*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77730 *** language: Finnish KOLME Runoantologia Kirj. ELINA VAARA KATRI VALA KATRI SUORANTA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930. SISÄLLYS: ELINA VAARA: PILVEN VARJO. I. Syyskirkkaus. Syyskirkkaus Oodi Ilta Ole tervehditty Rukous Taivaani Ilo Vaelluslaulu Kukkula Paimenen laulu Aamulaulu Inspiratio Dityrambi II. Pilven varjo. Salattu kevät Heräävä rakkaus Kevät, armaani Lyhty Jääloistoa Kuolleet lehdet Pilven varjo Kysymys Kevätmyrsky Onnen laulu Kauneus Silmät Kuun alla Tuulen laulu Sanaton laulu Tumma laulu Sydämet Hiiltynyt III. Laulu kuolemattomuudesta. Kohtalo Pieni laulu Syntymätön laulu Talvi-ilta Valkovuokkojen aikaan Ennen syntymääs Rannalla Rauha Laulu kuolemattomuudesta KATRI VALA: MAAN LAITURILLA. I. Maan laiturilla Andante religioso Kauneus Legenda Onnellinen Tornin rakentajat Katkennut kukka Autio kaupunki Huuto Kuolema Valvoja Vapaus Aurinkolautta II. Tähti Ennen kevättä Valkeat aamut Uni Malja Vaellus Meri Ikävä Kielot Myrsky Laulu rakastetulle Satu Matka Eedeniin Valitus III. Herääminen Nymfi soittaa Kevät Sininen aamu Tänään Lentokoneelle Lampun epitaafi Sanat KATRI SUORANTA: KEVÄTTUULI. I. Etuvartio Astraia Meteori Profeetta Alpeille Lapsen silmät Syys II. Vanha kevätlaulu Kismet Laulu nuoresta Joosefista Kolme pientä runoa Kohtaaminen Viimeiseen päivään Beata Beatrix Tähti Hauta meressä Sumua Ylösnouseminen III. Lapsuudenkoti IV. Jäälautalla Lokki Rannalta Lahdella Aamu V. Tyhjä kehys Proteussydän Juopa Kirje Sininen liekki Siunattu VI. Alkanut vaellus Laulu Kuolemalle Ojennetuin käsivarsin Kevät ELINA VAARA: PILVEN VARJO Runoja I. SYYSKIRKKAUS. SYYSKIRKKAUS. Ei ole pilveä syyskuun taivahan yllä. Mutta sen loiston jäänsinisen näen kyllä. Riitti jo kaipuu voimaton. Tahtoni heräs. Kuin tämä aamu, kimmellä, sieluni teräs! Jos olit äsken punaista, hehkuvaa tulta, nyt olet puhdas, valkoinen kuin sula kulta. Nyt olet kirkas, nyt olet kylmä ja vapaa. Syksyn taivas veljenkatseesi tapaa. Kohtalon kilpeen kerran sun taittua annoin. Nyt valan sulle vertani kalliimman vannoin. Totuuden ahjoon heitin sun — kuolemanpaloon. Nyt ylös nouse hengen ylpeään valoon! OODI. Sinä päivänä, kun sinut kohtasin, yli taivaan mahtavat pilvet uivat. Unen maailmoiksi ne hahmottuivat. Lumi tuoksui ja siivin valtaisin kevättalven hankia halkoi tuuli, ja kaukaa — sen henkeni kuuli — soi malmiset kellot. Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden. Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden olen kuunnellut tuulien huminaa. Se on kasvanut, paisunut aikain mennen — kuin nyt, niin korkeaks ennen vain noussut ei koskaan. Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys. Nyt koivujen vihreys hento ei kestä, mut mäntyjen armaasta synkeydestä soi laulu niin tumma kuin iäisyys. Se on kalliorantojen kuohunta loitto, se on tuhanten latvojen soitto ja huokaus mullan. Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain: jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät ja tielläni varjot niin siintävän syvät, tuo kaikki on kirkasta oppias vain. Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun, yhä virta voiman ja riemun käy sinusta minuun. ILTA. Kultainen taivas, tyyni loistosi anna! Maan sydämelle kirkas loimusi kanna! Liekehdi, musta, salamyhkäinen vesi! Hehkuvan salli kylmän pimeytesi! Puuntakaa, vuoret, syttyen ehtoon paloon! Pilvien varjot rinteillä, liukukaa valoon! Ihana ilta, siunaa ihmisen mieltä, suutele hiljaa Jumalan ikkunan pieltä! OLE TERVEHDITTY. Herra, ma saavuin Mamren tammistoon. Kaukaa jo aavistin sinut — täällä vasta tuulen pauhusta, puiden huminasta askeleesi ma eroittanut oon. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas Herra, paimentolaisena harhailin virtojen luota erämaan kohtuun hamaan. Koskaan yöksi en yöpynyt paikkaan samaan, pimeydessä telttani pystytin. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas. Kasvosi, ah, ovat salama ja hiljaisuus. Kasvosi, ah, ovat myrsky ja aamurusko. Vaippas on henkeni väkevyys ja usko. Äänesi tunnen: se öin mua unessa huus. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas. Sammuvin silmin näen minä valtaisen näyn. Herra, Herra, mikä on palvelijasi, että mun sallit katsella kasvojasi, kun sua vastahan tammien alla ma käyn! Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas. RUKOUS. Jumala, Henki, lävistä minut! Elämä, Totuus, ota minut omaksesi! Sinä, joka vahvistat toukomettisen äänen ylitse pasuunain pauhun! Sinä, joka valitset viidakon hennoimman virven palavaksi pensaaksesi! TAIVAANI. Kultaloimussa pakenee aurinko länttä päin. Tuskaa tuntoni vapisee; tutkin sydäntäin. Kerran päiväini viimeinen ruskotus sammuu pois kuin sen viinihehkua en nähnyt ma koskaan ois. Mutta kun pimeys nielee maan, meren ja tornit nuo, ihmeen Jumala armossaan tapahtua suo. Kauas hetkellä kuoleman luotani siirtää hän muiston sairaan ja polttavan, murheen jähmettävän. Katso, ilo ja kauneus vain tulvii ylitsein! Tuulta hengitä ulappain, tuoksua syreenein. Raikas, ihana taipumus — siinä taivaani mun, siinä autuus ja siunaus! Kuolen riemuhun. ILO. Ma istuin luona ikkunan rantamajassani, kun sumuun peittyi syksyinen meri ja länteen painui auringon hehkuva pyörä, niin punainen kuin tuli, kuin veri. Ja sumuun peittyi haljennut ikkunakin. Ma itkin hiljaa ilosta ja ruutuun kirjoitin: Kun tunnet runon riemua, kiitä Jumalaa! Kun tunnet tuskan suonissas, oi kiitä Jumalaa! VAELLUSLAULU. Keväällä taitoin vihreän vaellussauvan. Taival se alkoi, jolle jo kaihosin kauan. Nurmien silkkiä pitkin polkuni vei. Jos minä joskus itkin, huolta se ei. Kuuntelin kohua kaukaisten taivahanrantain. Taakkaa ei mitään, jot' oisin uupunut kantain. Kaiku mun uhmani kosti ilveineen, nauraen lauluni nosti harteilleen. Kuljin ja saavuin Elämän kaupunkeihin. Siellä ma hukuin viiniin ja seppeleihin. Silmäni nautinnon humu sokeiksi löi. Mutta mun sieluni sumu ympäröi. Soihdut jo sammui, turha on juhlia jatkaa. Tuntoni ruoska viiltäen vaativi matkaa. Syvälle tuskaani omaan hautaudun: tuhlasin arvottomaan voimani mun. Syyspuron kolkon solinan metsissä kuulen. Sieluuni lankee sade ja humina tuulen: Ihminen, taivas ei nuku kohdallasi — katso, on tähtien suku vartijasi. Noustessa aamuun lohtu on ahdistetulla. Mit' oli kaikki, josta nyt murhe on sulla? Nuoruuden hurma — vain vahto virtaavan veen. jonka on määrä ja tahto: _Iäiseen._ KUKKULA. Kuule, suuren kukkulan sielu puhuu! Kaiun huulin kaukaiset rinteet huhuu. Puiden henkien polkuja hiipivän kuulen. Latvasta latvaan vyöryy humina tuulen. Siellä on puhtaiden siipien valtakunta! Aamuinen taivas antaa suojaista lunta. Siellä nyt lintu, yönsä oksalla maannut, kosteat siipensä avaa, kohta kun sade on laannut. PAIMENEN LAULU Lammaskatraassani valkeassa itse hilpein karitsa ma oon. Toista rikkaampaa jos maailmassa, tuonpa nimen kaiku mainitkoon! Minkä uneksin, sen kohta omistan, enkä mitään tiedä puuttuvan vihreästä onnestani. Iloinen on ikävyyskin täällä! Olen paimen, nauran vuorillani. Niinkuin sammal paaden rintehestä kiivetessä irti lohkeaa, kaikki raskas murhe sydämestä hiljaa kumahtaen putoaa kuiluun unhoituksen. Kevyt olen jo! Hymyy korkealta aurinko kultahius, mun armahani. Itse olen avaruuden tuuli! Olen paimen, nauran vuorillani. Lähde vilpas vettä mulle tarjoo, mätäs punaisia marjojaan. Kuusenhavut lepoani varjoo, kun ma iltaisin käyn nukkumaan. Riittää vuoteekseni puissa lehtiä! Yhä ylemmäksi ehtiä tahdon — eteen Jumalani, tuonne, missä ikilumi hohtaa! Olen paimen, nauran vuorillani. AAMULAULU. Syystaivaan kylmä kirkkaus nyt hohtaa kuvastimen lailla, ja pihlajien punerrus kuin verihelmin hehkuu mailla. Ja kuusenlatvain keinuvain ma ikkunani alla kuulen nyt humisevan laulahtain, kun aukee siivet aamutuulen: Sa kulje siltaa auringon ja ole vapaa, onnellinen! Ei tunne taakkaa kohtalon, ken keinuu alla ilmain sinen! On tuoksua, on suhinaa, on sateen raikkautta täällä! Sun murhees tuuli irroittaa kuin