*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78868 ***
language: Finnish




PIKKU SUOMETAR

Joulukuvaelma yhdessä näytöksessä


Kirj.

E. NERVANDER


Suomennos



Näytelty ensi kerran Helsingin Suomalaisessa
Teaatterissa 4 päivä tammikuuta 1880





Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1902.






HENKILÖT:

Valtioneuvos Edvard von Berg, Pietarista.
Hortense, hänen tyttärensä.
Rovasti Jaakko Berg, hänen veljensä.
Ruustinna.
Toini............ |
Albert, luutnantti | heidän lapsiansa.
Edvin, ylioppilas. |
Lotta, uskottu palvelija Bergin perheessä.
Nadinka, Hortensen kamarineitsyt.

Tapahtuu eräässä Hämeen pappilassa joulu-aattoiltana meidän päivinämme.



Näyttämö: pappilan sali yksinkertaisilla, mutta hauskoilla
huonekaluilla. Peräovi ja sivuovia. Piano. Sytyttämätön joulukuusi
salin nurkassa perällä.


I:nen kohtaus.

Esiripun noustessa istuu Hortense, muodin mukaisessa puvussa,
kyyristyneenä sohvan nurkkaan. Hänen vieressään häärii Toini pöydän
luona käärien joululahjoja papereihin. Hän on hyvin yksinkertaisessa,
mutta somassa puvussa.

_Hortense_. Ja sitten?

_Toini_. Sitten, rakas Hortense, on joulu-ilta lopussa, ja se, joka
illan riemun jälkeen saa unta silmiinsä, uinahtaa vähän lähteäksensä
varhain aamulla kello kuuden aikana joulukirkkoon. — Kas niin, nyt vaan
päällekirjoitus tähän. (Kirjoittaa:) "Hänen Korkea-arvoisuudellensa,
pappilan kaunistukselle ja kunnialle, rovastin rouvalle itsellensä."

_Hortense_. Mutta, Toiniseni, eihän sopine kirjoittaa tuolla tavalla
äidillesi.

_Toini_. Oi sinä et tunne omaa armahinta äitiäni! Kuinka hän nauraa,
kun hän lukee tämän. Ajattelepas, kaksi vuotta takaperin oli
täällä vanha hauska käräjäkirjuri, joka aina nimitti äitiä "Hänen
Korkea-arvoisuudekseen". Etpä usko kuinka se oli meistä kaikista
hauskaa. Ja nyt runonpätkä, niin on tämä joululahja aivan valmis.

_Hortense_. Kirjoitatko runoja? Sitä en olisi uskonut.

_Toini_. Luonnollisesti! Mutta sellaistahan se sitten on. Ja vähän
lainaan muististanikin, jos niin sopii. Katsotaanpas mitä nyt syntyy.
(Tuumii.)

_Hortense_. Mutta, Herra nähköön, kuinka voikaan kirjoittaa runoja
kahvipannun tupesta; sellainenhan siellä mytyssä on?

_Toini_. On kyllä! Lämpöisin pieni kapotti, josta sievimmät tytönkasvot
katselevat ulos, niinkuin linnunpoikanen pesästään. Kas niin!
(Kirjoittaa:)

Madam Folette — —

_Hortense_. Madam Folette? — —

_Toini_. Se on kahvipannun nimi, näethän. Etkö ole lukenut Fredrika
Bremeriä? (Jatkaa kirjoitustaan:)

    Madam Folette muori.
    Pukunsa kaunistaa.
    Hän onkin leski nuori,
    Viel' ehkä miehen saa!

_Hortense_ (Purskahtaa nauruun). Mutta Toini, mitä sinä ajattelet?

_Toini_. "Mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Hei kuinka
hauskalta se näyttää. No eteenpäin. (Kirjoittaa):

    Ei, alla vaipan uuden
    Sydämmes vanha on.
    Sä suvun tuttavuuden
    Saat aina kuolohon!

_Hortense_ (Vielä nauraen). Kuinka sinä olet lapsellinen, Toini: ja
sinä olet kuitenkin yhtä vanha kuin minä.

_Toini_. Tiedätkös, Hortense, joulu-aattona pitää olla oikein vallaton.
Tahdotko nyt, hyvä Hortense, auttaa minua panemaan tämä kuva tuohon
sahajauhoilla täytettyyn koteloon. Mutta onko sinulla aikaa? Sanoithan
tuoneesi itse joululahjoja pikku siskoille.

_Hortense_. Ne jätin Nadinkalle. Hän käärii ne niin hyvin, ja hänen
käsialansa menee myös mukiin. — Kenen kuva tämä on?

_Toini_. Sekö? Sehän on itse Pacius.

_Hortense_ (Hyvin huolettomasti). Vai niin.

_Toini_. Voi kuinka pidän paljon hänen lauluistaan, suloiset kuin
suvi-ilta ja raittiit kuin talvinen aamu. Ei, minun täytyy laulaa yksi
hänen lauluistaan. Mutta mikä, katsokaamme! (Hän juoksee pianon luokse,
valitsee nuottien joukosta ja laulaa, säestäen itse: "Fridsböner i
aftonens lugn" tai jonkun muun sopivan laulun Z. Topelius'en sanoilla
ja F. Pacius'en musiikilla. Hortense täyttää sillä välin hitaasti
kotelon kuunnellen enenevällä huomiolla laulua. Kun ensimäinen värsy on
laulettu, pistää rovasti päänsä ovesta oikealla puolella katsojista.)

_Rovasti_. Saako tulla sisään?

_Toini_ (Kiiruhtaa pianolta pöydän luokse). Ei, ei, ei! Pappa kulta!
Älä nyt vaan tule!

_Rovasti_. No, no, en tahdo säikyttää sinua kuoliaaksi nupukkani. Minä
menen, minä menen. (Vetäytyy takaisin.)

