*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78008 ***
language: Finnish




"HAUSKA TUTUSTUA!"

Viisunikkarin elämyksiä Lännen kultamaassa


Kirj.

TATU PEKKARINEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.




SISÄLLYS:

Se laiva lähti Amerikkaan.
»Vanhassa pikku New Yorkissamme»
Me tulimme Haarlemiin
Juna lähti länteen
Ensivierailulla sisämaissa
Sitä ja tätä Chicagosta
Sitten taas jatkettiin matkaa
Minnesotassa ja muuallakin
Joulunviettoa Minnesotassa
»Konsertti» Kaugewanissa
Me peräydymme itään
Uuden Englannin valtioissa
Alaskan Lauri ja Kotkan Riku
So long, setä Samuli!




SE LAIVA LÄHTI AMERIKKAAN


    Poijat ne lähti Amerikkaan
    eikä ne menny juomaan.
    Vaan ne meni mammallensa
     hopioita tuomaan.

                   Kansanlaulusta.

Eihän se Tukholma mikään miellyttävä kylä ollut. Turhia vain kehuvat.
Toista on Helsinki.

Kun läksimme matkalle, oli Helsinki valoisa ja kaunis. Syysaurinko
paistoi iloisesti, taivas oli sininen ja ihmiset hilpeitä.

Kuinka Tukholmassa? Viivyimme siellä vain pari tuntia. Koko ajan
puhalteli ilkeä viima, kaduilla oli rumia rapakoita, taivas oli
pilvessä ja ihmiset alakuloisen näköisiä. Niinpä olivat ilmeet kuin
perinnöttä jääneellä sukulaisella hautajaisissa.

Arvostelumme naapurimaan kuningaskaupungista oli inhimillisen älykäs ja
omintakeinen.

Ikävystyttävä, pyykkipäivätunnelmainen kylä. Ei kannata kehua.

Sellaisia arvostelijoita me ihmiset olemme. Yhtä etevästi teemme
päätelmiä toisistammekin. Jos näemme hra Puupposen yhden ainoan kerran
eläissämme, ja hän on silloin käkenä päissään, niin me uskomme, että
siinä on rappio, joka ei tee koskaan muuta kuin juoda tissuttelee. Eikä
käsityksemme helposti muutu, vaikka toiset vakuuttaisivat, että hra
Puupponen on tavallisesti raitis kuni uusi oras. Ja että hän puskee
töittensä kimpussa kuin juurimato turnipsissa, eikä ryyppää kuin kerran
kesässä. Mehän olemme omin silmin nähneet, millainen hra Puupponen on.

Niinpä mekin näimme, millainen Tukholma on.

Kunnollisten matkakirjojen opastuksella voisin kyllä höpistä Pohjolan
Venetsiasta ja sensemmoisesta. Mutta minä olen kuulakkana päivänä
seisonut Piazza Marcolla ja syötellyt kyyhkysiä pullanmuruilla, enkä
halua väkivaltaisesti siirtää sitä tunnelmaa Mälarjärven rannalle.

Muutenkin oli meininkini kertoa vain, mitä olen itse nähnyt ja kuullut.
Mutta hitostako sen tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa on jo ennen
kirjoitettu. Kaikki kiinteä on kuvattu. Poikkeuksellisia tilanteita
sattuu harvoin. Ajatusten maailma on löytöretkeilty melko pitkälle.
Sunnuntaipurjehtija joutuu vain tallatuimmille jäljille. Luulee
löytäneensä koskemattoman saaren, iloitsee siitä, mutta pian huomaakin
— tai toiset huomauttavat — siellä käyneen monien muiden.

Eikä tämä viisunikkari edes yritäkään kovin pitkälle, sitä et
tarvitse pelätä, sinä kevytmielinen lukija. Kyllä minä koetan myydä
sinulle lasihelmiä timantteina, koska itse niin tahdot. Kääntelehän
vain lehtiä, täällä tulee hupaisiakin sattumuksia. Mikäli sinua
saa huvitetuksi muulla kuin hassunkurisilla tempuilla. »Eihän ne
sanat mitään, mutta se silmänräpytys». Mikä mitäkin huvittaa. Paras
huumorintaju oli mielestäni sillä pohjalaisella, jota kerran lyötiin
rautapuntarilla päähän. Mies huomautti aivan rauhallisesti:

— Älkää viittikö mua kutiitella, taikka mä rupian kohta nauramahan.

Jaahah, Tukholmastahan minun pitikin nyt kertoa.

Pianisti-Matti ja minä olimme siellä vain läpikulkumatkalla.

Me katselimme tukholmalaisia alentuvan myötätuntoisesti. Niiden täytyy
asua siinä ikävässä kaupungissa eivätkä pääse pois. Eivät ainakaan
kaikki. Siksi ne kai laulavatkin ruotsinkieltään suruvoittoisella
nuotilla. Minusta kuulosti tukholmalaisten puhe melankoolisen kissan
naukumiselta.

Tukholmalaiset olivat muuten rehdin ja vaatimattoman näköisiä, hiukan
yksinkertaisia älyltään, eivätkä varsin kauniita. Pitkänaamaisia
tyyppejä näki paljon, eikä ihmekään. Minunkin naamani venähtäisi
pitkäksi, jos määrättäisiin asumaan loppuikäni Tukholmassa.

Kyllä meillä Suomessa on paljon pulskempia ruotsalaisia. Mutta mepä
olemmekin hoitaneet ruotsalaisemme kunnollisesti ja saaneet siitä
kiitokset. Ei heiltä itseltään, mutta sivullisilta arvostelijoilta.
Olemme kantaneet heidän pöytiinsä mitä parasta, ja pukeneet heidät
kalliisiin turkikseihin ja verkaan. Olemme kouluuttaneet ja hioneet
heidät niin, että heitä kehtaa lähettää ulkomaillekin näytteiksi
suomalaisesta sivistyksestä.

Ruotsin ruotsalaisilla ei sensijaan ole juuri ollut huoltajinaan
hyvänahkaisia suomalaisia. Itse he ovat saaneet kuokkia peltonsa,
tiskata astiansa ja paikata rukkasensa. Niinpä he sitten ovatkin
vähemmän hienostuneen näköisiä kuin »finländarit».

Me osaamme tehdä herran vaikka mustalaispojasta, me suomalaiset.

Tukholmalaisia ei kuitenkaan pidä halveksia. Jos he osaisivat vain
puhua erästä maailman hienointa kieltä — jota lukijakin osaa — niin
heitä voisi pitää hyvinkin sivistyskelpoisena väkenä. Huomautin
tästä seikasta ravintola »Kronprinssenin» vahtimestarille ja hän
näytti tulevan siitä hieman pahoilleen. Ikäänkuin olisin muistuttanut
tahrasta hänen takissaan. Nolosteli kai sitä, ettei osannut suomea.
Lohduttaakseni häntä myönsin, ettei sen niin tosissa ole väliä, vaikka
ihmisen kieli onkin ruotsi, kunhan vain sydän on suomalainen.

Pistäysimme Nordiska Museumissa. Lukijan mieliksi en muista sieltä
muuta kuin Kaarlo XII:n saappaat ja Kustaa Vaasan patsaan. Kustaa
Vaasa istui eteisaukeaman yläpäässä ja hänen hahmonsa oli ankara kuin
omantunnon laki. Lienee ollut tyytymätön ruotsalaistensa politiikkaan
Länsipohjan suomalais-asutuksilla. Jalustaan oli piirretty hänen
kehoituksensa Ruotsin kansalle: Varen Svenske! Muhkeasti sanottu, mutta
muhkea se oli kuningaskin. Ne sanat kai käyvät jokaisen ruotsalaisen
sydämeen. — Meillä ei ole kuninkaita. Mutta eikö esimerkiksi Kuopion
museon rappukäytävään laitettaisi joskus Ernst Lampénin patsasta?
Jaloissa tuohivirsut, käsissä kalakukko ja piimähaarikka. Jalustassa:
Eernesti Iso-Keisari. Tunnuslauseena: Olokeetenpas savolaesia!

Vakuutan lukijalle, etten koko matkalla kerro enää museoista. Tapauksia
vain, tilanteita, sattumuksia. Jos sitä aina malttaa. Ajatusvarsa
saattaa hyppyjensä lomassa pysähtyä tuijottamaan vaikka tähtiin.
Siitäkin huolimatta, ettei se niistä mitään ymmärrä.

       *       *       *       *       *

Mitähän merkitystä göteborgilaistenkaan olemassaololla on tässä
maailmassa. Menisikö maailma nurin, jos heitä ei olisi.

Göteborgilaisia katselimme moottorilaiva Gripsholmin kannelta.

He seisoskelivat tuhatlukuisena joukkona rannalla, kun laivamme
irtautui maankamarasta. Oli vaikea ymmärtää heillä olevan muuta
tarkoitusta elämässä kuin olla vilkuttamassa meille nenäliinoja. Sekin
tuntui haalean yhtäkaikkiselta.

Hyvä kuitenkin, etteivät göteborgilaiset tienneet vähäksyviä
ajatuksiamme heistä. He rupeaisivat ehkä itsekin epäilemään
olemassaolonsa tärkeyttä. Heistä tulisi maailmanlopun ihmisiä, jotka
jättävät työnsä tekemättä. — Älkäämme riistäkö ihmisiltä heidän
itserakkauttaan. Sehän on viimeisin ja luotettavin tuki, kun maailma
sysii. Uskotelkaamme heille, että he ovat hirveän tarpeellisia
maailmassa. Silloin he panevat toimeksi ja heistä on hyötyä muillekin.

Meillä oli sentään suuria mielessä. Olimme menossa oikein Amerikkaan.
Eikös se ollut toista kuin göteborgilaisten hommat. Niin se on, että
kustakin on omat puuhansa tärkeimpiä. Naarmu omassa sormessamme saa
meidät pahemmin virnistämään kuin sadantuhannen kiinalaisen teloitus.

Moottorilaiva Gripsholmin rakentamisessa ovat ruotsalaiset ylittäneet
toiveet. He ansaitsisivat siitä aploodit. He ovat laittaneet siihen
suomalai sen saunankin. Heidän älyllisestä kehityksestään voi toivoa
vielä paljon.

Kun ensikertalainen lähtee suurille merille, valmistelee hän itseään
kuin viimeiseen matkaan. Kuvitelmillaan peloittelee hän itsensä
etukäteen merisairaaksi.

Nautintoahan se on nykyaikaisessa laivassa Atlannin ylikulku. Kun
on saapumassa vastapäiselle rannalle, niin monikin toivoisi retkeä
kestävän vielä puoli vuotta. Ellei nyt satu pahempia myrskyjä.

Tunteepa merelle päästyään kerrankin olevansa rauhassa pahalta
maailmalta. Ei kilahda ovikello, ei pirise puhelin, ei esitetä laskuja.
On leipää ja lämmintä, on huvituksiakin, jos niitä kaipaat. Laivan
orkesteri soittaa humputtaa niin, että matkanteko käy keveästi kuin
operetin tanssi.

Gripsholmassa matkusti kolmisen ruotsinmaalaista insinööriä. Ne
pojat tiesivät, miten ilo lähtee irti merimatkasta, punssipullosta
ja rämeääänisestä banjosta. Heidän iloittelunsa oli kuin sireenien
soittoa, jonka houkutusta emme voineet välttää. Ajauduimme vahingossa
heidän seuraansa, ja hetket kuluivat riemullisesti kuin karusellissä.
Ne pyörähtelivät tiehensä koreograafisin askelin, sanoakseni kerran
sivistyneen vitsikkäästi.

Insinöörit utelivat meiltä, miten Suomen ruotsalaiset jaksoivat. Onko
heitä ruvettu sortamaan suomalaisten taholta?

Me kerroimme asian niinkuin se on. Suomen ruotsalaiset jaksavat
oikein hyvin, kiitos kysymästä! Varsinaiset virkapaikat ovat kyllä
enimmäkseen suomalaisten hoidossa. Mutta ruotsalaisilla ei ole hätiä
mitiä. On aloja, joilla he ovat suorastaan korvaamattomia, aina
tarpeellisia Suomessa. Niinkuin hotellien- ja ravintolainpitäjinä,
sekä niiden palveluskuntana. Ovenvartijoina ja tarjoilijoina.
Yleensä toimissa, mitkä vaativat nöyrää selkää ja palvelevaisuuteen
tottunutta mielenlaatua. Suomalaisten jäykkä karoliiniluonne ei tahdo
alentua harjaamaan toisen takkia juomarahapalkalla, eikä tekemään
lakeijakumarruksia kellekään. Suomalainen nääs tykkää, ettei kukaan ole
häntä »paree». Se on kyllä tyhmää ylpeyttä, mutta minkäs luonnolleen
voi.

Insinöörit kakistelivat kurkkujaan ja kysyivät vaisulla äänellä,
millainen asema on ruotsinkielellä itsenäisessä Suomessa.

Me tunnustimme, että sen asema on loistava, ja maanoloihin nähden
arvonsa mukainen. Vaikka virastot ovatkin enimmäkseen suomenkielisiä,
niin ruotsin kieli säilyy vielä »kauankin kansan suussa». Maalta
tulleet kotiapulaistytöt sitä mielellään opettelevat ja pitävät
suuressa arvossa. Ainakin toistaiseksi. Keittiöissämme tunnustetaan
ruotsinkielelle jopa maailmankielen asema.

Insinöörit sanoivat toisilleen: ha du hört sådant förut?

Tällä tavoin hauskoja jutellen ja väliin laulaa luikaten useammilla
sivistyskielillä ajaa korotettiin kaukaista lännenmaata kohti. Atlantti
pysyttelihe koko matkan melko siivolla.

Yhdeksään päivään emme nähneet maata muualla kuin laivan
kukkaruukuissa. Joku töhrysormi sitä kenties näki kynsiensä aluksissa.

Kymmenennen päivän iltana kuului huuto: New York näkyy!

Rynnättiin joukolla kannelle ja tuijotettiin halki pimeyden.

Läntisellä taivaanrannalla kiilteli makaavassa asennossa tulitikun
pituinen ja paksuinen kultainen neula. Sen piti olla pilvenpiirtäjien
kaupunki. Sanottiin, että joudumme sinne vasta huomisiltana.

Seuraavana yönä nukuin levottomasti. Tietäähän sen. Näin unia
sähkötuolista, johon minua kohteliaasti kehoitettiin istumaan. Minä
kursailin, niinkuin tapa on ja sanoin: kiitos kiitos, istukaahan itse,
jaksaapa tässä seisoakin. Uneksin myös indiaaneista, jotka silittelivät
kutrejani ja valittelivat: mukava mies, mutta ei se anna päänahkaa
kellekään.

Aamulla jytkytimme eteenpäin sumussa, emmekä nähneet juuri erikoisia.
Mutta tähän saakka kuolonhiljaisena pysytellyt meri rupesi elämään.
Vesilintuja lenteli rääkyen laivan ympärillä, siellä täällä loisteli
himmeitä valopoijuja. Välistä jättiläisen lyhdyt, valonheittäjät,
väläyttelivät säteitään kuin näytteitä taivaan kirkkaudesta. Silloin
tällöin hoihkasivat sumusireenit äänellä, jolla olisi leikannut
rautapeltiä.

Vasta illalla päästiin Hudsonjoen suuhun. Siihen meidän piti jäädä
vielä yöksi. Vartioalus, kuin pieni sotalaivan poikanen, kierteli koko
yön epäluuloisena laivaamme.

Aamulla läksimme solumaan Hudsonjokea »kaupunkiin» päin.

Vapaudenpatsaasta muistuu mieleeni keskustelu, joka lienee joskus
pidetty:

— Minkähän vuoksi tuo Vapaudenpatsas on sijoitettu tänne merelle eikä
maalle?

— Sille ei ole Amerikan mantereella tilaa.

— Kas, kun eivät vieneet sitä yksintein Moskovaan.

— Siellä ne panis sen heti palasiksi.




»VANHASSA PIKKU NEW YORKISSAMME»


Manhattanin valtakylä on amerikkalaisille kuin kesy ja kotoinen
jättiläispeto, jonka he ovat pienestä pitäen kasvattaneet. He saattavat
sitä lähestyä tuttavallisesti ja käyttää siitä lempinimeä: Vanha pikku
New Yorkimme.

Meille oli New York terra incognita, tuntematon maa. Jättiläispeto,
joka saattoi vieraalle häristellä ja kenties nielaista hänet kokonaan.

Seisottiin siinä laivan kannella odotellen maihinpääsyä. Tuntui kuin
olisimme olleet kartanoherran ovensuussa hattujaan pyöritteleviä
torppareita.

Iso isäntähän se Samuli-setä onkin.

Silmäimme edessä kohosivat ylväät mammonanpalatsit peloittaviin
korkeuksiin. Niin ne olivat kuin suunnattomia pilareita, jotka
kannattivat taivaan lakea. Ohut usvaverho hiukan pehmensi niiden
juhlallisen tylyjä piirteitä. Enpä olisi hämmästynyt, jos olisin
kuullut pasuunan soivan ja huikean äänen huutavan; »Tässä on Mammonan
Valtakunnan portti! Käykää nöyrästi sisälle, te vanhanmaan köyhät
pikkuihmiset, ja kumartakaa kullalle, horjukaa hopealle, sillä muita
jumalia täällä ei suvaita!»

Kuinkahan moni yksinkertainen sydän onkaan kouristunut tuskaisena tämän
näyn edessä. Siinä oli nyt maa, jossa katukivetkin huutavat: auta
itseäsi! Maa, jossa toisia odottaa säkillinen hopeaa — ei muuta kuin
köytä selkääsi. Toisia varten on varattu terva ja höyhenet, toisia
sähkötuoli ja hirttolava.

Laivaan tuli virkamies tutkimaan, uskaltaako meidät päästää maihin.
Meiltä kysyttiin, osaammeko lukea. Onko aikomuksemme tulla kukistamaan
Yhdysvaltain hallitusmuoto ja voimassaoleva yhteiskuntajärjestys?
Näytimme lukutaitomme ja lupasimme säilyttää kultamaan sisäiset olot
ennallaan. Mitäs meillä niiden kanssa. Meille viitattiin kohteliaasti:
all right, käykää maihin!

Tullihuoneen rauta-aidan takaa löysimme treenari Koiviston, joka kysyi
heti: miltäs Amerikka tuntuu?

Mistäpäs tuota vielä tiesi. Kunhan nyt tunnustellaan,

Koivisto lähti meitä opastamaan Brooklyniin.

Lähimmälle maanalaiselle asemalle kävellessämme osasin jo sanoa, miltä
Amerikka näin aluksi tuntui. Se tuntui huojuvalta.

Maaperä allani ilmetysti keinui. Siitä oli vaikea saada tukevaa
jalansijaa. Talot kumartelivat oikealle ja vasemmalle kuin
selkärangaton puoluemies.

Tunsin pelästyväni huomattavasti. Joko tämä oli mielipuolen
harha-aistimusta? Juuri kun pääset kultamaahan — järki pois. Enkä minä
ollut päissäni, sen saat uskoa, lukija.

Koivisto naurahti koko asialle. Hän sanoi, että pitkän merimatkan
jälkeen useimmista tuntuvat kaikki paikat huojuvilta. Ei siitä tarvitse
olla moksiskaan, kyllä se muutaman päivän perästä lakkaa.

No niin, nyt me olimme siis uudessa maailmassa, eikä se ollut unta.

Pienoiskirjallinen näpertelijä tekee pikkumaisia havaintoja.
Katukäytäville oli heitelty tuhlaavasti sikarinpätkiä. Toiset
pitkiä, melkein polttamattomia. Euroopassa — ainakin Italiassa —
näki ammattimaisia tupakanpätkien kerääjiä. Täällä niistä ei kukaan
huolinut. Tämä maa oli siis rikas.

Maanalla nousimme junaan, joka saapui asemalle mustana kummituksena.
Vaununovet räsähtivät perässämme automaattisesti kiinni ja
silmänräpäyksessä me painalsimme maanuumenissa oikein amerikkalaisella
vauhdilla.

Sus siunatkoon sitä menoa!

Kirskuna ja pauhina oli peloittava. Matti sanoi, että täällä pitäisi
olla kuulokalvot galvanoidusta pellistä. Se poika on aina niiden
vitsiensä kanssa. Vaunu ryskähteli äkkikäänteissä niin, että oli ihme,
ettei se hajonnut kappaleiksi.

Vaunussa oli sananmukaisesti kirjavaa väkeä. Istui valkoinen mies,
ohuet huulet tiukasti kiinni puristettuina ja katse valppaana. Hän
oli kuivan ja asiallisen näköinen kuin lihaksi tullut vekseli.
Tietenkin »bisnessmies», sen arvaa lukijakin. Hän silmäilikin lehdestä
pörssitietoja. Liikemiehen vieressä istui neekeriorjan jälkeläinen,
jonka kasvoilla oli lähtemätön nuohoojan väri. Sellaisella naamalla
ujostuttaisi esiintyä sunnuntaisin meillä. Istui »missejä» ja
»misiksiä», joiden pohjaväriä oli vaikea arvata. Mutta kauniisti ne
heloittivat maalin avulla. Ne olivat nyt niitä amerikattaria, joista
sanotaan: hänen ylhäisyytensä nainen.

Ja kuitenkin, kaikitenkin. Kun vaunu täyttyi liiaksi, istuivat miehet
tyynesti paikoillaan, vaikka vanhempiakin naisia jäi seisomaan. Eivät
olleet toppanaankaan. Siinä hurjassa menossa oli seisominen hyvin
tuskallista. Paikan tarjoaminen olisi ollut tosikohteliaisuus.

Mitä ne höpsivät, että amerikkalaiset miehet ovat muka ritarillisempia
kuin me eurooppalaiset. Että ne muka seisovat aina asennossa naisten
edessä. Tässä sitä ei kuitenkaan huomannut. Emme huomanneet sitä
silmäänpistävämmin muuallakaan. Yksiä näkyivät olevan pulliaisia kuin
mekin.

Amerikassakin ovat erikseen ne piirit, joissa käyttäydytään. Ja niistä
piireistä ne sitten kirjoittelevat. Kun muukalainen näkee jääkarhun
meidän Korkeasaarellamme, saattaa hän kirjoittaa kotimaassaan, että
Suomessa kävelee jääkarhuja kaduilla.

Eiväthän ne dollarin perässä juostessaan joudakaan huolestamaan
käytöstään. Kuka vaatii Nurmen Paavoa kilpailun aikana nostamaan
maasta kaunottaren nenäliinan? Mutta sunnuntaisin, juhlapäivinä, on
puoli maailmankin miehillä aikaa pitää ritarinsa esillä. Silloin ne
nostelevat nenäliinoja maasta. Voivat tarjota istuimensakin naisille,
vieläpä »subwaylla» ajaessaan, jos sattuvat oikein hyvälle tuulelle.

       *       *       *       *       *

Finntownissa näimme palasen Suomea. Siellä oli »Kahvi-Tupa»,
»Suomalainen Kirjakauppa», »Ruokala», »Suomalainen Parturi» ja monta
muuta meikäläistä liikehuonetta.

Ei ollut aikaa tarkastella niitä tällä kertaa lähemmin. Koivisto
hoputti ikäänkuin meillä olisi ollut jonnekin kiire.

Jouduimme kortteeraamaan suomalaisen kirvesmiehen luo. Hänellä
oli pienen perheensä asuntona viitisen huonetta ja keittiö,
ynnä mukavuudet. Paremminhan ne elävät kuin meillä pienemmät
virkamiehet. Setä Samuli elää itse leveästi ja antaa runsaat muruset
palvelusväelleenkin.

Kun meitä oli syötetty, juotettu, kylvetetty ja vähän lepuutettu, sanoi
Koivisto, että mars matkaan, nyt lähdetään katselemaan kaupunkia.

New Yorkin Uutisten toimituksessa piti poiketa. Ystävällisiä olivat.
Pakinoitsija Sepeteus oli hauska tuttavuus ja lupasi runoilla meidät
tervetulleiksi lehtensä palstoilla. Hänkin kysyi: miltä Amerikka
tuntuu? Noh, tuntuihan se jo vähän joltakin. Mahtava maa. Kunhan
lakkaisi keinumasta.

Broadwayta ne kutsuvat maailman valtatieksi. Matti sanoi, että tämähän
on Helvetin hälläpyörä, ja se sopi mainiosti.

— Täällä saa kadun yli pyrkiessään aina pelätä henkeään, arveli Matti.

— Eikös autoja? lipsautti Koivisto. Siitähän tuli pikku kompa.

Äkkinäisen pää sillä raitilla meneekin pian pyörälle. Ellei pyörien
alle siinä ajoneuvojen tungoksessa.

Mutta eipäs sentään. Liikennejärjestys on kuin satua. Poliisi vain
viittaa kapulallaan, lukemattomat autot pysähtyvät silmämäpäyksessä,
ja kadun yli pääset vaarattomasti. Muutenkin näyttivät autot pelkäävän
ihmistä kuin dynamiittikuormaa. Herrajjee, jos auto sattuu raapasemaan
jalankulkijan pukuakaan. Ajaja voi joutua maksamaan suuria korvauksia.
Laki on ankara.

Meillä Helsingissä saa autoja pelätä kuin kostoa vannonutta
vihamiestä. Meillähän ajetaan niin varomattoman kuolemaahalveksivasti
— jalankulkijain kuolemaa — että luulisi yliajoista olevan palkintoja
luvassa. Ellei jalankulkija vilkuilisi aina ympärilleen kuin velkojiaan
pelkäävä vippari, niin hänestä piankin olisi jäljellä vain vaivainen
raato ja kaunis muisto. Kenestä jää sitäkään, viimemainittua. Hohhoijaa!

Lukija ei salli minun pysähtyä maalailemaan katukuvia Broadwayltä.
Niin merkillinen paikka, eikä saisi mitään kertoa. Lukija, joka on
nähnyt filmejä ja muita kuvia sekä tutkinut kirjoja, luulee tuntevansa
Broadwayn kuin kuparirahan. Samapa se, minä koetan pysyä lestissäni.

Käynnistämme Roxy-teatterissa saanen toki kertoa.

Koivisto lupasi näyttää siellä meille ihmeitä ja naurattaa meiltä
hermot solmulle. Hyvä, me halusimme nauraa. Nauru lisää ikää, huomautti
Matti.

Ostimme Roxy-teatteriin 75 sentin tiketit.

Kuulimme, että se oli maailman suurin elokuvateatteri. Sinne mahtui
kuutisen tuhatta istujaa. Nytkin se oli kutakuinkin täynnä.

Nousimme ylimmälle parvelle. Sieltä permannolle katsoessa huimasi
päätä. Olimme sisällä Baabelin tornissa.

Amerikkalaisten röyhkeys rakentaessaan näitä laitoksia on syntisen
yltiöpäistä. Luultavasti he paikkaavat vielä itselleen oman jumalan.
Semmoisen, jota ei tarvitse rukoilla, vaan joka tekee niinkuin
käsketään.

Muiden elokuvien ohella esitettiin Roxy-teatterissa palanen puhuvaa ja
laulavaa filmiä. Äänet kuuluivat siinä omituisen kuivilta, ikäänkuin
verhon takaa.

Sitten alkoi vaudeville-ohjelma.

Siinäpä sitä olikin ihmettelemistä vasta maahan tulleilla.

Satakunta valiotanssijatarta liihoitteli lavalla. Jättiläisorkesterin
säestäessä ne esittivät sulavia tansseja ja kävivät vaihtamassa pukuja
miltei joka minuutti. Mikä kadehdittava asema monenkin yleisönä
istuvan naisen mielestä. Nimittäin sellaisen, jonka elämä kuluu
leninkikilpailussa ystävätärten kanssa.

Esiintyi ilveilijöitä, musiikkihumoristeja, akrobaatti tanssijoita.
Ne akrobaatit retkuttelivat painolakia pilkaten seinästä seinään
ja tekivät yliluonnollisia hyppyjä. Saimme nähdä monenlaisia
sirkustelijoita, kuulla mahtavaeleisiä laulajia, joista lähti ääntä
kuin vetopasuunasta. Ja vaikka mitä loppumattomiin. Taiteilijoita oli
satoja.

Merkillepantavaa oli, että kaikki esiintyjät koettivat pikkutempuilla
ja nikseillä naurattaa yleisöä. Nekin, joiden esityksen piti kuulua
vakavaan taiteeseen.

Mutta yleisö nauroi peräti vähän, tuskin ollenkaan.

Taiteilijat saivat hyytävän vähän suosionosoituksia.

Hytkäyttävimmätkään ilmahypyt, jotka meillä olisivat saaneet yleisön
huutamaan: huih! ja heikompihermoisia pyörtymäänkin, eivät näyttäneet
ketään hämmästyttävän. Yleisö päinvastoin haukotteli, ikäänkuin
arvellen: kuivaapa on tää ohjelma, on nuo metkut jo ennen nähty,
eivätkö ne jo keksi uutta ja parempaa.

— Nukkavieru ohjelma, huomautti Koivistokin. — Ei niillä nyt ole mitään
erikoista, mutta kunhan tulette toisen ja paremman kerran, niin teiltä,
pojat, repiää hermot.

Ohoh! Minusta ja Matista oli mahdotonta saada enää suurenmoisempaa
huviohjelmaa kokoon.

Sitten tuli lavalle kaskunkertoja. Jutuista en ymmärtänyt rahtuakaan,
mutta esittäjä elehti niin taitavan hassunkurisesti, että minun täytyi
tuon tuostakin purskahtaa nauruun.

— Älä hemmetissä naura noin ääneen, varoitti Koivisto.

— Miten niin? Eivätkö nämä esitykset ole tarkoitetut naurettaviksi?

— Ovat kyllä, mutta täällä saa kuulla ja nähdä toinen toistaan
parempia, eikä tämä taiteilija ole oikein metka. Katso, hän ei saa
muita nauramaan.

Aivan oikein. Yleisö ei juuri hymyillytkään. Humoristin sutkaukset
kimposivat siitä tehottomina kuin seinään viskattu palikka.

Meihin päin vilkuiltiin kummastellen, että mitäs nuo nauravat,
ovatkohan ne maalta vai teatterin palkkaamia naurajia.

Mutta kun pääsee nauramisen alkuun, niin se yltyy, vaikka koettaisi
pidättää. Senhän on kokenut lukijakin.

Jutunkertoja teki taas vitsikkään liikkeen, ja silloin pääsi
minulta aivan vahingossa sataprosenttinen naurunhohotus. Se kajahti
suunnattoman laajassa salissa fenomenaalisesti, kimpoili valtavissa
kattoholveissa ja palasi omiin korviini kuularuiskun papatuksena.

Säikähdin sitä itsekin, mutta minkäs teit enää.

Tämän naurunpuuskaukseni jälkeen vallitsi salissa neljänneksen
minuuttia kestävä hiljaisuus. Sanoisin, että olisi kuullut neulan
putoavan lattialle, mutta se on niin vanhaa. Tuhannet ihmiset
kurkottelivat päätään nähdäkseen, kuka nauroi. Ketä huvitti
humoristinen esitys.

Koivisto heloitti punakkana kuin kukonheltta ja koetti kätkeä kasvonsa
ohjelmalehtisen taakse. Matti tökitteli minua kylkeen.

Mutta entäs se toivottomissa yleisön huvittamispuuhissa hikoileva
humoristi?

Hän seisoi häkeltyneenä näyttämöllä. Ei tikahtanut, ei pukahtanut.

Hän oli unhoittanut yleisölle singottavaksi aiotun sukkeluutensa.
Äkillinen yleinen hiljaisuus ja yksinäinen nauruni kai sekoittivat
häneltä konseptit.

Hätäpäissään jutunkertoja yritti pelastautua päästämällä meidän
parvellemme päin pellemäisen naurunhohotuksen. Ehkä yleisö voisi yhtyä
siihen ja silloin olisi kaikki hyvin.

Ei siihen kukaan yhtynyt. Hiljaista oli. Yleisö on toisinaan
tietämättään julmaa.

Minuun meni jokin riivaajainen. Hermostoni oli hiukan poissa tolaltaan.
Tänä päivänä olin nähnyt ja kuullut enemmän kuin sisälmykseni
kestivät. Lukijan tulee ottaa huomioon, että me emme istuneet
Kansallisteatterissa vaan vaudevillessä.

Minä yksinäni vastasin jutunkertojan nauruun. Raikkaasti kuin lukkari
messuavalle papille. Olisi luullut meidän esittävän etukäteen
harjoitettua nauruduettoa.

Koivisto yritti painautua penkkien väliin näkymättömiin, mutta ei
päässyt. Matti oli jo siellä ja tilaa oli vähän.

Mutta mitäs yleisö? Siltä pääsivät vangitut nauruhermot äkkiä
irralleen. Joku vain purskahti aluksi, se tarttui toisesta toiseen
— niinhän se aina tarttuu — ja pian kohisi salissa puolenkymmenen
tuhannen ihmisen hahatus kuin itämyrsky.

Silloin Koivisto otti minua käsikoukusta ja raastoi mukanaan ulos.

Matti tuli ongenkoukkuna perässä.

Lähellä istuneet huomasivat syntipukkien poistuvan — tai ehkä ne
luulivat meitä teatterin komeljanttareiksi — ja alkoivat taputtaa
käsiään. Toisilla parvekkeilla ja permannolla istujat luulivat
kai jutunkertojan lavalla tehneen jotain erinomaista ja yhtyivät
suosionosoituksiin.

Valtameren pauhua muistuttavan aplodeerauksen saattamina pääsimme
kadulle.

— Sepä oli komea alku esiintymisillesi tässä maassa, murahti Koivisto
harmistuneena. Hyvä vain, ettei meitä kukaan tuntenut.

Niin se meni ensimmäinen ilta maailman suurimmassa kaupungissa.




ME TULIMME HAARLEMIIN


Manhattanin suomalaiset asuvat enimmäkseen Haarlemissa.

Paljon sieltä on kyllä muuttanut Bronxiin ja muuanne. Suomalaisten
Haarlemia lähenee »musta vaara», ja toiset lähtevät sitä karkuun.
Sillä lähellä on siinä New Yorkin »Afrikka», »neekerien taivas»,
satoinetuhansine neekeriasukkaineen. Ne lisääntyvät ja tarvitsevat
uusia asuintaloja. Mustien etujoukot jo piirittävät suomalaisten
majapaikkoja. Ja neekeripenskat tuppautuvat lyömään leikkiä
suomalaisten portaille. Nokisine jalkoineen.

Haarlemin läpi kulkee eräs maailman hienoimpia katuja, 5:des avenue,
jonka varrella on yksityispalatsinsa monilla niistä, joiden taskuissa
rahavaltakunnan avaimet kilisevät.

5:nnestä avenuesta on muutamia kulmavälejä suomalaisten valtaamaa,
125:nneltä kadulta noin 129:nnelle kadulle Viidettä avenueta
pitkin kuulee puhuttavan suomea yhtä paljon kuin Helsingissä
Aleksanterinkadulla.

Tällä seudulla tunnet olevasi melkein kuin kotimaassa.

Katujen kulmissa seisoskelee joutilaita miesryhmiä rennosti seiniin
tai pylväisiin nojaillen ja kodikkaasti ympärilleen syljeskellen.
Ellet tunne heitä naamoista suomalaisiksi, kuulet sen kyllä henkevistä
kokkapuheista, joita runsaasti viljellään. Tämä näky tuo mieleen
kotoisen sunnuntaitunnelman jossakin kirkonkylän raitilla.

Siinä 126:nnen ja 127:nnen kadun välisessä korttelissa sijaitsee kaksi
komeata, suomalaisten omistamaa kivitaloa. Ne ovat lähellä toisiaan.
Kumpaakaan niistä ei myytäisi kymmenestä miljoonasta Suomen markasta.

