*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 ***

METTISEN SUNNUNTAI

Runoja

Kirj.

ROINE BERTEL

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.

SISÄLLYS:

I. KEVÄTKESÄLLÄ
METTISEN SUNNUNTAI
KEVÄTHATTARAT
SINÄ OLET KUIN KEVÄHÄN TYTTÖ
PUNARUUSUIHIN PUHKEE KESÄINEN KUU
SUN KUISKAUKSES...
YLLÄ KUKKAUMPUIN VERHOPÄISTEN
NUORUUDELLE
SOKEA HEVONEN
HALLAN PANEMA KUKKA
MINÄ TARJOSIN SINULLE KUKKAA
LAPSUUSAIKA
LAPSI KIRKKOMAALLA
II. KESÄN HEILIMÖIDESSÄ
EN TYYDY MA RIPPEISIIN
KAIPAUS
KYSYT, TAHTOISINKO...
JOS AAVISTAISIT VÄHÄNKIN
OLET NIINKUIN VUOLAS VUOKSI
NIZZA
MIKÄ ON TUO RAKKAUTESI?
SINÄ SILMIN SOKEIN KULJET
KUN KATSELET NOIN MUA...
VÄLKKYVIN SIIVIN
III. ÖISIÄ ÄÄNIÄ
YÖLLE
TULE, SINULLE TAHDON MA LAULAA TAAS
TÄHDENLENTO
MUN ON NIIN KYLMÄ
AH, NYT VASTA YMMÄRRÄN MA SEN
KUN LÄSNÄ MA VUOTEESSA LEPÄSIN
KULKIJAN LAULU
IV. AJATUKSET
AJATUKSET
DIOGENES
SISILISKO
NIIN KULKEVAT KOHTI HE VUOSIAAN
INEHMO
OI IHMINEN, ET SINÄ TIEDÄ
JERIKON-RUUSU
BRYSSELISTÄ TUODULLE MADONNANKUVALLE
V. VÄYLÄLLE VÄLJEMMÄLLE
MINÄ PURTTANI OHJATA TAHDON VÄLJEMMÄLLE...

I. KEVÄTKESÄLLÄ

METTISEN SUNNUNTAI

Sinikellot niityn keinuvat hiljalleen,

kesän sirkka on istunut viereen soittaakseen —

piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.

Ahomansikka päivälle hehkuu kainouttaan,

sitä hattara ihmein jäänyt on katselemaan —

piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.

Kuka polkua rientää askelin kiireisin,

kuka lehdossa viivähtää pian suudelmin —

piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.

KEVÄTHATTARAT

Kuin kaipausten ajamat

on kevään hauraat hattarat,

ja omistaakseen taivaan sinen

ne juoksee kilpaa jokahinen.

Ne karkaa milloin minnekin,

ja missä kuulto ihanin:

ne sinne siivin, matkain päästä,

ne sydäntään ei muista, säästä.

Ja minkä saavat omakseen,

sen ihaellen itselleen

ne piiloittavat jokahinen

kuin armaimpien silmäin sinen.

SINÄ OLET KUIN KEVÄHÄN TYTTÖ

Sinä olet kuin kevähän tyttö,

käyt kukkia kaupiten;

olet runsas — hymyät, tarjoot —

ja tenhoat jokaisen.

Niin lähelle saat — ah, tuoksu

sun kukkies luoksein jää,

minä kuulen sun sydämes lyönnit

ja kosketan hipiää.

Mut sittenkin, Elämä, mulle

vain houkutus, houre liet, —

minä kurkotan ruusuja suita,

mut pois sinä aina ne viet!

PUNARUUSUIHIN PUHKEE KESÄINEN KUU

Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu,

se huojuu hiljaa ja uneksuu,

sen tuoksu mun päätäni huumaa;

se nostaa silmuja valohon päin,

sen elämän aavistuksina näin,

ja sen henki on tulista, kuumaa.

Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu,

sill' on lämmöstä kypsä ja hehkuva suu,

ja se tulta mun sieluuni valaa;

minä kuljen — minäkin — aavistain

kesän kypsyyttä omassa rinnassain,

jota vielä se vaieten salaa.

SUN KUISKAUKSES...

Sun kuiskaukses sydämellein on

kuin lauha sade, kaste kukkamaan,

mi kevätsilmut aukoo verhoistaan, —

on hymyilys kuin valo auringon.

