*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76790 *** language: Finnish KURIMUS Runoja Kirj. YRJÖ JYLHÄ Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928. SISÄLLYS Muodonvaihdos I Kehtolaulu sydämelle Myrskyn jälkeen Runoilijan haudalla Väsymys Pakolainen Sankariunelma II Tarina suuresta luudasta Runoniekan paluu Hieno mies runotarten seurassa III Lapsi ja kissa Saxophon Pyhä Yrjänä ja lohikäärme Siniselle vuorelle Uni keväästä Harhakuva Hiljainen vieras Yö nummella Laulu Juuditista Sadunkerronta IV Musta pyörre Pyramidi Kohtalo Kirje Varjot Kiusattu Taistelu Rukous Kadulla Auringon polttamat merimiehet MUODONVAIHDOS Pojan kaarnalaiva jäi satamaan, kun tuli myöhäinen ilta, kun äiti reipasta laivuriaan jo huuteli portahilta. Kas aamulla rannassa ollutkaan ei poikasen kaarnapriki — mut yöllä lahdelle uinut on uus pursi, musta kuin piki. Sen kyljet aaltoja himoitsee, sen ruori rautaista kättä, se ankkuriketjua tempoilee veen tyventä ymmärtämättä. Jää hyvästi, manner synnyinmaan! Meit’ aallot vihreät kantaa yli nousevan myrskyn kauas pois päin tuntematonta rantaa. Kun aavalle päästään, palatakaan ei näitä rantoja liki — meren syvimpään kuiluun haudataan tää pursi musta kuin piki. I KEHTOLAULU SYDÄMELLE Nukahda, sydän rinnassain, vuoteelle pumpulipurren; maailman teiltä kauan sain sinua varrota surren. Katkoit kerran jo kapalovyös, halasit hyrskyistä merta. Mahtava olikin sankarityösi pisaran vuodatit verta. Onneksi sentään kyllästyit kammottavaisiin sotiin, juutalaiselle miekkas myit, palasit kiltisti kotiin. Nukahda, tuhlaajapoikani, iäksi tällä erää, lämmin on pumpuli älläsi, nukahda, äläkä herää! MYRSKYN JÄRKEEN Raukeat purjeet ja musta vesi, purren pohjalla vainaa. Ulappa, kylmille rinnoillesi suo hänen poskensa painaa! Poian nuoren sa lahdelmalta syliisi houkutit kerta, aallonharjalta korkealta näki hän aavaakin merta. Miks sinä luontos taltutit, meri, villistä ylpeydestä? Hyrskyjen hurmaan jo tottunut veri tyyntä ei enää kestä. RUNOILIJAN HAUDALLA Jo päätit retkesi ajallisen, olet haudassa onnellisesti; olit nuori, mut elämäs syntinen jo liiankin kauan kesti. Sinä kalliin lahjan ylhäältä sait, mut uhmasit Herran teitä; elit riettaasti, määrättä joit ja nait ja rakastit öykkäreitä. Olit kutsumukseesi kelvoton, kuin itsekin tunnustit toki; moni jäänyt on halpaan arvohon, vaikk’ elää puhtaasti koki. Joku hempeämieli tyttönen vois kumpuas pyhänä pitää, siks kamartukoon se umpehen — pahe muutenkin kylliksi itää. Et luonut silmiäs korkeuteen, sua houkutti maa ja sen saasta, siks sielus, vangittu ruumiiseen, ei koskaan erkane maasta. VÄSYMYS Vaikeneva korpimaa, kuule viime pyyntöni: väsynyt on poikasi, helmaas kuolla halajaa. Suo mun kerran viimeisen nähdä päivän väikkyvän yllä nummen vihreän, yllä honganlatvojen. Kylkeen paaden ruskean pääni suo mun laskea, kääri poikas nukkuva syysyön tummaan vaippahan. Yöllä mustiin metsihin ensilumi lankeaa, korpi verhoo vainajaa paariliinoin hohtavin. Jänönpoika ihmeissään talviaamuun noustuaan hiljaa kohoo katsomaan kalvennutta veljeään. PAKOLAINEN Vaieten kuulet, matkamies, koiran haukunnan järven takaa. Kotisi puuntaa, jo päättyy ties, miks olet synkkä ja vakaa? Tiedät, ken koiraasi