*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78649 ***




VALKEA MAA

Uusia runoja


Kirj.

NIILO MANTERE





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1918.






SISÄLLYS:

I. Valkea maa.

Valkea maa
Vapaan Suomen laulu
Suomen laulajien laulu
Punaisen kapinan puhjetessa
Maalleni
Valkokaartin marssi
Ruusut hangella
Isät uljahat, rauhassa uinukaa vaan!
Sotaan lähteville urhoillemme
Karjalan sankari
Terve, sankarit saksalaiset!
Sankari nukkuvi
Tervehdys jääkäreille
Rai'u, riemu, välky, valo!
Pro lege et patria!
Tervehdys sanomalehdilleni
Kas, puut ne leimuten palaa
Muistojen laulu
Ei saa antaa, ei saa antaa —
Äidinkieleni kultainen
Vapaussodasta palajaville pojilleni

II. Valkeat viitat.

Ma olen ihminen
Illall' on itku
Tähtien alla
Sodan oikeutus
Mit' on sota?
Riemuitse, mammona!
Köyhän laulu kukkarolleen

III. Luonnon ja sydämen kannel.

Oi, vaiti, oi, hiljaa!
Kesyt hanhet
Jänkälintu
Ihmisen ääni
Suvituulonen lempeä, leyhy!
Tuli, tuli kevähän kultainen aika —
Suvituulen suhistessa
Yli kukkien polkuni kulkenut ei —
Oi, saavu, sadepilvi!
Oi, nähdä oisin tahtonut!
Ja nähdä oisin tahtonut

IV. Valkea lempi.

Suvilinnut ne laulavat muille
Oi, valkea lintuni, kyyhkysein
Sano, ystäväin!
Mua palelee, mua palelee
Häälaulu

V. Ikivaloa kohti.

Rauhan puu
Korvessa kuljen
Tehkää portit avaroiksi!
Oi, onnea!
Laulavan leivosen lailla
Sanoma, oi, suuri, lennä!
Joululaulu
Tyhjä kors' on pystöpäinen
Ah, niinkuin raukee ruoho, kukka —
Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen
Rukous






I. VALKEA MAA




VALKEA MAA.


Olet valkea maa nyt sa, Suomenmaa,
sinä taannoinen tappelotanner.
Olet valkeiden valtojen vapaa maa,
tuhatvetten ja virtojen manner.
Ja sortohon enää et sortua saa,
sinä valkeiden valtojen maa!

Oi, vapaus kallis, oi, valkoisuus!
Sitä Luoja ei lahjaksi suonut.
Sukupolvipa Suomeni uljas, uus
verell' ostanut sen on ja luonut.
Veri vuotanut kallis maan eestä on tään
yli hankien, lunten ja jään.

Veriruusut on punaiset puhjenneet,
monen urhon on riutunut rinta.
Sadat sankarihaudat on auenneet, —
oi, suuri on vapauden hinta!
Yli urhojen hautain käy vapauden tie. —
vie kukkia haudoille, vie!

Oi, terve, te valkeat, vapahat
sulorannat ja tienohot Suomen!
Koin kirkkahan ootte te kultaamat:
jalo valkeni vapauden huomen.
Pyhät vapauden virret nyt Suomessa soi, —
ole kiitetty, Luojani, oi!

Ilokai’uin te, kantelot, helkkykää!
Me nousimme sorron jo alta.
Kuni ollut se unta ois ilkeää,
niin vaipui jo pois väkivalta.
Se sorti ja särki ja raastoi ja söi,
vaan leijona Suomen sen löi.

Ja se päivä se konsaan ei koittaa saa,
jona Suomess' on sortoa moista;
jona sortajat kansaani orjuuttaa,
veli vainoopi veljeä toista.
Ken tohtivi koskea Suomeeni, ken,
kova kostopa lyövä on sen.

Ole, maani, sa polvesta polveen vaan
lumivalkoisien valtojen Suomi!
Kuki kauniisti kuin suviloistossaan
pihan pihlaja, tuoksuva tuomi!
Ole vapaa ja vahva ja horjumaton,
kuni uljahat kallios on!        7.V.1918.




VAPAAN SUOMEN LAULU.


Helky, laulu, soios, soitto!
Kai’u riemuin, kantelo!
Vapauden päivän koitto
Suomellemme loisti jo.
Vuosisatain pyhä haave
totta on nyt ihanaa.
Väistyi sorron synkkä aave:
vapaa on nyt Suomenmaa.
Helky, laulu, soios, soitto:
vapaa on nyt Suomenmaa!

Yli Suomen saloin lennä
viesti suuri, verraton!
Kautta kansain sana ennä:
vapaa, vapaa Suomi on!
Kuni riemuviesti taivaan
rintaamme tää riemastaa,
että vapaa olet aivan
kaunis, kallis kotimaa.
Lennä, riemuviesti, lennä:
vapaa olet, Suomenmaa!

Kuule! Vapaa on nyt aina
sorrettu tää synnyinmaa.
Sorto meit' ei enää paina,
eikä konsaan painaa saa.
Terve, vapauden voitto!
Terve, vapaa Suomenmaa!
Uuden päivän kirkas koitto
kumpus, laaksos kultoaa.
Lapses laulaa riemukkaina:
terve, vapaa synnyinmaa!

Nosta pääsi, suomalainen!
Itsenäinen on sun maas.
Kaunist' unta ei se vainen,
eikä utuist' unelmaas.
Idän äärilt' ääni kaikui:
vapaa ollos, Suomenmaa!
Lännen rannat vastaan raikui:
vapaa ollos, Suomenmaa!
Nosta pääsi, suomalainen!
Vapaa on sun isänmaas.

Koitti käänne kohtaloomme,
hetki suuri lyönyt on!
Jäsenet me vapaat oomme
vapaan Suomen valtion
Kiitos Luojani, päivä hohti,
päivä nousi siunatuin.
Aikaa uutta käymme kohti
uusin innoin, riemusuin.
Jäsenet, oi, vapaat oomme
vapaan Suomen valtion.

Vapaus, oi, kallis sana,
kautta maailman sa soi!
Vaiheens' itse vapahana
Suomi suunnittaa nyt voi.
Paistaa salli päiväs, Luoja,
vapaan Suomen poluillen!
Isäimme sa ikisuoja,
ollos suoja vapauden!
Suo, ett' aina vapahana
kukkia tää Suomi voi!

          10.I.1915.




SUOMEN LAULAJIEN LAULU.


Tää maa se on soittelon sorjan maa,
iki-ihanain laulujen kehto.
Tääll’ ammoin jo Väinämön kannel soi.
Tääll' es’isät laulunsa suuret loi.
Ja me laulamme, laulamme, soitamme myös, —
sehän meillen on elinehto.

Me tahdomme kannelta kai’uttaa.
Sulosoinnuin, oi, pitää sen soiman.
Me tahdomme sävelin raiuttaa
sun salojas, rantojas, Suomenmaa,
ja laulumme taigalla tainnuttaa
vihamiestesi vimman ja voiman.

Surus laulaa tahdomme, synnyinmaa,
ilos ihanat ilmi sun tuoda.
Me tahdomme rintoihin laulaa sen
pyhän, puhtahan innon ja rakkauden,
joka uhrata tahtoo ja uskaltaa,
jolla voima on suuria luoda.

Oman sielumme sointuja tahdomme
me kantelon kaikua antaa.
Me tahdomme laulua Suomenmaan
yhä soinnuttaa sorjemmin soinnuin vaan
ja kansojen laulujen kalleuksiin
oman henkemme helmiä kantaa.

Tää maa se on laulajakansan maa,
sävelsointuja luomahan luotu.
Siis tahdomme laulaa ja laulaa vaan,
kuni leivonen laulavi lennossaan,
kun syntymälahjana meillen jo
jalo laulajan lahja on suotu.                          1917.




PUNAISEN KAPINAN PUHJETESSA.(Tammikuun lopulla 1918.)


Ensin kirkasta säätä,
sitten jo sakea sumu,
sitten jo tuulispäätä,
myrsky ja myrskyn humu.
Näin, näin tämä päivä tammikuun
suli, haipui ja vaipui vaihteluun.

Noinko kohtalo Suomen
yhä vaihtuu myös vainen?
Sumuun hukkuuko huomen,
jalo vapauden huomen,
suurta onnea lupaavainen?
Joko joutuvi myrsky?
Joko taas ajan tyrsky
minun maatani, kansaani kohtaa,
veljessotaan sen veriseen johtaa?

Eikö, eikö, oi, ymmärrä kansa
tämä vaalia vapauttansa?
Senkö keskellä kukkivi kurja
petos, ryövärimieli nurja,
joka heimoaan heleää vastaan
käy, tarttuvi tapparaan, miekkaan
kera sortajan vanhan, viekkaan?
Sekö sokkona vain yhä kulkee,
omaan säiläänsä sortuu ja lankee,
oven onneensa, onneton, sulkee, —
voi, aika tää raskas ja ankee!

Voi, villitty kansa, voi, murheiden manner,
joka syytöntä verta joi!
Voi, veljien verellä tahrittu tanner!
Voi, häpeää ikuista, voi!

Laki, niinkuni kuollut, nukkuu,
väkivalta vain valvoo ja riehuu,
sen liput niin ylpeinä liehuu, —
senkö kourihin kaikki jo hukkuu?

Ei, ei! Viel' elävi Luoja,
isäin mahtava turva ja suoja,
joka vuossadat kansaani johti
yhä rikkaampaa onnea kohti!
Hän elää, hän valtikkaa kantaa,
hän apunsa meille viel' antaa!

Hän antaa, — oi, viesti jo helää:
»Viel' isien urhous elää,
yhä Suomess' on sankarimieltä,
on uljuutta, urhoollisuutta. —
ja se syttävi toivoa uutta!»

»Väkivallan raa'an ei tieltä
enää askelt' ees astuta pakoon,
ja vapauden laihoa lakoon
ei sallita polkea jaloin, —
niin vannottu on pyhin valoin!»

»Ja sankarien nuorten jo sankka,
jalo parvi se taistohon entää,
ja myrskynä sinne se lentää,
miss' sortajan käsi on vankka.
Ja se iskuja uljaita antaa
ja kilpensä kirkkaana kantaa.»

»Ja eessä sen sankarijoukon
väkivalta ja sorto se vaipuu.
Ilo täyttävä on joka loukon,
yö sorron kun haihtuu ja haipuu.»

Näin viesti se valkea soipi,
sitä tuhannet kuiskinoipi.
Se Vaasan urhoista puhuu,
se Karjalan karhuista huhuu:
se Savonkin saloilta liitää
ja Hämehen kunnailta kiitää.
Se kaikuvi kaikkialta:
»Nyt noustahan sorron alta,
ja vuosien häpeä, saasta
pois pestähän Suomenmaasta.»

Näin valkea viesti se soipi,
ja se lohtua tuoda voipi.
Iloviesti! Sua tervehdin, sentään
surun kyynelet silmiini entää.
Syvä murhe mun mieleni täyttää,
ja niin synkältä, synkältä näyttää
mun Suomeni vastaisuus.

Ylös taivahan puolehen vain
voin huo’ata huolissain:
»Oi, taivahan, taivahan Herra,
sa suojele Suomeain!
Sa salli, ett' eheäks kerran
näkis kansani aika uus!»

                31.I.1918.




MAALLENI.


Oi, Suomi, sulo-onnelain!
Sult' äidinlemmen suuren sain.
Ma muistan lempes sen.
Sun onnesi mun onnen' on.
Sun eestäs työhön, taistohon
ma valmis oon ja kuolohon,
oi, maani kultainen!

Ain' ollos, maani, vapaa maa!
Ei polkea, ei orjuuttaa
sua väkivalta saa.
Vapautes vahdit oomme me,
sua vereen asti puollamme.
Tään valan sulle teemme me,
oi, kallis synnyinmaa!




VALKOKAARTIN MARSSI.


Me riennämme uljaina taistelemaan
eest' armahan syntymämaamme.
Sinis lippumme voitokas liehuvi vaan,
kunis sortajat lyödyiksi saamme.
Sinis luotimme lentävät, kalpamme lyö,
sodan liekkien liikumme teillä,
kunis suojattu Suomen on vapautustyö,
kunis voiton on seppele meillä.

Jalo kulkumme kunnian kentille vie,
pyhä kutsu se kuuluvi sieltä.
Tuhat vaaraa ja vastusta eessämme lie,
ne ei säikytä sankarimieltä.
Sotajoukkojen Herra se kanssamme on:
toden, oikean seisoo hän puolla.
Veren, hengenkin taistelu vaatikohon,
eest' isänmaan kaunist' on kuolla.

Pyhä kutsu se rinnoiss' on soinut ja soi.
ja sen velvoitus suur' on ja pyhä.
Hyväst' armahat! Teit' emme unohtaa voi,
toki vapaus kalliimp' on yhä.
Ken se raukkana syrjähän jäisi nyt, ken,
kun sortajat Suomea raastaa?
Kuka kuulisi ei, mitä sankarien
veri taistelokentiltä haastaa?