_Lasten ääniä_ (kuuluu vasemmanpuolisesta ovesta, joille kolkutetaan):
Toini! Toini!

_Toini_. Vaiti Hortense! Ei hiiren hiiskaustakaan! Ooh! hyvä herrasväki
pikkuinen, teiltä saamme olla rauhassa. Ovi on hyvin lukittu. — No nyt
siellä ollaan taas hiljaa.

_Hortense_ (Hiukan ajatuksissaan). Se laulu oli kaunis. Kunpa kerran
saisin kuulla madame Nilssonin laulavan sitä.

_Toini_. Niin, eikös se ole kaunis. Kun kuulisit kuinka somasti
pikkusiskoni laulavat sitä. Mutta johan sinulla on paketti valmis.
Oi kuinka herttaisesti. Kiitoksia, hyvä Hortense. (Kirjoittaa alle
sanoessaan:) Tämän saapi herra veljeni Edvin, ylioppilas ja serenaadin
laulaja. Hänen kammaristaan puuttuu vielä Pacius'en kuva. (Kirjoittaa:)

    "Pääkaupungista taideniekka
    Lie taide-seurass' aina vaan.
    Mutt' maalla täällä neron miekka
    Saa seuraksensa toisinaan
    Yleisön sahajauhokkaan."

_Hortense_. Ei hullumpaa.

_Toini_. Lopun olenkin lainannut Runebergiltä. Mutta ole vaan
vaiti siitä asiasta. Kun minut haastetaan käräjiin, saanen sakkoa
näpistelemisestäni. — Kas noin. Nyt olen pannut kaikki joululahjani
paikoilleen. — Albertin — niin, se on tuo — ei, tuo — ja tuo on Edvinin.

_Hortense_. Mutta ajatteleppas, jollei veljesi ennätäkään perille
ajoissa. Kello on jo neljä. Minä en ymmärrä kuinka sinä voit olla noin
levollinen. Minä kuolisin levottomuudesta ja kaikkein vähimmin voisin
toimitella tuommoisia lapsellisuuksia kuin sinä.

_Toini_ (hiukan totisena ja sydämmellisellä äänellä). He kyllä
tulevat kotia. Katsos, Hortense, pitkä syksy opettaa meitä täällä
maalla odottamaan. Kun nuo rakkaat pojat suven kanssa ovat lähteneet
luotamme, sanoo päivä illalla, kangaspuut neulalle: "laittakaamme
kaikki valmiiksi jouluksi, jolloin he tulevat kotia." — Sellainen on
meidän vähäinen ajanlaskumme. Kuinka olen heitä muistellut! Iloisia,
avosydämmisiä, ystävällisiä ja niin kauniita ja rotevia! Ja sitten
heidän tuhannet vehkeensä, kuinka he ilvehtivät, eivätkä jätä meitä
koskaan rauhaan. Ja kuinka armaasti talven aurinko loistaa pienistä
akkunoistamme sisään, kun he ovat kotona. (Avaa albuminsa.) Katsos,
Hortense, tuossa on Albert, uljas sotilaamme, vielä hiukan liiaksi
iloinen, luulisin ma, vaan toisenlaiseksi en häntä tahtoisikaan. Hän
oikein säkenöitsee ilosta, tuo kiharainen villipää. Ja tuossa on Edvin!
Kesä on juuri häntä varten. Kuinka silloin samoilemme ympäri! Luulen
itseäni ylioppilaaksi, kun hän on täällä, — niin, luonnollisesti vaan
pieneksi, ymmärtämättömäksi keltanokaksi hänen rinnallaan, mutta,
näetkös, limulle se sentään maistaa kun saa kuulla hänen kertovan
ylioppilas-elämästä ja mitä he lempivät ja toivovat.

_Hortense_. Kuinka sinä olet onnellinen, joilla on veljiä! Minulle
olisi veli niin suuresti tarpeellinen Pietarissa. Silloin pääsisi pappa
joskus seuraamasta minua teaattereihin ja muihin huvituksiin. Hän on
usein väsynyt. (Selailee Toinin albumia.) Ja tämä tässä, kuka on tämä
lihava rouva silkkimantiljassa ja niin monet sormukset sormissa? Kuinka
hän näyttää aralta.

_Toini_ (Nauraen). Eipä Bina-täti ole arka, kultaseni, mutta täti
istui silloin ensikerran valokuvaajan edessä, ja hänen mielestään oli
hetki niin juhlallinen. Tiedäthän, Bina-täti Harjalassa, jonne menemme
Tapanin-päivänä. Et usko kuinka siellä on hauskaa — varmaankin hupaisin
paikka koko pitäjässä. Saatpa nähdä että tanssimme siellä kello neljään
aamulla. (Nousee ylös, asettelee joululahjansa koriin, jonka laskee
sivulle.)

_Hortense_. Kello neljään — —. (Itsekseen huoaten.) Kuinka voin kestää
kaikkea tuota. Kunpa vaan olisi jo ohitse. (Aikoo panna albumin kiinni,
vaan huomaa samassa erään kuvan ja purskahtaa iloiseen nauruun.) Ooh,
mon Dieu, oikea karhun poika! Toini, tulepas katsomaan! Niin suuret
kädet ja niin vakavan näköinen. Tulehan, Toini, katsomaan. Kuka on tuo
kummallisen näköinen mies?

_Toini_ (joka on lähestynyt iloisena, sanoo hiukan närkästyneenä ja
hämillään, kun näkee kuvan). Sehän on serkkumme, Oskar Berg — kuinka
voit sanoa niin —.

_Hortense_ (Vielä nauraen.) Mutta missä hän sitten on?

_Toini_. Hän on metsäherra Savossa, hyvä Hortense.

_Hortense_. Siis oikea metsäkarhu, pikku Toini, Jaa, mutta kun
katsookin oikein, niin ei hän sentään ole niin ruma.

