin häneltä pois ennenkuin hänen
kykynsä rakastaa sitä oli kulunut loppuun, tuntui hänestä vääryydeltä,
joka väijyi taivaanrannalla. Jos jotakin oli tulossa tämän elämän
jälkeen, ei se ollut sitä, mitä hän olisi tahtonut, ei Robin Hill,
kukat ja linnut ja kauniit kasvot — liian vähän oli niitä nytkin
hänen ympärillään! Vuosien kuluessa oli hänen vihansa humpuukia
kohtaan kasvanut, se oikeaoppisuus, jota hän kuusikymmenluvulla oli
harrastanut samoin kuin poskipartaa, oli ammoin pudonnut pois jättäen
häneen kunnioituksen vain kolmea asiaa kohtaan, kauneutta, nuhteetonta
käytöstä ja omistamisen vaistoa, ja suurin näistä oli nyt kauneus.
Hänen harrastuksensa olivat aina olleet laajat, ja vieläkin hän saattoi
lukea _Times-lehteään_, mutta hän oli valmis koska tahansa laskemaan
sen käsistään, jos kuuli mustarastaan laulavan. Nuhteeton käytös,
omaisuus — ne olivat jollakin tavoin väsyttäviä, mutta mustarastaat
ja auringonlaskut eivät koskaan väsyttäneet häntä, antoivat vain sen
vähän epämukavan tunteen, että niitä ei koskaan saanut tarpeeksi.
Katsellessaan varhaisen illan hiljaista säteilyä ja ruohokentän
pieniä, kultaisia ja valkeita kukkia hän sai ajatuksen: Tämä ilma
oli kuin »Orfeuksen» musiikki, jonka hän hiljattain kuuli Covent
Gardenissa. Kaunis ooppera, ei muistuttanut Meyerbeeriä, ei liioin
oikein Mozartia, mutta oli tavallaan ehkä vielä miellyttävämpi, siinä
oli jotakin klassillista ja kulta-aikaista, kainoa ja suloista, ja
Ravogli oli »melkein entisaikojen veroinen» — siinä korkein kiitos,
minkä hän voi antaa. Orfeuksen kaipuu kauneuden menetettyään, rakkaus,
joka lähti Manalaan, niinkuin elämässäkin rakkaus ja kauneus lähtevät
— kaipuu, joka lauloi ja sykki kautta tuon kultaisen musiikin — sitä
oli maailman viipyvässä kauneudessa tänäkin iltana. Ja vanha Jolyon
kosketti korkkipohjaisilla kumikengillään tahtomattaan Balthasar koiran
kylkeä, jolloin eläin heräsi ja alkoi pyydystää kirppujaan, sillä
vaikka otaksuttiin, ettei siinä niitä ollut, ei mikään voinut vakuuttaa
sitä itseään tästä tosiasiasta. Lopetettuaan se hankasi raappimaansa
paikkaa isäntänsä jalkaan ja asettui taaskin makuulle ja laski
kuononsa tuon häiritsevän kengän päälle. Ja vanhan Jolyonin mieleen
tuli äkillinen muisto — kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa kolme
viikkoa sitten — Irene, hänen erinomaisen veljenpoikansa Soamesin,
tuon varakkaan miehen vaimo! Vaikka hän ei ollut nähnyt Ireneä sitten
kun kutsuissa vanhassa talossaan Stanhope Gaten varrella, jolloin
juhlittiin hänen pojantyttärensä Junen onnetonta kihlausta nuoren
Bosinneyn kanssa, hän oli tuntenut Irenen heti, sillä hän oli aina
ihaillut häntä — Irene oli erittäin kaunis. Kun nuori Bosinney, jonka
rakastajatar hänestä paha kyllä oli tullut, sitten kuoli, oli Irene
kuuleman mukaan heti lähtenyt Soamesin luota. Taivas vain tietää,
mitä hän oli sen jälkeen tehnyt. Tuo hänen kasvojensa näkeminen —
sivusta päin — etuparvella, oli totisesti näinä kolmena vuotena ollut
ainoa merkki siitä, että hän vielä oli elossa. Kukaan ei koskaan
puhunut hänestä. Ja kuitenkin Jo oli kerran kertonut hänelle jotakin
— jotakin, mikä oli järkyttänyt häntä kovasti. Poika oli luultavasti
kuullut sen George Forsytelta, joka oli nähnyt Bosinneyn sumussa samana
päivänä, jolloin tämä oli joutunut raitiovaunun alle. Se oli jotakin,
joka selitti tuon nuoren miehen tuskan — tuo mitä Soames oli tehnyt
vaimolleen tuo järkyttävä teko. Jo oli myöskin nähnyt Irenen sinä
iltapäivänä, jolloin uutinen oli tullut tiedoksi, nähnyt hänet lyhyen
hetken ajan, ja hänen kuvauksensa oli jäänyt vanhan Jolyonin muistiin
— »hurja ja mieletön», oli Jo sanonut. Ja seuraavana päivänä June oli
mennyt taloon — lukinnut pois tunteensa ja mennyt, ja palvelustyttö
oli itkien kertonut hänelle, että rouva oli yöllä hiipinyt ulos ja
kadonnut. Traagillinen juttu kaiken kaikkiaan! Yksi seikka oli varma
— Soames ei ollut koskaan kyennyt saamaan vaimoaan takaisin luokseen.
Ja hän asui nyt Brightonissa ja matkusti edestakaisin — sovelias
kohtalo varakkaalle miehelle! Sillä kun vanha Jolyon kerran sai
vastenmielisyyden johonkin — ja hän oli saanut vastenmielisyyden tähän
veljenpoikaansa — ei hän koskaan päässyt siitä. Hän muisti vieläkin,
kuinka huojentunut hän oli ollut kuullessaan Irenen katoamisesta — oli
ollut kauheata ajatella hänen olevan vankina tuossa talossa, johon hän
kaiketi oli hetkeksi tullut takaisin, kun Jo näki hänet — tullut kuin
haavoittunut eläin luolaansa nähtyään kadulla uutisen: »Eräs arkkitehti
saanut järkyttävällä tavalla surmansa». Hänen kasvonsa olivat nyt tuona
iltana oopperassa hämmästyttäneet vanhaa Jolyonia kovin — ne olivat
kauniimmat kuin hän oli muistanut, mutta kuin naamio, jonka alla täytyy
olla jotakin. Nuori nainen vielä — ehkä kahdenkymmenen kahdeksan.
No niin! Hyvin luultavaa, että hänellä nyt oli toinen rakastaja.
Mutta tuo epämiellyttävä ajatus — sillä naineet naiset eivät saisi
koskaan rakastua, yksi kerta oli jo ollut liikaa — sai hänen nilkkansa
nousemaan, ja samalla nousi Balthasar koiran pää. Tuo älykäs eläin
hypähti pystyyn ja katsoi vanhan Jolyonin kasvoihin. »Kävelyllekö?»
näytti se sanovan, ja vanha Jolyon vastasi: »Lähdetään vain, vanha
toveri.»

Hitaasti, niinkuin heidän tapanaan oli, he kulkivat voikukka- ja
päivänkukkasikermäin poikki ja tulivat saniaismetsään. Tämä puiston
osa, missä vasta hyvin vähän kasvoi, oli vartavasten madallettu
ruohokentän pintaa alemmaksi, jotta se aikanaan nousisi toisen
ruohokentän tasalle ja vaikuttaisi epäsäännölliseltä, mikä on niin
tärkeätä kaikessa puutarhan viljelyksessä. Koira Balthasar rakasti
sen kallioita ja mättäitä, joiden alta väliin löytyi myyrä. Vanha
Jolyon pani asiakseen kulkea sen kautta, vaikka se ei vielä ollut
kaunis, mutta hänen aikomuksensa oli, että siitä kerran tulisi kaunis.
Ja hän ajatteli: »Minun pitää saada Varr tänne katsomaan, hän on
parempi kuin Beech.» Sillä kasvit, niinkuin talot ja ihmisten kivut,
tarvitsevat parhaan asiantuntijan hoitoa. Täällä asusti etanoita,
ja jos lapsenlapset olivat seurana, kertoi hän heille jutun pikku
pojasta, joka sanoi: »Onko luumuilla jalat, äiti?» »Ei, poju.»
»Sitten minä varmasti olen niellyt etanan.» Ja kun lapset hyppivät
pitäen kiinni hänen käsistään ja ajattelivat etanaa, joka oli mennyt
pojan »punaista polkua» alas, tuikkivat isoisän silmät. Hän tuli
nyt pois saniaismetsästä ja avasi pienen portin, joka juuri tästä
johti ensimmäiselle niitylle, laajalle, puistomaiselle kentälle,
josta keittiökasvitarha oli tiiliseinällä erotettu. Vanha Jolyon
vältti tätä, se kun ei soveltunut hänen mielialaansa, ja laskeutui
rinnettä lammikkoa kohti. Balthasar, joka tunsi vesirotan tai pari,
hyppeli edellä, raskaasti kuin ainakin vanha koira, joka tekee saman
kävelyn joka päivä. Tultuaan rantaan vanha Jolyon huomasi, että yksi
lumpeenkukka lisää oli puhjennut sitten eilisen. Hän näyttäisi sitä
Hollylle huomenna, kun hänen pikku kultansa oli selviytynyt häiriöstä,
joka aiheutui siitä, että hän eilen lounaalla söi tomaatin — nuo pienet
ruuansulatusvehkeet olivat hyvin arat. Nyt kun Jolly oli koulussa
— ensimmäistä lukukautta — oli Holly hänen kanssaan melkein kaiken
päivää, ja hän kaipasi tyttöä kovin. Hän tunsi myöskin tuota kipua,
joka tähän aikaan usein vaivasi häntä — pientä kolotusta vasemmassa
kyljessä. Hän katseli taakseen rinteelle. Nuori Bosinney parka oli
tosiaankin tehnyt tavattoman hyvää työtä, hän olisi menestynyt
erinomaisesti, jos olisi saanut elää. Ja missä hän oli nyt? Kenties hän
vielä kummitteli täällä, viimeisen työnsä, traagillisen rakkausjuttunsa
näyttämöllä. Vai oliko Philip Bosinneyn henki hajaantunut kaikkeuteen?
Kuka voi sanoa? Tuo koira sai jalkansa saveen! Ja hän alkoi kulkea
viidakkoa kohti. Täällä oli ollut ihana paljous sinikelloja, ja hän
tiesi, missä vieläkin oli muutamia, ikäänkuin pieniä pilkkuja taivaasta
olisi pudonnut puitten väliin, auringosta pois. Hän kulki ohi navettain
ja kanalain, jotka oli rakennettu tähän, ja lähti kapeata polkua
tiheimpään viidakkoon, missä oli eräskin sinikellopaikka. Balthasar,
joka taaskin oli hänen edellään, murisi hiljaa. Vanha Jolyon sysäsi
sitä jalallaan, mutta koira seisoi liikkumattomana juuri siinä kohdassa
polkua, jossa ei ollut tilaa kulkea ohi, ja karvat nousivat hitaasti
pystyyn sen villavassa selässä. Johtuiko se sitten koiran murinasta ja
törröttävistä selkäkarvoista vai siitä tunteesta, mikä valtaa ihmisen
mielen metsässä, mutta vanha Jolyonkin tunsi selkäpiissään jotakin
liikettä. Ja sitten polku kääntyi, ja tuossa oli tuo vanha sammaleinen
runko, ja sillä istui nainen. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet
poispäin, ja vanha Jolyon ehti juuri ajatella: »Se on luvatonta —
minun pitää panettaa kieltotaulu näkyviin», kun nainen kääntyi häneen.
Korkeat vallat! Kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa — sama nainen,
jota hän juuri oli ajatellut! Tuona hämmennyksen hetkenä hän näki
kaiken kuin sumussa, ikäänkuin aaveen — omituinen vaikutelma — se oli
kai auringonvalon läikkä hänen violetinharmaalla puvullaan. Ja sitten
nainen nousi ja hymyili pää vähän taivutettuna toiselle sivulle. Vanha
Jolyon ajatteli: »Kuinka hän on kaunis!» Nainen ei puhunut, eikä hän
liioin, ja hän totesi syyn miltei ihaillen. Nainen oli epäilemättä
tullut jonkin muiston vuoksi eikä aikonut yrittää päästä tilanteesta
jollakin arkisella selityksellä.

»Älä anna koiran tulla liian lähelle hamettasi», sanoi vanha Jolyon.
»Sillä on märät jalat. Tule tänne, sinä!»

Mutta koira Balthasar meni vieraan luo, joka pani kätensä sen päälle ja
hyväili. Vanha Jolyon sanoi nopeasti:

»Näin sinut oopperassa toissa iltana, mutta sinä et huomannut minua.»

»Huomasin kyllä, huomasin.»

Vanha Jolyon otti tuon hienoksi mairitteluksi, ikäänkuin Irene olisi
lisännyt: »Luuletko, että sinua voisi olla huomaamatta?»

»He ovat kaikki Espanjassa», huomautti hän äkisti. »Minä olen yksin ja
lähdin oopperaan. Ravogli on hyvä. Oletko nähnyt navetoita?»

Tilanteessa, joka oli niin tulvillaan salaperäisyyttä ja jotakin,
mikä paljon muistutti liikuttavuutta, hän vaistomaisesti kulki tuota
omaisuuden osaa kohti, ja Irene asteli hänen vierellään. Irenen vartalo
keinui hiljaa, niinkuin parhaat ranskalaiset vartalot, hänen pukunsakin
oli jotakin ranskalaista harmaata. Vanha Jolyon huomasi pari kolme
hopealankaa tuossa ambranvärisessä tukassa, joka oli niin omituinen
noitten tummien silmien ja kermankalpean hipiän yhteydessä. Nopea,
sivuttainen katse noista sametinruskeista silmistä sai vanhan Jolyonin
hämille. Se näytti lähtevän syvältä ja kaukaa, melkein toisesta
maailmasta, tai joka tapauksessa kuuluvan ihmiselle, joka ei kovinkaan
paljon elänyt tässä maailmassa. Ja hän sanoi koneellisesti:

»Missä asut nyt?»

»Minulla on pieni huoneisto Chelseassa.»

Vanha Jolyon ei tahtonut kuulla mitä hän teki, ei tahtonut kuulla
mitään, mutta nurinkurinen sana pääsi hänen huuliltaan:

»Yksinkö?»

Irene nyökäytti päätään. Oli huojennus saada tuo tieto. Ja vanhan
Jolyonin mieleen tuli, että ilman erästä kohtalon solmua Irene olisi
ollut tämän viidakon emäntä ja olisi näyttänyt navettaa hänelle,
vieraalle.

»Kaikki Alderney-rotua», mutisi hän, »niistä saa parhaan maidon. Tuo
tuossa on kaunis eläin. Hohoi, Mustikki.»

Vaaleanruskea lehmä, jonka silmät olivat yhtä pehmeät ja ruskeat
kuin Irenen omat, seisoi aivan hiljaa, sitä kun ei ollut pitkiin
aikoihin lypsetty. Se katseli heihin noitten kiiltävien, lempeitten,
kyynillisten silmäin nurkasta, ja sen harmaasta turvasta valui pieni
sylkijuova olkiin. Heinän ja vaniljan ja ammoniakin tuoksu kohosi
viileän navetan himmeyteen, ja vanha Jolyon sanoi:

»Sinun pitää tulla syömään päivällistä kanssani. Lähetän sinut kotiin
vaunuilla.»

Hän huomasi, että Irene taisteli, tietenkin muistojensa kanssa. Mutta
vanha Jolyon tarvitsi hänen seuraansa — kauniit kasvot, kaunis vartalo,
kauneutta! Hän oli ollut yksin koko iltapäivän! Ehkä hänen silmänsä
olivat surulliset, sillä Irene vastasi: »Kiitos, Jolyon setä. Se olisi
hauskaa.»

Hän hieroi käsiään ja sanoi:

»Mainiota! Mennään taloon sitten.» Ja he nousivat rinnettä, koira
Balthasar edellä. Aurinko oli nyt melkein heidän kasvojensa tasalla,
ja vanha Jolyon saattoi nähdä, ei ainoastaan noita hopealankoja, vaan
joukon pieniä juovia, jotka olivat juuri kyllin syvät antaakseen hänen
kauneudelleen erikoisleiman, hienon kuin metallin leima — elämän
erikoismerkin, joka ei ole yhteinen kenenkään muun kanssa. »Minä vien
hänet sisään terassin kautta», ajatteli vanha Jolyon. »En tahdo ottaa
häntä vastaan kuin tavallista vierasta.»

»Mitä teet kaiken päivää? sanoi hän.

»Annan soittotunteja, ja on minulla toinenkin harrastus.»

»Työ!» sanoi vanha Jolyon ottaen nuken keinusta ja silittäen sen mustaa
alushametta. »Onko mitään sen vertaista? Minä en tee työtä nyt. Minä
olen vain. Mikä se harrastus on?»

»Koetan auttaa naisia, jotka ovat joutuneet murheeseen». Vanha Jolyon
ei oikein ymmärtänyt. »Murheeseen?» hän toisti, sitten hän kauhukseen
huomasi, että Irene tarkoitti juuri samaa, mitä hän olisi itse
tarkoittanut, jos olisi käyttänyt tuota sananmuotoa. Auttaa Lontoon
Magdalenoja! Mikä kaamea ja peloittava harrastus! Ja uteliaisuus voitti
hänen tavallisen pidättyväisyytensä. Hän kysyi:

»Kuinka? Mitä teet heille?»

»En paljoa. Minulta ei liikene rahaa. Minä voin antaa vain myötätuntoni
ja joskus ruokaa.»

Vanhan Jolyonin käsi etsi vaistomaisesti lompakkoa. Hän kiirehti
sanomaan: »Kuinka saat heitä käsiisi?»

»Käyn sairaalassa.»

»Sairaalassa! Huh!»

