*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78447 ***
language: Finnish




ISÄN TOIVO eli RIKKAUS JA RAKKAUS

Kirj.

Juho Leppä [Juhani Ahtiluoto]





Tampereella,
Isaak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa,
1908.






      »Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee.»




I.


Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista
nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea
humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista
paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan
akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen,
joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi.

Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja
pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias
hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut
hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa.
Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti
joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita,
jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä,
sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin...
luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin... ja vähän
paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa
alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin
kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa.

Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä
olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan
perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville
naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä
he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias
kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo
antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan
toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa
velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa.
Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä
toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun
nyt sovi... on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin
paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen
tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa
siirretyksi maksuajan.

Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta
perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja
saattaen siten heidät armotta mieron tielle.

Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi,
sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen
mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä
ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän
osannut pitää missään arvossa.

Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä
yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat
he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat
lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut
ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli
kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista.

Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän
toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen,
että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan
hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin
äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin.

Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen
vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan,
vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon
kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä
olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin
saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet
saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa.




II.


Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs
kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he
huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta,
aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä
peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä
varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä
kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan
tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli
kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli
suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä
miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla
säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa
saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon
päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin
onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja
Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki.

Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan,
synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo.
Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja
suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka
muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä
kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä
rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti
isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos
Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.»

Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä
hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua
kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran
nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä»,
sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja
miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän
lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin
ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan,
tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan.

Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä
niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi
itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan
viihdytellä ja asetella.

Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi
hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä
oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita
kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan
Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian
tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet
toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin
tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo
nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat
tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein
hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein
käymästä.

Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin
heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin
heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui
täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut
ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri
mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin
tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta
paksulehtisestä aapisesta.




III.


Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo
tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon
elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli
Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon
keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina
oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien:
»ehtiihän tuon nyt vielä...» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli
taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi:

»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. —
Muistatko nyt sen?»

»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä
minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa
isänsä ankaran kiellon.

»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että
seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja...» sanoi
tuo rikas ja ylpeä isäntä.

»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä,
paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi,
että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen.

»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan
tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa
seurustella», jatkoi hän vielä.

»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?»
kysyi Kaarlo surullisesti.

»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä... Ensi syksynä pääset
lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit...
kansakouluun... Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?»
puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi
hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut
köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi.

Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku
kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen
sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä
huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään,
oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän
kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt
tarkoituksensa perille.

Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin,
ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä
haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä
herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän
tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja
paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä
ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa
ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja
ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta.
Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa,
vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja
puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan
kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen
oli isä sanonut. _Itse_ tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo
miehen.

Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut
loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa
halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin
luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan
kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken
pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka
Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt.

Kyllästyipä viimein Mikkokin Kaarlon alinomaiseen pahuuteen. Eräänä
kertana, kun Kaarlo oli taaskin särkenyt Mikon akkunanruutuja, tuli hän
jokseenkin vihoissaan Mäkelään. Isännälle, joka pöydän luona penkillä
istui, sanoi hän tuimasti:

»Kyllä teidän pitäisi ohjata tuota poikaanne edes sen verran, että hän
antaisi ihmisten akkunain olla kivittämättä!»

»No, onko hän sitten kivittänyt sinun akkunoitasi?» kysyi isäntä,
vaikka hyvin tiesi, että poikansa oli sitä tehnyt, usein kuin itsekin
sattui näkemään.

»On. — Hän on paiskannut jo useampiakin ruutuja rikki, vaikk'en ole
viitsinyt mitään puhua. Aina olen toivonut, että se loppuisi, mutta
mitä vielä», sanoi Mikko kiivaasti.

»Älä huoli pitää tuonlaista meteliä minun huoneessani, taikka minä...
Ota makso ruuduistasi ja lapa sitten omaan mökeröösi meluamaan...
lurjus!» sanoi isäntä, hänkin suuttuneena.

»En minä ole tullut niistä maksoa vaatimaankaan; vaan olen tullut
sanomaan, että estäisit kakarasi senlaisesta ilki-työstä», sanoi Mikko
ja lähti pois.

»... Estäisit... ilki-työstä», kertoi isäntä halveksivalla äänellä
Mikon pois mentyä. — »Kaikkipa tässä nyt rupeavatkin komentamaan, kuin
tuonlaisetkin, joita ei kukaan pidä ihmisten arvoisinakaan», lisäsi hän
vielä.

Ovi aukesi ja sisään astui jälleen Mikko. Hän oli kuullut porstuaan
mitä isäntä sanoi. Tuon isännän hävyttömän parjauksen vuoksi astui hän
takaisin tupaan.

»Aina minä olen ollut yhtä hyvin ihminen kuin sinäkin ja olen vielä
nytkin sen verran, että kotini puolesta saan puhua mitä mä tahdon. —
Tulkoompa poikanne vaan kerrankaan vielä särkemään akkunoitani niin...
Ei minulla ole varoja joka päivä uusia ruutuja laittaa», sanoi Mikko.

»Mitähän luuletkaan sitten tekeväsi?» kysyi isäntä välittämättä Mikon
viimeisestä lauseesta.

»Paiskaan kintut poikki», uhkasi Mikko.

»Mene, mene nyt hyvin äkkiä pois täältä, muutoin minä...» kirkasi
isäntä.

»Sen olisin tehnyt käskemättäsikin ja teenkin kohta, mutta — muista
nyt, mitä olen sanonut», sanoi Mikko ja lähti.

Tuonlaisia monenmoisia muitakin kanteita tuli Kaarlon töistä myötäänsä,
mutta sen sijaan kuin olisi pitänyt häntä niistä varata, kirosi ja
meuhasi isäntä lopettaen tavallisesti: »meidän poikako on aina halvin
sorrettavaksi... Eihän se nyt kaikkiin pahuuksiin ehtisikään.»

Eihän ne tuollaiset puheet ja puolustelemiset vähääkään hämmentäneet
pojan kiihkeää pahantekohalua, ei, päinvastoin lisäsivät hirmuisella
vauhdilla, varsinkin kuin poika sai aina itse olla niitä kuulemassa.

Suutari-Mikolla oli hänen Mäkelässä käyntinsä monen hiellä ja työllä
ansaitun markan pelastaja, miten hän itse sanoi, sillä siitä alkain
ei Kaarlo enään uskaltanut lähestyäkään Mikon asuntoa, sitä vähemmin
akkunoita kivittää. Jos hän joskus sattumalta sitä läheni, muisti
hän heti Mikon uhkauksen, ja silloin aina tiesi poika, mistä kotiin
mennään. — Mutta sitä enemmän saivat muut tästä lähin kärsiä Kaarlon
ainaisesta vallattomuudesta. Harvat olivat ne talot kylässä, joiden
kauniita viljavainioita ei Mäkelän Kaarlon päästelemät eläinlaumat
olisi raastaneet melkein puti puhtaaksi. Harvat olivat ne isät ja
äidit, joiden lapset eivät olisi saaneet pahoja vammoja Kaarlon
heittelemistä kivistä. Noin syvästi paatunut ja kaikkea ihmisellistä
kohtaan kylmennyt oli poika paran pieni sydän jo noin nuorena.




IV.


Kansakouluun pääsi Mäkelän Kaarlo, miten oli luvattukin. Muutamia
viikkoja oli hän jo siellä ollut. Tällä ajalla oli hän koettanut
olla niin siivo ja nöyrä kuin lampaannahkainen tuppi. Ujoudestako
tuo siivous ja nöyryys oli tullut, vai mistä, on vaikea sanoa, mutta
niin se ainakin oli. Vähitellen alkoi hän kuitenkin tutustumaan
koulun tapoihin ja silloin ei siivoutta eikä nöyryyttä näkynyt, ei
kuulunut; haihtuneet olivat ne kuin savu myrskytuuleen. Kaikenlaiset
vallattomuudet, kaikenlaiset kujeet ja konstit olivat nyt tulleet hänen
ainaisiksi töiksensä, joita hän ahkeraan harjoitteli. Ensimmältä olivat
opettajan vakavat muistutukset estäviä keinoja Kaarlon yhä kasvavaa
vallattomuutta vastaan; mutta kun hän huomasi, ettei siitä sen pahempaa
tullut, ei hän niistä liijoin suuria välittänyt, antoihan toisesta
korvasta mennä, toisesta tulla.

Kun opettaja huomasi, ettei hänen ystävälliset neuvonsa ja
varoituksensa vähääkään auttaneet, täytyi hänen ryhtyä ankarampiin
estämis-toimiin. Niinpä eräänä aamuna, kun opettaja rukouksiin alkoi
ja kaikki seisoivat tyyneinä ja rauhallisina, kädet ristissä, odottaen
veisun alkua, otti Kaarlo taskustansa palasen kuminauhaa, veti sen
käsissään niin pitkäksi kuin suinkin sai, jolla sitten ampui edessään
seisovaa poikaa niskaan. Saatuansa kirpelevän iskun, päästi poika
pahasti älähtävän äänen, jonka kuultuaan jokainen kääntyi katsomaan
sinnepäin, josta ääni kuului. Kaarlo seisoi hajalla säärin, kädet
housuntaskuissa ja suu teeskennellyssä hymyssä, odotellen, mitä
kujeestansa alkaisi seuraamaan. Ei kauan tarvinnut odottaakaan, kun
opettaja nousi seisomaan ja alkoi kiivaasti kyselemään häiritsijää.
Useasta suusta kuului yhtä aikaa: »Mäkelän Kaarlo», ja sitten epäselvää
selitystä, jota ei voinut opettajakaan ymmärtää, moni kun samalla
kertaa eri sanoilla selitti Kaarlon tekoa.

»Kaikki muut hiljan, Kaarlo vaan selittäköön mitä hän teki», sanoi
opettaja.

Kaarlo ei puhunut sanaakaan. »Mitä sinä teit? — vastaa... hävytön»,
kiivaili opettaja. Ei vastausta.

»Tuleppas tänne sanomaan, koska et saata siellä puhua.»

Kaarlo ei hievahtanutkaan paikaltaan: seisoi vaan kuin puuhevonen,
tirkistäen väliin opettajan kasvoihin, väliin lattiaan ja toisiin
koulutovereihin.

»Tule tänne!... minä sanon», ärjäsi opettaja, että kaikki huoneessa
olijat kohoksi hypähtivät säikähdyksissään, »ethän sinä sinne ole
naulattuna.»

Verkalleen lähti Kaarlo kävellä tenturoimaan opettajan eteen.

»Mitä sinä teit?» kysyi opettaja vähän lauhkeammalla äänellä, Samalla
katsoen Kaarloa kiinteästi silmiin.

»En mi-nä mi-tään teh-nyt», änkytti Kaarlo itkunsa seasta.

»Älä sano itseäsi viattomaksi, sano vaan heti mitä teit, pääset
vähemmällä.»

»Tällä vain ammuin Toi-vo-lan Mattia selkään», sanoi Kaarlo yhä itkeä
niiskuttaen, samalla vetäen housunsa taskusta, kuminauhan palasen.

»Niskaan — tänne se ampui», sanoi Toivolan Matti suu itkun kireessä,
osottaen niskaansa johon nauha oli sattunut.

Opettaja otti nauhan Kaarlolta. »Kuinka useasti olen sinua muistuttanut
näillä muutamalla viikolla — muistatko? — — — tuskimpa sitä muistaa
kukaan. — Miksi sinä aina teet tuonlaisia harmillisia rikoksia? Miksi
et sinä vähääkään tottele, vaikka minä myötäänsä koetan varoittaa ja
neuvoa sinua? — Miksi?» uteli opettaja.

Kaarlo pillahti ääneensä itkemään.

»Muista nyt, ett'et enään koskaan harjoita tuommoisia ilkeyksiä,
muutoin minä eroitan sinut pois koko koulusta. — Saat nyt mennä
paikallesi, mutta illalla täytyy sinun jäädä tänne muitten jälkeen,
että saamme puhella pitemmältä», sanoi opettaja ja aloitti virren
urku-harmonilla.

Nyyhkien meni Kaarlo paikallensa. Kului sitten se päivä ja muutamia
muitakin, ettei Kaarloa tarvinnut muistutella. Mutta eihän ne
varoitukset pitkältä auttaneet. Eräänä päivänä kun oli juuri alkanut
uskonto-tunti, aukasi Kaarlo laatikkonsa kannen ja kuiskasi jotakin
vieruskumppaninsa korvaan, joka heti kurkisti laatikkoon, samalla
pyrskähtäen hillimättömään nauruun. Opettajan tarkka silmä huomasi
heti, että heillä oli jotakin vehkeitä tekeillä. Hän alkoi kysellä:

»Mikäs sitä Saunalan Eetua niin makeasti naurattaa?»

Eetu ei puhunut mitään; muuttui vaan hyvin totisen näköiseksi.

»Mikä sinua nauratti, sano?» uudisti opettaja, kävellen Eetun luo.

»Kun tuolla Kaarlolla oli — — niin sopiva — — kuvakirja», sanoi Eetu.

»Mikä 'sopiva' sinulla taasen on siellä? — Näytäppäs minullekin», sanoi
opettaja.

»Ei minulla mitään... senlainen — — — senlainen — — oikea kuvakirja»,
sopersi Kaarlo peloissaan.

»No, näytähän nyt, kuinka sopiva kuvakirja siellä onkaan; ehkä en
minäkään ole senlaista nähnyt», sanoi opettaja.

