*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77520 *** language: Finnish VALKEAT TUNNIT Runoja Kirj. ANTERO KAJANTO Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923. SISÄLLYS: Valkeat tunnit I Niin silloin Nuori kevät Maaliskuu Huhtikuu Pieniä pirstoja Kutsu juhlaan Myöhäiskevään onni Hiirenkorvalla lehdet Helluntaisointuja Juhannuksen laulu Rantakalliolla Uimarannassa Kesäpäivä Hippaa leikkivi lasten piiri Kesäilta Kesää Keskikesän laulu On kypsä puolain Lintu puussa II Syysakordi Kuolleet ulpukat Hiljaisia sanoja Siipirikkona Talvea Soivat talven taikakellot Jäähileitä Sylvesterin yönä III Pegasus Totuus minusta Lukinverkko Ihmisen osa Katkelma Sydän Joulukellot Sydämen haudalla Elegia korkeimmalle Runo VALKEAT TUNNIT. Valkeat tunnit valkean kevään, syntymishumalaan syleilevään päihtyvät värit ja veret. Syttyvät nurmikot, lehtipuut lehtii, vuokot ja orvokit onneensa ehtii, — juhlivat Jumalaa meret. Valkeat tunnit, — hääilomaljaan tarttuvat kädet ja triumfivaljaan tuloa vartovi väki. Tunne ei ihminen ikävää toviin, ripisee riemua poloisiin poviin; — kukahtaa kuusikon käki. Valkeat tunnit valkean kevään, minäkin sieluni syleilevään hukutan nuoreen huumaan. Minäkin kannustan orhini juoksuun, runomaan ylpeiden yrttien tuoksuun ja kevätyön karkeloon kuumaan. I. NIIN SILLOIN. On poissa vielä ne päivän pälvet, ja poissa suvien sulot muut. Maa talven tai'an on kahlevanki, ei lehtiverhossa pihapuut. On aatos arka niin paljon vailla, yön pilvet tummat käy päällä pään. Soi tuulet tuskaansa korpimailla, ja luonto kuolla on ikävään. Mutt' konsa koivuihin urvut puhkee, ja metsät tuoksuvat mäntypuin, kun rantakaisloja laine lempii, ja kukat kuiskivat kummeksuin, on niinkuin siivet ma silloin saisin ja sinne siirtyisin, aurinkoon, kuin todet uusimmat unhottaisin, ja rinta laukeisi lauleloon... Kun valkoteränsä tuomet saavat, ja heinät helpeiset heräjää, kun ilman kansi on sinikirkas, ja niityt nuorteat vihertää, on niinkuin elämä itse veisi, uus usko unihin ulvut lois, kuin onnen orvokit aukeneisi, ja tuuli toiveista tarinois'... NUORI KEVÄT. Vasta äsken on rajaton avaruus puhdistunut pimeänvärisistä pilvistä. Sijaan on sijoittunut vaaleansinistä valoa ja sen keskelle on päivä pannut uuden uunintäytensä palamaan. Maahan, kaduille ja talojen katoille on ilmestynyt ikäänkuin ihania tuttavia, jotka puoliarkoina tepastellen tappavat aikaa. Kevätkiireen ajamia ajatuksia on jokainen nurkka ja soppi täynnä. — Niitä on istahtanut ikkunalaseille ihmisten asuntoihin armautta tuomaan, huonekasveille hassuttelemaan ja seinillä oleville kultakehyksisille kuvatauluille tuttavallisesti tarinoimaan. Aivan vajoavat kimaltelevaan kirkkauteen vaivat ja valitukset. Silmä näkee ihmeellisiä näkyjä, nuoria ja terveitä, korva kuulee pelkkää naurua ja ihastelua ympärillään, aivan kuin olisi parvi pyhiä neitseitä kiehkurarihmat kepeästi riipuksissa huhuilemassa ja karkelohyppyjään pitämässä. — Tähän piipauttaa tuuli pillistään pienen säveleen. Nuori kevät kurkkaa piilopaikastaan jonkun kivimuurin kattoharjan takaa, katsoo puoleen ja toiseen, viskaa viattoman silmäyksen — toisen sinne — toisen tänne — ja itsekseen hyvillämielin hymähtää. Katujen kirkastuneilla kivillä mennä hipsuttelee hiljaisia askeleita omissa onnenmietteissään, ja niiden edellä ja takana vaeltaa ryhmä varjoja — Jumalankuviksi luotujen ihmisten varjoja — ikään kuin ilman tarkoitusta ja päämäärää, ikäänkuin joidenkin tuntemattomien ajamina ja ahdistamina. Nuori kevät kepsahtaa piilopaikastansa esille. Uutta aurinkotulta tupsahtaa kaduille ja katoille. MAALISKUU. Arkoina