»Eniten minuun koskee se, että kerran he kaikki ovat olleet jollakin
tavoin kauniita.»

Vanha Jolyon suoristi nukkea. »Kauniita!» huudahti hän. »Hahaa,
niin! Surullinen juttu!» Ja hän kulki taloa kohti. Ranskalaisen
ovi-ikkunan kautta, jonka kaihtimet olivat vielä alhaalla, hän meni
edellä huoneeseen, jossa tavallisesti luki _Times-lehteä_ ja erästä
maanviljelys-aikakauskirjaa, jonka suuret mangoldjuurten kuvat antoivat
aiheita Hollyn siveltimelle.

»Päivällinen on puolen tunnin päästä. Tahdotko pestä kätesi? Vien sinut
Junen huoneeseen.»

Hän näki Irenen katsovan kiihkeästi ympärilleen. Mitä muutoksia siitä,
kun hän viimeksi oli käynyt talossa miehensä tai rakastajansa tai
kenties molempien kanssa — hän ei tietänyt, ei osannut sanoa! Kaikki se
oli hämärää, ja hän toivoi sen jäävän hämäräksi. Mutta mitä muutoksia!
Ja hallissa vanha Jolyon sanoi:

»Poikani Jo on maalari, tiedät kai. Hänellä on hyvä aisti. Se ei
tietenkään ole samanlainen kuin omani, mutta minä annan hänen seurata
sitä.»

Irene seisoi hyvin hiljaa, ja hänen silmänsä harhailivat hallissa ja
musiikkisalissa, sellaisina kuin ne nyt olivat — kaikki yhdistettyinä,
suuren kattoikkunan alla. Vanha Jolyon sai omituisen vaikutelman
hänestä. Koettiko hän manata esiin jotakin tuon alueen pimennoista,
missä kaikki oli helmenharmaata ja hopeanväristä? Jolyon olisi
itse tahtonut kultavariä, iloisempaa ja lujempaa. Mutta Jo'lla oli
ranskalainen maku, ja värityksestä oli tullut tuollainen himmeä,
niinkuin niitten savukkeitten savu, joita tuo poika aina poltti,
ja siellä täällä keskeytti himmeyden jokin pieni sininen tai
kirkkaanpunainen väriläikkä. Se ei ollut hänen unelmansa. Hengessään
hän oli ripustanut seinät täyteen noita kultakehyksisiä hiljaiselon
ja vielä hiljaisemman elon mestariteoksia, joita hän oli ostanut
silloin, kun laji oli hyvässä hinnassa. Ja missä ne olivat nyt?
Myytyinä pilkkahinnasta! Sillä se jokin, joka sai hänet ainoana
Forsytein joukosta muuttumaan aikojen mukana, oli varoittanut häntä
pitämästä niitä. Mutta työhuoneessaan hänellä vielä oli »Hollantilaisia
kalastajaveneitä auringonlaskussa.»

Hän alkoi nousta portaita Irenen kanssa, hitaasti, sillä kipu kyljessä
tuntui.

»Tässä ovat kylpyhuoneet», sanoi hän, »ja muut sen semmoiset. Panin
niihin tiiliseinät. Lastenkamarit ovat tuolla. Ja tässä asuvat Jo
ja hänen vaimonsa. Huoneet ovat kaikki yhteydessä keskenään. Mutta
luultavasti sinä muistatkin.»

Irene nyökäytti päätään. He kulkivat käytäviä eteenpäin ja tulivat
suureen huoneeseen, jossa oli pieni vuode ja paljon ikkunoita.

»Tämä on minun huoneeni», sanoi hän. Seiniä peittivät lasten valokuvat
ja vesiväriluonnokset, ja hän lisäsi epäröiden:

»Ne ovat Jo'n tekemiä. Näköala on ensiluokkainen. Kirkkaalla ilmalla
voi nähdä Epsomin katsojalavan.»

Aurinko oli nyt laskenut talon taakse, ja näköalan peitti valoisa usva,
pitkän ja suotuisan päivän tuote. Näkyi harvoja taloja, mutta niityt ja
puut kimalsivat heikosti, ja kaukaa kangastivat hiekkasärkät.

»Seutu muuttuu», sanoi vanha Jolyon äkisti, »mutta siihen se jää
vielä, kun me kaikki olemme menneet. Katso noita rastaita — linnut
ovat ihastuttavat täällä aamuisin. Olen iloinen, että pesin käteni
Lontoosta.»

Irenen kasvot olivat lähellä ikkunanruutua, ja vanhaan Jolyoniin koski
niiden surullinen ilme. »Soisinpa, että voisin saada hänet näyttämään
onnelliselta!» ajatteli hän. »Kauniit kasvot, mutta surulliset!» Ja hän
otti kuumavesikannunsa ja nousi yläkertaan.

»Tämä on Junen huone», sanoi hän avaten lähimmän oven ja laskien
kannun lattialle. »Arvaan, että löydät mitä tarvitset.» Ja hän sulki
oven perässään ja lähti omaan huoneeseensa. Harjatessaan tukkaansa
suurella mustapuisella harjallaan ja pirskoitellessaan otsalleen
kölninvettä hän mietti tilannetta. Irenen tulo oli niin omituinen —
melkein kuin ilmestys, salaperäinen, vieläpä romanttinen, ikäänkuin
hänen kaipuunsa saada seuraa, nähdä kauneutta, olisi täyttynyt — juuri
sillä tavoin kuin tuontapainen kaipuu voi täyttyä. Ja peilin edessä hän
suoristi vielä ryhdikästä vartaloaan, siveli harjalla pitkiä, valkeita
viiksiään, kosketti kulmakarvojaan kölninvedellä ja soitti kelloa.

»En muistanut sanoa, että eräs rouva syö kanssani päivällistä. Käske
keittäjää laittamaan jotakin ylimääräistä ja sano Beaconille, että
hän valjastaa parihevoset puoli yhdeksitoista ja saattaa vieraan
kaupunkiin. Nukkuuko Holly neiti?»

Tyttö luuli, että hän ei nukkunut. Ja vanha Jolyon hiipi ohimennessään
varpaillaan lastenkamariin ja avasi oven, jonka saranoita hän piti
erikoisesti öljyttyinä, jotta voisi iltaisin pujahtaa sisään ja ulos
häiritsemättä.

Mutta Holly nukkui, makasi kuin pienoinen madonna, tuota tyyppiä, jota
vanhat maalarit eivät voi erottaa Venuksesta saatuaan hänet valmiiksi.
Hänen pitkät tummat ripsensä vaipuivat poskille, hänen kasvoillaan
oli täydellinen rauha — pikku vatsa oli ilmeisesti parantunut. Ja
vanha Jolyon seisoi huoneen hämäryydessä ihaillen häntä! Ne olivat
niin viehättävät, juhlalliset ja hellät — nuo pikku kasvot. Vanhalla
Jolyonilla oli tavallista suurempi annos tuota siunattua kykyä elää
uudelleen nuorissa. He olivat hänen tulevainen elämänsä — ainoa
tulevainen elämä, minkä hänen pohjimmainen terve pakanuutensa kenties
tunnusti mahdolliseksi. Siinä tyttö oli, hänellä oli kaikki edessään,
ja hänen pienissä suonissaan virtasi isoisän verta — ainakin jokin
osa siitä. Siinä hän oli, isoisän pikku seuralainen, joka oli oleva
niin onnellinen kuin miksi isoisä voi hänet tehdä, joka ei saanut
tietää muusta kuin rakkaudesta. Isoisän sydän paisui, ja hän meni
ulos, koettaen vaimentaa patenttinahkakenkäinsä ääntä. Käytävässä
hänet valtasi omituinen miete: Ajatella, että lapset voisivat joutua
sellaiseen kuin ne, joita Irene oli sanonut auttavansa! Naiset, jotka
kaikki kerran olivat olleet samanlaisia pienokaisia kuin tuo, joka
nukkui tuossa! »Minun pitää antaa hänelle pankkiosoitus», päätti
vanha Jolyon, »en jaksa ajatella heitä!» Heitä ei koskaan jaksanut
ajatella, noita poloisia hylkiöitä, jotka liian syvästi haavoittivat
sitä todellisen hienostuksen ydintä, joka kätkeytyi omistamisvaiston
mukavien vuoteitten suojiin — haavoittivat liian pahasti syvintä
hänessä — kauneudenrakkautta, joka nytkin sykähdytti hänen sydäntään,
kun hän ajatteli iltaansa kauniin naisen seurassa. Ja hän astui
portaita alas ja meni kaksoisoven kautta talon takaosiin. Täällä,
viinikellarissa, oli reiniläistä, joka maksoi ainakin kaksi puntaa
pullo, Steinberg Cabinet-viiniä, parempaa kuin mikään Johannisberg,
joka konsanaan meni kurkusta alas, täydellisen hienoa viiniä, suloista
kuin nektari — nektaria tosiaankin! Hän otti pullon, kantoi sitä kuin
pikkulasta ja nosti sen valoa vastaan katsellakseen. Kypsänvärinen,
hentokaulainen pullo pölyisen suojuksensa sisällä tuotti hänelle syvää
iloa. Kolme vuotta ne olivat maanneet paikallaan, sitten kun hän muutti
kaupungista — pitäisi olla mitä parhaassa kunnossa! Kolmekymmentäviisi
vuotta sitten hän oli ostanut tämän viinin — Jumalan kiitos, hän oli
saanut pitää makuaistinsa ja ansaitsi siis luvan juoda! Irene pitäisi
tätä arvossa — ei hiventäkään karvautta koko tusinassa. Hän pyyhki
pullon, veti korkin pois omin käsin, pani nenänsä pullon suulle ja
hengitti tuoksua. Sitten hän meni takaisin musiikkisaliin.

Irene seisoi pianon ääressä, hän oli jättänyt pois hattunsa ja
pitsihuivin, joka oli ollut hänen harteillaan, niin että kultainen
tukka ja niskan kalpeus nyt näkyivät. Harmaassa puvussaan ruusupuista
pianoa vasten hän oli vanhan Jolyonin silmissä kuin kaunis taulu.

Hän ojensi Irenelle käsivartensa ja he lähtivät juhlallisina
astumaan. Vain pieni pyöreä pöytä oli katettu ruokasaliin, joka oli
tarkoitettu mukavaksi päivällispaikaksi kahdellekymmenelleneljällekin
hengelle. Tilapäisessä yksinäisyydessä suuri ruokapöytä painosti
vanhaa Jolyonia, ja hän oli käskenyt kantamaan sen pois, kunnes hänen
poikansa tulisi kotiin. Täällä hän oli tottunut aterioimaan yksin,
seuranaan kaksi todella hyvää jäljennöstä Rafaelin madonnoista.
Näillä kesäilmoilla tämä oli hänen päivänsä ainoa ankea hetki. Hän
ei ollut koskaan ollut mikään suursyömäri, niinkuin tuo iso veikko
Swithin tai Sylvanus Heythorp tai Anthony Thornworthy, nuo vanhan
ajan ystävät, ja yksinäinen päivällinen madonnain katseitten alla
oli hänelle vain ikävää hommaa jonka hän koetti suorittaa äkisti
päästäkseen henkisempään nautintoon kahvin ja sikaarin ääreen. Mutta
tänä iltana tilanne oli toinen! Hänen silmänsä tuikkivat Irenelle
pienen pöydän takaa, ja hän puhui Italiasta ja Sveitsistä kertoen
juttuja matkoiltaan ja muita elämyksiä, joita hän ei enää voinut
tarjota pojalleen ja poikansatyttärelle, koska he olivat jo kuulleet
ne. Tämä tuore kuuntelija oli hänelle suuriarvoinen. Hän ei ollut
koskaan kuulunut noihin vanhoihin miehiin jotka lakkaamatta harhailevat
muistojen mailla. Väsyen itse nopeasti epäherkkään juttelijaan hän
varoi väsyttämästä toisia, ja hänen luontainen liehittelyasenteensa
kauneuden edessä varjeli häntä erikoisesti suhteessa naisiin. Hän
olisi tahtonut saada Irenenkin puhumaan, mutta vaikka tämä vastaili
ja hymyili ja näytti pitävän hänen puheistaan, oli hän tietoinen
salaperäisestä etäisyydestä, jossa piili puolet Irenen tenhosta. Hän
ei voinut sietää naisia, jotka nakkelivat olkapäitään ja katseitaan
ja räpättivät lakkaamatta, eikä liioin noita kovasuisia naisia, jotka
eivät piitanneet mistään säännöistä ja tiesivät enemmän kuin itse
tiesit. Oli vain yksi naisellinen ominaisuus, joka tehosi häneen —
viehättävyys ja mitä hiljaisempaa se oli, sitä mieluisempaa hänelle,
ja tällä oli viehätystä, varjoisaa kuin iltapäivän aurinko noilla
Italian kukkuloilla ja laaksoissa, joita hän oli rakastanut. Myöskin
tunne siitä, että Irene nyt oli erillään, suljettuna maailmalta,
näytti tekevän hänet läheisemmäksi vanhalle Jolyonille, omituisen
toivottavaksi seuraksi. Kun mies on hyvin vanha ja kokonaan poissa
kilpakentältä, hän mielellään tuntee olevansa turvassa nuorilta
kilpailijoilta, sillä hän tahtoisi vieläkin olla ensi sijalla
kaunottaren sydämessä, ja hän joi reiniläistään ja katseli Irenen
huulia ja tunsi olevansa melkein nuori. Mutta koira Balthasar makasi
katsellen Irenen huulia sekin ja halveksi sydämessään heidän juttelunsa
keskeytyksiä ja noitten vihertävien lasien liikkeitä, lasien, jotka
olivat täynnä koiralle vastenmielistä kultaista nestettä.

Oli juuri tullut pimeä, kun he palasivat musiikkihuoneeseen. Ja vanha
Jolyon sanoi sikaari suussa:

»Soita minulle vähän Chopiniä.»

Miesten sielun rakenteen tuntee sikaareista, joita he polttavat, ja
säveltäjistä, joita he rakastavat. Vanha Jolyon ei voinut sietää
väkeviä sikaareja eikä Wagnerin musiikkia. Hän piti Beethovenista
ja Mozartista, Händelistä, Gluckista ja Schumannista sekä jostakin
tuntemattomasta syystä Meyerbeerin oopperoista, mutta viime aikoina
hän oli päässyt Chopinin makuun, aivan kuin maalaustaiteessa joutunut
Botticellin lumoihin. Antautuessaan näiden mieltymysten valtaan hän
tiesi poikkeavansa Kulta-ajan ihanteista. Heidän runoutensa ei ollut
Miltonia eikä Byronia eikä Tennysonia, ei Rafaelia eikä Tiziania,
Mozartia eikä Beethovenia. Se piili ikäänkuin verhon takana, se
ei iskenyt kuulijaa kasvoihin, vaan ikäänkuin pujotti sormensa
kylkiluitten alle ja kierteli ja paineli ja sulatti sydämen. Ja vaikka
hän ei tietänytkään varmaan, oliko se tervettä, hän ei välittänyt siitä
hiukkaakaan niin kauan kuin saattoi nähdä toisen tauluja ja kuulla
toisen musiikkia.

Irene istahti pianon ääreen, helmenharmaalla verhotun sähkölampun
alle, ja vanha Jolyon asettui nojatuoliin, josta saattoi nähdä hänet,
pani jalat ristiin ja veteli hitaasti savuja sikaaristaan. Irene istui
hetkisen kädet koskettimilla ilmeisesti etsien mielestään, mitä antaisi
kuulijalleen. Sitten hän aloitti, ja vanhan Jolyonin mielen valtasi
suruntäysi ilo, joka ei ollut aivan samanlaista kuin mikään muu tässä
maailmassa. Hän vaipui hitaasti lumoukseen, jonka keskeytti vain käden
liike, kun hän pitkin väliajoin otti sikaarin suustaan ja pani toisen
tilalle. Irene oli siinä, ja reininviini hänen sisässään, ja tupakka
tuoksui, mutta oli myöskin aurinkoinen maailma, joka nyt lepäili
kuutamossa, oli lammikkoja haikaroilleen ja sinertäviä puita niiden
yläpuolella, ja viininpunaiset ruusut hehkuivat, ja lavendeliniityillä
kulki maidonvalkeita lehmiä, ja muuan nainen, kokonaan varjossa,
nainen, jolla oli tummat silmät ja valkea kaula, hymyili ja ojensi
käsivartensa, ja läpi ilman, joka oli kuin musiikkia, putosi tähti
ja tarttui lehmän sarveen. Hän avasi silmänsä. Kaunis kappale, Irene
soitti hyvin — kosketus kuin enkelillä! Ja hän sulki silmänsä taas. Hän
tunsi olevansa ihmeellisen surullinen ja onnellinen, niin kuin ihminen
on seistessään lehmuksen alla, joka on täydessä, metisessä kukassa.
Ei saada enää elää omaa elämäänsä uudelleen, seisoa vain siinä ja
paistattaa päivää naisen silmien hymyilyssä ja nauttia tuoksusta! Ja
hän nykäisi kättään — koira Bathasar oli tullut nuolemaan sitä.

»Kaunista!» sanoi hän. »Soita vielä — lisää Chopiniä!»

Irene alkoi taas soittaa. Tällä kertaa yhtäläisyys hänen ja »Chopinin»
välillä hämmästytti vanhaa Jolyonia. Sama keinunta, jota hän oli
huomannut Irenen käynnissä, oli hänen soitossaankin, ja Nocturne,
jonka hän oli valinnut, ja hänen silmiensä pehmeä tummuus, valo hänen
hiuksillaan, joka oli kuin kultaisen kuun valoa — kaikki suli yhteen.
Viehättävää, niin, mutta mitään Delilan tapaista ei ollut hänessä
eikä musiikissa liioin. Pitkä, sininen savu nousi kiemurrellen hänen
sikaaristaan ja haihtui. »Niin haihdumme mekin!» ajatteli hän. »Ei
kauneutta enää! Eikö mitään?»