Ja kun sa povellesi tuudit mun,

on niinkuin lenneltyään lintunen

etäisiin matkoihinsa väsyen

sais pesän suojaan, — kodin kaivatun.

YLLÄ KUKKAUMPUIN VERHOPÄISTEN

Yllä kukkaumpuin verhopäisten

hiljaisena nukkuu kevätyö;

tauonnut on vilkas pesäntyö

pienten muuttolintuin ensimmäisten.

Kohti korkeutta tähdet soutaa

etäisyyksiin hiljaa kadoten

lailla turhain mielikuvien,

jotka häipyvinä unhoon joutaa.

Kevätyö on yllä kukkaumpuin

unelmoiva, kuulas, hiljainen;

kenties jälkeen ensi huomisen

nukkuu se jo yllä kukkakumpuin.

NUORUUDELLE

Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,

laps' iätön kulkevan ajan,

joka kerran kun kohdaten uutta

me elomme todellisuutta

sun luotasi siirsimme rajan,

yks sammui taivaamme tähti,

yks enkeli luotamme lähti

pois itkien lyhyyttä ajan.

Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,

laps' iätön kulkevan ajan,

kun ensimmäisen me kerran

pois nostimme verhon sen verran

ett' tunsimme elomme rajan,

sinä hetkenä hymymme kuoli,

ja rintaamme myrkkyä huoli

toi katkeraa mitatun ajan.

Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,

laps' iätön kulkevan ajan,

jos minne sa kiitävin hetkin

ja leikkien liidelletkin,

sa piilotat meiltä rajan;

ja kerran kun luotamme lähdet,

viet mukanas onnemme tähdet

sa kauneimmat taivaalta ajan.

SOKEA HEVONEN

Pää riipuksissa seisoi se kuormansa edessä,

ylväät muodot, hennot rotuhevosen nilkat.

Miksi tämä työ ja alennus?

Äkkiä pursui kevätaurinko pilven alta,

huikaisevan valoisaksi tuli maailma,

ja silloin se hitaasti nosti päänsä valoa kohti,

sen sieraimet laajenivat ja se värisi:

nuori, elinvoimainen, hienotajuinen,

täynnä mieletöntä vapautumisen kaipuuta —

elinkautisten kahleitten sitomana,

kaihin peittämät silmät puolisokeina.

HALLAN PANEMA KUKKA

Sinä kasvoit tarhani loukkoon,

sinä kohosit povesta sen,

pyrit ensimmäisten joukkoon

kevätkaipuuta tuntien.

Et peljännyt peittoa lunten,

vain tunsit sa heräämisen

kuin aavistuksina unten,

elinvoimien elpyvien.

Oman itsesi nousit varaan,

kun mullasta nostit pään,

salaisimmista toiveista paraan

sinä sytytit elämään.

Sinä ikävöit, rukoilit innoin

käsivarsias ojentaen

ylös päivään ja hehkuvin rinnoin

ja hedelmääs siunaten.

Vaan kuoleman hanki, halla,

piti myöskin puoliaan,

se väijyili lehtien alla

ja henkäisi jäykäksi maan.

Et koskaan puhkea kukkaan,

et koskaan päivääsi nää,

olet unta vain nähnyt ja hukkaan

olet etsinyt elämää.

Kuin pyytäen sädettä lohdun

ja loppua pitkän yös

nyt seisot, mut heelmä kohdun

on kuollut ja toivosi myös.

MINÄ TARJOSIN SINULLE KUKKAA

Minä tarjosin sinulle kukkaa —

oli kukista punaisin;

minä tarjosin kiurua kevään —

oli kiuruista laulavin.

Kevätkukkani hehkui ja hehkui,

sitä nähnyt et, armahain;

kevätkiuruni lauloi ja lauloi,

sinä kuunnellut et sitä vain. —

Minun kukkani hehkui loppuun,

sen lehdet on varisseet,

ja mun kiuruni keväiset laulut

ovat aikoja vaienneet.

LAPSUUSAIKA

Lapsuusaika, tuskin muu niin mikään

jättää kaipuun karttuvaiseen ikään.

Kesistäni iäks meni pisin;

jos vain voisin, luokseen pakenisin.

Kuinka huoletonna juoksivatkaan

jalat, aina, valmiit uuteen matkaan,

eikä väsynyttä silmää illoin

pitkään piillyt uni vielä silloin. —

Vaan on siitä mennyt päivää monta,

yötä yksinäistä, unetonta,

jalat evänneet on monta kertaa

astumasta askelenkaan vertaa.