hipaisee maaliskuun hankia auringon lylyt, pihojen valvoo vanhat töllit ja navettahylyt. Kapse kuuluu ja reenjalan napse kaukaa tieltä, aisassa vaski vavisten tavaa tuttua kieltä. Ovien pieliin aurinko-ihme väriä heittää, lattiapalkkien raotkin kaikki riemulla peittää, Sipsuttain, hipsuttain ikkunaruuduilla sätehet hiipii, heleä päivä sinistä sähköä seinille riipii. — — — Pisara tippuu pisaran jälkeen räystähän suulta, — kaunis on kuunnella kulkijan pienen kevähän tuulta. Sulaa lumi, solisten juoksee ojissa vesi. Riutuvi, taittuvi, talvi, sun ylpeytesi! HUHTIKUU. Huhtikuu! Avaruus ajatuksia täynnä; — sini soutaa ja sinessä soudetaan. Kuin hurskas silmä on aurinko, lempeä ja leppoinen. Liuta tuulia lentää siipiauroillaan halkoen arvoituksellista tyhjyyttä, missä juoksee joukottain tuoksuja ikäänkuin sydämestä lähteneitä laupeita lupauksia. Huhtikuun huumaavaa ainetta humahtaa jokaiseen soluun ja suoneen, veressä tuntuu tuhannen ääntä, rinnassa ravaavat kuin ratsut ja aivoissa askartelee kimppu kirkkaita ajatuksia aivan kuin juovuttavien juhlapitojen puuhassa. Toimii kuin totinen ystävä sydän. Lyönneissä on lempeää kaikua, hopeaista kuin täysin kypsyneen naisen naurussa. Valtimo on vavahtelevasta riemusta rikas. — Sanotaan sielläkin sanoja, helliä ja herttaisia, ihan kuin kaikesta ihmisitsekkyydestä vapaita. Maa on kuin odottava äiti, kantaa kohdussaan siunattua siementä, edeltäkäsin itsekseen ihastelee, tulevien tuntien tuskia siunaa, pyhälle Jumalalle puhelee kuin nöyryys itse. Huhtikuu! Ilmassa lentää ihania säveleitä kuin lyyrasoittimen näppäimiltä pudonneita. Räystäiltä kuuluu kuherruksen ja kevätkisailun kirkkaita ääniä. Siipisulkien sametti värähtelee ja välkkyy ja auringon liekeissä kaulahöyhenien kirjavat värit hohtavat ja hehkuvat. Alhaalla katuojissa solisee ja soi, ja veden mukana mennä viilettää viri kuin kevytjalkainen kärppä. Huhtikuu! Ihan tahtoo humaltua ihminen! — Kevät kätkyessään soutaa, pieniä kätösiään onnellisena ojentelee, peittonsa alta paljasta jalkateräänsä vilkuttaa, sopottaa suullaan jotakin käsittämätöntä puoliääneen ja niin hymyilee kuin hyvä Jumala itse. PIENIÄ PIRSTOJA. Sen muistan, kun aikana pienuutein minä rannan pajusta pillin tein, kun kivelle istahdin paljain päin kesävirnat ja kaunokit ympärilläin. Löi lainehet leikkiä keskenään, — kivi ymmärsi kiveä vierellään. Sydän tykytti nuorena rinnassain. — Minä itkinkö ihminen huomentain? — En itkenyt, — en... vain kaipailin elon tunteja kitsaita kyynelin... Niin kivellä istuin ma paljahin päin kesävirnat ja kaunokit ystävinäin. Joen toisella rannalla metsäinen vyö, helapunainen tupa ja hupina työ. Pien' sauna ja kota ja kodassa lies', puunpilkontapuuhassa töllin mies... Jokilautturi, sidottu aineeseen, ulos soutavi vesille venheineen, — ja naiset vaaleissa hatuissaan, kimonoissa ja harvoissa harsoissaan ne tuhdoilla istuvat, — mielissä yöt, — kesän kihlajaismaljat... ja keittiötyöt... Niin kivellä istuin mä paljahin päin kesävirnat ja kaunokit ympärilläin. — KUTSU JUHLAAN. Tule ystävä — aikana kevään, tule iltojen hymyilyyn! Sydän saava on uuden evään ja antava anteeks' syyn. — Tule ystävä, — nuortumis-riemun joka solu jo tunteva on! Veri voimakas valtimon vie mun ulos muistojen karsikkohon. Tule ystävä tuoksujen juhlaan — maan mullan ja vihreän veen! — Tule — Askeltes tallata tuhlaan ma toiveeni havahtuneen. — — — Tule ystävä — aikana kevään, tule iltojen hymyilyyn! Sydän saava on uuden evään ja antava anteeks' syyn. — MYÖHÄISKEVÄÄN ONNI. Olennon on ympäröinyt onni, myöhäiskevään onni. Elämän arkipäiväisyyteen