Irene lakkasi taas.

»Tahtoisiko setä kuulla Gluckia? Hänellä oli tapana säveltää
aurinkoisessa puutarhassa, pullollinen reininviiniä vieressään.»

»Oi, kyllä vain. Anna tulla »Orfeusta». Nyt oli hänen ympärillään
niittyjä, joilla kulta ja hopeakukkia kasvoi, valkeita olentoja liiteli
ympärillä, kirjavat linnut lensivät edestakaisin. Kaikki oli kesää.
Viipyvät suloisuuden ja kaipuun aallot virtailevat hänen sielussaan.
Vähän tuhkaa oli pudonnut sikaarista, ja ottaessaan silkkinenäliinan
ravistaakseen sen pois hän tunsi sekoitetun tuoksun, joka oli kuin
nuuskaa ja kölninvettä. »Ah,» ajatteli hän, »intiaanikesä — siinä
kaikki!» Ja hän sanoi: »Et ole vielä soittanut 'Che faròa'.»

Irene ei vastannut, ei liikkunut. Vanha Jolyon oli tietoinen jostakin
— jostakin omituisesta järkytyksestä. Äkkiä hän näki Irenen nousevan
ja kääntyvän pois, ja kipeä itsesyytös iski häneen. Kyllä hänkin osasi
olla kömpelö! Niinkuin Orfeus, niin Irenekin tietysti — hänkin etsi
kadotettuaan muiston kammioista! Ja hän nousi tuoliltaan sydämestä
järkkyneenä. Irene oli mennyt suuren ikkunan eteen huoneen toiseen
päähän. Hän kiirehti jäljessä. Irenen kädet olivat ristissä rinnalla,
vanha Jolyon saattoi juuri nähdä hänen poskensa, joka oli hyvin valkea.
Ja kerrassaan liikutettuna hän sanoi: »Kas niin, kultaseni!» Sanat
olivat päässeet häneltä koneellisesti, sillä ne olivat samat, joilla
hän lohdutti Hollya, kun tällä oli jokin kipu, mutta niiden vaikutus
oli ensi hetkessä hämäännyttävä. Irene nosti käsivartensa, peitti
kasvonsa ja itki.

Vanha Jolyon seisoi ja katseli häneen silmin, jotka olivat iän takia
hyvin syvät. Kiihkeä häpeä, jota Irene näytti tuntevan sortumisensa
vuoksi, joka oli niin toista kuin hänen koko olemuksensa tavallinen
itsehillintä ja levollisuus, oli kuin merkkinä siitä, ettei hän koskaan
ollut toisen ihmisolennon nähden luhistunut tällä tavoin.

»Kas niin — kas niin!» mutisi vanha Jolyon, ojensi kunnioittaen kätensä
ja kosketti häntä. Irene kääntyi ja nojasi häneen käsivarret, joilla
hän peitti kasvonsa. Vanha Jolyon seisoi hyvin hiljaa pitäen toista
laihaa kättään hänen olkapäällään. Itkeköön sydämensä pohjasta — se
tekee hänelle hyvää! Ja koira Balthasar nousi ihmeissään istumaan ja
katseli heitä.

Ikkuna oli vielä auki, verhoja ei ollut laskettu, viimeinen päivänvalo
ulkoa sekaantui lampun heikkoon hohteeseen. Vastaniitetty heinä
tuoksui. Vanha Jolyon, joka omasi pitkän elämän viisauden, ei puhunut.
Surukin nyyhkytti itsensä lepoon aikanaan — aika vain kelpasi
lääkkeeksi suruun, aika, joka näki joka mielialan, joka liikutuksen
vuoronperään katoavan, Aika, levonantaja. Hänen mieleensä tulivat
sanat: »Niinkuin peura himoitsee vilvoittavan veden tykö» — mutta
niistä ei ollut mitään apua tässä. Sitten hän tunsi orvokintuoksua
ja tiesi, että Irene pyyhki silmiään. Hän työnsi leukansa eteenpäin,
painoi viiksensä hänen otsalleen ja tunsi Irenen värisevän koko
ruumiiltaan niinkuin puu, joka ravistaa yltään sadepisarat. Irene
painoi hänen kätensä huulilleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Kaikki
ohi nyt! Suo anteeksi!»

Suudelma teki vanhan Jolyonin omituisen turvalliseksi ololtaan.
Hän saattoi Irenen takaisin samaan paikkaan, missä tämän mieli oli
niin järkkynyt. Ja koira Balthasar seurasi mukana ja laski heidän
jalkoihinsa erään heidän äsken syömänsä kyljyksen luun.

Tahtoessaan hälventää tuon mielenliikutuksen muiston hän ei keksinyt
parempaa keinoa kuin kiinanposliinin. Ja hän kuljetti Ireneä hitaasti
huoneesta toiseen ja näytteli Dresdenin, Lowestoftin ja Chelsean
tuotteita käännellen niitä laihoilla, suonikkailla käsillään, joitten
hieman pisamainen iho näytti niin perin vanhalta.

»Tämän ostin Jobsonilta», sanoi hän, »maksoi kolmekymmentä puntaa.
Se on hyvin kaunis. Tuo koira kuljettaa luitaan joka paikkaan. Tämän
vanhan »laivamaljan» nappasin, kun tuo verraton lurjus, markiisi,
joutui vaikeuksiin. Mutta sinä et voi muistaa. Tässä on kaunis
Chelsean tuote. Mutta mitä sanoisit _tämän_ olevan?» Ja hän tunsi
huojennuksekseen, että Irene, jolla oli niin hyvä maku, todella
kiinnostui, sillä loppujen lopulta mikään ei siinä määrin rauhoita
hermoja kuin epäilyttävä kiinanposliiniesine.

Kun vihdoin kuului vaununpyörien ratinaa, sanoi hän:

»Sinun pitää tulla toistekin, sinun pitää tulla lounaalle, niin voin
näyttää tämän kaiken sinulle päivänvalossa, ja pienen kultamuruni — hän
on suloinen olento. Tuo koira näyttää kiintyneen sinuun.»

Sillä Balthasar, joka ymmärsi, että Irene teki lähtöä, hieroi kylkeänsä
hänen jalkaansa vastaan. Mennessään porttikäytävään hänen kanssaan
vanha Jolyon sanoi:

»Kuski saattaa sinut kotiin tunnissa ja neljänneksessä. Ota tämä
suojattejasi varten.» Ja hän sujautti viidenkymmenen punnan
pankkiosoituksen Irenen käteen. Hän näki tämän katseen kirkastuvan ja
kuuli hänen kuiskaavan: »Oi, Jolyon setä!» ja todellinen ilon sykähdys
kävi hänen lävitseen. Tämä merkitsi vähäistä apua yhdelle tai kahdelle
poloiselle ja sitä, että Irene tulisi toistekin. Hän pisti kätensä
vaunun ikkunasta ja puristi Irenen kättä vielä kerran. Vaunut vyöryivät
pois. Hän seisoi katsellen kuuta ja puitten varjoja ja ajatteli:
»Suloinen ilta! Hän —!»




II


Kaksi päivää sadetta, sitten kesä puhkesi lempeänä ja aurinkoisena.
Vanha Jolyon käveli ja jutteli Hollyn kanssa. Ensin hän tunsi olevansa
ikäänkuin kookkaampi ja täynnä uutta voimaa, sitten hän alkoi tulla
levottomaksi. Melkein joka iltapäivä he kävelivät viidakkoon ja
kulkivat puunrungolle asti. »Hän ei siis ole täällä», ajatteli vanha
Jolyon, »tietysti ei.» Ja hän tunsi olevansa vähän lyhyempi ja laahusti
jalkojaan noustessaan ylämäkeä kotiin, käsi painettuna vasempaan
kylkeen. Silloin tällöin hänelle tuli ajatus; »Oliko hän täällä — vai
näinkö unta?» ja hän tuijotti eteensä niinkuin koira Balthasar tuijotti
häneen. Tietenkään Irene ei tule takaisin! Hän avasi Espanjan postin
vähemmän jännittyneenä. He tulisivat kotiin vasta heinäkuussa, ja
kummallista kyllä hän tunsi kestävänsä sen. Joka päivä päivällisellä
hän aukaisi silmänsä suuriksi ja katsoi paikkaa, missä Irene oli
istunut. Irene ei ollut siinä nyt, ja hän pani silmänsä ennalleen.

Seitsemäntenä iltapäivänä hän ajatteli: »Minun pitää lähteä ostamaan
uudet kengät.» Hän tilasi Beaconin ja lähti matkaan. Putneyn ja Hyde
Parkin välillä hän ajatteli; »Voisin yhtä hyvin ajaa Chelseahin
katsomaan häntä.» ja hän sanoi: »Viekää minut samaan paikkaan, minne
saatoitte tuon rouvan jokin ilta sitten.» Ajuri käänsi leveät punaiset
kasvonsa häneen, ja mehevät huulensa vastasivat: »Tuon harmaapukuisenko
rouvan?»

»Niin, tuon harmaapukuisen rouvan.» Mitä muita rouvia hän olisi
saattanut? Hassu mies!

Vaunut pysähtyivät pienen kolmikerroksisen talon eteen, jonkalaisia
oli ryhmässä vähän etäämpänä joesta. Tottuneilla silmillään vanha
Jolyon heti näki, että niissä oli halpa asua. »Noin kuusikymmentä
puntaa vuodessa, luulisin», ajatteli hän ja katseli nimitaulua
astuttuaan sisään. »Forsyten» nimeä ei näkynyt, mutta »Ensimmäinen
kerros, huoneisto C» ilmoitti nimen »rouva Irene Heron.» Ahaa! Irene
oli ottanut takaisin tyttönimensä! Jostakin syystä se miellytti
häntä. Hän nousi portaita hitaasti, tuntien vähän kipua kyljessään.
Hän seisoi hetkisen ennenkuin soitti päästäkseen hengästyksestään ja
hämmingistään. Irene ei varmaankaan ole sisällä! Ja sitten — kengät!
Ajatus oli musta. Mitä hän teki kengillä enää siinä iässä? Hän ei
voinut edes käyttää loppuun kaikkia, mitä hänellä jo oli.

»Onko rouva kotona?»

»On kyllä, herra.»

»Ilmoittakaa herra Jolyon Forsyte.»

»Kyllä, herra, tulkaa tätä tietä.»

Vanha Jolyon seurasi hyvin pientä palvelustyttöä — hän ei ollut
ainakaan kuuttatoista vanhempi — hyvin pieneen saliin, missä verhot
olivat alhaalla. Se sisälsi pienen pianon ja hyvin vähän muuta,
paitsi epämääräistä tuoksua ja hyvää aistia. Hän seisoi keskellä
huonetta silinteri kädessään ja ajatteli: »Hänen on luultavasti vaikea
tulla toimeen.» Kamiinin yläpuolella riippui peili ja siinä hän
näki oman kuvansa. Vanhannäköinen mies! Sitten hän kuuli kahinaa ja
kääntyi. Irene oli niin lähellä, että vanhan Jolyonin viikset melkein
koskettivat hänen otsaansa, juuri noitten hopealankojen alapuolelta.

»Olin ajelulla», sanoi hän. »Ajattelin, että voin pistäytyä katsomassa
sinua ja kysyä, kuinka tulit kotiin tuona iltana.»

Ja huomatessaan Irenen hymyilevän hän äkkiä huojentui. Ehkä Irenen
todella oli hauska nähdä hänet.

»Haluaisitko panna hatun päähäsi ja lähteä ajelulle Puistoon?»

Mutta Irenen lähdettyä hakemaan hattuaan hän rypisti kulmiansa. Puisto!
James ja Emily! Rouva Nicholas tai joku muu hänen kallisarvoisen
perheensä jäsen olisi hyvin luultavasti siellä ajelemassa hevosillaan
edestakaisin. Ja sittenkös kielet olisivat käynnissä perästäpäin,
jos hänet olisi nähty Irenen kanssa. Parempi ettei! Hän ei tahtonut
herättää menneisyyden kaikuja henkiin Forsyten juorupörssissä. Hän
poisti valkean hiuskarvan tiukasti napitetun lievetakkinsa käänteestä
ja siveli kädellä poskiaan, viiksiään ja nelikulmaista leukaansa.
Tuossa poskiluitten alla tuntui hyvin tyhjältä. Hän ei ollut syönyt
paljoakaan viime aikoina — paras pyytää tuota tohtorin huippanaa, joka
hoiti Hollya, määräämään jotakin vahvistavaa hänelle itselleen. Mutta
nyt Irene tuli takaisin, ja kun he olivat ehtineet vaunuihin, sanoi hän:

»Entä jos menemmekin istumaan Kensingtonin puistoon?» Sitten hän
lisäsi iskien silmää: »Siellä ei ole mitään tuollaista paraatiajelua»,
ikäänkuin Irene olisi arvannut hänen salaiset ajatuksensa.

He nousivat vaunuista ja menivät noille valituille alueille kulkien
vettä kohti.

»Olet ottanut takaisin tyttönimesi, huomaan», sanoi hän. »En ole
pahoillani.»

Irene pujotti käsivartensa hänen kainaloonsa. »Onko June antanut
minulle anteeksi, Jolyon setä?»

Hän vastasi lempeästi: »On — on, totta kai, miksikä ei?»

»Entä oletko sinä?»

»Minä? Minä annoin sinulle anteeksi heti, kun huomasin mistä todella
oli kysymys.» Ja kenties hän olikin, hänen vaistonsa oli aina käskenyt
antamaan anteeksi kauneudelle.

Irene veti syvään henkeä. »Minä en ole katunut — en voinut. Oletko
koskaan rakastanut hyvin syvästi, Jolyon setä?»

Tuo kumma kysymys sai vanhan Jolyonin tuijottamaan eteensä. Oliko hän?
Hän ei näyttänyt muistavan koskaan rakastaneensa hyvin syvästi. Mutta
hän ei tahtonut sanoa sitä nuorelle naiselle, jonka käsi kosketti
hänen käsivarttaan, naiselle, jonka elämää tällä hetkellä kannatti
traagillisen rakkauden muisto. Ja hän ajatteli: »Jos olisin kohdannut
sinut, kun olin nuori, olisin — kenties käyttäytynyt kuin hupsu.» Ja
hänet valtasi halu pelastua ylimalkaisuuksien tietä.

»Rakkaus on kumma seikka», sanoi hän, »kohtalokas usein. Kreikkalaiset
— eikö se niin ollut — tekivät rakkaudesta jumaluuden, he olivat
luultavasti oikeassa, mutta he elivätkin kulta-ajalla.»

»Phil ihaili heitä.»

Phil! Nimi sorahti hänen korvissaan, sillä äkkiä — omaten kyvyn
nähdä asiat joka taholta — hän tajusi, miksi Irene näin viitsi olla
hänen kanssaan. Hän tahtoi puhua rakastajastaan. No hyvä! Jos siitä
oli hänelle iloa! Ja hän sanoi: »Ah niin. Hänessä kai oli vähän
kuvanveistäjää, kuvittelen.»

»Niin. Hän rakasti tasapainoa ja symmetriaa, hän rakasti kreikkalaisten
eheätä tapaa antautua taiteelle.»

Tasapainoa! Pojallahan ei ollut tasapainoa ollenkaan, mikäli hän
muisti, ja mitä symmetriaan tulee — no niin, olihan hänellä siisti
vartalo, mutta nuo kummalliset silmät ja nuo korkeat poskipäät —
symmetriaa?

»Sinäkin kuulut kulta-aikaan, Jolyon setä.»

Vanha Jolyon katsoi häneen ovelasti. Tekikö hän pilkkaa? Ei, hänen
silmänsä olivat pehmeät kuin sametti. Imarteliko hän? Mutta miksi
sitten, jos niin oli? Tuollaisesta ukkelista kuin hän ei hyötyisi
mitään.

Phil oli sitä mieltä. Hän sanoi usein: »Mutta minä en voi koskaan sanoa
hänelle, että ihailen häntä.»

Ahaa! Siinä sitä oltiin taas. Kuollut rakastaja, josta hän halusi
puhua! Ja vanha Jolyon pusersi Irenen käsivartta, puolittain
harmistuneena noista muistoista, puolittain kiitollisena, ikäänkuin
tuntien, minä siteenä ne olivat heidän välillään.

»Hän oli hyvin lahjakas nuori mies», mutisi hän. »Nyt on kuuma, minä
kärsin kuumasta tähän aikaan. Menemmekö istumaan?»

He valtasivat kaksi tuolia pähkinäpuun alla, jonka leveät lehdet
kätkivät heidät iltapäivän rauhalliselta paahteelta. Oli nautinto
istua tässä katselemassa Ireneä ja tuntea, että tämä viihtyi hänen
seurassaan. Ja halu lisätä tätä viihtymystä, mikäli mahdollista, sai
hänet jatkamaan:

»Arvaan, että hän näytti sinulle sen puolen itsestään, jota minä
en koskaan nähnyt. Hän esiintyi tietysti parhaiten edukseen sinun
seurassasi. Hänen taidekäsityksensä oli vähän uusi — minulle» — hän oli
niellyt sanan »muotinen».

»Niin, mutta hänellä oli tapana sanoa, että sinulla on oikeata
kauneudentajua.» Vanha Jolyon ajatteli: »Katsos sitä pirua!» mutta
vastasi veitikka silmässään: »Mahtaa ollakin, en kai muuten istuisi
tässä sinun kanssasi.» Irene oli lumoava, kun hän hymyili tuolla tavoin
silmillään!

»Hän arveli, että sinulla on sitä lajia sydän, joka ei koskaan vanhene.
Phil kyllä ymmärsi.»

