The Project Gutenberg eBook of Rocambole (1/3) This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Rocambole (1/3) Salaperäinen perintö Author: Ponson du Terrail Release date: November 8, 2026 [eBook #79953] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79953 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE (1/3) *** language: Finnish ROCAMBOLE 1: SALAPERÄINEN PERINTÖ Kirj. Pierre Ponson du Terrail Suomentanut U. J. Vuorjoki Hämeenlinnassa Arvi A. Karisto Oy 1921 SISÄLLYS: JOHDANTO: Veljekset SALAPERÄINEN PERINTÖ: I. Sir Williams II. Kermor III. Cerise ja Baccarat IV. Fernand Rocher V. Guignon VI. Rakkauden voitto VII. Colar VIII. Parooni IX. Jeanne X. Seppä XI. Tanssiaiset XII. Kirje XIII. Fanny XIV. Viettelijä XV. Liitto XVI. Kassanhoitaja XVII. Poliisi XVIII. Hullu XIX. Keltaiset vaunut XX. Kuulustelu XXI. Ripeässä työssä XXII. Gertrude XXIII. Bastien XXIV. Iloinen yllätys XXV. Hotelli Beaujon-kadulla XXVI. Molemminpuolisia valmisteluja XXVII. Petollinen kirje XXVIII. Maatalossa JOHDANTO VELJEKSET I Oli vuosi 1812. Suuri armeija oli paluuretkellä jätettyään taaksensa ilmiliekeissä palavan Moskovan ja Kremlin sekä toisen puolen pataljoonistaan Beresina-joen jääkylmään syvyyteen. Satoi lunta. Silmänkantamiin oli maa valkoinen harmaana kaartuvan taivaan alla. Äärettömiä, autioita aroja kulkivat raahustaen jäännökset ylväistä legioonista; vielä taannoin nämä marssivat maailmaa valloittamaan uuden Caesarin johdolla, jota Europan yhdistyneet vallat eivät olleet kyenneet kukistamaan, mutta nyt ne oli voittanut ainoa vihollinen, joka tähän hetkeen saakka oli jaksanut pakottaa ne peräytymään: jäätävä pohjatuuli. Täällä istui joukko ratsumiehiä kylmästä kangistuneina satuloissaan epätoivoisesti taistellen kuolettavaa unta vastaan, tuolla muutamat jalkaväen sotilaat olivat kuolleen hevosen kimpussa kiskoen sitä kappaleiksi ahnaiden korppien kiistellessä heidän kanssaan saaliinjaosta. Etäämpänä lumitantereella makasi sotilas, joka mielettömänä epätoivosta oli nukahtanut milloinkaan enää heräämättä. Tuontuostakin kuului kaukaa jylinää — venäläisten tykeistä. Silloin lähtivät vitkastelijat jälleen liikkeelle ainaisen itsesäilytysvaiston kannustamina. Kolme ratsumiestä oli hevosineen leiriytynyt erään metsikön ulkolaitaan, nuotion ympärille, jonka he olivat kyhänneet jäisen lumen alta vaivoin kokoamistaan risuista. Ensimäisellä heistä oli yllään kulunut sotilaspuku vielä säilyneine everstin-olkalappuineen. Hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden ikäinen; hän oli kookasvartaloinen, hänellä oli miehekkäät, jalot kasvonpiirteet, ja siniset silmät sädehtivät samalla kertaa hyvyyttä ja urheutta. Hänen oikea kätensä riippui siteessä, ja pää oli kääräisty verisiin liinarievun kaistaleihin. Venäläisen kuula oli lävistänyt hänen käsivartensa, ja sapeli oli viiltänyt hänen otsaansa haavan toisesta ohimosta toiseen. Toinen miehistä saattoi olla univormun jätteistä päättäen kapteeni, mutta nyt ei enää ollut olemassa everstin, kapteenin tai sotilaan arvoasteita. Suuri armeija oli muuttunut kurjaksi, hajalliseksi ihmislaumaksi, joka pakeni enemmän purevaa pohjatuulta kuin Donin ja Kaukaasian villejä joukkoja, jotka oli päästetty valloilleen nälkiintyneiden susien ja petolintujen tavoin ahdistelemaan vihollista. Kapteeni oli vielä nuori mies, hänellä oli matala otsa, oliivinkeltainen iho ja levoton, harhaileva katse. Hänen musta tukkansa ilmaisi etelämaista syntyperää; hänen pitkäveteisestä puhetavastaan ja vilkkaista eleistään saattoi päättää, että hän oli niitä italialaisia, joita ensimäisen keisarivallan aikana oli niin lukuisasti Ranskan armeijassa. Päällikköään onnellisempana oli kapteeni säilynyt haavoittumatta ja oli senvuoksi helpommin voinut vastustaa kauhistuttavaa pakkasta, joka nyt ajoi näitä Caesarin urheita legioonia etelää kohti. Kolmas ja viimeinen joukosta oli aivan yksinkertainen sotilas, kaartinhusaari, jonka korskeat, miehekkäät kasvot saivat raivostuneen ilmeen, kun etäältä kuului venäläisten tykkien jyskettä; mutta ne alkoivat heti säteillä hellyyttä ja lempeää huolta, kun hän näki edessään nuoren, uupuneen ja verentahraaman everstinsä. Oli ilta; tuli yö, ja yhä sakeneva hämärä peitti kätköönsä valkoisen maan ja harmaan taivaan. »Emmekö voisi yöpyä tähän, Felipone?» kysyi eversti italialaiselta kapteenilta. »Tunnen itseni perin heikoksi ja väsyneeksi», lisäsi hän, »ja oikeaa kättäni särkee kovasti». »Eversti», virkkoi husaari reippaasti, ennenkuin italialainen ehti vastata, »meidän täytyy lähteä, pakkanen voisi tehdä lopun teistä». Eversti katsoi vuoroin sotamieheen, vuoroin kapteeniin. »Luuletko niin?» kysyi hän. »Luulen, kyllä!» vastasi husaari varmasti. Italialainen kapteeni näytti miettivän asiaa. »No niin, Felipone, mitä arvelet?» kysyi eversti. »Bastien on oikeassa», vastasi kapteeni, »meidän täytyy jatkaa matkaa niin kauaksi kuin suinkin. Täällä voimme vaipua uneen, nukkuessamme sammuu tuli, ja niin voi tapahtua, ettemme enää havahdukaan. Muuten, kuulkaa... venäläiset tulevat...» »Voi kurjuutta!» mutisi eversti kolkosti. »Kukapa olisi voinut aavistaa, että meidän tulisi pakko paeta kourallista kasakoita!... Tosiaan! pakkasta... pakkasta... hirmuista, itsepintaista vihollista!... Hyvä Jumala! Jospa minua vain ei palelisi!...» Eversti asettui lähemmäksi valkeaa ja koetti saada kangistuneet jäsenensä virkoamaan. »Kuolema ja helvetti», murahteli husaari Bastien, »en olisi milloinkaan uskonut, että everstini kuin puunlehti putoaisi maahan tämän kirotun pohjatuulen puhalluksesta, joka lakaisee vinkuen lumisia aroja.» Samalla kun hän näin mutisi itsekseen, katseli hän lempeästi ja kunnioittavasti everstiä, jonka kasvoilla oli kauheiden kärsimysten ilme. Häntä puistatti, ja koko hänen ruumiinsa värisi vilusta, koko elinvoima oli keskittynyt silmiin, jotka vielä sädehtivät lempeää ja tyyntä uljuutta. »No hyvä», sanoi hän, »kuten tahdotte; lähtekäämme, mutta sallikaa minun vielä lämmitellä hetkinen. Tätä kauheaa pakkasta!... Voih, kärsin enemmän kuin milloinkaan ennen... minä aivan kuolen väsymyksestä... Hyvä Jumala, jospa saisin nukkua yhden tunnin... vain yhden ainoan tunnin!» Italialainen kapteeni ja husaari katsoivat kuin neuvoa kysyen toisiinsa. »Jos hän nukahtaa», sanoi Felipone, »emme saa häntä enää koskaan heräämään ja nousemaan satulaan». »Hyvä», vastasi urhea Bastien ja kurottautui kuiskaamaan kapteenin korvaan, »sitten minä kannan hänet nukkuvana. Olen väkevä, ja kun everstini pelastaminen on kysymyksessä, saan jättiläisvoimat.» Kapteeni istui pää kenossa kuin kuunnellakseen kaukaista pauhinaa. »Venäläiset ovat tuskin kolmea peninkulmaa meistä», sanoi hän lopuksi, »yö on tulossa, ja he asettuvat varmasti leiriin, ennenkuin jatkavat takaa-ajoaan. Jos eversti vihdoinkin haluaa nukkua, niin älkäämme estäkö häntä; voimmehan pitää häntä silmällä.» Eversti kuuli nämä sanat ja ojensi italialaiselle kätensä. »Kiitos, Felipone», sanoi hän, »kiitos, ystäväni. Sinä olet jalomielinen ja voimakas, et anna kehnon pohjoisen kaataa itseäsi. Voi tätä pakkasta!» »Mutta minä en olekaan haavoittunut», vastasi italialainen, »siksi se tietysti vaivaa minua vähemmän». »Ystäväiseni», jatkoi eversti husaarin heitellessä minkä ehti ympäriltä haalimiaan risuja ja oksia tuleen, »minä olen viidenneljättä vuoden vanha. Kuudettatoista käydessäni rupesin sotilaaksi ja kolmannellakymmenellä ylenin everstiksi. Se tietää, että olen ollut kestävä ja urhoollinen. Mutta nyt minun tarmoni, urheuteni, kaikki on saanut väistyä verivihollisemme pakkasen tieltä. Minua kylmää... ymmärrätkö? Italiassa vietin kolmetoista tuntia hevosen selässä ruumiskasojen seassa, pää verilätäkössä ja jalat rapakossa. Espanjassa, Zaragozan piirityksessä olin mukana ryntäyksessä, vaikka kaksi kuulaa oli osunut rintaani, ja Wagramin luona istuin hevosen selässä myöhään yöhön sääri pistimen lävistämänä. Niinpä niin! Tänään en ole muuta kuin sieluton ruumis, puolikuollut mies... ahdistettu, joka pakenee halveksimaansa vihollista: kasakoita! Ja kaikki tämä sen vuoksi, että minua palelee...» »Mielenlujuutta vain, Armand!» sanoi kapteeni, »te ette saa ainaiseksi jäädä tänne Venäjälle... Te pääsette lauhkeampaan ilmanalaan... Saatte taas nähdä auringon ja Ranskan lehdot virkoavat jälleen eloon.» Eversti Armand de Kergaz, se oli hänen nimensä, pudisti murheellisena päätään. »Ei», vastasi hän, »milloinkaan en saa enää nähdä aurinkoa enkä Ranskanmaata... Vielä muutama tunti tässä hirvittävässä kylmyydessä, ja kuolema korjaa minut». »Armand!» »Herra eversti!» Niin huudahtivat kapteeni ja husaari yhtaikaa. »Minä kuolen viluun», kuiskasi eversti ja hymähti sydäntäsärkevän väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän tunsi saman ylivoimaisen väsymyksen painoa, joka tällä säälittävällä peräytymisretkellä oli maksanut niin monen urhoollisen miehen hengen. Sitten hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, heitti reippaasti päänsä taaksepäin ja sanoi: »Ei, ei, en voi vielä nukkua; minun täytyy ensin ajatella heitä siellä kaukana olevia.» Ja hänen katseensa suuntautui taivaanrantaa kohti, sinnepäin, missä hän tiesi Ranskan olevan. »Hyvät ystävät», jatkoi hän kääntyen samalla kertaa kapteenin ja uskollisen sotamiehensä puoleen, »epäilemättä te molemmat jäätte elämään minun jälkeeni ja tahdotte säilyttää minut ystävällisessä muistoissa. Kuulkaa siis tarkoin mitä nyt sanon, kun ilmoitan teille viimeisen tahtoni; teille molemmille uskon vaimoni ja lapseni.» Hän ojensi uudelleen kapteeni Feliponelle kätensä ja jatkoi: »Siellä kotona rakkaassa Ranskassamme jää jälkeeni yhdeksäntoistavuotias vaimo ja melkein vastasyntynyt lapsi. Pian on kait vaimoni jo leski ja lapseni orpo.» »Armand! Armand!» sanoi kapteeni, »älä puhu niin; sinun pitää elää.» »Voi, kuinka mielelläni tahtoisin elää!» kuiskasi eversti, »elää ja nähdä jälleen heidät molemmat». Ja everstin silmät säkenöivät toivoa ja kiihkeää rakkautta. »Mutta», jatkoi hän murheellisesti hymyillen, »kuolemakin voi tulla... ja leski ja orpo tarvitsevat turvaajan». »Ah, eversti», virkkoi Bastien, »tiedättehän hyvin, että jos onnettomuus kohtaisi teitä, niin olisi husaarinne valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa teidän vaimonne ja lapsenne hyväksi». »Kiitos!» vastasi eversti, »luotan sinuun». »Ja sinä, vanha toverini», sanoi hän luoden silmäyksen kapteeniin, »entä sinä, ystäväni ja veljeni?» Kapteenia puistatti ja hänen otsansa synkistyi. Oli kuin everstin sanat olisivat herättäneet hänessä eloon vanhoja muistoja. »Olet oikeassa, Armand», vastasi hän vihdoin, »olen vanha toverisi, ystäväsi, veljesi...» Hehkuva puna nousi hänen kasvoilleen, mutta eversti ei huomannut sitä ja jatkoi: »Minä tiedän, että olet rakastanut Heleneä, ja sinä tiedät myöskin, että annoimme hänen vapaasti valita meidän molempien välillä. Sinä jäit sitä onnea vaille, joka tuli minun osakseni, että hän antoi minulle sydämensä, ja minä kiitän sinua siitä uhrauksesta, jonka teit pysyessäsi edelleenkin kilpailijasi ystävänä.» Kapteeni loi silmänsä maahan, ja hänen punastuneet kasvonsa kalpenivat. Ellei eversti olisi ollut niin masentunut sielun ja ruumiin kärsimyksistä, olisi hän saattanut huomata, että nämä kiusalliset muistot olivat aikaansaaneet ankaran taistelun italialaisen mielessä. »Jos kuolen», jatkoi eversti, »niin sinun tulee naida hänet... Kas tässä...» Hän avasi takkinsa ja ojensi Feliponelle sinetillä varustetun paperin. »Tässä on testamenttini», sanoi hän. »Se on kirjoitettu tämän onnettoman sotaretken alkaessa, kun kamalat aavistukset tunkivat mieleeni. Tässä jälkisäädöksessä luovutan sinulle puolet omaisuuttani, jos suostut ottamaan leskeni vaimoksesi.» Kapteenin kalpeat kasvot aivan kellastuivat, hermostunut väristys kävi läpi koko hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi sen ottaakseen testamentin. »Ole huoleti, Armand», mutisi hän kumealla äänellä, »jos onnettomuus kohtaa sinua, seuraan kehoitustasi... Mutta sinun täytyy elää», lisäsi hän, »sinä olet jälleen näkevä Helenesi, jota kohtaan minä tästälähin tunnen ainoastaan kunnioittavaa ystävyyttä...» »Minua paleltaa», toisti eversti sellaisella äänellä, joka ilmaisi vakuutusta kuoleman lähestymisestä. Hänen päänsä vaipui jälleen rinnalle, ja uni valtasi hänet. »Anna hänen nukkua muutamia tunteja», sanoi italialainen Bastienille, »voimmehan pitää häntä silmällä». »Kirottu pohjatuuli!» murahteli Bastien raivostuneesti koettaessaan auttaa kapteenia siirtämään everstiä niin lähelle valkeaa kuin suinkin ja verhottuaan häntä jäljellä olevilla vaatekappaleilla ja peitteillä. Viisi minuuttia myöhemmin makasi eversti Armand de Kergaz syvässä unessa. Bastien katsoi häneen lempeästi ja alistuvasti kuin uskollinen koira. Hän hoiti valkeaa ja esteli kipinöitä ja kekäleitä sinkoilemasta herransa päälle. Kapteeni istui pää kumartuneena käsien varaan ja tuijotti eteensä tuhansien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan. Tällä miehellä, johon eversti suhtautui niin sokean luottavasti, oli kaikki turmeltuneen kansan paheet. Hän oli ahne ja kostonhimoinen, mutta nokkela ja liehakoiva kaikkia kohtaan. Onnenonkijana hän oli ollut kyllin viisas madellakseen Ranskan armeijan rikkaimpien ja etevimpien upseerien suosioon. Vaikka hän oli itse köyhä kuin kirkonrotta, oli hänellä ystäviä yksinomaan miljoonamiesten joukossa. Enemmän sattumalta kuin urhoollisuutensa ansioista Felipone oli päässyt kohoamaan kapteeniksi siihen aikaan, kun kuolema vei saaliikseen niin tuhottoman suuren joukon upseereja Ranskan armeijasta. Hän oli tosin ollut mukana monessa taistelussa, mutta milloinkaan henkilökohtaisesti kunnostautumatta. Mikään pelkuri hän tuskin oli, mutta ei liioin urhoollinenkaan. Felipone ja eversti de Kergaz olivat olleet ystäviä jo viidentoista vuoden ajan. Ollessaan molemmat kapteeneina he olivat kolme vuotta sitten Pariisissa tavanneet mademoiselle Helene Durandin, sotaväen tavaranhankkijan tyttären, ihastuttavan nuoren neitosen, ja heti rakastuneet häneen. Helene valitsi everstin. Siitä päivästä lähtien Felipone vannoi syvän, sammumattoman vihan ystäväänsä kohtaan, jollainen viha voi juurtua ainoastaan etelämaalaisen sydämeen, äänettömän ja kiihkeän vihan, joka kytee sydämellisyyden pinnan alla, mutta on kuolettava ja sovittamaton, valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Parisenkymmentä kertaa tämän sotaretken aikana, taistelun tuoksinassa, ruudinsavun verhossa, Felipone oli tähdännyt everstiä. Yhtä monta kertaa hän oli pidättäytynyt keksiäkseen vielä kauheamman koston kuin tällaisen salamurhan. Mutta nyt näytti hetki vihdoinkin tulleen, ja kylmäverisesti hän harkitsi rikostaan everstin nukkuessa Bastienin hellästi hoivaamana. — Voi mikä tyhmyri! — ajatteli hän ja loi silloin tällöin silmäyksen nukkuvaan upseeriin, — mikä tyhmyri! Hän tahtoisi samalla kertaa antaa minulle rahansa, minulle köyhälle, ja puolisonsa... minulle halveksitulle... hän ei olisi voinut kaunopuheliaammin lausua omaa kuolemantuomiotaan. Hetkisen viipyi hänen silmäyksensä Bastienissa. — Tuo mies kiusaa minua, — ajatteli hän, — sen pahempi hänelle. Felipone nousi ja meni hevosensa luo. »Mitä te teette, kapteeni?» kysyi husaari. »Aion tarkastaa sankkiruutia pistoleissani. Uh! tässä paholaisen lumituiskussa», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »ei olisi niin kumma, jos ruuti pääsisi kostumaan, ja jos silloin kasakat tulisivat...» Näin sanoen hän pisti kätensä pistolikoteloon, otti esiin pistolit ja alkoi välinpitämättömästi leikitellä niillä. »Ruuti on kuivaa», sanoi hän ja jatkoi mittaillessaan husaaria silmillään: »Tiedätkö, että olen varsin taitava ampumaan näillä aseilla.» »Hyvin mahdollista, kapteeni.» »Kaksintaisteluissa», pitkitti Felipone, »olen aina kolmenkymmenen askeleen päästä osunut vastustajaani suoraan sydämeen». »Vai niin», murahti Bastien hajamielisesti kiintyneenä vartioimiseensa. »Niin, tai oikeammin, olen monesti lyönyt vetoa, että osaan ampua vastustajaani oikeaan tai vasempaan silmään ja aina onnistunut... mutta», lisäsi hän, »näetkös, rakas Bastien, paras tapa on tähdätä juuri sydämeen, silloin lähtee henki varmimmin». Näin sanoen hän ojensi pistolinsa. »Mitä te teette?» huudahti Bastien rajusti perääntyen pari askelta. »Minä tähtään sydämeen», vastasi Felipone kylmästi, tähdäten sotamiestä. »Teen lopun sinun kärsimyksistäsi», lisäsi hän ja laukaisi. »Olit minun tielläni, ystäväni», sanoi hän, »sen siitä sait». Leimahdus valaisi hetkeksi yötä, laukaus pamahti tuskanhuudon seuraamana, ja husaari kaatui selälleen maahan. Tähän huutoon ja melskeeseen eversti heräsi horrosunestaan, kavahti puoleksi pystyyn luullen venäläisten lähestyvän. Mutta Felipone, saatuaan käteensä toisen pistolin, asetti polvensa hänen rinnalleen ja työnsi hänet takaisin. Eversti joutui hämmästyksen valtaan tuntiessaan tämän tuiman sysäyksen ja nähdessään ivan vääristämät kasvot, jotka virnistellen kumartuivat hänen ylitsensä, ja tuossa tuokiossa selveni hänelle, mikä inhottava halpamaisuus ja uskomaton kunniattomuus asui tuossa miehessä, johon hän oli niin sokeasti luottanut. »Ha, haa!» ilkkui italialainen, »olet totisesti ollut yksinkertainen, eversti de Kergaz, kun kuvittelit ystäväksesi miestä, jolta olet ryöstänyt hänen rakastamansa naisen, olet ollut kyllin yksinkertainen luullessasi hänen antaneen sen sinulle anteeksi... Vielä typerämpi olit tehdessäsi testamentin, jossa rukoilit rakasta ystävääsi naimaan leskesi ja tarjoot hänelle puolet omaisuudestasi!... ja sitten laskeudut tyynesti levolle toivoen näkeväsi parempia aikoja ja voivasi uudelleen yhtyä tämän naisen ja lapsesi kanssa!... Kolminkertainen houkka!... Ei, sinä et ole enää näkevä heitä, ikuiseen uneen saat vaipua, ystäväni!» Kapteeni sovitti pistolin everstin otsaa kohti. Itsesäilytysvaiston pakottamana Armand de Kergaz koetti vapautua polven alta, joka painoi ja piteli häntä maassa. »Älä koetakaan, eversti, tähän sinä jäät», ilkkui Felipone. »Konna!» läähätti eversti. »Ole huoleti», jatkoi italialainen, »toiveesi on toteutuva. Minä nain leskesi, pukeudun surupukuun sinun tähtesi ja koko maailma saa olla suruni todistajana. Minäpä osaankin olla kaikkien muodollisuuksien mies.» Pistoli kosketti everstin otsaa, ja yhtä kylmästi kuin hetki sitten surmatessaan uskollisen husaarin laukaisi kapteeni aseensa. Luoti pirstasi everstin päälaen, ja veriset aivot pursusivat murhaajan käsille. Bastien makasi vieressä pitkällään verilätäkössä, ja Jumala yksin oli italialaisen rikosta näkemässä. II Neljä vuotta äsken kuvaamamme kaamean näytelmän jälkeen, toukokuussa 1816, tapaamme kapteeni Feliponen everstinä ja Helene de Kergazin onnellisena aviomiehenä. Eversti asui kesällä kauniissa herraskartanossaan Kervolenissa, Bretagnessa, lähellä merenrantaa. Se oli sukutila, jonka eversti Armand de Kergaz-vainaja oli jättänyt vaimolleen perinnöksi. Päärakennus kohosi rantakalliolta, ja mantereenpuolista sivua verhosi upea puisto satavuotisine jalavineen. Ulkopuolisesti oli rakennus säilyttänyt vanhan maalauksellisen ja runollisen leimansa, mutta sisältä kaikki oli järjestetty ajanmukaiseen tyyliin, mihin kaikkeen ei varoja puuttunut, sillä Felipone oli upporikas. Rakennuksen julkisivusta merelle päin kohosi kaksi tornia ja niiden välinen parveke ristiretkien aikaista tyyliä. Tämän parvekkeen alla, parin sadan jalan syvyydessä kohisi valtava meren hyöky. Eversti oli tullut Kervoleniin huhtikuun lopulla puolisoineen, joka odotti pienokaista, ja nelivuotisen poikapuolensa Armandin kanssa. Tämä oli saanut nimensä isän, onnettoman everstin, mukaan, jonka italialainen oli murhannut. Eversti Felipone oli uuden kuningasvallan aikana korotettu kreivilliseen säätyyn, ja nyt kreivinä hän vietti aikaansa metsästysretkillä seudun aatelisherrojen kanssa, joiden tuttavuuteen hän oli päässyt. Kreivitär sitävastoin eli omaa yksinäistä elämäänsä. Ne, jotka olivat keisari Napoleonin hovissa tavanneet kauniin, pirteän Helene de Kergazin, tuskin saattoivat tuntea tätä kalpeaa, rasittunutta ja surullisesti hymyilevää naista samaksi henkilöksi. Rouva de Kergaz oli kuukausimääriä elänyt pelossa ja vavistuksessa miehensä tähden, ja sitten hän eräänä aamuna näki kapteeni Feliponen tulevan luokseen surupuvussa. Kuten tiedämme, oli kapteeni rakastanut Heleneä, joka vaistomaisesti inhosi häntä. Turhaan tämä oli moneen kertaan koettanut avata