*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76674 *** language: Finnish IHMISEN OSA Runoja Kirj. VÄINÖ KOLKKALA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917. SISÄLLYS: Ihmisen osa I Liian myöhään Toukokuu Tule, kulta! Vapahtajalleni Oma syy Iltatunnelma Lumihiutaleet Sataa lunta Kulkijan laulu Unho Ylitse vetten hiljaisien Joko — tahi Vanitas vanitatum II Vanha talo Vieraalla maaperällä Kotipuoleen Kotona jälleen Suvihymni Elon leikkiä Pääsiäistarhassa Jouluvirsi III Syysmetsä Erämaan töllissä Syksyisessä salossa Metsä I—IV Elegia IIHMISEN OSA. Leipääs syöt sä kyynelin, kitsas niin on emo: maa, kitsahammat kuitenkin vallat taivaan, jotka sun vaihees viitoittaa. Ei ne kärsi onneas, min loi sulle järki, työ. Näät: jo kohta portillas väijyy syys, ja jossakin läsnä vartoo yö. Kohtalosi karu on: lepää taivaan kirous päällä pääsi. Auringon kotvan näit, kun kutsu soi yön jo. Arvoitus. I LIIAN MYÖHÄÄN. Miks kaikki jätinkään mä työni viime tinkaan. Ennenkuin arvasinkaan, nyt kaiken menneen nään. On tullut loppu, syys: tuul' itkee, putoo lehti, Ah, kaikki kuolla ehti, mit' toivoin sydän pyys. Ma liian myöhään sain herätä tietoisuuteen. Halua taistoon uuteen ei enää rinnassain. Ma arvioida voin nyt vasta onnen hinnan. — Tuul' yli joen pinnan käy kuolonkohinoin. TOUKOKUU. Jo sykähtää, jo sykähtää maan uumenissa elon voimat, jo suli talven hanki, jää ja haihtui surut, soimat. Käy haassa lämmin henkäys, unelmoi nurmi, puu, on kaikkialla heräämys ja toivon toukokuu. Ja aamuin lauluun, aurinkoon jo havaa talo, vanha puisto, ja kevään ensi suuteloon se sulaa synkkä muisto, min rintahain loi talviyö ja mykkä, jäinen maa, nuoresti jälleen sydän lyö keväistä tunnelmaa. Ja jälleen kuohuu rinnassain kuin koski huima toukokuinen, ja kannel, joka itki vain, taas soipi niinkuin muinen. Oi, laulut armaan nuoruuden ne tulvii huuliltain, ens' lemmestäni kertoen ja ensi murheestain. Oi toukokuu, koi keväimen! Kuin kullan syliin sykkäilevään ma rinnoillesi raukenen, nään unta pyhää kevään: Taas puhkee sydän kukkihin kuin kesänurmet maan, pois painuu murhe multihin, soi sielu riemujaan. TULE, KULTA! Kun kiihkeimmin miel'aloin ma talvesta pois ikävöin, tuli taas kevät välkkyvin valoin, kedoin kukkivin, heljin öin. Taas laineet rintani nuoren niin korkeina kuohahtaa. Tule, kulta! Juurella vuoren tupa pieni jo kohoaa. Sua oottelin pitkät päivät, öin siunasin muistoas sun, kukat toivon elohon jäivät yli talven ja taistelun. Oi, vankinakin yön, tuulen, vain sulle mun harppuni soi kunis lämpeni taas hymy huulen, sydän päivään uskoa voi. * * * Miten välkkyy taivahalla, miten helkkyy taas säveleet! Mun mökkini akkunan alla jo tuomet on puhjenneet. Pesii pääsky jo räystäällä katon kodin onnea visertäin, mun kaihoni sammumaton sua tervehtii sepelpäin. Tule, kulta! Ja sulle soittaa ma tahdon kaiken sen, miten miesi kärsinyt voittaa voi elämän orpouden, miten yöhön musertavaan luo rakkaus hohtehen, elonkirjat sulle ma avaan ja sydämeni lämpöisen! VAPAHTAJALLENI