Kaiun sentään muistoistani noista

etsin sydämeni sokkeloista,

niinkuin lippaastansa salaa saita

kalleuksiansa arvokkaita.

LAPSI KIRKKOMAALLA

Kirkkaaseen aamuun helisevät urut

sunnuntaivirttä.

Aurinkoinen kirkkomaa nukkuu, raskaat

väkevätuoksuiset ruusupensaat hautojen yllä.

Lapsi istuu hiekkaisella käytävällä ja leikkii.

Mitä kuuluu elämän huumaava kyllyys

tai kuoleman läheisyys

tai ahdistetun hengen tuska

koskemattomaan sieluun?

Lapsi, sinulle riittää lasinsirpaleet, kuoriaisten

touhu, hyönteisten surina ja silmäluomissasi

piilevä suloinen uni.

II. KESÄN HEILIMÖIDESSÄ

EN TYYDY MA RIPPEISIIN

En tyydy ma rippeisiin,

minä kerjää liioin en,

olen syntynyt tahtomaan

oman mittani täytehen.

Jos viiniä hienointa ei

minun maljani mulle suo,

minä koske siihen en,

sitä en minä lainkaan juo.

Sinä tähti, min puolehen

minä hehkuen kurkoitun,

sinut kiellän — ja kiroan,

sinä pilkkana jos pidät mun.

KAIPAUS

Minun kaipaukseni on kuin kevytjalkainen kauris,

joka ei pelkää yksinäisten matkojen pituutta.

Minun kaipaukseni on kuin hehkuvan kukan silmä,

joka aukenee auringonnousuun ja ikävöi puolipäivän lämpöä!

Minun kaipaukseni on kuin vuorilta kiitävä virta,

joka pakenee rotkojen pimeyttä syleilläkseen kukoistavaa laaksoa,

mutta minun sydämeni on kuin väsynyt laine,

joka ei päänaluistaan valitse kallioisella paadella.

KYSYT, TAHTOISINKO...

Kysyt, tahtoisinko... Haluni toisiaan ajaa,

minun tahtomisillani ei ole rantoja, rajaa!

Minä tahdon sen, mikä taivaaksi tekee taivaan,

mikä ainoa mainen hurma on sieluni vaivaan.

Minä tahdon sen, mikä mahdoton on, mikä minut

voi mielettömäksi tehdä: ma tahdon sinut!

JOS AAVISTAISIT VÄHÄNKIN

Jos aavistaisit vähänkin

kuin usein tuntein tulisin

sua sydämessäin suutelin

ja kätkin kaiken sen,

et varmaankaan niin kylmä ois,

niin ylpeätä silmää lois

ja mulle tuota tuskaa tois,

mi särkee sydämen.

Vaan eipä sula talven jää,

ei kirkkahaksi muutu sää,

ei mieli lintu livertää,

jos päivä paista ei. —

Ei saavu hymy huulilles,

kun syty ei sun sydämes,

ja säteet — säteet silmies —

ne puute lemmen vei!

OLET NIINKUIN VUOLAS VUOKSI

Olet niinkuin vuolas vuoksi,

et tahdo sa levähtää.

Sua turha on kutsua luoksi,

et hiljene, vävy, et jää.

Käyt kuohuen kurimoitas,

sua kohden silmäni luon.

Sinä heittelet pisaroitas,

niitä janoan, kurkotan — juon.

Vain tuokio niin olet poissa,

mihin kuljet, tiedä ma en,

kohun kuulen vain kallioissa,

sua kaipaan — ja värisen.

Ja kun äyräitäs vartioi halla,

jään kahleissa äänesi soi,

mun sydämein talvenkin alla

vain kevättä unelmoi.

Minä hymyän, nostan päätä:

kukaties kevät talven kaas.

Minä muista en mielesi jäätä —

vain nuorinta suudelmaas!

NIZZA

Sa kuljit kevein askelin

ja karnevaalin tahtiin,

kun sinut, Nizza, ensikerran näin;

sa nauroit huulin punaisin,

ja luotit niiden mahtiin,

sa keimailit ja olit avopäin.