Kuka kuulisi ei, mitä kertovi nuo
kodit raastetut, rauniot, tuhka?
Kuka näkisi ei, mitä tietävi tuo
punahurttien hurjuus ja uhka?
Veri syytön jo liiaksi vuotanut on.
esivalta kun maass' oli heikko.
Ylös, urhot, nyt vapauden taistelohon!
Aseveljeyden solmimme, veikko.

Kuka, kurja, kun vaarass' on vapaus maan
sekä isien perintö kallis,
omaa itseään arkana aattelis vaan?
Kuka sortua Suomemme sallis?
Tuhat kertaa: ei! Valan vannomme sen:
Sinis soiva on säiläimme soitto,
kunis murrettu mahti on sortajien,
verihurtista saatu on voitto.

Kuni sankarit muinoiset isäimme maan,
kuni Pohjolan leijona ennen,
yhä varjella vapautta viel’ osataan,
verileikkikin urhoina mennen.
Edest' uskon ja lain, edest' ylevimpäin
elon arvojen iskumme lyömme.
Ja huutomme soi: pojat, hei, eespäin!
Satavuosia varten on työmme.

Isäin verta jos pisara suoniss' on sun,
tule, vapauden kaartihin yhdy!
Pyhän, oikean puolesta taisteluhun
sinä urhona uljaana ryhdy!
Petos, vääryys ei Suomessa vallita saa,
ei raakuus, ei väkivalta!
Sinut nostamme, kallehin syntymämaa,
vapaaks sortajan ansojen alta.




RUUSUT HANGELLA.


Oi, mitkä on ruususet punaset nuo,
joit' eessäni hangella nään mä?
Miten talvinen tanner noin kukkia luo?
Sitä mielessäin miettimään jään mä.

Miten hangella kylmällä nähdä mä voin
suven kauneutta kuihtumatonta?
Äh, taivasko talveen on kylvänyt noin
punaruusuja monta, niin monta?

Ei, rakkaus suuri ne kukkaset tais
lumen, hankien keskehen luoda.
Sadun kaunihin ruusuista niistä, oi, sais,
mikä kyynelet silmiin vois tuoda.

Pyhät ruusut ne Suomeni hangilla, oi, —
ne on urhojen sankariverta!
Ja ne lemmestä kertoo, mi kaikkensa toi
maan vapauden lunnaiksi kerta.

Oi, hankien hehkuvat ruususet, te!
Satu suuri on kertoa teillä.
Satu kaunis ja kallis on säilyvä se,
se on säilyvä mielessä meillä!




ISÄT ULJAHAT, RAUHASSA UINUKAA VAAN!


Isät uljahat, rauhassa uinukaa vaan,
sulountanne Suomesta nähden!
Sydän teillä on sykkinyt aikoinaan
pyhän, oikean, korkean tähden.
Jalon kilpenne kiiltoa konnantöin
te tahrinehet ette halvoin.
Oli kupeenne vyötetty kunnian vöin,
te soditte kaunehin kalvoin.
Jalo, siunattu, puhdas ja tahraamaton.
isät ylvähät, muistonne on.

Mitä kuulivat hautainne kummuilla puut,
mitä näkivät tähtöset taivaan,
mitä kuiskivat inholla tuhanten suut,
mikä löi maan murheella aivan,
se untenne ei, isät, häiritä saa,
sitä ei saa kertoa teille:
On lapsia kasvattanut tämä maa,
ja se halpa on, arvoton heille.
Käden äitiään vastaan nostaa he voi, —
vihan lemmestä sille he soi.

Sotatorvet ne soi, maa verta jo joi
veri veljien huutavi taivoon.
Mikä kalleinta on, sitä sortaa he, oi,
sitä vastahan ratkes he raivoon.
Väkivalta suur' on, laki mykkänä on,
väkivallan on uhreja monta.
Vihan, valheen valta on uskomaton, —
voi, maatani onnetonta!
Vaan pettää ei sentään toivomme saa:
ei sortua voi tämä maa!

Isäin haamut ne huutavi haudoistaan,
minä kuulen sen kumpujen yöstä —
ne taisivat sittenkin alle maan
huhun kuulla kurjien työstä —:
»Ylös eestä maan onnen ja uskon ja lain.
Savonmaa, Häme, Karjala, Kainuu!
Ylös Pohjanmaa! Ylös kaikki jo vain! —
yö yllenne muutoin painuu.
Väkivallan ja raa’an sorron ies
luo yltäsi, Suomeni mies!»

»Ja kutsu se kulkekoon ympäri maan,
se soikohon salosta saloon,
se kaikukoon, raikukoon, lentäköön vaan
tupa tuvalta, talosta taloon:
Isänmaa ja sen vapaus on vaarassa taas,
sen lait ja sen laitokset hukkuu,
jos nouse et, kansa, nyt puolesta maas,
jos vartijat Suomen nukkuu.»
Isäin huuto — oi, kuulkaa! — näin haudoista soi.
Kuka kylmänä kuulla sen voi?                            31.I.1918.




SOTAAN LÄHTEVILLE URHOILLEMME.


Te soturit uljahat Suomenmaan,
jotk astuitte lippujen alle,
maan onnea, vapautta puoltamaan,
tueks Suomelle turvattomalle,
maa teihin ja sankaritöihinne
nyt luottaen katseensa luopi,
ja teille, oi, sankarit, teille se
pyhän siunauksensa suopi.

Kodit tuhannet kourissa sortajaan
ne vartovi vapautustaan.
Jos leijona Suomen nyt uinuis vain,
maa vaipuisi yöhön mustaan.
Vaan ei! Jalopeura jo noussut on,
sen kulusta maa kumajaapi.
Sen voima on mahtava, voittamaton,
ja se lyö, ja se voittoja saapi.

Oi, sankarit, teihin nyt katsoo maa»
isänmaan jalo, vakava kansa:
ja teille se voittoa toivottaa
ja anovi Luojaltansa.
Oi, kuulkaatte, kuinka se taivohon
yhä huutavi: saattaos, Luoja,
pyhä vapaudentaistomme voittohon!
Ole urhoimme turva ja suoja?

Ma myös teitä, sankarit, siunaten
ain' aattelen lämpimin mietin,
ja eestänne taivasta rukoilen
ja kiittelen raikkahin kielin.
Ma huutelen laivahan puoleen ain:
Oi, siunaa sa, Herrani, heitä,
jotk' eestämme, itsensä unhottain,
nyt kulkevat taistojen teitä!

                     16.II.1918.




KARJALAN SANKARI.

(Eversti Aarne Sihvo.)


Nimi yksi nyt Karjalassa
yli muiden on soinut ja soi.
Se sankarimainetta maalleen
ja Karjalan kansalle toi.
Se huulill' on nuorten ja vanhain,
sitä lausuvi lastenkin suu.
Sitä kuiskivi Karjala kauan,
ja sen muistavi Suomi muu.

Ylivoimaa valtavaa vastaan
hän taisteli viikot ja kuut.
Hän seisoi, hän kesti, hän voitti,
miss' oisi jo väistyneet muut.
Hän Karjalan uljahat urhot
vei voitosta voittohon.
Ja Karjalan vapauttajan
nimen ylvään hän saanut on.

Hän Karjalan kunnailla kasvoi,
kuni solakka, sorja puu,
ja Karjalahan yli kaiken
hänen lempensä kohdistuu.
Hänet tuntevi Karjala kaunis,
hän Karjalan kaunoisen;
ja rehtinä suomalaisna
hän meillen on kallis, jos ken.

Sadat vastukset, vaarat ja vaivat,
ilot, riemut ja huolien yöt,
satumaiset seikkailuretket
ja mainiot mainetyöt, —
ne Karjalan kuulun karhun
elon nuoren sisällön loi.
Siis heijasti, lauluni, hälle
nyt kiitosta kai’u ja soi!

                 21.V.1918




TERVE, SANKARIT SAKSALAISET

(Saksalaisten saapumisen johdosta Hankoon       3 p. huhtik. 1918.)


Terve, sankarit saksalaiset,
avuks' armahan Suomenmaan
kera kansani sankareiden
Suomen sortajat suistamaan!

Hengen aarteita, helmilöitä
Saksast' ennemmin saatu on.
Hengen kullan se kultavuori
ollut meille on verraton.

Sieltä juuret on puhtaan uskon,
tieteen, taiteen ja taidon muun.
Sinne katsoimme, kuni katsoo
tytär äitiinsä ihailtuun.

Sinne katsoimme, sinne katsoi
silmät Suomeni nuorison
äsken, aamua toivoin maalleen,
yössä sorron mi ollut on.

Sinne riensi he sotaan, taistoon
eestä Saksan ja Suomenmaan.
Sieltä siirtyi he synnyinmaahan
vasten sortoa sotimaan.

Sielt', oi, riensitte riemuksemme
tekin Suomea suojaamaan.
Terve, sankarit uljaan Saksan,
avuks' uhatun, pienen maan!

Eestä korkean ihmisyyden,
eestä valkean vapauden,
eestä kaikenkin pyhän, kauniin,
mik' on kalleinta kansallen. —

tääll', oi, kuolosta, elämästä
arpaa lyödähän, lyöty on,
sota suuri on käynti soipi,
kumu kuuluvi taistelon.

Tääll' on näyttämö nähdä teidän,
mit' on sorto ja sorron ies,
mit' on valtius vainolaisten,
mit' on miehiä idän mies.

Tääll' on näyttämö nähdä teidän,
mihin vie punavilleys maan:
viekö ihanneyhteiskuntaan
vaiko kurjuuden kukkuraan?

Vainonvalkeat leiskuu, lentää,
loitos loimuna kuumottaa.
Voimat raa’at ne raivoo, raastaa,
veljesverta on täynnä maa.

Töitä kauhun on tehty, joita
kieli kertoa kauhistuu,
joita jälkehen vuosisatain
vielä maailma kammoksuu.

Tehty on, vaan ei kauan tehdä:
koston hetki jo suuri lyö!
Vallat valkeat taistoon nousi.
Moni tehtiin jo sankartyö.

Kylki kyljessä teidän kanssa,
jalot sankarit Saksanmaan,
pian murramme muurit sorron,
verikoirille kostetaan.

Kylki kyljessä, kuni muinen,
taasen yhdessä taistellaan.
Maineen, kunnian tanterilla
veljeys verellä solmitaan;

veljeys vilpitön, vuorenvahva,
jot' ei särkene ajan säät:
liitto lämmin, mi kestää voipi
myrskyt, tuiskut ja tuulispäät

Terve, sankarit saksalaiset
avuks’ armahan Suomenmaan
kera kansani sankareiden
Suomen vapautta suojaamaan!

Terve! — Siunaten, kiitollisna
ain' on muistava maani sen,
kuinka suojaksi suuri Saksa
riensi orvolle Suomellen.




SANKARI NUKKUVI —.

(Omistettu Vöyrin kaartilaisen Uuno Samuli Qvistin
muistolle; kaatui Tampereen taistelussa 29.III,
haudattu Kempeleeseen 14.IV.1918.)


Sankari nukkuvi, rauhan on saanut.
Taistelo hältä on viihtynyt, laannut.
Maallehen kaiken hän uhriksi kantoi:
lempensä, verensä, henkensä antoi.

Sankari nukkuvi; totuuden puolla
uljaana elää hän tahtoi ja kuolla.
Vapauden eestä hän taistohon kulki,
Luojahan luottain hän silmänsä sulki.

Sankari nukkuvi; työnsä hän täytti,
kunnian kentillä kuntonsa näytti.
Mut jalon polkunsa päähän jo ehti
urho tää uljas ja reipas ja rehti.

Sankari nukkuvi tyynenä aivan:
ohi on hetket jo tuskan ja vaivan.
Ei sota, taistelo mainen, mi pauhaa,
häiritse nyt tämän sankarin rauhaa.

Hiljaa hän nukkuvi, valkea vainaa.
Kaiho ja murhe nyt mieltämme painaa.
Vaan surun keskellä suuren ja syvän
on, kuni ääni sois enkelin hyvän:

»Älkää, oi, itkekö, ystävä-kullat!
Kepeät urhon tän haudall' on mullat.
Ei ole elänyt, kuollut hän hukkaan,
vaikk' elons' vast' oli puhjennut kukkaan.»

»Kaunis on kuolema sankarin moisen!
Kuollessaan alkaa hän sai elon toisen.
Maans' eestä urhona kuolla hän tohti:
katseensa tähtäs hän korkeutta kohti.»

»Kaunis on kaatua turvissa Luojan,
turvissa Kristuksen, autuuden tuojan.
Kuolopa silloin on voitoista parhain,
on ovi riemuihin taivahan tarhain.»

»Siellä on riemuja ääretön luku.
Siellä on kaikilla valkea puku.
Siellä ei lentele taistojen nuolet.
Siellä on rauha, ja poissa on huolet.»

»Siellä ei murehet mielt' enää paina.
Siell' ikijuhla on voittajill' aina.
Vaivoja maan siell' ei vainajat muista:
autuas riemu soi kaikkien suista.»

»Siellä ei konsana lyö eron hetki,
sinne jos suunnattu on elon retki.
Siellä, niin toivokaa, urhon tän näätte.
hetkeksi itse vain jälkehen jäätte.»

