*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK WäHäNEN LAULU-KIRJA *** WÄHÄNEN LAULU-KIRJA Toimittanut J. F. Granlund Kolmas lisätty painos Turussa, Frenckellin kirjapainossa, 1864, J. F. Granlundin kustannuksella. Registeri / Sisällys: Eläköön armias Arvon mekin ansaitsemme Entinen aika on Suomelle Suomenkin maas' Kyllä on Suomessa luminen luonto Nouse, riennä, Suomen kieli (1) Mun muistuu mieleheni nyt Täällä, pohjantähden alla (2) Lämpöselle Louna-maalle (1) Ei huolien pilviä taivahallamme (1) Luonnon suuren lapsukaiset Kulkeissani vainiolla Woi kuinka mailma kolkka on Lännen ruskokukkasiin Syksy nyt on, taas meri Wienan reunall’ koivun alta Neitto itki itseksensä Sen ihanaisen Emman saan Kukka kasvoi kaunokainen (2) Sammaltunut kota Tuoll' on mun kultani Minä seisoin korkialla vuorella Kultani kukkuu, kaukana Minun kultan' kaunis on, sen (2) Itkettää ja surettaa Onneton olin minä ollessani Suosio on soma Ilon ääni ihanainen Kiilto-mato kukkasissa Sua, lähe kaunis, katselen Kesäisen illan kullasta Mies on maassa oivallinen Talon-poika, taitava Jos vaikka kaikki järjestänsä Touvon aika lähenee Jo päivä ilman lämmittää (2) Nyt kesän viime kukka (2) Mistä Suomi leivän saa Minä mielin muistutella Jussi lähti kaupunkiin Piika-parvi paras Harjun-mäen kalliolla Tuo on mun kukkoni (1) Juoma janon sammuttaa Pojat! pois nyt kalja tieltä Löytyypi kultaa kupiksi Tyhjät maljat pidossa Ei maljasta maisteta maaten (1) Mull' oli pullo (1) Syksy nyt on, Wiina jo poltolla Pamppu soittaa torvellansa (1) Ämmä, hoi (2) Nyt surussani (1) Juovuksissa kaiken yön (1) Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot! (1) (1) merkityt laulut ovat lisätyt toiseen painokseen [1861] ja (2) merkityt tähän kolmanteen. [1. painos 1856]. Tähän painokseen olen pannut niitten laulujen alle nimet, joitten tekiät eli kääntäjät olen tietänyt, toivoen heidän ei pahaksuvan sitä, koska heidän nimensä on jo kumminkin tullut tutuksi nimimerkeistänsä edellsissä painoksissa. Turussa 20 syyskuuta 1864. Kustantaja. SUURELLE RUHTINAALLE Nuotti "God save the king" etc. Eläköön armias, Rakkahin Ruhtinas Rauhallinen! Jossa on onnemme, Jossa on ilomme, Turva ja toivomme Täydellinen. Avaten armonsa Wahvisti valtansa Wartiamme; Lepo on levinnyt, Walistus virinnyt, Elatus enennyt Majoissamme Suojeltu sodassa Riemuitkoon rauhassa Suomalainen! Olen taas uudella Uskollisuudella, Urhollisuudella Alammainen. O, Luoja laupias! Wahvista voimallas Ruhtinaamme! Elonsa enennä, Päivänsä pidennä, Waivoja vähennä Waltiamme! Töidensä tunnossa, Menonsa muistossa Eläköön hän! Waeltain vieläkin Taivahan tielläkin, Muistossa meilläkin Eläköön hän! LAULU SUOMESSA Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, Waikk’ ei riennä riemuksemme Leipä miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle. Suomen poika puolestansa Tunnetaan jo jaloksi, Korvet kylmät voimallansa Perkailee hän pelloksi; Hän on rakas, rauhallinen, Mies sodassa miehuullinen. Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Wäinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Walistus on viritetty, Järki hyvä herätetty. Suomen tytön poski-päihin Luopi veri kukkaiset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaiset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä. J. Juteini LAULU SUOMELLE Entinen aika on Suomelle aivan Liiaksi lisännyt vaaran ja vaivan; Waan nyt on huokea huoletkin voittaa, Kuin onnen aurinko armas jo koittaa. Suomessa säilyvät rauha ja riemu, Syttynyt rakkaus, sydämen liemu, Warahin valistus loputa loistaa, Elämän polulta varjoja poistaa. Taipumus työlle on nääntänyt nälän, Täyttänyt aineilla aittamme väljän; Pohjolan pojat, ne tottuvat toimeen, Tyttäret työntävät kudetta loimeen. Korkean koulun ja opiston suuren Tutkinnot tuottavat järjelle juuren, Joka jo toivolle alkua antaa, Hengelle hedelmät kaunihit kantaa. Wiisahat ottavat opista vaarin, Kyntäjät työllänsä täyttävät laarin, Kuulusa kunnia keskemme kestää, Tuntomme turmiot elosta estää. J. Juteini SUOMENMAALLE Nuotti: "Herrliga Land" etc. Suomenkin maas' Aurinko lämmin on noussut; Jää on jo virtana juossut Suomenkin maast'. Kaunojen maan Wuoret ja metsiköt suuret Waattehet kantavat uudet. Kaunonen maa! Onnemme maa! Ei vapauttakan puutu, Rakkaus, riemu ei muutu Onnemme maas'. Woimakas maa! Kansa on urhosa aina, Waivat ne miestä ei paina. Woimakas maa! Äitimme maa Walvovan saanut on mielen; Kaunon ja kuulemme kielen Äitimme maan. A. Warelius [Ensikerta laulettu Länsisuomalais oppilaisten vuosi-juhlalla Helsingissä, toukokuun 15 p. 1847.] MENESTYS SUOMESSA Kyllä on Suomessa luminen luonto, Mutt' hyvän-suonto Riemulla rintoja lämmittää. Kulkekoon talvella kylmänä kuukin, Lämmin on luukin, Kun veri ystävät yhdistää. Kesällä leikkivät linnut ja karjat, Makeat marjat Warsista valmiina taitellaan; Kedolla kestävät lapset ja laumat, Pellolle aumat Korkeat, laveat laitellaan. Pienestä piiasta paisuupi nainen, Niin, samallainen, Kuin marja kukasta viljellään. Miehiksi nousevat poikamme norjat, Suorat ja sorjat, Miehinä mieltänsä kiitellään, Ei ole elämä onnea vailla Suomenkan mailla; Avoina ovi on nautintoon. Naitavan neitosen lempeä laatu, Simasta saatu, Aina on sulava suosioon. J. Juteini SUOMALAINEN LAULU Nuotti: "Gott erhalte Franz den Kaiser". Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss’ on suoja Suomen-maan; Yksi mieli, yksi kieli Wäinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomalaisen kuokka, aura, Kyntäneet on Suomen-maan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Wihollisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Äänis-järvi, Pohjan-lahti, Auran-rannat, Ruijan-suu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti, Älä ääntäs' halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! A. Oksanen SAWOLAISENLAULU Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savon maa! Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tytynyt Tää armas, kallis maa! Kuin korkiat sen kukkulat Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet! Sen salot kuin siniset on Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat! Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla? Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti. Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellys ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin. Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kun meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhaksi. Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin, Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit. Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut; Niin niistäpä usiampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan!" Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: "armas Savon maa!" A. Oksanen KOTO-MAAMME (Lasten laulu) Nuotti: ”Minun kultan’ kaunis on”. Täällä, pohjantähden alla, on nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme. Täällä on, kun kukkasella, aika lyhy meillä; Siellä elo loppumaton, niinkun enkeleillä. Täällä sydän huokailee, ja itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsee, ja silmä riemun näyttää. Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä; Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä. J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 2.] POHJALAISEN KANTELE Lämpöselle Louna-maalle Pohjan mies on muuttanut, Antavaisen ilman alle Kodon uuden katsonut. Lemmakas on laakso siellä, Laiho runsas loistava; Wisertäävät linnut vielä Tuhannella taidolla. Mutta mieli pohjalaisen Isän-maan on muistava, Kankahan sen kaikuvaisen, Sulo suot ne kaukana. "Soippas, kuulus kaunokaisin Wanha Wäinön kantelet!" – Walittaa se: "Oi, jos saisin Salot, sauhut entiset! Hedelmillä herkku-suita Eipä Suomi suosita; Wiikunoita viinapuita Etpä nähdä siellä saa. Mutta metsät, honka-loimat Suosittaavat sydäntän; Laulavat ne luonnon voimat Wirttä veikon virkeän. Revon liekit liehuvilla Walkehilla välkkyvät; Paukkuvilla pakkasilla Järiseevät järvi-jäät. Kumiseevat kuuset sorjat, Korpi jylhä kuntoa; Nuorukaisen sukset norjat Hihteleevät hangella. Mäet pohjan mäntynensä, Härmä-helmet hiuksilla, Kutsuvat mun kestillensä; Heit' en henno unhohtaa. Neito siellä nauru-huuli, Puna-poski, pulskea; Riemu-rinnat talvi-tuuli, Wilkku-silmät, virvottaa. Lumi-puhdas Pohjan nainen, Raikas on sen rakkaus; Lempi miehen leimuvainen, Raitis on sen rohkeus. Elävälle – empä tiedä Parempaa, kuin Pohjola. Eikä tuoni taida viedä Suodumpaan, kuin Suomen maa". A. Warelius OPISTOLAIS-LAULU Ei huolien pilviä taivahallamme, Ei kateus pimitä aurinkoamme; Waan kirkas ja jalo On päivämme valo, Ja kuu-kullan muoto, Kuin hohtava luoto Se yömmekin päiväksi kirkastaa, Se mielemme tummatkin valistaa. On Suomemme lähellä pohjoista napaa, Mutt' veri on lämmin ja mielemme vapaa; Ja kirkas ja jalo On tiedetten valo; Ja tulvaiset, vetteet On toivomme hetteet, Ja rakkaus rintamme riemuittaa, Se rakkaus pakkasen karkoittaa. On matala kansamme onni ja olo, Mutt' kaukana poissa on surkea polo. Ja sankari-suku On isäimme luku; Ja poiatkin sorjat, Uroolliset, norjat, Ne isäinsä tekoja täyttävät, Ne uusia maineita näyttävät. Y. Koskinen ELÄMÄN NAUTINNOSTA Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla; Pois, pois karvaus, Wältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus, Taita tuskan nuolet! Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivän-paiste syksysellä säällä; Pois, pois vihainen Wäliltämme vaino; Pois, pois salainen Kateuskin kaino! Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen; Pois, pois turmellus, Hyvin hyvää käytä; Pois, pois huokaus, Toivoll’ onni täytä! Hyvä, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Ompi toivo, sielun valo, vaelluksessamme; Pois, pois epäillys Erhetyksen yöstä; Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä! Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta; Pois, pois kuitenkin Kuollon pelko peitä; Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä! Missä lienee muuttumata olo maamme päällä? Tyytyväisyys ompi vasta onnen täyte täällä; Pois, pois viipyköön Murhe-päivä meiltä; Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä! J. Juteini ANNI Kulkeissani vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuuset takalolla, Kalliotkin kaikuvan: Tulan, tulan, tee. :,: Suksutellen mehu miellä Annin kumppaniksi jäin, Sanoen: kah, "laula vielä"! Ja se armas laulo näin: Tulan, tulan, tee. :,: Niin hän lauloi hymy-huulin, Sima-silmin, sulo-suin, Hiljaa hengiten ma kuulin; Enkä muista muuta kuin: Tulan, tulan, tee. :,: Taivas leimahti ja loisti. Kuin hän istui vieressäin; Suuta pyysin: "toisti, toisti!" Wastas hän ja lauloi näin: Tulan, tulan, tee. :,: Wapaus on rinnastani, Rauha, riemu rientänyt, Yöt ja päivät korvissani Soittaa sama ääni nyt: Tulan, tulan, tee. :,: Kallio IKÄWÖITSIÄ Nuotti "Jag kommer ifrån Nobis, jag" etc. Woi kuinka mailma kolkka on, Ja toivo valoton ja musta, Se pieni sydän, levoton, Ei löydä mistään huvitusta. Sen yksin hauska huvitus Ei täällä muu, kun sinä, ollut; Nyt olet pois, ja kaipaus On hauskuuteni siaan tullut. Ja vaikkas kauvas minusta Pois taisit ijäisesti mennä, Ei luovu sydän sinusta, Et poiskan sinä siittä lennä. Jos miinkä ties sun johdattaa, Jos poiskin haudan tuolle puolen, Ja sua en täällä nähdä saa, Saan sitte kumminkin kun kuolen. Ja vaikka tähti viimmenen Sun uusi kotos olis siellä, On matka hauska, lyhkönen, Ja toivo kumppanina tiellä. J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1856.] KANTELEEN SOITTAJA. Lännen ruskokukkasiin nyt päivä kirkas nukkuu, Lintu-parven vihertäissä käki puussa kukkuu. Lahti laski levollensa, eikä värähdäkkään, Eikä edes haavan-lehti puussa välähdäkkään. Metsä vastaa iloisesti kanteleeni ääneen, Sinne sanoi kanteleeni huokaukset jääneen. Nouse länsi-tuulinen ja perhosena lennä, Ett'ei kanteleeni suru metsään saisi mennä. Lennätä se kullalleni, kauvas metsän taahan, Yli suon ja yli järven, toiseen taka-maahan! Kuiskuta se hiljaa hälle terveisiksi multa, Että tulis iloiseksi surevainen kulta! Soi nyt kulta kanteleeni, kohta tuuli herää, Soi! ja sitte polvilleni nuku täksi erää! J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1848.] INGEBORIN WALITUS (Ruotsinkielisestä) Syksy nyt on, Taas meri kuohuva myrskystä on. Ah, joka pääsis nyt sentään Lainneille lentään. Kaukana nä'in Purjehen, lennossa läntehen päin. Hauska on seurata vielä Friitjoa siellä! Lainneinen, so'! Hiljastu! rientää se muutonkin jo. Loistakaa tähtiset noille Purjehtijoille. Sitte kun tuo Taas kevä kotio hänen, niin mua Ei näe silmänsä tässä, Rantoja lässä. Siks mun saa, Rakkaudestani, tuonelan maa; Taikka jos vieläkin hivun Waivoissa kivun. Haukka, hän sun Juuri niin orvoksi jätti, kun mun; Mutta en päästäkkän sentään Pois sua lentään. Muotoses saan Neulojen liinasen kulmalle vaan: Siiviss' on hopia multa, Warpaiksi kulta. Haukalta sai Frejakin siivet, ja niillä hän kai Lenteli lystinsä vuoksi Kultansa luoksi. Siipes, jos saan, Niin mua eivät ne kannata, vaan Kuolema minulle antaa Siivet, kun kantaa. Haukkanen so'! Katsos nyt kanssani lainneille, jo! Ah, mutta eipä nyt vielä Näy häntä siellä. Kuolluna mun Löytää hän vissiin, ja hengissä sun. Terveiset saa sitte sulta Itkevä kulta. J. F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1845 sanomiin "Åbo Tidningar" n:o 83.] RAKKAUS Wienan reunall’ koivun