_Toini_ (Naivisti.) Ei, hän on oikein — — niin, eikö hän ole
ystävällisen ja hyvän näköinen! Ja hän on niin hirveän väkevä.
Tiedäpäs, Hortense, kun hän oli kahdentoista ja minä kahdeksan vuoden
vanha, kantoi hän kerran minut sylissään Harjalasta tänne pappilaan
saakka, kun kuuli että olin väsyksissä. Eikö se ollut kiltisti häneltä?
Jospa hän vaan joulun aikana tulisi tänne, että saisit nähdä hänet!


II Kohtaus.

Edelliset. Ruustinna (tulee sisään perältä, valkoinen esiliina edessä.)

_Ruustinna_. Kas niin tyttöseni, nyt on kello puoli viisi, ja nyt
kiirehtää torttutaikina Toinia ja minua.

_Toini_. Oitis, hyvä mamma! (Alkaa korjailla pois kapineitansa.)

_Ruustinna_. No, rakas Hortenseni, pikku ruhtinattareni — toivon
että saamme iloisen joulun! (Toinille). Ei, seis, rakas Toini. Tuon
saapi Lotta tehdä tällä kertaa. Me teemme käännöksen "oikeaan"
torttutaikinamme luokse, että olemme valmiit, jos pojat tulevat. Kas
niin, mars! (Ruustinna nyökkää myhäillen Hortenselle ja menee ulos
Toinin kanssa.)


III Kohtaus.

_Hortense_ (Yksin). "Jos pojat tulevat!" — Kuinka kylmiä ja
välinpitämättömiä nämät ihmiset ovat. Minä olen, totta puhuen,
levottomampi kuin täti ja Toini siitä, että kaikki heidän laitoksensa
poikien vastaanottamiseksi tänä iltana menevät hukkaan. Ja nyt on
heillä malttia leipoa torttuja! No, minulle tämä joulu tulee yhtä
ikäväksi, kävi kuinka hyvänsä. Oi, jospa taas olisin iloisessa,
loistavassa Pietarissa!


IV Kohtaus.

Hortense. Valtioneuvos. Rovasti. (Näyttämön ulkopuolella).

_Rovasti_ (Ulkona oikealla puolella). No niin, kuinka tahdot, rakas
Jaakko, niinkuin sinä tahdot. Minä vaan ajelen partani, ja olen sitten
valmis.

_Valtioneuvos_ (Ovessa oikealla). Älä millään muotoa anna itseäsi
häiritä. Minä kyllä hankin itselleni seuraa hetkeksi. (Tulee sisään.)
Rakas Hortenseni! Tässä minun mieluisin seurani.

_Hortense_. Ah isäni! Nyt olemme vihdoinkin taas kahden kesken.
Ajatelkaamme olevamme kotona Pietarissa.

_Valtioneuvos_. Rakas lapsukaiseni. Olemmehan melkein kuin kotona —
hyvän setäsi luona, jota et ole nähnyt sitten kun olit pieni lapsi.
Niin, aika kuluu nopeasti. Sinä olit silloin kaksivuotias, ja nyt on
viisitoista vuotta kulunut. Täällä tunnen itseni nuoreksi uudestaan.
Kaikki on niin tuttua: pappila, seutu, veljeni niin näköisensä kuin
olisimme kohdanneet toisemme eilen. Tämä on armas, onnellinen maa,
tämä vanha isänmaamme. Eikö niin, Hortense, olethan iloinen saadessasi
viettää kuukauden Suomessa?

_Hortense_. Ah olen, kun näen sinut niin onnellisena.

_Valtioneuvos_. Mutta lapsukaiseni, luulenpa että sinulta puuttuu
jotakin. Sinä näytät niin väsyneeltä. Etkö ole oikein terve?

_Hortense_. Ooh ei, ei mitään, ei yhtään mitään.

_Valtioneuvos_. Silloin ei puutu minulta mitään ilossani. Kas niin,
rakas tyttäreni, näytä nyt hiukan iloiselta. Sinä kenties vielä tunnet
itsesi vähän vieraalta täällä. Mutta se haihtuu pian. Kun olemme olleet
täällä kuukauden, et tahdo enään palata Pietariin. Lyönpä vetoa että
silloin olet ennättänyt toden teolla muuttua oikeaksi Suomen tyttöseksi.

_Hortense_. Ah, isäni, kuukaus, kokonainen kuukaus! Emmekö voisi lähteä
ennemmin?

_Valtioneuvos_. Lapseni, se ei käy laatuun. Olen itse pyytänyt
veljeltäni saada viipyä täällä niin kauan, ja minä näen että se todella
häntä ilahduttaa, kun saapi pitää meitä luonansa niin kauan kuin
mahdollista. Kas niin, pikku Hortenseni! Kirkkaaksi otsa, iloiseksi
silmä ja pieni suukkonen isällesi. Ethän tiedä mitä jouluilta voipi
tuoda sinulle.

_Hortense_ (Kuroittaa otsansa isälle suudeltavaksi). Minä tiedän että
olet aina hyvä ja oikein pilaat Hortensesi.


V Kohtaus.

Edelliset. Rovasti.

_Rovasti_. Kas niin, nyt olen ajeltu niin puhtaaksi kuin mikä pienoinen
kaartin vänrikki hyvänsä, ja nyt, rakas veli Edvard, otamme pienen
lautapelimme, sillä välin kuin naiset varustelevat joulu-illaksi.
Vai niin, sinä olet täällä, rakas lapseni. Sitten sinun täytyy saada
parranajosuudelma vanhalta sedältäsi, sellaista tarjotaan täällä
maalla. (Suutelee Hortensea.)

_Valtioneuvos_. Hei, katsopas vaan. Juuri noin teki isävainaja nuorelle
rouvalleni, kun olimme täällä ensi kerran. Ha, ha, ha!