»Taistelkaa, kristityt, sankarin lailla,
ettette kerran ois kruunua vailla!
Leijonaan Juudan te kiintäkää usko! —
Koht' ikiaamun jo koittavi rusko.»

On, kuni enkelin ääni näin soisi,
siivin se valkoisin läsnä tuoss' oisi.
On, kuni valkean vainaan tän tähden
lohtua toisi se, surunne nähden. —

Niin, nuku, sankari, huomassa Herran!
Ijäisess' isänmaass' yhtyä kerran
saanemme juhlassa ikuisen voiton,
kaikuissa taivahan kannelten soiton.




TERVEHDYS JÄÄKÄREILLE.

(Heidän saapuessaan Saksasta kotimaahan helmikuun lopulla 1918.)


Tuhat kertaa terve teille,
jääkäreille, sankareille,
Suomen parhaille pojille!
Terve, Suomen mantereelle,
kotoiselle tantereelle!
Terve, syntymämaahanne!

Mainehikkaan Saksan mailla
kotimaata olla vailla
saitte, sankarit, kauan niin.
Mutta lempi Suomeen pyhä
povissanne paloi yhä,
voimaa valoi se toiveisiin.

Sotakoulu kova teillä,
vierahissa viipyneillä,
kautta vuosien raskasten.
Joskus viesti teistä kuultiin,
ikimenneiks' ehkä luultiin
teitä, sankarit, Suomellen.

Ihailumme ottakaatte?
Sankaruudesta sen saatte:
kaiken alttihiks' annoitte.
Kansallemme kallihille,
isänmaamme alttarille
kaiken uhriksi kannoitte.

Saksan rantoja kun kohti
mieli uljas teitä johti, —
vaalin teitte te vaikean:
isänmaa ja rakkaat jäivät,
jäivät levon, lemmen päivät,
eron koitte te haikean.

Kaukanapa sitten siellä
kautta vuotten kaihomiellä
Suomeanne te muistitte.
Tänne aatos usein enti,
luokse rakkahitten lenti
rakkaan Suomenne rannoille.

Kaiken, kaiken alttiiks pannen,
mik' on alla ilmankannen
kallist', armasta, ihanaa;
kaiken maanne kalliin tähden,
sorron suuren täällä nähden,
urhot, tahdoitte uskaltaa.

Viisaat kyllä virkahteli:
»Suur' oi, suur' on uhkapeli,
mihin ryhtyvi nuoret nuo.
Taivas, auta, ett ei heille,
kotikullan jättäneille,
onnettuutta se retki tuo.»

Vaan, kas, Luoja suuri tuolla
tähtitarhain yläpuolia
taiten ohjata tienne ties;
tiesi: vapaustaiston tiellä
kautta teidän täältä vielä
suistetahan pois sorron ies.

Pohjalla nyt kotimaamme
teidät, urhot, nähdä saamme, —
terve, terve, te Suomehen!
Iloll' isänmaa, sen kansa
huutaa teille innoissansa:
terve, jääkärit, Suomehen!

Tuhat kertaa terve teille,
sankareille saapuneille
suojaks' armahan Suomenmaani
Sota soi, ja liput liehuu,
voimat villit maassa riehuu:
sankareita nyt tarvitaan.

Vainolaiset vanhat, kurjat,
punahurtat hullut, hurjat
löivät kauhulla kansan, maan.
Terve, urhot, lippuin juureen,
vapaustaistoon pyhään, suureen,
Suomen joukkoja johtamaan!

Terve! Voittoon tiemme johtaa.
Taistoin takaa meille hohtaa
suuri, onnekas Suomenmaa.
Eikä konsaan jääkäreitään,
heidän sankartöitään, -teitään
uusi Suomi voi unhoittaa!




RAI’U, RIEMU, VÄLKY, VALO!

(Suomen leijonalipun nostamisen johdosta 12.V.1918
Suomenlinnan lipputankoon.)


Raiu, riemu» välky, valo,
suomalaisien rinnassa!
Katso, Suomen lippu jalo
liehuu Suomenlinnassa!
Ehrensvärdin linna ylväs,
Suomen vanha suojapylväs
on nyt meidän omana.
Ra’iu, riemu, välky, valo,
suomalaisten rinnassa!

Raiu, riemu, raikkahinna!
Päivä suur' on ehtinyt.
Suomen lukko — Suomenlinna
meidän on se, meidän nyt.
Suomen lippu — Suomen valta!
Vieras lippu korkealta
sijaltaan on siirtynyt.
Rai’u, riemu, raikkahinna!
Päivä suur' on ehtinyt.

Rai’u, riemu raikas, suuri,
ilo sorja, soinnahda!
Meill' on yksin, meillä juuri
valta, suuruus Suomessa.
Suomenlinna — Suomen vahti,
vapaan Suomen voima, mahti
seisoo Suomen suojana.
Rai’u, riemu raikas, suuri,
ilo sorja, soinnahda!

Rai’u, riemu, kaikkialta
suista suomalaisien!
Sortunut on sortovalta,
mennyt on jo mahti sen.
Murheen lippu muukalainen
älköön täällä valtaa vainen
konsaan saako jällehen!
Liehu, lippu suomalainen,
korkealla hulmuten!




PRO LEGE ET PATRIA!


Lain puolesta ja isänmaan
on isät taistelleet,
on käyneet sankar'kuolemaan,
on kaikkeus' uhranneet.
Niin tanterilla taistojen
kuin töissä rauhan rientojen
nää sanat loisti lipussaan:
Lain puolesta ja maan!

Lain puolesta ja isänmaan
on tehty isäin työ,
jos paistoi päivä kirkkainnaan
tai saapui sorron yö.
Tää maa, sen lait ja usko sen,
ne kallehint' ol' isillen,
kun löi he sankar’iskujaan
lain puolesta ja maan.

Ei olleet sankarisille
ne tyhjä sana vain.
Maans' eestä eli, kuoli he.
pyhänä pitäin lain.
Ja vapaus kun vaati sen,
he lailla Spartan urhojen
kaikk' oli valmiit kaatumaan
lain puolesta ja maan.

Ei nälissään, ei viluissaan
he vilppiin viehtyneet,
ei ilkipolkuin poljentaan
lain pohjalt' eksyneet.
Oi, urheus, oi, sankaruus,
oi, armas sielun aateluus!
Ah, löytäisinkö vertaistaan
ma mistään päältä maan?

Lain puolesta ja isänmaan
myös ponnista, polv' uus!
Henk' isäin sinuss' asukaan,
sen kunto, sankaruus!
Lain pohjall' uhraa maalles työs —
ja jos se vaatii — veres myös!
Näin eletään, näin taistellaan
lain puolesta ja maan.

Ja lakia jos polkee ken
ja maata sortanee,
hän nähdä saa, kuink' eellehen
tääll' urhot taistelee,
niin sotakalvoin kalskuvin,
kuin hengen asein kirkkahin,
ja seisoa kuink' osataan
lain puolesta ja maan!

               27.IX.1917.




TERVEHDYS SANOMALEHDILLENI.

(Kirjaltajain lakon jälkeen 11.VIII.1917.)


No, terve, te lehteni vanhat, rakkaat,
vuoskymmenin tunnetut, kunniakkaat,
te kansallishenkemme tulkit ylväät,
te pyrintöin pyhien vakaat pylväät!
Ma teitä, oi; riemuiten tervehdin.

Oi, Luojalle kiitos! Jo lakko laukes,
ja akkunat suljetut jälleen aukes.
Ja viestit taas vierii, ja tiedot lentää,
ja sanomat oikeat saapuu ja entää.
Ajan valtimon lyönnit ma tunnen taas.

Taas katselen kauas, kuin kaukoputkin,
ja maailman melskettä mietin ja tutkin.
Taas seison, kuin huipulla vuoren jalon,
mist' ylitse kyläin ja sinisen salon
voin kauas ja vapaasti katsahtaa.

Vaan äsken ma kuljin kuin sumussa suolla,
miss' on epävarmuutta täällä, on tuolla.
Ja povea painosti tukala tunne,
kun tiennyt ei, kuss' on, ja tie vie kunne, —
olo outo on sumuhun sortuneen.

Mut, oi, sumu sankka jo vihdoin haihtui,
ja oloni outo jo varmaksi vaihtui.
Taas nään, miten elämä liikkuu, sykkii,
ja kuink' ajan myrskyisen suoni tykkii, —
oi, terve, te lehteni rakkahat!

Oi, terve, te tuhanten viestien tuojat,
te kansani valppauden vaalijat, luojat,
te vartijat vapauden, totuuden, valon
ja kaikenkin kauniin ja terveen ja jalon! —
Ilomielin, oi, teitä ma tervehdin.

Taas on, kuni omaiset yhdessä oisi,
kotitakasta valkea loimua loisi,
ja kodin taas tunnelmaa tuntea saisi,
ja riemuni riemulle raikahtaisi,
kun omaiset, ystävät yhtehen sai...

Ja on, kuni haastelo rattoisasti
takan lämmössä jatkuisi iltaan asti,
ja evähät kotoiset esihin tuotais,
ja kaunista, kotoista kaljaa taas juotais,
ja kotoinen laulu ja soitto sois ...

Siis terve, te lehteni vanhat, rakkaat,
sanan julkisen sankarit kunniakkaat!
Te kansallishenkemme tulkit ylväät,
te viestien lippaat, te pyrintöin pylväät!
Ma teitä, oi, riemuiten tervehdin.




KAS, PUUT NE LEIMUTEN PALAA —


Kas, puut ne leimuten palaa,
kun yhdessä niitä on monta.
Ne toisiinsa hehkua valaa
ja liekkiä sammumatonta,
ne kunnes on hiiliksi hiipuneet
ja hiilinä hiljaa on sammuneet.

Noin innon liekkikin pyhä
se kirkkaasti rinnoissa palaa,
kun, liittyen yhtehen, yhä
ne sytyttää toisiaan halaa.
Näin lämpöä luoden ne lämpöä saa,
ja liekki se leviää, leimuaa...

Vaan pian sammuvi yksi puu,
ja pian intokin laimentuu,
jos yksin vain
ain' ahertain
saa sydän hehkua, huutaa suu,
oi, pian sammuvi yksi puu...




MUISTOJEN LAULU.

(Oulun ent. Suomal. yksityislyseon
40-vuotisjuhlaan Oulussa 26.VI.1914.)        I.



I.

NYT KAI’U, KANNEL MUISTOJEN!


Nyt kai’u, kannel muistojen,
ja siivillä vie sävelten
sa meidät taapäin aikaan,
mi kertovi, mit' innostus
ja uhraavainen rakkaus
suurt' ilmi täällä saikaan!

Sa kai’u, kannel muistojen,
ja takaa vuosikymmenten
soi, kerro meille työstä,
mi kautta taiston tarmokkaan
pojille taivas Pohjanmaan
tien valoon hengen yöstä!

Soi pontevuutta polven sen,
soi kunniaksi miehuuden,
mi, seisten vuoren lailla,
ei vastuksista vaipunut,
vaan aatteen suuren taistellut
on voittoon Pohjan mailla!

Soi, kai’u, kannel muistojen,
ajasta, jolloin voittaen
pois noustiin sorron alta!
Ja kerro, ett ei oikeaa
voi sortaa ijäks' asiaa,
ei mikään mahti, valta!



II.

AAMU KOITTI, VALO VOITTI.


Hengen valon, opin teille
kaihos pojat Pohjanmaan,
mutta vastuksien vuori
vahva seisoi vastassaan:
kieli vieras kaikui tuolla,
henki vieras valtikoi;
sinne Suomen kielin sorjin
kansan laps' ei päästä voi.

Alla sorron, poljettuina
viel’ on pojat Pohjolan.
Yötä kestää, talviyötä,
aikaa unen ankean.
Kenpä nousee, kuss' on urho
vuoren muurit murtamaan?
Konsa koittaa kevät kallis,
aamu armas Pohjolaan?

Saapuu urho. Vuorta mittaa.
Mittaa hetken voimiaan.
Tuntee voimaa jäntereissään,
tulta suihkaa suonissaan.
Huutaa: »Vaikka pilviin asti
yltäis hornan vuori tuo,
uskon, rakkauden voima
syrjähän sen tuosta luo.»

»Uskon, lemmen tenhovoima
jumalainen voipi sen.
Usko, lempi vuoret siirtää
kautta voiman taivaisen.
Päivyttä et paistamasta
estää, vuori, enää saa!
Aika on jo aamun koittaa,
kevään kauniin kajastaa.»

Ryhtyy työhön, jaloon työhön
valon vakaa urho tuo.
Toiset valppaat valon urhot
avuksensa rientää luo.
Vallat öiset elämöivät,
raatajill' on raskas työ.
Mutta vuori murtuu, värjyy,
kaatuu, — poistuu pitkä yö.

Vastuksien vaskivuori
tiet' ei enää suljekaan
sätehiltä sivistyksen
suomalaiseen Pohjolaan.
Talvi taukos, yö jo haipui, —
loisti aamun aurinko.
Opin teille Pohjan poiat
riemuin rientää voivat jo.