Ne ovat suomalaisten »Työväentalo» ja »Työn Temppeli». Molemmilla
taloilla on oma tuhansiin nouseva seurakuntansa. Ne kilpailevat siitä,
kumpi on oikeutetumpi pitämään itseään raatajaköyhälistön tyyssijana.

Kun jommassakummassa näistä »haaleista» pidetään juhlaa tai iltamaa,
saattaa ympäristön katuvierillä nähdä sadoittain juhlavieraiden
yksityisautoja — useinkin hienoja merkkejä.

Näiden talojen välillä vallitsee katkera sotatila.

Suomalaisen luonteeseen kuulunee etuoikeutetuimpana perusominaisuutena
viha. Sukuviha, heimoviha, luokkaviha, puolueviha tai mikä muu viha
tahansa. Kunhan vain suomalainen saa »vihhoo pittee karnuuttoo».

Ehkäpä alituiset erämaantaistelut ja kansojen kamppailut, joihin
entisajan suomalainen hartaasti otti osaa, pumppasivat hänet pullolleen
ikuista vihaa. Sitä puhisee vielä hänen jälkeläisistäänkin kuin höyryä
vuotavasta kattilasta.

Ellei suomalainen saa väliin purkaa pahaa sisuaan, niin hän happanee
omiin myrkkyihinsä.

Kyllä kai suomalainen kerrankin tunsi olevansa oikein kotonaan, silloin
kun maassamme vallitsi _Isoviha_. Silloin hän oli kuin kala vedessä
eli omassa elementissään, käyttääkseni näitä kirjallisuuden vainiolla
harmaannutettuja vertauksia.

Työväentalo ja Työn Temppeli ovat virallisesti sodassa kapitalismia
vastaan, mutta taistelutavoista kiistellessään ovatkin syöntyneet
höyhentämään toisiaan. Kapitalismi istuu rauhallisena valtaistuimellaan
ja nauraa »vihollistensa» keskinäiselle rähäkälle niin että
kultahampaat välkkyvät. Hätäkö sillä? Ei sitten likikään.

Jos vasta maahan tullut tiedustaa työntemppeliläiseltä, mitä väkeä
naapuritalossa majailee, hän saa kuulla, että siellä se vasta kelmien
sakki hyysää. On tarkoin kavahdettava antautumasta niiden kanssa
mihinkään tekemisiin. Ei edes puheisiin saa ruveta, jos vähänkään
kunniastaan pitää.

Samantapaisen masentavan lausunnon antaa työväentalolainen
työntemppeliläisistä. Surkeita veikkoja, ne siellä.

Kummankaan talon »kundit» eivät tervehdi toisiaan, vaikka olivat
olleet ennen lapsuudenystäviä. Tulevatpa aivan sairaiksi, jos sattuvat
joutumaan samaan huoneeseen. Työväentalolainen ei mene Työn Temppelissä
pidettävään teatteritilaisuuteen, vaikka siellä näytettäisiin Juudas
Iskariotia ilmi elävänä. Työntemppeliläinen puolestaan istuutuu
mieluummin loppuiäkseen sähkötuoliin kuin minuutiksikaan Työväentalon
penkille. Voi tarttua saastaa puhtaisiin pöksyihin.

Työntemppeliläinen on varma siitä, että juuri työväentalolaiset ovat
syypäitä siihen, että maailma pyörii väärin päin. Ja työväentalolainen
uskoo, että kaikki pyörisi mitä parhaiten, jos työntemppeliläiset vain
eivät tuppaantuisi sotkemaan rattaita.

Ikäänkuin kehyksenä tälle suuripiirteiselle taistelukuvalle kieppuu
aivan siinä ympärillä maailman pääkaupunki, pauhaava Metropol
loppumattomine taloriveineen ja suunnattomine ihmismassoineen. Viuhke
vain kuuluu.

Nämä ihmismassat raatavat ja kituvat tässä hullunmyllyssä eivätkä
aavistakaan, kuinka läheltä olisi pelastus löydettävissä.

Eihän tarvitse muuta kuin sulkea jompikumpi näistä suomalaista
»haaleista» ja viedä sen kannattajajoukko pimeään tyrmään. Silloin on
kaiken pahan alkujuuri ja edistyksen estäjä poistettu. Sitten annetaan
toisen talon väelle valtuudet saattaa asiat oikealle tolalle. Kyllä se
tietää myrkyt, joilla paiseet parannetaan.

Niin tulisi lopultakin tästä maailmasta kaikkien mieleinen, siloinen ja
makoisa kuin vastaleivottu voipulla.

Meillä oli olevinaan impressariokin, mutta hänen aikaansaannoksistaan
ei meille ollut apua.

Matti ja minä läksimme Haarlemiin järjestämään omin nokkimme
lauluiltoja. Tarvittiin juhlasali, missä oli tottunut käymään
suomalaisia.

Osuimme ensiksi Työn Temppelille. Jossakin yläkerran salissa pidettiin
kuoroharjoitusta ja sieltä kuului korviimme laulu:

    »Ei keisarit meit enää peljätä,
    ei veriset julmuritkaan.
    Tovereissamme meillä on voima
    vapauttamme puolustamaan.
    — — —
    — — —
    Oi kallis, kallis _Venäjä_».

Sävel oli repäsevän sentimentaalinen marssi. Loppusanat: Oi kallis,
kallis Venäjä, laulettiin todellisella sydämen lämmöllä. Se sai
kuulijan vakuutetuksi laulajien pohjattomasta isänmaan kaihosta. Sitä
laulettiin suomen kielellä. Taipuisaa se on ilmaisemaan vaikka mitä
tunteita, meidän kielemme.

Löysimme isännöitsijän konttoristaan, jossa hän oli laskemassa hirveän
suurta dollaripinkkaa. Voimakkaista piirteistään arvasin hänet — oikein
— pohjalaiseksi. Esiteltyämme itsemme hän sanoi:

— Hauska tutustua! Onko tarkoitus laulaa meidän haalissamme?

— Kyllä, jos vain sali olisi jonakin lähi-iltana vuokrattavissa.

— Oletteko porvarillisia, kommunisteja, noskelaisia vai tuplajuulaisia
(tuplajuutalaisia)?

Meiltäpä jäi suu selälleen. Suomessa ei koskaan oltu tiedusteltu
puoluekantaamme tällaisessa tapauksessa.

— Hyvänen aika! Ei suinkaan puoluekarva tule mihinkään kuuloon
konserttitaloa vuokrattaessa?

Isännöitsijä läväytti viivottimella pöytään ja jyräytti painokkaasti:

— Se tulee ja vahvasti! Sanon teille heti alussa, että tässä maassa ei
puolueettomuus vetele.

— No johan nyt ihme! Suomessa ei taas vetele puolueellisuus näissä
hommissa. Olisihan hassua nähdä jossakin lehdessä ilmoitus, että
esimerkiksi maalaisliittolainen oopperalaulaja se ja se antaa konsertin
maalaisliittolaiselle yleisölle. Joka laulaa, niin se laulaa kaikille,
eikä siinä tule yleisön enempää kuin esiintyjänkään puoluekanta
kysymykseen.

Isännöitsijä kuunteli tätä kuin papukaijan laverrusta. Sanoi sitten:

— Niin kai Suomessa. Mutta siinä ahdasmielisessä maassa ollaan monessa
muussakin asiassa takapajulla. Täällä ollaan jo valistuneempia
ja ajatellaan asioita suurpiirteisemmin. Puolueettomuus on vain
porvarillis-noskelaista hapatusta. — Meillä esiintyi tuonnottain
Suomesta tullut näyttelijätär Alli Puntari. Häntä pidettiin ensin
rehtinä meikäläisenä ja hän sai suuren yleisön suosion ynnä
kuormallisen dollareita. Mutta sitten hän menetti yks kaks kaiken
kannatuksen.

— Mistä syystä hän menetti kannatuksen?

— Hän lausui puolueen järjestämässä iltamassa Eino Leinon runoja.

— Eino Leinon runoja! Ja siitä syystä joutui pannaan?

— Niin, Eino Leino kuuluu testamentanneen omaisuutensa noskelaiselle
työväenyhdistykselle Suomessa. Hänen runojaan ei täällä työläisyleisö
enää halua kuulla. Sitäpaitsi meillä on parempia runoilijoita omissa
työläistovereissa.

Mitäs me muuta kuin pyörittele päätä ja ihmettele amerikkalaista
laajakatseisuutta. Paljon, paljon me Suomessa olemme jäljellä.

Lopuksi ehdotin minä:

— Me kun nyt olemme vasta maahan tulleita, niin meillä ei ole
minkäänlaista käsitystä täkäläisistä puolueoloista. Suomessakin
olemme aina olleet puolueiden ulkopuolella. Ohjelmamme on yksinomaan
leikillinen eikä loukkaa kenenkään puoluetunteita, koska siinä ei ole
politiikkaa. En usko olevan puoluetaistelullenne haitaksikaan, jos
vuokraatte meille salin lauluiltaamme varten.

Isännöitsijä näytti miettivältä, sanoi sitten lopuksi:

— Läksitte, pojat, lasikengässä kalliolle, kun ette ottaneet mukaanne
parempia aatteita. Mutta minä jätän asian johtokunnan harkittavaksi.
Saatte illalla myöhempään vastauksen.

       *       *       *       *       *

Poikkesimme Viidennelle avenuelle ja löysimme heti toisen suomalaisen
haalin. Se oli komea kuin dollarikuninkaan yksityispalatsi.

Jouduimme konttoriin, jossa oli myös kirjakauppa. Tiskin takaa riensi
käsiämme puristamaan eloisa mies, joka aivan säteili hyväntuulisuutta.
Hän oli oikea Mikko Mieleväinen, sujuva kuin sukkula, joka jäsen
taipuisa kuin koneöljyllä voideltu. Tällaisia sittemmin emme
suomalaisista juuri tavanneet. Hän oli seemiläismallinen näyte ainoa
laatuaan.

Mikko — nimensä olikin sattuvasti Mikko — lasketteli liukkaasti kuin
lehdestä lukien:

— Hauska tutustua, todenteolla! Vai on jo päästy meidän pikkukyläämme
asti. No, miltäs Amerikka tuntuu? Miten merimatka kului? Laulettiinko
laivalla? On kai meininki laulaa meilläkin? Yes, me järjestämme huoneen
vaikka parin päivän perästä. Täällä on teitä jo odotettukin. Olisitte
tulleet pari vuotta aikaisemmin. Yes, varmasti tulee täysi huone, siitä
voin antaa vaikka pantin...

Samalla kuin Mikko jutteli meille, hän teki kauppaa asiakkaiden kanssa
niin että suihke kävi. Möi gramofoonilevyjä, kirjoitti shekkejä, otti
vastaan sanomalehdentilauksia, vastasi puhelimeen ja hoiti yleensä
keskustelua puolenkymmenen henkilön kanssa. Ei tehnyt erehdyksiä,
ei hermostunut, ei jättänyt ketään vastausta vaille. Hän liikkui
kuin rullalaakereilla, kieli ei ollut luusta, eivätkä selkäsaranat
ruosteiset. Siinäpä oikea yleisön palvelija.

Vastakohtana tälle Mikolle muistuvat mieleeni meikäläiset
liikeapulaiset. Poikkeanpa sivulle ja kerron eräästäkin »yleisön
palvelijasta» Tampereella.

Menin kerran eräästä rohdoskaupasta ostamaan teatterivärejä.

— Onko Leichnerin ihovärejä, kysäsin.

— Ei, vastasi miesapulainen melko tylysti.

Paussi. Poispäin kääntyneeltä apulaiselta koetin ongiskella:

— Onkos muita merkkejä?

— On.

Äänettömyys. Apulainen puhdisteli kynsiään.

— Mitä esimerkiksi?

— Maison Dorinin.

Apulainen näytti siltä kuin olisin udellut peiteltävää liikesalaisuutta.

— Ovatko ne hyviä? jatkoin sietämättömän uteliaana.

— Em mää vaan tierä. Kyll kai!

— Saako niitä nähdä?

— Kyll kai niit kattella saa. Mut ei nes siitä petraannu.

— Oo—hoh! Paljoko ne sitten maksavat?

— Seittemänkymmentäviis markkaa satsi.

— Mutta Helsingistähän niitä saa viidelläkymmenellä.

— Älkää valehrelko!

Kummako oli, ettei meillä tullut kauppoja. Mistähän, syystä meikäläiset
kauppiaat aina valittelevat huonoja aikoja?

Mikon kanssa meillä tuli kaupat. Saimme haalin parin päivän perästä
pidettävää iltaamme varten. Puolueuskontunnustusta ei tällä talolla
vaadittu. Se oli sitä noske-porvarillista leväperäisyyttä.

Mikko esitti meille Hilja-misiksensä, joka oli saanut englanninkielisen
korkeakoulusivistyksen. Tämä pariskunta sitten opasteli ja avusteli
meitä ensi askeleillamme kultamaan kamaralla. Hepä toimittivat meidät
välilöihin suurten gramofooniyhtiöiden kanssa, eivätkä vaatineet suurta
kiitosta.

Naapuritalosta saimme tietää, että meille oli johtokunta tarkan
harkinnan perästä myöntänyt haalin lauluiltaa varten. Olivat ottaneet
meidät noin niinkuin ehdonalaisen kannalta.

Niinpähän vain päästiin asian alkuun.




JUNA LÄHTI LÄNTEEN


Meillä ei ollut aikaa syventyä tutkimaan New Yorkia tällä kertaa. Piti
lähteä Ohioon mitä kiireimmiten.

Ensimmäiset lauluiltamme New Yorkissa olimme saaneet jotenkuten
suoritetuiksi. Itse olimme ihastuneita tienestimme suurenmoisuudesta,
ja yleisö oli harmistunutta ohjelmamme vähäpätöisyydestä.

Moitteen syytä meissä olikin. Mitäpä meillä oli tarjottavana 75
sentin pääsymaksulla! Samalla hinnallahan pääsi Roxy-teatteriin,
jonka ohjelmiston rinnalla meidän tarjoamamme taidenautinto oli kuin
teelusikallinen vettä Niagaraan verrattuna.

Suurimman pettymyksen sanoivat osalle yleisöstä tuottaneen sen, että
ohjelmastamme puuttuivat poliittiset letkaukset. Eikä pianisti-Matti
soittanut haitaria. Työn Temppelissä se olisi kuulemma auttanut paljon.

Nyt meille oli järjestetty seuraava ilta Warreniin, Ohioon.

Junalipun ostaminen kesti pari tuntia. Matti sai tulkin seurassa
juosta monet virastot, ennenkuin Warren löydettiin ja liitettiin
rautatieverkostoon. Kun vihdoinkin selviydyttiin junaan, oli Matti
löytöretkeilystään niin väsynyt, että nukahti heti penkin nurkkaukseen.
Juna lähti kiitämään meille tuntemattomia maita kohti riehakkaasti kuin
irtipäästetty peto.

Yhtämittaa sivuutettiin kaupunkeja. Niiden ohi rynnistäessään parkasi
veturimme niin törkeällä äänellä, että Matti hypähteli kohoksi
unissaan. Tarkoitus oli tietysti säikyttää ihmisiä pois radalta.
Amerikkalaisen veturin ääni ei ole vihellystä. Se mylvii kaameasti kuin
elävältä suomustettava rantapiru. Tämä vertaus ei ole esteettinen,
mutta tässäpä ei latelekaan viisauksiaan kirjailijanero, vaan
viisunikkari, jolta ei ole lupakaan vaatia makua eikä tyyliä. — Hehhei,
minähän saan nakutella näille lehdille konekynällä mitä pötyä tahansa.
Tavaramerkki ei ole luvannut priimaa. Siitä sait, arvosteleva lukija.
Sitäpaitsi tunnustan, että koko tämä kirjanen on vain viisunikkarin
pahantuulenpurkaus. Ilman pientä suuttumusta ei tätäkään menekkiteosta
olisi koskaan ruvettu sepustelemaan.

Noh — asiaanpa sitten taas.

Minua tuli puhuttelemaan suomalainen mies. Hän oli tuntenut meidät
maanmiehikseen. Ainahan suomalainen toisen tuntee.

Miehellä oli oikea hautajaisnaama. Synkkämielisestä näöstä päättäen
olisi luullut hänen pitävän kirjaa vuosisatojen vahingoista.
Esiteltyämme itsemme ja vaihdettuamme »hauska tutustua» -kohteliaisuuden
kertoi mies olevansa ammattinäyttelijä ja toimineensa maassa
teatterinjohtajana.

Nyt hän oli matkalla Kanadaan, jonne aikoi jäädä metsästäjäksi.

— Mieluummin vietän viimeiset vuoteni indiaanien kuin suomalaisten
keskuudessa, hän sanoi.

— No miten sitä niin on suomalaisiin kyllästytty? Minusta he
vaikuttavat mukavilta ihmisiltä?

— Vai mukavilta, jamasi näyttelijä närkästyneen ivallisesti. — Ettepä
niin sano, jahka olette ollut täällä kauemmin. Ei näin idioottimaisten
puoluepukarien joukossa kestä kukaan, jolla on tunto ja hermot. Vaikka
kyllä minun nahkani tässä ampiaispesässä on tökitetty niin turraksi,
että piikkivasaralla lyöntikin tuntuu siinä vain lievältä kutittelulta.
— Sanon teille, että olen poistumassa koko konkkaroikasta, enkä
piittaa siitä, mitä sanoistani nuuskitte ja oletteko porvari p:le tai
sosialisti s:na.

— Ei kai sillä mitä väliä, kunhan muuten on kunnon — — —

— Hoh hoh, vai ei väliä! Niin, ettei muka väliä, mitä puoluekarvaa
ihminen tunnustaa, kunhan muuten on rehti. Hahhahhaahaa! — Antakaas
mun vähä hohottaa, en ole kuullut moneen vuoteen mitään näin
hassua. — Tällä vitsillänne saatte yleisön nauramaan paremmin kuin
rasvaisimmallakaan renkutuksellanne. — Sitä sanoessanne naurakaa
ivallisesti, räpytelkää silmiänne ja tehkää joku hassunkurinen liike.
— Sitävarten, etteivät ne luule teidän tarkoittavan sillä totta.
— Silloin siitä on naurut pois, jos ne luulevat teidän tosissanne
ajattelevan noin luonnottomia. — Hahhahhaa, kun mua vieläkin naurattaa.
— Vai ei väliä puoluekarvasta, kunhan muuten on kunnon ihminen. — —

Totta on, totta on, että teillä on huumorinlahjaa.

— Noin mojovia sukkeluuksia ei lähdekään joka äijän päästä, ei, totta
vie!

— Mutta enhän minä aikonut sanoa sukkeluutta!

Teatterinjohtaja katsoi minua ympyriäisin silmin ja vilkasi
säikähtyneenä sivuilleen. Sitten hän sanoi puoliääneen:

— Häh, jos tarkoititte sillä totta, niin varoitan teitä oman etunne
nimessä kuuluttamasta näitä mielipiteitänne. Konserttimatkanne saattaa
mennä yks kaks kantui.

— Tuopa on asia, josta en käsitä hiventäkään.

— Niin, se on yksi niistä monista. — Mutta tästä asiasta pääsette
kuusalle jo alkupäivinä. Täällä täytyy vieraan kanssa keskusteluun
jouduttuaan tarkoin utsia, mikä on hänen puoluekarvansa. Muuten satut
sanomaan jotain, mistä vieras pääsee haistamaan, että mahdollisesti
olet — vaikka vain pienessäkin pykälässä — harhaoppinen hänen
aatteisiinsa nähden. Taikka jos hän huomaa, ettet katkerasti vihaa
toisin ajattelevia suomalaisia, vaan tahdot olla sovinnollinen kaikkien
kanssa, niin hän halveksii sinua pohjattomasti ja vetäytyy sinusta
loitommaksi kuin ojassa rypeneestä koirasta.

— Mutta mehän juuri tahdomme olla sovinnollisia.

— Hssts! Älkää sanoko sitä noin kovaa. Minun ilmiantoani ette tarvitse
pelätä. Puolueettomia ei täällä kärsitä. Ettekö ole sitä jo kuulleet?

— Kyllähän me vähän, mutta emme ottaneet sitä täydestä.

— Täällä täytyy jokaisen olla edes olevinaan puolueihminen, muuten
toiset syövät hänet. Täällä puhutaan ylevistä aatteista, selvänäköisen
ihmisen horjumattomasta kannasta, selkärangasta mukamas. Hyh höh, sanon
minä. Dollari niille vain vakaumuksen sanelee, eikä mikään muu.

Minä pudistin päätäni ja sanoin:

— Noh, joillakin. Mutta onhan niitä vakaumuksellisen kannan ihmisiä,
jotka kaikissa olosuhteissa ja itsekkäistä pyyteistä riippumatta — —

— Hahhahhaa! Taas tuli vitsi. Tehän latelette niitä kuin
piironginlaatikosta. Itsekö noita keksitte?

— Enhän minä taaskaan ollut sanovinani mitään naurettavaa.

— Kyllä tuo oli sutkausten parhaita. Että on näes ihmisiä, jotka
uskaltavat ja pystyvät ajattelemaan toisin kuin leipäkannikka käskee.
Hahhhaa!

Niin tietysti. Pitäisi niitä olla.

— Roskaa! Tuokaapa esimerkiksi sieltä Suomesta joku yhteiskunnan
pylvääksi kohonnut rahaporvari. Antakaa hänen köyhtyä niin, ettei
hänellä ole leivänpalaakaan ja hänen seurapiirinsä luopuu hänestä
kuin vesi tervatuista saappaista. Pankaapa hänet sitten ansaitsemaan
elatuksensa jossain grottemyllyssä, jossa hän saa raataa pienellä
palkalla niin, että hiki tihkuu joka huokosesta. Antakaa hänen tietää,
että makeanleivän päivät ovat iäksi loppuneet, eivätkä koskaan
palaa. Ettei hän millään kyvyllä eikä konstilla pääse enää nousemaan
alennuksestaan, Ei edes poosuksi, pieneksi päällysmieheksikään.
No, sanon minä, ellei hän ammu kuulaa otsaansa, niin varmasti
hän ennen pitkää rupeaa juoksemaan työväentaloilla ja huutamaan
yhteiskuntajärjestyksen kumoamista niin että suupielet ovat kuolassa.

— Noh, tuskin sentään.

— Älkää epäilkö, painakaa vain totena mekkoonne? Minä olen nähnyt... —
Mutta missä ovat nyt tämän vakavamielisen ja valistuneen kansalaisen
yhteiskuntaa säilyttävät ja horjumattomat mielipiteet. Häh, mihin hän
ne kadotti? Minä kysyn vain. Niidenhän piti kestää tulessa. Nyt ne jo
sulivat hänen otsansa hikeen. Well, dollari antoi, dollari otti.

— Tehän puhutte aivankuin lukisitte kirjasta.

— Olen näyttelijä ja vanha jo. Puhun aina kuin teatterilavalla. En enää
pääse irti maneerista. Enkä edes tiedä, mitkä sanoistani ovat omiani,
mitkä kirjoista tarttuneita. Vaikka kyllä minä olen täällä saanut
hautoa pessimistisiä ajatuksia yhtämittaa niin, että hiuksenikin ovat
hyljänneet minut, eikä päässäni ole enempää karvoja kuin vanhassa kenkä
harjassa.

Teatterinjohtaja siveli surumielisenä autiuttaan kiiltävää
päänahkaansa, jota Intiaani olisi tuskin pitänyt skalpeerausvaivan
arvoisena.

Hän jatkoi ivallisesti virnistellen:

— Entäs nämä köyhälistön lipunkantajat? Horjumattomat luokkataistelijat
mukamas! Niinkauan kuin ne tietävät täytyvänsä olla työläisen asemassa,
ne ovat olevinaan jaloja köyhälistön puoltajia. Monikin on täällä
säästänyt sievoisen omaisuuden — ahkeralla työllä kylläkin — ja ollut
täällä niin täyttä proletaaria ja ryssän kannattajaa, että on oikein
opetellut syömään joka päivä kaalikeittoa. Pelkästä ihastuksesta
tavaritsheihin nääs. Näihin Amerikan rikkaisiin verrattuna hän on
tuntenut itsensä köyhäksi. Entäs sitten? Tämä ryysyköyhälistöläinen on
mennyt Suomeen ja vaihtanut dollarinsa markoiksi. — Hei — hän onkin
huomannut olevansa rikas. Aluksi hän vierasti porvareita, joita oli
täällä vuosikausia haukkunut. Nyt hänellä onkin varoja enemmän kuin
monella Suomen porvarilla. Hän tottuu ennenpitkää rahaporvarien,
vertaistensa, seuraan. Hän alkaa karttaa työväentaloa, koska siellä käy
vain köyhiä, jotka kadehtivat ja pistelevät häntä. Ei aikaakaan, kun
hän on täysi porvari, äykkäpäisintä lajia.

Ja täällä hän oli niin proletaaripoikaa, ettei tervehtinyt noskelaista
työläistoveriaan, vaan haukkui tätä lahtariksi. Missäs hänenkin
periaatteensa ja vakaumuksensa nyt ovat. Häh! — Juupeli kun minua
kiukuttaa, että ne ovat täällä olevinaan niin pyhän tulen innoittamia
aatteen miehiä, ettei puolueeton ole ihminen eikä mikään. Heillä on
muka oikeus halveksia esimerkiksi minua, joka en huuda enkä jauha
vihaa toisin ajattelevia kohtaan. Nämä sen korvennettavat reuhaavat
ylinnä kaikissa puolueissa, vaikka itse ovat valmiit myymään kantansa
muutamasta hopeapenningistä.

— So so, onhan niitä työväenkin puolueissa sellaisia, jotka elävät
hyvissä varoissa ja kuitenkin pysyvät aatteissaan.

Teatterinjohtaja päästi raikuvan naurun.

— Hahhaahhaa! Te nauratatte minut kuoliaaksi noilla kokkapuheillanne!
Nehän ovat koonneet varallisuutensa puolueensa luottamustoimissa taikka
puolueen jäsenten kannattamina liikemiehinä. Saatanhan minäkin olla
vaikka minkä puolueen mies, jos saan hyvät tulot.

— Tepä ette näy uskovan hyvää kenestäkään.

— En kerta kaikkiaan. Ainakin puoluepukarit ovat joko
omanvoitonpyytäjiä, palkattuja rakkeja, taikka itserakkaita
suuruudenhulluja, jotka kuvittelevat voivansa ratkaista yks kaks
maailmanarvoituksia. Taikka sitten rehellisiä, mutta vähäjärkisiä
ihmisiä, jotka on narrattu määkimään kuorossa palkkapaimenten
sanelun mukaan. — Eihän jalo, järkevä, mietiskelevä ihminen takerru
härkäpäisesti yhden aatesuunnan kaavoihin niin tiukasti, että kieltäisi
toisilta pienimmänkin oikeutuksen. Kunnon ihminen voi olla ainoastaan
puolueeton, se on mielipiteeni ja jyrkästi.

— Teidän pitäisi siis perustaa puolueettomien puolue ja käydä yhteen
tappelun nujakkaan puolueellisten puolueitten kanssa. Teillähän on jo
valmiiksi kehitetty puoluevihakin puolueellisia vastaan.

Nyt kun omasta mielestäni sanoin vitsin ja nauroin itse täyttä kurkkua,
ei teatterinjohtaja ropauttanut sille korvaansakaan. Hän sanoi
vakavasti:

— Minun horjumaton periaatteeni on, ettei ihmisellä saa olla
horjumattomia periaatteita. Ne eivät kestä kaikissa olosuhteissa
kumminkaan.

Istuimme kotvasen vaiti. Teatterinjohtajan paradoksit eivät tuntuneet
erikoisen järkeviltä eivätkä omintakeisiltakaan. Onhan sitä maailmassa
kuultu vatvottavan asioita puolin ja toisin.

Sitten teatterinjohtaja otti muistikirjan taskustaan ja näytti siitä
Mussolinin kuvaa. Se oli leikattu jostakin lehdestä ja liimattu kirjan
sisäkanteen.

— Tätä miestä minä jossakin suhteessa ihailen, sanoi hän. Mussolini on
mies, jollaisia ei nykyaikana monta olekaan. Jos hän olisi korkeata
syntyperää, en ihailisi häntä. Hänen asemansa olisi luonnollinen.
Mutta että hän on muurarista kohottanut itsensä diktaattoriksi, joka
pitää laumoja, ylimyksiäkin, kurissa, se on miehen työtä. Kuka tahansa
fascistikenraali panisi mielellään Mussolinin tyrmään ja ottaisi
häneltä ohjakset. Mutta ei pysty. Ei niilläkään fascistikenraaleilla
ole aate pääasia, vaan oma nousu. Niinkuin Venäjälläkin
komissaariherrat syöksevät toisiaan johtoasemista päästäkseen itse
tilalle. Köyhälistöstä ne eivät piittaa rinnankaan vertaa, se on nähty.
Oma hyvä se vain kaikilla on mielessä. Yksinkertainen kansa on nenästä
vedettävää. Koskaan ei tule olemaan täydellistä tasa-arvoisuutta.
Henkisesti etevämmät aina johtavat ja robotit tottelevat.

Minä kuuntelin välinpitämättömän kyllääntyneenä. Nämä asiat eivät
olleet koskaan kuuluneet komeljanttarin ajatuspiiriin.

Merkillinen teatterinjohtaja jatkoi väsymättömänä:

— Sivistyneet, henkinen älymystö, eivät kuitenkaan vielä ole
johtavassa asemassa. Hopearobotit hoitelevat nyörejä ja rautarobotit
taistelevat kiihkeästi saadakseen ohjakset käsiinsä. Sivistyneistö on
toistaiseksi heikko. Sen on pakko ruveta robottien palkkalaiseksi.
Toiset palvelevat hopearobotteja, auttaen niitä rautarobotteja vastaan.
Toiset taas ovat rautarobottien palkkalaisina ja ovat taistelevinaan
hopearobottejavastaan. Molemmilla puolilla palvelevat älymystöläiset
nauravat salaa robotti-isäntiensä sieluttomuudelle, mutta kumartavat
niille saadakseen leivän. Heidän oma aikansa on vielä tuleva.

— Anteeksi, eikö voitaisi keskustella hauskemmista — — —

— Te olette tingeltangelirobotti. Sieluton löpertelijä. — — Katsokaas,
kerran on vielä tuleva — henkisen älymystön vahvistuessa — järjen ja
hengen Mussolini, joka lyö raskaan nyrkkinsä pöytään ja huutaa niin
hopea- kuin rautaroboteille: Hiljaa, sikalauma! Teillä on mielessä vain
ruokapurtilo, josta riitelette, ettekä muistakaan, että teistä aiottiin
luoda _ihmisiä_. — Kaikkien on ensinnäkin saatava ruokapurtilosta
vatsansa täyteen, sillä sianruokaa on vielä maailmassa riittävästi ja —
— —

— Mutta eikös tuo ole jotain sosialistista aatetta?

— Aatetta!? teatterinjohtaja kiljasi kuin mielipuoli. — Hahhahhaa!
Jaloa, ylevää, yli-inhimillistä, ihanaa aatetta!... Täytyykö minun
pääni olla täynnä joitakin merkillisiä aatteita, kun sanon, että
sikalauman, niin suurten kuin pientenkin röhkijöiden, on saatava
ravinnokseen tätä maallista rapaa. Että kaikilla porsailla on oikeus
käydä kakarapytyllä... Ei veikkonen se kysy jaloja aatteita osatakseen
sanoa tuollaista... Kun iso sika imee itsensä täyteen kuin iiliäinen,
niin se vetäytyy eläimelliseen lepoonsa eikä hätistele pienempiä pois
kakarapytyltä. Täytyyhän niidenkin saada. — Ei tämä kuulu ihmisyyden
aiheisiinkaan, koska sen osaa sikakin. — — Minä tarkoitin, että järjen
ja hengen Mussolini kiskoo ihmisten ajatukset kakarapytystä, koska se
on alentavaa _ihmisille_. Sen täytyy jäädä _sivuasiaksi_. Mussolini
pakoittaa heidät pyrkimään uudelleen sen kuvan kaltaiseksi, kuvan, joka
heissä ammoin aikoja turmeltui...

Teatterinjohtajan paasaaminen rupesi todenteolla väsyttämään. Keskeytin
hänet alkamalla viheltää »Ramonaa». Kyllähän ne maailmanparantajat
järkeilevät mikä milläkin tavalla. Hitto heitä kuunnelkoon.

Lopun matkaa torkuimme äänettöminä. Välillä juttelimme hiukkasen, mutta
järkeviä. Ilmoista, maisemista, vuodentulotoiveista.




ENSIVIERAILU SISÄMAISSA


Buffalo, Baffalo, Boffalo.

Ne tuntuvat lausuvan tuon nimen monella tavalla. Mutta käänneltäköön
sitä kielen kärjellä miten päin tahansa, ei siitä kaunista tule. Eikä
se kaupunki näytä ihanalta, vaikka sitä katsoisi ruusunkarvaisen lasin
läpi.

Junamme pysähtyi pariksi tunniksi Buffaloon. Meillä oli aikaa lähteä
verryttelemään jäykistyneitä raajojamme. Teatterinjohtaja sanoi: »so
long, boys», ja nousi toiseen Niagaralle lähtevään junaan. Sieltä
kautta kulki hänen tiensä Kanadaan.

Buffalon kadut ainakin ne, joita kuljimme — olivat törkykasoja. Tuuli
lennätteli niistä kalkkia ja muuta roinaa vaatteillemme. Talot olivat
sen näköisiä, kuin niissä aiottaisiin filmata elämää ryöväriluolissa.
Ulkoseinät olivat kivihiilen savusta ja pölystä mustuneita.

Täytyy omata kovin hyvä sydän voidakseen sanoa Buffalosta jotain
kaunista.

Roskaläjältä toiselle hyppiessämme ajattelin, että ihmepä olisi, jos
tästäkin kaupungista olisi lähtöisin joku runoilija, joka kehtaisi
laulaa kotiseutunsa ylistystä. Runoilija, joka muualla maailmalla
»outona kulkiessaan» haaveilisi Buffalosta. Ja kyynelöivissä säkeissään
kaipaisi »untensa valkeata kaupunkia, jonne sielunsa siivillä hetkeksi
liitää pauhuista pahan maailman». Näille törkyisille kaduille, joilla
ennen lapsena leikkiä löi.

    Buffalo, oi päivin, öin, helmahasi ikävöin!

Runoilijoiltahan ei puutu mielikuvitusta.

Pysähdyimme katsahtamaan erästä puoliluhistunutta taloa vilkkaalla
liikepaikalla. Siinä oli paraadiovi pahasti saranoiltaan longistunut.
Keskellä ovea ammottava halkeama, jonka pahinta irvistystä tukkimaan
oli naulattu kurainen lankunpätkä. Ikkunat ovenpielessä olivat
puolisokeita. Niissä oli vain joku ruutunen ehyt. Rikkinäisiä oli
koetettu paikkailla ruostuneella rautapellillä.

Oven yläpuolella reuhottava kyltti ilnioitti, että tämän palatsin nimi
oli: _Hotel Majestic_.

Ovelle ilmestyi mustapintainen, alkujaan valkoiseksi tarkoitettu mies
esiliina edessään. Huomasi kai meidät muukalaisiksi, koska viittilöi
meitä sisälle.

Matti ja minä emme yleensä ujostele mustapintaisia miehiä. Astuimme
sisälle hänen majesteetilliseen hotelliinsa.

Olimme kompastua lattialla olevaan kivihiililäjään. Ruostuneen
rautakamiinan vieressä maassa makasi nähtävästi juovuksissa rääsyinen
mies. »Stoorin» kalustona oli vain tyhjä tiski ja seinähyllyke. Mitään
tavaraa ei ollut näkyvissä.

Mustapintainen mies puhui paljon ja teki käsillään kaikenlaisia
liikkeitä. Hänestä olisi tullut hyvä kupletinlaulaja. Puheesta
ymmärsimme hatarasti, että hän arveli meidän tarvitsevan jotain
lämmikettä.