Ja rannalle sa istahdit

luo aaltosien lorun

ja vuorten takaa kurkistavan kuun;

ja povehesi kiinnitit

sa unikosta korun

ja vaivuit pienen pieneen haaveiluun;

kai muistit kuinka rypälein

ja korjuupäivin selkein

saa runsautes viinitarhoihin;

ma seisoin vaiti itseksein,

sua ihailin — ja melkein

sun elonkuumuuttasi rakastin.

MIKÄ ON TUO RAKKAUTESI?

Mikä on tuo rakkautesi,

kun pilviin niin nostat sen? —

Vain kuvastin kasvoillesi,

jota katselet riemuiten.

Se on höyhenpatjoista parhain,

on tyyssija itsekkäin

sulounten myöhään ja varhain —

vain itseäs lämmittäväin.

Tuli on se, jot' arkana palvot

sen liekkejä kuumentain,

sen sammuvan pelkäät — ja valvot,

mut itseäs varten vain.

SINÄ SILMIN SOKEIN KULJET

Sinä silmin sokein kuljet,

ja hetkesi vierivät pois,

sinä sydämes parhaalta suljet,

kuin kaiken se tuntenut ois.

Sinä tyhmä, niin vähään tyydyt,

kun sinua vartoessaan

on huuleni kuumat ja hellät,

sydän täynnä ja tulvillaan.

Sinä silmin sokein kuljet

vain taivasta aavistaen.

Ah, aukaista kunpa ma voisin

nuo silmäsi näkemään sen.

KUN KATSELET NOIN MUA...

Kun katselet noin mua tuntein toisin,

on niinkuin oudosti heltyisin,

on niinkuin uskoa taas minä voisin,

mit' en ole uskonut aikoihin.

Mun on kuin jälleen riemujen syli

mua vartois kutsuin ja kaivaten,

kuin kulkisi hiljaa mun huulteni yli

taas kosketus lämmin ja läheinen —

ja se kuohuttaa kuin etelän viini —

mä sinut nään, kuten ennen näin,

ma tahtoisin painaa silmäni kiinni

ja astua ajassa taaksepäin,

ja, armas, tulla, kuin tulin ennen

sun luokses — muistathan vielä sen —

kun kaiken unhossa, hetkein mennen,

me lemmen jaoimme tuhlaten.

VÄLKKYVIN SIIVIN

Välkkyvin siivin lentää aamu:

herää, herää, tuntematon päivä lähestyy,

taivaan ääret kylpevät purppurassa,

ja odotuksen humaus on käynyt ylitse maan.

Vain silmänräpäys — ja se kietoo sinut kuumaan syleilyynsä

ja pusertaa huuliltasi uskollisuuden valan

painaen otsaasi suudelman kuin poltinraudan häipymättömän merkin.

Vihaatko vai rakastatko tuota tuntematonta?

III. ÖISIÄ ÄÄNIÄ

YÖLLE

On laannut kuumeinen jo touhu työn,

ma kaipaan lepoa ja läheisyyttä yön

ja tyynten ajatusten rauhaa,

ja nähdä mit' ei silmät päivin nää,

ja kuulla mikä kuulematta jää,

kun korvissani päivän melske pauhaa.

Mut yksinäisyys hetkein myöhäisten

kun saapuu, kirpoo siteet silmien,

se kuuleviksi korvat kuurot saa,

ja vähitellen kätköistänsä käy

se, mikä muulloin lymyy eikä näy,

se, minkä päivä piiloon pakottaa.

Yö helmassansa hiljaisuuden kantaa,

se mulle enemmän kuin päivä antaa.

TULE, SINULLE TAHDON MA LAULAA TAAS

Tule, sinulle tahdon ma laulaa taas,

on yö niin kaunis ja myöhäinen,

tuon tähtien hopeahohtehen

ma kudon sun unelmaas.

Tule, sinut jo uuvutti turhuus maan,

käy luota sa huolies painavain,

ma hurmaa untesi omain vain

sun opetan kaipaamaan.

Tule, välkkeen kauneimman tähdet saa,

kun pimein on yö, ja tenhoavin

on unelmas, kun se on kaukaisin

ja mahdoton saavuttaa.

TÄHDENLENTO

Min taivaan jätit, minkä saavutit,

kun halki avaruuden sinkosit?

Ken jälkeen jäi, ken luokseen otti sun,

sa kadotit vai saitko kaivatun?