_Rovasti_. Jaa, jaa, mies pitää sanansa ja antaa mitä lupaa. (Nauraa.)
Mutta missä on muijani ja Toini? He ovat jättäneet sinut yksin.

_Hortense_. He leipovat torttuja, hyvä setä.

_Rovasti_. Pidä sitten puoliasi, sillä makeampia torttuja et ole
koskaan maistanut. Ja nyt, veli Edvard, menemme me lautapelille.

_Valtioneuvos_. Emme viivy kauan, lapseni, ja sitten — tulee
joulupukki! (Suutelee hänen otsaansa; herrat menevät oikealle.)


VI Kohtaus.

Hortense. Sitten Nadinka ja viimeksi Lotta.

_Hortense_. Hän suuteli minua suulle! On hirveätä tässä maassa.
Saa nähdä saanko parranajo-suudelman herroilta serkuiltanikin, kun
he tulevat. Voi kuinka pitkäksi tämä ilta käy. Kuinka aikaiseen
on pimennyt. Nyt loistaa Nevskin prospekti kaasuvalossa, kulkuset
kilisevät, re'et kiitävät, puodit säteilevät ja hienoja olentoja
liikkuu edestakaisin. Ooh, tämähän on kuitenkin hirveätä! Kuinka
voi isäni olla onnellinen täällä! Ja hän näyttää niin suuresti
onnelliselta. Hän oikein loistaa ilosta. Hyvä! Hän nauttikoon täysin
määrin onneansa. Minä tahdon uhrata itseni. Tahdon hymyillä, vaikka
nuo torttutaikinat ja partasuutelot ovat minut tukahduttaa. (Huutaa.)
Nadinka!

_Nadinka_ (tulee sisään). Mitä käskette armollinen fröökinä?

_Hortense_. Nadinka! Minä olen hyvin onneton. Me olemme niinkuin
vankina täällä. Mutta minä tahdon näyttää onnelliselta, ja käsken sinun
tekemään samoin. Isäni ei saa aavistaakkaan tuskaani.

_Nadinka_. Te olette hyvä, niinkuin taivaan pyhä, hyvä, niinkuin aina.

_Hortense_. Vait, ei sanaakaan enään. — Sytytä kynttilät huoneessani.

_Nadinka_. Siellä on jo valoa liiaksikin, se oikein loistaa valosta,
— mutta kuinka köyhästi kuitenkin ja niin peräti mauttomasti.
Palveluspiika toi äsken sisään kaksi kynttilää toaletille, kaksi
kynttilää divaani-pöydälle, kaksi neuloma-pöydälle, kaksi uuninkorvalle
ja sytytti vielä kaksihaaraisen lampun katossa. Minä kyllä sanoin että
armollinen fröökinä ei suvaitse niin kirkasta valaistusta huoneessaan,
mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että nyt on joulu. Käskettekö fröökinä
että sammutan muutamia kynttilöitä?

_Hortense_. Ei, anna niiden palaa. Isäni ei sitä varmaan mielellään
näkisi. Mene ja pane divaanipöydälle huoneessani se kirja, jota tänään
aloitin lukea. Minä tulen jälessä.

_Nadinka_. Niinkuin fröökinä käskee. (Menee.)

_Lotta_ (tulee sisään kantaen tarjotinta, joka on täynnä sytytettyjä
kynttilöitä, joita hän seuraavan puheen ajalla asettelee sopiville
paikoille huoneessa.)

_Hortense_ (Itsekseen). Nyt alkaa illuminationi täällä. Tätä en kestä.
(Kääntyy seuraamaan Nadinkaa.)

_Lotta_. Herran rauhaa, rakas neiti, iloiseksi ja onnelliseksi
jouluksi. Olette saanut istua täällä puoli-pimeässä itse jouluaattona,
mutta minä en ole ennättänyt ennen.

_Hortense_ (Seisahtuu ja katselee Lottaa). Siitä ei vahinkoa, ystäväni.
Sitä komeammaksihan se nyt tulee.

_Lotta_. Niin komeaksi kuin talon kannattaa. Täytyy antaa kylänväen
oikein nähdä, että nyt vietetään joulun iloista juhlaa.

_Hortense_ (Akkunan luona). Ulkona on niin pimeä. Pienistä mökkilöistä
tuolla ei loista mikään valkea. Kaikki on pimeätä, niin yksinäistä ja
niin peloittavaa. Missähän ihmiset ovat?

_Lotta_ (Nauraen). Joulusaunassa kai, mutta ei nuo mökit tule juuri
paljo valoisemmiksi ennenkuin meidän neiti lähtee liikkeelle.
Ihmisraukat! He ovat niin köyhiä, että eivät itse huomaa eroa
jouluaaton ja arki-ehtoon välillä. (Akkunan luona.) Kuulkaa kuinka
jää rytisee. Tulee kylmä jouluyö. (Menee ulos, ottaen mukaansa Toinin
joululahjakorin.)

_Hortense_ (Kuuntelee). Kuinka mahtavasti ja kauheasti kaikuu tuo
kaukainen jyminä synkkänä iltana. Ja matkamiehet, joita odotetaan,
missä he lienevät? He kenties eksyvät, eivät löydä tietä. Mutta minä
tahdon asettaa heille majakka-valkean. (Asettaa kynttilöitä akkunalle.)
Noin, vielä useampia kynttilöitä. Ne ovat niin alhaalla. (Nostaa
kynttilän korkealle ja valaisee ulospäin.) Nyt näkyy valo paremmin!
Kuinka olen levoton. Eikö voisi lähettää väkeä heitä vastaan? — Ja he
leipovat torttuja kyökissä!

_Lotta_ (tulee sisään kantaen suurta peitettyä koria, jonka hän asettaa
oven luokse perällä.)

_Nadinka_ (Tulee). Armollinen fröökinä, olen asettanut romaanin
pöydälle.

