*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64884 ***

MARSIN SOTAVALTIAS

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 47.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

   I. Iss-virralla
  II. Vuorten sisuksissa
 III. Auringon temppeli
  IV. Piilolinna
   V. Kaolin viertotiellä
  VI. Sankarina Kaolissa
 VII. Uusia liittolaisia
VIII. Haaskaluolien läpi
  IX. Keltaisen kansan keskuudessa
   X. Vankilassa
  XI. Runsauden holvi
 XII. "Kulje nuoraa myöten!"
XIII. Magneettivipu
 XIV. Ratkaisu
  XV. Palkinto
 XVI. Uusi hallitsija




ENSIMMÄINEN LUKU

Iss-virralla


Dorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä
reunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista
rataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti
aavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla,
sillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.

Kuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan
Auringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä
komerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa
-- elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut
rakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman
vastauksen.

Minun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin
päivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle,
jossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.

Tämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli
kohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja
se kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui
erottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli
vielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja
sen jälkeen sattuneet tapahtumat.

Niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä
Phaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon
vääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen
kimppuun.

Näin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään
hirmutekoa.

Palavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut
murhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani.
Senjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän
temppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois
näkyvistä ja kuuluvista.

Tämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun
oli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei
häipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti
niistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen
ensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja
maajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani,
Heliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.

Mustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaa
Issusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanut
Issuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyiset
olivat repineet hänet kappaleiksi.

Ylvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat
suistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja
hänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja
voittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion
jouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia
ja parempia sotilaita vastaan.

Ulkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat
ratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä
puistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas,
oli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä,
liittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia
kysymyksiä.

Melkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten
ikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan
tätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan.
Sydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli
kohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.

Minun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli
ollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon,
joten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle
paikalle.

Kun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat
hajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme
omaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä
Heliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos
Morista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista,
Heliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.

Toista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista
pallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin
masentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta
tihkuneet huhut heidän kuolemastaan.

Uudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut
uskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat
kuolleet.

"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes
he palaavat!" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani
heille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta
Oikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi
takaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut
kuolemantuomioni.

Näin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka
seisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.

Kuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainen
hyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhan
Heliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille,
Heliumin uudelle jeddakille.

Hänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen
isoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä
kysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin
seuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin
läheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa
viruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.

Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja
auttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi
tukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään
hartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen
koirani, seurasi minua.

Tänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni.
Perässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala
pää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa,
oli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja
kiintymyksen perikuva.

Edellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin
saanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin
maahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla
varushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä,
jotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.

Kuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin
oloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen
Xodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että
hän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä
hänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi
jonkunlaisia vehkeitä.

Useita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien
ympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa
kaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla
mitään rehellisiä asioita suoritettavana.

Tänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli
varmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän
poikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle
Korus-järvelle.

Alhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun
säteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista
varuksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa
välkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin
huonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti
uskoi, ettei häntä seurattu.

En uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle,
sillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin
hänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää,
minne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän
liikkui.

Niinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän
rantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten
kiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin
jälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka
lepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä
syvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena
suojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien
jalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien
kuiden kirkkaassa valossa.

Takanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet
yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.

Edessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi
salaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka
rannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman
harhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle
valheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.

Kasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka
olivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi
pesiinsä.

Enää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut
pyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun,
jotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden
kitaan.

Heliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien
linnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan
ja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen
Marsin heidän valheellisesta uskonnostaan.

Muutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä
säilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa,
thernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet
parhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden
lähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt
jossakin tuntemattomassa paikassa.

Kun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi
avautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden
välkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa -- yhdessä niistä omituisesti
veistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä
therneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla
sijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut
helpompi lähteä pitkälle matkalleen.

Järven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista
venettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli
piikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän
kaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja
kutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.

Thuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti.
Kaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä
reunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli
laskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten
pimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.

Musta soturi jatkoi matkaansa aina Issin suulle saakka. Hetkeäkään
empimättä hän sitten voimakkaasti meloen käänsi aluksensa tämän kaamean
virran vuolasta juoksua vastaan.

Pysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä
nyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa,
ettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin
rantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.

Ennen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle
luolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä
eteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.

Minusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en
nähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani
takaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana
takaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin
heikkoa kajastusta edeltäni.

Vainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa
katossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa
valossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.

Liikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on
elävästi muistissani kuolemaani saakka.

Niin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut
lähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat
aikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator
Xodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat
ihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle,
jonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden
ihanaan laaksoon.

Virran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli
vielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain
jyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä
oivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa
päähän.

Näillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla
tappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia
kauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla
oli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun,
heikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat
petolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana
ajelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.

Thurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat
hänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen -- hän oli ilmeisesti
tottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea
ylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran
poikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan
tasalla olevalle matalalle kielekkeelle.

En rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän
olisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni
vastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään
varjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän
näkisi minua.

Mustaihoinen seisoi kielekkeellä veneensä vieressä tähystäen virtaa
ylöspäin, ikäänkuin olisi odottanut jonkun saapuvan siltä suunnalta.

Pysytellessäni varjoisan kallion suojassa panin merkille, että sillä
kohdalla tuntui voimakas virtaus, joka kävi suoraan joen keskiuomaa
kohti, niin että minun oli vaikea pitää venettäni liikkumatta. Meloin
syvemmälle pimentoon saadakseni kiinni seinämästä, mutta vaikka etenin
useita metrejä, haparoin yhä tyhjää. Kun sitten varsin pian olisin
menettänyt mustaihoisen näkyvistäni, oli minun pakko jäädä paikalleni,
pysytellen parhaani mukaan asemillani melomalla kiivaasti takaani
kallion alta käyvää virtausta vastaan.

En osannut arvata mistä tämä veden syrjittäinen juoksu aiheutui,
sillä näin selvästi joen valtaväylän sekä sen ja uteliaisuuttani
kiihoittaneen salaperäisen virtauksen väreilevän, pyörteisen
yhtymäkohdan.

Mietiskelin yhä tätä ilmiötä, kun huomioni äkkiä kiintyi Thuridiin,
joka oli kohottanut molemmat kätensä eteenpäin päänsä yläpuolelle
marsilaisten yleiseen tervehtimistapaan, ja hetkistä myöhemmin kuulin
hiljaa, mutta täysin selvästi hänen lausumansa barsoomilaisen
tervehdyksen: "Kaor!"

Käännyin katsomaan jokea ylöspäin, samaan suuntaan, johon hän tähysti,
ja pian sieltä ilmestyi suppeaan näköpiiriin pitkä vene, jossa oli
kuusi miestä. Viisi heistä meloi kuudennen istuessa kunniapaikalla.

Miesten valkea iho, kaljua päätä peittävä aaltoileva, keltainen
peruukki ja otsalla riippuvaan pyöreään kultalevyyn upotettu komea
jalokivi osoittivat, että he olivat pyhiä thernejä.

Kun he laskivat aluksensa kielekkeelle, jossa Thurid heitä odotti,
nousi keulassa istunut mies ja astui veneestä. Silloin näin, että hän
ei ollut kukaan muu kuin Matai Shang, thernien isä.

Näiden kahden miehen vaihtamien tervehdysten sydämellisyys ihmetytti
minua, sillä Barsoomin musta- ja valkoihoiset olivat toistensa
perinnöllisiä vihollisia, eikä tietääkseni kaksi näihin kampaankin
rotuun kuuluvaa miestä ollut milloinkaan kohdannut toisiaan muuten kuin
taistelussa.

Äskeiset mullistukset, jotka olivat kukistaneet heidän kansojensa
valta-aseman, olivat nähtävästi saaneet nämä molemmat miehet
liittoutumaan keskenään -- ainakin yhteistä vihollista vastaan -- ja
nyt käsitin, miksi Thurid oli niin usein öisin käynyt Dorin laaksossa.
Hänen salaiset puuhansa olivat sen luontoisia, että ne koskivat hyvin
läheisesti minua ja ystäviäni.

Mielelläni olisin ollut heitä lähempänä, että olisin kuullut heidän
keskustelunsa. Mutta nyt en voinut ajatellakaan joen poikki melomista,
minkä vuoksi pysyin hiljaa paikoillani pitäen heitä silmällä.
Varmastikin he olisivat maksaneet paljon, jos joku olisi ilmaissut
heille, kuinka lähellä minä olin ja kuinka helppo heidän ylivoimaisina
olisi ollut käydä kimppuuni ja surmata minut.

Useita kertoja Thurid viittasi joen poikki minuun päin, mutta mieleeni
ei juolahtanutkaan epäillä, että hänen viittoilunsa olisi tarkoittanut
minua. Pian hän ja Matai Shang astuivat jälkimäisen veneeseen,
käänsivät sen keulan ympäri ja ohjasivat joen poikki suoraan minua
kohti.

Heidän lähestyessään peruutin venettäni yhä syvemmälle kallioulkoneman
alle, mutta vihdoin oivalsin selvästi, että he pyrkivät samaan
suuntaan. Heillä oli viisi miestä melomassa, ja vaikkakin heidän
veneensä oli isompi, lipui se eteenpäin siksi nopeasti, että sain
ponnistaa voimiani äärimmilleen päästäkseni samaa vauhtia pois heidän
tieltään.

Joka hetki pelkäsin veneeni keulan tärähtävän kallioon. Joelta hohtavaa
valoa ei enää näkynyt, mutta kulkusuunnassamme kajasti heikosti
kaukaista himmeätä tuiketta, ja yhä oli selvää vettä edessäni.

Vihdoin selvisi minulle oikea asianlaita -- olin Issin maanalaisen
sivujoen uomassa. Joet yhtyivät juuri siinä kohdassa, jossa olin
piillyt.

Thernien vene oli nyt hyvin lähellä minua. Melani loiske hukkui heidän
veneensä kohinaan, mutta edellä oleva valo läheni, joten he ennen
pitkää huomaisivat minut.

Minun oli toimittava ripeästi ja tehtävä jotakin heti paikalla. Käänsin
veneeni keulan oikealle ja painauduin joen kallioista seinää vasten,
Matai Shangin ja Thuridin saapuessa keskellä jokea, joka oli paljoa
kapeampi kuin Iss.

Heidän tullessaan lähemmäksi kuulin Thuridin ja thernien isän
keskustelevan.

"Sanon sinulle, thern", selitti musta dator, "että haluan vain kostaa
John Carterille, Heliumin prinssille. En vie sinua loukkuun. Mitäpä
etua minulla olisi siitä, jos kavaltaisin sinut niille, jotka ovat
syösseet tuhoon kansani ja sukuni?"

"Pysähtykäämme hetkiseksi, niin että voit esittää suunnitelmasi",
vastasi hekkador. "Kun sitten jatkamme matkaamme, tiedämme paremmin
omat ja toistemme velvollisuudet."

Hän antoi määräyksen melojille, ja nämä ohjasivat veneen kallion
kupeeseen tuskin kymmenen metrin päähän minästä.

Jos he olisivat laskeneet alapuolelleni, niin he olisivat varmasti
nähneet minut kauempaa hohtavaa heikkoa kajastusta vasten, mutta he
menivät ohitseni, joten olin piilossa yhtä turvallisesti käin jos
olisin ollut kilometrien päässä.

Ne muutamat sanat, jotka jo olin kuullut, olivat saaneet uteliaisuuteni
vireille, ja halusin kovin kiihkeästi saada tietää, minkälaista kostoa
Thurid suunnitteli minulle. Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa.
Kuuntelin henkeä pidättäen.

"En vaadi sinulta mitään, thernien isä", jatkoi ensisyntyinen. "Thurid,
Issuksen dator, ei käy kauppaa. Kun kaikki on tehty, niin olen iloinen,
jos huolehdit siitä, että saan ikivanhan sukuni ja korkean arvoni
mukaisen hyvän vastaanoton jossakin hovissa, joka on pysynyt
uskollisena peritylle uskolleni, sillä en voi palata Dorin laaksoon
enkä liioin minnekään muualle, johon Heliumin prinssin valta ulottua.
Mutta sitäkään en vaadi -- määrätköön oma halusi siinäkin suhteessa."

"Tapahtuu kuten toivot, dator", vastasi Matai Shang. "Eikä siinä kyllin
-- saat valtaa ja rikkautta, jos hankit tyttäreni Phaidorin takaisin
minulle ja toimitat Heliumin prinsessan Dejah Thorisin käsiini. -- Oh",
jatkoi hän ilkeästi murahtaen. "Maan asukas saa kärsiä pyhien pyhille
tuottamansa häväistyksen johdosta, ei mikään loukkaus ole liian halpa
eikä liian ankara hänen prinsessalleen. Toivoisinpa, että voisin
pakottaa hänet näkemään tämän punaisen naisen alennusta ja
kärsimyksiä."

"Saat naisen valtaasi ennenkuin huomispäivä on päättynyt, Matai Shang",
sanoi Thurid, "kun vain lausut sanan."

"Olen kuullut puhuttavan auringon temppelistä, dator", vastasi Matai
Shang, "mutta tietääkseni ei sieltä voida vankeja vapauttaa, ennenkuin
vankeusvuosi on kulunut umpeen. Kuinka voisit sinä sitten tehdä tämän
mahdottoman työn?"

"Temppelin jokaiseen koppiin voidaan päästä milloin hyvänsä", vastasi
Thurid. "Issus yksin sen tiesi, eikä hänellä ollut tapana paljastaa
salaisuuksiaan enempää kuin oli tarpeellista. Hänen kuolemansa jälkeen
sain sattumalta käsiini temppelin ikivanhat piirustukset, ja niistä
löysin selvästi ja pienimpiä yksityiskohtia myöten ohjeet, joiden
mukaan koppeihin päästään koska tahansa.

"-- Ja sain tietää muutakin. Usein oli sinne Issuksen käskystä mennyt
miehiä, aina tehtävänään vankien surmaaminen ja kiduttaminen. Mutta ne,
jotka täten olivat oppineet tuntemaan salaiset tiet, kuolivat
salaperäisesti heti palattuaan ja selostettuaan retkensä julmalle
Issukselle."

"Lähtekäämme sitten!" sanoi Matai Shang vihdoin. "Minun on luotettava
sinuun, mutta samalla on sinunkin luotettava minuun, sillä meitä on
kuusi sinua vastaan."

"En pelkää", vastasi Thurid, "eikä tarvitse teidänkään arkailla.
Vihamme yhteistä vihollista kohtaan on liittävänä takeena siitä, että
olemme vilpittömiä toisillemme, ja häväistyämme Heliumin prinsessan on
meillä vieläkin suurempi syy säilyttää liittomme -- jollen kokonaan
erehdy hänen puolisonsa luonteesta."

Matai Shang lausui sanan soutajille. Vene lähti liikkeelle jokea
ylöspäin.

Vaivoin sain hillityksi itseni hyökkäämästä heidän kimppuunsa
surmatakseni molemmat halpamieliset vehkeilijät. Mutta pian oivalsin
kuinka hullun ajattelematon sellainen teko olisi; silloinhan tappaisin
ainoan ihmisen, joka voisi opastaa minua Dejah Thorisin koppiin
ennenkuin se olisi pitkän marsilaisen vuoden päätyttyä kiertänyt
loppuun ympyränsä.

Jos hän kerran opastaisi Matai Shangin siihen pyhään paikkaan, niin
samalla hän opastaisi sinne myöskin John Carterin, Heliumin prinssin.

Äänettömästi meloen ohjasin veneeni hitaasti heidän vanaveteensä.




TOINEN LUKU

Vuorten sisuksissa


Kun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden
alitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän
salaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen
kirkkaaksi hohteeksi.

Joki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä
kupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin
lukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan,
näiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.

Valoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki
taakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.

Jos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle,
olisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata
päästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella
pimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.

Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.

Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven
yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin
matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava
Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava
kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.

Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut
kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista
fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.

Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.

Thuridia ja thernejä ei näkynyt -- mistä tummasta lävestä he olivat
menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi
keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan
suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.

Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita -- niin kaita, että
veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen
kiemurrellessa sinne tänne.

Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka
edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä
mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi,
raivoisaksi pauhuksi.

Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun
äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky
oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.

Mutta pauhu -- maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena
myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen
tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt
väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän
huumaavan temmellyksen luota.

Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin
hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat
päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä,
ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään
löytäisin heitä.

Tuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle,
ja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini
kylläkin olisi paljoa nopeampi.

Huokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin
uhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes
saavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.

Nyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä
mistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi
minut vehkeilijöiden jäljille.

Mikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin
vallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.

Jo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin
kohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa -- jos vielä uhraisin
tunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen,
niin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.

Useita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin
takaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle
kuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän
usein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen
holviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen
jäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri
oikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.

Mutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen
aalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän
kuori.

Saatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton
sanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi
minulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia
marsilaisia.

He olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt
kovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät
voineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.

Heti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä
ja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta
laajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.

Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä
kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen
kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan
merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla
asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.

Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta,
sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet;
mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta
prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.

Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi,
joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En
varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja
käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa
vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.

Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen
sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa --
vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.

Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja,
hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan
kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin
lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.

Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli
päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin
lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti
kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi
molemmat väärät!

Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti
veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa
synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten
ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen -- se kuulosti
puun hankautumiselta puuta vasten.

Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa
virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa.
Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo
käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan
toisen veneen parrasta.

Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin
katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä
ketään.

Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut
aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui
hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen
laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.

Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin
korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään
muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden
lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi,
kuten tavallisesti.

Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa
olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen.
Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani
kahvaa.

Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se
heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden
laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt
veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.

Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja
seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka.
Se oli tyhjä.

Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja
tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä
saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he
eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.

Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi
perässäni vikkelänä kuin kissa.

Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan
matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja
silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta.
Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut
vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme
luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.

Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät
marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa,
puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn
avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä,
jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni,
joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli
ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten
oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin
sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.

Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua
päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja
näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.

Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten
tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan
otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan
pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.

Vähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään
valoon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei
joen vartta myöten koskien sivuitse.

Neljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle
Marsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla
ainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla -- enää
ei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.

Juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean,
polun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon
eteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla
katsoen minua.

Sen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että
jonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä
vasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme
olevaan aukkoon.

Eteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen
oli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia
korokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen
ainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen
kuuluvaa therniä.

Miehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä
osoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.

"Sanonpa", selitti toinen heistä parhaillaan, "etten luota
mustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan
tietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua
tunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme
hajoitetuksi.

"-- Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin
muualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja
surmaa meidät kaikki."

"Niin minäkin luulen, Lakor", vastasi toinen. "Thernin ja ensisyntyisen
välillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä
arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa
kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden
radiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön
vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja
ajatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa
lörpöttelyä."

"Tämä on todella hullua", vastasi Lakor. "Sillä tavoin emme saa
avatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli
pakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän
menettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi
vastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka
hekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan."

"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi", puhui toinen thern. "Jos
kiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan
Matai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä
sanot?"

"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana", vastasi Lakor, "ole
jättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn
täällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle."

Lakorin toveri pudisti päätään.

"Olet minua ylempi", sanoi hän, "en voi tehdä sellaista, mitä et
hyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme."

Myöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan
eleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat
vahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä
itseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin,
jos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä
heille pahaa.

Joka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi
minua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni
-- parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia
miekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.

Annoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten
eteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan,
mutta minä kohotin käteni pidättävästi.

"Etsin Thuridia, mustaa datoria", sanoin. "Hänen kanssaan olen
riidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa,
sillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin,
eikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä."

He antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:

"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen
musta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus,
niin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea.
-- Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin
laakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut
suorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi,
jollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä."

Minua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin
olevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen
tai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti
tietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka
oli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.

Jos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni,
sillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän
ikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas
taistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään
minut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät
kuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en
yrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin
varsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että
jokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti
verileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani
kahvaan, kun vastasin Lakorille:

"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä
mitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa
vain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten
datoria.

"-- Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat
todistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat
ruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin
prinssi."

Nimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten
heistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.

Hän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi
toverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet
takaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.

"Seis!" komensi Lakor. "Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos
näemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy
haluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta
antakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin
prinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten
olisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.

"-- Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän
palaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien
ulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien
isällä ole syytä olla meihin tyytymätön."

Hänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja
vaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin
kuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin
turmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun
Lakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin
hän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.

"Saat mennä, John Carter", sanoi Lakor, "mutta tiedä, että jos Thurid
ei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät
huolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa."

Keskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni.
Silloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi,
ikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien
miesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana
piilevän konnamaisuuden.

Thernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, ja
Lakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.

"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille", hän sanoi.

Mutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi
vinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle
aukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin
vaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.

Katsahdin kysyvästi Lakoriin.

"Eläin erehtyy harvoin", sanoin, "ja vaikkakaan en epäile, että tietosi
on parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja
uskollisuuden tukeman vaiston ääntä."

Puhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut
häneen.

"Kuten tahdot", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. "Loppujen
lopuksi se on yhdentekevää."

Käännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja
vaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he
eivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina
jonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita
Barsoomissa yleisesti käytetään.

Samat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa
käytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa
ollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat
perin vähän.

Olimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä
haarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään
tällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen,
joka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat
-- se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus -- ja se kuului vähän
matkan päästä syrjäkäytävästä.

Woola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen
uhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät
hammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä
piilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.

Jäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä
pian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle
piilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti --
vahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut
valppaaksi, ei enää uusiintunut.

Kohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään
hämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.

He astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä
välkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he
pysähtyivät kuiskaillen keskenään.

"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?" sanoi Lakor.

"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle
tielle", vastasi toinen, "sillä meidän kulkemamme tie on paljoa
lyhyempi tähän kohtaan tultaessa -- ken sen vain tuntee. John
Carterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi
ehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten."

"Niin", selitti Lakor, "vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies
hyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä
suojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa,
päinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä
nopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!"

"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja", puheli Lakorin toveri,
"joita hän ei niin helposti saa vältetyksi -- jos hänen onnistuu
selviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi
tehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa --"

Olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän
keskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua
uhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä,
jolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.




KOLMAS LUKU

Auringon temppeli


Nyt ei ollut jälellä muuta keinoa kuin taisteleminen, eikä minulle
tuottanut vähääkään etua se, että hypähdin äkkiä miekka kädessä
käytävään thernien eteen, sillä onneton aivastukseni oli varoittanut
heitä ja he olivat valmiina ottamaan minut vastaan.

Sanaakaan ei lausuttu, sillä puhuminen olisi ollut vain turhaa
keuhkojen vaivaamista. Jo miesten saapuminen tänne osoitti, että heillä
oli petos mielessä. Oli liiankin selvää, että he olivat seuranneet
minua karatakseen yllättämällä kimppuuni, ja luonnollisesti heidän
täytyi ymmärtää, että oivalsin heidän suunnitelmansa.

Taistelu alkoi heti, molemmat miehet vastassani. Ja vaikka inhoan
thernien nimeäkin, on minun kuitenkin rehellisyyden nimessä
tunnustettava, että he ovat uljaita miekankäyttäjiä. Eivätkä nämä kaksi
olleet poikkeuksia, jolleivät siten, että he olivat vieläkin
taitavampia ja rohkeampia kuin rotunsa miehet yleensä.

Ottelu venyi pitkäksi ja yhdeksi vilkkaimmista, joissa olin ollut
mukana. Ainakin kahdesti pelastin rintani purevan säilän murhaavalta
pistolta vain ihmeellisen nopeilla liikkeillä, joita Maan oloihin
tottuneet lihakseni kykenivät suorittamaan Marsin vähäisemmän
painovoiman ja pienemmän ilmanpaineen johdosta.

Mutta sittenkin olin hyvin vähällä suistua silloin surman suuhun
synkässä käytävässä Marsin etelänavan alla, sillä Lakor teki sellaisen
tempun, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, niin paljon kuin
olinkin taistellut kahdella kiertotähdellä.

Toinen thern ahdisti minua parhaillaan, ja minä pakoitin hänet
peräytymään, hipaisten häntä miekkani kärjellä milloin sieltä, milloin
täältä, saamatta kuitenkaan hänen ihmeellistä puolustusasentoansa
rikotuksi, niin että joku arka kohta olisi paljastunut pieneksi
hetkiseksi, joka olisi riittänyt toimittamaan hänet esi-isiensä luokse.

Silloin Lakor irroitti nopeasti varuksistaan hihnan, ja kun minä
astahdin taaksepäin väistäen tuhoisaa iskua, sivalsi hän sen toisen
pään vasempaan nilkkaani, niin että se kiertyi jalkani ympäri, ja
vetäisi samalla rajusti toisesta päästä, kaataen minut selälleni.

Kuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta
he eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin
kumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen
kalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan
hengen riivaamana.

Kuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua,
jolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon
suuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy
kolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on
yhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä
väkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen
siitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.

Ennenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin
mäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen
thernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi
arkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja
rangaistavaa.

Koskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien
vuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran
Marsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen
rakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat
isäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen
rääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen
kiintynyt se oli minuun.

Lakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että
hän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista
korua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut
yhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin
pyhät thernit.

Seisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti
mieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman
pyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt
saattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla
tavoin.

Repäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen
omaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan,
kultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.

Woola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti,
mutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se
lopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan
käytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun
thernit keskeyttivät matkamme.

Nyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta
tiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta
äkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä,
ja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.

Saavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat
taaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se
kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen
S-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti
valaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten
käärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.

Jos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut
kuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta
sitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen
sivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.

Jos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta
sitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta
astuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi
ainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman
kuoleman.

Aikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta
kun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin
sukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan
useihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin
matelijasukuihin.

Tämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli
tarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan
ihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen
otuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine -- niiden
myrkkykin on niin kamalan tehokasta, että _cobra de capelloa_ on niiden
rinnalla pidettävä viattomana kastematona.

Kun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat
matelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion
kynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä -- ne eivät
ilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.

Olin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka
en ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka,
ettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten
olimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne
uskaltautuneet sinne.

Vedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti
tarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä.
Kun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen
toisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita
oviaukkoja.

Menin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se
kiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun
sitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni
parvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti
hyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.

Siellä ei matelijoita ollut -- meillä oli tie selvänä kamalan luolan
toiseen päähän -- ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme
toisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.

Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan
pyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta
upotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.

Tämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan
kupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin
sen hitaasti pyörivän.

Olin saapunut Auringon temppelin perustuksille!

Jossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat
Matai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt,
löydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin
heidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.

Hitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani
toiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman
kummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja
muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä
huomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun
merkin.

Olimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini
kiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi
olla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti
senjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen
niin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi
mennyt mitään aavistamatta sen ohitse.

Kas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki?
Näkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen
tunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä,
mutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli
hieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti
vain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.

Koetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko
se kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen
oven lävitse -- valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani
sitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.

Kokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen
hellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni
hankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator
Thurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri
tämän oven kautta.

Pyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen,
sitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja
koettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän
ovesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi,
mitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.

Se veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin
taaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen
kiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä
edessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.

Muistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani
Thuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen,
jonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli
tullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta
saamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?

Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa
sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien
vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan
ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon,
jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan.
Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä
kuin se, joka nyt ilkkui minulle.

Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi
ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla
pääsisin temppelin vankilaan.

Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen
marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin
koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä
hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin
kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin
karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.

Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain
sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä
oli alitusten kolme numeroparia:

        3 | -- | 50 t
        1 | -- |  i x
        9 | -- | 25 t

Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun
takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä
kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen
keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja
laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista
valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena
viisikymmentä talia" -- ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin
vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä -- "sitten yhden
radiumyksikön vahvuisena yksi xat" -- siinä toinen rivi -- "ja lopuksi
yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."

Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja
ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti
tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä
huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia
hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina
sinkoutuu.

Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu
radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään --
lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla,
Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni -- sen oli viholliseni
itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.

Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno
vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan
kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä
matkamittaria.

Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa,
järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.

Viidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena
säteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja
yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset
kaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi
sekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten
kuluttua?

Kaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!

Näpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia -- lukon koneisto ei
näyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?

Mutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi
todellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään -- se
ei ollut harhanäkyä.

Se painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea
aukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään.
Tuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä
läpi -- sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.

Jonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti
ohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja
hieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.

Tämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.

Arvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen
keskikohdalla -- kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien
takaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris,
jolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.

Melkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan
hyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja
varuksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta
työnsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se
oikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.

En sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin
kokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla
kädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai
terve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen
ruumiiseen.

Se kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki
päinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen
ovi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään
empimättä Woola veti minut sinne.

Sitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven
väliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko
nyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua
voimakeinoihin.

Loin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran
vankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti
tahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla
luotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.

Ja hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän
matkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten
väliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun
sokkeloon.

Aluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta
huoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien
käytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä
pari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.

Olimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen
sokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi
vasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.

Koiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin
syyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.

Kaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa,
joka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä --
kolme naista ja viisi miestä.

Nähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja
katselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä
kätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä
hänen huuliensa liikkuvan -- hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja
ikuisesti nuori Heliumin prinsessa.

Hänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor,
Thurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa
therniä.

Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui
raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät
pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen
kiviseinäiseen käytävään.

Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah
Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta,
kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti
kaukana sokeudesta.




NELJÄS LUKU

Piilolinna


Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja
vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa
harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden
alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille
Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso,
manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka
eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata
ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.

Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta,
jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä
ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa
taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin
kuuluvien sotilaiden kanssa.

Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme
kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja
vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan
rakennettu luja linnoitus.

Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä
ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia
käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen
uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen
barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät
valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.

Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen
valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen.
Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään
graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen
pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.

Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.
Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.

Linnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi
tiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn
asemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli
longallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja
pilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.

Näin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja
Matai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen
valepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.

Miehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät
näyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni
astelevaa ja murahtelevaa Woolaa.

"Kaor!" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat
nousivat tehden kunniaa. "Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta",
jatkoin, "ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin
puheille. Missä voisin hänet tavata?"

"Tule mukaani!" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni
edelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.

En tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit
näyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties
mielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei
aivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa
marssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.

Myöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua
silmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.

Portti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään.
Vahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin
päätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut
sotilas.

Ulkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin
muodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin
ja viittasi minua astumaan sisään.

"Matai Shang on tuolla temppelisalissa", hän sanoi, ja kun Woola ja
minä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.

Vasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti
ensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.

Olin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli
luultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli
herännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta
sisäpihalle.

Suoraan vastapäätä kohosi vahvaseinäinen, lähes sadan metrin korkuinen
torni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen
kauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja
korkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen
metrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin
Matai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah
Thoris -- molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita
thernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.

Kun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet
minuun.

Matai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti
minulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle.
Tämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun
käsiraudoillaan.

Thurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin,
ja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä
ystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti
selittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien
isän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt
jälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.

Kun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai
Shang minuun päin.

"Maan asukas", hän huusi, "olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman
kuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta
että kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta,
niin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien
hekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.

"-- Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron,
mutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja
arvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena.
Heliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu
käskyläisilleni -- kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille,
mustalle datorille."

Herjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun
puhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa.
Mutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.

Sensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan
ja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä
tiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon
kuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.

Kaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä
on arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen
jälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on
kymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.

Tiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten
halveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja
kun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.

Matai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili
ilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän
olisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: "Ja
samalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille
esineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle
rahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään."

Se katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa
ja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.

"Lopettakaamme tämä herjaaminen!" hän kiljaisi thernien isälle.

Matai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi
suustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin
kuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden
parvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita
ja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen
Iss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa
Korus-järveä kohti.

"Päästäkää surma valloilleen!" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui
kaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä
monta raivoisaa, hirveätä banthia.

En ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa,
mutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa
yhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin
epätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.

Aluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden
silmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat
jäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen
kellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.

Minulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin
jäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme,
ja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat
kätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden
otteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan
kanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän
toisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Äkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui
kauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.

Banthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut
irroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei
suinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla
pian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta
koetin saada selvää.

Aluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja
vikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten
olisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää
uskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa
hampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John
Carterin tapaista.

Sitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan
lähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin
kun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen
ja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.

Kuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun
banthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen
saada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä
parvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin
päästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.

Vartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat
viedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan
komentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä
kaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.

"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter", huusi Thuvia,
ennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. "Nuo banthit eivät ikinä ahdista
sinua eivätkä liioin Woolaa."

Se tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua
poissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni
ylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.

Siellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid
kiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi.
Taaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin
että hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani
vyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.

Hetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että
thernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään,
kiiruhti heidän jälessään.

Phaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan
Ptarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta
heitä. Sitten hän puhutteli minua.

"John Carter", hän huudahti, "viimeisen kerran tarjoan sinulle
Phaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan,
niin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää
rauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa
isäni uhkaama kohtalo.

"-- Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet
sellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos
kieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi
pyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä
lähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?"

"Tiesit vastaukseni, Phaidor", sanoin, "ennenkuin kysyitkään. Pois
tieltä!" kiljaisin sotilaille. "Pois John Carterin, Heliumin prinssin
tieltä!"

Samassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin
pitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.

Heitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu
päättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään,
etten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.

Thern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse
karkasivat kimppuuni -- kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle
etua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä,
joten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi
ryntäyksessä.

Kun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on
aina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin
nopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit
menettivät kokonaan voiton toiveet.

Kun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon.
Arvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat
menneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että
hän luuli pääsevänsä kynsistäni.

Hän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän
riensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli
pieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä
ainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista
ikkunaa.

Täällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan
eheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä
salaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään
halunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa -- muuta en vaatinut kuin saada
esteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin
niin kauan ollut erossa.

Mutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja
voimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun
päin.

"Mene matkoihisi, thern!" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten
olimme juuri tulleet. "Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä
halua sinua surmata. Mene!"

Vastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä
niin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan.
Minulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle,
mitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian
kauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia
ja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.

Mies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja
käytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan
kuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita
kertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on
kunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.

Menipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään
ja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen
siten antaa piston suojattomaan rintaani.

Mutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin
taistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan
ollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin
heidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja
olin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana
kaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.

Mutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa
ja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa
hyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani
ilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun
sitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin
säiläni sivultapäin hänen vatsaansa.

Aseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten
hän vaipui kuolleena lattialle.

Pysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani
vastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle
seinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista
lukkoa, mutta turhaan.

Epätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä,
järkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille
ponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin
takaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.

Harmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan
ikkunan ääreen.

Otz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei
mikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan
silmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin
seinää.

Tuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli
ikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen
luokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun
kysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.

Vilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin
vieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi
graniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun
pohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään
heltiäisi.

Mutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun
on myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan
ulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.

Minua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat,
päinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa,
olivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin
hataroita.

Noin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia
lieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä.
Niiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat
rivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet
olivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun
jokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin
muut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen
portaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.

Vaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella
olevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja
löytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.

Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti,
että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt
kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan
kuiluun.

Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan
alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani
helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.

"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin.
"Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas
pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien -- jos se olisi
mahdollista."

"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi
toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.

"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin
kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää.
Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He
tapaavat meidät Kaolissa."

Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän
äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella
paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein
hengittääkään.

Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen
tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa
kärjellä ikuisuuteen.

Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan
vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt
minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.

Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli
selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta
näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.

Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen
tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.

Totta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei
loppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta
olihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon
sattuessa voisin tarrautua.

Vähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties
kolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten
kapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo
räystääseen.

Kun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan
lähtövalmiina.

Sen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia
ja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.

Hän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä
julma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri
samalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!

Hän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi
hänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua
kohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan
katolla.

Dejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän
kirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka
voimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.

Kellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon
reunalta.




VIIDES LUKU

Kaolin viertotiellä


Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea
kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.

Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo
kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä
ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli
käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.

Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden
nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön -- ja
se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut
uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja
hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta
huokosesta.

Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan
uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä
väijyä minua katolla.

Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä
heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista
kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä
jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut
ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta
ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla
katolla.

Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille
toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka
Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät
tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.

Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt
Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä
vieläkin.

Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa
ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä.
Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten
kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä
saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.

Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone
silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira
viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan
kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan
kivimuuria vasten.

Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien
thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään
suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut
olevan päämääränsä.

Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain
pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin
juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.

Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että
heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi
valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini -- pienen,
ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti
näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.

Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden,
kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien
ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja
viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri
pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.

Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme
olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea
kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.

Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti
päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin
voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris
ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän
oli.

Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee
ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei
hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin
hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian
vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.

Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni
keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja
särki koneiston.

Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa
Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen,
kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa
maata kohti.

Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti.
Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että
murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi
seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.

Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui
lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun
sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei
voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa
jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka
osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin
rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.

Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien
äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.

Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut
itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän
reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten
ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin
Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.

Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän
tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu
päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.

Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen
kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja
ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.

Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi
pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että
Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja
turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan
odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät
melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä
heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan
vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata,
jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille
sadoilleen.

Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat,
aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja
kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa,
missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain
vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta
mielenkiintoisesta kansasta.

Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle
kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan
kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin
tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto
ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan
sotureita.

Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut
kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah
Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän
sydämeen.

Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.

Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle
ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja
vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan
puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun
Thuridin laukaus keskeytti lentomme.

Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää
rinnettä alaspäin.

Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti
taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi
kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka
olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä
käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin
pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin
uhkaava.

En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan,
mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on
puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on
vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot
pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien
thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta
seurue pääsi turvallisesti maahan.

Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi
ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua
mihinkään.

Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia
purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset
lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.

Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden
joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla
on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.

Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä
kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita
kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä
on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen
peloittavia petoeläimiä.

Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden
kasvihirviöiden saaliiksi.

Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa
liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen,
hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä,
kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.

Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin
kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan
aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin
laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja
vaivuin syvään, sikeään uneen.

Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina
herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden
käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä
tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani
tupesta ja jäin odottamaan.

Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava
kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni
ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden
oksilta!

Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin
tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut
muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä
tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi
ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin
päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin
viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.

Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en
osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla
metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.

Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen
ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi
edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia
hirviöitä.

Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon
noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan
kanssa jälleen taipaleelle.

Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta
onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät
meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi
kuin kiinteän maaperän rajalle.

Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan
suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli
taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä
ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se
vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.

Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta
tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti
meitä kohti.

Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen
tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin
palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon
aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka
kiiti kimppuumme.

Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen
rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä
puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää
hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta
verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen
kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä
kaikkiin suuntiin.

Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan
poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut
yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni
vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen
kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin
-- taistellen.

Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi
vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen
myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei
enää olisi niin epätasainen.

Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön
päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan
naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen
ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen
kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää
pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.

Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa,
mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti
minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi
tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.

Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla
keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen
sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon
pensaikkoon.

Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin,
olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti;
siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.

Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja
hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin
korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan
päähänsä tarrautunutta kalotia.

En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni.
Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita
kertoja siivekkääseen petoon.

Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt
siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää
kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja
iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.

Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla
tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin
hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin
tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen
tarkoitukseensa -- nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut
muheaksi.

Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat
sattumalta jyrkän lopun.

Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä
pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti.
Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin
selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen
sotilas.

Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää
pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.

Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta
heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan
meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin
kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.

Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet
heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti
tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle,
joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.

Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti.
Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja
kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten
seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.

Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän
keskeytti minut käskevästi.

"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja
metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."

Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen
silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä:
"Oletko kenties pyhä thern?"

Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin
pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin
ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi,
etten ollutkaan thern.

"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin:
"Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan
tuntematon."

Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi
therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan
ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin
tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan
kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli
ihmeekseni kokonaan toisenlainen.

"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen
olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter,
Barsoomin uljain sotilas!"

Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on
marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.

"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen
tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina
ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen
epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän
uskontoaan kohtaan.

"-- Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa
aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella
sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on
käskettävissäsi."

Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan
voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni.
Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen
tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin
kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan
kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin
tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten
kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.

"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin
osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää
keihästään.

Punainen mies hymyili.

"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain
siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä
keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin
joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on
aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen
myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu
myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.

"-- Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki
eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren
etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa
kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.

"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat
jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi
kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.

"-- Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin.
Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan
vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä
tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen
naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."

Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin
mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta'
hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa
tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja
kiirehtinyt puhumaan.

"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy
asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja
kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä
saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa
sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän
suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."

"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.

"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole
nähnyt ketään -- John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt
Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"

"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.

"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni
kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti
matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.

Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia
ympäröivät jykevät muurit.

Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia
eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet
kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni
väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani.
Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin
lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki.
Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä
tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään
luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja
terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin
jollekin portille.

En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin
salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten
piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa
ilmitulon vaara olisi pienempi.

Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän
reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu
pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.

Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin
Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin
taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen
saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi
suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli
vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.

Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta
minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa
sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.

Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin
kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola
vieressäni.




KUUDES LUKU

Sankarina Kaolissa


Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului
hiipivää liikettä.

Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja
tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.

Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän
kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.

Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse
vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden
merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien
vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.

Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui
kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen.
Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan
kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen
sen kimppuun.

En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi,
mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä
tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin
aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen
sotilaitaan.

Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen
koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän
kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten
kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.

Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta
punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne
päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan
ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin
aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn.
Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta
sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.

Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi,
jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että
varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä
kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden
miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa
aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa
tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.

Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties
vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta
aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa
jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli
majoittunut.

Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia
kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten
töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä
kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia
kohti.

Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja
etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.

Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle
portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää
ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista,
kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä
Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.

Kiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he
näkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän
salahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn
kiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.

Samalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset
rivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli
ennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan,
ketä he aikoivat pidättää.

En vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja
kun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot
niistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin
mies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani
Marsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme
maahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet
korkeammalle kuin kookkaan miehen pää.

Kun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän
päittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin
edustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien
vastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.

Kaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä
vastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä
hurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut
mukana.

Kaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan
vihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen
kylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli
voinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta
kumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin
niin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut
kehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin
jompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.

Kun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana
verileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot
osoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.

Jos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani,
niin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän
kutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja
teette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette
ole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei
kahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin
John Carter, Heliumin prinssi.

Ja sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat
sen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän
sydämeensä -- ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.

Taistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä.
Rintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi
käyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut
vakavasti uhattuna.

Hengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten
taistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski
kätensä olalleni ja kysyi nimeäni.

"Olen Dotar Sojat", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset,
noudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle
antaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.

"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat", hän huomautti, "ja kun päivätyömme
on päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa."

Sitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta
sydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin
sivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä
mies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia
merenpohjiaan kohden.

Vasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko
oli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti
pohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten
ainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän
matkan päähän Kaolista.

Mutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin
sotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen
käsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa
etsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin
henkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.

Siellä olin Woola mukanani viettänyt rauhaisan yön ja aamulla tunsin
itseni virkistyneeksi edellisten päivien raskaista ponnistuksista.
Woola oli edellisenä päivänä taistellut koko ajan vierelläni noudattaen
harjoituksen vahvistamaa marsilaisen sotakoiran vaistoa. Kuivuneiden
merenpohjien villit vihreät heimot pitävätkin niitä hyvin paljon
juuri tätä tarkoitusta varten. Ehein nahoin emme kumpikaan
olleet selviytyneet leikistä, mutta barsoomilaisten ihmeelliset
parannusvoiteet olivat yön aikana ehtineet lääkitä haavamme, niin että
olimme kuin uusia olentoja.

Söin aamiaista muutamien kaolilaisten upseerien seurassa. He olivat
yhtä kohteliaita ja hupaisia isäntiä käin Heliuminkin ylimykset, joiden
sulava käytös ja hienot tavat ovat kuuluisia. Heti aterian jälkeen
saapui Kulan Tithin lähetti kutsumaan minua hallitsijan puheille.

Kun astuin kuninkaalliseen saliin, niin jeddak nousi seisomaan,
laskeutui suurenmoisen valtaistuimensa korokkeelta ja astui minua
vastaan -- joka kunnianosoitus harvoin suodaan muille kuin
vieraileville hallitsijoille.

"Kaor, Dotar Sojat!" tervehti hän minua. "Olen kutsunut sinua
lausuakseni sinulle Kaolin kansan lämpimät kiitokset, sillä ilman sinun
sankarillista rohkeuttasi uhmatessasi kohtaloa, varoittaaksesi meitä
väijytyksestä, olisimme varmasti joutuneet taitavasti viritettyyn
ansaan. Kerro minulle enemmän itsestäsi -- mistä maasta olet kotoisin
ja mikä asia on saattanut sinut Kulan Tithin hoviin."

"Olen Hastorista", selitin, sillä todellakin minulla oli pieni palatsi
mainitussa kaupungissa, joka sijaitsee Heliumin alueen liepeillä
kaukana etelässä.

"Kaoliin saapumiseeni on osaltaan syynä tapaturma, sillä lentokoneeni
vahingoittui laajan metsänne eteläreunassa. Pyrkiessäni Kaolin
kaupunkiin huomasin sotajoukkoasi väijyvän vihreän lauman."

Jos Kulan Tith mielessään kenties ihmettelikin, millä asioilla minä
liikuin lentokoneella hänen alueensa reunalla, oli hän kuitenkin siksi
tahdikas, ettei vaatinut minulta sen enempiä selityksiä, joiden
antaminen olisi totisesti ollut minulle vaikeata.

Ollessani jeddakin puheilla saapui saliin toinenkin seurue. Olin selin
tulijoihin, joten en nähnyt heidän kasvojaan, ennenkuin Kulan Tith
astui ohitseni heitä tervehtimään, käskien minun seurata itseään
esittääkseen minut saapuneille.

Kun käännyin katsomaan tulijoita, sain hädin tuskin kasvonilmeeni
hillityksi, sillä edessäni olivat, kuunnellen Kulan Tithin ylisteleviä
puheita minusta, katkerimmat vihamieheni Matai Shang ja Thurid.

"Pyhien thernien pyhä hekkador", lausui jeddak, "anna siunauksesi Dotar
Sojatille, kaukaisesta Hastorista saapuneelle urhealle muukalaiselle,
jonka ihmeteltävä sankaruus ja suurenmoinen uljuus tuotti eilen voiton
Kaolille!"

Matai Shang astahti eteenpäin ja laski kätensä Olalleni. Hänen
ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut, että hän tunsi minut
-- valepukuni oli nähtävästi erinomainen.

Hän puhutteli minua ystävällisesti ja esitti minut sitten Thuridille.
Ilmeisesti ei mustaihoinenkaan aavistanut mitään. Senjälkeen Kulan Tith
suureksi huvikseni kertoi heille yksityiskohtaisesti taistelussa
suorittamiani tekoja.

Eniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat
liikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin
hypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon
sivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.

Minusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen,
ja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat
rypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni
taistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon
tuikkivan Matai Shangin silmistä -- vai oliko se vain kuvittelua?

Vastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa
lähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa,
jonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja
kunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä
vilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat
saaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista
arvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään
vihollisten arvanneen, kuka olin.

Puolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin
saattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.

Vaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani
jeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä
nähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi
olla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin
ehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin
saanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.

Puolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.

Vierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka
täytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien
pituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla
metalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon
paisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen
zitidarien vetämiä vaunuja.

Vaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet
rinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita,
sillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen
hirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky
johti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta
vuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon
loistavaa karavaania.

Tätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän
zitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat
suunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin
olentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta
verrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien
rinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan
hirvittäviä.

Eläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset
olivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita
timanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin
lukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli
kiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja
vaakunamerkkejä.

Vaunujonon etunenässä ratsasti vierailulle saapuva jeddak puhtaan
valkoisella thoatilla -- toinen harvinainen näky Barsoomissa -- ja
vaunujen jälessä tuli ratsastavia keihäsmiehiä, pyssymiehiä ja
miekkamiehiä silmänkantamattomiin saakka. Se oli todellakin erittäin
valtava näky.

Lukuun ottamatta varustusten kalahtelua ja silloin tällöin kuuluvaa
kiukkuisen thoatin kiljahdusta tai zitidarin matalaa murahdusta
karavaani liikkui melkein äänettömästi, sillä sekä zitidar että thoat
ovat kaviottomia ja vaununpyörien leveät renkaat kimmoista ainetta,
joka estää syntymästä kolinaa.

Silloin tällöin helähti naisen nauru tahi lapsen hilpeä leperrys, sillä
punaiset marsilaiset ovat iloa rakastavia seuraihmisiä kylmän ja juron
vihreän rodun jyrkkänä vastakohtana. Jeddakien kohtaukseen liittyviin
muodollisiin ja juhlallisiin menoihin kului kokonainen tunti. Sitten
käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin Kaolin kaupunkia kohti, jonne
joukkomme etupää saapui juuri ennen pimeän tuloa. Mutta aamu alkoi
varmaankin olla käsissä, ennenkuin jonon loppupää ratsasti portista
sisään.

Onneksi olin etumaisissa riveissä, ja uhkean juhla-aterian jälkeen,
johon otin osaa kuninkaallisen henkivartioston upseerien seurassa, sain
vetäytyä syrjään. Koko yön jatkui palatsissa touhua ja hyörinää, kun
vierailevan jeddakin saattueeseen kuuluvia ylhäisiä upseereja saapui
yhtä mittaa. En sen vuoksi uskaltanut lähteä etsimään Dejah Thorisia,
vaan menin asuntooni niin pian kuin se vain oli mielestäni sopivaa.

Astellessani pitosalin ja minulle määrättyjen huoneiden välisessä
käytävässä valtasi minut äkkiä tunne, että minua pidettiin silmällä.
Pyörähdin katsomaan taakseni ja näin vilahdukselta olennon, joka minun
käännyttyäni hävisi vikkelästi eräästä avonaisesta ovesta.

Vaikkakin juoksin nopeasti sille kohdalle, mistä hiipijä oli kadonnut,
en nähnyt hänestä jälkeäkään. Mutta vaikka en ollutkaan nähnyt hänestä
muuta kuin vilahduksen, olisin voinut vannoa, että hänellä oli
valkeaihoiset kasvot, joita reunusti tuuhea, keltainen tukka.

Tapaus antoi minulle paljon miettimisen aihetta, siliä jos hätäisestä
vilkaisusta saamani vaikutelma oli oikea, niin Matai Shang ja Thurid
varmaankin aavistivat, ken olin, ja siinä tapauksessa ei edes Kulan
Tilhille tekemäni palvelus voisi suojata minua hänen uskonkiihkoltaan.

Mutta epämääräinen pohtiminen ja hyödytön tulevaisuudenpelko eivät ole
milloinkaan painaneet mieltäni siinä määrin, etten olisi voinut nauttia
levosta. Niinpä heittäydyin tänäkin iltana silkki- ja turkisvuoteelleni
ja vaivuin heti sikeään uneen.

Kaloteja ei ole sallittu tuoda varsinaisen palatsin muurien sisään.
Minun oli senvuoksi lähetettävä Woola-parka jeddakin thoattalliin.
Siellä sillä oli hyvä, jopa loistava majailupaikka, mutta en mistään
hinnasta olisi vapaaehtoisesti laskenut sitä luotani. Ja jos se olisi
ollut kanssani, niin sinä yönä ei olisikaan käynyt niin kuin kävi.

Olin nukkunut korkeintaan neljännestunnin, kun heräsin siitä, että joku
kylmä, tahmea esine hipaisi otsaani. Hypähdin heti seisoalleni ja
hapuilin siihen suuntaan, missä arvelin esineen olevan. Käteni sattui
sivumennen ihmisen ihoon, mutta kun syöksyin pimeässä suin päin
tavoittamaan öistä vierailijaani, sotkeutui jalkani vuodesilkkeihin ja
kaaduin sätkytellen lattialle.

Kun olin uudelleen selviytynyt jaloilleni ja löysin valaistusnappulan,
oli kävijä jo kadonnut. Tarkastin huoneen perin pohjin, mutta en
havainnut mitään, mikä olisi auttanut minua saamaan selville, kuka
öinen hiipijä oli ja millä asioilla hän liikkui.

En saattanut uskoa, että hänen tarkoituksensa oli varastaa, sillä
varkaus on Barsoomissa miltei tuntematon käsite. Salamurhia sensijaan
tapahtuu runsaasti, mutta murhakaan ei voinut olla salaperäisen
vieraani vaikutteena, sillä hän olisi voinut tappaa minut varsin
helposti, jos olisi halunnut.

Olin luopumaisillani hyödyttömästä tuumiskelusta laskeutuakseni
uudelleen levolle, kun huoneeseeni astui kaksitoista kaolilaista
henkivartiosotilasta. Heitä komentava upseeri oli yksi aamuisia,
miellyttäviä isäntiäni, mutta nyt ei hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään
ystävyydestä.

"Kulan Tith käskee sinun saapua luokseen", hän lausui. "Tule!"




SEITSEMÄS LUKU

Uusia liittolaisia


Vartiosotilaiden ympäröimänä marssin Kaolin jeddakin, Kulan Tithin,
palatsin käytäviä myöten takaisin laajan rakennuksen keskustassa
olevaan vastaanottosaliin.

Kun astuin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä Kaolin
ylimyksiä ja vierailevan jeddakin upseereja, kääntyivät kaikkien
katseet minuun päin. Huoneen päässä olevalla juhlallisella korokkeella
oli kolme valtaistuinta, joilla istuivat Kulan Tith ja hänen molemmat
vieraansa, Matai Shang ja äsken tullut jeddak.

Kuolonhiljaisuuden vallitessa menimme leveää keskuskäytävää myöten
valtaistuimien juurelle, johon pysähdyimme.

"Esitä syytöksesi!" lausui Kulan Tith jollekin oikealla puolellaan
ylimysten joukossa olevalle henkilölle. Silloin astui esiin
ensisyntyisten mustaihoinen dator Thurid.

"Ylevä jeddak", hän alkoi kääntyen Kulan Tithiin päin, "alusta alkaen
olen epäillyt tätä palatsiisi saapunutta muukalaista. Hänen pirullinen
taistelukykynsä, jota kuvailit, sopi yhteen sen kanssa, mitä tiedämme
Barsoomissa toimivasta totuuden päävihollisesta.

"-- Mutta tehdäkseni erehdyksen mahdottomaksi lähetin erään pyhän
uskosi papin suorittamaan kokeen, joka paljastaisi hänen valepukunsa ja
toisi ilmi totuuden. Kas tuossa tulos!" Näin sanoen Thurid ojensi
kiihkeästi sormensa otsaani kohti.

Kaikkien katseet seurasivat hänen syyttävää sormeaan -- minä yksin olin
ymmällä enkä voinut aavistaa, mikä onneton merkki oli otsallani.

Vieressäni seisova upseeri arvasi, että olin hämilläni, ja samalla kun
Kulan Tithin kulmat menivät synkkiin, uhkaaviin ryppyihin hänen
silmäillessään minua, otti ylimys varuspussistaan pienen peilin ja piti
sitä kasvojeni edessä.

Yksi vilkaisu siihen riitti selittämään minulle kaikki.

Pimeyden turvissa makuuhuoneeseeni hiipinyt thern oli pyyhkäissyt
suojaavaa punaista väriä otsastani kämmenen levyisen juovan, niin että
päivettyneen ihoni vaalea väri näkyi.

Thurid vaikeni hetkeksi, luullakseni korostaakseen paljastuksen
dramaattista tehoa. Sitten hän jatkoi:

"Kas tuossa, oi Kulan Tith, on se mies, joka on häpäissyt Marsin
jumalien temppelit, joka on henkilökohtaisesti loukannut pyhiä thernejä
ja nostattanut taivaankappaleemme asukkaat ikivanhaa uskontoaan
vastaan. Edessäsi, vallassasi, Kaolin jeddak, pyhien turvaaja, on John
Carter, Heliumin prinssi!" Kulan Tith katsahti Matai Shangiin,
ikäänkuin vaatien tätä vahvistamaan syytökset oikeiksi. Pyhä thern
nyökäytti päätään.

"Hän on todellakin pääherjaaja", hän selitti. "Nytkin hän on tullut
jälessäni palatsisi sisimpään, Kulan Tith, pyrkimyksenään vain murhata
minut. Hän --"

"Hän valehtelee!" huudahdin. "Kulan Tith, kuuntele totuutta! Kuuntele,
kun kerron, mitä varten John Carter on seurannut Matai Shangia
palatsiisi! Kuuntele minua samoin kuin heitäkin ja tuomitse minut
sitten, jos tekoni eivät ole ritaruuden ja kunnian vaatimusten mukaisia
paremmin kuin noiden kostonhimoisten ja kiihkoilevien, valheellisia
oppeja saarnaavien tekopyhien, joiden julmista kahleista olen
vapauttanut tämän taivaankappaleen asukkaat."

"Hiljaa!" kiljaisi jeddak, hypähtäen seisomaan ja tarttuen miekkansa
kahvaan. "Hiljaa, herjaaja! Kulan Tithin ei tarvitse sallia likaisesta
kurkustasi tulvivan kerettiläisyyden saastuttaa vastaanottosalinsa
ilmaa osatakseen tuomita sinut.

"-- Olet jo itse langettanut tuomiosi. Enää on vain määrättävä
kuolintapasi. Ei se palveluskaan, jonka teit Kaolin aseille, auta sinua
yhtään. Se oli vain halpamielisyydessä keksitty temppu, jonka avulla
pyrit luikertamaan suosiooni päästäksesi tämän vainoamasi pyhän miehen
lähettyville. Vankilaholveihin!" karjaisi hän lopuksi vartiotani
komentavalle upseerille.

Olinpa totisesti kauniisti kiinni! Mitäpä mahtaisin kokonaista kansaa
vastaan! Kuinka voisinkaan toivoa armoa uskonkiihkoiselta Kulan
Tithiltä, jolla oli sellaiset neuvonantajat kuin Matai Shang ja Thurid?
Mustaihoinen irvisteli minulle pahansuovasti vasten kasvoja.

"Tällä kertaa et selviydy, Maan asukas", hän ilkkui.

Vartijat sijoittuivat ympärilleni. Katseitteni eteen kohosi punaista
utua. Virginialaisten esi-isieni sotilasveri alkoi kiehua suonissani.
Minut valtasi vimmainen, sokea taistelunhalu.

Yhdellä hyppäyksellä olin Thuridin edessä, ja pirullisen hymyn vielä
väikkyessä hänen kauniilla kasvoillaan sattui nyrkkini vasten hänen
suutaan. Vanhan amerikkalaisen tavan mukainen kelpo iskuni sinkosi
datorin lähes neljä metriä taaksepäin Kulan Tithin valtaistuimen
juurelle, johon hän vaipui hervottomana läjään, syljeksien verta ja
hampaita suustaan.

Sitten tempaisin miekkani, pyörähdin ympäri ja kävin miekkailuasentoon
kokonaista kansaa vastaan.

Vartijat karkasivat heti kimppuuni, mutta ennenkuin ainoatakaan iskua
oli ehditty sivaltaa, kajahti kiljuvien sotilaiden melua voimakkaampi,
valtava ääni, ja korokkeelta Kulan Tithin viereltä syöksähti
jättiläiskokoinen mies pitkä miekka kädessä minun ja vastustajieni
väliin. Se oli vierailulle tullut jeddak.

"Seis!" hän huudahti. "Jos pidät arvossa ystävyyttäni ja kansojemme
välillä vallinnutta ikivanhaa rauhaa, niin käske sotilaasi takaisin!
Sillä missä ja ketä vastaan hyvänsä John Carter taistelee, niin
Ptarthin jeddak Thuvan Dihn on aina hänen vierellään viimeiseen
hengenvetoon saakka."

Kirkuna lakkasi, ja uhkaavat säilät painuivat alas. Tuhannet silmät
kääntyivät ensin ällistyneinä tuijottamaan Thuvan Dihniä ja sitten
kysyvinä Kulan Tithiä. Aluksi Kaolin jeddak kalpeni raivosta, mutta ei
virkkanut mitään, ennenkuin oli saanut sisunsa hillityksi. Tyynesti ja
rauhallisesti, vertaisensa kanssa keskustelevan suuren jeddakin arvon
mukaisesti hän sitten puhkesi hitaasti puhumaan:

"Thuvan Dihnillä täytyy olla voimakkaat vaikutteet voidakseen tällä
tavoin loukata ikivanhoja tapoja, joita vieraan on noudatettava
isäntänsä palatsissa. Etten minä erehtyisi samalla tavoin kuin
kuninkaallinen ystäväni, haluan mieluummin vaieta, kunnes Ptarthin
jeddak on esittänyt tekonsa syyt, jotka epäilemättä saavat
hyväksymiseni."

Ptarthin jeddakia näytti melkein haluttavan sinkauttaa merkkinsä vasten
Kulan Tithin kasvoja, mutta hän hillitsi itsensä yhtä hyvin kuin
isäntänsäkin.

"Ei kukaan", hän lausui, "tunne paremmin kuin Thuvan Dihn niitä lakeja,
jotka määräävät miehen toiminnan naapurin alueella. Mutta Thuvan Dihniä
ohjaa korkeampi velvollisuus kuin ne -- kiitollisuus. Eikä ainoallekaan
ihmiselle koko Barsoomissa hän ole suuremmassa kiitollisuuden velassa
kuin John Carterille, Heliumin prinssille.

"-- Käydessäsi viimeksi, Kulan Tith, useita vuosia sitten luonani
ihailit suuresti ainoan tyttäreni Thuvian suloutta. Näit, kuinka minä
hellin häntä, ja myöhemmin sait tietää, että hän oli jonkun
käsittämättömän mielijohteen vaikutuksesta lähtenyt viimeiselle
pitkälle, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle salaperäisen Issin
helmassa, jättäen minut yksin suremaan.

"-- Vasta muutamia kuukausia sitten kuulin kerrottavan retkestä, jota
John Carter johti Issusta ja pyhiä thernejä vastaan. Korviini saapui
hämäriä huhuja siitä, kuinka julmasti thernit muka olivat lukemattomien
miespolvien aikana kohdelleet niitä, jotka olivat laskeneet valtavaa
Iss-virtaa alaspäin.

"-- Kuulin, että oli vapautettu tuhansia vankeja, mutta vain harvat
uskalsivat palata omiin maihinsa peläten kauheata kuolemaa, joka
perinnäistapojen mukaan odottaa kaikkia Dorin laaksosta palaavia.