Hänen silmänsä hohtavat syvempinä merta, ja suvituulta pehmeämmin äänensä soi. Kuin heljä säde auringon tietään hän kulkee ja hymyllä hän elon tuskat lientää voi. Oi, missä hänen naurunsa helisee ja minne hän katseensa luo, surun tyrehtyvi vuo! Ja missä hänen jalkansa polkevat maata, somer soi ja kukat auki kaikki umpunsa luo! Suru suurin kun kerran mun ylläni häilyy, hän luokseni saapuu ja vapahtavi mun, elon keitaiden vilpoisten luo minut johtaa kuin lapsen, yöstä aavikon kirvoitetun. OMA SYY. Veri sakoo, päässä takoo, näköalat väljät lyhentyy. Hiiltyy liesi, miettii miesi: Kaikki katoo, häipyy — kenen syy? Saartaa sumu, taisto, humu jäivät kauas minne jäivätkään. Mieltä nosta autiosta maast' ei syksyn kuulaat päivätkään. Tullen ehtoon keltalehtoon katse uppoo niinkuin iäks pois. Tietämättään nostaa kättään, niinkuin kuvan armaan nähnyt ois. Nähnyt vielä peltotiellä valkoliinan hiljaa häilyvän luokse käyden, tähkäntäyden pellon auringossa päilyvän. Veri sakoo, päässä takoo, näköalat vitkaan hämärtyy Sammui liesi, yössä miesi yksin istuu, huokaa — oma syy. ILTATUNNELMA. Kedoilla autioilla kulkee syksy vain, kuin keltalehdet toiveet kuollen putoo, taas murhe viihtyen mun huoneessani jo seittejänsä kutoo. Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni; pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni. Ne lentelee mun aatokseni väsyneet kuin linnut siipirikot sinne tänne. Kai loppuu matka jo, kai tyyntyy veet ja kätkee harpun jänne. Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni; pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni. Näät: ilta saapuu, sydän sykkii väsyksiin, ja hiljaa hiipii silmiin raskas uni. Ja on kuin autius yön astuis niin myös verkkaan sieluhuni. Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni; pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni. LUMIHIUTALEET. Tyyntyi myrsky ja jäähtyi veet, puisto on autio, ankee. Pehmeät yön lumihiutaleet maan yli hiljaa lankee. Toivehet kuolivat, häipyi pois myös säde riemun ainoon, on kuin sieluni hukkua vois talven hankeen ja painoon. Niinkuin aina ma yksin jäin kyynele silmäkulmaan. Saan minä jälleen miettiä näin: sorminko leikkiin julmaan, leikkihin nuoren, hymyyvän suun, loistohon silmän kahden? Ah, minä muistelen: sirppi kuun purtemme yllä ja lahden. Kuolonko enteenä, murheiden välkkyi sirppi se meille? Ah, minä muistelen: hopeinen jäi vana vetten teille! Toivehet kuolivat, jäähtyi veet, on elo autio, ankee, pehmeät yön lumihiutaleet muistojen haudoille lankee. Näin minä taas kysyn itseltäin: mennytkö? ei enää palaa? Tunnen: vierivi loppuun päin eloni hiljaa, salaa. Miks enää mielisin kääntyväin leikkikin, taistoon julmaan? Jäisin kuin aina ma yksin jäin kyynele silmäkulmaan. SATAA LUNTA. Sataa lunta, suuri luonto rauhan unta uneksuvi. Riemu riutuu, elo taukoo, muisto vain on onni, suvi. Sataa lunta, rauhan saa myös jälkeen taisteluiden rinta. Liian raskas oli taisto, liian kallis onnen hinta. Sataa lunta, käärinliinaan peittyy