on sekoittunut juhlamieltä, kepeää ja kirkasta. — — — Metsissä helisee rytmikkäitä säveleitä, kuulaita ja kimmoisia. Kirjavakylkiset kalliot kylpevät auringossa, imevät ilmaa kivisiin kudoksiinsa ja antavat nuoren nurminousukkaan hyväillä karkeaa, vuosien vanhentamaa hipiäänsä. Ruskearunkoiset petäjävanhukset ovat ojentaneet rosoiset oksansa korkeaa sineä kohti. Nuoren sammalen sametilla hyppelehtii auringon hymy aivan kuin keimaileva alastomuus, ja jossain kauempana kallistaa heinän korsi kainoa päätään ja katsoo salavihkaa ikäänkuin ihailija ihannettaan. Kevätmultain tuoksu levittää lentimensä ja alkaa toiverikkaana taivasretkensä aurinkoa kohti. Tuuli antautuu avaruuden armoille ja uskaltautuu uimaan sähköiseen ilmaan. — — — Olennot vapisevat onnessaan, ja heidän sydämensä — kaikkien syntyneiden ja syntymistään odottavien kaipausten äidit — värisevät nekin onnessaan, myöhäiskevään onnessa. HIIRENKORVALLA LEHDET... Hiirenkorvalla lehdet puistikon puiden; kaduilla väkeä kirjavapukuista. Sinisen ilman alla nuoret nurmet tuoretta tuoksua täynnä. Silmissä eloisaa kiiltoa, poskipäillä tervettä punaa, askelissa keväisää kepeyttä. — — — Parvi valkealakkista ylioppilasnuorisoa, immet iloisakatseiset, harsohameissa, korkeakantaisissa kiiltokengissä, nilkat sirot piilossa silkkisten sukkain, vöillä soljet päivässä palavat, kulmilla kultaa keväisen säteen, palmikot hopeanauhoilla pantu. Miehet vaaleanharmaissaan, käsissä kepit kaartuvapäiset, leuat sileiksi ajetut. Minullakin takin rinnuksessa tuoksumassa napin läpeen pistettynä ruusu, — tulipunaruusu, saatu — keltä saatu? — — tytöltäpä tietenkin... — — — Pikarit täynnä kirkasta simaa, mahlaa kevään, suonihin käypää. Pöydillä valkean puhtaat liinat, kristallimaljakot, hopeaveitset, ruskeat, poimuiset toukokuun-leivät; kaikki kaunihin kevään vuoksi, nuorten vuoksi, naisten vuoksi. — — — Rinnassa riemu, lempi ja onni; huulilla hymy, äänessä nauru; jalkojen nousua, juoksua, tanssia, helskettä hilpeää monenmoista. HELLUNTAISOINTUJA Sini ilman yllä soutaa, kiurun huilu helää helkaa; puiston nuoret tuomet tuoksuu, tunti kuittaa tunnin velkaa. Palmikoissa impein hohtaa silkkirihmat, kirjonauha. Tahdin itkee vanha viulu, säestyksen tuuli lauha. Suven ruusut poskipäillä niin ne neidot karkeloipi; helmat heiluu, kengät kopsaa, alla rintain riemu soipi. Lipattavi järven laine, kuovit kutsuu rannikoilla, vettä lyövät venheen airot, umpuun puhkee pursut soilla. Voihkaa tuvan tuuliviiri, päivän sädelangat loistaa; kiikut keinuu, laulut raikaa, kaiku salaa äänet toistaa. Helää helkaa kiurun huilu, raitapuissa rastaat raksaa; puiston nuoret tuomet tuoksuu, ajan velkaa aika maksaa. JUHANNUKSEN LAULU. Sun sylinantoos, aurinko, taas päihtyy kadut, puistot, unelmat nuppuun puhjenneet ja haudan saaneet muistot. Sun ylpeässä mullassas', maa, oras onneen ehtii; häätanhujansa tuoksut käy, ja kaikki koivut lehtii. Sun allas, kaunis aurinko, lyö siipein iskut salaa. Sun tähtes meren rukous soi, sun tähtes nurmet palaa. Ja kitsas aika tunteineen sun allas tekee työtään; — niin sydän lyö kuin elo tää ois poutapäivää myötään. Taas aatos kesään kypsynyt se sieluansa tuhlaa; on verenkäynti valtimon kuin pyhäisintä juhlaa. Soi kiurun uskontunnustus kuin uljain uhma sineen, ja tuohustuleen keltanot käy kaunein unelmineen. Puut vanhat vanhan kaupungin näin päihtyy suven satuun; kuin nuortuneina askeleet lyö iäismykkään katuun. Näin muisteloista hurskaimmat nyt uudistua voivat, kun juhannuksen tanhut käy ja ylpeet riemut soivat. RANTAKALLIOLLA. On päivän valot länteen laskeneet. Mies, yksin seison