»Kyllä Te... Ei se ole paljon minkään näköinen», puheli Kaarlo,
teeskennellyllä levollisuudella.

»Sopivaksihan Eetu sitä sanoi ja tietysti se olikin, koska se niin
makeasti nauratti. — Minä tahdon nähdä sen.» Viimeinen lauseen sanoi
opettaja päättävästi, kohottaessaan Kaarlon laatikon kantta, jota hän
koko painollaan koetti pidellä kiinni.

»Ei, hyvä lapsi, tuo nyt ole ensinkään koululaiselle sopiva, eikä
kellekään. Tuo on surkein ja pahin kuva-kirja, mikä maailmassa voi
löytyä. Se on se sama kirja, joka niin monta perhettä on säälimättä
ajanut mieron tielle, kun perheenisä on ruvennut tuommoista lukemaan.
Onneton on se, joka tuota 'kirjaa' alkaa selailemaan ja — lempimään»,
puheli opettaja, katsoessaan laatikossa olevaa, kuvakirjaa, jossa —
pata-ässä oli päällimmäisenä.

Kaikkein mieli oli jännityksessä opettajan ottaissa tuota kuvakirjaa
laatikosta.

»Tietääkö vanhempasi, että sinulla on tämänlaiset kirjat?» kysyi
opettaja, pidellen korttipakkaa kädessään.

»Ei», sanoi Kaarlo, häpeän ja vihan punan levetessä hänen kasvoilleen.

»No, mutta kuinka sinä sitten vanhemmiltasi salaa uskallat tuonlaisia
kirjoja viljellä?»

Kaarlo ei enää puhunut mitään.

»Voi poikaparka», huudahti opettaja. — »Mikähän sinustakin tulee
mailmaan, jonka jo noin nuorena sielun vihollinen on saanut pauloihinsa
kietoa. — Ei muu kuin suurin renttu ja — roisto, jos et ajoissa rupea
parantamaan synnillistä elämätäsi. Minä toivon ja pyydän sinua, että
palajaisit pois synnilliseltä tieltäsi. Minä pyydän, että pyytäisit
vanhempiasi ohjaamaan itseäsi elämän oikealle tielle ja eläisit heidän
neuvonsa jälkeen, sitten voi sinustakin vielä tulla mies, muuten ei
milloinkaan — ei milloinkaan. Muista nyt nämät viimeiset neuvoni,
muista, se on viimeinen pyyntöni. — Nyt saat ottaa kirjasi ja kapineesi
ja mennä kotiisi, sillä tästä lähin en voi sinua enään pitää muitten
lasten joukossa, syystä, että pahalla esimerkilläsi turmelet heidän
vielä viattomat sydämensä ja saatat heidät samalle turmeluksen tielle,
jolla itse jo melkein auttamattomasti olet. — Niin =— nyt saat lähteä.»

Itkien kokoili Kaarlo kapineitansa ja sitten hän lähti kävelemään
kotiinsa päin.

       *       *       *       *       *

»Aina on minulla ollut se pelko, ett'ei Kaarlo kauvan menesty koulussa,
kun...»

»Miten niin?» tokasi isäntä, keskeyttäen emännän puheen.

»Kun se on saanut niin huutittomasti kasvaa, ett'ei ole koskaan ohjattu
häntä, vaikka olisi mitä tehnyt», sanoi emäntä arasti.

»Tuo ei ole koskaan ohjattu' on sinulla aina suussa... Miks'et ole
kurittanut häntä niinkuin hevosta ja kasvattanut hänestä samanlaista
nurrusunteria kuin itsekin olet, jolta ei kaikisti saisi sanaa suusta,
vaikka kuinka koettaisi.»

»Miks'et ole kurittanut»... kertoi emäntä katkerasti. — »Kuinka voit
puhua tuonlaisia?... Enkö minä olisi kurittanut, mutta sitä et ole
antanut tehdä», jatkoi hän vielä.

Isäntä ei puhunut hetkeen aikaan mitään, mutta vähän ajan päästä kysyi
vähän lauhkeammalla äänellä:

»Mistä sinulle senlainen ajatus on tullut, ett'ei Kaarlo kansakoulussa
menesty?»

»On häntä jo useita kertoja toruttu ja uhattu eroittaa pois koulusta,
jos ei hän heitä kujeilemisiansa.»

»Kukahan tuota on sanonut?»

»On sitä tuo Toivolan Mattikin... ja muutkin.»

»Toivolan Matti», kertoi isäntä ylönkatseellisesti. — »Entä miehen
puheita sinä uskotkin... Ennen Matti ajetaan kolmasti pois koulusta,
ennenkuin meidän Kaarlo yhtään kertaa», kerskui isäntä.

»Sitä toivon minäkin, että poikaparka saisi olla siellä oppimassa
ihmisten tapoja, sillä kotona ei hän niitä saa oppia koskaan.»

Isäntää alkoi nukuttamaan lämpöisellä takkakivellä; eikä kauan
viipynytkään, kun hän jo veteli »hirsiä», että seinät jyrisi.

Emäntää ei nukuttanut vähääkään. Hänellä oli niin paljon miettimistä,
niin paljon surua poikansa tähden, ett'ei unta ollut kuuluvissakaan.
Hän otti neulomuksen käteensä, istui penkille ja alkoi sukkelaan
pistellä neulaansa lumivalkeaan palttinaan. Tuon tuostakin katsahti
hän kirkolle menevälle tielle, jossa ihmisiä ahkeraan liikkui. Erään
tienmutkan takaa tuli näkyviin vähäinen poika, valkea nyytti kädessä.
Tuon nähtyään tuli emäntä hyvin levottomaksi. Hetkisen oli hänen
katseensa teroitettuna tielle päin, mutta sitten pääsi häneltä sydäntä
särkevä parahdus: »voi hyvä Jumala, tuollahan tulee poika kirjat
pussissa... Voi, voi tuotahan minä olen peljännytkin.»

»Mi-mitä si-si-inä sa-noit?» örisi isäntä, kuultuansa emännän puheen.

»Sanoin vaan, että Kaarlo on kohta kotona — voih», vaikeroitsi tuo
poikaansa sureva äiti.

»Mitä sinä voihkaat?» kysyi isäntä, joka jo oli täydellisesti toipunut.

Vastaukseksi isännän kysymykseen astui Kaarlo huoneesen.

»No, mitäs varten nyt pois tullaan?» kysyi isäntä, »saatiinko lupa,
vai...?» Hän ei voinut arvellakaan, että Kaarlolla on »eropassi»
koulusta.

Kaarlo näytti hyvin surullisen näköiseltä, eikä tahtonut mitään vastata.

»Onko sinulle oltu siellä pahoja?» uteli isäntä.

»On. — Opettaja ajoi minut pois koulusta», sanoi Kaarlo nyyhkien.

»Ja minkä vuoksi?»

»En minä tiedä.»

»Tottahan tuon nyt tiedät, kuitenkin sinä olet jotakin tehnyt, syyttä
ei opettaja ole sinua pois ajanut», sanoi Kaarlon äiti.

»Ei se senlainen äkäpussi suuria tarvitse, kun se lapsia koulusta pois
ajaa, — sen olen kuullut monen sanovan. Eikä se tuonlainen mies
suuria rikoksia pysty tekemäänkään... ymmärtäähän sen jokainen», koetti
isäntä puoltaa poikaansa.

»Pahaa tekemään Kaarlo kelpaakin, muuhun ei mihinkään. Se on ainoa ja
varmin oppi, minkä hän on sinulta saanut», sanoi emäntä, vihan ja surun
sekaisella tunteella.

»Heitä nyt jo tuo jarnuttamisesi, sitä olen tänä päivänä kylläkseni
saanut kuulla», sanoi isäntä.

»Voi hyvä Matti! Sinä et tiedäkään, kuinka vaikea minun on kuulla ja
nähdä, miten poika päivä päivältä edistyy ja varttuu pahuudessa, ja se
kaikki on väärän kasvatuksen hedelmiä, hedelmiä, jotka kerran vielä
ovat sinullekin karvaita. — Tuota kaikkea nähdessäni ja kuullessani
pitäisi minun vaan olla vaiti kuin mykkä ja katkerimmatkin surut kätkeä
sydämeni syvimpään soppeen», puheli emäntä murtunein mielin.

»Paljon parempi olisikin, kun pitäisit jolloinkin leipäreikäsi kiini,
ettei se olisi joka asiaa varten auki kuin tarhaportti», sanoi isäntä
raa'asti.

»Niinhän se on... Mutta minun sydämeni on katkeamaisillaan tuon
poikaparan tähden, kun ei hän saanut koulussakaan olla oppimassa
ihmisten tapoja.»

»Ihmisten tapoja», kertoi isäntä. — »Laiskaksihan siellä oppii, ei
muuksi miksikään. Parempi se vaan nyt on, kun poika ei ole koulussa...
Opettelee kotona lukemaan ja kirjoittamaan, koska on jo hyvällä
alulla ja aikaa on kyllä. Pahinta vaan oli se, kun tuli poika sinne
pannuksikaan, mokomankin äkäpussin kiusattavaksi», puhua lopotteli
isäntä niin levollisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. § »Noin sinä
puhelet, mutta tiedätkö mitä nuo puheesi vaikuttavat poikaan? — Eikö
ne ole sytykettä tuleen? Eivätkö ne lisää sisua ja pahaa luontoa pojan
sydämeen, joka kaikelle on altisna, vai mitä luulet?»

»Ole nyt tuossa jo saarnaamatta, muutoin minä näytän, mistä on tie
pihalle», ärjäsi isäntä.

Emäntä ei puhunut enään mitään, mutta kirkkaat kyyneleet, jotka
silmistänsä tihuilivat, todistivat hänen surunsa suuruutta.




V.


Sen mukaan kuin Kaarlon ikä eneni, vähenivät häneltä nuot lapsimaiset
vallattomuudet. Vähitellen tuli hän huomaamaan, että melkein kaikki
ihmiset häntä halveksivat, vieläpä vihasivatkin. Ei ollut se niin
rikkaalle, ylpeälle ja kunniastaan aralle pojalle oikein mieluista
olla ihmisten pilkan ja — vihan esineenä. Päästäksensä tuttavuuteen,
ehkäpä ystävyyteenkin kyläläistensä kanssa, koetti hän tehdä
tuttavuutta kaikkein mielestänsä parempain ihmisten kanssa. Tehdä
sitä todella pitikin, sillä ensimältä onnistui se hyvin huonosti.
Mutta alkoivatpa ihmiset vähitellen huomaamaan, että hän oli paljon
muuttunut, paljon jättänyt pois konnamaisia kujeitansa. Niin alkoi hän
saamaan kyläläisiltäkin sen verran luottamusta, että pelvotta uskalsi
kirkonkyläänkin mennä, jota ei ennen ollut uskaltanut suurin surminsa
tehdä.

Samalla kun Kaarlo alkoi miehistymään ja jättämään vähemmälle noita
lapsimaisia kujeitansa, alkoi hänessä vakaantumaan yhä se mielipide,
etteivät köyhät ole ihmisiäkään. Kaikkein enimmän hän kumminkin vihasi
entistä lapsuutensa toveria Vilhoa. Mielellänsä olisi hän saattanut
hänet pelkonsa alle, mutta eipä tuo karhun voimilla varustettu
nuorukainen ollutkaan niin helppo taipumaan ikeen alle kuin sen ensi
katsannossa olisi luullut.

Tuohon entisten toverusten ainaiseen vihaan ei ollut enää yksin Vilhon
köyhyys syynä, sillä siinä oli toinenkin paljon pätevämpi syy. Lukija
ehkä tahtoisi senkin tietää, mutta sitä kertoessa täytyy poiketa vähän
syrjä-asiaan.

Noin nykyisen virstan päässä Mäkelästä kirkolle päin oli Ojalan talo.
Ojala oli nyt, samoin kuin Mäkeläkin, vankimpia taloja paikkakunnalla,
vaikka silloin kuin nykyiset hallitsijat sen haltuunsa saivat, oli se
kurjimmassa rappio-tilassa. Kartanoa ei ollut muuta kuin rapistunut
asuinhuone, liiteri, aitta ja yksi navettaräysä, kaikista ovet ja katot
kelpaamattomiksi lahonneet ja navetasta kattokin sisälle rysähtänyt.
Pellot ja niityt olivat samanlaisessa kunnossa: puita ja pensaita
kasvoivat peltojen pientareet, sammalta ja rikkaruohoa pellot. Sanalla
sanoen: koko talo näytti ikäänkuin kuolleelta ja hävitetyltä.

Niin. Senlaisessa kunnossa oli Ojala nykyisten asukasten sinne
muuttaissa. Suurta työtä, suurta voimaa, suurta kestäväisyyttä, suurta
kärsivällisyyttä, suurta uhraavaisuutta ja luottamusta tarvittiin
siinä, ennenkuin hiellä ja vaivalla ansaitusta työstä alkoi palkkaa
tulemaan. Kaikki nuot ankarat koettelemukset kestikin Eero — se oli
isännän nimi — nurkumatta ja kun Jumala antoi runsaita ja lihavia
viljavuosia, alkoi tekijä saamaan palkkansa moninkertaisesti. Kun vielä
otamme lukuun sen, että Eero oli säästäväinen ja omaa, mutta samalla
lähimäisensäkin etua katsova mies, alkoivat hänen varansa oikein
tuntuvasti karttumaan, — Ojalaisten nykyiseen kotiinsa muutto tapahtui
samaan aikaan, jolta kertomuksemme aikaa.