Kevään kiuru, aamun airut,
huomenkelloin soitanto
tääll' ol’ Oulun Suomalainen
Yksityinen Lyseo.
Siitä ura uusi aukes,
alkoi uusi tiedon tie,
mikä opin kukkuloita
kohden nuorisoa vie.

Lehden kirkkaan Pohjolamme
sivistyksen historiaan
piirsi kerran koulu tuo, min
muistoa nyt juhlitaan.
Innostuksen, ihanteiden
kehto kaunis oli se,
uhrauksen hengen kukka,
»Alma mater» sadoille.

Kortta Suomen onnen kekoon,
onnen kekoon Pohjanmaan
kantanut se kaunist' ompi
monta, monta aikanaan.
Kylvöstänsä kaunihista
yhä herää hedelmää,
eikä muistons' eikä työnsä
konsaan unhoon meiltä jää.

Kiitosta ja kunniata
kaikukoon siis kannel nyt
heille, jotk' on päivän helteen
paahtavaisen kestänyt!
Käyneekö he elon teitä
tai on nurmen alla jo,
kiitostansa äänin kirkkain
kaikukohon kantelo!

Mutta kiitos korkein Hälle,
maan ja taivaan Luojalle,
kaiken hyvän antajalle,
lahjain suurten suojalle!
Hänpä eelleen siunatkohon
Suomea ja Pohjolaa,
niin ett' isänmaamme kerran
ihanammin kukoistaa!




EI SAA ANTAA, EI SAA ANTAA —.


Ei saa antaa, ei saa antaa
ajan mennä hukkaan.
Ei se laiskalle laiho kasva,
onni puhkee kukkaan.

Ei saa keväällä uinaella,
kuhnaella hiljaa,
jos ken tahtovi syksyn tullen
aittahansa viljaa.

Eikä saa nukkua nuoruuttansa
kylvötöitä vailla,
jos ken mielivi lyhteitä nähdä
syksy-illan mailla.

Ei! Paras on kylvön kulta-aika
kaunihisti käyttää;
paras on nuoruus korkeoilla
ihanteilla täyttää.

Paras on nuorena sydämeensä
kylvää hyvä siemen.
Nuorisossa on Suomen toivo,
suoja Suomenniemen.

Eespäin, ylöspäin reippahasti
siis sa, kevään kansa!
Kylvä siementä syömes peltoon,
kylvä aikanansa!

Kylvä siementä, toivon siivin
korkealle lennä!
Ei saa kaunihin nuoruuskevään
antaa hukkaan mennä.




ÄIDINKIELENI KULTAINEN!


Äidinkieleni kultainen!
Soi'os sa, sorja,
kaikuos, kaunis,
helise, hellä,
laaksojen läpi,
ylänköin yli,
äidinkieleni kultainen!

Äidinkieleni kultainen!
Läikkyä lampein,
vilskettä virtain,
humua honkain,
kuisketta kukkain
sointusi soivat,
äidinkieleni kultainen.

Äidinkieleni kultainen!
Tuores kuin tuoksu
lempeän lehdon,
saatua sateen;
raikas kuin raiku
kulkusen kauniin, —
niin olet, kieleni kultainen

Äidinkieleni kultainen!
Nouse ja lennä,
ylemmäs ennä!
Notkoista nouse,
kummuille kulje,
arvoosi astu,
äidinkieleni kultainen!

Äidinkieleni kultainen!
Heljä kuin helmi,
kirkas kuin kulta,
sorja kuin soitto,
kaunis kuin koitto
armahan aamun, —
niin olet, kieleni kultainen.

Äidinkieleni kultainen!
Armas kuin aarre,
rikas kuin rikkain
kuningas konsaan,
hertas kuin hellän
äidin on ääni, —
niin olet, kieleni kultainen.




VAPAUSSODASTA PALAJAVILLE POJILLENI.


Oi, riemu suuren-suuri nyt rinnassani soi,
ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi,
kun taistoiss' oltuanne edestä isänmaan
taas teidät kaikki kolme tuoss' eessäin nähdä saan.

Tää totta oikein onko, eik' unta, unta vaan?
Ah, aaveitako vainen te ette olekaan?
Ei! Taistotamineissa sodasta palanneen
nään teidän nyt, ja teille ma kunniata teen.

Niin nuoret viel', oi, ootte ja sentään kokeneet
niin paljon, paljon nähneet ja paljon taistelleet.
Ah, vaihtaa koulun saitte te sodan näytelmiin,
sen läksyt sodan läksyyn, sen kirjat kivääriin.

Ja missä taistoin myrskyt ne mylvi, pauhas, soi,
ja tulta, salamoita maa, taivas salamoi,
siell' omin ehdoin eestä soditte Suomenmaan,
ja vaivojanne ette te vaikeroineet vaan.

Nyt reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! —
nään teidän urhoteiltä ma kotiin saapuvan.
Niin monta sankar’kuoloon vapauden taisto vei,
vaan teille sankarhaudat viel' auennehet ei.

Niin liki kuolon arpa kyll' usein lankesi,
se veikon vierimmäisen ett' etsi, saavutti,
ja veri vierellänne maan, hangen purppuroi,
kun surman nuolet suihki ja sodan pauhu soi.

Niin liki kuolo kulki, löi surman salamat,
niist' että puvussanne on merkit puhuvat,
ja veriruusun kalliin teist' yhdeltä ma nään
siell' auki puhjennehen lävitse olkapään.

Mut reippain', uljahina — oi, kiitos Jumalan! —
tuoss’ eessäin nään nyt teidät, ja riemuin huudahdan:
oi, onneani oivaa, iloan' ihanaa,
kun sankareita suotiin mun maallein kasvattaa!

Oi, riemu suuren-suuri mun rinnassani soi,
ja kiittämättä Korkeint' en olla voi, en voi,
kun kotiin tervetulleiks nyt jälkeen taisteluin
ma lausun teidät, lausun, oi, lausun riemusuin!






II.

VALKEAT VIITAT




MA OLEN IHMINEN.


Yks' ilo, riemu suur' on mulla.
Sen riemun mulle Luoja soi.
Mi kohtaloksein voiskin tulla,
se eloni ain' aateloi.
Ja siitä laulan riemumiellä
ma kulkeissain nyt elon tiellä:
ma olen ihminen.

On valo järjen mulle luotu, —
oi, lahja kallis, verraton!
On tahto vapaa mulle suotu,
lain taulut tunnossani on.
Ja henkeni se ikisuurta
on jumalaista alkujuuria:
ma olen ihminen.

Ma lausua ja laulaa suulla
voin tunteet, aatteet armahat,
ja riemumielin nähdä, kuulla
mun maani riennot rikkahat.
Ja mitä tunnen, mietin mielin,
voin virkkaa kaunein äidinkielin:
ma olen ihminen.

Ma luonnon kirjast' avatusta
tuhannet ihmeet nähdä saan.
Sen kukkaa, tähtikirjoitusta
en konsaan väsy tutkimaan.
Ja kauneuden mailma avoin
on mulle tuhansinkin tavoin:
ma olen ihminen.

Ma iltaruskot, aamunkoitot,
niin kaunihit, voin katsastaa,
ja suvilintuin sulosoitot
ja käen kukut kuulostaa.
Ja ihanaa tät' isäinmaata
ma ihailemast' en voi laata:
ma olen ihminen.

Niin, isänmaa tää kallis mulle
on viime hengenvetohon.
Sen vannon, maani: sulle, sulle
mun työni pyhitetty on.
Sua kohtaan lempeä mä vailla
en eläimen voi elää lailla:
ma olen ihminen.

Ja ajan riennot suuret, hyvät
mun sydäntäni sytyttää,
ja elon arvoitukset syvät
mun mieltäin kiehtoo, kiinnittää.
Ja määrä mull' on suuri, jalo:
on onni maan ja taivaan valo:
ma olen ihminen.

Kuin kotka korkealle lentää,
niin lento henken' ylös on.
Taa tähtien se tahtoo entää,
ylitse kuun ja auringon.
Mun määrämaani ompi tuolla
ikuisten tähtein yläpuolla:
ma olen ihminen.

Ja vaikk' on vaivans' ihmisellä
ja edesvastuu suuri on.
ja usein kärsii sydän hellä,
ja vaiheiss' elon taistelon
niin monta vierii kyynelettä,
siit' iloitsen ma sentään, että
ma olen ihminen.

Ja eestä ihmisyyden voiton,
eest' ihmisyyden ihanteen,
eest' ihanamman päivänkoiton
ma taistelen ja työtä teen.
Oi, Herra, mieleheni paina
olenton aateluus tää aina:
ma olen ihminen!




ILLALL' ON ITKU —.

(Ps 30:6.)


»Illall’ on itku, vaan aamulla ilo», —
kohtalon arpa niin langeta voi.
Murheeni riemuksi Korkein voi muuttaa,
Hän, joka sieluni, ruumiini loi.

Vaikka nyt, harppuni, suruja soitat,
vaikka nyt iltani itkuinen on,
toivoen, syömeni, sykkäile sentään!
Luottaos aamun, oi, aurinkohon!

»Illall’ on itku, vaan aamulla ilo», —
soi, sana kaunis, sa sieluuni, soi!
Vaikkakin itkuinen on mulla ilta,
aamupa riemuinen olla jo voi!




TÄHTIEN ALLA.


Tähtien alla ma taivalta teen, —
tähdet niin kauniisti hohtaa.
Tähtien loiste se kultaiseen
kotiin mun kulkuni johtaa.

Saloa yössä mä samoan näin.
Synkeä öinen on salo.
Eksyä voisin, vaan kotihin päin
viittana tähtein on valo.

»Kiiruhda, lapseni, kiiruhda vaan!» —
yössä niin kuiskehet soivat —
»kodiss’, oi, ollahan murheissaan,
eksyneen luulla sun voivat». —

Kiiruhdan kulkuain, rakkaani, oi,
kiiruhdan kiiruhtamalla.
Älkää te surko! En eksyä voi
tähtisen laivahan alla.

Älkää, oi, surko! Jos joskus ma lien
eksynyt, — käyn varovasti!
Tähdet ne vilkkuvi viittana tien,
vilkkuvi kotihan asti.

Älkääkä surko, jos kannot mun kaas,
haavojain yössä jos itkin!
Nousin jo, kotia kohden ma taas
ponnistan polkua pitkin!

Kohta, oi, kotiin kai ehtiä voin
öiseltä, himmeeltä tieltä;
kohta kai kuulen jo lauleloin
helkkyvän kodista sieltä.

Älkää siis surko, mun rakkaani, oi!
Tähdet niin kauniisti hohtaa.
Tähtien johdolla kulkunsa voi
kotihin kultaiseen johtaa.                           1917.SODAN OIKEUTUS.




SODAN OIKEUTUS.


En ihailla sotaa ja sotia
ja sotien sortoa saata.
Vaan rosvot kun uhkaa kotia
ja vihamies isienmaata,
mitä muuta vois tehdä kuin puolustaa
kotikultaa uljaimmasti
ja vainolaisjoukkoja vastustaa
veripisaraan viimeiseen asti?

Mitä muuta vois tehdä, kuin torjua
vihamiestä, mi murhaa ja raastaa?
Kuka, kurja, se silloin vois horjua
ja raukkana rauhasta haastaa?
Kuka, kurja, se tallata, polkea sen,
mikä kallein!' on, sallia voisi?
Kuka eest' isänmaan, kodin kultaisen
ei taistohon valmis oisi?

Jalo rauhan on aate, ja kerran se
on valtaava maan koko piirin.
Vaan sortajille ja rosvoille
ei paikkaa oo alla sen viirin.
Vast' aika se autuas päälle maan
voi sitten, voi sitten koittaa,
kun saapuvi Sankari voimassaan,
joka Henkensä voimalla voittaa.

                   21.II.1918.




MIT' ON SOTA?


Mit' on sota, sodan pauhu? —
Kansain kirous ja kauhu,
kehnon hengen keksintö;
surman susi, hornan hukka,
synnin kylvön verikukka,
entispahan perintö.

Itsekkyyden riemuvoitto.
Manan kelloin hurja soitto,
humu mailta Haadeksen;
kumu kurja petoin, peikkoin,
eikä tointa ihmisveikkoin,
veljeyttä veljien.

Väkivallan iskuin anto,
valtain veriveron kanto.
voima yli oikeuden;
jyly tuomioiden torven,
käypä kautta kansain korven,
koston kalpa hirmuinen.

Kuohu vihan kosken kumman,
pauhinaa Styx-virran tumman,
suunnattuna päälle maan;
murhan juhlakulku täällä,
helvetti maan pinnan päällä,
kurjuus, hurjuus huipussaan.

Tuhansien tuskain tuoja,
raunioiden, hautain luoja,
kyynelien kylväjä;
hengen viljelyksen turma,
varain viejä, suvun surma,
kotein onnen särkijä.

Väisty, oi, jo voima raaka!
Oikeuden pyhä vaaka
kiistat kansain ratkaiskoon!
Nouse, rauhanaate, lennä,
kautta kansain, maitten ennä!
Voittos päivä valjetkoon?