"-- Pitkään aikaan en saattanut uskoa kuulemiani herjaavia puheita ja
rukoilin, että tyttäreni Thuvia olisi kuollut ennen kuin uskontoamme
häväisten palannut ulkoiseen maailmaan. Mutta isänrakkaus pyrki
sydämessäni oikeuksiinsa, ja vihdoin vannoin juhlallisen valan, että
tahdon mieluummin joutua ikuiseen kadotukseen kuin olla enää erossa
tyttärestäni, jos vain voisin löytää hänet.

"-- Niinpä lähetin tiedustajia Heliumiin ja ensisyntyisten jeddakin
Xodarin hoviin sekä uskostaan luopuneiden thernien nykyisen
hallitsijan luokse; ja kaikki he kertoivat minulle samalla tavalla
sanoinkuvaamattoman julmasta ja hirveästä kohtalosta, jonka turvattomat
uskonsa uhri-poloiset saivat osakseen jouduttuaan pyhien thernien
käsiin.

"-- Monet olivat nähneet ja tunteneet tyttäreni, ja Matai Shangin
läheisyydessä olleilta therneiltä kuulin, kuinka loukkaavasti ja
alentavasti tämä itse oli käyttäytynyt tytärtäni kohtaan. Ja tänne
tullessani sain ilokseni tietää, että myöskin Matai Shang on
vieraanasi, sillä olisin etsinyt hänet käsiini, vaikka siihen olisi
mennyt koko elämäni.

"-- Vielä muutakin kuulin. Sain tietää, kuinka ritarillisesti ja
ystävällisesti John Carter oli kohdellut tytärtäni. Minulle kerrottiin,
että hän oli taistellut tyttäreni puolesta ja pelastanut hänet ja että
hän luopui yrittämästä päästä pakoon villien eteläisten warhoonien
kynsistä, lähettäen oman thoatinsa selässä tyttäreni turvaan ja jääden
itse jalkaisin vastustamaan vihreitä sotilaita.

"-- Voitko ihmetellä, Kulan Tith, että olen valmis panemaan vaaraan
henkeni, kansani rauhan, jopa sinun ystävyytesi, jota pidän suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta, puoltaakseni Heliumin prinssiä?"

Kulan Tith oli hetken vaiti. Hänen kasvonilmeistään saatoin nähdä,
kuinka tukalassa asemassa ja neuvoton hän oli. Vihdoin hän keskeytti
hiljaisuuden.

"Thuvan Dihn", hän aloitti, ja hänen äänensä sävy oli surullinen, mutta
ystävällinen, "kuinka voisin minä käydä tuomitsemaan lähimmäistäni?
Minun silmissäni thernien isä on vieläkin pyhä ja hänen saarnaamansa
uskonto ainoa totinen usko, mutta jos minun ratkaistavakseni olisi
joutunut sama pulma, joka on sinun mieltäsi painanut, niin epäilemättä
tunteeni ja tekoni olisivat aivan samanlaiset kuin sinun.

"-- Heliumin prinssiin nähden on toimintaohjelmani selvä, mutta Matai
Shangin ja sinun väleihisi nähden en voi esiintyä muuten kuin
sovittajana. Heliumin prinssi saatetaan turvallisesti alueeni rajalle,
ennenkuin huomispäivän aurinko on laskenut, ja sieltä hän saa mennä
minne haluaa. Mutta pysyköön hän kuoleman uhalla vastaisuudessa Kaolin
maan ulkopuolella.

"-- Jos sinun ja thernien isän välillä on riitaa, niin minun ei
tarvitse pyytääkään, että sen selvittäminen siirretään siihen asti,
kunnes olette molemmat poistuneet hallitsemaltani alueelta. Oletko
tyytyväinen, Thuvan Dihn?"

Ptarthin jeddak nyökkäsi myöntäen, mutta äkäinen ja tuikea
silmäys, jonka hän loi Matai Shangiin, ei ennustanut hyvää tälle
lihavanaamaiselle pyhimykselle.

"Heliumin prinssi ei suinkaan ole tyytyväinen", huudahdin minä, käyden
häikäilemättä rikkomaan sarastavaa sovintoa, sillä en missään nimessä
voinut suostua rauhaan mainituilla ehdoilla.

"Kymmenkunta kertaa olen välttänyt uhkaavan kuoleman ajaessani Matai
Shangia takaa enkä aio tyytyä siihen, että minut talutetaan, kuten
kelvottomaksi käynyt thoat teurastuspaikalle, kauaksi päämäärästä,
jonka olen saavuttanut oikean käsivarteni ja voimakkaiden lihasteni
avulla.

"-- Eikä myöskään Ptarthin jeddak Thuvan Dihn ole tyytyväinen kuultuaan
kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Tiedättekö, minkä vuoksi olen
seurannut Matai Shangia ja Thuridia, mustaa datoria, Dorin laakson
metsistä tänne saakka, puolen maailman halki ja suoriutuen miltei
voittamattomista vaikeuksista?

"-- Luuletteko, että John Carter, Heliumin prinssi, alentuisi
salamurhaajaksi? Voiko Kulan Tith olla tarpeeksi hupsu uskoakseen tätä
valhetta, jonka pyhä thern tai dator Thurid on kuiskannut hänen
korvaansa?

"-- En vainoa Matai Shangia surmatakseni hänet, vaikka oman tähteni
Jumala tietää, että sormeni syyhyävät päästäkseen kiinni hänen
kurkkuunsa. Olen seurannut häntä, Thuvan Dihn, sentähden, että hänen
mukanaan on kaksi vankia -- minun vaimoni, Heliumin prinsessa Dejah
Thoris, ja sinun tyttäresi, Ptarthin Thuvia.

"-- Luuletko niin ollen, että nöyrästi sallin viedä itseni Kaolin
muurien ulkopuolelle, jollei poikani äiti lähde seurassani ja jollei
tytärtäsi ole palautettu sinulle?"

Thuvan Dihn kääntyi Kulan Tithiin päin. Raivo liekehti hänen terävissä
silmissään. Mutta hänen itsehillintäkykynsä oli ihailtava, ja hänen
äänensä pysyi maltillisen tasaisena.

"Oletko tietänyt tämän, Kulan Tith?" kysyi hän. "Oletko tietänyt, että
tyttäreni viruu vankina sinun palatsissasi?"

"Hän ei ole voinut sitä tietää", keskeytti Matai Shang kalpeana
varmastikin enemmän pelosta kuin kiukusta. "Hän ei ole voinut sitä
tietää, sillä se on valhetta."

Olisin tahtonut surmata hänet heti näiden sanojen tähden, mutta kun
syöksähdin häntä kohti, laski Thuvan Dihn kätensä raskaasti olalleni.

"Varro vähän", hän sanoi minulle ja jatkoi sitten Kulan Tithille: "Se
ei ole valhetta. Siksi paljon tiedän Heliumin prinssistä -- hän ei
valehtele. Vastaa minulle, Kulan Tith -- olen kysynyt sinulta."

"Thernien isän seurassa saapui kolme naista", vastasi Kulan Tith,
"hänen tyttärensä Phaidor ja kaksi muuta, joita sanottiin hänen
orjikseen. Jos he ovat Ptarthin Thuvia ja Heliumin Dejah Thoris, niin
minä en ole sitä tietänyt -- en ole nähnyt kumpaakaan. Mutta jos he
todellakin ovat ne, niin heidät palautetaan teille tänä aamuna."

Puhuessaan hän katsoi Matai Shangin silmiin, ei kuten uskovainen
ylimmäistä pappia, vaan kuten kansan hallitsija alamaistaan, jota hän
käskee.

Thernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että
hänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti
horjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain
pisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta
taikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen
epäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet
vanhaan uskontoonsa.

Matai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa
määräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla
vastaanottosaliin.

"Aamu on melkein käsissä", hän selitti, "enkä mielelläni häiritsisi
tyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta
näkisitte Heliumin prinssin erehtyneen." Hän korosti viimeistä sanaa
koettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.

Aioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja
vaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun
Thuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen
vaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.

"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti", virkkoi hän, "mutta jos Kulan Tith
varmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä
ja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu
mitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa
tuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä
vaatimuksessani."

"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista", vastasi Kaolin jeddak,
"ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu
mitään ikävyyttä?"

Thern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että
vastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen
seurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti,
hän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä
hänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet
yhdessä.

Huomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai
alkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on
Tharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.

Heti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin
lähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti
saada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun
tavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein
yhtä mittaa häntä näkemättä.

Sydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni,
sillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.
Tuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen
jumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton
kauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena
tunnusmerkkinä.

Viimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin
kaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi
pitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.

Pysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi
äänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.

"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak", hän huudahti hovitapaa noudattaen,
"lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän
näki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen
hallussa olleet huoneet."

Kulan Tith kalpeni.

Kumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni
eikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän
vieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan
Tithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi
äänettömyyden.

Hän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan
Dihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski
molemmat kätensä ystävänsä olkapäille.

"Oi Thuvan Dihn", hän valitti, "miksi pitikään tämän tapahtua parhaan
ystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin
niskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään
liikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua -- tänä aamuna se on
rauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.

"-- Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi
näiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan
kansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu
mielipiteesi!"

"Ensiksikin", ehdotin, "ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat
vastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta.
Jolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako
olisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät
tekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat
lähteneet!"

Ennenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta,
astui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.

"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith", hän lausui, "minä yksin olen syypää
tähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin
vartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin
virkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä,
mitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut
luokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi
kiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut
pyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä
minut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana -- tottelin
häntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi
sinuakin, mahtavin jeddak.

"-- Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain
minä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat
pakoa, tekivät sen minun käskystäni."

Kulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen
meitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen
anteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren
upseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin
helposti voinut tehdä.

"Millä tavoin he lähtivät?" kysyi Thuvan Dihn. "Ja mihin suuntaan he
menivät?"

"He poistuivat kuten olivat tulleetkin", vastasi upseeri, "omalla
lentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se
hävisi näkyvistä pohjoiseen."

"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?" tiedusti
Thuvan Dihn Kulan Tithiltä.

Kaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä
mietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Sehän on selvää!" hän huudahti. "Juuri eilen Matai Shang vihjaili
matkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta
ihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka
aina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt
ikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan,
josta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri
sinne Matai Shang on mennyt."

"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa
häntä takaa", valitin.

"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa", huomautti Thuvan Dihn.

"Odottakaapa!" puhkesin kiihkeästi puhumaan. "Tämän laajan metsän
reunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin
sinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni,
niin se on korjattu kahdessa päivässä."

Olin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen
vilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja
määräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että
epäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.

Kahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin
lähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan
apukeinot määräysvaltaani -- miljoonia sotilaita oli käskettävissäni.
Mutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden
miehen.

Kun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen
kysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle
seurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.

"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin",
sanoi hän. "Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa
ollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen
puhunut. Hyvästi!"




KAHDEKSAS LUKU

Haaskaluolien läpi


Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen
suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen
jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.

Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo
lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme
pohjoisia arktisia seutuja.

Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden
lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut
varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen
etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.

Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta
kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa
ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.

Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei
tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin,
että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän
"kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet
sitä nimittää.

Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä
aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan,
joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla
todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin
sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa
Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain
muutamien metrien korkeudessa -- kirjaimellisesti tunnustellen tietämme
pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita
Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.

Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin
peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut
törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui
korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.

Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä
päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula
edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.

Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi
lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella
juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin
juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka
esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet
lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän,
ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.

Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.

Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin
silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.

Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen
toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei
ollut kovinkaan paljon ilon syytä.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta
ylipääsemättömästä esteestä?"

"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En
usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen
täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan
paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta
keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja
vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."

Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin
juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä
saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä
hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata
kimppuumme.

Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat _aptien_ hyökkäykset.

Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella
raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi
lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa
kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin,
karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.

Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta
maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee
kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.

Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena
laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien
juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta
Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.

Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella
eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja
vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että
kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä
mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana,
että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se
vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.

Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli
lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin
kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.

Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo
oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen
riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee
kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu
niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa
on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat
nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan
sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä
lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi
sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.

Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi
toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen
kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan
koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa
asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään --
kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan
voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka
jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä
pohjolassa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa.
Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että
meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän
vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.

Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten
äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja
vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.

Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli
syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin
lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana
sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein
tukahduttaa.

Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia
satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.

Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui
eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi
jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen
katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.

Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen
Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.

"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen
saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella
niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.

"-- Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa
kertomuksissa -- niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien
aikana pidetty taruna -- kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen
paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun
hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava
turvapaikoistaan.

"-- Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet
yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät
aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan
hedelmälliseen laaksoon.

"-- Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin
ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja
luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava,
voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit,
jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä
takaa-ajoa.

"-- Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu
Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat
maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin
kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky -- kaikki
se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa
hajua, joka tuntuu sieraimissamme.

"-- Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella,
sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät
saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta
se on ainoa."

"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan
vievän tien?" huudahdin.

"Olen niin varma kuin voin olla", vastasi hän, "kun luuloani tukemassa
on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki
yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun
valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme
löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."

"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä
selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen
poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat
retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta
olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan
muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi,
että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin
toiselta puolen."

Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen
yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut
olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.

Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina
kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä,
jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana
olevan toisen luolan suulle.

Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten
inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli
melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka
tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.

"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?"
kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.

"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä
menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin
sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.

Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan
läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä.
Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.

Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat,
toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään
naaraksista.

Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot
silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi
niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta
pimeys.

Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin
äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän
palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin
oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit
että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin
päästäisiin päämäärään.

"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni
itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu,
niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja
tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja
tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."

"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan
Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.
Olen puhunut."

Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli
niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa
pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni
kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin
Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä
väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se
suinkin olisi mahdollista.

Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä
peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista
tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja
ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi
välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.

Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani
totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni,
vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi.
Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti
hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.

Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet
Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä
oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin
ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä
kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin
jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen
isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he
vielä elivät.

Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin
pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas,
että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.

"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä
jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta
hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni
kanssa."

Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa
pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi,
mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien
keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat
syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.

Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää
kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden,
vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.

Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla
olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää
vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä
sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.

Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten
toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti
vahdinpitoa.

Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden
pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen
valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman,
ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme
hyvänsä, päätimme koettaa sitä.

Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen
luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille
sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle
puolelle painautuen seinää vasten.

Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa
kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti
tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.

Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä
kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti
päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.

Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan -- ei yksikään apti liikahtanut.
Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja
vaaralliseen pesään.

Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen
kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut
mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme
liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.

Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti
rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni
pedon sivuitse.

Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en
uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli
terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta
tuuheasta turkista.

Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin
selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa
olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani
peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.

Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien
huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet
kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta,
jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa
on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän
kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.

Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista
luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.

Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa
luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen
tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin
mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi
kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa
ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri
sellaisena päivänä.

Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään
peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän
polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut
jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin
vähän matkaa eteenpäin.

Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle,
jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle
rinteelle.

Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia
miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.

"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen
olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se
rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja
eristettyyn maahan, todella oli olemassa.

Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen
puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella
selin meihin päin.

Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen
silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.

Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän
oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit,
kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta,
kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan
valkoisesta aptinnahasta.

Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä
riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty
maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja
kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.

Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä
puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta
myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka
hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.

Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan.
Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka
päässä oli koukku.

Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje,
pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja
kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui
varushihnoista tikari.

Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin
miekkoihinsa -- koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä,
kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen
renkaan kannattamana.

Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi
hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka
eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.

Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin
oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.

Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa,
mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle,
ja koukku sattui sen koverrukseen.

Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä
vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen
lävitseen.

Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli
paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa,
niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat
viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta
puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat
hänet.

Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en
tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet
ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset
vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.

Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan
kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni
siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.

Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut
valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän
viiden vastustajan kanssa.




YHDEKSÄS LUKU

Keltaisen kansan keskuudessa


Thuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin
koukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn
tottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä
mustapartaisesta vastustajastamme.

Kun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin,
irroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä
hänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan
osoittaa kiitollisuuttaan.

Myöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti
olevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta
palveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä
teinkin.

"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta", lausui keltainen mies,
"tämä kiitollisuuden merkki." Näin sanoen hän pisti kätensä avaran
turkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti
käteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille.
Senjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin
perehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista,
hän kohotti kulmiaan.

"Vai niin", hän huomautti, "olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen
seuruettaan?"

"Mitä tiedät heistä?" kysyin.

"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin,
jeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan,
hallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen
sodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan
ruhtinaskunnassa.

"-- Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän
lähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että
saavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll
innokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan
hänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja
suurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka
pyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi
hänen sijastaan.

"-- Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti
pelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi
tieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on
minulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut
Salensus Ollille veroa.

"-- Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta
miestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa
vastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini
on käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette
Marentinaan."

"Kun tehtävämme on suoritettu", vastasin, "noudatamme mielihyvin
kutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien
Salensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja
palatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat
vangittuina."

Talu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin
punaista ja minun valkeata ihoani.

"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan", hän selitti, "sillä
ulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa
pääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset
kasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka
herättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka
voi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä
keltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll."

Hänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan
mitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin
pääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä,
kallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.

Tie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele,
että marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä
tällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita.
Mutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta
kukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.

Tämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä,
suojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton
peitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta
kaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.

Silloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen
ilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja
ylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.

Heidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt
ensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton
kunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä
kykyä ja rakennustaitoa kohtaan.

Heti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset
päällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut
tamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen
käyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä
varustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet
olisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.

Kolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä
kohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti
meitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia
nähtävyyksiä.

Marentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää
pohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan
Marsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren
keskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana
aikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo
silloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen
asukkaille.

Hän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin,
kaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan
jatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa
arktisessa puutarhassa.

Leveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden
merenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia
lentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella
käytettyjä liikennevälineitä.

Näiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia
kaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin
ajavilla säteillä -- Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla
valtavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut
saavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden
omaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat
Marsin ilma-alusten kannatusvoimana.

Marentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä
säteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin
takapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen
käyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on
pieni perään kiinnitetty potkuri.

Minulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin
ajaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat
keveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat
aivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin
korkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien
koristamien puiden lehväholveissa.

Kolmannen päivän iltapuolella hoviparturi -- en osaa keksiä hänelle
sopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä -- muutti sekä Thuvan Dihnin
että minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi
ikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin
hänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty
musta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset
täydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella
liikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen
orlukinnahkaisen turkin.

Talu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan,
pääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo
ystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa
meitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille
jäähyväiset.

Erotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon
oli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen
palaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä,
joka se todellisuudessa oli.

"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä", selitti Talu, "joka on
minun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni,
jotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia
tehtäviä.

"-- Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä
kolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä
kihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se
aiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi
tällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa
vaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka
apuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.

"-- Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin
älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise
sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä
vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla
sinulle henkeäsi arvokkaampi."

Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin
Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran
kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.

Jo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran
näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä
notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme
laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan
kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa
paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin
sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.

Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan
sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme
näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti
päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu
oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen
sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme
oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen
heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat
olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä
tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme
antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue,
jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja
kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme
edellisenä iltana saapuneet.

Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten
ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät
kukkuloilla.

Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa,
jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä
hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi
verrattain helposti.

"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.

"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.

"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin,
jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta
eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna,
että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei
ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne
pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."

Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan
tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että
he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu
olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta
meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä,
sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä
norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.

Metsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet
ainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia
miehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata
kaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä
he olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka
taitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.

Lähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden
kilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me
vältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin
kiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä
lähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.

Päästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan
torniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta,
nyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.

En uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos
paljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka
minun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin
saavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja
sen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.

Olimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti
tovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti.
Tähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka
läheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.

"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan
arvoitusta", puheli upseeri puolittain itsekseen. "Eivätkö he koskaan
luovu onnettomasta uteliaisuudestaan?"

"Toivottavasti eivät", vastasi eräs sotilaista, "sillä miten sitten
saisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?"

"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä
yhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä
palannut!"

"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun", ehdotti miehistö.

Upseeri katsahti kaupunkiin päin.

"Vartiosto on sen huomannut", hän sanoi, "me voimme jäädä tänne, sillä
meitä ei tarvittane."

Minäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita
tulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei
olisi ollut vähääkään kiirettä -- eikä ollutkaan, kuten pian sain
nähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti
kaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin
huomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.

Se lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat
potkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin
ikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.

Sen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne,
panostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden
miehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen
marsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa
tornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui
laivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana
parvena lentoon emolaivan kannelta.

Heti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen
tavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti
taistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja
nekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä
näyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.

Hetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta
joka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin
juurella olevaan hylkyläjään.

Yhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona,
sillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.

Panin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin
tornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi
odottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla
oivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle
uskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli
valtavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän
kaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn,
aluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima
enää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri
olimme nähneet.

Myöhemmin sain tietää, että torni on täsmälleen Marsin magneettisen
navan kohdalla, mutta en voi sanoa, lisäsikö se seikka ollenkaan tornin
ääretöntä vetovoimaa. Olen sotilas enkä tiedemies.

Nyt vihdoinkin sain Tardos Morsin ja Mors Kajakin pitkäaikaisen
poissaolon selityksen. Nämä uljaat ja pelottomat sotilaat olivat
uhmailleet jäisen pohjolan salaperäisiä vaaroja etsiessään Carthorisia,
jonka viipymisen johdosta hänen kauniin äitinsä, Heliumin prinsessan
Dejah Thorisin, pää oli painunut surusta kumaraan.

Heti kun viimeinen lentokone oli pudonnut tornin juurelle, kiiruhti
parvi mustapartaisia keltaisia sotilaita hylkyläjälle, ottaen vangiksi
loukkautumatta säilyneet tulokkaat ja surmaten silloin tällöin miekan
iskulla haavoittuneen, johon heidän ilkkuvat ja loukkaavat sanansa
eivät näyttäneet pystyvän.

Jotkut vammoilta selviytyneet punaiset miehet taistelivat urhokkaasti
julmia vihollisiaan vastaan, mutta enimmäkseen he olivat siksi
hölmistyneitä heitä kohdanneesta kauheasta tuhosta, että ilman muuta
nöyrästi alistuivat kultaisiin kahleihin, joihin heidät kiinnitettiin.

Kun kaikki vangit oli saatu kahleihin, palasi seurueemme kaupunkiin.
Portilla tuli meitä vastaan lauma hurjia apteja, joita kutakin kaksi
niiden rinnalla marssivaa sotilasta talutti kultaiseen kaulanauhaan
kiinnitetyistä vankoista, myöskin kultaisista ketjuista.

Heti portin ulkopuolelle päästyään kaitsijat päästivät koko kauhean
lauman irti, ja kun pedot hyppien kiitivät kolkkoa, mustaa tornia
kohti, niin minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mitä varten ne oli
tuotu. Jollei Kadabran julmassa kaupungissa olisi ollut ihmisiä, jotka
tarvitsivat apuani paljoa kipeämmin kuin tuhansien lentokonehylkyjen
muodostamalla kylmällä röykkiöllä viruvat vainajat ja kuolevat
haavoittuneet, niin en olisi voinut pidättyä, vaan olisin rientänyt
takaisin ottelemaan heitä raatelemaan ja ahmimaan päästettyjen
hirvittävien otuksien kanssa.

Mutta asian näin ollen en voinut muuta kuin pää painuksissa seurata
keltaisia sotilaita ja kiittää onneani siitä, että voin Thuvan Dihnin
kanssa astella näin keveästi Salensus Ollin pääkaupunkiin.

Porttien sisäpuolella meidän ei ollut ensinkään vaikeata päästä eroon
aamuisista ystävistämme, ja pian olimme marsilaisessa majatalossa.




KYMMENES LUKU

Vankilassa


Barsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki
jotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta
kuin aviopareja varten.

Miehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen,
jonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata
marmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia
lavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei
vieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä
mitättömästä maksusta.

Mies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin
talon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei
kukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.

Kun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat
palkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa
edestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa
laatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.

Itse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala
niiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan
on peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.

Tavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone
yksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät
olennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat
vahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas
sisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina
tarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.

Hämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me
sijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni
selitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli
ostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli
ollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon
oikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin
vetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen
kansan orjana.

Hän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa
jeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin
häneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista,
hän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen
tänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja
maineen.

Ei myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan
datorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti
selittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä
tapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen
mies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden
punaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat
minulle niin tuntemattomia.

Olin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen
astelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä
lisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään
nimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi
puuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut
hyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä
voisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille
vangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä
määräyksiä.

Thuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme
rinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien
keltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän
vaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet
epäluuloja.

Mutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme
tilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman
suunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja
paneuduimme levolle.

Syötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja
kun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa
käypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme
opetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja
hyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun
kertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan,
pysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean
rakennuksen eteen.

Rohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen
vahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja
tiedustamaan asiaamme.

"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii
palatsin vartiostoon", käskin.

Talu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja
kun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo
vuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin
kaukaisista kaupungeista -- erikoisesti Illallista -- saapuneihin
miehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme
tervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.

Hän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään
meidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta.
Sen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän
saisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.

Olimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen
koukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan
todennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti
meidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin
useiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla
olisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.

Odotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin
yksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen
upseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme
kotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat
hänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli
arvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.

Kuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav
kutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät
asianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa
olevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun
majapaikkaan.

Adjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän
yhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta
varten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy
yhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on
muissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät
palatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä
päivystävän upseerin huostaan.

Tämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan
saattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa,
puolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.

Kun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi
vahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä
oli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden
kuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä
kaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi
säilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi
siirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon
taakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.

Tämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin
suunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa
olla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi
sopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.

Kun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon
löytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin
huonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä,
sitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.

Kasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain
pudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan
ikkunan ääreen.

Tuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään
pidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen
vierellään.

"Katso tuonne!" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka
kävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.

Heti paikalla tunsin heidät -- he olivat Dejah Thoris ja Ptarthin
Thuvia!

Siellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta
navalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot
eroittivat minut heistä.

Huutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris
katsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat
naisilleen rakkauttaan.

Hämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle
selkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille
piirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien
peittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole
koskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä
katse sydämeeni.

Huokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin
Thuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä
päässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä
hylkinyt.

"He eivät edes tahdo kuunnella", valitti hän minulle. "He ovat
sulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko
milloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla
noiduttuja."

Rohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah
Thoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin
häntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita
kasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä,
hän kääntyi taaskin poispäin.

Hänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui
uskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista,
että verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta
olin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties
kirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta
ja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä
pyhyyttä?

Mitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä,
mutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus
John Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen -- paljoa
voimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.

Murheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista
päätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi
mies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan
kouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan
sotilaalle rahaa.

Arvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti
astelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin
Thurid, ensisyntyisten musta dator.

Hän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten
kääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris
säpsähtäen taaksepäin.

Inhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki
Dejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta
prinsessani vastaus kuului selvästi.

"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä", sanoi Dejah
Thoris, "mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään
maksaa."

Sitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja
suorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain
osittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon
raatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa
ääntään peläten ilmituloa.

"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä", kuulin hänen
lavertelevan. "Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö
minä ole mielestäsi parempi kuin hän?"

"En huolisi teistä kummastakaan", vastasi Dejah Thoris, "vaikkakin
olisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en
ole vapaa."

"Sinä _olet_ vapaa!" huudahti Thurid. "John Carter, Heliumin prinssi,
on kuollut."

"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi
valittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean
apinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot",
vastasi Dejah Thoris pilkallisesti.

Turmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten
hennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten
riensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi
raivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin
ne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.

Heilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin
päähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah
Thorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin
hänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa
ihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin
päähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja
hyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.

"Keltanahka", hän kiljui, "et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi,
mutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen
merkitsee."

Samassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta
saman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein
nyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen
ojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni,
annoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.

Hänelle kävi aivan samoin kuin silloinkin. Hän pyörähti kuin hyrrä,
hänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen.
Samassa kuulin takaani ääntä.

Äänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja
kun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen,
tiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla
kupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä
vartiosotilasta.

"Kuka olet?" ärjäisi jeddak. "Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten
puiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?"

Jollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut
valepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin
prinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin
tornin ikkunan särjettyä ristikkoa.

"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon", vastasin, "ja olin tornissa
odottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen
näyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan -- tätä
naista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse
palatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua."

Suorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun
hän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat
vakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin
synkältä.

Näin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah
Thoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut.
Kuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin
aikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen
silmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet
levottomaksi ja hämilleen.

En ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita
ihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän
oli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian
kanssa.

Kuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet
tuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten
purskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.

Vähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.

"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?" hän kysyi
syvällä, pelottavalla äänellä. "Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan
thernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse
jeddakien jeddakille?"

Tällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin,
ikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja
sydämessään näiden sanojen johdosta.

Thurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi
hänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan
Salensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.

Hänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen
kasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.

"Oi mahtavin jeddak", hän selitti, "tämä mies ja nämä naiset eivät puhu
totta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä
karkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin
tänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä
tappaa minut.

"-- Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan
väittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi
mieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi
Thuridiin, ensisyntyisten datoriin!"

Salensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan
Dejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.

Keltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:

"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on
aikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin
riittävän, niin paneta hänet kahleihin!"

Sitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah
Thorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang
lähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi
taaskin vasten silmiäni.

Mitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän
aavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet
toisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.

Kun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja
katkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen
leppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä
mahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että
jeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen
oli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.




YHDESTOISTA LUKU

Runsauden holvi


Minun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä
aikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt
Ptarthin jeddakille Thuvan Dihnille.

Kelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin
kimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa
poistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin
jäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat
samanlaiset kuin vartijoiden.

Kun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua
saattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian
kanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä
uskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.

Kolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaan
minua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.
Salissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeni
Thuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.

Dejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä
valtaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni
hänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.

Se seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa
hänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa
aikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää
hänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.

Olin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut
paljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen
keksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin
koituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut
muuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin
hyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun
keinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi
palautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa
tuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan
aikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain
mukaan.

Heti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin
astua esille.

"Dator Thurid", lausui jeddak, "esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta
olen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan
minun etujeni mukaista.

"-- Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet
tuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen
mahdolliseksi."

Thurid nyökkäsi.

"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon",
jatkoi Salensus Oll. "Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut
kuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään
Barsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin
myöntää hänen olevan.

"-- Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa
kunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin
tulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen
päivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!"

Ylimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan,
noudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa,
Dejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen
heitä laskemaan miekkansa.

"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi", hän esteli, "sillä jo
ennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä
elossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin
kertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan
Tithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus
Oll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä."

Salensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.

"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?" hän karjui. "Vakuutit,
ettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa,
ole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin
on olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä
sinulla on sanomista?"

"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin
ole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?" vastasi Thurid.

"Älä puhu hullutuksia!" kiljui jeddak vimmoissaan. "En ole lapsi, jotta
voisit tuolla tavoin laskea pilaa."

"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo", selitti Thurid,
"tietää kykenevänsä pitämään puheensa."

"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse
osaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi
vallassani", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.

"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll", kerskasi
Thurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan
hän jatkoi kiihkeästi: "Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!"