rantakalliolla, nään kuinka loiskii alla vapaat veet ja kuinka kiiltää kaste kivikolla. Nään kuinka käyvät lokit lepäämään, kuin ajaa aalto armotonna toista, kuin illan sillat tummuu yllä pään, ja elo sammuu luodon ruohistoista. Puun lehvää tuuli hiljaa hyssyttää, yökehrääjän käy hyrräämähän rukki; päät maksaruohoin nukkumahan jää, veen pintaan piirtää vanan vanha tukki. Mies, yksin seison rantakalliolla, lyö sydän niinkuin jostain syyttäis' se. Käy kaste leikkiin kiiltäin kivikolla ja hopein helkkää käen kantele. UIMARANNASSA. Mikä on hälinä äärellä hietaisen rannan? — Immet siellä nuoret, uhkuvarinnat, hymysuut, ruusuposket, valkeat hipiät nurmen samettia vasten. Kainostelevat kukatkin näkyä tuota, hiirenherneet ja helakanpunaiset apilankukat. — Ihailevat siinä salasilmäyksin nuoret leppäpensaat, ja hyttyslapset survovat kaiken yllä suudelmahimosta syyhyten. — Ihopoimuja pitkin päivä sädesuksillaan suihkaa. Hento leppälintu jossain arkaa säveltään soittaa. Lahden vesi somasti solisee, ja rannan kellertävä hiekka sinisen ilman alla odottaa kepeän jalkaparin kosketusta. — Tyttö rantatietä astuu, auringossa hehkuu päivänvarjon helapunainen vaate, nuori jalka ketterästi kohoaa, — nuori jalka... silkkisukka... kiiltokenkä... Somasti hameenhelmat heilahtelevat. Istuutuu nurmen sametille tyttö, katsahtaa hymyillen ympärilleen... Punatäpläinen pusero lennähtää nuoren leppäpensaan oksalle, kohoaa ylös vartalo, suortuvat somasti alas kaulalle valahtavat, silmät säihkyvät sinen täyttämät, nousevat ja laskevat rinnat ikään kehittymisaikaansa päässeet. Somasti solisee vesi ja rannan hiekka helisten tervehtii. Pouta paahtaa ja itikat ympärillä ilakoivat. Jossain hento leppälintu kaihojaan tinnittää ja kainostelevat kukatkin näkyä tuota, hiirenherneet ja helakanpunaiset apilankukat. Sepä on hälinä äärellä hietaisen rannan. KESÄPÄIVÄ. Lahdella valkeain airojen loiske, rannalla telmiväin pienien parvet. Lokkien siivissä hopean välke, pilvien päärmeissä kirjavat arvet. Luotojen kivillä aaltojen juoksu, keulassa purren vaahtojen harjat. Lampien hetteissä vaanivat varjot, niityillä punaisten horsmien sarjat. Tuoksua puutarhan unikkokukkain, itkua valmiitten, kaatuvain heinäin. Varpusten virsiä tuulien alla. Askelten ääniä takana seinäin. HIPPAA LEIKKIVI LASTEN PIIRI... Hippaa leikkivi lasten piiri, niityllä varsat on valloillaan, kaivonvintti ja vihuriviiri hiljaa haastavat haaveitaan. Leiniköt nyökkäävät seppelepäitään, harakkaa aidalla naurattaa. Mettiset kukkien kennoista juovat, raidassa rastahat rallattaa. Purppura paistaa maalatun talon, pelto-ojasta kurnutus soi. Kohdussa koivujen nuorien lehväin kevään kerttuset karkeloi. Varpunen veisaa vanhaa virttään kattotikkailta katsellen. Kuistilla kertovat piika ja renki muistoja aikojen menneiden. KESÄILTA. Ruistähkät iltalepoon käydä halaa, on päivän viime säteet sammuneet, on ruskoruusut kukkaan puhjenneet, maan nurmivihreet kastettansa valaa. Käy hyttysparvi suvitanssiin salaa, on laululintuin äänet vaienneet; yö hämyharsoon kietoo autereet, ja lännen puolla ilmanpihat palaa. Kuu nousee kuni yötä siunaten. Luo villit tammet viileen siimeksen, ja onnen entein kukahtelee käki. Yöperhot ihmisääntä paeten ne lentää peittoon pensaan hopeisen, ja unen taikaan uupuu maalaisväki. KESÄÄ. Eilen syntyi kesä, ja tänään ovat jo uusien tuoksujen juhlapidot puolitiessään. — Sireenien oksilla palaa sinipunainen onni, pihlajien salaisuus on aukaissut nuppunsa ja angervoiden ihanat kukat ovat saaneet ihmeellistä seuraa, — surinaa ja supattelua. Meren laineet puhelevat alastomille