Kerran, kulta-aika, nouset:
vannaiks vaihtuu miekat, jouset,
keihäät viikatteiksi saa:
rauha suuri kukkii maassa,
mailma sovuss' autuaassa
tuhat vuotta kukoistaa!

Siitä nään jo kaunist' unta:
syntyy rauhan valtakunta,
valo, vapaus vallitsee.
Kukkii luonto, maa ja kansa,
ihmisyys on kukassansa,
Herra, Herra hallitsee!

                  26.X.1917.




RIEMUITSE, MAMMONA!


Riemuitse, mammona, maan matalaisen sa valtias suuri!
Parvi sun palvelijat mahtavin, valtavin on.
Templisi kaaret ne, kas, yli kansojen, maailman yltää.
uhreja alttaris luo köyhät ja rikkahat tuo.
Ei sitä päiveä, ei sitä hetkeä, ei sitä yötä,
jolloin suosiotas etsisi ei tuhannet;
jolloin hetkeksi ees papitartesi, pappies parvi
unhoittaa sinut vois, mahtava maan jumaluus.

Riemuitse, mammona! Suur; ylen suuri on valtas ja voimas:
miljoonien inehmoin herra ja käskijä oot!
Riemuitse! Hohdepa sun hopeoittesi, kultasi kiilto
niin kuni taikoa voi yksilöt, kansat ja maat.
Kun kipunankaan saat himontultasi sieluhun syttää,
lieskapa kohta jo käy, eikä se sammuvan näy.
Maan sekä aartehien sen herraksi ihminen luotiin,
vaan osat vaihtunehet kauan, oi, kauan jo on:
orjapa herrana käy, jalo herra se orjana kulkee.
Kuulkaa: selkähän sen orjanruoska jo soi!
Kuulkaa: mammonan eess' iki-ihminen nöyränä ryömii,
mammona kuin kuningas käskyjä vain jakelee:
yön lepo leppeä, työn hiki, päivien ponteva puuha,
arkien kaikk' aherrus, sunnuntain suloisuus,
nuoruus kukkea, mies-ijän voima ja vaappuva vanhuus,
myös poven puhtoisuus, taivahien ihanuus,
kuolematon ikihenk', elon korkeat, henkiset arvot, —
kaikkipa tuo sekä muu tähtesi menköhön vain!
Menköhön vain yhä uudestaan lähimäisien onni,
onnipa myös isänmaan, kansan ja maan menestys,
kunhan kirstuhun kultaa käy sekä kukkaro paisuu.
Siinähän onnemme on, siin' elon tarkoitus myös.
Riemuitse, mammona! Sun on voima ja valta ja suuruus'
Sullepa myös yli muun syömemme sykkii ja lyö.

Riemuitse, mammona! Vuostuhannet sua on jumaloitu.
Voimasi, valtasi on vieläkin järkkymätön,
järkkymätön kuni kallio on meren kuohujen kesken,
järkkymätön, kuni on kuoleman valta ja työ.
Aikojen muinaisten jumaloistapa jäi moni unhoon,
temppelit raukesi pois, aika jo alttarit kaas,
templisi seinätpä vain yhä seisovi sortumatoinna,
uurtanut alttarias ei ajan pauhaava vuo.
Pappejas, uskovias vilisee joka maa, joka mantu,
kaupungit kaunoiset, kaukaiset salomaat.
Eip' ole ilmojen ääri, ei soppea auringon alla,
miss' olis tuntematon voima ja valtius sun,
miss' ei luoksesi ees joku hiipisi öin Nikodeemus,
vaikkapa ei väriään virkkaiskaan avosuin.

Riemuitse, mammona! Sun kätes tuntuvi vaiheissa valtain,
kansojen kohtalohon leimasi lyödä sä saat.
Valtojen pöytien luo sanas mahtavan vaakahan viet sä,
kansalle myös katujen käskysi kaikua suot.
liika sun käskysi, ei sinun äänesi kaikuile turhaan,
vaikkapa sorroksikin ääntäsi huutane et.
Suososiohuutoja soi, ilohuutoja ilmahan kaikuu:
»Mammona, mielevä mies, neuvosi on nerokkaat!»
»Mammona, mielevä mies, jalo, mahtava ystävä kansan,
saakohon valtiuden, kauan hän eläköön!»
Niin kadun, niin turun, niin palatseinki ma pauhaavan kuulin,
laaksojen, kukkulain myös kuulin ma lausuvan noin. —
Riemuitse, mammona! Jos miten aikojen kohtalot vaihtuu,
varma sun valtasi on, varma sun tsaariutes.

Riemuitse, mammona! Suur' on, suuri sun lastesi lauma,
leimana lastesi on hartaus kuulumaton,
hartaus kuulumaton, iki-ahkera into ja riento,
uskollisuus yhä uus, uhraus uupumaton.
Maailma konsana ei lie lapsias laiskoina nähnyt:
Yksinpä suin ylistää heit' yhä päivä ja yö,
päivä ja yö, anivarhainen aamu ja myöhäinen ilta,
niin suvi paahtava kuin talviset ankarat säät.

Riemuitse, mammona! Ei unohduksihin oppisi joudu,
säilyvä, seisova ain' aikojen halki se on:
Uskolliset isät sen sydämiin sylilasten jo painaa,
maammosen maidossa sen lapsoset pienet jo juo.
Siksipä, vaikk' alas huudettais ikitaivahan tähdet
uskopa yksi se jäis: palvelus, mammona, sun!

Riemuitse, mammona! Eip' ole vertaasi auringon alla.
Aikana ahtaanakin valtasi varttuvi vain,
valtasi varttuvi vain, himo kiihtyvi kiiltävän kullan:
kas, tuhannet kädet, päät kultias päin kurottuu!
Miekkonen se, joka saa ko’on korkean vain kerätyksi,
keinoin kelvollisin vai miten — siitäpä viis.
Nälkää nähköhöt muut, vilu vieköhön kuolohon kansaa,
haamuina hoippukohot ihmiset hautaan päin,
itkeköhön isänmaa kovan kohtalon kourien alla,
huolihin hukkukohon tai tuho tulkohon sen,
meilläpä, mammonan palvelijoill’, ylen armas on aika.
meilläpä joulu nyt on, joulu ja myös juhannus.
Keinoja on, varat syntyy, ja kasvaa ja kaupat ne kukkii,
käy hopeaa apajaan, kultaa hyrskyvi veet.
Kultaa hyrskynehet ei liekään niin tuhatvuosiin:
taannoin köyhäpä ken, Kroisos nyt olla jo vois.
Tervepä, terve sä siis, jalo mammona, herrojen herra
Sullepa elämme vain, sullepa kuolemme myös!




KÖYHÄN LAULU KUKKAROLLEEN


Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta!
Virkasi maailman mainio on.
Sinä otat multa, ja minä otan sulta,
anto ja otto on loppumaton.

Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta!
Tyhjää sun täydeksi usein nään vaan.
Kun et saa multa, niin minä en saa sulta.
Milloin sa pulskana pullotatkaan?

Kuule sa, kuule sa, kukkaro kulta!
Paljon jos saanet, niin paljon myös suot.
Köyhäill’ ei paljon oo saatavaa sulta,
köyhälle huolta ja murhetta tuot.

Köyhän ei kukkaroon seisahdu markat:
kiirehen vilkkaa ne vierivät pois.
Köyhäll’ on useinkin asiat tarkat, —
köyhäll', oi, paljonkin tarpeita ois.

En minä sentään kiiltävään kultaan
omaa mun onneain vaihtaisi, en.
Aartehes, maailma, vertaan ma multaan
rinnalla onneni rikkauden.






III.

LUONNON JA SYDÄMEN KANNEL




OI, VAITI, OI, HILJAA!


Oi, vaiti, oi, hiljaa! Ma lasta
koen villiä viihdyttää,
last' orpoa, oikukasta:
mun sydäntän' itkevää.

Ah, hetkeä niin monen monta
jo tuota ma tuuditin;
sitä raukkaa, oi, rauhatonta
kuni kehdossa keinutin.

Ja viihdytysvirteni sille
kai kaikki jo laulaa sain,
vaan tuskaan ja valvehille
jäi vaivojen laps se vain.

Se valittaa, vaikeroi, ärjyy, —
yhä keinuos, kehto, oi!
Se väriseepi, se värjyy, —
soi, viihdytysvirsi, soi!

Yhä hyrskii se, itkuhun kiihtyy, —
se varmahan sairas on.
Oi, konsa se vihdoinkin viihtyy
ja raukeepi lepohon?

Oi, keinuos hiljaa sa, kehto!
Soi, viihdytysvirsi, soi!
Pian ehtivi tuskille ehtoo:
laps' untansa uinua voi.




KESYT HANHET.


Kesyt hanhet, kas, kesän aian
oli ilona ihmisen.
Ja niin kuni lumoissa taian
jäi luokseen ne eellehen.
Vesialtaassa ahtaassa sousi
ne huuhtoen sulkiaan.
Maass' astui ne muutoin, — nousi
ylös lentohon harvoin vaan.

Liki lainehti pohjan puolla
meren siintävät, vapaat veet.
Vaan eivät ne käynehet tuolla,
ei sinne ne siirtyneet.
Ja villit hanhoset yllä
jos lensivät toisinaan,
kesyt räpytti siipiä kyllä,
vaan tyyntyivät uudestaan.

Kesän kuut näin maassa ne kulki,
maan nurmea nykki ja söi.
Ja joskus vain kaihonsa julki
ne huusi ja siipiä löi.
Ja lentohon konsa ne retken
teki taipalen pienen taa,
taas saapui ne jälestä hetken,
taas tannerta taapertaa.

Näin olohon outoon ne jäivät,
kun saapui jo syksyn säät,
sen pimeät, viluiset päivät,
sen tuikeat tuulispäät;
kun lumi jo verhosi kukat,
ja routahan jäätyi jo maa, —
voi teitä, te hanhi-rukat,
tuho teidät jo saavuttaa!

Ah, miks' ette kauan jo sitten
te etelään entäneet pois
kera veikkojen kiiruhtavitten? —
Olo onnekas ollut siell' ois.
Ah, tottumuksenko vuoksi
ja murujen muutamain
te itsekkään ihmisen luoksi
oi, hanhoset, jäitte vain?




JÄNKÄLINTU.


Lapin tunturein, soitten yli
kesäyön aurinko hohtaa.
Lapin suurilla, suurilla soilla
jänkälintusen kohtaa.

Jänkälintu se liikuttavasti
valittaa yksinäisyyttä.
Eikä se surujaan soittele suotta,
valita varsin syyttä.

Jänkälinnun, sen Lapin linnun,
laulun kulkija kuuli,
kyynel silmiinsä sirahti, vaiko
oisi sen tuonut tuuli?




IHMISEN ÄÄNI.


Se ääni soinnuin tuhansin
soi, helkkyy päällä maan.
Vivahtein lukemattomin
se purkaa sointujaan.

Kaikk' ihmissielun liikkehet
se heijastaa, se soi.
Sen värähdykset vienoimmat
se ilmi tuoda voi.

Se konsa hieno, hiottu
kuin jalokivi on;
kons' on kuin kivi kulmikas
ja tahkoamaton.

Se kons' on tyyni, rauhaisa
kuin lampi laineeton.
Ja konsa taasen rauhaton
kuin kuohut aallokon.

Se hiipiä voi hiljalleen
kuin sukkajalka mies,
tai saapua kuin salama
ja leimuta kuin lies.

Se lämmin, hellä olla voi
kuin lämmin suvisää,
tai jäykkä, jäinen, kylmä niin
kuin talven routa, jää.

Kuin äidinkäsi pehmoinen,
se pehmyt olla voi;
vaan kova myös kuin kallio,
kun kovana se soi.

Se kirkas, kaunis olla voi
kuin nousu auringon.
Mut tummantumma, synkkä myös
kuin syksy-yökin on.

Se iloisena helkkää voi
kuin laulu leivosen,
tai nyyhkyttää ja itkeä
kuin sairas lapsonen.

Se viihdytellen soida voi
kuin kehtolaulu vaan,
tai jylistä kuin ukkonen,
kuin myrsky raivoissaan.

Se kiehtoa voi, houkuttaa
kuin syli neitosen,
mut torjua myös luolahan
kuin häijy härkänen.

Kuin enkel’ääni, lohtua
se tuskiin tuoda voi,
mut lailla veitsen viiltää myös,
kun ynseänä soi.

Se vilpitön niin olla voi
kuin lapsi suorasuu.
tai olla verho, minkä taa
kaikk' aikeet piilo’uu.

Oi, tuhatvivahteisena
se helkähdellä voi.
Ja kunkin ääni erikseen
se soinnuin omin soi.




SUVITUULONEN LEMPEÄ, LEYHY!


Suvituulonen lempeä, leyhy!
Suven lämpöä Suomehen tuo!
Kevätkukkia kummuille nosta,
ahot, viidat jo vihreiksi luo!

Yhä pohjonen vinhasti viuhuu,
yhä jäässä on virrat ja veet;
yhä vielä, oi, pääskynen viipyy,
yhä virtens' on vaienneet.