Vanha Jolyon ei antanut tuon imartelun pettää itseään sehän vain
johtui halusta saada puhua kuolleesta rakastetusta — ei sitten
vähääkään, ja kuitenkin oli suuriarvoista kuulia sitä, koska Irene
miellytti hänen silmiään ja sydäntään, joka — aivan oikein — ei ollut
tullut vanhaksi. Johtuiko se siitä että hän — toisin kuin tuo kuollut
rakastaja — ei ollut koskaan rakastanut epätoivoon asti, oli aina
säilyttänyt tasapainonsa, symmetrian tunteensa? No niin, hänellä oli
kahdeksankymmenen viiden vuoden iässä jäljellä kyky ihailla kauneutta.
Ja hän ajatteli: »Jospa olisin maalari tai kuvanveistäjä! Mutta minä
olen vanha mies. Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa.»

Muuan nuori pari kulki ruohokentän poikki juuri heidän puunsa varjon
reunaa käsivarret kietoutuneina yhteen. Auringonvalo lankesi julmana
heidän kalpeille, kuluneille, sivistymättömille nuorille kasvoilleen.
»Me olemme rumaa sukukuntaa», sanoi vanha Jolyon. »On hämmästyttävää
nähdä, kuinka — rakkaus voittaa tuonkin.»

»Rakkaus voittaa kaiken!»

»Nuoret luulevat niin», mutisi vanha Jolyon.

»Rakkaudella ei ole ikää, rajaa eikä kuolemaa.»

Kalpeilla kasvoilla tuo hehku, rinta kohoillen, silmät niin suurina
ja tummina ja pehmeinä hän oli kuin elämään herännyt Venus. Mutta tuo
liioittelu toi heti mukanaan vastavaikutuksen, ja hän sanoi veitikka
silmissään: »No niin, jos sillä olisi rajat, emme olisi syntyneet,
sillä kautta kunniani, siinä asiassa rakkaudella on paljon sanottavaa.»

Sitten hän otti hatun päästään ja harjasi sitä kädellään. Tuo suuri,
kömpelö laitos kuumotti hänen otsaansa, ja näihin aikoihin hänelle
usein nousi veri päähän — verenkierto ei ollut enää niinkuin ennen.

Irene tuijotti vielä suoraan eteensä, ja äkkiä hän mumisi:

»On kyllin ihmeellistä, että _minä elän_.»

Vanha Jolyon muisti Jo'n sanat »Hurja ja mieletön.»

»Ah», sanoi hän, »poikani näki sinut pikimmältään — tuona päivänä.»

»Oliko se sinun poikasi? Minä kuulin äänen hallista ja sekunnin ajan
luulin, että se oli — Phil.»

Vanha Jolyon näki hänen huultensa vapisevan. Hän peitti ne kädellään,
otti sen pois taas ja jatkoi tyvenesti: »Sinä yönä aioin heittäytyä
Embankmentiltä jokeen, mutta eräs nainen tarttui pukuuni. Hän kertoi
minulle kaiken itsestään. Kun kuulee, mitä muut saavat kärsiä, joutuu
häpeämään.»

»Oliko se yksi _niitä_?»

Irene nyökäytti päätään, ja vanha Jolyon tunsi kauhua niinkuin ihminen,
joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan epätoivon kanssa. Melkein
vasten tahtoaan hän kuiskasi: »Kerro minulle, kerrotko?»

»Minä en välittänyt siitä, elinkö vai kuolinko. Kun ihminen joutuu
siihen, ei kohtalo enää tahdo surmata häntä. Tuo nainen hoiti minua
kolme päivää — hän ei jättänyt minua hetkeksikään. Minulla ei ollut
rahaa. Siksi teen nyt heidän hyväkseen minkä voin.»

Mutta vanha Jolyon ajatteli: »Ei rahaa!» Mitä kohtaloa voi verrata
siihen? Siihen sisältyi kaikki muu.

»Olisitpa tullut minun luokseni», sanoi hän. »Miksi et tullut?» Irene
ei vastannut.

»Koska nimeni on Forsyte, vai kuinka? Vai estikö June sinua tulemasta?
Kuinka voit nyt?» Hänen silmänsä vaistomaisesti mittailivat Irenen
vartaloa. Kenties hän nytkin oli —! Eikä hän kuitenkaan ollut laiha —
oikeastaan.

»Oi, viidelläkymmenellä punnallani vuodessa tulen juuri toimeen.»
Vastaus ei rauhoittanut vanhaa Jolyonia, hän oli menettänyt
luottamuksensa. Ja tuo mies, Soames! Mutta hänen oikeudentuntonsa esti
häntä tuomitsemasta. Ei, Irene varmaan kuolisi mieluummin kuin ottaisi
enää penniäkään Soamesilta. Niin lempeältä kuin hän näyttikin, täytyi
hänessä olla voimaa jossakin — voimaa ja uskollisuutta. Mutta mitä
syytä oli nuorella Bosinneylla juosta raitiovaunun alle ja jättää hänet
noin yksin?

»Nyt sinun pitää tulla minun luokseni», sanoi hän, »milloin vain
jotakin tarvitset, muuten olen vallan onneton.» Ja hän pani hatun
päähänsä ja nousi. »Nyt lähdemme jonnekin juomaan teetä. Minä käskin
tuota laiskaa miestä riisumaan hevoset valjaista tunniksi ja hakemaan
minut sitten sinun asunnostasi. Nyt voimme ottaa ajurin, minä en enää
jaksa kävellä niinkuin ennen.»

Hän nautti kävelystä Kensingtonin päähän puistoa — Irenen äänen
soinnista, silmien katseesta, koko tuon vierellänsä kävelevän
viehättävän hahmon hienosta kauneudesta. Hän nautti yhteisestä
teenjuonnista Ruffelilla High Streetin varrella ja tuli ulos
heilutellen pikkusormensa päässä isoa suklaarasiaa. Hän nautti
sikaariaan poltellen heidän ajelustaan takaisin Chelseahin
vuokravaunuissa. Irene oli luvannut tulla seuraavana sunnuntaina
soittamaan hänelle taas, ja hän poimi jo hengessään neilikoita ja
varhaisia ruusuja Irenen vietäväksi mukanaan kaupunkiin. Oli ilo
tuottaa Irenelle vähän iloa, mikäli se nyt oli iloa, kun se tuli
tällaisen vanhan ukkelin taholta! Vaunut olivat jo tulleet, kun he
ehtivät perille. Niin tuon miehen tapaista, joka aina myöhästyi
silloin, kun häntä olisi tarvittu! Vanha Jolyon meni pieneksi hetkeksi
sisään sanoakseen hyvästi. Huoneiston pieni pimeä eteinen oli aivan
tulvillaan epämiellyttävää huonon hajuveden hajua, ja penkillä seinää
vasten — ainoalla huonekalulla — hän näki erään olennon istuvan. Hän
kuuli Irenen sanovan pehmeästi: »Minuutti, olkaa hyvä.» Pienessä
salissa, kun ovi oli suljettu, hän kysyi vakavasti: »Suojattejasiko?»

»Niin on. Nyt, kiitos sedän, voin tehdä jotakin hänen hyväkseen.»

Vanha Jolyon seisoi tuijottaen ja siveli tuota leukaa, jonka voima
aikoinaan oli peloittanut niin monia. Ajatus, että Irene näin
alituisesti joutui olemaan tekemisissä tuon hylkiön kanssa, suretti ja
peloitti häntä. Mitä Irene voi tehdä heidän hyväkseen? Ei mitään. Vain
tahria itsensä ja ehkä joutua vaikeuksiin. Ja hän sanoi: »Pidä varasi,
rakkaani! Maailma kääntää kaikki pahimmin päin.»

»Minä tiedän sen.»

Irenen hiljainen hymy teki hänet noloksi. »No niin — siis sunnuntaina»,
sanoi hän. »Hyvästi!»

Irene ojensi poskensa suudeltavaksi.

»Hyvästi», sanoi hän taas. »Pidä huolta itsestäsi.» Ja hän meni ulos,
katsomatta tuohon penkillä istujaan. Hän ajoi kotiin Hammersmithin
kautta voidakseen pysähtyä erääseen tuttuun kauppaan ja pyytää
lähettämään Irenelle kaksi tusinaa pulloa parasta burgundinviiniä.
Pitihän Irenen joskus saada vähän virkistystä! Vasta Richmondin
puistossa hän muisti lähteneensä ostamaan kenkiä, ja hän ihmetteli,
että niin kehno ajatus oli voinut tulla hänen päähänsä.




III


Ne menneisyyden henget, jotka täyttävät vanhan miehen päivät, eivät
olleet koskaan näyttäytyneet vanhalle Jolyonille niin harvoin kuin
niinä seitsemänäkymmenenä tuntina, jotka kuluivat sunnuntaihin
mennessä. Tulevaisuuden henki, jossa oli tuntemattoman viehätys,
kosketti häntä huulillaan sen sijaan. Vanha Jolyon ei nyt ollut
levoton eikä tehnyt kävelyitä puunrungolle, sillä Irene oli _tulossa
lounaalle_. Aterioissa piilee omituinen tarkoituksenmukaisuus, se
loitontaa epäilysten maailman, sillä aterioita vailla ei ihminen
ole muuten kuin syistä, joita ei voi hallita. Hän pelasi monta
verkkopallopeliä Hollyn kanssa syöttäen palloa tälle, joka nyt opetteli
mailankäyttöä voidakseen loma-aikana pelata Jollyn kanssa. Sillä Holly
ei ollut Forsyte, mutta Jolly oli — ja Forsytet aina pelaavat, kunnes
ehtivät kahdeksankymmenenviiden ikään ja rauhoittuvat. Koira Balthasar
tahtoi olla avuksi ja hyökkäsi pallon kimppuun aina, kun vain voi,
ja palveluspoika juoksi, kunnes hänen kasvonsa olivat kuin syksyinen
kuu. Ja koska aika lyheni, oli joka päivä pitempi ja kultaisempi kuin
edellinen. Perjantai-iltana vanha Jolyon otti maksapillerin, kylki
oli vähän kipeä, ja vaikka maksa ei ollutkaan sillä puolella, ei ole
toista sen vertaista lääkettä. Jos joku olisi sanonut, että hän oli
saanut uutta jännitystä elämäänsä ja että se jännitys ei tehnyt hänelle
hyvää, olisi vastauksena ollut luja ja hieman epäluuloinen katse hänen
syvistä, raudanharmaista silmistään, ikäänkuin hän olisi tahtonut
sanoa: »Minä tiedän omat asiani parhaiten.» Hän oli aina tietänyt ja
tietäisi vastakin.

Sunnuntai-aamuna, kun Holly oli mennyt kotiopettajattarensa kanssa
kirkkoon, hän kävi katsomassa mansikkapenkkejä. Koira Balthasar
seuranaan hän tutki mansikantaimia tarkoin ja onnistui löytämään
ainakin kaksi tusinaa todella kypsiä marjoja. Kumartuminen ei tehnyt
hänelle hyvää, ja hänen otsansa tuli hyvin painavaksi ja punaiseksi.
Asetettuaan mansikat vadille ruokapöytään hän pesi kätensä ja hautoi
otsaansa kölninvedellä. Siinä peilin edessä hänen mieleensä juolahti,
että hän oli laihtunut. Mikä »elämänlanka» hän olikaan ollut nuorena!
Oli kaunista olla hoikka — hän ei voinut sietää lihavaa miestä, mutta
ehkä hänen poskensa nyt kuitenkin olivat _liian_ kapeat! Irenen piti
saapua puoli yhden junalla ja kävellä tietä, joka kulki Gagen talon
ohi ja päätyi kauas viidakkoon. Ja katsottuaan Junen huoneeseen ja
todettuaan, että kuuma vesi oli paikallaan, hän lähti kulkemaan
Ireneä vastaan, hitaasti, sillä hänen sydämensä hakkasi. Ilma tuoksui
suloiselta, leivot lauloivat, ja Epsomin katsomolava näkyi. Verraton
päivä! Juuri tällaisena päivänä kuusi vuotta sitten Soames varmaan oli
tuonut nuoren Bosinneyn katsomaan paikkaa, mihin heidän piti ruveta
rakentamaan. Bosinney oli keksinyt talon oikean paikan — sen oli
June usein sanonut hänelle. Näinä päivinä hän ajatteli paljon tuota
nuorta miestä, ikäänkuin tämän henki todella olisi kummitellut hänen
viimeisen työnsä lähettyvillä toivoen mahdollisesti näkevänsä — Irenen.
Bosinney, ainoa mies, joka oli omistanut hänen sydämensä, ainoa, jolle
hän oli hurmautuneena antanut koko itsensä! Tällä iällä ei tietenkään
voinut kuvitella sellaisia asioita, mutta hän tunsi kuin omituista,
epämääräistä kipua — se oli persoonattoman mustasukkaisuuden haamu — ja
myöskin jotakin jalomielisempää, sääliä tuota niin varhain menetettyä
rakkautta kohtaan. Kaikki ohi muutamassa poloisessa kuukaudessa!
Niin, niin! Hän katseli kelloaan ennenkuin astui viidakkoon — vain
neljännestä yli, kaksikymmentäviisi minuuttia odotusta! Ja sitten,
kääntyessään polun kulmauksesta hän näki Irenen tarkalleen samassa
paikassa, missä oli nähnyt hänet ensimmäisellä kerralla, istumassa
puunrungolla, ja totesi, että Irenen oli täytynyt tulla aikaisemmalla
junalla saadakseen istua täällä yksinään ainakin pari tuntia. Kaksi
tuntia hänen seuraansa — menetettyinä! Mikä muisto saattoi tehdä tuon
puunrungon niin rakkaaksi Irenelle? Vanhan Jolyonin kasvot ilmaisivat
hänen ajatuksensa, sillä Irene sanoi heti:

»Suo anteeksi, Jolyon setä, täällä minä ensi kerran sain tietää.»

»Niin, niin, siinä se on käytettävänäsi milloin vain tahdot. Sinä
näytät vähän lontoolaiselta, annat liian paljon soittotunteja.»

Häntä suretti ajatus, että Irenen piti antaa tunteja. Tunteja
tuollaisille nuorille tytöille, jotka takoivat skaaloja paksuilla
sormillaan!

»Missä annat tunteja?» kysyi hän.

»Ne ovat enimmäkseen juutalaisperheitä, onneksi.»

Vanha Jolyon tuijotti. Kaikkien Forsytein mielestä juutalaiset tuntuvat
omituisilta ja epäilyttäviltä.

»He rakastavat musiikkia ja ovat hyvin ystävällisiä.»

»Mahtavat ollakin, kautta kunniani!» Hän tarttui Irenen käsivarteen —
kylki oli aina vähän kipeä ylämäkeen kuljettaessa — ja sanoi:

»Oletko koskaan nähnyt noitten voikukkain veroisia? Ne puhkesivat aivan
tuollaisiksi yhtenä yönä.»

Irenen katse näytti tosiaankin kiitävän yli niittyjen niinkuin
mehiläinen, joka etsii hunajaa. »Tahdoin, että saisit nähdä ne —
en antanut heidän päästää lehmiä tänne vielä.» Sitten hän muisti,
että Irene oli tullut puhumaan Bosinneysta, ja viittasi kellotorniin
tallirakennuksen katolla.

»Tuota hän kai ei olisi antanut minun panna siihen — hänellä ei ollut
mitään ajan tajua, jos oikein muistan.»

Mutta Irene painautui hänen käsivarteensa ja puhuikin kukista, ja hän
tiesi sen tapahtuvan siksi, ettei hän luulisi Irenen tulleen kuolleen
rakastettunsa vuoksi.

»Paras kukkanen, jonka voin näyttää sinulle, on pieni kultamuruni. Hän
tulee kohta kotiin kirkosta. Hänessä on jotakin, joka muistuttaa vähän
sinua», eikä hänestä tuntunut ollenkaan omituiselta, että hän asetti
sanansa niin, eikä: »Sinussa on jotakin, joka muistuttaa vähän häntä.»
Ah! Ja siinä tyttö olikin!

Holly, kintereillään vanheneva ranskalainen kotiopettajatar, jonka
ruuansulatus oli tärveltynyt kaksikymmentäkaksi vuotta sitten
Strassburgin piirityksessä, syöksyi heitä kohti tammen alta. Tyttönen
pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän taputtaakseen Balthasaria,
ikäänkuin hänellä muka ei olisi ollut mielessä mitään muuta. Vanha
Jolyon, joka tiesi asian paremmin, sanoi:

»Kas niin, kultaseni, tässä on harmaapukuinen nainen, jonka lupasin
sinulle.»

Holly nousi ja katsoi heihin. Vanha Jolyon katseli noita kahta veitikka
silmissä, Ireneä, joka hymyili, ja Hollya, joka aloitti vakavan
kysyvänä, siirtyi sitten ujoon hymyyn hänkin ja sitten johonkin
syvempään. Tuolla lapsella oli kauneudentajua — hän tiesi, mistä oli
kysymys. Vanha Jolyon iloitsi suudelmasta, jonka he vaihtoivat.

»Rouva Heron, Mam'zelle Beauce. No, Mam'zelle, oliko saarna hyvä?»

Sillä nyt, kun hänellä ei enää ollut paljon aikaa edessä, keskittyi
hänen jäljelläoleva kirkollinen harrastuksensa siihen ainoaan osaan
jumalanpalvelusta, joka on yhteydessä tämän maailman kanssa. Mam'zelle
Beauce ojensi hämähäkkimäisen käden, joka oli verhottu mustaan
kiiltohansikkaaseen — hän oli ollut parhaissa perheissä — ja nuo
melkein surulliset silmät hänen laihoissa, kellahtavissa kasvoissaan
näyttivät kysyvän: »Oletteko hyvinkasvatettu?» Kun Holly tai Jolly
tekivät jotakin, joka ei ollut hänelle mieleen — mikä ei ollut niinkään
tavatonta — hänellä oli tapana sanoa: »Pikku Tayleurit eivät koskaan
tehneet noin — he olivat niin hyvinkasvatettuja pienokaisia.» Joliy
vihasi pikku Tayleurejä, ja Holly ihmetteli kauheasti, mistä johtui,
että hän oli niin kovin paljon huonompi kuin he. »Laiha laatuunkäyvä
pieni sielu», ajatteli vanha Jolyon hänestä — Mam'zelle Beaucesta.

