*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77499 *** language: Finnish PUNAINEN AKKUNAVERHO Kirj. J. BARBEY d'AUBREVILLY Suomennos Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1919. Monta, monia vuotta sitten piti minun kerran mennä metsästämään vesilintuja Länsi-Ranskan suoseuduille. Koska siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä niillä seuduilla, joitten kautta minun piti matkustaa, kuljin minä postivaunulla X kaupungista; vaunu sivuutti Rueil linnan luona olevan tienristeyksen. Ainoastaan yksi ainoa henkilö istui tällöin ennen minua vaunussa. Hän oli kaikissa suhteissa merkillinen mies. Minä tunsin hänet, sillä me olimme useasti kohdanneet toisemme seuraelämässä. Mutta minä otan itselleni vapauden kutsua häntä nyt vaikka Brassardin varakreiviksi. Tarpeetonta varovaisuutta kuitenkin, luullakseni! Sillä ne satoihin nousevat henkilöt, jotka lukeutuvat Pariisin suurmaailmaan, voivat varmasti arvata hänen oikean nimensä... — — — Hänen kauneutensa oli aikoinaan ollut sitä laatua, joka on välttämättömämpi sotilaalle kuin kenellekään muulle, sillä ei ole olemassa nuoruutta ilman kauneutta, ja armeijahan on Ranskan nuoruus. Tämä kauneus, joka ei ainoastaan ihastuttanut naisia, vaan myöskin hallitsi itse olosuhteitakin, olivatpa nämä sitten miten pettäviä tahansa, ei muuten yksinomaan suojellut kapteeni de Brassardia. Jos oikein muistan, oli hän näet normandilaista sukua, samaa heimoa kuin Vilhelm Valloittaja, ja olipa hän, niin sanottiin, tehnyt monta valloitusta aikoinaan... Sen jälkeen kuin keisari oli luopunut kruunusta, liittyi hän bourboneihin ja »satapäiväisen keisarikauden aikana» oli hän, ihmeellistä kyllä, pysynyt heille uskollisena. Kun bourbonit olivat toisen kerran palanneet, löi hänet Kaarle X (jota silloin kutsuttiin Monsieuriksi) [Ranskan kuninkaan nuorempaa veljeä nimitettiin nimeltä Monsieur ja hänen puolisoansa nimellä Madame. Suom. muist.] omalla kädellään Pyhän Ludvigin ritariksi. Eikäpä koko restauratsion aikana kaunis de Brassard ollut kertaakaan vahdissa Tuilerien linnassa ilman että Angoulêmen herttuatar ei olisi puhutellut häntä herttaisilla sanoilla. Surut ja huolet olivat riistäneet häneltä sen viehätysvoiman, joka hänellä kerran oli ollut, mutta de Brassardille oli herttuattarella kuitenkin jälellä aina jotakin entisestä tenhovoimastaan. Ministeri, joka huomasi, miten suurta Madamen suosiota varakreivi nautti, olisi kaikin tavoin tahtonut edistää sellaisen miehen kohoamista sotilasuralla, jota Madame niin lämpimästi suosi. Mutta mitä hän voi paraimmalla tahdollaankaan tehdä sellaisen auttamattoman yltiöpään hyväksi, joka eräänä päivänä, kun rykmentti oli komennettu lippuinensa tarkastukseen, tarttui itse rintaman edessä miekkaansa tarkastusta toimittavaa päällikköä vastaan ja tämä tapahtui ainoastaan erään virkaa koskevan huomautuksen johdosta. Oli jo paljon sekin, että hänen onnistui pelastaa de Brassard sotaoikeudesta. Samaa huoletonta halveksumista oli varakreivi de Brassard alinomaa osoittanut virkatoiminnassaan. Lukuunottamatta sotaretkiä, jolloin hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, ei hän koskaan ollut vapaaehtoisesti noudattanut virkansa vaatimuksia. Hän ei useasti kammonut esim. ankaraa ja pitkäaikaista arestiakaan hiipiäkseen pois leiripaikasta ja saadakseen huvitella lähimmässä kaupungissa, josta hän palasi ainoastaan paradi- ja tarkastuspäiviksi, sittenkuin joku sotilas, joka hänestä piti, oli niistä hänelle ilmoittanut. Joskaan hänen päällikkönsä eivät pitäneet upseerista joka halveksi sydämensä pohjasta kaikkea mitä vain nimitettiin kuriksi ja järjestykseksi, niin hänen miehistönsä sitä vastoin jumaloitsi häntä. Mieheistöään kohteli hän mitä paraimmalla tavalla. Hän vaati heiltä ainoastaan, että heidän tuli olla ilman minkäänlaista pöyhkeyttä urhoollisia, reippaita liikkeissään ja sirosti puettuja, sanalla sanottuna vanhan, oikean ranskalaisen mallin mukaisia sotilaita, joista laulu »Kello kymmenen loma» ja kolme, neljä muuta vanhaa mestarillista sotilaslaulua ovat säilyttäneet yhtä sattuvan kuin herttaisen kuvan. Hän kiihoitti heidät ehkä useasti liiankin sydämettömästi kaksintaisteluun toistensa kanssa, mutta tällainen menettelytapa oli hänen mielestään parhain keino, jonka hän tunsi, kehittämään heissä oikeata sotilashenkeä. »Minä en ole mikään hallitsija», oli hänellä tapana sanoa, »enkä voi jakaa mitään ritarimerkkejä, kun he taistelevat urhoollisesti keskenään. Mutta ne ritarimerkit, joita minä voin suurmestarina jakaa, ovat (hänellä oli paljon omaisuutta) hansikkaat, sotilasvyöt ja kaikki sellainen, joka tekee heidän siisteiksi ja komeiksi ilman että se samalla rikkoisi sotilasmääräyksiä». Komean ulkoasunsa takia veikin se komppania, jota hän komensi, voiton kaikista muista muuten niin loistavista kaartirykmenteistä. Tällä tavoin kiihoitti hän liiankin korkealle sotilashenkeä miehistössään, ja ranskalainen sotilas onkin aina valmis antautumaan itserakkauden ja komeilunhalun valtaan, kaksi ominaisuutta, jotka aina vaikuttavat kiihottavasti, toinen sävynsä, toinen sen kateuden kautta, jota se herättää. Täten ymmärtääkin syyn, miksi rykmentin toiset komppaniat olivat kateellisia hänen komppanialleen. Jokainen sotilas olisi uskaltanut antaa henkensä alttiiksi päästäkseen de Brassardin komppaniaan eikäpä myöskään ollut ketään, joka ei olisi uhrannut yhtä paljon pysyäkseen hänen komennettavanaan. Suunnilleen tällainen oli ollut kapteeni de Brassardin hyvinkin omituinen asema restauratsion aikana. Ja koskapa ei tällöin ollut jokapäiväistä tilaisuutta — kuten keisarikunnan aikana — teoilla osoittaa sankarillisuutta, jonka takia kaikki muu annetaan anteeksi, niin ei varmaan kukaan olisi saattanut aavistaa tai arvata, miten kauan varakreivi olisi saattanut eksyttää tovereitaan tällaisella yltiöpäisellä uppiniskaisuudella, jota hän osotti päälliköitään kohtaan samanlaisella rohkealla tavalla, jolla hän olisi uhrannut henkensäkin, jos olisi tosi teossa ollut kysymyksessä rynnätä etumaisena miehenä tuleen —. Mutta sitten puhkesi Vuoden 1830 vallankumous ja otti pois hänen rykmenttitovereiltaan ne huolet, joita heillä tässä suhteessa kenties oli ollut — sekä vapautti tuon tyhmänrohkean kapteenin nöyryytyksestä tulla pyyhityksi pois rykmentin luetteloista, mikä hänelle olisi käynyt päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Vaarallisesti haavoittaneena heinäkuun vallankumouspäivinä ei hän halunnut astua uuden, halveksimansa orleansilaisen hallitsijasuvun palvelukseen. Kun tämä suku heinäkuun vallankumouksen kautta pääsi hallitsemaan maata, jota se ei kuitenkaan kyennyt pitämään käsissään, makasi de Brassard sairaana jalan nyrjähdyksen takia, jonka hän oli saanut — hän tanssi kuten hän tappelikin — viimeisissä tanssiaisissa Berryn herttuattaren luona. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun rummulla annettiin kokoontumismerkki, oli hän vammastaan huolimatta noussut ylös ja asettunut komppaniansa etunenään. Ja kun hänen oli mahdotonta nyrjähdyksen takia vetää saappaita jalkaansa, oli hän marssinut kapinoitsijoita vastaan ikäänkuin hän olisi lähtenyt tanssiaisiin: lakeeratuissa kengissä ja silkkisukissa. Niin puettuna oli hän komentanut miehistöänsä Bastiljitorilla ja täyttänyt tehtävänsä sekä puhdistanut koko bulevardin vallankumouksellisista. Pariisissa ei vielä oltu rakennettu mitään katusulkuja, mutta kaupunki näytti kuitenkin synkältä, uhkaavalta ja ikäänkuin kuolleelta. Auringonpaiste kuumensi katuja ikäänkuin ensimäisenä tulikasteena, jota toinen välittömästi seuraisi, sillä kohta tämän jälkeen alkoivat ammottavat tuliaseet alaslaskettujen akkunaverhojen peitosta syöstä kuolemaa ja hävitystä... Kapteeni de Brassard asetti miehensä kahteen riviin pitkin talojen seinämää ja niin lähelle sitä kuin mahdollista, jotta kumpikin rivi joutui tulenalaiseksi ainoastaan vastapäisistä akkuna-aukoista. Ja uhkarohkeammin, yltiöpäisemmin kuin koskaan ennen asettui hän itse keskelle katua. Ollen näin kahdelta taholta tuhansien kiväärien, pistoolien ja karbiinien tulen alaisena, joka kohdistettiin häntä vastaan Bastiljitorilta aina Richelieu-kadulle saakka, ei hän kuitenkaan haavoittunut huolimatta leveästä rinnastaan, jonka takia hän oli jotensakin ylpeä, sillä hän todellakin ikäänkuin pöyhisti sen kuulia vastaanottamaan, samoin kuin kaunis nainen tanssiaisissa tahtoo näyttää kaulansa kaikessa komeudessaan. Tällä tavoin pääsi hän Frascatin luo Richelieu-kadun kulmassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän komensi miehensä kootuin rivein ryntäämään ensimäiselle katusululle, joka oli hänen edessään, sai hän, samalla kuin kivenheitto murskasi hänen toisen käsivartensa, pyssynkuulan ylpeään rintaansa, joka kahdella tavalla oli maalitauluna, sekä leveytensä että niitten leveitten hopealta hohtavien olkalappujen takia, jotka loistivat olkapäästä olkapäähän. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt häntä valloittamasta katusulkua ja voitosta hurmaantuneitten miestensä etunenässä tunkeutumasta aina Madeleine-kirkolle saakka. Täällä näki haavoitetun kaartinupseerin kaksi naista, jotka ajoivat vaunuissaan pakomatkalla kapinallisesta Pariisista. Veren tahraamana oli hän asettunut eräälle kivilohkareelle, joita oli vielä tähän aikaan paraillaan rakennettavan kirkon ympärillä. Naiset tarjosivat vaununsa hänen käytettäväkseen ja hän antoi ajaa Gros-Cailloux’hun saakka, jossa markiisi be Ragusa silloin oleskeli. De Brassard antoi hänelle raportin lausuen virkaäänellä: »Marsalkka, minulla on kenties elonaikaa vielä pari tuntia. Antakaa minulle määräys mennä, mihin Te haluatte, sinä aikana, joka minulta vielä on elettävänä!» Mutta varakreivi pettyi: hänellä oli elonaikaa jälellä enemmän kuin kaksi tuntia. Kuula, joka oli lävistänyt, hänet, ei tuottanutkaan kuolemaa. — Oli kulunut jo kokonaista viisitoista vuotta tästä tapauksesta, kun opin hänet tuntemaan. Ja silloin hän väitti täysin halveksien sekä lääketiedettä että omaa lääkäriään, joka oli erityisesti teroittanut hänen mieleensä, ettei hän saisi juoda haavakuumeen kestäessä, että hän oli pelastunut varmasta kuolemasta yksinomaan juomalla Bordeaux-viiniä. Ja kun hän joi, mitenkä hän silloin joikaan! Sillä kuten kaikessa muussakin kerskaileva ja yltiöpää, oli hän samaa myöskin juomingeissa... Niin, hän joi kuten paholainen! Hän oli teettänyt itsellensä oivallisen juomapikarin böömiläisestä kristallista; siihen mahtui kokonainen pullo Bordeaux-viiniä ja tämän määrän tyhjensi hän yhdellä ainoalla siemauksella. Sittenkuin hän oli juonut tällaisen pikarin, tapasi hän sanoa, että kaikki, mihin hän ryhtyi, teki hän samalla tavalla ja se oli totta... Mutta nykyään, kun miehuus näyttää kaikissa muodoissaan alkavan vähentyä, ollaan ehkä sitä mieltä, ettei sellaisesta tarvitse kerskata. De Brassard kerskaili kuitenkin samalla tavalla kuin Bassompierre ja kesti viiniä kuten hän. Minä olen hänen nähnyt yhteen mittaan kulauttavan böömiläisen pikarinsa kaksitoista kertaa pohjaan, ilman että hänessä huomattiin merkkiäkään juomisesta. Ja samaten olen minä nähnyt hänet useasti juhlissa — siivot ihmiset sanoisivat juoma-orgioissa — ilman että hänessä koskaan, ei edes loistavimpienkaan juomataidonnäytteiden jälkeen, oltaisi huomattu enempää humaltumista, kuin mitä hän sotilaan tapaan leikillisesti nimitti »olla vähän pihkassa», jolloin hän tavallisesti oli kiinnittävinään lakkiinsa »pompongin» [Sanaleikkiä ei voida kääntää »être un peu pompette». »Pompon» suom. koriste. (Suom. muist.)] — Koskapa minä tämän alempana seuraavan kertomuksen takia tahdon koettaa selittää lukijoille minkälainen mies de Brassard oli, niin miksipä minä en myöskin mainitsisi, että hänellä oli seitsemän rakastajatarta samalla kertaa. Hän nimitti heitä — runolliseen tapaan — »lyyransa seitsemäksi kieleksi». Minä lisään kuitenkin, etten minä omasta puolestani mitenkään voi hyväksyä tällaista pikemmin musikaalista ja kevytmielistä lausuntotapaa, kun puhutaan omista siveydellisistä puutteista. Mutta voidaanko asiata auttaa? Jollei Brassardin varakreivi olisi ollut sellainen, kuin minulla on ollut nyt huvi kertoa, niin olisi kertomukseni tullut vähemmin jännittäväksi ja luultavasti minä en olisi sitä kertonutkaan. — Varmaa on, etten minä odottanutkaan tapaavani de Brassardia, kun astuin vaunuun Rueilin tienristeyksessä. Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun viimeksi tavattiin. Minä tulin hyvin iloiseksi tavatessani hänet ja toivoessani voivani viettää muutaman tunnin hänen kanssaan, joka tosin kuului vielä meidän aikaamme, mutta joka niin monessa suhteessa jo erosi meidän päiviemme ihmisistä. Brassardin varakreivi olisi voinut pukeutua Frans I:n aikuiseen rautavarustukseen ja kantaa sitä yhtä keveästi kuin kuninkaallisen kaartin jäykkää sinistä upseeripukua. Hän erosi siis sekä käytökseltään että ruumiiltaan nykyajan kuuluisimmista nuorista miehistä. Verrattuina häneen, joka eli tuona niin kauan säteilevänä ja nyt jo hautaan vaipuvana suurloiston aikakautena, olisivat kaikki ne pikkukuut, jotka nyt nousevat muotimaailman taivaalle, näyttäneet hyvin mitättömiltä ja vaaleilta. Hän muistutti kauneudeltaan keisari Nikolaita, erikoisesti juuri ruumiin muodon ja ryhdin puolesta. Mutta hänen kasvonsa olivat vähemmän pyöreät ja profiili vähemmän kreikkalainen. Hänellä oli lyhyt, elävän ja miehekkään värinen parta, joka oli samoin kuin hänen tukkansakin jonkun selittämättömän toalettisalaisuuden kautta säilyttänyt mustan värinsä. Hänen erittäin jalomuotoista otsaansa, joka oli rypytön ja valkoinen kuin naisen käsivarsi, peitti tykkimiehen karvalakki, jonka karvat, samoinkuin sotilaskypärin, laskeutuivat alaspäin ja vähän paljastivat kypärinkupua, jonka alta otsa näytti kahta leveämmältä ja jalommalta ja joka miltei kokonaan varjosti varakreivi de Brassardin tuuheitten kulmakarvojen peittämät säkenöivät silmät. Nämä tummansiniset, tummasti loistavat ja pistävät silmät, jotka sädehtivät ikäänkuin pari hienosti hiottua safiiria, eivät antaneet kenellekään aikaa tarkastaa itseänsä, vaan ne itse ikäänkuin tunkeutuivat kaiken läpi, ne tarkastelivat... Me puristimme toistemme käsiä, varakreivi ja minä, ja aloimme keskustella. Hän puhui hitaasti, väräjävällä äänellä, ja jos hän olisi puhunut komennussanoja, olisivat ne kuuluneet yli Mars-kentän. Kuten yllä on mainittu, oli hän saanut kasvatuksensa lapsuudestaan saakka Englannissa, ja ajatteli englantilaiseen tapaan. Mutta se hitaisuus, jolla hän puhui ja joka muuten ei osoittanut vähintäkään vaikeutta ajatusten ilmaisemisessa, antoi aivan erikoisen värityksen kaikelle, mitä hän puhui, vieläpä hänen, leikinlaskullensakin, sillä hän piti leikin laskemisesta vieläpä vähän rohkeastakin. Hän ei valikoinut sanojaan, kuten on tapana sanoa. Kapteeni de Brassard meni aina _liian pitkälle_, väitti kreivinna F., kaunis leski, joka ei sitten miehensä kuoleman pitänyt muita värejä kuin mustaa, valkoista ja sinipunertavaa. Täytyi pitää de Brassardia hyvin hyvänä seuramiehenä, ettei tulisi ajatelleeksi hänestä hyvin huonoa. Mutta tarvitsee, kuten tunnettua, olla ainoastaan taipeeksi turmeltunut, jotta Saint-Germain’in seurapiiri pitää hyvänään kaikkea, mitä sanotaan ja tehdään... Yhtenä etuna keskusteltaissa matkalla on se, että keskustelun saa haitatta kummallekin lopettaa, milloin tahansa, kun ei ole enempää puhumista. Salonkikeskustelu ei ole yhtä vapaata. Tällöin vaatii kohteliaisuuskin pitämään keskustelua aina yllä. Mutta usein täytyy tämän viattoman teeskentelyn takia kuulla tyhjänpäiväistä ja ikävää keskustelua, johon tyhmeliinit, vaikkapa he olisivat jo syntymästään saakka olleet harvapuheisia (sillä semmoisia on) koettavat ottaa osaa ja pinnistävät aivojansa saadaksensa esille muutamia lauseita ja ollakseen miellyttäviä. Kyytivaunussa on jokainen kotonaan yhtä paljon kuin toisetkin matkustajat, jonka takia ilman vähintäkään haittaa voidaan vaieta, silloin kun halutaan, sekä antautumalla unelmiinsa lopettaa keskustelu. Onnettomuudeksi ovat ne tilaisuudet, joita tämä elämä tarjoaa, enimmäkseen inhoittavan jokapäiväisiä, ja ennen voitiin tehdä kaksikymmentä matkaa kyytivaunussa, kuten nykyään kaksikymmentä rautatiematkaa, kohtaamatta hauskaa ja miellyttävää henkilöä, jonka kanssa voitiin keskustella... Varakreivi ja minä vaihdoimme aluksi muutaman sanan, joitten aiheina olivat matkan vaiheet, maiseman yksityiskohdat ja muutamat muistot niistä piireistä, joissa me muinoin olimme tavanneet toisemme. Tämän jälkeen vaivuimme laskeutuvan päivän hämärän hiljaisuuden valtaan. Yö ja pimeys, jotka syksyllä näyttävät ikäänkuin suoraan putoavan taivaasta ilman mitään hämärää, niin nopeasti ne saapuvat, kietoivat meidät kylmyydellänsä. Me käärimme viittamme ympärillemme ja painoimme päämme vaunun seinää vasten, joka on tavallisena matkustavaisten päänaluksena. Minä en tietänyt, uinahtiko minun matkatoverini nurkkaansa; minä puolestani olin yhä edelleen valveilla. Olin kulkenut tien, jota kuljimme, niin monta kertaa ja tunsin sen niin hyvin, että minä tuskin huomasin ulkopuolella olevia esineitä, jotka sitä mukaa, kuin kyytivaunut kulkivat eteenpäin, katosivat ja näyttivät katoavan pimeyteen, vastapäiseen suuntaan kuin mihin me matkustimme. Me kuljimme useampien pienempien kaupunkien läpi, jotka sijaitsivat siellä täällä tämän pitkän tien varrella, jota kyytimiehet vielä tänä päivänä kutsuvat »serpentiiniksi» niitten liehuvien nauhojen muistoksi, joita he muinoin kantoivat, mutta jotka nyt aikoja sitten ovat joutuneet pois käytännöstä... Yö tuli pimeäksi, kuten loppuun hiiltynyt uuni — ja tässä pimeydessä näyttivät ne tuntemattomat kaupungit, joitten ohi kuljimme, tavattoman kummallisilta ja saattoivat mieleen ajatuksen, että me olimme maailman lopussa. Sellaiset tunteet, joita minä tässä esitän muistoina nyt jo unholaan vaipuneitten asioitten aiheuttamista vaikutteista, eivät enää synny eikä niitä koskaan enää tulla kokemaan. Nykyajan rautatiet asemarakennuksineen aivan kaupungin vieressä eivät anna matkustaville tilaisuutta katsella ohikiitäviä katuja, kuten muinoin voitiin tehdä kyytivaunusta, jota vetivät joka asemalla vaihdettavat laukkaavat hevoset. Useimmissa niistä pienistä kaupungeista, joiden läpi me siten kuljimme, olivat katulyhdyt — myöhäisemmän ajan ylellisyyttä harvinaisia ja niitten kaduilla näki tosiaankin vähemmin selvästi kuin maanteillä, jotka äsken olimme jättäneet. Ulkona oli näet vapaa näköala taivaalle, ja avaruudesta loisti himmeä valo, sillä aikaa kuin täällä sitä vastoin kaikki, tiheästi toisiinsa sullotut talot jotka näyttivät suutelevan toisiansa, näitten kapeille kaduille lankeavat varjot ja se vähäinen osa taivasta, sekä tähtiä, joka näkyi talojen molempien kattorivien välitse, muodostui nukkuvan kaupungin utukuvaksi... Ainoa ihminen, joka nähtiin — erään ravintolan portilla — oli muuan tallirenki, joka lyhdyn valossa oli viemässä kyytihevosia tahi korjaamassa hevosten valjaita viheltäen ja kiroten tyhmiä tahi levottomia hevosia... Muuta ei kuultukaan kuin jonkun uneliaan matkustajan, joka laski alas akkunan ja huusi yöhön, missä ääni hiljaisuuden takia kaikui kahta vertaa kovemmalta, alituisesti toistuva kysymys: »Kyytimies missä me olemme?» Ei näkynyt myöskään, tallirenkiä lukuunottamatta, yhtään ihmistä ulkopuolella tämän pysähtyneen, kyytivaunun, joka oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Sillä näissä nukkuvissa pienissä kaupungeissa, joissa joku uneksija kuten minä koetti kenties erottaa akkunansa läpi pimeyden puoleksi peittämien talojen päätyjä tahi kiinnitti katseensa ja ajatuksensa johonkuhun tänä myöhäisenä tuntina vielä valaistuun akkunaan, ovat tavat vielä yksinkertaiset ja säännölliset ja yö käytetään etupäässä nukkumista ja lepoa varten. Valtavasti vaikuttaa aina, kun näkee inhimillisen olennon vaikkakin yövahdin, valvovan, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat vaipuneet inhimillisen luonnon aiheuttamaan unenhorrokseen. Mutta kun ei tiedetä, mikä pitää jotakuta henkilöä valveilla akkunan takana, jonka verhot ovat alaslasketut ja jonka valo antaa elämää ja ajatuksia, niin silloin unelmien runous muuttuu todellisuudeksi. Ainakin minä puolestani, en ole koskaan voinut katsella yöllä valaistua akkunaa jossakin nukkuvassa kaupungissa, jonka läpi olen kulkenut, ilman että tämä valo olisi kiinnittänyt ajatusmaailmani ja kuvitellut minulle kaikenlaisia, herttaisia kohtauksia ja tapauksia verhojen takapuolella... Ja vielä näin monien vuosien jälkeen säilytän minä muistossani muutamia näistä akkunoista, jotka ikuisesti ovat surullisella valollaan loistaneet, ja usein, kun minä ajattelen niitä ja näen ne valveilla unelmoidessani, saapuvat ne ja kysyvät: »Mitä lienee tapahtunut näitten verhojen takana?» Niin, muuan niistä akkunoista, jotka kauimmin ovat säilyneet elävinä muistossani (minä selitän kohta syyn tähän), oli erään kadun varrella pikkuisessa X:n kaupungissa, jonka me tänä yönä sivuutimme. Se oli kolmea taloa kauempana — minun muistoni ei petä, kuten nähdään — kuin majatalo, jossa me vaihdoimme hevoset. Mutta olin tilaisuudessa tarkastamaan mainittua akkunaa kauemmin kuin mitä hevosten vaihto yksistään vaati. Vaununpyörä oli mennyt rikki ja me lähetimme hakemaan vaununtekijää. Hän oli nukkumassa ja hänet täytyi herättää. Mutta vaikeata oli keskellä yötä muutamissa minuuteissa herättää vaununtekijää pikkuisessa maalaiskaupungissa ja saada hänet nousemaan ylös, ja kiinnittämään ruuvimutterin sellaiseen kyytivaunuun, jolla ei ole kilpailijaa kyytilinjallaan. Sillä jos vaununtekijä nukkui sängyssään yhtä makeasti kuin matkustajat vaunussa, niin ei olisi kait helppoa herättää häntä. Osastooni kuulin minä väliseinän läpi vaunun sisäosassa olevien matkustajien kuorsauksia. Ei kukaan katolla olevista matkustajista ollut astunut alas. Muuten on näillä tapana, kuten tiedetään, heti kiivetä alas, niin pian kuin vaunu pysähtyy, luultavasti näyttääkseen taitavuuttaan ylöskiipeämisessä, sillä turhamaisuutta havaitaan kaikkialta Ranskassa, yksinpä kyytivaunun katollakin. Majatalo, jonka luona pysähdyimme, oli jo suljettu. Kukaan ei pyytänyt illallista, se oli tarjottu jo edellisellä kyytiasemalla. Koko talo nukkui, kuten mekin. Ei mitään ollut ilmaisemassa, että joku olisi ollut ylhäällä — ei mikään kolina häirinnyt syvää hiljaisuutta, yksitoikkoista, pitkäveteistä luudan suhinaa lukuunottamatta, jolla joku — ei voinut pimeyden takia eroittaa, oliko se mies tai nainen — lakaisi suurta pihamaata hiljaisen majatalon edessä, jonka portti tavallisesti oli avoinna. Pitkäveteinen luudan suhina, kun sillä vetäistiin pihamaan kivitystä, tuntui sekin nukahtavan tai ainakin kovin haluavan nukahtaa. Talon julkisivu oli musta, kuten muittenkin saman kadun varrella, jossa ainoastaan yksi ainoa akkuna oli valaistu juuri se akkuna, jonka olen säilyttänyt muistossani ja jonka kuva on aina ilmielävänä aivoissani. Huone, josta valo tuli, oli suuri, mutta ainoastaan yksikerroksinen, joskin hyvin korkea. Valoa ei voitu sanoa kirkkaaksi, sillä sitä heikensi punainen kaksoisverho, jonka läpi se jollakin salaperäisellä tavalla tunkeutui. »Ihmeellistä», mutisi varakreivi de Brassard ikäänkuin puhuen itsekseen. »Voisi luulla, että se on yhä sama verho». Minä käännyin häneen päin, ikäänkuin olisin voinut nähdä hänet pimeässä vaunuosastossamme. Mutta kyytimiehen istuimen alle asetettu lamppu, jonka piti valaista hevosia ja tietä, oli juuri sammunut. Minä luulin hänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, vaan häntäkin ihmetytti kuten minuakin, tämä akkuna. Hänellä oli kuitenkin puolellansa se etu, että hän tiesi, minkä tähden hän hämmästyi... Hänen äänensävynsä hänen puhuessaan — olihan se tavattoman yksinkertaista, mitä hän oli lausunut — poikkesi siinä määrin hänen tavallisesta äänestään ja painui niin mieleeni, että minun ehdottomasti täytyi tyydyttää äkillinen uteliaisuuteni ja nähdä hänen kasvonsa. Minä otin tulta tulitikulla, ikäänkuin olisin halunnut sytyttää sikarini. Sinertävä valo leimahti pimeydessä. Hän oli vaalea — ei kuten kuollut, vaan kuten Kuolema itse. Minkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin kummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei tavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait tulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi, sekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa käsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki tämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin, minkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin tietää, jos menettelisin taitavasti. »Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te tunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä äänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin ilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta. »Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella sointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta. Tämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut taasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea mielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä mieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan saata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä. »Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä levollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita ja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita, mutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku, jonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja ensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle neljäs asia, jota en voi unohtaa!» Hän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen paremmin nähdä akkunan, josta hän puhui?... Kyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä palannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet ehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat liikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät riipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi tömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme, jossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset olivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin prinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa. »Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä akkuna todellakin omituiselta». »Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette, mutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu huoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä olen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi vuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä muuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla tavalla kuin silloin, kun... Hän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli. »Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän ensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?» »Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä totta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin en tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun lamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä ihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin sotatoimia». »Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se tapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?» Hän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni. »Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen, kuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon aikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja puku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino naisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti minun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole saanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten ihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt sotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään vasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi saanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta ollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on yhdeksänvuotiaita haareminaisia...» »Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa tietää mitään», ajattelin minä. »Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä vetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka tuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla akkunaverhon takana». »Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti. »Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma... Pikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet kymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna, voi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen, jonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua tapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon akkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella tavalla». »Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan mitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus leikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti, kuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten tulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen jo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään sellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen — se olin minä itse». Minä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa? »Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä. »Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään voittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä». »Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti. »Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti. »Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä eroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei varmaan paennut»... »Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti, »vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana, että minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen kuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat minua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni tietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on, joka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!» »Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet, täytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni». »P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette utelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni kuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin seikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän äänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä, minkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan. Hän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että hän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi, mitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin hyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei säännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin suuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla säestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan huomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin kiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin tulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa. »Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt sotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan linjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen levottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari oli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden 1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen erota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin pataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa kaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen, oli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta oli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette kulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette voi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta sitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä. Se oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä aina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä — oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä minkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni uneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja ihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota Te ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua kantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta myöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa liikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä paljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa mestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin hullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon se nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli kirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä tässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu mitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen paraadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni kauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti yksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni varten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni ja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin yksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni kello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin itseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin myöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla kuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla upseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä ja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista kauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä, jotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he mainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan takaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty hänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia, tanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä pikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma oli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka, jolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys kaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen autiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme koskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa rykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen merkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista majoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka, kuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu seurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä, tarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko upseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat vahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan paikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne saapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa huomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän huomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän täytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän ulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin olen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä piilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat rukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat äitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin takkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut mitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta lähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat ainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle ja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä ollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan vailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman väestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten tiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat; joissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin paljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa astua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina... Ei ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen elämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään ainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti aterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa kapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä seurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin köyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin kalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä tulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä. Samoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä »Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli siihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja ylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä valkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon ja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini oli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla olevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin olevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä seurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin rykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta ja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina, vieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki oli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän mainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne rauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine lörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä toivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa, jossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi sanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten, erikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo, ja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä, joka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen huomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset ihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin eläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden yön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin sotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta ateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä myöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä huomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena pitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka viileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä, ja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni miekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni luo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen onnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin sievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen ja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta naistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in esimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan samanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat tekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät myöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen hirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme häntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin sarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa takia». »Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli vanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi vuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä tuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan. »Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä», lisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut maistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse sen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä naisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei enää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut muuta kuin vettä ja maitoa». »Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan», huomautin minä. »Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta minun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun aikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut pitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei minulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy puhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen olin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö sen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan suurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä, mikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta ritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!» »Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin huoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä ajatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo, molemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään — päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani sellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä yhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka tuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut siinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia, ja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani, jotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin ainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi tuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä. Puheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän menneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja tapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus, hyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin hänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun paljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen väärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän nuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja minkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut myöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin paljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista väkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa oloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli jonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa yläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he aikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku vahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan täyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei sitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä täysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on yltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista hopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin vähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä. Ruoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan nousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha Olive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta», asetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka koristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta. Minä olin siis asunut siellä noin lukukauden ajan — yhtä rauhallisissa olosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän kuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka tulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen aikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä ruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen hattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on kotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan vaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa, ikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon ympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin lujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen, silkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille, senaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten ulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä. Kädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun sisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä hänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi ollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän ripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken tämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä, seisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja ottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten soi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä silmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à la Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän aikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut isäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut juuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta minun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää, kuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle tyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen asumaan kotona vanhempiensa luona. Heidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö näyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei maailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia tahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta? Fysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän kaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä oli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta katsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä, oppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun — fysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita muussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta havaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja tällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat ja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä, olisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää ajatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä, joita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan heitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä ainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten haluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan seisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu »Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata hänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se oli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin henkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla annetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään vaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa ilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa ollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä päivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon en vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän kauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies viheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen väri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise pistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei tiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa tapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta selittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista arkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten luo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti Albertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään vaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen kasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta yhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen päivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin kasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli hän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin, mitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun. joskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin puhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta näyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä. Tyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset lopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta ei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista mielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti Albertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään liikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin suurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta, jolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut hänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja joissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys minua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän ei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes silmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona, muodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi vähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä minua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi saattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian vastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä välinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä. Ja tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani. Ainoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä seurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä sanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin katselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan tavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia tai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli aina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta eikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli. Mitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni saakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä nuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta näin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen esiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen istuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen niin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen seikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt ihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen sijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa silmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on vallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti hämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan käteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut ollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä käsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla. Se oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti tämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin hänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken painosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani soi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni taikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren käden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja joka lujasti puristi minun kättäni. Kuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä. Minäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden aiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni, koska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi antaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa puristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä kaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta hetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat tulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta kun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen kätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti, intohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana, joita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani, pelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen olivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. — Mutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias tyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta uskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä purin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta voisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut ilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet. Koetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en koskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän toisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken pöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä tarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka tunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka säteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä kohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä kimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan ruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti, suloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti sydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti. Kuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme, kun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta samassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä tuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä intohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen päivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa sietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa lopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että kadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä helvetin tulessa kuin kalat vedessä... Jätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen aikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun. Rauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet mitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton heidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen vuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan olla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän hullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen aikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan, vaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan olisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia, joita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä ihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia sellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä. Olin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä olin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia kaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat, kun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien takana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä. Mutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen, Lovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta, mitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena seikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän voi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan. Ajatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei niinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota minä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen ja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken hämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen, hänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin, kun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä, etenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei ainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen kuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani ja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni olivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai myöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin kokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan tuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan jo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes paljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän ensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin ollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos huudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo suurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin en kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä siihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä huonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita minua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei ilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin myöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa tämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun nousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut ajatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli sieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen kätensä oli puristautunut minun käteni ympärille... Huumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut ajattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä saadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan maalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka en ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla kuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään, että hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen saman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli samalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä, joka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin muulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa kanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä, vai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien vanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta sillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella, jota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun elämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla olin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani heihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät epäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella salaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne tilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos tai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla keskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä hyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin vieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi etsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan ilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä kirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa paikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen kirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja halutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan päivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä odotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika. Tuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun kättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti sen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut ajatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla välinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta leningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle; ja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja kekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen samalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa kuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili, milloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut». »Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti, sillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin paljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä seuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin ooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia kuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani, että minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista naista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa ikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan kertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi hän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti paljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani, siis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti olevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut esitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori mies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he seurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan nimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun näytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut paikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen sanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella vaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!» Tämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli ojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan tämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli uudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen — unikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan vaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine oli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin nähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että hänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt pitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää esiin hänen päästään». »Teidän kertomuksenne on oivallinen», sanoi varakreivi de Brassard jotenkin kylmästi. — Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi se kenties tuottanut hänelle nautintoa — »Mutta antakaa minun nyt lopettaa oma kertomukseni. Minä myönnän, että, sellainen tyttö kun hän oli, en sekuntiakaan ollut levoton kirjeeni kohtalosta. Vaikkapa hän aina olisikin riippunut äitinsä hameenliepeissä kiinni, niin kyllä hän löytäisi tilaisuutta lukea ja vastata minun kirjeeseeni. Minä kuvittelin jo mielessäni pitkällistä kirjevaihtoa sen pikkuisen postitoimiston välityksellä, jonka olimme muodostaneet pöydän alle. Mutta kun minä seuraavana päivänä mitä mieluisinten ja varmimpien tunteitten pulputessa sydämessäni astuin ruokasaliin, vakuutettuna siitä, että minä heti paikalla saisin ratkaisevan vastauksen eilispäiväiseen kirjeeseeni, luulin minä itseni sokaistuksi, kun huomasin, että neiti Alberten paikka pöydässä oli muutettu ja että hän oli muutettu paikalle, missä hänen aina olisi pitänyt istua: isänsä ja äitinsä välissä. Miksi tämä muutos? Oliko tapahtunut jotakin, josta en mitään tiennyt. Oliko isä tai äiti aavistanut jotakin? Minä istuin nyt vastapäätä neiti Albertea ja minä katselin häntä niin hellittämättömästi, että se olisi vaatinut häneltä ymmärtämistä. Silmissäni kiilsi kaksikymmentäviisi kysymysmerkkiä, mutta hänen silmänsä olivat yhtä levolliset, yhtä äänettömät, yhtä välinpitämättömät kuten aina. Ne katselivat minua näkemättä minua. En koskaan ole ollut enemmän kärsivällisyyttä vaativien silmäysten esineenä kuin näitten pitkien, rauhallisten silmäysten, jotka kohtasivat minua kuin kuollutta esinettä. Minä olin pakahtua uteliaisuudesta, minussa kuohui viha, levottomuus ja koko joukko kuohuksiin joutuneita, pettyneitä tunteita. En käsittänyt, mitenkä se oli mahdollista, että tämä nainen, joka oli niin varma itsestänsä, että saattoi luulla hänen omaavan hienon ihonsa alla hermojen asemasta yhtä paljon lihaksia, kuin minulla oli, ei näyttänyt uskaltavan antaa vähintäkään yhteisen ymmärtämisen ja selityksen merkkiä, merkkiä, joka saattaisi minut uskomaan, joka mainitsisi minulle miten pintapuolisesti tahansa, että me ymmärsimme toisiamme, että me olimme salaisessa liitossa ja kanssarikollisia samassa mysteriossa, olkoonpa että tämä oli nyt rakkautta tai ei ollenkaan mitään rakkautta. Asian laita oli nyt niin, että minun täytyi kysyä itseltäni, oliko hän todellakin sama nainen; joka oli koskettanut minua kädellään ja jalallaan pöydän alla, joka oli vastaanottanut minun kirjeeni edellisenä päivänä ja — vanhempiensa silmien edessä — pistänyt sen rintaansa yhtä luonnollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys kukasta. Hän oli jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen suinkaan olisi tarvinnut hävetä suodessaan minulle yhden ainoan silmäyksen. Mutta ei! Minä, en saanut yhtään. Päivällisaika kului kokonaan loppuun, ilman että olin saanut silmäystä, jota olin vaaninut ja odottanut, silmäystä, jonka olisin sytyttänyt omaltani tuleen, mutta joka ei ollenkaan syttynyt. Hän on varmaankin keksinyt jonkun tavan vastata minulle, sanoin itsekseni, kun olimme nousseet pöydästä ja olin palannut huoneeseeni. Minä en luullut, että sellainen ihminen kuin hän voisi vetäytyä takaisin, kun hän oli mennyt niin tavattoman pitkälle, ja minä en myöntänyt, että hän voisi pelätä tai piitata jostakin, kun oli kysymyksessä rakastuminen. Ja rehellisesti puhuttuna, minä en voinut Jumalan nimessä luullakaan ettei hän ainakin jossakin määrin ollut rakastunut minuun. Jos hänen vanhempansa eivät mitään epäile, rohkaisin itseäni edelleen, jos paikat ovat pöydässä ainoastaan sattumalta vaihdetut, niin tulen huomenna istumaan hänen vieressään uudelleen... Mutta en seuraavana päivänä enkä sitä seuraavinakaan saanut istua neiti Alberten vieressä. Hänellä oli edelleen sama selittämätön kasvojenjuonne ja hän pitkitti edelleen puhumistaan samalla uskomattoman sujuvalla äänellään samoista vähäarvoisista, jokapäiväisistä asioista, joista aina puhuttiin tässä poroporvarillisessa päivällispöydässä. Ymmärrättehän, että minä tarkastelin häntä suurimmalla mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt ollenkaan kiihtyneeltä, kun minä sitä vastoin olin kiihoittunut tavattomassa määrässä — niin, minä olin vihan vimmoissani, vihani oli pakahduttamaisillaan minut ja kuitenkin minun täytyi se peittää. Ja hänen liikkumaton katseensa, jota hän ei koskaan jättänyt, teki keskinäisen välimatkamme kahta vertaa suuremmaksi, kuin miksi se oli tullut, sen jälkeen kuin istuinpaikkamme pöydässä olivat erotetut. Minä olin niin äärimmilleen vimmastunut, etten minä lopuksi pelännyt paljastaa häntä tirkistämällä häneen ja kaikin voimin kiinnittämällä uhkaavan, leimuavan katseeni hänen läpitunkemattomiin, jääkylmiin silmiinsä. Oliko hänen käytöksessään mitään muuta kuin konsteja ainoastaan? Tai kiemailua? Olivatko ne ainoastaan oikkuja, toinen toisensa jälkeen? Tai yksinomaan yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä? Sittemmin olen oppinut tuntemaan sellaisia naisia, joitten mielenhehkuun yhtyy ainoastaan yksinkertaisuus. »Tietäisipä vain oikean silmänräpäyksen!» sanoi Ninon. Olinkohan minä jo sivuuttanut sen hetken, jota Ninon tarkoitti. Odotin kuitenkin edelleen — ja mitä? Sanaa, merkkiä, niin, ainoastaan kuiskausta, kun me nousimme pöydästä ja rymistelimme tuoleja niitä asettaessamme syrjään. Mutta kun ei mitään kaikesta tästä tapahtunut, antautuin minä hulluimpien ajatusten, mahdottomimpien mietiskelyjen valtaan. Minä jauhoin sitä aatetta, että hän, koska kotona oli välillämme kaikenlaisia esteitä, lähettäisi minulle kirjeen postitse — että hän olisi kylliksi kekseliäs pistääkseen sen salaisesti kirjelaatikkoon, kun hän oli ulkona äitinsä kanssa. Tämän ajatuksen valtaamana tulin piinaavan tuskan valtaan, säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, tunti ennen kuin kirjeenkantaja matkallaan kulki talomme ohitse. Ainakin kymmenen kertaa tämän tunnin kuluessa kysyin minä puoleksi tukahutetulla äänellä vanhalta Olivelta: »Onko joku kirje saapunut minulle, Olive»? Ja hän vastasi aina samalla tavalla: »Ei, luutnantti, ei ole saapunut». Mutta tämä tuska muuttui pian liian vaikeaksi. Pilkattu himo muuttui vihaksi. Aloin vihata Albertea, ja pilkatun himoni kiihdyttämässä vihassa aloin minä etsiä syitä hänen osottamaansa käytökseen minua kohtaan, jotka lopulta johtivat minut täydellisesti halveksimaan häntä. Sillä viha janoaa halveksumista ja halveksuminen on vihan nektaria. »Hylkynainen, joka pelkäät kirjettä!» huudahdin itsekseni. Kuten näette, aloin tulla karkeasanaiseksi. Ajatuksissani loukkasin häntä enkä tällä suinkaan ajatellut häntä panetella. Minä en enää koettanut ajatella häntä, mutta mainitsin häntä karkeimmilla sotilaanomaisilla nimityksiltä, kun minä puhuin hänestä Louis de Meungille. Sillä hänen kanssaan puhuin minä todellakin Albertesta. Äärimmilleen kehittynyt kiihtynyt mieliala, johon hän oli saattanut minut, oli minussa sammuttanut pienimmänkin ritarillisuuden kipinän. Minä kerroin koko tarinan oivalliselle Louisille. Hän kierteli pitkiä, vaaleita viiksiään kuunnellessaan minua ja sanoi häikäilemättä, sillä emme olleet mitään siveysopin saarnaajia 27:nnessä rykmentissä: »Tee kuten minä! Toinen paha saa ajaa tieltään toisen pahan. Ota jokin pikkuinen ompelijatyttö rakastajattareksesi äläkä murehdi enää tuosta tyttöpahasesta!» Mutta en ollenkaan seurannut sitä neuvoa, jonka Louis antoi minulle. Minä olin tullut leikissä liian syvästi haavoitetuksi voidakseni tehdä sen. Olisin kenties ottanut rakastajattaren, jos olisin saattanut luulla, että Alberte olisi saanut tietää sen, olisin ottanut tällaisen haavoittaakseni hänen sydäntään tai turhamielisyyttään mustasukkaisuudella. Mutta hän ei olisi saanut tietää sitä. Kuinka se olisi käynyt päinsä? jos tekisin sen ja sallisin rakastajattareni tulla kotiini, kuten Louis teki Postiravintolassaan, niin olisi se samaa kuin kaikkien välien rikkominen sen kunnon isäntäväen kanssa, jonka luona olin täysihoidossa, sillä minua olisi heti kehoitettu hankkimaan itselleni toinen asunto. Mutta en tahtonut luopua mahdollisuudesta, joskin se oli kaikki, mihin minä voin perustaa laskelmani, mahdollisuudesta päästä taasen kosketuksiin käden tai jalan välityksellä tuon kirotun Alberten kanssa, joka kuitenkin, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli uskaltanut, pysyi Hänen Ylhäisyytenään Neiti Luoksepääsemättömänä. »Sano mieluummin Neiti Mahdoton!» sanoi Louis pilkaten minua. — Tällä tavoin kului kokonainen kuukausi. Huolimatta siitä, että olin päättänyt esiintyä yhtä huonomuistisena ja välinpitämättömänä kuin Alberte ja asettaa kovan kovaa vastaan ja kylmettyä kylmää vastaan, olin antautunut koko olennollani vaanimaan häntä — tapa, jota minä muuten halveksin, yksinpä metsästysretkelläkin... Niin, minä vaanin häntä päivät pääksytysten. Minä olin väijyksissä, kun hän meni päivälliselle ja toivoin tapaavani hänet yksin ruokasalissa kuten ensimäisellä kerralla. Minä vahdin häntä koko päivällisajan: minun katseeni vaani hänen katsettaan sekä suoraan edestä että sivulta ja kohtasi hänen pirullisen jäykät, tyynet silmänsä, jotka eivät, väistyneet minua eivätkä koskaan minulle mitään vastanneet. Minä olin väijymässä häntä päivällisen jälkeen, sillä nyttemmin viivähdin minä hetkisen ruokasalissa katsellakseni, kuinka naiset ryhtyivät käsitöihinsä akkunankomerossa, ja pidin silmällä, eikö hän pudottaisi jotakin, sormustintaan, saksiaan tai kangaspalasta, jonka voisin ottaa ylös ja ojentaessani sen hänelle saada tilaisuuden koskettaa hänen kättään, joka oli lumonnut minun mieleni. Minä lojoin väijyen huoneessani, kun olin sinne palannut. Olin aina kuulevinani käytävässä hänen askeltensa äänen, sen jalan äänen, joka oli painanut minun jalkaani niin päättävän tarkoitusperäisesti. Niin, minä asetuin vaanimaan häntä yksinpä rapuillekin, joilla luulin voivani kohdata hänet, ja tulin suunniltani hämmästyksestä, kun vanha Olive eräänä päivänä yllätti minut vahtipaikallani. Minä olin väijymässä akkunassani, samassa akkunassa, jonka Te nyt näette. Siihen minä asetuin vahtimaan