Kylläpä tietenkin. Kieltolakimaan miehet toisessa kieltolakimaassa
tarvitsevat jotain lämmikettä, sillä ulkona oli tosikylmä.

Juu, me halusimme juoda kunnolliset pullakahvit. Siinä kaikki, sinä
farisealainen lukija. Mitä sinä luulit meidän halunneen?

Koetimme mongertaa tätä kiihkeätä mielihaluamme mustapintaiselle
miehelle, mutta hän mutisteli suutaan halveksivasti. Samoin kai tekisi
Hotel Kämpin tarjoilija, jos Savon ukko tulisi kysymään piimävelliä.

Mustapintainen mies otti tiskin alta pullon ja suuhunsa viitaten sanoi:
fiftiin sents uon. Samalla hän napautti sormipaukulla poskeensa ja oli
nielevinään jotain oikein hyvää ja makoista.

Koska epäilimme, että mies tyrkytti meille viinaa, pudistimme
paheksuvasti päätämme ja painuimme ulos.

       *       *       *       *       *

Ashtabulan asemalla laskeuduimme junasta, niinkuin meitä oli lähtiessä
neuvottu. Siinä piti vaihtaa toiseen höyry hevoseen, joka veisi
Warreniin.

Asemalla ei saatu käsiin edes lipunmyyjääkään. Eikä mitään junaa ollut
lähtöhommissa. Juna, jolla tulimme, jatkoi matkaansa kaukaiseen länteen.

Asemalla oli autoilijoita. Viittilöimme heidän kanssaan, eikä asioista
tullut mitään selvää. Viimein yksi automiehistä otti minua takinhihasta
ja talutti lähellä olevan kadun kulmaan. Siellä seisoskeli mies,
työmekko yllään.

Automies puhui työmekkoisen kanssa englantia ja minä koetin pistää
väliin jonkun raihnaisena syntyvän sanan.

— Kyllä mie ossaan suomee, sanoi työmekkoinen mies. — Minne teijän
pitäs oikein mennä?

— Warreniin, mutta mistä ja milloin sinne lähtee juna.

— Junaa ei mee koko tänä päivänä, ilmoitti mies. — Mutta tää autoilija
sanoo vievänsä teijät kymmenellä dollarilla. Se siitä melkein menis
junallakin.

Autollahan meidän piti lähteä. Vaikka junaliput oli ostettu perille
asti.

Suomalaista miestä nauratti, kun tiedustelimme, voiko autonajajaan
luottaa. Kyllä voi, ne ovat Unionin miehiä.

Haalin löytäminen Warrenissa oli konstikasta.

Saimme sen hikisen etsinnän perästä käsiimme ja pidimme lauluillan
pois tiehensä. Salintäyteinen yleisöjoukko osoitti vilkkaasti
tyytymättömyyttään. Sanoivat, että mitäs noista tyhjistä renkutuksista.
mutta kun olisi poliittisia pistelyitä, niin vot, se olisi poikaa.
Suomalaisten enemmistö on tässä maassa politikoimiseen nuorekkaasti
innostunut. Politiikka on uskontoa ja sitä on viljeltävä joka hetki.
Tiellä käydessä, työtä tehdessä ja illalla maata pannessa. Muuta
henkistä harrastusta ei saa olla, sen tulimme myöhemmin huomaamaan.
Mitä ei ole koraanissa, on pahasta.

— Emmehän me osaa tämän maan politiikasta veistää värssyäkään, vasta
maahan tulleet iikat, sanoimme eräällekin tyytymättömälle.

— Kyllä sitä aina porvareita ja noskuja osaa haukkua, neuvoi mies. —
Niille pitää antaa vasten ikeniä että läsähtää. Ei täällä muusta ole
väliäkään.

Vastasimme tähän, niinkuin järkevä lukija olisi pannut sanat suuhumme:

— Me emme ole tulleet tänne ketään haukkumaan. Täällähän on joka
puolueella palkatut miehet ja sanomalehdet siihen hommaan. Meidän
tarkoituksemme on huvittaa Amerikan suomalaisia rallatuksillamme,
jos meitä viitsitään kuunnella. Eikö olisi hullua, jos rupeaisimme
räyskimään ihmisiä ja asioita, joita emme edes tunne?

— Ahaa, tairattekin olla _pimeitä_ veikkoja!

— Päinvastoin, tahtoisimme olla oikeita valkeuden lapsia, jotka eivät
vihaa ketään. Antaisimme jokaisen pitää puoluekantansa rauhassa,
sillä me emme pidä itseämme niin viisaina, että pystyisimme jyrkästi
sanomaan, kenen piirustusten mukaan maailmasta tulee paras.

— Hörön lörön! Tuollaisella luikertelemisella ette täällä pitkälle
potki. Meikäläiset ovat valistunutta väkeä, eivät ne kärsi pikkumaista
hötisemistä. Menkäähän länteen...

Keskustelu tämän warrenilaisen Sokrateen kanssa koski tunteellisiin
mieliimme. Mutta me olemme jo antaneet hänelle anteeksi, lieneekö hän
leppynyt meille. Ei kaiketikaan. Warrenilainen on warrenilainen, vaikka
hänet voissa paistettaisiin.

Iloksemme keskeytti kiistan siivon näköinen, hiljainen mies, joka pyysi
meitä haastatella ammattiasioissa.

Poikkesimme syrjään, ja mies kertoi olevansa viisuntekijä, siis
ammattitoveri.

— Teillä ei ole oikein kunnollisia lauluja, sanoi hän. — Täällä vaatii
yleisö täysipainoista taidetta, kun se maksaa täyden rahankin. Ne ovat
tottuneet hyvään.

— Niin niin, mutta me olemme kykenemättömiä —

— Sen kyllä arvaa. Vasta vanhasta maasta tulleet, eihän niiltä pitäisi
täyttä vaatiakaan. Kunhan täällä valistutte, niin opitte tuntemaan,
mitä meikäläiselle yleisölle pitää olla... Mutta kun näytätte noin
mukavilta miehiltä, niin minä annan teille hienon laulun, jolla olen
niittänyt mainetta monilla suomalaisseuduilla. Se menee yleisöön kuin
häkä.

— Millainenpa tuo sitten olisi?

Mies antoi meille paperin, johon oli musteella kirjoitettu: »Lännen
pojan laulu».

Panen sen tähän sellaisenaan, enkä peukaloi sitä ollenkaan. Voitaisiin
muuten syyttää ammattikateudesta. Laulua veisattiin sävelellä: Ajetaan
me poijat kyydillä j.n.e. Se kuului näin:

    Tää poika se lännellä reisaloi
    ja rennosti rallattelee.
    Hattu on sillä kallellaan
    ja laulu se kajahtelee.

    Suomesta kuuluu surkiaa.
    On nosken ja porvarin valta.
    Kansa sortoa kärsiipi,
    mut nousee kerran sen alta.

    Nääs noske se porvarii lempiipi
    ja kansan kurjuutta nauraa.
    Hee piri-piripulloa suuteloi
     ja yhtessä juopi ja laulaa.

    Tää poika ei Suomeen ikävöi,
    kun tietää sen vapauten hinnan.
    Kun se työväin aatetta kannattaa
    niin temokraati pistääpi linnan.

    Ajan aallot ne kerta raskaina lyö
    ja noske-porvari kaatuu.
    Silloin alkaapi vapauten työ
    kuin Venäjä näyttääpi latuu.

— Tällaisia ne kupletit pitää olla, myhäili mies tyytyväisenä. — Oikeaa
asiaa, huumorii ja sieluu. Joka iltamassa ovat vaatineet sen kahteen
kertaan, eikä läpytykset meinaa loppua millään. Annan tämän teille
malliksi, jotta osaatte laittaa samantapaisia.

Tällä miehellä oli »vilpitöin sytän». Hän tahtoi ruoskia terävällä
ivalla ja huumorin varjossa sitä, mitä piti vääryytenä. Jos hän tulee
Suomeen, saattaa hän tavata vastustajissaan yhtä vilpittömiä, jotka
ruoskivat häntä samanlaisilla aseilla.

       *       *       *       *       *

Paperimme ilmoittivat, että meidän oli mentävä Pennsylvaniaan,
Monessenin kaupunkiin. Konserttipaikoistamme meillä ei ollut juuri
mitään lähempiä tietoja. Seurasimme vain New Yorkissa olevan
managerimme antamaa listaa, jossa oli päivämäärät, milloin missäkin
paikassa meillä oli ilta.

Warrenilaiset olivat tavattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, hyve,
joka Amerikan suomalaisilla erikoisesti pisti silmään. Elleivät
puolueriidat pitäisi heitä hirveän eripuraisina, olisivat he maailman
parhaita ihmisiä.

Warrenilaiset eivät lähettäneet meitä Monesseniin junalla, koska emme
tunteneet kulkuyhteyksiä. Sinne lähti meitä viemään pitkän salskea
pohjalainen mies. Puhti nimeltään. Hänellä oli komea Hudsonauto, omia
kotitarpeita varten, kuten hän sanoi. Hän oli peltimyllyn työmies ja
jyrkkä proletaari.

Pennsylvanian ja Ohion maanteitä ajelee vaikka päivätöikseen. Ne ovat
kaikki asfaltilla tai muulla aineella sileiksi laskettuja. Kyllähän
Amerikan kannattaa päällystää maantiensä vaikka hopealaatoilla.

Puhti oli autoilijana nimensä mukainen.

Otettiin puhtia ja vaunu sujahti liikkeelle virkkuna kuin markkinoita
varten piiskattu hevonen. Hei hei, sitä mentiin kohta niin, että
hippulat vinkuivat. Talot ja puut tien varrella lappautuivat ohitsemme
yhtenä sileänä köytenä.

Puhti osoitti olevansa hirmun taitava ohjaaja. Äkkikäänteitä hän
pyöräytteli tyynen levollisesti kuin olisi kieputellut kapustaa
padassa. Mutta Matti ja minä emme olleet oikein rauhallisia, sillä tie
oli kovin mutkikas.

— Eikö näillä teillä satu joskus tapaturmia? kysäsin minä. Toivoin
kyytimiehemme kiinnittävän huomiota tällaisiinkin mahdollisuuksiin
vauhtia säätäessään.

— Yes, harva se päivä, myönsi Puhti ja hurautti vasemmalle kääntyvässä
mutkassa niin, että oikeanpuoleiset pyörät selvästi kohosivat maasta.

Nopeusmittari osoitti 70—75 mailia tunnissa.

Siellä täällä tien vieressä oli valkoisia ristejä, paikoin useampiakin
yhdessä ryhmässä. Mitähän ne mahtoivat tarkoittaa?

Puhti selitti:

— Ne ovat auto-onnettomuuksissa kuolleitten muistoja. Aina kun joku
ajaa päänsä halki, pystytetään kuolinpaikalle risti. Se on nääs
varoitukseksi toisille autoilijoille.

Hui hui! Minua puistatti.

Matti oli kalpea kuin kuorittu peruna.

Sitten lisättiin höyryä niin, että hivenen verran kuoppaiseksi
kuluneella tiellä Hudsonimme rupesi nelistämään. Ja maantie
koukeroitteli vain yhtämittaista kysymysmerkkiään.

Matti istui silmät ummessa ja piteli jostain ovenkahvasta kiinni.
Hän näytti mietiskelevän enemmän entistä ja mennyttä elämäänsä kuin
toivorikasta tulevaisuutta.

Vinkuvassa menossa huusin yltiöpäisen ajajamme korvaan, että ehditään
tässä vähemmälläkin hurinalla. Me halusimme sitäpaitsi katsella vähän
maisemia.

— Joopa joo, myönteli Puhti suopeasti, — Ei meillä olekaan täysi
päällä. Mutta hiukkasen meidän sentäs tarttis parantaa, etteivät
vastaantulijat pääse nauramaan.

— Ei ei, älkää herran nimessä! huusi Matti melkein menehtyneenä. —
Kyllä meille riittää vähempikin. Ettekö pelkää, jos vaunu sattuisi
särkymään?

— Mitäs siitä pelkää, nää karrit on vakuutettu.

— Entä jos henki menee?

— Ei sekään ilmaiseksi mene, vakuutettu sekin on.

— Hyvänen aika, teillähän on vaimo ja lapsikin.

— Yksi poika vain ja sekin täysi-ikäinen. Eikä eukkokaan ole surevaa
sorttia.

Puhti käänteli huolettomasti yhdellä kädellä ohjauspyörää. Auto oli jo
muuttumaisillaan lentokoneeksi.

Puhti huomautti vielä:

— Kun olis arvannut ottaa lähtiessä ryypyn, niin uskaltaisi paremmin
ajaa. Sitä on vesiselvänä liian arka.

Yhtäkkiä tunsin tuiman rytkähdyksen ja auto kääntyi ylösalaisin.
Retkahdin jotenkin nurin ja sitten oli kaikki vähän aikaa hiljaa.

Olin kumminkin vielä elossa. Kuulin hetken kuluttua Puhdin äänen
huikkasevan:

— Tulkaa pois pojat vaan, niin käännetään kaara kohdalleen! Ei tässä
mitään hätää ole!

Kun olimme kömpineet Matin kanssa auton alta ja todenneet, ettei mikään
paikka autossa eikä meissä ollut rikki, väänsimme ajopelin jälleen
pyörineen.

— Vähälläpä piti, ettei tullut merkityksi uusia ristinpaikkoja,
lasketteli Matti, joka oli tointunut pelästyksestään.

— Joopa joo, sanoi Puhti katsellen arvostelevasti ympärilleen. — Tähän
olisikin ollut helppo pystyttää ristejä, kun tuokin tienvierusta on
niin pehmeätä maata.

Kuperkeikkamme syynä oli ollut vastaantuleva auto, joka oli ajanut
väärää puolta. Kun Puhti ei voinut sitä muuten sivuuttaa äkkipäätään,
täytyi hänen yhteentörmäystä välttääkseen ajaa ehdoin tahdoin ojaan,
jossa menimme nurin.

Loppumatkalla Puhti kuitenkin ajoi tuntuvasti hiljempää.

       *       *       *       *       *

Monen kaupungin läpi tulimme matkallamme ajaneeksi.

Pittsburgissa nousimme oikomaan jäykistyneitä jäseniämme ja haukkaamaan
vähän lounasta.

Amerikkalainen ravintola ansaitsee seikkaperäisen kuvauksen. Lukija saa
sen jostakin järkevästä matkakirjasta. Onhan niitä semmoisiakin.

Me otimme siankyljystä ja hapankaalia. Syödessä johtui Puhdin mieleen
kysäistä:

— Meneekö Suomesta paljon siirtolaisia Venäjälle?

— _Siirtolaisia Venäjälle_!!?

Sellaistapa kysymystä meille ei oltu ennen tehty.

— Niin niin! Vai eikö työläisiä päästetä lähtemään maasta? Noin
niinkuin hallituksen kiellolla?

— Ei sieltä ketään kielletä lähtemästä. Venäjällekin saa mennä kuka
tahtoo ja kuka sinne otetaan vastaan. Mutta jos puolenkymmentä henkilöä
sinne on mennytkin, muka jäädäkseen, niin kaikki ne ovat pyrkineet
takaisin.

Puhti näytti kovin epäilevältä.

— Merkillistä, hän sanoi. — Hullujako ne ovat, kun eivät mene, vaikka
sieltä on niin lyhyt matka? Toista se on täältä käsin lähteä.

— Mitä!? Meneekö täältä siirtolaisia Venäjälle?!! Oikeinko sinne
jäädäkseen?

— Joopa joo, kyllä ne lähtevät, kuka vain saa asiansa reilaan. Jos
minäkin saan taloni ja tavarani myydyiksi, niin lähden pitkänä viivana.

Saimmepa kerrankin kuulla jotain uutta. Puhti ei tiennyt kertovansa
meille ihmeitä.

— Eikö tässä maassa ole sitten hyvä toimeentulo? kysäsimme,

— Yes, täällä on kaikki all right. Mutta täytyyhän ihmisen katsoa
vanhanpäivänkin varaa.

— Venäjältäkö sen uskotte löytävänne?

Puhti katsoi meihin kuin ihmetellen, miten tuollaista voi kysyäkään.

— No saletisti, sehän on selvää! Siellähän työläisen vanhanpäivän vara
on. Varsinkin kun voi viedä mennessään vähän pääomaa. Minäkin jos
kaikki möisin, niin toistakymmentätuhatta dollaria tulisi. Ja monella
muullakin meikäläisellä on senverran.

— Mutta niistähän tulisi jo Suomen rahassa puolen miljoonaa. Ja sillä
eläisitte jo nätisti Suomessa koroillanne.

Puhti sylkäsi ja hymähti ivallisesti:

— Phyh ja pitkät pienat. Vai Suomeen tässä vielä. Hahhahhaa! Hyi
jukuliste, eihän sinne työläinen uskalla mennä näyttämäänkään
itseään... Ja vielä rahoineen, säästöineen. Saakuti vieköön, epävarmaan
maahan. Siellähän kansa ja sotaväki odottaa vain hetkeä noustakseen
aseisiin ja kukistaakseen nykyisen terrorihallituksen. Rytäkkä siellä
nousee, joo... ja näinä päivinä, joopa joo.

(Tähän aikaan oli Suomessa Tannerin hallitus.)

Me kuuntelimme ällistyneinä Puhdin mielipiteitä ja kysyimme;

— Mistä ihmeestä olette saanut päähänne nuo asiat ja käsitykset?

— Minä luenkin Työmies-lehteni tarkkaan. Se kertoo Suomen ja Venäjän
asiat prikulleen. Niin justiinsa. — Siellä Suomessa kansa saa elää
aivan säkki päässä. Mitään tietoja ei kuulemma anneta muun maailman
menosta. Pajuköyttä vain, jota sille noske- ja porvarilehdet syöttävät
sen kuin kerkeävät. — Yes, pimeässä siellä kansaa pidetään, kuin
muinoin Egyptin maassa.

Me selostimme Suomen ja Venäjän oloja omien tietojemme mukaan, mutta
Puhti huitaisi kädellään torjuvasti ja sanoi: antakaa olla höpsimättä,
kyllä ne asiat täällä tunnetaan. Ei täällä niin moukkia olla, kuin ne
siellä Suomessa ehkä luulevat.

Siihenpä se poliittinen keskustelumme sitten töksähti.

Ravintolan seinillä oli reklaamiplakaatteja. Muuan esitti
indiaanityttöä, joka operettipuvussa ja hyvin käherrettynä seisoi
keskellä synkkää aarniometsää ja suositteli yleisölle jotain
puuterilajia.

— Onpas siinä imelästi piirretty kuva, huomautti Matti.

— Piirretty? tokaisi Puhti katsahtaen plakaattia. — Ehei, pojat, sehän
on painettu. — Yes, pojat, painamalla täällä Amerikassa semmoiset
tehdään. — — Koneella oikein, ei niitä piirrellä, joopa joo. Näette
vielä paljon täällä.

Puhti oli ollut parikymmentä vuotta suuressa maailmassa. Eikä hän ollut
harvinaisuus aateveljiensä joukossa. Päinvastoin.

Monessenin lauluilta meni hissukseen, eikä siitä ole kummempia
kertomisia.

       *       *       *       *       *

Conneautissa käynti oli hauska.

Menimme sinne autolla, Puhti jälleen ajajana. Matka kesti kokonaisen
päivän. Puhti otti maksua hyvin hellävaroen. Melkein vain bentsiinistä.
Vaikka meillä oli kiistaa pyhistä asioista. Amerikansuomalaisten
auliudesta voisi kirjoittaa pitkälti. Ne eivät senttejä venyttele, jos
eivät turhia tuhlaakaan.

Pennsylvanian maisemia ehdimme hiukan tarkastella, sillä Puhti ajoi
kohtuullisesti.

Koko seutu oli sikin sokin heiteltyjä vuoria ja laaksoja. Harjanteet
hassunkurisen särmikkäitä, niinkuin mielipuolen taiteilijan
piirustusten mukaan muovailtuja. Tehtaat olivat monin paikoin
myrkyttäneet kaiken kasvullisuuden. Harvoissa puissa näki lehtiä ja
niiden oksat ja rungot olivat kivihiilitomun kerrostamia. Ruohonsänki
maassa nokista ja kivuliaista. Ei raikasta vihreyttä missään. Rotkojen
pohjilla savusi synkkiä tehtaita, joiden jyske ja räminä kantautui
korviimme kakofoonisena jazzina.

Pistettyäni lukijan kouraan tämän kymmenenpennin maisemakortin jätän
enemmät luonnonkuvaamiset ammattimiehille. Sormet syyhyvät väliin
halusta näpeksiä luvattomia.

Conneautissa, kuten muuallakin, oli suomalaisilla paljon omia
asuntotaloja. Suomalaiset rakentavat niitä auttaen toinen toistaan.
Nimittäin samaan _puolueeseen_ kuuluvat.

Ruumiillista työtä tekevästä väestä elävät suomalaiset ehdottomasti
parhaiten. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät vedä heille vertoja.

Suomalaisille voidaan maksaa raskaassa työssä kaksikin kertaa niin
paljon kuin »ginille», italialaiselle. Sillä suomalainen heiluttaa
lapiotaan yhtä etevästi kuin italialainen kieltään.

Conneautin ilta meni näppärästi. Meille tarjottiin näyttämön takana
omenaviiniä, joka oli hyvää. Eikä siinä ollut niin paljon prosentteja,
että lukijan tarvitseisi moittia meitä juopottelusta.

Ohjelman loputtua tuli pukuhuoneeseen joukko nuoria tyttöjä. He olivat
korkeakoululaisia ja nostattavan reippaita. He sinuttelivat meitä ja
puhuivat suomea korostaen alkukonsonantteja kovin voimakkaasti. Se oli
heihin tarttunut englanninkielestä.

Yhdellä kaunokaisista oli yllään valkoinen villapaita, johon
mustekynällä oli piirretty useita nimiä. Se oli jonkinlainen
vieraskirja. Oikeammin vieraspaita. Neitonen tarjosi minulle täytekynän
ja sanoi:

— Ssinä ssaat ppiirtää ssinnun nimi mminun ppaittaan.

Näin murtavat suomalaisten lapset useinkin isiensä kieltä.

Piirsin nimeni paitaan, ja Matti sai tehdä samoin. Käynnistämme piti
jäädä muisto.

Sitten tuli pukuhuoneeseen mies, joka oli pulskimpia vaaleita tyyppejä,
mitä olen nähnyt. Näillä seuduin olivat melkein kaikki suomalaiset
komeita. Lakeuksien kansaa Pohjanmaalta, enimmäkseen.

— Terve, veljet! huusi mies reippaasti jo ovelta.

— Toivon teille onnea ja menestystä tässä maassa.

Sepä oli rehdinmakuinen mies. Hän piti meitä kai oikeina
puoluesankareina, muuten hän ei olisi sanonut noin. Hänellä oli avoin
ja suora katse, niinkuin ihmisellä, joka uskoo olevansa oikealla
asialla. Me emme hennoneet sanoa hänelle, että hän oli meistä
erehtynyt. Me emme olleet puoluepukareita. Meille ei ollut selvillä,
minkä puolueaatteen vuoksi olisimme voineet lyödä lähimmäistämme
korvalle. Älä narraa, lukija, että sinullekaan sen sanelee muu kuin
ruokapurtilo, käyttääkseni pessimistisen teatterinjohtajan sanoja.
Asema ja leipä, siinä kaikki. Talonpoika ja linnanherra ratkaisevat
yhteiskunnallisia pulmia hikoilematta — aivanpa päätään vaivaamatta.
Kumpikin omalla tavallaan. Mitäs, selvähän se on. He tietävät,
missäpäin on vihollinen, joka aikoo pienentää heidän leipäkannikkaansa.
Mutta entäs narri, joka soittelee yhtähyvin talonpojalle kuin
linnanherralle. Kummalle hänen pitäisi irvistää, kummalle kumartaa?
Sano sinä, lukija, joka olet olevinasi niin viisas.

       *       *       *       *       *

Clevelandissa on niin huikea pilvenpiirtäjä, että kannattaa matkustaa
Amerikkaan yksistään sitä nähdäkseen. Se kohoaa nääs yksinäisenä
ylimyksenä viisi-kuusikerroksisten talojen joukosta. Sen mahtavuus
pääsee siinä oikeuksiinsa, koska se ei häivy vertaisten seurassa.

Tässä miljoonakaupungissa emme tienneet, minne meidän pitäisi mennä.
Matkaohjelmasta oli unohtunut haalin osoite.

Etsippäs se nyt sitten umpimähkään, kun et osaa edes kieltä.

Matti oli hämärästi muistavinaan puhutun, että se oli jossakin
14:nnellä kadulla. Mitäs muuta kuin ota auto ja lähde sivuamaan 14:ttä
katua, kai se eteen toksahtaa.

Kysäsimme ensin varmuudeksi ajajalta, tiesikö hän, missä on Finnish
Hall. Finnish socialist association? Ei tiennyt. No sitten: draiv
foortiinth striit, vii mast siik! Tavailimme nahkeasti amerikankieltä
ja ajaja ymmärsi. Amerikkalaiset ymmärtävät, kunhan mutisee vähän sinne
päin. He ovat tottuneet solkkaamaan kaiken maailman iikkojen kanssa.

Käytiin neljästoista katu läpeensä, eikä suomalaista haalia löytynyt.
Huristettiin sitten umpimähkään siellä ja täällä, mutta turhaa se oli.

Taksamittari hakkasi kuin mieletön. Kun neljä dollaria oli hassattu,
nousimme pois ajopeleistä ja menimme ravintolaan.

Puhelinluettelo.

Miksi emme sitä aikaisemmin hoksanneet, typerykset!?

Finnish Hallia ei kuitenkaan luettelosta löytynyt. Sinne ei ollut
puhelinta. Mitäs nyt? Ahaa, soitamme jollekin henkilölle, jolla on
puhelin ja suomalainen nimi luettelossa. Hih, kyllä tästä selvitään!

Valitsimme luettelosta nimen: Heikkilä.

— Nain ou säven ou ou, sokelsin puhetorveen.

— Heikkilä, vastattiin.

— Anteeksi, onko siellä ketään suomenkieltä taitavaa?

— Yes, minä puhun.

— Pyydän anteeksi, meitä on kaksi eksynyttä ja kielitaidotonta
vierasta. Voitteko sanoa suomalaisen haalin osoitteen.

— Kyllä, se on kahdeskymmenesviides katu 1900.

— Kiitoksia paljon.

Selväpä oli. Otimme taas auton ja pääsimme suoraan haalille.

Clevelandin suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat
sivistyneenmakuisia ja kaikin puolin mukavia. Heistä en keksi mitään
piikkailemisen aihetta ja siksipä minun on tyydyttävä sovittamaan
heihin erään mietiskelijän lause:

»Naiset ja miehet ovat maailman parhaita ihmisiä».




SITÄ JA TÄTÄ CHICAGOSTA


Meidän piti matkustaa Marquetteen, mutta Chicagon asemalla — niitä on
siellä montakin — sekaannuimme junasta pois.

Marquettelaiset jäivät sinä iltana ilman taidetta, eikä se ollut heille
suuri vahinko. Meillehän se teki rahallista vahinkoa. Sen saimme
jälkeenpäin tietää Työmes-lehdestä, jossa annettiin myös erinäisiä
välihuomautuksia.

Samapa se, sille ei voinut mitään. Amerikka on suuri maa. Kyllä siellä
äkkinäinen pian eksyy.

Seuraava paikkamme oli joku Herman-niminen kaupunki. Siellä meidän
piti ollakin vasta kolmantena iltana, mutta arvelimme olevan viisainta
jouduttautua sinne ajoissa. Mikäs siinä, helpostihan sinne pääsee,
tuumimme. Menemme vain lippuluukulle ja sanomme reilusti: two tickets
to Herman, saamme liput ja nousemme junaan. Sillä tavallahan se käy,
kun maassa on rautatiet ja meillä hintoja taskussa. Eihän siinä muuta.

Mutta äläpäs. Oli siinä muutakin ja mutkallista.

— Two tickets to Herman, paukautin minä lipunmyyjälle ja olin hyvin
jenkin näköinen.

— What? German?

— Ei Kermaani, vaan selvä Herman. Harman, Herkko, Hemppa, miten te nyt
sen lausutte täällä Chicagossa?

Lipunmyyjä katsoi kysyvästi ja mutisi jotain käsittämätöntä.

Näytin hänelle paperin, johon oli kirjoitettu: Herman, Michigan. Baraga
count.

Tikettimies pudisti päätään ja kielsi Hermannin kuin Pietari herransa.
Hän ei ollut tuntevinaan ketään Herman-nimistä. Meidät osoitettiin
neuvontatoimistoon, joka oli keskellä asemahallia. Siellä piti meille
etsittämän Hermanni ja sitten saisimme tiketit.

Neuvontatoimiston virkamies otti Hermannin vakavalta kannalta. Hän
tutki karttoja ja taulukoita ja selaili maantieteellisiä teoksia.
Hänkin pyörittel: päätään. Hermanni oli ja pysyi kadoksissa.

Me vaadimme jyrkästi, että Hermanni on löydettävä, ennenkuin Michiganin
juna lähtee.

Virkamies juoksi toisiin konttoreihin hakemaan apua. Kolmekin Sherlock
Holmesta saapui, ja he selasivat läpi kaiken kirjallisuuden, mitä
toimistossa oli. Hakivatpa vielä sanomalehtimyymälästä lisää. He
tutkivat kartat, taulukot, vieläpä seinäkalenterinkin. Mutta Hermanni
piileskeli kuin ruumenvasuun pudonnut neula.

Virkamiehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja tunnustivat lopulta, että
Hermannin löytäminen oli heille mahdottomuus. Jospa sitä ei ollut
olemassakaan koko Hermannia? Virkamiehet katsoivat meihin epäilevästi.
Ehkä olimme tulleet kujeilemaan heidän kanssaan?

Ei ei. Kyllä Hermanni oli olemassa ja toimi vilkkaasti
puolueriennoissa. Olimme nähneet lehdissä uutisiakin Hermannista.

Jätettävä se nyt kumminkin oli, Hermanni. Paras lähteä katselemaan
suurta Chicagoa. Sielläpähän löydämme suomalaisen, joka neuvoo meille
Hermannin piilopaikan.

Aina lystikäs Matti rallatteli veisua: »Amanda käveli kryytimaassa».
Pari säettä siitä sopi tilanteeseemme:

    »Oi Hermanni, Hermannii,
    miks jätit miinunt
     kuin nskolliinen oolin siinullen».

       *       *       *       *       *

Kävelimme uudenaikaisen rosvoromantiikan valtaisessa kaupungissa.

Aamuhetki oli varhainen, eikä näkynyt paljoa väkeä liikkeellä.

Eilen olimme ajaneet Ohiossa autolla — avonaisella vaunulla — ilman
päällystakkia, ja kesäinen tuuli oli lempeä. Chicagossa paukahteli
pakkanen ja kaduilla oli lunta polviin saakka. Ilmanvaihtelut tässä
maassa ovat merkillisiä.

Meillä ei ollut päämäärää. Kuljeskelimme sama se minne. Eihän sillä
mitä väliä, ainahan tarvittaessa löytyy suomalainen, joka opastaa.

Meistä tuntui kuin olisimme olleet henkiolentoja. Kukaan maailmassa
ei tiennyt tällä kertaa olinpaikkaamme. Saatoimme kadota täällä
jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Jos tahdoimme, voimme vetää
viivan entisyytemme yli ja alkaa uutta elämää muina miehinä ja uusilla
nimillä. Menneisyys oli irroittanut meistä otteensa, ja meidän oli
helppo eksyttää se kintereiltämme. Tästä pesästä meitä ei kukaan
koskaan löytäisi.

Tuntui oikein kammoittavan keveältä olla.

Harhaillessamme jouduimme jonnekin syrjäiselle kadulle.

Erään talon edessä seisoskeli joukko miehiä. Oikeastaan heitä ei voinut
sanoa miehiksi. Kenties he olivat olleet sellaisia joskus. Nyt he
näyttivät haalistuneilta miehen jäljennöksiltä.

Siinä oli riutuneita, kumaraisia vanhuksia. Laihoja ja nälkiintyneen
näköisiä. Oli rampojakin. Harvoilla oli päällystakki, jos oli,
sekin resuinen. Toisilla oli pikkutakin kaulus nostettu hakaneulan
kiinnipitämänä kurkun suojaksi. Oli pureva pakkanen. Miehet värisivät
vilusta ja yskivät, että teki pahaa kuulla. Joku sylki verta. Useat
hyppelivät ja löivät käsiään yhteen, mutta tuskin ilosta. Kenenkään
ilme ei puhunut tulevaisuudesta. Miesten nääntyneistä katseista tuikki
laimistunut kirous.

Me seisahduimme joukkoon. Me etsimme vaikutelmaa. Niin oikein, sinä
ivallinen lukija. Ihan sitä vanhaikaista vaikutelmaa, josta puhuminen
kuuluu banaalilta.

Halusimme myöskin löytää miehen, jonka kanssa voimme keskustella.
Oli siinä joukossa näytteitä useimmista kansallisuuksista. Oli
värillisiäkin, joiden tummuus vaihteli patamustasta kahvipannun
ruskeuteen.

Saimme käsiimme ryssän. Hänen kieltään osasimme vähän, sitähän
luettiin ennen koulussa. Ja venäläisen kanssa selviää paljon asioita
viittiloimallakin.

Saimme tietää, että talossa oli työnvälitystoimisto, ja nämä miehet
odottivat jotain »jopia».

— Onko nyt Chicagossa kova työttömyys? kysyimme.

— Njet, työtä on, ei työttömyys, vastasi ryssä.

— No, mitä varten tässä on paljon näitä joutilaita?

— Ah, ei kelpaa enää työhön. Raakkiväkeä ovat, liian vanhoja, heikkoja
kovin. Kun kiire on ja miehiä paljon tarvitaan, vot, silloin näitä
otetaan. Vot, gospodinj, minä vanha jo, selkä kumara, käsi heikko,
harvoin saa ropottia.

Ukkoparka olikin laiha ja ruttuinen. Käsivarret ja alaraajat olivat
luonnottoman ohuet. Hän muistutti hämähäkkiä. Hänellä oli yskä jä rinta
röhisi.

Vanhus risti rintansa, painoi katseensa alas ja itki.

En henno häntä enää nimittää tässä ryssäksi.

Venäläinen levitteli käsiään ja kertoi nyyhkyttäen:

— A keisaria palvelin kakskymmentäviis vuotta. Aliupseeri olin, vot,
hyvän liebushkan sain. A, boljsheviki tuli, keisari pois. Minä vanha
mies keisarin aikaa muistelin, vot, bolsheviki suuttui, linnaan pani.
Hirteen meinasi, mut karkuun pääsin. Tänne tulin, mut vanha jo olen, ei
saa työtä; Nälkä on, djengi njet.

Annoimme ukolle muutamia pennosia ja hän suuteli käsiämme.

Äijä oli palvellut keisaria, jota emme suinkaan rakastaneet. Hän oli
itsekin jo haudan partaalla. Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan
sovittaa.

Äkkiä syntyi ryysyläisten joukossa hälinää.

Toimiston ovelle ilmestyi karkean näköinen mies. Totisesti hän
muistutti orjavoutia filmissä »Setä Tuomon tupa».

Päällysmies se olikin. Hän katseli miehiä arvostelevasti ja viittasi
yhden sieltä toisen täältä luokseen ja tunnusteli heitä jäsenistä kuin
hevosen ostaja. Liian kehnoiksi havaitut sysättiin töykeästi pois ja
hyväksytyt ohjattiin sivulle onnellisten valittujen laumaan.