_Hortense_ (Huomaamatta Lottaa). Sukkelaan, sukkelaan, Nadinka! (Antaa
hänelle kynttilän.) Ota tuo ja toinen lisäksi ja pidä niitä niin
korkealla kuin voit, ettei matkustajat eksy.

_Nadinka_ (Totellen käskyä). Kuka olisi voinut ajatella sellaista!

_Lotta_ (Joka on katsellut heitä). Jumala siunatkoon pikku neitiä.
Rakkaat lapset, kyllä he löytävät tien kotia, nuo reippaat pojat.

_Hortense_. Minä arvelin — — samahan se on — — Pane kynttilät pois,
Nadinka! (Itsekseen.) Millä tavalla tuo vanha vaimo rohkenee puhua!

_Lotta_. Joulutähti on jokaisessa sydämmessä ja valaisee meitä kotia
tänä iltana. — Ai'otteko neiti seurata Toini neitiä?

_Hortense_. Mihinkä?

_Lotta_. Mökkeihin vaan tuonne. Hän tahtoo aina itse viedä väelle
pappilan joululahjat.

_Hortense_. Noin pimeässä? Mitä hän ajatteleekaan! Kuinka uskaltaa hän
lähteä ulos näin myöhään?

_Lotta_. Kukapa tahtoisi tuolle hyvälle tytölle tehdä pahaa.

_Hortense_. Mutta miksi ei hän lähetä jotakuta toista lahjojansa
viemään?

_Lotta_. Silloin ei oikeata joulua tulisi noihin pimeisin majoihin.
Arvaan kyllä, kuinka he silloin nuriseisivat. He ovat niin tottuneet
näkemään hänen tuovan heille joulun ja sen iloisen siunauksen.
(Kulkuisten helinä kuuluu.) Hänen rekensä ajetaan jo esiin. (Lotta
menee ulos.)

_Hortense_. Eiväthän nämä ole oikeita ihmisiä. He eivät pelkää mitään
ja rasittavat itseänsä orjan tavalla silloinkin kun heidän pitäisi
iloita.

_Nadinka_. Mitähän hyvää tuossa korissa on. (Nostaa vaatetta, joka
peittää korin.) Toisella puolella hoikkia talikynttilöitä — kas, tuossa
on kolmihaaraisiakin. Kuinka hullunkurista! Ja tässä toisella puolella
nisukakkuja, muutamia yksinkertaisia kirjoja ja muuta pientä kalua.
Nepä vasta harvinaisia lahjoja. Kaikki tyyni ei viiden ruplan arvoista.

_Hortense_ (Katsomatta korin puoleen). Tuo minulle turkkini! Minä
menen mukaan. (Istuu sivulle, ottaa kukkaronsa, tyhjentää sen sisällön
käteensä ja laskee rahoja.)

_Nadinka_. Mitä ajattelette, armollinen fröökinä? Tässä pimeässä, tässä
pakkasessa.

_Hortense_. Kuulithan mitä sanoin.

_Nadinka_. Minä tottelen, teidän armonne. (Menee).

_Hortense_. Joulutähti ei ole koskaan loistanut minun sydämmessäni.
En yksin löytäisi oikeata tietä kotia. Kenties en löydä sitä koskaan
ulkona avarassa maailmassa. Tahdon kuitenkin kerran nähdä sen loistavan
muiden sydämmissä.


VII Kohtaus.

Hortense. Valtioneuvos.

_Valtioneuvos_. Nyt rakas tyttäreni, olen sinun koko illaksi. Kuinka on
aikasi kulunut? Mutta sinä olet niin kiihkoissasi!

_Hortense_ (Ei voi kauemman hillitä itseään, heittäytyy isän syliin ja
puhkee sanomaan). Oi isäni! Lähtekäämme huomenna pois täältä! Jokin
täällä tukahduttaa minua, ilma, pimeys, pakkainen, kaikki, en tiedä
mikä. Älä kiellä pyyntöäni. Keksi joku tärkeä syy äkilliseen lähtöömme,
saman tekevä mikä. Mutta lähtekäämme, lähtekäämme!

_Valtioneuvos_. Rakas Hortenseni, rauhoitu! En ymmärrä sinua. Tiedäthän
että minulle on mahdotonta matkustaa ennenkuin kuukauden kuluttua.

_Hortense_. Kuukauden kuluttua olen sairaana, jos pakoitat minua
olemaan täällä. Ei, huomenna tai ylihuomenna! Älä kiellä; isäni. Minä
rukoilen sinua niin hartaasti.

_Valtioneuvos_. Hortense — sinä olet kipeä?

_Hortense_. Olen, en, kuinka tahdot. Mutta lähtekäämme pian, pian.

_Valtioneuvos_. Sinä peloitat minua todellakin, vaikka en sinua
ymmärrä. En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Kas niin, pieni
Hortenseni, sano suoraan. Sano minulle kaikki! Mikä syy sinulla on?

_Hortense_. Ah, en tiedä sitä itsekään. (Kulkuisten kilinä kuuluu.)
Mutta täällä olen niin ahdistettu, niin arka, pelkään kaikkia, kaikkea,
luulenpa itseänikin. Vaiti isäni! (Iloisia ääniä kuuluu ulkoa.) He
tulevat. Emme saa kauemmin olla yksin. Lupaa minulle mitä olen pyytänyt
sinulta. Sano: lupaan, isäni! Et tiedä kuinka suuresti sinua rakastan.

_Valtioneuvos_. Ainoa, rakas lapseni! Kas niin, ole rauhallinen. Me
lähdemme huomenna. Oletko nyt tyytyväinen?

_Hortense_. Rakas isäni! Kiitos, kiitos! (Suutelee hänen kättänsä.) Älä
sano sanaakaan minusta. Ymmärräthän. Hiljaa, he tulevat.


VIII Kohtaus.

