*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 *** METTISEN SUNNUNTAI Runoja Kirj. ROINE BERTEL Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930. SISÄLLYS: I. Kevätkesällä Mettisen sunnuntai Keväthattarat Sinä olet kuin kevähän tyttö Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu Sun kuiskaukses Yllä kukkaumpuin verhopäisten Nuoruudelle Sokea hevonen Hallan panema kukka Minä tarjosin sinulle kukkaa Lapsuusaika Lapsi kirkkomaalla II. Kesän heilimöidessä En tyydy ma rippeisiin Kaipaus Kysyt, tahtoisinko Jos aavistaisit vähänkin Olet niinkuin vuolas vuoksi Nizza Mikä on tuo rakkautesi? Sinä silmin sokein kuljet Kun katselet noin mua Välkkyvin siivin III. Öisiä ääniä Yölle Tule, sinulle tahdon ma laulaa taas Tähdenlento Mun on niin kylmä Ah, nyt vasta ymmärrän ma sen Kun lasna ma vuoteessa lepäsin Kulkijan laulu IV. Ajatukset Ajatukset Diogenes Sisilisko Niin kulkevat kohti he vuosiaan Inehmo Oi ihminen, et sinä tiedä Jerikon-ruusu Brysselistä tuodulle madonnankuvalle V. Väylälle väljemmälle Minä purttani ohjata tahdon väljemmälle... I. KEVÄTKESÄLLÄ METTISEN SUNNUNTAI Sinikellot niityn keinuvat hiljalleen, kesän sirkka on istunut viereen soittaakseen — piu pau, nyt on mettisen sunnuntai. Ahomansikka päivälle hehkuu kainouttaan, sitä hattara ihmein jäänyt on katselemaan — piu pau, nyt on mettisen sunnuntai. Kuka polkua rientää askelin kiireisin, kuka lehdossa viivähtää pian suudelmin — piu pau, nyt on mettisen sunnuntai. KEVÄTHATTARAT Kuin kaipausten ajamat on kevään hauraat hattarat, ja omistaakseen taivaan sinen ne juoksee kilpaa jokahinen. Ne karkaa milloin minnekin, ja missä kuulto ihanin: ne sinne siivin, matkain päästä, ne sydäntään ei muista, säästä. Ja minkä saavat omakseen, sen ihaellen itselleen ne piiloittavat jokahinen kuin armaimpien silmäin sinen. SINÄ OLET KUIN KEVÄHÄN TYTTÖ Sinä olet kuin kevähän tyttö, käyt kukkia kaupiten; olet runsas — hymyät, tarjoot — ja tenhoat jokaisen. Niin lähelle saat — ah, tuoksu sun kukkies luoksein jää, minä kuulen sun sydämes lyönnit ja kosketan hipiää. Mut sittenkin, Elämä, mulle vain houkutus, houre liet, — minä kurkotan ruusuja suita, mut pois sinä aina ne viet! PUNARUUSUIHIN PUHKEE KESÄINEN KUU Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu, se huojuu hiljaa ja uneksuu, sen tuoksu mun päätäni huumaa; se nostaa silmuja valohon päin, sen elämän aavistuksina näin, ja sen henki on tulista, kuumaa. Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu, sill' on lämmöstä kypsä ja hehkuva suu, ja se tulta mun sieluuni valaa; minä kuljen — minäkin — aavistain kesän kypsyyttä omassa rinnassain, jota vielä se vaieten salaa. SUN KUISKAUKSES... Sun kuiskaukses sydämellein on kuin lauha sade, kaste kukkamaan, mi kevätsilmut aukoo verhoistaan, — on hymyilys kuin valo auringon. Ja kun sa povellesi tuudit mun, on niinkuin lenneltyään lintunen etäisiin matkoihinsa väsyen sais pesän suojaan, — kodin kaivatun. YLLÄ KUKKAUMPUIN VERHOPÄISTEN Yllä kukkaumpuin verhopäisten