tanssittaa, riemunäänistä kummut kajaa. Kaipaus sinne, ulapan taa, sumua silmiisi ajaa. Muistelet kerran lähtenees onnenpäivien rauhaa pakoon. Otsasi, muinoin kirkas ja sees, murheesta käynyt on vakoon. Haukunnan kuulet, sauhun näät, juosten rientäisi armas syliin. Tuskasi kätket ja tielle jäät ohitse painuen kyliin. SANKARIUNELMA Kun lapsi olit, kirjoistasi luit, kuink’ urotöihin syöksyy sankarit; löit, kirjat lattiaan ja innostuit: maapallon voittajana kuolisit! Et olis uskonut sa varmaankaan, jos silloin ennustettu toisin ois: et nouse valtaan etkä kunniaan, on uskos kariseva vitkaan pois. Et ole Caesar etkä Robinson, et kirjais sankareista yksikään; saat kestää uneksijan kohtalon, — sua niinkuin kulkukoiraa säälitään. II TARINA SUURESTA LUUDASTA Parantaja huusi: »Kuulkaat aate uusi, miten pestä saasta rakkaast’ isänmaasta. Tehdään suuri luuta, jolla ilman muuta voidaan mereen laasta mätä tästä maasta.» Näin hän huus ja näki, kuinka aatteenväki kooten korren kekoon nousi luudan tekoon. Ihmeekseen hän huomas: joukoss’ oli Tuomas, oli myöskin Juudas kädessänsä luudas. Vihdoin valmis juuri oli luuta suuri, jolla maa nyt pestä puhtaaks vääryydestä. Silloin, katsos kummaa! näätkö ihmissummaa, joka ryntää tuolta kohden varsipuolta! Juosten rientää ylväät yhteiskunnan pylväät — suurin konna, varas kilvassa on paras. Vihdoin koko kansa seisten paikoillansa katsoo kenet laasta voisi ulos maasta. Profeetta sen nähden pahuutensa tähden astuu luudan eteen, laastaan maalta veteen. RUNONIEKAN PALUU Runoilija kuoltuaan joutui jälleen päälle maan, seuraan, joka arvokkaasti taiteen alkusynnyt haasti. Kumma paikka! Eikös vain joku ääntään vavistain _hänen_ runoansa siellä lausahtele juhlamieliä. Seurakunta kyynelöi, käsiänsä yhteen löi nautiskellen tunnelmasta: siinä hieno runo vasta! Runoilija häpeissään, katsoin huonoks runon tään, ylistystä sietämättä tyynnytellen nostaa kättä: »Milloinkaan ei kuulla saa virttä tämän kurjempaa; runohan on aivan mätä, itsekin mies häpeis tätä.» Silloin naiset kauliistui, herrat nyrkkiänsä pui: »Kuulkaat, taidetta hän pilkkaa! Kaikki kateutta silkkaa! Tietääkö hän, ketä rienaa! Omat kannuksesi tienaa! Painu, poika, helvettiin!!» — Runoilija teki niin. HIENO MIES RUNOTARTEN SEURASSA ... Menestystäs varten vielä varoitan: eessä runotarten ollos gentleman. Hieno käytös varmaan lunastukses on — hurmaa Muusan armaan poika nuhteeton. Tulkaat ystäviksi pyyteet unhoittain; lempes olkoon siksi platoonista vain. Jääköön alkohooli pöydästänne pois: suoniis kuuma booli veren nostaa vois, päissäs uskaltaisit neitsytkammioon; runolapsen saisit — Herra varjelkoon! III LAPSI JA KISSA Pikkuiset kissanpoikaset pihalla leikitsit, iloiset. Hyvä oli niiden olla vihreellä nurmikolla. Vieressä poikanen kutripää katseli kisujen leikintää aatoksin polttavaisin: Oi jospa syliini saisin! Perheestä mustimman, pienimmän äkisti syliinsä vangitsi hän hyväillen mirriparkaa väriseväistä ja arkaa. Tuskassa palavan hellyyden hampaansa painoi hän korvaan sen — valittain mirri pakoon juoksi pinojen rakoon. Voi sua pikkuinen julmuri, surua saa sinust’ äitisi. Sydänt’ ei sulle luotu — vai liekö liiaks suotu? SAXOPHON Muistatko vielä Valenciaa? Tänään et