Lounas oli onnistunut ateria, sienet, jotka hän itse oli
poiminut herkkusienilavasta, valikoidut mansikat ja toinen pullo
Steinberg-viiniä aiheuttivat hänessä eräänlaista aromaattista
henkevyyttä ja vakaumuksen, että hän huomenna saisi potea rohtumaa.
Lounaan jälkeen he istuivat tammen alla juoden turkkilaista kahvia.
Ei ollut mikään surun aihe hänelle, kun Mam'zelle Beauce vetäytyi
kirjoittamaan sunnuntaikirjettä sisarelleen, jonka sulhanen oli
aikoinaan joutunut hengenvaaraan nielaistessaan neulan — tapaus, joka
päivittäin kerrottiin varoitukseksi lapsille, että he söisivät hitaasti
ja sulattaisivat ruokansa. Penkin juurella vaunupeitteellä Holly ja
koira Balthasar härnäilivät ja rakastivat toisiaan, ja varjossa istui
vanha Jolyon jalat ristissä, polttaen nautiskelevasti sikaariaan ja
katsellen keinussa istuvaan Ireneen. Valoisa, epämääräisesti keinuva
harmaapukuinen olento, auringonläikkiä siellä täällä, huulet hiukan
raolla, silmät tummat ja pehmeät vähän painuneiden luomien alla. Hän
näytti tyytyväiseltä — varmaankin hänelle teki hyvää tulla katsomaan
vanhaa Jolyonia! Iän itsekkyys ei ollut iskenyt Jolyoniin, sillä hän
saattoi vielä nauttia toisten ilosta ja todeta, että se, mitä hän
tarvitsi, ei sentään merkinnyt aivan kaikkea, vaikka se olikin paljon.

»Täällä on kovin hiljaista», sanoi hän, »älä tule, jos se sinusta on
ikävää. Mutta on ilo nähdä sinut. Pikku kultani kasvot ovat ainoat,
jotka tuottavat minulle iloa sinun kasvojasi lukuunottamatta.»

Irenen hymyilystä hän ymmärsi, että tämä kyllä vielä osasi pitää
arvonannosta, ja se rauhoitti häntä. »Se ei ole tyhjää puhetta», sanoi
hän. »En koskaan ole sanonut naiselle, että ihailen häntä, jollen
todella sitä tee. Enkä tosiaankaan tiedä, koska olisin sanonut jollekin
naiselle, että ihailen häntä, paitsi vaimolleni vanhoina aikoina, ja
vaimot ovat lystikkäitä.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten äkisti:

»Hän odotti, että olisin sanonut sen useammin kuin tunsin tarvetta, ja
siinä sitä oltiin.» Hänen kasvonsa näyttivät salaperäisen levottomilta
ja peläten sanoneensa jotakin tuskallista hän kiirehti jatkamaan:

»Kun pikku kultani menee naimisiin, toivon, että hän löytää jonkun,
joka ymmärtää naisten tunteita. Minä en ole näkemässä sitä, mutta
avioliitossa on paljon nurinkurista. En soisi hänen taittavan niskaansa
siihen.» Ja huomaten tehneensä pahan huonommaksi hän jatkoi: »Tuo koira
sitten vain raappii.»

Seurasi hiljaisuus. Mitä ajatteli hän, tuo kaunis olento, jonka elämä
oli pilalla, joka oli menettänyt rakkautensa ja kuitenkin oli luotu
rakkautta varten? Jonakin päivänä, kun vanha Jolyon jo olisi poissa,
hän ehkä löytäisi toisen kumppanin — ei niin haihattelevaa kuin tuo
nuori mies, joka oli mennyt raitiovaunun alle. Ah, mutta hänellähän oli
mies!

»Häiritseekö Soames sinua koskaan?» kysyi hän.

Irene pudisti päätään. Hänen kasvonsa olivat äkkiä sulkeutuneet. Sillä
kaiken pehmeyden ohella hänessä oli jotakin leppymätöntä. Ja väläys
sukupuolisten vastenmielisyyksien heltymättömään luonteeseen avautui
eräille aivoille, jotka kuuluivat Victoria-kuningattaren varhaisaikojen
sivistykseen — paljon vanhempaan kuin tämä, minkä keskellä hän vietti
vanhuutensa — eivätkä koskaan olleet ajatelleet niin primitiivisiä
asioita.

»Sepä hyvä», sanoi hän. »Tänä päivänä voit nähdä Epsomin katsomolavan.
Menemmekö katsomaan?»

Vanha Jolyon johdatti häntä läpi kukka- ja hedelmätarhan, jonka
korkeata ulkomuuria vastaan persikkapuut ja nektariinit paistattivat
päivää, läpi tallien, viiniansarin, herkkusienihuoneen, ruusutarhan,
huvihuoneen — vieläpä vei hänet keittiökasvitarhaan katsomaan pieniä
vihreitä papuja, joita Holly mielellään kaiveli palkojen sisästä
sormellaan ja ahmi suuhunsa ruskealta pikku kämmeneltään. Monta
viehättävää seikkaa hän näytti Irenelle sillä välin, kun Holly ja koira
Balthasar hyppelivät ympärillä tai tulivat heidän luokseen huomiota
pyytäen. Tämä oli onnellisimpia iltapäiviä, mitä hän milloinkaan oli
viettänyt, mutta se väsytti häntä, ja hän oli iloinen saadessaan
istahtaa musiikkisaliin ja antaa Irenen tarjota teetä. Eräs Hollyn
pieni ystävä oli tullut sisään — kaunis tyttönen, jolla oli tukka
lyhyt kuin pojalla. Ja nuo kaksi leikittelivät kauempana, portaitten
alla, portaissa ja ylhäällä parvekkeella. Vanha Jolyon pyysi Chopiniä.
Irene soitti etyydejä, valsseja, masurkoita, kunnes molemmat lapset
hiipivät lähelle ja seisoivat pianon vieressä — tumma ja kultainen pää
kumartuneina eteenpäin, kuunnellen. Vanha Jolyon katseli.

»Tanssikaapa nyt, te molemmat!»

He alkoivat ujosti ja väärin. He hyppivät ja kaartelivat tosissaan,
ei erittäin taitavasti, ja kulkivat edestakaisin hänen tuolinsa ohi
valssin pyörteissä. Hän katseli heitä ja soittajan kasvoja, jotka
olivat hymyillen kääntyneet pieniin tanssijoihin, ja ajatteli:
»Sievempää kuvaa en ole nähnyt pitkiin aikoihin.» Sitten eräs ääni
sanoi:

»Hollee! _Mais enfin, — qu'est-ce que ta fais la — danser, le dimanche!
Viens, donc!_»

Mutta lapset tulivat lähelle vanhaa Jolyonia tietäen, että hän
pelastaisi heidät, ja katsoivat kasvoihin, jotka olivat ilmeisesti
»voitetut».

»Mitä parempi päivä, sitä parempi teko, Mam'zelle. Se on kokonaan minun
syytäni. Tulkaa tänne, tipuset, niin saatte teetä!»

Ja kun he olivat menneet, seuranaan koira Balthasar, joka otti osaa
joka ateriaan, hän katsoi Ireneen silmät tuikkien ja sanoi:

»Niin, siinä sitä ollaan! Eivätkö he ole suloisia? Onko sinulla
tuollaisia pienokaisia oppilaittesi joukossa?»

»On, kolme — kaksi hyvin kultaista.»

»Kauniitako?»

»Ihastuttavia.»

Vanha Jolyon huokasi, hänellä oli kyllästymätön rakkaus hyvin nuoria
kohtaan. »Minun pikku kultamuruni rakastaa soittoa», sanoi hän,
»hänestä tulee soittaja aikanaan. Ehkä tahtoisit lausua minulle
mielipiteesi hänen soitostaan?»

»Tahdon tietenkin.»

»Etkö tahtoisi —», hän tukahdutti sanat, »ruveta antamaan hänelle
tunteja.» Ajatus, että Irene antoi tunteja, oli hänelle epämieluinen,
mutta se kuitenkin merkitsi säännöllistä kohtaamista. Irene nousi
pianon äärestä ja tuli hänen tuolinsa luo.

»Tekisin sen kernaasti, hyvin kernaasti, mutta esteenä on — June. Koska
he tulevat takaisin?»

Vanha Jolyon rypisti kulmiaan. »Ei ennen kuin ensi kuun puolivälissä.
Mitä se tekee?»

»Sinä sanoit, että June on antanut minulle anteeksi, mutta hän ei voisi
koskaan unohtaa, Jolyon setä.»

Unohtaa! Junen _täytyi_ unohtaa, jos isoisä tahtoi.

Mutta Irene pudisti päätään ikäänkuin vastaukseksi. »Tiedät, että hän
ei voisi, ei ihminen unohda.»

Aina tuo viheliäinen menneisyys! Ja hän sanoi hieman harmistuneen
päättäväisenä:

»No hyvä, saamme nähdä.»

Hän puhui Irenelle vielä tunnin ajan tai kauemmin, lapsista ja sadoista
pikku asioista, kunnes vaunut tulivat hakemaan tätä kotiin. Ja Irenen
mentyä hän palasi takaisin tuoliinsa ja istui sivellen kasvojaan ja
leukaansa ja haaveillen kuluneesta päivästä.

Illalla päivällisen jälkeen hän meni työhuoneeseensa ja otti arkin
paperia. Hän istui muutaman minuutin kirjoittamatta, nousi sitten
ja seisoi tuon mestariteoksen »Hollantilaisia kalastajaveneitä
auringonlaskussa» alla. Hän ei ajatellut tuota taulua, vaan elämäänsä.
Hän aikoi jättää Irenelle jotakin testamentissaan, mikään muu ei olisi
siinä määrin voinut panna liikkeelle ajatuksen ja muistin hiljaisia
syvyyksiä. Hän aikoi jättää Irenelle osan omaisuuttaan, pyrkimyksiään,
tekojaan, ominaisuuksiaan, työtään, aikoi jättää myös osan kaikkea
sitä, minkä hän oli elämässä menettänyt terveen ja kiinteän
rikastumistahtonsa vuoksi. Ah! Mitä hän oli menettänyt? »Hollantilaiset
kalastajaveneet» antoivat laimean vastauksen. Hän meni ranskalaisen
ikkunan eteen, veti verhon syrjään ja avasi sen. Tuuli oli herännyt,
ja viimevuotinen tammenlehti, joka jollakin tavoin oli osannut välttää
puutarhurin luutaa, ajelehti hiljaa rapisten kivipengermällä hämärässä.
Tuota ääntä lukuunottamatta oli hyvin hiljaista. Hän saattoi tuntea
hetki sitten kasteltujen heliotrooppien tuoksua. Yölepakko lensi
ohi. Lintu antoi viimeisen liverryksensä kuulua. Ja suoraan tammen
yläpuolella loisti ensimmäinen tähti. Faust, oopperassa, oli antanut
sielunsa muutamasta raikkaasta nuoruuden vuodesta. Sairaalloinen
ajatus! Mikään sellainen kauppa ei ollut mahdollinen, siinä oli
todellinen, murhenäytelmä. Ei mitään keinoa nuortua uudelleen rakkautta
ja elämää ja kaikkea varten. Ei mitään muuta jäljellä kuin nauttia
kauneudesta etäältä niin kauan kuin voi ja jättää sille jotakin
testamentissaan. Mutta kuinka paljon? Ja ikäänkuin hän ei olisi voinut
tehdä tuota laskelmaa ulkona maaseudun yön lempeässä vapaudessa,
hän kääntyi taas sisään ja meni takan eteen. Siinä olivat hänen
mielipronssinsa — Kleopatra kyykäärme rinnallaan, Sokrates, vinttikoira
leikkimässä pentunsa kanssa, voimakas mies ajamassa hevosia. »Ne
kestävät!» ajatteli hän, ja hänen sydäntään kivisti. Niillä oli
tuhannen vuoden elämä edessään!

»Kuinka paljon? Niin, joka tapauksessa sen verran, että hänen ei
tarvitsisi vanhentua ennen aikaansa, että rypyt pysyisivät poissa hänen
kasvoiltaan mahdollisimman kauan, että harmaa ei pääsisi pilaamaan
tuota välkkyvää tukkaa. Hän itse saattoi elää vielä viisi vuotta.
Irene olisi silloin yli kolmenkymmenen. »Kuinka paljon?» Hänessä ei
ollut vanhan Jolyonin verta pisaraakaan. Uskollisena sille suunnalle,
mikä oli ollut määräävänä hänen elämässään neljänkymmenen vuoden
ajan ja kauemmin, aina siitä saakka, kun hän oli mennyt naimisiin ja
perustanut tuon mystillisen laitoksen, perheen, hän sai varoittavan
ajatuksen — ei hänen vertaan, vailla oikeuksia mihinkään! Tämä aikomus
oli siis pelkkää ylellisyyttä. Oikku, vanhan miehen päähänpiston
helliminen, noita tekoja, joihin erehdytään vanhuuden höperyydessä.
Hänen todellinen tulevaisuutensa ruumistui noissa, jotka olivat hänen
vertaan ja joissa hän saisi elää vielä mentyään. Hän kääntyi pois
pronssiveistoksista ja seisoi katsellen vanhaa nahkanojatuolia, jossa
hän oli istunut ja polttanut niin monta sataa sikaaria. Ja äkkiä
oli kuin hän olisi nähnyt Irenen istuvan siinä harmaassa puvussaan,
tuoksuvana, pehmeänä, tummasilmäisenä, viehättävänä, katsellen häneen.
Mitä! Irene tietysti ei tosissaan välittänyt hänestä vähääkään, ainoa,
josta hän välitti, oli tuo kuollut rakastaja. Mutta hän oli täällä,
tahtoi tai ei, tuottaen isännälleen iloa kauneudellaan ja sulollaan.
Ei kenelläkään ollut oikeutta tyrkyttää toiselle vanhan miehen seuraa,
ei oikeutta pyytää häntä soittamaan ja istumaan katseltavana — ilman
mitään palkkaa! Ilosta sai maksaa tässä maailmassa. »Kuinka paljon?»
Loppujen lopulta varoja oli paljon, hänen poikansa ja kolme lapsen
lastaan eivät kaipaisi tuota pikku ropoa. Hän oli tehnyt omaisuutensa
itse, melkein joka pennin, hän saattoi sijoittaa sen mihin tahtoi,
suoda itselleen tämän pienen ilon. Hän meni takaisin kirjoituspöydän
ääreen. »Minä teen sen», ajatteli hän, »ajatelkoot sitten mitä
tahtovat. Minä teen.» Ja hän istahti.

»Kuinka paljon?» Kymmenen tuhatta — kaksikymmentä tuhatta — kuinka
paljon? Jospa hän vain rahallaan voisi ostaa yhdenkään vuoden,
yhdenkään kuukauden nuoruutta! Ja tämän ajatuksen säikähdyttämänä hän
kirjoitti nopeasti:

  »Paras Herring! — Tehkää testamenttiini tämä lisäys:
  Veljentyttärelleni Irene Forsytelle, omaa sukua Heron, mitä nimeä hän
  nyt käyttää, jätän viisitoista tuhatta puntaa vapaana perintöverosta.

  Teidän

  Jolyon Forsyte.»

Suljettuaan kotelon ja liimattuaan postimerkin hän meni takaisin
ikkunan ääreen ja veti syvään henkeä. Oli pimeä, mutta monta tähteä
näkyi nyt.




IV


Hän heräsi puoli kolmelta, hetkenä, joka hänen pitkän kokemuksensa
mukaan peloittavassa määrin kiihdyttää kaikkia hankaloita ajatuksia.
Kokemus oli niinikään opettanut hänelle, että uusi herääminen
säädylliseen aikaan kahdeksalta osoitti tuollaisen säikähdyksen
mielettömyyden. Tänä erikoisena aamuna sai äkillistä painavuutta
ajatus, että jos hän sattuisi sairastumaan, ei hän saisi nähdä Ireneä.
Tästä oli vain lyhyt askel sen seikan toteamiseen, että seurustelu
päättyisi myöskin, kun hänen poikansa ja June palaavat Espanjasta.
Kuinka hän voisi puolustaa haluansa saada seurustella sen naisen
kanssa, joka oli varastanut — varhainen aamu ei puhu peitetyin sanoin
— Junelta sulhasen? Tuo rakastettu oli kuollut, mutta June oli
itsepintainen pieni olento, lämminsydäminen, mutta luja kuin puu eikä
— se oli ihan totta — niitä, jotka unohtavat! Ensi kuun puolivälissä
he olisivat kotona. Hänellä oli enää viisi viikkoa aikaa nauttia
tuosta uudesta harrastuksesta, joka oli tullut hänen jäljelläolevaan
elämäänsä. Pimeys osoitti mielettömän kirkkaasti hänen tunteensa
luonteen. Kauneuden ihailua — kiihkeätä halua nähdä sitä, mikä tuotti
iloa hänen silmilleen. Järjetöntä, hänen iällään! Ja kuitenkin — mitä
muuta syytä oli hänellä pyytää Junea kertaamaan niin kipeitä muistoja,
ja kuinka hän voisi estää poikaansa ja poikansa vaimoa pitämästä
isäukkoa hyvin kummallisena? Hänen olisi pakko tehdä salamatkoja
Lontooseen, ja se olisi väsyttävää, sitäpaitsi pieninkin pahoinvointi
estäisi hänet siitä. Hän makasi avoimin silmin, ja hänen leukansa
pani vastalauseen tuohon tulevaisuudenkuvaan, kun taas sydän takoi
äänekkäästi ja väliin tuntui vallan lakkaavan lyömästä. Hän oli nähnyt
aamunkoiton valaisevan ikkunanrakoja, kuullut lintujen livertävän ja
laulavan ja kukkojen kiekuvan, ennenkuin hän taas pääsi uneen, mistä
aikanaan heräsi väsyneenä, mutta terveenä. Viisi viikkoa, ennenkuin
tarvitsi ruveta hätäilemään, sehän oli hänen iällään iäisyys! Mutta
tuona aikaisena aamuna oli kuitenkin jäljellä jotakin merkkiä yön
kauhuista — ne olivat hienosti kiihdyttäneet hänen tahtoaan, hänen,
joka aina oli tottunut kulkemaan omia teitään. Hän aikoi tavata
Ireneä niin usein kuin halusi! Miksi hän ei lähtisi kaupunkiin ja
tekisi tuota lisäystä testamenttiin asianajajansa luona sen sijaan,
että kirjoittaisi siitä? Irene ehkä haluaisi tulla oopperaan! Mutta
hän lähtisi junalla, hän ei tahtonut, että tuo paksu Beacon saisi
virnistellä hänen selkänsä takana. Palvelijat olivat sellaisia hupsuja,
ja luultavasti heillä oli tiedossaan koko tuo vanha asia Irenestä ja
nuoresta Bosinneysta — palvelijat tietävät kaiken ja arvaavat lopun.
Hän kirjoitti Irenelle sinä aamuna:

  »Paras Irene! — Minun pitää huomenna käydä kaupungissa. Jos sinua
  haluttaisi lähteä oopperaan, tule syömään hiljainen päivällinen
  kanssani...»