"Hullu!" ärjyi Salensus Oll. "Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo
mies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton --
Matai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset
ovat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti,
sotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä
hengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!"

"Seis!" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän
aikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen
kasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi
leikattu musta tukkani paljastuivat.

Salensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita
riensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan
jeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina
pyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.

Kun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan
hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja
sotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä
pidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja
silmät rakkautta uhkuen.

"John Carter! John Carter!" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen
ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä
selvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.

Kuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut
huolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän
ei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen
tekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui
täydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.

"Ja juuri sinä", huudahti prinsessani, "puhuttelit minua tornista!
Mistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon
kamalan parran ja keltaisen ihon takana?"

Hänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä
"virginialaiseni", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen
soinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa
kauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen
kuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni
salpautui mielenliikutuksesta.

Vain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin
Salensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt
sotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.

"Vangitkaa mies!" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat
meidät eroon.

Onneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet.
Nyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut
olivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle
Salensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut
pidätetyksi.

Sitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta
ennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin
huulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.

Seisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti
käsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin
rusentavaa ylivoimaa vastaan.

"Luuletko sinä, Salensus Oll", hän puhkesi puhumaan, "että tuollaisen
miehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun
huonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti
kuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin
John Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka
rakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen
maailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä
sotalaumoista?

"-- Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli
minun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat
hänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot,
Salensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla
orjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena."

"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille", vastasi
jeddakien jeddak. "John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden
holvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista
kuningattareni."

En kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni
iskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen
tuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen
vartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua
miekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.

Sitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin
keskuksessa olevalle pihalle.

Pihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa
vartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä
nuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.

Kun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui
sormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.

Aluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten
muistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa
kokonaan unohtanut -- Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.

Katsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden
otsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti
kohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka
pyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman
sormukseni kaksoiskappale.

Vaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen.
Senjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen,
etten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.

Saavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian
oivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan
pinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään
vartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä
irroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja
ensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan
kuiluun.

Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta.
Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua
ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli
pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni,
jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja
silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut
korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"

Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei
ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat
kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi
ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman
ulkoista apua.

Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen
koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin
nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa
senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä.
Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli
hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta
mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan
tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui
valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät
tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen
huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.

Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain
lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi
niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt
ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa.
Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain
lyhyt pilkkanauru.

Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni
yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia.
Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten
välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia,
houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä
isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.

Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen
kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä
kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.

Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.

Runsauden holvi!

Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän
pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu,
kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt
warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin
järkeni pysymään terveillä urilla.

Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni
säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että
kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti
paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla
olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että
tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden
katoavien juhla-aterioiden arvoitus.

Kun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät
valon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan
tuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla
yrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin
pian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että
ihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta.
Vankilani seinät olivat kirkasta lasia -- lasin takana olivat
kiihoittavat ruoat.

Vasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä
kertaa ei pilkkanaurua kuulunut -- ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta.
Mutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen
naurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.

Kului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta
tuskia ei minulla enää ollut -- ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti
ylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.

Hapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi
vartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.

Löysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan,
ohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia
kuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat
tiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin
yleisiä koko Barsoomissa.

-- Myrkkyä! -- ajattelin.

No, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin
kuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä
holvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.

"Hyvästi, Dejah Thoris!" huokaisin. "Olen elänyt sinun tähtesi ja
taistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan
kuolla sinun tähtesi." Otin kuution suuhuni ja söin sen.

Söin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään
maistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti
luulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.

Istuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat
sormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet.
Hypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa
menneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen
elää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä
tunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla
omituisia kohoamia.

Aluksi en niistä kovin paljoa välittänyt -- ihmettelin vain hieman,
mistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä
oli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä
kuten kirjoitus.

Nyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi
erillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla
tahdottiin antaa minulle joku tieto?

Kuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni
hivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä,
arvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.

Mutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri
hätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin
niihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani
ensimmäistä ryhmää.

Marsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea -- se
on jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen
kieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on
vain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat
samoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja
tieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin
luonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja
keksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään
-- asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään
muu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä
varten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden
puhekieli on sen vuoksi sama.

Mutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei
kirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja
usein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti
saman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.

Jos paperipalalla olevat merkit niin ollen olivatkin sanoja, olin
kuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta
vihdoin sain selvän ensimmäisestä.

Se oli: "Rohkeutta!" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.

Rohkeutta!

Juuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani
seisoessani Runsauden holvin reunalla.

Tämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen
tiesin.

Herännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan
tulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni -- luin kaikki neljä
sanaa:

"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!"




KAHDESTOISTA LUKU

"Kulje nuoraa myöten!"


Mitä se saattoi merkitä?

"Kulje nuoraa myöten!" Mitä nuoraa?

Äkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa
vierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui
ylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni
kenties aukon suulla.

Tutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin
hyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön --
nuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen
tulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä
kirjoitustapaa oli käytetty.

"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!"

Siinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty
kiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.

En vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja
vaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: "Solmujen jälkeen
varo vaaraa!" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut
pakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä
todennäköisemmin pääsisin vapauteen.

Ja eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa
pahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.

Mutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain
kuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa
pahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari
minuuttia.

Sen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä
koppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan
meluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja
joukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.

Ponnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen
satimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin,
juuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin
kaksi seikkaa.

Toinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa,
rimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli
aukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.

Samalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon,
laskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla
käpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.

Nyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle
suunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten
käskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen
mielikuvituksensa keksintöä.

Sitten välähti mieleeni vielä yksi asia -- olin elänyt yhdeksän päivää,
ja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi
ottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa
kuolemani ennen kymmenettä päivää.

Melkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin
varmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa,
sillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin
ei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten
ei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.

Käärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti
kummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin
sitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis
tarkoittivat sanat: "Kulje nuoraa myöten!"

Tunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt
joitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. "Solmun
jälkeen varo vaaraa!"

Nyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin
jyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti
valaistuun huoneeseen.

Kulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin,
että edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa
tai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia
koneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui
kaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat
minuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka
isoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.

Hänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen
kasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin
pohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.

Saapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.

"Solan", kuulin hänen sanovan, "vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on
suuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi
mieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä
hetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis
Heliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi
saan hänet omakseni.

"-- Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi,
kun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit
palata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on
ennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän
pirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa
herrasi palatsin alla. Kas näin helposti!" Tämän sanottuaan musta
dator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan,
kiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.

"Älä! Älä!" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen
perässään. "Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja
jos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi
kuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen.
Tule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa
leikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki,
joka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!"

Thurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.

"Kas, magneetti!" hän huomautti. "Kyllä muistan. Asia on siis sovittu."

Vanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi
hänen rumille kasvoilleen.

"Anna kaksi kertaa se summa!" hän tinki. "Sekin on mitättömän vähäinen
maksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan
jo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle
alueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut
aptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa."

"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin", intti
mustaihoinen vastaan. "Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin
sinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua
surmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi,
voisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja
pyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin."

"Ja itseni muiden mukana", lisäsi Solan vavahtaen.

"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä
rohkeutta sen tekemiseen", väitti Thurid.

"Niin", mumisi Solan, "olen usein miettinyt sitä. No hyvä,
ensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota
pyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus
Ollin syleilyssä huomisiltana?"

"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!" kivahti Thurid kiroten. "Puolet
saat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi."

Näin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.

Solan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen
kammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja
tukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen
eleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen
heikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat
saaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.

Todettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen
pussiin ja nousi pöydästä.

"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet
määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi
luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin
kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."

"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet,
muistanko kaikki kirjaimelleen."

"Anna kuulua!" kehoitti Solan.

"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä
olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle
lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan
käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle
painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.

"-- Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on
mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman
haarautumia. Onko se oikein?"

"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin
olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä
alueella!"

"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid
lopuksi lähtöä tehden.

"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan
jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen
rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita.
Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen
aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.

Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät
avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut.
Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi
murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea
kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.

"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi
hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi,
että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän
lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?
Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino --
parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi
Salensus Ollille."

Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.

"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit
vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana
punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja -- kuolemaan. Mikä estää
Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin
halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut
tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja
naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei
aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."

Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää,
mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja
kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän
huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä
hetkellä.

Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta
tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä
olevalle ovelle.

En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani
ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta
minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli
keskellä lattiata.

Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin
mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin
kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun
taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen
määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa
tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.

Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun
mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen
kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen
päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.

Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen
säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin
varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä
huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa
ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.

Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta,
mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen
seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään
ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.

Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan,
josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä
hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.

Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen,
epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä
askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä
pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.

Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.
Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.

Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti
leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että
vaara väijyi _solmujen_ takana, päättelin, että nuora oli katkaistu
senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin
sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli
nuorassa ollut kaksi tai useampia.

Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä
minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi
lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää
pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.

Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous
huulillani.

Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä
vankkaan oveen.

En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen
auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.

Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä
levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti
jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.

Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä
aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin
vartiostoon ja tunsivat minut.

Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja.
Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi
äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle
molempia miekkojaan.

Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle
ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja
minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi
vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.

Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja
hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut.
Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia
seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa
eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen
lörpöttelyynsä.

Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi
keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään.
Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei
ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen
tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.

Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet,
hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin
hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän
arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan
nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset
olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."

Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli
marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen
joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi
minulle:

"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä
muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen
käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään
aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse
pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.

Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä
heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka
sinne paenneen vangin jäljestä.

Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa
holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku
olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua
joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy
ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen
sankarin keinokkuutta.

Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan
jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä
tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka
oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että
minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli
pistänyt hänen sormeensa.

Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan,
päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja
olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä
huoneessa.

Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa
keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli
sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja.
Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli
vartioimassa työntekijöitä.

Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin
aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!

Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi
sekä aseita että sotilaita!

Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut
yhtaikaa.

Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja,
ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen
rinnakkain työskentelevään vankiin.

Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä
asiaa sinulla on tänne?"

"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen
poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia
vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään
hämmästyksestä tuntiessaan minut.

"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin
tyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen
Kadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!"
Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat
Tardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.

Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi,
mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että
punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.




KOLMASTOISTA LUKU

Magneettivipu


Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset
miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista,
joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet
aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja
olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.

Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat
huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan
asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut
silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän
näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.

Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia
koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi
seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin
vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa
heikommat kuin heidän.

Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain
onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun.
Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi
keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun
astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi
kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.

Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten
turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut
minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun
ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja
antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi
kuolemanpelko.

Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä
heidän pelastumisekseen.

Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja
toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa -- kahlehdittujen
orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina
lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan,
sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää,
varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.

"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.

Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.

Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin
vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.

"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.

Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.

"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen
punainen vanki.

Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea.
Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin
ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja
vasten.

Ovi kesti -- olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian
aikaisin.

Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä
heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin
hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella
pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."

Useimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat
paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin
kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle
metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin
katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin
kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen
nilkastaan.

Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat
murtautumaisillaan kimppuumme.

Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten
raivoisista ponnistuksista.

Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten
hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan
Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä
kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.

Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet
poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku
sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me
saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.

Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä
etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta
metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.

Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi
kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä,
ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.

"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies.
"Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.
Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla
palvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."

Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt
yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä
sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.

"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa
me muut pidätämme vihollisia."

Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja
voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä
taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.

Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen
heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia
virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen
parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan
sotahuutonsa.

Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä
vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas
sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli
käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta
kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!"
Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista
urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin
sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.

Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja
kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden
uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta
paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.

Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä,
jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten
kalinaa ja miesten huutoja.

Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä
taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme
niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi
torjuttava vihollisia kahdelta puolen.

"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä
kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.

Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka
syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui
meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara
isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet
kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset
olisivat turvassa ylhäällä.

Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies
kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko
joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin
hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.

Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin
huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun
säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen
siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan
lasiseinäiseen vahtitorniin.

Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja
levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.

Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka
suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko
valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin
pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan
Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.

Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua
melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien
ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.

Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin
uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta
epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella
taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos
Morsia luokseni.

Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä
sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti
napaseudun ilmassa.

Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies
nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan
riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen
koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.

Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin
sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut
vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan
hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten
riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.

Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla
he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin
harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!

Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää
voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet
kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.

Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa,
Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan
heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta,
mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa
valtavan kookkaalla thoatilla -- ei punaisen kansan pienellä thoatilla,
vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla
serkulla.

Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen
joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän
kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla
oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja
riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja
valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla
ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.

Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut
vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola -- uskollinen
Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne
apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.

Parhaaseen aikaan?

Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian
myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja
kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja
okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä
näkemässä.

Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet
palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita
sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.

Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin
tulokkaihin -- suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti
kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä
liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia
asukkaita.

Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua
herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta.
He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat
jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin
heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan -- Tharkin
jeddakin Tars Tarkasin.

Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan
ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka
olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa
tornissa.

Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä,
sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa
heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi
aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja
sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman
pikarista.

Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors
Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi
kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi
kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle.
Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.

"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän
heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin
jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen
levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta
päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.

"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää
laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se
veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki
aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena
kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."

Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt.
Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli
kummallisia koneita.

Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni,
mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin
seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli
upotettu pieni magneetti.

Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa
tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena
tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja
rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien
henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua
puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi
mielessäni.

Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva
vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia,
sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin
sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa.
Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos
sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua
imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen
usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt
loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.

Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.

Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan
punaisen miehen väistyä syrjään.

"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt
keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä
olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli
miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut
härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.

"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa
Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.

Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita
myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle
alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli
hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.

Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani,
sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan
ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten
alaspäin maanalaista käytävää kohti.

Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin
risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle
vievää käytävää.

Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen.
Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi
pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.

Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka
liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen
minua.

Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu,
että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin
ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.

Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä
tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.

En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen
nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli
samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään,
kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut
tuonelaan.

On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin
hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi
niistä selviytyä.

Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia
tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä
kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin
Solan.

Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni,
joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian
näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon
voivan sillä tavoin miekkailla.

Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä
kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta
aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta -- ainakin
barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että
kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.

Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua
siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin
ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa
sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään
takaisinpäin.

Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni
lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja
senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti
kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.

Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen
miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se
tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa
väärän ja huonon asian puolesta.

Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein
hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma,
että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat
iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani
päämäärää kohti -- iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.

Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman
uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se.
Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi.
Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni
kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois
paikaltaan.

Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan.
Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun --
viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua,
oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.




NELJÄSTOISTA LUKU

Ratkaisu


Mutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä
hetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta.
Tällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun
niin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan
tuhoisaan magneettitorniin.

Kun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa
piiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni
sattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen,
edellisestä vasemmalle.

Viholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin
olin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin
perästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan
näiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa
otella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla
itselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta
surmaamisesta syvällä palatsin alla.

Mutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut
tietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen
onnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet
ohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin
torniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.

Vipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui
tasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun
takaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut
selvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.

Jonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne
olivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi
avautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli
jonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.

Vastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa
kuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja
tähystin avarampaan huoneeseen.

Siellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä
seurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll.
Jeddakien jeddak puhui parhaillaan.

"Määrähetki on käsissä", hän selitti juuri saapuessani, "ja vaikkakin
Okarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa
estää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on
meidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua
paikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä,
joiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille
nimitetään uusi kuningatar.

"-- Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme
taisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin
katselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia."

Sitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa
jonkun määräyksen.

Tämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi
sen selko selälleen ja huudahti: "Tietä Dejah Thorisille, Okarin
tulevalle kuningattarelle!"

Samassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta
alttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina
ilmeisesti itsemurhan estämiseksi.

Hänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän
oli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta
vastaan.

Nähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa
paljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa
muodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin
tuomiolle.

Julma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen
odotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin
sormin.

Katsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa
oli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden
jäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman
tirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa,
seinää peittävän verhon raosta.

Parhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin
tyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja
ajatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi
kirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen
toimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen
käteen.

Olin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että
minulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko
toimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi
sittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah
Thorisin pelastaminen -- tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin
palatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli,
tapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.

Mutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan
prinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin
Okarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen
riviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.

Miekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten
tartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni
sijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan
pohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.

Jeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun
hän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja
viikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän
karaistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.

Karjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on
minun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä
Dejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen
olento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan
minua vastaan.

Kuiskasin vain: "Heliumin prinsessan puolesta!" ja upotin miekkani
Okarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten
katsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot
vääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden
juureen.

Hetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki
viisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima
taistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän
yläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen
puolesta.

Ja takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin
sotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä
marssivat voittoon.

Jo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa
vastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon
varmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista,
vaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta
odottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.

Taistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät
kerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta
aina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka
tuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin
kanssa.

Kuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri
silloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut
kääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni
taistelemaan?

Sankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen
olemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut
vierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia
temppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia
kertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.

Mutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi
ollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin,
ennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen
paikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja
ottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani
oli selkäni takana.

Olin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä
ainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin.
Sitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä
viimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri
valmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä
oleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen
näköinen lähetti.

"Jeddakien jeddak!" hän huohotti. "Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki
on kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri
äsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii
palatsin pyhälle alueelle.

"-- Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista
horjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä
on Salensus Oll?"

Ylimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja
yksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.

Lähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut
iskun vasten kasvojaan.

"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!" hän kiljaisi. "Mikään ei voi teitä
pelastaa. Kuulkaa! He tulevat!"

Käytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten
kalahtelua ja miekkojen kalsketta.

Vilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen
kohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta
toisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia
sotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät
huonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen
punaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä
takaisin päin.

Korkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni Kantos
Kanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunut
Salensus Ollin palatsin sydämeen.

Heti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin
saattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän
vastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin
alas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan
yli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.

Kun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen
tunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata,
vaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.

Tahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän
rakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se
tieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä
he olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä
suuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein
valloittamattomaan palatsiin.

Juostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui
vasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän
Matai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.

He vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan
Salensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan,
valtaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja
ovella taisteleviin sotilaihin.

He eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen
joka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian,
levisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin
huulilla väreili kylmä, ovela hymy.

Sitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan
pilkkanaurun minulle vasten kasvoja.

En silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä
Phaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin
olivat minulle pahoja enteitä.

Hetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin
punaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti
käytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.

"Heliumin prinssin puolesta!" he huusivat. "Heliumin prinssin
puolesta!" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät
pohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.

Kahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat
epätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan
joutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin
ollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia
niin paljon kuin suinkin voin.

Ottelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä
ilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko
keltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.

Nyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet
ahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän
oli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia
tulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten
tähteet jäivät minun osalleni.

Ja he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin
enää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti
peräytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle,
niin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti
katkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.

Se oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan
toistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt
minua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt
pakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian
lujille.

Mutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin
tällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen
tien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin
ollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.

Ajatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten
ottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja
taaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta
vuotta kaivata.

Niin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan
tilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan
valtaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä
vuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua.
Mutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen
puolestaan, pannakseni parhaani.

Verisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi.
Siirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen
juurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni
lävistettyä hänen sydämensä.

Riemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani
avoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi
palkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää
rientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.

Iloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat
hervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin
valtaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.

Dejah Thoris oli kadonnut.




VIIDESTOISTA LUKU

Palkinto


Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut
valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka
olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen
takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin
odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen
näkijäksi.

Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo
ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan
tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha
valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.

Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen,
ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen
puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli
niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli
väikkynyt Phaidorin piirteillä.

He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien
thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus
Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset -- sillä ylipappi pyrki
saamaan Dejah Thorisin itselleen -- oivalsi, että Thurid oli napannut
saaliin aivan hänen nenänsä edestä.

Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi
tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen
vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.

Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia
verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella
repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä
kapea ovi.

Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja
jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun
näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä
ovelta käytävän lattialla.

Sieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan
merkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin
mielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti
palatsin alempia holveja kohti.

Lyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli
aikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa
kuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä,
että siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden
henkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä
kautta.

Hetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen
avautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin
muistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille,
ja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat
muistiini.

"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää
syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja
kolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen
vasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun
kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä
pitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia."

Ja muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.

Pian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään
varovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja
väijymässä.

Paikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli
kohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun
oli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni
kuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen,
ennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.

Oli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen
reuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan
syvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi
askelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja
senjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia
näkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja
astuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.

Kun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön
mukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan
tuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi
kestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin,
ennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.

Tuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut
älykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin
tieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin
lähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.

En tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä
tarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin
sortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku
varmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville
saamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa
kunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.

Heti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka
tuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en
erottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain
selville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.

Työnsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä
oli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä
ulkoilma-tamineita.

Kun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli
ilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset
pukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä,
ja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt
siellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut,
ennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.

Kiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja
juoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut
tähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän
mitään.

Muutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku
ja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön
osa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan
nietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.

Astuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin
tuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni
helppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää
eivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä,
eikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.

Tie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen
toisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen
kilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.

Askelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut
vastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan.
Paikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan
ja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin
hänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä
saatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka
askelella.

Päästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni
näky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään
kiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa
seisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli
huikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty
esiin piilopaikastaan.

Nämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai
Shang. Molemmat miehet riitelivät keskenään -- thernien isä uhkaili,
kun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia
jatkaen samalla omia puuhiaan.

Hiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman
lähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto,
sillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa
Dejah Thorisia aluksen kannelle.

Sidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan
lopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella
olevaan pieneen hyttiin.

Kun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang
minut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun
päin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun
älysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja
lähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.

Miehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin,
joka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti
jonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.

He olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä
lentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville
portaille.

Thurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin
apina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta
ei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.

Heidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin
päässä.

Takanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita
lentokoneita -- Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana
päivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona,
olisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.

Juostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia
portaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä
laidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti
minussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se
olisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä
kannelle.

Oli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain
perin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen
puuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain
verkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.

Matai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä
muistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.

Thurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.

Äkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin
thernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen
pyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.

Olin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin
hitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin
jäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren
etäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.

Menin tärähdyksestä tajuttomaksi.

Olin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja
mustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä
kauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin
ja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan
metrin päässä etelässä -- mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes
kymmenen metrin korkeudella ilmassa.

Surkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin
saavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti
kuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta
kohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni
äärimmilleen.

Ponnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni
häilyvän köyden -- ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani
poistuvan rakkaimpani luo.

Sormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella.
Mutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin
luistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä
kiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui
entistä nopeammin köyden päätä kohti.

Tunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen
kuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin -- mutta
sitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen
pysähtyi.

Kiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En
voinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja
siitä tiesin, että he yhä ottelivat -- thern henkensä edestä ja
mustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen
edes yhden ihmisen painosta.

Jos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin
minulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän
mustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki
toimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut
kuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja
murskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi
nuoran.

Vihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä
kajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni
ja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan
olennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.

Se oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut
viimeiselle tilinteolle.

Sitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua
kohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin
kannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia.
Minun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen
olisi kimpussani.

Loppuni oli tulossa. Tiesin sen. Mutta jos olisinkin sitä epäillyt,
niin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys
olisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah
Thorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera
kohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli
pakko katsella kauheata kuolemaani.

Herkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin
vasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.

Ainakin kuolisin kuten olin elänytkin -- taistellen.

Kun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö
murhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin
vikaantuneen lentokoneen kannella.

Se oli Phaidor.

Kasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken
vuodatetuista kyynelistä -- kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella
tämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan -- hän syöksähti kannelle
eteeni.

Hänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen
armaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen
sopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria -- odottaen iskua.

En koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä
hetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa
rinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli
hänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen
ollut niissä huomannut <-- niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja
kärsimystä.

Thurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen
ensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli
ohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.

Phaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän
käden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.

"Tässä on Matai Shangin puolesta!" huudahti hän ja upotti tikarinsa
kahvaa myöten datorin rintaan. "Tässä Dejah Thorisia kohtaan
aikomastasi pahasta!" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen
ihoon.

"Ja tässä ja tässä ja tässä", hän kirkui, "Heliumin prinssin John
Carterin puolesta!" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen
saastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen
ruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid
suistui uhrinsa jäljestä.

Hämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään
kiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä
lisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta
paikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi
minulle kätensä ja auttoi minut kannelle.

Hänen huulillaan oli väsynyt hymy -- ei julma ja ylpeä jumalattaren
hymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. "Ihmetteletkö, John Carter",
kysyi Phaidor, "minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon
sinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus -- rakkaus sinua
kohtaan." Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan
tunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.

"Odota!" hän jatkoi. "Se ei ole minun rakkauteni -- se on prinsessasi,
Dejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea
rakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja
kateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.

"-- Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris
rakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän
olette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella
onnelliseksi.

"-- Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on
paljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi
elämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.

"-- Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän
hekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut
rikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja
hänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah
Thorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä
hänellä on tarjolla -- pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor
jättää sinut hänen syleilyynsä."

Näin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta
syvyyteen.

Kauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän
ihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana
toivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.

Kyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa
kauheaa näkyä.

Hetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen
käsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa
suulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni
kärsimykset.




KUUDESTOISTA LUKU

Uusi hallitsija


Lentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme
kaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen
kelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät
toimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun
jäätikkö.

Alus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja
Phaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan
kukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin
laivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä
astuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan
jääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.

Meillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti
tunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.

Hän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun
hänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme.
Hän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa
ja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren
häijyn aikomuksen.

Se huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina
kuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat
raadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut
kierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli
sattunut Dejah Thorisiin tai häneen.

Hän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta
vankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta.
Hän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset
naiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi
keinon vapauttaakseen heidät.

Saavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin
varma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä
ystävieni vallassa.

Ja niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä
Salensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla
ulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.

Meidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa
kasvoille vahingoniloinen hymy.

"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!" hän karjaisi osoittaen minua.
"Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain
kostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat
ja silvotut ruumiit.

-- "Kun he", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti,
"löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee
vihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että
viimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties
muutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa,
kenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!"

Seisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla.
Sotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun
ihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy
väikkyi huulillani.

Myöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin
hievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta.
Mutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat
saapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin
sen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin
vihollisiani silmiin.

Kuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä
silmäyksiä minuun ja toisiinsa.

"Seis!" kiljaisi johtaja. "Et osaa uneksia mitä teet!"

"Olet oikeassa", vastasin. "John Carter ei uneksi. Hän tietää --
tietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia,
Heliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta
emme kuole yksin."

Ylimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat
hetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.

"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!"

"Vangit eivät mene omaa tietään", vastasin, "ja te olette vankeja,
Heliumin prinssin vankeja."

Ennenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä
oleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi
ylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui
vasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi,
sillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät,
ettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa,
avusta puhumattakaan.

Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.

"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän
käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni,
että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat
lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" -- hän viittasi seurueen
johtajaan -- "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan
palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin
roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."

Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he
eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden
saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan
vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.

Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista
kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja
prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa.
Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä
vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat
luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.

Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana
ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah
Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset
marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole
herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin
pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.

Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat
ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua
vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.

Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin
riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden
sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat
niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani
tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja
jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta
puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan
paljon -- Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.

Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs
keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt
heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin
viruin vankina.

Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät -- rohkean jeddakin
ja hänen uskollisen tyttärensä -- johti sinne. Kertojani selitti, että
he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista
vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan
tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.

Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt
jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli
täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston
saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä
tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa
todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.

Korkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä
valtaistuin.

Kaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut
niistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak
oli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt
katseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen,
keltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui
sille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen
ystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta
melkein sen alueen ovelle.

Kaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän
outoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin
lakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen
värisiä ihmisiä vastaan.

Tänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten
ystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita,
punaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja
hyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä,
mutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt
saisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin
voisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille
ainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin
joutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.

Ja ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan
miehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on,
toimin silloin, kuten aina toimin -- miettimättä ja neuvottelematta.

Jos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niin
hänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.
Mutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuin
Talun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.

"Barsoomin sotilaat!" huudahdin. "Kadabra on kukistunut ja sen mukana
on sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä
koskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit;
muinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän
miehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat
mustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä
myöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi
punainen jeddak.

"-- On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan
jeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet,
kohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan
kapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!"

Vapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat
voimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että
punaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin
saavuttaneet -- sellainen oli näet tapa Barsoomissa -- ja että heitä
tästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.

Carthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun
tunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti
melutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran
palatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.

Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman
lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä
näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä
-- Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.

Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen
toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen
hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"

Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen
nuoruuden maailmassa?

Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin
ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse
etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa
tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko
Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin
määräyksestä.

"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten
ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti
kuin omien alueittensa kohdalla.

"-- Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua
keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla
ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan
on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."

Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille
ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät
olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että
Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi
ollut Heliumin prinssi.

Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan
Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle
lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin
miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa
ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä.
Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin
kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.

Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli
kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa
oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja
seinäverhoja.

Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin
että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden
jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan
auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.

Vihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden
kuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta
juopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä.
Naiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa,
saatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan,
jota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet
tällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme
osaksemme raikuvia suosionosoituksia.

Kun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini
katolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän
puutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista,
rauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui
luokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin --
"jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava", kuten kutsun loppusanat
kuuluivat.

Vaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla
esillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan
kuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista
vuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan
vitkastellut.

Lentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille,
vilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla
kaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää
kohti.

Vähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti
minua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni
sen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun
Korus-järven rannoilta.

Olisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran
oikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta
kaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli
koitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa
he olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan
taikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että
minua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors
Kajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?

En voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu
kutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua
valtaistuimelleen?

Astuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta
ihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan
Tith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet
hänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak --
kuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?

Siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar;
siellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa
vielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin
tuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors
Kajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja
täydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.

Olipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että
sellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän
historian aikana.

Tullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat
ääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos
Mors puhumaan.

"John Carter", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, "astu Totuuden
jalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun
oikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!"

Katse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun
sitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki
sitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa,
en kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta -- he olivat
kaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään
velvollisuutensa.

Eräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää
luetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja
jotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä
hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren
pohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi
kaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien
ja ensisyntyisten valta-alueella.

Barsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen
ansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua
vähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat
luettiin nyt tuomareilleni -- jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin --
aina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos
Mors taaskin puhumaan.

"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit", hän huudahti, "olette kuulleet
kaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään -- sekä
hyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?"

Silloin nousi Tars Tarkas hitaasti pystyyn, ojentaen suoraksi valtaisen
kookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana
näkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen -- hän,
Tars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja
jota rakastin kuin veljeä.

Olisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa,
että vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän
kaikkien kimppuun.

"Tuomarit", lausui Tars Tarkas. "Vain yksi päätös on mahdollinen.
Älköön John Carter enää olko Heliumin prinssi" -- hän pysähtyi -- "vaan
olkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!"

Kun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten
miekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti
hyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen
sellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti
jyrisevistä huudoista.

Vasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä
tavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät
onnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten
ylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut
suinkaan pilaa.

Pitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin
suurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja
olkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara
temppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle
raikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten
kantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.

He veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja siellä
Tardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.

"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!" sanoi
hän.

Kaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen
huulilleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64884 ***