Päällysmiehen katse osui Mattiin ja minuun. Hän mittaili meitä
silmillään hyväksyvästi kuin talonpoika vankkaa työruunaa. Niinkään
ihailevasti minua ei kukaan ollut ennen katsonut. Vaikutimme kai tässä
rujojen rinnalla oikeilta Simsoneilta.

Mies tuli eteemme ja teki ymmärrettäväksi, halusimmeko työhön.
Jotain säkkien kantoa oli. Ehei, ei, me emme halunneet. Meillä oli
omat hommamme. Eikö hän huomannut sitä päältämme. Eikö olemuksemme
vaikuttanut paremminvoivalta kuin noiden? Mitä varten sitten
seisoimme tässä? Sitä hän luultavasti tiedusteli englanninkielellään.
Ravistelimme päätämme, ei ymmärrä.

Filantrooppi kääntyi meistä harmistuneena. Hän valitsi hylkyjoukosta
nipullisen vähimmän kunnottomia ja huitoi loput kiroillen ympäriltään.
Aivan kuin juutalainen, joka ostaa vanhoja vaatteita ja valittuaan
parhaat sysää loput tiskiltään huutaen: viekke pois, mine ei huoli ne
rättit ilmankka!

Hyljeksityt jäivät surullisina odottamaan uutta ihmisystävää,
joka toisi heillekin työtä ja leipää. Heidän silmänsä itkivät
kyyneleettömästi.

Meidän piti lähteä tästä paikasta pois. Meille tuli siinä paha olla.

Hyvä ei ollut niidenkään, jotka jäivät siihen värjöttämään. Mutta
olisiko heitä helpottanut, jos mekin olisimme jääneet ja ruvenneet
kärsimään yhteistä kurjuutta. Kuka on niin jalomielinen, että
kieltäytyy taivaasta ja ehdoin tahdoin työntäytyy kadotukseen. Siitä
syystä vain, ettei halua riemuita taivaassa, tietäessään toisten olevan
itkussa ja hammasten kiristyksessä.

Jaa jaa. Ehkä niin tekevät hurskaat. Ne, jotka ovat kelvollisia
taivaaseen pääsemään. Ennenkaikkia Mestarin palvelijat maanpäällä.
Viimeisen tuomion jälkeen he istuvat valkoisissaan taivaan kuoreissa
ja kajahuttelevat ylistysvirsiä. Mutta riemunsa hyminässä he ovat
kuulevinaan kadotettujen valitusta. Heidän hurskaat sydämensä valtaa
sanomaton sääli, joka on jumalasta. He menevät Pyhän Pietarin luo ja
sanovat:

— Oi Pyhä Pietari, meillä on paha olla.

Pietari tuijottaa heihin pöllämystyneenä ja tokasee:

— Häh, eikös talon portsuunat kelpaa, vai? Mitä herrasväelle pitäisi
täällä olla, häh?

— Ymmärrä meitä, oi Pyhä Pietari. Me emme voi iloita täällä samalla
aikaa, kun lähimmäisemme kärsivät toivottomassa iankaikkisuudessa.

Tämä on Pietarin homehtuneelle käsityskyvylle liikaa. Hän helistelee
avainnippuaan hermostuneena ja raapii älyttömänä päätään. — Mitähän
niillä on oikein mielessä, juuttailla?

— Ahaa, tämähän on kapinaa, selviää hänelle äkkiä. — No voi sun
suutari! Juu-u. Kapinallisia puheitahan nuo ovat. Jytäkän ne vielä
nostavat, mokomat. Holl reit, sano hollantilainen, kyllä minä ymmärrän.
Mestarille menen sanomaan, tehköön Hän sitten niinkuin tahtoo.

Mestari saapuu ja hänen katseensa lempeys antaa hurskaille uskoa
asiansa oikeuteen.

— Oi mestari, sanovat hurskaat. — Päästä meidät kärsimään kadotettujen
kanssa. Anna osa heidän rangaistuksestaan meidän päällemme, että he
hivenenkään lievitystä saisivat. Syntisiähän mekin olimme.

Mestarin kasvot säteilevät kuin kultainen päivä ja hän sanoo:

— Te hyvät ja uskolliset palvelijani. _Tätä_ Minä teiltä odotinkin.
Te olette seuranneet _Minun_ jälkiäni teoissa, ettekä vain sanoissa.
Teidän palkkanne on oleva suuri, vaikka uskonne ei ollut luja.

— Mutta Mestari Suuri, mehän olemme uskoneet Sinuun.

— Heikosti, ystäväni. Enkö Minä sanonut teille: Minä olen ottanut pois
_kaikki_ maailman synnit? Enkö Minä maksanut kaikkien edestä? Enkö
Minä ole hyvä? Enkö Minä ole laupias? Ihmisjärki ei voi mitata Minun
laupeuteni syvyyttä. Tietäkää siis: Kaikille on anteeksi annettu.
_Kadotuksessa ei ole ketään_.

— Mutta ne, jotka eivät ollenkaan uskoneet Sinuun? oi Mestari.

— Minä en antanut heille uskoa. _Minustahan_ se riippui. Se oli heidän
koettelemuksensa. Eikö syntinen ihminenkin ole monesti antanut anteeksi
lähimmäiselleen, joka epäili hänen sanojaan.

Olenko Minä huonompi? Minähän olen _Herra ja Hyvyys_.

Mestarin ääni soi lempeänä kuin siunaus, ja hänen katseensa hohde on
kirkkaampi kuin kaikkien päivien yhteenkopttu valkeus hamasta aikojen
alusta.

Ja taivaan salit vaikenevat myriaadien kynttilöiden syttyessä entisten
lisäksi, enkelien kuoro virittää mahtavan riemulaulun, ja autuas
ihmiskunta käy karkeloiden viettämään ikuista päivää. — — —

       *       *       *       *       *

Saarisen pilvenpiirtäjä oli muhkea.

Chicagon rahamiehet olivat kyllä parannelleet Saarisen piirustuksia.
Talon yläosaan oli laitettu joitakin pyöreitä muotoja. Vähän sipulia.
Arvelivat kai, että se näyttää siten hienommalta.

Meistä ne sipulit pilasivat talon yläosan.

Chicagon suomalaisten kanssa jouduimme vilkkaaseen veljeilyyn.

Tohtori Jarvin (Järvinen), toimittaja Ahde, luutnantti Artturi R.
ja Snellin Jussi, jota sanoivat rikkaaksi mieheksi, ottivat meidät
suojelukseensa ja kiikuttivat katsomassa Chicagon kiinnostavaisuuksia.

He eivät välittäneet tiedustaa puoluekarvaamme, vaan pitivät meitä
ihmisinä. He olivatkin yli keskitason lukeneita ja myös valistuneita
miehiä. Puoluevihan usvakerros ei koskaan nouse puolivillaishengen
ilmapiiriä ylemmäksi — ei ainakaan tukahduttavana. Maassa se mataa.
Henkisiä rantajätkiä on kaikissa kansankerroksissa.

Amerikasta kertoessa joutuu aina puhumaan puoluevihasta. Suomalaisten.

Monenmoista meille näytettiin tässä merkillisessä kaupungissa.

Näimmepä oikean rosvopäällikönkin. Jouduimmepa samaan pöytäänkin
nykyaikaisen Rinaldo Rinaldinin kanssa. Mitäs sanotte, seikkailukirjoja
lukeneet pikkupojat?

Istuimme ravintolassa, jossa tarjottiin vaikka mitä. Se oli
miellyttävän hämärä ja sillä esiintyi pitkin päivää sukkela
irlantilainen, joka lauloi:

    I have no bananas,
    I have no bananas to day.

Tämän laulun taiteellista arvoa en pysty mittailemaan. Mutta
sen sepittäjien, kahden pikkumuusikkerin, kerrottiin tulleen
sillä upporikkaiksi. Tehtyään laulun he olivat tarjonneet sitä
musiikkikustantajille. Kukaan ei huolinut.

Viisuntekijät olivat aito amerikkalaisia. He vuokrasivat kuorma-auton,
johon sijoittivat pianon. He ajoivat suuressa New Yorkissa
kadunkulmasta toiseen ja lauloivat katuyleisölle:

    I have no bananas.
    I have no bananas to day.

He rallattivat veisunsa vängällä ihmisten korviin.

Ja tarttuihan se yleisöön kuin terva, se laulu. Kun newyorkilaiset
menivät nukkumaan, kehräsi alitajunta banaanisäkeitä. No bananas,
kuinka se nyt taas olikaan? Sepä metka laulu. Ei ole banaaneja tänään,
eikä tuskin huomennakaan. Hahhahhaa! Kun oppisi tuon hienon kupletin.
Pitääpä kysyä huomenna musiikkikaupasta.

Newyorkilaiset näkivät unta banaaneista, joita ei ollut tänään
eikä huomennakaan. Autotorvien törähtely, väkijoukkojen sorina,
kaikki tuntui ratkuttavan no-bananasta. Toisia hermostutti kulkea
hedelmäkauppojen ohitse. Silmä näki niissä banaaneja, mutta korva
vaikutti, ettei niitä ole. Musiikkikaupoista käytiin ehtimiseen
kysymässä no-bananasta. Kauppiaat harmittelivat, ei ollut.

Vaikea no-bananas epidemia kiusasi asukkaita maailman pääkaupungissa.

Ilmestyivätpä no-bananaksen tekijät uudelleen kustantajan luo.
Nyt heillä oli valtit. He tekivät edullisen sopimuksen, jota
allekirjoittaessaan kustantaja itki. Osaksi ilosta, kun tiesi saavansa
laulusta suuria voittoja, osaksi harmista, kun tekijöille piti maksaa
satumaisia.

No niin. Istuessamme ja kuunnellessamme tätä kallisarvoista
no-bananasta aukeni ravintolan ovi ja sisään astui kuin humahdus
tumma mies. Hän katseli ympärilleen ja sanoi tohtori Jarvinille:
haloo, sekä istuutui pöytäämme. Hänellä oli luihakka katse ja sypäkät
liikkeet. Silmät näyttivät yhtaikaa vilkuvan joka suunnalle. Hän kutsui
tarjoilijaa, joka tuli nuljakkana kuin kastemato. Naama yhtenä nöyränä
hymynä, imelänä kuin sokeri-ydelmä.

Tumma mies tilasi pöydän koreaksi. Palvelushenki liehkasi edestakaisin
sujakkuudella, joka lähenteli akrobatiaa. Hän tiesi nähtävästi
palvelevansa oikeata herraa.

Vieraamme perässä oli tullut ravintolaan kaksi rotevaa miestä. He
istuivat aivan oven pieliin ja näyttivät pitävän silmällä valppaasti
kaikkea.

Tumma miehemme istui vain minuutin, maksoi laskun ja jätti meidät
käyttämään tilattua hyväksemme. Sanoen: ai äm in horri, painui hän
jälleen ulos kuin tuulenpuuska. Rotevat miehet lähtivät seuraamaan
häntä kohtuullisen matkan päässä.

Ei siinä sen kummempaa sattunut. Mutta mikä mies tuo tummainen oli?

— Se on yksi rosvojoukkojen kuninkaista, selitti tohtori Jarvin.

— Ja nuo toiset tietysti etsiviä, vaanimassa häntä?

— Ei ei. Ne olivat henkivartijoita. Yksikään poliisi ei uskalla
kohottaa kättään päällikköä vastaan. Henkivartijat tulisivat heti
väliin ja se on tiukka paikka. Niillä on usein omien palkkaamiensa
tiedemiesten sommittelemia tuhoaseita, joita muu maailma ei saata
tunteakaan.

— Kuinka sinä olet joutunut tuollaisiin tuttavuuksiin?

— Hänellä oli tikarinhaava ja hän kävi luonani hoidattamassa sitä.
Heidän kanssaan ei kukaan uskalla olla huonoissa väleissä. Rikollisten
vaikutus tämän kaupungin asioihin on suurempi kuin muualla uskotaankaan.

Ihmeellinen kaupunki, Chicago.

Meitä käytettiin katsomassa myös vaudevillenäytäntöjä.

Muuan esittäjä oli lystikäs. Toverimme suomentelivat meille, ja me
saimme nauraa hänen jutuilleen.

Esittäjä tuli lavalle sotilaspuvussa. Hän oli pitävinään esitelmää
sotilaille. Ehdotti, että kautta maailman olisi sotilaitten
muodostettava ammattijärjestöjä. Ensi vaatimuksena olisi
kahdeksantunnin työpäivä. Sota-aikana sattuvista ylitöistä olisi
suoritettava korotettu tuntipalkka. Taistelujen pituuden määrää
ammattijärjestön kokous. Ammattitarkastajan on käytävä tutkimassa, onko
taistelukenttä terveydelle vaaraton, ennenkuin sotatoimet aloitetaan.
Ammattijärjestöihin kuulumattomien vihollisten kanssa ei taistella. Kun
kaksi toisilleen vihamielistä sotilasta joutuu taistelussa vastatusten,
on molempain näytettävä jäsenkorttinsa, ennenkuin ovat oikeutetut
tappamaan toisensa. Sotilaitten varustuksista on pidettävä parempaa
huolta kuin tähän asti. Esitelmöitsijä valitti, että hänen viimekin
sodassa täytyi tappaa seitsemäntoista saksalaista, ennenkuin löysi
sopivat saappaat.

       *       *       *       *       *

Matti ja minä ajoimme myöhään illalla taxiautolla »kotiin».

Kuljettaja huomasi meidät kai pitkätukkaisiksi, koska yritti ajattaa
meillä lystiä. Taksamittarin nakutellessa ahkerasti kymppisenttisiä.
Niinhän ne ajattavat Helsingissäkin, jos huomaavat, ettei kyydittävä
tunne kaupunkia.

Meille oli sanottu, että asunnollemme piti olla viiden- kuudenkymmenen
sentin matka.

Kun mittari oli napauttanut dollarin ja kolmekymmentäviisi senttiä,
löimme safööriä olalle ja komensimme: stop ja heti!

Autoilija pysäytti vastenmielisesti. Kukaties minne hän olisi tahtonut
viedä meidät. Huomasimme olevamme hyvin pimeällä kadulla, eikä näkynyt
muita kulkijoita.

Kaivellessamme maksua solkatti ajaja, että se olisi sitten 13 dollaria
50 senttiä. Mittarin taulussa oli numero 1:35, ja hän piti meitä yhtä
moukkina kuin muukin maailma. Mutta me sanoimme suomeksi, että: häpiä
vähän, puolitoista saat korkeintaan.

Safööri puri kinnastaan ja vänkäsi: more, more. Hän oli äreä kuin
hammassärkyinen suutari. Ehkä hänen hampaitaan kolottikin, ilmahan oli
viimainen.

Me olimme riisuvinamme päällystakkeja yltämme ja pyysimme saada
aloittaa tappelun noin vain lämpimiksi. Sanoimme sen suomeksi, mutta
mies ymmärsi paremmin liikkeet. Hän kopeloi takataskuaan ja metelöi
kuin hengen saanut huutomerkki.

Rähäkkä houkutteli siihen poliisin. Poliisit piileskelevät usein
porttikäytävissä, joista on hyvä pitää katua silmällä. Ja rettelöiden
sattuessa pääsee niistä arvaamattoman sievästi syntipukkien niskaan.

Poliisin tultua parani safööri hammassärystään ja rauhoittui kuin olisi
saanut valerianatippoja. Hän käytteli livakasti chicagolaista kieltään
ja tuntui puolustavan 13 dollarin vakaumustaan.

Hän oli viekkaasti kääntänyt taksataulusta numerot pois ja luultavasti
selitti ajattaneensa meitä tuntimaksulla.

— What You say? kysyi poliisi meiltä.

— This män valehtelee kuin kettu, ljuger niin että korvat heiluu, vii
häv draivn lyhyt matka korta vägen, this män vaatii veri matsh liikaa,
för mycky, vii kän nat pei niin paljon. This män on selvä rosvo, teik
him putkaan, jes söör, poliskonstaapel.

Tällaista melskaamista se meidän englanninkielemme oli.

— Talar ni svenska? kysyi poliisi äkillisesti.

Ei lukijan tarvitse epäillä, että olen »juonen vuoksi» etsinyt tähän
juttuun ruotsinkielisen poliisin, Chicagossa asuu ruotsalaisia paljon
enemmän kuin Helsingissä. Kyllä heitä siellä tapaa yhtämittaa.
Meiltäkin silloin tällöin kysyttiin, olemmeko ruotsalaisia. Lieneekö
se kunniaksi ruotsalaisille, en tiedä, mutta me emme siitä oikein
tykänneet.

Nyt me kumminkin pystyimme puhumaan puolestamme. Ja poliisi uskoi
meitä — siellä uskotaan vasta maahan tullutta aina enemmän — ja käski
vilpillisen autoilijan painua sen tuuttiin. Ilman maksuakin. Annoimme
hänelle kuitenkin yhden dollarin.

Poistuessaan päästeli safööri mielenosoituksellista pärinää ja
kaasuhöyryjä masiinan peräpuolesta.

Poliisi neuvoi meitä ulkona liikkuessamme pitämään enimmät rahat
sukanvarressa. Rosvot tutkivat kiireessä hätäisesti uhriaan, eivätkä
huomaa keplotella heitä sääristä. Eivät ainakaan mieshenkilöitä, koska
heillä on niin paljon taskuja. Siten usein säilyttää rahansa, vaikka
hengen veisivätkin.

Sitten saimme tietää, että olimme joutuneet pimeälle puolen kaupunkia.
Hotelliimme oli pitkä matka ja autoilijalla tuodessaan meitä tänne
saattoi hyvinkin olla mielessä joku idea.

— Ne junkkarit ovat täällä aika idealisteja, sanoi poliisi leikillä,
ja me nauroimme. Lukijakin voi sillä nauraa, ei se vitsi ole minun
keksimäni.

Poliisi lupasi itse lähteä opastamaan meitä oikealle tielle. Hänen
vahtivuoronsa päättyi juuri Meidän oli vaarallista lähteä toikkaroimaan
omin nokkimme.

Kävellessämme »striitkaara»-pysäkille kysäsin poliisilta, saisiko
hänelle tarjota jotain ystävällisyydestään. Jotain lämmikettä kenties?
Behövs ingenting, epäsi saattajamme, mutta lisäsi samalla, että tässä
lähellä on paikka, josta saa.

No, jos vain passaa, niin — — —? Matti lipasi huuliaan.

Poikkesimme pimeään pihaan ja nousimme kapeita portaita. Poliisi
koputti sähköttävästi jollekin ovelle. Kiltin näköinen vanha rouva
avasi ja me astuimme sisään.

— Tämä on minun paikkojani, sanoi poliisi hymyillen. — Saan tästä 75
dollaria kuussa.

— Mitä niin?

— Suojelusveroa tietenkin.

Poliisi näytti ihmettelevän, että kas, ettekö tuota tiedä. Julkisia
salaisuuksiahan nämä tällaiset ovat, Chicagossa. Ja muuallakin lännen
maassa. Korkeammat viranomaiset saavat huikeita tuloja kielletyistä
paikoista. Eihän näissä mitä salaamista.

Tulimme leppoisan kodikkaaseen saliin. Matti ja minä ällistyimme.

Lattialla oli upottavan pehmeä, lämminvärinen matto. Huonekalut
nahkapäällyksisiä. Seinillä riippui raamatunlausetaulukoita.
Englanninkielisiä tietenkin. Yhdellä seinämyksellä oli urkuharmooni,
ja sen päällä virsi- ja koraalikirjoja. Katselin niitä varmuudeksi
pikimmittäin. Niitä ne olivat.

Kirjahyllyltä huomasimme suuren, nahkakantisen Biblian ja muita
kirjoja. Ehkä nekin olivat yhdenmukaisuuden vuoksi postilloja. Hyllyn
päällystä koristi marmorinen vapahtajan kuva.

Tunnelma tässä huoneessa oli harras ja rauhallinen kuin sunnuntaiaamu.

Keskellä huonetta istui keinutuolissa harmaahapsinen mies tohvelit
jaloissa. Kasvonsa olivat lempeät. Hän olisi voinut olla kiltti
pyhäkoulun opettaja. Toivottaessaan meille: Good evening! soinnahti
hänen äänensä pehmeältä kuin kotikissan hyrinä. Vierellään pienellä
pöydällä oli kirja, jonka kannessa näkyi kullanvärinen risti.

Huoneen perällä melkein verhojen peittämänä oli ovi.

Seinällä ovenpielessä riippui nätti taulukko, joka julisti
raamatunlausetta: If You seek, You must find. Etsikää, niin te löydätte.

Olikohan se tahallinen hirtehishuumorinilmaus?

Poliisi avasi yrkäilemättä oven ja me astuimme huoneeseen, jonka
interiööri oli päinvastainen kuin edellinen.

Keskellä huonetta seisoi iso pöytä. Ympärillä joukko äänekkäitä miehiä
pelasi korttia ryyppylasit edessä. Meihin eivät kiinnittäneet huomiota.

— Mitä ilveilyä tämä kaikki on? kysyin poliisilta kuiskaten. — Mitä
varten tuo etuhuone ja isäntä ovat hartautta täynnä ja tämä nyt näin?

Poliisi naurahti. Kylläpä me olimme muukalaisia Chicagossa, sen huomasi.

— Katsokaas, selitti hän puoliääneen, — järjestyspoliisin ulkopuolella
toimivat siveystarkastajat panevat usein toimeen razzioita. Niiden
vuoksi ollaan näissä paikoissa varoillaan. Tämä isäntä on entinen
rosvo, mutta jo kyllästynyt rikollisiin hommiin. Hän on vanha, eikä
jaksa olla mukana. Hänellä on kyllä varoja. Mutta ei silti tahdo olla
aivan laiskana, vaan on ottanut tällaisen bisneksen.

— Mutta tuo kauhea jumalanpilkkaaminen?

— On hyödyksi. Siveystarkastajat tulevat, huomaavat jo etuhuoneessa
joutuneensa kunnialliseen paikkaan. He pyytävät anteeksi ja poistuvat.
Näpsä mies keksimään, tää isäntä. Aika veitikka.

Poliisi ei katsonut tätä »veitikkamaisuutta» kovinkaan moraalittomaksi.
Hänestä se oli kuin olla pitikin. Poliisi oli meitä kohtaan suora ja
reilu.

On paljon ihmisiä, jotka eivät vastaa täydellisesti vanhanaikaisen
näytelmän paatunutta konnaa, eivätkä myöskään hyveellistä sankaria.
Jotka ovat siltä väliltä. Vuoroin sitä, vuoroin tätä. Ehkä sellaisia
olemme kaikki. Paatuneimmat ovat vain taitavimpia pitämään
ulkokultauksensa näkyvästi kunnossa. Niinkuin tämäkin isäntä.
Etuhuoneessa olisimme hänet uskoneet kirkkoneuvoston jäseneksi, jos
poliisi olisi niin sanonut.

Kiltinnäköinen vanha rouva tuli kysymään, mitä saisi olla.

Poliisi otti whiskyä, koska oli »vilustunut».

Mekin istuimme pöydän ääreen ja otimme jotain.

Huoneen peräseinässä oli kolme pientä ovea. Niiden yläpuolella
värikkäät taulukot, joissa toivotettiin: Wellcome! Tervetuloa!

Ovista ilmestyi huoneeseen vaillinaisesti puettuja neitosia. Posket
ja suu makeanpunaisessa maalissa. Suloisesti hymyillen lähenteli pari
neitseellistä olentoa Mattia ja minua. He keikistelivät hedelmällisen
näköisiä vartaloitaan niin, että viikunanlehdet huiskahtelivat
paikoiltaan. Heistä lähti väkevän viinan löyhkä ja heillä oli
veneerinen katse.

Sulottaret yrittivät istahtaa polvillemme ja suikata suuta. Koetimme
hienotunteisesti kääntyä selin, mutta he kiersivät taas eteen
kuiskaillen: My sweetheart boy.

Matti ja minä sanoimme suoraan, ettemme olleet mitään semmoisia
»poikia». Halusimme pysyä munkkikammiossamme.

Poliisi huomasi meidät kiusaantuneiksi ja viittasi tytöille, että
heidän oli mentävä pesiinsä. Tytöt tottelivat ja heittelivät vielä
ovenraoista lentosuukkoja, jotka torjuimme.

— Tästä paikastapa ei puhtoisen Amorin pitäisi olla kaukana, näpsäytti
Matti.

— Ei, olenpa kuulevinani hänen siipiensä suhinaa aivan lähistöllä.

— Leikittä sanoen, eikö meidän velvollisuutemme olisi ilmoittaa tämä
paikka poliisille.

Matti oli ottavinaan koulumestarin äänen ja ilmeen.

— Ilmoita vain, siinähän se on vierelläsi, poliisi.

Niin kylläkin. Lain ja siveyden ankara vartija istui pöydässä ja
härnäsi kieltolakia kuin hoidettavakseen uskottua koiraa.

Myöhemmällä opasti poliisi meidät reilusti ja tunnollisesti hotelliimme.

       *       *       *       *       *

Joka kirjoittaa Chicagossa käynnistään, hän ei unohda kertoa
teurastamoista. En minäkään.

Eikä niitä kerran nähtyään saa helposti mielestään. Ne kummittelevat
yöllisissä mielikuvissa. Punaisissa unissa.

Vakuutusvirkailija Suhosen Jussi johti meidät katsomaan maailman
sikamaisinta nähtävyyttä. Ilmaradalla sinne mentiin.

Kilometreittäin teurastuslaitoksen ympärillä näkyi aitauksia, joissa
kuolemaantuomitut eläimet päättelivät tilejään. Ilmassa tuntui veren
haju. Aitaus aitaukselta teuraita ajetaan lähemmäksi turmionpaikkaa,
kunnes joutuvat viimeiseen, kuolinkoppiin. Siitä on vain yksi tie —
teloittajan kynsiin.

Seisoimme sikaosaston sillakkeella, josta hyvin saattoi seurata
eläimellisten ravintoaineiden jalostuksen alkuvaiheita.

Sika kerrallaan päästettiin kuolinkopin luukusta Se huomasi heti
tulleensa väärään paikkaan ja yritteli epätoivoisesti takaisin. Mutta
julma neekeri sieppasi sitä takajalasta, johon tyrkkäsi armottomasti
pureutuvan rautarenkaan. Suuri rautapyörä kiskasi silmänräpäyksessä
yhdestä jalastaan riippuvan ja surkeasti valittavan eläimen
katonrajassa soluvaan teräslankaan. Sitä pitkin se hiljalleen kulki
teloittajan lavaa kohti.

Menettely tuskin oli kivuton — possuhan parkui hirveästi.
Kuvitelkaamme, että meidän toiseen koipeemme puristetaan terävät
hohtimet ja meidät riuhtaistaan kattoon ja riiputetaan siinä, vaikka
vähänkin aikaa. Vai eikö tällaisia saa kuvitella. Eipä tietenkään.
Sehän on niin raakaa. Kas, tekoja vain tällaisissa asioissa — ei
kuvitelmia. Kuvitelmia vain kauniimmissa asioissa — ei tekoja. Sillähän
se inhimillisyys täytetään.

Tappomies oli kehittynyt alallaan taiteilijaksi. Hän otti luokseen
hissautuvan sian vastaan kuin odotetun lahjan, käänteli sitä
arvostelevasti korvasta ja sijoitti sen sopivaan asentoon. Terävä
väkipuukko sujahti possun kurkkuun, veri ruiskahti sievänä kaarena jo
ennestään punaisena merenä lainehtivalle permannolle. Osaksi pyövelin
vaatteille, jotka olivat ylt’yleensä tahmaiset kuin punamaalipytyssä
liotetut. Vielä sätkivä ja koriseva raato loittoni edelleen, joutuen
kiirastuleen, joka kärvensi siltä karvat ja ruskeutti nahan ruokahalua
kiihoittavan näköiseksi. Ja siitä taas eteenpäin eri spesialistien
käsiteltäväksi.

Tappomies käytteli puukkoaan lumoavan plastillisesti. Suomalainen
huligaani olisi katsellut kadehtien hänen suloliikkeitään.

»Salaisuutena» kerrottiin, että teloittajan takana on seinässä
salaluukku. Siitä »vatsii» häntä revolverilla aseistettu mies.
Odotetaan, milloin puukottaja menettää järkensä. Se kuuluu sattuvan
usein. Jos häntä ei saada vaarattomasti kiinni, on vartijalla lupa
ampua hänet siihen paikkaan.

Tähän varokeinoon oli ryhdytty senjälkeen kun joku päällysmiehistä oli
menettänyt henkensä. Tappomies oli tullut hulluksi kesken herttaista
näpertelyään. Oli päästänyt indiaanikiljunnan, hypännyt lavaltaan ja
ruvennut tarjoamaan puukkoa vastaantulijoiden kurkkuun. Tottumuksesta
nääs. Siinä oli päällysmieskin saanut sikamaisen kohtalon.

Näin meille kerrottiin ja kertojia oli montakin.

Ei sitä ole pakko uskoa. Ihmiset saattavat kertoa rumia juttuja vaikka
taivaasta ja enkeleistä.

Lihanjalostuslaitoksesta lähdettyämme sanoi Matti, ettei hänelle tule
siankyljys maistumaan pitkiin aikoihin.

Turhan nirsu se Matti. Mikäs ruokahalu siellä suomalaiselta menee?
Kodikas paikka.

Kylläpä tästä luvusta taisi tulla ruma.

Mutta — tämä kirjanenpa ei pyrikään olemaan mikään Ihmiskunnan Historia.




SITTEN TAAS JATKETTIIN MATKAA


Unelta tuntuu Ishpemingissäkin käynti nyt jäljestäpäin.

Tulimme sinne illan hämyssä, lumihiutaleitten hiljalleen putoillessa.

Asemalta ei saanut autoa, täytyi lähteä kävelemään kantaa retkuttaen
taakkoja.

Vastaamme tuli pikkuinen poika, jolta kysyimme tietä. Kysyimme
kurillamme suomeksi, mitä tuo siitä ymmärtäisi.

Ymmärsi kyllä. Poika nosti reippaasti lakkia ja neuvoi:

— Yes, sse hhaalli on ttuolla yks bloki enssin eteemppäin jas sit
kollme bloki vassemalle.

Tämmöisistä pojista tulee Mortoneja.

Kummalliselta tuntui. Olemme äärettömän kaukana kotimaasta,
keskivaiheilla Pohjois-Amerikan mannerta. Entisillä indiaanein
metsästysmailla. Tulemme outoon kaupunkiin, josta emme tiedä kerrassa
mitään. Emme ole siitä eläissämme kuulleetkaan. Listassamme meillä on
vain nimi: Ishpeming, Mich. Finnish Hall. Siinä kaikki. Ja ensimmäinen
ihminen, jota puhuttelemme, osaa vastata suomeksi.

Ishpemingin kaupungin on pannut alulle suomalainen. Oliko se Pehkonen
tai muu, en muista. Hänestä on joku katukin saanut nimensä. Niin
kerrottiin.

Ishpemingissäkin oli sievä haali. Hyvät talot niillä on kaikkialla,
suomalaisilla. Kaikissa pianot ja hyvät näyttämölaitteet. Suomalaiset
harrastavat Amerikassakin näyttelemistä enemmän kuin muut.

Kaikki laitteet suomalaisten haaleilla ovat kuin saman kaavan mukaan
valetut. Meillä suomalaisilla on yleensäkin taipumusta kaavamaiseen
yhdenmukaisuuteen. Eihän sitä sovi tehdä muuta kuin mitä on ennen
tehty. Ja samanlaista kuin on niillä ja niillä.

Kuinka monessa kodissa Suomessakin koristaa salin seinää »metso»
taulun jäljennös. Jaa, se pitää saada meille, koska on muillakin.
Turhaan taiteilijat maalaavat uusia aiheita. Harva niitä uskaltaa
panna seinilleen, ennenkuin on nähnyt samanlaisen kuvan »hienommilla»
tuttavillaan. Sitten vasta.

Mutta se punainen mökki, tyyni järvi ja rantakoivu. Siinä aihe, joka ei
säikytä ketään. Mutta jos järvi lainehtii, pelkää sitä moni ostaja.

Ishpemingin haalilla oli väliverhoon maalattu kuva yleisintä tyyppiä.

Taideteos esitti hurjistunutta merta. Hyökyaallot koettivat
vimmaisesti murtaa synkkiä rantakallioita. Kalliolla seisoi
läpinäkyvään shifonkileninkiin pukeutunut neito. Hentoinen ja siro
kuin puuterihuisku. Jaloissa silkkisukat ja kullanväriset puolikengät.
Sankarillisesti hän uhmaili vinkuvaa rajumyrskyä. Käsissä hänellä oli
mandoliini, jota manikureeratun hienot sormet näyttivät näppäilevän.
Luultavasti laulua: »Kun ärjyvät raa-annan hyrskyt». Neidon polkkatukka
oli muodikkaasti onduleerattu, josta voi päättää hänen saapuneen
rannalle suoraan kampaajalta. Tiesi kai joutuvansa taiteilijan
malliksi. Neitoparka koetti olla iloisen ja urhean näköinen, vaikka
kolea viima riuhtoi hänen vähäisiä verhojaan. Taiteilijan olisi pitänyt
säälistä heittää hänen hartioilleen edes villainen saali.

Mutta ehkä taiteilijalla ei itselläänkään ollut riittäviä vaatetuksia.
Hänestä olisi tuntunut katkeralta pyntätä luomuksiaan ylellisen
lämpimästi. Hän tarvitsi kohtalotoveria. Tai jospa hän oli naisvihaaja.

Näyttämölle keräytyi tavanmukaisesti haastattelijoita.

Hauska tutustua! Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?

Nämä olivat kysymysklisheitä, joihin meille oli hioutunut ylimalkaiset
vastausklisheet. Vastaaminen kävi automaattisen vaivattomasti.

Kotimaan takapajulla oloa yleensä surkuteltiin.

— Onko siellä Suomessa edes sähkövaloja?

— Onpa toki, ja ollut jo aikoja.

— No autoja ei siellä kumminkaan vielä ole?

— On niitäkin ja paljon.

— Kappas vain, jopas sielläkin aletaan päästä vähän eteenpäin. Mutta
radiota ei siellä kumminkaan vielä ole kuultu?

— On radiotkin ja gramofoonit ja jos vaikka mitkä.

Haastattelijat näyttivät epäileviltä.

Meikäläisistä tuntuu tämä tietämättömyys käsittämättömältä. Eivätkö ne
nyt ole lukeneet lehdistä? Käyhän niistä selville, mitä Suomeen kuuluu.

Kyllä ne lukevat — Työmiehestä. Se kertoo Suomesta kuin jostakin
Egyptin korvesta, joka on sivistymättömin maa tällä pallolla.
Suomesta ei kuulu muuta kuin, että huomenna siellä alkaa rytäkkä.
Kuohuntatilassa koko maa, aivan kuin täällä päin Meksikko. Mitään muuta
ei kuulu.

No — mutta ilmestyyhän siellä suomenkielisiä lehtiä, jotka kertovat
muutakin. Näkeväthän ne niistä.

Juu, mutta nehän ovat noske-porvari-puolueettomia — siis vääräuskoisia
lehtiä, jotka yrittävät syöttää työläisille pajuköyttä. Mutta
valistunut työläinenpä ei lue niitä. Ei ota käteensäkään. Ja Amerikan
suomenkielisestä väestä on suurempi puolisko näitä »valistuneita».

Näihin olimme tutustumassa alkumatkallamme. Näistä nyt kerronkin.