Yhä luonnossa talven on tuntu,
yhä harmaat on niityt ja haat;
yhä lehdot on lempeä vailla,
yhä paljaat on puut sekä maat.




TULI, TULI KEVAHÄN KULTAINEN AIKA —.


Tuli, tuli kevähän kultainen aika:
lumivaipan luonto jo yltänsä loi.
Sinitaivon kirkasti taas valontaika,
kedon yllä kiuru jo ilmassa soi.
Kiurua kuulen ja laulelen vaan:
Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli taas suvituulien vuoro.
Suvisilkkiin vihreään verhouu maa.
Avoveessä soittavi sorsien kuoro,
kesälinnut parvissa Pohjolaan saa.
Riemuiten nään sen ja laulelen vaan:
Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli kukkien kultainen hetki:
sinivuokko nurmesta nostaa jo pään.
Yli kevätkenttäin käy perhojen retki,
ilojuhlan ihanan luonnossa nään.
Juhlahan yhdyn ja laulelen vaan:
Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!

Tuli, tuli aika jo Ahdinkin soittaa
yli, alla aaltojen kanteloaan.
Kas, kevät kahlehet katkoo ja voittaa,
kevätlaineet laulavi vapauttaan.
Laulunsa kuulen ja laulelen vaan:
Kaunis, oi, on kevät Suomeni maan!




SUVITUULEN SUHISTESSA.


Minä ulkona porraspuulla
suvituulessa istuskelen.
Humu hongikon on soma kuulla:
syvä, kaunis on sointu sen.

Suvituulonen käy, puut häilyy,
ne häilyy, ne huojuu, ne soi.
Sinitaivolta päivönen päilyy, —
ja niin leuto mun olla on, oi!

Kuni armahan kätönen hellä,
mua tuulonen hyväelee,
ja kuin kesän pääskysellä,
mulla rinta taas riemuitsee.

Ja kuin kylvyssä ollut ma oisin,
ja kuin juhlahan kellot nyt sois,
ja ma kaikille hyvää soisin,
ja kaikki taas kirkasta ois, —

niin tuntuvi, oi, kevätkulta,
suvituultasi huokuessain:
kevätriemua rintaani sulta,
kevättunteita tuomisiks sain.




YLI KUKKIEN POLKUNI KULKENUT EI —.


Yli kukkien polkuni kulkenut ei,
elo riemuja paljon ei suonut.
Läpi mustien murheiden kulkuni vei:
surun maljast' oon usein ma juonut.

Ma en vienoja vesiä soudellut vain:
olen soudellut keskellä tyrskyin.
Kera venhoni, veikkoset, usein sain
minä keinua keskellä hyrskyin.

Olen vuosia aaltojen pauhaavien
kera, keskellä taistella saanut.
Olen viimojen viuhinaa kuullut, jos ken,
ja se viuhina vielä ei laannut.

Ja paljon, ah, armainta aallokkohon
meren saaliiks' on mennyt jo multa.
Vain henkeni vaivainen jälellä on,
se, min sain minä, Luojani, sulta.

Tok' en tuomita töitäsi voi, en saa:
Surut tuottavat runsahan voiton,
surun pilvien tummien kätkit sä taa
elon korkeamman jalon koiton.

Surut, tuskat, siis luokseni tulkaa vaan!
Te täytätte käskyjä Herran.
Jos kärsin ja itkenkin täällä, niin saan
ijäks' itkuni kuivata kerran.




OI, SAAVU, SADEPILVI!


Oi, saavu, sadepilvi!
Jo kuihtuu kukat, puut
ja lakastuvi laihot
ja kaatuu kasvit muut.
Maamiehen miel' on raskas,
hän huokaa huolissaan:
»Voi, jospa sataa, sataa
nyt Luoja soisi vaan!»

Oi, saavu, sadepilvi!
Ja tuoreutta tuo
ja vilvakkuutta uutta
taas Pohjan luontoon luo!
Oi, saavu, sadepilvi
Jos vielä viivyt vaan,
niin kato viljat viepi
ja raukee ruohot maan.

Oi, saavu, sadepilvi!
Maa huokaa janoaan,
ja kauan, raukka, kauan
jo huokas — turhaan vaan
Oi, saavu, sadepilvi!
Kuin sairas, kuumeinen,
maa vettä rukoelee, —
oi, kuule ääntä sen!

Oi, kuule ruohoin rukous
ja kukkain kujerrus
ja laihoin pyhä pyyntö
ja harras halaus!
Oi, pilvi, sadepilvi!
Jo saavu, pisaroi!
Tuhannet tuloasi
ah, vartoo, vartioi.

Oi, saavu, sadepilvi!
Nyt kiire, kiire on.
Kaikk, kaikki kärsii, poutii
nyt helteess' auringon.
Oi, saavu! Viileätä
jo salli vihmontaasi
Ja toiveet ihmistenkin
ja luonto elpyy taas.

Taas elpyy luonto kaikki,
ja koivut, tuomet nuo
ja pihan pihlajatkin
taas tuoksuansa luo.
Ja lemu lehdot täyttää,
ja kukat kukoistaa,
ja luomisvoimaa uutta
taas uhkuu manner, maa.

Oi, saavu, sadepilvi!
Kun virvoitat taas maat,
sua siunaa laihot, lehdot
ja nurmet, niityt, haat.
Sun kiitostas puut, pensaat
ja kukat kuiskinoi,
ja laulaa lintusetkin,
ja ihmisrinnat soi.




OI, NÄHDÄ OISIN TAHTONUT!


Oi, nähdä oisin tahtonut
ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen,
sen Akropolis-kukkulan
ja jalot, ylväät muistomerkit sen!

Ma nousta oisin tahtonut
tuonn' ylös kukkulalle kuulullen,
kun loistettansa aamu-aurinko
loi halki taivaan kirkkaansinisen,
tai ilta-aurinko kun ihanaa
yl' Ateenan ois luonut purppuraa,
ja sätehet kun säihkynehet sen
ois yli jaloin marmorpintojen,
ja sunnuntainen suuri, syvä rauha
kun yllä Akropoliin ollut ois,
ja melu mainen viihtynyt ois pois.

Ma nousta oisin tahtonut
tuonn' ylös ylvään vuoren huipullen —
josp' onnettaret suoneet oisi sen! —
leveitä marmor’portahia myöten,
kautt' uljaan propylaiain loistoportin.
Mnesikleen kauniin, kuulun merkkiluoman.

Ja koruportin suuremmoisen tään
ma vieress' oisin, oisin viivähdellyt.
Ma tarkoin, tyystin oisin tutkinut
tän pylväspihan viisin porttineen
ja siroin siipirakennuksineen
ja ihanine eteissaleinensa
ja eteissalin kolmin kammioineen.
niin puhtoisine pylväsriveineen
ja kaunihine marmor’kattoineen.

Ja nähdä, nähdä oisin tahtonut
nuo viidet uljaat, uhkeet portahat,
jotk' ylös luota jalon loistoportin
vei korkeoille vaskiporteille
ja kukkulalle johtivat.
Ja kukkulalla siellä nähnyt, oi,
ma oisin, mitä suuri taide loi:
Ma nähnyt oisin syömin sykkivin
siell' ylvään templin Pallas Athenen.
tuon Parthenonin kauniin, ihanan,
kautt' aikojen ja kansain kuuluisan
rakennustaiteen mestar’teoksen,
min Pentelikon-vuoren marmorista
loi helleenien henki ylevä,
loi Iktinon ja Kallikrateksen
ihana, suuri arkkitehtitaito.

Siell' oisin nähnyt, siellä katsellut
sit' ympäröivää kaunokäytävää,
min kattoa niin kaunist', ylevää
ihanat, kauniit kantoi marmor’pylväät.

Siell' oisin kauan, kauan katsellut
tuon juhlatemplin päätypintoja,
jotk' oli somistettu sorjimmin,
niin kuvaveistoin ihmeen ihanin,
mi suuren taiteen kielin kirkkahin
ja puhtoisin ois mullen puhelleet
niin synnystä kuin elonvaiheista
Ateenan suuren jumalattaren.

Siell’ oisin eelleen kauan katsellut
ma templin katon reunan friisiä,
mi kuvat piirtein hienoin, tenhoisin
loi panathenaia-juhlan retkistä,
sen sulonherttaisista hetkistä,
sen tulisoihtujuoksuist' öisistä,
sen uhreista, sen asetansseista,
sen kilpailuista huiluin, kitaroin
ja kauniin, ihanaisin lauleloin.
sen urheiluista, sotalaivojen
myös kiivahista sountikiistailuista,
ja muusta, muusta paljosta, oi, niin.
Sen kaiken, mik' ol' armaint’, ihaninta
ja uhkeinta, kaikkein uljahinta,
sai panathenaian juhlasaatossa,
mill' Athenea ylhää kunnioitiin,
Ateenan kansa nähdä kulkevan
editse silmiensä jalan, ratsain
tai kaunihissa kilpavankkureissa.

Tää panathenaian juhlakulkue
ois templin korkokuvavyöhykkeessä
mun silmieni sivu, kautta käynyt, —
oi, mikä näky jalo, verraton!
Vaan temppelsaliss' oisin, oisin nähnyt
ma kuvan itse jumalattaren,
mi norsunluust' ol' luotu, kullasta, —
se kuvapatsas kuulu Hellaanmaan
ol' ylväs luoma suuren Pheidiaan.
Sit' oisin kauan, kauan katsellut
ma, kattoaukost’ armaan auringon
säteiden säihkyessä kuvaan päin,
ja juhla suur' ois ollut syömessäin.
Ma kauneill' oisin nähnyt kasvoillaan
lepäävän vakavuuden lempeän,
ja nähnyt toisess' oisin kädessään
ma kuvan voiton jumalattaren
ja toisessa taas kilven kirkkahan
ja keihään uijaan, keihään komean,
min kultakärki näytti ylöspäin,
koht' ylhää korkeutt' ilmain siintäväin.

Ja Parthenonin puolla toisella
viel' oisin nähnyt toisen templin ma, —
ma nähnyt oisin Erekhtheionin,
niin upean, niin kaunihin.
mi pyhitetty, vihitty myös se
ol' jumalattarelle suurelle.

Ja läheisyydess' Erekhtheionin
ma kohdat' ylimmällä kukkulan
viel' oisin nähnyt kuvan toisenkin
Ateenan ylhän jumalattaren,
tuon kuvan seitsenkymmenjalkaisen,
mi Marathonin luona saadusta
valettu oli voittosaaliista.

Kilp’ aseenaan ja keihäs se
siin’ uljahana seisoi niin,
ja katsein paljon merkitsevin se
tuonn' ulos katsoi kauas merelle,
sen avaralle siniseljälle,
mi näyttämö ol’ entis-Ateenan
niin vallan kuni kunnian.

Ja kaukaa, kaukaa merenkyntäjät
tuon kuvapatsahan jo näkivät,
niist' Ateenata lähestyi jos ken.
Kas, loitos Sunion jo niemen luo —
viis peninkulmaa pitkä matka tuo! —
he näki, kuinka jumalattaren
kuvastui hahmo taivaan sinehen
ja kuinka uljas vaskikypärä
se välkkyi, säihkyi päivän säteissä.

Ja juurell’ Akropoliin kukkulan
viel' oisin nähnyt Odeion ma myös,
tuon pyörörakennelman muhkean,
mi Kserkseen oli teltan kaltainen,
ja huippukattoa min kannatti
ne mastot monet sotalaivojen,
jotk' oli kautta sankar’taistojen
käsistä saatu persialaisien.
Tää asunnoks' ol’ armaaks' aiottu
niin soiton, laulun, kuni näytelmäin,
ja koristettu kuvateoksin
ja sisustettu marmor’istuimin.

Nää nähnyt oisin ja myös muutakin,
niin paljon muuta kaunist', ihaninta,
jot’ aavistella vainen voi nyt rinta,
niin paljon taiteen iki-aarteita,
sen kauneimpia saavutuksia,
sen korkeimpia kauneusarvoja,
joill' isänmaataan jalo Perikles,
tuo toden, kauniin, taiteen ystävä,
jalosti, ihanasti kaunisti
ja joita Hellaan suuret miehet muut
maamiehillensä luoda soi tai loi. —

Oi, nähdä oisin tahtonut
ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen,
sen Akropolis-kukkulan
ja jalot, ylväät taideluomat sen!

Ja kantelein ma oisin kansallein
kaikk' ilmi tuonut, mitä suurta näin,
ja näyttänyt, kuin kansa pienikin
voi edistystä viedä eteenpäin.

Ja innostusta suurta laulanut
ma oisin kalliiseen mun kansahain,
ja huutanut: oi, lailla Hellahan
sa pyri, nouse, kuki, kansan', ain!

Sa, korkealle määräs aseta!
Näe saavutukset pienen Hellaanmaan!
Siis _sursum corda_! Ylös sydämet!
Ken ponnistaa, saa suurta aikaan vaan.




JA NÄHDÄ OISIN TAHTONUT!


Ja nähdä oisin tahtonut
tuon Galilean kauniin profeetan,
niin sanoissaan kuin töissähän
niin mahtavan, niin valtavan.