Mutta missä? Siitä oli kymmeniä vuosia, kun hän viimeksi oli syönyt
päivällistä Lontoossa muualla kuin klubillaan tai yksityistaloissa.
Ahaa — tuo uudenaikainen paikka Covent Gardenin lähellä...

  »Kirjoita minulle rivi huomenna Piedmont Hotelliin ja ilmoita, saanko
  odottaa sinua siellä seitsemältä.

  Parhain terveisin

  Jolyon Forsyte.»

Irene ymmärtäisi, että setä vain tahtoi tuottaa hänelle hiukkasen iloa,
sillä ajatus, että tämä arvaisi hänen kiihkeän halunsa nähdä häntä, oli
vaistomaisesti vastenmielinen. Ei ollut luultavaa, että noin vanha mies
saisi hänen tavallaan pyrkiä näkemään kauneutta, varsinkaan naisessa.

Seuraavan päivän matka, niin lyhyt kuin se olikin, ja käynti lakimiehen
luona väsyttivät häntä. Oli kuumakin, ja pukeuduttuaan päivällistä
varten hän paneutui makuuhuoneensa sohvalle levätäkseen vähän. Hänellä
oli varmaan ollut jonkinlainen pyörtymiskohtaus, sillä hän tuli
tajuihinsa tuntien olonsa hyvin kummalliseksi, ja hän nousi vähän
vaivoin soittamaan kelloa. Mitä, yli seitsemän jo! Ja tässä hän oli, ja
Irene odotti. Mutta äkkiä himmentyi silmissä taas, ja hänen piti palata
sohvalle. Hän kuuli tytön äänen sanovan:

»Soittiko herra?»

»Soitin, tulkaa tänne», hän kuuli sanovansa selvästi, vaikka silmien
edessä olikin pilvi. »Minä en voi hyvin, tarvitsisin hajusuoloja.»

»Minä tuon, herra.» Tytön ääni kuului pelästyneeltä.

Vanha Jolyon teki ponnistuksen.

»Älkää menkö. Viekää nämä terveiset veljentyttärelleni — naiselle, joka
istuu hallissa — harmaapukuiselle naiselle. Sanokaa, että herra Forsyte
ei voi hyvin — kuumuus. Hän on kovin pahoillaan, ja jollei hän tule
heti alas, ei häntä pidä odottaa päivälliselle.»

Kun tyttö oli mennyt, ajatteli hän heikosti: »Miksi sanoin
harmaapukuinen nainen — hänellähän voi olla yllään mitä vain!
Hajusuoloja!» Hän ei pyörtynyt uudelleen, mutta hän ei ollut
tajuissaan, kun Irene tuli seisomaan hänen viereensä pitäen
hajusuolapulloa hänen nenällään ja pöyhien tyynyjä hänen päänsä alla.
Hän kuuli Irenen sanovan levottomana: »Rakas Jolyon setä, mitä tämä
on?» tunsi himmeästi hänen huuliensa pehmeän kosketuksen kädellään,
veti sitten syvän siemauksen hajusuoloja henkeensä, sai niistä voimaa
äkkiä ja aivasti.

»Hah!» sanoi hän. »Ei se mitään ole. Kuinka pääsit tänne? Mene
ruokasaliin syömään päivällistä — piletit ovat pukeutumispöydällä. Olen
selvä minuutissa.»

Hän tunsi Irenen viileän käden otsallaan, tunsi orvokin tuoksua ja jäi
istumaan, mielessä epämääräinen nautinto ja päätös voida hyvin.

»Mitä! Sinä _olet_ harmaassa puvussa!» sanoi hän. »Auta minua vähän.»
Päästyään jaloilleen hän ravisteli itseään.

»Mitä asiaa minulla oli ruveta tuolla tavoin pyörtyilemään!» Ja hän
liikkui hyvin hitaasti peiliä kohti. Mikä haamumainen mies! Irenen ääni
hänen takanaan kuiskasi:

»Älä tule alas nyt, setä, sinun pitää levätä.»

»Kaikkea vielä! Lasi samppanjaa panee minut pian ennalleni. En tahdo,
että menetät oopperailtasi.»

Mutta matka käytävää pitkin oli vaivalloinen. Merkillisiä mattoja
niillä, oli näissä uudenaikaisissa paikoissa, niin paksuja, että niihin
kompastui joka askelella! Hississä hän huomasi, kuinka huolestuneelta
Irene näytti, ja sanoi yrittäen iskeä silmää:

»Olenpa minä kaunis isäntä!»

Kun hissi pysähtyi, täytyi hänen pitää kiinni istuimesta että se ei
luistaisi hänen altaan, mutta liemiruuan ja samppanjan jälkeen hän
tunsi olonsa paljon paremmaksi ja alkoi iloita sairaudesta, joka sai
Irenen käytöksen häntä kohtaan niin huolehtivaksi.

»Olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreksi», sanoi hän äkkiä ja
jatkoi, tarkaten hänen silmiensä hymyä:

»Et sinä saa kulkea tuon menneisyyden lumoissa koko elämääsi — siihen
sinulla on yllin kyllin aikaa minun iässäni. Tuo on kaunis puku — pidän
kuosista.»

»Olen ommellut sen itse.»

Ah! Nainen, joka osasi ommella itselleen kauniin puvun, ei ollut
menettänyt elämänhaluaan.

»Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa», sanoi hän, »ja juo tämä.
Tahtoisin nähdä vähän väriä poskillasi. Emme saa tuhlata elämää, se ei
kelpaa. Tänä iltana on uusi Margareta, toivottavasti hän ei ole liian
lihava. Ja Mefisto — en voi kuvitella kauheampaa kuin lihava mies, joka
näyttelee paholaista.»

Mutta he eivät sittenkään menneet oopperaan, sillä päivällispöydästä
noustessa hänen silmiään taas alkoi hämärtää, ja Irene itsepintaisesti
tahtoi, että hän pysyisi hiljaa ja menisi aikaisin nukkumaan. Erottuaan
hänestä hotellin ovella ja maksettuaan ajurille, jonka piti viedä
hänet Chelseahin, vanha Jolyon istahti hetkeksi iloitsemaan hänen
sanoistaan: »Sinä _olet_ niin kultainen minulle, setä Jolyon.» Mitä,
kukapa ei olisi! Hän olisi tahtonut viipyä vielä päivän ja viedä Irenen
mukanaan Eläintarhaan, mutta tämän mielestä olisi kai kuolettavan
väsyttävää juosta hänen kanssaan kaksi päivää peräkkäin. Ei, hänen
piti odottaa ensi sunnuntaihin, Irene oli luvannut tulla silloin. He
sopisivat silloin noista Hollyn tunneista, joskin vain kuukaudeksi. Se
olisi jotakin. Pikku Mam'zelle Beauce ei pitäisi siitä, mutta hänen
oli suostuttava. Ja taittaen vanhan oopperahattunsa kokoon rintaansa
vastaan hän haki hissin.

Hän ajoi Waterloon asemalle seuraavana aamuna, vaikka hänellä
olikin suuri halu sanoa: »Ajakaa Chelseahin.» Mutta hänellä oli
liian vahva aisti ymmärtämään suhteita. Sitäpaitsi hän vielä tunsi
olonsa hataraksi eikä uskaltanut panna itseään alttiiksi toiselle
samanlaiselle häiriölle kuin tuo eilinen oli ollut, kaukana kotoa.
Holly myöskin odotti häntä ja sitä, mitä hänellä oli matkalaukussaan
tyttöstä varten. Eipä siltä, että hänen pikku kullassaan olisi mitään
etuilevaa rakkautta — hän oli oikea hellyyden perikuva. Sitten katkeran
kyynillisenä kuten vanhat ainakin, hän rupesi ajattelemaan, eikö se
vain ollutkin etuilevaa rakkautta, joka sai Irenen suostumaan hänen
seuraansa. Ei, ei Irenekään ollut sitä lajia. Hänellä nyt ainakaan ei
ollut käsitystä siitä, kuinka leivälle levitetään voita, ei mitään
omistamisen vaistoa, poloisella! Sitäpaitsi ei vanha Jolyon ollut
hiiskunut sanaakaan tuosta testamentin lisäyksestä eikä aikonut
hiiskuakaan — toistaiseksi riitti pelkkä ilo asiasta.

Viktoria-vaunuissa, jotka olivat häntä vastassa asemalla, Holly
pidätteli koira Balthasaria, ja heidän hyväilynsä tekivät kotimatkasta
riemukulun. Koko loppuosan tuota kaunista, kuumaa päivää ja suurimman
osan seuraavaa hän oli tyytyväinen ja rauhallinen lepäillen
siimeksessä, pitkän, viipyvän päivänpaisteen valaessa kultaa kentille
ja kukkasille. Mutta torstai-iltana yksinäisellä päivällisellään hän
alkoi laskea tunteja — kuusikymmentä viisi tuntia siihen, kun hän
saisi lähteä Ireneä vastaan pieneen viidakkoon ja kulkea kenttien
poikki hänen rinnallaan. Hän oli aikonut kääntyä lääkärin puoleen
pyörtymiskohtauksensa vuoksi, mutta tuo mies varmasti vaatisi häntä
pysymään hiljaa, välttämään kiihtymystä ja kaikkea tuollaista, ja
hän ei aikonut antaa kytkeä jalkaansa, ei tahtonut kuulla puhuttavan
sairaudesta — jos se nyt oli sairautta, ei sietänyt kuulla tuollaista
tähän aikaan elämästään, nyt kun tuo uusi jännitys oli tullut. Ja hän
varoi tarkoin mainitsemasta heikkouttaan kirjeissä pojalleen. Siitä
olisi vain seurauksena, että he tulisivat lennossa kotiin! Missä määrin
tämä vaiteliaisuus johtui hänen halustaan ottaa huomioon heidän iloaan,
missä määrin hänen omaansa, sitä hän ei pysähtynyt miettimään.

Tuona iltana työhuoneessaan hän oli juuri lopettanut sikaarinsa ja
uinaili tuolissaan, kun hän kuuli puvun kahinaa ja oli tietoinen
orvokin tuoksusta. Hän avasi silmänsä ja näki Irenen harmaassa
puvussaan seisovan takan ääressä ojentaen käsivarsiaan. Omituisinta
oli, että vaikka noissa käsivarsissa ei näyttänyt olevan mitään,
ne kuitenkin olivat kiertyneet aivan kuin jonkun kaulan ympäri, ja
Irenen oma kaula taipui taaksepäin, huulet olivat avoimet ja silmät
ummessa. Hän katosi paikalla, ja siinä oli takkahylly ja vanhan
Jolyonin pronssit. Mutta nuo pronssit ja tuo takkahylly eivät olleet
siinä silloin, kun Irene oli, takka vain ja seinä! Vanha Jolyon nousi
järkytettynä ja levottomana. »Minun pitää ottaa lääkettä», ajatteli
hän, »minä en voi olla terve.» Hänen sydämensä löi liian nopeasti,
hänellä oli ahdistava tunne rinnassaan, ja hän meni ikkunaan avaten
sen, jotta saisi ilmaa. Koira haukkui jossakin kaukana, jokin noita
Gagen talon koiria varmaan, viidakon tuolta puolen. Kaunis, hiljainen
ilta, mutta pimeä. »Minä nukahdin», arveli hän, »siinä kaikki. Ja
kuitenkin voisin vannoa, että silmäni olivat auki!» Huokauksentapainen
ääni tuntui vastaavan.

»Mitä se on?» kysyi hän terävästi. »Kuka siellä?»

Hän pani käden rinnalleen tyynnyttääkseen takovaa sydäntään ja astui
terrassille. Jotakin pehmeätä vilahti hänen ohitseen pimeässä. »Huis!»
Se oli tuo suuri harmaa kissa. »Nuori Bosinney oli kuin suuri kissa»,
ajatteli hän. »Hän se oli, jota Irene tuolla — jota Irene — Bosinney
omistaa hänet vieläkin.» Hän käveli terassin reunalle ja katsoi alas
pimeyteen; hän saattoi nipin napin nähdä päivänkukkien vaaleuden
niittämättömällä ruoholla. Täällä tänään ja huomenna poissa! Ja tuolta
nousi kuu, joka näki kaiken, nuoren ja vanhan, elävän ja kuolleen,
eikä välittänyt vähääkään! Hänen oma vuoronsa pian. Yhdestä päivästä
nuoruutta hän olisi antanut kaiken, mikä oli jäljellä! Ja hän kääntyi
takaisin taloa kohti. Hän saattoi nähdä lasten makuuhuoneen ikkunat
tuolla ylhäällä. Hänen pikku kultamurunsa kai nukkui. »Toivottavasti
tuo koira ei herätä häntä!» ajatteli vanha Jolyon. »Mikä se on, joka
saa meidät rakastamaan ja saa meidät kuolemaan? Minun pitää mennä
levolle.»

Ja hän palasi sisään terassin kivien poikki, jotka näyttivät harmailta
kuutamossa.




V


Kuinka tulisi vanhan miehen viettää päivänsä, jollei uneksien
hyvinvietetystä entisyydestään? Siinä ei ainakaan ole mitään
kiihdyttävää lämpöä, kalpeata talviaurinkoa vain. Kehys kestää muiston
dynamojen hiljaisen tahdin. Nykyisyyteen hänen pitäisi suhtautua
epäluuloisesti, tulevaisuutta kaihtaa. Paksun verhon takaa hän saisi
katsella varpailleen hiipivää auringonpaistetta. Jos kesän aurinko
paistaa, on parempi, että hän ei mene ulos erehtyen luulemaan sitä
intiaanikesän auringoksi! Silloin hän kenties kykenee rappeutumaan
pehmeästi, hitaasti, huomaamatta, kunnes kärsimätön Luonto iskee hänen
henkitorveensa ja hän huohottaa viime hengenvetonsa jonakin aikaisena
aamuna, ennenkuin maailma on tuuletettu, ja hänen hautakiveensä
kirjoitetaan: »Vuosien täyttyessä!» Totisesti! Jos Forsyte pitää
periaatteensa moitteettomassa järjestyksessä, voi hän elää kauan
ollessaan jo kuollut.

Vanha Jolyon oli tietoinen tästä kaikesta, ja kuitenkin oli hänessä
jotakin, mikä voitti forsytelaisuuden. Sillä kirjoitettu on, että
Forsyte ei saa rakastaa kauneutta enemmän kuin järkeä eikä omaa
tahtoaan enemmän kuin omaa terveyttään, ja jokin takoi hänessä
näinä päivinä, mikä joka sykkeellä jäyti ohenevaa kehystä. Hänen
tarkkanäköisyytensä tiesi tämän, mutta tiesi myöskin, että hän ei
voinut keskeyttää tuota takomista eikä olisi tahtonutkaan, jos olisi
voinut. Ja kuitenkin, jos joku olisi sanonut hänelle, että hän eli
pääomallaan, olisi hän vain tuijottanut puhujan noloksi. Ei, ei,
ihminen ei elä pääomallaan, siitä ei ollut kysymys. Menneisyyden
tunnussanat ovat aina yhtä todellisia kuin nykyhetken vaatimukset. Ja
hän, jolle pääomallaan eläminen aina oli ollut pannaan julistettua, ei
olisi voinut sietää, että niin karkeata lausetta olisi sovellettu hänen
omaan tapaukseensa. Ilo on terveellistä, kauneus hyvää nähdä, nuorten
nuoruudessa voi elää uudelleen — mitä ihmettä hän sitten muuta tekisi?

Hän jakoi nyt aikansa järjestelmällisesti, niinkuin hänen tapanaan
oli ollut kautta elämän. Tiistaisin hän matkusti junalla kaupunkiin,
Irene tuli ja söi päivällistä hänen kanssaan, ja he viettivät illan
oopperassa. Torstaisin hän ajoi kaupunkiin, pani lihavan kuskinsa
ja hevosensa lepäämään, kohtasi Irenen Kensingtonin puistossa,
astui vaunuihinsa taas erottuaan hänestä ja ajoi kotiin. Hän laati
epämääräisen lain, että hänellä muka oli asiaa Lontooseen noina
päivinä. Keskiviikkoisin ja lauantaisin Irene tuli antamaan Hollylle
soittotunteja. Mitä enemmän iloa hänellä oli Irenen seurasta, sitä
tarkemmaksi ja tunnollisemmaksi hän tuli — asiallinen ja ystävällinen
setä vain. Eikä hän itse asiassa tuntenut olevansakaan muuta — sillä,
loppujen lopulta, olihan hänellä toki ikää. Ja kuitenkin, jos Irene
myöhästyi, hän touhusi kuin hengenhädässä. Jos Irene ei tullut, mikä
kahdesti tapahtui, hänen silmänsä tulivat surullisiksi kuin vanhan
koiran, ja hän menetti unensa.