kuolleet lehdet syksyn säällä! INSPIRATIO. Sydämen rehellisyys oli multa, Vapaus juurtesi raikas vesi. Niin sinä, Jumalan siemen, paisuit voimasta siunauksen. Liikahti sirkkalehdet, yleni vartesi, ensin hento, valoon. Nyt olet väkevä virpi! Kuule, sankassa katveessa lehties kohisee kiitollisuuden riemu, humisee elämän hurma. Inspiratio! DITYRAMBI. Jumalten virta, kanssasi yhtä ma olen. Naurua onnellista on rintani täynnä, naurua elämälle, naurua kuolemalle! Nyt ei saavuttaa mua voi käsivarret ihmisen toisen! Vuorilla tanssin, laaksoissa kisailen, vapautta hengitän, nuoruutta värisen! Jumalten virta, kanssasi yhtä ma olen! II. PILVEN VARJO. SALATTU KEVÄT. Rannalla meren jäätyneen sain tuntea ma kevään ensi hurman, kun olin aivan hiljainen ja nöyrä. Kovat, kylmät silmät eivät näe kevättä, kevään kuisketta ei kuule korvat ylpeäin, eivät kevään tuoksua he tunne. Taakse muiston murheen, taakse usvan tiheän ja siniharmaan kätketyt on kevään kasvot ihanat. Herää, hunnutettu nukkuja! Tuulessa jo hulmuu hiustes pilvi! — Kauas pitkin rantoja näin kaikui huutoni ja häikäisevä aurinko nousi. Olin onnellinen salatiedostani. Kimmelsi valkea maailma valkeaa tulta aistini huikaisten — kunnes aivan hiljaa hiipi kylmä uhma minuun jälleen, ja kevään hauras, kristallinen olemus jääsirpaleiksi helisten särkyi. HERÄÄVÄ RAKKAUS. Heräävä rakkaus — lintuja, jotka lentävät huimaavan kauas. Vedenharmaita pilviä. Hämmästyneet kasvot ikkunassa. Aamunnousun kultajuova. Värisevä hiljaisuus. KEVÄT, ARMAANI. Kevät, armaani, saavu jälleen, mua suutele. Hyasintin lailla tuoksuu hiukses, otsallas on lumen viileys, huulillasi verenlämpimillä huoku tuulen, kukkien. Kevät, armaani, kuunnella mun sydäntäsi suo! Silloin kautta korvan valuu minuun sykähtely sinun elämäs, vavahtaen herää kuollut olentoni, sielu, ruumis tulta taivaallista on! — — — Sinipunertavat iltapilvet valoisassa hämärässä uivat. Sulaa, hajoo kuumiin kyyneliin talven jähmettynyt kaipaus. LYHTY. Syttyi varhaiskevään iltaan lyhty kimmeltäin, ja sen keinuvan niinkuin kellon tummassa sinessä näin. Kuulin askelteni alla lumen narskuvan. Tunsin kylmän ja puhtaan tuulen otsaa koskevan. Raikas, rauhallinen varmuus silloin valtas mun. Syttyi vihreää tähteä kaksi: silmät kaivatun. JÄÄLOISTOA. Kun olin nuori, kerran silmät näin niin kummalliset. Unhoita en niitä. Ja vaikka ikuisuus on vierryt siitä, ne vielä elävinä välkkyy edessäin. Ne silmät kimaltaa kuin alppijää. Ja kehä kirkas sinisyyteen sulkee mun sieluni, kun vaiti ohi kulkee hän — kylmä uni täynnä kylmää ikävää. Vain kerran valta kuninkaallinen on mulla: nyt ei katsettaan hän nosta. Hän sulaa aavistuksen hurmiosta ja käsiäni etsii, ääni vavisten. Oi, jyrkänteellä hohtaa Edelweiss, on ilma kevyt, puhdas, ihmeellinen. Mut säilymään tuon valon, tuoksun, sinen vain hengen aurinkoinen, kirkas voima sais. Miks väkevien osaa tahdoinkin? Ma tiedän: niin ei olentoni luotu. Kun ensi malja arasti on juotu, se särkyy lailla heikon, hauraan kristallin. Niin talveen valkoiseen ja kirpeään taas jähmettyy sen hetken loisto, huuma, ja tuomitaan mun sydämeni kuuma taas alppijäätiköille, viluun viiltävään. KUOLLEET LEHDET. Tahdoin olla pakanallisen nuori yhden ainoan kerran. Tahdoin olla kevyt ja ilman ajatuksia yhden ainoan kerran. Tulin omaksesi, koska olit kaunein. Sydämeni oli silloin aivan kylmä. Mutta en voinut antaa raukenevaa tomuani antamatta myöskin sieluani. Enkä nyt halaja muuta kuin sinun sieluasi. Mutta, ah, niin kaukana on sinun sielusi! Hyväilyni putoavat kuin lakastuneet lehdet ihanilta kulmiltasi. Itken toivotonta rakkautta! PILVEN VARJO. Pilven varjo löytää levon meressä. Sieluni ei löydä rauhaa sinussa. Rakkaus ei rauhaa ja hiljaista iloa. Rakkaus ei ole uni kukkivan puun alla — vaan se on pelkoa, joka ei koskaan tyynny. Janoa, nälkää, joka ei koskaan sammu. KYSYMYS. Oletko vielä yhtä voimakas kuin olit silloin? Herätit kaiken elämään, sykkimään ja hengittämään ympärilläsi. Oletko vielä taivaan sinen, tuoksuvan maan ja leikkivän veden valtias? Syntyikö ihme vain minussa itsessäni? Versoiko kaikki omasta sielustani ja verestäni, niinkuin rakkauteni oli minun! KEVÄTMYRSKY. Sinä olet kevätmyrskyn siivekäs jumala, kauas minua kanna! Huolettomuutesi kultainen sinetti otsalleni anna! Heikko sieluni kiusaa minua. Sinulla on huima, naurava sydämeni! Sinä olet kevätmyrskyn siivekäs jumala, vie minut kauas, kauas! ONNEN LAULU. Tahdoit kuulla yhden lauluni. Olin unohtanut kaikki lauluni. Rytmit laulujen ei riitä kertomahan autuuttani. Silmissäni, huulillani näet heijastuksen siitä. Kuinka myrskyssä ma pelkäsinkään, kuinka vapisin! Läpi olemukseni nyt keinuu kaiku tyynen mainingin. Katso kirkkautta vetten! Tiesinhän ma varmaan, etten hukkuis, kun mun käsivarsin kiersit väkevin. Tahdoit kuulla yhden lauluni. Olin unohtanut kaikki lauluni. Sydämestäni vain löysin yhden suuren hymyilyn, helmen valtamereen kätketyn. Se on kaunein lauluni. KAUNEUS. Sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa, oi avaruuden kaunein kasvatti. Valoa auringon sun oli sielusi. Niin heimos väkevyyttä säteillen sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa. Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat. Kuin veden pinnalla puun varjo värisee, niin tumma kuvani sun silmäis kalvossa. Ja minä rampa, vanki, olennoista halvin, kuin viinin kalliin join ma veres musiikin. Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat. SILMÄT. Hiivin sävelten kultaiseen taloon, kun olin pieni, murheellinen tyttö. Korkeista ikkunoista hulmahti resedain tuoksu. Kuultavat valo-olennot virittivät viulunsa ja hiljaisen musiikin halki sain katsoa niihin kauniisiin silmiin, joita en ole vielä valveillani nähnyt. Unesta herätessäni halusin heittäytyä lumeen ja kuolla, vaikka olin pieni tyttö. Niin suuri oli kaipuuni. Vuodet vierivät. Ylenin neidoksi. Kohtasin enkelin silmät. Kohtasin saatanan silmät. Ikävöin ihmisen silmiä — niitä, joita en ole vielä valveillani nähnyt. KUUN ALLA. Ruuheni keinuu ääneti kuun alla. Hyvä on kaislojen apeaa suhinaa kuulla. Hyvä on joskus paeta onneaankin. Hyvä on olla ihanasti murheellinen. Lohdullista on kerran olla yksin keskellä vihreää merta, kalpean kuun alla. Veden kylmä, hiljentynyt ääni valtimonsykkeenä lävitseni soi. Olen vain usva, öisistä vesistä noussut, olen vain kaisloista yksi, nimeä ja kohtaloa vailla. Olinko milloinkaan se salainen, lämmin virta, joka poreili kätkössä jäisten syvyyksien —? Olenko milloinkaan minä antanut rakkauteni kuolemanvakaasti, huumaantuneena kalpean kuun alla —? TUULEN LAULU. En usko enää elämään enempää kuin kurjenkellon sineen, joka haalistuu ja varisee muutamassa kesäisessä päivässä. Puu kuiskii puulle tuulen tuomaa tietoa: »Valhetta, valhetta, valhetta». Kuitenkin on ihana kallistaa päänsä mesimarjankukkien keskelle ja juoda suloisen valheen lähteestä kyltymättömästi, kyltymättömästi. Mitä siitä, jos juodessani säikähdän kalpeita kasvojani! Lävitse öitteni unen humisee tuulen laulu. SANATON LAULU. On pehmeä ja murheellinen hieta, johon painuvat askeleeni äänettömät. Miten horsmien tuohukset palaa ja kuuset on synkeän sinivihreät! Mun sydämeni on kuin lapsi ja sen yksinäisyys on kuin vilunväristys, kuin köyhä ja surullinen hieta, kuin uupunut savu — ja metsän pimeys. TUMMA LAULU. Katkeruuden hekuma on sielulleni rakkaus. Kuumin kyyneltulvin peitän synkät, kauniit kasvosi. Sentään autuasta nojata raskas pää on rintaan ystävän ja niin turvallista tuntea, että meillä yhteinen on murhe elämän. SYDÄMET. Sulatin itseeni ihmissydämiä: yksinäisyys oli kauhea. Paloin: poltin kauniit sydämet. onnettomuuteni liekissä. Mutta ne ylpein siivin lensivät aurinkoon! Koskaan, sydämet, te kimaltavat linnut, koskaan en lakkaa teitä rakastamasta. HIILTYNYT. Katso, tähtimeressä äärettömässä olen vain pieni, hiiltynyt maailma. Autius kotini, osani yksinäisyys. Sydämeni paisui tummasta viisaudesta. Kerran viheriöitsin, elämää kannoin, uneksin kauneudesta — itseni petin. Turhaan anteeks anoin nöyryydessä: järkkynyt ei oma tuomioni. Totuuden tuli saavutti minut. Leppymättömät liekit polttivat minut. III. LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA. KOHTALO. Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta. Kevät saapui ja herätti heidän sielunsa rakastamaan. Kuin kaksi uhriliekkiä puhdasta, autuasta sinitaivaita päin ne nousivat, vavisten toisiaan. Oli vielä silmulla puut, lumipälviä tuolla ja täällä. Utu kylmä ja valkea aamuin leijaili pinnalla veen. Mikä kuulaus ilmojen! Tuulet huokuivat kumpujen päällä. Oras nouseva verhosi laaksot hentohon vihreyteen. Joka aamu hämmästyksellä yhtä raikkahalla nuo kaksi kaunista lasta toisensa kohtasivat kuin ensi ihmiset aikojen rannalla ruskottavalla. Oli silmänsä suuret, autereiset ja kosteat. Joka päivä päihdytti heitä harhailu onnellinen. Jalat joustavat siivitti ihana, siintävä kaukaisuus. Oli ihmeitä haihtuva pilvi, lehden puhkeaminen. Joka hetki aukeni heille maailma tuoksuva, uus. Joka ilta huumauksensa taivaasta huikaisevasta nuo kaksi kalveten astuivat maahan todelliseen. Kuin linnut säikähtäneet lumoverkosta kimmaltavasta pois riistäytyin he kauas lensivät erilleen. Sade vihmoi, aurinko paahtoi kenttiä multaisia. Kohos niille kukkien aaltoavaiset paljoudet. Veri paisutti viinimäkien terttuja kultaisia. Rypäleinä keskellä helteen kypsyivät myös sydämet. Oi kukkien riutuvaa hehkua rajalla kuihtumuksen! Oi punaisten, keltaisten lehtien loistoa liekehtivää! Väri taivaan tummeni, sai vedet mustan kimmalluksen Maa huokui niinkuin kuumeen houretta näännyttävää. Eron raskaan hetkellä silloin, ehtoovartion aikaan levis ukkospilvien siivet synkistäen yli maan. Löi salama häikäisevästi — ja ah, miten oudoiksi saikaan leimahdus silmät nuo, jotka täys oli haavettaan. Veren kohina täytti yön, tuon aution, kuolleen ajan. Povi luokseen povea toista käskevän kuumasti pyys. Pois hävisi erämaa, pois väliltä kahden majan. Soi myrskyssä elämän riemun ja tuskan määrättömyys. Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta ja he vannoivat uskollisuutta hetkehen viimeiseen. Mut miksi he toinen toisensa itkusta lohduttomasta yön tunnein yllättivät, kuun paistaissa pimeyteen? Pyhä, arka, valkoinen lintu — aavistus, haaveksunta oli taivaiden paloa säikkyen paennut heiltä pois. Raju nyyhkytys herätti heidät usein keskellä unta: oli kuin sen kaukaisten siipien havinaa kuulleet he ois. Kävi raskaaksi elämän tie, suru kasvoi kauhistavaksi kuin oisivat kylmät laineet nousseet ylitse pään. Ja etsien kuolemaa nuo poloista lasta kaksi alas jyrkänteeltä syöksyivät kuiluun syvimpään. — — — Tulenhohtavat taivaasta portaat kaartuivat yöhön maiseen. Jumalhaamut kahta kultaista paaria kantoivat. Meren helmaan he toisen ruumiin kätkivät kuultavaiseen ja sen toisen kauaksi kallioluolaan hautasivat. Myriaadien vuosien jälkeen he löytävät toisensa kyllä, kun ylitse hautojen koittaa maailman aamu uus. Tuhatkimmelteinen silta on meren ja vuorien yllä, ja heidän askelistansa värisee avaruus. Myriaadien vuosien jälkeen he eivät itkeä saata. Jumalhenkäyksestä heidän sielunsa kirkastuu. On silloin rakkaus tuo, jok' ei kestänyt koskea maata, iankaikkisuuksien keväässä kukkiva, kultainen puu. PIENI LAULU. Tahdotko olla tähtiystäväni, sukua sielun ja veren? Saat olla kylmä, jos olet kirkas soihtu yli kuohuvan meren. Ääntäsi kaipaan, sytyn silmistäsi tummahan murheen paloon. Tahdotko olla sydämeni autuus ja viedä minut taivaiden valoon? SYNTYMÄTÖN LAULU. Ne silmät, joilla on korkein valta ajatustesi yli — se suu, jota suutelematta et malta olla, kun aukee syli — se ihminen, joka on armas ja pyhä, jääpi lauluas vaille, siks' että se laulu jää soimaan yhä sielun aarniomaille. TALVI-ILTA. Pimeys Humina tuulen. Huuruisten vetten päällä himmeät, kaukaiset valot. Maailma nukkuu, luminen, kaunis maailma helmassa tumman taivaan, helmassa jumaluuden. Lapseni, sulje usvaiset, raukeat silmäs. Hyvä on vaipua unehen viattomaan. Luonasi suurten siipien havinan kuulen. Luonasi, puhdas, hengitän jumaluutta. VALKOVUOKKOJEN AIKAAN. Nyt lehtimetsän siimeksessä kukkii valkovuokot ja viileästi tuoksuu aamupilvi. Vain joku harva sadehelmi kuuluvasti putoo maahan. Vie mua kotiin ujo, tumma polku. Jo varmaan silmät siniset siell' unestansa avautuvat kuin täynnä kasteisia maailmoita. Oi kadotetut maailmat! Ma saavuttaa en milloinkaan, en koskettaa voi niitä käsilläni. Ja kuitenkin ne löydän, kun sun läheisyytes tunnen. Mun sydämeni kaipaa nähdä jälleen pienet kasvosi, oi lapsi, olet valkovuokko, olet aamupilvi. ENNEN SYNTYMÄÄS. Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan, perhosten taivaan ja kastehelmien taivaan. Kaikki ne loistivat ennen syntymääs. Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden, uinahti illoin valohon valkean tähden — suviset yöt oli ennen syntymääs. Ikkunan alla aaltoili sininen heinä, tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä — syyskesän yöt oli ennen syntymääs. Lapseni, saitko sa pienten kukkien sielun, perhosten sielun ja kastehelmien sielun: kaikki ne sammuivat ennen syntymääs. RANNALLA. Suolaruohossa meren rannalla aaltoja kuuntelet, lapsi. Ja vanha, sokea urkuri — meri — soittaa sinulle aution koraalinsa. Äitis on lähellä — kuitenkin kaukana: hänellä on outo, hurmaantunut ilme. Äitis on paennut omaan kaipaukseensa suljetuin silmin, huulilla huokaus, laulu. Aaltoja kuuntelet, suursilmä lapsi. Aaltojen ääni on tumma ja aavistavainen. Ja kuihtunut kuusi on kuin harmaata savua rannalla meren. RAUHA Pilvisen päivä hämärä on sulautunut hiljaa tummaan iltapimeään. Ilma on pehmeän harmaa. Kuuluu vain maininkien uupunut keinunta ja lehtien huokaava hengitys. Olemme aivan lähellä unta. Yksi vain valvoo: jumalainen rakkaus, väkevä kuin luonnonvoima, virtaa läpi maailman jokaisen solun. Siksi, armas lapsi, joka lepäät helmassani pienen linnun lailla, pesään nukkuneen, unesi on lempeä kuin itse lempeys, unesi on rauhainen kuin itse rauha. LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA. Tänään melkein vaiennut on tuuli. Vielä syvään hengähtää sen huuli meille hyräellen syksyn laulua, kukkaa keinutellen suurta, keltaista. Punertuvin lehdin langassaan villiviini huojuu portahalla. Päivä paistaa, meri siintää alla. Kuusen siimes uhkuu tummuuttaan. Oi, syysvalon kuulaus ja hyvyys! Oi, syyslämmön kypsä hehku, syvyys! Leikkii auringossa lapsi naurusuu, loistaa silmä, jossa taivas heijastuu. Leikin hurmaa sulle kaikki on. Vaan ken aavistaa, on liian vakaa — siksi mulle kyynelhunnun takaa hohtaa kultarihmat auringon. Kun sa joskus oudon tutkivasti katsot äitiäsi sieluun asti, siellä värähtääpi: mietin, milloin jo siivet levittääpi tumma kohtalo. Lehden varjoa ma säikähdän. Kohta kuinka kyselyihis vastaan? Itse ihmetellen ainoastaan harhaillut halki elämän. Pysyy taivas, aurinko ja meri — meillä päivien on mitta eri. Kuoleman et tunne kylmää nimeä. Kunne vienee, kunne polku pimeä? Lapsi, lapsi, kuinka kestää voin, jos mua vielä kerran soimaat tästä sangen tuskaisesta elämästä, jonka sokea ma sulle soin! Sädekimppu kimmeltäen sinuun lankee. Tunnen, suuttua et minuun, kallis, sentään saata: ihme kaunehin olla multaa, maata — hiuksin kultaisin! Katso, korkea on avaruus, kevyt ilman tuoksu hengitellä. Unet ihanat on ihmisellä: satumme on kuolemattomuus. Kuule, sadun tuon ma kerron armaan! — Tuhat vuotta vierinyt on varmaan. Jälleen tahtiin noiden pienten jalkojen alla vaahteroiden juoksee lapsonen. Silmissään on sinun hymyilys — oi, hän kaltaises on, lemmikkini, ympärillään syksyn tumma sini ja syysruohon raikas vihreys. Samat leikit ikivanha kuusi nähdä saa, yks kuitenkin on uusi: kukka kastelehti hänen pivossaan — toivomme, jok' ehti terään tuoksuvaan. Kruunu kirkas säihkyy päällä pään, puut ja pilvet kumartavat lasta: kaikki valo, kaihoomamme vasta, tulvii silloin yli lapsen tään. KATRI VALA: MAAN LAITURILLA Runoja I. MAAN LAITURILLA. Kuljen, kuljen sydän palaen alla sädehtiväin lamppuketjujen. Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat vierelläni kukat suuret, valkeat. Kaupunki on oudon utuinen. Mitä täältä etsin, sitä löydä en. Kuulen kohun kaukaa: planeetat halki avaruuden syöksyy valtavat. Valtamerten yli ennen kaipasin, avaruuden rannalla janoon tähtihin nyt kaukaisiin. Elämässä kaiken, kaiken kadotin. Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin Maan laituriin! ANDANTE RELIGIOSO. Minun alaston sieluni kohoo läpi avaruuksien kuin sokea, huikaistunut lintu. Tähdet keinuvat ympärilläni kuin äärettömät kukat yötuulessa. Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, virran huumaava kaipaus mereen, väkevyys, jota ei vielä ole, syntymätön tähti. Autuuteni on rajaton, autuuteni suutelee taivaan ovea, kun suuren valkeuden ihana säde tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi. Avaruudet ovat polvillansa. Auringosta aurinkoon käy huuto: Jumala! KAUNEUS. Etäällä, minne eivät silmämme näe, ylenee pyhä kukka tähtisyvyyksien yllä sanomattoman hiljaisena. Purjehdin hauraassa veneessäni yli kolmen pimeän meren. Rajalla, mustassa vedessä huikaiseva kirkkaus kuin ylösnousemuspäivä. Peitän kasvoni, janoan: vain kuvajainen Maan merissä. Voinko käteeni vangita veden haihtuvan hohteen, sirun kuvajaista? Etäällä tähtisyvyyksien yllä polttava saavuttamattomuus. LEGENDA. Kasteisena aamuna heräsi keltaharsoinen haltiatar kädessään loistava siemen. Se säteili kuin Jumalan silmä. Ja haltiatar vaelsi laulaen yli aivan nuoren maan, siniselle vuorelle hän kantoi siemenen kasvamaan. Taivas punertui sinä yönä, kun valtainen terä aukeni vuorella. Ja tuulella oli ihana salaisuus: suuri kukanlehti putosi humisten maahan, ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA. Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä, mutta vain yksi sen ymmärsi. Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana ja hänen täytyi kuolla, sillä ei kukaan voinut nähdä hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa. ONNELLINEN. Onneni on avaruus, jossa auringot syntyvät ja kuolevat. Niin onnellinen on vain se, joka seisoo rajalla, joka on kulkenut kauhun ja kärsimyksen pimeän tien, kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla, nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään. Niin onnellinen on vain se, jolle ei ole jäänyt mitään, joka on vain värisevä lanka yli elämän ja kuoleman rajan. Olen kahden ihanuuden välillä: elämä — huumaantunut juna sillalla valtameren yli kuolema — ihanasti kiehtova niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla. Vaellanpa elämään tai kuolemaan, suuri, sädehtivä virta on kantava minut! TORNIN RAKENTAJAT. Välkkyvällä miekalla karkoitti enkelisi meidät ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa. Olemme ylen surulliset, emme ymmärrä toisiamme, emme ymmärrä sinua. Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien. Ja kuin lapset me riemuitsimme, kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina: kohta, kohta olemme lähellä sinua, kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme! Suuri hurmio yhdisti meidät, ikävöimme sinua. Välkkyvällä miekalla karkoitti enkelisi meidät ja hajoitti ihanan tornimme. Emmekä nyt ymmärrä toisiamme. _Mutta me tulemme luoksesi kerran!_ Olemme vain tomu, mutta meillä on ylpeä kaipuu, sukupolvesta sukupolveen on ikävämme kasvava. Me katoavat näemme vuosituhansien takaa ihmisen huikaisevan tien sinun valkeuteesi! KATKENNUT KUKKA. Polullani on outo kukka, tuntematon kaukaisesta maasta. Kuolevana se katsoo minua hehkuva terä polun tomussa. »Sisareni, sisareni», nyyhkytän hiljaa, »uneksitko maasta, josta tulit mustankiiltävänä siemenenä kypsyneenä ihanan auringon alla?» Olen voimaton ja kuolema on minussa. Hiljaisuudesta helähtävät soimaan kultaiset kielet ylitse maan, humahtaen aukeavat vakaiset ovet! Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa: kukkani, sinä olet punainen venhe, minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä! Olen leikki keulassasi, ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi. Missä on kaukainen maasi? Missä on minun maani? En ole nähnyt sitä koskaan. Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan? AUTIO KAUPUNKI. Sydämeni on kaupunki, jonka asukkaat ovat jättäneet. Poissa on elämän hengitys. Tuuli kulkee läpi talojen, ikkunat rämähtävät auki. Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse, aurinko paistaa kammottavasti esineisiin, joita ei kukaan koske, kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet. Kevät, kesä, syksy, talvi menevät, sateet ja aurinko murentavat taloja, ruoho kasvaa porraskivillä, linnut pesivät autioihin huoneisiin. Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet? Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon: miksi tuho tulee niin hitaasti, miksi ei nopea tulivirta pyyhkäise kaikkea pois, jottei mikään muistuttaisi elämästä, joka oli? HUUTO. Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa? Liian vahva on elämänlankani. Tahdon paeta näitä iskuja, maahan, jossa on mustien kukkien rauha. Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo: on hullua paloitella kirsikkaa jättiläisen miekalla. Miksi vihaat sydäntäni, miksi silvot sen kuin vihollisen? Näetkö sydämeni aurinkona, joka nousee julmuutesi yli? KUOLEMA. Kun olin hyvin nuori, kun olin lähellä kukkivaa maata, aurinkoa ja humisevia puita, pelkäsin sinua, kuolema. Nyt seison niiden joukossa, jotka odottavat rannalla, jotka katsovat väsynein silmin pimeälle merelle, milloin laivasi tulet näkyvät. Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä, siksi me odotamme vapahdusta sinulta, josta emme mitään tiedä. Kun annat merkin, astumme laivaasi hiljaisesti toivoen: hyvyys, uusi kauneus, ehkä vapautta, kirkkautta kenties? VALVOJA. Katson unettomin silmin yöhön. Ikkuna on korkea ja tumma. Näkymättömänä paistaa kuu. Hopeapilareina seisovat puut. Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla kuin lamput öisessä temppelissä. Tänä yönä on kuolema hyvä. Tänä yönä olen niin hiljainen. Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän kädessäni tähden väräjävä lyhty. VAPAUS. Ruumiini on ollut vankila. Nyt lyön sen rikki. Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy. Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringonnousujen tuoksu! Pois, pois yli tuskan maan, pois kehästä planeettain! Maa ei kuule riemuhuutoani, olen liian kaukana. AURINKOLAUTTA. Nyt katkesi viime köysi, köysi hohtava rakkauden. Olen aamun rannalla vapaa ja autuas ihminen. Sinut, aurinko, lautakseni taivaan valkeaan virtaan saan. Kuin lumotut linnut valoon me syöksymme Jumalaan! II. TÄHTI. Näitkö tähden lentävän? Sen tie värisee vielä sinessä. Sydämeni on valoisa ja kuuma: hengästynyt tähti on pudonnut sinne. Olen värisevä kaari kätesi alla, vuorilla kaikuva riemuhuuto, nauru, onnellinen nyyhkytys. Näkijän autuain kasvoin, ihanasti hymyillen kuuntelet, rakastettuni, suurta kohinaa yössä: huumauksen mahtava virta vyöryy tuoksuviin, villeihin metsiin. ENNEN KEVÄTTÄ. Kevät nukkuu aavistavana pimeässä metsässä. Kulje äänettömin askelin, älä puhu kuumia sanoja näiden puiden keskellä, jotka odottavat väristen! Käteni on kädessäsi kuin silmu pimeässä mullassa. Aurinkoni, älä nouse vielä, älä kumarru herättäen ylitseni! Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi nukkuvan kevään äärellä keskellä syntymättömän elämän jumalallista suloa. VALKEAT AAMUT. Valkeat aamut tulevat ihanassa saatossa peittäen kasteisilla hiuksillaan maan heräävät kasvot. Hypähdellen nousevat metsistä pienet helmenkirkkaat laulut taivaan siniseen kelloon. On liian onnellista elää näinä valkeina aamuina, kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja, tuntea huulillansa elämän maku. Riemu on palannut sydämeeni kuin muuttolintujen parvi. Tahtoisin särkyä kasteen lailla heläjävään, siniseen kelloon! UNI. Siinä unessa oli pimeä yö, lasinen temppeli täynnä liekkejä, kaksi vihreää tähteä. Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät. Kummallinen rukous, ei ainoatakaan sanaa. Leikeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka: hennot naisruumiit kehässä, victoria regia tulimeressä. Rukoilla sitä, mitä ei ole. Ojentaa kiihkeä käsi kohti vihreitä tähtiä! Kaikki murtuu. Jospa voisi vain hiljaa ihmetellä elämää. MALJA. Olen malja kädessäsi kuultava ja hauras. Huulesi ovat maljan reunalla. Minkä erämaan yli tulit niin janoisena? Juo minut! Juo minut! Kokosin elämän niityiltä auringon huuman ja kukkien meden, outojen hedelmäin mehun, kaukaiseen rantaan murtuvan aallon, tähtien kukkia, riemua, tuskaa, yksinäisyyttä, kuolemaa. Juo minut! Elämän ruhtinaskäsi on täyttävä minut yhä uudestaan. VAELLUS. Silmiesi hellyys on ylläni virvoittaen minut, niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa janoisen maan. Käsi kädessäsi loistaen silmiesi alla kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen, yli hymyilevän, ihanan ruohon. Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon talvi on lähellä, vain kukka, ei koskaan hedelmää. Nopein askelin, käsi kädessäsi loistaen silmiesi alla kuljen yli ihanan maan, joka huutaa minua, kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta niinkuin Lapin aurinko. MERI. Olet meri, rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta. Synkässä uhmassa kuljit tietäsi ylitseni. Vaelsit vieraille rannoille petollisena ja julmana. Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni, sydämeni voima loppui, en tiedä, mistä elin. Silloin palasit säihkyvänä hukuttavin merensilmin, suutelit jalkojani, lauloit: sinä ainoa. Tuhannesti jo kirosin sinut, tuhat kertaa anteeksi annoin. IKÄVÄ. Meren sinisen ulapan äärellä olen valkea talo. Sen holvien alla vesi soi. Ruusuköynnös ympärilläni, tuskallinen ja ihana kipu: ikävöin sinua. Auringonpolte on ylläni, meren sini on tarttunut minuun, meren kaipaus: odotan. Voit olla ulapan vihreä välke, hispanon huuto vuoristoteillä, punainen tuli mustalla taivaalla, olen tunteva sinut! Auringonpolte on ylläni, meren sini on tarttunut minuun. KIELOT. Ilta on harmaanvihreä kukka. Olen hiljainen ilosta. Valkeat, tuoksuvat kukkani, ihanankostea, suloinen juoma. Salaperäiset pienet veitikat, kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni, joka vielä värisi nyyhkytyksistä? Sadeillan hieno onni: suuri villipeurani, olen nähnyt silmäsi, kauniin pojanhymysi ikkunani alla. MYRSKY. Tuulen laulu ulkona soi myrskyä ja kuolemaa, valittaa ranta harmaja. Ah, armas, mua peloittaa sun silmäs myrskyntummat, kuin lieska veres leimuaa. Mua suojele! Soi huuto luona kaislojen. Lie lintu yöhön eksynyt, mi etsii parveansa. Niin sieluasi etsin nyt, sen tahdon, tuulen huminassa sitä suutelen! LAULU RAKASTETULLE. En näe mustaa tietäni, en näe kuolemanrannan vartijaa, joka on huutanut kaiuttomasti: sinä tulet! Onni ja aurinko juoksevat nauraen valkoisella vuorella. Silmiesi hellyyteen sukeltavat silmäni kuin kaksi huoletonta lintua mereen. Janoinen käteni on tavoittanut oudon kukan. Ehkä Kharon heitti sen kuoleman virran yli. Se on harmaa ja tuoksuton, enkä tiedä sen nimeä. Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman juhlaamme elämänpuun alle? SATU. Veden partaalla kesän ihanalla viitalla on onnellista olla. Kerronko sinulle päättömän sadun? Vaaleassa kesäyössä oli mehiläisen pidot. Leinikinkukka kiharoillaan tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti aina auringon nousuun. Hunaja oli ihanaa juoda ja yö oli liian tuoksuva. Hän nukkuu nyt peipposen pesässä. Ja pariskunta on hiukan hämillään ja pelkää, sillä aivan pieni jalka on lähellä kauneinta munaa. Sinä et kuuntele sanojani, katsot vain hymyilevin merensilmin. Pysähdytä aurinko, merenjumalani, jottei tämä päivä menisi meiltä! MATKA EEDENIIN. Vieraassa kylässä kuljimme rakastettu ja minä. Juna syöksyi kimeästi huutaen kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden. Oli syysyö ja aseman seinällä SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT Ja nainen oli kassassa tuhruinen. »Mrs. Elämä, please, kaksi matkalippua Eedeniin.» Hän hymyili äkkiä kirkastuen: SUNLIGHT! Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain: kovin harvat kulkevat Eedeniin. Rakastettuni lauloi yössä: »orvokkini, mistä tulit luokseni näin aikaisin?» Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin? VALITUS. Olin sinulle outo kukka, seisoin katsoen iltaan ja odotin rakkautta. Sinä suutelit silmiäni, sinä lauloit kukkuloilla: »Olet enemmän kuin rakas.» Mistä tiesin säveleen vääräksi? Mistä tiesin käärmeensydämesi? Pois, mene pois! Heitin sydämeni yölliseen metsään. Voi tätä valitusta! Kaikki puut huutavat nimeäsi, joka kerran oli minulle onnen saari. III. HERÄÄMINEN. Virtaavan veden kylmä tuoksu, linnun onnenhellä sävel, kukan sinertävät kasvot unenhimmeään ui tajuntaani. Punavihertävä valo virtaa läpi puoliavoimien luonten silmiin. Mistä saavuin unen sumumeren yli? Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten. Ja ollut kovin surullinen! Kuinka ihmeellistä: tämä maailmahan on tuore, kasteenihana! On äsken satanut, on koivunlehti nuori, sen hieno tuoksu käypi sieluun asti. Maa sädehtivi onnenitkustansa, ja aurinko on liian nuori, hellä. Mitä täällä on ja mitä tuolla? En nähdä ehdi. Voi, enhän pian kuole? Mistä tulinkaan, en muistaa voi? Lienen ollut leppäkerttu, purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen. Ah, autuasta heräämistä Virtaavan veden kylmään tuoksuun! NYMFI SOITTAA. Nymfeistä huimin, hirvijalkainen, valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu, hiukset liekkikukkana yllä kasvojen Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu. Hei, nauraen lävitse metsien nyt nymfi huilun vie, ja jäljessä ähkien, etsien käy vanhan Panin tie. »Älä juokse, Pan», huutaa nymfi, »sinulle nauretaan!» Ken tuulen voisi tavoittaa, ken hirvijalkaisen? Pää tulinen kaukana leimuaa ja Pan on hikinen. »Mitäs, jätän sen vanhan huilun ja hiukan lepäilen.» Nukahtaa alle laakeripuun Pan muistain nuoruuttaan, ja hellästi hopeoi lyhty kuun hänen pientä kaljuaan. Ihmiset pimeän laakson tuskastaan heräävät hopeaisen huilun lauluhun nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan vuorella soittaa säkenöivään aamuhun. KEVÄT. Yö kevään, taivas aivan yllä pään, sen taivutan ma kohden kasvojani kuin oksan kasteisen. Ja syliin poimin kukat tähtien niin vaaleat ja hennot. Elämään puunsilmu puhkee koskein huuliani. Sen riemu alkaa soida sielussani, sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan. SININEN AAMU. Sininen aamu, sininen aamu! Aurinko singahtaa kuin punainen suihku huurteisen koivun pyöreästä maljasta. Olentoni lävistää leiskahtaen ihana sininen miekka. Oi valkeus, säteilevä valkeus! Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi. Pieni hömötiainen, sinun hurmaantuneessa viulussasi on vain yksi kieli: sininen latu vuorelle, joka on tänään minulle TIE. TÄNÄÄN. Nousin tänään kuolleista: Tänään astuin kohisevaan junaan, se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ. Olen aivan hiljaa, vedän hatun kasvoilleni, sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan, kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa, miten tahtoisin sanoa jokaiselle: rakas, ihanaa on elää! Uusi puutarha tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta, punaiset, siniset, keltaiset lasikukat riippuvat betooniseinillä, kiitävät katuja, leimuavat silminä säteilevien muurien välissä. Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja, kohinaa, valoja, valoja, valoja, naurua, Sonny boy surulliset kasvot, silmät, nälkä, palava suu. Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani suurena, outona, värisyttävänä. Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille: rakas, ihanaa on elää tänään! LENTOKONEELLE. Elän suurta, totta satua: sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka, hopeinen ja valkoinen iris, lentokone, nouset sinisestä järvestä valtaavan korkealle aurinkoisen maailman ylle. Sinä olet unohtanut juuresi, sinä olet unohtanut vartesi, on vain teriösi ihana kiihko: ylemmäs! Kurkistan terälehtiesi lomitse maata. Olen onnellisempi kuin rakastunut. Taivas on lähellä. Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa. Uusi ihme: kuin laiva, joka etsii tuntematonta, kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle. Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo. Mikä on meidän tuntemattomamme? Uudet maat ovat liian vanhat meille! LAMPUN EPITAAFI. Olla kirkas kuin vesi, mustat langat sydämenä mulla. Kaipasin valaista, palaa, tahtoi sydämeni punaiseksi tulla. Liian väkevän virran syöksi luojani lävitseni. Tuskassa riemuitsin, paloin pyhän hetken, valoni iäksi meni. SANAT. Tukehdun virtaan, joka on minussa. Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua, mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi, ei ole sanoja, joista uneksin. Kevät seisoi valkean puun alla, kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen. Juoksin hennonvihreään metsään. »Oi värisevä nuoli taivaankannessa, sinussa on sanani!» huusin. Hiljaista, tukehdun virtaan. Silloin näen ruohon ja puut: niillä ei ole sanoja, mutta ne ovat loistava sotajoukko, niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja. KATRI SUORANTA: KEVÄTTUULI Runoja I. ETUVARTIO. Eräälle uneksijalle. Etuvartiona yössä silmiin kuoleman te olette, sisar, katsoneet ajast'aikoihin, te elämän laivan tähystäjät kasvoin totisin, sydän vuotain verta vuoksi maailman. Sama laiva teitä kantoi tuntemattomaan, teitä ja miljoonia, joita löi vitsaus: työnorjuus, taudit, nälkä, sukupolvien kirous. Te vartiopaikaltanne näitte, sisar, maan. Huipuilta nimettömiltä olematonta päin te kurkoititte käsiänne aamun koittohon; jok'ikinen yksinänsä eli saman kohtalon: teidät ristiinnaulittiin lunnaiks pettäjäin. Vaan katso: te ette kuolleet, voittamattomat, yhä väylää viitoitatte ja kutsutte: eteenpäin. Te uhmasitte kuolemaa tähden eläväin, siks ulapan yössä yhä soihtunne palavat. Käsistänne kylmenneistä ne siirtyi toisihin: me olemme te, meissä te synnytte uudelleen. Ajan merta mittaamatonta rantaan kaukaiseen unennäkijät laivaa ohjaavat käsin taipumattomin. ASTRAIA. En ollut kaltaisenne, te jumalat korkean Olympon. Minut työnsitte juhlistanne yön tähtien joukkohon. Perin äitini, Themiin, verta: oli silmäni kauaksi näkevät, ja outoja aavoja sousi ajatukseni väkevät. Te minua pelkäsitte: olin teille ounastus kohtalon; te minussa aavistitte tuhon, joka tulossa on. Nyt tähtenä Linnunradan tytär Zeun, Astraia, kimmeltää. Vaan sentään turman päivä ei tulematta jää. Minun kylmä sieluni nauraa, te jumalat sortuvan Olympon, kun kohtalonhetkenne tullen te siirrytte varjohon. Suku uusi, suurempi mettä, yön kohdusta päivään kohoaa. Sen tähtisilmäni siunaa: se maailman valloittaa. METEORI. Yön, äitini, kaulalla kerta kera sisarteni kimmelsin. Joku katkaisi timanttilangan: alas maahan syöksähdin. Nyt katson taivaan merta: näen sisaret kirkkaina ketjussaan; minä sammuneena lepään veden alla, päällä maan. Yön, äitini, tummat kasvot myös ylläni nään läpi syksyn jään: hän minua etsii ja itkee, kun laskee helmiään... Ah, menetin tähtien rauhan, yön tytärten ylpeän valkeuden, tuta sain elon, kuoleman hurman — nyt mitään kaipaa en. PROFEETTA. M. J. Lermontovin mukaan. Siit' alkaen kun Ikuisen sain kutsun: tuomita lihaa, luen silmistä ihmisten vain syntiä, uhmaa ja vihaa. Minä puhuin rakkauden ja totuuden puhdasta kieltä, vaan vastaani solvaten he heittivät kiviä tieltä. Jätin kaupungin sirottain yli pääni tuhkaa; ja suojan, kas, erakkoluolassa sain, ja ravinnon kädestä Luojan kuten linnut. Eläimet ja puut ovat veljiäni. Puhun tähdille, suloiset ne viihtävät sydäntäni. Raesateessa kulkien minä kuulen: lapsiansa kovin korskasti hymyillen näin neuvovat vanhempansa: Tuo mies oli, kuulkaahan, ylen ylpeä, halveksi meitä; muka profeetta Korkeimman, ja vaelsi pyhiä teitä. Nyt, lapset, katsokaa, miten kurja ja köyhä hän on, miten nääntynyt, alaston, ja hän kaikilta pilkkaa saa. ALPEILLE. I.A.Bunin. Jääpeitteiselle vuoren kukkulalle ma uursin laulun teräspiirtimin. Ja vuodet vaihtuvat. Ja hangen alle on jäänyt polku, jota vaelsin. Ah, missä taivas kaartuu korkealle, ja huiput hohtaa lailla smaragdin, vain näki aurinko, kun kaiversin ne säkeet jäähän vuoren rintamalle. Nyt vaikka nimetönnä kuljenkin ja laakso hymyile ei laulajalle, mun tuntee runoilija kuitenkin. Ah, missä taivas kaartuu korkealle, ma illan tullen laulun kirjoitin vain sille, joka: nousee kukkulalle. LAPSEN SILMÄT. Suuret, surulliset lapsen silmät kysyvinä nousevat mua vastaan. Syvyyttäkö, tuntematon maako, vaiko peili, pintaa ainoastaan? On kuin teitä varjoaisi pilvi, on kuin maailmoiden murhe teissä piilis, yhtyäkseen vuorostansa tuleen, joka hiiltyy, sammuu meissä. Aavistatteko sen? Muistatteko katsoneenne enkelmaassa vasta, kuinka Kaiken Luoja hymys teille kultakartanonsa ikkunasta, kuinka siivin läpikuultavaisin leijas luokse joku, kallis kovin, — jyrähti, löi salamaa, ja linna kiinnipannuin ikkunoin ja ovin kohos edessänne uhkaavana, sitten sankka usva kaiken peitti, näkymätön käsi sinut, pienen, kylmään, kummalliseen maahan heitti? Katsot minuun. Uskos, luottamukses viiltävät kuin veitsi sydäntäni: Mitä vastaan sulle, mitä annan? Voin vain näyttää kuilut löytämäni, merkkivalon jossain ulapalla, pienen laulun, jok' on kesken jäänyt kerran... — Tänään otan sinut syliin, suutelen, jo silmät hymyää nyt. SYYS. Mikä on raskainta ollut, painui sydämen syvyyteen; laulava, leikkivä riemu haihtui kuplina veen. Mikään ei ollut suotta, ei suru, tuokiot onnekkaat, mikään mennyt ei hukkaan, kaiken takaisin saat: Lankee keväinen sade, tuo kesän, kukkaset herättää, simpukat aaltojen alla aarteita säilyttää. Seppele kädessä katsot aavalle kauas: se houkuttelee. Tokkopa luotausnuoras syvyyden pohjannee? II. VANHA KEVÄTLAULU. Muistan sun hyvin kyllä, lapsuudenystäväin, ruskona aamuini yllä, varjona vierelläin. Elämän murheesta kyynelin silmies suveen pakenin. Muistan vielä sun kyllä, lapsuudenystäväin. Tunnen sen hyvin kyllä, lapsuudenystäväin: enää ei kätesi yllä koskemaan käsiäin: suru soi siivet valkeat, kauas ne luotasi kantoivat. Tunnen sen tuskalla kyllä, lapsuudenystäväin. Muistat mun hyvin kyllä, lapsuudenystäväs: kietonet syleilyllä maallista impeäs saapuissa uusien keväitten: kuulet havinaa siipien... Silloin muistat mun kyllä, lapsuudenystäväs. Tunnet sen hyvin kyllä, lapsuudenystäväin: kimmeltää iltaisi yllä säde mun hymystäin. Jälkeen lintujen valkoisten heität kaipaavan katsehen. Unissas itket mua kyllä, lapsuudenystäväin. KISMET. Silmät nälkäiset ja kodittomat kerran yössä näin, lapsen huulet, arat, levottomat, poltti käsiäin... Tyhjennetty kalkki, pelto kuiva, musta, kahlehdittu olin... Muut' en muistaa voi. Nyt on malja täynnä kuumaa kaipausta, kahleet katkenneet, maa vihannoi. Kannan salaisuutta käsissäni, unensäteilevää, avaraa, piillen kerjäläisen ryysyissäni tutkin joka ohikulkijaa. Palaan lumotusta puutarhasta, aarteet, joill' ei vertaa, omistan, kivisydän-prinssiäni muistain lohikäärmetietä vaellan. Vaiti ovat huuleni, en sanaa ainoata sinis virkkaa saa, kunis tarhan ruusut, valmut, liljat sydäntäni nuorta houkuttaa, kunis helmet, jalokivet, kulta, oudot, tuoksuavat hedelmät rauhan vievät sielustani multa, tuskan silmihini piirtävät. Palaan suljetusta puutarhasta: onnen ihmelinnun kiinni sain, ikuisuuden nimetöntä vettä pisara on tomuruukussain. Vaiti, huulet, kunis joku anoo kuolonjanoon vettä maljastain! Vaiti, sydän, kunis joku sanoo, sanan, jonka tunnet sinä vain! kunis Peri-Banun silkkitelttaan astuu Ahmed, prinssi aavikon, kunis jälkeen Nurunnihar-virvan yksin sinun rakkautensa on. LAULU NUORESTA JOOSEFISTA. Ja sinä olit nuori Joosef, minä paha nainen Egyptin, ja viattomuutes nähden minä sinua kiusasin. Sinä olit kovin kaunis, Joosef, sua Ammon-Raahan verrattiin, ja uskollisuutes tähden minut