sitä kuulla saa, mutta kauniimmin vielä soi Alaska, Bombay ja Billy boy. Aavikolla karavaanitie kohden kaukaista Mekkaa vie, illoin shakaalit kuulla voi, kuinka teltoista huilut soi. Sumusta Jäämeren myrskysään laiva päässyt on etelään, taivaanrannass’ on aamunkoi, merimiesten riemukas laulu soi. Kansa saaren merellisen paisteessa nuotion loimujen hillittömästi karkeloi, yössä rummut ja banjot soi. Kautta viiden mantereen, lävitse vuorten, alitse veen, veturin silmät ne salamoi, alati kiskojen jyske soi. Kaulaltas pölyä puuterin hengitän suin ja sieraimin, kuuletko, kuinka tän’ yönä soi Alaska, Bombay ja Billy boy! PYHÄ YRJÄNÄ JA LOHIKÄÄRME Himojen käärme hirmuinen neitsettä uhriksi vaatien portilla linnan on juuri, hätä ja parku on suuri. Ihana prinsessa vuoteellaan väristen itkee kauhuissaan, kammion ikkunoista aurinko armas ei loista. Portaille silloin lennähtää ratsain Yrjänä hurjapää syöksyen ilman muuta vasten kuolaista suuta. Kuulitko, pikkuinen prinsessain, kuulitko kauhusta vavahtain raivosta karjuvan pedon viimeisen hengenvedon? Saranat murtuvat — rauhoitu oi, kultakannukset ovelta soi! Suloiset silmäsi nosta, iloitse auringosta! SINISELLE VUORELLE Auringon noustessa kimmeltäin rinnoille kukkivan maan, lähdemme sinistä vuorta päin kahden vaeltamaan. Niinkuin virrassa tuulien kevyt on lintujen tie, ylitse kasteisten kenttien polku siintävä vie. Hennot jalkasi rotkoihin kesken uupua voi — vuoripurona kuitenkin solisten naurus soi. Pedot ja kuumuus erämaan ehkä jo voimani vei — salama silmäini milloinkaan viereltäs sammu ei. Etäällä, etääll’ on määränpää, kiiruhdettava on; matkalla kerran yllättää pimeys armoton. Kukkanurmelle sylikkäin nukumme silloin pois — että sinistä vuorta päin aamulla nousta vois. UNI KEVÄÄSTÄ Hymyilet vuoteellas, uneksien kevätauringon maasta. Sumussa harmaitten päivien noin et säteillen haasta. — Kummun kiireelle juossut on pieni tyttönen juuri, edessä maa niin kaunis on, maa niin kaunis ja suuri. Tuuli tukkaasi hulmuttain varttas hentoa halaa, sylistä vihreitten, tuoksuvain kevätmetsäin se palaa. Multa laaksoissa vihannoi kukat kuohuna nostain, kiurun huumaava liverrys soi taivaan sinestä jostain. — Syvään hengität, kuuntelet silmäs suljettuasi — julmaa hellyyttä muista et hurjan rakastajasi. HARHAKUVA Ota pääni käsiis ja katso mua suoraan silmihin, — on edessäs kurja pajatso yhä silmin viattomin. En sentään sun pettyvän sallis, näköharhaan uskovan näin: oman puhtaan kuvasi, kallis, vain näät minun silmissäin. En sieluni pohjaan asti ole katsonut itsekään — sen partaalle useimmasti kuin horkassa väristen jään. Näät täynnänsä perkeleitä on pimennot kuilun sen, — en sinne sinua heitä, laps hyvien enkelten! HILJAINEN VIERAS Olin houreesta herännyt juuri ja raotin silmiäin ja pihalla omenapuiden lumivalkeina kukkivan näin. Sinä sisälle astuit hiljaa ja sävähdit kyyneliin ja juoksit vuoteeni ääreen pääs painaen peitteisiin. Sua katselin neuvotonna, sun tukkaas käteni vein ja kysyin, miksikäs itkee mun kallis tyttösein. Kätes ympärilleni kietoin sinä rajummin nyyhkytit vain — syyn itkuusi hillittömään näin sivulle katsahtain: Yön varjossa hiljainen vieras oli astunut huoneeseen, näin mustassa viitassansa hänen