*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA *** LAULUJA JA BALLAADEJA Kirj. Aino Suonio [Aino Kallas] Porvoossa, Werner Söderström 1897. SISÄLLYS: LAULUJA JA BALLAADEJA Lauluni Runotyttö Juhannus-yön taika Sadesäällä Talven kukat Sydän Myrtin-oksa Helminauha Torpan tyttö kutoo kangasta Nuor' Astri Amor Sydämeni haltia Kevään lapset Seitsentoistavuotias Läpi verhojen Elämä on ihana Sinikello Ilta tuntureilla Lieden ääressä Pikku Väinö Linnoja laatiessa Saaret Laulajapoika Kuutamolla Kaunis Katri Hyljätty Onnea tavottaessa Aune Taivaan tie EDVI JA ELGIIVA Historiallinen ballaadi-sarja 1. Laulu: Edvi kuningas näkee Elgiivan 2. Laulu: Edvi Elgiivan luona 3. Laulu: Dunstan 4. Laulu: Tuomitut 5. Laulu: Elgiivan jäähyväiset ennen maanpakoa BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ: Metsän haltia, W. Rydberg Antinous, W. Rydberg Taas tavataan, W. Rydberg Tarina takkavalkealla, Z. Topelius Toivioretki Kevlariin, H. Heine LAULUNI Iloton mull' on mieli, Elämä murhetta, Mut sävel kanteloni Kajahtaa riemua. Ma kerron ystävästä, Jot' tuskin tunnenkaan, Keväästä, jost' en tiedä, Tuleeko konsanaan. Ihannemailma aukee Minulle lauluissain, Miks sinne päästäisinkään, Suruja, murheitain? Mut runohelmilöitä Vain suru synnyttää, Kun koittaa onnen päivä, Kai kannel unhoon jää. Elämä itse silloin On täynnä laulua, Ja mailma, murheen alho, Ihannemailma. RUNOTYTTÖ »Ovi auki! Ken se kolkuttaa?» Soma keijunen sisähän sipsuttaa, Sinisilmät kirkkaina päilyy, Pään ympäri suortuvat häilyy. Hän luokseni käy siro askelin, Mua hyväilee käsin pehmoisin. »Sä minut tunnethan varmaan, Runotyttösi herttaisen, armaan? Voi, salli mun istua polvellen, Sadut kauniit korvahas kuiskailen. Ah, läksyjen antaos jäädä, Työtuumat mielestä häädä!» En estää häntä mä koitakkaan, Käy keijunen polvelle istumaan Ja kertoilee tarinoita, Surunhelliä unelmoita. En häiri häntä, vain kuuntelen, Unohdan mailman ja huolet sen. Ja keiju kun luona on milloin, Työt, toimet ne jäävät silloin. JUHANNUS-YÖN TAIKA Hiljaa, tytöt, kuulkaa, Kerron jotakin! Taian aion tehdä Yönä Juhanin. Tulkaa, etsimähän Lähtään kukkia, Helmat täytyy nostaa; Maass' on kastetta! Taitan tuomen tertun, Ruusun, apilan, Uljaan kurjenmiekan, Kielon valkean, Kainon metsätähden, Hellän vanamon, Lemmikin ja liljan. — No, nyt tarpeeks' on! Yhdeksätä lajia Mull' on kukkia. Niistä sepel kaunis Täytyy solmita. Siin' on rakkautta, Lemmen riemua, Hiukan kateutta, Enin onnea. Se kun valmis ompi — Niin, nyt kerron sen, sepel pitää panna Alle pieluksen. Vielä yksi seikka Tarkoin muistakaa, Sitä solmitessa Puhua ei saa! Unissa jos sitten Näen sulhoni, Seuraavana — —. Vaiti, Joku naurahti? Tytöt, tytöt, juostaan Joutuin pakohon! Kuunnellut on meitä Vilho vallaton! SADESÄÄLLÄ Sataa, sataa! Alla mielin Kuljen katua, Pilvet synkät, taivas harmaa, Tiekin lo'assa. Vaan ken tuolla? Näenkö oikein? Elnahan se on! Punaposki, vilkassilmä, käynti vallaton. Hameenhelmaa varovasti Käsi kannattaa, Siro jalka tanssitahdin Mukaan tepsuttaa. Rankkasateen, raju-ilman Aivan unhotan, Ihastuksissani riennän Hälle vastahan. »Terve, Elna neiti!» lausun, Nostan lakkia. »Minne matka? Kenties saanen Teitä seurata.» — »Vaikka niinkin! Sepä hauska!» Virkat hymyillen. Punastut ja minuun käännyt Kättä tarjoten. Sataa, sataa! Niinkö luulet? Erhetystä vaan! Minust on kuin päivän paiste Tulvis yli maan! TALVEN KUKAT Kesäkö kukkain aika? — Vai niinkö arvelet? Erehdyt toki — löytyy Myös talven kukkaset. Ne sydämessä mulla Jo kukkii parhaillaan, Vast' ikään auenneina Ne nauttii nuoruuttaan. Säteenä päivän niillä On hymys hellä tuo, Ja suven sulo lämmön Ne katseestasi juo. Sydämen kukkasia Ei taita talvisää, Kun