huostaasi annettiin. Kai muistat vielä, Joosef, miten aurinko kultasi kanervaa, miten kantoi nummelle tuuli meren tuoksua uuvuttavaa? Sinä vain ja minä... ja taivas... Miten vierelläsi vapisin... Ja omaa nuoruuttani minä sinussa rakastin. Sinä olit kovin puhdas, Joosef, et arvannut kätkeä sydäntäs, lumivalkoisen madonnankuvan näin pojansilmissäs. Kai muistat vielä, Joosef, miten julmasti sinua haavoitin? — Oman nuoruuteni tähden minä sinut pelastin. Sillä sinä olit nuori, Joosef, minä paha nainen Egyptin. — Ja kuitenkin rakastamaan minä sinut opetin. KOLME PIENTÄ RUNOA. Sinun nuoreen rakkauteesi kuin pelastusrenkaaseen minä tartuin aallokossa, kun vajosin syvyyteen. Läpi kuohujen kamppailimme, meri niellyt meitä ei. Rakas, katso: me pelastuimme — vain renkaan aallot vei. * * * Tänä iltana, kaikkein rakkain, me roolia vaihdetaan: minä nauran, kun sinun sydämes on itkua tulvillaan. Tänä iltana, kaikkeinrakkain, näet loppuu satu tää: ken kalleimpansa kavaltaa ei huomispäivää nää. * * * Sa vaikeroit: on rakkautes kuollut, on ruusutarhas kolkko hautuumaa; sen käytäviä kulkee valju vainaa, sun unelmas. Et saata unhoittaa. Oo sydän, turha huoli. Tunnen sinut: kuin tuuli tunteesi on vaihtuvaa. Ens poutapäivä, luulen, nimen uuden sun vahataulullesi kirjoittaa. KOHTAAMINEN. Olen uudesti syntynyt: kuollutta elämääni joku vieras jumala kosketti kulkiessaan. Näen, tunnen: on seppele kiedottu ympäri pääni, tomuruumiini verhottu riemujen purppuraan. Olen kohdannut kaltaiseni: yössä kuulakkaassa hän suuteli sieluani terässä angervon; minä muukalainen, outo kulkija maassa, nyt tunnustan: täällä, ah, täällä mun kotini on. Olen toinen nyt: olen ihminen. Kärsimyksin kukin meistä maksaa saamansa kohtalon. Sitä välttää en tahdo, en voi, en saa: sehän yksin maan päällä omaamme on. VIIMEISEEN PÄIVÄÄN. K.D. Balmont. Mun tarhassani hehkuu ruusut valkeat, ah, hehkuu ruusut valkeat ja punaiset. Mun sielussani värisevät arat unelmat, niin surullisen suloiset. Sun nähnyt olen kerran vain, sä rakkahin, vain kerran kohtas unelmani unelman, mut sieluhuni lempi syttyi voittoisin, se kestää yli kuoleman. Sun kasvosi näin armaista armaimmat, ja unen mailta tutut laineet kutries, sun silmäs taivashaaveen lailla kiehtovat, ja tulikukat huulies. Vain hetken haihtuvan sun tunsin, rakkahin, sun, kohtaloni huikaisevan ihanan, vaan varjona käyt vierelläni ajast 'aikoihin, mua seuraat yli kuoleman. Mun rakkautein — rypäl'verta humaltavaa. Mun sielussani soivat kuumat, hurjat sävelet. Mun tarhassani ruusut, ruusut valkeet leimuaa, ja syvän, syvän punaiset. ILTA. Jo ilta viilenee. Sun kädessäs mun käteni on kylmä, levoton. Sä tutkit mua. Tutkit itseäs. Pois painuu kultakehrä auringon. On linnut vaiti. Laine hiljalleen lyö rantakiviin. Juova purppuraa jäi taivaan ääreen. Sinipunaiseen yö harsoon kaukometsän hunnuttaa. Niin oli päivä kuuma, helteinen, se paahtoi keltaiseksi nurmikon maan janoon uuvuttain. Nyt tuskainen uponnut katsees katseeseeni on. Sen tunnet hyvin: poltan ruumistas kuin liekki; mua vihaat, rakastat kuin omaa harhailevaa sieluas... Ja vasta haudassas mun unohdat. Yö lankee ylitsemme. Kädessäs mun käteni on tyyni, peloton. Näät kohtalomme: öistä sydäntäs ja mua erottaa on mahdoton. BEATA BEATRIX. Äl' avaa silmiäs! On aamu tullut, sen valo leijuu yllä niittyjen, sen riemu helää virress' leivosen. Ah, säilytä sa unelmasi hullut! Sun kuumat huules vielä värisee — Yön valmu punainen sun kädessäs viel' elää, vielä ruokkii sydäntäs se rakkaus, joka luotas pakenee. Äl' avaa silmiäs! Saat unias niin hetken nähdä, olla onnellinen. — Voi, kohta kirpoo valmu sormistas, kun alkaa päivän tuska, valvominen. TÄHTI. Niinkuin matkaan uupuneena katsois askeltensa alaa, iltayössä kalvenneena yksinäinen tähti palaa. Ei se kyynelöitse, hymyy, tuskaa, riemua ei tunne; avaruuden helmaan lymyy, hukkuu, emme tiedä kunne. Niin sun aamuus säteilevään tähtenä, mi mailleen meni, sammuneena valoon kevään katsoo kuollut rakkauteni. HAUTA MERESSÄ. Sinut hautasin mereen, Sargassomereen, sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen. Uit aikasi aaveena aalloillaan, kunis painut liejuun upottavaan. Sua virta vie, sua laine kantaa, vaan koskaan et saavuta pohjaa, et rantaa, levät kietovat sua, sua kilkit syö, meren hirmuista haastavat pilvet ja yö. Ohi vuodet käy, yhä aavistan sinut. Olen talven sinusta uneksinut. Kevät saapuu taas kera kukkasien, joka kevät tuo uuden rakkauden. Sinut hautasin mereen, Sargassomereen, sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen. Ja uusista unista seppeleen joka syys sinun haudalles teen. SUMUA. Ero ei ole ikuinen. Me toisemme löydämme taas. Suon mättäällä istun hyräillen: sumu tuo sinut luokseni taas. Oli käteni kädessäs. Otin pois sen hetkeks vain, suon virvaliekkiä tavoitin ja — usvaa kiinni sain, sinä häivyit jonnekin pois. Ihan yksin yöhön jäin. Tänä aamuna heräsin muistaen: me kuljimme käsikkäin. Sumu vei sinut luotani pois, sumu välillämme on, sumu vain — ja sen takana naurava on silmä auringon. YLÖSNOUSEMINEN. Ja eräänä aamuna outoon valoon havahdan, ja kuulen äänen lempeän meitä kutsuvan: läpi maailmoiden hajoavain kuin huiluna helisee se ihana huomenvirsi, ja haudat aukenee. Ja myös meren syvyys antaa kuolleensa takaisin, ja luokseni käärinliinoissaan käy kaikkein-rakkahin, ja me tartumme toistemme käsiin ja silmin onnellisin katsomme hyvää Jumalaa kasvoista kasvoihin. Ja hän, tuomari, kysyy: »Mitä teitte päällä maan?» — »Me rakastimme...» — »Ketä» — »Toistamme ainoastaan.» — »Mitä tahdotte täällä tehdä, kun kaikki uudeks — saa?» — »Yhä tahdomme, lempeä Jumala, toistamme rakastaa.» Ja valkea enkeliparvi riemuun puhkeaa, hymy Jumalan yli kaikkeuden kuin siunaus tulvahtaa: »Ken yhtä ihmistä lempii, kaikkia rakastaa. Te tulkaa isänne majoihin, teidän on taivaan maa!» III. LAPSUUDENKOTI. Enemmän kuin maan päällä mitään sitä kerran rakastin, ja unessa usein sinne yhä palaan takaisin. Näen kaukaa, kuin läpi usvan: ladon, niityn ja vainion, ja tuolla, rannalla järven, talo harmaa kartanon. Käyn ääneti pihaan: vielä kota, talli on paikallaan, isän Musta hirnuu, ja lehmät, kas, ammuvat tarhassaan. Väki nukkuu. En herätä ketään, teen pienen kierroksen: yhä aitat mäellä seisoo, ja riihi on entinen. On äsken kaivettu ojaa. Savipohjaa valkeaa oli muinoin pienten jalkain niin mainio taapertaa... Menen kaivolle. Kannen avaan ja kuvaani katselen: samat silmät... Kiululla vettä myös vinttaan hiukkasen. Joku huokaa. Järvi välkkyy. Tie rantaan on viileä niin, ja pehmeenvihreä äyräs on peittynyt kukkasiin. Polun löydän sentään ja jäljet monet lapsenleikkien. Mut aalloista nousevat muistot kuin varjot kuolleitten. He nukkuvat poissa Jossain... Minä elänkö? Kuka oon? — Eräs heistä. — Tuttua tietä taas astun kartanoon. Oi, häilyikö valkea uudin? Joku katsoiko tänne päin? Ihan varmaan kalpeat kasvot minä verhojen välistä näin, nyt kiirehtien varmaan joku ovea hapuilee, hän, jota en tuntenut koskaan, mua kohta syleilee... Minä riennän, huudan: »Äiti, olen tullut takaisin, et arvata saata, kuinka minä tänne kaipasin!...» — — — Yhä unessa sinne, kotiin, kovin usein vaellan: Enemmän kuin maan päällä mitään sitä vielä rakastan. IV. JÄÄLAUTALLA. Ei tule alusta mistään. Mantereesta jää etenee etenemistään, railo leviää. Ankarat, lohduttomat, tutkimattomat, päämme päällä ovat tähdet korkeat. Veljeni tuntematon vapisee vierelläin. Taivaan vaskikaton kiinnipannuks näin. Ei ole armahdusta meille kenellekään: yö on äänetön, musta, kuolema alla jään. LOKKI. K. D. Balmont. Lokki, harmaja lokki hurjasti huutaen kiitää yli ulapan myrskyisen. Se mistä on tullut, ja miks on sen viluinen huuto noin vihlovan tuskallinen? Avaruus on rajaton. Käy synkeä taivas pilveen, Ja vyöryy hyökyaalto kohisten. Ja nyyhkii pohjatuuli ja kirkuu mieletön lintu, isänmaaton laps rantojen unelma-kaukaisten. RANNALTA. Lähtee viimeinen laiva. Jää vana vihreänpunainen jälkeen sen; autio lahti on hämärän hiljainen. Ei lokit kirsku, ei