Edelliset. Rovasti. Rovastin rouva. Toini. Albert. Edvin. Lotta. Sitten
Nadinka.

(Albert ja Edvin tulevat sisään iloisesti puhellen vanhempainsa kanssa;
Albert käsivarsi ruustinnan vyötäisillä, Edvin keskustellen rovastin
kanssa. Toini matkavaatteissa, nostaa korin oven luota pois. Lotta
ottaa matkustajilta viimeiset matkakalut.)

_Lotta_ (Vanhan talonpalvelijan tuttavuudella). No tuhannesti
tervetulleet, nuoret herrat. Ja niin paljon kaluja kuin herroilla on
mukana! Ei mitään puutu, paitsi yksi nuori morsian. Toinen on kyllä
täällä saatavana.

_Albert_. Ah, Hortense serkku, eikö niin? Hei kuinka suureksi sinä olet
tullut! No nythän tulee hauska joulu. Hyvää iltaa, rakkahin setä! Niin
isäukon näköinen, tuon herttaisen äijän.

_Valtioneuvos_. Hyvää iltaa, pojat. Rotevia, uljaita! Toinen hyvinvoipa
luutnantti —

_Albert_. Herra varjelkoon setää!

_Valtioneuvos_. — Ja toinen ylioppilas. Tiedätkös, Jaakko, sinä et voi
vanhentua, kun niin monta nuorta sydäntä sykkii omasi rinnalla.

_Rovasti_. Jumalalle kiitos, nuoruutta ei täällä puutu, ja nyt on pieni
Hortensenikin täällä ja saan kuulla hänenkin nuoren sydämmensä sykkivän
vielä iloisen kuukauden ajan vanhan sedän rinnalla.

_Hortense_ (Hiljaa). Rakas setä!

_Valtioneuvos_ (keskeyttäen). Niin, niin, minä toivon sitä — mutta
— (Edvinille) No, tapasitko Helsingissä orpanasi Oskarin, nuoren
metsäherramme? Olihan hän siellä käymässä, tuo karhunpoika. Miksi et
ottanut häntä mukaasi tänne, niin olisi koko suku ollut täällä ko'ossa?

_Edvin_. Hänen täytyy sillä välin matkustaa kotia alueeseensa,
mutta jos, setä hyvä, et puhu sitä korkeille asianomaisille, voin
salaisuutena kertoa, että eräs karhunpoika paraikaa taitaa hölkytellä
Savon teitä, tanssiaksensa, kaikessa hiljaisuudessa tietysti, Tapanin
päivänä meidän kanssamme Harjalassa. Mutta älä sano siitä mitään
tytöille. Toini vähän pelkää tuota nallea.

_Toini_. Nyt sinä lörpöttelet niin paljon, että unohdatte minun
seisovan valmiina lähtemään pienelle jouluretkellemme.

_Edvin_. Oivallista, että ehdimme perille hyvään aikaan. Me seuraamme
sinua, ja Hortense tulee varmaan mukaan! Saanhan ajaa hevostasi?

_Hortense_. Kiitoksia, Edvin.

_Nadinka_ (On äsken tullut sisään Hortensen turkin kanssa ja alkaa
auttaa sitä hänen päällensä).

_Valtioneuvos_. Sinä menet mukaan, pikku Hortense?

_Nadinka_ (surkeasti). Ah niin, teidän armonne.

_Valtioneuvos_ (hiljaa Hortenselle). Sinä olet hyvä, rakas lapseni.
Sinä olet äitisi kaltainen, joka erosi meistä. Minä koetan sinun poissa
ollessasi selvitellä kaikki.

_Hortense_ (nöyrästi). Kallis isäni.

_Albert_ (katsoo ympärillensä). Hauskaa nähdä että kaikki täällä
on entisellään: joulukuusi tuolla, juhlaliinat pöydillä, hopeiset
kynttiläjalat paikoillaan; pari n:o 1, n:o 2 ja n:o — — ei,
katsokaapas, ne ovat akkunalla, se on jotakin uutta pappilassa, Lotta
hyvä!

_Nadinka_ (muuttaa ne pois Hortensen viittauksesta.)

_Lotta_ (hiljaa Albertille). Älkää olko tietävinänne. Porstuassa kerron
teille kuinka sen on laita.

_Albert_. Ah!

_Ruustinna_ (pojilleen). Eikö teillä ollut kylmä tiellä?

_Albert_. Niin lämmintä, rakkahin mamma, kuin jos itse olisit kietonut
vällyt pienten pienokaisten poikasiesi ympärille. Vai niin, Toini,
sinä olet valmis. Minä rupean ritariksesi, koska Edvin paraikaa
enleveraa Hortense orpanan. Mutta suokaa anteeksi, silmänräpäys vaan.
(Kujeellisesti.) Hyvä pappa, olethan unhottanut esitellä minua hm-hm.

_Rovasti_. Kellekä sitten totta totisesti?

_Albert_ (teeskennellyllä totisuudella ja tarkoittaen Nadinkaa). Tälle
rouvas-ihmiselle — — —

_Rovasti_. Sehän on Nadinka, Hortensen kamarineitsyt. Ja mene tiehesi
nyt, lörpöttelijä.

_Albert_ (kumartaa keikailevasti Nadinkalle.) Ah, Moje potschtjenije!
[моё почтение = kunnioitukseni.]

(Hän seuraa nuoria, jotka ovat menneet edellä. Lotta seuraa jälessä).

_Nadinka_ (mielissänsä, itsekseen). Ja sitten sanoo hän tuollaista
kaikkein kuullen. — Mutta kaunis hän on. (Menee ulos oikealle.)


IX Kohtaus.

Rovasti. Ruustinna. Valtioneuvos. Sitten Lotta.