Hän ruusu keskell' orjantappurain,
yön kolkon keskell' aamun kirkas koi.
Yön tähtein keskell' itse aurinko,
mi valaista maanpiirin kaiken voi.

Hän ihmevesa Israelin puun,
ja kaikkein kaunein ihmisistä hän.
Niin, — ihmiskunnan kukka ihanin
ja paljon, paljon vielä enemmän.

Maan vaivaisvesain pienten keskellä
hän taivoon yltävä on setripuu.
On Alpin huippu saavuttamaton,
mi matalan maan yli kohouu.

On ijäisyyden meri rajaton
hän rinnall’ ajan ihmispisarain.
On taivas, mikä maata syleilee,
ja ihmiset maan matosia vain.

Kaikk' ihmislempi häneen verraten
on säde heikko rinnall' auringon.
Kaikk' ihmisviisaus häneen verraten
laps' aakkosia alkava vain on.

Kuin sammuu tähdet noustess' auringon,
maan suuruudet niin häipyy rinnallaan:
Ne katoaa, kuin kastepisarat,
hän, suurin suurist', elää ainiaan.

Oi, persoonaans', oi, työtään, oppiaan!
Ei aikakirjat tiedä suurempaa.
Oi, rakkautensa loistetekoja!
Oi, sanojensa voimaa valtavaa!

Jos sanan virkkoi, viihtyi myrskysää.
Jos kutsui, nousi kuollut haudastaan.
Jos viittas vain, niin vaivat vaimentui.
Jos siunas, lahjoja sai lapset maan.

Niin korkea ja sentään alhainen.
Niin mahtava ja sentään nöyrä niin.
Niin voimakas ja salli sentään sen,
ett' ylös ristille hän raastettiin.

Kun kiros muut, hän eipä kironnut.
Kun vihas muut, hän rakkautta soi.
Ja ristilläkin viel', oi, riippuissaan
hän siunata, hän anteeks' antaa voi.

Oi, sankari, oi, Herran sankari,
mies suurten kiusausten, kipujen!
Oi, jalopeura, voittoon kulkenut
myös keskell’ itse kuolon kauhujen!

Oi, nähdä oisin tahtonut
tään Galilean kauniin profeetan,
niin sanoissaan kuin töissähän
niin mahtavan, niin valtavan!

Oi, nähdä oisin tahtonut
ma hänet, kun hän kulki päällä maan,
ja kuulla, kuulla hiljaa, nöyränä
ma hänen kaunist' äänenkaikuaan!






IV.

VALKEA LEMPI




SUVILINNUT NE LAULAVAT MUILLE —.


Suvilinnut ne laulavat muille,
vaan mulle, oi, laula ne ei.
Suvenriemuni rinnasta multa
kova kohtalo armotta vei.

Suvikukkaset muille ne kuiskii,
ilotunteita rintahan luo.
Vaan mulle ne muistoja murheen,
surun muistoja mielehen tuo.

Suviaurinko muille se paistaa:
he iloita, riemuita voi.
Minä kuljen kuin syksyn yössä,
minun onneni mennyt on, oi!

Se on vaipunut hautahan valjuun,
johon armaani vietiin pois.
Voi, jos saapua mullekin kerran
suvi suuri ja riemuinen vois!




OI, VALKEA LINTUNI, KYYHKYSEIN!


Oi, valkea lintuni, kyyhkysein!
Sa minnekä lensit,
voi, kuhunka ensit
sa vihreäin vuorten ja metsäin taa?
Oi, muistatko mua?
Ma muistelen sua.
Sua en, sua en voi ma unhoittaa.

Oi, valkea kyyhkyni, kultasein!
Sua hellin ja hoidin,
sua suojella koitin,
sun onnesi katsoin ma onneksein.
Sua käsilläin kannoin
kuin kukkaa, kaikk' annoin
ma sulle, oi, armahin ainosein.

Oi, kultani, kultani kultainen!
Tuhat riemua vietin
ma kanssas ja mietin:
tätä onnea kestävi ainiaan.
Vaan onneni päivät
jo taakseni jäivät,
ah, jälellä niistä on muisto vaan.

Voi, kultani kallis ja kultainen!
Mitä tein minä sulle,
surun suuren kun mulle
sa saatoit, kun luotani riensit pois?
Oi, palaja, palaa!
Sua syömeni halaa,
sua ilman niin raskasta eloni ois.

Oi, kultani, kultainen, kultaisin!
Ei toivoa mulla,
et luoksein voi tulla:
sun kätkevi vihreä kirkkomaa.
Jos kysyn, et vastaa,
vain kyynelin kastaa
voin hautasi kumpua kukkivaa.




SANO, YSTÄVÄIN!


Sano, ystäväin, mistä se aiheutuu,
ett' usein keskellä riemun
syvä kaiho mun rintaani laskeutuu,
surun suuren keskelle vie mun!

Mitä kaihoelen, sitä tiedä ma en,
minä kaihoni syytä en tunne.
Minä lintuna liitää vain tahtoisin pois
niin kauas, vaan tiedä en, kunne.




MUA PALELEE, MUA PALELEE —.


Mua palelee, mua palelee,
mun sydäntäni palelee.
Ah, tiedätkö, pien' ystäväin,
ma miksi, miksi huokaan näin:
Mun sydäntäni palelee?

Oi, armahain, voi, armahain,
käy vilun väreet rinnassain!
Siell’ on, kuin talven lunta ois
ja talven villit viimat sois,
ja sammunut ois aurinko.

Voi, tule, tule, ystäväin!
Sa lämmitä mun sydäntäin!
Kuin paiste lämmin auringon
sun lempes sydämellein on, —
suo loistaa lempes' auringon!

Sun syöntäs vasten sykkivää
suo sydäntäin mun lämmittää!
Kuin ennen, lempes tulla suo!
Kuin ennen, onnen päivyt luo
taas rinnassani loistamaan!

Oi, hellyyttäs kun mulle suot,
niin riemun rintahani tuot
ja on, kuin suvi taasen ois
ja kukat tuoksuis, linnut sois,
ja onni Eedenin mull' ois.




HÄÄLAULU.


Laula, lintu, lehdossa,
laula riemusuulla!
Anna, käki, kultaista
kukuntaasi kuulla!
Loista, kukka, nurmella,
tuoksu, tuomi, pihalla!
Paista, paista, päivytkin,
sätein hellin, säihkyvin
pilviä nyt vailla!
Kera kullan kuljen ma
näillä pihamailla.

Siinnä, taivas sininen,
siinnä kirkkahasti!
Leyhy, suvituulonen,
leyhy leppoisasti!
Riemuitkaatte, kukkamaat,
kotipellot, niityt, haat!
Iloitkaatte, ikkunat,
ovet, lautsat, lattiat
sekä kodin kansa!
Sain ma kullan oman, sai
koti vaalijansa.

Kieu, kukko, kullallein
tervehdykses hyvin!
Hirnu, hirnu, heposein,
ilmi ilos syvin!
Kaiu, karjankellojen
kilke, ilmass' iloiten!
Soita, paimen, torvellas
riemutoitotuksias!
Häitteni on hetki!
Ilooni, oi, yhtykää,
lahden lainehetki!

Vuokot, valmut, ruususet,
kukkaset te muutkin.
kotipihan koivuset,
pienet pensaspuutkin,
päätänne nyt nyökyttäin,
ystävääni tervehtäin,
kullalleni kuiskatkaa,
vienoisellein virkkakaa:
»Terve, seurallamme!
Onni aina asukoon
yhteiskodissamme!»






V.

IKIVALOA KOHDEN




RAUHAN PUU.


Ah, kauan ma etsin puuta,
min siimeessä rauha ois;
min juurella rauhan kannel
mun rintaani lohtua lois.

Ma etsin ja etsin ja löysin
sen rakkahan rauhan puun.
Ja silloin ma ilosta itkin
ja unhotin kaiken muun.

Ja uusin, ah, silmin nähdä
jo taivahat, maatkin voin.
Ja kaikk' elon arvot toisin,
ah, toisin nyt arvioin.

Sen puun alla rauhaa nauttein
sävel syömeeni syntyi uus.
Nyt virtteni vienoin on aihe
pyhä, korkea ikuisuus.

Ah, rauhan puu pyhä, kallis,
puu siunattu, verraton,
min juurella rauha kukkii, —
se Golgatan risti on!




KORVESSA KULJEN


Korvessa kuljen.
Vaarat, ah, saartavi mun.
Herra, ma suljen
sieluni suojahan sun.

Itse ma kohta
hoiperrun tieltäsi pois,
jollet sa johda,
jollet sa turvanain ois.

Korvesta kaita
polku on kotihin vaan.
Henkes, oi, laita
lastasi johdattamaan!

Jeesus, sa loista
valona tielläni ain!
Muut tuet poista,
turvan' ett' oisit sa vain!

Juurtua anna
sinuhun vaan yhä mun,
toivoni panna
ainiaan armoosi sun!

Halvaks', ah, vainen
tähtes mun lukea suo
kunnia mainen,
kaikk' ajan aartehet nuo!

Irroita niistä
niin minun mieleni pois,
ett'ei ne riistää
multa mun kruunuain vois!

Ain' ole mullen
elämä, totuus ja tie!
Kuoleman tullen
korvesta kotihin vie!




TEHKÄÄ PORTIT AVAROIKSI


Tehkää portit avaroiksi,
korkeoiksi
kuninkaalle kunnian!
Kas, hän on jo läsnä aivan,
sankar' taivaan,
Poika pyhä Jumalan.

Armon, rauhan ruhtinaalle,
kuninkaalle
ovenne, oi, avatkaa!
Tervetulleeksi hän tänne
virsillänne,
lauluillanne lausukaa!

Hosianna! Hän on meille,
langenneille,
tuova armon, autuuden.
Herrain Herra, kaiken Luoja;
rauhan tuoja
avuks' astui syntisten.

Hosianna! Loistaa valo,
suuri, jalo
kuolon varjoin maassa nyt.
Entisaikain ennustukset,
lupaukset
pyhät ovat täytetyt.

Tullut sankar' on, mi nosti,
meidät osti
alta synnin, kuoleman.
Kaikua siis virtes anna:
Hosianna
kuninkaalle kunnian!

Terve, sankarille sulle.
siunatulle!
Terve, Poika Daavidin!
Sydämemme sulle suomme,
uhriks tuomme,
Herra suuri Siionin.

Kuninkaani, kaivattuni,
sieluhuni
majasi sa valmista!
Suo, ett' aivan omas oisin,
sua voisin
oikein kiittää, palvella!




OI, ONNEA


Oi, onnea, kun olla saan
ma lapsi Jumalan,
laps' suuren taivaan kuninkaan,
laps' Isän korkeimman!
Oi, onnea, oi, autuutta,
oi, rikkahinta riemua,
mit' ajatella konsaan voi
ja minkä Jeesus mulle soi:
laps' olen Jumalan!

Laps' olen vapaa Jumalan
ma tähden Kristuksen.
Ma, vanki synnin, kuoleman,
sain Herralt' armon sen.
Oi, onnea, oi, autuutta,
oi, rikkahinta riemua!
Sen uskoa saan todeks’, oi
Mua synnit kadottaa ei voi —
laps' olen Jumalan!

Ma pesty olen synneistäin
verellä Karitsan.
Ja rauhan rintaani sain näin, —
laps' olen Jumalan!
Oi, onnea, oi, autuutta,
oi, rikkahinta riemua!
Vaikk' oon maan mato vaivainen,
on koti mulla taivainen, —
laps' olen Jumalan!

Laps' olen Herran Jumalan, —
mit' oisi suurempaa?
Mua auttavi hän ainian
ja kotiin kuljettaa.
Oi, onnea, oi, autuutta,
oi, rikkahinta riemua!
Hän linnani, hän toivon' on
hän kallioni verraton, —
laps' olen Jumalan!

Täst' iloita jo täällä saan
ma matkall' ollessain.
Ja kerran taivaass' ainiaan
saan soittaa harppuain.
Oi, onnea, oi, autuutta,
oi, rikkahinta riemua,
kun kerran taivaan kuorossa
saan pyhäin kanssa veisata:
laps' olen Jumalan!




LAULAVAN LEIVOSEN LAILLA.


Mun laulavan leivosen lailla
syy ylistää Luojaan' on ain,
ja huomenen huolia vailla
kaikk' uskoa hoitoonsa vain.
Ma vahvasti uskoa saan:
Ken pukevi kukkaset maan,
ken hoitavi lintuset nuo,
Hän mullekin tarpeeni suo.

Maast' etsiä eineensä saapi
yhä liitävä leivokin tuo,
vaan lentoon se taas kohoaapi,
ylistyksensä helkkyä suo.
Maan mullasta, sieluni, näin
myös liitäös ain' ylöspäin!
Oi, liidä kuin leivonen tuo
ja kiitokses kaikua suo!

Ei huomista huolta mun kantaa
ole tarvis, ois turhaakin tuo.
Jos Jumala huomenen antaa,
kyll' avun Hän silloinkin suo.
Siis uskossa laulelen vaan:
Ken pukevi kukkaset maan,
ken hoitavi lintuset nuo,
Hän mullekin tarpeeni suo.