Mi lienet liekki — tuska polttavin,

syvyyksin synkin mittaamattomin,

vai vihan tuli, mikä leimahtain

pois tieltään pyyhkäs kaikki esteet vain, —

vai kaipaus, mi hehkuu kuumuuttaan

ja pyrkii loputtomiin harhaamaan? —

en tiedä. — Salatuimman ihmees näin,

kun seisoin kasvot myöhän tähtiin päin.

Sun laillas liekki kuuman sydämein

käy arvaamattomin ja oudoin tein.

MUN ON NIIN KYLMÄ

Mun on niin kylmä, kun kuljen yksin

pois yöhön hukkuvin nyyhkytyksin.

Mun on niin kylmä, kuin pakkassäällä

ma kulkisin hiukkasen ryysyjä päällä.

Mun on niin kylmä — on toisin hetkin,

kuin silmiin jäätyisi kyyneletkin.

Mun on niin kylmä, kun toiset hymyy —

en tiedä, missä mun kesäni lymyy!

AH, NYT VASTA YMMÄRRÄN MA SEN

Ah, nyt vasta ymmärrän ma sen:

vuosiin heitti vuodet hämäränsä,

kotitakka lietsoi lämpöänsä,

vaan sen luona lämmitellyt en.

Niinkuin loistaa kaukaa tähti yön,

valo välkähtelee kaikenmoinen,

mua houkutteli elo toinen

luota askarten ja arkityön.

Uuvuksihin asti kiusaten,

öitä valvotellen, sisässäni

tämä alituinen ikäväni

kalvoi, — vasta ymmärrän nyt sen!

KUN LÄSNÄ MA VUOTEESSA LEPÄSIN

Kun läsnä ma vuoteessa lepäsin,

läpi ruudun tähtiä katselin

ja kiertävää illan kuuta,

elonpainoa silloin jo aavistin,

minä suljin silmät ja pelkäsin

ja koetin miettiä muuta.

Sitä äidin suudelma poistanut ei,

se usein unenkin minulta vei,

en päässyt irti mä siitä.

Minä liitin sormeni ristihin,

Jumalalle, ehkä — ma arvelin —

yks aina ei rukous riitä,

Ja aikojen mukana rinnassain

se kasvoi ja suureni yhäti vain

kuin varjo mun sieluni ylle.

Elon hetki kun mull' oli riemuisin,

niin tyhjälle tuntui se kuitenkin

ja erheessä eletylle.

KULKIJAN LAULU

Monet olen tieni mä erhetyksin

kulkenut maailmalla;

monet olen illat istunut yksin

kiiluvain tähtien alla.

Monet olen kerrat mä ikävöiden

etsinyt toisen kättä;

monet olen hetket pitkien öiden

itkenyt herkeämättä.

Monet oli uskoa unelmat vailla,

vaikka ne tosiksi vannoin,

monet minä saippuakuplien lailla

syntyä, särkyä annoin.

Monet olen murheen ja riemun päivät

ottanut matkalla vastaan; —

joita ma eniten kaipasin, jäivät

houreiksi ainoastaan.

IV. AJATUKSET

AJATUKSET

Ajatukset, milloin te lennätte kuin villit

joutsenet

vahvoin siivin ikävöityjä maita kohden,

milloin leijailette kuin uniset perhoset

kirjavalla niityllä kukasta kukkaan.

Te sankarina nousette, orjana raadatte,

laiskurina lepäätte tai kuumesairaana

hourailette,

kuka ja mikä voi teille rajat määrätä?

Vuohilaumallensa pani isäntä kehnot paimenet.

DIOGENES

Diogenes, ma sua kadehdin,

ajalla elit, jolloin tynnyrin

voi filosofi ottaa majaksensa;

saa hulluinhuoneen elinkautisen

ken päässään ura filosofinen

nyt tynnyrihin pyrkii aatteinensa.

Diogenes, ma sua kadehdin,

sun älys mitta täytti tynnyrin,

ja antoi sulle elon tyynen sulon;

nyt viisaat sulloo viisaudellaan

jo äärtä myöten taivaan sekä maan

vain aikaansaaden polttavaisen kulon.

SISILISKO

Sisiliskonen raossa raunion

vain loikoo ja pitää lomaa;

kevätpäivässä kylkeä paistattaa,

kai mielestä sen on somaa.

Se kääntää kylkeä toistakin

päin päivän paahtavaa terää;

se silloin ja tällöin uinahtaa

ja silloin ja tällöin herää.