Amerikan sisämaista lähtee pistäytymään Suomeen — piruuttaan —
tällaisia valistettuja proletaareja. Moni heistä ottaa mukaansa esim.
gramofoonin hämmästyttääkseen entisen kotikylän väkeä ihmekoneella,
joka puhuu ja laulaa kuin ihminen. Kah, eihän niitä Suomessa ole.
Muistaahan sen niin hyvin, kun lähdettiin kolme-, neljäkinkymmentä
vuotta takaperin. Niinkuin Konginkankaaltakin. Eipä ollut gramofooneja,
ei telefooneja, pärettä poltettiin lähtiäis-iltaakin valvottaessa.
Ei ollut Suomessa kaupunkejakaan, minkä Jyväskylä ja Hankoniemi,
viheliäisiä kyläräpisköjä. Ei niihinkään ehtinyt tutustua. Menossa
oltiin parempiin... Toista täällä Amerikassa. Talotkin kivestä, on
autot ja pelit, puhelimilla kilkutellaan, sähköllä valaistaan, nappia
vain väännetään, niin huone on kirkas kuin taivaan sali. Kraanasta
vesikin lasketaan, koneilla kynnetään, kylvetään, niitetään. Ihmemaa
tää on... Pitäis käydä siellä Suomessa ja kertoa, lyödä hämmästyksellä
kaikki väki... Ajais omalla kaaralla siellä kirkonkylällä — kunhan
eivät lentäis selälleen, kun kärrit menee, eikä ole hevosta...
Säikäyttäisi ne älyttömiksi, kun panis levyn laulamaan. Sitten kysyis,
onko täällä telefoonia, tarttis vähä koolata paanarille, ja ne kysyis
mikä masiina se semmoinen on. Sitten kidit (lapset) tookais enkelskaa
keskenään ja kaikki sanois, että ka, kun oikein ruotiks haastavat, on
ne herrastuneet ja sivistyneet siellä suuressa maailmassa, tietääpä
sen... Näkis ne Konginkankaankin pontsarit, että paremmissa on oltu ja
enemmän on tietoja maailman asioista kuin vallesmannilla ja tohtorilla
yhteensä... Sanois niille pontsareillekin, että pientähän täällä kaikki
on, eikä tänne viitti jäädä, tää on niin hattumainen maa.

Lukija kai haluaa tietää, kaipaako moni isänmaata.

Kyllä, kuulimme useankin kaipaavan. — Kun pääsis täältä irti
vieraasta maasta... Mut ei pääse, lapset käy koulua, ei halua eukko
(tai ukko). Olisi kyllä jo vähin varojakin... Ostais sinisen järven
rannalta viljelyksen, ja unhottais olleensa koskaan poissa. Istuis
iltasin kuistilla ja kuuntelis karjankellojen kalkatusta ja hyttysten
survontaa. Ja tuntis kotoisen nurmen tuoksun. Sen saman, jota lapsena
tunsi, kun heinärukojen päällä leikkiä lyötiin... Ei tuoksu nämä nurmet
niinkuin siellä. Eikä ole valoisia kesäöitä. Ei ne unehu mielestä
millään ne valoyöt. Aina niitä kesällä ikävöi. Ei ensi alussa tahtonut
uni silmään tulla. Valoa kaipasi... eikö kumma. — Kunpa pääsis vielä.
Mutta pääkin jo harmaata kasvaa, tokko päässee enää milloinkaan. Tänne
vain vieraaseen multaan pää on kallistettava... Hohhoijaa, sentään.
Mitäs hulluja minä nyt toosaankaan, ei täällä sovi tunteita näytellä.

Näin puhuvat toiset. Pieni piiri vain uskaltaa julkilausua tällaista.
He ovat orpoja suuressa joukossa. Ainakin lännen puolella maata, jossa
»valistuneilla» on ylivoimainen enemmistö.

Enemmistöläisten keskuudessa saattaa joku ajatella näin, mutta
kukaan ei puhu. Eihän sellaista pilaa sovi lasketella. Se on
uskonnonvastaista. Sirpin ja vasaran häväisemistä. Uskonveljet vievät
Ignatius Loyolan eteen vastaamaan harhaoppisuudesta. — Mistä sait
noita ajatuksia? Että kaipaat Suomeen! Häh!? Leninin sanoistako, joita
Työmiehessä julaistaan sunnuntailukemiseksi? Niistäkö? Häpeä toki!
Puhuiko Pyhä Mies tuommoisia? Ettäkö ei kieltänytkään? Niin niin,
mutta käskikös Hän? Siinäpä se, ei _käskenyt_! Noo, ja sinä kumminkin
ajattelit ja puhuit mitä ei _käsketty_! Vai kadut! — — Noh — tällä
kertaa pääset ankaralla varoituksella. Mutta haalin vahtimestarin viran
saat jättää. Painu takaisin kaivokseen. Ja pidä hyvänäsi, jos paanarisi
eivät pieksä sinua.

Chicagossa on Ignatius Loyolan istuin. Se on n.s. Puron toimisto.
Sieltä — Yhdysvaltain keskeisestä kaupungista—johdetaan kaikkien
suomeapuhuvien uskovien toimintaa. Onneton, joka joutuu Ignatius
Loyolan kiroihin. Hänestä tulee henkipatto. Pakoileva Kain.

Olemme puhutelleet nykyajan Ignatius Loyolaa. Hän oli pitkä ja
jäntevä. Hyvin vaitelias. Hän suhtautui meihin kuin Dalai Lama tiukuja
kilistelevään pajatsoon. Kuvaannollisesti sanoen, sillä Dalai Lamalla
kai ei sellaisia pajatsoja olekaan.

Ignatius Loyola julisti uskoville _Työmiehessä_, että meihin sai kukin
yhdistys suhtautua oman harkintansa mukaan. Vuokrata taloa tai ei.
Meistä ei arkistossa ollut tietoja — vielä. Ignatius Loyola ei voinut
puoltaa eikä kieltää.

Isänmaan ystävä lajiaan oli sekin mies, joka piti kerran meille
jyrisevän puheen. Älä säiky, lukija, jos jäljennän sen ulkomuistista
tähän.

Mies oli nuorenpuoleinen ja tumman kaunis kuin hornan enkeli. Silmänsä
valoivat fosforia. Niihin katsoi kuin palavaan miiluun. Hänellä oli
intomielisen verestävät huulet. Puhuessaan hän narskutteli raivokkaasti
valkoisia hampaitaan. Näin se kuului:

— Minä en ikinä tule jalallanikaan astumaan siihen maahan, jota
kutsutaan Suomeksi. Tulisin, jos pääsisin repivänä, raastavana,
hävittävänä vihollisena. Minä vihaan sitä maata ja valtakuntaa. Minä
häpeän, että olen siinä maassa syntynyt. Häpeän, että osaan sen maan
inhoittavaa kieltä. Minun lapseni eivät tule oppimaan sitä kieltä. Minä
olen kironnut ja kiroan tuhatkertaisesti sen verellä saastutetun maan.
Minä vihaan teitäkin, jotka tulette vielä kehumaan sitä maata.

Mies oli ilmetty Kullervon kirous. Silmät loimusivat hornaa ja ääni
kohosi välillä tuomio torven huudoksi. Jotkut sanat lähtivät raskaasti
kuin myllynkivien välistä kiskoen.

Vaikenimme hetkeksi. Sitten me hiljaisesti:

— Siellä Suomessa on koetettu molemmin puolin unohtaa suurinta vihaa.

Mies kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja vannoi.

— Unohtakoot ne siellä Suomessa. Me täällä emme ikinä unohda. Koskaan
eivät meidän joukossamme tule syylliset ihmisinä kulkemaan. Kenen vain
saamme ilmi. Me vainoamme ja kiroamme heitä heidän joka askeleellaan.

Tämä pöyristyttävän ytimekäs puhe ei ollut ainoa, jonka kuulimme sitä
lajia. Kaikki vain eivät osanneet käyttää tällaista kieltä. Tämä mies
olikin agitaattori. Hän katsoi meihin epäillen ja halveksivasti. Hyvä,
ettei lyönyt.

— — —

Ohjelmamme suoritimme kuin ennen tehneet ainakin.

Yleisökin koetti olla vilpittömän hilpeä, mikäli ymmärsi _sanoja_.
Nuoriväki tajuaa vaikeasti suomenkielistä tekstiä. Vanhemmatkin ovat
usein paljon unhottaneet isäinsä kielestä. Näin kaukana sisämaassa on
suomenkieli sanaköyhää. Se on kuin puutarhasta kiskottu syreeni, joka
viedään kuivalle kankaalle. Suomenkieli on kuivettumassa kokonaan.
Uutta väkeä ei vanhasta maasta pääse paljonkaan sitä virkistämään.
Suomesta tuotua kirjallisuutta ei lueta. Tämän väen keskuudessa.

Onhan siellä muunlaisiakin, mutta mitä vitsiä on kertoa heistä.

Ohjelman loputtua työntäytyi pukuhuoneeseen iloinen lallus. Hän oli
päissään kuin kimalainen, miten lie päässytkään haalille. Suomalaisten
seurataloilla ei ryypänneitä suvaita. Mies sanoi nimensä olevan Pister
tai sinne päin. Mikä niitä kaikkia muistaa.

Pister rallatteli: abdulillallaa, ja nakkasi taskussaan piileskelevästä
pullosta vähä väliä tuikkusia suihinsa.

— Abdullillallaa, poijat, hei! lallatteli hän. — Tämmöinen se on
Pisterin akan poika... hik... ja pysyy... uskotteko? — Häh?!

— Kyllähän tuon uskoo.

— Yes sir! Minä tässä kylässä olen henkellinen keskus... hik... moukkia
nää kaikki on, joka sorkka... Ei ne ymmärrä mistään mitään... hei
jee... korvesta ne on tänne tullu... eivätkä ne ole oppineet yhtään
mitään. Abdullillallaa, — hik — ranttamutimuria rallaalei... Hei, otas
kopsu, tää on hyvää viinaa... Vetä liiviis vaan... en minäkään ole
rottia syöny... hik... noh, hei sun mu... hik... omilles... pohjanmaan
kautta, tää loppukin jo... mää lähten soittaan lisää... mää soitan
telefuunilla... tietäthän telefuunin... yes, se on torvi, jolla kuulee,
kun koolataan... simmottii vehkeitä tässä maassa on... onks jo vanhassa
kontrissa — — Mää tässä kylässä taitetta pitän yllä, mää näyttelen
Ekmunt Kiiniä ja Taniel Hörttiä... — Työmiehessä sanovat, että mull
on... hik... imperatsuunia... eppäs tietäkkää mitä se on, eppäs! — Yes,
se on... no, sanoppas jos tietät...

— No kyllähän me vähän...

— Yes, vähän, juu juu, eihän sitä paljo tietä, kun on vasta... hik...
Suomesta tullu... yes, se on intoa, joo, intoa se on, jota pitää olla
lavalla, kun... hik... taiteilee... Mutta imperatsuunia se on täällä
Ameriikassa... abdulillallaa... Tääll on kaikki etevämpää kuin siellä
vanhas... has... hassu mies, ku et tommosta tietä... abdullillallaa...

»Abdullillaata» olisi kai riittänyt koko illaksi, mutta Pister sattui
rötkähtämään penkille, josta vierähti lattialle kuin riepunukke. Siihen
tupertui sitten nukuksiin, kunnes järjestysmies tuli ja herätti hänet
lähtemään tiehensä.

       *       *       *       *       *

Hanckockista olemme lukeneet niin paljon kuvauksia, ettei minulla
ole syytä käyttää siellä lukijaa. Mehän viivyimme siellä vain yhden
yönseudun, jona aikana ei ihmeitä nähty eikä kuultu.

Hanckockista meidän piti lähteä Minnesotaan. Tunnettuun Duluthin
kaupunkiin.

Matti kokeili asemalla englanninkielentaidollaan, joka minun mielestäni
oli nollassa. Häntä neuvottiin sanomaan: two tickets to Duluth (tuu
tikkets tu Duluth).

Matti meni luukulle ja sanoi reippaasti:

— Tuttuluut!

Lipunmyyjä katsahti veitikkana hymyilevään Mattiin ja paiskaten
luukkunsa kiinni vastasi iloisen rallattavasti:

— Tittiliit!

Tikettimies luuli Matin vain siinä kujeillaan rallattelevan.

Harmittaa, etten tullut panneeksi muistiin enemmän tällaisia hauskoja
kaskuja. Niillähän minun piti täyttääkin nämä lehdet. Silloinpa tästä
kirjasesta ei olisi tullutkaan merkityksetön liirumi, vaan »teos, joka
huumoriköyhään kirjallisuuteemme tuo tervetulleen lisän».




MINNESOTASSA JA MUUALLAKIN


Hilpeäluontoinen lukija saa hypätä muunmuassa tämän luvun yli. Tässä
ainakaan ei tule mitään vitsikästä, jos kohta ei syvällistäkään.

Selostelenpahan vain yhdeltä osalta suomalaisten keskinäistä
kanssakäymistä.

— — —

Amerikkaan lähti Suomesta enimmäkseen tervettä maalaiskansaa.

Voimakkaita ja pulskia renkejä ja piikoja, torpantyttöjä ja -poikia.
Lähti »parempiakin», mutta vähemmän.

Kultamaassa nämä työntekoon tottuneet ja kunnon ihmiset vaurastuivat
ja oppivat uusia tapoja, uusia aatteita. Unehtui kotimaan asioiden
seuraaminen. Ei tullut otetuksi selvää, mentiinkö siellä eteen- vai
taaksepäin.

Muistiin jäi vain kotikylä, siellä kaukana Suomessa, sellaisena kuin se
oli lähtiessä. Moni näki kaupunginkin ensi kerran vasta Hankoniemessä,
mutta ei ollut aikaa sitä erikoisesti tarkastella. Laiva lähti.

Sivistyneistä heillä oli vieraskielisen virkamiehistön kasvattama kiero
käsitys.

Useimmille jäi mieliin Suomen koppava herra, joka kävellä ökötti niska
kekassa. Sillä oli kovat kaulassa ja verkapuku. Ruuaksi sille piti olla
monenlaiset söpötökset, paistetut rusinat ja herrasispinät. Töikseen se
äkseeraili talonpoikaisia ja veti suurta palkkaa tai pemitsuonia. Sen
edessä olisi pitänyt kumarrella ja hattu kourassa norkoilla.

— No oli se aika pöppö. Kun sille nöyrästi asiaansa selitti, niin se
saattoi pöksäyttää: mite sine pukise, jevla mouka?! Kyllä juutas
oli ollakseen. Ja tyhmä se oli kuin pässi. — Piessa, kun ei tullut
läväytettyä sitä korvalle, kun se siinä nokan alla tiristeli! Noh —
linnaanhan se olisi kärrännyt, kukaties Siperiaan. — Mutta tulkoonpas
_nyt_. Täällä näytetäänkin mite sine pukise. Tässä maassa ei herrojen
edessä notkistella. Vaikka presitentti vastaan tulis, niin ei tartte
hattuaan lierutella. Haloo! vain sanotaan ja sillä hyvä.

Tulihan niitä Suomesta kultamaahan herrojakin. Kassankavaltaneita tai
minkä rötöksen tehneitä lie mitkin olleet. Täälläkin koettivat jos
mitä näpsänkonstia. Yksinkertaista turpeenpuskijaa vetivät huulesta ja
kynivät taskuista hiellä hankitut taalarit. Mutta kun yhytettiin, niin
sakin hivutuspa annettiin. Moni sai tervaa ja höyheniäkin, se oli uuden
maailman »staili».

Herran ja sivistyneen nimeä kantavat menettivät lopullisesti arvonsa
rahvaanihmisen silmissä. Mitäs, kun ei herroissa nähnyt kuvan ihmistä.
Amerikassa ne oikein sisuskalunsa näyttivät. Keitä tuli, eivät
tarttuneet työhön. Keljuudella koettivat elää. Rehellisiä niissä ei
montakaan tavannut. Eihän sieltä Suomesta ollut pakko lähteä sen, joka
virkansa piti. Pehmosethan niillä siellä päivät. Niin ne vain olla
höllöttää kuin haaleassa vedessä. Ei muuta kuin syö ja makaa, ja minkä
hikoaa, niin saunassa ja kansalle äyskiessään. Sitten kun varastaa —
Amerikkaan.

Näissä yksipuolisissa mietteissä iski suomalainen rahvaanmies lapionsa
Amerikan maaperään niin, että kipinöitä sinkoili. Hän teki työtä. Sen
opin hän oli saanut esi-isiltään. Ne eivät tehneetkään viikinkiretkiä
eivätkä keinotelleet kaupalla. Ne väänsivät kiviä ja juurakoita
palomaillaan niin, että selkäruoto naksahteli ja pellavatukka hikeä
tihkui. Ne pitivät suoraa hartiatyötä ainoana oikeana elinkeinona.
Muu oli syntiä. Niin hänestäkin tuntui. Leipä, joka ei lähtenyt
ruumiillisesta työstä, oli _epärehellisesti_ hankittua.

Tämä vanhoillisimman ja rehellisimmän rahvaan käsityskanta oli
hedelmällinen maaperä uusien proletaariaatteiden kylvämiseen.
Aatteiden, jotka vaativat, että hallitseva valta on annettava
yksinomaan »suoraa» työtä tekeville. Muiden on jäätävä alammaisiksi.
Keljuttelijoiden.

Näitä rahvaanihmisiä ei alunperin saatu mukaan herättämällä heissä
omanvoiton pyyntiä, ei omaisuuksien tasanjakotoiveilla, eikä heitä —
ainakaan Amerikassa — pahoittanut nälkäkään.

Heille osoitettiin, että »herrat» ja sivistyneet ovat halveksittavia
keljuja. Kas, näin agitaattori pauhasi näille raatajille:

— Te teette työtä käsillänne ja hartiavoimalla. Ja se on oikein, eikö
totta?

Ka, oikeinpa tietenkin. Eihän tässä kuka sitä vääräksi — suoraa työtä
nääs.

— Herrat eivät tee työtä, ne keljuilevat.

Jaa, jottako tuota... mutta toisethan hoitavat virkoja...

— Miten hoitavat. Ottavat lahjuksia, kavaltavat kassoja, varastavat.
Onko se rehellistä työtä?

Ai penteles... jaa, sitä sietää miettiä... setviä justiinsa. Joopa
joo, lahjuksiahan ne ottavat, on se nähty... joo. Ja lehetkin täynnä
kavalluksia ja huijauksia... Sekin poosu, joka vei metsätöihin, kun
maahan tultiin, se kutale karkasi ja jätti palkat maksamatta... ai
suutari sentäs... Rosvojahan ne kaikki taitavat olla... joopa joo.

Agitaattori jatkoi:

— Nämä rosvot, varkaat, syntiset pahantekijät ovat keinotelleet itsensä
vallanpäälle tässä maassa. Onko se oikein?

Raatajat miettivät visusti:

Ka, eihän se mitä oikein, että rosvot... nää jumalattomat... ja oikein
esivaltana muka... Väärinhän se on.

— Te ja teidän työtoverinne, oletteko te varkaita ja keljunkonstilla
eläviä?

Ei herran nimessä... varjelkoon. Otsa hiessähän sitä kakkua purraan, ei
koeteta toista jymäyttää... ei eletä vilpillä... ei. Toinen toiseensa
tässä luotetaan, ei ole rosvoja sakissa.

Agitaattori iski loppupäätelmän:

— Siis te ja toverinne, jotka elätte suoralla työllä, te olette ainoat
rehelliset tässä maassa. Teidän velvollisuutenne on liittyä yhteen ja
kukistaa pahantekijät. Te olette Jumalan valitsemia aseita jumalattomia
öykkäreitä vastaan.

Nämä tarinat tepsivät. Siitä se asia lähti alkuun.

Lukija saattaa vängätä, että eiväthän ne agitaattorit sentään Jumalasta
höpeksineet. Nehän kieltävät Jumalan.

So, so, nämä jututhan ovat Amerikasta.

Otappas, lukija, ja hanki katseltavaksesi Amerikassa ilmestyvä lehti;
_Uusi Kotimaa_.

Tämän lehden perustivat uskovaiset suomalaisen Kotimaa-lehden
vastineeksi Lännenmaassa. Sitä tilasivat ja tilaavat nytkin etupäässä
jumaliset farmarit. Siinä selostettiin pappien saarnoja, hartaushetkiä
ja yleensä kaikkia hengellisiä asioita.

Oli siinä maallisialdn uutisia, mutta uskonnollinen hengenviljelys oli
pääasia.

Entäs sitten?

_Uusi Kotimaa_-lehden soluttivat kaikessa hiljaisuudessa sirpin
ja vasaran puoluelaiset. He ostivat osake-enemmistön. Hurskaan ja
hiljaisen näköisiä olivat miehet, jotka osakkeita ostelivat. Eihän ne
vääriin käsiin.

Vaihtui lehdessä toimituskin. Ei sitäkään yleisesti huomattu.
Meluttomasti sekin kävi.

Mutta eipä lehden kanta muuttunut äkkijyrkäksi. Ei toki. Silloinhan
tilaajat olisivat voineet tulla yllätetyiksi. Hiven hiveneltä,
vähän kerrassaan muuttuu lehden sisältö. Aste asteelta saa »aviisu»
uutta väriä. Miltei huomaamattomasti kuin päivänvalon vaihtuminen
illanruskotukseksi.

Se lehti ei ole vieläkään lopullisessa asteessaan.

Ainakin tuonnoittain, uusien isäntien jo hallitessa, oli lehdessä
vielä tosi hartautta uhkuvia saarnoja. On siinä välistä Lenininkin
sanoja. Ei mitään jumalaapilkkaavia kumminkaan. Selostetaan siinä
vakavamielisesti hartauskokouksia. Selostetaan myös toveri sen ja sen
agitatsionitilaisuutta. Lehti on sitä mieltä, että ruumiillinen työ on
rehellisintä. Jumalan työtä.

Mitäs körttiläisellä farmarilla sitä vastaan. Niinhän se onkin.
Jumalahan sanoi, että otsasi hiessä j.n.e. Hyvästi se osaa kirjoittaa,
tuo lehti. Oikein se kauniisti tuo esille tään yksinkertaisen ja
oppimattoman turpeenpuskijan ajatukset. Eikä ole räävi, niinkuin nuo
jumalankieltäjälehdet. Tasainen se on kuin tää peltomies itsekin.

On siinä uutisiakin. Omasta lehdestään saa peltomies, tää ristitty,
tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ei se valehtele, hengenmiehiä
tuntuvat kirjoittajat olevan. — — Ohhoi kuitenkin, kun tää maailman
meno on surkiaa... Suomessakin on porvareissa päässyt jumalattomuus
vallalle. Tietäähän sen, kun ne lukevat ja pänttäävät niitä raamoja
ja ramatikirjoja. Lehti taas täynnä uutisia niiden tihutöistä. Eivät
tee työtä, roivioita vain miettivät... Niinpä se täälläkin Amerikassa,
herra paratkoon. Kavalluksia vain ja huijauksia ja jos mitä...
Tuossapa näkyy olevan jostain sosialitemokraattien kokouksista...
Rosvojen kätyreitä, noskelaisia, kuuluvat olevan. Ei pidä mennä niiden
illatsuihin... Jumalaa kuuluvat pilkkaavan. Niin valittaa tässä joku
hoo... hee... hen-gen-mies, hengenmies on alla. Pastori Hokkinen pitää
hartaushetken jaa, jaa, pitääpä mennä. Mikäs tuossa... toveri Käkinen
puhuu työnraatajille... kehoitetaan kaikkia farmareita mukaan... joo,
sinne on mentävä kuuteen... työnraatajiahan tässä ollaan... joo.

Vähän kerrassaan muutetaan farmaria uuteen uskoon. Hitaasti se käy,
mutta jälki tulee lujaa.

Lehden oikea kanta on kyllä julkisesti tietona, ja siitä on muissa
lehdissä kirjoitettukin. Mutta farmari, joka on Uuden Kotimaan
tilaaja, ei ota käteensäkään muita lehtiä. Niistähän on varoitettu —
ne valehtelevat. Eikä suomalainen farmari luovu äkkipäätä lehdestään,
jota on vuosia tottunut lukemaan ja uskomaan. Eihän se säikyttele häntä
äkkikäännöksillään. Huomaamattaan muuttuu farmari itse.

Lukija saattaa kysäistä, eikö rahvaanihmiselläkin ole silmät ja korvat?
Eikö hän huomaa agitaattorien valehtelevan »herrojen» keljuudesta
paasatessaan? Kyllä kai hänen pitäisi huomata, että n.s. herrat ja
sivistyneet ovat kunnon väkeä, joka elää rehellisellä tavalla?

Niin, kuinkas se on?

Rahvaanihminen ei Amerikassa pysty sanomaan agitaattorien valehtelevan.
Suomessa kai pystyy.

Eihän suomalainen turpeenpuskija tai muu työläinen Amerikassa ole
joutunut kosketuksiin oikean sivistyneen väen kanssa. Ei mihinkään
tekemisiin henkisen maailman kanssa.

Amerikan maaseuduilla elää oikeata vanhanajan suomalaista rahvasta. Se
pitää _sivistyneen_ maailman edustajina niitä, jotka eivät sellaisia
ole. Niitä puolivillaisia, jotka rahvaan silmissä ovat »parempaa
säätyä». Kuka vain keikaroi »herrasnöpsyissä».

»Herrasmiehinä» esiintyvät keinottelijat petkuttivat usein hidasälyistä
raatajaa. Työnjohtajissa oli usein moraalittomia rahanonkijoita, jotka
pimittivät taskuihinsa heidän tienestejään. Kaikenkarvaiset liikemiehet
narrasivat heitä maan- ja talonkaupoissa. Tämähän on vanhaa ja totta.

No — tällaisia pitää korvesta tullut rahvaanihminen »sivistyneinä».
Nehän eivät käy lapionvarteen — siis ne ovat herroja. Näiden mukaan hän
arvostelee henkistä työtä tekevää maailmaa. Että tuommoisia ne herrat
ja sivistyneet sitten ovat. Heihin ei voinut luottaa pienimmässäkään.
Vain työtovereissa tapasi rehtejä. Siispä hänestä on vallan oikein,
että keljuttelijoilta otetaan ohjakset pois.

       *       *       *       *       *

Duluthiin me asetuimme oikein taloksi.

Sieltä oli hyvä tehdä retkiä ympäristöön, joka tuntui suomalaisemmalta
kuin Uudenmaan lääni. Jos muunkielisen kanssa tuli keskustelua, niin
läheltä löytyi suomenkielentaitoinenkin tulkkaamaan.

Suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat reilua ja avuliasta, sekä
harvinaisen vieraanvaraista väkeä. Eivät ne senttejä venyttele, kun on
vieras kestittävänä.

Ja rehellisyys _aineellisissa_ asioissa seisoo _vieläkin_
vanhanaikaisen lujalla perustallaan. Meillä Suomessahan se on jo
madonsyömä. Nämä, jotka eivät ole joutuneet _viime vuosina_ tulleiden
suomalaisten kanssa paljon tekemisiin, luottavat toisiinsa kuin
kallioon. Suuria summia voidaan lainata toiselle ilman todistajia
ja pumaakoja. Mieleen ei juolahdakaan, että joku jättäisi velkansa
maksamatta.

Näin Amerikassa, huijarien maassa. Miten meillä?

Tältäpä pohjalta lähtien ymmärtää, miksi Amerikan suomalaisilta usein
Helsingissäkin huiputetaan taalarit. He eivät ole tottuneet varomaan ja
epäilemään toisia suomalaisia. Eivätpäs niitä muut saa jymäytetyksi.
Kyllä ne tietävät, mistä pussin nauhat solmuun vedetään.

Suomalaisia yleensä pidetään vieläkin — puolueisiin katsomatta
(suututtaa, että iänikuisesti täytyy vatkuttaa tuota puoluejuttua) —
luotettavina. Mies, jonka leipätyönä oli lattioiden puhdistaminen ja
uunien lämmittäminen erään kaupungin kommunistihaalilla, kirjoitti
nimensä tuhannen dollarin shekkiin. Asuimme hänen omistamassaan
talossa. Odotimme Victor Companyltä saataviamme ja ne viivästyivät.
Köyhälistöläinen sanoi, että saatanhan minä antaa förskottia,
jos tarvitsette. Shekki kelpasi ensimmäisessä rahalaitoksessa.
Toiskielisessä. Olisi kuulemma kelvannut missä vain.

Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa jossain suhteessa
merkilliseltä meillä Suomessa. Totta se vain on ja kuvaavaa.

Suomalaisten varallisuus — yhäkin puolueisiin katsomatta — on
meikäläiseltä kannalta arvostellen mainio. Kaikkihan tekevät työtä, ja
setä Samuli maksaa käytännöllisestä työstä paremmin kuin henkisellä.
Ellei henkinen työ vivahda humpuukiin, jolloin sillä voi ansaita eri
rutkasti. Tiettyähän se on.

Joku sanoi, että Amerikan suomalaisilla on hampaissaan enemmän kultaa
kuin Suomen Pankissa.

Kylläpä. Muutamain vuosien työllä ja säästämisellä voi jenkistynyt
proletaari ostaa Suomesta maatilan sinisen järven rannalta. Häntä
ujostuttaa ajaessaan fordillaan. — Yes, parempihan tässä pitäsi ostaa
kaara, mutta kun sattui justiinsa paljon muita menoja. Lapsille piti
ostaa piano, kun ne jo koulussa sitä tarvitsevat, ja eukko tuossa
mankuu sähköpesukonetta. Talossakin on teetettävä remonttia, täytyy
ihan ottaa pankista.

Tällaisia havaintoja teimme yleisesti.

       *       *       *       *       *

Ne puoluepukarit tarvitsevat tukistamista ja roimasti.

Erittäinkin sirpin ja vasaran vimmaiset uskovaiset. Ne sortavat
vähäväkisempiä.

Hyvinvoinnistaan ja varallisuudestaan huolimatta ne ovat äkäisiä kuin
katovuoden hyttyset.

He pitävät näillä mailla ylivaltaista jöötä, japorvari-noskeilta
on mukinat pois. Joka ei tunnusta sirppiä ja vasaraa jumalaksi
kultaisen vasikan rinnalla, ei ole ihminen. Likeltä se viiltelee,
ettei hänestä makseta tapporahaa, Noskesta ja epäilyttävästä, hiljan
Suomesta tulleesta se on melkein luvassa kapina-ajan koroituksineen.
Amerikkalaistunut suomalainen porvari saa jotenkuten olla ja
liikuskella, mutta ylenkatseen ja räkytyksen alaisena. Noin niinkuin
tshekanalaisessa vapaudessa.

Minä kerron sikäläisten suomalaisten _keskinäisestä_ elämästä.
Toiskieliset eivät näistä asioista tiedäkään.

(Kääntele vain lehtiä, ikävystynyt lukija. Luuletko, että tämä on
minustakaan hauskaa.)

Räkytystä hoitavat palkatut miehet. Ja ne nauskuttelevat todellisella
työilolla. Omaten monetkin suuria synnynnäisiä lahjoja sekä
monivuotisen treenauksen he ovat kehittyneet alallaan suurmestareiksi.
Kun heidän räyskimisensä kuuluu ylinnä, luulisi sivullinen, ettei
puolueeseen kuulukaan muita kuin rakkeja.

Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että puolueen »lammaslauman»
— kannattajajoukon — muodostavat rehdit farmarit ja työläiset. He
ovat yleensä — mikäli huomasimme — vanhanaikaisen yksinkertaisia
ihmisiä, joille on saatu ajetuksi päähän uusi uskonto. He täyttävät
aate-uskonnollisia menoja aivan körttiläisellä, liikuttavalla
hartaudella. Lapsellisen naivilla luottamuksella he kuuntelevat
saarnaajaa, joka syytää suustaan tulenkielekkeitä. Vetoamalla heidän
primitiiviseen rehellisyyteensä ärsytetään heitä kuin säkkipäistä
härkää. Heitä pidetään yhtämittaisessa raivotilassa. Ja ketä vastaan?

Amerikan kapitalismi istuu hopeakalliolla. Ei se tärähtele hyttysten
surinasta. Haaleissa saa hihkua ja pauhata sen minkä suupielet
kestävät, ei niillä puheilla pilvenpiirtäjät kaadu. Eikä dollarivalta
kiinnitä niihin huomiotakaan. Suomalaisiahan on siellä häipyvän vähän
ja »kieliset» antavat proletaariaatteille pitkän vihellyksen. Moskovan
lipun palvojat ovat löydettävissä miltei yksinomaan suomalaisten
joukosta. Amerikka on rikas maa ja siellä saa maailmanvallänkumousaate
kannatusta kaikkein viimeisimmäksi. Jokainenhan sinne menee vain
kerätäkseen aikansa mammonaa ja palatakseen joskus takaisin. Eivät
ne tosissaan ajattelekaan perustavansa sinne ihanneyhteiskuntaa.
Eivät suomalaisetkaan lenistit. Sitäpaitsi he kouluttavat lapsistaan
virkamiehiä porvarilliseen yhteiskuntaan.

Niinpä niin. Sikäläisten leniniläisten puoluekiihko ei ole
tarkoitettukaan todella luokkataisteluksi. Ei sillä ole yleisempää
merkitystä.

Se on, kuten sanottu, vain uskonto. Sitävarten, että sananselittäjät ja
jesuiitat saisivat palkan. Ja toiseksi: yksinkertainen farmari ja muu
raskaan työn raataja tarvitsee jotain hengenviljelystä.

Monihan kadotti Amerikassa lapsuutensa uskonnon. Vähän kerrassaan
kului körttiharmaa vaate. Agitaattorit antoivat paikoiksi punaisia
tilkkuja. Ne näyttivät useimmista koreilta. Moni vaihtoi lopulta
aatevaatetuksensa kokonaan.

Köyhälistön luokkataistelua se on olevinaan. Mutta se on alkuperäisestä
suunnastaan muuttunut helppotajuisemmaksi. Läheisemmäksi.
Veljesvihaksi, joka yleensäkin on suomalaiselle ominaista. Ei se ole
taistelua kapitalismia vastaan.

Viha kohdistuu nimittäin samaan työtätekevään luokkaan kuuluviin.
Läheisiin tuttaviin ja yhtä varakkaisiin omiin kansalaisiin. Niihin,
jotka jossakin uskonpykälässä ovat hiukankaan erimieltä. Ja erittäinkin
puolueettomiin.

Lenininuskoiset lehdet sisältävät etupäässä yksityisen
»noske-porvarin», »tuplajuulaisen» tai sovinnollisen ihmisen persoonan
ja kotiolojen napostelua. Tuollaista vähäväkisen työtoverin tai
naapurin nälvimistä. Letkauksia hänen fordirämästään, kaljusta päästään
tai vääristä sääristään. Miten se ja se on naurettavan laiha tai
pienikasvuinen j.n.e. Noin niinkuin katupojat toisilleen huutelevat.
Ikäänkuin sillä tavoin saavutettaisiin »köyhälistön» voitto. Ja se on
olevinaan jalon aatteen ajamista.

Mutta tämän puolueen seurakuntahan onkin luonnonomaista suomalaista
väkeä. Aivan sitä vanhanaikaisinta sorttia. Sukuviha-, heimovihaväkeä.
Untamoita, Kalervoita. Niitä, joiden syytä aikoinaan oli, ettei
Suomesta tullut itsenäistä valtakuntaa, vaan että se jäi vieraan
alaiseksi.

Palkkakomissaarit tietävät, miten tämä joukko pysyy mukana tappelun
hytinässä. Niille pitää tuoda luokkataistelu kotiin, s.o. vihollinen
on osoitettava niin läheltä, että siihen yltää. Eihän yksinkertainen
ihminen jaksa kantaa kaunaa etäisille Rockefellereille ja Morganeille.
Ei, jos vain niistä puhutaan, niin hän väsyy koko taisteluun. Häntä ei
pakoita siihen Amerikassa nälkäkään. Mutta hänet pitää usuttaa naapurin
kimppuun. Kas, tuo työtoverisi tuossa, katsos, hän on porvarillinen,
noskelainen, tuplajuulainen. Sen syytä on kaikki maailman paha.
Katalampaa ei ole kuin hän.