miehensä silmät näkemään Feliponen todellisen luonteen, mutta onnettomuudeksi hän tunsi ystäväänsä kohtaan sokeaa kiintymystä, jota ei millään saanut järkytetyksi. Kapteenin nähdessään Helene kirkaisi kuin onnettomuutta aavistaen. Felipone meni verkkaan hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi koettaen puristaa kyyneliä silmistään: »Jumala koettelee meitä ankarasti, rouva! Hän on riistänyt teiltä puolison, minulta ystävän, itkekäämme yhdessä...» Epätoivoinen Helene sai vasta monta päivää myöhemmin tiedon miehensä testamentista; siinä tämä sokeudessaan pyytää häntä menemään naimisiin miehen kanssa, joka oli murhannut hänen miehensä, ja tekemään hänet lastensa isäksi. Mutta kreivitär tunsi niin suurta inhoa Feliponea kohtaan, että sellainen ajatus jo kauhistutti häntä, ja hän kieltäytyi antamasta hänelle suostumustaan. Italialainen oli ovela ja ymmärsi, että oli viisainta odottaa. Hän oli olevinaan hämmästynyt ystävänsä toivomuksesta ja selitti olevansa arvoton korvaamaan hänen paikkaansa. Hän pyysi vain saada olla leski-raukan uhrautuva, uskollinen ystävä ja orvon holhooja. Ja kolme vuotta hän näytteli osaansa niin hyvin, osoittautui niin hienotunteiseksi ja avuliaaksi, niin hyväksi ja uhrautuvaiseksi, että Helene alkoi uskoa erehtyneensä ja arvostelleensa häntä väärin. Sitten tuli keisarivallan kukistumisen aika. Rouva de Kergaz oli porvarillista sukua, ja keisarivallan upseerin leskenä hän sai kärsiä kaikenlaista vainoa; siksi hän huomasi välttämättömäksi hankkia pojalleen suojelijan. Felipone, joka oli päässyt hovissa suosioon, saattaisi varmaankin tehdä paljon isättömän pojan hyväksi. Tämä ajatus voitti lopulta kaikki kreivittären epäilykset, ja hän meni naimisiin italialaisen kanssa. Mutta tuskin oli naimisliitto solmittu, kun hänen entinen vastenmielisyytensä tätä miestä kohtaan uudistui. Kun eversti oli saavuttanut päämääränsä, piti hän turhana kauemmin näytellä jo muutenkin pitkällistä kärsivällisen osaa. Hänen hirmuvaltainen luonteensa, hänen villit ja itsekkäät vaistonsa pääsivät pian voitolle, ja hän halusi kostaa vaimo-raukan häntä kohtaan aiemmin osoittaman ylenkatseen. Nyt alkoi elämä kyynelissä ja yksinäisyydessä ylevälle naisparalle, joka vain hetkeksi oli voinut suhtautua luottavaisesti tähän petturiin. Salongeissa hänen miehensä hymyili hänelle, mutta kahden kesken hän oli kuin painajainen keksien lukemattomia keinoja uhriaan kiduttaakseen. Hänen vihansa kohdistui myöskin poikaan ensimäisestä avioliitosta, ja kun nyt odotettiin uutta tulokasta maailmaan, syntyi italialaisessa katala ajatus raivata poika tieltään. — Jos pikku Armand kuolee, — ajatteli hän, — niin minun lapseni perii suunnattoman omaisuuden. Tapahtuuhan helposti, että nelivuotias lapsi kuolee... Tällaiset aikeet mielessä kreivi Felipone saapui Kervoleniin. Ja hänen viettäessään täällä iloista elämää, kreivitär eli tyystin yksinäisenä ja surun murtamana, kohdistaen poikaansa kaiken huolen ja hellyyden. Eräänä iltana toukokuun lopulla hän oli laskenut Armandin leikkimään linnanparvekkeelle itse viettäessään yksinäisiä hetkiä viereisessä huoneessa vaipuneena polvilleen vuoteen jalkopäässä olevan norsunluisen rukouskuvan eteen. Oli jo alkanut pimetä. Myrsky ulvoi, ja aallot huuhtelivat rantakallioita. Kreivitär muisti poikansa, ja selittämätön tuska valtasi hänet. Hän oli juuri nousemaisillaan mennäkseen ulos, kutsumaan häntä luokseen, kun hänen miehensä ilmestyi huoneeseen. Felipone oli metsästyspuvussa, pitkävartiset, kannuksilla varustetut saappaat jalassa. Vietettyään pari päivää läheisissä metsissä hän oli tulevinaan kotiin juuri tällä hetkellä. »Missä Armand on?» kysyi rouva tuskaisena. »Minä ajattelin juuri kysyä samaa sinulta», vastasi eversti levollisesti, »sillä omituiselta tuntuu, ettei hän ole täällä sinun luonasi». Kreivitär vavahti kuullessaan tämän valheellisen äänen, ja hänen tuskansa kiihtyi. »Armand, Armand!» huusi hän siitä pikku ikkunasta, joka oli parvekkeen puolella. Lapsi ei vastannut. »Armand, rakas pikku Armand!» huusi hän uudelleen. Sama äänettömyys. Pöydällä oleva lamppu valaisi heikosti suurta, pitkähköä huonetta, missä vanhat maalaukset, gobeliinit ja tumma tammikalusto olivat vielä jäljellä entisiltä ajoilta. Lampusta osui valojuova italialaisen ruskettuneelle otsalle, ja rouvasta hänen kasvonsa näyttivät kuolonkalpeilta. »Lapseni!» toisti rouva kauhistuneena. »Mitä sinä olet tehnyt lapselleni?» »Minäkö?» vastasi italialainen, ja hänen äänensä värisi pettävästi, mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta, »minä en ole edes nähnyt poikaasi, vastahan hyppäsin ratsuni selästä.» Kreivitär riensi ulos parvekkeelle, huudellen: »Armand! Armand! Missä sinä olet, Armand?» III Kaksikymmentä minuuttia sitä ennen kreivi Felipone oli tullut metsästysretkeltä kotiin. Linnan palveluskunta ei ollut suuri. Palvelijoita oli kaikkiaan kymmenen henkeä, ja sillävälin kun metsästyksessä mukana olleet menivät talliin hevosia riisumaan, olivat muut hajaantuneet mikä minnekin linnassa. Kreivi nousi linnan kiviportaita kohtaamatta ainoatakaan ihmistä ja tuli pitkään käytävään, joka kulki ensi kerroksen läpi ja johti lasioven kautta parvekkeelle. Sen oikealla ja vasemmalla puolen oli huoneiden ovia. Parveke oli kreivin mielipaikka. Sinne hän tavallisesti meni aamiaisen jälkeen sikariaan polttamaan saadakseen rauhassa haaveilla ja katsella merta. Lasiovi oli auki, ja Felipone astui vaistomaisesti kynnyksen yli. Yö oli tulossa. Viimeinen valojuova taivaan etäisimmällä äärellä eroitti vielä meren taivaan pilvistä. Parvekkeelle saattoi kuulla valtameren aaltojen kumeasti kohisten särkyvän rantakallioihin. Kreivi astui muutaman askeleen ja oli kompastua johonkin lattialla lojuvaan esineeseen. Se oli pikku Armandin leikkihevonen. Hän astui vielä pari askelta ja saattoi pimeästä huolimatta nähdä lapsen liikkumattomana makaavan parvekkeen kaiteen vierellä. Armand oli väsynyt leikkiessään puuhevosensa kanssa ja istahtanut väsyneenä lattialle, mutta sitten oli tullut Nukku-Matti, joka niin paljon pitää pienistä lapsista, ottanut pojan valtoihinsa ja vaivuttanut sikeään uneen. Nähdessään lapsen kreivi säpsähti. Koko päivän hän oli harhaillut yksin pyssyineen, ja yksinäisyys on huono neuvonantaja sille, joka hautoo mielessään rikollisia aikeita. Bretagnen metsän syvässä hiljaisuudessa oli hänet yllättänyt itsepintainen, kiusaava ajatus, sama ajatus, joka yhä enemmän valloitti hänet, sitten kun kreivitär oli taas tullut raskaaksi. — Pieni Armand tulee kerran yhdenkolmatta vanhaksi, — tuumi hän itsekseen, — ja perii silloin isänsä koko omaisuuden. Mutta jos hän kuolee, perii äiti hänet, ja siinä tapauksessa joutuu koko omaisuus lapselleni ja minulle. Yhä uudelleen häpeällinen ajatus lapsen kuolemasta kiihoitti italialaista. Ja juuri silloin häntä kohtasi kotiin tullessaan ensimäisenä nukkuvan lapsen näky tällä yksinäisellä paikalla, kaukana maailmasta, myöhäisenä iltahetkenä, jolloin rikolliset ajatukset helpoimmin tunkeutuvat turmeltuneen ihmisen mieleen. Hän ei herättänyt lasta, vaan meni kaiteen luo ja katseli syvyyteen. Hänen allaan kohisi meri, jonka aallot helposti sopisivat haudan tehtävää toimittamaan. Felipone loi nopean silmäyksen pitkin parveketta. Se oli tyhjä. Meren mahtava ääni kuului sanovan: »Valtameri ei milloinkaan anna takaisin sitä, minkä sen haltuun uskoo.» Ja saatanallinen ajatus leimahti hänen aivoihinsa. — Voihan otaksua, — ajatteli hän itsekseen, — että lapsi on tullut uteliaaksi näkemään merta ja kiivennyt kaiteelle, joka on vain kolme jalkaa korkea. Myöskin voi ajatella mahdolliseksi, että hän on varomattomasti istahtanut kaiteelle ja nukahtanut siihen, kuten nyt lattialle, ja silloin suistunut... Kammottava hymy väikkyi italialaisen kalpeilla huulilla. — Ja siinä tapauksessa, — lisäsi hän, — minun lapsellani ei ole veljeä, ja minä vapaudun kaikista holhoojan tilintekovelvollisuuksista. Taaskin hän loi katseensa parvekkeen kaiteen yli. Aaltojen kumea kohina kuului kuiskaavan hänelle: »Anna meille tämä lapsi, joka on vastuksenasi, tahdomme uskollisesti hoivata häntä ja annamme hänelle kauniit käärinliinat vehreistä kaisloista.» Hän katsoi vaanien ympärilleen, nopeasti ja tutkivasti ikäänkuin rikollinen, joka pelkää joutuvansa kiinni. Hiljaisuus, pimeys ja yksinäisyys houkuttelivat häntä: »Ei kukaan näe sinua, ei mikään inhimillinen tuomioistuin voi todistaa, että olet surmannut tämän lapsen!» Kreiviä huimasi, eikä hän arvellut enempää. Hän sieppasi nukkuvan lapsen käsiinsä ja heitti hentoisen olennon kauas kaiteen yli. Kaksi sekuntia myöhemmin kumea loiskahdus valtameren syvyydestä ilmaisi, että aallot olivat vastaanottaneet ja nielleet saaliinsa. Kuin kuumeen puistatuksesta kreivi jäi hetkeksi seisomaan liikkumatta paikallaan, jolla hän oli toteuttanut hirmutekonsa; sitten hänet valtasi levottomuuden puuska, hän tahtoi paeta, kunnes jälleen sai takaisin kylmäverisyyden, joka on ominainen suurille rikollisille. Hän ymmärsi, että pako vain antaisi hänet ilmi, ja kylmä, rauhallinen ilme kasvoillaan hän läksi parvekkeelta ja meni vaimonsa huoneeseen tahallaan kopistellen korkojaan lattiaan, niin että kannukset kilisivät. IV Kreivitär syöksyi huoneestaan huutaen kaikkialla poikaansa, ja kreivi seurasi näytellen rauhattomuutta, sillä tavallisestihan lapsi heti tuli äitinsä luo lopetettuaan leikkinsä. Kreivittären huudot saivat koko talon liikkeelle. Palvelijat kiirehtivät paikalle, mutta kukaan ei ollut nähnyt Armandia sen jälkeen kun äiti oli jättänyt hänet linnan parvekkeelle. Häntä haettiin kaikkialta linnasta, puutarhasta ja puistosta, mutta lasta ei löytynyt mistään. Kaksi tuntia kesti tätä tuloksetonta etsiskelyä. Kreivitär väänteli käsiään epätoivossaan, hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua Feliponen sieluun tutkiakseen, mitä tämä oli tehnyt lapselle, jonka murhaajaksi hän jo saattoi Feliponea otaksua. Mutta italialainen osasi teeskennellä syvää surua, hänen äänensä ja liikkeensä ilmaisivat niin luonnollista epätoivoa ja kauhua, että äiti vielä kerran luuli erehtyneensä ja uskoi voittamattoman inhonsa kreiviä kohtaan syyksi epäilyksiinsä lapsen katoamisesta. Samassa tuli eräs palvelijoista juosten lapsen sulkahattu kädessään. Se oli nukkuessa pudonnut lapsen päästä ja jäänyt kaiteen viereen. »Ah, lapsiraukka!» huudahti Felipone äänellä, joka taaskin hämmensi epätoivoista äitiä, »hän on varmaankin kiivennyt kaiteelle ja pudonnut alas». Kuullessaan nämä sanat ja nähdessään hatun kääntyi kreivitär kauhistuneena ja kavahti taaksepäin. Mutta samassa hetkessä eräs mies astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa puolisot olivat, ja hänet nähdessään Felipone kalpeni valkeaksi kuin ruumis. V Tulija näytti noin viidenneljättä ikäiseltä, hän oli puettu pitkään siniseen päällystakkiin, jota koristi punainen nauha, kuten sotilaita, jotka olivat saaneet eronsa restaurationin aikana, Napoleonin kuoleman jälkeen. Mies oli kookas, tumma tuli paloi hänen silmissään, luoden hänen kalpeihin, kiihtyneihin kasvoihinsa vihan ja raivon ilmeen. Hän läheni kolme askelta Feliponea kohti, osoitti häntä kädellään ja huudahti: »Salamurhaaja! Salamurhaaja!» »Bastien!» mutisi Felipone kammoksuen. »Niin kyllä», sanoi husaari, sillä hän se oli, »Bastien, jonka luulit nujertaneesi, mutta joka elää kuitenkin... Bastien, jonka kasakat neljä tuntia jälkeenpäin tapasivat verissään viruvana; Bastien, joka oltuaan neljä vuotta ryssien vankina jälleen on vapaa ja tulee nyt vaatimaan sinua tilille everstinsä verestä; se veri on tahrannut kätesi...» Ja kun Felipone kuin salaman iskemänä horjahteli yhä enemmän taaksepäin tämän pelottavan ilmestyksen edessä, kääntyi Bastien kreivittären puoleen ja sanoi: »Tämä kurja mies, rouva, tämä konna, hän se on tappanut lapsen samoin kuin isänkin.» Nyt kreivitär ymmärsi kaikki. Raivostuneena hän syöksyi salamurhaajaan käsiksi kuin tiikeri raadellakseen hänet kynsillään ja huusi kuin mieletön: »Murhaaja! Murhaaja! — Mestauslava odottaa sinua... minä itse annan sinut pyövelin haltuun!» Mutta samalla kun konna yhä väistymistään väistyi, tunsi kreivitär hiljaisen liikkeen sydänalassaan. Hän kirahti ja horjahti kalpeana, masentuneena taaksepäin... Tuo mies, jonka hän oli aikonut jättää oikeuden käsiin, tuo mies, jonka hän oli tahtonut toimittaa mestauslavalle, se mies oli hänen tulevan lapsensa isä. VI Lokakuun lopulla 1840, kaksikymmentäneljä vuotta äsken kuvaamiemme tapausten jälkeen, käveli eräänä iltana Roomassa muuan nuori mies, joka puvusta ja esiintymisestä päättäen saattoi olla ranskalainen, kepein askelin Tiberin yli vievää siltaa Trastevereen päin. Kulkija oli pitkä, näköjään noin kahdeksankolmatta ikäinen mies. Hänen miehekäs kauneutensa ja reippautensa, mustat silmät, jotka sädehtivät uljuutta ja lempeyttä, leveä otsa, jossa jo näkyi syvä vako — ei vanhuuden ryppy, vaan ajattelijan ja taiteilijan varhaisten huolien ja salaisten surujen uurtama, — sanalla sanoen, koko hänen olennossaan puoleensavetävänä yhtymänä ilmenevä nuoruuden voima ja raskasmielisyys herätti Trasteveren naisten salaista uteliaisuutta ja ihailua, näiden kansannaisten, jotka Roomassa ovat kuuluja kauneudestaan ja kunnostaan. Päivä oli jo laskussaan, yö oli tulossa. Viimeinen auringonsäde kultasi ikuisen kaupungin korkeimpia rakennuksia ja sammuessaan Tiberin aaltoihin kajasteli palatsien ja kirkkojen ikkunoissa hohtavin purppuravärein. Ilma oli leuto ja kostea. Trasteveren miehet istuivat kadunpuolisilla portaillaan piiput hampaissa, naiset kehräsivät surisevien rukkiensa ääressä ja lapset leikkivät ulkosalla. Ahtaan, mutkaisen kadun varrella, jolle mies oli astellessaan joutunut, oli pieni, ihastuttava matalakattoinen talo. Sen seinämää kiemurteli muratti, kietoen oksansa viiniköynnöksen ympärille, joka upeili kultaisilla kypsillä rypäleillään. Talo näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä. Ei hiiskausta kuulunut sen ikkunakaihtimien takaa. Se näytti tosiaankin asumattomalta. Nuori ranskalainen pysähtyi talon eteen, otti avaimen taskustaan, avasi oven ja astui sisään. Pienestä, punaista ja valkeaa marmoria hohtavasta eteisestä johtivat edelleen kiertoportaat, joita kävijä verkkaan alkoi nousta. — Missä Fornarina mahtanee olla? — mietti hän itsekseen lähestyessään toista kerrosta. — Varoituksistani huolimatta hän alituiseen poistuu emäntänsä luota. Huonon lohikäärmeen olen pannut aarrettani vartioimaan... Hän koputti varovasti pieneen oveen portaiden päässä. »Sisään!» vastasi vieno ääni. Kävijä avasi oven ja astui ihastuttavaan naiskammioon, jonka seinät olivat verhotut himmeällä helmiäisharmaalla persialaisella kankaalla; huonekalut olivat ruusupuuta, ja huonetta somistivat lisäksi ihanat maljakot huumaavasti tuoksuvine kukkineen. Turkkilaisella leposohvalla makasi hurmaavan kaunis nainen, jonka nähdessään nuori mies jäi kuin kirkastuksen häikäisemänä seisomaan, vaikka hän ei nähnyt tätä ilmestystä lainkaan ensi kertaa. Nainen oli noin kolmenkolmatta ikäinen, pieni ja hieno; hänellä oli himmeän valkea iho, vaalea tukka ja siniset silmät: pohjolan viileän taivaan alla puhjennut kukkanen, hetkeksi siirrettynä Italian hehkuvan taivaan alle. Tämän naisen kauneus oli lumoava. Ne Trasteveren asukkaat, jotka olivat nähneet hänet vilaukselta kaihtimien takana auringon laskiessa tai noustessa, olivat seisahtuneet kuin mykkinä ihastuksesta. Ranskalaisen nähdessään hän huudahti ilosta. »Ah», sanoi hän, »olen odottanut sinua, Armand. Minusta tuntuu kuin jostakin syystä tulisit myöhemmin kuin tavallisesti». »Tulen juuri atelieristani», vastasi toinen, »ja olisin ollut täällä jo aikaisemmin, rakas Marthe, ellei kardinaali Stenio Landi olisi tullut luokseni ostaakseen minulta kuvapatsaan. Hän viipyi useita tunteja... Mutta», lisäsi taiteilija, — hän oli näet ranskalainen kuvanveistäjä, — »sinä olet kalpea ja näytät tavallista murheellisemmalta, Marthe; tunnut niin rauhattomalta...» Nainen vapisi. »Näyttääkö sinusta siltä?» sanoi hän. »Niin minusta», vastasi taiteilija istuutuen hänen viereensä ja tarttuen häntä molempiin käsiin, joita hän puristi hellästi ja kunnioittavasti. — »Sinä kärsit jostakin tuntemattomasta pelosta, rakas Martheni; olet huolissasi jostakin... sinulle on jotakin tapahtunut... eikö totta... kerro toki... vastaa minulle...» »Niin kyllä», myönsi Marthe kuin ponnistaen, »olet oikeassa, Armand, olen pelon vallassa... olen odottanut sinua kärsimättömästi...» »Mitä pelkäät?» »Minun täytyy jättää Rooma», sanoi hän nopeasti... »minun täytyy. Turhaan olet piiloittanut minut tähän suurkaupungin soppeen, johon ei kukaan muukalainen rohkene tunkeutua... turhaan uskoit minun täällä olevan turvassa pahan henkeni vainolta... mutta täällä on kohtaloni sama kuin Firenzessäkin... minun täytyy lähteä täältä...» Outo kalpeus levisi nuoren naisen kasvoille hänen puhuessaan. »Missä on Fornarina?» kysyi kuvanveistäjä tiukasti. »Lähetin hänet sinua noutamaan, mutta olette nähtävästi sivuuttaneet toisenne.» »Tuo nainen, jonka asetin sinun palvelijaksesi ja määräsin olemaan lakkaamatta läheisyydessäsi, olisiko hän ehkä...» »Ah, ei Armand, älä luule sitä, Fornarina tahtoisi mieluummin kuolla kuin pettää minut.» Armand oli noussut ja mitteli huoneen lattiaa levottomin, ripein askelin. »Mutta kerro sitten minulle», huudahti hän, »mitä on tapahtunut?... Mitä olet nähnyt, lapseni, kun tahdot lähteä täältä?» »Olen nähnyt hänet.» »Kenen?» »Hänet!» Marthe meni ikkunan luo ja osoitti sormellaan kaihtimien läpi erääseen paikkaan kadulla. »Tuolla», sanoi hän, »eilen illalla kymmenen aikaan, juuri sinun lähtiessäsi seisoi hän piilossa portin luona ja tähtäsi läpitunkevan silmäyksen tänne, tähän taloon; oli aivan kuin hän olisi nähnyt minut... vaikka täällä ei ollut valoa ja hän seisoi kirkkaassa kuutamossa. Luulen parkaisseeni ja olin pyörtymäisilläni. Ah! kuinka olen kärsinyt...» Armand astui Marthen luo ja vei hänet istumaan sohvalle; sitten hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja polvistui hänen eteensä. »Marthe», sanoi hän, »tahdotko kuulla minua? Voitko luottaa minuun kuin isääsi, tai kuin vanhaan uskolliseen ystävään, niin vaikkapa kuin hurskas lapsi Jumalaansa?» »Ah, kyllä!» vastasi hän, »puhu... suojele minua... puolusta minua... minulla ei ole ketään muuta ystävää koko maailmassa, sinä olet ainoa!» »Madame», jatkoi taiteilija, »minä tapasin sinut kuusi kuukautta sitten, sydänyön aikana, itkun puistattamana erään kirkon edustalta, niin epätoivoisena ja niin kauniina, että luulin näkeväni taivaanenkelin, joka suri maallisen sielun menettämistä ja pelkäsi sen joutuvan helvetin omaksi. Sinä itkit, Marthe, sinä itkit, ja rukoilit Jumalalta lupaa päästä jälleen hänen luoksensa, rukoilit kuolemaa. Minä tulin luoksesi, tartuin käteesi ja kuiskasin muutamia lohdutuksen sanoja korvaasi. En tiedä, saivatko sanani vastakaikua sydämessäsi, mutta sinä nousit kohta ja turvauduit minuun kuin suojelijaasi. Sinä tahdoit kuolla, mutta minä pelastin sinut; sinä puhuit epätoivoisesti, mutta minä vastasin sinulle toivorikkain sanoin. Sydän-parkasi oli tuskasta sairas, mutta minä koetin parantaa sitä. Siitä aikain olen, lapseni, ollut maailman onnellisin ihminen; ja sinä olet kenties kärsinyt vähemmin, vai kuinka?» »Niin kyllä, Armand, sinä olet jalo ja hyvä ja minä rakastan sinua!» kuiskasi hän. »Ah, olen köyhä ja maineeton taiteilija, ehkä ilman isänmaatakin», sanoi ranskalainen. »Nelivuotiaana minut pelastettiin merestä, jossa uiskentelin lankun varassa taistellen kuoleman kanssa, minulla ei ole muuta omaisuutta kuin siveltimeni eikä muuta tulevaisuutta kuin saavuttaa jonkun verran mainetta, mutta olen nähnyt sinut, eikä aikaakaan, niin teen sinut puolisokseni, ja silloin osaan puolustaa sinua ja viedä sinut kunniaan maailman edessä. Mutta», jatkoi nuori mies, Marthen luodessa silmänsä maahan, »voidakseni puolustaa sinua, täytyy minun tuntea salaisuutesi. Miksi sanot nyt niinkuin Firenzessäkin: 'Meidän täytyy lähteä täältä! Matkustakaamme, mutta älä kysy miksi!'