lempesi vain kestää, Ne aina vihertää. SYDÄN »Kuule, sorja tyttöseni, Mulle lahjoita Sydämestäs puhtoisesta Pikku sopukka! Pyhäkköin se oisi, Lemmen onnen loisi.» — »Voi, sä poika vallaton, Turha pyyntös on! Sydäntäin en toki ryhdy Sinun tähtes pirstomaan. — Mut jos tahdot kokonaan, Ota vaan!» MYRTIN-OKSA Kas tässä lemmen pantiksi Tää myrtin-oksa, tyttöni! Se laita multaan kasvamaan, Viel' on se hento taimi vaan. Jos kuihtuu myrtti, murehdi, On aallon alla poikasi. Jos kasvaa se, voit iloita, Hän kulkee myötätuulessa. Vaan kukkihin jos puhkeaa, Niin tiedät: sulhos palajaa! Ja kevään kauniin saapuen, Saat siitä vihkiseppelen. HELMINAUHA Miks itket, impyeni? Vai ilostako itket Ja onnen suuruudesta? — Ah, itke sitten, itke, Niin joka kyyneleestä Heleä helmi syntyy, Ihana, hohtavainen. Ne koota tarkoin tahdon, Ja helminauhan niistä Hääpäivän huomeneksi Sun kaulahasi kiertää. Nuo ilon ihmehelmet, Suruista suojelevat. Ja iki-onnen luovat. TORPAN TYTTÖ KUTOO KANGASTA On aatto-ilta Ja askarilta Jo äsken saapuivat äiti ja Tilta. Mut työtä tätä En vielä jätä, En väsymyst' tunne, en ikävätä. Niin komeoita Teen kapioita, Saan hursteja, valkolakanoita, Ja kutoissani Mun sormessani On sormus, antama armahani. Hän työss' on tuolla Sajaniemen puolla Mut siit ei tarvis mun surra, huolla, Joka sunnuntaina Hän saapuu aina Mun viereen istuu ja suukon painaa. Ja päästä vuoden, Jos Luoja suo sen, Hän saapuu tänne hääsanan tuoden. Mut siihen asti Mun ahkerasti Kutoa täytyvi joutuisasti. NUOR' ASTRI Nuor' Astri astuvi nurmea, Käy tuuli vallaton lehdosta. »Ah terve, tyttöni herttainen! Suo suortuvillas mun leikkiä, Hajalleen hiuksesi viskellä, Kai sallit sen? Nyt olet soma, Kenen lietkään oma?» Nuor' Astri kulkevi hyräillen, Kedon kukkaset nyökkivät tuoksuen. »Hyv' iltaa, neitinen suloisin! Kai saavut seppelen solmintaan, Käy siskojas kainoja poimimaan! Voi kuitenkin, Kuin sorja, soma! Kenen lietkään oma?» Nuor' Astri kietovi kiehkuraa, Mies uljas metsästä ratsastaa. »Yks kukka suokaa — ma rukoilen Olette ruusunen itsekin, Sen poimisin kyllä, jos tohtisin, Ah neitinen! Sa armas, soma, Mun ollos oma!» AMOR Keväällä herää Amor, Levittää kultasiivet, Olalle heittää jousen Ja selkään nuolilaukun. Näin lähtee maailmalle Sydänten pyydäntähän. Voi, väisty, tyttö kulta! Pakohon pian juokse, Kun Amor saapuu luokse! Vaan varotus on turha, Sä sokkosilmin kuljet, Et huomaakaan, kun Amor Jo jousen jännittääpi Ja hymyhuulin tähtää — — Nyt sattui jo. Sä huudat, Poveesi kättäs painat Ja pakoon joutuin juokset. Se myöhäistä vaan ompi, Sydämeen nuoli painui — Voi sua, kaunis kevät! Voi sua, häijy Amor! SYDÄMENI HALTIA On sydämessäni mulla Pien' haltia herttainen. »Minut irti päästä jo, tyttö!» Hän pyytävi kolkuttaen. »Voi, Amor, kylmä on talvi, Lumen helmassa lepää maa.» — »Vähät siitä! Kun hankeen hengin, Kevät kerkeä taas palajaa.» — »En lempeä leikkiä taida, On synkeä mieleni mun.» — »Ah, unhota pois, ma onneen, Elon riemuhun kutsun sun.» — »Voi, Amor, jo kuihtui tyttös, Katos ruususet poskiltain.» — »Elä huoli, ne kukkivat jälleen, Minut irti päästähän vain!» KEVÄÄN LAPSET Kaks lasta on kevähällä, Nuor poika ja neitonen. He yhdessä kulkevat mailmaa, Käsi kädessä astellen. Kuin kuohuva koski on poika, Raju, hurja ja vallaton, Joka jänne uhkuvi voimaa, Ja säihkyä silmissä on. Meren kahleet jäiset hän murtaa, Puron vilkkaan hyppiä suo, Kevätmyrskynä myllertääpi, Vapautta luontohon luo. Vaan tyttö on hentonen, hieno, Kuin henkäys läntisen, Siro, kaino ja hellämieli Kuin kukkiva kielonen. Hän veljensä jäljissä hiipii, Puut lehtihin suutelee, Kevätruohoa maasta nostaa Ja umpuja aukaisee. On voiton varmuutta heissä, Keväthenkeä