Ja niin kului kuukausi, jolloin kesä vallitsi kentillä ja hänen
sydämessään, kesän kuumuus ja väsymys mukaanluettuina. Kuka olisi
uskonut muutamia viikkoja sitten, että hän odotti poikansa ja
pojantyttärensä tuloa miltei kauhulla! Oli niin viehättävää vapautta,
kuin palaamista siihen riippumattomuuteen, jota mies nauttii, ennenkuin
perustaa perheen, näissä kauniin ilman viikoissa ja tässä uudessa
toveruudessa erään kanssa, joka ei pyytänyt mitään ja joka aina pysyi
hieman tuntemattomana säilyttäen salaperäisyyden tenhon. Se oli kuin
siemaus viiniä hänelle, joka jo niin kauan oli juonut vettä, että oli
melkein unohtanut viinin kiihdytyksen veressään, uuvutuksen aivoissaan.
Kukkien väri oli kirkkaampi, tuoksut ja musiikki ja päivänpaiste
olivat saaneet elävän arvon — eivät olleet enää vain menneitten
ilojen muistuttajia. Nyt oli jotakin, minkä vuoksi elää, jotakin,
mikä kiihdytti häntä alituiseen odotukseen. Hän eli siinä, ei katsoen
taaksepäin — ero on melkoinen jokaiselle hänen ikäiselleen. Pöydän
ilot, jotka eivät tälle luonnostaan kohtuulliselle olleet koskaan
merkinneet paljon, olivat menettäneet kaiken arvonsa. Hän söi vähän,
tietämättä mitä söi, ja tuli päivä päivältä laihemmaksi ja kuluneemman
näköiseksi. Hän oli taaskin »elämän lanka», ja tälle laihtuneelle
hahmolle valtava otsa onttoine ohimoineen antoi arvokkuutta enemmän
kuin koskaan. Hän oli täysin selvillä siitä, että hänen pitäisi mennä
lääkärille, mutta vapaus oli liian suloinen. Hän ei voinut suostua
hemmottelemaan yhä tavallisempaa hengenahdistustaan ja kipua kyljessään
vapauden kustannuksella. Palata tuohon joutilaaseen elämään, jota
hän oli viettänyt maataloudellisten, luonnollista kokoa olevilla
mangoldjuurten kuvilla koristettujen aikakauslehtiensä parissa,
ennenkuin tämä uusi vetovoima tuli hänen elämäänsä — ei ikinä! Hän
ylitti sikaariensa luvallista määrää. Kaksi päivässä oli aina ollut
hänen sääntönsä. Nyt hän poltti kolme ja väliin neljä — mies tahtoo,
kun luova henki täyttää hänen mielensä. Mutta hyvin usein hän ajatteli:
»Minun täytyy luopua polttamisesta ja kahvista, minun täytyy lakata
laahaamasta kaupunkimatkoilla.» Mutta hän ei tehnyt sitä, ei ollut
minkäänlaista valtaa, joka olisi pitänyt häntä silmällä, ja se oli
verraton etu. Palvelijat kenties ihmettelivät, mutta he pitivät
tietenkin suunsa kiinni. Mam'zelle Beauce oli liiaksi huolestunut
omasta ruuansulatuksestaan ja liian »hyvinkasvatettu» tehdäkseen,
henkilökohtaisia huomautuksia. Hollylla ei vielä ollut silmää ulkonäön
muutoksille isoisässä, joka oli hänen leikkikalunsa ja jumalansa.
Irenen itsensä asiaksi jäi pyytää häntä syömään vähän enemmän,
lepäämään päivän kuumana aikana, ottamaan vahvistavia lääkkeitä ja
niin edespäin. Mutta hän ei kertonut Jolyon sedälle olevansa tämän
laihuuden syynä — sillä ei kukaan näe omaa aiheuttamaansa tuhoa.
Kahdeksankymmenen viiden vanhalla miehellä ei ole intohimoja, mutta
Kauneus, joka synnyttää intohimot, toimii edelleen vanhalla tavallaan,
kunnes kuolema sulkee hänen näkemistään isoavat silmät.

Heinäkuun toisen viikon ensimmäisenä päivänä hän sai Pariisista
pojaltaan kirjeen, jossa sanottiin, että he tulevat kaikki kotiin
perjantaina. Tämä oli aina ollut varmempaa kuin Kohtalo, mutta omaten
sen intomielisen huolettomuuden, joka on vanhuksille suotu, jotta
he kestäisivät loppuun asti, hän ei ollut koskaan oikein myöntynyt
siihen. Nyt hän myöntyi, ja jotakin oli tehtävä. Hän ei enää kyennyt
ajattelemaan elämää ilman tätä uutta mielenkiintoa, mutta sekin, mitä
ei voi kuvitella, on joskus olemassa, niinkuin Forsytet alituiseen
saavat tappiokseen huomata. Hän istui vanhassa nahkatuolissaan taittaen
kirjeen kokoon ja mutustaen huulillaan sytyttämättömän sikaarin päätä.
Huomisen perästä oli pakko jättää tiistaiset kaupunkimatkat. Hän
saattaisi ehkä vielä kerran viikossa ajaa kaupunkiin muka tapaamaan
asiamiestään. Mutta sekin riippuisi hänen terveydestään, sillä nyt he
tietysti alkaisivat hälistä. Soittotunnit! Soittotuntien piti jatkua!
Irenen piti niellä omantunnonvaivansa ja Junen pistää tunteensa
taskuun. June oli jo kerran tehnyt sen, päivää jälkeen Bosinneyn
kuolinuutisen — mitä hän oli tehnyt silloin, sen hän varmaan voisi
tehdä nytkin. Oli jo neljä vuotta siitä, kun tämä vääryys oli häntä
kohdannut — ei ollut kristillistä pitää vanhojen haavojen muistoa
hengissä. Junen tahto oli voimakas, mutta hänen oli voimakkaampi, sillä
hänen hiekkansa oli juoksemassa loppuun. Irene oli taipuisa, varmaankin
hän tekisi tämän Jolyon sedän vuoksi, voittaisi luontaisen arkuutensa
mieluummin kuin tuottaisi hänelle tuskaa. Soittotuntien piti jatkua,
sillä jos ne jatkuisivat, olisi hän turvassa. Ja sytyttäen sikaarinsa
vihdoinkin hän alkoi hahmoitella mielessään, kuinka hän esittäisi asian
heille kaikille, kuinka selittäisi tämän oudonlaatuisen ystävyyden,
kuinka verhoaisi ja kätkisi alastoman totuuden — että hän ei voinut
kestää sitä, että kauneuden näkeminen häneltä riistettäisiin. Ahaa,
Holly! Holly oli ihastunut Ireneen, Holly piti hänen tunneistaan. Holly
pelastaisi hänet — hänen pikku kultamurunsa! Ja tämä onnellinen ajatus
kirkasti hänen mielensä, ja hän ihmetteli, miten hän olikaan voinut
murehtia niin kauheasti. Hän ei saanut murehtia se teki hänet aina niin
omituisen heikoksi, ikäänkuin hän olisi vain puoliksi ollut omassa
ruumiissaan.

Sinä iltana päivällisen jälkeen hänen silmiään taaskin hämärsi, vaikka
hän ei pyörtynytkään. Hän ei tahtonut soittaa, sillä hän tiesi, että
se merkitsisi hälytystä ja vaarantaisi huomista kaupunkimatkaa. Kun
ihminen tulee vanhaksi, on koko maailma salaliitossa rajoittaakseen
hänen vapauttaan, ja mistä syystä? Vain pitääkseen häntä hengissä vähän
kauemmin. Hän ei kaivannut sitä sillä hinnalla. Vain koira Balthasar
näki hänen yksinäisen toipumisensa tuosta heikkouden puuskasta. Se
seurasi levottomana hänen kulkuaan, kun hän meni kaapille juomaan
konjakkia sen sijaan, että olisi antanut koiralle pikkuleivän. Kun
vanha Jolyon vihdoin tunsi kykenevänsä kompuroimaan yläkertaan, meni
hän suoraan levolle. Ja vaikka hän vielä seuraavana aamuna tunsikin
olonsa aika horjuvaksi, kannatti ja vahvisti illan ajatteleminen häntä.
Oli aina sellainen ilo tarjota Irenelle hyvä päivällinen — hän epäili,
että tämä yksin ollessaan oli aliravinnolla — ja katsella oopperassa
hänen silmiensä hehkua ja loistetta, hänen huultensa tiedotonta
hymyä, Irenellä ei ollut paljon iloja, ja tämä oli viimeinen kerta,
jolloin vanha Jolyon kykenisi kestitsemään häntä. Mutta pakatessaan
matkalaukkua hän yllätti itsensä toivomasta, ettei edessä olisi tuota
pukeutumisen vaivaa päivällistä varten eikä myöskään sitä rasitusta,
että oli kerrottava Irenelle Junen paluusta.

Sen illan ooppera oli »Carmen», ja hän valitsi viimeisen väliajan
kertoakseen uutisensa, lykäten sen vaistomaisesti viimeiseen hetkeen.
Irene suhtautui asiaan hiljaisesti, omituisesti — itse asiassa hän
ei saanut tietää, kuinka Irene suhtautui siihen, ennenkuin tuo
oikukas musiikki alkoi taas ja hiljaisuus oli välttämätön. Naamio oli
taas Irenen kasvoilla, tuo naamio, jonka alla tapahtui niin paljon
sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. Irene tarvitsi varmaan aikaa
ajatellakseen asiaa! Vanha Jolyon ei tahtonut kiirehtiä häntä, sillä
hän tulisi antamaan tuntinsa huomenna iltapäivällä, ja silloin olisi
tilaisuus nähdä hänet tottuneena tuohon ajatukseen. Vaunuissa vanha
Jolyon puhui vain Carmenista, hän oli nähnyt parempia vanhoina aikoina,
mutta tämä ei ollut ollenkaan hullumpi. Kun hän tarttui Irenen käteen
sanoakseen hyvää yötä, tämä kumartui nopeasti suutelemaan hänen
otsaansa.

»Hyvästi, rakas Jolyon setä, sinä olet ollut niin kultainen minua
kohtaan!»

»Huomiseen siis», sanoi hän. »Hyvää yötä. Nuku hyvin.» Irene toisti
lempeänä kaikuna: »Nuku hyvin!» ja jo poistuvien vaunujen ikkunassa hän
näki Irenen kasvot kääntyneinä häntä kohti ja käden ikäänkuin viipyvän
viittoilun.

Hän meni hitaasti huoneeseensa. Hänelle ei koskaan annettu samaa,
eikä hän voinut tottua noihin uudenuutukaisiin makuuhuoneisiin uusine
huonekaluineen ja harmaanvihreine mattoineen, joilla punaiset ruusut
kukkivat. Häntä valvotti, ja tuo viheliäinen Habanera soi vielä
hänen korvissaan. Hänen ranskansa ei ollut koskaan täysin riittänyt
ymmärtämään sen sanoja, mutta merkityksen hän tiesi, mikäli siinä
nyt oli merkitystä, tuollaisessa mustalaisjutussa — villissä ja
arvaamattomassa. Niin, elämässä oli jotakin, mikä kumosi kaikki
huolenpitosi ja suunnitelmasi — jotakin, mikä pani miehet ja naiset
tanssimaan pillinsä mukaan. Ja hän makasi tuijottaen syväänpainuneilla
silmillään ulos pimeyteen, missä tuo arvaamaton vallitsi. Luulit
omaavasi otteen elämään, mutta se luisui käsistäsi, tarttui niskaasi,
pakotti sinut sinne ja pakotti tänne ja sitten, ikäänkuin ei mitään,
pusersi sinut hengiltä. Samalla tavalla se tarttui tähtiinkin — hän ei
ainakaan ihmettelisi sitä — hankasi niittenkin nenät yhteen ja nakkasi
ne erilleen. Koskaan eivät sen kepposet päättyneet. Viisi miljoonaa
ihmistä tuossa suuressa kaupunkiryteikössä, ja kaikki niistä tuon
Elämän Voiman armoilla, ikäänkuin joukko pieniä kuivuneita herneitä,
jotka hyppelevät pöydällä, jos lyöt nyrkkisi niitten keskelle. Ah,
niin! Hän itse ei enää hyppisi kauan — hyvä, pitkä uni tekisi hänelle
hyvää.

Kuinka kuuma täällä ylhäällä oli — kuinka hälisevää! Hänen otsaansa
poltti, Irene oli suudellut juuri sitä paikkaa, mikä aina oli kipeä —
juuri sitä, ikäänkuin olisi arvannut paikan ja tahtonut suudella kaiken
kivun pois hänestä. Mutta sen sijaan hänen huulensa olivatkin jättäneet
tukalan kivun tuohon paikkaan. Irene ei ollut koskaan puhunut juuri
tuolla äänellä, ei ollut koskaan tehnyt tuota viipyvää liikettä tai
katsonut jälkeensä ajaessaan pois. Vanha Jolyon nousi vuoteesta ja veti
verhot syrjään. Hänen huoneensa antoi joen puolelle. Ilmaa ei ollut
paljoakaan, mutta tuo leveä, tyven, ikuinen vesi, joka virtasi ohi,
rauhoitti häntä. »Pääasia», ajatteli hän, »on nyt, etten tee itselleni
vahinkoa. Minä ajattelen pikku kultamuruani ja menen nukkumaan.» Mutta
kesti kauan, ennenkuin Lontoon yön kuumuus ja sykintä sammui pois
kesäaamun lyhyeen uneen. Ja vanha Jolyon nukahti vain pieneksi hetkeksi.

Päästyään kotiin seuraavana päivänä hän lähti ulos kukkatarhaan
ja poimi Hollyn avulla — tyttösellä oli hyvin tarkka maku kukkien
suhteen — suuren kimpun neilikoita. Ne olivat, sanoi vanha Jolyon,
»harmaapukuista rouvaa» varten — nimitys oli yhä vielä heille
yhteinen — ja hän pani ne maljakkoon työhuoneeseensa, missä aikoi
iskeä kiinni Ireneen tuossa asiassa, joka koski Junea ja tulevia
soittotunteja. Niiden tuoksu ja väri olisivat apuna. Lounaan jälkeen
hän meni lepäämään, sillä hän tunsi olevansa hyvin väsynyt, eivätkä
vaunut toisi Ireneä asemalta ennen neljää. Mutta kun hetki lähestyi,
tuli hän levottomaksi ja lähti kouluhuoneeseen, josta näki tielle.
Verhot olivat alhaalla, ja Holly istui huoneessa mademoiselle Beaucen
kanssa turvassa tukahduttavalta heinäkuun auringolta askarrellen
silkkimatojen kanssa. Vanha Jolyon tunsi luontaista vastenmielisyyttä
noita järjestelmällisiä eläimiä kohtaan, joitten pää ja väri muistutti
elefanttia, jotka jyrsivät niin paljon reikiä kauniisiin vihreihin
lehtiin ja tuoksuivat hänen mielestään kaamean pahalta. Hän istahti
sitsikankaalla päällystetylle ikkunapenkille, mistä saattoi nähdä
tien, ja hengitti raitista ilmaa sen verran kuin sitä oli saatavilla,
ja koira Balthasar, joka piti sitsikangasta arvossa kuumina päivinä,
hyppäsi hänen viereensä. Pianon koskettimilla oli sinipunerva
pölysuojus, joka oli haalistunut melkein harmaaksi, ja sen päällä
ensimmäinen lavendelinkukka, jonka tuoksu täytti huoneen. Huolimatta
tämän paikan viileydestä tai kenties juuri tämän viileyden vuoksi,
elämän syke vaikutti miltei väkivaltaisesti hänen heikentyneisiin
vaistoihinsa. Jokainen rakojen välistä tunkeutuva auringonsäde oli
harmillisen loistava, koira tuoksui hyvin väkevältä, lavendelinlemu
oli ylivoimainen, nuo silkkimadot, jotka kohottelivat harmaanvihreitä
selkiään, näyttivät hirmuisen elinvoimaisilta, ja Hollyn tummalla
päällä, joka kumartui niitten yli, oli ihmeellinen silkin kiilto.
Lumoava, armottoman voimakas oli elämä sille, joka itse oli vanha ja
heikko. Se näytti ilkkuvan muotojensa moninaisuudella ja sykkivällä
voimallaan. Vasta näinä viime viikkoina, ei koskaan ennen, oli hänellä
ollut sellainen omituinen tunne, että toinen puoli hänestä ajautui
kiihkeästi eteenpäin elämän virralla, kun taas toinen puoli oli jäänyt
rannalle katsellen tuota menoa, jota ei voi auttaa. Vain Irenen
seurassa hän pääsi tuosta kaksipuolisesta tajunnasta.

Holly käänsi päätään, osoitti pienellä ruskealla nyrkillään pianoa —
sillä sormella osoittaminen ei ollut »hyvin kasvatettua» — ja sanoi
ujosti:

»Katso 'harmaapukuista rouvaa', isoisä, eikö hän ole kaunis tänään?»

Vanhan Jolyonin sydän värähti, ja huone oli sekunnin verran kuin
pilvessä, sitten se kirkastui, ja hän sanoi iskien silmää:

»Kuka on pukenut hänet?»

»Mam'zelle.»

»Hollee! Älä ole hupsu!»