tiirat; nukkuvat asujat kaupungin. Kaukana tehtaiden sauhut yhtyvät pilvihin. Kaartaa yöllistä rantaa sähköjen jättiläiskynttilät; aallot kallioriuttaan voihkien heittyvät. Laine nousee ja laskee: syvyyden hirmu luo suomujaan peittäen vetten pinnan kultaan ja hopeaan. Soutaja yksinäinen tarttuu airoihin tiukempaan: Pois, kotirantaan! — Äänet kuiskivat sivullaan, valkeat kädet viittoo, liehuvat hiukset kosteat, purren laitojen yli kuolleet kurkkivat. Aavalta rannattomalta soi sävel myrskyn ja kuoleman; kiirii lomitse saarten kaiku ammunnan. Noin meren sieluko kutsuu, noinko se omaansa janoaa?... Armahda, taivas! tän' yönä seuraa vainajat saa. LAHDELLA. Tuhat laivaa tulee, tuhat lähtee. Työ käy uupumaton satamassa. Nostokurki nousee, laskee, nousee. Kiskot jyrisevät. Ohjaamassa joku lie. Kai joku tuntematon. Vaununlastit siirtyy laivanruumaan. Miehet hikoilevat. Joku kiroo, toivottaen toisen paikkaan kuumaan. Päivä paahtaa. Lahti rasvatyyni rannat kuvastaa. Pian joutuu ilta. Tehtaanpiipun varjo kasvaa, kasvaa. Kuuluu soitto jostain kaupungilta. Koti, vaimo, lapset odottavat joitakuita, lyhyt lepo työstä. Riennä, kiiruhda! voi, etkö kuule, kuiskaa ääni uhkaavasta yöstä: Kohta kohtalos kuin nostokurki tarttuu sinuun, heittää ruumiis laivaan, mustaan laivaan, jonka musta aalto kantaa kauas ääreen mustan taivaan. AAMU. Sarastaa. Ruso arka itäisen aavan rannan punertaa. Meri liikahtaa. Sen kasvoja nousevan päivän hymy koskettaa. Sarastaa. Kuin unesta armaasta heräten ulappa huoahtaa ja havahtuu. Ylösnousemuksen riemu sen otsalle heijastuu. Sarastaa. Tuhat kultaista liekkiä ylitse taivaan hulvahtaa. Meri säteilee. Sitä elämän antaja, aurinkojumala, suutelee. V. TYHJÄ KEHYS. Sun sielusi on uhrikammio: ain pyhä tuli palaa eessä jonkun kuvan; näät usein surren liekin tummentuvan, vaan kun se sammuu, syttyy toinen jo. Ma kaiken nähden, kaiken tietäen myös tiedän: salaovi kaikkein pyhimpähän on kiinnimuurattu, ja holviin tähän sä kätket kaipuus iankaikkisen: On tyhjä kehys. Malja kultainen sen eessä alttarilla, kynttilöitä kaksi, — yö yöltä pimeys käy raskaammaksi — ja kun ne syttyy, enää elä en. PROTEUSSYDÄN. Jos kuinka etsit, mua tapaa et, ma olen harha, peili petollinen: sä siinä itseäsi katselet, ja oma varjos peittää taivaan sinen. Käy ohitseni! pyydän, rukoilen, jos viivyt liian kauan, särkyy lasi: sen takana on lauma kauhujen, se vaanii sieluasi, nuoruuttasi. Ei kukaan arvaa, kukaan tiedä ei: se tarttuu varkain niinkuin noidan käsi, ja salaisuutes kun se kerran vei, et vapaaks lunastaa voi sydäntäsi. En ketään rakasta, en vihaakaan, En ole uskoton, en uskollinen. Yks laki Proteuksella on vaan: hetkestä hetkeen muuksi muuttuminen. JUOPA. Juopa on välillä ihmisen ja ihmisen, ylipääsemätön, haudansyvä, ikuinen. Milloinkaan näe et sieluhun ystäväs, kuin varjo, salaisuus, astuu hän vierelläs. Koskaan ei sydämes ymmärrä sydäntään. Vie polku yhteinen pimeästä pimeään. Juopa on välillä ihmisen ja ihmisen. Hento porras yli: oljenkorsi hyvyyden. KIRJE. Sen pienen, julman kirjeen minä avasin vapisten. Sen pienen, julman kirjeen revin pirstoiksi hurjasti nyyhkien. Se pieni kirje kertoi: eräs, jota rakastan, on purppurakaavun saanut ja kruunun ja ruokovaltikan. Se pieni kirje kutsui minut luoksensa pimeään. Mut ristiinnaulittuna kukin kärsii ja kuolee yksinään. SININEN LIEKKI. Sininen liekki yössä, katso, välkähtää. — Kaipaus sinisen liekin luokse voimani näännyttää. Kapea polku jossain aarnihaudalle vie... Kuoleman kuiluko kutsuu mua, vaiko elämän tie? Sininen liekki suolla, iäti-levoton, edellä menneen rakkaani sielu suuntaa näyttävä on. SIUNATTU. Ken katsonut on silmiin sibyllan, on nähnyt ikuisuuden aukeevan; ken häntä suudellut on, jumalaa sai elollisin huulin koskettaa. Hän nosti verhon, näki kätkettyyn, hän tuntee kirouksen, tietää syyn. Ja siunattuna keskeen ihmisten hän astuu vieden viestin salaisen. VI. ALKANUT VAELLUS. Voi lähtösi riemua vavahduttavaa, sydän vaeltajan! Kuin kuningasvaipan ympärillesi kiedot sinä ylpeän kieltäymykses, sidot jalkoihis siivitetyt sandaalit, uneksija-isäisi perinnön: kaipuun kaukaisuuteen, ja rannan pensaikosta kätees taitat pajunvirven loihditun, värisevän kuin heimosi äitien sydän. Voi matkasi hurmaa kauhistuttavaa, sydän vaeltajan: syö lihaasi manttelis laskokset viiltäin ja lämmittäin; ulospäin kuin halla ja jää se huokuu kylmää; ja jalkasi astuvat varmoina jyrkännettä kuin unissakävijän, joka vaaraa ei näe, ja virpi sun kädessäs värisee, värisee ja salatut aarrelähteet näyttää. LAULU KUOLEMALLE. Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema. Sinä tulet kerran jokaista noutamaan. Eilen kuljit vierelläni varisevien syyslehtien alla salaman jyrähdellessä ja etäisen jyrinän kaikuessa ja myrskytuulen rajusti syleillessä vapisevia puita. Maasta huokui lämmin kosteus, ihanasti aistejani värähdyttävä mätänevän kauneuden tuoksu, ja pilvet laskeutuivat alas, kovin alas, kuin käärinliina, jota pian tarvitaan. Ja sinä hymyilit, Kuolema, vaeltaessasi varisevien syyslehtien alla. Sanovat, että sinulla on olallasi viikate, ja että sinä lyöt... En tiedä. Eilen oli sunnuntai, olit ehkä jättänyt työaseesi pois, luulen, että sinulla oli mukanasi vain harmaa harso. Joku istui vieraan ravintolan tuolilla — aivan lähelläni — kuulin hänen tekevän turhan kysymyksen ja sinä astuit ohitseni suoraan hänen luokseen, sinä kiersit hunnun hänen ympärilleen, — siitä ei yksikään voi vapautua — sinä avasit oven jonnekin, ja hän kulki sen läpi minun jäädessäni kummastuneena katsomaan sen äänetöntä sulkeutumista. Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema, siksi minä pyydän sinua: Kun tulet minua noutamaan, valitse silloinkin pyhäpäivä, ja jätä viikate kotiisi, — sinähän arvaat pienen tytön pelkäävän kiiltävää terää — ja tule mukanasi harsoliina, johon sisaresi Uni par'aikaa minun varalleni ompelee punaista valmunkukkaa, ja hymyile minulle niinkuin eilen vaeltaessasi vierelläni varisevien syyslehtien alla. OJENNETUIN KÄSIVARSIN. Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni syvyyteen ja syleilen Elämää, joka tuntemattoman salatusta hetteestä kohoaa: Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä petollinen, sinä julma, sinä ikuinen! Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä alati viheriöivä myrkkypuu jumalaisine hedelminesi, jossa tuhansine versoineni riipun! Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni maahan ja syleilen Ihmistä: Kuinka minä sinua rakastankaan, veljeni, sinä liha minun lihastani, sinä luu minun luustani, sinä sielu omani kaltainen! Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä vertaiseni hyvässä ja pahassa, sinä Elämänpuun köynnöskasvi kuten minäkin! Katso: kukkamme auringonkeltaisine heteineen aukeavat rinnakkain, ja niiden tuoksu sekoittuu toisiinsa huumaavaksi, hullaannuttavaksi viiniksi... Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni avaruuteen ja syleilen Kuolemaa: Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä kalpea, sinä äänetön, sinä totinen! Viimeinen rakastettuni, sinä ihanin, taivuta pääsi alemmas, alemmas, niin että voin kuiskata korvaasi elämäni sanattoman kysymyksen: Sinäkö avaat ihmisen lapselle Kadotetun Paratiisin portit? KEVÄT. Ah katso, kaiken on kevät huuhtonut pois, mik' ol' sairasta ja pahaa maailmassas, kevät, joka myrskylinnun siivin kulki ylitses. Vapisetko, menetitkö jotain, sydän? Vain kuolleet, alimmaiset lehdet palmuistas vei kevättuuli, meri nieli lahot laivas, ja rannoilta jääriutat musersivat mennessään jonkun raidan, jolla juuret oli hauraat. Kuin paljas, syvään kynnetty vainio oot: mustat vaot elämä myös sinuun uursi teräsaatralla, ja vihkivesin vihmoi kuolema sinut, sydän. Kohta kylvön aika joutuu. Jo kuule! Glorianden torvi vuorilla soi, torvi, jota voi vain puhtain huulin soittaa. Herää, vastaan riennä! saamme juoda hänen kädestään kevään maljan, taistelun ja laulun maljan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77730 ***