... Kuka sitten on tuo peloittava, kirottu mies, joka sinua vainoo? Etkö luule minua kyllin urhoolliseksi ja voimakkaaksi sinua puolustamaan?...» Marthe kalpeni, koko hänen ruumiinsa vapisi. »Kuule», jatkoi Armand hellästi ja surullisesti, »kuule, rakkaani, vaikka sinua vaivaisivat kuinkakin kiusalliset muistot, niin luuletko, että rakkauteni sinua kohtaan voisi horjua?» Marthe nosti ylpeästi päänsä: »Ei», vastasi hän, »niin totta kuin rakkaus ei ole rikos, ei minun tarvitse hävetä entisyyttäni. Rakastin kahdeksantoista vuotiaan koko hehkulla ja antaumuksella miestä, jolla oli paholaisen hymy ja sydän; hän oli alhainen ja kurja, vaikka luulin häntä jaloksi ja hyväksi. Hän vietteli minut, riisti minut kotoani ja isäni luota, hänestä tuli minun kiusaajani, mutta Jumala on todistajani ja tietää, että pakenin hänen luotansa, heti kun olin oppinut tuntemaan hänet.» Armand laskeutui jälleen polvilleen nuoren naisen eteen. »Sano minulle kaikki», kuiskasi hän, »sano minulle kaikki, ja minä olen puolustava sinua, tapan sen kurjan lurjuksen!» »Hyvä», vastasi tyttö, »kuulehan siis. »Olen syntynyt Bloisissa, kauniissa Loire-virran kaupungissa. Isäni oli rehellinen kauppias, äitini kuului maa-aateliin. Kymmenvuotiaana menetin äitini, ja seitsemäntoista vuoden ikään saakka olin suljettuna luostariin Toursissa. Sieltä palatessani kohtasin viettelijäni. Isäni, joka oli jättänyt liikkeensä hankittuaan rehellisellä työllä vaatimattoman omaisuuden, oli ostanut pienen maatilan, kuusi penikulmaa Bloisista, Loiren varrella, Orleansiin päin. Hän vei minut sinne, jätettyäni Toursin. »Penikulman päässä maatilaltamme, Marnièresta, oli linna, Haut-Coin, jonka omisti muuan divisionakenraali, kreivi Felipone; hän oli italialainen upseeri, mutta kotiutunut Ranskaan. Kreivi vietti kesänsä Haut-Coinissa yhdessä vaimonsa ja poikansa, varakreivi Andrean kanssa. Kreivi oli tyly, kiivas luonne; hän kiusasi vaimoansa kuin pyöveli. Kreivitär oli kalpea, kivuloinen ja murtunut kuin kahdeksankymmenvuotias vanhus, vaikka oli tuskin viidettäkymmentä täyttänyt. »Kun minä tulin Marnièreen, oli isäni erään rajajärjestelyn vuoksi jo joutunut tekemisiin kreivin kanssa. Minut esiteltiin linnassa. Varakreivi Andrea ei ollut silloin siellä. Hän oli tulossa takaisin Pariisista vasta kuukauden lopulla. Kreivitär kiintyi minuun, ja pian olin hänen mieluisin seuransa yksinäisyydessä. Hänellä oli salainen suru, jonka syyn ainoastaan hän itse ja kreivi tunsivat. Puolisot välttivät toisiaan; ainoastaan vieraiden läsnäollessa he vaihtoivat jonkun ystävällisen sanasen, muulloin he eivät ollenkaan puhelleet keskenänsä. »Kuukautta myöhemmin olin jo kotiutunut vieras Haut-Coinissa, kun varakreivi saapui. Hän oli kaunis, ja hänellä oli tuollainen tulinen ja samalla pilkallinen katse, joka on ominainen useille etelämaalaisille. Ivallinen hymy väikkyi hänen huulillaan, ja ensi näkemältä sain sen vaikutuksen, ettei hän ollut sanottavasti kiintynyt äitiinsä. Hänen palattuaan tuli kreivitär, joka jo entuudestaan oli kalpea ja kuihtunut, yhä heikommaksi. Eräänä päivänä hän puristi kättäni sanoen: 'Luulen, että päiväni pian päättyvät.' »Niin tapahtuikin muutaman päivän kuluttua, että muuan palvelija tuli sydänyön aikana noutamaan minua linnaan. Hän kertoi kreivittären olevan kuolemaisillaan ja tahtovan minua tavata... Minä noudatin kehoitusta, ja isäni seurasi minua. »Saavuimme linnaan ennen päivännousua. Oli syksy, taivas oli harmaa ja ilma kolea. »Tapasimme kreivittären vuoteessa. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja huulet olivat värittömät. »Pappi oli tullut rukoilemaan sairaan puolesta, ja palvelijat olivat polvistuneet vuoteen ympärille. »Kreivi ja varakreivi eivät olleet saapuvilla. 'He ovat olleet metsästysretkellä kaksi päivää', sopersi kuoleva, 'en saa enää milloinkaan nähdä heitä'. »He olivat todella olleet metsästämässä Orleansissa parisen päivää, ja oli sääli ajatella, että tämän naisen, joka oli puoliso ja äiti, täytyi kuolla vieraiden ihmisten keskellä, eikä hänen poikansa saanut sulkea hänen silmiään... »Hän kuoli kymmenen aikaan aamulla lausuen viimeisiksi sanoikseen: 'Andrea... kiittämätön poika!' — Ja kuulin vanhan palvelijan mutisevan: 'Varakreivi on tappanut äitinsä!' »Niin, voitko uskoa, ystäväni, minä rakastin jo tuota miestä, ja hän oli rohjennut tunnustaa minulle rakkautensa?... Mitä paholaisen viettelemiskeinoja hän käyttikään minuun nähden noina kolmena kuukautena, äitinsä kuoltua, — sitä en edes tiedä... mutta hetki tuli, jolloin tuntematon, kiehtova voima sai minut valtoihinsa, ja hän sanoi minulle: 'Marthe, vakuutan sinulle, että tulet vaimokseni, mutta isäni ei tahdo suostua liittoomme, sillä sinä olet köyhä ja minä rikas. Paetkaamme. Lähtekäämme Italiaan, siellä menemme naimisiin; toivottavasti isäni aikaa voittaen taipuu.' 'Entä minun isäni?' kysyin minä kauhistuen. 'Sinun isäsi tulee meille ja saa asua luonamme.' 'Mutta miksi emme heti voi uskoa hänelle asiaa?' »Tämä kysymys sai hänet hämilleen, mutta hän vastasi minulle: 'Isäsi on ritarillinen kuin aatelismies ainakin; jos tekisimme hänet rikostoveriksemme, olisi hän pakotettu pettämään isääni; hän saattaisi ilmaista asian, ja niin olisi onnemme lopussa.' »Uskoin tuota miestä ja seurasin häntä. Oli pimeä talviyö, ystäväni, kun syyllisyytensä tunteva nuori tyttö salaa jätti isänsä kodin seuratakseen viettelijäänsä. Postivaunu odotti meitä puolisen penikulmaa Marnièresta; melkein mielettömänä liikutuksesta ja pelosta tunsin Andrean kantavan minut siihen. Huoneeni pöydälle olin jättänyt pitkän kirjeen, jossa pyysin isältäni anteeksi ja kerroin paostani. Kahdeksan päivää myöhemmin olimme Italiassa ja saavuimme Milanoon. Andrea vuokrasi siellä meille talon ja esitteli minut Milanon aatelisille vaimonaan. Elimme siellä loisteliaasti ja otimme vastaan vieraita. Pyysin tavantakaa häntä kirjoittamaan isälleni ja kehoittamaan häntä tulemaan luoksemme. 'Olen saanut tietoja sekä sinun että minun isältäni', vastasi hän silloin. 'He ovat kovin vihoissaan, mutta aika on tyynnyttävä heidät. Odottakaamme asiain kehitystä'. »Siitä päivin Andrea alkoi vältellä keskustelua tulevasta avioliitostamme. Olin monasti kirjoittanut isälleni saamatta mitään vastausta. Sitten sain tietää, että kaikki kirjeeni olivat joutuneet Andrean käsiin, kun olin jättänyt ne palvelijoille postiin vietäviksi. »Andrea vietti tällöin loisteliasta elämää Milanossa; hänellä oli palvelijoita, hevosia, ja hän pani toimeen iloisia kutsuja ja ulkopuolisesti arvostellen minä olin maailman onnellisin vaimo. Mutta kun eräänä päivänä muistutin häntä lupauksistaan, vastasi hän kärsimättömästi: 'Ole huoleti, rakkaani; isäni on vanha ja kuolee pian... silloin menemme naimisiin.' »Tämä vastaus hämmästytti minua, mutta hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli hänen isältään. Luin sen ja kalpenin. »Kirjeen sisällys oli seuraava: 'Rakas poikani! En pidä sitä sopimattomana, että sinä viettelet täkäläisiä nuoria tyttöjä ja viet niitä mukanasi Italiaan; mutta olen varma siitä, ettet sinä unissasikaan ajattele naida niitä, erittäinkin kun otat huomioon, että minulla on sinulle loistava naimiskauppa tarjolla...' »Kirje putosi käsistäni; katsahdin Andreaan. 'No, niin', sanoin, 'mitä aiot tehdä?' 'Odottaa... tietysti!' vastasi hän. 'Odottaako? Ja mitä?' 'Isäni kuolemaa', vastasi hän kylmästi. 'Tunnen hänet. Hän saattaa tehdä minut perinnöttömäksi.' Andrea pyörähti kantapäillään ja jätti minut hyräillen jotakin säveltä. »Ah, ystäväni», huudahti Marthe epätoivoisesti, »sinä päivänä minulle setvisi tuon miehen halpamainen luonto. Hän ei ollut muuta aikonutkaan kuin ottaa minut rakastajattarekseen. Kahdeksan päivää makasin kuumeessa ja hourailin... huusin isääni, rukoilin Jumalalta anteeksiantamusta... lankesin polvilleni Andrean eteen, pyysin häntä pelastamaan kunniani ja viemään minut alttarin eteen... Mutta hän vastasi minulle kuluneilla ja tyhjillä korulauseilla. »Kun jonkun verran toivuin, heittäydyin polvilleni papin eteen tunnustaen syntini ja pyysin häneltä neuvoa. Pappi vastasi: 'Lähde pois, lapseni, palaa isäsi luo, ja Jumala, joka on laupeus, antaa sinulle anteeksi ja kenties taivuttaa tämän miehen sydämen, niin että hän hyvittää sinulle tekemänsä vääryyden.' »Isäni! Ah, muistin kuinka hyvä ja lempeä hän aina oli ollut minua kohtaan, ja papin neuvo näytti minusta viittaukselta korkeudesta. Tahdoin totella... ja eräänä aamuna kerroin Andrealle lähtöaikeistani. 'Minne aiot lähteä?' kysyi hän välinpitämättömästi. 'Ranskaan', vastasin ylpeästi, 'aion palata isäni luo...' 'Isäsi luo?' toisti hän, ja hänen äänensä värisi. 'Juuri niin', vastasin minä, 'ehkä hän antaa minulle anteeksi!' »Hän pudisti surullisesti päätään. 'Rakas Martheni', sanoi hän minulle, 'en tahtoisi murtaa sydäntäsi... mutta... minun täytyy sanoa sinulle suoraan... koska tahdot lähteä luotani'. 'Hyvä Jumala!' kiljaisin kauhistuneena, 'mitä aiot sanoa minulle?' »Hän ei vastannut, mutta ojensi minulle mustareunaisen kirjeen. Se oli kuukauden vanha. Isäni oli kuollut, menehtynyt surusta... ja minä olin hänet murhannut!» »Rakas Marthe!» kuiskasi taiteilija ja tarttui nuoren naisen valkeaan käteen. Marthe kuivasi kyyneleensä ja jatkoi: »Isäni oli kuollut. Rakastin vielä Andreaa, ketään muuta minulla ei ollutkaan koko maailmassa. Hän alkoi huolehtia minusta ja osoittaa minulle rakkauttaan entistä enemmän, enkä minä saattanut olla antamatta hänelle anteeksi. »Suruni ensi kuukautena hän oli hyvä ja hellä minulle, hän vannoi juhlallisesti, ettei hän ottaisi puolisokseen ketään muuta kuin minut, ja minä olin kyllin heikko uskoakseni häntä. Mutta hänen kiivas ja omavaltainen luonteensa pääsi jälleen voitolle. Minusta tuli taas rakastajatar, eikä vaimo. Hän avasi uudelleen ovensa juomaveikoilleen, ja niin tulin lopultakin huomaamaan, että olin ollut vain leikkikalu hänen käsissään. Kenties hän vielä jonkun verran piti minusta, niinkuin koirasta, hevosesta tai jostakin esineestä, josta ei henno luopua, kun sen kerran on omakseen saanut. »Kunnioitus, jota hän ennen oli osoittanut minua kohtaan, katosi katoamistaan; hän kohteli minua häikäilemättömästi... ja minä rakastin häntä vieläkin... »Kaiken lisäksi hän häpäisi minua ottamalla toisen rakastajattaren, kukkaismyyjättären, jonka hän oli tavannut Scala-teatterin käytävässä. »Silloin päätin paeta tuon miehen luota, jota aloin yhä enemmän vihata ja inhota... Mutta minne? Minne saattaisin paeta? Sitäpaitsi tunsin oudon ja hirvittävän voiman yhä kahlehtivan minua häneen; olin hänen vallassaan niinkuin orjatar herransa... Pelkoni muuttui kauhuksi, kun huomasin, ettei hän enää edes yrittänyt peitellä turmeltunutta luonnettaan ja eläimellisiä vaistojaan.» VII »Eräänä iltana oli Andrea teatterissa joutunut riitaan muutaman nuoren itävaltalaisen upseerin kanssa, ja seuraavana päivänä he ryhtyivät kaksintaisteluun pistooleilla. Oli sovittu, että vastustajat kävisivät toisiaan vastaan ja ampuisivat mielensä mukaan. Upseeri ampui ensin. Luoti ei sattunut Andreaan, vaan hän astui yhä edelleen. 'Ampukaa jo!' huusivat sekundantit. 'En vielä', vastasi hän. Hän astui eteenpäin kunnes hänen pistoolinsa kosketti vastustajan rintaa. Upseeri odotti levollisesti hymyillen kädet ristissä rinnalla. Mies, jolla on sydän rinnassaan, olisi ollut liikutettu tällaisesta urhoollisuudesta; mutta tämä lurjus ei tuntenut mitään sääliä. 'Hyvä herra', sanoi hän julmasti hymyillen, 'olette tuskin minun ikäiseni. Äitinne on tunteva tuskaa saadessaan tiedon kuolemastanne.' »Hän laukaisi ja surmasi upseerin, joka kaatui ääntäkään päästämättä.» »Roisto!» huudahti Armand inhoten. »Oi, ystäväni», jatkoi Marthe, »siinä ei ole vielä kaikki. Tuo mies on murhaaja! Salamurhaaja ja varas!» Marthe vaikeni hetkeksi; hänen kasvoilleen levisi häpeänpuna. Hän tunsi mitä syvintä alennusta ajatellessaan rakastaneensa sellaista miestä. »Andrea», jatkoi hän, »oli pelaaja, intohimoinen pelaaja. Talostamme oli tullut kurja pelihelvetti, jossa milanolaisten aatelismiesten pojat joka yö hävittivät omaisuuttaan. Andrealla oli harvinainen pelionni; muutamassa kuukaudessa hän voitti satumaisia summia, kunnes onni äkkiä kääntyi ja hänelle sattui pitkä sarja häviöitä, joita pelaajat nimittävät _déveineksi_ ja jotka ovat järkkymättömiä ja säälimättömiä kuin itse kohtalo. »Eräänä yönä hän menetti suunnattoman summan, useita satoja tuhansia frangeja. Kaikki muut vieraat olivat menneet, paitsi parooni Spoletti. Parooni oli pelannut Andrean kanssa keskiyöstä asti, ja nyt oli kello jo lähes viisi aamulla. Hän oli voittanut kaikki, mitä Andrea oli hävinnyt. He pelasivat pienessä huvimajassa, joka oli aivan puutarhan perällä. Piinallisen asemani vuoksi emäntänä minä istuin vaatimattomasti vetäytyneenä nurkkaan tämän häpeällisen ja kauhean näytelmän aikana. »Andrea oli kalpea, hänen huulensa vapisivat hien valuessa otsalta, mitä enemmän hänen setelinsä kasaantuivat paroonin eteen. Tämä pelasi kylmäverisesti. Edessään oli hänellä lompakkonsa sullottuna seteleitä täyteen, joita oli suunnaton summa. Hän pelasi yhtä suurin panoksin kuin Andreakin. »Andrea oli pannut peliin viimeisen tuhannen frangin setelinsä ja hävisi sen. »'Parooni', sanoi hän epävarmalla äänellä, 'minulla ei ole enempää rahaa käsillä; mutta isälläni on kolmensadantuhannen vuotuiset korot; panen satatuhatta kunniasanaani vastaan.' »Parooni mietti silmänräpäyksen, sitten hän sanoi välinpitämättömästi: »'Panen satatuhatta dollaria yhteen écarté-erään viidellä pisteellä.' »Andrean kasvojen väri muuttui ja silmät sädehtivät toivosta. »'Hyvä!' sanoi hän ja sekoitti kortit kiihkeästi. »Se oli kauheaa peliä! Jos Andrea häviäisi, olisi hän mennyttä miestä. Hänen isänsä oli kitsas ja olisi antanut poikansa mieluummin menettää kunniansa kuin maksanut hänen pelivelkojaan. Jos parooni häviäisi, menettäisi hän kaikki, mitä oli voittanut. Mutta hän oli rohkea, sillä hän luotti aina onneensa, ja hän oli ainakin näennäisesti tyyni ja kylmä. »Kahdessa ensimäisessä erässä merkitsi Andrea neljä pistettä. Mutta seuraavan erän hän menetti, sitten vielä seuraavan, ja parooni merkitsi myös neljä pistettä. Oli paroonin vuoro antaa kortit: hänellä oli se etu, että sai määrätä valtin. Pelaajat katsoivat hetken toisiinsa, molemmat niin kiihtyneinä, kuin olisivat tahtoneet kuristaa toisensa. »'Ehdotan, että jätämme pelin toiseen kertaan', sanoi Andrea. »Parooni epäröi. »'En', sanoi hän viimein. 'Miksi niin tekisimme?' »Ja hän löi esiin valttilehden. »'Kuningas!' sanoi hän. 'Varakreivi, olen voittanut. Olette minulle velkaa satatuhatta taaleria'. 'Korotan kaksinkertaiseksi', sanoi Andrea kolkolla äänellä. »Mutta parooni nousi levollisena. »'Hyvä ystävä', sanoi hän, 'minulla on periaate, josta en koskaan luovu: en pelaa kahdesti kunniasanasta. Muuten on jo valoisa päivä ja olen väsymyksestä kaatua. Hyvästi siis.' »Andrea jäi istumaan tuolilleen kuin salaman lyömänä. Hän katseli tylsästi, kun toinen pisti setelit ja kultarahat taskuunsa, sitten parooni sanoi minulle kohteliaat jäähyväiset pyytäen anteeksi, että oli minua niin kauan valvottanut. Pirullinen ajatus lienee juuri sillä hetkellä syntynyt Andrean aivoissa; hän nousi konemaisesti saattaakseen hyvän tavan mukaan paroonia puutarhan kautta, johon oli istutettu suuria puita. »Palvelijat olivat jo levolla, me olimme yksin huvimajassa aution, hiljaisen puutarhan keskellä. Minäkin olin epätoivon vallassa, sillä Andrea oli hävinnyt niin kauheasti, etten tiennyt, mitä tästä kaikesta seuraisi; jäykkänä pelosta näin miesten menevän ulos majasta ja poistuvan, Andrean tarjotessa paroonille käsivartensa. »Viisi minuuttia senjälkeen kuulin hirvittävän parkaisun, ja sitten oli kaikki hiljaa. Vähän sen jälkeen ilmestyi Andrea paljain päin oudosti tuijottaen, vaatteet epäjärjestyksessä ja valkoiset liivit veren tahraamina. »Tuolla lurjuksella oli tikari toisessa kädessä ja paroonin lompakko toisessa. Hän oli murhannut hänet aseella, joka hänellä Italiasta kotiin palattuaan aina oli ollut mukanaan. »Minä kirkaisin kauhusta ja inhosta, olin aivan suunniltani; olin jo syöksynyt ulos puutarhaan. »Kompastuin paroonin ruumiiseen. Mutta sain siitä vain voimaa jatkaa pakoani. Kuinka pääsin pois talosta? Kuinka jouduin, mielettömästi juostuani aution kaupungin läpi, kirkon portaille, missä tapasitte minut polvistuneena? Sitä en todellakaan tiedä!» »Oi», huudahti kuvanveistäjä Armand, »sinä suloinen enkeli, nyt käsitän epätoivosi, nyt käsitän, miksi aina tahdot paeta tuota miestä.» »Et tiedä vielä kaikkea», kuiskasi Marthe. »Hän sai selville olinpaikkani Firenzessä, lähetti minulle kirjelapun, jossa oli sanat: 'Tule heti takaisin, muutoin on uusi rakastajasi kuoleman oma!' »Nyt ymmärrätte, miksi pyysin teitä jättämään Firenzen. Tuo mies tahtoo murhata teidät. Meidän täytyy lähteä täältäkin, sillä hän on uudelleen löytänyt meidät.» Ja Marthe heittäytyi nuoren taiteilijan syliin rukoillen häntä syvän tuskan vallassa ja sanomattoman hellästi: »Paetkaamme rakkaani, paetkaamme tuota murhaajaa!» »Ei», vastasi Armand päättävästi. »Me emme lähde minnekään, lapseni; jos tuo mies rohkenee tunkeutua tänne, niin minä tapan hänet.» Marthe vapisi kuin kellastunut lehti syysmyrskyssä. Armand katsoi kelloaan. »Kiiruhdan atelieriini hakemaan aseen», sanoi hän. »Tunnin kuluttua olen taas täällä ja jään yöksi ovesi kynnykselle, ja hukka perii tuon petturin, jos hän uskaltaa tunkeutua tähän taloon!» Kuvanveistäjä lähti ja suuntasi kulkunsa Tiberiä kohti. Siellä hän tapasi Fornarinan. Tämä oli vanha palvelijatar, jonka hän oli ottanut Marthen palvelukseen, häntä hoitamaan ja vaalimaan. »Tulen emäntäsi luota», sanoi Armand hänelle, »hän odottaa sinua. Lukitse ovi kaksinkertaisesti ja varo avaamasta, jos joku tulisi. Minulla on oma avaimeni.» »Hyvä on, teidän ylhäisyytenne», vastasi vanhus. Mutta tuskin oli Fornarina ehtinyt perille, kun hän rupesi haparoimaan ja kopistelemaan omituisella tavalla. Ja sensijaan, että olisi kunnollisesti sulkenut portin, jätti hän sen raolleen. Oli aivan pimeä ja kadulla oli hiljaista. Fornarinan siinä kopisteltua hiipi muuan varjo varovasti pitkin talon seinämää, avasi portin ja kuiskasi: »Fornarina!» »Tässä olen, teidän ylhäisyytenne», vastasi italialaisnainen, »tekö siellä olette?» »Kyllä, minä se olen.» »Herra on mennyt, mutta tulee pian takaisin.» »Hyvä on, meillä on aikaa tarpeeksi... Kantotuoli on valmiina», mutisi hän itsekseen. Sitten vieras pisti rahakukkaron Fornarinan käteen sanoen: »Ota tämä ja mene!» »Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne!» kuiskasi vanhus ja punnitsi kavaltamalla ansaitsemaansa kultaa kädessään. Sitten hän juoksi tiehensä, ja tuntematon nousi ylös portaita ja kolkutti kolme kertaa Marthen kammion ovelle. Kolkutuksen kuullessaan Marthe rupesi vapisemaan, ja veri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Armandhan ei siellä vielä voinut olla, hänen atelierinsa oli siksi kaukana Trasteverestä, Fornarina se ei myöskään voinut olla, hän tuli aina sisään kolkuttamatta. Marthe huudahti, kuin itse paholaisen nähdessään. »Minä tässä olen!» sanoi mies, heittäen viitan hartioiltaan ja lähestyen Marthea. »Andrea...» änkytti tyttö. »Niin kyllä, juuri Andrea! Hämmästyttääkö se sinua?» Marthe peräytyi eikä vastannut. »Rakas lapseni», sanoi varakreivi Andrea kylmästi, »sinä jätit minut joutavan narrimaisen oikun vuoksi, sait tunnonvaivoja, hyi toki! Mutta saat uskoa, etten minä anna sinun rankaisematta paeta. Et kait uskone varakreivi Andrean sallivan jonkun taiteilijavätyksen, jolla ei ole nimeä eikä omaisuutta, riistää rakastajatartaan?» Varakreivi Andrea säesti sanojaan pilkallisella naurulla. Marthe oli vaipunut sohvalle, puolikuolleena epätoivosta ja pelosta... Varakreivi Andrea oli nuori, noin viidenkolmatta vuoden vanha mies, jonka omituisessa kauneudessa oli jotakin outoa, keskikokoinen ja solakka, mutta jäntevä. Hän oli tavattoman voimakas ja ketterä. Hän oli vaaleaverinen kuin englantilainen tai ruotsalainen, mutta hänellä oli mustat silmät, ja tulinen ja samalla ilkkuva katse. Hänen täysin säännöllisillä piirteillään olisi ollut kiehtova viehätysvoima, ellei katkera, ivallinen hymy alituiseen olisi väikkynyt hänen huulillaan. Herttuatar de L... oli Pariisissa sanonut hänestä: »Hän on kaunis kuin langennut enkeli.» Marthe katseli tätä miestä kauhuissaan kuin karannut orjatar, joka uudelleen on joutunut herransa käsiin. Hän ei enää rakastanut Andreaa, vaan inhosi häntä, ja kuitenkin tuo mies jollakin salaperäisellä mahdilla hallitsi häntä. »Lähtekäämme, enkelini», sanoi hän teeskennellyllä hellyydellä, »tiedät hyvin, että yhä edelleen rakastan sinua...» Andrea meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Marthe kirkaisi. »Ei! ei!» huusi hän