Jos nämä jesuiittamaiset puoluepukarit olisivat suomalaisiin
noske-porvarillisiin verrattuina köyhiä ja vähäväkisiä, todellista
kurjalistoa, niin enpä minäkään nauraisi heidän järjettömälle
vihalleen. Sen ymmärtäisi. Sillä eihän ole ihme, jos hätääntynyt hiiri
puree kissaa tai sitäkin kättä, joka tahtoo sen vain pelastaa. Ei siitä
kannattaisi suuttua. Eikä siinä ole mitään naurettavaakaan. Enhän
minäkään nauranut kurjille Chicagon lumisohjoisella kadulla.

Mutta nämä kommunistit voivat hyvin; heidän varallisuutensa ei jää
noskelaisten, eikä porvarillistenkaan jälkeen. Kyllä he Suomessa pian
tasoittuisivat porvareiksi. Ja heistä tulisi vielä semmoisia, jotka
eivät tunne köyhiä eivätkä köyhien ystäviäkään.

Kynänkäyttäjinä ja palkkakomissaareina ovat useimmiten
luihut »kirjuri-Martti» tyypit. Todellisesti aatteettomat
dollarinpyydystelijät. Nämä »kriivarit» keikkuvat johtoasemissa.
Sellaisethan ne osaavat. Lukiessaan heidän aikaansaannoksiaan ei
uskoisi niitä kynällä kirjoitetuiksi. Talikonvarren jäljiltä ne
tuoksahtavat. Rehti työläinen ei osaa, eikä kai haluaisikaan käyttää
sellaista kieltä. Mutta hän uskoo sokeasti.

Kaikilla uskonnoilla on jonkinlainen taivas. Kun me siellä
oikeauskoisten seurassa liikkuessamme satuimme mainitsemaan sanan:
Venäjä, hätkähtivät kaikki. Mitä Suomesta tulleet tiesivät Pyhästä
Maasta? Jos tiesimme, ettei Venäjällä työmiehen elämä ole loikoilemista
Eedenin yrttitarhassa, käskettiin meidän pitää suumme napissa ja
nätisti. Koraanin vastaista ei saanut puhua.

Ostimme toisinaan Päivälehden toimistosta Uuden Suomen, Helsingin
Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatin. Halusimme lukea kotimaan uutisia.
Mutta meidän piti kätkeä kielletty kirjallisuus visusti povelle.
Menimme huoneeseemme ja panimme oven lukkoon. Avaimenreiän tukimme,
ettei kukaan voisi vakoilla meitä. Luettuamme hätäisesti lehdet,
hävitimme ne repimällä silpuksi. Ettei kukaan saisi meitä yllätetyksi.

Jos meidän taskuistammekaan olisi vilahtanut vääräoppisia lehtiä,
olisi meidän pitänyt paeta mailta mantereilta. Meidän selkämme ei
ole mursunnahkasta. Managerimme oli järjestänyt meille lauluillat
»oikeauskoisten» haaleille, joissa suomenkielistä väkeä käy enimmän.
Eikä muilla monin paikoin taloja olekaan.

Vaikka samantekevää meille on, haluaako Mussolini tai Stalin kuulla
ohjelmaamme maksua vastaan. Eihän meidän ohjelmamme ollut propagandaa
minnekään päin. Kieltäytyykös Suomessa kommunistinen suutari myymästä
lapikkaita suojeluskuntapäällikölle? Kieltäytyykö suojeluskuntaan
kuuluva kauppias myymästä saapasnahkaa kommunistiselle suutarille?
No — pitäisikö yhden viisunikkarin olla härkäpäisempi kaupatessaan
viisujaan. Häh! Eikö teille muille raha kelpaa. Otetaanhan
kolehtihaaviinkin jumalankieltäjän ropo.

Oikeauskoinen ei saa ottaa käteensäkään kiellettyä kirjallisuutta.
Ei puolueetontakaan. Ei mitään muuta kuin Leninin sanoja ja niihin
verrattavaa. Ei saa harrastaa tieteitä, ei taiteita — elleivät ne
palvele puolueasiaa.

Sensijaan ei dollareiden kerääminen ole kiellettyä. Kapitalismin
»vihaajatkin» tarttuvat hopeakoukkuun kiihkoisasti kuin nälkälammen
kalat.

Me vaivuimme siellä pergamentinväriseen muinaistunnelmaan.
Keskiajassahan me elimme. Jesuiittojen ja uskonvainojen aikaa.

Puhelimme aina keskenämme kuiskaten. Vilkuilimme aina kadulla
kulkiessamme taaksemme. Kuunteliko joku meitä.

Eipä silti, että meillä olisi ollut kenestäkään pahaa puhuttavana.
Ei, mutta jos meidän olisi kuultu puhuvan ystävällisessä äänilajissa
jostakin noske-porvarituttavastamme. Tai jos olisimme sattuneet
käyttämään ivallista sävyä ryssästä. Taikka moittineet jonkin
ravintolan kaalisoppaa. Joku jesuiitta olisi kuullut ja ilmiantanut
meidät. Meistä olisi ruvettu käyttämään nimitystä, joka annetaan
lehmäntappajalle. Ja syrjäseuduilla liikkuessamme — noh, minäpä
kerronkin selventävän jutun.

— — —

Virginian kaupunkiin ilmestyi uusi, tuntematon suomalainen.

Hänen puoluekantaansa ei tiennyt kukaan.

Virginialaiset utelivat kiihkeästi toisiltaan, että onkohan se
porvarillinen, kommunisti, noskelainen, tuplajuulainen vai mikä. Ei
kukaan osannut sitä sanoa. Hiljan vanhasta maasta tulleelta se näytti.

Toiset kirjoittivat Chicagoon New Yorkiin ja mikä minnekin. He
luettelivat miehen tuntomerkit ja pyysivät ilmoittamaan, mitä
tiedettiin miehen puoluekannasta. Selvää ei tullut. Joku kirjoitti
Suomeenkin, mutta vastaus viipyi.

Miehen kulkiessa kadulla seurasi häntä aina joku. Toivottiin hänen
jollakin liikkeellä tai kasvonilmeellä paljastavan puoluekarvansa.

Virginiassa asuu kourallinen »ehdonalaisia» porvareita. Heidän ei
kuultu haukkuvan miestä. Se herätti oikeauskoisissa pahaa verta. Tosin
eivät kiittäneetkään, eivätkä puhuneet mitään, mutta yhtäkaikki. Eivät
haukkuneet.

Ne porvarit eivät yleensä hauku muitakaan, mutta kuitenkin... Jos
olisi kuultu porvarien edes moittivan miestä, niin olisi ollut
hiukan selvyyttä. Se olisi ollut hänelle ansioksi. Ikäänkuin
luotettavuustodistuksena.

Kukaan ei siis haukkunut miestä. Hän itse ei haukkunut ketään. Se
herätti yhä suurempaa epäilystä. Häntä pidettiin tarkasti silmällä.

Yksi ja toinen pysäytti miehen kadulla ja koetti yllättää häntä
äkillisillä kysymyksillä. Mies pudisti päätään eikä vastannut mitään.

Miehen salaisuus ei suonut oikeauskoisille yönrauhaa. Hänestä
kiisteltiin. Lyötiin vetojakin. Mikä oli hänen puoluekantansa? Kuka
ratkaisi arvoituksen.

Vihdoin eräs muija nosti salaisuuden verhoa.

Muija oli ollut käymässä naapurikaupungissa, Duluthissa. Oli mennyt
Päivälehden konttorista ostamaan kahvipannua, (Päivälehden konttorissa
myydään m.m. karvalakkeja, villasukkia y.m.) Siellä oli muija nähnyt
sen Virginian arvoituksellisen miehen. Se oli rönöttänyt tiskiä vasten
ja lukenut lehteä, jonka nimi oli: Suomen Sosialidemokraatti.

Selväpä se. Ne, jotka olivat miestä jotenkin puoltaneet, häpesivät ja
pyysivät toisilta anteeksi. Mies oli siis »noskelahtari». Oikein hiljan
Suomesta tullut. Nyt hänestä saattoi uskoa vaikka mitä.

Miehestä levisi kaupungissa hurjia huhuja.

Niinpä eräänä päivänä kadulla kulkeva poliisi huomasi torilla päin
outoa liikettä ja kähinää. Hän meni ottamaan selvää siitä.

Torilla hälisi satakunta henkeä käsittävä joukko suomalaisia. Joukon
keskellä rimpuili hätääntyneen näköinen mies. Miehellä oli kaulassa
naru, jonka toista päätä juuri vietiin lyhtytolppaan.

— Hoi, hoi! Mitäs sille miehelle tehdään? kysyi poliisi.

— Ka, hirtetäänpä tietenkin, kuului väkijoukosta rauhallinen vastaus.
Näkeehän tään nyt, ei tämä niin ihmettä hommaa ole... Amerikan lännessä.

— Ja keskellä kaupunkia ja kirkkaalla päivällä, huusi poliisi. — Seis,
mitä hemmetin kujeilua tämä on?

— Ei tässä kujeilua ole, vastattiin väkijoukosta.

— Tämä mies on murhantekijä Suomesta, mutta on sieltä päässyt
kuolemantuomiota karkuun. Me panemme vain laillisen tuomion täytäntöön.

Poliisi sai nopeasti hankituksi apujoukkoja, jotka saivat syytetyn
riistetyksi lynkkaajien käsistä.

Poliisilaitoksella tutkittiin miestä eikä mitään todistuksia ollut
häntä vastaan. Mies päästettiin irti ja hävisi teille tietymättömille.

»Hirttokängistä» joutui muutamia syytteeseen ja pari kolme sai sata
dollaria sakkoa »järjestyksen häiritsemisestä julkisella paikalla».

Mutta läheisessä Embarrasin farmikylässä levisi huhu, että rikollinen
piileskeli siellä päin. Puhelimet soivat ympäri kauntin — pitäjän — ja
auto farmista, kaksi parhaasta, lähti hyrräämään maanteille. Autoissa
oli rivakoita miehiä, joilla oli talitetut nuoravyyhdet kainalossa.

Yökauden tavoiteltuaan pahantekijää saivat jotkut nuorukaiset
kiinni tuntemattoman miehen, joka ei voinut tyydyttävästi selittää
olemassaoloaan, eikä puoluekantaansa. Hänet ripustettiin tienviereen
muitta mutkitta. Hirttäjiä ei koskaan saatu selville.

Suomalainen lukija luulee minun kertovan jättiläissatuja. Me kuulimme
tästä tapahtumasta usealta virginialaiselta. Ja eräs varakas
farmariukko, joka kyyditsi meitä Hudson-kaarallaan Embarrasista
Virginiaan, jutteli sen myöskin, vakuuttaen lopuksi:

— Yes, kyllä mes selvä otetaan täällä, kuka meirän kontriin eksyy.
Avantoon täällä ykskin pantiin, eikä kukaan perään kysynyt.

Niin, Amerikasta ei voi kertoa muita kuin amerikkalaisia juttuja.

       *       *       *       *       *

Amerikan suomalaiset porvarit, ainakin ne, joiden kanssa jouduimme
tekemisiin, olivat valistuneita, tasaisia ja hyväntahtoisia. Kas,
häijynilkisemmät ja karkeammat ainekset heistä olivat siirtyneet
oikeauskoisten leiriin johtomiehiksi. Siellä sai purkaa häijyä sisuaan
ja nauttia hyviä tuloja. Kyllä kannattaakin hihkua.

Nämä porvarit eivät yleensä ole suurempia työnantajia, eikä heillä niin
ollen ole mahdollisuuksiakaan »sortaa» proletaareja. Hehän tekevät itse
työtä joko vieraalle tai omissa pikkupisneksissään.

Mutta työmies, jonka tiedetään kotimaassa käyneen jotain koulua,
joutuu täällä usein toisten piikkailtavaksi: miltäs kouluherrasta
työ maistaa? Ja jos hän sivistystä saaneena ei käytä toismielisistä
puhuessaan rääviä haukkumakieltä, hän joutuu ennen pitkää nosken tai
porvarin kirjoihin. Ja jos hän harrastaa muutakin kuin yksinomaan
puoluekirjallisuutta. Esimerkiksi Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä —
mainitakseni vain pari nimeä — ei sovi lukea. Niissä kirjoissahan ei
ole puoluevihaa. Niiden lukija katsotaan porvarilliseksi, työväenluokan
syöjäksi. Oikeauskoisten keskuudessa ei häntä suvaita, hänen on
mentävä niiden joukkoon, jotka jo ennestään kantavat noske-porvarin
kaininmerkkiä.

Niin pitkälle siellä on kansaa valistettu, suuressa maailmassa.

Porvarin kirjoihin ei kuitenkaan joudu siksi, että omistaa varoja tai
harjoittaa jotain liikettä. Ei, proletaaritoverien joukossa on usein
paljon varakkaampia. Liikemiehiä yhtähyvin kuin porvarienkin joukossa.

»Köyhälistön luokkataistelu» on —ainakin Amerikassa — vain pisneshomman
kyltti. Se pitää yksinkertaisia laumoja omien liikemiesten ja puolueen
liikelaitosten ympärillä. »Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen
vilahtaa». Anekauppauskontoa.

Dollarihan se vain kaikessa komteeraa.

Porvarit suhtautuvat tähän »luokkataisteluun» neutraalisesti.
Suomalaiset porvarit. He näkyivät antavan kunkin pitää aatteensa ja
aivoituksensa rauhassa. Kunhan vain toinen ei suuhun tule.

Mutta siitä huolimatta näille porvareille syydetään solvauksia, niin
että korvat ovat kuumana.

Meidän Amerikassa ollessamme oli Coloradossa katkera kaivoslakko.
Suomalaisiakin oli lakkolaisina. Lakko venyi kovin pitkäksi. Vuosi
vertakin.

Tuli lehtiin, että lakkolaiset kärsivät huutavaa puutetta.

No, proletaarijärjestot keräsivät avustuksia. Sehän oli aatteellinen
velvollisuus.

Amerikan suomalaiset porvarit rupesivat myös keräämään avustuksia.
Heidän aatteensa ei siihen velvoittanut. Sydän ja aate eivät tunteneet
toisiaan.

Näitä porvareita oli iankaiken haukuttu ja sätitty työläisten syöjiksi.
Eläinkunta oli läpikotaisin käytetty heidän haukkumanimikseen.

Suomalaiset _porvarit_ järjestelivät avustusiltamia puutetta kärsiville
lakkolaisille. Useissa paikoin niitä pantiin toimeen _kirkoissa_ ja
_rukoushuoneissa_.

(Välihuomautus lukijalle: katso Amerikan suomalaisia lehtiä v:lta 1928.
Minkä puolueen vain.)

Pappien kuultiin saarnaavan laupeuden evankeliumia. Kirkoissa kaikui
Jumalan käsky: Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää
niille, jotka teitä vihaavat. — Me olemme kuin Israelin kansa vieraalla
maalla. Veljemme ovat luopuneet isiensä uskosta, ynnä meidän päällemme
ynseiksi käyneet. Nyt ei ole aika muistaa vihaa vihalla, sillä eksyneet
veljemme ovat hädässä ja ahdistuksessa. Kaivosten rikkaat omistajat
ovat myöskin jumalattomia. Meillä ei ole siis syytä puolustaa heitä.
Heillä on puolellaan voimakkain ja syntisin maallinen mahti: dollari.
Ja he ovat meille vieraita. Lakkolaisissa on lihaa meidän lihastamme,
luuta meidän luustamme. Heidän vertaankin on vuotanut. Kaivosten
omistajilla ei ole nälkä. Meidän veljillämme on. Auttakaamme heitä.

Pappi niiskutteli saarnatessaan. Seurakunta kuunteli hartaasti ja
liikutettuna. Toiset pyyhkäisivät salaa jotain kosteata poskeltaan.
Toiset nielivät kurkussaan kuin jonkin palan. Urut pauhasivat
sydämeenkäypää säveltä. Seurakunta lauloi kuin valittu kansa muinoin
Baabelin virtain vierillä.

Kyllä kertyi varoja. Niitä ruvettiin lähettämään lakkolaisille.

Mitäs kommunistilehdet sanoivat tästä porvarillisesta toimenpiteestä?

Arvatkaas? — Ehei, arvatkaa uudelleen!

Mitä sinä olisit sanonut, oi Suomen proletaari?

Ajatteles, että sinä olisit lakossa. Lapsesi huutaisivat leipää eikä
sinulla olisi mitä antaa. Ja sitten tulisi matalaan majaasi pappi ja
nimismies kantaen suurta eväskoria. He jakaisivat lapsillesi ruokaa.
Pappi siunaisi sinua ja nimismies luovuttaisi sinulle listalla
keräämänsä avustuksen.

Haukkuisitko sinä papin ja nimismiehen ovesta ulos?

Amerikassa kävi niin.

Leniniuskoisten äänenkannattajat eivät kirjoittaneet, että kas, onpas
porvarinkin sydämessä puhjennut ihmisyyden itu.

Ei ollenkaan. Luimme Työmiehestä, että porvarit ja nosket ovat
inhoittavalla tavalla ruvenneet käyttämään hyväkseen lakossa olevien
kurjuutta. Ollaan muka olevinaan avuliaita ja kerätään varoja.
— Mihinkähän ne varat oikeastaan joutuvat, me kysymme vain? —
Kehoitamme työläisiä suhtautumaan varovaisesti tähän porvarilliseen
»hyväntekeväisyyteen». Kaikki lakkolaisille kerätyt varat on tuotava
puolueen (kommunistisen) päämajaan.

Jyrkkä vaatimus kuului;

_Porvarit ja noskelaiset eivät saa perustaa lakkoseudulle
avustustenjakoa varten toimistoja, He eivät saa omissa piireissään
keräämiään varoja itse jakaa lakkolaisille._

Mitä varten näin _merkillinen_ vaatimus »työväenlehdissä»?

Eikö puutteenalaisten avustaminen ollut aatteen mukaan pääasia, vaikka
avustukset tulisivat kenen kädestä tahansa?

Jaa, jaa, siinäpä se niksi olikin.

_Työläiset olisivat tulleet huomaamaan, että Amerikan suomalaiset
porvarit ja nosket eivät olleetkaan heidän sortajiaan._

Oikeauskoisten johtomiehille oli edullista, että työläiset luottivat
vain heihin. _Vain_ kommunisti auttaa työläistä. Porvari ja noske
sortavat häntä sydämettömästi.

Tätä _Työmies_-lehti tarkoitti.

»Kirjuri-Marttien» nostama riita viivytti puutteellisilta paljon
avustuksia. Tämä ei köyhälistön johtajia liikuttanut. Tärkeintä oli
säilyttää _puolueviha_. Laumat pysyvät uskollisina, kun vihollisessa ei
nähdä pienintäkään hyvää. Ja nälkä se vasta vihan kehittää.

Se on kai sitä kurjistuttamisteoriaa. Koekaniinit, työläiset, saavat
kärsiä, mutta kokeilijat, johtomiehet, pitävät kyllä vatsastaan huolen.
Maat on herrain, taivas talonpoikain. Se ei muutu.

Lännessä toimii I.W.W-läisten puolue. Minulla ei ole oikeutta sanoa
heistä ihmisinä mitään pahaa. Heidän tarkoitusperänsä eivät ole minulle
täysin selvillä. Sitäpaitsi minähän en arvostelekaan aatteita, vaan
ihmisiä.

I.W.W-läisissä oli jotain liikuttavaa. He eivät saa kuulemani mukaan
omistaa mitään varallisuutta. He eivät reuhanneet. He eivät politikoi,
eivätkä usko pyhään Venäjään. Minä en huomannut heissä toisten
sortamishalua. Kilttejä ihmisiä olivat ne, joiden kanssa yhdyimme.

Näitä haukutaan tuplajuutalaisiksi.

Minä en hauku.




JOULUNVIETTOA MINNESOTASSA


Joulua vietimme Duluthissa.

Pyhiksi satuimme suomalaisen farmarin, Hemppa Välimaan luo. Hänellä oli
kaupungissakin talo, jossa piti täyshoitolaisia, »boordimiehiä».

Meidän joulujuhlassamme oli oikeata neekerijazzia ja indiaanien
sotatanssia. Jazzia soitti pianolla oikea musta pakana, jonka naama oli
kuin paistinpannun pohja.

Sotatanssia esitti alkuperäinen Chippoway-indiaani Superiorjärven
takaa. Indiaani oli tullut kaupunkiin myymään metsäeläinten nahkoja ja
saanut nätit summat. Sujuneista pisneksistään riemastuneena hän oli
ostanut tulilientä ja tullut siitä tuulelle hyvälle. Isäntämme vanhana
tuttavana hän saapui katsomaan valkonaamojen juhlia.

Me kun olimme poikasina lukeneet yllin kyllin indiaaniromaaneja
ja eläneet niiden mukana monet veriset taistelut, olimme iloisia
saadessamme oikein läheltä haastatella väärentämätöntä punanahkaa.
Talon tyttärien tulkatessa selvitettiin asioita hänen kanssaan.

Poltimme rauhanpiippua — savukkeita. Nykyaika parodisoi kaiken vanhan
ja kauniin romantiikan.

Indiaanin nimi oli Sininen Sulka. Se oli meistä kummallista, sillä
mehän olimme luulleet, että indiaanitkin jo ovat Henryjä ja Haraldeja.
Sininen Sulka tämä ainakin sanoi olevansa, liekö sitten narrannut meitä.

Kysäisin, minkä nimen punanahka antaisi minulle, jos pantaisiin
ristimään noin hänen heimonsa tavan mukaan. Indiaani mietti vähän ja
arveli: eikös sopisi Naurava Kettu?

Matti sanoi, että se oli parahiksi minulle.

Sitten Matti esitti steptanssia ja indiaani kysyi, onko meidän
maassamme tapana hyppiä noin, kun on sodassa voitettu.

Sininen Sulka _nauroikin_. Se oli mielestäni sopimatonta. Kirjoissahan
sanotaan, etteivät indiaanit naura koskaan. He ovat maailman totisin
kansa. Mutta hänpä napsikin suuhunsa tulilientä ja se kai pani keuhkot
pyörimään.

Sininen Sulka oli kuulemma oikea metsäläinen. Ei ollut käynyt
kansakouluakaan. Nykyaikana täytyy indiaanilastenkin mennä kouluun.
Heistä tulee kulttuuri-ihmisiä, niinkuin mekin olemme. He oppivat
nauramaan, puhumaan puita heiniä, jopa väärentämään vekseleitäkin.
Aivan niinkuin mekin olemme oppineet. Metsäläisasteella olevia
indiaanejahan pidettiin rehellisyyden perikuvina, kuten vanhanaikaista
suomalaistakin.

Sininen Sulka sanoi kantavansa pientä kaunaa kalpeanaamoille. Mutta
suomalaisista hän kuulemma piti kovasti. Suomalaisethan eivät
olleetkaan oikeita valkonaamoja. Näkihän sen kaikesta. Yhtä totisia,
luotettavia, vähäpuheisia, sanassaanpysyviä kuin kunnon indiaanit
konsanaan. Eivätkös suomalaiset olekin samaa alkujuurta kuin punainen
kansa? Sininen Sulka kysyi sitä tosissaan.

Hänen mielikseen myönsimme, ettemme olleet oikein varmoja siitä.

Kysyimme, mitä indiaani tiesi kansansa menneisyydestä ja
tulevaisuudentoiveista.

Paljonkin hän tiesi.

Ammoin aikoja rikkoivat indiaanit Suurta Henkeä vastaan. Suuri Henki
rankaisi heitä. Hän lähetti punaisen kansan luo valkoisia miehiä,
jotka ryöstivät heiltä omaisuuden ja tappoivat heitä joukoittain.
Valkoiset miehet tulivat suuriin metsiin kuin sikalauma peltoon,
kaatoivat puut ja karkoittivat riistan. Ja rupesivat väkivallalla
isännöimään indiaanien maassa. Mutta kun punaisen kansan rangaistusaika
on täytetty, niin Suuri Henki armahtaa heitä ja antaa heille uudelleen
vallan ja voiman. Sen pitäisi tapahtua näinä päivinä. Silloin kaadetaan
pilvenpiirtäjät ja hukutetaan suuret laivat. Valkonaamaiset rosvot
saavat ansaitun palkkansa ja heiltä otetaan tukka pois. Suomalaiset
yksin säästetään ja heidät kutsutaan ystävinä ja heimolaisina suuriin
pääkallo juhliin, joita vietetään kautta Amerikan metsästysmaiden.

Me kiitimme Sinistä Sulkaa heimolaistemme puolesta.

Talossa oli parikymmentä henkeä täyshoitolaisia eri kansallisuuksista.

Talon tyttäret olivat kutsuneet tyttötuttaviaan ja joukko pani
tanssiksi. Neekeri kalkutteli jazziaan niin repäisevästi, että olisi
luullut pianon menevän hajalle.

Täyshoitolaisista oli yksi suomalainenkin, räätäliOskari, Hän kyllästyi
neekerin rytmiä rikkovaan rumputukseen ja pyysi Matin soittamaan
»Tonavan aaltoja». Se oli hänen mielikappaleensa lapsuusajoilta.
Kenenkäpäs se ei ole.

Kun musta mies saatiin houkutelluksi soittokoneen äärestä, istui Matti
pukille.

Räätäli-Oskari nautti Tonavan aalloista niin, että pyysi soittamaan sen
kolmeen kertaan.

Tyttöväki taas mytisteli suutaan halveksivasti. Sanoivat, ettei tuo
ole oikein hienoa, tuommoinen valssi. Pitivät sitä vanhamaalaisten
renkutuksena. Amerikkalaisten korva on oppinut jo paremmalle.

Kun räätäli-Oskari sai tarpeekseen Tonavan aalloista, lähti hän
tyytyväisenä levolle.

Talossa oli amerikkalaiseen tapaan myöskin gramofooni. Tyttäret panivat
kurillaan sen soittamaan Tonavan aaltoja.

Soitto kuului Oskarin huoneeseen ja hän kuunteli sitä luultavasti
mielihyvällä pariin kertaan. Mutta kun levyä kierrätettiin uudelleen
ja uudelleen, hän kyllästyi lopulta ja tuli ärtyneen näköisenä ovelle
sanomaan; antakaa tuon jo olla.

Tästäpä toiset yltyivät kujeellisiksi. Kun Oskari meni jälleen maata,
pani aina joku levyn uudelleen pyörimään. Yhtä samaa kappaletta
runkutettiin kerta toisensa perästä.

Oskari tuli ja sieppasi levyn mukaansa sekä piiloitti sen. Mutta kun
hän oli juuri pääsemäisillään kuorsaamisen alkuun, löysi joku levyn. Ja
kohta kaikui taas tuo iki-ihana; Tonavan aallot ne rantoja lyö.

Oskari syöksyi huoneestaan kuin kimalaisten hätyyttämä villi-ihminen.
Hän sieppasi levyn teloiltaan ja mursi sen polviensa päällä
kappaleiksi. Nyt lakkaavat Tonavan aallot pauhaamasta ainakin täksi
iltaa, hän sanoi ja lähti uudelleen maata.

Mutta neekeri aloitti jälleen pianon ääressä sulosoinnutuksensa. Ei
siinä kenenkään nukkumisesta tullut mitään ennenkuin aamupuoleen.

Aamulla herätti minut Matti ja oli luovinaan muka joululahjoja. Eivät
ne suurellisia olleet. Lasillinen kaljaa ja kymmenen senttiä rahaa.
Sitten hän lauloi vuoteeni vieressä kurjan huonolla englanninkielellä,
mutta sitä mahtavammin elein:

»God save the king» ja steppasi päälle. Tytöt olivat päntänneet hänen
päähänsä muutamia säkeitä tästä kauniista hymnistä.

Sellaista joulunviettoa se oli, Duluthin kaupungissa, Superiorjärven
»höyryävien vetten» rannalla.




»KONSERTTI» KAUGEWANISSA


Ei sen kaupungin nimi ollut juuri Kaugewan, vaan jokin muu.

Täytyy välistä eksyttää lukijaa. Suomalaiset tuntevat näissä
kaupungeissa toinen toisensa ja naapurikaupunginkin väen. Kun jostakin
henkilöstä sattuu kertomaan, tietävät kaikki, kenestä on kysymys.

Tämä nimenväännös on siis vain hienotunteisuuden vuoksi.

Olimme pitäneet hauskoja iltoja ja tavanneet reiluja ihmisiä. Heidän
vieraanvaraisuutensa oli lavea, se kannattaa sanoa vaikka joka sivulla.
Mutta jos keskustelua tuli politiikasta, niin silloin meni kaikki
hörönlörön. Ne oikeauskoiset olivat sietämättömän pikkumaisia. Ei
juuri muut. Ei ole liikaa, jos tämäkin iulee sanotuksi useammasti.
Kyllästyimme siihen mekin.

Se politikoiminen oli monellakin samanlaista akkiloimista kuin
entisellä Koposen muijalla Kuopiossa. Kun ensi kertaa piti mennä
äänestämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan, huusi Koposen
muija toisille Kuopion torilla:

— Tiijättäkö työ, akat, mitä metkuja ne herrat on nyt keksinnä tään
köyhän ja oppimattoman kansan rasitukseks. Nyt kun pittää kuulemma
männä siihen viivan vettoon, ja jos ei mää, niin viijään, ja ensin
siinon jos mitkä juoksut ja verotukset ja ulosotot ja ryöstöherrat ja
sitten pitkä plakkaatti, jossa on ruutuja kun korttipakassa, ja siitä
pitäs osata löytee jokkaesen se oekee, ja se pännä on punanen ja siihen
pitäs karvallee osata vettee se viiva, ja ne herrat vahtii vieressä,
jos ei ossoo ihan justiisa rikulleen, niin sakotettaan, kukaties
viijään linnaan tae Siperijaan, sanon minä, että tekemätä se jiäp
koulunkäymättömältä se viiva, kyllä ne herrat keksii, että saesivat
tätä köyhee sakotella ja rangasta joka paekassa, ja sitten ne huutaa
sitä tasavaltoo ja minä sanon, jotta tulukoon tasavalta, semmonen se
pittää ollakkii tasavalta, että joka varastaa, niin ei muuta kun kaula
poikki...

Me tulimme Kaugewanin haalille sunnuntaisena iltapäivänä.

Haalissa oli jokin päiväjuhla. Paljon oli väkeä, lapsia ja aikuisia.

Ohjelmassa alkoi juuri kuvaelma. Kuulimme sen nimen; »Porvarillista
hyväntekeväisyyttä». Menimme salin läpi näyttämölle, seurataksemme
esitystä kulissien välistä.

Näyttämölle oli laitettu rikkaan porvarin ruokasali.

Keskellä lattiaa seisoi ylellisesti katettu ruokapöytä.

Pöydän ääressä aterioi tatarin näköinen porvari. Vatsa oli iso kuin
pussirotalla.

Porvari otti ahkerasti napsuja erilaisista pulloista ja aina ryypyn
päälle sanoi: ähäh! Syödessään röyhtäytteli vähänväliä ja maiskutteli
äänekkäästi kuin sika. Rasva aivan tihkui suupielistä. Se oli
tarkoitettu kuvaamaan ylitsevuotavaa kylläisyyttä.

Porvari tuntui valittelevan, miksi ihmiselle ei ole annettu kahta
vatsaa. Sapuskaa olisi vaikka kuinka, mutta miten siitä nautit, kun
vatsaan sopii niin vähän. Köyhiltä pitäisi ottaa vatsa pois ja antaa
niille, jotka osaavat hoitaa sitä kunnollisesti.

Lattialla, porvarin jalkain juuressa, ryömiskeli nelinkontin laihempi,
luihun näköinen mies. Hänellä oli kaulassaan messinkiheloilla
koristeltu nahkapanta, josta kulkivat ketjut pöydän jalkaan kiinni.

Miehen selässä oli pahvitaulu, jossa oli kirjoitus:

      NOSKE-TEMO

— Seh, Sasu seh! kutsui porvari ja piti kohotetussa kädessään
luupalasta. — Seh, Sasu, no, maksi, maksi, kemmerrä!

»Noske-Temo» kieriskeli permannolla nöyryyttä uristen.

— Niin Sasu poika tekee. Noo, sano kova sana!

— Vouv, vouv!

— Weil, Noo, mitenkä sanotaan työläisille?

— Vouv vouv! Hrrrrmrrr, mrrrrrrmrrri!!

— Just niin. Viisas poika Sasu. Ota nyss sitten.

Muita muistakin aina haukkua niitä proletaarilurjuksia.

Porvari heitti luun ilmaan ja »Noske-Temo» sieppasi sen nokkelasti ja
rupesi sitä tyytyväisenä ykisten ja häntäänsä heilutellen kaluamaan.

»Noske-Temolla» oli häntäkin. Se oli tehty ketunnahkaisesta
kaulapuuhkasta. Jonkin rautalankaisen ruodon avulla sitä sai
heilutelluksi.

Sitten tuli ovesta saliin huonosti puettu vaimo. Lapsi (riepunukke)
rääsyihin käärittynä sylissään. Hän alkoi sydäntäsärkevällä äänellä
valittaa, että mies on kotona sairaana ja lapsilla nälkä. Pyysi
porvarilta lupaa saada kerätä edes lattialle pudonneita muruja.

»Noske-Temo» päästi kauhistavan rähäkän ja riuhtoi ketjujaan
päästäkseen vaimoparkaan hampaineen. Ketunnahkahäntä pieksi
innostuneesti lattiaa.

— Vai apua tässä! ärähti porvari mulkoillen kuin metsähärkä. — No,
kyllä minä annan apua.

Porvari nousi vaivoin — suuren vatsansa takia — pöydästään ja ryntäsi
vaimon kurkkuun, josta puristi kaikin voimin. Niin näytti.

— Tässä oh apua, hän mylvi.

Kulissien välissä seisoi teatterinjohtaja, joka seurasi huolestuneena
draaman taiteellista kehitystä.

— Hei hei, kuuleks! kuiskasi teatterinjohtaja porvarille, — Hiukan
julmempi ilme... raaempi miini... huuleks!

Porvari ähki ja hikoili ja väänsi naamansa niin petomaiseen
irvistykseen, että ilman muita todistuksia, sen ilmeen nojalla, hänet
olisi voitu pidättää murhaajana.

Mutta teatterinjohtaja oli nähtävästi hiuksiahalkovan tarkka
taiteellisissa vaatimuksissaan. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen,
vaan kuiskaili:

— Julmempaa... riettaampaa! Hei, sinähän olet kuin laupias
samarialainen! — Kuuleks, yleisökin nauraa sinulle!

Yleisöstä kuului tosiaankin tirskunaa.

Nyt porvari hermostui kokonaan ja menetti malttinsa. Hän hellitti äkkiä
otteensa vaimon kurkusta ja nyrkkiään heristäen teatterinjohtajaan päin
hönkäsi täydellä äänellä:

— Tuu itte tähän irvistelemään, p:leen pauterinokka!

Tämä ei tietysti kuulunut kuvaelmaan, mutta yleisö sen kuuli
railakkaasti.

Teatterinjohtaja hyppäsi salamana laskemaan väliverhoa.

Yleisö ei ymmärtänyt kuvaelman loppuneen keskeneräisesti. Se piti yllä
haltioitunutta suosionosoitusten jytyä.

Tämä esteettistä makua hivelevä kuvaelma oli ohjelman viimeinen numero.

Päiväjuhla loppui ja yleisö poistui haitarin soittaessa »Vapaa
Venäjä»-marssia.

Teatterinjohtaja tuli veljeilemään.

— Hauska tutustua, hän sanoi. — Mitä piditte kuvaelmastamme? Ottamatta
huomioon aivan lopussa sattunutta välikohtausta.

— Täytyy tunnustaa, ettemme ole ikinä nähneet sellaista Suomessa.

— Sitä minäkin, myönsi johtaja hyvillään, — Minä olen itse
komplimeerannut tään kappaleen. — Tokko ne siellä Suomessa osaavat
vielä mitään?