metsät, kylät, pellot, yli maan ja sielun sairaan kumaa unhon hautakellot. KULKIJAN LAULU. Jalan alla lumi narskahtaa, kylmä kajastus on taivahalla, autio on metsä, maa, autiompaa rinnan alla. Raskaat ompi hetket päivän, yön, raskahampi vielä mieli miehen, jolta toivot, toimet työn jäivät kaikki puolitiehen. Kaukana on vielä kotilies, talvipäivä alkaa hämärtäydä. Painava on mieron ies, vieraan ukset kylmät käydä. Keltä sortui linnat unelmain, keltä hetkeks uupui usko, tarmo, sille taival synkemp' ain', katkerampi vieraan armo. Joka omin siivin lentää sai, hän ei tyydy lainalentimihin. Miettii miesi: kuolla vai jatkaa siitä, jäi hän mihin? Jatka, jatka! Se on elämän laulu lyhyt, koruton ja karu. Onneen sitten käy tai tän katketkohon elon taru! UNHO. Minun mieleni on kuin raskas, äänetön yö, min taivasta kierrä ei lempeä tähtivyö, min rauhaa häiri ei mainen riemu, ei nyyhky, — ah, ammoin kuoli jo sieluni valkea kyyhky. Kuin kipinät vieminä myrskyn lensivät mun pois hetkeni hurmassa lemmen ja taistelun, kunis kyllästyin ilonmaljahan, myös sotahuoleen, elon kiitävät vaunut viskasi mun tiepuoleen. Mua ennen on monen täällä käynyt näin, mun jälkehein joukko se kasvaa vain väsyväin. Meist' ei jää muuta muistoa kuin karut kummut, joill' orpoina häilyy ohdakkeen tylyt ummut. YLITSE VETTEN HILJAISIEN... Mua armahda, oi älä anna, Herra, mun nähdä sitä päivää, jona kerran maaks sortuu viimeinenkin toivehein ja hymy tuskan hyytyy huulillein. Oi silloin, kun on vielä usko vakaa ja päivä täysi paistaa merten takaa, mä yöhön mykkään, missä tähteä ei yhtään tuiki, tahdon lähteä. Ylitse vetten hiljaisien, summain, sivuitse saarten äänettömäin, tummain, yön lohduttoman halki lasken ma, — on siellä jossain uusi maailma. JOKO — TAHI. Onnen apilasta taita tääll' ei moni matkamies. Näin on elo nurja, saita: kahtahalle vain on ties. Kussa synnyit, siinä pysy, kunnes maadut multaan maan. Ällös uhmaa, ällös kysy, päivä menköön kerrallaan. Syöksy lentoon, korkealle pyri töin ja taisteluin. Putoot jonkun kuusen alle siivin poikkileikatuin. VANITAS VANITATUM. Sydän, tyydy osahasi, ällös liikaa unelmoi. Herkee, toivo, lennostasi, siipes eivät kestää voi! Kuka vaatii liikaa, hukkaa kaiken. Voi, niin köyhä on elämä: vain pari kukkaa, pilke pieni auringon. II VANHA TALO. Tää kuva sieluani kirkastaa: ahteella joen vanha, vankka talo, etelän puolta puisto reunustaa, ylt'ympärillä pellot aukeaa, tasangon rantaa kiertää tumma salo. Ne hedelmiä työn ja taistojen nää mannut viljavat ja laajat ovat. Kun isät uupui auran kurkehen vakonsa viereen, pojat täytti sen, mi kesken jäi. Lait elon on niin kovat. Ma teitä, sankareita, ylistän, on raskain ollut teidän päivätyönne, mi tehty hyväksi on maamme tän. Jää unhoon urhot miekan iskevän, te ette jää, tyyn' olkoon tuonen-yönne! Vain yhden tunsitte te laulun: työn, vain yhteen luotitte te voimaan: miehen, vain yksi lohtu teillä päivän, yön: jumala, vaimon hartaan hellä syön, mi sykki teille asti tuonentiehen. * * * Tää kuva sielussani kapinoi; ahteella joen ränsistynyt talo, salissa nauru, laulu raaka soi, mut puisto hellää kättä vaikeroi ja raiskattuna voihkii aava salo. Ja mannut metsittyneet valittaa: sa minne menit, mies ja miehen usko! — Ah, vanha talo, laiminlyöty maa, sinulle konsa jälleen puhkeaa työn aika uus ja uusi huomenrusko? VIERAALLA MAAPERÄLLÄ. Miks lähdinkään minä pois, pois piiristä pellon ja metsän ja veen? Vain kärjessä auran mun paikkani ois ja varressa viikatteen. Toki sarkani muokannut siell' oisin jos kuinkakin pienen vain. En korkealtapa ois pudonnut vaon vierehen kaatuissain. Niin raskas on vereni mun, se on perintö korvenraatajain: suvun yksinäisen ja unhotetun siin' itkee kohtalo vain. Sen lumoista pääse en, se on laulu totisen, ankaran työn, se nyyhkii pienuutta ihmisen ja kauhuja korven yön. Pois miksi mä lähdinkään? — Maaperällä vieraalla kuljen nyt. Ja tuskalla, raukka, nyt vasta nään, kuin kaikki on särkynyt. Kuin kaikki särkynyt on, kuin olen jo vanha ja harmaapää. Esi-isien raskaan kohtalon käsi päälläni lepäjää. KOTIPUOLEEN. Muistan maita kotipuolen, peltoja ja teitä, kaipaelen alla huolen nuoruussäveleitä, jotka yhä korvissani hiljallensa helää, jotka yhä rinnassani hymisee ja elää. Joki kylän halki kulkee, rantamilla talot, pellot piirihinsä sulkee etäämpänä salot, kirkonkelloin harras ääni kaukaa sunnuntaina — sieltä soinnut elämääni, siellä mieli aina. Mennyt aika, nuoruusaika! Uus on vaihe eessä. Muistot niinkuin armas taika välkkyy kyyneleessä, ajattelen kotipuolen linnunlaulupuita, kaipaelen alla huolen lemmen lauleluita. Joki vuolas. Rantamalle hiivin suvilehtoon, istun haavan hennon alle saapuessa ehtoon, häilähtävän valkoliinan nään ma vasten puuta, itken alla huolen, piinan pikku ruususuuta. Mikä nyyhkii rinnassani? Aika, jok' ei palaa. Kuka vaanii askeltani viekkahasti, salaa? Vanhuus vaisu. Alta huolen nousta en ma saata, kaipaelen kotipuolen tyyntä kirkkomaata. Siell' on haudat alla puiden heimon menneen, oman. Jälkeen töiden, taisteluiden päivän levottoman siellä toivon nukkuvani poissa paino huolen, haudallani, sielussani henki kotipuolen. KOTONA JÄLLEEN. Lepikkorantamilla kotitienoon taas aikain pitkäin jälkeen kuljen yksin, mun sielun' yhtyy herkin värähdyksin taas hiljaisuuden soittoon vienoon. Ja valkeet henget yllä korkeuksissa niin pehmein siivenvedoin vaiti entää, taas toivon kultateitä mieli lentää kuin ennen lapsuusunelmissa. Ja laulu, joka pitkin joen pintaa kisoista nuorten kiirii kuullakseni, ajoilta autuailta, jotka meni, tuo tervehdyksen lientäin rintaa. Ja äiti armas uottaa kuistillaan taas kuin muinenkin, mut, voi, niin hapsin harmain, ja tervetulleeks lausuu katsein armain: »Syliini sinut vihdoin saan taas!» »Mun tähten' vanhaks sait, sun väsyi silmä, kun unhotin sun teillä synnin, humun!» Hän hymyy vastaan läpi kyynelsumun: »Maailma on niin kylmä, kylmä!» SUVIHYMNI. Taas äidinunelmissaan uinuu emo: maa, jo kukkii kentät, tähkät tekee jyvää, tuul' laulain viestit vie ja viestit saa, veet päilyy rauhaa syvää, ja säteilevä avaruus se lepää kaiken yllä maan, ihmislapset autuuttani pitkällä syleilyllä. Ma istun pientarella. Suuri sunnuntain hiljaisuus mailla, pihoilla ja mulla. Se rauha, jota määränäni hain, jo taisi vihdoin tulla mun sydämeeni, jok' on nyt niin ihmeen altis, tyyni, Kuin unta ovat taistoni ja syntini ja syyni. On niinkuin kirkoss' istuisin. Niin lempeää säveltä humiseepi sydänsuvi, ja metsä nyökkää, heinä värähtää, ruis hiljaa kumartuvi, kuin saapuis hän, jonk' käskystä hedelmä kypsyy, putoo, hän, joka muovaa mielemme, elomme langat kutoo. Hän saapuukin, on läsnä hän — ma tunnen sen, ja kun ma suljen silmäni, nään hiljaa kätensä kohoavan siunaten maan lasta, vettä, viljaa ja kuulen äänen lempeän kuin kuiskeen kesätaivaan: »Te jotka työtä teette, te, jotk' uuvuitte jo vaivaan...» On unhottuneet tappioni katkerat ja veri, joka juoksi kuumaan hiekkaan, myös turhat tuskat, iskut karvahat ja erheet vietin viekkaan, maailman villit markkinat, sen turut, kylmät kadut ja äkin yltänehet yöt ja umpeen luodut ladut. Ma muistan vain: ain' laupiaana valaissut on taivas sydäntäni, valintaani, niin hellävaroin haavat hoitanut, niin kauniiks suonut maani. Jokainen hetki, raskainkin, ol' askel määrää kohti, jokaisen pilven takana uus aurinko jo hohti. Ma muistan vain: sain elon runsaan, autuaan, se vaati paljon, runsahammin antoi, sain nousta vuorille ja nähdä maan luvatun, jonne kantoi vain herkin, pyhin aavistus ajoilta kaukaisilta. Ah, mulla ollut useempi on päivä kuin yö, ilta. Vain yhtä vielä toivon: kun on kuluneet työn tiimat, jotka osakseni on pantu, näin saada nukahtaa, kun siintää veet ja kukkii kaunis mantu; kesästä unta nähdessäin siirtyisin kesän maille, miss' aukee kukkaan kaikki se, mi täällä jääpi vaille. ELON LEIKKIÄ. Jo syttyy kevät elämään, vain hetki, hengenveto. Taas aalto nostaa vaahtopään ja kukkatarhat keto, unesta taivas heräjää, ja voimat mannun, veen sen sätehissä sikiää sadasta tuhanteen. Ja neidoilla on heräämys ja suuret unelmansa. Kuin kevään armain ilmestys he keijuu polkujansa, on silmä arka, täysi syön ja hymyy ujo suu. He uinuu valkeen kevätyön, he lempeen havahtuu. On uusiin maihin auki tie nuorella sydämellä. Ja joka kukka, sävel lie kuin haave heljä, hellä. Elämän vehmas viinipuu se kutsuu, viekottaa. Niin suurna taivas avartuu, niin ihanana maa. Mut joka kevät köyhemmäks käy, tuntuu, ihmislapsi. Niin moni tähti sammui, läks, niin moni valkes hapsi. Vaan tuosta viis, kun elonpuu vaan jaksaa viekottaa. Niin suurna taivas avartuu, niin ihanana maa. Niin monta tääll' on tähteä kuin vaan laps itse halaa, hän tulla voi ja lähteä, kuhunka mieli palaa. Niin rikas ompi taivas, maa, mut rikkaamp' elämä, se käsin kaksin tarjoaa — ei tarvis säästellä! Ken eli, tuhlas, taisteli poluilla lemmen, sotain, ei köyhdy hän kuin saituri, jää hälle aina jotain, mi kalliimpi on maailman mainetta, mammonaa. Käy leikkiin elon! Rohkean on taivas sekä maa. PÄÄSIÄISTARHASSA. Räystäät tippuu auringossa huhtikuun, kylän yllä havun, pihkan tuoksu. Kottaraiset vihkii lempeen pihapuun vapahana peltopuron juoksu. Ilman täyttää vilpas kevään tohina, linnun laulut, mannun värähtelyt, takaa lepikon soi kosken kohina, jäät jo lähti, loistaa taivaan helyt. Hyv' on maata päällä tarhan havujen, tuntea: jo unhoon muistot siirtyy. Alta menneen onnen tuhkan, savujen uusi onni, riemu sieluun piirtyy. Kelakeinu pyörii, mielen sytyttää nilkka siro, lieve valkeen hameen. Kirkas naisennauru syömmeen soimaan jää jälkeen pitkän talven, syksyn sameen. JOULUVIRSI. Yö vaiti vartoo, syttyy tähti tyyn' laella taivaan, mantu kylmä havaa. Ah, tuntuu: keventyvi taakka syyn, ovensa sielu avaa, ja halki avaruuden seijaan taas havina valkeen siiven hiljaa soipi, ja vitkaan vierähtävi haudan paas', ja sydän unelmoipi. Miks unelmoida? Haihtuu haavehet kuin kultaperhot hennot syksyn sumuun. Mit' tänään lemmit, huomennapa et hänestä enää varma ole, hän kuin muistot lapsuusajan lempeän kai hukkui elon humuun. Niin monet muistot, moni päivä, ilta ajoilta autuailta, kaukaisilta iäksi haihtui pois. Ne eivät palaa enää mielehein, ma hautahankin niistä monta vein, taas monen palaavankaan enää sois en vieraaksein. Ah vuodet, vuodet — minne häivyitte, jälkeenne mitään kypsää jättämättä? Ei, totta, jotain sentään soitte te: Mun on jo pääni harmaa, ponsi sauvan tukevi vapisevaa, vanhaa kättä, lyö sydän harvaan, mutta kuinka kauvan? Ah kuinka kauvan, — tiedät yksin sinä, min kunniaksi poltan kynttilääni myös minä. Sydämin nöyrin taivutan ma pääni, majani ovehen kun kolkutat, käyt sisään, sammuksihin puhallat sa kynttiläni: sen, joka tuikkii pöydälläni, ja sen, mi palaa sielussain. Ja koetan jaksaa kiittää, kiittää vain: »Sa, Herra, annoit, sinä otit myös, iäti ylistetty sinä, työsi» III SYYSMETSÄ. Kuin hiljaiseksi metsä käynyt onkaan, kuin kuihtuu kaikki katoomista tehden! Vain tikan iskut jossain kelohonkaan, havina jonkun siiven, liike lehden. Kuin paha omatunto metsä säikkyy, maa paljas huokaa askeleiden alla. Kuin synnin ajatukset lehdet väikkyy ja hehkuu keltaisina kaikkialla. Lymyyvi teeriperhe viidan helmaan ja puron ilot hyytyy uomahansa. Niin uppoo kaikki kuolon kuvitelmaan, vain tikka hakkaa ruumisarkkuansa. ERÄMAAN TÖLLISSÄ. Harmaa, matala tölli suon syrjässä niinkuin rampa haave Päivä paista ei tänne, ei saavu tään katon alle riemu. Korven armoton henki tään yllä vaanii kuin tyly lintu. Auta ei rukous, työkään, suo viljan korjaa, vain oljen sirppi. Niin on kohtalo raskas, voi kaatua raataja kesken sarkaa, mennä voi elo hukkaan ja piennar pajua jälleen työntää. Sataa... kuin lyijyrakeet sade rapsaa tuohikattoa vasten. Tuntuu: sieluunkin valuu jotain raskasta, kovaa ja toivotonta. SYKSYISESSÄ SALOSSA. Kangas aava, kumiseva, siellä täällä polku yksinäinen, taustalla syystumma, orpo neva, yllä ehtootaivas miettiväinen. Hiljaisuus niin suuri, painaa mieltä se kuin kuolon kylmä kirsi, puiden latvoissa vain tyyni virsi, sama tänään, huomenna ja aina. Sama, sama. Samoin retkin kuin ma käynee uuden polven miesi näitä maita, kytee kukatiesi mielessänsä samat miettehetkin. Kuulee silloin kuin nyt minä kankaan kumisevan jalkain alla, kurjen valittavan korkealla, metsän hymisevän sävelinä. Elon turhuuden saa ilmi, saa hän ikävyyden rintahansa, nousee huokaus syvä huuliltansa, ristii kätensä hän kyynelsilmin. Niin hän seisoo, sieluun syvään tieto katoovaisuudestaan syöpyy. Ah, kuin kuiske saloon hämärtyvään pois hän iäisyyteen kerran yöpyy. METSÄ. I. Jo läsnä metsänhaltiatar mun lumosi katsein hyväilevin, virsin vienoin. Ma nukuin, heräsin sen lauluhun, ja pyssy olalla kun painuin niin syysmetsihin, hän askelin mua seuras hienoin. Ja silloin tunsin: iäks hän sai mun kahleisiin. Niin syöpyi metsä suuri mielehen, siell' alla puiden soiva rauha, henki tuulen. Ja kun ma tahdon: humut honkien, pyyn viheltävän yksin oksallaan ja teeren kuhertavan kankahalla kuulen, sun, metsänhaltiatar, sun laulus kuulen vaan. II. Säteissä ihmeellisen aamuruskon nyt välkkyy joka ruoho, puu. Ajoista kevään armahan ja uskon syysmetsä uneksuu. Soi hiljaisuuden herkät urut niin äänin hartain, hillityin. — Niin kaukana on mailman turut, joill' ennen riehuin, ostin, myin. Kun maaten sammalilla päällä mäen väreissä aamun metsän suuren näen, kun tähtään taivaan lakeen katsehein ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen, humua puiden, valitusta tuulen ja ääntä oman sairaan sydämein: Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi ja pehmein käsin kietois mun ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi satuja voitetun ja raukeen alakuloisuuden, satuja elon tyhjyyden, satuja mykän ikuisuuden, mi kerran tempaa jokaisen. III. Äänettömyys jähmettynyt yllä metsien, pilvet mustat kiirii matalalla. Poissa laulut, luomisinto poissa keväinen, suru kulkee puissa, puiden alla. Ristiin rastiin keltalehdet putoo, eikä käy elonriemu sydänmailta vastaan. Niinkuin vuottain kuolemaa jo metsä hämärtäy, puuttuu viime isku ainoastaan. IV. Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt, öin hourivin, ruoskivin tuulin, se ulvoo kuin peto ärtynyt vihan vimmasta hyrskivin huulin, kunis uupuu ja itkee raivon se valkeita kyyneleitä, — mies sieltä turhaan etsii enää uusia säveleitä. Lumen alla valkean, raskaan nyt niin metsä kärsinyt nukkuu. Ken sinne on kerran eksynyt, hänen rinnastaan ilo hukkuu kuin on hukkunut elämä siellä ja laulut kylmään hankeen, vain kalpea taivas katsoo yli maiseman kuolleen, ankeen. ELEGIA. Yläällä: laki taivaan lyijynharmaan, alaalla: varjot, usvat paljaan maan Mies yksin sielussaan vain kuva armaan ainoona lohtunaan. Sumusta jostain metsäin takaa kumaa ään' kirkonkellon, malmiin taotun, tuo viestiä se miehen kammoksumaa: »Hän kuoli, jätti sun.» »Hän hautaan viedään, vyöryy virsi, saarna jäähyväisiksi armaan siunatun. Tie ihmisen: kuin lehti, kuiva kaarna tomusta tomuhun.» »Ja paateen värsy: Niin, hän tuli, meni, välillä hieman eli, kapinoi.» Mies jatkaa: »Täys on munkin autuuteni, jo viime sävel soi.» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76674 ***