hätäisesti. »Mene!» »Niin teenkin!» vastasi Andrea rauhallisesti; »mutta sinä seuraat minua, arvelisin.» Ja paholaisen hymy häivähti hänen kasvoillaan. »Kantotuoli odottaa ulkona», lisäsi hän, »ja Tiberin takana tapaamme postivaunun, joka vie meidät Napoliin. Olen vuokrannut sinulle palatsin Italiassa, enkelini.» »Ei ikinä... ei ikinä...», sammalsi Marthe kauhuissaan. »Minä vihaan sinua!» »Se on kyllä mahdollista, mutta minä rakastan sinua», vastasi Andrea, ja hänen sieraimensa värisivät kuin saaliinhimoisen tiikerin. »Minä rakastan sinua, ja sinä vihaat ja halveksit minua... siinähän on kyllin syytä viedä sinut pois. Tule, ihanaiseni, heitä viitta hartioillesi ja seuraa minua... aika rientää...» Andrea kietoi kätensä nuoren naisen ympärille ja syleili häntä kiihkeästi. »Auta, auta, Armand! Fornarina!» huusi Marthe epätoivoisesti ja koetti riistäytyä irti hänen voimakkaista käsivarsistaan. Fornarina ei vastannut, mutta ulkoa kadulta kuului nopeita askeleita, jotka Marthe heti tunsi Armandin askeliksi. Nuori taiteilija ei ollut vielä ehtinyt atelieriinsa saakka, kun outo tunne pakotti hänet kääntymään takaisin. Palatessaan hän sivuutti sillalla erään trastevereläisen, joka istui kaiteella tupakoiden; hän osti tältä tikarin ja kiirehti edelleen. »Armand! Armand! Auta!» huusi Marthe vihlovalla äänellä. »Armandpa ei saa sinua!» sähisi Andrea nostaen hänet olalleen ja kantaen hänet ulos huoneesta ja alas portaita, Marthen epätoivon vimmalla yrittäessä riuhtoa itseään irti. Armand oli kuullut hänen hätähuutonsa. Samassa, kun Andrea aukaisi portin, seisoi Armand kynnyksellä. »Pois tieltä!» huusi Andrea. »Takaisin, lurjus!» vastasi Armand ja yritti sulkea oven paljastaen samalla tikarinsa. »Ah, haa!» ilkkui varakreivi, »vai puukollako tässä leikitäänkin!» Hän väistyi pari askelta taapäin, laski Marthen eräälle kaislatuolille, jotka ovat niin tavallisia Italiassa, ja veti tikarin povestaan. Kilpailijat mittailivat hetkisen toisiaan. Pieni alabasterilamppu katossa valaisi eteistä sen verran, että vastustajat voivat pitää silmällä toistensa liikkeitä. He seisoivat hetken liikahtamatta. Heidän katseensa iskivät toisiinsa kuin miekanterät välähdellen kiivasta ja leppymätöntä vihaa. »Te siis olette Andrea?» sanoi kuvanveistäjä. »Ja te lienette sitten tuo Armand?» ivaili Andrea. »Kurja, mikä olet!» huusi taiteilija säihkyvin silmin. »Ulos täältä! Ulos heti paikalla!» »Anna minulle rakastajattareni takaisin!» vastasi varakreivi pilkallisesti. »Minä vaadin vain omaisuuttani takaisin. Kun saan sen, poistun heti.» »Roisto!» kiljaisi Armand ja astui Andreaa kohti kohottaen tikariaan. Mutta Andrea väistyi syrjään ja heilutti asettaan. »Näyttää siltä, että tässä saa panna henkensä alttiiksi Marthe-raukan tähden», sanoi varakreivi. »Sinä tässä henkesi menetät!» vastasi Armand ja hyökkäsi raivoisasti Andreaa kohti, joka väistyi kuin tiikeri voidakseen seuraavassa tuokiossa sitä suuremmalla voimalla syöstä saaliinsa kimppuun. Hän vetäytyi ihan seinään asti tikarilla uhittelevan Armandin ahdistamana. Mutta juuri kun Armand oli käymäisillään käsiksi Andreaan, ponnahti tämä takaisin, tarttui vasemmalla kädellään nuoreen taiteilijaan ja oikealla antoi hänelle voimakkaan iskun. Mutta tikarin kärki osui vain Armandin aseen kahvaan. Alkoi tuima ottelu; kuin kaksi käärmettä he kietoutuivat toisiinsa. Marthe makasi pyörtyneenä lattialla, muutaman askeleen päässä taistelijoista. Italia on kaikkina aikoina ollut yöllisten näytelmien ja tikaritappelujen näyttämönä. Siellä eivät murhat eivätkä ryöstöt herätä sanottavaa huomiota. Ympäristön asukkaat kyllä kuulivat taistelevien vimmastuneet huudot, mutta katsoivat parhaaksi olla kahakkaan sekaantumatta ja istuivat kaikessa rauhassa kotonaan ajatellen ehkä tähän tapaan: — Pieni, soma ranskatar on saanut kaksi rakastajaa, jotka ovat joutuneet tappeluun keskenään. Tapelkoot, mitä se meihin kuuluu. Ei voi kuvailla mielessään hirmuisempaa, vimmatumpaa ottelua kuin näiden kahden nuoren miehen, jotka kamppailivat tikari kädessä, veren tahraamina, jaellen yhä uusia iskuja toisilleen. Muutaman minuutin he tappelivat kuin mielettömät, sitten he herkesivät hetkeksi, lopen uupuneina, horjahtivat ja kierähtivät kumpikin lattialla. Lopulta toinen nousi, riistäytyi irti vastustajansa otteesta ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa. Voitetulta pääsi heikko parahdus, ja veri syöksähti hänen suustaan. Voittaja huudahti riemastuksesta ja riensi puolikuolleen Marthen luo, otti hänet syliinsä ja sanoi: »Hän on minun!» ja vaikka veri virtasi hänen haavoistaan, jaksoi hän kuitenkin kantaa naisen ulos talosta. Voittaja oli varakreivi Andrea, voitettu Armand, joka vääntelehti kuolonkamppauksessa, sillä välin kun hänen kilpailijansa ryösti naisen, jota hän rakasti enemmän kuin kenties kukaan ennen häntä. VIII Pariisissa oli muuan kortteli, johon kaksi aivan erilaista ihmisluokkaa oli parin viime vuosikymmenen aikana asettunut asumaan, lieneekö sitten kohtalo vai jonkinlainen maun ja tapojen yhtäläisyys vienyt ne yhteen. Tätä asuntopaikkaa nimitettiin Breda-kortteliksi. Kevytmieliset olennot, jotka syntyvät ja kuolevat tuntemattomissa oloissa ja jotka muutaman lyhyen vuoden loistavat säteilevien lentotähtien tavoin pian sammuakseen, nämä ilon ja hekuman papittaret, joiden tuhlaavissa käsissä rikkaudet häviävät olemattomiin, asustivat talojen ensi ja toisessa kerroksessa. Ylempiin kerroksiin, erittäinkin parvekkeilla varustettuihin oli sijoittunut sitä sivistyneen maailman älykästä, ei ylen rikasta, mutta silti hienostunutta väkeä, joka oli tunnettu taiteilijamaailman nimellä. Useimmissa näistä taloista, etenkin korkeimmissa, oli kussakin kaksi tai ainakin yksi atelieri; muutamassa talossa asui soittotaiteilija, joka joko oli jo kuuluisuus tai oli siksi tulemaisillaan, tai runoilija, joka rautakauden kiittämättömyyden painostamana etsii viihdytystä hengittämällä täysin siemauksin sinisen taivaan alta, viidennen kerroksen ikkunoista virtailevaa raitista ilmaa. Taiteilijat ja kauniit synnintekijättäret, jotka eivät huolehdi huomisesta, ovat enemmistönä tässä parikymmentä vuotta sitten niin mitättömässä ja harvaan asutussa korttelissa. Vuonna 1843 olivat todellakin Blanche-, Fontaine- ja Saint-Georges-katujen äärimmäiset osat vielä rakentamattomat, ja uudisrakennuksia kohosi vain siellä täällä. Pigalle- ja Fontaine-katujen välillä, sillä paikalla, josta myöhemmin murrettiin Duperré-katu, sijaitsi iso kivitalo, jossa asui kokonainen taiteilijasiirtola. Kiirastorstain edellisenä yönä v. 1843 oli tämän talon neljäs kerros kirkkaasti valaistu, ja avoimista ikkunoista kajahteli ilmoille remuavia, iloisia ääniä ja hurjia polkansäveliä. Paul Lorat, etevä maalari, joka kädenkäänteessä oli tullut sekä rikkaaksi että kuuluisaksi, oli pannut toimeen erään noita atelierijuhlia, jotka kaikessa äärimmäisyydessään kuvastivat taiteen taikavoimaa. Suuri atelieri oli järjestetty tanssisaliksi ja sen avoin parveke puutarhaksi. Näihin loistaviin pukutanssiaisiin oli kutsuttu vieraita miltei kaikista yhteiskuntaluokista. Taiteilijoita, tiedemiehiä ja hienojen perheiden poikia, enimmät häviön partaalle joutuneita, vaatimatonta virastoväkeä, eräitä vekselivälittäjiä ja muuan tunnettu pankkiiri, sanalla sanoen koko joukko pariisilaisia kuuluisuuksia oli sinne kokoontunut. Naiset olivat näyttelijättäriä ja maailmannaisia. Kaikki olivat historiallisissa valiopuvuissa, eikä kukaan esiintynyt ilman naamaria, Ludvig XV:n hovinaiset tanssivat Kaarle V:n aikuisten hovipoikien kanssa, ja ensimmäisessä kontratanssissa karkeloivat samassa kierroksessa Englannin kuningatar Elisabet, Lauzunin markiisi, Agnes Sorel ja Ludvig XIII. IX Tanssin aikana pysyttelivät muutamat vieraat parvekkeella huolimatta iltakylmästä ja tihkusateesta. Kello oli yhdentoista tienoilla, kun eräs heistä vielä seisoi nojaten parvekkeen rautakaiteeseen ja katseli surullisesti eteensä, valssin kaihoisain sävelten soidessa tanssisalissa. Tämä mies, joka oli surupuvussa ja naamioitu Maria Stuartin hovin aatelismieheksi, oli kookas ja näytti vielä nuorelta. Hän nojasi päätään käsiinsä ja mietti, aivan kuin hän olisi ollut penikulmien päässä juhlasta: — Sellaista on elämä! Ihmiset tavoittelevat onnea ja saavuttavat ainoastaan lyhytaikaisen ilon. Tanssikaa, hupsut, nuoret hupsut, jotka ette vielä milloinkaan ole kärsineet, tanssikaa ja laulakaa... Ette ajattele, että tälläkin hetkellä on niitä, jotka itkevät ja kärsivät. — Ja hän silmäili haaveksivasti taivaanrantaa. Hänen allaan, usvan peitossa, nukkui Pariisi kuin suuri kivestä ja savesta luotu jättiläinen kuumeista, levotonta untaan. Suuret ylhäisön rakennukset upeilivat ja säteilivät juhlaloistossaan, mutta köyhät kaupunginosat olivat pimeitä ja synkkiä. — Oi, sinä suuri kaupunki! — sanoi hän itsekseen, ja hänen katseensa harhaili maailmankaupungin yli, — eikö sekin jo yksin ole tämän maailman arvoituksellinen vertauskuva? Täällä valvoo ilo ja riemu, tuolla lepää työ ja vaiva; viereltäni kuulen soiton säveliä; etäältä näen työmiehen aamulampun tuikkivan. Oikealta kuulen onnellisten laulua, näen rakastuneiden hymyn heidän uneksiessaan kullasta ja suurista toiveista; vasemmalta kuulen kärsivien itkua, isän valittavan tuhlaajapoikansa kohtaloa, lapsen äitinsä kuolemaa ja sulhasen surevan tuonen tai viettelijän riistämää morsiantaan. Täällä kuulen vaunujen räminää sen kiidättäessä nuorta, onnellista ja kaunista avioparia, tuolta kuuluu katuvarkaan salaperäinen hiivintä ja murtovarkaan tiirikkain kilahtelu. Oi suuri kaupunki! Sinä yksin kätket salaperäiseen helmaasi enemmän hyveitä ja paheita kuin koko muu maailma!... Sinä inhoittavien ja pelottavien näytelmien tyyssija, sinun muuriesi sisällä tapahtuu mitä alhaisimpia tekoja ja lukemattomia, nimettömiä rikoksia, joihin laki ei pääse käsiksi ja joita inhimillinen oikeus ei pysty rankaisemaan. Sinun loassasi, savussasi ja hälinässäsi voisi tutkiva silmä helposti löytää noita surkuteltavia kovan onnen lapsia, joita tavallinen hyväntekeväisyys ei voi lohduttaa, ja niitä suuria hyveitä, jotka pysyvät suurelta maailmalta salassa ja joita ei kukaan ajattelekaan palkita ansion mukaan. Oi Pariisi! — jatkoi nuori mies puoliääneen ja ojensi kätensä uhkaavasti valtavaa kaupunkia kohti, — sinun muuriesi sisällä voisi saada suuria aikaan, jos olisi varallisuutta ja älyä ja tahtoa ruveta onnettomien auttajaksi ja tuntemattomien hyveiden palkitsijaksi. Ah! jospa minulla olisi kultaa, kultaa kukkuroittaan, niin luulisin, että minusta voisi tulla se mies, joka tuon kaiken tekisi! Hän huokasi syvään, nousi ja alkoi kävellä edes takaisin parvekkeella yhtä välinpitämättömänä juhlan hälinästä kuin kadulla astujat. — Hyvä Jumala! — lisäsi hän, — se olisi suuri ja jalo tehtävä minulle, joka olen rakastanut vain yhtä ainoata olentoa maailmassa; häntä, jonka olen menettänyt ja jota aina rakastan, minä, jolla ei ole nimeä, sukua eikä isänmaata! Näin miettiessään hän kohtasi erään toisen vieraan, joka myöskin oli mennyt parvekkeelle hengittämään raitista ilmaa ja hetkeksi päästäkseen tanssisalin melusta. Hänkin oli naamioitu, mutta aivan toisin kuin surupukuinen skotlantilainen aatelismies; hänellä oli Don Juanin punainen viitta ja taivaansiniset housut ja kierrekaulus. »Todellakin», sanoi hän hieman ivallisesti skotlantilaiselle, »te näytätte olevan yhtä synkkä kuin pukunnekin!» »Näyttääkö siltä?» vastasi uneksija, mutta säpsähti luullessaan tuntevansa puhuttelijan äänen. »Päättäen äskeisistä sanoistanne on teillä kaiketi ollut erinomaisen juhlallinen ja mielenkiintoinen yksinpuhelu», jatkoi Don Juan edelleen ivallisella äänellä. »Ehkä kyllä...» »Ettekö sanonut juuri äsken: Oo! jos minulla olisi rahoja, voisi minusta tulla se mies! Ja te loitte silmäyksen Pariisin yli, eikö totta?» »Kyllä», vastasi skotlantilainen, »sanoin itsekseni, että tässä äärettömässä Pariisissa, joka nukkuu jalkaimme alla, voisi mies, jolla olisi tarpeeksi rahoja, suorittaa suuren ja jalon tehtävän». »Kunniani kautta», sanoi Don Juan, »luulenpa tosiaan, että minä voisin olla se mies.» »Tekö?» »Vanha isäni, joka luonnon lakien mukaan pian menee isäinsä luo, jättää minulle neljästä viiteen sataantuhanteen frangiin vuotuisia korkoja.» »Teillekö?» »Minulle.» »No hyvä», sanoi skotlantilainen, »katsokaa ympärillenne! Katsokaa tätä jättiläistä, joka levittelee ja ojentelee suunnattomia käsivarsiaan tämän suuren virran molemmin puolin, tätä nykyaikaista Babylonia, kymmenen kertaa suurempaa kuin vanha Babylon! Täällä asuvat pahe ja hyve rinnan; täällä kajahtelevat ilmassa sekaisin naurunhelinä ja kuolonkorahdukset, lemmenlepertely ja epätoivon voihkina; täällä kulkevat kaleriorja ja marttyyri samaa käytävää. Ettekö luule, että älykäs mies, joka olisi kyllin rikas, voisi esittää suurta osaa tässä valtavan suuressa kaupungissa?» »Varmasti!» vastasi Don Juan niin purevan ivallisesti kuin itse paholainen. Ja aivan kuin oikea Don Juan, runojen Don Juan de Marana, tuo sydämetön mies, roisto, joka polkee kaikki jalkainsa alle, tuo lord Byronin lauluissaan ylistämä epäilijöiden sankari, nunnien viettelijä ja kunniallisten naisten kiusaaja, kuin tämä naamiaisvieras olisi saanut sen miehen kirotun ja häijyn sielun, jonka puvun hän oli lainannut, tuntematon jatkoi. »Miehellä, jolla on aikaa ja rahoja, olisi siellä suuria asioita suoritettavana; siellä on naisia, joita voisi vietellä, miehiä, joilta voisi ostaa ja myydä; siellä voi perustaa varasliittoja, vieläpä kokonaisia rykmenttejä. Sellaiseksi minä arvelisin teidän mainitsemanne tehtävän.» »Alhaista!» mutisi skotlantilainen. »Miksi, rakas ystävä? Ei mikään ole alhaisempaa kuin typeryys, mutta muuten, enkö puhu tätä Don Juanina?» Ja inhoittavasti nauraen hän riisui naamarinsa. Skotlantilainen peräytyi hätkähtäen. »Andrea!» änkytti hän. »Kas vain!» nauroi varakreivi, sillä hän se todellakin oli. »Tunnetteko minut?» »Luulenpa tuntevani», vastasi aatelismies rauhallisesti. »No hyvä! Siinä tapauksessa riisukaa naamionne, te hyveiden mies, tahdon tietää, kenelle olen esittänyt mielipiteeni.» »Hyvä herra», sanoi skotlantilainen kylmästi, »ehkä saan, suostumuksellanne tehdä sen vasta illallispöydässä». »Minkätähden?» »Olen lyönyt erään vedon», sanoi hän lyhyesti mennen tanssisaliin. — Ihmeellistä! — ajatteli Andrea, — minusta tuo ääni tuntui tutulta. »Aterialle, aterialle!» kuului kaikkialta. Oli myöhäinen, useimmat vieraat olivat jo poistuneet, vain jonkun verran yli kolmisenkymmenen hengen oli enää jäljellä. Käytiin iloisesti pöytään, ja vieraat poistivat naamarinsa, paitsi yhtä, joka oli puettu Maria Stuartin aikuiseksi skotlantilaiseksi aatelismieheksi. Hän ei istuutunut, vaan jäi seisomaan tuolinsa taakse. »Pois naamari!» huusi muuan nainen. »Ei vielä, teidän luvallanne, madame», vastasi hän. »Aiotteko sitten syödä naamari silmillä?» »En aio syödä.» »No hyvä, mutta entä juoda?» »En sitäkään.» »Hyvä Jumala!» kuului joka taholta, »sepä surullista». »Hyvät naiset!» sanoi skotlantilainen, »olen lyönyt vedon!» »Kertokaa!» »Olen lyönyt vedon, etten poista naamariani, ennenkuin olen kertonut tälle iloiselle seuralle erään surullisen tarinan.» »Sepä ikävää!» sanoi eräs hovipojaksi puettu, sievä nuori nainen Vaudeville-teatterista. »Se on rakkaustarina, madame.» »Rakkaustarinako! Se muuttaa asian», huudahti pieni kreivitär kalansuomuspuvussa. »Kaikki rakkaustarinat ovat huvittavia.» »Mutta minun on surullinen, madame.» »No hyvä, kertokaa se!» »Ja se on lyhyt», lisäsi naamioitu mies. »Kertokaa, kertokaa kaikin mokomin!» huudettiin joka puolelta. »No, kuulkaa siis», aloitti hän. »On ihmisiä, jotka rakastavat vain yhtä koko elämänsä ajan. Minä olen rakastanut erästä naista niin syvästi ja hartaasti, etten edes kysynyt, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut.» »Hän oli siis joku tuntematon?» huomautti hovipoika. »Tapasin hänet itkemässä erään kirkon portailla. Muuan roisto, varas, murhaaja, oli vietellyt hänet ja sitten hyljännyt.» Skotlantilaisen ääni kajahti kovana, ankarana läpi huoneen, ja varakreivi vapisi. »Ja sitten tuo mies, jota hän halveksi, ja jonka luota hän oli paennut, aikoi eräänä päivänä ottaa hänet minulta. Tuo lurjus tunkeutui asuntooni ja aikoi ryöstää naisen, kun minä tulin...» »Meillä ei kummallakaan ollut muuta asetta kuin tikari... tuo nainen oli oleva voittajan palkinto... ja me taistelimme hänestä tikareilla hänen maatessaan pyörtyneenä meidän lähellämme. Mitä tapahtuikaan välillämme? Kuinka kauan tätä kauheaa taistelua kesti?... Sitä en tiedä... Se mies voitti. Hän antoi viimeisen tikarinpiston, ja kaksi tuntia myöhemmin minut löydettiin verilätäköstä. Haavoittajani oli kadonnut vieden mukanaan naisen, jota koko sydämestäni rakastin.» Naamioitu mies vaikeni hetkeksi ja katsoi tiukasti varakreiviin. Andrea oli kalpea, ja hiki helmeili hänen otsallaan. »Kolme kuukautta taistelin kuoleman kanssa», jatkoi naamioitu, »mutta elämä ja nuoruus voittivat, ja kun voimat palasivat, päätin etsiä rakastettuni ja hänen viettelijänsä...» »Löysin hänet sitten kuolevana; tuo kurja lurjus oli uudelleen hyljännyt hänet ja jättänyt hänet erääseen pahanpäiväiseen pohjoisitalialaiseen hotelliin, ja siellä hän kuoli käsiini, antaen anteeksi viettelijälleen...» Naamioitu keskeytti taas kertomuksensa ja katsoi ympärilleen. Vieraat olivat vaiti, ja nauru oli lakannut. »Tuon miehen», jatkoi skotlantilainen, »tuon varkaan, salamurhaajan olen tavannut täällä tänä iltana tunti sitten... ja vihdoinkin saan tilaisuuden kostaa!... Olen tavannut hänet täällä, hän on parhaillaan seurassamme.» Hän nosti kätensä ja osoitti varakreiviä. »Tuossa hän istuu!» Andrea hypähti paikaltaan samalla kuin skotlantilainen irroitti naamionsa. »Kuvanveistäjä Armand!» kuului vieraiden joukosta. »Andrea!» huusi hän jylisevällä äänellä, »Andrea, tunnetko minut?» Vieraat istuivat kuin kivettyneinä tästä kamalasta odottamattomasta tapauksesta; äkkiä ovi avautui, ja mustapukuinen mies astui huoneeseen. Vanhan palvelijan tavoin, joka yllättää Don Juanin keskellä mässäystä, tullessaan ilmoittamaan hänelle hänen isänsä kuoleman, meni tämä mies suoraan Andrean luo vilkaisematta ympärillä oleviin vieraisiin ja sanoi: »Herra varakreivi, teidän isänne, kenraali Felipone, joka kauan on maannut heikkona sairaana, tuntee tänä iltana voimiensa olevan lopussa ja toivoo saavansa nähdä teidät kuolinvuoteensa ääressä ja teidän tuottavan hänelle sen lohdutuksen, joka ei ollut äidillenne suotu hänen kuollessaan.» Andrea nousi ja aikoi käyttää hyväkseen näin syntynyttä hämminkiä poistuakseen; mutta samassa tuli mustapukuinen mies luoneeksi silmäyksen Armandiin, joka lähestyi Andreaa pidättääkseen häntä, ja huudahti: »Taivas varjelkoon, minun everstini ilmielävänä!» Tuntia myöhemmin tapahtui toinen yhtä tärisyttävä näytelmä, Saint-Honorén esikaupungissa. Ecuries d'Artois-kadun päässä oli suuri hotelli, melkein autio ja asumaton. Hotellin takana oli suuri, tuuheapuinen puisto ja pääsisäänkäytävän edessä tumma, sammaloitunut pihamaa. Tämän hotellin ensi kerroksessa, suuressa, empiretyyliin kalustetussa salissa makasi tänä myöhäisenä iltahetkenä vanhus taistellen kuoleman kanssa, yksin ja hyljättynä niinkuin koko pitkän elämänsä ajan. Toinen vanhus, vielä terve ja voimakas, seisoi hänen vuoteensa ääressä, päänalaisen kohdalla ja sekoitti juomaa sairaalle. »Bastien», mutisi kuoleva heikolla äänellä, »minä kuolen... onko kostosi nyt täydellinen? Sen sijaan, että olisit toimittanut minut mestauslavalle, kuten olisit voinut tehdä, olet pitänyt parempana seurata minua elävänä syytöksenä rikoksestani. Sinä rupesit hovimestarikseni, halveksit minua ja nimitit minua herraksesi, ja joka hetki on pirullisessa äänessäsi soiva iva raadellut mieltäni... Ah, Bastien, Bastien! Eikö kostosi vielä ole täydellinen? Eikö minua ole tarpeeksi rangaistu?» »Ei vielä, herra», vastasi husaari Bastien, joka kolmekymmentä vuotta oli piinannut murhaajaansa alituisesti toistamalla: »Kurja, kunpa vain et olisi nainut everstini leskeä!» »Mitä vielä tahdot, Bastien? Näethän, että kuolen, kuolen yksinäni.» »Se on minun kostoni, Felipone», vastasi hovimestari synkästi. »Sinun on kuoltava niinkuin uhrisikin, vaimosi... saamatta sanoa hyvästi pojallesi.» »Poikani!» sammalsi vanhus ja kooten viimeiset voimansa nousi ryntäillen vuoteessa, »poikani!» »Ah, hän on isänsä kaltainen. Hän on yhtä sydämetön ja itsekäs kuin sinäkin... hän viettelee nuoria kunniallisia tyttöjä, pelaa petollisesti ja käyttää salamurhaa kaksintaisteluissa; koko Pariisi tietää, mikä loistava hienostuneen siveettömyyden perikuva hän on... Mutta hän on sinun poikasi... ja sinä tuntisit suurta lohdutusta, jos saisit panna kylmän kätesi hänen käteensä, eikö totta?» »Poikani!» toisti kuoleva, isällinen hellyyden ilme kasvoillaan. »No hyvä!» sanoi Bastien, »sinä et saa nähdä häntä... poikasi ei ole täällä hotellissa... hän on tanssiaisissa, ja minä yksin tiedän, missä hän on, mutta minä en mene häntä noutamaan». »Bastien! Bastien!...» nyyhkytti Felipone. »Oletko niin leppymätön?» »Kuule minua!» sanoi vanha husaari vakavasti, »sinä olet murhannut everstini, hänen poikansa ja vaimonsa... onko se ollut liikaa kolmesta ihmishengestä...» Felipone huokasi syvään. »Olen tappanut Armand de Kergazin», sanoi hän vaivaloisesti, »ja olen antanut hänen leskensä kuolla surusta otettuani hänet vaimokseni; mutta hänen poikaansa...» »Konna!» karjaisi Bastien, »kiellätkö heittäneesi hänen poikaansa mereen?» »En, mutta hän ei ole kuollut.» Bastien huudahti hämmästyksestä ja hurjasta riemusta. »Eikö hän ole kuollut, eikö?» »Ei», kuiskasi Felipone. »Muuan kalastaja pelasti hänet, vei Englantiin, ja sitten lapsi kasvatettiin Ranskassa... Sain tietää sen kahdeksan päivää sitten.» »Mutta missä hän nyt on, ja kuinka sen tiedät?» Sairaan ääni oli heikko, ja nyyhkytykset usein katkaisivat sen. Kuolonkamppaus oli alkanut. »Puhu, puhu!» kiirehti Bastien. »Viimeksi, kun olin ajelulla», sammalsi Felipone vaivaloisesti, »täytyi vaunujeni pysähtyä Chaussée d'Antinin päässä vastaantulevan ajurijonon vuoksi, ja kun pistin pääni ulos ikkunasta katsellakseni ympärilleni, näin erään herrasmiehen, joka käveli hitaasti ohitseni. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen ja tavattomasti Armand de Kergazin näköinen.» »Ja sitten, sitten...?» kyseli Bastien henkeään pidätellen. »Seurasin häntä... sain tietää, että hänen nimensä oli Armand, että hän eli taiteilija ja ettei hän tiennyt syntyperästään. Hän muisti vain yhden asian... sen, että joku kalastaja oli pelastanut hänet hukkumasta.» Bastien oikaisi itsensä koko pituudelleen kuolevan edessä. »No niin, sinä kurja, jos tahdot nähdä poikasi viimeisen kerran ja jos tahdot, etten minä päteviin todistuksiin nojaten pane vireille oikeusjuttua, joka tahraisi sinun nimesi ja häpäisisi muistosi, niin sitoudu tässä luopumaan siitä omaisuudesta, josta olet niin monta vuotta hyötynyt ja jonka olet varastanut. Sinun on omakätisesti kirjoitettava ja allekirjoitettava asiakirja, jossa tunnustat varastaneesi tämän omaisuuden, ja että henkilö, jolta se on varastettu, vielä on elossa, sillä minä löydän hänet, minun täytyy löytää hänet.» »Se on tarpeetonta», vastasi vanhus, »minä saatan periä eversti de Kergazin omaisuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen poikansa on kuollut. Hänen tarvitsee ainoastaan näyttäytyä saadakseen takaisin kaikki oikeutensa.» »Niin kyllä», sanoi Bastien, »mutta kuinka voidaan todistaa, että se on hän?» Kuoleva ojensi kätensä osoittaen pientä lipasta pöydällä. »Kun omantunnon vaivat alkoivat minua ahdistaa, kirjoitin selonteon rikoksestani ja liitin siihen tuota lasta koskevat paperit.» Bastien otti lippaan ja vei sen vanhukselle, joka avasi sen vapisevin käsin. Hän otti sieltä kimpun papereita ja silmäili niitä nopeasti. »Hyvä!» sanoi Bastien, »minä kyllä löydän lapsen». Sitten hän lisäsi värähtelevällä äänellä: »Minä annan sinulle anteeksi... saat nähdä poikasi viimeisen kerran.» Ja vanha husaari poistui huoneesta, jossa kuoleva pian oli vetävä viimeisen henkäyksensä. Hän nousi vaunuihin, jotka olivat lähtövalmiina pihalla, ja huusi kuskille: »Anna mennä Barrière Pigallelle, minkä valjaat ja ohjakset kestävät!» Vanhus, joka nyt oli jäänyt yksin, oli yhden ainoan ajatuksen elähdyttämänä: saada tavata poikansa. Hän iskeytyi viimeisin voimin kiinni elämään, taistellen sitkeästi kuolemaa vastaan, ja odotti nyt vain Bastienia palaavaksi. Tunnin kuluttua aukeni ovi, ja aivan kuin viimeisenä, hirmuisena Jumalan rangaistuksena näyttäytyi hänen poikansa naamiaispuvussa tässä huoneessa, missä kuolema jo vaani saalistaan. »Oi, tämä on liikaa!» voihki Felipone tuntien tämän näyn jouduttavan hänen loppuaan. Hän teki äkillisen liikkeen, käänsi kasvonsa seinään päin ja heitti henkensä, ennenkuin poika ehti hänen vuoteensa luo. Andrea tarttui hänen käteensä, kohotti sitä, mutta se putosi veltosti takaisin valkoiselle peitolle. Hän tunnusteli isänsä sydäntä, mutta se oli lakannut sykkimästä. »Hän on kuollut!» sanoi Andrea kylmästi, kyyneltä vuodattamatta. »Ikävä vain, ettei päärin-arvo ole perinnöllinen...» Ne olivat muistosanat kreiville. Mutta samassa kuului jyrisevä ääni ovelta. Andrea käännähti ja peräytyi hätkähtäen. Kaksi miestä astui huoneeseen. Toinen oli Bastien, toinen kuvanveistäjä Armand. »Päärin-arvo ei ole enää perinnöllinen», sanoi Bastien, »mutta vankila odottaa sinunlaisiasi päärinpoikia!» Ja tämä mies, joka kolmenkymmenen vuoden aikana oli nöyrästi kumartanut Andrealle, ojensihe nyt täyteen mittaansa ja osoitti ovelle päin, missä Armand seisoi. »Varakreivi Andrea!» sanoi hän, »teidän isänne oli murhannut äitinne ensimäisen miehen ja sitten heittänyt teidän vanhemman veljenne mereen. Tämä veli ei ole kuollut», jatkoi hän, »vaan hän seisoo tuolla». Andrea oli kuin salaman iskemä. »Viimeisellä hetkellään», jatkoi Bastien, »teidän isänne katui tekoansa ja antoi veljellenne takaisin varastamansa omaisuuden, joka oli aiottu teille. Te olette nyt kreivi Armand de Kergazin talossa ettekä omassanne... Menkää!...» Andrea tuijotti Armandiin ja peräytyi kauhistuneena, mutta Armand meni hänen luoksensa, tarttui kiivaasti hänen käteensä ja vei hänet ikkunan luo, josta näkyi koko Pariisi, aivan niinkuin parvekkeelta, jolla veljekset tunti sitten olivat kohdanneet toisensa. Armand avasi ikkunan ja ojensi kätensä: »Katso!» sanoi hän, »tuolla on Pariisi, missä sinä pohjattomilla rikkauksillasi aioit palvella pahan asiaa ja minä hyvän. Mene, muutoin voisin kenties unohtaa, että meillä on ollut sama äiti, kun ajattelen rikoksiasi ja sitä naista, jonka olet murhannut... Mene!» Armand puhui kuin herra, ja ehkä ensi kerran eläissään tunsi Andrea itsensä voitetuksi ja totteli vapisten. Hän poistui hitaasti kuin haavoitettu tiikeri, joka haavoitettunakin vielä karjuu, loi kynnykseltä silmäyksen Pariisin yli, joka rusotti nousevan päivän ensi hohteessa, ja huusi Armandille: »Nyt on tullut meidän vuoromme, hyveellinen herra veljeni! Katsokaamme, kumpi meistä voittaa, ihmisystävä vai roisto, taivas vai helvetti!... Pariisista on tuleva taistelutanner!» Ja pää pystyssä, pirullinen hymy huulillaan hän lähti tästä talosta, joka ei enää ollut hänen, ja jossa hänen isänsä vastikään oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. SALAPERÄINEN PERINTÖ I SIR WILLIAMS Joulukuu levitti kylmät, harmaat siipensä Seine-virran molemmin puolin sijaitsevan maailmankaupungin yli. Jäätävä sade vihmoi sumun läpi, joka peitti kaupungin ja kostutti katukivet. Oli yö; kylmä, kolkko talviyö. Jalankulkijat kiiruhtivat kotiinsa kuin haamut, jotka myöhästyneinä kiiruhtavat aamun sarastaessa ihmisten ilmoilta takaisin hautoihinsa. Himmeät kaasulyhdyt valaisivat niukasti synkkiä katuja, ja ilman halki kumahtelivat kolkot kirkonkellot, ilmaisten sydänyön hetken tulleen. Pariisi näytti autiolta ja hyljätyltä, yksin kauppahallitkin, nuo kaiken elämän ja liikkeen suuret keskukset, olivat muutamaksi hetkeksi vaienneet uneen puutarhurien raskaita vaunuja odotellessaan. Joen molemmin puolin vallitsi sellainen kuolonhiljaisuus, että saattoi jo kaukaa kuulla poliisin tahdikkaat, tasaiset askelet ja koiranhaukunnan vanhasta Maraisista. Saint-Paulin rantakadulla, lähellä Célestin-kasarmia, käveli muuan mies kääriytyneenä päällystakkiinsa edes takaisin välittämättä sateesta ja kylmästä. Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena, pysähteli ja katseli vuoroin jokea, joka kohisi kiviäyräittensä välissä, vuoroin rantakadun varrella sijaitsevia vanhoja taloja, jotka olivat muistomerkkejä Kaarlo VI:n ja Ludvig XI:n ajoilta. Sitten hänen katseensa pysähtyi Notre Damen kirkkoon, joka tummana varjokuvana kohosi torneineen sumun läpi taivasta kohti. Mutta hän jatkoi kävelyään, kunnes tuli Damiette-sillalle, jonka yli hän meni kiireesti. Tultuaan Saint-Louis-saaren rantalaiturille hän katsoi tarkkaavasti ympärilleen. Lambert-hotellin takana, eräässä kuusikerroksisessa talossa Saint-Louis-kadulla loisti valoa ullakonikkunasta. Talo oli mitättömän näköinen ja näytti kaikesta päättäen käsityöläisten tahi rauhallisten pikkuporvarien asunnolta, jossa ei tavallisesti valvota myöhään yöllä. Valo oli muuten asetettu ikkunalaudalle ja oli silminnähtävästi merkkituli, sillä yöllinen vaeltaja katseli sitä hetkisen ja virkahti: »Sepä hyvä, Colar on kotona! Hän odottaa minua.» Hän asetti kaksi sormea huulilleen ja vihelsi, kuten murtovarkailla on tapana tehdä öisin. Silmänräpäyksessä sammui tuli, jolloin oli mahdoton eroittaa äsken vielä valaistua ikkunaa muista räystäänalaisista ikkunoista. Kymmenen minuutin kuluttua kuului taas samanlainen vihellys, mutta heikommin, ihan hotelli Lambertin takaa, ja kohta senjälkeen kuului raskaita, tasaisia askeleita, jotka lähenemistään lähenivät. Sitten ilmestyi ihmisolento noin sadan askeleen päähän tuntemattomasta, ja toistamiseen kuului sama salaperäinen vihellys. »Colar!» sanoi viittaan pukeutunut mies ja meni tulijaa vastaan. »Tässä olen, sir!» vastasi toinen hiljaa. »Sepä hyvä, Colar, sinä olet säntillinen.» »Tietysti, sir, muttei mitään nimiä, jos saan pyytää. Vainukoirilla on hyvät korvat ja erinomainen muisti, ja ystävänne Colar on ollut vankilassa, jossa hänelle on varattuna valmis vierashuone mahdollisen paluun varalta.» »Olet oikeassa; mutta olemmehan yksin, ja rantakadut ovat autiot.» »Mahdollista kyllä, mutta jos te, sir, tahdotte puhua kanssani, on paras laskeutua alas noita pieniä portaita aivan joen partaalle. Siellä voimme istua sillan alla ja puhua englanniksi — ihanaa kieltä, jota tuskin yksikään poliisikonstaapeli ymmärtää.» »Olkoon menneeksi!» vastasi tuntematon ja seurasi Colaria portaita alas. He istahtivat isolle kivelle, sillan alle, ja Colar aloitti: »Täällä on hyvä istua, eikä meidän tarvitse huolia sateesta. On kylmänlainen ilma, mutta vähät siitä, kun on hommista puhe... Ja pianhan asiat muuten lienevät puhututkin, luulisin.» »Mahdollista kyllä!» vastasi toinen. »Milloin palasitte Lontoosta, sir?» »Tänä iltana kello kahdeksan, ja, kuten näet, en ole tuhlannut aikaa. Olen ollut säntillinen.» »Siitä tunnen vanhan kapteenini», mutisi Colar kunnioittavasti. »Kerrohan, mitä olet tehnyt näinä kolmena viikkona?» »Olen koonnut sopivan joukon.» »Hyvä on.» »Mutta nähkääs», mutisi hän, »pariisilaiset eivät ole läheskään niin taitavia meidän ammatissamme kuin englantilaiset, ja vaikka olen valinnut parasta väkeä, tarvitsemme monta kuukautta noiden poikasten harjoittamiseen. Muuten lienee parasta, sir, että itse arvostelette heitä.» »Milloin?» »Vaikka heti, jos haluatte.» »Oletko sopinut kohtauksesta heidän kanssansa?» »Olen kyllä, ja mikä vielä parempi, voin viedä heidät erääseen paikkaan, missä saatatte nähdä heidän tulevan sisään toisen toisensa jälkeen heidän näkemättä teitä.» »Menkäämme sinne», sanoi mies, jota Colar vuoroin puhutteli kapteeniksi, vuoroin antoi hänelle ylhäisen _sir_-nimityksen. »Mutta entä, jos emme sovikaan ehdoista?» sanoi Colar epäröiden. »Olen kohta viisikymmenvuotias ja minun täytyy jo ajatella hiukan vanhuudenpäiviäkin.» »Se on totta, mutta emmeköhän niistä sovi. Sano vain suoraan, paljonko tahdot.» »Ajattelin», sanoi Colar, »kahtakymmentäviittätuhatta vuodessa ja kymmentä prosenttia kustakin yrityksestä». »Olkoon menneeksi kaksikymmentä viisituhatta.» »Mutta entä väkeni?» »Ah, sinun ansiosi tunnen», sanoi kapteeni, »mutta minunkin täytyy nähdä väkesi työssä voidakseni sitä arvostella.» »Se on totta», vastasi Colar, tuntien tämän huomautuksen paikalleen osuneeksi. »No niin, lähdetään sitten, ja kun olen nähnyt heidät, puhumme tarkemmin. Montako heitä on?» »Kymmenen. Riittääkö?» »Kyllä toistaiseksi; sittenpähän nähdään, tarvitaanko enemmän.» Colar ja kapteeni nousivat jälleen rantakadulle, mistä jatkoivat matkaansa Saint-Louis-saaren ja keskikaupungin väliselle sillalle. Sitten he kääntyivät Notre-Dame-kirkon taakse ja menivät Seine-virran toisen haaran yli, kunnes tulivat Quartier Latinin syrjäisille perukoille. Colar vei kapteenin pitkin mutkaisia sokkelokatuja ja pysähtyi vasta Serpente-kadun alkupäässä. »Tässä se on, kapteeni», sanoi hän. Kapteeni kohotti päätään ja näki edessään vanhan, kaksikerroksisen talon, jonka ikkunat olivat suljetut niin tarkoin, ettei ainoakaan valonsäde päässyt tunkeutumaan ulos. Colar pisti avaimen lukkoon, avasi oven, ja astui kapteenin seuraamana aluksi pimeään, ahtaaseen käytävään. »Tässä on vekselinvälittäjän toimisto», kuiskasi hän hymähtäen ja lukitsi varovasti oven jälkeensä. Hän raapaisi tulta, sytytti umpilyhdyn ja valaisi sillä huonetta. Käytävän päässä kapteeni huomasi kuluneiden portaiden alimmat astuimet, joiden syrjässä oli nuora käsipuun asemesta. He nousivat portaita ensi kerrokseen. Siellä Colar avasi oven ja sanoi kapteenille: »Tältä paikalta voitte nähdä tulematta itse nähdyksi ja voitte arvostella miesteni kelvollisuutta, kuten sanotaan.» Colar jätti sitten kapteenin yksin pimeyteen ja hävisi lyhtyineen viereiseen huoneeseen. Kapteeni huomasi heti valojuovan tunkeutuvan olinpaikkaansa, ja keksi seinään poratun reiän. Siitä hän saattoikin nähdä ja kuulla kaikki, mitä tapahtui viereisessä huoneessa kenenkään aavistamatta hänen läsnäoloaan. Hän alkoi nyt katsella reiästä ja tarkastaa huonekaluja; ne näyttivät olevan jonkun porvarin, jolla on kaksi, kolme tuhatta frangia vuotuisia tuloja. Siellä oli mahonkisohva samettipäällyksineen, punaiset kirjosilkkiverhot, uunilla vanhanaikainen heilurikello, ja sen kummallakin puolella kukkamaljakko lasikuvun alla sekä konsolipeili; lattia oli huolellisesti kiilloitettu. »Täällä», sanoi Colar tullessaan takaisin, »asuu minun lähin apumieheni, jota koko korttelissa luullaan hyvinvoivaksi koroillaan-eläjäksi, joka on jättänyt liike-elämän ja viettää nyt vapaata tunturikyyhkysen elämää yhdessä vaimonsa kanssa». »Ah! Onko hän nainut?» kysyi kapteeni. »Tavallaan kyllä.» »Entä hänen vaimonsa?» »Madame Coquelet», sanoi Colar vakavasti, »on sangen kyvykäs nainen; hän näyttelee mielensä mukaan vuoroin hyväntekeväisyys-naista, saint-germainilaista kreivitärtä, vuoroin puolalaista ruhtinatarta. Serpente-kadulla häntä pidetään hurskauden ja aviollisen kunnon esikuvana.» »Sepä mainiota! Missä tämä Coquelet on?» »Te saatte nähdä hänet», vastasi Colar koputtaen kepillään kolmesti kattoon. Samassa kuului liikettä yläkerroksesta, sitten askeleita portaista ja eräs mies ilmestyi huoneeseen kynttilä kädessä. Hän oli noin viisikymmenvuotias, laiha, paljaspäinen, matalaotsainen, ja silmät kiiluivat syvällä kulmain alla. Hänellä oli yllään vanha aamunuttu viheriäisine rinnusliepeineen ja kangastohvelit jalassa. Ensi silmäykseltä herra Coquelet näytti vanhalta maustekauppiaalta, joka vanhoilla päivillään mielellään nautti pöydän iloista. Hänen huulillaan väikkyi lempeä, luottava hymyily, mutta kapteenin tottunut silmä huomasi heti, että tämän hyvänsuopaisuuden alla piili häikäilemätön, päättävä luonne hurjine vaistoineen. Hän oli kuin mikä Herkules, jolla paljaspäisyydestään huolimatta oli karvainen rinta ja käsivarret ja jonka laihuuden täysin korvasivat tavattoman jäntevät lihakset. Nuo kaksi miestä muistuttivat sangen vähän toisiaan. Colar oli kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva mies, pitkä ja laiha, mustapartainen ja muistutti aliupseeria. Erään naisluokan mielestä oli Colar epäilemättä miehisen kauneuden ihanne. Colar oli ollut sotilas, ja huolimatta uudesta ammatistaan hän oli säilyttänyt sotilaallisen ryhtinsä, vaikka tuo ammatti oli jonkun verran salaperäinen ja kaikkea muuta kuin uudenaikaisen yhteiskunnan lakien mukainen. Kapteeni oli sitävastoin nuori, tuskin kahdeksaakolmatta täyttänyt, vaalea ja parraton. Hän oli keskikokoinen, hoikka ja heikkorakenteinen; ainoastaan hänen mustat, säihkyvät silmänsä ilmaisivat miehekkyyttä. Lontoossa, josta hän oli tullut ja jossa hänellä oli salaperäinen ja kammottava maine, hän oli tunnettu kapteeni Williamsin nimellä; mutta se oli tuskin hänen oikea nimensä. Mestari Coquelet tervehti kapteenia ja katsahti kysyvästi Colariin. »Tässä on päällikkömme», ilmoitti entinen sotilas lyhyesti. Coquelet katsoi kapteeniin kunnioittavasti ja mutisi: »Nuori...» »Lontoossa», kuiskasi Colar hänen korvaansa, »ei sitä koskaan huomattu. Hän on toimeensa pystyvä mies.» Sitten hän lisäsi: »Meidän väkemme tulee tänne muutaman minuutin kuluttua; olen sopinut heidän kanssaan kohtauksesta yhden ja kahden välillä aamupuolella, ja nyt kuulen kellon lyövän yksi. Sinun on otettava heidät vastaan, Coquelet.» »Entä te, herra luutnantti?» kysyi vale-maustekauppias. »Minä puhelen kapteenin kanssa ja näytän hänelle joukkomme reiästä samalla kun selostan hänelle itsekunkin elämäkerran. Se on yksinkertaisin menettelytapa.» »Hyvä», sanoi Coquelet, »kyllä ymmärrän». Samassa kolkutettiin ulko-oveen lyhyesti ja päättävästi. »Siellä on numero yksi», sanoi Coquelet. Ja hän meni alas kynttilä kädessä. Colar ja kapteeni sulkeutuivat pieneen, herra Coqueletin salongin viereiseen huoneeseen ja sammuttivat lyhtynsä. Kahden minuutin kuluttua tuli maustekauppias takaisin pienen, hennon miehen seuraamana, jolla oli kihara tukka ja hieno puku, jollaisia tapaa Boulevard des Italiensilla. »Tuo tuolla», kuiskasi Colar, kapteeni Williamsin tirkistellessä reiästä, »on ylimys, nuori mies hyvästä perheestä. Hän olisi varmasti saanut paikan jossakin hallitusvirastossa tai diplomaattikunnassa, ellei hän sattumalta olisi joutunut pieniin rettelöihin poliisin kanssa, joka toimitti hänet Rochefortiin. Hänen todellinen nimensä on ritari d'Ornit, mutta hän on ollut siksi viisas, että on ottanut uuden nimen; ja Breda-kadun naiset, jotka jumaloivat häntä, nimittävät häntä Bistoquetiksi. »Bistoquet on älykäs poika ja osaa monia pikkukepposia. Ei kukaan tunne paremmin kuin hän uhkapelin juonia, ja tarvittaessa hän tarttuu veitseenkin. Hän pystyy avaamaan varmuuslukon oljenkorrella ja on niin hoikka, että pääsee pujahtamaan neulansilmän läpi.» »Hyvä on!» sanoi kapteeni välinpitämättömästi. »Saadaanpa nähdä.» Ritari Bistoquetin jälkeen tuli ensin punapartainen, roteva pukari ja sitten pieni, kuiva ja laiha, mutta jäntevä mies, jolla oli vihreät, loistavat kissansilmät. »Tuossa näette Oresteen ja Pyladeen», sanoi Colar. »Mourax ja Nicolo ovat olleet ystäviä kaksikymmentä vuotta; kymmenen vuotta he viettivät yhdessä kaleereilla Toulonissa ja vankeudesta päästyään tekivät kumppanusliiton. Sunnuntaina Mourax esiintyy Herkuleksena esikaupungeissa ja Nicolo Pierrotina tai pajatsona. Joutohetkinään he ovat teidän käytettävässänne, sir.» »Pidän enemmän noista kahdesta», sanoi kapteeni lyhyesti. Noiden kahden ulkoilmataiteilijan jälkeen tuli pitkä, nuori, punatukkainen mies sinisessä puserossa. Hänen kätensä olivat mustat kuin sepällä. »Hän on seurueemme seppä», selitti Colar. »Hyvä!» sanoi Williams. Sitten ilmestyi lihavahko, paljaspäinen herra, kiireestä kantapäähän mustiin puettu; hänellä oli valkoinen kaulahuivi ja siniset silmälasit. Kainalossaan hän kantoi nahkasalkkua, ja punaisesta nenästä päättäen hän oli harras pullon ystävä. »Tuo», kuiskasi Colar kapteenin korvaan, »on virkaheitto asianajaja, jonka oikullinen kohtalo on pakottanut vaihtamaan opintonsa viheliäiseen liiketoimistoon aution, syrjäisen Mondétour-kadun varrella. Herra Nivardetilla on kaunis käsiala ja hän väärentää perin taitavasti millaisen paperin tahansa.» »Sittenpähän näemme», virkkoi Williams kuivasti. Notarin jälkeen tuli vuorostaan esille Colarin neljä viimeistä rekryyttiä. Mutta heidän merkityksettömät täyte-osansa tässä näytelmässä, johon lukija kohta saa tutustua, eivät kaipaa tarkempaa selostusta. Kun tarkastus oli loppuun suoritettu, kääntyi Colar kapteenin puoleen. »Ettekö halua näyttäytyä väellemme, sir?» kysyi Colar. »En», vastasi Williams. »Ettekö?» sanoi Colar hämmästyneenä. »Ettekö