— Kyllähän ne vähän näpeksivät. Mutta ei siellä taide ole näin
korkealla poliittisella tasolla kuin täällä.

Näyttämön puolelle keräytyi aika liuta kaugewanilaisia. Hauska
tutustua. Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?

Me kerroimme kaugewanilaisille ihan ihmeitä. Ennenkuulumattomia.

Sanoimme, että Suomessa porvari ja sosialisti saavat tervehtiä
toisiaan, jos ovat tuttavia. Puoluekuri ei sitä kiellä. Saattavatpa
pysähtyä keskusteluunkin, vieläpä sävyisästi ja julkisella
paikalla. Tästä rikoksesta ei eroiteta puolueesta, eikä juuri tehdä
ilmiantojakaan. Ei ainakaan valistuneissa piireissä. Härkä se on härkä
Suomessakin, myönsimme huokaisten.

— Hyi saatana! Kyll mää vaan en vaihra kuvan sanaa porvarin enkä nosken
kanssa, jos Suomeen menisin.

Näin sanoi ensimmäinen mietiskelijä.

— Täitä niiren päässä vaan on, eikä aatteita... Suomessa, lisäsi toinen.

Kolmas katsoi meihin tiukasti kyräillen ja tokasi:

— Kuulkaas, tingeltangelit! Tekö olette pitäneet konsertin porvareille
ja noskeille siellä New Yorkissa? Teitä on kuulemma kehuttukin
porvarilehrissä. Onko se totta vai kateellisten juarua? Sanoivat
nähneensä lehristä.

No voi sun turkin tupekset! Jokohan koko meidän matkamme nyt meni
rötöksi. Suomalainen lukija ei nyt tätä ymmärrä. Neuvosto-Venäjällä
käynyt ymmärtää. Ignatius Loyola ja kirous!

Kiireesti höpisemään jotain, että asia sekoittuisi:

— Niin nähkääs... tuota noin... se on nääs... tuota sillä tavalla,
että siellä Suomessa on tapana esiintyvien taiteilijoiden hoitaa
ammattiaan niinkuin muutkin ihmiset. Luokkatietoinen nikkari, muurari
tai muu työläinen menee työskentelemään porvarille. Miksi laulaja ei
saisi laulaa porvarille ja noskelle? Ammatistaan hänkin elää, kuten
työläinen. Helsingin työväenjärjestöjen kuorot ja soittokunnat käyvät
antamassa esityksiä m.m. Suomen Yleisradiossa, joka on puolueeton
laitos. Te nimitätte sellaista porvarilliseksi. Ja Kansallisteatterin
näyttelijöitä ynnä Suomalaisen oopperan taiteilijoita menee usein
työväenjärjestöjen kutsusta esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa.

Joku pruiskautti aatteellisen tupakkasyljen.

— Thyi hemmetti sitä kurjuutta!

— Raukkamaista, en muuta sano, surkutteli toinen.

— No tietäähän sen... sivistymättömässä korpimaassa... Eihän niillä
hajuakaan ihmismäisyydestä... Syljettää mua ainakin.

Matti ja minä selostimme yhteen ääneen sekä vuoroon:

— Työväenteattereista muuttaa usein näyttelijöitä porvarilliseen, ja
porvarillisesta työväenteatteriin. Ja aikansa oltuaan saattavat taas
palata entiseen ja heidät otetaan vastaan pilaantumattomina tovereina.
Heitä kohdellaan taiteilija-ansioiden, eikä minkään puoluekarvan mukaan.

— Kyll toi on selvä vales.

— Jesseri, jättiläissatujahan nää iikat päästelee.

— Aika sutkia, totta vieköön!

— Yes, oikein lehtensä lukeneita. Päihin tarttis antaa.

Laskettelimme yhtä kyytiä:

— Kun joku työväenteatteri lähtee kiertueelle, näyttelee se usein
porvarillisissakin seurataloissa. Porvarillinen seurue samoin
työväentalossa. Yleisö menee, enimmäkseen, katsomaan kappaletta sen
kiintoisuuden mukaan. Näyttelijöiden puoluekarvaa ei juuri kysellä.
Me emme ole kuulleet siitä pidettävän hirveän tarkkaa lukua. Joku
typerys korpipaikoissa voi siitä huolehtia, mutta me emme ole sellaisia
tavanneetkaan.

Nyt olimme lopullisesti saada selkäämme.

— Lopettakaa, jukuliste, tuo lohkominen, tai putoaa turpiin justiinsa.
Ja saletisti!

Leikki siitä oli poissa. Pessimistinen teatterinjohtaja junassa, Ohioon
tullessamme, oli puhunut totta. Taisi hyvinkin olla viisas mies.

Suomessa asuva lukija, joka on seurannut tällaisia taideasioita, voi
todistaa, ettemme kaugewanilaisille liioitelleet.

       *       *       *       *       *

Sali oli keräytynyt täyteen yleisöä.

Vaatisiko vaatimattomuus, ettei minun tulisi kertoa saaneemme väkeä.
Mitä varten ei sanoa totuutta. Se oli tupaten täynnä kuin nuijalla
lyötynä. Näin oli monessa muussakin paikassa. Meidän edellämme kulki
ihmeellinen huhu, joka houkutteli kansan tulemaan ja — pettymään.

Niin — ja rahat Suomeen. Nolotti meitä.

Näyttämölle keräytyneet filosoofit menivät katsomon puolelle. Matti ja
minä vetelimme valmistavia ramppihenkäyksiä.

Joku myöhästymäisillään ollut mies pisti päänsä pukuhuoneen ovesta ja
kysyi hengästyneenä:

— Onko liikkeitä?

— Jaa, mitä lajia?

— Niin että lauletaanko tässä konsertissa liikkeiden kanssa?

— Juu juu, varmasti.

— Saisko nähdä pari malliksi?

— Mitä varten niin?

— Että näkis, ränttääkö ostaa tikettiä.

Kehuimme miehelle, että liikkeitä on ja oikein hienoja. Maailman
parhaita ja patentin saaneita. Mutta nyt ei ollut aikaa antaa
pruuvinäytöstä, koska yleisö jo jytisteli salissa lattiaa ja
vihellyksiä kuului.

— Well, minäpä menen ostamaan tiketin, myöntyi mies ja meni.

Vahtimestari kävi sanomassa: saatte hyvän kassan, mut laulakaa hyvin
kans, jukoliste!

Yhdistys oli omasta puolestaan järjestänyt tilaisuuteen
haitariorkesterin. Sekä taidenautinnon kohottamiseksi että
vetonumeroksi — varmuuden vuoksi. Yhdistys peri prosenttivuokran
meiltä. — Työmiehessä oli yksi ja toinen kansan ääni tehnyt ilmiantoja
poliittisesta epämääräisyydestämme. Ja Työmiehen arvostelu oli pitkin
aikaa tuominnut ohjelmamme poliittistaiteellisesti ala-arvoiseksi.
Yleisö kuitenkin aina kaikkialla tahtoi omin silmin ja korvin todeta
ala-arvoisuutemme, ja siksi he tulivat joukolla.

Haitariorkesteri rämäytti alkusoitoksi »Vapaan Venäjän» — tietysti.

Tämä hemaseva kappale tenhosi yleisön kuin korkeimman potenssin autuus.

Kaikki kuuntelivat marssia liikuttavalla hartaudella. Jotkut älysivät
nousta seisomaankin. Muuan äiti tukisti pikkupoikaansa, joka jalkojensa
heiluttamisella häiritsi juhlamieltä. Heleitä naisääniä yhtyi soiton
mukana loppukertoon:

»Oi kallis, kallis Venäjä!»

Miesten graniittikasvoista uhosi joulua.

Kappale hunnien kansaa kuuli siinä marssissa uuden Attilan sotatorvien
soiton. Tosin oli nykyaika parodisoinut sen sentimentaaliseksi
makeavelliksi, mutta se tehosi kumminkin. Tähän joukkoon.

Tämän isänmaallisen numeron jälkeen puhkesi salissa kättentaputusten
pauhu, jollaista harvoin kuulee missään. Yleisö paukutteli kämmenensä
kipeiksi ja itsensä kuitiksi. Soittajat eivät kuitenkaan uudistaneet
menestysnumeroaan. Sitä ei kannattanut arkipäiväistyttää.

Olikohan Väinämöisen soitolla aikoinaan yhtä valtava vaikutus?

Minä tulin lavalle itserakkaana kuten tavallisesti.

Matti kilautti pianosta tutun alkusoiton, ja tavanomainen musiikkia
profanoiva renkuttelumme alkoi.

Piankin tunsin, että koko homma maistui hapanneelle. Minä toin
juhlamieliin arkista ankeutta. Joulusta tuli pyykkipäivä.

Yleisö istui kiusaantuneen näköisenä kuin olisi karkoitellut hyttysiä.
Patenttisukkeluuteni eivät ketään huvittaneet. Väki näytti meinaavaan:
mitäs tuo nyt vätystelee? Jonninjoutavaa himphamppua. Ei letkauksia
porvarista eikä noskesta. Kovin on matalaa.

Hikoilin siinä näyttämöllä, kunnes olin märkä kuin hukkunut hylje.

Vähällä piti, etten heittänyt koko puuhaa pelkurimaisesti kesken. Tätä
indiaanikasvoista väkeä ei saanut millään innostumaan. Helpommin olisin
sytyttänyt märkiä puita lämpimillä sanoilla.

Tämä väki piti lujasti kiinni suomalaisesta sisustaan.
Puoluetaistelussa tarvittiin joka nokare saatua sisua. Suomalainen
nauraa yleensäkin vain heikoilla hetkillään. Silloin häneltä karkaa
paha sisu. Eihän naurava ihminen voi olla häijy. Hyvä sydän ja
naurava mieli on pahin este ihmisen maalliselle nousulle. Se on hänen
edistymisensä jarru. Pyri eteenpäin pahalla sisulla — menestys varma.
Swett Marden unohti tärkeimmän osan lauseestaan. Hyvä sydän saattaa
omistajansa sorretuksi, halveksituksi, vieläpä aivan häväistyksikin.
Hyväsydämiset ihmiset ovat sitävarten, että häijyt ja itsekkäät
saisivat heistä porrasaskelia kiivetessään asemiin. Ne, jotka
maailmalle näyttelevät muka hyvää sydäntään, mutta eivät tottele sitä
koskaan, ne ihmiset ovat kaikkein arvossapidetyimpiä.

Tietääkö lukija, että Amerikassa, kun Paavo Nurmi tuli kilparadalle,
häntä usein koetettiin naurattaa kaikilla ilveillä. Sitävarten, että
häneltä saataisiin paha sisu pois. Amerikkalaiset tiesivät voiman
salaisuuden.

Niin no. Siinä lavalla rimpuillessani suli itserakkauteni kuin lumiukko
kevätauringossa. Ja minä olin turvaton. Mitä me ihmisparat olemme ilman
itserakkautta? Kykenemättömiä mihinkään.

Onneksi johtui mieleeni sen Roxy-teatterin kaskumestarin huono onni
New Yorkissa. Ei hänkään saanut menestystä, vaikka oli etevä. Hänen
epäonnensa kevensi neljänneksellä omaani ja minä imin siitä moraalista
tukea.

Sitten muistin erästä simpanssia, joka esiintyi Helsingin sirkuksessa.

Tämä apina oli — kuten tavallista — yleisön suosikki.

Se osasi pukeutua ja riisuutua, polttaa paperossia, nostaa hattua ja
käyttäytyä yleensä kuin hieno mies. Oppiihan apina semmoiset temput.

Olin itsekin sitä katsomassa — täytyyhän nähdä ammattitovereita.

Simpanssi suoritti elämäntehtäväänsä, pukeutui, söi, joi, riisuutui ja
ennen maatapanoaan istui yöastialle. Ei sitä paljo ihmisestä eroittanut.

Helsinkiläinen yleisö katsoi huvitettuna hymähdellen että on se aika
veitikka. Nauraa tirskuivatkin hillityllä helsinkiläisellä tavallaan.

Yht'äkkiä simpanssi hyppäsi yöastialtaan ja huusi jotain omalla
kielellään. Se hakkasi käsiään vastatusten ja jytisti jaloillaan
permantoon. Sitten se hyppäsi nelinjaloin lavaltaan ja luikki
karkuun. Ja rääkyi sen vietävästi. Saatiin kiinni ja hoitaja vei sen
rauhoittumaan.

Arvaako lukija, mistä syystä simpanssi hermostui?

Jaa, sille ei osoitettu — ainakaan tällä kertaa — yhtä repäisevästi
suosiota, johon se oli tottunut.

Sitä oli kuljetettu ympäri maailmaa. Muualla yleisö on vilkkaampaa ja
lapsellisempaa kuin Suomessa. Sirkuskansa kaikkialla yöastiakohtauksen
aikana huusi: bravoo! bravoo! ja käsillään sekä jaloillaan piti yllä
myrskyistä aplodeerausta. Suomalainen yleisö oli hillitympää, ja apina
luuli, että hänen yöastiataidettaan halveksittiin. Sitä se oli.

Minä olin nyt lavalla simpanssina. Eikä ollut menestystä. Halusin
lähteä karkuun, mutta kiinnihän ne olisivat saaneet. Ja ei muuta kuin
tee työsi pakolla.

Erään »numeron» aikana osoitti yleisö riemastumisen oireita. Yksi ja
toinen vähin tirskahteli, ja äkkiä koko sali räjähti raikkaaseen iloon.

Tulin tästä hiukan voimiini. Tajuttomaksi kolhittu itserakkauteni aukoi
silmiään. Joko ne nyt viimeinkin? Eivätpä pettäneet entiset kujeet.

Naurunpärske yltyi ja se räiskähteli mielestäni sopimattomissakin
paikoissa, sopimattomalla hetkellä. Mitäs ne nyt noin, eihän tässä
värssyssä pitänyt olla mitään vitsiä?

Yleisön silmäterät tuntuivat omituisesti ohitseni katsovilta.

Tai lävitseni. Minä olin lasia ja takanani oli muuta kiinnostuttavaa.

Epävarmuuden tunne sai minut vilkaisemaan taakseni.

Jesseri! Näyttämölle oli päässyt kaksi »haalikissan» poikasta.
Ne leikittelivät selkäni takana vanhalla sukalla. Vetivät siitä
»kissanhäntää».

Sillehän se väki nauroi silmät vesissä.

— Oikeanpuolimainen voittaa! kuului katsomosta pikkupojan kirkas ääni.

— Ei kun vasen, katto vaan! kiisti toinen.

Vanhemmatkin seurasivat jännittyneenä silmänä oikeiston ja vasemmiston
kamppailua kissamaailmassa.

Yleisö jakautui kahteen puolueeseen, oikeistoon ja vasemmistoon.
Luulen, että lyötiin vetojakin. Toiset pistelivät toisia
taipuvaisuudesta noskeporvarillisuuteen. Toiset sanoivat, että
kissoistahan tässä on kysymys, eikä politiikasta, — järki-ihmisiähän
tässä ollaan.

— Minä hiivin näyttämöltä nolona kuin unohdettu varjo.

Ei sitä huomattukaan, vaikka »numeroni» jäi kesken.

Kissanpoikasten puoluekiista ratkesi yleisön mielihyväksi
vasemmanpuoleisen mirrin voitolla. Salissa nousi aplodeerausmyrsky,
joka taukosi vasta minun astuessani suorittamaan keskeytynyttä ohjelmaa
loppuun.

Ohjelman saimme päätepisteeseen, vaikka nahkeaa se oli kuin luteen
käveleminen karvalankamatolla.

En tietenkään vaivautunut ylimääräiseen, ja yleisö oli siitä minulle
hiukan kiitollinenkin. Joku yritti lyödä käsiään, mutta toiset
hyssyttivät; shsttssh!

Orkesteri viritti koneitaan päättääkseen voitokkaan taidetilaisuutemme
»Vapaalla Venäjällä».

Marssi langetti ikävystyneen yleisön uudelleen loveen, hurmiolliseen
haltiotilaan. Jälkeen puhkesi taas suosionosoitusten rajumyrsky.

— Mitätön ohjelma, julisti vahtimestari, joka saapui kukkuraisen
kassalaatikon kanssa. Häntä seurasi joukko syvämietteisen näköistä
väkeä.

— Tulipa hyvät rahat ja tyhjästä, huomautti yksi.

— No sieltä Suomesta ei vain ilmesty tänne ketään taiteilijoita.

Tajusimme kyllä, että meitä pistettiin, mutta ei se tuntunut enää.
Turta mikä turta.

— Noo, onhan täällä käynyt ainakin musiikin alalta, sanoimme.

— Phyh, oopperettirunkuttajia ja pianonkalkuttajia. Eipä ole tullut
kunnon hanurinsoittajaa. Ei ne siellä taira musiikista ymmärtää mitään.

Sanoimme, että so so sentään, ja kehasimme Suomesta olevan kotoisin
itse Sibeliuksenkin.

Tähän huomautti joku:

— Olispa fonia saara se Sipeljus tänne, että näkis ja kuulis, pystyykö
se panemaan kampoihin Viola Turpeiselle.

Viola Turpeinen on »tyttöhanuristi». »Amerikan Hanuri-Prinsessa» ja
haka alallaan. Hänen soitostaan ei vasemmistolehtienkään taiteellisissa
vaatimuksissaan tinkimätön musiikkiarvostelu ole löytänyt heikkoa
kohtaa.

Eipä siinä jaksanut niiden kanssa kiistellä. Taiteellisista
ponnistuksistani olin läpiväsynyt ja loppuunajettu kuin »rasvattu
salama» huumorikirjailijain kynänkärjessä.




ME PERÄYDYIMME ITÄÄN


    Pois minä lähden reisuUe
    kun täällä mä olen liika..
    Tään kylän poikain joukosta kuuluu
     akkamainen riita.

                       Kansanlaulusta.

Emme lähteneetkään sinne kauniiseen Kaliforniaan, kussa aurinko paistaa
yötä päivää ja puissa kasvaa vaikka yskänpastilleja.

Kaliforniaan voi kyllä suomenkielellä esiintyvä taiteilija tehdä
kannattavan huvimatkan. (Sanaan _taiteilija_ saa lukija kuvitella
ivalliset sitaattimerkit, mikäli tarkoitan sillä itseäni.)

Meille sanottiin, että jos parannamme ohjelmamme »valistuneen
työläisen» taidemakua tyydyttäväksi, niin rahaa tulee, että rutisee.
Pystymme sitten Suomessa vaikkapa avustamaan köyhiä taiteilijoita.

Kyllähän, meidät viisailla todisteluilla saisi puoltamaan vaikka
mormooniuskoa. Meikäläisten käsitykset ovat ikuisesti käymistilassa.
Emme koskaan saa kompassiviisariamme asettumaan. Onko oikein, että
pakoitamme sen väkivaltaisesti osoittamaan jotain suuntaa? Ei, me
emme halua tuijottaa yhteen kynttilään ja kuvitella, että se on ainoa
maailman valo. Sytyttävät ne kynttilöitä toisetkin. Jotkut väittävät
tuijuaan auringoksi. Pitäisikö meidän olla yhtä yksinkertaisia ja
ruveta mylvimään toisille »tulenkantajille» kuin perillistä kaipaava
härkä.

Me emme pystyneet parantamaan ohjelmaamme »aatteellisemmaksi». Mitä se
parantamisvaatimus tarkoitti. Katsokaapa tätä:

    »Nosken häntä se haiskahtaa
    se heiluu kun kirnun mäntä.
    Porvarin nokan alla kumartaa
     ja yhteiskunta-aatetta vänkää.

    Noskelta häntä se katkaistaan
    ja vetetään hirsipuuhun.
    Järjestelmä nykyinen siivotaan
     ja porvarille kuolaimet suuhun.»

Johan tämä on kuin Koposen akan valtio-opillisia lauluja. »Hienostuneen
älyn säkenöivää leikittelyä». Eikös olekin?

Nämä lyyrilliset värssyt olivat kymmenen sentin vihkosessa, joka
sisälsi »Kolme iloista laulua».

Kuulunee sopimattomalta, että rupean tässä arvostelemaan toisia
laulunsepittäjiä. Mutta kateekseni käy tietysti, että näidenkin
värssyjen runoilijaa kehuttiin Keski-Lännen suomalaisten vaitalehdessä,
_Työmiehessä_. Tämä poeta laureatus haltioitti yleisön esittäessään
näitä kuolemattomia säkeitään eräässä iltamassa.

Luulen, että ne värssyt vielä hakkautetaan marmoritauluun ja pannaan
haalin seinälle Leninin kuvan viereen.

Se ammattikateus, se sanottaa ihmisellä vaikka mitä toisen
mestariteoksista.

Kotimaan lukijapa ei ymmärrä, minkäarvoisia tuollaiset värssyt olisivat
rahassa mitaten. Sitä et aavistakaan.

Sitä yleisöä, joka ihastuu tällaisista värssyistä, on niin paljon, että
se maksaa huutonsa. Suosion saavuttaneen taiteilijan, jolla niitä on,
ei tarvitse pitää »kunniakonsertteja». Niitä surullisia, helsinkiläisiä
Yliopistokonsertteja, joissa laulaja saa itse maksaa kulungit siitä
ilosta, että on päässyt näyttämään taitoaan kouralliselle harrastajia.

Ei ei. Kannatuksen saanut laulaja, — erittäinkin kuplettilaulaja —
jolla on mojovia letkauksia noskesta ja porvarista, saattaa palata
konserttikiertueeltaan hyvinkin kahden-, kolmensadantuhannen Suomen
markan omistajana. Jos vain vähänkin nuukana on. Ja edellyttäen, että
matka järjestetään asiantuntemuksella.

Sanokaas vielä, ettei taide elätä. Kyllä siitä leivän saa, kun osaa
hoitaa pisnestä.

Näiden piirien suosituimmalla haitarinsoittajalla on pankissa
parikymmentä tuhatta dollaria (huom! dollaria). Näin itse hänen
luonaan pankkikirjoja. Kaikki taiteella hankittua, eikä millään
puliveivaamisella.

Se haitarinsoittaja ei välittäisi pyrkiä Suomalaisen Oopperan
orkesteriin.

En ole oikeutettu väittämään, että me itsekään siellä näppiä nuollen
liikuimme. Olenhan kertonut, mistä syystä meille tuli väkeä. Peräämme
sitten syydettiin haukkumisia kuin hattuvarkaalle. Rähvättiin
niin, ettei muutamaan päivään ilennyt peiliin katsoa. Ei niinkään
usein »taiteellisista» syistä, sillä silloin olisimme tuimustaneet
haukkumisen oikeutetuksi. Mutta se oli muka »poliittista» nälvimistä.

Olen velvollinen tässä paikassa huomauttamaan, että
noske-porvari-puolueettomat ja I.W.W.-läiset lehdet suhtautuivat meihin
hienotunteisesti ja ystävällisesti. Jos moittivatkin, niin pysyivät
asiassa. Ne ottivat meidät kokonaan toiselta kuin puoluekannalta. Ne
muuten yleensäkin koettavat puhaltaa sovinnollisuuden hiilokseen, johon
toiset heittelevät likavettä.

Kyllähän asiallinen moite on aina paikallaan. Mutta katsokaapa tätäkin
kirjeenvaihtajan lykkäystä _Työmiehessä_:

»Oh kuinka sileää.

Ei ole luokkarajoja työväestön ja porvariston taideharrastuksilla
Suomessa. — Näin lavertelevat ja valehtelevat Suomesta tulleet ja
täällä esiintyvät huumorimestarit. Porvari muka ostaa taidetta
työläisiltä ja työläiset porvarilta. Että muka valkoisen hallituksen
Kansallisteatterin näyttelijöitä menee esiintymään Helsingin
Työväentalon juhlissa. Ja työläiset muka kutsuvat!!! Ja että Helsingin
työväen soittokunta on käynyt antamassa esityksiä porvarillisessa
radiossa!!! Olisipa hauska käydä katsomassa sitä anarkiaa. Oi armas
synnyinmaa, miten oletkaan 'sivistyksessä' edellä muita!!! Hyh hyh,
täytyy sanoa, että haisu tuntuu tänne asti. — — —

Huomautan vain näillekin 'taiteilijoille', että jos olisin kupletti
tai vaikkapa vain soinnuton humoreski, niin koettaisin olla edes
hiukan inhimillinen, etten _raastaisi kaiken maailman byrokraatillisen
imperialismin rautakoron alla kärsivän köyhälistön palmikoista_
[kursivointi tekijän] ja vielä niin ruokottoman siivottomalla tavalla,
vaan repisin, purisin ja raastaisin ainoastaan niitä noske-porvarillisia,
jotka niissä jo ennestään roikkuvat» — —

— Mitä hemmetin järjettömyyttä tämä on?! Eihän meidän ohjelmamme raasta
tukasta sen enempää köyhälistöä kuin porvareitakaan. Ei siivolla eikä
siivottomalla tavalla!

Näin minun täytyi ällistellä, kun Matti oli lukenut tämän »arvostelun».

Mattikin heilutteli päätään. Sitten hän naurahti:

— Hahhahhaa! Sinullahan on päivän-uutis-veisussasi vaarallinen värssy,
jota tämä on tarkoittavinaan. Kuules:

    Kiinasta kuuluu kauhiaa
     yhtämittaista pyssyjen pauhinaa,
    taivaan pojat siellä tappelee
    muu maailma suu auki katselee.
    Moni äijä Kiinassa lettinsä hukkaa
     Sieltäpä halvalla sais tekotukkaa.

— No miten tämä sitten koskee köyhälistön niskavilloihin? Häh?

— Kukas sen voi selittää. Mutta siinä kumminkin puhutaan tukasta,
palmikoista. Muutakaan »poliittista» kohtaa ei koko ohjelmassa ole.

— Mutta tarkoittaako se nyt nimenomaan työläisten tukkaa?

— Eihän sen väliä, mitä se tarkoittaa. Kunhan siinä vain puhutaan
tukasta. Kirjoittaja on käsittänyt tämän värssyn hirveäksi
työväenaatteen häpäisyksi ja repimiseksi. Yes sir. Ja tällä
sepityksellään hän julistaa meidät kiihkoisiksi porvareiksi. Ja se ei
ole pisneksillemme eduksi täällä. Jep... Taitaa tulla pian lähtö. Vek
vek, sanoi saksmanni.

Varmaankin tuon kirjoittajan päätä vannehti mietiskelyn korkeajännitys.
Hän oli uusi Anatole France.

Lukija kai ymmärtää, että näin valistuneen seurakunnan keskellä oli
toiminta meidän voimillemme mahdotonta.

Mitäs meillä muuten olisi tekemistä kenenkään puoluekarvojen kanssa.
Meidän asiamme ei ole niitä parturoida. Mutta kun meitä piiskataan,
niin me naukaisemme surullisesti kuin tunteellinen kissa.

       *       *       *       *       *

Halusimme jälleen ihmisten ilmoille. Keskiajasta nykyaikaan. Junallahan
sen ihmeen toimittaa.

Piti vaihtaa leiriä. Ei jaksa, ei jaksa olla aina vihan keskellä.

Olisihan Keski-Lännessä ollut muutakin väkeä. Mutta vähän. Kun olisi
alunperin arvannut tulla niiden vieraiksi. Mutta mistä me maanoloja
tuntemattomat etukäteen kaikki tiedämme. Vieras managerihan meille
matkan järjesti. Menkää sinne vain, tuossa on lista.

Itävaltioissa sanottiin suomalaisten enemmistön olevan likempänä
Eurooppaa kuin Moskovaa. Oi Iivana, minkä vastuksen sinusta lykkäsi.
Kun siitä Suomessa pääsi, niin se rikeeraa Amerikan suomalaisten
kiusana.

Ajaa hyryyttelimme junalla vuorokausimääriä. Matkamme piti Atlantin
itärannikolle.

Nousimme välillä — siinä iki-ihanassa Buffalossa — »maihin» ja
poikkesimme Niagaralle. Huvimatkan vain teimme.

Ken näkee Niagaran, tulee loppuiäkseen onnelliseksi. Niin sanotaan.

Me olemme nähneet Niagaran ja onnetar seuraa meitä kuin kesytetty
kyyhkynen. Sen siipien suhinaa kuulemme usein korvissamme. Ja silloin
emme tunne olevamme köyhiä emmekä kipeitä.

Niagaran asemalla oli autoja, joiden kyljissä tiedoitettiin, että
tämmöisellä pelillä pääsee putouksille 25 sentin maksusta. No, — me
istuimme rattaille ja sanoimme: anna huhkia!

Autonajaja oli livakka mies. Hän sanoi, että se kvarttidollaria
merkitsee kuljetusta lähimmälle merkkipaikalle. Mutta Niagara on
hirveän laaja, emmekä me osaisi yksin kaikkialle. Jos maksaisimme kolme
dollaria, niin hän kiikuttaisi meitä ympäri ja näyttäisi koko höskän.

Me suostuimme. Kuka helsinkiläinen ei maksaisi kolmea dollaria
alkuperäisen Niagaran näkemisestä? Jos vielä luvattaisiin viedä
paikalle ja tuoda takaisin. Kaikki muutamassa hetkessä.

Älä pelkää, lukija, että rupean latelemaan tähän kuluneita
valokuvakliseitä mahtavasta Niagarasta. Älyä minullakin on, vaikkei
kovin tiivistä.

— Siitä menee vain useampi teelusikallinen vettä tunnissa, tunnusti
Matti.

Hänen piti kirjoittaa lausuntonsa savukelaatikon kanteen ja näyttää
minulle. Pauhussa ei ääni kuulunut.

Kyllä siitä menikin. Vesijoukkojen lankeemus oli suuri.

Säälittää meidän Imatramme, joka työhevosen tavoin valjastettiin
riehkasemaan ihmisen palveluksessa. Mutta onpahan sillä ollut pitkälti
varsavuosiakin.

       *       *       *       *       *

Junassa tapasimme yhtämittaa suomalaisia. Erikoisemmin jäi mieleen
entinen Jussi Hyvärinen, nykyinen Jean Huvers. Hän oli juuri tullut
Yhdysvaltoihin Kanadasta.

Tämä mies oli saanut ranskalaisen kasvatuksen.

Hän ei osannut lukea. Hän tiesi kyllä, että Suomi on pieni. Ranska iso
ja Yhdysvallat mahtava, mutta muu tieto oli hämärää.

Suomea puhui Jean Huvers vaivalloisesti. Sanat lähtivät häneltä
synnyntäväärinä. Englantia ei osannut ollenkaan, mutta ranskaa aivan
lipevästi. Hän ihmetteli, miksi Yhdysvalloissa ei puhuttu »maan
kieltä». Nimittäin ranskaa, joka hänen mielestään oli Amerikan
laillinen kieli.

Jean Huvers oli kauan aikaa sitten tullut isänsä kanssa Suomesta
Kanadaan. Isäukko oli sitten kuollut ja hän jäi pienenä poikana
ranskalaisten hoitoon. Hänestä tuli maatyömies ranskalaisille farmeille.

Kanadassahan asuu paljon ranskalaisia. Muutamin paikoin ne ovat
vajonneet melkein indiaanien luonnonkansa-asteelle. Näiden joukossa oli
Jean Huvers saanut gallialaisen sivistyksensä.

Jean Huvers, alias Jussi Hyvärinen, kertoi joutuneensa silloin tällöin
suomalaisten metsänkaatajien kanssa tekemisiin. Näin oli hänellä
säilynyt jonkinlainen suomenkielen taito.

Jean Huvers kertoi juttujakin.

Eräässä kyläpaikassa oli suomalaisia tukkimiehiä käynyt iltaansa
viettämässä vanhan italialaisen pariskunnan luona. Siellä sai viiniä
ja birraa. Vanhuksille lähetti joku sukulainen Roomasta italialaisia
sanomalehtiä. He eivät kuitenkaan osanneet lukea. Kerran joku
suomalaisista tukkimiehistä rupesi tavailemaan lehteä ääneen. Vanhukset
häm-, mästyivät kovasti. He ymmärsivät melkoisesti, mitä suomalainen
luki. Mutta lukija itse ei ymmärtänyt sanaakaan. »Gini-ukko»
(italialaisia kutsutaan nimellä: gini) oikoili tukkipojan lausumista,
eikä siinä paljon petraamista ollutkaan. Eihän nyky-latinankaan
ortografia poikkea kovin suuresti meikäläisestä. Siitä lähtien kävivät
suonalaiset vuoroon lukemassa vanhaksille roomankielisiä lehtiä ja
saivat palkakseen viiniä ja birraa.

Eräältä suomalaiselta oli joku etelämaalainen kysynyt, miksi monella
suomalaisella oli valkoinen tukka. Suomalainen oli vastannut:

— Me ollaan niin siisteyttä harrastavia.




UUDEN ENGLANNIN VALTIOISSA


Fitchburg vaikuttaa Viipurin kokoiselta.

Muuten ei kylläkään Viipurin kaltaiselta, mutta sitäpä ei voi vaatia
monelta muultakaan kaupungilta. Viipurihan on »herraskylä», hauskin
suomalainen kaupunki mitä maantieteestä löydetään. Se on näytepalanen
eloisaa maailmankaupunkia meidän tylyssä maassamme. »Sellainen on
Viipuri, karjalaisten kaupunki».

Mutta ei Fitchburgkaan ollut ikävä.

Pääkadun, Main Streetin, varrella on siellä »Kuusamon tipo» (asema).

Tällä kulmalla eletään kuin Suomessa konsanaan. Eikä niillä tienoin
kuule paljon puhuttavankaan muuta kuin meikäläistä. Fitchburgissa ei
»ummikkosuomalaisella» ole mitään hätää. Kyllähän toiset auttavat, jos
»ulkomaalaisen» kanssa juttua tulee.

Kuusamon asemalla on kaksikin suomalaista apteekkia. Toisen niistä
omistaa Andersson, ja hänen luonaan asuimme monta kuukautta. Kodikasta
oli.

Andersson myy apteekissaan lääkeaineiden ohella kaikenlaista.
Autorenkaita, lapsenvaunuja, kirjallisuutta ja taidetta,
maanviljelyskaluja y.m. Siellä tarjotaan kahvia ja virvokkeita.
Andersson sekoittelee rohtoja, kehittää valokuvia, välittää
talonkauppoja ja avioeroja, ja tekee yleensä mitä vain. Se on Amerikan
»staili».

Apteekin ovensuussa on pöytä sanomalehtien myyntiä varten. Ostaja saa
panna rahan ottamastaan lehdestä peltipurkkiin, joka on siinä pöydällä.
Jos sattuu isompi raha, saa ottaa purkista takaisin. Kukaan ei pidä
silmällä, ottaako joku liikaa tai ei pane rahaa ollenkaan. Sekin on
Amerikan staili.

Kaduillakin näki tällaisia lehdenmyyntipöytiä. Myyjää ei useinkaan
ollut mailla halmeilla. Lehtien painona oli punnuksia tai kiviä, ettei
tuuli vie.

Pöydällä vain laatikko, johon ostaja pani rahan. Väärinkäytöksiä ei
kuulemma ole huomattu.

Ja kuitenkin sanotaan, että »rehellisyys maan perii, mutta ei ainakaan
Amerikan maata».

Fitchburgissa ilmestyy kaksikin suomalaista lehteä. »Noskelainen»
Raivaaja ynnä »porvarillinen» Amerikan Suomalainen.

Minun tehtäviini ei kuulu selostaa Amerikan suomalaisten
sivistysrientoja. Onhan siellä matkustanut monia asiallisuudessa
pysyviä kynämiehiä, jotka ovat niistä paljonkin kirjoittaneet. Minä
olenkin koettanut tällä matkalla keräillä kokoon vain pikkuseikkojen
murusia, joiden olen luullut toisilta unohtuneen.

Siispä sivuutan sivistysriennot. Ja monet muutkin asiat.