Saan rauhassa nukkua yöni,
surut joutavat torjua pois.
Saan iloiten tehdä mä työni, —
mitä auttaa mun murheeni vois?
Kaikk' eloni kohtalot mun
saan heittää mä huomahan sun,
Oi, Isä, ja ylistää vain
Sua, niin kuni leivonen ain.

Sa pidät ain' eloni yllä,
Sa, joka mun lapsekses loit.
Kaikk' asiat parhaaksein kyllä
Sa ohjata tiedät ja voit.
Mitä suotkin, se onneksen' on, —
miks' oisin ma siis levoton? —
Oi, sieluni, kiitosta vain
sa laula kuin leivonen ain!




SANOMA, OI, SUURI, LENNÄ!

(Joululaulu.)


Sanoma, oi, suuri, lennä,
riennä, ennä
yli maitten, mannerten:
Armo suur' on meille suotu,
autuus tuotu
kautta Herran Kristuksen!

Lapsi pyhä, ihanainen,
kaunokainen
Betlehemin seimess' on.
Kauan, kauan kaipaeltu,
ennusteltu
jouluvieras verraton.

Salaisuus, oi, suuri aivan:
Herra taivaan
on nyt orjan muodossa!
Itsens' uhras, meitä säästi,
meidät päästi
synnin, kuolon kahleista.

Itsens' uhras, jätti taivaan,
astui vaivaan,
kuoli meidän kuoleman.
Verellänsä meidät osti,
yöstä nosti
valoon päivän kirkkahan.

Kallihisti, oi, hän meille,
langenneille,
hankki Isän suosion.
Maailmaan siis tulostansa,
armostansa
ikikiitos soikohon!

Soikoon kiitos, Jeesus, sulle,
että mulle
vapahduksen varman toit;
että tähten' itses annoit,
synnit kannoit,
yöhön armaan päivän loit!

Päällä maan, ah, myrskyt pauhaa
mutta rauhaa
sulta, Jeesus rakas, saan.
Sinä hoidat, tuet, kannat,
anteeks' annat, —
sua kiitän ainiaan.

Rauhan Herra, rauha luo’os,
sopu tuo'os
myöskin keskeen ihmisten!
Poista maasta sodan kauhut,
taistoin pauhut,
anna rauha kansoillen!

Anna, Jeesus, loistaa jalon
armos valon
yli kaikkein kansojen!
Pakanainkin yöhön asti
kirkkahasti
anna, Jeesus, loistaa sen!

Vihdoin meitä armos kautta
sinne auta
isänmaahan oikeaan,
minne pyhäis polut veivät,
missä eivät
jouluvalot sammukaan!




JOULULAULU.


Autuas aika:
Messias meitä
synnist' on tullut
vapahtamaan,
tuomahan turvaa,
riemua, rauhaa,
valoa keskeen
varjojen maan!

Enkel', ah, joulun
kansain nyt kaikkein
riemuksi saattaa
sanoman tän:
»Teille on tänään
syntynyt Kristus:
Seimessä lasna
makaapi hän.»

Herrain siis Herran,
luotujen Luojan
pahnojen päällä
seimessä nään.
Tähtemme tänne
hän — mikä armo! —
etsimään ehti
meit’ elämään.

Täyttämään täällä
Jumalan tahdon,
syntimme synkät
sovittamaan
saapui hän suuri
ruhtinas rauhan, —
kiitosta soikoot
ääret nyt maan!

Voi, miten meitä,
laupias Luoja,
rakastitkaan, kun
Poikasi soit!
Voi, miten Kristus,
kunnian Herra,
tähtemme tuskaan
tulla sa voit!

Kunnia, kiitos
siitä nyt sulle,
kun vapahduksen
vangeille toit!
Kunnia, kiitos,
valtias valon,
yömme kun kolkon
päiväksi loit!

Auetkoot aivan
suuriksi sulle
kaikk' ovet, portit,
jotta sa saat
iloa, rauhaa
tuntoihin luoda,
valaista valjut
varjojen maat!




TYHJÄ KORS' ON PYSTÖPÄINEN —.


Tyhjä kors' on pystöpäinen,
ylpeest’ ylös yllättäin.
Viljantähkä täyteläinen
painuu nöyräst' alaspäin.
Armon Herra, ah, mun anna
nöyrä olla ainiaan,
että voisit minuun panna
armos voiman asumaan!

Tyhjä laiva korkealla
keinuu keskell' aallokon.
Täysi laiva lastin alla
syvään painuneena on.
Suo, oi, Jeesus, nöyryytesi
kaltaisuutta minuss' ois,
että armolahjoillesi
sijaa minuss' olla vois!

Sa, oi, ylpeit' olet vastaan,
mutta nöyrät armos saa.
Heidät, Herra, ainoastaan
voit ja tahdot korottaa.
Alhaisissa voimas näytät,
vaan lyöt alas korskeat.
Köyhät hyvyydelläs täytät,
tyhjiks jätät rikkahat.

Elävästi suo mun syvä
kurjuuteni tuntea.
sinuun yksin, Jeesus hyvä,
toivoa ja uskoa!
Sinä aina aarteenani,
voimanani ollos vaan,
sinä kaikki kaikessani,
Jeesus, nyt ja ainiaan!




AH, NIINKUIN RAUKEE RUOHO, KUKKA —.


Ah, niinkuin raukee ruoho, kukka,
niin raukee, katoo ihmis-rukka,
jos ylhäinen hän lie tai alhainen.
Koht' ijäisyyttä tiemme kulkee,
ja syliinsä maa kerran sulkee,
niin rikkahan kuin köyhän vaivaisen.

Etk’ ihminen, oi, arvaa, tiedä,
sun konsa, kurjan, kuolo viedä
jo täällä suureen ijäisyyteen voi.
Ah, kesken kevään kukoistusta
tai toukoajan aherrusta
jo kuolon kutsukello usein soi.

Voit pitkäks' elonpäiväs luulla,
kun kutsu suuri sun jo kuulla
tää täytyvi: »Nyt talos toimita!
Et elää saa, sun täytyy kuolla,
ja haudassa sun majas tuolla
maan mullan mustan all' on oleva.»

Eik' auta suku suur', ei valta,
ei maine, saatu maailmalta,
ei oppi, viisaus, ei aarteet maan;
ei heimos hellät toivotukset,
ei vaimos, lastes voivotukset,
ei valittelut, vastustelutkaan.

Ei, viivyttyäs näillä mailla
vain hetken, sumun, sauhun lailla
sun elos riento kaikk' on katoova.
Jos pitkänkin saat iltapuhteen,
on elos ijäisyyden suhteen,
kuin meren suuren suhteen pisara.

Oi, muista: kerran täytyy varmaan
sun mennä poveen haudan harmaan, —
se, ah, on laki peruuttamaton!
Ja kaikki, mik' on kallehinta,
ja mille sykki täällä rinta,
ja mik' on täältä, tänne jääpä on.

Vaan vahingoks' ei kuolo sulle,
kun täällä Ristiinnaulitulle
sa sielus uskoit, sydämesi soit:
Käy kautta kuolon virran, vaivan
ties ylös ihanuuteen taivaan,
miss' ijät' ylistystä laulaa voit.

Ja vaikka peittää multa musta
sun ruumiis raihnaan, lohdutusta
sun rakkahillas surevilla on.
He tietää: vaimentui jo vaivas,
ja kotis korkea on taivas,
ja tomumajas pääsi lepohon.

Ja tää on toivo meillä vielä:
Ah, autuaitten mailla siellä
sun riemusuin me saamme kohdata.
Siell' yhdess' äänemme kai kerran
viel' ylistystä helkkyy Herran, —
meit ylös sinne, Herra, johdata!




OI, TAAS PYHÄN VIESTIN MA KUULEN SEN —.


Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen.
min kuulivat paimenet kerran,
min, loistaissa taivahan kirkkauden,
toi heille enkeli Herran.

Oi, taas pyhän viestin ma kuulen sen:
Se rintani riemulla täyttää.
Ja syvyydet Jumalan rakkauden
se mullekin avaa ja näyttää.

Se ei ole unta, se totta on:
On jouluyön lapsessa suotu
myös mullekin aarre arvaamaton,
on autuus ja pelastus tuotu.

Se pyhä on totuus, ei unta vain:
Mull' on sanan todistus siitä,
ja todistus siitä on tunnossain, —
oi, sieluni, Jeesusta kiitä!

Kun syömeni seimehen syntyi hän
ja rakkaudella mun voitti,
niin yöni hän haihdutti synkeän,
ja päivä mun sieluuni koitti.

Sain silloin ma rintaani rauhan sen,
mit' antaa ei maailma voinut.
Ja, oi, ilolaulelo enkelten
on tällöin mun tähteni soinut!

Ja siihen ma lauluhun, virtehen
mun vienoisen ääneni liitin,
ja autuuden ilosta itkien
mun Lunastajaani ma kiitin.

Ja taas pyhän viestin kun kuulen sen
min kuulivat paimenet kerran,
niin huudan: oi, sieluni, riemuiten
sa veisaile kiitosta Herran!




RUKOUS.

(Limingan kansanopiston avajaisissa 1.XI.1909.)


Jumala, oi, kaikkivoipa
kuningasten kuningas,
kaikkein valtain valtaherra,
valkeuden valtias!
Sinuun työmme alkaessa
nostamme nyt katsehen.
Rukouksen siivin luokses
käymme, siunaust’ anoen

Tiedämme, oi, ett' on turhaa
kaikki työ ja ponnistus,
turhaa ihmisvoimin tehty
ihaninkin istutus,
jollet Sinä, Herra, siunaa,
jollet anna apuas,
jollet alle armosiipeis
kätke meitä armossas.

Tuhannethan turmat, vaarat
täällä meitä vaanivat,
joilt' ei suojaa oppi suurin,
eikä voimat parahat:
joilt' ei suojaa kilvet, keihäät,
eikä suurin sankaruus,
eikä linnat lujimmatkaan,
eikä mainen mahtavuus.

Jollet siunais, suojais, Herra,
kenpä kompastukset vois
välttää, kenpä kovan onnen
iskuilt' aina suojass' ois?
Kenpä murheet, pettymykset
torjua vois konsanaan?
Kenpä karttaa taudin kourat
taikka kuolon kuninkaan?

Katso, Herra, — näin on laita
kaiken heikon ihmistyön!
Itse emme ehtimistä
estä minkään murheenyön.
Jollet Sinä siunaustas.
suojelustas meille suo.
kaikk' on silloin turhaa aivan,
minkä oma työmme luo.

Kaikki kaunein, ihaninkin,
minkä luoda voimme me,
rakentamist', oi, on silloin
aalloille tai hiedalle:
Ensimäisen myrsky-ilman
tullen kaikki hajoaa:
pohja pettää, seinät sortuu,
katto kaatuu, vajoaa.

Siispä, Herra, silmät luomme
ikikukkuloihis päin.
Siispä nytkin mielin nöyrin
huokajamme Sulle näin:
Herra, siunaa Sinä työmme,
armokatsees meihin luo!
Kalliolle kestävälle
työmme tehdyks tulla suo!

Anna armos, tääll’ ett' aina
henki hyvä hallitseis,
rauhan, sopusoinnun henki
välillämme vallitseis!
Anna armos, että täällä
syttyis nuoret sydämet,
syttyis kaikki, valtais kaikki
jalot aatteet, aikehet!

Anna armos, ett’ei konsaan
synti, mielen irstaus
viihtyis temppelissä tässä,
jok' on valon asumus,
vaan ett' ahkeruus ja hyveet
täällä asuis alati, —
kruununa ja seppeleenä
kaiken ois sun pelkosi!

Ylös, ylös suuntaa, Herra,
aina meidän katseemme,
yli ajan hiedan, tomun
ikirauhan rannalle!
Unhoittaa äl' anna meidän,
miss' on meidän määrämaa,
missä täyden tyydykkeensä
valon-jano saavuttaa!

Ylös, ylös suuntaa, Herra,
aina meidän katseemme!
Armos ikiauringolle
sydämemme aukaise!
Kautta Henkes sisimpämme
valontemppeliksi tee, —
silloin myös kaikk' elämämme
kirkastuu ja valkenee!

Mutta, Herra, suojelukses
suo myös, — vaarat torju pois!
Kun sen teet, — oi, kenpä silloin
vahingoittaa meitä vois?
Turvanamme, linnanamme
kun Sa armossas oot vaan,
silloin käymme turvallisna
taivalta taas kulkemaan.

Mutta Herra kaikkivoipa,
armorikas, laupias
katso myöskin isänmaamme
puolehen Sa armossasi
Anna Henkes herätellä
maassamme uutt’ elämää,
anna pyhää tulta uutta
sydämissä sytyttää!

Anna kallihin tään kansan
teiltä synnin kääntyä,
ett'ei alla tuomioittes
tarvitseis sen nääntyä!
Anna, Herra, armossasi
meillen vielä aika uus!
Poista aika ahdinkojen,
valoisa suo vastaisuus!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78649 ***