olekaan tyytyväinen heihin?» »Olen ja en; mutta joka tapauksessa tahdon pysyä tuntemattomana enkä halua olla missään suoranaisissa tekemisissä seurueen kanssa, paitsi sinun välitykselläsi.» »Kuten suvaitsette.» »Huomenna palaamme asiaan», lisäsi Williams. »Silloin saamme nähdä, mihin voimme uljasta väkeäsi käyttää.» Hän puhui hiljaisella äänellä ja astui varpaisillaan lymypaikastaan raollaan olevalle ovelle. »Huomenna siis, samassa paikassa ja samaan aikaan kuin tänäänkin. Hyvästi.» Hän katosi pimeään porraskäytävään, ja sieltä kadulle, jättäen Colarin miestensä seuraan. Serpente-kadulta Williams meni Saint-André-des-Arts-kadulle ja jatkoi sitten matkaansa keskikaupungin läpi Seinen yli Châtelet-torille. Samassa silmänräpäyksessä kääntyivät upean hevosparin vetämät vaunut Saint-Denis-kadulle ja kuski huusi: »varokaa!» kapteenille, joka uteliaana oli lähestynyt vaunuja. Ne ajoivat nyt kapteenin ohi aivan läheltä erästä kaasulyhtyä, ja Williams juoksi syrjään, luoden silmäyksen vaunuja kohti, joiden ikkunat olivat auki, ja häneltä pääsi kummastunut huudahdus: »Armand!» Mutta hevoset juoksivat kiivasta laukkaa, ja mies, jota Williams oli nimittänyt Armandiksi, ei mitenkään saattanut huomata kulkijaa eikä kuulla hänen hämmästynyttä huudahdustaan. Kapteeni Williams seisoi hetkisen liikkumatta ja katseli vaunuja, jotka vierivät alas katua rantaa kohti; sitten hän pani käsivartensa ristiin mutisten vihaa ilmaisevalla äänellä: »Kas niin! Vihdoinkin taas tapasimme toisemme, rakas veljeni! Sinä typerä hyveen apostoli, ja minä, paheen henki, personoitu pahuus. Sinä tietysti olet matkalla auttamaan jotakuta raukkaa minulta anastamallasi kullalla. No hyvä, nyt on minun vuoroni, _minä janoan kultaa_ ja kostoa!» Seuraavana päivänä ilmestyi kapteeni Williams määrättyyn aikaan kohtauspaikalle sillan alle, missä Colarin tuli häntä odottaa. Hän vihelsi, ja Colar nousi ja meni häntä vastaan. »Kapteeni!» kuiskasi hän, »luulenpa olevani hyvän yrityksen jäljillä». Ja heidän mennessään sillan alle, hän lisäsi: »Siitä tulee kahdentoista miljoonan juttu!» II KERMOR Kaksi päivää Lontoon taskuvarkaiden entisen päällikön, kapteeni Williamsin, ja hänen apulaisensa Colarin tapaamisen jälkeen pysähtyivät eräät herrasvaunut Maraisin kaupunginosassa vanhan hotellin edustalla Culture-Sainte-Catherine-kadulla. Oli vihmasade, ja kadut olivat autioina. Hotelli näytti hyvin vanhalta; sitä oli viimeksi korjattu Henrik IV:n hallitusaikana, Maraisin loistokaudella. Pääkäytävän sulki kadunpuolelta suuri tammiportti kaksinkertaisine, raskaasti raudoitettuine ovineen. Sen yläpuolella oli neliosainen, kahden sfinksin kannattama vaakunakilpi. Kilpi oli niin kulunut, ettei sen kuvioita enää voinut eroittaa, mutta sen alla oli ajanhampaalta säilynyt piirtokirjoitus, joka ilmaisi tämän hotellin rakennetun Kaarle VIII:n hallitessa, korjatun vuosina 1530 ja 1608 ja olevan bretagnelaisen aatelissuvun Kergaz de Kergarezin oman. Tämä suku oli tullut Ranskan hoviin silloin, kuin Bretagnen herttuatar Anna tuli kuningattareksi. Kun palvelija oli soittanut porttikelloa ja kaksoisovet oli avattu, ajoivat vaunut pihalle. Niistä astui pihalle noin kolmenkymmenen viiden ikäinen mies. Samalla näkyi valoa portaista, ja sieltä ilmestyi vanhus vastaanottamaan nuorta tulijaa. Miehen valkoisesta tukasta ja parrasta päättäen olisi ensi näkemältä saattanut todella luulla häntä vanhukseksi; mutta hänen reipas ja tasainen käyntinsä todisti, että hänellä vielä oli miehuusiän voima ja tarmo jäljellä. Hän saattoi olla puolivälissä seitsemättäkymmentä, mutta hän oli varmaankin silti voimakkaampi kuin moni viisikymmenvuotias. Hän kiiruhti tulijaa vastaan ja sanoi reippaasti: »Aloin jo käydä levottomaksi, herra. Ette juuri milloinkaan tule näin myöhään kotiin.» »Bastien parkani», vastasi Armand de Kergaz, sillä se oli hän, »kun tahtoo suorittaa sellaisen tehtävän, johon minä olen ryhtynyt, ei aika ole muuta kuin liikkuva rahasumma, jota saa mielinmäärin hyväkseen käyttää». Nuori mies otti Bastienia käsipuolesta ja meni taloon. Armand oli asunut Culture-Sainte-Catherine-kadulla aina siitä saakka, kun hän oli saanut suunnattoman perintönsä. Tämän syrjäisen kaupunginosan yksinäisyys miellytti häntä, ja siellä hän saattoi samalla olla lähellä sitä köyhää työväestöä, jonka keskuudessa hän harjoitti hyväntekeväisyyttään ja jakeli almujaan. Bastien vei hänet hänen työhuoneeseensa. »Herra», sanoi hän, »ehdotan, että nyt menisitte levolle». »En vielä, rakas Bastien, minun täytyy ensin kirjoittaa muutamia kirjeitä», vastasi Armand istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; »työ ennen kaikkea». »Herra, herra», mutisi vanhus isällisesti, »te teette itsestänne lopun tällä tavoin». »Jumala on hyvä», vastasi Armand, »ja minä palvelen häntä. Hän on kauan säilyttävä minut terveenä ja vahvana.» Samassa kolkutettiin hiljaa ovelle. »Sisään!» sanoi nuori mies ihmeissään tästä harvinaisen myöhäisestä käynnistä. Tuntematon mies, joka näytti kaupunginlähetiltä, astui sisään erään palvelijan seuraamana. »Kreivi de Kergaz?» kysyi hän. »Minä olen», vastasi Armand. Kaupunginlähetti kumarsi kömpelösti ja ojensi Armandille kirjeen, jonka tämä heti avasi. Hän ei tuntenut käsialaa; sentähden hän vilkaisi heti allekirjoitusta ja luki nimen Kermor. Mutta tämä nimi oli hänelle aivan yhtä tuntematon kuin käsialakin. — Kunhan luen kirjeen, — ajatteli hän itsekseen, ja hän luki: »Herra Kreivi! Teillä on suuri ja jalo sydän. Te uhraatte suunnattoman omaisuutenne tehdäksenne hyvää. Eräs mies, jota omantunnontuskat kalvavat ja joka tuntee kuoleman lähestyvän, kääntyy puoleenne. Lääkäri on ilmoittanut, että minulla on enää kuusi tuntia elon aikaa; kiiruhtakaa luokseni, minulla on teille uskottavana pyhä tehtävä. Te yksin voitte suorittaa sen.» Armand katsoi hämmästyneenä kaupunginlähettiin ja kysyi: »Mikä teidän nimenne on?» »Colar», vastasi hän, »asun Kermorin hotellissa, ja portinvartija antoi tehtäväkseni tuoda teille tämän kirjeen». Ja Colar tekeytyi typerän näköiseksi, mikä sopi mainiosti Williamsin alipäällikölle. »Missä se henkilö asuu, joka lähetti teidät minun luokseni?» »Saint-Louis-en-l'Ile-kadulla», vastasi Colar. »Hevoset on heti valjastettava», käski Armand. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ajoivat kreivi de Kergazin vaunut erään vanhan hotellin portista sisään; hotelli näytti olevan rakennettu Ludvig XIV:n hallituksen ensi vuosina. Se oli synkän ja kolkon näköinen ja tuntui asumattomalta; ruoho rehoitti vapaasti pihakivien välissä, ja nousevan päivän kalpeassa valossa Armand näki, että ensimmäisen ja toisen kerroksen ikkunaluukut olivat niin tiiviisti suljetut, ettei niiden raoista näkynyt ainoatakaan valonsädettä. Vanha palvelija ilman liveriä yhtä ränstyneessä asussa kuin koko talokin oli avannut portin ja sanoi Armandille: »Pyydän kreiviä olemaan hyvä ja seuraamaan minua.» »Menkäämme!» sanoi Armand. Palvelija otti kynttilän ja vei vieraan vanhaa, lahoa porraskäytävää pitkin eteissuojaan, yhtä pimeään ja surulliseen kuin itse rakennuskin ja sitten usean salin läpi, joiden seinäverhot ja jäykkiin jonoihin asetetut vanhanaikuiset huonekalut olivat ajan haalistuttamat; lopuksi hän pysähtyi oviverhon luo, jonka takaa näkyi valoa. Armand astui nyt rokokotyyliseen makuuhuoneeseen. Keskellä lattiaa oli kullatuilla pilareilla varustettu sänky ja sen yllä vuodetaivas, josta riippui kukikas silkkiverho. Vuoteessa makasi pieni, vanha mies, laiha ja kuivettunut; hänen otsansa oli keltainen, ja silmissä paloi outo tuli. Hän tervehti Armandia kädenliikkeellä ja osoitti tuolia vuoteen päänalaisen kohdalla. Sitten hän antoi merkin palvelijalle, joka poistui sulkien oven jälkeensä. Armand katseli ihmetellen vanhusta, ja tuntui ihmeelliseltä, että mies, jonka silmissä oli sellainen loiste, saattoi olla kuolemaisillaan. »Hyvä herra», sanoi vanhus, joka arvasi Armandin ajatukset, »en näytä kuolevalta. Lääkärini, joka on sangen nerokas mies, on sanonut minulle, että huomenaamulla kahdeksan aikaan katkeaa verisuoni rinnassani, ja kymmenen tienoissa en enää ole elävien joukossa.» »Hyvä herra», sanoi Armand, »lääkäri voi erehtyä». »Voi! Minun lääkärini ei erehdy», sanoi vanhus. »Mutta älkäämme puhuko siitä.» Armand katsoi tutkivasti sairaaseen. »Hyvä herra», jatkoi sairas, »olen parooni Kermor de Kermarouët, viimeinen sukuani, ja kuolen maailman tietämättä minusta mitään. Mutta minulla on salainen aavistus, että jossakin on olento, mies tai nainen, joka on minun lapseni. Minulla ei ole vanhempia eikä ystäviä, jotka minua surisivat, sillä kahteenkymmeneen vuoteen en ole astunut tämän talon kynnyksen yli. Nyt viimeisinä hetkinäni ajattelen surren, että ellei minulla olisi vanhaa palvelijaani, jonka vastikään näitte, ja joka viisitoista vuotta on ollut ainoana seuranani, niin ei olisi ketään silmiäni sulkemassa, kun vaivun ikuiseen uneen, ja suuri omaisuuteni joutuisi valtiolle. Sillä tietäkää, hyvä herra», sanoi vanhus ja keskeytti hetkeksi hengähtääkseen, sillä hän sai alinomaa kuivia ja käheitä yskänpuuskia, »minulla on suunnaton omaisuus, ja tämän omaisuuteni alkuperä on yhtä tavaton kuin Jumalan harteilleni sälyttämä vitsaus on hirveä.» Armand kuunteli häntä yhä hämmästyneempänä. »Minä näytän vanhukselta», jatkoi herra de Kermarouët, »ja kuitenkin olen tuskin viittäkymmentä kolmea täyttänyt. »Vuonna 1824 olin aliluutnantti husaarirykmentissä, eikä minulla, köyhällä bretagnelaisella aatelismiehellä, ollut muuta omaisuutta kuin miekkani. Espanjan sota alkoi, ja minun rykmenttini, kahdestoista husaarirykmentti, sijoitettiin Barcelonaan. »Olin ollut Pariisissa kuuden kuukauden lomalla ja olin nyt kahden muun upseerin kanssa, joiden loma niinikään oli loppunut, matkalla takaisin rykmenttiini. Ratsastimme lyhyin päivämarssein ja yövyimme milloin pieneen kaupunkiin, milloin kauppalaan tai maalaiskylään, joskus johonkin syrjäiseen ravintolaankin. »Noin kolmenkymmenenkahden kilometrin päässä Toulousista yllätti pimeä meidät pienen, kurjan ravintolan kohdalla, autiossa, yksinäisessä seudussa. Ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä, ja edessämme oli lumihuippuinen vuoristo, takanamme viljelemättömät tasangot. Ei ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista enää sinä päivänä. »Päätimme jäädä yöksi ravintolaan, jolla ei ollut muuta nimikilpeä kuin palmunlehvä eikä muita asukkaita kuin kaksi vanhusta: mies ja vaimo. Mutta vastoin tavallisuutta oli ravintolaan sinä iltana tullut useita matkustajia. Kaksi naista, joita opasti espanjalainen muulinajaja, oli saapunut sinne tuntia ennen meitä. He olivat päättäneet hekin yöpyä ravintolaan. »Toinen heistä oli vanha ja ryppyinen, toinen nuori tyttö, noin kaksikymmenvuotias. He olivat kotimatkalla eräästä laaksosta Espanjan rajalta, Pyreneitten vuoristosta, jonne lääkäri oli lähettänyt vanhan naisen terveysvettä juomaan. »Meidän univormumme varmaankin herättivät heissä sitä luottamusta, jota naiset aina tuntevat sotilaan kunniantuntoa kohtaan, sillä he ottivat epäröimättä haltuunsa talon molemmat asuinhuoneet, jotavastoin me saimme yösijan tallissa, heinäsäkki päänalusena. »Mutta sinä yönä tehtiin tässä melkein autiossa talossa häpeällinen ja julma teko. Me olimme lahjoneet aasinajajan ja talonväen, ja huolimatta vanhan naisen hätähuudoista tunkeusin minä ikkunasta tytön huoneeseen. »Olimme nuoria, hyvä herra, — olimme juoneet, katsoimme jo olevamme valloitetussa maassa, ja nuoren naisen kauneus oli lumonnut kaksikymmenvuotiset mielemme. Eräs toverini, belgialainen, tunnoton lurjus, teki meille häpeällisen ehdotuksen, jonka heti olisimme inhoten hylänneet, ellemme olisi olleet humalassa. Me suostuimme siihen — vedimme arpaa tuosta nuoresta naisparasta, ja minä voitin hänet.» Tässä kuoleva keskeytti kertomuksensa, ja Armand näki kaksi kuumaa kyyneltä vierivän hänen kalpeille poskilleen. »Päivän koitteessa», jatkoi hän sitten, »olimme jo kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä ravintolasta, johon olimme jättäneet häväistyn lapsiraukan. En muista hänestä muuta kuin hänen etunimensä ja medaljongin, joka hänellä oli kaulassaan; vitjat, joihin se oli kiinnitetty, katkesivat hänen epätoivoisesti taistellessaan minun kanssani. Kuinka tuo medaljonki oli joutunut minun takkini taskuun, siihen en ole koskaan saanut selitystä. »Tulimme Barcelonaan taistelun aikana, ja seuraavana päivänä menimme tuleen. Molemmat rikostoverini kaatuivat. Minä olin tässä kaksoissurmassa näkevinäni Jumalan rankaisevan käden, ja sieluni täyttyi omantunnontuskasta halpamaisen tekoni tähden. Aavistin kuoleman säästäneen juuri minut siksi, että kaitselmus oli valmistanut minulle vielä hirveämmän rangaistuksen. »Sitten olin mukana monessa taistelussa ja kahakassa, mutta minä selviydyin aina niistä vahingotta. Päiviä kului, vieri viikkoja ja kuukausia; rikokseni pimeä muisto alkoi jo hälvetä mielestäni, kun sain tämän suunnattoman omaisuuden, joka nyt on minun ja jota en osaa kenellekään jättää perinnöksi. »Olin Madridissa ja jouduin asumaan erään vanhan juutalaisen luo, joka teki sahviaanikauppoja Cordovassa. Tämä juutalainen oli syntyperältään ranskalainen ja lähtenyt Rennesistä vuonna 1789. Tullessani hänen taloonsa hän oli hyvin sairas. Kahden päivän kuluttua hän jo oli kuolemaisillaan ja sydänyön aikaan herätti minut hänen ainoa palvelijattarensa, joka huusi apua, sillä hänen isäntänsä oli saanut äkillisen mielenhäiriökohtauksen. Minä riensin puolipukeissa hänen avukseen, ja minut nähdessään hän näytti jonkun verran tyyntyvän ja voimistuvan. Hänen järkensä palasi ja hän kiitti minua kysyen nimeäni. »'Kermor de Kermarouët', vastasin hänelle. »'Kermarouët!' huusi hän oudosti. 'Onko teidän nimenne Kermarouët?' »'On.' »'Kynä! kynä!' huusi hän ja kohotti rukoilevasti käsiään. Sitten hän osoitti minulle pientä kaappia, josta löysin kynän, mustetta ja paperia. Vein ne hänelle. »Vapisevin käsin vanhus kirjoitti nämä kaksi riviä: »'Määrään täten herra Kermor de Kermarouëtin ainoaksi perijäkseni.' »Hän kirjoitti nimensä sen alle, ja kymmenen minuutin kuluttua hän oli kuollut. »Juutalaisen papereista löysin selityksen hänen menettelylleen. Minun isoisäni, parooni de Kermarouët oli ennen maasta muuttoaan, uskonut juutalaisen haltuun kaksisataatuhatta frangia. Hirmuhallitus oli sitten karkottanut tämän maasta, sillä hän oli ollut tekemisissä rojalistien kanssa Rennesissä. Hän oli matkustanut Espanjaan, alkanut harjoittaa kauppaa, ja isoisäni rahoilla hän oli hankkinut suunnattoman omaisuuden. Isoisäni oli antanut hänelle kaksisataatuhatta frangia, ja hän antoi minulle takaisin kaksitoista miljoonaa. »Voitte käsittää, millaisen mullistuksen tämä omaisuus aikaansai elämässäni; olin kolmikymmenvuotias ja olisin elänyt alinomaisessa ilonhuumeessa, elleivät tunnonvaivat olisi minua kalvaneet. »Olin juuri asettunut asumaan tähän hotelliin, jossa nyt olemme ja jonka olin ostanut takaisin — sillä se oli ennen ollut perheemme omaisuutta — kun sain tuon kauhean tautini, jouduin sairasvuoteelle, jolta en ole noussut kahteenkymmeneen vuoteen. Jumalan rangaistus tapasi minut lopultakin. »Nämä vuodet olen ollut hirvittävän selkäydintaudin kourissa, ja koko tämän ajan on minulla ollut yksi ainoa toivomus — tulla terveeksi. Olen kutsunut luokseni tieteen etevimmät edustajat, mutta turhaan. Vihdoin tänään, yhdennellätoista hetkellä, olen luonut katseeni menneisyyteen ja kysynyt itseltäni, voineekohan tuo häpäisemäni lapsiraukka vielä olla elossa... ja olenko ehkä isä. Ymmärrättekö minut nyt?» »Kyllä», vastasi Armand. »Hyvä», jatkoi kuoleva, »olen kuullut, että te uhraatte suuren omaisuutenne ja jalot ajatuksenne suorittaaksenne Pariisissa mitä pyhimmän ja ylevimmän työn: _koetatte tehdä hyvää ja estää pahaa_. Teillä on omat asiamiehenne, oma poliisinne, te rankaisette ja palkitsette, te paljastatte salaisimmatkin rikokset. Olen ajatellut, että te ehkä voisitte löytää hänet, jolle tahdon jättää omaisuuteni perinnöksi.» »Mutta, hyvä herra, niin mieluinen kuin luottamuksenne minulle onkin, en kuitenkaan koskaan voisi tietää...» »Teidän tulee koettaa parastanne, käyttää kaikki voimanne.» »Mutta jos tuo nainen on kuollut, jos ei hänellä, aavistuksistanne huolimatta, olekaan lasta?» »Siinä tapauksessa te tulette koko omaisuuteni perijäksi.» »Hyvä herra...» »Ei milloinkaan voi tulla liian rikkaaksi, kun on ryhtynyt sellaiseen tehtävään kuin te», sanoi parooni de Kermarouët, »te saatte uhrata minun omaisuuteni lohduttaaksenne onnettomia ja rangaistaksenne rikoksellisia tässä hyveen ja paheen valtameressä, Pariisissa.» Ja kun Armand vielä teki viimeisen torjuvan liikkeen, ojensi parooni kätensä ja osoitti uunilla olevaa kelloa. »Katsokaa, tunnit kuluvat, eikä aika ole meidän omamme. Kolmen tunnin kuluttua olen kuollut. Näettekö lippaan, joka on tuolla pöydällä? Sen avain riippuu kaulassani. Kun olen vetänyt viimeisen henkäyksen, tulee teidän ottaa tämä avain, ja lippaasta löydätte kaksi testamenttia, joissa on eri päivämäärä. Ensimäisessä olen määrännyt teidät koko omaisuuteni perijäksi; toisessa Thérèsen tai hänen lapsensa, jos sellainen on olemassa. Tämän testamentin oheen on liitetty medaljonki, joka oli hänen kaulassaan tuona kohtalokkaana yönä. Medaljongissa on hiuskiehkura ja naisen kuva, luultavasti hänen äitinsä. »Tämä on ainoa tunnusmerkki, jonka voin teille antaa.» Kuolevan ääni heikkeni heikkenemistään, kuoleman hetki läheni. »Olen pyytänyt pappia tulemaan luokseni kello kuudeksi», sanoi hän. Samassa soi ovikello, ja pappi tuli. Armand vetäytyi syrjään parooni Kermor de Kermarouëtin nauttiessa ehtoollista ja valmistuessa siirtymään toiseen elämään, sitten polvistui hän papin kanssa vuoteen viereen ja rukoili kuolevan puolesta. Kahden tunnin kuluttua lääkärin ennustus toteutui, herra de Kermarouët oli kuollut. Poliisikomisario kutsuttiin heti paikalle ja kuolleen omaisuus sinetöitiin. Sitten Armand lähti otettuaan mukaansa molemmat testamentit, ja ainoastaan kaupunginlähetti, joka oli tuonut Armandille herra de Kermarouëtin kirjeen, jäi vuoteen luo. Kun Colar oli jäänyt yksin, purskahti hän nauruun. »Äijäparka», sanoi hän katsellen ruumista, »sinä kuolit levollisena, epäilemättä ketään. Minä, köyhä poloinen, tulin luoksesi, etkä sinä aavistanutkaan, että minä pyysin päästä asumaan ullakollesi ainoastaan ottaakseni selkoa, kuinka paljon voisi ryöstää niin rikkaalta mieheltä, jolla ei ole perillisiä. Ukkoraiska!» huudahti hän omituisella äänenpainolla. »Ja nyt aikoo tuo erinomainen herra de Kergaz viipymättä lähteä liikkeelle etsimään perillistäsi. Oivallista! Ole sinä vain huoleti, kapteeni Williams on nerokas mies ja minä kyllä hankin selon Thérèsesta. Miljoonat ovat meidän!» Ja Colar alkoi uudestaan nauraa hohottaa vielä lämpimän ruumiin ääressä. Mutta parooni de Kermarouët oli kuollut eikä voinut nousta ajamaan pois herjaajaa, joka seisoi hymyillen hänen kuolinvuoteensa ääressä, ja Armand de Kergaz oli jo poistunut. III CERISE JA BACCARAT Bulevardin ja Faubourg du Temple-kadun kulmauksessa istui aurinkoisena tammikuun päivänä eräässä viidennen kerroksen ullakkohuoneessa, jonka ikkunat olivat kadulle päin, noin neljätoista päivää kapteeni Williamsin ja Colarin tapaamisen jälkeen nuori tyttö ahkerasti työskennellen pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin kaikenlaista pikkutavaraa ja tekokukkien valmistamisessa välttämättömiä työtarpeita. Hän saattoi olla noin kuudentoista ikäinen; hän oli kookas ja solakka ja valkoinen kuin lilja, hänellä oli niin punaiset huulet, että hänelle niiden takia oli annettu lempinimi Cerise (Kirsikka) siinä kukkas-atelierissa, jossa hän oli saanut oppinsa. Cerise oli avannut ikkunan päästääkseen lämpimät auringonsäteet vapaasti huoneeseen. Työskennellessään nuori, tummakutrinen tyttö lauloi huolettomasti tuota Alfred de Mussetin romanssia, jonka Monpou on säveltänyt ja jonka alkusäkeet ovat: Näitkö Barcelonassa tumman Andalusiasta... Kun hän pääsi viimeiseen säkeeseen, olivat hänen kauniit sormensa juuri kiinnittämässä vartta pioniin, jonka hän tyytyväisenä työhönsä laski pöydälle. »Kas noin», sanoi hän itsekseen mielihyvästä huokaisten, »kymmenen minuutin kuluttua on työni valmis, vien sen myymälään ja kotimatkalla pistäydyn herra Grosin työpajassa». Kaunis hymy väikkyi Cerisen huulilla hänen lisätessään: »Vihdoinkin sunnuntai! Jos huomenna on yhtä kaunis ilma kuin