lämmintä, Sitä talven jää ei kestä, Sen pakko on väistyä. SEITSENTOISTAVUOTIAS Olet hento ruusunen keväimen, Viel' uinuva ummussaan, Säde päivän lehtiä suutelee Ja kutsuvi puhkeemaan. Olet lintunen viel' emon suojissa, Mut mieli on lentohon, Oma siipi jo taitaisi kannattaa, Pesä ahtahaks käynyt on. LÄPI VERHOJEN Hän ikkunalaudalla istuu Mun tyttöni vallaton. Ja valkea ikkunaverho Hänet puoliks peittänyt on. Väliin sieltä vaan kurkistaapi Tuo pienonen kutripää, Hän veitikkamaisesti katsoo Ja nauraa ja hymyää. Voi, veitikka on hän suuri Ja viistoista vuotinen. Hän mailmaa vielä katsoo Kuin lävitse verhojen. On ruusunväriä verhot, Ja siksipä kaikki muu Myös hänelle ruusuiseksi Ja kaunihiks kuvastuu. Vaan kuulehan tyttiseni, Jos verhot nuo poistetaan Kenties ei jäljelle jääkään Kuin mustaa ja harmaata vaan? Hän nauraa ja päätään puistaa. — Kai turhaa väitellä on. Ei uskois hän sitä sentään, Tuo tyttönen vallaton! ELÄMÄ ON IHANA Huoneessa ahkerasti Ompelet, neitinen, Poskilla kukkii ruusut Raittihit nuoruuden. Valoisa mieles ompi, Lämmin ja hehkuva, Elämä armas lienee, Ihanaa maailma. Hetkeksi heität työsi, Kadulle katsahdat, — Hautajaissaatto kulkee, Suruisna saattajat. Valkoinen, kaunis arkku, Vihreät seppeleet, Kellojen soitto kaikuu, Tulvivat kyyneleet. Hetkeksi hymy häipyy, Huuliltas, neitinen. Mutta jo kohta jälleen Ompelet hyräillen. Kuinkapa voiskaan nuorna Muistella kuolemaa? Lempeä sydän sykkii, Eloa aaltoaa. SINIKELLO Sinikellonen kasvaa Lomassa louhikon, Louhia laine huuhtoo, Virta käy vallaton. Puhdasna, viatonna Taistelun telmeessä, Kohoat kuvastellen Taivahan sineä. Uneksit auringosta Kallion suojassa, Kuilu kuin lähell' ompi Sitä et aavista. ILTA TUNTUREILLA On hehkua täynnä taivas, Kuin tulessa tunturit. Kun tietäis, tuoko se poudan, Vai vinheät vihurit? Myös mulla on hehkua mieli Ja tunnetta tulvillaan. Kun tietäis, viekö se onneen, Vai suruhun katkeraan? LIEDEN ÄÄRESSÄ Takassa tuli palavi, Räiskyellen, riemuellen. Minä katson kaihomielin, Tuijotan tulen kisahan. Sydämessä lemmen liekki, Tuli polttava povessa. Kyselen tulelta tuolta, Arastellen, aavistellen: »Mitä tuonetkin minulle?» Viluiselle voinetkohan Luoda lämpöä, valoa, Surujen tytönkin tehdä Onnesta osalliseksi? — Vai tuli tuhosa lienet, Kalvava, kiduttavainen, Rauhan ryöstätkin minulta? Takassa tuli palavi, Räiskyellen, riemuellen. Sen voin kyllä sammutella, Mut en liekkiä sydämen, Polttoa oman poveni. PIKKU VÄINÖ Pikku Väinö, hetkiseksi Lakkaa leikeistäsi, Tule tänne! Otsalleni Paina lämmin käsi. Sydän mulla sairas ompi, Päätä pakoittaapi, Mutta hellä hyväilysi Haihtumaan sen saapi. Kirkas, avoin, lapsellinen, Viel on katse sulla, Tylyn mailman monet murheet Ei voi luokses tulla. Pikku Väinö, kulta Väinö, Istu polvellani! Paljon, paljon parantuupi Sua katsoissani. LINNOJA LAATIESSA Kivestä linnaa laadin Huviksi lapsosen, Korskana kohoo torni, Taivasta tavaten. Linna on hetken työtä, Kaatuvi piankin, Korkeat tornit, muurit, Sortuvat pirstoihin. Suretko, lapsi, sitä? — Elähän kuitenkaan. Linna jos särkyy, voihan Rakentaa uudestaan. Toista on sitten kerran Suureksi tultua, Linnoja laitellessa Haaveista, onnesta. Särkyvät nekin linnat, Mailmassa murtuvat, Vaan ovat ehjiks saada, Korjata vaikeat. SAARET On ulappa aava ja myrskyinen Elo ihmisten, Mut muistot, unelmat, toivehet Ovat saaria sen. On niissä niin herttaista viivähtää, Kun sydän on synkkä ja polttavi pää, Niin unhottain, miten kaukana On onnen kaivattu valkama. LAULAJAPOIKA Olin nuori laulajapoika Ja kiertelin maailmaa, Ei painanut huoli, ei köyhyys, Mun rintaani rohkeaa. Niin kulkiessani kerran Tulin loistavaan linnahan, Näin puistossa linnan neidin, Tytön