Kun Ojalaiset olivat olleet noin vuoden uudessa kodissaan, syntyi
heille tyttö, joka sai nimen: Aino. Useita muitakin lapsia oli heillä
ollut, mutta kaikki kuolema korjannut heidän vielä pieninä ollessaan.
Kertomuksemme ajalla on Ainosta kasvanut kaunis, sini-silmäinen ja
solakkavartaloinen tytön hempukka; siveän käytöksensä, kainoutensa ja —
kauneutensakin puolesta olisi hän kelvannut esikuvaksi kenelle hyvänsä.

Tuohon tyttöön — ei tyttöön, vaan — noihin Ojalan rikkauksiin oli
kiintynyt Mäkelän Kaarlon huikenteleva sydän. Niillä toivoi hän
kelpolailla lisäävänsä omia tulevia aarteitaan, jotka hän isänsä
kuoleman jälkeen oli perivä. Mutta noita Ojalan rikkauksia ei Kaarlo
voinut muuten saada, jos ei hän samalla saanut Ainoa. Sen vuoksi
koetti hän saada tyttöä suostumaan itseensä, mutta vaikka kuinkakin
hän parhaan mahtinsa ja taitonsa mukaan olisi koettanut Ainon sydäntä
taivutella ja sytytellä siellä lemmen tulta, pysyi se vaan hänen
harmiksensa sammuksissa ja kylmänä häntä kohtaan.

Tuota ei Kaarlo voinut ymmärtää, miksi ei Aino häneen mieltynyt, niin
rikkaasen ja — ehkäpä uljaasenkin poikaan; mutta aikain kuluessa tuli
hän huomaamaan, että Aino lempikin suutarin Vilhoa. Tuota ei Kaarlo
voinut kärsiä ja siinä suurin syy hänen sammumattomaan vihaansa.

Oli muuan sunnuntai heinäkuun loppupuolella, kun Mäkelän kankaalle
kokousi iso joukko nuorisoa viettämään aikaansa kaikenlaisilla
huvituksilla. Siellä oli Mäkelän Kaarlokin neuvojensa ja määräystensä
kanssa ensimäisenä miehenä kuin »Esau taivaassa». Kaikki koettivatkin
noudattaa tuon rikkaan ja ylpeän pojan käskyjä ja komentoja,
pysyäksensä hänen kanssaan ystävyydessä. — Sepä nyt tietty. — Kaarlon
määräyksen mukaan oltiin juuri numero-parisilla, kun suutarin Vilho
Ojalan Ainon kanssa saapui leikkipaikalle. Heti otettiin vasta tulleet
yhteiseen leikkiin ja kummallekin sanottiin numero — noin vaan salaa,
ettei muut kuulleet.

Kun joku aika oli harjoitettu mainittua leikkiä, sattui Kaarlolta
menemään kumppani toiselle. Hän otti nyt oikein arvokkaan näköisen
aseman ja sanoi: »Numero kaksikymmentäyksi.» Totellen käskyä, lähti
Ojalan Aino Kaarlon viereen, luoden lähtiessään Vilhoon lempeän
silmäyksen. »Kaksikymmentä», sanoi Vilho, jäätyänsä yksin »So, Mäkelän
Kaarlo, lähde piirtämään», sanoi eräs tyttö, joka tiesi Kaarlon
numeron. »Olispa halpa», sanoi Kaarlo ylpeästi.

»Samahan se, vaikk'et tulekaan, onhan niitä Mattia muuallakin
maailmassa, ei vaan Kitulassa. Tulkoon sitten ensimmäinen, koska ei
'korkeammat' tule», sanoi Vilho.

Sillä ajalla kuin Aino oli ollut Vilholla parina vaihtoi hän numerosi
erään tytön kanssa, joka oli hänen vieressään. Hänellä oli nyt sama
numero, jota Vilho vast'ikään huusi; täytyi jättää Kaarlo yksin ja
mennä takaisin Viillolle pariksi.

»Lemmon pikikoura», huusi Kaarlo puoliääneen, jäätyänsä yksin. »Minä en
ole enään numero-parisilla», lisäsi hän kovemnmalla, äänellä.

»Ollaan sitten hyvävälisillä», ehdotteli muuan.

»Ollaan, ollaan, — ollaan», kuului joukosta.

Ehdotettu leikki alkoi, mutta sen menoa ei ole tarpeellinen tässä
kertoa, sillä se meni tavallista rataansa.

Leikitellessä oli päivä kulunut paljon sivu puolenpäivän, silloin
kaikki yksimielisesti päättivät, että pistetään vähän tanssiksi! Kohta
otti Pajulan Ville käsiharmoninsa, joka oli hänellä mukana, ja alkoi
vetämään polkan säveleitä, että hongikko moninkertaisesti matki pelin
kimakoita ääniä.

Kukin valitsi nyt itselleen tanssi-kumppanin ja pian meni iso piiri
hurjassa vauhdissa ympäriinsä, niin että kangas tömisi. Meni siinä
suutarin Vilhokin Ojalan Ainon kanssa, jonka hän ennen Kaarloa ehti
ottamaan. Muutaman pienen poikatolliskon kanssa seisoi Kaarlo siinä
likellä, josta parit kiersivät, ajatellen itsekseen, minkä kepposen
tekisi Vilholle, että saisi hänet yleisen pilkan ja naurun alaiseksi.
Luulipa hän jo keksineensä oikein hyvänkin keinon. Juuri kun Vilho
Ainon kanssa siitä sivu meni, pisti hän jalkansa Vilhon jalkain eteen,
mutta hän oli niin sukkela, ettei kukaan hänelle siinä vertoja vetänyt,
ei niin hevillä kaatunutkaan; entistä tanakkaampana vaan meni...

Kun sitte tanssi taukosi ja Ville siinä vaan peliänsä lumputteli, juuri
kuin jotakin uutta kappaletta muistellen, meni Vilho Kaarlon eteen ja
sanoi jotensakin pisteliäästi:

»Voi miesparka, kuinka tuo sinun kepposesi onnistui huonosti, koska
emme edes kaatuneetkaan... Jos minä olisin sinulle noin tehnyt, olisit
varmaan lentänyt kappaleen matkaa kankaalle ja lyönyt pääsi kiveen,
että olisi kai tullut sarvea kerraksi. — Älä nyt vaan enään toista
kertaa mitään yritäkään, koska tuokin noin huonosti onnistui.»

Tuo Vilhon sukkela, mutta samalla alentava puhe teki pahaa Kaarlon
ylpeälle luonnolle. Se viilsi syviä haavoja hänen sydämeensä,
jotka eivät tuntuneet paranevan terveeksi muutoin kuin suutarin
Vilhon täydellisellä häväisemisellä. Vaikka Kaarlon sanavarasto oli
tavallisesti aina valmiina, ei hänellä nyt tahtonut olla sanaa suuhun
tulevaa. Sen siaan koetti hän tyrkätä Vilhoa rintaan.

»Mikä sinä luulet olevasi? — viheliäinen vaivainen, köyhäkaula,
pikikäpälä...» sanoi hän sitten.

»Mikä sinun nyt taasenkin on, kun olet noin kummallisen näköinen?»
kysyi Mäkelän isäntä pojaltansa, kun hän jonkun aikaa oli ollut tuvassa.

»Minunko? ei mikään», koetti Kaarlo sanoa, tehden itsensä niin
levollisen näköiseksi kuin suinkin taisi.

»Eihän sinun jalkasikaan pidä vähääkään yhtä tilaa, siippailet ja
riippailet vaan kuin pääkkölammas.»

Kaarlo ei ensin aikonut ilmoittaa koko tapausta, joka leikki-kentällä
tapahtui, sillä silloinhan hän olisi kerrassaan paljastanut oman
mitättömyytensä. Mutta vähitellen alkoivat koston tuumat kiertelemään
hänen rinnassansa ja mielensä käymään karvaaksi. Toivossa, että isänsä
kostaisi hänen puolestansa, kertoi hän juurta jaksain koko tapauksen;
kokipa kelpolailla valehdellakin saadaksensa syytöksensä suuremmaksi.

Uteliaana kuuntelikin ukko poikansa kertomusta alusta loppuun asti.
Kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, pienet silmänsä kutistuivat entistäkin
pienemmiksi kuultuansa, että Vilho oli aivan syyttä hänen poikansa niin
hirveästi kyntännyt ja niin hävyttömästi solvaissut. Kun Kaarlo lopetti
kertomuksensa, lähti isäntä jotensakin vihoissaan suutarin mökille.

»Väärin teki Kaarlo, kun syyttä rupesi käymään päällesi, mutta ei
sittenkään sinun olisi saanut häntä niin kovasti rangaista, puheli
suutari-Mikko pojalleen, kun tämä oli päässyt kertomasta tapausta
leikkipaikalla.

»Ei olisikaan... mutta miksikäs hänen tarvitsee aina sortaa minua»,
sanoi Vilho.

»Vaikka, mutta — — — mitä — tuollahan tulee Mäkelän isäntä tänne päin,
että mäki jytisee... Jokohan Kaarlo on kannellut, että sinä olet häntä
kurittanut, sitten sinä olet helisemässä», sanoi Mikko katsahtaessaan
ulos.

»Tietysti se sen kannellut on, mutta en minä ainakaan Masaa rupea
pelkäämään», sanoi Vilho miehevästi.

»Tiedätkö sinä s——nan peikko, mitä olet tehnyt, häh?» kirkasi isäntä jo
ovea avatessaan.

»Miks'en sitä tietäisi... tiedänpä hyvinkin», sanoi Vilho naurahdellen
ja lisäsi totisempana! »Miks'ei hän anna minulle rauhaa? — Miksi hän
aina minua sortaa ja edessäni aina nyrkki pystyssä pyörii?»

»Sinua sortaa», kertoi isäntä, »kuka sinua sortaa, eihän se nytkään
ole sinulle mitään tehnyt, kun olet ollut sen vähiltä tappaa... senkin
konna!» ärjyi isäntä.

»Hm. Vai ei mitään? — Kumpikahan se oli, joka ensin haukkumaan rupesi
ja päällekäymään?»

»No, niin tämä poika tässä vähän ennen Teidän tuloanne sanoi, että
Kaarlo oli ensin köyhäkaulaksi ja pikikäpäläksi haukkunut ja vieläpä
lyömäänkin alkanut», selitti Vilhon äiti.

»Se on valhe. — Meidän Kaarlo ei ole senlainen... te valehtelette
jokainen niinkuin siat!» ärjyi yhä isäntä.

»Teidän Kaarlo se niin valehtelee kuin sika, jos sika ensinkään
valehteleekaan; en minä ainakaan ole koskaan kuullut sian valehtelevan
enempää kuin tottakaan puhuvan», sanoi Vilho nauraen.

»Vieläkö sinä, sen vintiö, rupeat minusta pilkkaakin tekemään, häh?»
sanoi isäntä, läheten Vilhoa nyrkki pystyssä.

»Soh? — nyt hiljaa, Matti, taikka minä sanon sinulle, niinkuin sinä
ennen minulle: mene omaan mökkiisi meluamaan», sanoi Mikko kiivaasti.

»Tuleppas panemaan ulos, niin vinttaan kuonoosi, että muistatkin
saaneesi...» ilkkui isäntä.

»Enhän minä ole aikonutkaan sinua ulos panna, vaikka sen nyt hyvin
voisin tehdä, mutta sanon vaan, että sinun pitää olla siivolla ja puhua
ihmisittäin, sillä minä en kärsi, että sinä pidät tuonlaista meteliä
minun huoneessani.»

»Vieläpä huoneesi... mökeröhän tämä on, oikea harakanpesä», ylvästeli
isäntä.

»On tämä vaan sellainen, ett'et saa täällä mellasta, et, vaikka mikä
olisi.»

»Mitäs teet vaikka mäikkäänkin, mitä? häh!» sanoi isäntä, hypähtäen
Mikon eteen.

»Tätä minä teen, kas tätä», sanoi Vilho taluttaen niskasta isännän ulos.

Isäntä sätki, potki, kirkui ja kirosi, minkä ennätti, mutta se ei
auttanut vähääkään; ulos täytyi mennä, että koivet kolisi.

»Tuon hävyttömyytenne saatte kerran vielä katkerasti katua», sanoi
isäntä puiden nyrkkiä akkunan takana. Sitten hän lähti.

»Kummallinen mies tuo Matti, kun viitsii tuon penikkansa puolesta
noin hävyttömästi tehdä... Tuonlaisella kasvattamisella se on siitä
senlaisen pahantekijän saanutkin», puheli Mikko isännän pois mentyä.

»Sillä kai», arveli Mikon vaimo.




VI.


Kului se kesä. Alin-omaa olivat nuo entiset lapsuudentoverit kiivaassa
riidassa, mutta Vilho ei koskaan enään satuttanut kättään sortajaansa,
vaikka se hävyttömästikin häntä kohteli. Mäkelän isännän suutarilla
käyntikö sen vaikutti, vai mikä, on vaikea päättää.

Eräänä aamuna lähti Mäkelän isäntä poikansa kanssa noutamaan heiniä
joki-luhdalta, joka oli noin pari virstaa kylästä alaspäin. Molemmat
olivat he samalla hevosella. Jäätä myöden he menivät ja pääsivätkin
onnellisesti perille. — Kun kuorma oli valmiina ja ajamaan piti lähteä,
tuumi isäntä:

»Uskaltaisikohan ajaa kuorman kanssa jäälle?» — »Soh, miksei uskalla
kun ajaa vaan, että kerran rymähtää. Huonollainenhan se keli tahtoo
olla maallakin», sanoi Kaarlo.