tänään, olen maailman onnellisin nainen. Sulhaseni vie äitinsä ja minut _Vendanges de Bourgogneen_, Bellevilleen, syömään päivällistä.» Ja Cerise hymyili, huoahti ja ryhtyi taas työhönsä. »Léon parka!» mutisi hän, »kuinka mielellään hän jo matkustaisi kotiseudulleen hakemaan papereitansa ja myymään maatilkkunsa. Oi, ellei herra Gros olisi luvannut ensi kuussa tehdä hänestä työpajansa päällysmiestä, olisi hän jo matkustanut...» Cerise loi puoleksi hymyilevän, puoleksi surumielisen katseen ikkunaan, jossa pakkastiainen hyppi pienessä häkissä. »Kohta saat kauniin, pienen isännän, rakas laulajattareni», sanoi hän, »ja kahden kuukauden kuluttua on kaksi, jotka sinulle antavat vettä ja ruokaa. Mutta kaksi kuukautta on pitkä aika niille, jotka rakastavat toisiaan.» Ja Cerise huokasi taas. Silloin kuului keveitä askeleita portaista, ja kirkas, sointuva ääni lauloi erästä Nadaudin laulua. — Tänään on lauantai, — ajatteli Cerise, — ja siellä tulee Baccarat! Mitä hän minusta tahtonee, tuo minun suuri sisareni, kun hän niin usein tulee luokseni, vaikkei hän juuri pidä vaivannäöstä. Ovi aukeni, ja sisään astui nainen. Jos joku sattumalta olisi ollut saapuvilla, olisi hän hämmästynyt näitten kahden naisen yhdennäköisyyttä. Cerisellä oli tumma tukka, pehmeä, valkoinen hipiä ja mustat, loistavat silmät. Baccaratilla oli samanlainen valkea hipiä; mutta hän oli vaalea, ja huolimatta vaaleasta tukanväristään oli hänelläkin mustat silmät ja punaiset huulet, niinkuin sisarella. Kasvonpiirteet olivat samat molemmilla. Mutta tarkemmin heitä katsellessa huomasi heti, että heillä oli huomattava ero iässä, tavoissa ja käytöksessä. Cerise oli kuudentoista ikäinen, hento ja solakka, hänen pienet kätensä olivat punertavat, ja sormenpäissä näkyi työn jälkiä. Kynnet, joita hän kyllä parhaansa mukaan hoiteli, eivät myöskään olleet kovin kauniit. Baccarat oli kahdenkolmatta ikäinen; hänen vartalonsa oli komea ja täyteläinen, jommoista ei koskaan näe aivan nuorilla tytöillä, ja hänen kätensä olivat valkeat ja läpikuultavat kuin vaha hienoine, sinisine suonineen kirkkaan ihon alla. Hänen kyntensä olivat kiinteät ja kiilloitetut, hänen kätensä täydellisen kauniit. Cerisellä oli työntekijän käsi, Baccaratilla herttuattaren. Cerisen silmät milloin sädehtivät vallatonta iloa, milloin taas kuvastivat uneksivaa surumielisyyttä. Baccaratin silmissä oli hehkuva, ylpeä, melkein ilkkuva katse, jollaisen ne naiset saavat, jotka ovat voimastaan tietoisia ja osaavat käyttää kauneuttaan aseena. Joskus leimahteli hänen silmissään synkkä tuli tai niissä kuvastui kuumeentapaista masentuneisuutta tai tyydyttämätöntä intohimoa. Cerise oli ihastuttava ruskeassa villahameessaan, jonka hihat olivat kiinnitetyt ranteen ympäri yksinkertaisilla helmiäisnapeilla ja varustetut moitteettoman valkoisilla kalvosimilla. Kaulassa oli hänellä omatekoinen kaulus, ja tämän päällä kuuden frangin arvoinen silkkinauha, joka puki häntä paremmin kuin kallisarvoiset helmet. Baccaratin hame oli läikesilkkiä, ja hänen uhkeata vartaloaan verhosi hieno, intialainen huivi, kallisarvoinen rannerengas koristi hänen kättään, joka oli puoleksi pistettynä sopulin-nahkaiseen puuhkaan. Cerise oli kaunis ja älykäs; hän aikoi piakkoin mennä naimisiin. Baccarat oli eräänä iltana kuusi vuotta sitten karannut kotoaan, — köyhästä työläiskodista, — jossa isä elätti perhettään raskaalla työllä. Hän oli ajanut kahden hevosen vetämissä vaunuissa pieneen hotelliin Moncey-kadun varrelle. Tämän hotellin oli nuori parooni d'O... rakennuttanut yksinomaan Baccaratia varten. Viiteen vuoteen köyhä perhe ei ollut kuullut sanaakaan langenneesta tyttärestä. Kunniallinen kaivertaja oli kironnut hänet, ja tyttären paon tuottama suru oli jouduttanut hänen loppuaan; hän näet oli jo kauan potenut vaikeata sydäntautia. Baccarat oli tullut isän kuolinvuoteelle, ja tämä oli antanut hänelle anteeksi ennen kuolemaansa. Mutta isänsä kuoltua Baccarat oli uudelleen alkanut viettää entistä elämäänsä, ja mikä oli vielä surullisempaa, hän oli houkutellut äitinsäkin jättämään kotinsa, jossa yhä edelleen vain ankaralla työllä ansaittiin välttämättömimmät elintarpeet, ja lähtemään joutilaisuuden ja paheiden kultaiselle polulle. Olisi odottanut Cerisenkin, joka näin oli joutunut ajattelemattoman äidin ja kevytmielisen sisarensa vaikutuksen alaiseksi, luisuvan houkutusten uhriksi. Mutta Jumalan käsi varjeli häntä, Hän oli antanut tyttärelle isän ylpeyden ja työinnon. Kun Baccarat heikkotahtoisen äitinsä kanssa poistui hienoissa vaunuissa, vuokrasi Cerise tämän pienen huoneen, jossa nyt tapaamme hänet, ja sisusti sen vanhempien kodista tuomillaan huone- ja talouskaluilla, jääden edelleen tekemään työtä kahden frangin päiväpalkalla. Enemmän kuin vuoden hän oli elänyt yksin, huolehtinut kaikista menoistaan ja säännöllisesti maksanut vuokransa ja silti saanut jonkun verran säästöönkin häitään varten. Cerise aikoi piakkoin mennä naimisiin; hän rakasti erästä kelpo työmiestä, Léon Rollandia, jonka isäntä, huonekalujen valmistaja Gros Chapon-kadun varrella, suuresti luotti häneen. Ja kenties juuri tämä hänen rakkautensa esti häntä taipumasta niihin houkutuksiin, jotka alituisesti väijyivät häntä hänen katsellessaan kevytmielistä sisartaan ja äitiään, joka oli unohtanut kaiken häveliäisyyden. Äiti ja sisar eivät kuitenkaan lakanneet käymästä Cerisen luona; toisinaan he tulivat molemmat yhdessä, toisinaan taas toinen heistä yksin viettäen koko päivän nuoren työläisnaisen luona, mutta Cerise ei milloinkaan käynyt heidän luonaan vastavierailulla. Hän olisi punastunut astuessaan taloon, joka Baccaratille oli tullut niin kalliiksi. Molemmat sisaret syleilivät toisiaan hellästi. »Hyvää päivää, Cerisette», tervehti Baccarat, »hyvää päivää rakas pikku sisko.» »Hyvää päivää, Louise», vastasi Cerise, joka kammoksui puhutella sisartaan nimellä, jonka muuan elostelija oli antanut hänelle eräänä iltana voitettuaan suuren rahasumman tunnetussa baccarat-nimisessä uhkapelissä. »Mitä ihmettä!» sanoi Baccarat istuutuen sisarensa viereen, »oletko tehnyt kaiken tämän tänään?» »Olen», sanoi Cerise hymyillen, »olen noussut varhain jouduttaakseni työtäni. Tänään on lauantai ja tahdon ensimmäisenä jättää työni myymälään... ja sitäpaitsi tulee minun saada hameeni valmiiksi huomiseen ja saankin varmasti, kun istun hetkisen iltasella.» »Ahaa, aiot pukeutua hienoksi huomenna, kun hän tulee...», sanoi Baccarat hajamielisesti. »Mutta Louise! Onhan huomenna sunnuntai...» »Senkötähden?» Cerise punastui korviaan myöten. »Léon», sanoi hän, »on luvannut ottaa äitinsä ja minut mukanaan Bellevilleen päivälliselle». Baccarat leikitteli välinpitämättömästi lävistimellä, jota Cerise käytti kukkia valmistaessaan. »Sinä rakastat siis edelleenkin Léoniasi?» sanoi hän. »Rakastan kyllä», vastasi Cerise vilpittömästi. »Eikö hän olekin ripeä ja kunnon mies?» »Sitä en kielläkään», mutisi Baccarat, »mutta jos sinä menet naimisiin työmiehen kanssa, ystäväni, niin saat olla rahapulassa koko elämäsi ajan». »Pyh! Kun on kaksi ansaitsemassa», sanoi Cerise, »ja molemmat rakastavat toisiaan, pysyy aina onnellisena. Muuten Léonista tulee pian päällysmies ja silloin hän ansaitsee kymmenen frangia päivässä. Silloin hän voi vuokrata pienen myymälän minulle, jonka minä yksin voin hoitaa. Hänellä on hiukan omaisuutta kotiseudullaan, ainakin kolme- tai neljätuhatta frangia, mikä hyvin riittää muotiliikkeen perustamiseen.» Baccarat kohautti olkapäitään. »Tiedäthän hyvin», sanoi hän, »että jos tarvitset neljä- jopa kymmenenkin tuhatta frangia päästäksesi alkuun, niin saat ne minulta». »Kiitos vain», sanoi Cerise, »mutta kunniallinen tyttö ei ota vastaan rahoja muilta kuin isältään tai mieheltään». »Mutta olenhan minä sisaresi!» »Jos sinulla olisi mies, niin suostuisin ottamaan.» Baccarat puraisi huultaan ja rypisti kaarevia kulmakarvojaan. »Sinä voit antaa ne minulle takaisin, kun olet mennyt naimisiin... Onhan Léonilla rahoja.» »Ei», vastasi Cerise, »minä olen taipumaton ja ylpeä, en koskaan lainaa rahoja, se on periaatteeni». Nuori tyttö oli jälleen istuutunut työnsä ääreen puhellessaan sisarensa kanssa. Baccarat oli vähitellen siirtynyt lähemmäksi ikkunaa, jonka ääreen hän istuutui näennäisesti välinpitämättömänä, mutta tosiasiassa hän loi hehkuvan ja uteliaan silmäyksen erääseen viereisen talon viidennen kerroksen ikkunaan. Ikkuna oli suljettu ja valkoiset kaihtimet vedetty huolellisesti eteen. »Hän ei ole siellä», mutisi Baccarat nyrpeästi. »Kuulehan, Louise», virkahti Cerise, joka oli tarkannut sisarensa liikkeitä veitikkamaisesti hymyillen, »olet tosiaankin kiltti, kun viime aikoina melkein joka päivä olet käynyt minua tervehtimässä». Baccarat hätkähti ja kääntyi äkkiä. »Onko sinulla ehkä asioita täällä päin?» kysyi Cerise teeskennellyn viattomasti. »Ei ole», vastasi Baccarat, »tulen vain saadakseni tavata sinua, ja koska voin viettää vapaa-aikani mieleni mukaan». »Niin kyllä», sanoi Cerise hiukan pisteliäästi, »mutta onhan sinulla jo kauan ollut vapaita hetkiä ja olet ennenkin pitänyt minusta. Niin ainakin olen uskonut, mutta...» »Niin kyllä», sanoi Baccarat, »sitä pahempi sellaiselle pyhimykselle kuin sinä. Mutta koska kerran noin utelet, niin kerron sinulle, vaikka punastuisitkin sen kuullessasi.» Cerise loi katseensa maahan. »Jos sinulla on salaisuuksia, on se toinen asia.» »Ei», vastasi Baccarat, »ei se mikään salaisuus ole. Minä olen saanut sellaisen »oikun», kuten sanotaan. Se ehkä kummastuttaa sinua, sillä koko Pariisi väittää, ettei Baccaratilla ole sydäntä muita kuin omaisiaan kohtaan ja ettei hän välitä miehestä enempää kuin ranskalainen kiinalaisesta.» Cerise kohotti päätään ja katsahti sisareensa. Puhuessaan oli Baccarat käynyt totiseksi ja jäykäksi ja hänen silmänsä näyttivät leimahtelevan salaisesta raivosta, kun hän ajatteli, että hänen, joka oli nauranut kaikille voimakkaille intohimoille, nyt oli täytynyt taipua tämän uuden tunteen edessä. »Niin», jatkoi hän, »kuukausi sitten näin kerran tästä ikkunasta nuoren miehen, joka suorastaan hurmasi minut ja sai sydämeni sykkimään... minun, joka en milloinkaan ennen ole rakastanut... Tuolla», sanoi hän ja osoitti sormellaan erästä viidennen kerroksen ikkunaa. »Tiedän, ketä tarkoitat», hymyili Cerise, »varmaankin herra Fernand Rocheria». »Tunnetko hänet?» kysyi Baccarat ilostuen. »Tunnen kyllä!» vastasi Cerise. »No hyvä», huudahti vanhempi sisar intohimoisesti, »minä rakastan häntä... niin, rakastan häntä enemmän kuin sinä koskaan olet rakastanut Léoniasi!» »Ohoo!» huudahti Cerise moittivasti ja epäillen. »Olen nähnyt hänet kolmasti», jatkoi Baccarat, »tuolla hänen ikkunassaan, eikä hän ole edes huomannut minua... ja minä olen aivan mieletön hänen tähtensä... Käyn täällä nähdäkseni hänet vaikkapa vain hetkisen... Ja toisinaan olen niin suunniltani, että tekisi mieleni kirjoittaa hänelle, mennä hänen kotiinsa ja heittäytyä polvilleni hänen eteensä ja sanoa hänelle: 'Etkö tunne, että rakastan sinua!'» Ja hänen mustat silmänsä paloivat. »Eikö ole tyhmää ja omituista», pitkitti hän, »että villiytyy rakastumaan mieheen, jota ei tunne ja jonka nimeäkään ei tiedä, joka ehkä on nainutkin — että rakastaa häntä niin, että menettää halun syödä ja juoda ja uneksii hänestä yökaudet?» Cerise katseli kummeksien sisartaan, joka tavallisesti oli niin kylmäkiskoinen. »Rakastatko häntä tosiaankin?» kysyi hän. »Oi, rakastan häntä niin, että voisin tulla hulluksi», huudahti Baccarat pannen kätensä sydämelleen. »Ajattelehan, että nytkin istuessani täällä ja tuijottaessani tuohon suljettuun ikkunaan on sydämeni sykkinyt haljetakseen liikutuksesta... mutta eikö tuo mies ole milloinkaan kotona?» kysyi hän kärsimättömästi. »Hän tulee aina kotiin täsmälleen kello kaksi», sanoi Cerise. »Mutta kerrohan hänestä jotakin», huudahti Baccarat intohimoisen kiivaasti, »sano minulle, kuka hän on, mitä hän tekee ja kuinka olet häneen tutustunut». »Léon on tutustuttanut minut häneen.» »Millä tavalla?» »Léonin isäntä oli myynyt hänelle kirjoituspöydän, muutamia puutuoleja ja sängyn hänen muuttaessaan tuohon taloon. Léon toimitti hänelle kaiken tämän ja laittoi uutimet hänen ikkunaansa. Tuo nuori mies ei näytä erittäin rikkaalta, hän palvelee eräässä virastossa, kahdensadan frangin kuukausipalkalla; mutta sillä ei pitkälle pääse, jos täytyy olla hieno herra ja käydä puettuna asemansa mukaan. Tiedät, että Léon on hyvin avulias. Hän tiesi, että Fernandilla sillä hetkellä oli vähän rahoja, ja sanoi hänelle: 'Mestari on myynyt teille huonekalut käteisellä, mutta jos teillä on tällä hetkellä vaikeuksia, hyvä herra, niin järjestän asiat teidän puolestanne.' »Huonekalut maksoivat kolmesataa frangia, herra Fernand suostui hänen tarjoukseensa ja maksoi heti 150 frangia. Loput hän suoritti kolmen kuukauden kuluessa ja kun hän saamastaan kasvatuksesta huolimatta ei ole ylpeä, on hän tullut Léonin ystäväksi. Hän lienee myöskin avustajana jossakin sanomalehdessä, koska hänellä on usein teatterilippuja, ja hän on monta kertaa tarjonnut niitä Léonille, joka on ottanut ne vastaan ja sitten antanut äidilleen ja minulle. »Kerran, kun minulla oli vähän työtä ja herra Fernand tahtoi teettää muutamia paitoja, lähetti Léon minut hänen luoksensa, ja niin tutustuimme toisiimme. Siitä asti hän aina on tervehtinyt minua nähdessään minut ikkunassa. Siinä kaikki», lopetti Cerise. »Onko hän... yksin?» kysyi Baccarat värähtelevällä äänellä. »On.» »Etkö milloinkaan ole nähnyt ketään hänen luonaan?» »En milloinkaan.» Baccarat huoahti syvään. »Minä rakastan häntä», mutisi hän, »ja minun täytyy saada hänet rakastamaan itseäni». Hänen puhuessaan avattiin viidennen kerroksen ikkuna, ja eräs mies pisti päänsä ulos. Baccarat tunsi kaiken verensä virtaavan sydämeensä ja kalpeni. »Katso!» sanoi hän sisarelleen ja vetäytyi äkkiä takaisin. Cerise asettui ikkunan ääreen ja alkoi hyräillä saadakseen nuoren miehen, joka seisoi ja katseli hajamielisesti pihalle, katsahtamaan ylöspäin. Fernand Rocher huomasi tytön ja tervehti, sitten hän näytti hämmästyvän Cerisen ja hänen takanaan seisovan naisen yhdennäköisyyttä. »Se on sisareni», sanoi Cerise. Fernand tervehti. »Pyydä häntä tulemaan tänne tervehtimään meitä», kuiskasi Baccarat niin rukoilevasti, että Cerise tuli liikutetuksi ja ajattelematta menettelynsä kevytmielisyyttä huusi miehelle: »Ellei teillä ole muuta tekemistä niin tulkaa meitä tervehtimään, herra Fernand.» »Kiitän kutsustanne, neiti», vastasi nuori mies, »mutta, ikävä kyllä, minulla on kovin vähän aikaa. Minun on mentävä vierailulle... ja syön päivällistä kaupungilla, joten minun on muutettava pukua.» »Hän menee», mutisi Baccarat ja puraisi äkeissään huultaan. »Tahdon tietää, minne hän menee.» Nuori mies kumarsi uudelleen sisaruksille ja sulki ikkunan. »Minun täytyy saada tietää, mihin hän menee», toisti Baccarat, »ja minä saankin sen tietää. Kenties hän menee jonkun naisen luo. Ah, luulenpa tulevani kovin mustasukkaiseksi.» Cerise kuunteli hämmästyneenä sisartaan. »Mutta eihän herra Fernand ole miehesi eikä rakastajasi», huomautti hän. »Hänestä pitää se tulla», sanoi Baccarat rypistäen ylimielisesti kulmakarvojaan. »Sinun miehesikö?» Baccarat kohautti olkapäitään eikä vastannut. »Muuten muistelen», mutisi Cerise, »Léonin sanoneen minulle, että herra Fernand aikoo mennä naimisiin». Baccarat hypähti pystyyn kuin haavoitettu pantteri, joka kaukaa kuulee metsästäjän huudon. »Naimisiinko?» huudahti Baccarat. »Niin, miksi ei?» kysyi Cerise viattomasti. »Siksi, että minä en tahdo.» »Mutta millä oikeudella?» »Milläkö oikeudella!» huudahti kevytmielinen Baccarat, polkien kiivaasti jalkaansa lattiaan. »Kysyykö sydän oikeutta? Minä rakastan häntä...!» »Mutta ellei hän rakastaisikaan sinua...?» »Hänen täytyy rakastaa minua...» Ja hän katsahti ylimielisesti Cerisen kuvastimeen, joka oli uunilla, nähdäkseen upean kauneutensa koko loistossaan. »Olisipa merkillistä», sanoi hän, »että kun nuori, minun kaltaiseni nainen johtuu ensi kerran rakastamaan miestä, tuo mies ei rakastaisikaan minua! Minun tähteni on tehty itsemurhia, eikö sitten viidennessä kerroksessa asuva pahainen konttorikirjuri tulisi hulluksi minun tähteni! Ah, enpä ole Baccarat, ellei niin käy!» Cerise oli nyt saanut kukkansa valmiiksi, heitti harmaan- ja valkoisenkirjavan, suuriruutuisen huivin hartioilleen, siloitti hiukan hiuksiaan ja pani päähänsä soman pienen myssyn helakanpunaisine nauhoineen. »Nyt menen viemään työni myymälään», sanoi hän. Molemmat sisaret menivät yhdessä kadulle. Baccarat oli tullut ajaen, kuten tavallisesti. Komea kaksivaljakko odotti portin edustalla. »Tahdotko, että saatan sinut vaunuilla myymälään?» kysyi Baccarat avatessaan vaununoven. »En, kiitos!» vastasi ylpeä Cerise, »sepä vasta kaunista olisi, jos minunlaiseni työntekijäraukka, joka lähtee noutamaan viittätoista frangiaan, tulisi ajaen komeissa vaunuissa liveripukuinen palvelija kuskipukilla. Hyvästi, Louise, minä menen jalan.» »Hyvästi, pieni tyhmyri», vastasi Baccarat suudellen sisartaan otsalle. Cerise riensi ripein askelin ja oli jo du Temple-kadulla saakka, ennenkuin hänen sisarensa oli kunnolla ehtinyt asettua vaunuihin. »Minne rouva käskee ajamaan?» kysyi kuski. »En minnekään», vastasi Baccarat, »odottelen tässä». Ja hän odotti tosiaan vaunuissaan herra Fernandia tulevaksi, tarkaten naapuritaloa. Kymmenen minuutin kuluttua nuori mies tulikin ja asteli vaunujen ohi niihin katsomatta. »Seuraa tuota herraa matkan päässä», sanoi Baccarat kuskilleen. Vaunut lähtivät liikkeelle, ja Baccarat veti verhot ikkunoiden eteen. IV FERNAND ROCHER Fernand oli viidenkolmatta vanha. Hän oli kookas, kaunis nuori mies, mustatukkainen ja kalpeahipiäinen. Hän oli orpo, eikä hänellä ollut koskaan ollut muuta holhoojaa kuin enonsa, vanha meriupseeri, joka niukalla eläkkeellään oli hänet kouluttanut. Eno oli kuollut jättämättä jälkeensä mitään omaisuutta. Kahdenkymmenen vanhana Fernand sai viran ulkoasiainministeriössä tuhannenviidensadan frangin palkalla, joka parin vuoden perästä korotettiin kahteensataan frangiin kuussa. Vapaa-aikoinaan hän oli yhdessä virastotoveriensa kanssa kirjoittanut laulunäytelmän, josta jokainen sepittäjä sai kymmenen frangia, mutta se ei estänyt Fernand Rocheria haaveilemasta suurta tulevaisuutta näytelmäkirjailijana. Sitäpaitsi Fernand oli rakastunut, ja hän oli kunnianhimoinen rakkaudessaan! Hän rakasti toimistopäällikkönsä tytärtä, neiti Hermine de Beaupréauta, jolla kaikesta päättäen oli kahdeksankymmenen tuhannen frangin myötäjäiset, ja Fernand tiesi, että hänen oli kovasti ponnisteltava, ennenkuin saisi tytön omakseen, sillä herra de Beaupréau oli ahne. Toimistopäällikkö, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta hänen rakkaudestaan tytärtä kohtaan, yhtä vähän kuin siitäkään, että Herminekin rakasti nuorta miestä, piti paljon Fernandista ja kutsui hänet usein päivällisille. Fernand oli älykäs ja ahkera. Joutohetkinään hän valmisteli suurta teosta kansainvälisestä oikeudesta, jonka herra de Beaupréau aikoi julkaista omalla nimellään päästäkseen kunnialegioonan ritariksi ja kohotakseen osastopäälliköksi. Siitä syystä hän suosi nuorta miestä ja osoitti hänelle erikoista ystävällisyyttä. »Tulkaa kello kolme», oli hän sanonut, »niin työskentelemme kello viiteen». Ja kun Fernand ei ollut nähnyt Hermineä kolmeen päivään, päätti hän olla täsmällinen, sitä suuremmalla syyllä, kun hänen päällikkönsä ei ollut sitä, ja melkein aina sattui, että molemmat rakastavaiset saivat muutamia silmänräpäyksiä puhella keskenään ja yhä uudelleen vakuuttaa toisilleen horjumatonta rakkauttaan. Fernand meni siis boulevardin yli, poikkesi vasemmalle du Temple-kadulle ja jatkoi Vendome-kadun yli Saint-Louis-au-Marais-kadulle, jonka varrella hänen päällikkönsä asui. Baccarat seurasi häntä vaunuissaan loitompana. Hän ei päästänyt hetkeksikään nuorta miestä näkyvistään ja nähdessään hänen menevän suureen vanhaan taloon Saint-Louis-kadun yläpäässä, aivan lähellä Palais-Royalia, käski kuskin pysähtyä. Sitten hän juoksi kepeästi vaunuista samaan taloon. Baccarat oli vetänyt harson kasvoilleen, ettei Fernand tuntisi häntä. Vahtikojun luona portin pielessä istui vanha kielevä eukko, ja ensi silmäykseltä Baccarat huomasi, että häntä oli helppo lahjoa. Hän pani louisdorin akan käteen sanoen: »Onko sinulla hyvä puheenlahja, vanhus?» »Niin kehutaan olevan, kaunis, nuori rouva», sanoi nainen ottaen louisdorin, jonka hän