Ei piittaa se huomenen huolista,

tään päivän ei kuormaa kisko;

minä luulen: monikin mielellään

olis joskus vain sisilisko.

NIIN KULKEVAT KOHTI HE VUOSIAAN

Niin kulkevat kohti he vuosiaan,

kuin loppua niillä ei oliskaan;

ja pauloissa maisen turhuuden

pois antavat juosta päivien.

He nostavat ylpeän, korskean pään,

vaikk' astuu kuolema vierellään.

He huutavat suureksi oppiaan —

mit' on se, kun kerran se punnitaan!

Kun vihdoin valmis on viikatemies,

ei kysy se heiltä, mit' aivonsa ties,

ja oppi ja viisaus silloin on

vain pölyä valossa auringon.

— — —

Mut kaikki he kulkevat kumminkin,

kuin kaihi ois kasvanut silmihin.

He polkevat sitä ken heikompi lie,

ja yhtehen sentään matkansa vie,

kun hautainsa partaalla, naurussa suu,

he kuoleman sirppihin kompastuu.

INEHMO

Kumartui maammoaan kohti

lähelle lämpöisen pinnan;

siin' yletä, kasvaa tohti

liepeillä paisuvan rinnan.

Kumartui kultaansa kohti,

huulet huulihin kasti;

nyt kuohuvan maljan tohti

tyhjentää sakkahan asti.

Kumartui Kuolemaa kohti,

viluisna vuoteeseen mennen;

jo vihdoinkin levätä tohti

kuin konsaan ei sitä ennen.

OI IHMINEN, ET SINÄ TIEDÄ

Oi ihminen, et sinä tiedä,

mihin kuljet ja mihin käyt,

kuin ilmassa pyörivä lehti

vain jonnekin pyrkivän näyt.

Joka pieninkin tuulen henki

sua nostaa ja kiidättää,

ja sentään et pitkälle ehdi,

ei lähene määräsi pää.

Ja kun maasta vihdoin et nouse,

yks tehtävä sulla on vain:

pääs tarjoat poluksi muitten

sinunlaistesi kulkijain!

JERIKON-RUUSU

— Minnekä riennät, Jerikon-ruusu?

— Vettä, vettä kohti:

kun ei tohtinut sydämein muuta,

kaivata se tohti.

— Mikä lie kaipaus erämaan kulkijan?

— Kylliksensä juoda,

tuntea kasvua kuihtuneen rinnan,

keitaalla kukkia — luoda.

— Minnekä kukkasi, Jerikon-ruusu?

— Etsivät keitaan uuden,

kantavat heelmässä perintönänsä

ikuisen salaisuuden.

BRYSSELISTÄ TUODULLE MADONNANKUVALLE

Ave Maria, brysseliläistä

kiveä, kipsiä, puutako liet?

Lapsen kuin muutkin jumalanäidit

hellästi vasten poveas viet.

Ave Maria, eksyitpä keskeen

kylmän ja pimeän pohjolan maan,

puutteessa tietäjäin, paimenten, tähden,

— brysseliläisten — sua kumartaa saan.

Ave Maria, ma kynttilät nostan,

Ave Maria, ma kukkia tuon;

äidinonnesi vuossatain vanhan

syvästi hartaana sulle ma suon.

Ave Maria, ma vaieten viivyn,

ristien kädet ma luoksesi jään. —

Ave Maria, — jo kyynelsilmin

painua eessäsi annan pään.

V. VÄYLÄLLE VÄLJEMMÄLLE

MINÄ PURTTANI OHJATA TAHDON VÄLJEMMÄLLE...

Minä purttani ohjata tahdon väljemmälle,

minä paisutan purjetta, kiidätän tähdittä, kuutta

jokamiehen väylää välttäen etsin ma uutta,

ma tähtään kauas ja mielin pois — etähälle.

Minä seurata tahdon, kun ylväänä hyppää hyrsky

ohi viimeisen luodon ja viimeisten viittojen pitkään,

ikävöiden sinne, missä ei kahlehet mitkään

sido, missä on väljyys ja vyöryä viemässä myrsky.

Ja kun vihdoin se kilvasta uupuu ja laulavin kielin

vaahtovauhtia hiljentää ja pyrkivi rauhaan,

levon löytää jo raskaana raueten rantahan lauhaan,

kera seuraan ma sinne myöskin tyyntyvin mielin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 ***