alta Kuulu soitto kaunihin Aurinkoisen taivahalta Waipuessa aaltoihin. Siellä istu ihanainen Neitsy kanteleinensa, Sulhoansa surevainen Muilla mailla kaukana. Ilakoiten ilta-henki Ulpukoita uittelee, Nukkuvaisen kukkasenki Hieno-huulet suutelee. Näitä neitsy niiskutellen Kyynel-silmin katselee, Wirran vienon pyörtehellen Suru-suulla soittelee: "Suotta (laine läikkyväinen, Turha vetten vierimä) Aik' on raukan rientäväinen, Yksinäisen yljätä. Koska saanen sylissäni Suositella sulhoaan'? Ikävissä itkeväni Tietäneekö ollenkaan? Uskollinen olevansa Wanno varsin kuolemaan; Eipä liene armastansa Häntä saatu unhottaan. Kukostus on tärkki liljan, Surkastuu jo muotoni. Kultan' kurja! Ah, jos hiljan Tulet, löydät hautani". Niin hän laulo, levollensa Luonnotarten mennessä, Katosi jo laulunensa Leivonen, lintu kielevä. Hiljasesti kyhkyläinen Kumppaninsa kyljessä. Laulurastas yksinäinen Kuultelee hän tyttöä. Yö jo maita peitteleepi Warjohonsa; uupuva Ääni viimein vaikeneepi Walittava rannalta. Sinne aina iltasella Palas nuori neitonen, Siellä tahto odotella Tulemista sulhasen. Kuulu kerran ääni tuttu, Tuli viimen viipynyt: Ihanaksi mailma muuttu, Katos kaikki tuska nyt. Soi nyt harppu heljimmästi Sanat, sulhon tultua, Laula lintu lempiästi Raiku metsä rannalla! Tanssi kukka kauno-päinen, hieno-helma heiluva, Liehu lehti löyhyväinen Leikki lumme lahdella! Sulhasensa sai jo nainen, Kyllä kauvan kaivatun; Aika armas alkavainen On nyt kanssa kihlatun. Wiipymättä vihkiääpi Rakkaus he rauhassa, Suosiolla säilyttääpi. Onnen oivan runsasna. A. Warelius NEITON KUOLLO Neitto itki itseksensä Pienen virran rannalla: Kuuli soiton sulhasensa Tuolla vuoren reunalla. Kanteleinen kajahteli Sulhasensa ilossa; Neiton silmät tipahteli Wettä kuumaa huolissa. Mikä se niin neiton jätti Ikävässä huolemaan? Ystävänsä hänen petti, Saattoi suruss' kuolemaan. Itku-silmin neito näki, Kuinka leivo kielevä, Kumppaninsa iloo teki, Onnestansa laulava. Sillon suru surmallansa Neiton rintaa runtelee, Kuin hän kuulee korvillansa Ystävänsä kanteleen. "Sulje, virta, kyyneleeni, Sulje, virta, silmäni, Sinä olet ystäväni, Koska hyljäs kultani". Sinne vaipui virran ala Neitonen se kaunihin; Leivo laulull’ surkialla Neiton saatti aaltoihin. WILHELMI JA EMMA Nuotti: "Liset en envis flicka var" etc. Sen ihanaisen Emman saan Nyt nähdä, suloisimman, Jo nääntyvänä murheissaan, Sen kaikkein kaunihimman. Hän uskotulleen uhrasi Suloisen sydämensä; Sen pettäjälle tuhlaisi, Nyt itkee, itseksensä: "Ja vaikkas olet tunnoton, O Wilhelmini mulle, Niin sydämeni sentään on Kuin liekki lämmin sulle. "Nyt kyllä kärsii murheissaan Sun Emmas elämäänsä; Ja turvatonna tuskissaan Hän itkee ikäväänsä. "Kyll' lupasitkin lujasti Mull' uskollinen olla, Ja vannoit, varsin vahvasti; Se kuullaan tuomiolla. "Nyt raskas kulkea on tie, Kun tylyytes on vaivan', Se, murheella, mun hautaan vie Juur' ankarasti aivan. "Jo kaikki mustaks' muuttuvat Silmissän sumeheksi, Kuin kuultelen, niin huutavat Mua mullan morsiameksi. "Jo Engeleitä, joukottain Nyt yltä ympärillän', Jo tuhansin ja sadottain, Nyt saavat nähdä silmän." Jo kellot kauniis kuuluupi, Nyt soivat, surusesti, Et Emman maja muuttuupi Juur' hautaan, hiljaisesti. Kun kukkanen hän lankesi, Myrskyltä murrettunna, Ja rakkahana raukesi, Kaikilta kaivattuna. Taas Wilhelmi se kirkolle Kulkeepi toisen kanssa, Hän viepi sinne vihille Sen väärän morsiamensa. Waan paari-puitten päällä nyt On arkku auastuna, Siin' kaunis Emma, kylmennyt, On muodost' muuttununna. Täss' Wilhelmi nyt seisahtui, Ei mennyt edemmäksi; Kun koko mailma jo mustettui, Silmissään pimiäksi. Hän tunsi tuskan tunkevan, Ja putos polvillensa; Niin Wille nähtiin lankeevan, Kumarten, kasvoillensa. Ei suulla saata sanoa Sen Willen vaikeutta; Ei taida kieli puhua Sen suurta surkeutta. Nyt huuto kuului haikia – Hän vaivoissansa vaipui; Näin loppui vaiva vaikia, Hän paarten päälle taipui. Niin Wille hengen hinnalla Sai petingosta laata, Ja Emma Willen rinnalla Ijäistä unta maata. PETETTY NEITO Kukka kasvoi kaunokainen Kesä-nurmen pinnalla, Toivon taimi ihanainen Siskojensa rinnalla. Keviästi kevä-tuuli Sai sen latvan häilymään, Waikka aina kukka luuli Ruusujensa säilyvän. Soimas aina siskojansa, Ylpeili hän itsestään, Kääntänyt ei niskojansa Koskaan heitä näkemään. Niin hän kasvoi kaunihisti, Kasvoi kesän kaunihin; Mutta mato myrkyn pisti Kukka-ruusun juurihin. Walkeni sen kaunis varsi, Lakastui se kukkanen. Ylpeys näin kaikki karsi, Kuule, neito rukkanen! J. G. D–n IDA JA FRANS ALFRED Nuotti: "Mossbelupen hydda" etc. Sammaltunut kota, Heklan juuressa, Waston tuulten sotaa Puiten suojassa; Murhe vielä Kaipaa siellä Kukkaa, myrskyn kaatamaa, Idaa, jonk' on vielä Risti haudalla. Muille maille meni Fransi sotimaan. Ah mun sydämeni, Huokas Ida vaan: Koska kuulen Tuiman tuulen Meren kuohuun nostavan, Silloin Fransin luulen Jällen tulevan. Ida kolme vuotta Itkein odottaa Fransiansa suotta, Tunsi aivan Suuren vaivan, Isältään sen salasi; Ikävöityn laivan Nähdä halasi. Kuiva niin kuin kukka Syksyn tullessa, Kaunis Ida rukka Syväss' murheessa. Tuska, vaiva Sydänt' kaivaa, Kuin ei tullut takasi Fransi ja se laiva, Jota kaipasi. Tytärtänsä suree Wanha vaikiast’, Tauti häntä puree Yltä haikiast’. Ida kuule! Älä luule Fransis menneen tuonelaan; Häntä kohta sulle Lähden noutamaan. Ida meni rantaan Aina tuskissaan Fransin nimet santaan Kirjottelemaan Päivä-kaudet, Ehtoo-kaudet, Kuutamoilla yksistään, Sinne vuosi-kaudet Meni itkemään. Kova raju ilma Nousee merellä, Mustenee mailma Maalla, vedellä; Laivat hajoo, Moni vajoo Tuulen tuiman käsissä, Harvat, jotka kajoo Maata hengissä. Idan vanha Isä Kuolin-vuoteellaan, Idan tuskaa lisää Hälle sanoissaan: "Kaikki muuttuu, Ilo puuttuu, Aikani on loppunut, Fransi sulle suuttuu Sinust’ luopunut". Sitte Idan kättä Siunain pusertaa, Hyvästi sen jättää. Kuollo musertaa Isän itte, Idan sitte, Yhtähaavaa kummankin; Rauhan, levon sitte Saivat kumpikin. KULTAANSA IKÄWÖITSEWÄ (Kansan-laulu) Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultasen kartanon puolla; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! On siellä tyttöjä, on komioita, Kultani silmät ei katsele noita; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! Kauniit on kukkaset, kaunis kevä-aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! Linnut ne laulavat sorjalla suulla, Sorjampi kultani ääni on kuulla; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! On mesi-leipäkin kyllä makoista, Kultani huulet ja suu ovat toista; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! Woi koska koittaa se riemuinen päivä, Jollon on kultani viereeni käyvä! Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! Riennä jo, kultani pois koto-puoleen, Nyt ikävään menehynkin ja huoleen; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo! KREIWIN SYLISSÄ ISTUNUT (Kansan-laulu) Minä seisoin korkialla vuorella, Wihriäisessä laksossa; Sieltä näin minä laivan lainneilla purjeissa, Kolme kreiviä laivalla. Ja he laskivat laivansa rannalle, Maalle riensivät astumaan; Ja se nuorempi kreiveistä kaikista Tuli minua kihlaamaan. Sitte otti hän sormuksen sormestaan, Nätin hohtavan kultasen. "Katsos nyt, minun piikani ihana, Sinä saat tämän sormuksen." "Minä ouoilta en ota sormusta; Sitä kielsi mun äitini". – "Ota pois, pane sormus sormeesi, Sitä ei näe äitisi!" "Mihin kätkenen nyt tämän sormuksen, Ettei minun äitini näe!" "Sano: laksossa, tuolla kuin kävelin, Olen löytänyt sormuksen". "Älä valhetta mua pyydä puhumaan, Kyllä äitin' sen ymmärtää; Mun on paljo parempi sanoa: Kreivin sylissä istuin mä." Lämmin ilta se oli ja ihana, Linnut kilvassa lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat. Tyttö istui nyt kreivinsä sylissä, Moni muistuipi mielehen; Päivä laski, ja yö oli joutunut, Kreivin nukkui hän vierehen. Mutta aamulla, koska hän heräsi, Huomas' itsensä yksinään; Laiva pois oli lähtenyt rannalta, Pojes kreivikin vierestään. "Woi nyt, voi mua vaivasta piikaa, voi! Kuinka onneton ollenen; Ota pois meri, vie tämä sormuskin, Mitä sillä nyt enää teen." "Minä nyt näen sen, ehkä myöhäänkin, Että muita hän rakasti, Minun jätti hän surussa itkemään; Ja mun viekkaasti vietteli." KULTANI KUKKUU KAUKANA (Kansan-laulu) Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole Ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa. Ikävä on aika, päivät on pitkät, Surutont' en hetkee muistakkaan; Woi mikä lienee tullutkaan, Kuin ei jo mun kultaani kuulukkaan! Toivon riemu ja autuuden aika Suruani harvon lievittää; Rintani on kuin järven jää – Kukapa sen viimenkin lämmittää? Kotka se lenteli taivaan alla, Suorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saiman rannalla. Lähteä se ei tohdi tuulelta. Tuuli on tuima, ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on aivan pienoiset, Kultaseni sormet on hienoiset. Oi, älä lähde aaltojen valtaan! Aallot ne sun pian pettäisi. Ei mua murhe heittäisi, Ennen kuin mun multakin peittäisi. KULTASENI (Kansan-laulu) Minun kultan' kaunis on, sen suu kun auran kukka; Silmat on sen siniset keltanen sen tukka. Älä sure sorja neitto, vaikka toisen orja; Kohta kuluu kuusi vuotta (1), kyllä sinun korjaan. (1) Tästä näkyy, että Suomalaisen orjalla oli sama oikeus kun hebrealaisenkin. Hän sai kuuden palvelus-vuoden perästä lähteä pois seitsemäntenä, vapaana lunastamata 2 Mos. 21:2. KULTAANSA SUREWA (Kansan-laulu) Itkettää ja surettaa ja huoleks' tahtoo tulla, Kuin on muilla kultasensa eikä ole mulla. Kultani on kaukana ja kaukana se kukkuu; Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu. Kultani on kaukana, niin kauas taisi mennä, Ettei sinne pienet linnut ijässänsä lennä. Oi, jos pieni lintunenkin sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, sydän hyvin voisi. Lennä, lennä lintu raukka, puhu kuullakseni! – Kävitköstä kullan maalla, näitkö kultaseni? Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti; Ilossako elettiin, vai suruko he voitti. Mitä näit sä muutakin, ja näitköstä senkin, Jos ne oli terveena ja kulta liiatenkin. Tule kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ett'ei rientäis turhaan tämä ikä nuori multa. TURWATON (Kansan-laulu) (1) Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani; Onnettomaksi olen minä luotu, Ei ole minulle ilo-päivää suotu. Ei ole turvaa siellä eikä täällä, Enenpää kuin linnulla lentonsa päällä. Maalima minua nyt paljokin vaivaa, Kuoppia teilleni eteeni kaivaa. Ystäväni myöskin on ynsiäksi tullut, Kuin hän on maailmalta juttuja kuullut. Kuuleppas kultani, vielä sana yksi: Kuinkahan näin tulin minä hyljätyksi? Kuka sinun öksytti rakkauden tiellä? Tule, tule kertakin luokseni vielä! Muistakkos muinen kun marjassa käytiin, Ahosilla istuttiin ja leikkiä lyötiin? Päivä se paisti, ja pienet kukat loisti; Kukatkin ne ketosilla iloamme toisti. Linnut ne laulelivat metsien päällä; Meistä he lauloivat siellä ja täällä. Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet. Entinen oma kulta ei enää hoida; Niin se mun heitti kun pienen linnun-pojan. Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään, Ei ole mulla nyt ilo-päivää yhtään. Enkä mä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää nyt kuolema-päivään. Olen niinkun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla. Olen niinkuin oksalla varpunen pieni, En tiedä kuhun otan matkan ja tieni. Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee; Jopa noista vaivoista väsymyskin tulee. Päiväni päätyy ja elämäni katkee, Multa se murheeni peittää ja kätkee. [On enemmiten yhtäläinen kuin Kantelettaressakin.] SUOSIO Suosio on soma Onnen siemen oma, Josta kasvu kaunis ilmestyy; Sillä suloisella Levon laitumella Kaikki meille hyvin menestyy. Sydän siivollinen, Rinta riemullinen Sulattaavat mielen suosioon; Mutta viha, vaino, Kateuskin kaino Jouduttavat järjen turmioon. Karhu kontiolla Woipi vielä olla Luonto kauhiampi lausuttaa, Kuin on kulkevalla Wainon vallan alla, Joka pahan sisun paisuttaa. Tunnoton ja tuima, Päästä hullu, huima Siis on suotta nurja sovintoon; Sillä kukin kurja, Hirmun henki, hurja Waipunut on itse vahinkoon. J. Juteini LEIWOSELLE Ilon ääni ihanainen Intohoni ilmestyi, Kuin tuo lintu laulavainen Laksohimme lähestyi. Katsos! kuinka korkialla Lentelee ja laulelee; Lempeällä laulamalla Korkehinta kiittelee. Koska ensin äänes kuulin, Wielä varsin nuorena, Wäinämöisen soitoks' luulin, Kevähänä kauniina. Älä väsy veisaamasta! Korvani sua kaipaavat; Älä lakkaa laulamasta! Silmäni sua seuraavat. Laula, laula lintuseni, Lennä ylös pilvihin Kantamahan kiitokseni Luojan tykö taivaisiin. Terve sieltä tultuasi Lohduttamaan luontooni! Sieltä alas astuissasi Ilahuttaan intooni! KIILTO-MATO Kiilto-mato kukkasissa Loisti hiljasuudesaan Yli kedon, tienohissa, Tietämätön loistostaan. Sulosesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan. Kätköstänsä kärme lähti Myrkkyänsä valamaan. Sääli madon surkeutta! Miks’ hän syyttä surmattiin? Syyttä! sanoi kärme, mutta Miksikäs hän loisti niin? LÄHTEELLÄ Ruotsinkielisestä: "Jag sitter källa vid din rand" (1). Sua, lähe kaunis, katselen Likellä vettesi, Kuin pilven varjot vaeltavat Kuvastimessasi (2). Kah tuoll’ on pilvi loistava, Ihana, kaunoinen; Jo lähti pois pakenemaan — Hyvästi varjonen! Taas tuossa toinen kullallaan Kuvoaa taivahan; Se ei pitemp’ – iällinen Jo lähti matkahan. Kah vielä muuan (3) hirviä Hias kulullehen; Woi siirtyisitkö sievemmin Jälestä toisien! Wain näitä katsellessani Mä muistan mieltäni, Kuin monta kullan loistoa Jo siirtyi siltäki. Kuin pilvet paksut, synkiät, Sitäi’ pimittivät, Yhtäkkiähän nousivat, Hitaasti lähtivät. Waan jospa kuinkin kulkivat, Ne eivät outoja: Ne tyhjiä kuvaamia Ja pilven varjoja. Ne mieli raukan kuitenki Moneksi muuttavat; Woi koskastapa varjojen Walehet loppuvat! E. Lönnrot (1) Wähän toisellainen on tämä laulu "Maamiehen Ystävässä" N:o 15, v. 1844. (2) Peilissäsi. (3) Muutama, joku, eräs. JOUTSEN Ruotsinkielisestä: "Från molnens purpurstänka rand" (1). Kesäisen illan kullasta Tuo joutsen tultuaan, Joen lahelle laskihen, Ja loihen (2) laulamaan. Suloa Suomen lauloi hän, Kesiä pohjolan, Kuin halkiöisin aurinko Walaisee maailman. Kuin varjopuien suojassa On hetket herttaiset, Ja aallot uia armahat, Ja rannat rauhaiset. Ja kuin suloista siellä on Syleillä kultoa, Ja kuinka vilppi, viekkaus, Siell’ uppo (3) outoja. Näin souti salmi salmelle Se joutsen joikuen (4), Ja kultansa kohattua Syleili lausuen: ”Wähänpä tuosta, kuinka jo Ikäni määrän sain – Olen uinut pohjan aalloilla, Syleillyt kultoain”. E. Lönnrot (1) Toisellainen on tämän laulun käännös "Oulun Wiikko-Sanomissa" N:o 5, v. 1834, ja toisellainen "Maamiehen Ystävässä" N:o 33, v. 1844. (2) Loi itsensä, rupesi. (3) Peräti, varsin. (4) Yksiäänisesti laulaen. MIES Mies on maassa oivallinen, Waivoissakin voimallinen, Koska konna värisee, Waaroissaansa vapisee. Mies on viisas vahingossa, Tuskan alla, turmioissa; Onni häntä hyödyttää, Joka pahan pyörryttää. Mies ei mieli hoiperella, Eikä huoli huikennella, Mutta missä tarvitaan, Siellä miestä mainitaan. Tammesta on miehen tahto, Waan ei höllä, niin kuin vahto, Walmis töitä täyttämään, Oikein onnen käyttämään. Tutkittaissa tuntoansa, Taikka muuta menoansa, Miehen tavat tunnetaan, Joilla arvo ansaitaan. Miehen jalon, järjellisen, Retkillänsä rehellisen, Tie on tietty kunniaan Avun kautta armiaan. J. Juteini TALON-POJAN LAULU Nuotti: "Ecce novum gaudium" etc. Talon-poika, taitava Elon etsinnöissä, Aina olen alkava Päivät pellon töissä; Näissä voiman näytän, Kaikki hyvin käytän, Aina työni täytän, Urhollisena. Ei omalla pellolla Aura paljo paina, Mies on itse ilolla Ahkera siell’ aina. Waimo, kuva valon, Ompi turva talon, Äiti joukon jalon Toimellisena. Tämä sääty suuri on, Suuri Suomen kansa, Eikä ole osaton Perhe pellollansa; Itse täytän aitan, Leivän paksun laitan, Toisellekkin taitan Riemullisena. Juhla jalo johdattaa Kestin keskellemme, Olu-kannu kuljettaa Riemun rinnoillemme. Työ on alku elon, Itse lähde ilon, Juotavankin jalon Herkullisena. Tavara on tallella Tämän säädyn tiellä; Siis on syytä suojella Wapautta vielä; Sydämellä, suulla Esivaltaa kuulla, Hyvää muista luulla, Alinomati. J. Juteini NUOREN-MIEHEN LAULU (Ruotsinkielisen johdosta.) Jos vaikka kaikki järjestänsä Kerskaisi naima-säädystänsä, Niin nuoren-miehen elosta, Sen riemuista ja ilosta, Nyt laualan ihastuksissani, Sen aina pitäin muistossani, Ett' nuoren-miehen paras on. Kun mies on nuori, naimatonna, Niin saa hän olla murheetonna Ja elää huvituksissa, Waan nainut huokauksissa, Kateen ja häijyn vaimon kanssa Hän aina pitää muistossansa, Ett' nuoren-miehen paras on. On kyllä naima-sääty kanssa Myös hohtavainen muodoltansa Ja loistavasta arvossa, Waan kiitettävä harvossa; Sentähden aina mielelläni, Naimata elän yksistäni, Ett' nuoren-miehen paras on. Käyn riemun kukkasella tiellä, Ja löydän hauskuudeita siellä, Kestit ja monet ystävät, Kun ilossa mun pitäävät; On lysti siellä ollessani, En pelkää kotoo tullessani; Siis nuoren-miehen paras on. Loviisallensa Heikki suuttui, Ja riemu oitis murheeks' muuttui, Loviisa Heikin kuitenkin Sai mieheksensä sittekkin; Nyt Heikki raukka katuu vasta, Ja eikä lakkaa muistamasta, Ett' nuoren-miehen paras on. En kuule pauhinaa en toraa, Ei lapset korvissani poraa, Ei yöni ole levoton, Ja päiväni ei iloton; Noh, kuinka minä sitte naisin, Ja niin sen varsin unohtaisin, Ett' nuoren-miehen paras on. Saan olla vapaa itsekseni, Ja liehakoita lystikseni: Syön päivällistä Hannalla, Ja vietän ehtoon Annalla, Sitt' Liisan kanssa kestiin kuljen Ja muistooni sen ijäks' suljen, Ett' nuoren-miehen paras on. Jos päivieni päähän asti, Näin yksin elän taitavasti, En tunne koto-ristiä, Waan riemua ja lystiä; Siis laulan ihastuksissani, Ryypyn ja suuta ottaissani, Ett' nuoren-miehen paras on. J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1834.] KEWÄ Nuotti: "Storm och böljor tystna ren" etc. Touvon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkialta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Wirta vilpas vieriää, Järven lainne kieriää Hiljaksellen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukostaavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laksot ja muut Ruohoset maat Kaunistuuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kaikkityyni tuo, Kukkula ja suo, Hauskuutensa tullessaan. Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teiret kukertaavat. Kumppaninsa saavat Pikkusetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Suorsat ruovistohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas lauloi puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa, Werkostansa Päästeleepi saallistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen; Sitte menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen. Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan Mailoillansa kukin lyö. Paimen-torvi paikon soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soitteleevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui, ruohostoon, Naiset kukkasista, Kaiken muotoisista, Wäänsit vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämmelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttaavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään. J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1845.] KEWÄ-LAULU Jo päivä (1) ilman lämmittää, Jo taas nyt virkos maa, Ja taas nyt virkos maa, Jo järvistämme lähti jää, Ja kasvut hengen saa, Ja aallot vahvat, vahto-päät, Ja hopiaiset hohto-jäät, Ne kirmailivat kilvassa, Kuin pilvet myrsky-ilmassa. Nyt niityt, pellot vihottaa Ja virvotusta juo, Ja tanner puita lihottaa Ja kukkasia luo, Ja päivä kulta-virrallaan On saanut ruohot kasvamaan, Ja perho kulta-siivillään On tullut niihin lentämään. Nyt linnun laulut herättää Jo päivän nousemaan, Ja ilo laulun elättää Ja saa sen kaikumaan; Ja sydän lyö ja ihastuu, Ja riemua on täynnä suu, Ja toivo nostaa siipiään Jo kesän helmaan lentämään. J. F. Granlund (1) Aurinko. [Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 6.] KESÄN WIIMEINEN KUKKA (Moore'n mukaan) Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu-rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun-laista Syys-laaksoss’ ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan. En suojatta ma sallis' Sun, kukka, kuihtuvan, Waan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen Ja sunkin sinne peitän Wienoisten vierehen. Niin itse seuraan sitten, Kun mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen! Tuokko ISÄ JA POIKA Poika. Mistä Suomi leivän saa, Kuin kylmä koko maa? Isä ukkonen! Isä. Kyllä pelto meille tuo, Mitä joukko syö ja juo, Pekko poikanen! Poika. Kukas hallan hävittää, Joka viljan vähentää? Isä ukkonen! Isä. Luonto ilman lämmittää, Työmme pellon pehmittää, Pekko poikanen! Poika. Raskas täällä ompi työ, Työssä perhe paljo syö, Isä ukkonen! Isä. Perhe talon perustaa, Raskas työ sen rakentaa, Pekko poikanen! Poika. Wäsyttäävät vaivat työt, Joita kestää päivät yöt, Isä ukkonen! Isä. Työssä voima vahvistuu, Laiskan ruumis lakstuu, Pekko poikanen! J. Juteini MUINASTEN AIKOJEN MUISTO Nuotti: "Naimaan minä mielin mennä", j.n.e. Minä mielin muistutella Mitä muinen on tehty: Minä tahdon tutkistella Mitä nyt ompi nähty; Että Pojat pauhaavaiset, Piiat nuoret nauravaiset, Tietäisivät, Tekisivät Mitä kauniisti kuuluu. Muinen leikit monenaiset Nuorten keskellä kuultiin: Tavat hyvät, toimelliset, Koska kokohon tultiin. Tappelukset, torat tuimat, Juopumukset, juonet julmat Kokonansa, Kureissansa Olit pojille oudot. Muinen piiat puheissansa Soveljaiset ja siviät: Töissä, niinkuin tavoissansa, Kaunukaiset ja keviät. Wiina, viekkaat villitykset, Halut häijyt, haukutukset Kaikissakin Kammioissakin Eipä kuulunut koskaan. Muinen Miehet vaimoinensa Elit kauniisti kaikki; Lapset olit laumoinensa Rakkaat rauhassa ratki. Eipä isän ilkeyttä, Eikä äiden äkkisyttä Kuuluneetkaan, Kelvanneetkaat Hyväntapaisten taloss’. Muinen ukot uskolliset Talon toimissa, töissä; Waroittaissa voimalliset Nuorten hypyissä, häissä. Eipä koskaan kirkko-tiellä Äijä juomaan jäänyt siellä, Mutta meni Kotio kävi Lukemahan Lukuu. Muinen akat, aivan rakkaat, Asuit äijänsä kanssa! Muijat mustat, Waimot vanhat Toruit tyttäriänsä, Koska menit karamahan, Poikain kanssa, paiskaamahan Palloo, Kiekkoo Sarkaa, sakkoo, Kylän keskelle kujaa. Näitä minä lauleskella Olen opiksi tehnyt: Näistä taidat tiedustella Kuinka kaikissa käynyt, Että aika ajallansa, Taito, Toimi tavallansa Puuttuvainen, Muuttuvainen, Sekä siellä ja täällä. C. Helenius HERRAKSI AIKOWA JUSSI Nuotti: "Movitz skulle bli student", etc. Jussi lähti kaupunkiin Ja ajoi asiansa; Tuli sieltä takaisin Ja sanoi isällensä: Herraksi Hyväksi Soisin minä tulla, Ett'ei mua Jussiksi Mainitaisi maalla. Isä, siihen suostuva, Nyt sanoi Jussillensa, Joka oli oppiva Ja jalo itsestänsä: Pappina Parhaana Ompi hyvä olla, Jota juuri ihana Kaikkein ompi kuulla. Koska pappi paistillaan Pitäjällä kulkee, Moni huonoks' moittimaan Taloansa julkee Koulussa Kulkeissa Pannan paljon selkään, Niinkuin Sipin saunasa, Jota juuri pelkään. Tuomioita tekemään Ja kruunun-rahain kantoon, Maitten mittaan menemään Ja kyytein käskyn antoon, Kirjotus, Koulutus, Taito tarpeellinen Siihen myöskin tarvitaan, Ja tuimuus tavallinen. Kauppamies on kavala Ja tyhmän pian pettää, Tuhannella tavalla Wahinko häntä vetää. Hakemaan Himomaan Woittoansa vielä, Lähtee kauas kulkemaan Ja löytää surman siellä. Malta mieles poikani, Ja asias ajattele, Älä kulta Juhani Herraks' haluttele. Kynnössä Kylvössä Etsi etujasi, Pidä tointa talossa, Ja tutki tekojasi. C. Helenius MORSIAN-TANSSI Nuotti: "Hör du Sparfve lilla", etc. Piika-parvi paras! Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari, Kyllä tule vari, Ennen kuin on temput kädessäs, Riisu ittes supi, Heitä yltäs tupi, Keviäksi lyötä, Kuin on paljo työtä, Ett'ei iso hiki Tulis sua liki, Jano, nälkä vihdoin väsyttäis. Morsian jo astut, Kyllä raukka kastut, Ringin suuren sisään hopulla: Ensin kaappaa Kaija, Sitte sieppaa Maija, Priita, Liisa, Stiina lopulla. Wielä ottaa Anna, Leena ja Susanna, Kerttu, Elsa, Saara, Wappu, Kreetta, Klara, Kaikki järjestänsä Ringiss’ on lentäissänsä, Päätökseksi pieni Maliina. Kuin on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Kolmas sitte ehtii etehen. Morsian ei säästä, Pojes kruunu päästä Kääreyypi kaunis kätehen. Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi. Silmät ovat ummess’, Korvat kovin lummess’, Piiat samoaavat, Iloll' odottaavat Saada sarvi kaunis rekehen. Neljänneksi nähdään, Että temput tehdään, Uudet ilot aina alkaavat. Kuin on saatu sarvi, Niin se piika-parvi Wielä rinkihin kokouvat. Morsian se nähty, Ennen kuin hän jähtyy, Eron tanssin kanssa, Kaikilt' piioiltansa, Ringissä olless' ottaa, Wiimen varsin totta Taiten tanssinsa lopettaavat. Sitte alkaa akat, Niinkuin täydet vakat, Lattialla itseens väännellä, Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: Taas on meillen nuori Tullut uusi muori; Terve olkoon tulos, Sisälle ja ulos! Kaikki Ämmät yhdell’ äänellä. Nyt se tansi loppuu, Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Wuoden päästä meri Avaupi eri, Joka häntä kyllä soudattaa. Wasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tanssin tuisku, Hyssytys ja huisku; Silloin tussa-lulla Kyllä saadaan kuulla, Waikka tänä vuonna Falla-laa. H. Achrenius WEKKULIN KOTO-PERÄ Harjun-mäen kalliolla oli huono tölli, Jossa raja-suutarilla oli poika-mölli. Isä oli Wekka-Heikki, poika myöskin siksi Ensimmältä kutsuttiin ja sitte Wekkuliksi Äite, niinkun tuuli-mylly, suuri nuuska-kuono, Roima-pirjo nimeltänsä, tavoiltansa huono. Niin kun naulan lanka-kerät kieppui silmät päässä, Huulet niikun tallukan, ja lesti-nokka räässä. Poika oli kasvoiltansa juuri yhtäläinen, Mutta varsin, niinkuin isä, tyhjä kommo-päinen. Koska vihdoin viimmenkin se häijy poika-kloppi Seurakunnan kenki-rajat rypistämään oppi; Sitte isä mielissänsä jutteleepi sille Taitavalle pojallensa, pikku Wekkulille: "Hyvä olet hyppysistäs" eikös olis sulla, Poikaseni, itse halu mestariksi tulla? "Mutta tässä töllissä on kahden ahdas olla; Ota perintös ja lähde pois nyt sovinnolla. "Tästä vanhan lesti-pussin ensin annan sulle, Joka tuli perinnöksi isältäni mulle. "Näistä lesti-lusistani annan sulle kuusi, Wiisi vanhan aikasta ja kuudes varsin uusi. "Naskaleita muutaman ja piki-rippuloita, Hohtimet ja veitsi-kaakki, pistä pussiis noita. "Harjaksista kymmenkunta polvi-hihnan myötä Annnan, ettäs yösioillas saisit tehdä työtä. "Rasiaa ei ole mulla muuta kun yks' ainoo, Jota äites nuuskuansa vasta multa vainoo. "Muuta myös ei antamista enää ole mulla; Nyt on kaikki, poikaseni, perintös jo sulla. "Työmme on nyt päätetty ja eikä puutu muuta Kun se pieni lähtö-ryyppy, sitte lyömme suuta. "Nosta pussi hartioilles, jää hyvästi sitte, Kulje miinkä lystis on ja miinkäs tahdot itte". Poika parka pussin heitti olallensa kohta, Itkun-helmet silmistänsä poskipäillä hohtaa. Itse isä Wekka-Heikki klani-päinen ukko, Tuli tästä totiseks' kun aakkos-kirjan kukko. Mutta äite aivasteli nuusku-rasiaansa, Eikä paljo huomannutkaan koko asiaansa. Lähtö-ryypyt ryypättiin ja muiskasteltiin suuta, Eikä pikku Wekkulikaan tohdi toivoo muuta. Sitte meni lerputteli pois hän kotoansa, Pitkin tietä lauleskeli yksin surussansa. J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1842.] JUSSIN LAULU KUKOSTA Nuotti: "Tuoll' on kultani" j.n.e. Tuo on mun _kukkoni_, tuo puna-harja, Tuon hellan-lehdet ne hohtaa kun marja. Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_! Laulappastas jo! Kyllä on lintuja, on korioita, Mutt' eivät _kukkoni_ muotoa voita. Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_! Laulappastas jo! Reipas sen luonto ja muoto on muhkee, Raikas sen ääni, kun lauluun se puhkee. Woi, oma lintuni! kulta _kukkoni_! Laulappas nyt jo! Seinät ne soivat, ja kalliot kaikuu, Kun oman _kukkoni_ ääni se raikuu. Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_! Laulappas nyt jo! En minä kurkeenkaan _kukkooni_ antais, En, vaikka kotkakin väliä pantais. Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_! Etkös laula jo! Nyt, kulta _kukkoni_! nyt keno-kaula! Hiukankin kauniita virsiäs laula! Woi, oma lintuni! voi kulta _kukkoni_! Etkös laula jo! Hei, jopas, lintuni, laulat nyt mulle; Mutta jo myös minä lauloinkin sulle. Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_! Jopas laulat jo! J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1858.] JUOMA-LAULU Juoma janon sammuttaa, Janotakin juoda saa Kuiva-kaulanen Poika-joukko laula, juo; Makea on malja tuo Wahto-harjanen. Olut voiman vahvistaa, Kannu kestin kaunista Lorutessamme Riemu rinnat ylentää, Waivammekin vähentää Hurratessamme. Kyllä joskus seura suo, Että poika-joukko ju Ämpäristäkin. Älä näänny nukkumaan, Saata kannu kulkemaan Nääntyneenäkin. J. Juteini SAKSAN-WIINA JA KALJA Pojat! pois nyt kalja tieltä, Koska viinaa koitellaan; Kaljan kautta miehen mieltä Moniasti moitellaan Kuinka siis on kaljan laatu? Mitä viina vaikuttaa? Kotoa on kalja saatu, Saksan-viina saavuttaa. Janoa jähdyttääpi kalja, Mutta leikin lyhentää. Wasta viina, veljein malja, Ystävyyttä ylentää. Tosin meitä kalja täällä Hiljallensa hyödyttää, Wiina kiehuu kielen päällä, Sitte päätä pyörryttää. J. Juteini OLUT JA WIINA Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talon-poika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen katsoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun edempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii. Waan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt. Ett'ei laki sua sakota, Ja pane pahat reisut; Niin saatin laulaa helistää, Ett' oikein seinät soipi Olutta juoda välistä, Kuin kallo kantaa voipi. Se mielen tanssiin taivuttaa, Antaa myös vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei sa hoivaa. Ja tekin, neidet naitavat! Sen mielellänne suotte, Myös olettekin taitavat, Jos itse vähän juotte. Ei miehelle tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Waan kolmas mieltä koittelee, Ja neljäs älyn voittaa. Wiinasta ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Waan kevyt mieli, kerkeys Sen kanssa olla pyytää. Paavo Korhonen JUOMA-LAULU Ruotsinkielisestä: "Toma glas i godt kalas", etc. Tyhjät maljat pidossa Isäntää ei kiitä; Weljet, kaiken ilossa, Täytetääs nyt niitä! Täydet maljat pidossa Wieraita ei kiitä; Weljet, kaiken ilossa, Tyhjennetääs niitä! Tyhjät maljat, j.n.e. J. F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1837.] JUOMA-LAULU Nuotti: "Se, Movitz! hvi står du och gråter". Ei maljasta maisteta maaten; Pois torkka, ja aukase suus! _Salutem et prosperitatem!_ (1) Juo virkuksi kieles ja luus! Et riemua rinnassas huomaa, Jos vaan klasin huulilles tuot, Ja siitä kuin kärpänen juot Noin kaunista juomaa. Jos nyökkäisit, veikkosen, mulle Ja tietäisit tehtävän työs, _Salutem_ sitt' sanoisin sulle _Et prosperitatem_-kin myös. Jo käteni noussunna olis Ja suuhuni klasia tois, Ja kurkkuni nielis ja jois Ja soivaksi tulis. Noh, tartu nyt klasiis ja käytä Niin sulasti suutas kuin voit, Ja kaikille yllyksi näytä Se juoma, kun juodakses toit; Ja kirkkaise sitten: _Salutem_ _et prosperitatem!_ ett' soi, Ja niin kukin juo, minkä voi, "_Sun muistoas!_" huuten. _Salutem!_ – Se kaikille olkoon, _et prosperitatem!_ mutt' tuo Sen osaksi parhaiten tulkoon, Ken klasinsa tyhjäksi juo. Noh, suuhun tuo viimmenen tilkka! Jos hiukkakin jäljelle jää, Niin semmoinen varpusen pää On nauru ja pilkka. J. f. Granlund [Ensikerran painettu v. 1861.] (1) Näitä latinalaisia sanoja, jotka merkitseevät (toivotan) _terveyttä ja onnellisuutta_, ovat muutaman laulun-tekiän ystävistä ottaneet tavaksensa matkasta aina toisen muistoa juodessansa, ja sen tähden on siittä tämä laulu tullut. PUNSI-PULLON KUOLEMASTA. (Jos sinulle, ystävä hyvä, osaisi tapaturmassa se suuri ja sydäntä katkerasti surettava vahinko tapahtua, että punsi-pullos täytenä särkyisi, niin laula tuskissas, jos tahdot tätä laulua sillä nuotilla kun Ring'i kuninkaan kuolemaa Fritjofin jutussa: "Gullmanig fåle, Skinfaxe drager".) Mull' oli pullo, Kaunis kuin kulta, Kirkas kun tähti ja täysi kun kuu. Surma sen sullo' Murskaksi multa, Nyt vesi on silmissä, irvissä suu. Woi! sydän parka, Kuinka se tytkii, Kuinka se paisuu ja rinnassa lyö; Kuinka se arka Nääntyen nytkii, Kun hänen aarteensa kuolema syö. Hui! raju surma, Tunnoton, jolkka, Surkeesti pulloni sormissas soi. Ryöväri julma! Jälkes on kolkka, Työs surun suurimman rintani toi. Riemuni kuoli! Kuolla nyt tahdon, Pulloni vierehen hautani suon. Siellä en huoli Muusta, jos vahdon Wielä sen pirstoista saan, niin sen juon! J. F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1861.] JUOPPO-ÄMMÄN WALITUS (Iva-mukaus.) Nuotti: "Ny är det höst", etc. Syksy nyt on, Wiina jo poltolla kodassa on; Ah! mutta kelpais' mun siellä Olla ja niellä. Nurkassa näin Pulloni tyhjinä, suut alaspäin. Kas, kuinka harmiksi vielä Tippuuvat siellä. Pulloset, – so'! Eikö ne pisarta lopukkaan jo'? Loistappas kynttilä tälle Pullo-läjälle. Keväällä noi Juoppojen kynsissä täytenä soi; Waan minä niistä en maistaa Saa, enkä haistaa. Siksi jo saan Kuoleman ryyppyjen puutteesta vaan, Elikkä janosta kivun, Jossa ma hivun. Kannuni noin Tyhjäksi viinasta tuonan jo join; Hauska on vieläkin sitä Rakkaana pitää. Neulojen saan Muotonsa liinani syrjähän vaan: Hopia laidat ja ranteet, Kultaset vanteet. Kannunsa toi Muinanen ämmäkin tyhjäksi joi, Sitte hän meni taloista Pyytämään toista. Minä