kallioille kummallisia asioita, ja rannan kellertävä hiekka puhkeaa mykkään iloonsa miljoonia kertoja. Kesä temmeltää ja leikkii. — Pistäytyy pienten, pellavatukkaisten pojantenavien seuraan, heittäytyy hiekkakasaan huolettomaan asentoon, rakentaa laivoja ja linnoja ja paukuttaa käsiään ilosta yhteen kilpaa toisten, samanikäistensä kanssa. — Siirtyy siitä yksinistuvan ihmisentyttären luo rantapenkereen tuoreelle turpeelle, hypistelee hyppysillään auringon ruskettamaa jalanselkää, tunkeutuu tuulen mukana valkeiden vaatekertojen läpi ja ikäänkuin tietämättään puraisee puhdasta ihoa. Kesä kuppelehtii ja kujeilee. — Purjehtii puhdasväristen pursien mukana, istahtaa nuorien naurujen pariin, meluaa mielin määrin ja antaa raikkaiden tuulien ihastella itseään. — Saaret ja niemet heittävät salavihkaisia silmäyksiään, meren suolainen vesi värisee odotuksen onnesta, ja koko ilma on kuin ihanan Jumalan henkäyksiä täynnä. * * * Eilen syntyi kesä, ja tänään se kehittyi ja kypsyi. — Kun huomen tulee on jo onni poissa, — kukkien kirjavuus katoaa ja niittyjen ja nurmikkojen tuohukset ja tuliroihut sammuvat. — Ihmisentytär kokoaa kouransa täyteen rakkaita muistoja ja rakentaa niistä pyhäkön itselleen ja sydämelleen. KESKIKESÄN LAULU. Kesä on! Kesä on! Helpein hehkuu heinäpellot; liekit niittynätkelmäin lekkuu luona veräjäin, kalkkaa kyyttöin vaskikellot. Kesä on! Kesä on! Taivas pitää yllä poutaa. Katvehessa koivupuun paisuu sävel peipon suun. — Valkeet venheet vettä soutaa. Kesä on! Kesä on! Täyteläinä tähkät kaurain. Tuntuu tuoksut timotein, lapset mielin kevennein yli kenttäin käyvät naurain. Kesä on! Kesä on! Suloansa suvi antaa. Vettä ulpulammikon viiltää siipi sinikon, paahtaa pouta ruohorantaa. Kesä on! Kesä on! Kultaa päivä nuorta viljaa. Kietoo valkeus vangikseen onnentäyden orkideen; helää hellehymnit hiljaa. ON KYPSÄ PUOLAIN... On kypsä puolain, ja lakka kultaa jo rimpiniittyjen ylle luo. Niin kuulaan kirkas on ilman kansi, puun vihryt lehti jo kalvistuupi ja syksyn tuoksuja tuulet tuo. Soi pyssyin pauke, ja ruohorantaan ui sorsapoikueet piilohon. Käy viklat veisaten kivikoilla, lyö kuhankeittäjä kanneltansa, ja uunilintu soi uneton. Öin nousee sirppi kuun kellan-kalpeen, maa kastekiteissä kimmeltää. Veen laineen liplatus vieno lakkaa, suoheinät nyökkäävät nöyrät päitään, ja sivit surujaan hyräjää. On kypsä puolain, ja lakkamarjat luo ylle rimpien kultavyön. Mies riihtä puipi, soi varstan helske, ja oljet itkevät alla työn... LINTU PUUSSA. Piipii lintu puistikon puussa, toisille uskoo toiveensa pyhät, luontoa kiittää, Luojaa kiittää... Supattaa korvahan toiselle kaikki: — »laitamme pesän — sinä ja — minä... Sisälle käymme untuvakehtoon, ilona sopu soma»... — — — Päästään päivästä päivään toiseen, sininen taivas pesähän tirkkaa; — »Tip... tip... tip...», soi sirkutus pienten, ja rinnassa onni on oma. — — — — Piipii lintu puistikon puussa. Mennyt on kesä, mennyt on lempi... Täynnä on lakeus lehtien kultaa, vihurin vilu on siipehen lyönyt. Piipii lintu, itkee lintu, rinnassa raskaat huolet... II. SYYSAKORDI. Elohopea lasissa mittarin se soutaa syksyisin ennuksin. Pihatarhain on kukkaset kuihtuneet, värin vihreän vieneet on viljat veet. Pois kurjet jo mielivät etelähän; jää tilhit ja tiltaltit hyräämähän. Syys harmaja takana ikkunan kesälehdot kutovi kultahan, ja verta pihlajat lyödyt saa, — tomun, ihmisen, osa on odottaa. Elohopea lasissa mittarin se soutaa syksyisin ennuksin. KUOLLEET ULPUKAT. Kuoli ulvut kultakukat kylmyyteen, hyytyi lammen arka aalto riitteeseen. Jäätävän sai rannan hiekka hyväilyn, päättyi naisen