kun hänen piti mennä ulos äitinsä kanssa, enkä liikkunut paikaltani; ennenkuin hän oli tullut takaisin kotiin. Mutta tämä oli yhtä turhaa kuin kaikki muukin. Kun hän meni ulos suuri huivi hartioilla — sellainen, jota nuoret naiset silloin käyttivät — puna- ja valkoraiteinen sekä musta- ja keltakukkainen — en ole mitään unohtanut — ei tuo ylpeä olento kertaakaan kääntynyt, ja kun hän palasi, yhä edelleen äitinsä seurassa, ei hän nostanut päätään eikä kääntänyt katsettaan akkunaa kohden, jossa minä katsoin ja odotin. — Sellainen oli se lohduton asema, johon hän oli tuominnut minut. Totta kyllä tiedän, että naiset tekevät meidät suuremmissa tai vähemmissä määrin orjiksi — mutta ei kuitenkaan sellaisessa määrässä! Vanha narri, jonka piti jo kauan aikaa sitten olla minussa kuollut, kohoaa vielä sitä vastaan. Oi, nyt en enää ajatellut sitä onnea, jonka sotilaspukuni kantaminen tuotti minulle. Kun olin lopettanut palvelukseni jonakin päivänä, harjoituksen tai paraadin, palasin nopeasti kotiin, ei ottaakseni käteeni joitakin sotilassääntöjä niitä tutkiakseni tai romaaneja, joita minä siihen aikaan yksinomaan luin. En käynyt enää Louis de Meungin luona. Minä en kaskaan enää koskenut florettejani. Minulla ei ollut tupakkaa käytettävänäni, tupakkaa, joka lannistaa sielussa pulppuavan toimintahalun, tupakkaa, jota te käytätte, te nuoret, jotka olette seuranneet minua elämässä. Siihen aikaan ei kukaan 27:nnessä rykmentissä polttanut, mahdollisesti sotilaita lukuunottamatta, kun he vahdissa pelasivat korttia rummun päällä. Täten iojoin minä ruumiillisesti toimettomana, sillä aikaa kuin jokin nakersi ja nakersi — en tiedä, oliko se sydämeni lojoin pitkin pituuttani sohvalla, mutta ilman että enää tunsin sitä suloista viileyttä, jota se aikasemmin oli minulle antanut kuuden neliöjalan laajuisessa huoneessani. Siellä kuljin minä edes ja taas, kuten leijonanpentu häkissään, kun se tuntee läheisyydessään tuoreen lihan hajun. Ja kuten oli asianlaita päivällä, niin oli se myöskin suurimpana osana yöstä. Minä menin nukkumaan myöhään, mutta tuskin nukuin ollenkaan. Hän piti minut valveilla, tuo helvetin Alberte, joka oli sytyttänyt hornan tulen suoniini poistuakseen sen jälkeen, ikäänkuin murhapolttaja, joka ei edes käännä päätään katsoakseen, palaako hänen takanaan tuli, jonka hän oli sytyttänyt. Jotteivät naapurit, jotka maalla ovat uteliaampia kuin muualla, voisi nähdä huoneeseeni, laskin minä akkunaverhon alas, kuten näette sen olevan tänä iltana», — tällöin varakreivi kosketti hansikkaallaan edessään, olevaa vaununakkunaa kuivatakseen siitä hien, mitä oli alkanut kerääntyä lasiin — »saman punaisen akkunaverhon tämän saman akkunan eteen, jossa ei silloin yhtä vähän kuin nytkään ollut mitään laskuverhoja. Huone oli sisustettu empire-tyyliin ajan maun mukaisesti: lattia oli parkettilattia ja kaikkialla ruusupuisissa huonekaluissa oli pronssisia koristuksia, osittain sfinxinpään-muotoisia neljässä sängyntolpassa ja leijonankäpälän-muotoisia sängynjaloissa, osittain — piirongin ja kirjoituspöydän kaikissa laatikoissa — leijonanpään-muotoisia, joitten viheriälle-vivahtavat kidat oli varustettu kuparirenkailla, joihin tartuttiin, kun tahdottiin vetää laatikot ulos. Vaaleammasta ruusupuusta kuin muu huonekalusta oli laitetta nelinurkkainen pöytä harmaine marmorilaattoineen, jota ympäröitsi kuparikalteri. Pöytä oli asetettu sänkyä vastapäätä seinän viereen akkunan ja suureen pesuhuoneeseen johtavan oven välille, ja vastapäätä avointa uunia oli sinisellä sahviaanilla päällystetty sohva, josta olen puhunut jo niin paljon... Tämän korkean, ilmavan huoneen nurkassa oli väärennetystä kiinalaisesta lakeeratusta puusta tehty kaappi ja tämän päällä syrjässä vanha, valkoinen, mystillinen Nioben veistokuva, antiikkisen kuvan jäljennös, joka tässä yksinkertaisessa porvarillisessa ympäristössä oli omansa herättämään kummastusta. Mutta tuo käsittämätön Alberte, eikö hän ollut vielä enemmän kummastusta herättävä? Rapatuilla, keltaisenvalkoisella öljyvärillä maalatuilla seinillä ei ollut tauluja eikä kuparipiirroksia. Minä olin seinälle ripustanut ainoastaan aseeni tai asettanut ne kullatusta kuparista valmistetuille pitkille koukuille. Kun minä vuokrasin tämän suuren latomaisen huoneen, kuten Louis de Meungilla, joka ei pitänyt runollisista lausetavoista, oli tapana miellyttävästi mainita, olin antanut asettaa keskelle huonetta suuren ympyriäisen pöydän ja sille latonut joukon sotilaskortteja, paperia ja kirjoja. Sen ääressä minä kirjoitin, kun minulla oli jotakin kirjoittamista... No niin, eräänä iltana eli pikemmin yönä olin minä siirtynyt sohvan suuren pöydän luo ja istuin sekä piirustin lampun ääressä, ei siinä mielessä, että olisin irrottautunut siitä ajatuksesta, joka piti minut täydellisesti vangittuna, vaan syventyäkseni vielä enemmän siihen. Minä näet piirustin tuon arvoituksellisen Alberten päätä, tuon naispaholaisen kasvoja, jonka villitsemänä minä olin, kuten jumalaapelkääväiset väittävät, että ihminen voi olla pirun riivaama. Oli myöhäinen hetki. Joka yö kulki kaksi kyytivaunua talon ohitse kadulla, kumpikin omaan suuntaansa, kuten nytkin: toinen neljännestä vailla yksi ja toinen puoli kolme aamulla ja molemmat pysähtyivät hevosten vaihtoa varten Postiravintolan luona. Mutta nyt oli kaikki hiljaista ikäänkuin kaivon pohjassa. Olisi saattanut kuulla kärpäsen surisevan — mutta jos joku tällainen olisi satunnaisesti ollut huoneessani, niin nukkui se jossakin akkunakomerossa tai paksusta, puhtaasta silkistä valmistetun akkunaverhon suorissa poimuissa. Minä olin irrottanut molemmilta puolin akkunaverhon nauhat, joten verho oli nyt akkunan edessä pystysuorana ja kankeana. Ainoa ääni, jonka kuulin läheisyydessäni — tässä syvässä, täydellisessä hiljaisuudessa — oli se, jonka itse sain aikaan kynälläni ja kummillani. Niin, hänen kuvaansa juuri piirustin, ja Jumala tietää, että tein sen rakastavalla kädellä ja raivoavan innokkaasti!... Äkkiä — ilman että olin huomannut aikasemmin mitään rasahdusta lukossa — avautui oveni raolleen, narisi ikäänkuin saranoitten ollessa kuivillaan, ja jäi puoliavoimeksi, ikäänkuin se olisi hämmästynyt sitä hälinää, minkä se itse aikaansai. Minä kohotin katseeni piirustuksesta siinä luulossa, että olin sulkenut oven huonosti se äkkiä oli itsestänsä avautunut ja sai aikaan tämän valittavan äänen, joka oli kylliksi voimakas saattamaan ne, jotka valvoivat yöllä, vapisemaan, ja herättämään ne, jotka nukkuivat. Mutta se avautui enemmän ja enemmän, edelleen hyvin, hyvin hiljaa, ja alkoi uudelleen äännehtiä hiljaisesti naristen, joka kaikui valittavana huokauksena läpi nukkuvan talon. Ja kun se oli avautunut selko selälleen, silloin — silloin näin minä Alberten! — Alberten, joka huolimatta kaikesta varovaisuudesta, minkä aiheutti tiettävästi hänen tavaton pelkonsa, ei ollut voinut estää ovipahasen narinata... Jumala varjelkoon! On ihmisiä, jotka uskovat näkyihin ja puhuvat niistä. Mutta yliluonnollisinkaan näky ei olisi saattanut minua siinä määrin hämmästymään, ei olisi saattanut mieltäni sellaiseen vavistukseen ja ajatuksiani niin mielettömästi huumaantumaan kuin se, että päin nyt Alberten astuvan vastaani avoimessa ovessa... Hän oli kauhuissaan siitä narinasta, jota ovi avautuessaan aikaansai, ja pelkäsi, että se toistuisi, kun hän sulkisi oven. Muistakaa, että minä, kuten olen sanonut, en ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Hän ehkä huomasi minun säikähdykseni, saman, jota hän itsekin tunsi, ja pontevalla liikkeellä sai vaimennetuksi sen hämmästyksen huudahduksen, joka oli pääsemäisillään huuliltani. Minä olisin sen varmasti päästänyt ilmoille, joll'ei tuo liike olisi sitä estänyt. Hän sulki uudelleen oven, ei hiljaa ja varovaisesti — sehän oli jo aiheuttanut narinaa — vaan äkkiä ja päättävästi, etteivät saranakoukut pääsisi vinkumaan. Mutta se ei auttanut. Ovi aiheutti vielä selvemmän, vielä vinhemmän kitinän, joka äkkiä ja vihaisesti kaikui hiljaisuudessa. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut sen suljetuksi painoi hän korvansa ovea vasten kuunnellakseen, kuuluisiko joku toinen, ääni vastauksena edelliseen, vielä enemmän levottomuutta herättävä ja kauheampi... Hän näytti minusta horjahtavan ja minä syöksyin hänen luokseen... Seuraavassa silmänräpäyksessä suljin minä hänet syliini». »Kylläpä hän oli siveä tyttönen, tuo teidän Albertenne!» sanoin minä kapteenille. »Te luulette kenties», pitkitti hän ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan kuullut pilkkaavaa huudahdustani, »että hän kadotti tajuntansa ja heittäytyi peljästyksen ja intohimon valtaamana minun syliini tai heikkona kuten takaa-ajettu tyttö tai tyttö, jota voidaan ahdistaa — ikäänkuin henkilö, joka ei enää tiedä, mitä hän tekee, kun hän hulluttelee pahimmalla tavalla ja antautuu sen saatanallisen tunteen valtaan, jonka väitetään kaikilla naisilla olevan ja joka täydellisesti heitä hallitsisi, jollei olisi sen rinnalla olemassa kahta muuta tunnetta: arkuuden ja häpeän tunteita, jotka vastustaisivat edellistä! Mutta näin ei ollut asian laita. Te erehdytty, jos luulette niin. Hänessä ei ollut merkkiäkään siitä alhaisesta ja kiihoittavasta pelontunteesta, joka on niin tavallista... Asian laita oli pikemmin siten, että hän otti minut syliinsä enkä minä häntä. Hänen ensimäisenä liikkeenään oli ollut painaa otsansa rintaani vasten, mutta hän nosti taas päänsä ylös ja katseli minua avoimilla, niin äärettömän avoimilla silmillä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia, minuako hän todellakin syleili. Hän oli kauhean kalpea, kalpeampana en ollut häntä koskaan nähnyt. Mutta prinsessankatse ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat edelleen kuvan kiinteät ja liikkumattomat. Ainoastaan kaunismuotoisen suun ympärillä oli havaittavissa jonkinlainen mielen hämminkiä osoittava piirre, joka ei ollut onnellisen rakkauden luoma eikä rakkauden, jolle yksi ainoa hetki tuottaa onnen. Ja tämä hämminki sisälsi jotakin, joka sellaisella hetkellä kuin tämä tuntui minusta niin synkeällä, että minä välttääkseni sitä näkemästä painoin hänen punaisille, ihanan meheville huulilleen voitonvarmuutta ja intohimoa uhkuvan, myrskyisän hurjan suudelman. Hänen suunsa avautui puoleksi. Mutta tummat, sysimustat silmät, joitten silmänripset miltei koskettivat minun silmäripsiäni, eivät suinkaan sulkeutuneet, ne eivät edes värähtäneet — ja niitten pohjalla näin minä kuvastuvan mielenhäiriötä, kuten aikasemmin suun ympärillä. Ja tämän tulikuuman suutelon hurmaamatta, tavallansa omien huulieni kannattamana jotka kaivautuivat hänen huuliinsa, ja ikäänkuin hengitykseni, johon imeytyi hänen hengityksensä, hurmaamana minä kannoin hänet, joka yhä edelleen oli painautunut minua vastaan, siniselle sahvianisohvalle, joka oli ollut minun Pyhän Laurentiuksen halstarinani, millä minä olin kuukauden ajan kiemurrellut ajatellessani häntä... Sohva natisi hekumallisesti hänen paljaan selkänsä alla, sillä hän oli puolittain alaston. Hän tuli suorastaan sängystään — ja päästäkseen minun huoneeseeni — voitteko uskoa sen! — oli hänen pitänyt kulkea vanhempiensa sänkykamarin läpi. Hapuillen oli hän hiipinyt, oli käsillänsä kosketellut siellä huonekaluja, ettei törmäisi niitä vastaan ja saisi aikaan kolinaa, mikä olisi voinut herättää vanhukset». »Todellakin», huudahdin minä, »sotilaat juoksuhaudoissa eivät ole urhoollisempia! Hän oli rakastajatar, joka oli sopiva sotilaalle!» »Siksi hän tulikin jo ensimäisenä yönä», jatkoi varakreivi de Brassard. »Hän tuli siksi samalla valtaavalla innostuksella, joka hallitsi minuakin, ja minun iloni oli suuri, sen vannon minä Teille. Mutta yhtä kaikki — se kosti itsensä. Ei hän enkäpä minäkään voinut edes kuumimpienkaan syleilyjemme aikana unhottaa, kuinka kauhea se asema oli, johon olimme hänen rohkeutensa takia joutuneet. Keskellä sitä onnea, jota hän oli tullut etsimään ja tarjoamaan minulle, kauhistutti häntä hänen tekonsa, jonka hän kuitenkin oli tehnyt lujatahtoisena ja häikäilemättömän itsepäisesti. Minä en ilmaissut mitään kummastusta, mutta ällistynyt minä olin. Sanomatta tai osoittamatta sitä hänelle tunsin minä sydämeni syvyydessä kauheata tuskaa, sillä aikaa kuin hän syleili minua niin, että olin tukehtumassa hänen rintaansa vastaan. Hänen huokaustensa «ja suutelojensa vähillä ja keskellä kauheinta hiljaisuutta, joka leijaili yli nukkuvan talon, missä ei kukaan mitään epäillyt, kuuntelin minä tuota kauheata: eikö hänen äitinsä heräsi tai hänen isänsä nousisi ylös! Ja vieläpä hänen olkapäittensä yli tirkistelin minä kohden ovea, jonka lukkoon hän oli jättänyt avaimen pelätessään saavansa aikaan kolinaa, sekä ajattelin, eikö se mahdollisesti uudelleen avautuisi ja eikö siitä ilmestyisi kahta vaaleata, kiukkuista Medusan päätä — eivätkö molemmat vanhukset, joita me niin rohkeasti ja halpamielisesti petimme, äkkiä astuisi esiin yön hiljaisuudesta häväistyn kestiystävyyden ja oikeuden kostavina vertauskuvina. Vieläpä sinisen sahvianisohvan hekumallinen natiseminen, jossa rakkauden kohina kaikui minua vastaan saattoi minut vapisemaan kauhusta... Hänen sydämensä löi minun sydäntäni vasten ja näytti vastaavan minun sydämeni lyönteihin. Se oli huumaavaa ja saattoi samalla ajattelemaan — — — se oli kauheata! Myöhemmin totuin minä kaikkeen tähän ja tulin tyyneksi sekä kylmäveriseksi. Sen kautta, että minä kerta toisensa jälkeen rankaisematta toistin tämän saman varomattomuuden, tein minä sen levollisesti. Siten että minä elin ainaisessa vaarassa tulla äkkiä yllätetyksi, en minä enää välittänyt vaarasta. En ajatellut enää sitä. Minulla oli ainoastaan yksi ajatus: olla onnellinen. Jo tänä ensimäisenä kauheana yönä, jonka olisi pitänyt saattaa järjiltään kenen tahansa, oli hän päättänyt tulla luokseni joka toinen yö... Enhän minä voinut mennä hänen luoksensa: ainoa tie hänen neitsytkammioonsa kulki vanhempien huoneen kautta. Hän tuli säännöllisesti. Mutta hänen ei koskaan onnistunut vapautua ensimäisen yön kauhun ja tuskan tunteesta. Tottumus ei vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin minuun. Hän ei terästynyt vaaraa vastaan, jota hän joka kerta uhmaili. Hän oli aina hiljaa, kun hän lepäsi rintaani vasten eikäpä juuri ollenkaan puhutellut minua sanoilla — sillä muuten hän kyllä oli, kuten kyllä ymmärrätte, kaunopuheinen!... Ja kun myöhemmin tulin tyyneksi juuri sen takia, että aina uhmailin ja aina onnellisesti voitin vaaran ja puhuin hänelle, kuten puhutaan rakastajattarelleen, kaikesta siitä; jota jo oli tapahtunut meidän keskemme, puhuin hänen selittämättömästä kylmyydestään, joka oli seurannut hänen rohkeata uskaliaisuuttaan, mutta jonka vastapainona taasen olivat ne syleilyt, joilla minä häntä pidin kiinni — kun minä vihdoin esitin hänelle kaikki ne tyhjentymättömät kysymykset, jotka syntyvät rakkaudesta, joka pohjaltaan kenties ei ole mitään muuta kuin uteliaisuutta, niin, silloin hän ei minulle vastannut koskaan millään muulla kuin lämpimillä syleilyillä. Hänen kaihoisa suunsa oli suljettu kaikelle muulle — paitsi suuteloille. On naisia, jotka sanovat: »Minä saatan itseni onnettomaksi sinun tähtesi!» Toiset taasen lausuvat: »Sinä tulet kyllä halveksimaan minua!» Erilaisia lausuntotapoja rakkauden kohtalokkaisuudesta. Mutta hän, hän ei sanonut sanaakaan. Se oli ihmeteltävää — ja hän itse vielä ihmeteltävämpi! Hän vaikutti minuun ikäänkuin kova, raskas ja tulikuuma marmorilevy, jota alhaaltapäin kuumennetaan... Minä luulin sen hetken vihdoinkin saapuvan, jolloin marmori halkeaisi hehkuvan kuumuuden takia. Mutta se ei kadottanut koskaan tulenkestävää kovuuttaan. Niinä öinä, jolloin hän saapui, ei hän ollut avosydämisempi eikä puhunut enemmän kuin ensimäisenä yönäkään ja oli, puhuakseni pappien tavoin, edelleenkin yhtä vaikea saattaa synnintunnustukselle kuin ensimäisenä yönä. Minä en voinut saada häntä mitään ilmoittamaan. Korkeintaan onnistui minun saada esiin hänen ihanilta huuliltaan, joihin minä olin sitä enemmän hullaantunut mitä kylmempinä ja välinpitämättömämpinä minä olin nähnyt ne päivällä, joku yksitavuinen intohimon huudahdus, mutta sekään ei millään tavoin valaissut hänen luonnettaan. Hän tuntui minusta enemmän sfinxinkaltaiselta, hän yksin, kuin kaikki ne sfinxit, jotka monenmoisessa muodossa ympäröivät minua minun émpire-huoneessani». »Mutta sanokaa kapteeni», keskeytin minä häntä vielä kerran, »kaikki tämä loppui kait kerran jonakin kauniina päivänä? Te olette sukkela mies ja kaikki sfinxit ovat satueläimiä. Todellisuudessa ei niitä ole ollenkaan. Lopuksi kait Te saitte varman tiedon, minkä lipun alla hän kulki, tuo tulimainen tytöntynkkä?» »Loppui! Kyllä, se loppui», vastasi varakreivi de Brassard ja laski kiivaasti alas vaununakkunan, ikäänkuin olisi puuttunut ilmaa hänen voimakkaasti hengittäessään ja hänellä olisi ollut tarvis hengittää vapaammin lopettaakseen kertomuksensa. »Mutta minkä lipun alla tuo omituinen tyttö kulki, kuten Te sanoitte, siitä en koskaan päässyt selville. Meidän rakkautemme, meidän yhteytemme, meidän suhteemme — nimittäkää sitä, miten haluatte — herätti meissä tai pikemmin minussa tunteita, joita en koskaan luule myöhemmin tunteneeni sellaisten naisten aiheuttamina, joita minä olen rakastanut enemmän, kuin Albertea, joka ei kenties rakastanut minua ja jota minä en myöskään kenties rakastanut. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä minä tunsin häntä kohtaan ja hän minua kohtaan — ja kuitenkin kesti yhdessäolomme yli kuuden kuukauden. Kaikki, mitä minä näitten kuuden kuukauden aikana tunsin, oli jonkinlainen onni, jota ei tavallisesti nuoruudessa kuvitellutkaan. Minä ymmärsin niitten onnen, jotka pitävät salassa onnensa. Minä ymmärsin sen nautinnon, jota salainen kanssarikollisuus tuottaa — sillä joskaan se ei anna toivoa siitä että onnistuu aikomuksessaan, on se kuitenkin omansa muodostamaan parantumattomia vehkeilijöitä. — Alberte esiintyi aina vanhempiensa pöydässä samoinkuin kaikkialla muuallakin kuten Hänen Ylhäisyytensä Prinsessa Viaton, joka oli minua ihmetyttänyt niin paljon ensimäisellä kerralla, kun minä näin hänet. Hänen otsansa à la Nero sinimustine, tuuheine kiharoineen, jotka peittivät sen aina kulmakarvoihin saakka, ei osoittanut merkkiäkään yön rikollisuudesta siinä ei havaittu jälkeäkään punastuksesta!... Ja minä joka koetin olla yhtä kylmä kuin hänkin, mutta varmasti olisin kymmenen kertaa paljastanut itseni, jos olisin ollut tekemisissä todellisten tarkastelijoitten kanssa, minä tunsin sieluni syvyydessä olevani täysin tyytyväinen ylpeyteeni ja miltei myöskin tunteisiini ajatellessani, että keko tämä tyhmänhurja välinpitämättömyys todellakin oli luontaista minulle ja että hän juuri minun takiani antautui tähän alhaiseen intohimoon, jos nyt intohimoa voidaan koskaan pitää alhaisena... Ei kukaan muu maailmassa kuin me itse tiennyt yhdyselämästämme — se oli ihanata ajatella! Ei kukaan kuin me — ei edes minun ystäväni Louis de Meung, jolle minä en enää mitään uskonut siitä hetkestä alkaen, kun onneni alkoi. Hän oli epäilemättä arvannut kaiken, mutta hän oli yhtä varova kuin minäkin: hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Olisin vaikeudetta voinut ryhtyä hyvin läheisesti seurustelemaan Alberten kanssa, paradi- tai tavallisessa puvussani, miekkailuharjoitusten aikana, peli- ja juomaseuroissa. Mutta totta tosiaan, kun tietää, että onni saapuu säännöllisesti määrättynä tuntina joka toinen yö nuoren tytön muodossa, jolla on ikäänkuin kauhea hammastauti sydämessä, niin muodostaa tämän elämän monta vertaa yksinkertaisemmaksi päivän aikana»... »Mutta hehän mahtoivat nukkua kuin seitsemän unikekoa, nuo Alberten vanhemmat!» huomautin minä ärsyttävällä tavalla ja keskeytin äkkiä tuon vanhan hulluttelijan mietteet pilapuheellani, jotten näyttäisi kovin kiintyneeltä hänen kertomukseensa. Sillä se vei minut todellakin mukaansa — ja on olemassa ainoastaan yksi ainoa tapa pysyä hulluttelijoitten ja uskalikkojen kunnioittamana, nimittäin laskemalla leikkiä heidän kanssaan. »Te luulottelette kenties, että minun tarkoitukseni on saavuttaa kertojana mainetta totuuden kustannuksella?» sanoi varakreivi. »Mutta en ole mikään romaaninsepustaja, en ainakaan minä! — Joskus sattui, ettei Alberte saapunutkaan. Kun ovi, joka nyt kääntyi hiljaa ja äänettömästi kuin pumpuli öljytyillä saranoillaan, ei avautunut koko yönä, oli siihen syynä se seikka, että hänen äitinsä oli kuullut hänen olevan valveilla ja huutanut häntä, taikka isä oli havainnut hänet, kun hän hapuillen oli hiipimässä huoneen läpi. Alberte ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, ja hänen onnistui joka kerta keksiä joka tekosyy: että hän voi pahoin, että hän etsi sokeriastiata, mutta ettei hän ollut sytyttänyt kynttilätä, koska ei halunnut herättää ketään j.n.e. »Tuollaiset kylmäveriset henkilöt eivät ole niin harvinaisia, kuten Te näytätte uskovan, kapteeni», keskeytin minä häntä taasen. Minä halusin ärsyttää häntä. — »Kun kaikki tulee selville, ei Teidän Albertenne ollut parempi kuin se nuori tyttö, joka yö toisensa jälkeen otti rakastajansa vastaan isoäitinsä sänkykamarissa. Isoäiti nukkui sängyssään sänkyverhojen takana, rakastaja tuli sisään akkunasta, ja kun tässä tapauksessa ei ollut mitään sinistä sahvianisohvaa, järjesti tyttö ilman muita mutkia tilan lattialle niin hyvin kuin taisi... Te tunnette tuon kertomuksen yhtä hyvin kuin minä. Eräänä yönä heräsi isoäiti, nähtävästi tavattoman syvän huokauksen häiritsemänä, jonka tyttö ylenpalttisessa onnenpuuskassa oli päästänyt. Vanhus huudahti sänkyverhojen takaa: »Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?» Tyttö miltei pyörtyi rakastajansa sylissä, mutta vastasi; tästä huolimatta makuusijaltaan: »Minun korsettini luu koskee minua kun minä kumarrun ja etsin neulaa — minä pudotin sen lattialle enkä voi sitä löytää»... »Kyllä, tunnen kertomuksen», vastasi varakreivi, jota olin luullut nöyryyttäneeni vertaamalla tuota tyttöä hänen korkea-arvoisaan Alberteensa. »Nuori tyttö josta Te puhutte, oli, jos oikein muistan, muuan Guise. Hän pelastui pulasta tavalla, joka sopi hänen arvoisaan nimeensä... Mutta unohditte lisätä, ettei hän enää siitä illasta alkaen avannutkaan akkunaansa rakastajalleen, joka varmaan oli joku de Noismontier — — — Alberte sitä vastoin tuli uudelleen seuraavaa yönä, Alberte antautui niitten vaikeuksien jälkeen, joita hän oli kestänyt, vielä uskaliaammin vaaralle alttiiksi ja uhmaili sitä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut!... Minähän en siihen aikaan ollut mitään muuta kuin pieni aliluutnantti, jonka tiedot matematiikassa olivat hyvin hatarat — aine, joka muuten miellytti minua sangen vähän. Mutta sille, joka olisi ymmärtänyt kaikkein vähäsimpiäkin todennäköisyyslaskelmia, olisi pitänyt olla selvillä, että jonakin päivänä — tai yönä — täytyisi tällaisen seikkailun loppua». »Totta varmaan, kapteeni», keskeytin minä, muistellen hänen kertomuksen alussa mainitsemiaan sanoja, »seikkailuun täytyisi saada loppu, joka saisi Teidät tuntemaan, mitä se tietää, että tuntee pelkäävänsä». »Juuri niin», vastasi hän äänellä, jonka totisuus poikkesi siitä kevyestä äänensävystä, jota minä olin käyttänyt. »Kuten olette huomanneet — eikö totta — Alberte ei ollut minulta säästänyt mitään mielenliikutusta siitä hetkestä alkaen, kun minä tunsin, hänen puristavan kättäni pöydän alla, aina siihen silmänräpäykseen, kun hän ikäänkuin yöllinen ilmestys seisoi huoneeni ovessa. Useammalla tavalla hän oli saattanut minut pöyristymään sieluni syvyydessä ja kauhistuttanut minua monessa suhteessa. Mutta tähän saakka ne olivat olleet ainoastaan vaikutteita joita saa, kun kiväärinkuulat vinkuvat ja tuntee kanuunankuulien aiheuttaman ilmanpaineen. Se hirvittää, mutta hyökätään kuitenkin. Mutta nytpä tapahtui jotakin muuta! Nyt jouduin minä pelon valtaan tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Minä pelkäsin todellakin — en enää Alberten vuoksi, vaan itseni takia, niin, yksinomaan itseni tähden. Mitä minä tunsin, oli sellainen tunne, joka varsinaisesti saattaa sydämen vaalenemaan yhtä voimakkaasti kuin kasvotkin. Minä jouduin sellaisen hätäisen säikähdyksen valtaan, jota tuntee, kun koko rykmentti lähtee pakoon. Minä, joka tässä puhun, olen nähnyt itse Chamboranin pakenevan — tuon sankarillisen Chamboranin ohjat höllällään karkuuttavan pakoon ja päättömässä kauhussa vievän mukaansa everstinsä ja muut upseerit. Siihen aikaan en ollut vielä mitään nähnyt... Mutta sen jälkeen olen minä kokenut asioita, jotka minä luulin mahdottomiksi. »Kuulkaapa nyt Oli yö. Kuten me elimme, ei se voinut olla mikään muu kuin yö — ja pitkä talviyö se olikin. Minä en sano, että se olisi ollut levollisimpia öitämme. Itse asiassa olivat kaikki yömme levollisia: ne olivat tulleet levollisiksi sen onnen takia, jota ne tuottivat meille, ladattu kanuuna oli aina meidän päänalusenamme. Emme olleet vähimmässäkään määrässä levottomia sen takia, että me syleilimme toisiamme teräväksi hiotun miekanterän päällä, joka oli asetettu hornan yli, kuten turkkilaisten helvetinsilta. Alberte oli tullut tavallista aikasemmin saadakseen viipyä sitä kauemmin. Kun hän oli tullut, niin koski minun ensimäinen hyväilyni, ensimäinen rakkaudenilmaisuni tavallisesti hänen jalkojaan, joissa ei enää ollut niitä viheriäisiä tai punertavia kenkiä, jotka olivat niin miellyttävän näköisiä ja joihin minä olin niin ihastunut. Jottei hän aiheuttaisi mitään kolinaa, kulki hän näet paljain jaloin, ja kun hän tuli, olivat hänen jalkansa aivan jääkylmät, koska hänen oli täytynyt kulkea pitkin käytävän kylmää kivilattiata vanhempiensa huoneesta aina minun huoneeseeni saakka käytävän toisessa päässä. Minä lämmitin näitä jalkoja, jotka hän antoi kylmettymisen vaaralle alttiiksi, kun hän minun takiani nousi lämpimästä sängystään ylös — ehkäpä joutuen vaaraan saada jonkun kauhean rintataudin. Minä ymmärsin kyllä, miten sain ne lämpimiksi, minä taisin muuttaa ne valkoisista ja kylmistä heleän ja punertavan värisiksi... Mutta tänä yönä ei auttanut mikään. Minun suuni ei kyennyt muodostamaan niitä veripilkun tapaisia unikukannuppuja, joita minä niin mielelläni usein suuteluillani sain aikaan hänen kauniisti kaartuvilla jalkaterillään. Alberten rakkaudenilmaisut olivat tuona yönä hiljaisemmat kuin koskaan ennen. Mutta hänen hiljaisissa syleilyissään ilmenevä voima puhui niin kaunopuheista kieltä, etten minä pyytänyt häntä puhumaan tai vastaamaan minulle, sillä aikaa kuin itse taukoamatta puhelin yhtä ja toista ja mainitsin hänelle, kuinka hän hurmasi minut ja kuinka hullaantuneesti olin rakastanut häneen. Hänen syleilynsä olivat hänen sanojaan. Mutta äkkiä tuntui, ikäänkuin hän olisi tullut mykäksi. Hänen käsivartensa irtautuivat — hän ei enää puristanut minua rintaansa vastaan. Minä luulin sitä pyörtymiskohtaukseksi, samanlaiseksi, jollaisia hänellä usein oli vaikk'ei hänen syleilyjänsä, suonenvedontapainen voimakkuus siiloin tavallisesti hellittänyt... Me molemmat emme ole mitään neitosia, vaan miehiä, jotka voimme puhua, kuten miehet. Minä tiesin, mitä se merkitsi, kun Alberte kiemurteli intohimoissaan se ei tavallisesti keskeyttänyt minun, hyväilyjäni. Nyt minä pidin häntä edelleen painettuna rintaani vasten odottaen, että hän tulisi tajuntaansa ja olin vallan vakuutettu siitä, että hänen tunteensa taasen elpyisivät minun sylissäni ja että salama, joka oli iskenyt häneen, uudelleen herättäisi hänet uuden iskun kautta. Mutta tällä kertaa eivät minun laskuni pitäneet paikkaansa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä syliini suljettuna sinisellä sohvalla ja odotin hetkeä, jolloin, hänen silmänsä, joita nyt suuret silmäluomat peittivät, uudelleen alkaisivat polttaa minua sametinmustista silmäteristä uhkuvalla tulellaan, — jolloin hänen suunsa uudelleen avautuisi ja päästäisi hengähdyksen hampaitten välistä, jotka nyt pureutuivat toisiansa vastaan niin kovasti, että kiille oli halkeamaisillaan vähimmästäkin pikaisesta suutelosta, jonka minä painoin hänen kaulalleen tai hiljaisesti hänen olkapäälleen. Mutta hän ei avannut silmiään eikä hellittänyt puremasta hampaitaan yhteen... Jalkojen kylmyys oli noussut aina huulen saakka, joita minä painoin omiani vasten... Kun minä tunsin tämän kauhua herättävän kylmyyden, kohottauduin puolittain ylös tarkastaakseni häntä paremmin. Mutta äkkiä irtauduin hänen sylistään! Toinen käsivarsi putosi silloin hänen rinnalleen ja toinen jäi riippumaan lattialle: sohvalta, jossa hän loikoi. Kauhistuneena, mutta vielä kylmäverisenä, asetin minä käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt! Suonentykytystä ei tuntunut ranteessa, ei ohimossa, ei kaulassa eikä missään — — — Mitään muuta en havainnut kuin kuoleman: se oli joka paikassa vastassani ja ilmoitti minulle olemassaolonsa kauhuaherättävällä jäykkyydellä... Olin varma, että se oli kuolema — — ja minä en tahtonut uskoa sitä! Inhimillisessä ajatuksessa esiintyy joskus tällainen epäjärjellinen tahto sotimassa täysin päivänselvää seikkaa ja kohtaloa vastaan. Alberte oli kuollut! Mihin