nurkkaan kumartuneen. Olin hänestä kuvia nähnyt ja lukenut paljonkin, mut toinen hän oli kuin ennen hänet mielessä kuvittelin. Sinä itkien kammosit häntä; minä yhtään peljännyt en, — nimes rakkaan kuiskaten lausuin mä kerran viimeisen. YÖ NUMMELLA Ylitse hehkuvan täydenkuun pilvilaumoja myrskyt ajaa, syksyisten metsien huokailuun synkästi nummi vastaan kajaa. Latva korkeinna huojuvan puun varjollansa uhkaa meitä, paisteessa pilvien saartavan kuun suutelen silmiäs säikähtyneitä. Kuuletko, kuinka villisti soi myrskynäänet mustasta yöstä! Pelkäätkö, että metsä voi ylitsemme ryskyen syöstä? Pilvet peittävät äkkiä kuun, pimeys kohisten kohtaa maata, juurella myrskyn pieksämän puun mikään ei meitä tuhota saata. LAULU JUUDITISTA Rannalla kohisevalla kuljimme rinnakkain, keltaisten lehtien alla sinulta kuulla sain, että jo sydämes annoit pantiksi rakkauden: ristiä rinnallas kannoit, morsian Kristuksen. Sinusta erkanin silloin, korska ja loukattu mies; kuinka ma kärsin silloin, taivas yksin ties. Vaelsin vihassa Herran hurjuutta harjoittain, kunnes sinusta kerran mailmalla kuulla sain: Maahisen lempensä tähden riutui hän hiljalleen, unta sinusta nähden nousi hän kirkkauteen. SADUNKERRONTA Pyysit, että kertoisin sinulle sadun kaunihin kaukaisesta etelänmaasta ja prinssistä urhokkaasta. Kerroin satuni kauneimman, kuinka pikkuisen prinsessan luolaansa hirmuinen peikko vei — ei prinssi koskaan saapunut ei. IV MUSTA PYÖRRE Pilvenpyörre musta hornaa kohden vei, yhtään huokausta jälkeeni noussut ei. Äkkiä taivaanpinta halkes jyrähtäin: kolme ihaninta enkeliä näin. Armo taivaan Herran heill’ on muassaan — jokaisen heistä kerran tunsin päällä maan. Heistä viattomimman vuoteessa kuristin: vallassa hurjan vimman häntä rakastin. Toisen heistä kerta puukolla surmasin: kuumaa ja punaista verta hänessä rakastin. Kolmannen ikkunasta katuun murskasin — kuoleman jälkeen vasta häntä rakastin. Taivaan siunausta vastaan ottanut en; pilvenpyörre musta löi yli silmien. PYRAMIIDI Pyramiidin alta huipulla nään sun; porras portahalta noustava on mun. Päivä polttaa, mutta jäätä vihmoo yö; selkää paahtunutta hietamyrskyt lyö. Matkan viime tuuma kerran taakse jää — hietapyörre kuuma silloin yllättää, meidät korkealta syösten nopeaan porras portahalta syliin erämaan. KOHTALO (Annie Vivantin mukaan) Hän virkkoi: »Kuinka toinen oot kuin ennen! Noin riutuneena, kasvoin kuihtuvin. Kai kärsinyt sä olet vuotten mennen?» — Sua rakastan — ma vastasin. Hän sanoi hymyillen: »Sä voitko muistaa sen lemmenhurman kuuman, lyhyen? Kuin nopsaan saattoivatkin päivät luistaa, yöt haihtua sen autuuden! Ja muistatko mun uuden lemmittyni; ja oman armaas, mua rakkaamman? Mua huules pettivät, sua hyväilyni.» Ma vastasin: — Sua rakastan! — Hän lausui: »Näkemiin! Tien, jota kuljen, sun tiestäs uskon iäks eroovan. Sun ehkä helvetissä syliin suljen!» Ma sanoin vain: — Sua rakastan! — Hän sanoi: »Demoonin nään hurjistuneen, pois, rietas hornanhenki, takaisin! Ma hautaan iankaikkisuneen sun kurjuutes ja minunkin. Oi Unhoituksen harmaa painajainen, tää kuule pyyntö sielun anovan: pois riistä sydämestäni tuo nainen!» Ma sanoin vain: — Sua rakastan! — Hän katsoi väristen — ja väkevästi maa lyödä aikoi, kättään