en vois Pitkälle lähteä paikalta pois; Kuolema kohta mun kaataa Maan ale maata. Kannuni, – so'! Kurkistas pihalle kanssani jo'. Ah! mutta viinaa ei tuoda, Että sais juoda. Sitte kun mun Kuolema ottaa, niin juopot saa sun; Tervehdä minulta näitä Humala-päitä! J. F. Granlund [Ensikerran painettu 1837.] WIIPPERÄN ULLALLE Mukailtu C. M. BellmanIN teoksesta "Fader Berg i hornet stöter" etc. Torvi. –– Pamppu soittaa torvellansa, Tyttö kaunis riemussansa Tanssailla löyhyttää. Torvi. –– Katsos kuinka Pamppu tässä Kyöstin kanssa juo ja mässää, Päätänsä löylyttää. Hurroo! Kas, Ulla tanssaa Loistavissa vaatteissansa; Walkosia kinttujansa Katsokaas! :,: Ne välkkyivät jo taas. Torvi. –– Torven ääni raikuvainen, Laulu kaunis kaikuvainen Kestissä hauskuuttaa. Torvi. –– Katsos, tuossa Ulla kukka, Puna-kenkä, valko-sukka, Noin menee sipsuttaa. Hurroo! Kas hamettansa Liehumassa lennossansa, Katsos kuinka Pamppu kanssa Kurkistaa, :,: Ja vahtaa nurkista. Torvi. –– Soita torvee peijakasta Aikalailla akkunasta, Nyt tulee vähittäin Torvi. –– Kreivijä ja paroneita, Trakuunoita, husareita, Taas juomaan tänne näin. Hurroo! Kas Ullan iloo, Katsos tupsu-päitten tuloo, Nytpä vasta hauska elo Aljetaan! :,: Hei! Pamppu, soita vaan! Torvi. –– Torvi soi, ja pauhinalla Juovuksissa pöydän alla Kilvassa kontataan. Torvi. –– Ulla kukka koriana, Joka päivä morsiana, Huhtoopi mennä vaan. Hurroo! Hän laulullansa, Hauskuuttaapi vieraitansa. Pyörä-päänä niiden kanssa Ryömimään, :,: Ja maata tänne jään! J .F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1837.] KROUWILAN ÄMMÄLLE Mukailtu C. M. Bellmanin teoksesta: "Kära mor, slå nu hand på kjolen." Wijooli – – Ämmä, hoi! Hyppää keviänä, Hame leviänä, Nyt vijooli soi. Wijooli – – Katsokaas Äijäseni tätä Kyösti raukan hätää, Kieli katkes taa. Soita, tensta, juo ja pauhaa, Ett'ei peijakaskan rauhaa Wijooli – – Saisi soitoltas. Wijooli – – Ämmä, so'! Tuokaa viinaa tänne, Tuokaa tyttöjänne, Kiiruusti nyt jo! Wijooli – – Ett'ei vaan Pelin-soittajamme Pääsis joukostamme Pojes karkaamaan. Hei! Kas, kuinka pöydän alla, Juovuksissa konttaamalla, Wijooli – – Jaloin tapellaan. J. F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1837.] JUOPPO JÖRSISTÄ WALITUS-LAULU Mukailtu C. M. BellmanIN teoksesta "Hjertat mig klämmer" etc. Nyt surussani Wijooliani Sormilla soitan näin: pling plang. Pöydät ja pannut, Pullot ja kannut Rikki ja nuriin päin. Kling klang. Krouvin ovi auki seljällänsä, Hengetönnä Jörsi kyljellänsä Laattialla pullo vieressänsä, Klingeli plingeli klingeli plang. Woi sentään tätä Tuskaa ja hätää, Mistäs nyt ryypyn saan? pling plang. Seinässä riippuu Torvi ja piippu; Wiinaa ei löydy vaan. Kling klang. Pillit, sarvet, vijoolit ja räikät Orvoiksi ne seinään roikkuun jäivät. Kun nyt loppui Jörsi raukan päivät. Klingeli plingeli klingeli plang. Kolkutan vielä: Onkohan siellä Yhtään henkee? -- Hei! -- Pling plang. Ei ketään ole, Ei ketään tule; Myrkkykös kaikki vei! Kling klang. Pois on olut juossut tynnyristä, Wiinat, sahdit maahan lekkeristä; Kas, se vasta sydäntäni pistää. Klingeli plingeli klingeli plang. Nyt kiusallakin Päähäni lakin Lasken ja lähden pois. Pling plang. Wiinaa en maista, En edes haista, En, vaikka kuka tois! Kling klang. Kuollo kulta on jo ystäväni, Jörsi vainaata on ikäväni; Perässänsä lähden mielelläni. Klingeli plingeli klingeli plang. J .F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1837.] YLÖLLISYYS Mukailtu C. M. Bellman teoksesta: "Supa klockan öfver tolf" etc. Juovuksissa kaiken yön Riihotonna reuhon, Tuolit, pullot rikki lyön, Kirkaten ja teuhon Enkä muusta huolikkaan Kun ma aika ryypyt saan, Ryypyt saan, :,: Ryypyt saan, :,: Kuolemaani asti Yhtä runsahasti. Waikka takki ylläni Roikaleina roikkuu, Wiinaa sentään kylläni Juon niin että loikkuu. Kaiket päivät vähittäin Pullostani ryypin näin, Ryypin näin, :,: Ryypin näin, :,: Että puna noista Poskistani loistaa. Taata vainaan', jos hän vaan Pääsis haudastansa, Ryypyn juoksis ottamaan Mielellänsä kanssa. Sitte mulle sanois taas: Weikkoseni otetaas, Otetaas, :,: Otetaas, :,: Lähtö-ryypyt tästä Mailman elämästä! Joska rikkaaks' tulisin Riemukseni kerran, Loistavana kulkisin Yli monen herran; Oitis uuden takinkin, Housut, kengät ostaisin, Ostaisin, :,: Ostaisin, :,: Myöskin kellon kanssa Kulta-viljoissansa. Mutta suutani en saa Kuivillansa pitää, Sitävasten pullosta Lahduttelen sitä: Weikkoseni! otetaas Riemuksemme ryyppy taas! Ryyppy taas! :,: Ryyppy taas! :,: Sitte nukkukaamme Pullot huulillamme. J .F. Granlund [Ensikerran painettu v. 1837.] [Tässä ei yllytetä ylöllisyyteen, vaan osotellaan ylöllisesti nautinneen käytöstä.] SOMA SOTKUSESTA Mukailtu C. M. Bellman teoksesta "Käraste Bröder, Systrar och vänner" etc. Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot! Sotkunen, vaikk’ on sormensa heikot – Wirttääpi viuluansa Ja kieliä kynsin lyö. Silmä on poisa, nokka on poikki; Sylkeepi Wiulun tappihin loikki; Katsoopi kannuansa, Nyt ankara alkaa työ: Wiulu – – – Suu on kuin kiulu; Wiulu – – – Winkuupi Wiulu; Wiulu – – – – – – Ääniä ratkoo, katkoo ja syö. Hei! Weli-kullat, varvastakaa; Reuhkana olla raivoilla saa. Kah! kun Kaisa kukka, Siisti sini-sukka Kengin sievin sipsuttaa. Kah! kasvojansa liehtoopi Lassi; Hampaissa kärsä, housuissa massi; Sinne ja tänne tuiskii; Juo viinan kuin laho-puu. Keltanen kesä-voikko on takki; Korvilla lammas-nahkanen lakki; Luimussa-korvin luiskii; On naama kuin täysi kuu. Wiulu – – – Siirolla silmin, Wiulu – – – Kallella korvin; Wiulu – – – – – – Hyppää kuin härkä, märkän' on suu. Siukkuni! sievä on erittäin Hyppiä, hupa, kohmelo-päin Ynnä kaiken yötä. Maija tulee myötä, Selkä suoraan – juuri näin. Kah! kuka tuoll' on kauhtana yllä? Niin tuoko halli-saapas? Se kyllä; Tuo joka niinkuin hylje Nyt tanssata työttii – tuo! Saakeli soi! Kah sammetti-ranne; Ympäri päätä punanen vanne. Juo, Sotkunen, ja sylje; Hyi! Konnakos kaljaa juo? Wiulu – – – Pulloss’ on juomaa Wiulu – – – Pannusta tuomaa; Wiulu – – – – – – – – Wetääkös nahka, rahkanen suo! – Siukut! nyt rinkiin remahtakaa; Laukata, nauraa, langeta saa. Silmät siki-umpeen, Korvat kovaan lumpeen; Pelimanni oksentaa. Huh! tyttö-hurjat, hentoo ne mennä! Nostata helmaas Liisa ja lennä; Wie – Pelimanni tahtoo – Pihkaa ja viinaa tilkka vie. Sotkunen kuule! tunnetkos tuota Nyt joka astuu akkunan luota? Eukkohan tuolla kahtoo Karsas-silmä. Sekö lie, Wiulu – – – Pyylevä pankka; Wiulu – – – Astuu kuin ankka; Wiulu – – – – – – – – On siinä muori nuori kuin tie. Tyttöjä tääll’ on vaikkapa nais; Oltta ja viinaa oivalta sais; Täällä olet sinä, Täällä olen minä, Täält’ ei poiskaan haluttais. Kemell *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK WäHäNEN LAULU-KIRJA ***