Näin puhellen ajoivat he ladon tyköä töyrälle. Siinä he vielä
seisattivat hevosen ja isäntä sanoi epäillen:

»Mutta, jos putoaa.» —

»Eihän se tullessa paljon rutissutkaan», huomautti Kaarlo.

»Mitäpä tullessa, kun ei ollut kuormaakaan.»

»No, jos putoaa, nostetaan ylös», sanoi Kaarlo miehevästi.

»Ei, miesparka, ei se olekaan niin pian nostettu kuin sanottu»,
tuumi isäntä ja ajoi jäälle että karahti. Pitkältä eivät he ehtineet
ajaa, ennenkuin heikko jää murtui ja nuot rohkeat ajajat kuorminensa
hevosinensa suistuivat suin päin sulaan. Nyt ei ollut miehillä mitään
pelastuksen toivoakaan, sillä omat voimat eivät riittäneet, että
olisivat voineet ylös päästä, ja muuta apua ei näkynyt ei kuulunut.
Useampia minuutteja olivat pudonneet pysytelleet itsiänsä jään
laidassa kiinni, mutta kun viimeisetkin voimat alkoivat loppua, ei
heillä ollut enään paljon toivoakaan. Puoleksi tarmotonna kokivat
he kuitenkin ikäänkuin vaistomaisesti pitää kiinni jään laidasta.
Tietäähän sen, että henkensä pelastamiseksi jokainen uhraa viimeisetkin
voimansa. — Heittäytyä virran mustaan hautaan, vetisen Vellamon
saaliiksi, oli ainoa ajatus minkä nuot kuoleman kanssa kamppailevat
voivat enää tajuta. Mutta olihan sekin hirveätä, niin äkkiä, keskeltä
elämänsä rakkaimpain pyrintöjen, astua kaikkivaltiaan vanhurskaalle
tuomiolle, jossa ei auta rikkaus, eikä mikään muu voima tahi valta.
Todellakin hirveä kohtalo. Mutta silloin juuri, kun hätä on suurin,
on apukin lähin. — Suutarin Vilho sattui olemaan linnunpaulojansa
kokemassa likellä Mäkelän luhtaa olevassa korvessa. Hän oli huomannut
naapureinsa uhkarohkean hankkeen. Arvellen siitä tuhon tulevan, oli
hän lähtenyt heitä seuraamaan Ullankanteella. Juuri kuin isäntä teki
viimeisen onnistumattoman yrityksensä pelastuaksensa, alkaen heti sen
jälkeen solumaan jään alle, tarttui Vilho voimakkailla käsillänsä
häntä niskasta kiinni ja nosti jään päälle; samalla tavalla pelastui
Kaarlokin.

Nyt ryhtyivät nuot läpimärjät, vilusta värisevät ja melkein
kangistuneet miehetkin ankaralla innolla Vilhon kanssa hevosen ja
kuorman pelastamiseen, jotka viimeinkin suurella vaivalla saatiin jään
päälle. Kun kaikki oli saatu kelpaavaan kuntoon, istuivat he kaikin
kuorman päälle ja lähtivät ajamaan niin kovaa vauhtia kuin suinkin
hevoset pääsivät. Vaikka joka naulan reiästä vesi jäälle pulpahti,
pääsivät he kuitenkin onnellisesti kotiin. Tuolla kahden virstan
pituisella taipaleella jäätyivät kastuneitten miesten vaatteet koviksi
kuin puu ja siitä seurasi ankara sydäntä tärisyttävä vilu. — Kun matkue
saapui pihaan, hyppäsi Vilho pois kuormasta ja juoksi huoneeseen.

Emäntä oli tuvan ikkunasta nähnyt miesten kiivaan tulon. Samalla kun
hevonen pihaan seisahtui, ilmestyi hänkin portaille.

»Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut? Oletteko ajaneet sulaan,
vai...?» tiedusteli emäntä.

»Olemme — Tulkaa nyt auttamaan isää pois reestä, hän on niin
tönkistynyt, ett'ei voi itse päästä», sanoi Kaarlo.

Äitinsä kanssa kantoi hän isänsä tupaan, jossa heti molemmilta
riisuttiin jäiset vaatteet ja pantiin kuivat ja lämmitetyt sijalle.
Vähitellen alkoi isäntäkin lämpeämään leimuavan takkavalkean edessä,
vaikka tupaan tuotaissa oli melkein kuin kuollut.

»Kyllä se oli kuolema jo niin likellä, että jos se vielä likemmäksi
tulee, niin silloin se jo kaappaa kynsiinsä», sanoi isäntä värisevin
äänin.

»Likellä se oli», myönsi Kaarlokin.

»Miten teidän on oikein käynytkään?» kysyi emäntä.

Isäntä kertoi koko tapauksen alusta loppuun saakka, aivan niinkuin
olemme nähneet, ja sanoi vielä lopuksi:

»Kyllä se on miesten parhaita tuo suutarin Vilho, vaikken minä ole
häntä koskaan pitänyt minkään veroisena. Mutta hänettä olisimme nyt
virran pohjassa, kylmän jään ja veden hautaamana.»

»Jumalan hyvyydestä se on enemmän kuin suutarin Vilhon, että vielä
hengissä olemme», sanoi Kaarlo, joka ei olisi suurin surmin sitä
tunnustanut, että Vilho heidät pelasti.

»Tietysti. — Mutta jos ei Vilho olisi apuun ehtinyt, ei Jumala ainakaan
olisi tullut meitä niskasta vetämään», huomautti isäntä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta isäntä sanoi:

»Oletko jo lämmitellyt, että tarkenet käydä suutarin tuvassa.»

»Mitä siellä?» kysyi Kaarlo ihmeissään.

»Käyt käskemässä heidät jokaisen tänne», sanoi isäntä.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan isänsä viimeistä lausetta, mutta kun
hän uudisti käskynsä ja lisäsi: »vai kuulitko vieläkään?» niin täytyi
Kaarlon lähteä, vaikka vastahakoista se oli.

Päästyään suutarin porrasten eteen, seisahtui hän miettimään, josko
menisi ensinkään sisälle, vai pyörtäiskö pois. Hetkisen mietittyään
astui hän kumminkin huoneesen.

»Isä pyysi teidät jokaisen tulla käymään meillä», sanoi Kaarlo
nypiskellen takkinsa nappia.

»No, mitä sinne nyt?» kysyi Mikko.

»En minä tiedä, mutta käski se tosiaan», sanoi Kaarlo ja lähti pois.

Hetkisen oli hän ollut kotonansa, kuin kutsumansa vieraat tulivat.
Heidän kanssansa menivät isäntä ja emäntä kamariin, mutta Kaarlo
jätettiin tupaan. Avaimen reiästä koki hän tirkistää kamariin, mutta
mitään erinomaista ei siitä voinut nähdä. Vasta sitten kuin hän asetti
korvansa oveen ja henkeänsäkään vetämättä kuunteli, kuuli hän isänsä
sanovan: »— olen ollut aina Teille paha... voitteko antaa sen meille
anteeksi?»

Kaarlon mielestä oli tuo suurinta häpeää ja ihmisarvoa alentavaa, että
isänsä tuonlaisilta pyytää anteeksi. »Tuota häpeää en milloinkaan
ottaisi päälleni, en, vaikka henki vietäisiin», tuumi hän itsekseen
niin kovasti, että läsnäolija olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa,
jos senlaista olisi saapuvilla ollut.

Kun Kaarlo oli hetkisen istunut hiiltyneen valkean ääressä, lämmitellen
itseänsä, tuli hänen äitinsä kamarin ovelle ja käski hänenkin kamariin.
Sinne meni hän yhtä vastahakoisesti kuin kovaseppä kirkkoon, mutta meni
kuitenkin. Siellä kohtasi häntä kiusallinen ja harmittava näky: isänsä
seisoi Mikon edessä, puristaen häntä kädestä, samalla puhellen:

»Saanko nyt varmasti uskoa, ettet kanna sydämessäsi enään mitään
salaistakaan vihaa meitä kohtaan, vaan olet niinkuin ainakin veli ja
hyvä naapuri?»

»En koskaan ole vihannutkaan teitä, en koskaan, vaikka joskus
pikaisuudessani olen suuttunut. Jos tekin ne annatte minulle anteeksi,
niin sitten ei koskaan enään puhutakaan menneistä asioista, vaan
annetaan niiden olla ijäti unohduksen helmassa», sanoi Mikko.

»Sinä, Mikko, olet jalo mies. Sinä olet antanut anteeksi meille meidän
ainaisen pahuutemme, vaikka emme koskaan ole sitä ansainneet», sanoi
isäntä.

»Niin, minä ja äitisi olemme nyt ainiaksi sopineet suutarilaisten
kanssa ja sama on sinun tehtävä», sanoi isäntä hilpeästi Kaarlolle,
mutta samalla käskevästi.

Kaarlo seisoa jurotti oven pielessä niinkuin kivettynyt, jotakin
kirjoituksen tapaista raappien seinään.

»Kuulithan mitä sanoin», uudisti isäntä.

Hyvin vastenmielisesti astui Kaarlo ensin Mikon luo, jolta hän
alakuloisesti, mutta samalla kylmästi kysyi:

»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki on jo ennen
annettu», sanoi Mikko, puristaen lämpimästi Kaarlon kättä.

Samoin kävi Kaarlolle suutarin Annin kanssa, mutta sitten oli vaikein
tehtävä käsissä. Suurimmalta viholliseltansa täytyi hänen nyt pyytää
pahuuksiansa anteeksi, täytyi, muu ei auttanut. Kun hän Vilholle
tarjosi kätensä, muka sovinnon merkiksi, ajatteli hän mielessään:
»leppymättömimmän vihani merkki olkoon tämä, mutta ei sovinnon.»
Suoritettuansa nuot vaikeat tehtävänsä astui hän kamarista tupaan,
jossa odotteli suutarilaisia pois lähtemään.




VII.


Kului talvi. Talven perästä alkoi kevään lauhkeat ilmat lämmittämään
pohjolankin kylmää luontoa. Oli juuri jäiden meno-aika, kun Mäkelän
isäntä kaatui tautivuoteelle, josta ei enään milloinkaan noussut.
Eräänä päivänä oli hän tavallista heikompi, että jokainen ja hän
itsekin luuli lopun olevan käsissä. Hän käsketti Kaarlon luoksensa,
mutta häntä ei löytynyt, vaikka kuinkakin tarkoin olisi haettu. Joku
sanoi aamulla nähneensä hänen valjastavan hevosta ja lähteneen ajamaan
kirkolle päin, sen enempää ei kukaan hänestä tietänyt. Päivä kului
iltaan. Sairaan tuskat yhä vaan kovenivat, kuolema näytti tekevän
tehtävänsä. Kaikki itkivät ja vaikeroitsivat sairaan kuolinvuoteen
ääressä, mutta yhtä henkilöä ei siinä näkynyt. Sairaan oma poika oli
tiellä tietämättömillä, vaikka isänsä viimeisiä hetkiänsä vietti tässä
surun ja murheen laaksossa. Oliko Kaarlolla niin kova ja paatunut
sydän, ettei hän sen enempää välittänyt isänsä kuolemasta, vai oliko se
sitä »suurta ja ylevää», jota isäntä oli Kaarlosta luvannut kasvattaa,
sen jätän lukian päätettäväksi.

Jätämme nyt sairaan kamppailemaan tuskainsa kanssa ja riennämme
etsimään Kaarloa.

On jo myöhäinen ilta. Synkät, mustat pilvet verhoavat siintävää
avaruutta. Sieltä täältä, pilven lomasta vilkuttaa vielä joku tähtönen,
mutta senkin peittää pilventönkyrä ja sitten on kaikki pimeää, niin
pimeää, ettei näkisi, vaikka toinen tikulla silmään pistäisi.

Ohkalan kamarin akkunan takana seisoskelee kaksi miestä odotellen
sydänyön lähestymistä. Toinen noista miehistä on meille hyvin tuttu
— Mäkelän Kaarlo, mutta toinen on ihan tuntematon. Mutta kun olisi
valoisampi aika, niin voisitte nähdä Kaapari-Taavetin mustat,
likaiset ja inhottavan näköiset kasvot. Tuo Kaapari-Taavetti oli
koko kyläläisten ainainen harmi ja kauhu. Ei sen vuoksi, että häntä
kukaan pelkäsi, mutta siihen oli toinen pahempi syy. Harvoin kävi
hän taloissa, ettei hän aina jotakin pientä tavaraa saanut mukaansa
— siitä tuo nimi Kaapari. — Mutta nuot näpistelemisensä osasi hän
niin sukkelasti salata, ettei koskaan tultu niiden jäljille, vaikka
hyvin tiettiin, mitä tietä ne olivat menneet. Hän oli tullut jo
niin kuuluisaksi tuossa ammatissaan, että kun hän tuli johonkuhun
taloon, laitettiin heti yksi henkilö tarkasti perään katsomaan hänen
töitänsä ja aikeitansa. Tuon oli jo Taavettikin saanut huomioonsa ja
heittänytkin päivällä näpistelemisen pois, mutta sitä ahkerammin teki
hän yön-aikana. Senlaisella retkellä oli hän nytkin, ja olipa vielä
saanut Mäkelän Kaarlonkin oppi-pojakseen.