viehkeän, hurmaavan. Yhä ristikkoportilla seisoin, Hänt' ääneti katsellen, Niin onnen autuas tunne Mun valtasi sydämen. »Jos kuningas korkea oisin, Ah, impeni armahin! Niin maan sekä taivaan aarteet Sun helmahas heittäisin!» »Mut valtakuntani mulla On laajoissa lauluissain, En muuta sulle voi antaa, Kuin lempeni lahjan vain!» Sydän sykkien soittimeen tartuin Ja kieliä kosketin, Niin tenhoavasti en koskaan Ole soittanut sittemmin. Kuin helminä helkytellen Sävel kumpusi rinnastain, Minä soitin, soitin ja lauloin — — Muun maailman unhottain. Käsiin neitonen päätään painoi, Ja kyynelin kuunteli, Mua silmäsi hehkumielin Ja viipymään viittasi. Sydän sinne jäämähän käski, Toki lähdinkin kulkemaan, Hän ol' ylhäinen linnan neiti, Minä köyhä laulaja vaan. Mut ijäksi unholle heitin, Ilokantelon entisen, Yhä soitan, kaihoa kerron, Maat, manteret kiertäen. KUUTAMOLLA Rannalla yksin istun, Mieli on kaihoinen. Etäistä maata tuolla Yhäti silmäilen. Siellähän asut, armas, Kultani kallihin. Silta jos sinne veisi, Luoksesi rientäisin. Kirkasna kuuhut loistaa, Pilvistä pilkistää, Laineilla leikkii, tanssii, Vedessä väräjää. Valosta luotu silta, Siintävä, hohtoinen, Jospa mun viedä voisit Rannalle toiveitten! Vaan ei ne Kuuttaren sillat Kannata kulkijaa, Niihin ken luottaa, astuu, Aaltohon haudan saa. KAUNIS KATRI Vaimo vanha tietä astuu. — Tuvan ikkunassa, Kaunis Katri, säihkysilmä, Istuu neulomassa. »Mitä neulot, Katri kaunis?» — »Valkopuvun laitan, Hohtoharsot; seppeleeksi Myrtin-oksan taitan. »Eilen orhillansa ohi Ritar' Arno kulki, Sisään poikkes, valat vannoi, Sylihinsä sulki.» Syksyn tullen vaimo vanha Taaskin tietä astuu. Katri neuloo, tumma silmä Kyynelistä kastuu. »Mitä neulot, Katri kalvas?» — »Murhepuvun laitan, Harsot mustat; seppeleeksi Tuonen liljan taitan. »Ritar' Arno valat rikkoi, Hylkäs tyttö-rukan. Talven lumi peittäköhön Kuihtunehen kukan.» HYLJÄTTY Sä tieltäs kukan taitat Ja sitten heität pois. Se kohta unhoittuupi, Kuin ollutkaan ei ois. Tuo hiekka, jota poljet, Kuin sulle on arvoton! Maan halpa, musta multa — Sen huonompaako on? Mut mielelläin, voi armas, Tomu oisin jaloissas, Tai kuihtuva kukka, jonka Pois heität kulkeissas. Ei katkerammin konsaan Se koskea mua vois, Kuin nyt, kun lemmen poljet Ja tylysti työnnät pois. ONNEA TAVOTTAESSA Erään kuvan johdosta. Sun säihkyvi silmäs, poika, Puna polttavi poskillas, Eteenpäin kuin hurjana kiidät, Ja kannustat ratsuas. Mut eelläsi Onnetar liitää, Rusopilvenä väikkyilee, Hän kukkia tiellesi kylvää Ja luoksensa houkuttelee. Varo, poika! Taaksesi katso, On Kuolema kumppalinas! Teräviikate välkkyy, ja vaiti Hän vartovi vuoroas. Tuo kiehtova, kaunis Onni Petollista vain on unelmaa, On turhia ponnistukses, Et voi sitä saavuttaa. Mut kuulla et, poikanen, malta, On huumaus vallannut sun, Sa kaiken tahtoisit vaihtaa Vain yhtehen suuteluhun. Jo silmihis syttyy into, Kätes kutreja tavoittaa, Mut Onni kun lähinnä ompi, Sun Kuolema saavuttaa. Se rautaisin kourin painaa Sun syöntäsi sykkäilevää, Ja hyyks veren lämpimän muuttaa, Tulen rintasi jäähdyttää. Mut Onnetar eellehen liitää, Rusopilvenä väikkyilee, Hän kukkia tiellemme kylvää Ja luoksensa houkuttelee. AUNE Erään toverin muistoksi, Aamusella Aune, armas tyttö, Ilomielin lähti lähtehelle, Siellä kietoi kultakutreillensa Sinikaunokeista kiehkuraisen Sekä virkkoi hymy huulillansa: »Kuinka lienee kaikki ensi vuonna, Käynkö vielä kodin kukkasena, Vaiko veräjillä vierahilla?» Lauloi lintu lehdon liepeheltä: »Ensi vuonna, Aune, armas tyttö, Saapuu sulle luokses sulho suuri, Suutelon hän painaa otsahasi, Kätehesi kantaa kihlat kalliit, Ja sun kodistasi myötään viepi.» Kului vuosi, Aune, armas tyttö, Jälleen