nuori nauru nyyhkyhyn. — — — Poukamassa venherauska yksinään unta näkee kuollehesta kesästään: Yli lammen uimaan käypi hiljalleen... Kultapäiset ulvut nyökkää toisilleen... — Juhan-tulten räiskyessä viulut soi, — nuoret norjat, intomielet karkeloi... — — — Poukamassa venherauska yksinään... — Sadekuuroin kylmäin soitto yllä pään. Kuoli ulvut kultakukat kylmyyteen, hyytyi lammen arka aalto riitteeseen. Jäätävän sai rannan hiekka hyväilyn, päättyi naisen nuori nauru nyyhkyhyn. HILJAISIA SANOJA. On ilta, niinkuin usein ennenkin mä yksin istun haurain haavehin. Seinillä kuvat kultaraameissaan, pöydät ja tuolit vaiti paikoillaan; vain käynti kevyt ehtoon varjojen soi mykkää hiljaisuutta siunaten... Mies katson iltaan niinkuin ystävään ja painan kätten varaan sairaan pään. — Syän takoo alla kuni kiire ois', — kuin suuri kaikkeus kutsuis' täältä pois. Vyö tähtein paistaa ruutuun himmeään; — mies yhdyn itkettyhyn ikävään. Soi katutieltä takaa ikkunan vain käynti jonkun köyhän kulkijan. Niin katson iltaan niinkuin ystävään ja painan kätten varaan sairaan pään SIIPIRIKKONA. Viekas vieras tyyten tarpoi rinnastani riemut näin. Haaveen taittui hauras siipi, suru sydänsoppeen hiipi nureksuen, nyyhkyttäin. Poroks' paloi toiveen tupa, kaikki särkyi, mitä loin. Kuihtui kaunis lemmen lehti, ennen määrää ilta ehti, huolten sarkan pohjaan join. Kiertävät nyt viimat mailla, kohtalosta arpaa lyön. Kylmää pohtaa talven polut, voimatonna verisolut soutaa, vitkaan sykkii syön. Hoiperrellen, lohdutonna matkaa jatkan yksinäin linnun siipirikon lailla, lemmetönnä, hoivaa vailla, mennyttäni nyyhkyttäin. TALVEA. Alla kylmän lumikerran huokaa köyhä maa; puiston puussa varpusvaari hiljaa valittaa. Kinos kasvaa kadun varteen, naukuu jalas reen; vaskikellon vaisu ääni hukkuu huurteeseen. Hallit haukkuu käypäläistä, köyhää kulkijaa; pajun paljaan oksapuulla tilhit tiukuttaa. Lailla helmein hopeaisten kiiltää kiteet maan; talon mykät savupiiput pitää vahtiaan. SOIVAT TALVEN TAIKAKELLOT... Aavan alla kaikkialla maahan lumikukat putoo. Elon ratas käy ja soi, yössä kylmä karkeloi, seittejänsä hämy kutoo. Helmilukuun valkopukuun peittyy niityt, nevat, pellot. Korutonna koivupuu unelmiinsa unohtuu, soivat talven taikakellot. Viluvihmat, hiuderihmat lankeavat alas katuun. Kultaan syttyy pilvivyö, tuuli talon seinään lyö. Kuudan paistaa hiihtolatuun. JÄÄHILEITÄ. Peittää lumi tienoon karun, joikuu veri vanhan tarun. Kristalleihin räystästen siirtyy sähkö säteiden. Lasiruutuun huurre jään havaa tähkää tekemään. Huonerivi mykkä on, puiston koivu alaston. Punatulkku oksallaan miettii myöhäisonneaan. Hehkuu hanget, kipenöi, — laulaa sydän, ikävöi. Valtimoissa ihmisten yhtyy jäätä verehen. SYLVESTERIN YÖNÄ. Laukee lyönti malmirautaan, — herpoo vanhan viime voimat; vanhan vuoden viime hautaan hukkuu huolten hurjat soimat. Sammuu tähdet, — tuulet vaan vaikertavat vaivojaan. Hetken metsän valkee hanki on kuin valju sairaspaari, luonto muu kuin kahlevanki, yllä surman sirppikaari. Vanha vuosi taakse jää, uneen uupuu vanhan pää. Siipiratas ajan uuden vinhaan käyden tietä vakoo. Nostaa yöstä vastaisuuden, mustat mahdit maahan lakoo. Piirtää pilviin tähdet, muut; vaihtaa uusiin vanhat kuut. Lumikentät kera kitein hohtavat niin helmein lailla. Hengenheimot veljessitein suurta aikaan saavat mailla. Kellon lyönnit toistaa vaan kahdentoista sointujaan. Vuotta uutta alkaessa mieli onnen kuvat kutoo. Tulevaiseen tuutiessa aatos kaihoin kauas putoo. Lumilangat kietoo puun, kadun kultaa kimmel kuun. — Sentään siunaan entishetket, tunnit vainaan, vanhan vuoden. Aukee aavat aarniretket uniin uudet ulvut luoden. Satu vanha, — aika uus', vanha uuden vastaisuus. III PEGASUS. Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut, Pegasus; äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut, ainut ilo on sinulle annettu palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä. Suuri jumaluus on vihkinyt sinut tehtävääsi, elämän juhlaan, ja mitannut vereesi kiihkon pyrkiä aurinkoon. Sinun kavioittesi ääntä haluaa kuulla maa, minkä asukkaita painaa rangaistus odottaa vuorokaudesta vuorokauteen onnea, joka ei koskaan saavu. Sinun nimesi maine, Pegasus, vaeltaa tähdestä tähteen, ja sinua itseäsi kumartavat ja kunnioittavat köyhät runoilijat, jotka ovat sinulle paljosta kiitollisia. Ainoa, minkä olet perinyt vanhemmiltasi, on ikävä, ja se sinua ohjaa ja kuljettaa, nostaa sinut pois maasta uuteen aurinkokuntaan aivan kuin hengen, jonka aineesta erkanemisen hetki kruunaa. Isäsi, salaisuus, on hedelmöittänyt sinut Pegasus; äitisi, aika, on sinut maailmaan tuonut, ainut ilo on sinulle annettu palvella ihmistä jokaisena uutena päivänä. TOTUUS MINUSTA. Keskellä ihmisten ihminen lienen pientäkin pienempi näin; rytmien tanssihin tuskani vienen — siunaten syntymätäin. Taivallan otsalla kalpeena vyönä kahlehet kaipauksen, tulevain tuntien sirpaletyönä etsintä tyhjyyden. Haurahat, huojuvat ilmalinnat kohotan korkeuteen, — mainiot maksaa maailma hinnat nöyrälle narrilleen. Siipeni nää, ah, liian on heikot pyrkiä päivähän päin; viekkahat ystävät, epäilyn peikot, piinaavat elämätäin. Varjona vaellan katujen juhlaan seurana äänetön syön. Ainoan onneni oudoille tuhlaan tullessa tuttavan yön. — — — Keskellä ihmisten ihminen lienen pientäkin pienempi vain; päivästä päivähän hautahan vienen verevää nuoruuttain. LUKINVERKKO Sydän, lemmen lukki kerran sisimpääsi pesi, kutoi hienot verkkorihmat yli ylpeytesi. Sydän, vangin lailla kannat yhä kahlettasi, ikävöiden illat itket vanhaa vapauttasi. IHMISEN OSA Kohtalon lapsena, osana orjuudet, ihminen yksin sa kuljet ja huokailet. Leipäsi edestä aamusta iltahan niin lyöt sinä vartesi askarin uuvuksiin. Joskus sa naurat, kun nauraen helpompi on kuunnella kutsua kevään ja nautinnon. Yksin sa itket, ihminen, ilonas työ; yksin sa kärsit, suojanas lemmetön yö. Kohtalon lapsena oot sinä keskellä sen maailman touhun, tuskan ja tyhjyyden. Niin sinä kuljet, ikeenäs itsekkyystaakka, kunniaan himo ja kultaan kuolohon saakka. KATKELMA — Synnyt, — kuolet... ihminen, laki Luojan säätää sen. Tuhlaat suotta hyvyyttä, — parhain pettää ystävä. Vieras vastaa hymyilyys'; — kaiken päättää iäisyys... — — — — Onneasi etsien kuljet suotta ihminen... — — — Lemmit, hellin hoitelet, — kaltaistasi syleilet. Huulten huumaa halajat, — hylkäät, kun sen saavutat... Aika vastaa kyselyysi — kaiken päättää iäisyys... — — — — Onneasi etsien kuljet, köyhä ihminen... SYDÄN. Sydän — Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta, hullu suurimmassakin viisaudessaan ja pelkuri rohkeimmassakin uhmassaan. Ajan nöyrä palkollinen, yhdessä tuokiossa rikkain rikkaimpia, ja jo toisessa itse kerjäläisten kuningas. Vanginvartija ja vangittava, isäntä ja renki. Sydän — Ylpeän kunnianhimon äiti ja pyhimyksen nimen ulkokullainen kantaja; sairas, joka ottaa lääkkeitä parantuakseen, ja laupeudensisar, joka valvoo ja odottaa tautiin masennetun tervehtymistä. Henki, jolle jumaluus on antanut pienoisonnen liekehtiä ja palaa, ja tomu, jonka saavutettavissa on ainoa yksi: kuolemisen ja sammumisen iltapäivä. Sydän — Kaunis käsite valheen ja totuuden välimailta, viisas, jolle hullut pudistavat