kohottain. Se sattui poskelle — mut lempeästi. — Sua rakastan! — ma sanoin vain. * * * Nyt hiljaa vaellamme rinnatusten me suoraa tietä varman turmion, Lyö silmäin lieska läpi huokausten: se intohimon tulta on. Hän joskus sanoo mulle kauhuissansa: — »Nään yhä riutuvan sun, kasvos kuihtuvan!» Ma nyökkään, liekehtien katseestansa, ja kuiskaan vain: — Sua rakastan. — KIRJE Ympärillä sydänyö, mielessäni tihutyö, määrää vailla samosin halki tyhjän kaupungin. Tuska täytti sydämen, mitään nähnyt en. Uupuneena, vavisten kotiin eksyin pakotieltä, kynän käteen löysin sieltä, sitten sormin liekehtivin kirjeen poikki piirsin rivin: »Portto kurja oletkin, kerran sinua rakastin!» Niinkuin tulikiemurat sanat silmiin loistivat. — Aamusella havahduin hehkuun ensi säteen; pöytää vasten nukkunut olin kirje käteen. Julmat sanat vaiti luin, nimen peitin suudelmin — soppeen pöytälaatikon kirje luisti piilohon. VARJOT Kuun paisteessa varjolleni olen mustasukkainen, kun lumella varjoos se sulaa, sitä synkästi katselen. Voin suudella janoista suutas ja ihoas polttavaa, sun ihanan, tuoksuvan ruumiis voin sadasti valloittaa — se liian vähän on mulle! Minä repiä tahdon sun, minä tahdon yhtyä sinuun kuin varjoni varjoos sun. KIUSATTU Maan tyttäristä ei yksikään saa pojasta rippilasta, sanat sammuvat sylihin lempeään ens suukosta juovuttavasta. Ei ovesta neitsytkammion saa sielu sisälle tulla: vois turmella ihanan nautinnon se turhalla huokailulla. Veren voimaa julmasti lannistain se vainoo jokaista yötä; on sielu saatanan kiusa vain, vain ruumis on Jumalan työtä. TAISTELU Minuss’ ei ole rakkautta, on intohimo vain, vain petoa, nälkäistä sutta, mä elätän rinnassain. Monen nuoren gasellin lihan se naulitsi riemuiten — minä vallassa pelon ja vihan sitä turhaan hillitsen. Saan julmasti tuntea, että sen eess’ olen voimaton: mut ei juo janoonsa vettä, ken vereen tottunut on. En kestä, sen kerran ammun tai puukolla surmaan sen — jos itsekin silloin sammun, tuta saanhan vapauden. RUKOUS Taivaan-Isäni laupias, kuule poikaasi armossas: lähetä enkelis päälle maan sieluni synnistä Vapahtamaan! Lapsenmielellä taida en kättä ristiä puolees sun — unia puhtaan lapsuuden koskaan et sallinut nähdä mun. Mieheks syntyä tänne sain — kehdosta kerran noustuain elämästäni muistan vain tuskat himojen polttavain. — Säästä, Isäni, enkelis, ettet poikaasi viettelis valkeita siipiä tahraamaan hillittömässä himossaan! KADULLA Kadull’ on sakea lokakuun yö, seiniä vasten räntä lyö; äkisti pimeys aukeaa, etäältä silmiini leimahtaa veriset kirjaimet: _Lihaa_. Pimeys, sokaise silmäni! Jumala, sammuta järkeni! etten muistaisi, kuinka on paahteessa hekkuman nautinnon ruoskittu, runneltu lihaa — sielu ruumista vihaa! AURINGON POLTTAMAT MERIMIEHET (Paul Fortin mukaan) Vei kerran meri heidät. He koskaan eivät palaa. Jos palaavatkin, heidänkö me näämme saapuvan? Jos meri heidät antaa, se polttaa heidät ensin — ei nähdä heidän enää itkevän tai nauravan. Ja sielu heilt’ on poissa; on merelle se jäänyt. Niin ahnahasti kiinni pitää meri saaliistaan. He kotiin eivät palaa. Vei kerran meri heidät. Jos palaavatkin, tunnemmeko heitä kuitenkaan? *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76790 ***