istuu lähteen partahalla, Kirkkahina nytkin loistaa silmät, Poskipäillä rusohohde leikkii. Mutta kuumeen tult' on silmän säihky, Taudin punaa posken helo hohde, Kalvenneina hymyhuulet hellät. Aune, armas, neiti nuorimpani! Jopa saapui sulle sulhos suuri, Mahtavin lie mailman valtiaista. Tuli Tuoni, kukan hennon taittoi, Kulki kuolo, kantoi kihlat kalliit, Suudelmalla morsioksi vihki, TAIVAAN TIE On autio hieta-erämaa. Ypö yksin munkki taivaltaa. Vie sairaalle lohdutusta. — Yö synkeä on ja musta. »Jo käänny, kulkija, takaisin! Voit eksyä aavikon polkuihin.» — »Ah, Herra, johdata tiellä! Mua sairas vartovi siellä!» — »Jalopeuran kuuletko karjuntaa, Se öistä korpea kaiuttaa!» — »Ah Herra, huomahas peitä! Ma kuljen taivahan teitä!» — »Miks lähdit myrskyhyn alkavaan, Tuo hietavyöryn se helmassaan!» — »Tie taivaan ahdas on aina, Ah, Herra, armosi lainaa!» Hän maahan heittäy rukoillen, » Käy myrsky vinkuen, kohisten. Hän hiekkahan haudan saapi, Mut taivas se aukeaapi. EDVI JA ELGIIVA Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959. 1. Laulu: EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN Sadat hopealamput hohtaa, Ja valoa tulvivaa Salin korkeat kristalliseinät Tuhatkertaisna heijastaa. Käy kahina raskaan silkin, Puhe virtana vieriää, Timantteja säihkyy ja katseet Ne kilvan välkähtää. Vaan äkkiä vait'-olo valtaa Ja taukoovi kuiskeetkin. Kuningas, nuori Edvi, On astunut salihin. Hän ylväänä tervehtääpi, Salin ympäri katseen luo, Ja parvessa kaunotarten Sen hetken viipyä suo. Vaan tuolla ken — oven suussa? -— Noin silmätkö pettää vois! Ah, onhan kuin pyhä neitsyt Alas taivaast' astunut ois! Kukan vartena norjana kohoo Siro vyötärys hentoinen. Voi, välkettä kultakutrin Ja suloa silmien! »Ah, Dunstan, tuonne katso, Tuon impyen tunnetko? Hän muista eroittuupi Kuin tähdistä aurinko! »Vai etkö, — no, vähät siitä, Hän sentään, ma vannon sen, Vaikk' kerjäläinenkin oisi, On hengetär sulouden! »Sävel tulinen, tenhosa soios, Ja kantelo helkkykään! Kun kuningatartaan Edvi Käy tanssihin pyytämään» Ja kaikkien katsellessa Hän astuvi immen luo: »Sua, kaunis tuntematon, Mun tanssihin viedä suo!» Tytön poskella puhtahalla Puna polttava hehkuaa, Ja kainona, vitkastellen, Sinisilmät hän kohottaa. Sadat katsehet seuraa heitä, Ylt'-ympäri kuiskaillaan, Mut ääneti, lumottuina He toistaan katsovat vaan. Ja soiton soidessa kuuman Hänet Edvi tanssihin vie. Voi, sorja, hento Elgiiva, Kuin liukas on tuo tie! 2. Laulu: EDVI ELGIIVAN LUONA Pois hatun heitän ja kauhtanan Ja purppuramanttelin. Kas noin! Nyt poissa on kuningas, Vain orjasi olenkin. Ah, raskasta olla, tyttöni, On valtias suuren maan, Ja hallitushuolia muistaa, kun Sydän lemmelle sykkii vaan. Tuo jakkara jalkaini juurehen! Pää painaos polvelle mun. Näin istua iltakaudet voin Ja katsoa silmiis sun. On suuressa mailmassa vihaa vain Ja juonia, valhetta. Mun mailmani sun on sydämes, Se on pieni ja valoisa. Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni? Sanaa tuotako kauhistut? Elgiivanko korvihin ehtineet On joutavat juoruilut? Pyhä Dunstan korskea kyllä on, Kyyn kätkevi povessaan; Mut jälkeläistäkö Alfredin Masentaisi hän milloinkaan? Yhä pilvi on tyttöni otsalla, Kun poistaa voisin sen! Ota harppusi, lapsi, seinältä Suo sointua sävelen! Sitä kuullessa nukkuu pelko pois Ja uinuvi aavistus. Sydämessä vain lempi on valloillaan Ja riemujen runsaus. 3. Laulu: DUNSTAN Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa] Jo kahdentoista lyönnin soittivat. On tulet sammuneet. Vain kirkossa Edessä kuvan pyhän neitsyen Ikuinen lamppu luopi valoa. Mut luota luostar'-muurin korkean Majasta matalasta, kurjasta Myös valo välkähtelee. Polvillaan Ääressä krusifiksin rautaisen Mies kumarassa ompi. Vartaloa Verhoopi munkkikaapu karkea, Rukousnauhaa sormet kiertelee, Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee. Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään. On niihin intohimot, kärsimykset, Salaiset pyyteet, itsekidutus Leimansa luoneet kulumattoman. Silmissä tuli palaa sisäinen, Niin tuima, sammumaton, kiihkeä, Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen. Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan! Sai silloin silkkivaippa loistava Sun uljaan vartalosi verhota. Mies paras olit tanssin pyörtehissä, Pidoissa, juomingeissa ensimäinen. Saleissa hovin korskeana kuljit Sydämet sytytellen katseellas, Ja silmät kaunihit sait kyyneliin Sulavin sormin sitraa soittaissas. Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt Ja unohdettu on se kauvan sitte. Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan, Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes On kuulu kautta kaiken Brittein maan! Jo päättyi rukous. Hän kolmasti Hartaana ristinmerkin tekevi Ja sitten istuu pöydän äärehen, Kädessä kirja, johon himmeästi Seinältä sattuu valo tuohuksen. Mut tänä iltana ei luku luista, Niin levotonna ajatukset lentää, Ja katse rauhatonna harhailee. Paavilta äsken salaviesti saapui: »Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä! On aika Rooman valtaa lujittaa. Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä; Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.» Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu, Ja kirja huomaamatta putoaa, Mut silmiin munkin outo säihky saa. »Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä! Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta. Jo vähitellen, varovasti olin Käsiini koonnut vallan ohjakset, Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin. Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä, Kiharatukka noita kujeillaan Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan. Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua. Ei sovi se. _Mun_ valta olkohon. Ken väisty ei, se turman oma on!» 4. Laulu: TUOMITUT On koossa jo neuvoskunta. — Kuningas yhä viipyy vaan. Hän missä on? Mitä tehnee? Näin salissa kuiskaillaan. Etumaisena istuu Dunstan, Tuo munkkien ruhtinas. On uhkaava katse hällä. — Yhä viipyy vain kuningas. Olis istunto aikoja sitten Jo täytynyt aloittaa. Pyhä Dunstan vihdoin ei malta, Ylös seisaalle kavahtaa. »Hyvät herrat! Se liikoihin käypi, Kautt' taivaan vannon ja maan! Lopun saakoon leikki, ma itse Käyn puheilla kuninkaan!» Taas kuluu hetki, ja saliin Pyhä Dunstan jo palajaa. Vihan pilvi on otsallansa, Se myrskyä ennustaa. »Ma kuningast' etsimään lähdin, Kenen, luulette tapasin? Pojan velton, hekkuman orjan, En valtiast' Englannin! »Elgiivansa kanssa kaksin Taas näin hänen istuvan. Hän hallitustoimet heittää, On pauloissa lumoojan. Te semmoista sallitteko? Se häpeäks maallemme on. Elgiiva, tuo noita, jo ammoin Olis ansainnut rovion.» Melu salissa nousee, kiihtyy. Luo Dunstanin tunkeillaan. »Roviolle Elgiiva!» — »Alas, Alas kuningas!» huudetaan. Pyhän Dunstanin huulille hetkeks Hymy näyttävi hiipivän. Mut sitten äänensä jälleen Yli kaikuvi hälinän: »Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte! Tää ehdotukseni on: On Edvin suostua pakko Maan, valtansa jakohon. Hän kanssahallitsijaksi Saa veljensä Edgarin, Elgiivan ensi laiva Vie rannoille Irlannin!» Sata-ääninen hyvähuuto Salin seiniä kaiuttaa. »Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» — »Pois velho karkoittakaa!» — »Nyt kuninkaan luo ja hältä Tili töistänsä vaaditaan!» Pyhä Dunstan joukkoa johtaa, Hymy voittosa katseessaan. 