       *       *       *       *       *

Fitchburgista teimme partioretkiä ympäristöön, kuten Duluthistakin.

Henry Puranen järjesti meidät taipaleelle. Hänen taidollisuutensa
managerina oli yhtä ihmeteltävä kuin järkkymätön sielunrauhansa ja
työtarmonsa. Hän oli savolainen, mutta leveän rehti ja miehekäs kuin
Vaasan Jaakon tyypit. Häneen sai luottaa kuin kallioperustaan.

Toisetpa meillä oli kokemukset »Uudessa Englannissa» kuin
Keski-Lännessä. Täällä liikuimme porvarien ja noskelaisten piirissä.

Täällä näytti olevan noske-porvarien ylivalta. Taaskin tarkoitan
suomalaisten keskinäistä kanssakäymistä. Suhde oli siis päinvastainen
kuin lännempänä.

Nyt olimme siis »kansan vapauden kahlehtijain» keskuudessa.
Merkillistä. Täällä tuntui saavan hengittää vapaasti. Ei vaadittu
uskontunnustuksia. Ei ketään kohtaan käytetty terrorisoivaa pakkovaltaa.

Ihmiset tuntuivat kerta kaikkiaan valistuneilta, hyväntahtoisilta —
enimmäkseen. Olisipa luullut, että kommunisteja olisi nyt vuorostaan
pidetty tiukalla. He olivat monessa paikassa mitättömänä vähemmistönä.
Mutta ei, heidän annettiin olla uskontunnustuksineen omissa oloissaan.
Kukaan ei räkyttänyt heille.

Eivätkä nämä noske-porvarit tiukanneet meiltäkään mitään puoluekarvaa
esille. Eivätkä edes pyytäneet sepittämään haukkumalauluja
kommunisteista. Eikä kukaan kieltänyt toistaan lukemasta mitä lehtiä
halusi. Tai kirjallisuutta. Eivät he olleet ensinkään rikkaampia kuin
kommunistit. Työtä hekin tekivät, eivätkä pyrkineetkään sortamaan
»työläisiä».

Onhan nyt järkeen menevä asia, että meillä oli hauskempi liikkua tämän
porvarien ja noskelaisten hirmuvallan alaisina, kuin »vapaudenaatteen»
sankarien joukossa.

Minä en saa nyt mitään irvikkäitä juttuja matkoiltani näiden ihmisten
keskuudessa. Jos he olisivat olleet yhtä pikkumaisia ja jesuiittamaisia
puolueihmisiä kuin oikeauskoiset, niin juttuja heistä tulisi kyllä.
Mutta mistäs niitä nyt ottaa. Kuka maksaa palkan, jos rupean
valehtelemaan?

Hohhoi! Kyllä se vie »humöörin pois» se »politiikan» jauhaminen.
Viisunikkarikin suuttua tupsahtaa, kun joutuu siitä myötäänsä puhumaan.
Ja tulee lopullisesti niin pessimistiseksi kaikkiin asioihin nähden,
että pilaa koko tarinansa. Minunhan piti muka sepittää kolmen markan
vitsikirja. Omiksi kaulavilloikseen näitäkin kirjoittelee, kyllä sen
tietää.

Samapa se, eipähän sitä ihminen jaksa aina olla kuin kutiteltu hilpeys.

— — —

Jauhakaa te vain sitä vihaanne joka puolella. Lyökää toisianne
pykälillä päähän. Siinäpähän näkee, kenen pykälät kestävät. Mitäs
fatalistinen mahomettiläinen välittää hihhulien, metodistien ja muiden
lahkojen kiistoista. Ei niin riunaakaan. Nauraa vain.

Tehkää makkara mieleiseksenne. Kuluttakaa lyhyt päivänne tappelun
huiskeessa. Ehtoo tulee, aurinko laskee ja pimeässä me kumminkin olemme
yhtäläisiä, niin hyvät kuin huonot. Haamuja vain ja varjoja. Eikä
aurinko nouse enää meille...

       *       *       *       *       *

Sattuihan meille pikku hupaisiakin seikkailuja.

Mutta minä arvaan ikävystyttäneeni lukijan, ja aion ruveta häntä
raahaamaan vähitellen paluumatkalle Eurooppaan.

Massassa on »Uuden Englannin Kuopiokin». Se on Gardner. Siellä asuu
niin paljon savolaisia, että kaupunki on saanut tuon liikanimen.

Ne savolaiset eivät kovinkaan ihastuneet allekirjoittaneen
»savolaisista» viisuista. »Renki-Jussin» kohtaloissa ja ajatuskannassa
ei ollut monellakaan mitään uutta. Jotkut lienevät ottaneet pilkaksikin.

No mitäpä siitä. Yks tykkää tyttärestä j.n.e. Eräskin naisihminen
sanoi, että »Bajadeeri» on paljon hienompi ja arvokkaampi kappale kuin
»Seitsemän veljestä». Kas, »Bajadeerissa» hän sai tutustua uuteen
maailmaan, mutta »Seitsemän veljeksen» elämässä hän oli ollut jo
lapsesta mukana. Uutuus viehättää.

Tämän tarkoituksena ei kylläkään ole tupata »Renki-Jussia» »Seitsemän
veljeksen» joukkoon.

Otto Hanninen siellä Cardnerissa pitää autokaraasia ja hän oli oikein
mukava mies. Hänen kaksi soreaa tytärtään ja miellyttävän misiksensä
esitän tässä ohimennen lukijalle. Senvuoksi vain, että lukijakin
pääsisi reiluihin tuttavuuksiin.

Sitten minä esitän Worcesterin Vihtorin.

Vihtori oli sileä, pehmoinen, Chaplinin näköinen hippiäinen. Hän
kävellä tassutteli kuulumattomasti kuin kissanpoikanen, hieman
surumielisen näköisenä aina. Hän ei häirinnyt ketään äkillisillä
sanoilla eikä liikehtimisillä.

Vieraillessamme Worcesterissa opasteli Vihtori meitä. Hän vei meidät
paikkoihin, joihin meillä oli halu ja huulet, niinkuin katukielellä
sanotaan. Vihtorilla ei itsellään juuri ollut rahaa, mutta me
»riittasimme» hänelle suuhun.

Yhtenä päivänä kävelimme kadulla, Vihtori, Matti ja minä.

Edellämme käveli mies. Hän sattui nenäliinaa taskustaan vetäessään
pudottamaan maahan pienen paperin. Ei huomannut, vaan jatkoi matkaansa.

Kun me tulimme kohdalle, nosti Matti miehen pudottaman paperin
käytävältä. Se avattiin ja siinä oli yksi sadan ja kaksi yhden dollarin
seteliä. Matti laski ne nopeasti päässään yhteen ja sanoi: tässähän on
satakaksi dollaria selvissä seteleissä.

Mies oli siis pudottanut rahaa; sitä päätelläkseen ei tarvinnut olla
suuri salapoliisi.

Jos kohta Matti ja minä emme ole selviä rosvoja, niin kylläpä Vihtori
oli kuin suoraan luonnosta valokuvattu rehellisyys.

— Mies raukka, hän surkutteli. — Ne saattavat olla sen ainoat rahat.
Kyllä kai me, pojat, annetaan sille äiskälle killinkinsä takaisin?

No tietysti. Meillä oli rahoja omiksi tarpeiksi, joten saatoimme
ilman sisäisiä kolkutuksia olla rehellisiä. Varoja sekin vaatii, olla
rehellinen tällaisessa tapauksessa. Miten kannattaa.

Vihtori huusi miehelle: Hoi äijä, sulta putosi rahaa!

Mies kääntyi ympäri ja kopasi huolettomasti päällisin puolin laskujaan.

— Ei minulta ole mitään pudonnut, hän väitti ja aikoi edelleen.

— Kyllä varmasti putosi, virkkoi Vihtori pidätellen.

Mies tutki taskunsa perusteellisemmin. Muuttui sitten huolestuneen
näköiseksi ja tunnusti:

— On peijakas pudonnutkin. Toistasataa taalaa.

Noh, meiltähän sen sai takaisin. Matti antoi miehelle paperit.

Mies tahtoi kaikin mokomin palkita rehellisiä löytäjiä. Hän kaiveli
kiitollisen näköisenä taskujaan.

— Hitto vie, hän sanoi. — Minä antaisin teille viisikymmentä dollaria,
mutta kun ei satu sopivaa rahaa. Käys vaihtamassa tuo!

Mies antoi Vihtorille satataalasen, ja Vihtori livahtti läheiseen
puotiin sitä vaihtamaan. Tuli takaisin, ei saanut rikotuksi.

Lähellä ei ollut muitakaan liikehuoneita.

Me sanoimme: antaa olla, ei sen väliä ole. Eihän meillä mitä vaivaa
siinä ollut.

Keskustelu, jota meidän puoleltamme hoiti Vihtori, kävi tietysti
englanniksi.

Mutta mies väitti jäävänsä iäkseen pahoille mielin, ellei saa antaa
meille viittäkymmentä dollaria. Rahathan olisivat yhtähyvin voineet
mennä sen tien, elleivät ne sattuneet meidän harvinaisen rehellisiin
käsiimme.

— Ei se köyhään koske, sanoi mies auliin näköisenä.

— Ottakaa pois vaan, kun rahaa tarjotaan, neuvoi Vihtorikin. — Kun se
nyt niin tuppaa.

No, mitäs sitä tyhjiä vänkää. Dollareita vastaan vielä. Eihän ne
muutkaan...

Meillä olikin itsellämme vaihtaa se satanen, vaikka emme ensin
viitsineet näyttää olevamme ahneita. Annoimme miehelle viisikymmentä
dollaria satasesta takaisin. Meille jäi siis puolisataa voittoa. Kun se
mies kerran tyrkytti niin...

Mies jatkoi matkaansa sanoen: bai bai, boys!

Helpolla saadusta rahasta annoimme Vihtorille »maasua». Meillä oli
taskuissamme pieniä, ettei tämän vuoksi tarvittu rikkoa satasta. Niitä
isoja seteleitä kun vaihtaa pieniksi, niin rahat kuluvat huvemmin.

Emme vaihtaneetkaan sitä satasta ennenkuin New Yorkissa.

Vaikka vaihtamatta se sielläkin jäi. Vähällä piti, ettei meitä viety
poliisilaitokselle. Saimme jotenkuten asian selvitetyksi, mutta
satataalanen otettiin meiltä pois. Se oli väärä.

Tämä oli kylläkin ainoa tapaus, jolloin meiltä nenää venytettiin.




ALASKAN LAURI JA KOTKAN RIKU


Esitän lukijalle pari suomalaista seikkailijaa New Yorkista.

Alaskan Lauri keittää yhtä hyvää viinaa kuin ennen vanhaan Kuopion
Raninen.

Joku kertoi, että hänellä on nykyään uusi, ajanmukainen viinatehdas
Long Islandin puolella. Vapriikki, joka tiputtaa neljätuhatta litraa
päivässä sitä hyvän maineen saavuttanutta »muunsainia».

Johan se Lauri laittaa pian konttorinsa Wall Streetille. Pisnekset
vaativat.

Alaskan Lauriin tutustuin Raittiusseura Tähden haalilla. Lauluiltamme
siellä oli päättynyt ja Matti jo lähtenyt omille teilleen. Minä siellä
pukuhuoneessa laittelin siviilinöpsyjä ylleni.

Ovelle ilmestyi pitkä, riuskannäköinen mies, vaaleanverevä.

— Haloo! hän sanoi reippaasti. — Eiks vanhanmaan laulumies lähde
huomenna katteleen, miten tässä maassa viinaa keitetään?

Eihän siinä mutkallisempia esittelyitä.

Kyllä minä halusin nähdä. Mitäs minulla vastaan. Johan nyt joutavia
tekopyhyyksiä. Vilkaista kulissien taakse maailmankaupungissa. All
right, sopii!

— No niin, minä tulen huomenna hakemaan asunnostasi. Nyt mulla on
kiiru, mutta tahtoisin riitata sinulle illalliset. Ethän pahaa tykkää,
jos...

Alaskan Lauri tunki jotain taskuuni ja lähti.

En, minä en voinut pahastua... Taskuuni oli pistetty tukku seteleitä,
jotka matemaattinen neroni todisti viideksikymmeneksi dollariksi.
Illallisenhan sillä sai just ja just.

Seuraavana päivänä tuli Alaskan Lauri komealla autolla.

— Nyt lähdetään!

Ajoimme 128:nnelle kadulle. Se on vilkas katu sekin, eikä ollenkaan
laitakaupunkia. Astuimme erääseen taloon paraatiovesta ja kiipesimme
kolmanteen kerrokseen.

Tehdas käsitti 5—6 huonetta. Etumaisin oli tyhjä. Siinä oli ikkuna
auki. Sen piti välittää »verstaan» puolelta tuleva lämmin ja viinalta
tuoksuva ilma ulos. Ettei sitä ovia avatessa päässyt paraatirappuun.

Huoneitten seinävierillä oli tynnyreitä, joissa jumalanvilja happani ja
poreili. Selvää leipäainetta oli. Tynnyreitä oli monia kymmeniä.

»Pannuhuoneessa» tuli hikinen olo. Piti ihan virkistäytyä. Siinä
kukoisti sylen levyinen ja korkuinen kuparikattila. Se seisoi
rautajalustalla ja alla paloi kaasuliekki, alituisesti kuin Vestan tuli.

— Se palaa siinä omia aikojaan, ei tartte olla »vatsimassa», selitti
Lauri.

Pannusta lähti torvi, josta lirisi alla olevaan astiaan kirkas neste.

Oli laitteita, joiden läpi kulkiessaan aine puhdistui. Se valutettiin
kivihiilikerroksenkin läpi.

— Kaikki ilo, mikä ei lähde viinasta, on keinotekoista, mietelmöi Lauri.

— Sinäpä et taida olla juuri kieltolain ystävä, huomautin minä leikillä.

Alaskan Lauri räjähti nauramaan.

— Ohoh, minähän sitä vasta olenkin, hän väitti. — Tulen aina
äänestämään kieltolain puolesta. Hyvä laki, hyvä laki. Siitähän mulle
dollarit siunautuu.

Jaa jaa, niinpäinhän se olikin.

Alaskan Lauri on dollarimies. Melko raitis ja tupakoimaton. Arvossa
pidetty seurapiirinsä rahamaailmassa. Hänellä on tehtaita montakin
ja taloja. Vapriikia varten täytyykin talo ostaa »pohjiaan myöten».
Vuokralaisiksi luotettavia.

Alaskan Lauri on ollut hurja seikkailija. Jack Londonin mallia oikein.
Hän on ollut villissä lännessä lehmäpoikana ja kuuluna korttipelurina,
joka useimmiten voitti. Nyt hän on »vakiintunut» ja hoitaa pisneksiään
liikeneron tavalla.

Alaskan Laurilla on harrastuksia muitakin kuin dollarien kokoaminen.
Hän on avustellut suomalaisia urheilijoita monella eri tavalla,
varsinkin rahalla. Jos joku suomalainen taiteilija arvaisi mennä
pyytämään stipendiä hänen »viinavoittovaroistaan», niin luulenpa, että
saisi. Jos nimittäin Lauri tunnustaa pyytäjän taiteilijaksi. Laurilla
on taas oma makunsa.

Se poika saattaa vaikka maksaa uuden tekijäpalkkion kirjasta, joka
häntä huvittaa. No, mikäs on dollareilla pelatessa.

       *       *       *       *       *

Kotkan-Riku saapui puolentoistakymmentä vuotta takaperin Englannista
New Yorkiin.

Hän tuli Atlannin yli 150 vuotta vanhalla _kaleerilaivalla_.

Mitäs sanotte siitä? Häh, eikö nykyaikanakin löydä
seikkailuromantiikkaa, kun katselee ja kuuntelee ihmisiä muuallakin,
eikä vain »Ylä-Brondalla».

Kotkan-Rikun seilaaminen Atlannin yli tällä joka liitoksessaan
natisevalla ja lahonneella orjalaivalla kesti neljänneksen vuotta.
Yhtämittaista purjehtimista. Retki oli kai yhtä merkillinen kuin
Kolumbuksen aikoinaan. Eikä Kotkan-Riku sillä edes kehuskele.

Kaleerilaiva oli maannut käyttämättömänä jossain satamassa Englannissa.
Sitä ei tarvittu enää. Aikoja takaperin sillä oli kuljetettu vankeja
siirtomaihin.

Sattui tulemaan varakas ja nokkela amerikkalainen. Hän katseli
maatumassa olevaa paattia mietteliäänä. Se oli sataman rumennuksena. Se
kai jouti siitä pois.

Amerikkalaisen päähän lennähti amerikkalainen aate.

Siinähän makasi käyttämättömänä selvä pisnes. Oikea dollarikaivos. No,
ei ne älyä mitään, vanhanmaan iikat.

Amerikkalainen osti laivan polkuhinnalla. Se olisi ehkä annettu
ilmaiseksikin. Hyvä, että joku korjasi sen satamasta. Se oli vain
turhana täytteenä siinä.

Liikenero päätti viedä kaleerilaivan kaukaiseen länteen.
Sitähän saattoi näytellä maksusta historiallisena muistona.
Tämäntapaista historiaa kansa tajusi. Kaleerilaiva, 150 vuotta
vanha, rangaistusvankien kopit senaikaisessa kunnossaan. Seinissä
merkkirikollisten nimikirjoituksia, muistovärssyjä ja piirroksia. Johan
sitä nyt halusi nähdä kuka tahansa.

Amerikkalainen etsi merimiehiä, jotka kuljettaisivat laivan Atlantin
yli.

Mutta miehet, jotka näkivät laivan, pudistelivat päätään. Eivät
tahtoneet ottaa pestiä. Purkkihan saattoi hajota jo alkumatkasta.

Ilmestyi kuitenkin suomalaisia, niiden mukana Kotkan-Riku, jotka
uskalsivat astua arkkiin. Sellaisia hurjapäitä me suomalaiset olemme.

Esimerkistä rohkaistuneina tuli mukaan joitakin ruotsalaisia ja
virolaisia, kunnes miehistö oli täysilukuinen.

Purjeet laitettiin kuntoon ja lähdettiin. Miehet kirjoittelivat
läheisilleen preivejä, joissa karulla tavallaan myönsivät, että onhan
sitä tullut elettyä tuhmasti, mutta siellähän ne punnitaan kunkin teot,
siellä, minne jokainen kerran joutuu... niinhän täällä eletään kuin
lintunen oksalla, ei tiedä milloin putoaa...

Laivanostaja ei kylläkään itse uskonut henkeään tähän epävarmaan
kulkuneuvoon.

Merimiesten sopimus edellytti, että heidän tehtävänään oli vain
kuljettaa laiva Amerikan rantaan.

Mutta kun purjeiden hoitamisessa ei ollut paljon vaivaa tasaisella
säällä, vaati kapteeni, että miesten oli tehtävä jotain muuta. Eihän
niitä viitsinyt katsella joutilaina, palkattuja miehiä. Niinpä kapteeni
määräsi miehet puhdistamaan vankikoppien seiniä. Raaputtamaan niistä
homeen ja piirrokset pois ja sitten maalaamaan kopit siisteiksi.

Kapteeni ei ymmärtänyt mitään historiallisista arvoista. Hän arveli
omistajan olevan mielissään, kun perille saavuttaessa huomaa
homehtuneen laivaröttelön olevan edes hiukan hienommassa kunnossa kuin
ostettaessa.

Mutta kun matka venyi pitkäksi, kävivät laivan muona- ja vesivaratkin
vähiksi. Miehistön annoksia täytyi pienentää.

Suomalaiset kieltäytyivät kaikesta muusta työstä paitsi purjeiden
hoitamisesta. Ja kun niissä ei ollut paljon puuhaa, istuskelivat he
laivan kannella pelaten korttia ja kertoillen merimiesjuttuja.

— No, täälläkö te juuttaat vain istutte?! karjui heille kapteeni.

— Ka missäs? Täällä kannella on vilpoisempi kuin kajuutassa, vastasivat
suomalaiset rauhallisina.

— Hori op, hori op, töihin töihini Koppeja puhdistamaan! Ja sukkelaan!

Suomalaiset nauroivat kapteenille vasten naamaa.

Kapteeni metelöi ja uhkasi asettaa miehet maihin päästyä syytteeseen
kapinasta. Mutta pelkäävätkös ne suomalaiset semmoista. Saattavathan ne
tehdä kapinan vaikka joka lauantai.

Kapteeni koetti säikytellä suomalaisia revolverillaankin.

Miehet heristivät hänelle etusormillaan kuin lapselle ja neuvoivat:

— Panehan tuo rautasi tyynyn alle piiloon, satutat vielä sormesi ja
siihen tulee pipi... Bai hai, mee mammimaan nyt siitä...

Kapteeni meni hyttiinsä puhisten kuin »vekslaava» veturi.

Suomalaiset loikoilivat vain ja voivat leveästi. Kapteeni kävi
noitumassa heille kaikilla osaamillaan kielillä, mutta miehet eivät
lopulta vaivautuneet edes vastaamaan. Lämmin sää raukaisi. Ei viitsinyt
aukoa suotta suutaan.... Tuli siihen korviin rällättämään, hyvät unet
sotki...

Ruotsalaiset ja virolaiset nöyräselkäisempinä olivat raaputtelevinaan
kapteenin mieliksi vankikoppien seiniä. Vähän tuli jälkeä, sillä kuuma
oli ja muona-annokset niukkoja.

Pahempia myrskyjä ei sattunut.

Kun yli kolme kuukautta oli seilattu, päästiin vihdoinkin Amerikan
rantaan. Laivan ostanut liikemies tuli jo ulompaa vastaan pienellä
höyrypurrellaan.

Ensi töikseen kapteeni ilmoitti suomalaisten kapinoineen ja vaati
heidät pantaviksi syytteeseen.

Omistaja tutki asiaa ja huomasi suomalaisten »kapinoimisellaan» tehneen
hänelle palveluksen. Jos kaleerilaivaa olisi ehditty enemmän siistiä ja
maalailla, niin se olisi todellakin jäänyt arvottomaksi hylyksi. Mutta
ruotsalaisten ja virolaisten aikaansaannokset olivat onneksi vähäisiä.

Kapteeni sai pahat torumiset typeryydestään.

Suomalaisia kiitettiin erikoisesti ja heille annettiin ylimääräinen
palkkio. Jokainen sai laivan valokuvan, seinätaulukokoa, ja
selostuskirjan laivan historiasta.

Liikemies kuljetuttaa nyt kaleerilaivaa rannikkoja
jokivarsikaupungeissa. Sitä näytellään yleisölle 50 sentin maksusta
hengeltä. Omistaja on ehtinyt ansaita monin kerroin kylvämänsä pääoman.

Kotkan-Riku jäi New Yorkiin, jossa pitää kalustettuja huoneita
vuokrattavana. Hänellä on nelikerroksinen pikkutalo Haarlemissa.
Vuokralla tosin — ei vielä oma. Signe-misis hoitaa huoneistoa, ja
Riku seurustelee vieräitten kanssa. Vieraitä käy paljon. Siellä säisi
joku kirjailijamies kuulla hurjia seikkailujuttuja, joista hänellä
riittäisi aiheita iäkseen.

Kaleerilaivan kuva koristaa Rikun vierashuoneen seinää.




SO LONG, SETÄ SAMULI!


Amerikka alkoi tuntua hyvin mukavalta, juuri kun meidän piti lähteä
pois. Niinhän se aina on ja kaikessa.

Lähtö tuli kauniina kesäpäivänä.

Kuumakin oli oikein. New Yorkissahan paistaa sama aurinko kuin
Espanjassa. Mieluummin olisi istunut varjoisassa paikassa märkä riepu
päässä ja jääpalanen suussa kuin hikoillut matkavalmistuksissa. Mutta
päätetty mikä päätetty, olipa otettu pestikin.

Me antauduimme _Cunard_-linjan palvelukseen matkalle New York —
Helsinki.

Bruno Forsberg pestasi meidät Suomeen lähtevän huvilaivan —
_Lancastrian_ — orkesteriin. Matin pianistiksi ja allekirjoittaneen
rummunlyöjäksi. Tulin siis Atlantin yli rumpalina.

No — siinähän oli pientä seikkailun tuntua. Vapaa boheemi, joka ei
ollut moniin herran vuosiin ollut sidottuna mihinkään velvollisuuksiin,
sai arkipäiväisyyteensä vaihtelua. Kas, alituinen vapauskin tuntuu
lopulta yhtä yksitoikkoiselta kuin häkissä olo. Kun sitä vapautta on
aina. Meille tämä pestautuminen oli uutta ja hupaista.

Kävimme sanomassa hyvästit lukuisille tuttaville ja joimme viimeiset
lasit kaljaa Laineen Jukan ja Aura-matamin putiikeissa. Mestarikiekkuri
Armas Taipale toi silkkisen Amerikantyynyn ja terveisiä Suomeen, ja
Alaskan Lauri kävi ilahduttamassa mieltämme lahjakääröllä.

Lähtiessä pauhasivat pasuunat, ja amerikkalaiset vilkuttivat puna-valko
juovikkaisia ja tähdikkäitä nenäliinojaan. Matti löi tam-tamia. Kosolan
Antti, orkesterin johtaja, raiutteli pianohanurilla. Minä hakkasin
suurta rumpua kerralla koko matkan edestä. Eihän se käynyt kuin
ennentehneeltä. Sittenpä ei muuta kuin: bai bai, juu es ei (U.S.A.)!
Hitto vie: lähtö tuntui ikävältä. Sinne nyt jäi niin monta kunnon
ihmistä, joista kaikista en ole ehtinyt tässä kertoakaan.

Laivan edetessä »suuresta kullankaivajaleiristä» rupesivat,
pilvenpiirtäjien ääriviivat vähän kerrassaan haalenemaan. Sinne
painuivat lopulta mereen mammonan palatsit kuin satujen linnat. Meidän
lukumme kultamaan sadussa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tiesi
hänet, jatkuuko joskus...

Ai ai, olihan siinä Amerikanmaassa jotain reilumpaa,
teeskentelemättömämpää kuin homehtuneessa Euroopassa. Siellä puhaltaa
preerian virkeä tuuli. Työteliäisyyttä, reippautta ja — rehtiyttä.
Juu, enemmän siellä suoruutta löytää sentään kuin Euroopassa. Eivät
ole edes tekopyhiä. Avonaisesti vain kaivetaan kultaa, jokainen omaan
säkkiinsä. Ei nimitetä sitä kaunistellen »terveiden liikeperiaatteiden
mukaan yhteishyvän eteen uurastamiseksi». Tässä unohdan meikäläiset
puoluepukarifariseukset. Olisi pitänyt unohtaa alunperin.

Kuinka miellyttikään joutua juttusille vierasveristenkin ja
tuntemattomien kanssa. Se toverillinen: haloo, se ikäänkuin veljestää.
Se tuntui merkitsevän; Mitä kuuluu, veikko? Oletko löytänyt suonia?
Minulla on kohta säkki täynnä keltaista hietaa. Koetahan yrittää
sinäkin, veikko. Hori op, pane toimeksi vaan. Et sinä huonompi ole kuin
minäkään. Yksiähän tässä ollaan kullankaivajia.

Nyt minä ymmärrän niin hyvin, kyllin hyvin, miksi monet suomalaiset
kiintyivät Amerikan multaan. Eldorado se sittenkin on, jos kultaa
kaivannet.

       *       *       *       *       *

Lancastriassa matkusti kotimaahan puolenkahdeksattasataa suomalaista.

Muitapa kansallisuuksia ei matkustajien joukossa monta ollutkaan. Laiva
oli kuin veden päällä liikkuva suomalainen pikkukaupunki.

Matti rupesi asianharrastajien kehoituksesta puuhaamaan laulukuoroa.
Olisihan se niin komeaa, kun Helsingin satamaan laskiessa
hajautettaisiin raikas laulu. Useampiakin. Näkisivät ja kuulisivat
kotiväet, että Väinämön perintö on pidetty tallessa veräjillä
vierahilla.

Kuoron perustava kokous pidettiin ruokasalissa. Kaikki olivat
innostuneita.

Mitä lauluja otetaan harjoitettaviksi ja Suomen rannassa laulettaviksi?
Matti toimi puheenjohtajana.

— »Vapaa Venäjä» tiätysti, ränkäsi ensimmäiseksi topakan näköinen muija.

— No, mutta eihän sellainen sovi _Suomen_ rantaan saavuttaessa.

— Kyll se sopii, kun pannaan sopimaan, jukuliste, kuului miesääni,
josta olisi saatu kuoroon kadehdittava basso.

Sitten saivat suunvuoron uskovaiset, jotka ehdottivat; »Virsi kotimaan
puolesta» ja muita hengellisiä lauluja.

Toiset vaativat Työväenmarssia. Ja Internationalea.

Usea noske-porvari-puolueettomista olisi suostunut jonkinlaisiin
sovitteluihin. Mutta Lenininuskoiset sanoivat jyrkästi: Maammelaulua ja
virsirenkutuksia ei lauleta yhtään, se on varmaa. Koettakaapas, niin
vihellyksillä sotketaan muittenkin laulamiset.

Käsirysyhän siitä oli tulla.

Kokouksessa oli läsnä pappi, joka ei ollut riitelemisestä moinaankaan,
eikä hyvänpäivän tuttava ahdasmielisyyden kanssa. Hän muhoili kuin
sulalla sivelty hyväntuulisuus ja ehdotti:

— Ka, pannaan ohjelmaan joka lajia. Lauletaan virret, Maammelaulut ja
Työväenmarssit. Itsekukin antaa äänensä kuulua siinä laulussa, mistä
tykkää. Ei suinkaan kellään sitä vastaan?

— On sitä vastaan, on! Maammelaulua ei ainakaan lauleta!

Lenininuskoinen muija hyppäsi papin eteen ja tanssiliikkeitä
ketkutellen rallatti:

— Enkeli taivaan lausui näin, suli rallallei, suli rallallei...
Halleluja ja hengellisiä junttalauluja. Näitäkö meidän pitäisi
opetella? Häpiä?!

Matti, siivo mies, häkeltyi tappelijoiden keskellä. Eikä tiennyt mitä
sanoa. Kokoushuone muistutti koululuokkaa, jossa pahankuriset lapset
räiskivät opettajan poissa ollessa.

— Menkää sen hemmettiin joka sorkka täältä, huusi Matti aivan
pyöröpäisenä. — Ulos ja sassiin! Mitään laulukuoroa ei perusteta, koska
laivassa ei ole aikuisia ihmisiä!

Kokousväki hajaantui vaihtaen keskenään pillastuneita ajatuksia...

Sitä kuullessa oli vaikea uskoa, että Suomenkieli on kaunista.

Täsiä syystä me emme laulaneet, kun tulimme Helsingin satamaan.

       *       *       *       *       *

Vähitellen kumminkin taukosi puoluetaisto.

Mitä lähemmäksi tultiin Eurooppaa, sitä hiljaisemmiksi kävivät
puoluepukarit. Lopulta elettiin kuin suloisessa sovussa ainakin.
Niinkuin saman talon kissat ja koirat tottuvat toistensa tuoksuihin.
— Ei herran nimessä pidä niin pienestä kuin Suomen kansasta päästää
minkään aatesuunnan kannattajia eristäytymään. Saman talon kissat ja
koirat — niin riitaisia kuin keskenään ovatkin — hyödyttävät kumminkin
samaa taloa. Ja mihinkäs sitä toisistaan pääsee ahtaassa pirtissä.
Yhdessä siinä on kituutettava kumminkin.

Kielin kanavan suulla seisahduttiin. Me seisoskelimme kannella ja
katselimme saksalaisia.

Heittelimme hopearahoja laiturikivityksille. Jotkut lapset niitä
poimivat, mutta poliisi ajoi ne pois. Ottipa muutamilta hopeat ja
heitti ne hyvin halveksivasti mereen. Niin tarkoittaen, että me
näkisimme lahjojemme kohtalon.

Olipa niin patrioottisia koulupoikia, että nostivat maasta heittämiämme
lantteja, sylkäsivät niihin ja paiskasivat veteen. Sitten heristivät
meille nyrkkiä ja sylkäsivät vielä meihin päin.

Laivammehan oli englantilainen, ja mastossa liehui Albionin voittoisa
lippu. Se ärsytti tappiostaan katkeroituneita germaaneja. — Vai
tulette meille vielä muka almuja heittelemään, senkin britit. Nauruun
teidän maailmanvaltanne päättyy vielä muuallakin, eikä vain Isolla
Valtamerellä. (Lukija muistaa Nauru-saaret, joihin Iso-Britannian
alueet päättyvät yhdellä Tyynen Valtameren kulmalla.)

Niillä sisua riittää, saksalaisillakin.

Danzigista tuli laivaan joukko suomalaisia sanomalehtimiehiä. Heidät
oli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Se oli kauniisti tehty. Kiitos
vain vieläkin meidän kaikkien »amerikkalaisten» puolesta.

Sanomalehtimiehiä hoidettiin hyvin. Pidettiin illanvietto — viimeinen
matkustajillekin — jossa neekerit puhuivat joustavalla ja sanavalmiilla
tavallaan. Isänmaasta ja muusta innostavasta.

Kun Sasu Punanen nousi puhujakorokkeelle, tuntuivat kommunistit
arvelevan pisteliäästi; ompas toi päänoske kuin nälkävuoden kuva.

Ohjelmassa esitettiin yhtä jos toistakin lajia. Maalaisliiton Laamanen
lopuksi kiekasi tenorillaan »matalan torpan tyttöä» niin kauniisti,
että itsekin vaipui kaihomieliseen tunnelmaan koko illaksi.

Seurustelusaleissa tanssittiin, ja pidettiin viimeistä lystiä.
Huomennahan jouduttiin Suomeen ja »rattoisa yhdessäolo» oli lopussa.
Toiset ottivat tuikkusiakin, eihän siitä laki kieltänyt. Siirtokansalla
oli dollareita ja moni tahtoi iloita. Eihän sitä tiedä, vaikka huomenna
kuolisi. Siis kaatakaa, rahaa on kyllä!

Suurin osa siirtokansasta oli raitista väkeä.

Sanomalehtimiehet olivat tuoneet mukanaan Suomen kieltolakia omiksi
tarpeikseen. Se on: heille ei kelvannut helmeilevä viini. Tahtoivat
tietysti pitää yllä seitsemännen suurvallan auktoriteettiä ja se
oli oikein. Heihin katsottiin näes. He istuivat hillittyinä ja
pidättyväisinä kuin rauhanneuvotteluun lähetetyt indiaanipäälliköt.
Sikaarit vain öyhkysivät.

Sasu Punasta näkyivät amerikkalaisten tanssiesitykset huvittavan. Uuden
Suomen arvovaltainen lähettiläs kuunteli selostustamme matkan vaiheista
filosoofisen mietteliäänä. Ja Helsingin Sanomain Hannikainen piti
innostuttavan luennon raittiusaatteesta. Se olikin meille tarpeellinen,
sillä pian lähenimme kieltolakimaamme aluevesiä.

       *       *       *       *       *

Mitäs tätä juttua piimittää, kun on lupa lopettaa.

Kotimaan rantaan saavuttiin ehjinä ja hyvässä kunnossa.

Suuri kansanpaljous otti meidät harpuin ja huiluin vastaan. Me
kävelimme jenkin näköisinä väkijoukon muodostaman kujanteen läpi.

Mitäs Amerikkaan kuuluu? Miten afäärit luistivat?

Ei muuta kuin ala hiomaan vastauskliseitä. — All right, siinäpä se
meni, very well. Oli hauska tutustua uncle Samiin, yes. I am in hurry,
kiire on, juttelen toiste enemmän, bai, bai.

Muutapa jupikoittelemista minulla ei sitten enää olekaan.

Se on luut ny, sano Sipoon suutari, kun lihat loppu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78008 ***