päitään ja nauravat ja puolihassu, jota viisaat ylentävät arvoasteissa ja kantavat väkijoukkojen nähden käsillään ylenpalttisen ihastuksen hurmiossa. Sydän — Vain sydän, jolle suuri tuntemattomuus on antanut sydämen nimen. JOULUKELLOT. Niinkuin kylmät kuolinkirstut kadun vanhat talot makaa. — Joulukellot kumajavat, helää temppel'urku vakaa. Lunta vuotaa pilven palteet, lekkuu liekki katulyhdyn. — Minä onnen kerjäläinen, enkeleitten lauluun yhdyn. Juhlat näen seimen luona, kasvot neitsyen ja isän. — On kuin sydän saanut oisi ilon muruun uuden lisän. Tunnen tuoksut pyhän myrhan, paina enää vuodet eivät. Siunata jo heitä tahdon, jotka multa onnen veivät. Joulukellot kumajavat. — Johtuu lapsuusaika mieleen. — Helää hiljaa temppel'urut, takoo tuuli seinän pieleen. SYDÄMEN HAUDALLA. Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi... Sydän kaipasi kaunista lapsuuttaan, sydän kaipasi ollutta onneaan. Sydän itki, kun helpompi itkien oli kulkea haudalla nuoruuden ja kummun kiveä kumartain yhä siunata hetkiä sunnuntain. Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi... * * * Sydän itsensä uuvutti unehen niin saapuen kentille keväimen ja aikahan ammoin haudattuun, pihapuistohon alle pihlajapuun, luo sydämen sen, jota hellimään oli tottunut niinkuin itseään... Sydän vieläkö mielinyt muuta ois'...! Oli menneet jo harmajat harmit pois, oli osan kaunista nuoruuttaan sydän saanut sydäntä kuullessaan... * * * Ypöyksin haudalla sydämen sydän heräsi unesta, — kaivaten yhä niinkuin ennenkin lapsuuttaan, yhä niinkuin ennenkin onneaan. Sydän sydämen luokse ikävöi... Sydän sydämen tähden löi ja löi... ELEGIA KORKEIMMALLE. Sinua yksin suo minun kiittää kaikesta tästä: suruista syysajan näin, kauneista kevähän myös. Suo, pyhä kohtalotar, mun langeta jalkojes' juureen, katsella kasvoja Sun, koskea kutreja Sun. Yksin Sinulle suo sydänsalani lausua julki; vain Sinä tietää voit tuskat ja riemuni mun. Sun, pyhän, käskystä pilvet piirtävät taivahan kantta, tähdet ja kalpea kuu valtasi alla ne on. Ihmiset yksin me täällä kuljemme auringon alla, elämme tahdosta Sun, kuolemme tahdosta Sun. Vain Sinun neuvosta käymme yhtehen ystävän kanssa, — kärsien, toivoen näin aamut, päivät ja yöt. Suo, pyhä kohtalotar, minun kiittää vain Sua yksin puolesta sukuni mun, puolesta itseni mun. Suita mun pyytää suo elon tarpehet varttani varten, — tarmoa tahtohon mun, suuruutta sieluhun mun. Lyhyt tää aikani anna murheetkin miehenä kestää, siunaa mun kätteni työt, mieleni miettehet myös. Sun, pyhän, käskyjä kuulen tahtosi jälkehen käyden siks' kuni muuttua mun sallit Sa mullaksi maan. RUNO. Armoitettu yö kantoi sinut käsivarsillaan maailmaan, kääri avuttomuutesi kapaloihin ja soi sinulle elinajaksesi olemisen onnen. Maa otti vastaan hentoutesi kuin kevät kukintonsa, kuin rannan hiekka kuumehehkuisen auringon, tai niinkuin meri iltaruskon kuparikiiltoisen varjon. Työ, ihminen, omistamishalussaan sai vallan ylitsesi, vaihtoi sielusi rihkamaan ja ylpeytesi halpahintaiseen rahaan. Teiden hullut kulkijat myivät sydäntäsi enimmän tarjoaville, päihtyivät verenkäyntisi voimasta ja ikävöivät tyhjyyksien tyhjyyttä, elämää ja onnea, niinkuin narrit. Maailman rahvas tavoitti sinua ristiinnaulitakseen, typerät lankesivat polvilleen eteesi, rakastuivat sinuun ja syleilivät sinua; rikkaat ottivat sinut riemusaattojensa ylpeydeksi, köyhät itkivät ja säälivät sinua, mutta viisaat vaikenivat suuressa ymmärtäväisyydessään. Sinä itse vaelsit aurinkokunnasta toiseen ja vaikutit, — sinä runo, jonka yö kantoi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77520 ***