tautiin hän oli kuollut? En ymmärtänyt sitä. Minä en ollut lääkäri. Mutta kuollut hän oli. Ja vaikka minä näin, että kaikki, mitä minä voisin tehdä, ei merkitsisi mitään, havaitsin sen niin selvästi kuin keskellä valoisinta päivää, niin tein minä kuitenkin kaiken, mitä voin, niin lohduttoman epätoivoiselta kuin se näyttikin... Niin kokonaan avuton kuin olinkin; vailla tietoja, vailla lääkärinkoneita, vailla mahdollisuuksia, otin minä kaikki pullot pesupöydältäni ja tyhjensin hänen otsalleen... Minä löin häntä voimakkaasti käsiin enkä ottanut huomioon, että täten sain aikaan ääniä huoneessa, jossa vähinkin kolina saattoi meidät muuten vapisemaan... Minulle johtui mieleen kertomus, että muuan setäni — neljännen rakuunarykmentin komppanianpäällikkö — oli pelastanut erään ystävänsä halvauksesta iskemällä hänestä äkkiä suonta sellaisella suoniraudalla, jota käytetään hevosia varten. Huoneeni oli täynnä aseita. Minä otin erään tikarin ja sain sillä Alberten käsivarren verille. Minä raatelin tuota kaunista käsivartta, josta ei tullut juuri nimeksikään verta: muutamia pisaroita jähmettyi haavaan. Ja käsivarsi pysyi kankeana. En voinut suutelemalla, imemällä enkä puremalla saada eloa tähän kuolleeseen ruumiiseen, joksi se oli tullut minun suutelojeni aikana... En tiennyt enää, mitä minä tekisin. Lopuksi ojensin itseni kuolleen ruumiin päälle — vanhojen tarinoitten mukaan käyttivät ihmeittentekijät tätä keinoa, kun he herättivät kuolleita. Minä en enää toivonut voivani saada häntä eloon herätetyksi, mutta menettelin, ikäänkuin olisin toivonut sitä. Ja loikoessani pitkin pituuttani tämän jääkylmän ruumiin päällä heräsi minussa ajatus, selvä ajatus, jota ei aikasemmin ollut siinä ajatusten sekasorrossa, jonka Alberten kauhea kuolema oli minussa aiheuttanut ja joka saattoi minut pelästymään... Ah, miten ääretön, miten lamauttava pelko! Alberte oli kuollut luonani ja tämä ilmitoisi kaiken. Mitä minusta tulisi? Mitä minä tekisin? Tätä ajatellessani ja tämän inhottavan tunteen vaikutuksen alaisena tunsin, ikäänkuin joku käsi, inhimillinen käsi olisi tarttunut tukkaani ja hiukseni tuntuivat minusta päässäni olevilta neuloilta. Minun selkäpiitäni karmi jääkylmä väristys. Minä tahdoin taistella tätä armotonta tunnetta vastaan — mutta turhaan. Minä uskottelin itselleni, että minun täytyi olla kylmäverinen — että olinhan minä kuitenkin mies — että olin sotilas. Minä painoin pääni käsiini ja sillä aikaa kuin aivojani pakotti päässäni, koetin minä järkevällä tavalla miettiä asemaa, johon olin joutunut, sekä kiintyä ja tarkastella kaikkia niitä ajatuksia, jotka piinasivat aivojani, ikäänkuin ne olisivat olleet vaivojen täyttämättä hyrränä. Jokainen näistä ajatuksista takertui jokaisella hyrrän kiepahduksella luonani olevaan ruumiiseen, Alberten kuolleeseen ruumiiseen — Alberten; joka ei enää voinut palata huoneeseensa, Alberten, jonka äiti huomenna löytäisi upseerin huoneessa kuolleena ja häväistynä. Kun ajattelin äitiä, jonka tyttären minä kenties olin tappanut hänet häpäisemällä, niin tämä ajatus painoi sydäntäni raskaampana kuin itse kuollut ruumis... Kuolemaa ei voitu salata, — mutta oliko mahdollista pitää salassa sitä häpeätä, jonka ruumiin löytäminen huoneessani toisi ilmoille? Tämän kysymyksen tein itselleni; se oli se päässäni oleva kiinteä piste, johon tuijotin. Mitä kauemmin aikaa minä ajattelin tähän liittyviä vaikeuksia, sitä suuremmilta ne minusta näyttivät. Ne kasvoivat vallan mahdottomiksi; Kauhea näky! Joskus tuntui minusta, ikäänkuin Alberten kuollut ruumis täyttäisi koko minun huoneeni eikä olisi mahdollista saada sitä sieltä ulos. Oi, jospa hänen huoneensa ei olisi ollut hänen vanhempiensa huoneen takana, silloin olisin kantanut hänet kaikesta huolimatta kuitenkin takaisin hänen sänkyynsä. Mutta kuinka olisin kuollut ruumis sylissäni saattanut tehdä sen, mikä oli jo Albertellekin hänen eläessään hyvin uskallettua: hiipiä huoneen läpi, jota en tuntenut, jossa en koskaan ollut ollut ja jossa tuon onnettoman vanha isä ja äiti nukkuivat vanhuuden kepeätä unta? Mutta olin sellaisessa mielentilassa, pelko huomispäivästä ja ruumiista, joka muuten jäisi huoneeseeni, kiihoittivat minua niin äärettömästi, että juuri tämä ajatus sai vallan minussa. Ainoana keinona pelastaa tyttöraukan kunnia ja säästyä isän ja äidin moitteilta, sanalla sanoen pelastaa itseni kaikesta tästä häpeästä ja alennuksesta tuntui minusta olevan tuo uhkayritys, hullutus kantaa Alberte takaisin. Ette ehkä usko minua? Tuskin voin itse uskoa itseäni, kun ajattelen sitä. Mutta minä todellakin päättäväisesti nostin Alberten kuolleen ruumiin syliini, nostin sen ylös ja asetin hartioilleni. Kauhea kantamus, raskaampi, Jumala paratkoon, kuin se kuorma, jota kadotetut kantavat Danten helvetissä. Täytyy minun tavallani olla kantanut tällaista kuormaa, jona oli inhimillinen ruumis — ruumis, joka ainoastaan tunti sitten oli saattanut minut vapisemaan intohimosta ja joka nyt saattoi vereni jähmettymään suonissani — täytyy olla kantanut sellaista kuormaa käsittääkseen, miltä se tuntui. Kuollut ruumis selässäni ja paljasjaloin kuten hänkin, jotten saisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin pitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen ovi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin minä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä hiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin kovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin tuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi minun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt sen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien vanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti nukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut astua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä miltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta kuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin uudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni hänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?... Mitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti mieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis akkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta oli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan, vedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas siihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä sinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan, että se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja kohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun hulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on kuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään akkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä ajattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan. Vedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä kauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa minä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka minua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos, niin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä. Ruumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys, joka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja ymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat salata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä näin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus — pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin sanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) — pistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla vilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun vanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran. En koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni. Minulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä Wertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme häntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta pääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä pelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät tarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa minä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti — hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin, kuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella vaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua. Viimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla tunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas — Albertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla syleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan, joka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos huoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä oleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta — saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja avatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut sen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia everstini luo. Minä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin torvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään rykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä päivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta tähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli herännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä tein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen tapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat kalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua. Hän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä helvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta lapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa olleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää säälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi minulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista. Hän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin pian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle, noustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi hevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän mainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja, sillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon harmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun jälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta paikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa kuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin minä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi, jonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin kuin se on nyt tänä yönä». Varakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän särkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei tullut pitkälliseksi. »Ja sitten?» kysyin minä. »Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on kauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti everstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen. Odotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden kuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut muulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan käskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen rykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa piti minun olla uudessa paikassani. Tavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan ensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat, joita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani seikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa everstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian kiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä mielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida ottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin everstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta kuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona... Kuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän on hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki hiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että se on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää, mitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta levottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta sitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että minua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa selville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta seikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle mielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää päivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota enää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä sitä». Hän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään keikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin todellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa vaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de Brassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen joukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta loistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen tapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän oli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän kertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen elämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän ihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä huudahti: »Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui ja katosi norjan naisvartalon varjokuva. »Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin leikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti. Punaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — — Mutta vaununtekijä, joka oli varakreivin kertoessa korjannut pyöränmutteria, oli nyt lopettanut työnsä. Kyytihevoset olivat valjaissa, hypähtelivät ja tömistivät levottomasti kavioillaan tannerta. Astrakaanilakki korvallisellaan ja matkustajaluettelo hampaitten välissä tarttui kyytimies ohjaksiin ja hyppäsi ylös istuimelleen, ja niin pian kuin hän oli istuutunut paikalleen kyytivaunun katolla, huusi hän yössä kaikuvalla kirkkaalla äänellään: »Matkaani» ja antoi siten lähtömerkin. Ja me ajoimme pois sekä olimme pian kulkeneet ohi tuon salaperäisen akkunan. Minä näen sen yhä edelleen unissani — tuon punaverholsen akkunan. LOPPU. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77499 ***