5. Laulu: ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Itkeä suo mun hetki Vasten sun poveas. Noin, nyt kyynelet pyyhin, Tyynenä hymyän, Kärsimään oppi Elgiiva Koulussa elämän. Lempiä, uhrautua, Nöyrtyä osani on. Kaikkihan naiset saimme Samaisen kohtalon. Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Jäähyväisiksi ma kiedon Käteni kaulahas. Edvi, vaikk' uhrina lemmen Varahin sorrunkin, _Lemmen voima_ se kestää Ajoista aikoihin. BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ: METSÄN HALTIA Kirj. W. Rydberg (1828-1895) Björn, mies nuor, uljas ja uhkea, Ol' leveä harteiltansa, Ja muita hoikempi varrelta. Sekös keijut sai suunniltansa! Syysiltana lähti hän pitoihin, Valoverhonsa kuu loi oksihin. Yön tuuli vaan Kävi vinkuen, Yli kangasmaan, Läpi metsien. Hänet ahdistus outo saartaa. Hän metsää kaihtaa, on rauhaton, Ja katse taivasta kaartaa. — Mut puut ne huojuen kuiskii, Ja tähdet ne kiiluen tuikkii. Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon! Hän käy, hän tottelee käskyä, Hänen metsään mielensä palaa, Mut peikot yön, petos mielessä Läpi hongikon hiipivät salaa, Kuun säteistä, varjoista oksien, He verkon luo satasilmäisen. Risujoukossa Se väräjää, Joka puolelta Hänet piirittää. Jo he ilkkuvat uhriansa. — Heräs hukka ja ilves pesässään. Björn kuuntelee haaveissansa. Tuul' latvoissa honkain soittaa, Se kuiskivi, kiehtoa koittaa: Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään! Kohu myrskyn vaikenee äkkiä, Kesäntyyneksi luonto saapi, Suolammen päilyvän äärellä Kukat lehmuksen lemuaapi. Risut, oksat metsässä rasahtaa, Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa. Käden pehmoisen, Poven valkean, Läpi varjojen Näet kohoovan. Sinisilmiin katsehes vaipuu. Ne lempeä leikkivät ikuista, Ja muistot mennehet haipuu. Ne unhoa, lohtua tarjoo, Utu-unelmin mielesi varjoo, Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa. Mut sydämen kerran kun haltia saa, Et konsa voi vapauttaida, Yön haaveihin sielusi halajaa, Et vaimoa lempiä taida. Nuo silmät öisessä lehdossa, Pois kutsuvat työstä ja toimesta. Ilon hymy ei näy Sun huulillas, Ja aika käy Yhä majassas, Mut lapsia löydä ei siellä. Sä vanhetut lietesi äärehen, Tupa autio vaan on vielä. — Muu ei sua lohduta, auta, Kuin kuolema varma ja hauta, Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien. ANTINOUS Kirj. W. Rydberg Vuostuhannet jo katsellut hän on Mietteissään yhä ajan aaltohon, Se norjaa vartaloa kuvastaa, Suruista otsaa, lootuskiehkuraa. Ja nuori polvi, aina vaihtuva, Venehin kiitää ajan virralla. Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa, Kukiss' on keula, liput liehahtaa. Mut pojan haaveksivan nähdessä, Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä. On kannel vaiti; leikki, suudelmat Huulille hehkuville kuolevat. Ijäti kukkii hänen allaan maa, Katoomatonna kevät rehoittaa, Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan Vie ajan virta purtta joutuisaan. Elämän arvoitusta himmeää Syvyyden sinestä hän tähystää, Tuot arvoitusta, joka kaikkia Kehdosta hautaan seuraa mailmassa. Min nähnetkään sä virtaan katsoissas? Miks väikkyy surun sumu otsallas? Vai kuvastuuko muotoos murheiseen Elämä itse salaisuuksineen? Sydämen valtaa tunne kaihoinen, Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen: »Oi herää, poika, herää haaveista! Min näet, kerro, ajan aalloissa!» »Selitys elon arvoitukseen suo, Ihanne kuolematon meille luo!» Mut ennenkuin hän herää unistaan, On virta vienyt venhon kerallaan. TAAS TAVATAAN Kirj. W. Rydberg Kevätaamu kirkasna valkeni, Ohi kylän kun kulki nuor' ritari. Majan luona, varjossa lehmusten, Näki tytön hän punaposkisen. »Ah terve sulle, pien' armahan!» Hän