hiljaisena nukkuu kevätyö; tauonnut on vilkas pesäntyö pienten muuttolintuin ensimmäisten. Kohti korkeutta tähdet soutaa etäisyyksiin hiljaa kadoten lailla turhain mielikuvien, jotka häipyvinä unhoon joutaa. Kevätyö on yllä kukkaumpuin unelmoiva, kuulas, hiljainen; kenties jälkeen ensi huomisen nukkuu se jo yllä kukkakumpuin. NUORUUDELLE Oi nuoruus, sa naurava nuoruus, laps' iätön kulkevan ajan, joka kerran kun kohdaten uutta me elomme todellisuutta sun luotasi siirsimme rajan, yks sammui taivaamme tähti, yks enkeli luotamme lähti pois itkien lyhyyttä ajan. Oi nuoruus, sa naurava nuoruus, laps' iätön kulkevan ajan, kun ensimmäisen me kerran pois nostimme verhon sen verran ett' tunsimme elomme rajan, sinä hetkenä hymymme kuoli, ja rintaamme myrkkyä huoli toi katkeraa mitatun ajan. Oi nuoruus, sa naurava nuoruus, laps' iätön kulkevan ajan, jos minne sa kiitävin hetkin ja leikkien liidelletkin, sa piilotat meiltä rajan; ja kerran kun luotamme lähdet, viet mukanas onnemme tähdet sa kauneimmat taivaalta ajan. SOKEA HEVONEN Pää riipuksissa seisoi se kuormansa edessä, ylväät muodot, hennot rotuhevosen nilkat. Miksi tämä työ ja alennus? Äkkiä pursui kevätaurinko pilven alta, huikaisevan valoisaksi tuli maailma, ja silloin se hitaasti nosti päänsä valoa kohti, sen sieraimet laajenivat ja se värisi: nuori, elinvoimainen, hienotajuinen, täynnä mieletöntä vapautumisen kaipuuta — elinkautisten kahleitten sitomana, kaihin peittämät silmät puolisokeina. HALLAN PANEMA KUKKA Sinä kasvoit tarhani loukkoon, sinä kohosit povesta sen, pyrit ensimmäisten joukkoon kevätkaipuuta tuntien. Et peljännyt peittoa lunten, vain tunsit sa heräämisen kuin aavistuksina unten, elinvoimien elpyvien. Oman itsesi nousit varaan, kun mullasta nostit pään, salaisimmista toiveista paraan sinä sytytit elämään. Sinä ikävöit, rukoilit innoin käsivarsias ojentaen ylös päivään ja hehkuvin rinnoin ja hedelmääs siunaten. Vaan kuoleman hanki, halla, piti myöskin puoliaan, se väijyili lehtien alla ja henkäisi jäykäksi maan. Et koskaan puhkea kukkaan, et koskaan päivääsi nää, olet unta vain nähnyt ja hukkaan olet etsinyt elämää. Kuin pyytäen sädettä lohdun ja loppua pitkän yös nyt seisot, mut heelmä kohdun on kuollut ja toivosi myös. MINÄ TARJOSIN SINULLE KUKKAA Minä tarjosin sinulle kukkaa — oli kukista punaisin; minä tarjosin kiurua kevään — oli kiuruista laulavin. Kevätkukkani hehkui ja hehkui, sitä nähnyt et, armahain; kevätkiuruni lauloi ja lauloi, sinä kuunnellut et sitä vain. — Minun kukkani hehkui loppuun, sen lehdet on varisseet, ja mun kiuruni keväiset laulut ovat aikoja vaienneet. LAPSUUSAIKA Lapsuusaika, tuskin muu niin mikään jättää kaipuun karttuvaiseen ikään. Kesistäni iäks meni pisin; jos vain voisin, luokseen pakenisin. Kuinka huoletonna juoksivatkaan jalat, aina, valmiit uuteen matkaan, eikä väsynyttä silmää illoin pitkään piillyt uni vielä silloin. — Vaan on siitä mennyt päivää monta, yötä yksinäistä, unetonta, jalat evänneet on monta kertaa astumasta askelenkaan vertaa. Kaiun sentään muistoistani noista etsin sydämeni sokkeloista, niinkuin lippaastansa salaa saita kalleuksiansa arvokkaita. LAPSI KIRKKOMAALLA Kirkkaaseen aamuun helisevät urut sunnuntaivirttä. Aurinkoinen kirkkomaa nukkuu, raskaat väkevätuoksuiset ruusupensaat hautojen yllä. Lapsi istuu hiekkaisella käytävällä ja leikkii. Mitä kuuluu elämän huumaava kyllyys tai kuoleman läheisyys tai ahdistetun hengen tuska koskemattomaan sieluun? Lapsi, sinulle riittää lasinsirpaleet, kuoriaisten touhu, hyönteisten surina ja silmäluomissasi piilevä suloinen uni. II. KESÄN HEILIMÖIDESSÄ EN TYYDY MA RIPPEISIIN En tyydy ma rippeisiin, minä kerjää liioin en, olen syntynyt tahtomaan oman mittani täytehen. Jos viiniä hienointa ei minun maljani mulle suo, minä koske siihen en, sitä en minä lainkaan juo. Sinä tähti, min puolehen minä hehkuen kurkoitun, sinut kiellän — ja kiroan, sinä pilkkana jos pidät mun. KAIPAUS Minun kaipaukseni on kuin kevytjalkainen kauris, joka ei pelkää yksinäisten matkojen pituutta. Minun kaipaukseni on kuin hehkuvan kukan silmä, joka aukenee auringonnousuun ja ikävöi puolipäivän lämpöä! Minun kaipaukseni on kuin vuorilta kiitävä virta, joka pakenee rotkojen pimeyttä syleilläkseen kukoistavaa laaksoa, mutta minun sydämeni on kuin väsynyt laine, joka ei päänaluistaan valitse kallioisella paadella. KYSYT, TAHTOISINKO... Kysyt, tahtoisinko... Haluni toisiaan ajaa, minun tahtomisillani ei ole rantoja, rajaa! Minä tahdon sen, mikä taivaaksi tekee taivaan, mikä ainoa mainen hurma on sieluni vaivaan. Minä tahdon sen, mikä mahdoton on, mikä minut voi mielettömäksi tehdä: ma tahdon sinut! JOS AAVISTAISIT VÄHÄNKIN Jos aavistaisit vähänkin kuin usein tuntein tulisin sua sydämessäin suutelin ja kätkin kaiken sen, et varmaankaan niin kylmä ois, niin ylpeätä silmää lois ja mulle tuota tuskaa tois, mi särkee sydämen. Vaan eipä sula talven jää, ei kirkkahaksi muutu sää, ei mieli lintu livertää, jos päivä paista ei. — Ei saavu hymy huulilles, kun syty ei sun sydämes, ja säteet — säteet silmies — ne puute lemmen vei! OLET NIINKUIN VUOLAS VUOKSI Olet niinkuin vuolas vuoksi, et tahdo sa levähtää. Sua turha on kutsua luoksi, et hiljene, vävy, et jää. Käyt kuohuen kurimoitas, sua kohden silmäni luon. Sinä heittelet pisaroitas, niitä janoan, kurkotan — juon. Vain tuokio niin olet poissa, mihin kuljet, tiedä ma en, kohun kuulen vain kallioissa, sua kaipaan — ja värisen. Ja kun äyräitäs vartioi halla, jään kahleissa äänesi soi, mun sydämein talvenkin alla vain kevättä unelmoi. Minä hymyän, nostan päätä: kukaties kevät talven kaas. Minä muista en mielesi jäätä — vain nuorinta suudelmaas! NIZZA Sa kuljit kevein askelin ja karnevaalin tahtiin, kun sinut, Nizza, ensikerran näin; sa nauroit huulin punaisin, ja luotit niiden mahtiin, sa keimailit ja olit avopäin. Ja rannalle sa istahdit luo aaltosien lorun ja vuorten takaa kurkistavan kuun; ja povehesi kiinnitit sa unikosta korun ja vaivuit pienen pieneen haaveiluun; kai muistit kuinka rypälein ja korjuupäivin selkein saa runsautes viinitarhoihin; ma seisoin vaiti itseksein, sua ihailin — ja melkein sun elonkuumuuttasi rakastin. MIKÄ ON TUO RAKKAUTESI? Mikä on tuo rakkautesi, kun pilviin niin nostat sen? — Vain kuvastin kasvoillesi, jota katselet riemuiten. Se on höyhenpatjoista parhain, on tyyssija itsekkäin sulounten myöhään ja varhain — vain itseäs lämmittäväin. Tuli on se, jot' arkana palvot sen liekkejä kuumentain, sen sammuvan pelkäät — ja valvot, mut itseäs varten vain. SINÄ SILMIN SOKEIN KULJET Sinä silmin sokein kuljet, ja hetkesi vierivät pois, sinä sydämes parhaalta suljet, kuin kaiken se tuntenut ois. Sinä tyhmä, niin vähään tyydyt, kun sinua vartoessaan on huuleni kuumat ja hellät, sydän täynnä ja tulvillaan. Sinä silmin sokein kuljet vain taivasta aavistaen. Ah, aukaista kunpa ma voisin nuo silmäsi näkemään sen. KUN KATSELET NOIN MUA... Kun katselet noin mua tuntein toisin, on niinkuin oudosti heltyisin, on niinkuin uskoa taas minä voisin, mit' en ole uskonut aikoihin. Mun on kuin jälleen riemujen syli mua vartois kutsuin ja kaivaten, kuin kulkisi hiljaa mun huulteni yli taas kosketus lämmin ja läheinen — ja se kuohuttaa kuin etelän viini — mä sinut nään, kuten ennen näin, ma tahtoisin painaa silmäni kiinni ja astua ajassa taaksepäin, ja, armas, tulla, kuin tulin ennen sun luokses — muistathan vielä sen — kun kaiken unhossa, hetkein mennen, me lemmen jaoimme tuhlaten. VÄLKKYVIN SIIVIN Välkkyvin siivin lentää aamu: herää, herää, tuntematon päivä lähestyy, taivaan ääret kylpevät purppurassa, ja odotuksen humaus on käynyt ylitse maan. Vain silmänräpäys — ja se kietoo sinut kuumaan syleilyynsä ja pusertaa huuliltasi uskollisuuden valan painaen otsaasi suudelman kuin poltinraudan häipymättömän merkin. Vihaatko vai rakastatko tuota tuntematonta? III. ÖISIÄ ÄÄNIÄ YÖLLE On laannut kuumeinen jo touhu työn, ma kaipaan lepoa ja läheisyyttä yön ja tyynten ajatusten rauhaa, ja nähdä mit' ei silmät päivin nää, ja kuulla mikä kuulematta jää, kun korvissani päivän melske pauhaa. Mut yksinäisyys hetkein myöhäisten kun saapuu, kirpoo siteet silmien, se kuuleviksi korvat kuurot saa, ja vähitellen kätköistänsä käy se, mikä muulloin lymyy eikä näy, se, minkä päivä piiloon pakottaa. Yö helmassansa hiljaisuuden kantaa, se mulle enemmän kuin päivä antaa. TULE, SINULLE TAHDON MA LAULAA TAAS Tule, sinulle tahdon ma laulaa taas, on yö niin kaunis ja myöhäinen, tuon tähtien hopeahohtehen ma kudon sun unelmaas. Tule, sinut jo uuvutti turhuus maan, käy luota sa huolies painavain, ma hurmaa untesi omain vain sun opetan kaipaamaan. Tule, välkkeen kauneimman tähdet saa, kun pimein on yö, ja tenhoavin on unelmas, kun se on kaukaisin ja mahdoton saavuttaa. TÄHDENLENTO Min taivaan jätit, minkä saavutit, kun halki avaruuden sinkosit? Ken jälkeen jäi, ken luokseen otti sun, sa kadotit vai saitko kaivatun? Mi lienet liekki — tuska polttavin, syvyyksin synkin mittaamattomin, vai vihan tuli, mikä leimahtain pois tieltään pyyhkäs kaikki esteet vain, — vai kaipaus, mi hehkuu kuumuuttaan ja pyrkii loputtomiin harhaamaan? — en tiedä. — Salatuimman ihmees näin, kun seisoin kasvot myöhän tähtiin päin. Sun laillas liekki kuuman sydämein käy arvaamattomin ja oudoin tein. MUN ON NIIN KYLMÄ Mun on niin kylmä, kun kuljen yksin pois yöhön hukkuvin nyyhkytyksin. Mun on niin kylmä, kuin pakkassäällä ma kulkisin hiukkasen ryysyjä päällä. Mun on niin kylmä — on toisin hetkin, kuin silmiin jäätyisi kyyneletkin. Mun on niin kylmä, kun toiset hymyy — en tiedä, missä mun kesäni lymyy! AH, NYT VASTA YMMÄRRÄN MA SEN Ah, nyt vasta ymmärrän ma sen: vuosiin heitti vuodet hämäränsä, kotitakka lietsoi lämpöänsä, vaan sen luona lämmitellyt en. Niinkuin loistaa kaukaa tähti yön, valo välkähtelee kaikenmoinen, mua houkutteli elo toinen luota askarten ja arkityön. Uuvuksihin asti kiusaten, öitä valvotellen, sisässäni tämä alituinen ikäväni kalvoi, — vasta ymmärrän nyt sen! KUN LÄSNÄ MA VUOTEESSA LEPÄSIN Kun läsnä ma vuoteessa lepäsin, läpi ruudun tähtiä katselin ja kiertävää illan kuuta, elonpainoa silloin jo aavistin, minä suljin silmät ja pelkäsin ja koetin miettiä muuta. Sitä äidin suudelma poistanut ei, se usein unenkin minulta vei, en päässyt irti mä siitä. Minä liitin sormeni ristihin, Jumalalle, ehkä — ma arvelin — yks aina ei rukous riitä, Ja aikojen mukana rinnassain se kasvoi ja suureni yhäti vain kuin varjo mun sieluni ylle. Elon hetki kun mull' oli riemuisin, niin tyhjälle tuntui se kuitenkin ja erheessä eletylle. KULKIJAN LAULU Monet olen tieni mä erhetyksin kulkenut maailmalla; monet olen illat istunut yksin kiiluvain tähtien alla. Monet olen kerrat mä ikävöiden etsinyt toisen kättä; monet olen hetket pitkien öiden itkenyt herkeämättä. Monet oli uskoa unelmat vailla, vaikka ne tosiksi vannoin, monet minä saippuakuplien lailla syntyä, särkyä annoin. Monet olen murheen ja riemun päivät ottanut matkalla vastaan; — joita ma eniten kaipasin, jäivät houreiksi ainoastaan. IV. AJATUKSET AJATUKSET Ajatukset, milloin te lennätte kuin villit joutsenet vahvoin siivin ikävöityjä maita kohden, milloin leijailette kuin uniset perhoset kirjavalla niityllä kukasta kukkaan. Te sankarina nousette, orjana raadatte, laiskurina lepäätte tai kuumesairaana hourailette, kuka ja mikä voi teille rajat määrätä? Vuohilaumallensa pani isäntä kehnot paimenet. DIOGENES Diogenes, ma sua kadehdin, ajalla elit, jolloin tynnyrin voi filosofi ottaa majaksensa; saa hulluinhuoneen elinkautisen ken päässään ura filosofinen nyt tynnyrihin pyrkii aatteinensa. Diogenes, ma sua kadehdin, sun älys mitta täytti tynnyrin, ja antoi sulle elon tyynen sulon; nyt viisaat sulloo viisaudellaan jo äärtä myöten taivaan sekä maan vain aikaansaaden polttavaisen kulon. SISILISKO Sisiliskonen raossa raunion vain loikoo ja pitää lomaa; kevätpäivässä kylkeä paistattaa, kai mielestä sen on somaa. Se kääntää kylkeä toistakin päin päivän paahtavaa terää; se silloin ja tällöin uinahtaa ja silloin ja tällöin herää. Ei piittaa se huomenen huolista, tään päivän ei kuormaa kisko; minä luulen: monikin mielellään olis joskus vain sisilisko. NIIN KULKEVAT KOHTI HE VUOSIAAN Niin kulkevat kohti he vuosiaan, kuin loppua niillä ei oliskaan; ja pauloissa maisen turhuuden pois antavat juosta päivien. He nostavat ylpeän, korskean pään, vaikk' astuu kuolema vierellään. He huutavat suureksi oppiaan — mit' on se, kun kerran se punnitaan! Kun vihdoin valmis on viikatemies, ei kysy se heiltä, mit' aivonsa ties, ja oppi ja viisaus silloin on vain pölyä valossa auringon. — — — Mut kaikki he kulkevat kumminkin, kuin kaihi ois kasvanut silmihin. He polkevat sitä ken heikompi lie, ja yhtehen sentään matkansa vie, kun hautainsa partaalla, naurussa suu, he kuoleman sirppihin kompastuu. INEHMO Kumartui maammoaan kohti lähelle lämpöisen pinnan; siin' yletä, kasvaa tohti liepeillä paisuvan rinnan. Kumartui kultaansa kohti, huulet huulihin kasti; nyt kuohuvan maljan tohti tyhjentää sakkahan asti. Kumartui Kuolemaa kohti, viluisna vuoteeseen mennen; jo vihdoinkin levätä tohti kuin konsaan ei sitä ennen. OI IHMINEN, ET SINÄ TIEDÄ Oi ihminen, et sinä tiedä, mihin kuljet ja mihin käyt, kuin ilmassa pyörivä lehti vain jonnekin pyrkivän näyt. Joka pieninkin tuulen henki sua nostaa ja kiidättää, ja sentään et pitkälle ehdi, ei lähene määräsi pää. Ja kun maasta vihdoin et nouse, yks tehtävä sulla on vain: pääs tarjoat poluksi muitten sinunlaistesi kulkijain! JERIKON-RUUSU — Minnekä riennät, Jerikon-ruusu? — Vettä, vettä kohti: kun ei tohtinut sydämein muuta, kaivata se tohti. — Mikä lie kaipaus erämaan kulkijan? — Kylliksensä juoda, tuntea kasvua kuihtuneen rinnan, keitaalla kukkia — luoda. — Minnekä kukkasi, Jerikon-ruusu? — Etsivät keitaan uuden, kantavat heelmässä perintönänsä ikuisen salaisuuden. BRYSSELISTÄ TUODULLE MADONNANKUVALLE Ave Maria, brysseliläistä kiveä, kipsiä, puutako liet? Lapsen kuin muutkin jumalanäidit hellästi vasten poveas viet. Ave Maria, eksyitpä keskeen kylmän ja pimeän pohjolan maan, puutteessa tietäjäin, paimenten, tähden, — brysseliläisten — sua kumartaa saan. Ave Maria, ma kynttilät nostan, Ave Maria, ma kukkia tuon; äidinonnesi vuossatain vanhan syvästi hartaana sulle ma suon. Ave Maria, ma vaieten viivyn, ristien kädet ma luoksesi jään. — Ave Maria, — jo kyynelsilmin painua eessäsi annan pään. V. VÄYLÄLLE VÄLJEMMÄLLE MINÄ PURTTANI OHJATA TAHDON VÄLJEMMÄLLE... Minä purttani ohjata tahdon väljemmälle, minä paisutan purjetta, kiidätän tähdittä, kuutta jokamiehen väylää välttäen etsin ma uutta, ma tähtään kauas ja mielin pois — etähälle. Minä seurata tahdon, kun ylväänä hyppää hyrsky ohi viimeisen luodon ja viimeisten viittojen pitkään, ikävöiden sinne, missä ei kahlehet mitkään sido, missä on väljyys ja vyöryä viemässä myrsky. Ja kun vihdoin se kilvasta uupuu ja laulavin kielin vaahtovauhtia hiljentää ja pyrkivi rauhaan, levon löytää jo raskaana raueten rantahan lauhaan, kera seuraan ma sinne myöskin tyyntyvin mielin. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 ***