Senkin teennäinen pikku ranskatar! Hän ei vielä ollut sulattanut
sitä, että soittotunnit otettiin häneltä pois. Se ei auttaisi. Pikku
kultamuru oli isoisän ainoa ystävä. Niin, ne olivat Hollyn tunteja. Ja
hän ei hievahtaisi — ei hievahtaisi, vaikka mikä olisi. Hän hyväili
Balthasarin pään pehmeätä villaa ja kuuli Hollyn sanovan:

»Kun äiti taas on kotona, ei kai tule mitään muutoksia vai kuinka? Äiti
ei pidä vieraista, tiedäthän.»

Lapsen sanat näyttivät ympäröivän vanhan Jolyonin viileällä
vastustuksen ilmakehällä ja paljastavan kaiken, mikä uhkasi hänen
vastakeksittyä vapauttaan. Ah! Hänen pitäisi alistua olemaan vanha
mies, toisten huolenpidon ja rakkauden armoilla, tai sitten taistella
uuden, kallisarvoisen ystävyyssuhteensa puolesta, ja taistelu väsytti
hänet hengiltä. Mutta hänen laihat, kuluneet kasvonsa kovettuivat
päättäväisiksi, kunnes näyttivät melkein vain leualta. Tämä oli hänen
talonsa ja hänen asiansa — hän ei hievahtaisi paikaltaan! Hän katsoi
kelloaan, se oli vanha ja ohentunut kuin hän itse, se oli ollut hänellä
jo viisikymmentä vuotta. Yli neljän jo! Ja ohimennen suudellen Hollyn
päälakea hän meni halliin. Hän tahtoi saada Irenen haltuunsa jo ennen
kuin tämä menisi tunnilleen. Kuullessaan pyörien ratinaa hän astui
porttikäytävään ja näki heti, että vaunut olivat tyhjät.

»Juna tuli, herra, mutta tuota rouvaa ei näkynyt.»

Vanha Jolyon katsoi häneen terävästi ja suoraan, hänen silmänsä
näyttivät torjuvan tuon paksun miehen uteliaisuuden ja kieltää häntä
näkemästä katkeraa pettymystään.

»Hyvä on», sanoi hän ja kääntyi takaisin taloon. Hän meni
työhuoneeseensa ja istahti, vapisten kuin lehti. Mitä tämä merkitsi?
Irene oli voinut myöhästyä junasta, mutta hän tiesi varsin hyvin, että
niin ei ollut laita. »Hyvästi, rakas Jolyon setä!» Miksi »Hyvästi» eikä
»Hyvää yötä?» Entä tuo käsi, joka viittoili viipyen? Entä suudelma?
Mitä ne merkitsivät? Kiihkeä levottomuus ja harmi valtasivat hänen
mielensä. Hän nousi ja alkoi kävellä turkkilaista mattoa edestakaisin,
ikkunan ja seinän välillä. Irene aikoi hylätä hänet. Hän oli siitä
varma — eikä voinut puolustautua. Vanha mies, joka tahtoo nähdä
kauneutta! Se on naurettavaa! Ikä sulki hänen suunsa, lamaannutti hänen
taistelukykynsä. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mikä oli lämmintä
ja elävää, ei oikeutta muuhun kuin muistoihin ja suruun. Hän ei voinut
rukoilla Ireneä — vanhallakin miehellä on arvokkuutensa. Aseeton!
Hän käveli tunnin ajan edestakaisin, ruumiillisesti uupuneena, ohi
poimimainsa neilikkain, jotka pilkkasivat häntä tuoksullaan. Kaikista
vaikeista asioista tahdonvoiman kukistaminen on vaikeimpia sille,
joka aina on tottunut kulkemaan omia teitään. Luonto oli saanut hänet
verkkoonsa, ja onnettoman kalan tavoin hän kääntyi ja uiskenteli
silmukoissa, sinne tänne, löytämättä mitään reikää, mitään heikkoa
kohtaa. Viiden aikaan hänelle tuotiin teetä ja eräs kirje. Hän avasi
kotelon voiveitsellä ja luki:

  »Rakkahin Jolyon setä! Minun on sietämättömän vaikea kirjoittaa
  sellaista, mikä voi tuottaa sinulle pettymystä, mutta olin liian
  raukkamainen sanoakseni sitä eilen illalla. Tunnen, etten enää voi
  tulla antamaan Hollylle tunteja, nyt kun June on tulossa kotiin.
  Muutamat seikat käyvät liian syvälle, niitä ei voi unohtaa. On ollut
  niin suuri ilo tavata setää ja Hollya. Ehkä vielä saan nähdä sinut
  joskus, kun tulet kaupunkiin, vaikka olenkin varma siitä, että se ei
  ole hyväksi. Näen selvästi, että väsytit itseäsi liiaksi. Luulisin,
  että sinun pitäisi olla hyvin hiljaa tänä kuumana aikana, ja nyt
  kun poikasi ja June tulevat kotiin, olet niin onnellinen. Miljoonat
  kiitokset kaikesta herttaisuudestasi minua kohtaan.

  Kiitollisena ja hellänä

  Irene.»

Vai niin, siinä sitä oltiin! Ei hyväksi hänelle saada iloita ja nauttia
siitä, mille hän antoi eniten arvoa, koettaa unohtaa tietoisuus siitä,
että kaiken välttämätön loppu, kuolema, lähestyi salaisin, kahajavin
askelin. Ei hyväksi hänelle! Irenekään ei siis voinut nähdä, että hän
juuri oli Jolyon sedän uusi mielenkiinto elämään, kaiken sen kauneuden
ruumistuma, jonka hän tunsi liukuvan käsistään!

Hänen teensä jäähtyi, hänen sikaarinsa jäi sytyttämättä, ja hän käveli
edestakaisin, raadeltuna kahden kamppailevan voiman, ylpeytensä ja
elämänotteensa välissä. Sietämätöntä sammua näin hitaasti, ilman omaa
sananvaltaa, elää edelleen, kun oma tahto oli toisten käsissä, toisten,
jotka painoivat maahan huolenpidollaan ja rakkaudellaan. Sietämätöntä!
Hän tahtoisi nähdä, mitä Irene sanoisi, jos kuulisi totuuden sen
totuuden, että vanha Jolyon välitti hänen näkemisestään enemmän kuin
koko viipymisestään täällä. Hän istuutui vanhan kirjoituspöytänsä
ääreen ja otti kynän. Mutta hän ei voinut kirjoittaa. Jokin hänessä
kapinoi tällaista armonpyyntöä vastaan — pyyntöä, että Irene
lämmittäisi hänen silmiään kauneudellaan. Se olisi ollut samaa kuin
vanhuudenhöperyytensä tunnustaminen. Hän ei suorastaan voinut. Ja sen
sijaan hän kirjoitti:

  »Olin toivonut, että vanhojen haavojen muisto ei olisi saanut olla
  estämässä sitä, mikä on iloksi ja hyödyksi minulle ja pienelle
  pojantyttärelleni. Mutta vanhat miehet saavat oppia unohtamaan
  oikkunsa, heidän on pakko, elämisenkin oikun he saavat unohtaa
  ennemmin tai myöhemmin, ja kenties sitä parempi mitä pikemmin.

  Ystävyydellä

  Jolyon Forsyte.»

»Katkeraa», ajatteli hän, »mutta en voi auttaa sitä. Olen väsynyt.» Hän
pani kirjeen kiinni ja pudotti sen laatikkoon iltapostin vietäväksi.
Kuullessaan sen putoavan pohjalle hän ajatteli: »Siinä menee kaikki,
mitä odotin elämältä.»

Sinä iltana päivällisen jälkeen, johon hän tuskin koski, jätti hän
sikaarinsa puoliksi polttamatta, nousi portaita hyvin hitaasti ja
hiipi lasten makuuhuoneeseen. Hän istahti ikkunan ääressä olevalle
tuolille. Yölamppu paloi, ja hän saattoi juuri nähdä Hollyn kasvot.
Tyttösellä oli toinen käsi posken alla. Varhainen turilas surisi
japanilaisessa paperissa, jolla takka oli täytetty, ja toinen hevonen
tömisteli tallissa levottomana. Saada nukkua niinkuin tuo lapsi! Hän
painoi erilleen venetsialaisen kaihtimen kaksi sälöä ja katsoi ulos.
Kuu nousi verenkarvaisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin punaista
kuuta. Metsät ja vainiot olivat vaipumassa uneen nekin, kesäisen valon
viime hohteessa. Ja kauneus vaelsi kuin henki. »Minulla on ollut pitkä
elämä», ajatteli hän, »melkein paras mahdollinen. Olen kiittämätön
mies, olen nähnyt paljon kauneutta aikoinani. Nuori Bosinney parka
sanoi, että minulla on kauneuden tajua. Kuussa on mies tänä iltana.»
Yöperhonen lensi ohi, toinen, kolmas. »Harmaapukuisia naisia!» Hän
sulki silmänsä. Hänet valtasi ajatus, ettei hän avaisi niitä enää
koskaan, hän antoi sen kasvaa, suostui vaipumaan, sitten kiskoi
hätkähtäen silmänsä auki. Hänessä oli jotakin hullusti, epäilemättä,
perinpohjin hullusti, hän kutsuisi sittenkin lääkärin. Se ei merkinnyt
paljoakaan nyt! Tuolla viidakossakin hiipii kuunvalo, siellä on
varjoja, ja varjot yksin ovat valveilla. Ei lintuja, eläimiä, kukkia,
hyönteisiä varjoja vain liikkumassa! »Harmaapukuisia naisia.» Tuon
puunrungon yli ne kiipeävät, kuiskivat yhdessä. Irene ja Bosinney?
Hullunkurinen ajatus! Ja sammakot ja pikkuelävät kuiskivat myös.
Kuinka kello tikuttikaan, täällä sisällä! Kaikki oli harhakuvaa —
tuolla ulkona punaisen kuun loisteessa, täällä sisällä myöskin, missä
pieni vakaa yölamppu paloi ja kello tikutti ja lastenhoitajan aamupuku
riippui varjostimen reunalta suurena kuin naisen hahmo. »Harmaapukuinen
nainen!» Hyvin hullunkurinen ajatus valtasi hänet: Oliko Irene
olemassa? Oliko hän tullut ollenkaan koskaan? Vai oliko hän vain
harhakuva, syntynyt kaikesta siitä kauneudesta, mitä hän oli rakastanut
ja mikä hänen piti jättää niin pian? Violetin harmaa henki, jolla on
tummat silmät ja ambranvärinen hiuskruunu ja joka kulkee aamunkoitossa
ja kuutamossa ja sinikellojen aikaan? Mikä hän oli, kuka hän oli, oliko
hän olemassa? Vanha Jolyon nousi ja tarttui ikkunalautaan päästäkseen
taas todellisuudentuntoon, sitten hän alkoi varpaillaan kulkea ovea
kohti. Hän pysähtyi vuoteen jalkopäähän, ja Holly, ikäänkuin tuntien
että häntä katseltiin, liikahti, huokasi ja kyyristyi tiukempaan
puolustusasentoon. Vanha Jolyon kulki varpaillaan ulos pimeään
käytävään, pääsi huoneeseensa ja seisoi yöpaidassaan peilin edessä.
Mikä linnunpelätti hän oli — painunein ohimoin tikkumaisin jaloin!
Hänen silmänsä inhosivat hänen omaa kuvaansa, mutta kasvoille tuli
ylpeä ilme. Kaikki oli liittoutunut nujertamaan häntä, hänen oma
peilikuvansakin, mutta hän oli pystyssä — vielä! Hän meni vuoteeseen
ja makasi pitkän aikaa nukkumatta, koettaen alistua, sillä hän tiesi
liiankin hyvin, että huolet ja pettymykset tekivät hänelle hyvin pahaa.

Hän heräsi aamulla niin virkistymättömanä ja voimatonna, että lähetti
hakemaan lääkäriä. Miehen kasvot venyivät pitkiksi kuin käsivarsi,
kun hän oli tutkinut hänet, ja hän määräsi potilaansa vuoteeseen sekä
kielsi häneltä tupakanpolton. Se ei ollut mikään vaikeus, ei ollut
mitään syytä nousta, ja tupakka ei maistunut miltään, jos ei voinut
hyvin. Hän vietti aamunsa hiljalleen, lasketuin auringonverhoin,
käänteli _Times-lehteään_ edestakaisin, mutta ei lukenut paljon.
Koira Balthasar makasi hänen vuoteensa vieressä. Lounaan mukana tuli
sähkösanoma: »Saanut kirjeesi tulen tänään puoli viisi. Irene.»

Tulen tänään! Sittenkin! Siis hän oli olemassa eikä ollut hylännyt
ystäväänsä. Tulen tänään! Lämmin virta sykähti kautta hänen jäsentensä,
hänen poskensa ja otsansa tuntuivat kuumilta. Hän nautti liemensä ja
työnsi tarjottimen syrjään, maaten hyvin hiljaa, kunnes lounas oli
viety pois ja hän jäi yksin, mutta silloin tällöin hänen silmissään
tuikahti. Irene tulee! Hänen sydämensä löi nopeasti, ja välillä tuntui
lakkaavan lyömästä. Kolmelta hän nousi ja pukeutui varovasti, ääneti.
Holly ja Mam'zelle olivat tietenkin kouluhuoneessa, ja palvelijat
nukkuivat päivällisensä jälkeen, jos hän oikein arvasi. Hän avasi
oven varovasti ja meni alakertaan. Hallissa makasi koira Balthasar
yksinäisenä, ja sen seuraamana vanha Jolyon meni työhuoneeseensa ja
ulos polttavan kuumaan iltapäivään. Hän aikoi lähteä Ireneä vastaan
viidakkoon, mutta tunsi heti, ettei pystyisi siihen tässä kuumuudessa.
Hän istahti siis tammen juurelle keinun viereen, ja koira Balthasar,
joka niinikään kärsi kuumuudesta, asettui makaamaan hänen jalkainsa
juureen. Siinä hän istui hymyillen. Mikä loistavien hetkien juhla! Mikä
hyönteisten surina ja kyyhkysten kuhertelu! Kesäpäivä parhaimmillaan.
Ihanaa! Ja hän oli onnellinen, onnellinen kuin koulupoika — oli se
sitten mitä oli! Irene oli tulossa, Irene ei ollut hylännyt häntä!
Hänellä oli kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi — paitsi vähän enemmän
ilmaa keuhkoihin ja vähemmän painoa — juuri tuohon! Hän saisi nähdä
Irenen, kun tämä tulisi näkyviin saniaismetsästä, tulisi hieman
keinuen, violetinharmaa olento, joka kulkisi kedon päivänkukkien ja
leijonankitain ja »ritarien» lomitse — ritarien, joitten kruunut olivat
kukassa. Hän itse ei liikkuisi, mutta Irene tulisi hänen luokseen ja
sanoisi: »Rakas Jolyon setä, olen niin pahoillani!» ja istahtaisi
keinuun ja antaisi vanhan Jolyonin katsella itseään ja kertoa, ettei
hän ollut voinut oikein hyvin, mutta että nyt ei enää ollut mitään
hätää, ja tuo koira nuolisi hänen kättään. Koira tiesi, että isäntä
piti tästä vieraasta, se oli hyvä koira.

Puun alla oli täysi varjo, aurinko ei voinut päästä hänen luokseen,
teki vain muun maailman niin kirkkaaksi, että hän saattoi nähdä
Epsomin katsomolavan tuolla, hyvin kaukana, ja katsella lehmiä, jotka
rouskuttelivat apilaa niityllä ja hätyyttivät hyönteisiä hännällään.
Hän tunsi lehmuksien ja lavendelin tuoksun. Ah, sitä varten mehiläiset
pitivät tuollaista ääntä. Ne olivat kiihtyneitä, kiireissään, niinkuin
hänen sydämensä oli kiireissään ja kiihtynyt. Unteiolta ne olivat
myöskin, unteloita ja humalassa hunajasta ja onnesta, niinkuin hänen
sydämensä oli humalassa ja untelo. Kesä — kesä — ne näyttivät sanovan,
suuret mehiläiset ja pienet mehiläiset ja kärpäset myöskin!

Tallin kello löi neljä, puolen tunnin päästä Irene olisi täällä.
Hänellä oli juuri aikaa pikkuisen nukahtaa, hänhän oli saanut niin
vähän unta viime aikoina, ja sitten hän olisi raitis ja levännyt Ireneä
varten, raikas kohtaamaan nuoruutta ja kauneutta, joka tulisi hänen
luokseen aurinkoisen ruohokentän poikki — harmaapukuinen nainen! Ja
nojautuen taaksepäin tuolissaan hän ummisti silmänsä. Tuulenhenki —
sen verran kuin sitä nyt oli — toi mukanaan vähän valkeata ohdakkeen
höytyä, joka tarttui hänen vieläkin valkeampiin viiksiinsä. Hän ei
tietänyt siitä, mutta hänen hengityksensä, joka osui siihen, liikutti
sitä hiljaa. Auringonsäde tunkeutui läpi ja asettui hänen jalalleen.
Pörriäinen lensi hänen panamahattunsa huipulle. Ja ihana unen hyrsky
täytti aivot hatun alapuolella, ja pää horjahti eteenpäin ja jäi
rinnalle. Kesä — kesä! Niin jatkui humina.

Tallin kello löi neljänneksen yli neljän. Koira Balthasar venyttelihe
ja katsahti isäntäänsä. Ohdakkeenhöyty ei enää liikkunut. Koira laski
päänsä auringonvalaisemalle jalalle. Se ei liikkunut. Koira veti päänsä
nopeasti pois, nousi ja hypähti vanhan Jolyonin polvelle, katsoi hänen
kasvoihinsa ja vinkui, sitten se hyppäsi alas, istahti maahan ja katsoi
ylös. Ja äkkiä siltä pääsi pitkä, pitkä ulina.

Mutta ohdakkeenhöyty oli hiljainen kuin kuollut, ja niin olivat hänen
vanhan isäntänsä kasvot.

Kesä — kesä — kesä! Äänettömät askelet ruoholla!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79034 ***