Sydänyö läheni. Kaikki huoneessa oliat nukkuivat sikeimmässä unessaan.
Ei kuulunut huoneesta mitään, jos emme ota lukuun nukkuvien raskaita
kuorsauksia. Yht'äkkiä särkyi akkunasta ruutu vähääkään helisemättä,
ja kohta konttasi Taavetti kamariin sisälle. Kauvan ei hän siellä
viipynytkään, kuin jo tuli takaisin, pieni mytty toisessa kädessä.
Hänen yrityksensä onnistuikin kaikin puolin hyvästi, mutta tullessaan
tuli hän liijaksi varomattomasti, että akkunassa syntyi kovaa rohinaa,
jonka isäntä heti kuuli. Juuri kun Taavetti sai päänsä ulos reijästä,
pamahti pistooli, josta syöksähti kirkas tuli pimeään öiseen ilmaan.
Tulen valossa tunsi isäntä Taavetin, joka jo mennä jymysi pakoon, että
tukka suorana liehui. Kaarloa ei hän huomannut, sillä se seisoi vielä
seinän vieressä, mutta kohta lähti hänkin Taavetin perään.

Isäntä alkoi heti tarkastamaan mitä rosvot olivat vieneet.
Ensimmäiseksi meni hän katsomaan rahakirstuansa, mutta — voi hirveätä —
se oli ihan tyhjänä. Säikähdyksissään törmäsi hän tupaan, jossa kaikki
olivat jo hereillä, äskeisen ampumisen tähden. Siellä ilmoitti hän
syyn ampumiseensa, sekä sen, miten Kaapari-Taavetti on vienyt rahat.
Kun miehet saivat kuulla, mikä vahinko isännälle on tullut, pukivat he
kiireesti vaatteet yllensä ja lähtivät etsimään varkaita.

Tuli aamu. Mäkelän Kaarlo oli juuri herännyt aamu-unestaan ja
loikoili vielä sängyssään, kun yht'äkkiä aukesi tuvan ovi ja
sisään astui Ohkalan isäntä — nimismiehen kanssa. Kaarlo säikähti
noiden odottamattomain vieraiden äkkinäisestä tulosta, niin ettei
tahtonut tietää mitä tehdä. Hän veti peitettä päällensä ja koetti
olla nukkuvinaan, mutta nimismies ei siitä välittänyt. Hyvän päivän
sanottuaan, johon sairas vapisevalla äänellä vastasi, astui hän heti
Kaarlon vuoteen viereen ja sanoi:

»Nouse jo, mies, tekemään tiliä yöllisistä töistäsi.»

Kaarlo yrähti vaan kerran ja veti peitettä paremmin päällensä.

»Mitä Jumalan tähden hän on tehnyt?» kysyi isäntä ja emäntä yhteen
ääneen.

»Kohta saatte kuulla», sanoi nimismies.

»Soh! nouse ylös», sanoi hän Kaarlolle, pukaten häntä samalla kylkeen.

»Mi-mi-mitä minusta ta-tah-dotte», örisi hän ja alkoi kuorsaamaan.

»Nouse ylös», ärjäsi nimismies uudestaan.

»Mitä nyt?» kysyi Kaarlo noustessaan istumaan samalla tuhrien silmiänsä.

»Mitä yöllä on pitänyt tehdä, kun nyt noin nukuttaa?» kysyi nimismies
ivallisesti.

»E-ei-hän ne yö-ty-öt niin su-uria ole, ti-etäähän sen», sanoi Kaarlo,
tehden itseänsä niin levolliseksi kuin suinkin taisi, vaikka pelotti,
että sanat kurkkuun takertuivat.

»Mutta sinullahan ne nyt ovat olleet tavallista suuremmat.»

»Kuinka niin?»

»Etkös sinä ole ollut Kaapari-Taavetilla renkinä ja palvellut häntä
niin uskollisesti, että hän on korottanut sinun 'kasööriksensä?'»

»Mi-mitä? — Kaa-a-pari-Taa-a-ve-tilla?» änkytti Kaarlo punaisena
kasvoiltaan kuin keitetty rapu.

»Aivan niin.»

»E-en mi-inä ti-e-dä mi-mitä ta-arkoi-itattekaan.»

»Et tiedä», kertoi nimismies. — »Sinähän juuri sen tiedätkin, jonka
hallussa kerran ovat tämän Ohkalaisen rahat.»

»Minun ha-al-lus-sani?»

»Juuri sinun.»

»Ei ne mi-inun ha-allus-sa-ani...»

»Kenen sitten, jos ei sinun?»

»Mi-inä e-en ti-ti-e-dä ni-iistä mi-tään.»

»Sinä tiedät; parasta on että annat ne hyvällä pois, sillä muutoin
otamme ne väkivallalla.»

»Kuka si-itä on sa-ano-nut, että minulla on Ohkalaisen rahoja?» kysyi
Kaarlo kiivaasti, vaikka pelonsekaisella äänellä.

»Sen on sanonut se, joka ne sinun haltuusi on antanut ja ilman
sanomattakin sen jo tiedän: sinun kalpeat kasvosi ovat kyllin riittävä
todistaja», sanoi nimismies päättävästi.

»Voi hyvä Jumala!» huudahti sairas vapisevalla äänellä. »Tuonlainen
roistoko pojastani tulikin, josta niin paljon hyvää olen toivonut.»

»Niin. Hae nyt rahat tänne, niin pääset vähemmällä», sanoi nimismies
vähäisen vaitiolon perästä.

»Ottakaa ne minulta, jos löydätte», sanoi Kaarlo ylpeästi, sillä hän
oli saanut äsken kadottaman rohkeutensa takaisin.

»Missä on sinun kaappisi? Siellä kai ovat rahatkin.»

»Sitä ette tarvitse tietää.»

»Minun se tuleekin nyt tietää — sano paikalla, missä se on, muutoin...»
ärjäsi nimismies.

»Se on vinttikamarissa», sanoi sairas.

Kiireesti lähtivät miehet osotettuun paikkaan, Kaarlo perässä.

»Te ette saa mennä minun kamariini, ette, vaikka s——na olis...
Kuulitteko: ette saa mennä», kirkui Kaarlo.

»Me emme nyt aiokaan kysyä sinulta lupaa, me menemme luvatta», sanoi
nimismies.

Kirkuen, parkuen ja synkeästi kiroten meni Kaarlo perässä.

»Missä ovat kaappisi avaimet? kysyi nimismies kamariin päästyä.»

»Ne ovat pöytälaatikossa, mutta ette te kaapista, ettekä mistään minun
hallustani löydä niitä rahoja, ette vaikka kuinka tarkoin etsitte»,
sanoi Kaarlo voittoriemulla.

»Missä ovat sitten rahat?»

»Äsken sanoin jo, etten tiedä niistä mitään.»

Nimismies tarkasteli kaapin jokaista laatikkoa ja soppea, mutta sieltä
ei löytynyt sitä, jota etsittiin, kaikenlaista roskaa ja romua tuli
vaan käsiin. Kaarlo seisoi nimismiehen takana tyyneenä ja pelotonna,
suu imelässä naurun hymyssä.

Mikä saatti tuon äsken niin rauhattoman ja pelon valtaaman Kaarlon
jälleen niin tyyneksi ja levolliseksi? Kaarlolla oli ennenkin
varastettua tavaraa, muun muassa pappilan iso hopeamalja, jota myöskin
aikoinaan oli ankarasti etsitty. Tuon maljan muisti hän olevan
piironkinsa päällä, josta se ensimäiseksi olisi tullut nimismiehen
käsiin. Mutta kun kamariin tultiin, huomasi hän iloksensa maljan
olevankin poissa koko kamarista; nyt vasta muisti hän sen vieneensä
toiseen — parempaan talteen. Tämä seikka se oli, joka niin äkkinäisen
muutoksen teki Kaarlossa.

»Täältä emme löydä rahojanne», sanoi nimismies Ohkalaiselle, »mutta
ehkä ne kerran vielä tulevatkin ilmi, vaikka ne nyt noin kavalasti
osataan peittää», jatkoi hän sitten.

»Ei koskaan niitä löydy minun hallustani», sanoi Kaarlo yhä enenevällä
voittoriemulla.

»Harvoinpa onnistuvat noin rumat rikokset ilmitulematta; ainakin
ajanpitkään käy useinkin niin», sanoi Ohkalainen surullisesti.

»Meidän täytyy jättää tämä mies rauhaan, koska emme löytäneet häneltä
sitä, mitä etsimme, vaikka hyvin tiedän, että sinulla rahat ovat.»
Viimeisen osan lauseestaan sanoi nimismies kääntyen Kaarlon puoleen,
luoden samalla ankaran, läpitunkevan silmäyksen häneen.

Sitten he lähtivät.

Juuri kuin vieraat lähtivät ja Kaarlo seisoi vielä pihallaan katsellen
tyyneesti heidän jälkeensä, tuli talon palvelustyttö portaille ja sanoi
hätäisesti:

»Isäntä kuolee kohta... Tulkaa kiireesti tupaan, hän käskee teitä.»

»Mitäpä minä kuolemalle teen; sen se vie, jonka vie, siinä ei auta»,
sanoi Kaarlo kylmästi.

»Voi, voi. Tulkaa nyt kiireesti... hän kuolee kohta... hän käskee
teitä. — Joutukaa, joutukaa», hätäili tyttö.

»Mene nyt jo sinä, minä tulen kohta.»

Tyttö riensi tupaan, mutta ennenkuin hän ehti sairaan vuoteen viereen,
oli isäntä — kylmänä. Kuolema oli tehnyt tehtävänsä.

Noin kivikova, noin syvästi paatunut oli jo Kaarlo paran nuori sydän,
että hän voi iloita mustan ja törkeän rikoksensa onnistumisesta silloin
kuin isänsä temmattiin pois ajallisesta elämästä, Kaikkivaltiaan
vanhurskaan tuomioistuimen eteen, tekemään tiliä niistä leivisköistä,
jotka hänen käytettävänänsä olivat olleet. Niin paatunut ja kylmä oli
hänen sydämensä, ettei täyttänyt kuolevan isänsä viimeistä pyyntöäkään,
että olisi mennyt kuulemaan hänen viimeisiä sanojansa, vaan vartoi
ulkona, kunnes sai kuulla isänsä kuolleeksi.

Ensi sunnuntaina saatettiin Mäkelän isäntävainajan maalliset jäännökset
maan mustiin multiin.




VIII.


Vähääkään ei Mäkelän Kaarlo surrut isänsä kuolemaa, eipä kummakaan,
sillä olihan hän nyt Mäkelän isäntä, joksi hän jo kauvan oli toivonut
pääsevänsä, saadaksensa elää paremmin oman mielivaltansa mukaan. Niin
kauvan kuin isäntä eli, täytyi hänen viimeiseltä totella isänsä tahtoa;
sepä tiettykin, sillä vainaja itsekin — vaikka liiaksi myöhään — oli
tullut huomaamaan, mihin väärä kasvatus vie. — Vääräksi oli isäntä
jo havainnut tuon oman kokemuksensa nojalla kasvattamisen. Hän oli
jo koettanut ohjata Kaarloa synnilliseltä polultaan oikealle tielle,
mutta se ei ollut onnistunut. Toivossa, että hänen kuolinvuoteellaan
antamat neuvonsa painuisivat pojan sydämeen, oli hän kutsuttanut hänet
luoksensa, mutta niitä neuvoja ei hän mennyt kuulemaankaan, kuten
edellä olemme nähneet. — Nyt kun ei Kaarlolla ollut enään ketään
komentajaa, sai hän elää aivan oman mielivaltansa vääräin ohjausten
mukaan, sillä äidin puheista ja varoituksista ei hän piitannut mitään.
Tuota saatua vapauttaan käyttikin hän nyt kaikin tavoin hyväksensä eli
oikeammin pahaksensa. Tavalliset talon työt jätti hän syrjään, mutta
alinomaiset kylän kulut ja renttu-retket tulivat sen sijaan hänen
varsinaisiksi toimiksensa. Joka paikassa alkoi tuo Mäkelän nuori isäntä
saamaan uusia tuttavia, joilla, jos ei yhdellä niin toisella, oli antaa
jotakin suuhun sopivaa. Heidän kanssansa kulutteli hän nuoruutensa
päiviä kaikenlaisilla huvituksilla, jotka eivät suinkaan hyvään päin
vieneet. Heidän seurassaan alkoi hän yhä enemmän ryyppimään ja muuhun
hurjaan menoon. Muutaman ajan käytyänsä tovereinsa koulua, oli hän
täysin oppinut rapajuoppo.

Usein koki hänen äitinsä saada lempeillä varoituksillansa häntä
parantamaan synnillistä elämäänsä, mutta kaikki oli turhaa. Ei
minkäänlaiset kiellot, ei minkäänlaiset neuvot eikä varoitukset
pystyneet tuohon väärinkasvatettuun ja paatuneeseen poikaan. Monta
kertaa olisi luullut äidin ijäksi vihastuvan tuohon tottelemattomaan
ja uppiniskaiseen lapseensa, mutta eipä hän sitä tehnytkään. Hänen
rinnassansa kyti vielä äidinrakkaus tuota onnetonta ja väärällä
jäljellä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tiesi suuren tehtävänsä jota
hän nyt kaikin voiminsa koki täyttää; tiesi myöskin sen suuren
edesvastauksen, mikä hänellä on lapsensa kasvatuksesta, jonka
haltijaksi Jumala on hänet uskonut. Tuosta kaikesta lepäsi rasittava
suru äitiparan murtuneella sydämellä. — Voi kuinka mielellänsä hän
olisi ohjannut lastansa oikialle tielle, mutta puuttui voimia. »Nuorena
olisi ollut vitsa väännettävä», sen hän tiesi hyvin, mutta sitä ei
hänen silloin oltu annettu tehdä ja ei enään vesa vääntynyt. Murtunein
mielin sanoi kerran äiti pojalleen, kun olivat jääneet kahden kesken
tupaan:

»Sinä et voi arvatakaan, kuinka minun sydämeni on täynnä surua sinun
tähtesi... Kun minun pitää omin silmini nähdä sinun tuollaisena
renttuna, sinun, josta minä lapsena ollessasi niin paljon toivoin.»

»Ei teidän tarvitse minua surra, ei vähääkään», sanoi Kaarlo ylpeästi.
»Elin minä hyvin eli huonosti, itse minä asiani vastaan», jatkoi hän
laulun tapaisella nuotilla.

»Heitä edes pois tuo alinomainen juomisesi ja rupea tekemään työtä,
sillä ei yksi talo kauvan kestä tuonlaista elämää, kun ei koskaan
mitään tule, mutta menee vain joka päivä», varoitteli äiti.

Tuolle äitinsä viimeiselle puheelle nauroi Kaarlo niin imelästi kuin
suinkin osasi, katkeroittaaksensa yhä enemmän tuon hyvää tarkoittavan
äitinsä jo kylläkin katkeraa mieltä.

»Vai en minä saisi tavarallani elää kuinka haluan... Olispa siinäkin
päässä älliä, jos akkain komennon jälkeen rupeaisi elämään, hah, hah,
haa, olispa jo...» sanoi Kaarlo nauraen täynnä pirullista kiukkua.

»Vielä kerran välittäisitkin minun puheestani ja eläisit komentoni
jälkeen, jos et ennen, niin ainakin silloin, kuin keppikerjäläisenä
kuljet pitkin tietä, mutta silloin se on myöhäistä.»

»Puhukaa pesimille», sanoi Kaarlo ja lähti vihoissansa pihalle,
mennessänsä laulella remputtaen:

    »Mitäs minä muuta kun
    Juon ja rallaan
    Omalla tavaralla ja ralla,
    Nuoren pojan ei sovi olla
    Akkain vallan alla ja alla.»

Sitten laitti hän hevosen valjaisiin ja lähti etsimään tovereitansa.




IX.


Eräänä sunnuntaina, ennen Juhannusta, laitti Kaarlo itsensä mitä
parhaaseen asuun. Mustat trikoovaatteet puki hän yllensä, kiiltävät
anturasaappaat veti jalkaansa, pani sievän nalli-hatun päähänsä;
pistipä vielä taskukellon komeine perineen liivinsä taskuun ja
komean letkavarsi-piipun hampaisiinsa. — Semmoisena lähti hän sitten
kävelemään Ojalaan päin.

Mennessänsä koetti hän hyräillä jotakin tutunomaista laulua, mutta se
ei tahtonut onnistua, sillä ajatuksensa liitelivät Ojalassa. Ojalan
kamarissa oli hän istuvinaan, haastellen Ainon kanssa lemmen asioista.
Mutta noista lempeistä aatelmistaan herätti hänet suuri, musta käärme,
joka aivan hänen jalkainsa juuresta lähti loikeroimaan metsään. Tuota
häiritsiäänsä lähti hän tavottamaan kiinni, mutta ei monta askelta
ehtinyt astumaan, kun kuuli aivan läheltänsä jotakin puhetta. Hän
koetti hiipiä niin hiljaa kuin suinkin taisi sinne päin, josta oli
ääntä kuulevinaan, mutta ei kuulunut enää mitään, ei hiiskaustakaan.
Aikomuksessa mennä tarkemmin tutkimaan astui hän jo askeleen eteenpäin,
mutta samalla kuului taaskin ääntä, joka sai Kaarlon seisahtumaan. Nyt
seisoi hän yhdessä kohti hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, teroittaen
kaiken kuuloaistinsa niin tarkaksi kuin voi ja kohta kuulikin hän tutun
äänen, joka sanoi:

»Ei se ollut mikää... tuuli tai joku muu ratisutti puita.»

»Niinpä taisi vaan ollakin, mutta minä säikähdin niin kovasti... hyi,
oikein vilun väreet raastelevat ruumistani...» sanoi toinen, jonka ääni
myöskin kuului tutunomaiselta.

Kaarlo koetti tirkistellä jokaisesta puun ra'osta, nähdäksensä kuka
toinen oli, sillä toisen hän tunsi aivan hyvin — se oli suutarin Vilho.
Hän koetti ottaa muutamia askeleita niin varovasti kuin suinkin taisi
päästäksensä likemmäksi puhujia. Monta askelta ei hänen tarvinnut
astuakaan, kun hän sai taaskin seisahtaa ja nytkös oli edessänsä
harmittava näky: Vilho istui sammaleisella mättäällä, erään isonlaisen
kiven takana, Ojalan Aino vieressänsä nojaten hänen rintaansa vastaan.
Siinä he haastelivat seuraavaa:

»Kummankin tulee lupauksensa pitää pyhänä ja liittomme salassa
sopivampaan aikaan... eihän meillä vielä niin vihalaisen kiirettä ole»,
sanoi Vilho hymyillen.

»Saahan tuota nyt salatakin... mutta minä luulen, ettei isäni olisikaan
vastaan puuhastamme, vaikka saisikin sen tietää», sanoi Aino hilpeästi.

»Minä luulen, että ukko lujasti vastustaisi, eikä ihmekään... minä
poloinen kun olen vaan köyhä. Mäkelän Kaarloon verraten», sanoi Vilho
surullisen leikillisesti», sillä hän tiesi, että Mäkelän isäntä vainuja
oli Ainoa Kaarlolle toivonut heidän vielä pieninä ollessaan.

»Älä sano niin, Vilhoni. Mäkelän Kaarloa kaikkine oikein ja väärin
saatuine rikkauksineen en ottaisi sinun ehdollasi, en vaikka...» sanoi
Aino lujasti.

Tuo keskustelu ei ollut Kaarlolle mieleen — tietääpä tuon. Hän oli
saanut kuulla kylläksensä. Kerran vaan kimakasti vihellettyään lähti
hän juoksemaan Ojalaan päin. »Vai ei ukko vastusta, kun tietää saa. —
Hm — vai ei — sepähän nähdään», mutisi hän mennessään.

Ojalan isäntä seisoi portailla, kun Kaarlo saapui pihaan. Vastattuaan
tulijan tervehdykseen, käski isäntä vieraansa huoneesen tupakoimaan,
ja käskyä tottelikin Kaarlo mielellänsä. Tulihan hänelle nyt hyvä
tilaisuus puhua asiansa, puhua ne mitä hän tullessaan oli nähnyt ja
kuullut ja omiaan lisäksi.

Kun isäntä oli vieraansa kanssa hetkisen aikaa istunut kamarissa,
toi emäntä kahvia. Jotakin kunnioituksen tapaista tunsi Kaarlo
rinnassansa noita Ainon vanhuksia kohtaan, joiden kanssa hän haasteli
kaikenmoisista asioista. Sykkivin sydämin odotti hän emäntää
poistuvaksi, saadaksensa pikemmin ajaa asiansa, sillä emännän aikana ei
hän olisi viitsinyt sitä tehdä. Pian lähtikin emäntä askareillensa ja
kahden jäivät miehet kamariin.

Nyt katsoi Kaarlo sopivan ajan tulleen. Hän laitti itsensä oikein
levolliseen asemaan, aukaisi takkinsa napista, että loistavat
kellonperät olisivat paremmin näkyneet, karisti kaikki pelon väreet
itsestänsä ja alkoi oikein miehevällä äänellä:

»Minä olen tullut pyytämään teiltä emäntää itselleni, sillä ilman
semmoista ei tahdo talon asuminen oikein käydä päinsä.»

»Vai niin. — Mutta minä en voi mitenkään antaa vaimoani sinulle», sanoi
isäntä, suu naurun hymyssä.

Nyt havaitsi Kaario puhuneensa tyhmästi; häntä oikein tahtoi hävettää;
mutta hän rohkasi itsensä ja sanoi taas:

»Tarkoitukseni olikin, että olen tullut pyytämään Ainoa vaimokseni.»

»Se on aivan eri asia; saadaanhan siitä nyt puhua vähän enemmänkin —
missä mennee koko tyttö?» sanoi isäntä.

»Kyllä minä tiedän missä Aino menee», ehätti Kaarlo sanomaan.

»Olette kai jo olleet kaupoissa?» sanoi isäntä nauraen veitikkamaisesti.

»En minä ole ollut varmasti, mutta kyllä joku toinen», sanoi Kaarlo
vähän kiertelevästi.

»Mitä tarkoitat, en minä ymmärrä?» sanoi isäntä vakavampana.

»Sen uskon, ett'ette ymmärrä; en minäkään olisi ymmärtänyt, mutta kun
satuin näkemään», kierteli yhä Kaarlo.

»Mitä sinä olet nähnyt? — sano nyt jo minullekin», pyysi isäntä.

»Te ette todellakaan tiedä mitään?»

»Kyllä minä tiedän yhtä ja toista, mutta en tuota sinun salaisuuttasi.»

»Niin, — Minä vaan pelkään, että saan Ainolta...»

»Rukkasetko?» keskeytti isäntä, »miten niin?»

»Niin luulen.»

»Älä usko joutavia... Onhan siinä asiassa minullakin vähäsen valtaa»,
sanoi isäntä.

»Sen uskon, mutta...»

»Mutta — mitä?»

»Ainolla on jo toinen, jota hän rakastaa», uskalsi Kaarlo viimein sanoa.

»Hm — joutavaa... Kukahan tuota on höpissyt?»

»Ei kukaan. — Minä, minä itse tiedän, kun olen omin silmin nähnyt, omin
korvin kuullut.»

»Missä?» kysyi isäntä ja kasvonsa kävivät hyvin totisiksi.

»Tuolla — kun suoraan sanon — metsässä, tien vieressä. Kun minä tulin,
näin suutarin Vilhon istuvan Ainon kanssa, haastellen vilkkaasti lemmen
asioista. Minua eivät he nähneet, mutta minä sain heitä katsella ja
kuunnella salaa mielin määrin», selitti Kaarlo.

»Jos puheesi on totta, niin silloin varjelkoon tyttö itseänsä...»
uhkaili isäntä.

»Totta se on, ihan totta... Mutta eihän se ole Ainon, vaan Vilhon syy.
Miksi hän nuorta tyttöä viekottelee», koki Kaarlo puolustaa Ainoa.

»On siinä Ainonkin syylä... on kun onkin. Miksi hän kaikkein renttuin
liverryksiä ja laverruksia uskoa? — Hm vai senlaisen miehen kanssa hän
seurustelee... hyvä, että sain tietää, ehkä siitä piankin loppu tulee,
jahka tässä ehditään...» puhua lopotteli isäntä ja suuttumuksen puna
levisi hänen kasvoillensa.

Kun isäntä lopetti puheensa, astui Aino kamariin. Hän aikoi mennä
kaapista jotakin ottamaan, mutta huomattuansa Kaarlon aikoi hän heti
lähteä takaisin.

»Äläpäs mene, minulla on vähän asiaa», sanoi isäntä, keskeyttäen Ainon
poismeno-puuhan.

»Mitä asiaa?» kysyi Aino ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi kuin
kesäillan rusko.

— »Missä olet näin kauvan viipynyt? — olemme saaneet sinua väsyksiin
asti odottaa», sanoi isäntä teeskennellyllä lempeydellä.

»Tuolla — metsässä olemme käy...»

»Olemme, sanoit. — Kenen kanssa? — sanoppas...»

»Yksin mi...»

»Yksin sinä», kertoi isäntä, keskeyttäen Ainon puheen. »Älä tule
minulle valehtelemaan», jatkoi hän vielä puiden nyrkkiä Ainolle.

Entistä punaisemmaksi tuli nyt Aino kasvoiltaan. Kaarloon loi hän
suurinta halveksimista osoittavan katseen. Hän tiesi nyt olevansa
pulassa, josta ei kovin hevillä selviäkään.

»Yksin todellakin minä olen ollut», sanoi Aino pelon sekaisella äänellä
kokien peitellä asian todellista laitaa.

»Minä sanoin jo, että et saa tulla minulle valehtelemaan, luuletko,
etten minä tiedä kaikkea?»

Aino paralla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. »Noin vähän aikaako se
liittomme saikin olla salassa... Pitäisikö minun nyt hyljätä ja siten
onnettomaksi saattaa hän, joka minulle on maailmassa kalleinta...? Ei,
sitä en tee milloinkaan, ei vielä viimeisessäkään hädässä... Ennen
syöksen itseni virran pyörteisiinkin, ennenkuin hyljään armaani ja otan
toisen — paljonkin ennen teen sen», ajatteli Aino itsekseen. Sitten
voitti hänet valtava itku, joka hyrskien ja raivoisana kuin koski
tunki ulos hänen sydämensä syvyydestä. Peittäen kasvonsa esiliinaansa,
kääntyi hän seinään päin ja antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, ja se
lievitti paljon hänen suurta suruansa.

»Itku se on aina sinulla varana, kun vähän kovempi eteen tulee. Olisit
nytkin pysynyt kotona, niin ei olisi tullut mitään itkemisen ainetta...
Enkä minä vaadi sinua aina kotonakaan istumaan, mutta sen vaan sanon,
että suutarin Vilhon kanssa et saa enään seurustella; jos sitä vielä
teet, niin — sinä tiedät, mitä siitä seuraa», kiivaili isäntä.

»Onhan Vilho yhtä hyvä ihminen kuin muutkin... Onhan hän rehellinen
ja kunniallinen, jotka ovatkin ihmisen parhaat avut... Miksi en saisi
hänen kanssansa seurustella?» uskalsi Aino itkunsa seasta sanoa, sillä
hän oli saanut jo rohkeutta.

»Siksi, ett'et saa!... kuulitko nyt, vai...? — Vielä sinä rupeat tässä
sen hyvyyksiäkin latelemaan ja sitä puolustamaan, häh!» kirkui isäntä.
Kaarlo katsoi ajan sopivaksi pujahtaa ulos, sillä hän pelkäsi, että
isäntä rupeaa Ainoa löylyttämään ja sitä ei hän olisi viitsinyt nähdä.

»Älä nyt vielä pois lähde, Kaarlo», sanoi isäntä, kun näki hänen ulos
menevän.

»Ei, käyn vaan ulkona», sanoi Kaarlo ja lähti.

»Kyllä se on parasta, että ajoissa heität pois tuon lapsimaisen
touhusi, siitä kumminkaan ei tule koskaan mitään, ei kerrassa mitään,
sanon vieläkin, — jos nyt vähänkään ymmärrät ajatella, niin käsitäthän
tuon aivan hyvin, että se on ihan mahdotonta sinun mennä köyhälle
poikakennolle, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vaaterievut yllä»,
puheli isäntä.

»Köyhyys on hyvin pieni este rikkomaan välini Vilhon kanssa», sanoi
Aino.

»Uskallatko sinä sanoa minulle vastaan, häh!» kirkasi isäntä.

»Uskallan minä sanoa, että Vilholla olen kerran vainiona,
jos en hänellä, niin ainakin — Ahdilla.» [Ahti: veden jumala,
muinais-suomalaisten uskon mukaan.]

Isäntä ei puhunut enään mitään. Ainon itsensä uhraavaisuus saatti hänet
niin syvästi miettimään, että unohti kaikki ympäristönsäkin; piippukin,
joka keskustelun ajalla oli käteensä jäänyt, putosi lattialle.

Kaarlo oli oven takana kuunnellut keskustelua, mutta kun se taukosi,
lähti hänkin kävelemään kotiinsa päin. Portilla asti hän jo meni, kun
isäntä ilmestyi portaille ja kutsui hänet jälleen takaisi.

»Ei nyt tällä kertaa oikein menestynyt asiasi; tuo tyttö hupakko on
niin kiintynyt siihen viekotteliaansa, ettei häntä vähillä saakaan
siitä erkanemaan... Tule ensi sunnuntaina, siksi koetan saada hänet
mielensä muuttumaan», sanoi isäntä.

»No, kyllä minä tulen... Kiitoksia vaan nyt ja — hyvästi», sanoi Kaarlo
ja lähti.

Mennessään ajatteli hän itseksensä äskeisiä tapahtumia, joita oli
nähnyt ja kuullut; erittäinkin Ainon sanoja: »Mäkelän Kaarlosta
kaikkine oikein ja väärin saatuine rikkauksineen en huolisi sinun
ehdollasi, en vaikka», ja »Vilholla olen kerran vaimona, jos en hänellä
niin ainakin Ahdilla», ajatteli hän. Vielä silloinkin, kuin hän jo
kotinsa lähellä meni, kaikuivat nuo sanat hänen korvissaan kieltävinä
vastauksina ajatuksilleen, mutta ne haihtuivat jälleen pois mielestä,
kun hän katseli suutarin mökkiä, jonka neli-ruutuisen ikkunan illan
laskeva aurinko kultasi loistollaan ja jossa tiesi Vilhon iloitsevan
onnestansa. Tuota ajatellessaan, puristuivat hänen kätensä nyrkkiin ja
veri suonissansa alkoi virtaamaan kiivaammin. Mutta hän rauhoittui,
sillä varmana piti hän sen että Vilhon ja Ainon liiton on Ainon isä
rikki repivä.




X.


On kulunut viikko. Pitkäksi on se tullut Mäkelän Kaarlolle, pitemmäksi
kuin seitsemän nälkävuotta. Levottomalla mielellä odotteli hän
kirkonaikaa sivu meneväksi, sillä silloin ei hän olisi viitsinyt
lähteä matkaan. Viimeinkin alkoi kellon soittoa kuulumaan ja ihmisiä
virtailemaan kirkosta kaikille haaroille. Kun väen tulo taukosi tiellä,
lähti Kaarlo kävelemään Ojalaa kohden.

Kun hän oli mennyt muutamia satoja syliä kotiveräjältä, tuli Takamäen
muori häntä vastaan tiellä. Kovin oli mummo parka lääpästyksissään, kun
sanoi Kaarlolle hyvän päivän.

»Nyt on mailma aivan mullin mallin», sanoi mummo, päästyänsä Kaarlon
likelle.

»Miten niin?» kysyi Kaarlo.

»No, kun suutarin Vilho ja Ojalan Aino kuulutettiin», sanoi mummo.

Tuota mummon puhetta ei Kaarlo ottanut oikein uskoaksensa, sillä
yleensä sanottiin häntä vähän heikkopäiseksi, joten hän pian horajaa
mitä sattuu. — Eihän siihen ollut luottamista.

»Jopa ollakaan, vai jo kuulutettiin... Te kaiketi näitte kuulutuskirjan
sakaristossa, koska tiedätte kertoa», sanoi Kaarlo nauraen.

»Äläpäs poika teekään leikkiä, ihan totinen tosi se on... Männikön
muori minulle sanoi, joka ei milloinkaan valehtele», vakuutti mummo.

»No, täytyyhän minun nyt uskoa tuo teidän puheenne ainakin — valeeksi,
ettei olisi kovin paha mielenne», sanoi Kaarlo ja lähti kävelemään
eteen päin.

Kerran vielä katsahti mummo Kaarlon jälkeen ja mutisi jotakin epäselviä
sanoja, joita ei Kaarlo voinut erottaa.

Kummallisia tunteita liikkui Kaarlon mielessä mennessään uudestaan
kosioretkelle Ojalaan, josta viikko takaperin oli tullut rukkasnippu
osaksi. Toivon ja pelvon vaihella astui hän Ojalan tupaan, jossa isäntä
pöydän päässä jotakin kirjaa lueskeli. Kuivasti vastasi hän tulijan
tervehdykseen nostamatta silmiäänkään ylös kirjasta. Kaarlo alkoi jo
uskomaan Takamäen muorin puheen todeksi; mutta kun hänen mieleensä
johtuivat nuot isännän sanat, jotka hän oli Ainolle lausunut: »parasta,
että heität pois tuon lapsimaisen touhusi, siitä kumminkaan ei tule
koskaan mitään», niin haihtuivat hänen mielestänsä nuot epätoivoiset,
mieltä rasittavat aatelmat ja rohkeana uskalsi hän kysyä:

»Joko olette saanut tyttärenne mielen muuttumaan?»

»Minulla ei enään olekaan tytärtä», sanoi isäntä surullisen kolkosti,
nostamatta vieläkään silmiänsä kirjasta.

»Mitä? — ei olekaan tytärtä?»

»Ei.»

»Mitä tämä nyt on: ei olekaan koko tyttöä ja kumminkin on hän
kuulutettu Vilhon kanssa», mutisi Kaarlo itsekseen. Hän ei voinut
käsittää koko asiaa, ihmeissään kysyi hän taas: »Missä sitten Aino on?»

»Minä olen ajanut hänet pois luotani», sanoi isäntä, painaen kirjan
kiinni.

»Nyt olet, tiedän mä, saanut kuulla minulta kylläkseni, tiedustele
muualta tarkemmin», lisäsi hän vielä.

»Voi, vaivainen narri, sanansa syöjä...» sanoi Kaarlo kiukussaan.

Kiivaasti nousi isäntä pöydän päässä seisaalleen; mutta tavallista
kiivaammin lähti Kaarlokin ulos, sillä sen hän katsoi parhaaksi.

Kotiinpäin kävellessään täyttyi hänen rintansa katkeralla kiukulla.
Kostoa, veristä kostoa Vilholle, mietti hän kaiken aikaa. Kun hän
kotiveräjästä astui pihaan ja katsahti vielä suutarin viheliäisen
näköistä mökkiä, nousi synkeä kirous hänen rinnastansa.

       *       *       *       *       *

Oli ilta, saman sunnuntain ilta, jona Kaarlo viimeksi Ojalassa
kävi. Luonto oli hiljainen ja rauhaisa. Ei kuulunut enään lintujen
viserrystä, ei ihmisten ääniä, eikä mitään, joka olisi hiljaisuutta
häirinnyt; tuulen huhahtelevat henkäyksetkin honkain latvoissa olivat
jo tauonneet, koko luonto näytti uinailevan.

Hongikossa likellä suutarin mökkiä piileili mies. Tuon tuostakin
kävi hän mökin oven takana, tarkoin kuuntelemassa, josko siellä
vielä oltaisiin valveella, mutta poistui jälleen honkain varjoon.
— Pirullinen hanke näytti hänellä olevan mielessä. — Kaikki oli jo
mökissä hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nukkuvain raskaat henkäykset
ja seinäkellon yksitoikkoinen, taaja naksutus. Honkain varjosta hiipi
taaskin mies niin hiljaa kuin suinkin taisi ja asettui seisomaan
mökin seinustalle. Siinä otti hän taskustaan tuohen palasen, jonka
sytytti palamaan. Palavana pisti hän sen mökin kuivaan kattoon, joka
nuolen nopeudella oli ilmitulessa. Tuota tehdessään mutisi mies puoli
kuuluvasti: »ähä, suden pentu, nyt taitaakin karvasi kärvähtää.» —
Nähtyänsä, että työnsä kaikin puolin onnistui hyvästi, lähti hän
juoksemaan metsikköön, josta oli tullutkin. Mutta monta harppausta ei
mies ehtinyt ottaa, kun hän aivan likeltä takaansa kuuli äänen:

Älä mene, mies. — Seis paikalla!»

»Voi turkin punainen, nyt olen keksitty», mutisi mies juostessaan.
»Teidän kynsiinkö antaisin itseni? — oho, olisipa sekin viisaasti
tehty. — — Eivätpä sen sissit kumminkaan tunteneet minua, eivätpä,
koska eivät sanoneet nimeäni.» Tuo viimeinen ajatus rauhoitti kokonaan
pahantekijän; tyyneellä mielellä juoksi hän eteenpäin hongikon
monimutkaisia polkuja pitkin.

Tuskin neljännestunnin verran kului, kun hätäkellot alkoivat kiivaalla,
säännöttömällä melullaan kutsua kansaa apuun tulipalopaikalle. Kohta
alkoikin väkeä virtailemaan oikein tulvimalla kaikilta haaroilta,
kaikenlaisten sammutusaseiden kanssa. Hätäillen ja ihmetellen tulen
äkkinäistä syntymistä, tuli Mäkelän Kaarlokin muiden mukana paikalle.

Kun mökki oli jo melkein kaikki poroksi palanut, alkoi kirkolta päin
tulevalta tieltä kuulua porokellon helinää, joka läheni lähenemistään.
Kaikki tunsivat heti kellonäänen ja samassa tulijan.

»Mitähän nimismieskin nyt enään... kun kaikki alkaa kohta olla porona»,
sanoi muuan ukko, kuullessaan kellon äänen.

»Ei tiedä mitä tuo tullee», tuumi toinen.

Samalla ajoi nimismies kahden muun miehen seuraamana pihaan. Heti
rattailta alas astuttuaan alkoi hän kulkemaan väkijoukossa juuri kuin
jotakin hakien. Mäkelän Kaarlo näytti ikäänkuin pakenevan tuota etsivää
ruunun palveliaa, mutta viimeinkin pääsi nimismies hänen eteensä.

»Täälläpäs sinut tapasin; minä panen sinut köysiin», sanoi nimismies,
luoden vihaisen ja läpitunkevan katseen Kaarloon.

»Mi-mi-inun? — ja mi-in-kä vuoksi? — jos sa-aan lu-lu-va-an ky-sy-ä»,
sopersi Kaarlo hätäyksissään.

»Kysymättäkin tiedät asian yhtä hyvin kuin minäkin», sanoi nimismies
tuimasti.

Kaikki katsoivat ällistyneinä Kaarloon ja vuoroon nimismiestä.

»E-en-hän mi-minä ti-tie-dä mi-mi-itään te-ehneeni, jost-a kö-köysiin
ta-arvit-sis pa-anna», koki Kaarlo inttää vastaan.

»Minä tiedän: sinä olet syypää tähän tulipaloon, vai kuinka?

»E-en, he-her-ra va-valle-esma-anni, e-en ol-leen-kaan, — ku-kuka
si-sitä o-on sa-sano-nut?» änkytti Kaarlo.

»Tässä ovat ne miehet, jotka ovat sinun nähneet tupaa sytyttämässä»,
sanoi nimismies, osottaen miehiä, joiden kanssa hän oli tullut.

»Anna nyt koreasti kätesi tänne, että saadaan niihin hamppu-kintaat nyt
ensi hätiin; pian saat paremmatkin», sanoi nimismies.

»En to-todellakaan mi-nä o-le mit-ään te-ehnyt: yht'-aikaa me
o-ole-emme tä-tänne tu-tul-leet kaikk-i me-ei-dän vä-äki — ky-ysy-kää
nii-iltä», koetti Kaarlo sanoa nähtyänsä, että nimismies alkaa
nuorittamaan.

»Jaha. — Tässä on teidän renki», sanoi nimismies Kaarlolle. —

»Niinkuin näjet, Kalle — se oli Mäkelän rengin nimi — syyttävät nämät
minua tämän tulipalon sytyttäjäksi; — mutta eikö me jokainen tullut
yhdessä tänne?» kysyi Kaarlo rengiltänsä.

»Joo; yhdessä me tultiin», vakuutti renki, »mutta vähän ennen kun
hätäkelloja aljettiin soittamaan, tuli isäntä kotiin täältä päin»,
jatkoi hän vielä, katsoen suoraan nimismiehen silmiin.

»Tiesinhän minä sen, että sinun työtäsi tämä on», sanoi nimismies ja
sitten jatkoi:

»So, annapas nyt kätesi sitoa, sillä sinua ei uskalla muuten
kuljetella.»

Ei ollut enään Kaarlolla sanaa suuhun tulevaa; täytyi antaa kätensä
karkeilla hamppunuorilla sidottaviksi.

»Nyt kärryille, mars», sanoi nimismies, saatuansa Kaarlon köysiin.
Estelemättä astuikin vanki hänen viereensä ja pian oltiin matkalla.

Juuri kuin Kaarloa lähdettiin viemään, saapui hänen äitinsä paikalle.
Nähtyänsä, missä pelissä poikansa on, ja kuultuansa, minkä tähden
se on siihen joutunut, alkoi tuo toivossaan pettynyt äiti itkemään
ja surkuttelemaan poikansa kovaa kohtaloa, mutta noita äitinsä
vaikerruksia ei Kaarlon tarvinnut kauvan kuulla; sillä ratasten pärinä
ja matkan yhä enenevä pituus esti sen.




XI.


Vankien kulettajan avara pirtti tuli nyt Kaarlon asumaksi. Kahlittuna
seinään kuin kartanokoira sai hän maata pirtin kovalla penkillä. Siinä
mietti hän nykyistä kohtaloansa; mietti entisiä vapautensa päiviä,
jolloin oli ollut omassa varassaan. Aina lapsuutensa ajoista asti
muistui mennyt elämä hänen mieleensä yhtenä suurena rikoksena, jota
ei milloinkaan voisi sovittaa. Vaikka omatuntonsa julisti hänen niin
paljon pahaa tehneen, ei hän sittenkään voinut tunnustaa itseänsä
kohtaloonsa syypääksi; isävainajaansa syytti hän siitä. Miksi hän oli
häntä niin hellitellen kasvattanut, miks'ei hän ollut häntä aikanansa
kurittanut. — Niin, miks'ei?

Kauan valvoi Kaarlo, vaikka kaikki muut jo nukkuivat. Hänen sydämensä
oli levoton, sillä synkät ajatukset tulevista elämän kohtaloista saivat
hänet suremaan. Linnut lehtikoissa ja huoneiden räystäissä lauloivat
jo aamuvirttänsä ja aurinko metsän takaa alkoi heittämään ensimäisiä
säteitään. Silloin vasta sai vanki unta. Kauvan ei hän saanut nauttia
lepoansa, sillä kahleitten kolkko kalskahteleminen herätti hänet. Hän
rupesi istumaan penkille, jossa alkoi muistelemaan äskeistä untansa,
joka sai hänet entistäkin levottomammaksi.

Hän oli ollut olevinansa jossakin kaukana kotoansa... ehkäpä poissa
Suomestakin, sillä kaikki oli siellä aivan toisenlaista ja ihmisetkin
puhuivat outoa kieltä... Sitten tuli muuan herrasmies, joka osasi samaa
kieltä kuin hänkin. Hän tuli Kaarlon tykö ja sanoi lempeällä äänellä:

»Nyt lähdetään katsomaan työpaikkaasi.»

Sanaakaan puhumatta seurasi Kaarlo pitkän matkaa oppaansa perässä
vuorista seutua, kunnes saapuivat ison aukon partaalle... Sinne
pimeään, ammottavaan syvyyteen alkoi opas astumaan, mutta Kaarlo ei
olisi uskaltanut häntä sinne seurata; vasta sitten kuin opas vakuutti,
ettei siellä mitään peljättävää ole, uskalsi Kaarlokin lähteä perässä.
Kauan viipyi, ennenkuin he ehtivät aukon pohjalle, niin kau'an, että
olisi luullut maan läpi mentävän. — Siellä pohjassa oli avarampi;
siellä työskenteli suuri joukko ihmisiä, niiden seurassa paljon Kaarlon
omia kansalaisiakin, jotka niin ahkerasti olivat toimessaan, että
tuskin joutivat huomaamaankaan vasta tullutta. Kaarlollekin annettiin
työ-ase käteen ja muiden mukana sai hänkin alkaa työnsä. Kun hän
oli hetken aikaa työskennellyt ison kivilohkareen vieressä, alkoi
se vyörymään hänen päällensä. Kaarlo koetti paeta pois alta, mutta
se ei onnistunut. Joka kerta kun hän ponnisti viimeisetkin voimansa
lähteäksensä juoksuun, kaatui hän aina paikalleen. Kivi oli jo niin
likellä että oli allensa rusentamaisillaan Kaarlon, mutta siihen hän
heräsi.

Kummallinen oli hänen mielestänsä tuo uni, niin kummallinen, että se
pani hänet miettimään kurjaa tilaansa, miettimään niin syvästi, ettei
hän enään voinut uneen ummistaa silmiänsä.

Pari viikkoa oli Kaarlo kulutellut aikaansa vankien kuljettajan tarkan
peräänkatsannon alla; sitten lähdettiin häntä viemään oikeuspaikalle,
vastaamaan teoistansa. Kaiken välin satoi vettä taivaan täydeltä, että
perille päästyä oli vanki, samoin kyytimieskin läpimärkänä. — Vilun ja
pelonväreet tunkivat hänen sydämensä lävitse, odotellessaan lakituvan
eteisessä sisäänkäskyä. — Viimeinkin tuli rättäri ovelle ja käski
sisälle. Vanginkuljettajan saattamana käveli vanki tuomarin eteen, joka
jotakin suuremmoista kirjaa selaillen kysyi häneltä:

»Tämä nimismies N——ä syyttää sinua murhapoltosta, joka on tapahtunut
suutarin, Mikko Kankaan torpassa, kesäkuun ensimäisenä päivänä; mitä
sinulla on sanomista puolustukseksi?»

»Että olen mainitusta syytöksestä yhtä puhdas kuin aurinko taivaalla»,
sanoi Kaarlo jäykästi.

»Sinä siis kiellät sen tehneesi?» sanoi tuomari.

»Kiellän, kun en kuitenkaan ole sitä tehnyt», sanoi Kaarlo entiseen
tapaansa, mutta sitä sanoessaan hänen äänensä vapisi.

Vieraatmiehet käskettiin sisälle kuulusteltaviksi. Molemmat sanoivat
nähneensä Kaarlon sytyttämässä huoneen kattoa tuleen, josta se heti
leveni joka paikkaan.

»Nämät todistavat vihasta ja vainosta», sanoi Kaarlo, kun toinen
todistajista oli sanonut, mitä tiesi.

»No, mitä vääryyttä sinä heillekin olet tehnyt, että ne nyt vihasta
sinun päällesi todistavat?» kysyi tuomari nauraen.

»En mitään.»

»Ei tietystikään ne sitten vihasta todista», sanoi tuomari.

Kun molemmat vieraatmiehet saatiin kuulustelluksi, saivat kaikki
asianomaiset astua ulos.

Vapisevin sydämin odotti Kaarlo tuomiotansa. Hänen kasvonsa kävivät
välistä tulipunaisiksi, välistä lumivalkeaksi. Sieltä täältä,
väkijoukosta kuului tuon tuostakin tuo Kaarlolle hirveä, sydäntä
tärisyttävä sana »Siperia», joka yhä enemmän sai hänet vapisemaan.

Tovin aikaa oltuansa ulkona, sai vanki astua lakitupaan kuulemaan
tuomiotansa. Tuomari otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja alkoi:

»Rikoskaaren yhdennentoista luvun, toisen pykälän nojalla, tuomitaan
Kaarlo Matinpoika Mäkelä kahden vieraanmiehen todistuksen mukaan
murhapoltosta elinkautiseen pakko-työhön Siperiaan.»

Pahalla on paha palkka, sanotaan, niinpä tässäkin, Kaarlo oli ollut
kaiken ikänsä paha, pahempi kuin muut saman ikäisensä. Hän oli elänyt
isävainajansa väärän kasvatuksen mukaan, jotka jo nuorena ohjasivat
hänet väärälle polulle, polulle jolta on vaikea palata, jos ei ole
taitavaa ja valpasta opasta. Kaarlolla oli ollut sekin — oma äitinsä,
joka häntä koetti ohjata oikealle tielle; mutta tuon oppaansa hyvät
neuvot hän ylpeästi hyljäsi, vaeltaen vaan omaa, väärää polkuansa, joka
johti auttamattomasti hukkaan.

       *       *       *       *       *

Oli Juhannus, tuo keski-kesän ihanin aika, kun Mäkelän Kaarloa
lähdettiin viemään kotoansa — kotoansa, sanoin, sillä kotonansa sai
hän vielä käydä viimeisen kerran, mutta sitten ei enään milloinkaan.
Kaikkein silmissä kiilsi kirkkaita kyyneliä, kun tuo kovasti
raudoitettu vanki antoi heille ikuiset jäähyväisensä; mutta kaikkein
enimmän kuitenkin suri vangin oma äiti poikansa kovaa kohtaloa; hän
itki niin kovasti, ettei voinut sanaakaan puhua. — Kauvan ei Kaarlo
saanut viipyä kotonansa, sillä kyytimiehensä kärryille täytyi taas
istua, joka heti lähti ajelemaan kirkolle päin. —

Kun matkue saapui Ohkalan kohdalle, oli siinä iso joukko kansaa pihalla.

»Mitkähän markkinat tuolla on, koska on noin paljon väkeä?» kysyi
Kaarlo kolkosti.

»Siellä vietetään Ojalan Ainon ja suutarin Vilhon häitä», sanoi
kyytimies yksitoikkoisesti.

Kaarlo hämmästyi tuon puheen kuultuansa, ettei tahtonut olla mitä
sanoa. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan Vilhon ja Ainon kaupoista
muuta kuin sen, mitä Takamäen muori oli tiellä hänelle kertonut.

»Minun pitäisi saada puhutella morsiusparia; olisitteko hyvä ja
ajaisitte sinne», pyysi Kaarlo.

»No, saahan tuota nyt... näyttääpä tätä päivää vielä olevan», sanoi
kyytimies, tirkistäen aurinkoon.

Kun Kaarlo astui tupaan, hiljeni heti hälisevä joukko. Kaikki
katselivat häntä kuin lehmä uutta konttia; koettipa muutamat päissään
olevat poikaviikarit puhua kaikenlaisia pisto- ja kompa-sanojakin,
mutta niistäkös vanki viisi veisasi; suoraan kamariin hän vaan käveli,
jossa juuri Vilho sattui olemaan. Saatuansa häneltä kynän, mustetta
ja paperiliuskan, alkoi hän kirjoittamaan. Sanat tulivat melkein kuin
itsestään, vaikka hänen kätensä hieman vapisi. — Kun kirjoitus tuli
valmiiksi, meni hän Vilhon luo ja kysyi, josko tämä voi antaa hänelle
anteeksi.

»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki olen jo ennen
antanut», sanoi Vilho puristaen vangin tarjoamaa kättä hellästi.

»Minä onneton olen kaiken ikäni rikkonut sinua vastaan, muuta en ole
tehnytkään; mutta nyt tahdon sinua niistä palkita», sanoi Kaarlo
samalla ojentaen äsken kirjoittamansa paperin Vilholle.

Tuo paperi ei ollut suuri, mutta se sisälsi paljon. Se oli testamentti.
Siinä määräsi Kaarlo Vilhon kaiken kiinteän ja irtaimensa ainaiseksi
omistajaksi, sillä ehdolla, että Vilho antaisi hänen äidilleen
murheettoman elinkautisen eläkkeen.

Silmäiltyänsä paperin sisällön, ojensi Vilho sen takaisin Kaarlolle ja
sanoi, ettei hän ota mitään palkkiota.

»Ota edes lahjaksi, Vilho hyvä, ota, se on minun viimeinen pyyntöni,
jos et sitä täytä, en saata uskoa, että sydämestäsi olet antanut
anteeksi», sanoi Kaarlo, tarjoten uudestaan paperin Vilholle.

»Lahjaksi on tämä liijaksi iso, mutta koska sen noin sydämestäsi tahdot
antaa, otan sen suurimmalla kiitollisuudella vastaan», sanoi Vilho
tarttuen Kaarlon käteen.

»Ei, se ei ole kylläksikään, sovittamaan kaikkia niitä rikoksia, mitä
olen sinulle tehnyt», sanoi Kaarlo.

Vilho riensi tupaan, mutta palasi heti takaisin, tuoden Ainoa mukanaan,
jolle heti ilmoitti, minkä hyvän työn Kaarlo oli heille tehnyt.
Sovinnon lämmintä kättä, joka samalla oli hyvästijätön merkki, löivät
he nyt kaikin. Sitten itkien ja halaillen erkanivat he kuten veljekset,
jotka ijäksi eroavat toisiatansa.

Kyytimies lähti vangin kanssa ajaa kitkuttelemaan eteenpäin. Ensin
kulki tie aukeata niittyä, mutta sitten kääntyi se synkkään metsään...
Kirkonkellot soivat niin surullisesti, juurikuin hyvästi-jätöksi tuolle
onnettomalle, maanpakoon tuomitulle ja elämän myrskyissä sortuneelle
nuorukaiselle... Metsän laidasta katsahti Kaarlo vielä kerran armaita
synnyinseutujansa, jotka hänen nyt täytyi ainaiseksi jättää...



*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78447 ***