_Valtioneuvos_. Huoleton nuoruus, rakkaat ystävät! He ovat mitä me
olemme olleet, he tulevat siksi mitä nyt olemme. (He istuvat pöydän
ympärille. Pois lähtevien kulkuisten kilinä kuuluu.) Rakas kälyni, me —
meidän korea kamarineitsyt lukuun otettuna — me teemme sinulle hiukan
haittaa pienessä hauskassa kodissasi, mutta veli ja käly, te ette ole
sitä huomaavinanne. Ymmärrättehän kyllä kuinka rakasta minulle on nähdä
taas teitä, teitä ja kotimaatani.

_Ruustinna_. Rakas lanko, toivoisin että joka nurkka pienessä
kodissamme osoittaisi teille kuinka tervetulleita olette.

_Rovasti_. Ja sanoisi teille kuinka suuresti kerran kaipaamme sinua ja
rakasta tytärtäsi.

_Valtioneuvos_. Pieni Hortense raukka! Hän kadotti äitinsä jo
kolmen vuoden vanhana. Siitä saakka on minun täytynyt jättää hänen
vieraisiin käsiin, jos kohta omassa kodissani. Olisin toivonut nähdä
hänet kaikessa äitinsä kaltaisena, tuon yksinkertaisen, lempeän,
hyväsydämmisen Suomen naisen. Hortensen sielu on kirkas ja puhdas kuin
lähde, vaan kuvastaa niinkuin lähdekin ympäristöänsä. Nyt kun hän
naiseksi kypsyy, pelkään niitä kuvia, jotka ympäröivät häntä maailman
hyörinässä, mutta minulla ei ole rohkeutta ikäni syyspuolia ryöstää
itseltäni hänen alituista seuraansa.

_Rovasti_. Minä käsitän ajatuksesi. Hortensella ei siellä ole ollut
oikeata kotia eikä kotomaata. Mutta hänellä on oikea ylpeys ja hän on
jalo ja Jumalan avulla hän sellaisena pysyykin.

_Ruustinna_ (hypistellen pöytäliinaa). Vaan ei onnellisena.

_Valtioneuvos_. Niin, ei onnellisena — ja lapseni onneksi uhraisin
kaikki. Minun satamani tuolla kaukana on ollut maani muisto, kotimaani
rakkaus. Sen tahdon antaa hänelle parhaana perintönä itseltäni.

_Ruustinna_. Ja totinen rakkaus voipi tehdä ihmeitä.

_Valtioneuvos_. Sellaista rakkautta tavataan harvoin suuressa
maailmassa. Nainen, jolle sitä onnea ei ole suotu, tarvitsee silloin
jotain voimallisempaa maallista tunnetta, ettei olisi kaikkea juurta
vailla tässä maailmassa — niinkuin katkaistu ihana kukka.

(Lasten kolkutukset ovella kuuluvat taas; huutavat.) Toini! Toini!

_Ruustinna_ (menee ovelle). Toini on kylässä, hyvät lapset. Odottakaa
kiltisti vielä silmänräpäys, niin joulupukki tulee. (Menee peräovelle.)
Lotta!

_Lotta_ (tulee sisään).

_Ruustinna_. Kenties on jo aika sytyttää joulukuusi. (Ruustinna auttaa
Lottaa kuusen muuttamisessa keskelle permantoa ja sen kynttiläin
sytyttämisessä.) Suokaa anteeksi, lanko. Pienokaiset tietävät aikansa
jouluaattona. Mutta me voimme varsin hyvästi jatkaa keskusteluamme.
Kenties joulukynttilät, jotka tietävät kertoa pienille niin paljon,
voivat haastella meille vanhoillekin jotain.

_Rovasti_. Olethan opettanut Hortenselle lapsuudesta saakka että Suomi
on hänen isänmaansa?

_Valtioneuvos_. Olen kyllä, mutta ne kuvat, joita hän on saanut
kotimaastansa, ovat hengettömiä. Ne ovat kuolleita puupiirroksia, ja
pelkäänpä että nyt, kun hän omin silmin näkee Suomeni, todellisuus ei
vastaa sisällistä kuvaa.

_Lotta_ (häärien joulukuusen luona). Antakaa silmälle aikaa tottua. Kun
lapsi ensikerran näkee joulukynttiläin säteilevän, hämmästyy se tuosta
oudosta loistosta ja kääntyy hetkeksi pois, mutta katselee sitten
kaiken iltaa kaunista puuta, joka ei koskaan enään hänen mielestänsä
lähde.

_Valtioneuvos_. Ah, meidän aikamme täällä on niin lyhyt ja jollei
Hortense sillä ajalla totu siihen, mikä häntä ympäröipi —

_Lotta_. Hänellä on silmät sydämmessä, niillä silmillä näkee hän
ensiksi, ja ne säikyttävät hänen ylpeätä mieltänsä.

_Valtioneuvos_. Kuinka te, Lotta, luulette tuntevanne hänet niin hyvin?

_Lotta_. Vanha eukko näki hänen äiti-vainajansa, tuon enkelin, kun hän
oli pieni, ja näkee nyt että hänen tyttärensä, lapsi raukka, pelkää
itseänsä. Minä tunnen nuo ylevät, jalot silmät.

_Lapset_ (huutavat oven takana). Eikös jo ole jouluilta?

_Lotta_. Odottakaa vielä, lapsi-kullat, silmänräpäys. Joulupukki
kiertelee vielä kylässä. (Kulkuisten kilinä kuuluu.) Nyt tulee nuoriso.

_Valtioneuvos_ (nousee ylös ja sanoo itsekseen). Enkä ole vielä saanut
sanotuksi mitä Hortenselle lupasin.


X Kohtaus.

Edelliset. Hortense. Toini. Albert. Edvin (perältä.) Nadinka (oikealta).

_Hortense_ (kiiruhtaa isänsä luokse antaen turkkinsa pudota
hartioiltansa.)

_Nadinka_ (ottaa turkit ja sanoo vieden sitä pois:) Fröökynä raukka!