virkkoi suihkaen suudelman. Oli aamu vielä niin aikainen Ja niin aamuraitis se suukkonen. »Pois lähden mailmalle kulkemaan, Mut muista mua, taas tavataan!» Ja poika lähti, mut suudelmaa Ei voinut tyttönen unhoittaa. Voi tuota katsetta lämpöistä, Ijät päivät säilyy se mielessä! Ja voi, kuin sorjasti kutreillaan Hän kantoi junkkarihattuaan! Ja tyttö kasvoi, mut mielehen Sanat ritarin kätki hän syvällen. Hän varttui viehkeäks immeksi, Sai lemmenpyyntöjä laajalti. Mut tyynnä kaikille vastas hän: »En voi; olen saanut jo ystävän.» Ja aika kiiruhti kulkuaan, Yhä luottavaisna hän toivoi vaan. Kevätruusut poskilta raukeni. »Sinut löydän vielä!» hän riemuitsi. Yhä vielä vanhana, harmaana, »Sinut näen!» hän virkkoi, »oi onnea!» Ja hymy huulilla kuollessaan Hän hiljaa kuiski: »Taas tavataan!» TARINA TAKKAVALKEALLA Kirj. Z. Topelius (1818-1898) Hallitsi Pohjan maita Kuningas kerran, Niin vanha, harmaapäinen Kuin itse Odin. Yks ainoa häll oli tytär vaan. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy! Yht' ihana ol' immyt Kuin päivän paiste. Sydämeen hälle varhain Sai surut lemmen. Hän asepoikaa halpaa rakasti. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy! Kun kuningas sen kuulla Sai salissansa, Kalvaaksi kasvot muuttui Kuin talven lumi. Ja tytär elävältä haudattiin. Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy! Mut kevähällä maasta Nous raitis ruusu, Ja poika ruusun sorjan Povelle painoi. »Sua, armas, asti kuoloon suutelen!» Niin, niin! Kuin valkea liedessä räiskyy! TOIVIORETKI KEVLARIIN Kirj. H. Heine (1797-1856) I. Luon' ikkunan seisoo äiti, Vaan Vilho on vuoteessa. »Laps armas, tahdotko nousta, Pyhiinkulkua katsella?» — »Voi äiti, sairas on poikas, En mitään kuule, en nää, Vain kuollutta Kerttua muistan, Ja sydäntä: kirveltää.» — »Jo nouse, niin Kevlariin käydään! Ota kirjasi kätehen! Pyhä neitsyt terveheks tehdä Voi sairahan sydämen.» Soi veisuu valtava, kaunis, Liput kirjavat liehuvat, Kun toivioretkeläiset Läpi Cöllenin kulkevat. Ja äiti joukkoa seuraa, Tukee lastansa sairasta. He laulavat kuoron myötä: Ole kiitetty, Maaria! II. On Kevlarin pyhä neitsyt Nyt parhaissa koruissaan. Niin paljon sairaita saapuu Hält' armoa anomaan. Ja tullessansa he tuovat Kuin uhriksi hänellen Vahaan muovatun käden tai jalan, Mikä minkäkin jäsenen. Ja vahakäden ken uhraa, Kipu käsistä katoaa, Ja vahajalan ken uhraa, Jalan tervehen jälleen saa. Moni Kevlariin ontuen kulki, Nyt tanssivi nuoralla. Moni ennen sormeton raukka Voi viulua soitella. Vahakynttilän äiti otti, Sen sydämeks muodostaa. »Tää Jumalan äidille vie'ös, Hän huolesi huojentaa.» Vahasydämeen tarttui poika, »Kävi huo'aten kuvan luo, Sanat kumpusi sydämestä Ja silmistä kyynelvuo: »Oi, puhdas, armoitettu, Pyhä äiti Jumalan! Sinulle, taivaiselle, Ma vaivani valitan. »Ma Cöllenin kaupungissa Kera äitini asustin. Sadottain kirkkoja siellä Kohoo korkeina pilvihin. »Ja naapuriss' asui Kerttu, — Hän kuoli — — Ah Maaria! Vahasydämen sulle uhraan, Sydänhaavani paranna! »Tee terveheks sairas sydän, Niin varahin, myöhäin ma, Sua ylistää tahdon ja laulaa: Ole kiitetty Maaria!» III. Ovat äiti ja sairas poika Unen helmassa rauhaisan, Kun majahan hiljaa astuu Pyhä äiti Jumalan. Yli vuoteen hän kumartuupi, Käden keveän painaltaa Pojan sairasta sydäntä vasten Ja hymyää, katoaa. Unissansa sen näki äiti, Ei ehtinyt enempää, Kun ulkoa ulvonta koiran Hänet unesta herättää. Lepäs kuolleena sairas poika, Niin kylmänä, kalvaana. Ruso nousevan päivän väikkyi Lumivaaleilla poskilla. Kädet äidin ristihin käypi, Ja tuntehin sekavin, »Pyhä neitsyt!» hän hiljaa lausuu, »Ole kiitetty kuitenkin!» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA ***