*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77787 *** language: Finnish VAINON AJOILTA Runoja Kirj. HILJA TAMMINEN Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1923. SISÄLTÖ: I. KERTOVIA RUNOELMIA Ballaadi vainon ajoilta. Mitä kertoi keltavarpu. Kevään tytti. Vangin kevät. Tihutyö. Pakolaiset. Valkea orjatar. Sairashuoneella. Joulunaattona. Aunukselainen romanssi. II. RAUTAKAHLE Rautakahle. Karsinan oljilla. Vankilasta toiseen. Eessä on valkea muuri. Ei paista Jumalan päivä. Tuopa huonolla huvia. Äidin käytyä. Koppitoverille. Sukankutoja. Pyyhi kyynele. Ikkunaristikoilta. Tiu'ut. Pälvet. Lapsi. Kukat. Aamulla. Uni. III. VANKILEIRILLÄ Herääminen. Nälkiintynyt. Kuoleva. Vapaaksi. Vangit työssä 1-2. Piharuohikolla. Evään tuonti. Juuriltaan silvotut. Sisarukset. Hautojen luona. Hurmekenttä. Polttavin silmin. IV. YSTÄVYYS JA LEMPI Ystävälle 1-3. Sä olet 1-2. Kulkurille. Ka'onnut kulta. Öinen erohetki. Lemmitylleni. V. TÄHYSTELYÄ Muuan vierailu. Eemi. Äidin varoitus. Laiskuri. Helmi. Onni. I. KERTOVIA RUNOELMIA BALLAADI VAINON AJOILTA. Satain salpojen takana, sellin harmajan hämyssä nainen valju vaikerehti, mustakulma näin kujerti: »Ylen aikoja on vierryt, monta kuukautta kulunut, vuotta kaksikin ka'onnut näkemästä kullan kannon, kä'en viime koskennasta, suukon saannista suloisen. Olipa tulossa talvi, aika joulun joutumassa, kulta silloin kauas kulki pahansuopia pakeni. Ve'et vetreät valutin sinisistä silmistäni lähetessä lähtöhetken. Kätes kiersit vyötärölle, povellesi pääni painoit vasten rintoas rakasta. Siinä sain suloisen suukon, kuulin lempilausehisen. Heltisi kätesi hellä, vyöhyt vahva vyötäröltä. Pian pistihet pihalle. Hyvästiksi herttaiseksi, viimeiseksi viestiseksi heitit hellän katsehisen. Huoli tunkihe povehen, mure musta mieleheni, kun näin kultani katosi synkän kuusikon sylikin, taakse taajan honkametsän. Tuon en jälkehen tavannut. Tuosta kuukausi kuluvi, vieri viisi viikkokautta, jopa veivät vankilahan panivat pahan sijalle. Täällä kolkossa kolossa päivät päättymättömiä, vaivoin viikot vieriävät, tuskin kuukau'et kuluvat. Aina muistan armastani apeoina aamusina. Muistan puolison poloisen iltoina ilottomina. Kolmasti lumi sulanut, valkovaippanen valunut, kolmasti kevät kerinnyt, versonut on nurmi vehmas siitä kun sinut tapasin. Kukat kolmasti kohonnut, kolmet lehet koivu saanut, tuomi kukkaset koreat minun koi'on koskematta. Kahet on maalla marjat ollut, punapuolaset aholla poloisen mun poimimatta. Kahesti kesäiset linnut muille maille muuttanehet vangin kurjan kuulematta sulosuitten soitteloa helkytystä heljäkielten. Vieläkö minun poloisen tavanneepi talvi uusi, saavuttaapi syksy kolmas tässä paikassa pahassa ou'ossa olosijassa? Lensi kyyhkynen kylästä kaunokaula kaupungista sellin laskihe lasille. Mursihe valio vaimo murusia muutamia, ripotteli rippehiä. kyllin syö'ä kyyhkyläisen. Kysyi kyyhkyltä poloinen usein linnulta uteli: »missä mairut matkaelit, kussa kaarsit kaunokaula? Tuletko meren takoa, yli selkien sinisten vellovan vetosen poikki? Näitkö tummatukkaistani matkoavan maata pitkin? Käviikö kylässä kyyhky, missä armaani asuvi, omani olostelevi? Puhu kultainen puluni, hohtokaulani kuherra!» — Sanoi siihen juovasiipi: »kulkenut en kaukomaita, mennyt en meren ylitse; ole en omaasi nähnyt, kaivattuasi kohannut Kuljin kultani keralla, oman kanssa kaunokaisen. Liitelin ihanat ilmat, siniaavat siivin sousin, valkopilvien pihoille, luokse hohtohattaroi'en.» Näinpä lauloi lieto lintu, puheli pulu, sorea. Kulkevi so'an sanomat tie'ot tarkat taisteluista. Muurin yltävät ylitse, käy läpi lukitun uksen. Haastelevi vaimo valju kuultua verisen viestin: »oma oisipa uroni miesten parhai'en parissa tuoksinassa taiston tuiman! Olet mieleinen minulle, jospa kannat kalpoasi eestä aatteen armahaisen.» Vietti vaimo päiviänsä surren sulkujen sisällä kaihoin vankikammiossa. Miespä maita, matkoavi, Uros urkeni ulomma. Muisti vaimon valkeaisen, Naisen nauravan kotona. Mies se mielevä puheli, noinpa haasteli halulla: »vieläkö minua muistat kaipaelet kultoasi? Tokko tahtonet takaisin suvainnetko saapuvaksi poloisen palajavaksi? Poves onko pohjukassa vielä rahtu rakkautta? Sykkiikö sy'än sinulla yhä eestä ystäväsi?» Aika kulki kulkuansa. Mies nyt toimissa tosissa, partaurhojen parissa askarteli aatetyössä. Yhä muisti marjuttansa mustakulmoa murehti. Näin nyt haastoi huolissansa uros uhkea pakisi: »Kusta löy'än kultaseni mistä omani osannen, täältä poi'es kun palajan koitunen kotisijoille? Yhytänkö ystäväni uroon uu'en kainalossa vieraan vierellä verevän? Jospa ystävän yhytän kaunon toisen kainalossa, painuvan povea vasten ojentaman olkapäälle, toki toisen surmoaisin, tahi tappanen molemmat! Eli ehk'en soimaele, ehk' en kurjoa kiroa. Ovelta takasin työnnyn ukselta jo poi'es pyörrän, vaikka on sy'än sytenä.» Aika eellehen eteni, Uro urkeni ulomma. Saapuvi sotisijoille, tuli tappotanterille Kantoi kauno kalpoansa puolesta hyvän asian, tempasi teräksen vyöltä eestä aattehen ylevän. Tuli tuimat syksyn tuulet kylmi kukkaset koreat. Puunti puolaset mäellä, lehet koivun kellertivät, pihlajat punassa hohti. Saapuvi paha, sanoma, vierivi viluinen viesti naisen valjun vankilahan, koppikin kovaosaisen: »Kuoli kultasi sorea, kaatui kalvan kalskehessa, miesten miekanmittelössä.» Saatua surusanoman vaikerteli vaimo vaisu: »Lähtenen manan majoihin painun tuonelan tuville, tästä huolihuonehesta kauheasta kammiosta, koska kuoli kulta kaunis sortuihe sorea sulho.» Silloin muisti hän emosen, äitikultansa kotona. Muisti äitinsä murehen vanhempansa vaivan suuren. Tuosta helmiksi heruivat, kyyneliksi kirposivat iltojen ikävät kaikki, öitten mustien murehet. Äiti kirjeen kirjoitteli, emo saatteli sanoman taakse rautaristikkojen. Noinpa virkkoi vanha vaimo: »Tytär telkien takana, lapsi vaisu vankilassa olet mielessä minulla, muistossa murenematta. Kyynel virtana valuvi tähtesi tytär poloinen, eestäs lempilapsueni. Aamulla anivarahin toiset töillensä menevi, ahkerat ahertamahan, minä muistan marjuttani. Päivin kaikin kaipaelen tytärtäni tuutimaani, käsivarsin kantamaani. Ilta kun tulevi tuosta, levon aika aukeavi, maata miekkoset menevät siirtyvät leposijoille. Minä vanha vaimo kurja saa en silmähän unosta ainoalta aatokselta: saatko vaisu vankilassa unhoa unettarelta? Ristin rinnalle käteni, polo painun polvilleni, rukous kohoopi kohta isälle ikihyvälle puolesta tytär poloisen. Oipa lempilapsueni, tytär tuskin tuu'iteltu, kaikki haikeat halusi synkimmät sy'änsurusi heitä helmahan Jumalan! Siitä auvo aukeaapi, lohtu lempeä tulevi. Vaikka konsaan et kohanne elossa emo poloista, saanen laivahan salissa asunnoissa autuaitten sulkea sinut syliini. Kukaan siellä ei erota, pahansuovat poi'es raasta.» Vaimo vuoteella viruvi, avosilmin siirteleikse. Poltto suonissa palava, rinnassansa tuska tuima. Emon saatua sanoman, viestin vienon äitivanhan, suru itkuksi sulihe, pisaroiksi rinnan pinne. Voihki vaimo vuotehella: »Oipa nyt oma emonen, äiti kallis kantajani, lopun tunnen jo tulevan, piinan pitkän taukoavan. Nähä en sinua, saane, heittyä en helmanasi. Suloiset luin sanasi, lauhat lempilausehesi, tunsin tuosta maamon mielen, äiti, äänesi tajusin. Kiitos kulta äitiseni, kiitos hoivasta, hyvästä, hempeästä hellinnästä! Ällös maamoni murehi, vaikkapa varahin painun mullan mustahan povehen! Ehk'en toivo taivahia, tieän tehneeni parahin, osanneeni oikeahan, näin kun kannan kahlehia puolesta pyhän asian. Hyvästi emoni hellä! Katkeaa jo kahle julma, pääsen paulasta pahasta oman puolison povelle.» Ääni vaisu vaimenevi voihkeeksi kivun kipeän. Yksin vietti yönsä pitkän. Aamuauringon sätehet pilkki pienestä lasista, löysi vaimon vuotehelta. Kerran henkäs hento rinta, käsi valkea vavahti. Kyyhky itki ikkunalla, hohtokaulanen kuhersi kuolemata naisen nuoren. Saivat äidille sanoman tie'on tarkan tyttärestä: »Sairas salpojen takana, siukka muurien sisällä on nyt lempilapsuesi.» Läksi lasta katsomahan, omaa tyrmähän tytärtä. Kysyy portilla poloinen: »Nähä saanko sairastani, lempilastani kohata?» Vastas vartija vihainen: »Kuoli kurja tyttäresi.» Kysyi vielä vaimo vanha: »Saanen kuollutta kohata, panna paarille poloisen, asetella arkkusehen?» Vartija äkänen äyski: »Jo on kuollut kuopattuna, mullan pantu jo povehen.» Portin paiskasi pahasti, tylyn työnsi kiinni uksen. Maahan vaipui vanha äiti, rinnassa tulinen tuska, oas pistävä povessa. Itki maassa marsuttansa, tuonen tuhoja, nureksi: »Oisit taatto taivahinen minun korjannut kotia vanhuksen vaeltamasta, kun nyt kutsuit naisen nuoren, valkeaiseni valitsit. Oipa lapseni omani! Pienenä sua pitelin sylissäni sylkyttelin, hoi'in hellin helmassani, vierahan vihattavaksi, pahain syyttäsi sysiä. Poi'es kuolit kukkaseni, punapuolani putosit kä'en hellän hoitelutta. Oisin ottanut omani, asetellut arkkusehen, pessyt pehmein kätösin. Oisin puhtaihin pukenut, vaalitellut valkeahan. Kultasuortuvat sukinut. Kukat pannut kulmillesi, punaruusut rinnan päälle. Tie'ä en tytär poloni, mihin sun pahat panivat, hautasivat kerjäläiset. Ei kukaan kumpuas kukita, solmi sulle seppelettä. Mihin nyt kuljen kurja vaimo? Kusta koito saan kotini, mistäpä majan matalan? Poissa on vävy väkevä, poissa mairut marjaseni.» — Nousi kurja kulkemahan, vavisten vaeltamahan, tietä käymähän kivistä. MITÄ KERTOI KELTAVARPU. Lensi lintunen lasille, keltarinta ristikolle, siinä virtensä viritti, helähytti heljän laulun. Noinpa lintunen liversi, vierähytti virren varpu, syvältä sy'änkerästä, kupukullan pohjukasta: »Oi, te herjat luonnonherrat, inehmoiset te ihalat, kuin on kurjaa elonne, kohtalo kovaosaista. Veli veljeä vihaavi, suku toista sorteleikse, raasteleikse raivopäänä, kostomielellä kovalla. Ylinnä ylistetähän, sorjiksi sotatekoja, kaunehiksi kalvan töitä, miekan mittelö jaloksi. So'an urheita uroja parahiten palvotahan, jumaloi'en juhlitahan Ristilöitä rinnan täy'en, kukkakiehkurat koreat saapi sankari sotainen. Oi, te houkat herjamielet, ihalat inehmon lapset, jotka soitatte so'alle, veritöille veisoatte, julmuuksille juhlan teette! Soitan so'asta minäkin, vierähytän vaisun virren, varpurukka vaikertelen. Ollut en so'assa itse, olinpa sotisijoilla. Kerron koito kuulemani näöt nähtyni sanelen: »Kevätpäivänä pätöisnä, kevätaamun auteressa, lensin lintu liukassiipi etsien pesimäpuuta. Puu oli poikki pirstoeltu, Silvottu sälöiksi sorja. Tuosta käännyihen kylähän, luokse tuttujen tupaisten, pirttien pihoille pienten. Mitä näin minä näkyjä ihmisien ilkitöitä? Kaikki tuhkana tupaset, pirtit poltettu poroksi, raunioksi raiskaeltu. Siinä haamut hoiperehti, valjukasvoiset, vaelsi kylmillä kotisijoilla, kotikullan raunioilla. Kohos kauhuja etehen kauan aukolla avaran, kynnyksellä kolkon kuopan: runneltuja ruumihia, silvottuja sirpaleita, äsken suonet sykkäeli, liikkui jäntevät jäsenet, nyt on kauheena kasana. Näinpä laumat lapsosia, nälännähneitä poloja matkoille menevän mieron, kerjuteille herkeävän. Kuulin itkuja kujilta, valitusta valtateiltä. Lapset itkivät isiä, nei'ot sulhoja surivat, miehiänsä vaimot valjut. Laskeun likemmä tuosta, painun pellon pientarelle. Eineeksi jyvästä etsin, muutamata murkinaksi. Siinä pelto perkkaamatta, kyntämättä, kylvämättä. Löytyypä vakoa vainen tykin kuulan työntämätä! Lensin tuosta lehvistöhön, sy'än synkkänä surusta, murehesta mieli musta. Mietin nähtyjä näkyjä.» Noinpa lintunen liversi, keltavarpunen valitti, rautaisella ristikolla, kopin kolkon ikkunassa, paisteessa kesäisen päivän. KEVÄÄN TYTTI. Jälkehen verisen vainon, taiston talvisen perästä kerkeä kevähän tytti kultakutrinen, korea, simahuuli, silkkihuntu keijuna ketoa kiisi, notkeana nummen viertä. Tuosta harjulle halasi, kiipes vuoren kiirehelle. Siitä silmäsi sivumma katsehella kaunoisella. Mihin katseensa kajosi siitäpä lumi sulavi, mihin silmän siirteleikse heti routa raukenevi, kirpoavi kirsi kylmä. Kerkeä kevähän tytti hajahapsi, hienohelma, tuosta astuvi alemma, laskehtihe laaksomaille; kulki koivikon korean, notkui nurmen nukkavierun. Kuhun koski kengän korko, siihen kukkanen kohosi. Mihin polki pieni jalka siihen nousi nurmen nukka. Missä huntunsa hajotti, silkkiliinan liehahutti siinä puhkes lehti puuhun. Kerkeä kevähän tytti, kevään impynen ihana laulun heljän helkähytti huulilla hunajasilla. Sanat helminä helisi, kultakelloina kulisi. Herkesi heleä ääni, vaimeni sorea soitto. Tyhjään eipä ehdykkänä, ilo ilmoihin hupene. Syntyi siitä sirkkusia, korentoisia kohosi. Silkkisiipiperhosia helovärein hohtavia siitä ilmoille yleni. Kerkeä kevähän tytti, kultakutrinen, korea liehui perhojen perässä, leikki sirkkain siskosena. Nauru hopeena helisi huulilta hymyäviltä, siitä sai puronen soinnut, vesi heljä helkkehensä. Yhtä eipä tytti tainnut, kevään keijunen osannut: vehreällä verhoella, kirjokukkasin kutoa jälkiä so'an orihin, kalman kauhean kavion. VANGIN KEVÄT. Paistoi kerran päiväkulta, heloitti heleä pouta läpi ruutujen rumien, särörautojen raoitse. Tanssi säihkyvät sätehet, leikki lapset päiväkullan sellin seinällä hämärän. Aloin siitä arvaella talven vallan taittuneeksi, tietää tuostapa osasin kevään kohta kerkeävän. Itse nousin ikkunahan kiipesin lasin lähelle. Taakse tankojen tähysin: joko armas aurinkoinen on lumen sulaksi saanut? Joko nousee nurmen nukka, kohoo kukkanen korea. Onko saanut Suomellemme kiurunen koreakieli, Hitain taivosen tasolla siniaukeeta sipuen, nousten kohti korkeutta, soitellen sulosäveltä. Noita huomata halasin Töitä kerkeän keväimen. Katsoin ristikon raosta; lumen näinpä lähteneeksi pois jo vankilan pihalta. Siitä ei silmälle iloa. Rujatunkiot törötti siinä alla akkunani. Tuosta katsoin kauvemmaksi, sivu muurin silmäelin. Eipä koreaa kohannut sielläkään ei silmä nähnyt nurmikkoa nousevaksi, kukkaista kohoavaksi. Paistoi kirkas päiväkulta, heloitti heleä pouta paljahille paatosille, kaljun kallion kylelle Enpä kuullut kiurun ääntä, leivon laulua iloista. Liiaksikin lintusia muurin päälle kun pälysin, vakavat varikset siinä haaskalinnut haastelivat kesän tuumien tulosta. Aina lensihe lähelle tuiskahteli tunkiolle, etsi einehen paloja, ruuan tähteitä tähysi. Siitä siiville kohovi, yläilmoihin yleni, raakkuen hyvät hyvästit. TIHUTYÖ. Honkia pohjan vihuri puistaa, hurjana vinkuu raivossaan, aikoen irti kiskoa, suistaa maahan ne kaikki juuriltaan. Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa metsikön yksin kiertävi mies. Minne näin rytöpolkua kaitaa johtavi nyt sydänyöllä ties? Yössäkin säihky synkeä ihan silmistä lieskana leimahtaa. Sielua syövän, polttavan vihan loimua lienee kauheaa. Tummana talojen ryhmä liki metsikön reunaa häämöttää. Tuika ei tulet, ihmiset siki nukkuvat. Raivoo myrskysää. Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan, seisovi vaiti, kuulostaa ääniä yöstä. Hymynsä inhan, riettaan pimeys verhoaa. »Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo tuika ei ykskään. Työhön siis! Kohta on punaroistojen talo tuhkana, taikka mun vieköön hiis! Miksi he astui tielleni, laati sääntöjä, joista mä huoli en, uhkasi hullut, tilille vaati töistäni, konnaksi pauhaten. Äsken jo oli painavin telkein ovi se suljettu. Riemuitsi valkeat miehet. Lemmonko elkein auki he salvat kirvoitti.» Ääneti tietään astuvi. — Kuja aidattu siinäpä aukenee. Vierellä sen talo hirsinen, luja. Nyrkkiä sille hän heristelee. Hiljaa hiipien saapuvi pihaan, suojahan kiertää nurkan taa. Sytyketuohet, kätketyt hihaan kiirehin esille tempoaa. Nuolevat seinää tuliset kielet, yltyvi tanssi vimmaisin. Hirveä voima, hetkessä nielet sen mitä vuosissa luotikin. Herääpi ihmiset, rientävät luokse, ilmoille liekit hulmuaa. Auta ei siinä häärinä, tuokse, maahan katto jo romahtaa. Reunassa metsän kaiken sen näkee mies, joka kuusehen nojautuu, kuinka he turhaa auttaa käkee. Hirtehisnauruun vääntyvi suu. PAKOLAISET. On kaita piilopolku korven syliin, vain harvoin ihmisjalka löytää sen. Ei johda kulkijaa se metsäkyliin, tuo 'polku loputonten taivalten. Se kiertää reunamata jylhän rotkon, sen, missä huuhkain öisin huhuaa, ylitse käy se soisen rämenotkon, Syvärit missä mustat tuijottaa. Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa, manalan aaveet, peikot kotiutuu, ja virvatulet soiden yllä leiskaa; siks' seudun väki paikkaa kammoksuu. Lähellä rotkoa on hiilimiilu ja vanha sysisauna. Aikoja on hauta käyttämätön ollut; kiilu ei saunan räppänästä valkea. Suvinen yö se varjoin himmentyvin nyt laskee maille, linnut vaikenee ja korven yllä lepää rauha syvin. Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee? Jo aukee saunan ovi, kyyristyen mies aukosta sen astuu näkyviin. Hän kummitusko, polttajako sy'en? Luo katsehen hän korven syvyyksiin. On hauta tyhjä, pinoa ei missään. Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee ja odottavan näyttää kiihdyksissään ja säpsähtää, kun oksat kahisee. Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas hän siihen. Naavakuusten takaa saa esille mies nyt. »Terve tulemastas!» niin äsken tullutta hän toivottaa. »Mä varroin iltakauden evääntuojaa, ei saapunut, lie turha odotus. Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa ei suone, eessä lienee uupumus.» Näin virkkaa tulija se mielipahoin ja toinen tuohon vastaa kiihtyen: »Valkoisten vangiksi en ehein nahoin mä jääne, ennen korpeen nääntynen!» Risukko rapsaa ihmisaskeleista, jo oisko kintereillä vainoojat! Ei auta näkyvissä siinä seista, takana miilun oivat suojamat. He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. — Nyt nainen saunan eteen ilmestyy selässä reppu raskas, kantaa kelvoin ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy. He esiin käyvät riemuin tervehtien ja naisen hartioilta irroittaa jo kontin pois. Hän otsaltansa hien nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa: »Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin en tietä sammaleista tahtonut. Kai vartositte povin sykkäilevin? Kas, esihin nyt eväät hankitut.» Puheli näin ja kautta vinon uksen he käyvät sisään saunaan matalaan ja miehet tuovat risukannalmuksen nokisen kiukaan luokse tullessaan. Tää maahan kaivettu on sauna, muinen majana ollut hiilenpolttajan. Vain muutama on riuku koivupuinen pylväiksi lyöty seinäin multahan. Lavitsa tuettu on hongantyvin ja siinä sammalvuode pehmeä. Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin, ja valon hämyisen luo räppänä. Pianpa lieska kirkas kiukahalla katossa saattaa karstan kiilumaan ja havut tuoksuu multalattialla, ja nainen häärii ruoka-puuhissaan. Hetkeksi unhottaen vainon ajan ja pakolaisen kurjan kohtalon näin rauhassa nyt pienen piilo-majan he alkaa aterian nautinnon. Mut syötyään on hetki hyvästjätön, jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää, ja eteen aukee taival tietämätön. — Vain nainen yksin kotiin kiirehtää. VALKEA ORJATAR. Keltakutrit palmikolle suori aamun valjetessa vanki nuori. Ikkunanpa ruudusta hän kuvaa katsoo, himmeänä heijastuvaa; nainen valju siitä väikkyy vastaan, äiti tuskin enää tuntis lastaan. Riemua mi silmistänsä muinen hohti, eipä tunne tuiretuinen. Usein ne nyt kyynelissä uivat; harvoin katse sees ja ripset kuivat. Kaartuisi jos vielä hymyyn huulet kolkon naurun kajahtavan kuulet. Nuorena hän, lapsi köyhän perheen, sortui tielle rikoksen ja erheen, siksi aika riettaan valhekeiman painoi valko-otsaan synnin leiman. Viinimaljaan lapsuusmuistot kuoli, sammui poven polte, outo huoli. Vankilan hän kolkon kammioissa nyt, kun hurja hekuma on poissa, rypäl'neste unhoa ei vuoda, katseen eloonsa voi kurjaan luoda. Tuskaa luottain muistot kaikki herää, § syytöksien tulvan tuntoon kerää. Ajan muistaa, jolloin viihdytellään surut, huolet äidin helmaan hellään. Varoitukset yhä vielä kajaa: »Lapsikulta, muista kotimajaa, äidin kynnys korkeaks ei sulle koskaan lapsoseni armas tulle.» Kuuli sanat nuo hän milloin heitti kotimökin, aukes elon reitti. Muistaa ne ja monet harhapolut, jotka kulki, tuimat virran kohti, missä aallot kolhi kallioihin, jättäin viimein rannan liejukoihin. Tuntee sielussaan hän katkeruuden Usein koki alkaa elon uuden; turhaa oli kaikki katumukset, auttaa ei voi äidin siunaukset. Sielun, ruumiin turmeli jo saasta, kyynel voisko puhtaaksi sen laasta! Syyllisen, — ken turmiohan syöksi hänet, elonaamun tehden yöksi, — suojana on laki, yhteiskunta; uhria vain kohtaa halveksunta. Siksi ilkkuhun käy kalvaat huulet naurun kolkon kajahtavan kuule. SAIRASHUONEELLA. Yötär hiljaa hiipii, vaippaan mustaan kietoo pimennoiset holvit linnan. Unettaret hellää lohdutustaan tuntea suo monen raskaan rinnan. Utukuviksi nyt vaihtuu haaveet; silmäluomet väsymys jo sulkee. Äänetönnä kuni öiset aaveet vahdit yksin kierroillansa kulkee. Eipä kaikki uinu rauhan unta. Tuolla tuli tuikkaa ruudun takaa valostaen hohteellansa lunta. — Sairaat siellä rauhatonna makaa. Hiljaa vaikeroiden huulin kelmein poskin kuumehohtoisin he nyyhkii, otsaan kohotessa hikihelmein. Kättä hellää ei, mi sitä pyyhkii. Nainen nuori kuumeisena hourii, reuhtoo, ylös karkaa, poski hiiluu, tuskissansa peitettänsä kourii. Silmissänsä outo tuli kiiluu. Olkivuoteelle jo vaipuu koito auttamana sairastoverien. Heiltä yksin hoiva lie ja hoito, kunnes matkaa maille vainajien. Öiset tunnit verkkaisesti mataa; voihkinat yön ääniin hukkuu, hajoo. Valkolunta hiljallensa sataa; — pimeyden helmaan kaikki vajoo. JOULUNAATTONA. Lumihiutaleita hiljaa, harvaan tumman pilviharson läpi putoa. Joulunaaton kunniaksi, arvaan, luonto valkovaipan ylleen kutoo. Ulkona on ilma raitis, lauha. Matkoillensa lähtee joulupukit. Vankilassa alkoi joulurauha; lepää kangaspuut, on hiljaa rukit. Äänetönnä iltaa hämärtyvää katsoo nainen ristikkojen takaa. Katseessansa kaihoa on syvää; huulten yllä huolen piirre vakaa. Sinisilmä poijut mieleen hiipii, jonka täytyi jättää vieraan hoitoon, siksi tuskantunne rintaa riipii, ahdistua saa povellensa koitoon. Sydänkäpy, silmieni valo, saatko joulupukin vieraaksesi? Tokko kuusen kynttelien palo lisää loistetta, sun silmiesi? Puhtaanako jälkeen joulukylyn riennät leikkien sä toisten joukkoon, vaiko vieras suopi sanan tylyn, sysäyksin työntänee sun loukkoon? Taiko hymyyn käyvät huulet pienet vieraan ojentaissa herkkupalaa? Äitisi jo unhottanut lienet? — Tuska hällä velloo sydänalaa. Valot sammuu, yöksi ilta muuttuu. Poskea vain surun kalventamaa kyynel kastaa. Joulurauha puuttuu. Vangin aatos kiertää rataa samaa. AUNUKSELAINEN ROMANSSI. Tummakutri Klassa-neidon nauru heleänä soi, lemmenliekkiin monen keidon »prihan» sytyttää se voi. »Pesedoissa» ylvästellen kiisti he, ken Klassan sais' katrillikin; »kilpavellen» mieleen kaunaa jäädä tais'. Repoirannan »priha» parhain häntä »mutsjoks» kyseli. »Mieroh, hieruh» ylen varhain Klassan maine levisi. Keväänsuussa »kujosille» saapui sorja kulkija. Silmäs »sentsoin» pielehille, siellä immyt kaunoisa. Katsoi silmiin; punastuva neito »perttiin» kiirehtää. Ohi kulki, immen kuva mieleensä nyt väikkyää. Illoin »sirmakka» se alkaa soiton, kutsuu nuorison; tytöt notkeasti jalkaa nostaa, polkee nurmikon. Prihat »ripatskua» hyppii, leikkipuheet pulppuaa, tytöt »paikan» kulmaa nyppii, palmikot ne heilahtaa. Katrillissa liehuu Klassa Suomen pojan parina, kimaltelee tumma »kassa» iltaruskon loistossa. Öinen hämy tanssipaikan himmeään jo verhoaa, sirmakan ja balalaikan äänen viimein vaijentaa. Repoirannan kukka nähtiin »kaimaamana» kulkijan, hän se katsoi silmän tähtiin, kuuli naurun raikkahan. Toisten mieliin syttyi viha, sehän oli tiettävä, tuosta, kun on »Ruotsih priha» Klassan »mielespiettävä». Kerkes kesä, sormessansa »koltsanen» se kiilteli, »tieton» helmet kaulallansa valkealla välkähti. Syksy joutuu, halla hyinen rannan kukat kaikki vie. Lähti Klassan lemmittyinen, Suomeen hänet johti tie. Klassa »tiettoansa» vuottaa, »wentsälle» kun hakea luvannut on hänet; luottaa tyttö sanaan »prihansa». Valkohangen kirkkaat kiteet kisakentän kaunistaa, eipä katkee lemmensiteet, Klassa »tieton» kirjeen saa. — Yhä kulki kosijoita luoksi kaunon kuuluisan. Repoirannan »prihat» noita pilkkas, tietäin asian. — Saipa kevätlinnut lehtoon, rannat ruohopukeisiin, silloin pieni Ondrei kehtoon nukkui maamon laulelmiin. Sanain selitys edelliseen. Priha = nuorukainen. Pesedat = kylätanssit. Kilpavellen = kilpaveljen eli kilpakosijan. Mutsjo = vaimo. Mieroh hieruh = vieraisiin kyliin. Kujosille = kujalle. Sentsoi = etehinen. Pertti = pirtti. Sirmakka = eräänlainen hanuri. Ripatsku = eräs kansantanssi. Paikka = kaulalle levitetty liina. Kassa = tukka. Kaimaaminen = saattaminen. Ruotsih priha = Suomenpuolen poika. Mielespiettävä = lemmitty. Koltsanen = sormus. Tietto = heili, Ventsät = vihkiäiset. II. RAUTAKAHLE RAUTAKAHLE. Rautakahle, syvälle lihaan syöpyvi jäljet, joita se lyö. Syttävi mielen kostohan, vihaan, hirveä, kylmä kahlevyö. Rautakahle, tuskien pinne kantajan povea ahdistaa. Pyrkinet pois, vaan pääse et minne, — Pohjaton nielu aukeaa. Rautakahle, puristusnauha, jolla he aatosta kammitsoi. Ken sitä kantoi, poissa sen rauha: kiroja silmät vain salamoi. Rautakahle, painava piina, sieluhan ainaiset arvet söit; kauhea kuoleman kääreliina pakkopaitana ympäröit. KARSINAN OLJILLA. On pimeä ja synkkä karsina ja ruutuun maalattuhun päivyt luo vain turhaan sätehensä. Nurkassa on pehkukasa, kurja vuode tuo. Kun kaihoin ruudun maaliin katselin, niin kuluneen näin pienen pilkun pois. Kas, siitä tähti tuikki kirkkahin, kuin mulle vilkutellut silmää ois. Eloa tähdessäkö tuossa? Lie inehmon heimoa sen asujat? Iloa, murhettako heidän tie ja oisko siellä samoin vankilat? VANKILASTA TOISEEN. Mun julmiin asetti he syytteisiin ja paiskasivat muurin uumeniin. Nyt rauhassako maata annetaan? — Ei, vankilasta toiseen kulkee tie; kai tarkotus näin heillä näyttää lie jokainen vankiluola Suomenmaan. — Jo pitäis tottuakin komentoon, kun tutustellut vuosikaudet oon ma noita harmajia koppejaan. He aikonevat ehkä kasvattaa olojen näiden oivaa tuntijaa; kai viimein tarkastajan paikan saan. EESSÄ ON VALKEA MUURI. Jo katkesi jäisien kahleiden paine, saa vapaana läikkyä sininen laine, jo laineilla keinuni venhot ja laivat; vaan meillä on niin monet kaihot ja vaivat, kun eessä on valkea muuri. Oli tuonoin metsässä lunta ja jäätä; — jo vuokkoset nostavat pienoista päätä ja katsovat kainona taivasta, maata, vaan me emme vuokkoja poimia saata, kun eessä on valkea muuri. Me silmäämme kaihoten lehdikkörantaa, niin tuoreita tuoksuja tuulonen kantaa ja umppuset aukee ja silmikot puhkee, on koivikko rannalla vehreä, uhkee. Vaan eessä on valkea muuri. Nyt vapauden toivehet mielehen nousi ja kotien tanhutta ajatus sousi. Me aukeavaksi sen rautaisen oven jo uskoimme. Sykkivän tunsimme poven. — Mut taas kohos valkea muuri. EI PAISTA JUMALAN PÄIVÄ. Ennen kuivalla kulolla vapaana vaelteleisin, kuin nyt tyrmässä tylyssä, kiviluolassa kituisin. Paljas kallio parempi, sorjempi somero käy'ä. Kohoahan korea korsi aukeallakin aholla. Kasvaahan kanerva kaunis kuivallakin kankahalla. Paistaahan Jumalan päivä kaljullekin kalliolle. Puuntavat punaiset pilvet kultareunat ruskottavat iloksi inehmon lasten, kulon kulkijan suloksi. Paista ei Jumalan päivä minun kurjan kammiooni. TUOPA HUONOLLA HUVIA. Tuopa huonolla huvia, onnea osattomalla, auvoa kopin asujan; varustella varpusia, kyllästeitä kyyhkysiä leivän pienillä paloilla, syötellä talitiaiset rasvan pikku rahtusilla. ÄIDIN KÄYTYÄ. Äiti mulle mieleen tuli, äiti vanha, harmaantuva. Sydän lämpöiseksi suli, muistohan kun äidin kuva nousi näin. Saapui kohtaloa julmaa Katsomahan lapsen polon. Kyynel kastoi silmäkulmaa nähtyänsä vangin olon, johon jäin. Ryppyiseksi oli poski tullut, hiuksiin hopeoita lisää. Oi, se minuun koski! Silittelin hiljaa noita kädelläin. Lohdutella koki. — Yhä muistan äänen värähdyksen hellän. Sen on sointu pyhä läpi suuren kärsimyksen soiva viihdyttäin. ÄIDIN KÄYTYÄ. Äiti mulle mieleen tuli, äiti vanha, harmaantuva. Sydän lämpöiseksi suli, muistohon kun äidin kuva nousi näin. Saapui kohtaloa julmaa katsomahan lapsen polon. Kyynel kastoi silmäkulmaa nähtyänsä vangin olon, johon jäin. Ryppyiseksi oli poski tullut, hiuksiin hopeoita lisää. Oi, se minuun koski! Silittelin hiljaa noita kädelläin. Lohdutella koki. — Yhä muistan äänen värähdyksen hellän. Sen on sointu pyhä läpi suuren kärsimyksen soiva viihdyttäin. KOPPITOVERILLE. Yksin vuotehella valvon. Ristikkojen varjot seinään piirtyy. Muistikuvat hennot sieluun siirtyy, yhtä vainen hellien mä palvon. Muistot muut kun hukkuu unhon vesiin, kirkkaana se yhä kohoo esiin, kuni kuuhut alta pilvikalvon. Kenen on tuo kuva hento, johon yhä kiintyy sydän rukka? Nainen on se nuori, tummatukka. Sukulainen ei, vaan vieras, vento. Päilyy sinisilmiensä syvyys, otsalla on lempeys ja hyvyys; takana sen aatoksien lento. Yhteen vankilassa tultiin; asunnoksi saimme saman kopin, siellä hänet tuntemahan opin. Toveruuttaan vaihtaisi en kultiin! Saman luojan oomme käsialaa, sama hehku sieluissamme palaa, eipä tukehtua voi se multiin! Unhottaisinko sen ajan. — Syvennyimme moniin kysymyksiin, päätelmihin usein saimme yksiin. Unhotimme kahleet, vankimajan runotarten mailla liidellessä. Laulus heleänä helkkyessä, sielu kohos yli aineen rajan! Aikaa ihanata moista! Yhteisiä oli itkut, surut, yhteisiä pienet ilonmurut. Soimannut ei konsaan toinen toista. Erossakin yhteishenki elää! Sisimpääni laulus yhä helää. Aika rientää, muistoas ei poista! SUKAN KUTOJA. Kopissansa Lyyli rukka istuu, kädessänsä sukka, aatos karkaa kauvas pois, täällä eipä olla sois, kotiin hartahasti halaa. Siinä sukkaa kutoissansa muistaa pienet rakkahansa, puute, hätä heillä lie, edessänsä mieron tie, äiti jos ei kotiin palaa. Kyynelistä silmät kastuu muistot nää kun mieleen astuu. Sukka jatkuu joutuisaan. Muurit synkät varjollaan kaiken maailmalta salaa. PYYHI KYYNELE. Pyyhi kyynele silmästäsi äiti kultani kallis, enhän tähteni päiviäsi huolin viettävän sallis. Pyyhi kyynele, murheen moisen tahtoisin suita estää; mulle kärsimys taidon soi sen kuinka lujana kestää. Pyyhi kyynele silmiesi. Liioin itkenyt lienet, rinnalla muinahis murheittesi nää ovat kolhuni pienet. Pyyhi kyynele, kuivaa poski; kääntää kohtalo lehden, kärsimyksen, mi tänään koski kerran onneksi tehden. IKKUNARISTIKOILTA. TIU'UT. Helisevi tiellä tiu'ut, soipi helke heleään, reki liukkahasti liu'ut, hepo juoksee vikkelään. Narskuu lumi jalaksissa, heidän ohi kiitäissään. Mies ja hepo huurtehissa, katsomaan mä tuota jään. Mietin yksin: mihin hällä matka lienee kiireinen. Kosioonko? Etäämmällä, helke kuuluu kulkusen. Viipurääninv. PÄLVET. Katsoin ikkunaristikoilta taakse vankila-aituuksen, näinpä harmailta kallioilta lähteneeksi jo hankien. Kuiske rinnassa mulla soi: »Jo on pelloilla pälvet, oi!» Kohta vuokkoset hennot herää, kevätpuroset pulppuaa, leivot liitävi päivänterää kohti, lauluja kaijuttaa. Minä kuulla, en nähdä voi, vaik on pellolla pälvet, oi! run lääninv. LAPSI. Mä kammioni ikkunasta nään ihanan lapsukaisen, kutripään, mi vilkutteli pikku kädellään. Kätösiä tuota katsomaan mä jäin, kun vangille se huiski herttainen. Mä lapsuuteni muistin kultaisen, ja tunsin vesihelmen silmässäin. Helsingin l.v. KUKAT. Pihalle milloin katsoin, eessä sama on kiviseinä, aikain sammaltama. Sen rosopintaa illoin tuijotin. Mut kerran huomaan, että sammalista mi versoi harmaan kiven halkeimista on sinikellot nousseet kukkihin. Ne huojuu, nyökkää suvituulen mukaan, ei niiden tarinata tiedä kukaan, mä kesäyössä valvoin, kuulin sen. »Me emme itänehet siemenistä. Me puhkesimme vangin kyynelistä mi kastaneet on öisin vuotehen.» Hämeenlinnan k.h AAMULLA. Soi aamuvarhain viserrys niin sointuva, linnun kielin. Ah, kuin on hertas sen herätys, jo nousen reippain mielin. On huomen raikas, selkeä, ei tunnu nyt tuskan taakka, min painosta illalla itkin mä kai puolehen yöhön saakka. En surrut lemmen suruja, en iltani ikävyyttä. En huollut huomisen huolia, tai koppini hämäryyttä. Mä heimoni tunsin murehen, sen kaunihit toiveet pettyi; ja voittajan koston hirmuisen tuon muistin, — silmäni vettyi. UNI. Yöllä unta armaastani näin: vajonnut mä olin murheisiin, kerroin hävitystä kotimme. Kyyneleet hän kuivas silmästäin virkkain: »Ellos itke kulta niin, uuden pesän laitan sinulle.» Painuin armahani sylikin. Herättyä vielä riemuitsin. III. VANKILEIRILLÄ HERÄÄMINEN. Me aamuin kuularuiskun rätinään heräämme. Ylös vaivoin ryömitään lavoilta, joilla yömme värjyttiin. On vaiti kaikki. Painostaen niin nyt mielet valtaa kammo, tyrmistys. Kasvoilla jokaisen on kysymys: »Taas ketä tovereista ammuttiin?» NÄLKIINTYNYT. Piikkilanka-aidan takaa näen nuorukaisen laihan, kelmeän. Katseitaan mä väistyn säikähtäen. Haamu manalanko lienee hän? Aavesilmät tuijottaa kuin talman heittänyt jo tuoni niille ois; kasvoillaan on keltaväri kalman. Vaiti on, kuin kuolo kammitsois. KUOLEVA. Risainen takki tuon on yllä vanhuksen. On hiukset harmajat ja parta takkuinen. Vavisten toisten luo hän johtaa askeleet; nälästä hällä näin on voimat uupuneet. Ojentaa pyyntöhän hän käden laihtuneen, ja huulet valjut vain ne liikkuu hiljalleen. »Oi leipää antakaa!» näin kuiskii vanhus vaan, kätensä painaltaa nyt vasten poveaan. Hän maahan nyykertyy ja »leipää» ääntää suu kuin hiljaa henkäisten, — niin silmät ummistuu. VAPAAKSI... Vapaaksi laskettiin, hän hoippuin kävi nyt matkaan, päästen kaupungista pois. Eräällä veräjällä viivähtävi. Ei eellehen nyt tuosta käydä vois, niin uupuneeksi tunsi nuoret jalat. Ah, jospa ken nyt lasin vettä tois! Sai nainen säälivä, hän leipäpalat ja maitotilkan voipuneelle soi. — Ne syötyään jo aukes tuonen salat. — VANGIT TYÖSSÄ. 1. Haudoista kaivetutta »valkoisia» on vangit komennettu pesemään, kuin itse olisivat vainajia niin valjuja he kaikki näöltään. He vitkastellen ryhtyi työhön inhaan. Iletti mätänevät ruumiit nuo, kun täytyi kannella ja pestä. — Vinhaan nyt eipä suju heiltä puuha tuo. Syrjässä seisoi valju nuorukainen, ei työhön käskettyyn hän tarttunut, »en moista tee, oon punakaartilainen, ei työtäni mun ruumiin huuhtelut!» Nyt päällikkö kun kuuli uhmaa moista, vilkaisi silmiin nuoren sotilaan ja tiuski: »Lurjus, sanas vielä toista!» — Niin nuorukainen lausuu uudestaan: »En pese vihollista!» päättää innoin, kivääri vaikka kohti kohouu. Hän kaatuu maahan lävistetyin rinnoin ja nurmi hurmehesta punertuu. 2. Kumpua sankarihaudan luurankomiehet ne aukoo. Painavat lapioraudan multahan. Helle se raukoo, tippuvi otsalta hiki. Hauta on auki jo. Kajoo kouransa arkkuihin siellä. Lahonut seppele hajoa pudoten jalkoihin tiellä. — Tuollapa hautoa liki parvet on vartijamiesten katsoen jälkiä tuhon. Vangit työhön he piesten saivat; ne uhmansa uhon salaavat hammasta purren. Päätänsä puistavi honka kohisten, nähdessä ilveen. Taivaalla harmaja lonka peittävi päivyen pilveen, ihmisten ilkoja surren. PIHARUOHIKOLLA. Junavaunusta horjuen laskeutuu punavankeja; maalle nyt pääsevät he. Sulotuoksuja henkivi nurmi ja puu, suvilintuset laulavat: riemuitse! Ohi käy rivi kaamea, ryysyinen, moni kuoppainen siinä on poski, — ja suu se on kaartama tuskien piirteiden. Niin verkkaan tietä he laahautuu. Talo tuolta jo kunnaalta häämöttävi. Sitä kohti on suunta; jo saapuvat luo. Piharuohikko vehmas houkutteli, — syli pehmeä tuo levon lauhkean suo. Hepä siihen nyt uupuen lyyhähti niin, käsi voimaton ruohoa nyhti. He söi sitä nälkänsä tuskihin. Ympäröiviin ei koskenut tuo, he sen pilkaksi löi: »Mitä huolta nyt ois, kun jo punikit sai kesälaitumen oivan.» — Ne ilkkuilijat sukujuurta he samojen miesten kai, jotka ristille lyötyä herjasivat. EVÄÄN TUONTI. Aamulla alkavi, iltaan kestää vaellus ympäri leirin ain'. Vartijat portilla kokevat estää, ampumis-uhalla pelottain. Säikkyiskö moista naiset ne urheet; nääntyvi leirillä rakkaimmat, siitä on rinnassa huolet ja murheet, siksi he kaikkea uhmaavat. Pihalla horjuvat pöhöisin jaloin ryhmissä vangit nälkäiset, ruokitut haisevin kalliokaloin, päivässä kuolee kymmenet. Kiertävät naiset vankila-alaa. Omansa sieltä jos nähdä sais, vaivalla hankittu mytty se salaa päällitse aidan jo singahtais. Harmaahapsinen äitikin evään myös oli laatinut lapselleen. Katsehen luo aran ylvästelevään vartijamieheen valkoiseen. Seisovan huomaa veräjän luona tyttönsä riutuvakatseisen. Vartija kääntyy, hetkenä tuona kiirehti, antimet ojentaen. Tieltäpä järjestysmies näki heti, yhteiskunta on vaarassa tää, hyppäsi luo, käsipuolesta veti portilta vanhusta säikkyvää. Vartija rientää avuksi veikon, muille ei kunniatyötä sois, riistävi kädestä tyttösen heikon äitinsä antaman lahjan pois. Vanhuksen pois lainvalvojat veivät; tyrmähän hänetkö telkeää? Vartija taskuunsa sulloi leivät. Tyttönen portilla nyyhkyttää. JUURILTAAN SILVOTUT. Näin tänne raastettu on luota lasten hän, äiti, ainut turva kodin köyhän. Nyt nuorintaan hän painaa rintaa vasten. — »He isän äsken saattoi laitaan mäen perästä pikakuulustelun löyhän, ja lapsiani tuskin enää näen. Oi pohjatonta kurjuutta on olo! Nyt helmassani tyhjää rintaa imee tää nälän heikontama pikku polo. En elää voi, en kuolla», näin hän huokaa. — Taas vihloo sydäntänsä ääni kimee, kun pienokainen turhaa itkee ruokaa. SISARUKSET. Riveissä ammuttujen lepää hiljaa sisaria kaksi, sairaanhoitajaa, kuin pari tuulen taittamata liljaa. He sylityksin siinä uinahtaa; on kummaltakin kuula läpi rinnan se mennyt, sydänveri pulppuaa. Ihana vaaleus tuo ihon pinnan. — Vakaiset huulet näyttää lausuvan: »Annoimme aatteestamme kalliin hinnan. HAUTOJEN LUONA. Astun aatoksissa ahon laitaa. Kuuntelen kun hongan latvat soittaa. Silmä keksii oudot hiekkakummut, toisilla jo nurmi vihannoittaa, aukee tulipuna liljain ummut. Kaikki hajallaan on ilman aitaa. Kunnioittaan painan alas pääni. Hautakumpuja ne vainajien, jotka hirmuvallan kosto kaatoi, työn ja vapauden sankarien, jotka tätä maata ennen raatoi. — Kaikuu kummun alta outo ääni. Sanat kuuluu: »Veri vaatii verta! Sopua ei synny eikä rauhaa, konsa konnat kostamatta kulkee! Luumme lepoa ei tunne lauhaa, hautammekin häväistä he julkee! Saavuttakoon kosto heidät kerta!» Kylmät väreet kulkee selkää pitkin. Oman verenikö ääntä kuulen, vaiko viestin vainajien noiden? Oisko suhinaa se kevättuulen, haasteloa metsän haltioiden? — Kotiin kuljin; itsekseni itkin. HURMEKENTTÄ. Kuljin ruohokenttää vihreäistä. Kaisoin heinää, jota jalka polki, vehmasta se oli, nukkapäistä, eräs täplä kellerti kuin olki. Katsoin yli kentän, kaikkialla oudot keltatäplät, kuni halla olis paikotellen käynyt niin. Oudoksuen katsoin näkyyn tuohon, joka eteen avarana aukes. »Mikä moiseks polttanut on ruohon?» kysymys tuo kieleltäni laukes. Ääni kuului alta ruohomeren: »Jälkiä ne ovat ihmisveren; sodan kauhut tässä näyteltiin.» POLTTAVIN SILMIN. Ennen kun tuskat raasteli kovin, soi kyynelet lohdutustaan. Polttavin silmin, polttavin povin nyt tuijotan yöhön mustaan. Paljon mä ihmisten kovuutta itkin; myös lempeni suuren vuoksi. Lapseni hautaa ruohoista kitkin, niin kyynelvirrat juoksi. Aartehet nuo sinihetteiden lienen jo tuhlannut kuiviin asti. Itseni tähden, suruni pienen ne virtasi vuolahasti. Tulivat vainot, verinen tuho, ja heimoni hukkui peru. Rinnassa multa nyt hyinen uho, ei pisarta yhtään heru. Polttavin silmin, polttavin povin ma tuijotan, yö on musta. Rintaani tuskat raastavat kovin ei itkusta huojennusta. IV. YSTÄVYYS JA LEMPI PÄIVÄLLE. 1. Poimin kukat ohdakkeen, niistä kimpun pienen teen pöydällesi asettain. Töyhdöt sinipunervat kuiskii sala-unelmat, jotka elää sielussain. Viestin tuoksu tuokohon: sydän rakastava on, joka sulle sykkii ain. 2. Hapsiesi kultarihmaa soljutin mä sormissain, sieluhuni onnen vihmaa laskihe niin hiljaa vain. Hienoset käy kultahapset sydämestä toisehen, yhtehen näin tomun lapset herkin säikein kietoen. Ainut vain nyt unelmani: jospa kestäis säikeet nuo! Muutoin vajoo sielussani iki-unhoon riemun vuo. 3. Mun saarsihe aivan jo pimeys, loka, kuhun käännyin, ain' oli tielläni oka. Oi, sieluni kärsi, en itkeä voinut; — kuin nauru ja nalja ois vastaani soinut. Niin saavuit sä ystävä, liian et pian, mä vaipua olin jo keskellä lian. Nyt sulle mä paljastan poveni haavat ja mieleni perukset, henkeni aavat. Ja kuiskaan unteni haavehet hennot, ne joilla mä siivitin aatosten lennot. Ne kaikki mi karsailta katseilta säästän, mun sieluni lapsoset ilmoille päästän. Näin kyllin jo puutetta uskon. — Ja erheen niin kietovan kaiken kuin himmeän terheen. Sä lämpöä hengit ja päivyen tavoin sumun haihdutti katsehes' kirkas ja avoin. SÄ OLET. 1. On sulla hehkua sielussas ja suonissa sulaa tulta. On uhmaa ylvästä otsallas ja katsehes tuike kuin kulta. Ah kuinka usein mä piilossa ihannoin sun silmiäs noita. Ne voivat hehkua innosta, vihan syöksyä taas salamoita. Olet henkeni heimoa, tunnen sen, myös hehkuva mulla mieli. Kun äänesi sointua kuuntelen, soi sielussain joka kieli. 2. Sä olet kuin ääretön ulappa, kuin levoton aava meri. On mielesi alati vaihtuva ja kuohuvan kuuma veri. Ah, meri niin tyynenä läikkyy oi, ja mainingit vain häilyy, sen povessa myrskyjä piillä voi, vaikk' kirkkaana pinta päilyy. Mä sinuhun täysin en luottaa voi, niin alati mielesi vaihtuu. Nyt huulesi lausehet kauniit soi, vaan huomenna kaikki haihtuu. On tänään niin valoisa hymyilys ja hyväilet rakkahasti, vaan mistä, jo huomenna, kiihtymys, voit kuohua valtavasti. Ah, mainingit meren! Ne tenhoo nuo, niin valkeat vaahtoharjat. Oh rakasta sielusi hehku tuo ja vaihtuvat tunnesarjat. KULKURILLE. Ne heittiöksi sua pahat parjaa; kun kuljet huoletonna pitkin maita, ja liian usein vietät sunnuntaita, ja suosiskelet maljaa vaahtoharjaa. Kun katson kylätiellä poikasarjaa, nään varren notkean kuin rannan raita. Ah, miten liekin sydämeni laita? — Ne huulet punottaa kuin kaksi marjaa. Oon autuaana juonut niiden hurmaa ja kuullut monta vakuutusta, valaa. — Muut ennustakoot tuhoa ja turmaa, mä nähnyt olen, mitä sielus sataa. En pelkää elämää, en säiky surmaa! Sun kanssas maailmalle mieli halaa! KADONNUT KULTA. Kuikutteli kuovi yksin, surujansa suolla soitti, märän mättähän välissä, nevan pehmeän povella, rahkarimmen rannattoman. Niinpä kurja kuikerteli, tuota piipitti poloinen: kultansa oli ka'onnut, sortunut sorea sulho, häipynyt hämäräteille, eksynyt eri nevalle. Eipä kuullut kuovi kurja kutkutusta kultasensa. Eipä tiennyt lintu lieto, vaikka oisi kulta kuollut, uupunut iki-unehen. Niin nyt koito kuikuttelen kuin on suolla kuovi kurja, samoin vaivanen valitan, yksin rukka ruikuttelen. Poissa puoliso poloinen, kulta kaunoinen ka'onnut. ÖINEN EROHETKI. Me kahden kanssasi kuljettiin salon siimeisen salateitä. Sinä aatoksissasi vaiti niin, minä kuivasin kyyneleitä. Utu nousihe suosta ja kirpeä tuoksu, hämy öinen metsähän hiipi, ja kavahti pöllöt nukkuvat puissa, niin hiljaa harmaja suhisi siipi. Sä metsän tummuvan reunassa minut ääneti syliisi suljit; niin kätesi irrotit uumalta, salapolkuja poies kuljit. Vaan mättään sammalehille mä vaivuin; oli yö niin lenseä, lauha, ja hämärä kuiski sieluhun hiljaa: — Soi lohdun metsien leppeä rauha. LEMMITYLLENI. Oisinpa, noita ma, laatisin rakkausjuoman, keijujen, kukkien suoman; hurmaisin sun. Kipuna otsinpa loistavan kypeneparven, polttaisin poveesi arven. Muistaisit mun. * * * Aartehet kylläiset salatun lippaan halasin nuo omistaa. — Itkeä kyynelet viimehis tippaan silmäni saa. Houkkia lienen ma, — . rakastan merta, pauhuja aallokon; vaikkapa kuohuissa tiedän sen, kerta hautani on. * * * Kauvan ei ilman tuulispää yhtä lempiä saata. Kalpea lehti, pian se jää; tanssikin toista jo kiidättää. Lehti ei lemmestä taata konsaan vois. — Kuolevi hiljaa pois. * * * Kultaisen päivyen säteen majaani himmenevään kanssasi toit. Hellästi tartuit sä käteen, polvelle painoit pään, suukkosen soit. Hehkuvan rypälenesteen lailla se juovutti suukkonen tuo. Vaikka nyt laittaisit esteen; kieltäisit lempesi — saapuisin luo. * * * Valtavasti tuulten urut yössä soi. Poistukaa jo pienet surut! Tunne yksi mielen haltioi. Huminassa öisen tuulen armahain äänen rakkahan mä kuulen kuiskailevan mulle hiljaa vain. Lemmestäkö tuulten urut huminoi. — Poistukaa jo pienet surut lemmenlaulua kun tuulet soi. * * * Kun luhistui mun epäjumalain, Niin katkeruutta tunsin sielussain. Mut ihminen jo kohos sijaan sen, Niin rakas mulle, oi niin läheinen. § * * * Suudelmihin päivyen hiljaa valkokukkasen terälehdet aukeaa. Suudelmistas armahain puhkee kukat sielussain, silmät loisteen kumman saa. * * * Tunnen suuren lempesi ympäröivän sieluni sulotuoksuna, vaikka silmiäs en nää hurmaa se ja viihdyttää, luopi onnea. * * * Täytit maljan nestein hehkuvin, tyhjensin sen huulin janoisin. Sain nyt polton siitä sieluun ain', kiertää tulivirta suonissain. * * * Silmiesi välke meren vihertävä, sytti ilmiliekkiin poven; veren kiihkot läikähdytti. Puhaltele liekkiin tähän, palaa tahdon, palaa. Luotu en lie kytemähän tuhkan alla salaa. * * * Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen, sun katson silmiesi syvyyksiin ja kaarevuutta soman punahuulen. Me kahden kesäpäivä kisailtiin. Illalla istuin jalkojesi juureen, kun päivyt painui pilviin hohtaviin. Mä silmistäsi löysin ihmemaita, ja äänes sielun johti riemuun suureen. Olimme yhdessä niin onnekkaita. * * * Mä katsoin päiväntähteen loistavaan, — jos minne käännyin, aina, edessäin nyt auringonpa välkkyväisen näin. Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan, — vain edessäni aina kuvastaa nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa. * * * He silmistäsi älyn kipunat vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet, mut mulle säilyy hymys valo-aarteet ja katsettesi säihkysalamat. Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisien, elolta onnea he turhaan pyysi. Jos kerran vajota sais hymyilyysi he, rikkauden löytäis ikuisen. * * * Kyselet: milloin alkoi onnemme? Sen tietäisinkö mistä. En tiedä päivistä mä mennehistä, en tulevia liioin aattele. Mä onnenhetkistä vain nykyisistä niin runsaan riemun sieluhuni sain, pois hälveni jo aika muistostain. V. TÄHYSTELYÄ MUUAN VIERAILU. Käy pappi luokse vangin paatuneen ja ottain kasvoillensa hurskaan muodon hän lausuu: »Jospa Herran rakkauteen myös punaisetkin ohjais joukkojaan, se estäis sodan kauhut, verenvuodon.» Mut silloin kysyy toinen vuorostaan: »Kun papit rauhan sanaa julistaa, he miksi kantaa voivat pyssyn julman?» — »Kas, vaarassahan oli isänmaa.» Näin pappi. — Vastaan vanki virkkavi: »Ei selvitykseksi tuo riitä pulman. Omia torppareitaan ahdisti se pappi, jonka ase käissä näin, ja tuskin siitä isänmaa sai avun.» Nyt paimen kelloon silmää: »Ystäväin, ei riitä aikani, vaan tulenen mä toiste.» Rykii, nielee viime tavun, ja kääntyy ovelle hän lähtien. EEMI. Eemi poika oli kyllä, miehenalku mielevä; vanha, mekkonsa yllä töpsötteli tyynenä. Neljä vuotta vastaikään täytti, mies jo mielestään. Nauramaan ei saanut mikään, leikit leikki yksinään. Eemin äiti uskovainen usein kulki seuroissa. Poika äidin seuralainen tallusteli mukana. Kokoon tultiin; uskovaiset toisiansa tervehti. Sieluntilaa vanhat naiset halukkaasti kyseli. Eräs muori harmaahapsi Eemiäkin kättelee. »Ootko Jumalan sä lapsi?» noinpa vielä tutkasee. Eemi miettii kotvan aikaa, vihdoinkin jo vastaa pois. »Enkä ole», sanat kaikaa, »Kukas isän poika ois?» ÄIDIN VAROITUS. Varoitteli äiti aina: »Neuvo tämä mielees paina, tyttökulta, karta noita tummain silmäin salamoita! Niiss' on säihkyä ja tulta, onnen voi ne viedä sulta!» Muistin aina varoitustaan, katsonut en silmään mustaan. Löytyi onnelleni kari, sininen se silmäpari. Niiden olin lumon alla, kunnes onnein jääti halla. LAISKURI. Jo lasna äiti laiskaksi mua moitti, kun kirjat vainen huvittivat parhain. Hän työhön koki totuttaa jo varhain. — Mut häipyi se, kun lukuhalu voitti. Tai linnut sulosävelin kun soitti suojassa pensastojen, kukkatarhain, jäin silloin valtaan unelmien harhain, ja nuhteet, rangaistukset tuosta koitti. Näin moitetta oon aina kuullut samaa. Ne soimaa vierahat ja toveritkin. Ja joskus tunnenkin mä jotain lamaa; niin usein tuota itsekseni itkin. En kiintyä voi työhön, koota kamaa, vaan aatos laukkaa satumaita pitkin. HELMI. On Helmi tylli äidin apu parhain; niin näppärästi tekee askareet, hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet, ja käypi maitojonoon aamuvarhain. Pimeä aamu; tuuli vinha kovin ohuiden käypi läpi vaatteiden. Hän seisonut on siinä värjyen ja kasvoin sinertävin pitkän tovin. Jo ulkopuolia maitokaupan oven jokunen varhaisempi odotti, kun Helmi pieni tuohon kerkesi rivikin käyden, täytteheksi loven. Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima se yltyi, lunta alkain ryöpyttää. Sen hiutehet on jäätä terävää, mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima. Väristen vilusta hän yhä kokee sijansa urheasti säilyttää. »Jo aivan kylmää lapsen tämä sää», näin ympärillä seisovaiset hokee. Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti ovelle joukko syöksi. Sysien ja toisiensa eelle hyökäten he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti. Perästä monen rynnistyksen, vaivan jo Kelmikin se maitotilkan sai. »Nyt pieni veikko riemastuupi kai», hän miettii, tyytyväisin mielin aivan. Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi mi koulumatkalla on. Rikasten he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen nyt käytävältä, kumoon häijy Arvi. »Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki ja joukko naurain kulkee matkojaan. Tuo pieni häijyläinen riemussaan on heimonsa niin oivallinen tulkki. Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka! Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan, ei pikkuveikko saa nyt maitoaan kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka. ONNI. On ihmisonni täällä vaihtuvainen, sen mittasuhde vallan erilainen, Se, mitä minä väheksyn ja hylin, voi muutamille olla onni ylin. Niin moni lemmestäpä onnen löytää, mut toiset suosii oivaa herkku-pöytää, ja rikkautta eräät etsii maista, taas hurskaat tavarata taivahaista. Myös moni arvovaltaa tavottaapi, vaan joku uhrauksin onnen saapi. Huveja kevytkengät ajaa takaa, saa muudan onnen kyllikseen kun makaa. On jonkun onnea myös kostotuumat, ja toisen veljesrakkauden huumat. Ja tutkija vain keksinnöistä elää, upseeri siitä, että kannus helää. Voi tähdet ilon syttää jonkun mieleen, mut toinen toivois tähden rintapieleen. Sisimmän siloitus on karvain huolta, usea kiillottelee ulkopuolta. Näin onnen saantikin on monta tapaa, monasti kullan sijaan saadaan rapaa, vaan tuo on mielestäni seikka paha, kun useammat auttaa onneen raha. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77787 ***