_Valtioneuvos_ (suutelee Hortensen otsaa). Tervetullut taas, Hortense!
Mutta luulenpa näkeväni kyyneleitä sinun armaissa silmissäsi. Sinä olet
tullut liikutetuksi siitä kurjuudesta, jota näit.

_Hortense_ (hiljaa). Olen nähnyt kylliksi — kylliksi koko elämäkseni.

_Valtioneuvos_. Ole rauhassa, lapseni; näyttäydy iloiselta tänä iltana.
Me lähdemme huomenna, Hortenseni.

_Hortense_. Hellyytesi rankaisee minua, isäni. Aina muistan tätä iltaa.
(Menee perälle ja antaa Nadinkalle karvalakkinsa.)

_Albert_ (hiljaa Lotalle). Hän tahtoi kynttilöillä valaista tietämme
kotia, sanoit sinä? Jos olisit nähnyt hänen ihanan katseensa köyhäin
mökkilöissä, silloin olisit nähnyt valoa. Hän luuli ettei kukaan nähnyt
kun hän kätki kultarahoja Toinin yksinkertaisten lahjain joukkoon.
Älä koskaan ilmoita hänelle, että silmäni seurasi hänen armeliasta
kättänsä. Hän tulisi silloin araksi minua kohtaan, ja, hyvä Lotta,
siksi ei se tyttö koskaan saa tulla. (Eroaa.)

(Toini ja ruustinna tekevät vielä viimeisiä valmistuksia joulukuusessa.
— Valtioneuvos kävelee neuvottomana ja hiukan levottomana salin
toisessa päässä. Rovasti puhuu Edvinin ja Albertin kanssa.)

_Hortense_ (menee Lotan luokse). Te olitte oikeassa, Lotta, siellä
ulkona ei ollut niin pimeä. Taivas oli tähtikirkas, ja joka haaralle
näkyi pappila loistavan niin kauniisti sinun joulukynttiläsi valossa.
(Vielä epäillen melkein nöyrästi.) Oliko samoin silloin kun äitini
vietti joulua teidän luonanne?

_Lotta_. Jumala siunatkoon hyvää muistianne! Niin, hyvä neiti, juuri
samanlaisena kuin nyt näette vanhan pappilan joulupuvussa, oli se
isoisännekin päivinä ja äitinne ensimäisen ja ainoan kerran käydessä
meidän luonamme pieni tytär käsivarrellaan.

_Hortense_ (kumartaa päänsä). Se olin minä —

_Lotta_ (hetken vaiettua). Te olette niin hänen muotoisensa, että — —

_Hortense_ (ikäänkuin uneksien katsoen joulukuusta). Mistä tulee tuo
muisto — — luulen näkeväni hänet — — hieno kultainen ketju kaulassaan —
Oi kallis äitini! Sinä katsot alas lapsesi puoleen, jota rakastit.

(Lotta on vetäytynyt sivulle. Albert vie Edvinin alas etureunalle.)

_Albert_ (hiljaa Edvinille). No mitä jutteli Hortense sinulle tiellä,
koska hän näytti niin juhlalliselta?

_Edvin_. Mitäkö hän puhui minulle? Sitä en oikein muista, mutta
luulenpa että minä puhuin Lönnrotista, Snellmanista ja Runebergista.

_Albert_. Hm! — — Erittäin hauskaa seitsentoistavuotiselle Pietarin
tytölle. No mitä sanoi hän siihen?

_Edvin_. En minä tiedä, mutta hän kuunteli niin hartaasti, että nyt
vasta huomaan, ettei hän tainnut sanoa kahta sanaa koko matkalla.

_Albert_. Ja kumminkin on minua nimitetty suvun lörpöttelijäksi ja sinä
olet saanut käydä irroillasi! (Kääntyy ympäri kantapäillänsä.)

_Lapset_ (huutavat huoneestansa). Toini! Toini! Etkö jo ole kotona?
Tiedätkös, me emme voi enään kauemmin odottaa joulua!

_Toini_. Paikalla, siskoseni. Joulupukin täytyy ensin päästä sisään!

_Valtioneuvos_ (rohkaisten itseänsä). Mutta ennen sitä täytyy minun
suureksi ikäväkseni — —

_Rovasti_. No, mitä nyt, rakas veli, ei suinkaan ole tapahtunut mitään
ikävää?

_Hortense_ (keskeyttäen, kainosti, mutta pää pystyssä). Setä, täti,
Toini! Isäni on luvannut minulle kalliin joululahjan, mutta suurimman
osan siitä täytyy teidän lahjoittaa minulle —

_Ruustinna_. Suostumukseni saat edeltäkäsin.

_Hortense_ (tarttuen isänsä käteen ja katsoen ainoastaan häneen).
Siinä ei kylliksi, että olen pyytänyt häneltä saada jäädä tänne
kuukaudeksi. Tahdon houkutella isääni tulevaksikin jouluksi tuomaan
pienen suomalaisen tyttärensä tähän maahan, joka sille jo on tullut
niin rakkaaksi!

_Valtioneuvos_. Rakas, rakas lapseni!

_Rovasti_. Tervetulleet, koska hyvänsä tulette!

_Ruustinna_ (suudellen Hortensen poskea). Tervetullut äitisi luokse!

_Albert_ (suutelee Hortensen kättä). Ja joulupukkisi luokse, rakkahin
Hortense, sillä siksi rupean minä täksi iltaa! (Juoksee perälle.)

_Lotta_ (pukee sukkelasti hänet joulupukiksi).

_Toini_ (avaa oven lasten huoneesen). Nyt on joulu tullut!

(Pienokaiset juoksevat sisään, seisahtuvat, katselevat hämmästyneinä
joulukuusta ja joulupukkia. Hortense nostaa nuorimman lapsen syliinsä
ja näyttää sille joulukuusta.)

(Esirippu alas.)




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78868 ***