nopeasti antoi kadota syvälle taskuunsa. »No hyvä», sanoi Baccarat, »jos käytät sitä, et tule siinä häviämään. Kuka on se nuori mies, joka äsken meni ylös portaita?» »Hän on apulaisena ministeriössä», vastasi vanhus, »ja meni toimistopäällikkönsä luo». »Mikä on tämän päällikön nimi?» »Herra de Beaupréau.» »Onko hän naimisissa?» »On kyllä.» »Onko hänen vaimonsa nuori?» »Neljän- ja viidenkymmenen välillä.» »Mutta...» kysyi Baccarat, »eikö toimistopäälliköllä ole tytärtä?» »On kyllä, ihastuttava tytär ja...» »Oh», virkahti Baccarat ja puraisi huultaan. »Neiti Hermine on kaunis kuin enkeli», lisäsi portinvartija, »ja luulen varmasti tuon nuoren miehen katselevan häntä suopein silmin». »Niinkö luulet?» kysyi Baccarat, ja hänen äänensä vapisi. »Hyvä rouva! Hän syö päivällistä täällä vähintään kolme tai neljä kertaa viikossa.» »Mihin aikaan hän lähtee täältä syötyään päivällistä?» »Noin kello kymmeneltä illalla.» »Hyvä on. Kiitos!» Baccarat heitti louisdorin portinvartijan tahraiselle pöydälle ja lähti. — Se oli varmaankin joku herttuatar, — mutisi vanha nainen. Baccaratin saadessa näitä tietoja meni Fernand Rocher, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä vakoiltiin, nopeasti ylös portaita neljänteen kerrokseen ja soitti kiivaasti sykkivin sydämin herra de Beaupréaun ovikelloa. Toimistopäällikkö kuului polveutuvan eräästä aatelisperheestä, Venaissinin kreivikunnasta, ja oli tullut Pariisiin aivan tyhjin taskuin. Keisarikunnan loppuaikoina hän pääsi kirjuriksi ministeriöön, ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli liukkautensa ja intonsa ansiosta, jota hän osoitti kaikkia vallassaolijoita ja ministerejä kohtaan, päässyt siihen asemaan, jossa hän nyt, vuonna 1845, oli ollut yhdeksän vuotta. Kahdeksantoista vuotta sitten oli herra de Beaupréau kohdannut kauniin, nuoren tytön, jonka ainoa elossa oleva sukulainen oli vanha, saita täti ja jolla oli kaksisataatuhatta frangia myötäjäisiä. Tyttö, jonka nimi oli Thérèse d'Alterive, oli hairahtunut tahi oikeastaan joutunut törkeän väkivallan uhriksi, jonka yksityiskohdat olivat niin hämärät ja salaperäiset, että siitä oli ollut mahdoton saada hyvitystä. Siitä oli seurauksena lapsi, ja väkivallan uhri tahtoi ainakin olla hyvä äiti. Hän ei tahtonut, niinkuin moni muu, salata alastonta todellisuutta ja pelastaa kunniaansa jättämällä tuon hennon olennon vieraisiin käsiin. Herra de Beaupréau kohtasi Thérèsen, mieltyi häneen ja saatuaan vihiä myötäjäisistä kosi. Thérèse kertoi kaunistelematta hänelle kaikki; mutta herra de Beaupréau vastasi hänelle: »Sinun lapsestasi tulee meidän lapsemme; minä tunnustan sen omakseni.» Thérèse vapisi ilosta ajatellessaan, että hänen lapsensa saisi isän, ja vaikka herra de Beaupréau oli pieni ja ruma, melkein muodoton eikä enää nuori, meni hän hänen kanssaan naimisiin. Maailman silmissä lapsi oli herra de Beaupréaun laillinen tytär. Toimistopäällikön ja Thérèsen avioliitosta syntyi kaksi poikaa, joista toinen kuoli aivan pienenä ja toinen oli nyt viidentoista vuoden ikäinen. Hermine itse avasi oven Fernand Rocherille, kun perheen ainoa palvelijatar oli mennyt päivällisostoksille. Herra de Beaupréau oli kitsas, mutta tahtoi kuitenkin ylläpitää määrättyä ulkonaista loistoa. Hän oli vuokrannut huoneiston puolellatoista tuhannella frangilla ja piti silloin tällöin iltakutsuja, joissa viraston palveluskunnan hoitaessa tarjoilua jo seuraavana päivänä palvelijatar yksin siisti huoneet ja asetti huonekalut paikoilleen tanssikutsujen jäljiltä. Nähdessään Fernandin Hermine punastui korviaan myöten, ja Fernandin valtasi omituinen liikutus, jota nuoret miehet tuntevat rakastamansa naisen läheisyydessä. Rouva de Beaupréau istui salongin nurkassa kirjaillen erästä vaatetta. Hän ojensi ystävällisesti nuorelle miehelle kätensä sanoen: »Herra de Beaupréau ei ole vielä tullut, mutta en luule hänen enää kauan viipyvän.» »Herra Fernand, ettekö tahtoisi säestää minua pianolla?» kysyi Hermine vielä punastuen. »Mielelläni, neiti», vastasi Fernand mennen soittokoneen luo, joka seisoi salin toisessa nurkassa kauimpana siitä paikasta, missä rouva de Beaupréau istui. »Olen opetellut Louise Pugetin uuden romanssin», jatkoi Hermine peittääkseen hämminkiään, »se on hyvin kaunis. Saattepa kuulla...» Hermine sovitti nuotit pianolle, Fernandin hiljaa kuiskatessa hänelle: »Voin kertoa iloisen uutisen teille, Hermine. Näytelmäni on hyväksytty Porte-Saint-Martin-teatteriin. Se esitetään tänä talvena ja minä toivon saavani siitä paljon rahaa... ja silloin uskallan...» »Olen puhunut äitini kanssa», sanoi Hermine yhtä hiljaa. Fernand vavahti. »Ja mitä hän sanoi?» »Hän sanoi», vastasi tyttö kasvot tulipunaisina, »että teidän on parasta puhua isälle». Fernand pudisti surullisesti päätään. »Tunnen herra de Beaupréaun», mutisi hän, »hän kieltää... Olen köyhä... ja ainoa toivoni on tulevaisuudessa kirjailijana.» »Äiti kysyi minulta, olenko varma rakkaudestanne», sanoi Hermine. »Voitteko epäillä minua?» »Ja vaikka äitini jollakin tavoin pelkää isää, aikoo hän kuitenkin puhua hänelle asiasta. Hän pitää niin paljon minusta, äiti raukka.» »Mutta... milloin?» kysyi Fernand, jonka sydän alkoi valtavasti sykkiä. »Tänä iltana... jos tahdotte.» Äiti oli hiljaa lähestynyt heitä, ja Herminen lausuessa viimeisiä sanojaan, hän sulki tyttärensä hellästi syliinsä ja katseli Fernandiin. »Onko totta, että rakastatte häntä?» kysyi hän äänellä, jollainen voi olla vain äidillä. Fernand ei vastannut, polvistui vain rouva de Beaupréaun eteen ja loi Hermineen pitkän, lemmekkään katseen. »No niin», sanoi äiti liikutettuna, »miksi vastustaisin lapseni onnea?» Hän otti Herminen käden ja pani sen Fernandin käteen. »Päivällisen jälkeen», sanoi hän, »menette te ja Hermine herra de Beaupréaun huoneeseen ja jätätte minut yksin hänen kanssaan». * * * * * Nyt seurasi onnellinen hetki molemmille rakastavaisille ja äidille, joka iloitsi heidän onnestaan. Aika kului nopeasti, aivan huomaamatta oli päivä kallistunut iltapuoleen. Päivälliskello oli lyönyt, eikä herra de Beaupréau ollut vielä tullut. Yhtäkkiä hän astui salonkiin nopein, levottomin askelin ja tulipunaisena. Hänen pienet mustat silmänsä kiiluivat sinisten silmälasien takaa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mielenliikutusta, jota hän huonosti kykeni salaamaan. Jotakin tavatonta oli hänelle kaiketi tapahtunut, jokin salaperäinen tapaus lienee häirinnyt toimistopäällikön tasaista ja yksitoikkoista elämää. V GUIGNON Baccaratin seuratessa etäämmältä Fernand Rocheria Saint-Louis-kadulle, asteli Cerise nopeasti du Temple-kadun yli Rambuteau-kadulle, jossa se kukkaismyymälä sijaitsi, mihin hän valmisti kukkia. Hän oli niin sievän ja viehättävän näköinen, että useat sivukulkijat ehdottomasti pysähtyivät katsomaan häntä, ja monikin nuori mies ajatteli: — Mikä kaunis nuori tyttö! Onnellinen se mies, jota hän rakastaa. Mutta Cerise ei kiinnittänyt huomiotaan näihin ihastuneisiin katseisiin ja niihin kohteliaisiin ehdotuksiin, joita hänelle tehtiin matkallaan; hän ajatteli vain rakasta Léoniaan, jonka pikku rouva hänestä pian tulisi. Myymälässä otettiin hänet vastaan ystävällisesti hymyillen, sillä johtaja oli tyytyväinen hänen työhönsä. Liikkeen omistaja, rouva Legrand, huudahti hänen tullessaan sisään: »Ah, kas tuossapa on Cerise, minun ripein työntekijäni! Hyvä on, pieni ystäväni, oikein hyvä, että tuotte niin täsmällisesti työnne. Onko teillä kaikki mukananne tänään?» »Kas tässä», sanoi Cerise levittäen huolellisesti kukkansa pöydälle, »minulla ei enää ole mitään kotona». »Kas vain», sanoi rouva Legrand, kookas, lihava ja iloluontoinen nainen, »tämä on erinomaisen hyvää työtä. Tässä meillä on vihdoin rehellinen työntekijä, jonka kanssa on ilokseen tekemisissä. Ei yksikään teistä laiskureista tee työtä niinkuin hän.» Nämä sanat lausuttiin puoleksi hymyillen, puoleksi totisesti viidelle, kuudelle nuorelle tytölle, jotka olivat päivätyössä myymälässä. Sitten hän kääntyi kassanhoitajan puoleen, joka kynä korvan takana katseli Ceriseä rakastunein, ihailevin silmin. »Kiiruhtakaa, herra Eugène», sanoi hän, »sensijaan että seisotte töllistelemässä Ceriseäni imelillä silmillänne, maksakaa mieluummin hänen laskunsa». Kassanhoitaja punastui ja loi katseensa maahan. »Paljonko olemme teille velkaa?» kysyi hän. »Luulen siitä tulevan seitsemäntoista frangia neljäkymmentäviisi centimea; voimmehan laskea kukat.» »Se on oikein», sanoi rouva Legrand. »Te tiedätte saatavanne, ja olenpa varma siitä, että jossakin huoneenne nurkassa teillä on pieni sievä säästölaatikko.» »Mahdollista kyllä», hymyili Cerise. »Ja mihin käytätte säästönne?» »Oi, tarvitseehan sitä rahaa päästäkseen omiin oloihinsa», sanoi Cerise. »Mitä! Aiotteko sitten jättää minut?» »En, se ei ole tarkoitukseni.» »No, se on hyvä. Mutta sitten kai aiotte mennä naimisiin?» »Tietysti», vastasi Cerise viattomasti. Kynä putosi nuoren kirjanpitäjän kädestä tehden suuren mustetahran tilikirjan valkealle lehdelle. »No niin», sanoi madame Legrand, »se on hyvin sanottu ja järkevästi ajateltu! On parempi mennä kunnon miehelle ja edelleenkin käydä huivissa kuin koreilla töyhtöhatussa, kuten niin monet nuoret neitoset, jotka ihastuvat johonkin keikariin, jolla on keltaiset hansikkaat ja lasinpalanen silmässä.» »Onko rouva aivan mieletön!» mutisi muuan pitkä, laiha tyttö. Hän oli rokonarpinen ja punainen ja istui työskennellen nenä kiinni kukkasissa. »Jos minä olisin niin kaunis kuin Cerise, en rasittaisi itseäni kolmenkymmenen soun päiväpalkan tähden, vaan ennenkuin kuusi kuukautta olisi kulunut, ajaisin pois omissa vaunuissani.» Cerise oli lähestynyt pöytää, jonka takana nuori kirjanpitäjä veitsellä raaputteli pois mustetahraa kirjasta. »Kuulkaahan, neiti», kuiskasi hän antaessaan rahat Ceriselle, »jos aiotte mennä naimisiin... niin tietäisin... erään... joka...» »Joko teillä on sulhanen?» kysyi rouva Legrand siten keskeyttäen kirjanpitäjä-paran kosinnan. »Onhan minulla», vastasi Cerise. Kirjanpitäjän punaiset posket muuttuivat liidunvalkeiksi, ja hänen kätensä vapisi, kun hän tapansa mukaan laski rahoja. »Lieneekö lupa kysyä, kuka sulhanen on?» »Hän on kelpo työmies», vastasi Cerise. »Rakastatteko häntä?» »Kaikkea te kysyttekin», hymähti tyttö, »luuletteko, että voisin mennä naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta...?» Ja Cerise pani rahat taskuunsa, otti uuden työnsä ja saatuaan määräykset sanoi hyvästit neitosille ja rouva Legrandille, ja niin hän lähti. Nuori uuttera tyttö asteli vielä rivakammin kuin tullessaan, mutta toista tietä; hän kiirehti Chapon-kadulle, jonka varrella herra Grosin, Léonin isännän, työpaja oli. Tultuaan huonekalukauppiaan myymälän kohdalle hän hiljensi käyntiään ikäänkuin katsellakseen näytteillepantuja huonekaluja. Sattumalta seisoi tuleva päällysmies ovella ja nähdessään Cerisen meni häntä vastaan. Léon Rolland oli pitkä, nuori mies, kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen; hänellä oli vaalea parta, terve, punakka iho ja herkulesmainen vartalo, joka ilmaisi tavatonta voimaa ja jäntevyyttä. Léon ei ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa kuvastui avomielisyys ja hyvätuulisuus. Hän tuli hymyillen ja säteilevin silmin nuorta tyttöä vastaan ja otti hänen kätensä omaan, lujaan työmiehenkouraansa. »Hyvää päivää, Cerise; olipa hauskaa, että tulit tämän kautta...» »Arvasin tapaavani sinut täällä...», vastasi nuori nainen viattomasti ja punastui. »Arvasit oikein, Cerise. Mutta joka tapauksessa olisin tavannut sinut tänään, sillä ajattelin tulla luoksesi illalla saatuani viikkopalkkani.» »Onko sinulla jotakin uutta kerrottavaa minulle, Léon?» »On, ja vieläpä oikein vakavaakin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Hyvä Jumala!» huudahti Cerise levottomasti. »Mitä se on?» »Ei mitään pahaa, päinvastoin! Ensin tahdon sanoa sinulle, että äiti ja minä huomenna aiomme lähteä esikaupunkiin, syömme siellä päivällistä, ja sinä olisit kiltti, jos tulisit mukaan.» »Kai maar», sanoi Cerise valtioviisaasti, »jos äitisi sitä haluaa...» »Tietäähän äiti, että sinusta tulee minun vaimoni.» Cerise loi katseensa maahan ja tarkasteli miettivästi kenkiänsä. »Tuota päivälliskutsuako pidät niin vakavana asiana?» kysyi hän veitikkamaisesti. »En», vastasi Léon, »toista asiaa tarkoitin. Tiedäthän, että isäntäni on luvannut, että kahden kuukauden kuluttua pääsen liikkeen päällysmieheksi.» »Tiedänhän sen», huokasi Cerise, sillä hänen mielestään nuo kaksi kuukautta olivat koko iäisyys. »No niin», sanoi Léon tyytyväisenä, »isäntä onkin päättänyt toisin». »Mitä sanoit! Eikö sinusta tulekaan päällysmiestä?» »Päinvastoin, minä olen jo!» »Mitä!» huudahti Cerise ihmetellen. »Kuulehan, Cerise, Antoine, entinen päällysmiehemme, joka aikoo perustaa oman liikkeen ensi kuun lopulla, on perinyt rahoja ja aikoo matkustaa kotiin. Ja minä olen saanut hänen paikkansa.» »Entä sitten?» kysyi Cerise alkaen ymmärtää. »Koska Antoine on kotoisin samalta seudulta kuin minäkin, pyysin häntä myymään minun maapalstani ja tuomaan paperini mukanaan.» »Sinä et siis matkustakaan?» »En», sanoi Léon, »mutta Antoine palaa viikon kuluttua... ja...» Hän keskeytti ja katsahti tyttöön. »No, ja sitten?» kysyi Cerise tekeytyen tyhmäksi, mutta hänen sydämensä tykytti rajusti. »Jos tahdot... niin minusta...» sanoi Léon hämillään, »voisimme mennä naimisiin jo kahden viikon kuluttua». Cerise kävi aivan punaiseksi ja loi silmänsä maahan. »Niinkö pian...» vastasi hän kuin estellen. — »Näkemiin, Léon... huomiseen.» »Cerise, etkö voisi poiketa Bourbon-Villeneuve-kadulle?» »Äitisi luoko?» »Voisit puhua hänen kanssaan huomisesta.» »Hyvä; käyn siellä», sanoi Cerise. »Näkemiin, Léon!» Kihlautuneet vaihtoivat pitkän silmäyksen ja puristivat vielä kerran toistensa kättä, ja Cerise poistui tuntien sydämensä kiivaasti sykkivän ja täyttyvän ilolla, kun hän ajatteli onnensa tulleen kuusi viikkoa lähemmäksi. Kääntyessään bulevardille Saint-Martin-kadulta hän kuuli mainittavan nimeään. »Hyvää päivää, neiti Cerise», sanoi joku aivan lähellä. Cerise käännähti ja näki eräässä porttikäytävässä miehen, joka tervehti häntä. Tervehtijä oli nuori mies, noin kolmenkymmenen vuoden vanha, heikon ja sairaan näköinen ja rokonarpinen; mutta hänellä oli viisas ja valoisa katse ja huulilla miellyttävä hymy. Hän oli maalarinoppilas, jota alituisten vastoinkäymistensä takia oli ruvettu nimittämään Guignoniksi. Hänen oikea nimensä oli Louis Verdier. Hänen isänsä, roteva auvergnelainen, oli nähdessään tuon hennon olennon kohauttanut olkapäitään ja mutissut: »Hänestä ei milloinkaan tule työmiestä. Viisainta on valita hänelle ammatti, johon hän pystyy. Ruvetkoon taiteilijaksi.» Isä oli pannut pojan oppiin eräälle lasimaalarille. Mutta heti kun hän oli päässyt oppipojaksi, olivat kaikenlaiset vastukset ja onnettomuudet alkaneet häntä vainota. Hänestä tuli tosin kaunis nuorukainen, mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui rokkoon, joka turmeli hänen sievät kasvonsa. Hänen äitinsä kuoli jättäen hänelle sievoisen omaisuuden. Mutta ahne isä ryösti sen häneltä, koska taiteilija ei muka tarvinnut rahoja. Kova onni ahdisti häntä edelleen siten, että hän usein rakastui joutumatta kuitenkaan naimisiin. Kun hän tapasi jonkun nuoren tytön, joka miellytti häntä, kosi hän ja sai myöntävän vastauksen; mutta viime hetkessä sattui aina jotakin, mikä pilasi asian, ja häistä ei tullutkaan mitään. Eräänä päivänä oli Guignon mennyt pormestarin luokse morsiamensa kanssa. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa vastatakseen myöntävästi pormestarin kysymykseen, mutta sai pahoinvointikohtauksen ja meni ulos. Mutta hänen ollessaan ulkona kymmenisen minuuttia oli morsian tullutkin katumapäälle ja mennyt tiehensä. Kun sulhanen palasi, tapasi hän pormestarin valmiina vihkimistoimitukseen, mutta morsian oli karannut. Guignon alistui tyynesti kovaan kohtaloonsa; hän lauloi ja hymyili lakkaamatta, oli hyväsydäminen ja avulias, eikä hänellä ollut vihamiehiä. Ainakin kymmenen vuotta hän oli ollut tuttu Léon Rollandin, Cerisen sulhasen kanssa, ja sentähden hän pysähtyi tervehtimään tyttöä ja puhutteli häntä ristimänimeltä. Cerise tunsi Guignonin ja meni hänen luoksensa. »Kas! Hyvää päivää, herra Louis», sanoi hän. »Sanokaa minua vain Guignoniksi, neiti», vastasi hän, »se ei loukkaa minua. Kun oikein ajattelen, on se minun ainoa nimeni. Mutta minne olette matkalla?» »Olen menossa Bourbon-Villeneuve-kadulle, Léonin äidin luo», vastasi Cerise. »Kuulkaahan!» sanoi Guignon. »Tapasin vastikään Léonin. Näyttää siltä kuin toiveenne häihin nähden toteutuisivat. Eikö totta?» »Kyllä», vastasi Cerise ujosti ja loi silmänsä maahan. »Jos olette kiltti, niin tulette huomenna kanssamme Bellevilleen.» »Hyvin mahdollista, neiti, sitä suuremmalla syyllä, kun Léonkin on pyytänyt minua. Léon on hyvä toveri, saatte hänestä kelpo miehen. Mutta...» Guignon keskeytti lauseensa epäröiden, aivan kuin hänellä olisi ollut jotakin epämieluista sanottavaa. »No mitä?» kysyi Cerise. »Hän on äskettäin saanut uuden toverin, josta minä en pidä», huomautti Guignon. »Mikä hänen nimensä on?» »Hän on seppä nimeltä Rossignol [Satakieli], kummallinen nimi sepän nimeksi. Léonin ei pitäisi seurustella hänen kanssansa. Mutta se on hänen asiansa, tehköön niinkuin haluaa.» »Malttakaahan», sanoi Cerise, »en ole milloinkaan nähnyt tuota Rossignolia». »No, ei kummakaan, he ovat olleet tuttuja vasta muutaman päivän. Jos tahdotte tehdä oikein, niin te estäisitte Léonia... olen saanut sellaisen tyhmän ajatuksen.» Ja hyvästeltyään Guignon meni työhönsä, ja Cerise jatkoi matkaansa Bourbon-Villeneuve-kadulle. Juuri samalla hetkellä tuli pieni, paksu, noin viidenkymmenen vuoden vanha herra bulevardilta Chateau d'Eau-katua kohden. Hänellä oli lyhyet, hoikat sääret, kalju otsa, pulleat, punakat kasvot ja siniset silmälasit nenällä. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin herra Gaston Isidor de Beaupréau, ulkoasiainministeriön toimistopäällikkö. Herra de Beaupréau oli menossa kotiinsa tapaamaan Fernand Rocheria, valmistellakseen hänen kanssansa suurta teostansa kansainvälisestä oikeudesta. Sattumoisin joutuivat hän ja Cerise kävelemään rinnakkain, ja kun toimistopäällikkö tapansa mukaan tuntijan silmillä katseli kaikkia naisia, tuli hän nytkin vilkaisseeksi Cerisen kauniisiin kasvoihin ja ihastui ikihyväksi. Hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja maailma musteni hänen silmissään. Hän pysähtyi ensin katsellakseen Ceriseä, mutta kun neitonen kiiruhti ohi häntä huomaamatta, kääntyi hän ympäri ja alkoi kuin vastustamattoman voiman pakosta seurata tyttöä. Hän ei ollut ensi kertaa sellaisessa seikkailussa; satoja kertoja hän oli samalla tavalla seurannut nuoria neitosia kadulla ja puhutellut heitä vanhan miehen häikäilemättömällä tavalla. Mutta tällä kertaa hänet valtasi niin intohimoinen tunne, että olisi luullut sen olevan vieraan hänenlaiselleen miehelle, ja hän päätti seurata tyttöä matkan päässä voidakseen ahmia häntä silmillään. Saint-Denis-kadun alkupäässä Cerise huomasi, että häntä seurattiin, ja kiiruhti käyntiään... Toimistopäällikkö teki samoin. Cerise poikkesi Bourbon-Villeneuve-kadulle, herra de Beaupréau seurasi häntä. Sitten Cerise meni Léonin äidin luo, joka asui eräässä kulmatalossa, Caire-aukean laidassa, piharakennuksessa. Hän jäi vanhuksen luo puoleksi tunniksi juttelemaan. Palatessaan kadulle hän näki herra Beaupréaun seisovan hievahtamatta paikallaan katukäytävällä. Hän kiirehti kadun yli vapautuakseen vainoojastaan; mutta toimistopäällikkö rohkaisi mielensä, tavoitti Cerisen ja yritti puhutella häntä. »Neiti...» sanoi hän. Cerise kääntyi äkkiä. »Hyvä herra», sanoi hän, »te erehdytte; minulla ei ole tapana puhua henkilöiden kanssa, jotka ahdistavat minua kadulla. Menkää matkoihinne!» Ja käyttäen hyväkseen sitä silmänräpäyksen hämminkiä, jonka hänen kuivakiskoinen ja arvokas äänensävynsä oli saanut aikaan herra Beaupréaussa, Cerise jatkoi matkaansa entistä rivakammin. Mutta toimistopäällikkö lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä edelleenkin matkan päässä eikä laskenut häntä näkyvistään; häntä kannusti yhä sama tunne, jonka valtaan hän oli joutunut Bourbon-Villeneuve-kadulla. Cerise saapui lopultakin kotiinsa ja katsoi vielä portilla taakseen nähdäkseen oliko hänen vainoojansa näkyvissä. Mutta hän ei nähnyt ketään, ja rauhallisesti hyräillen hän alkoi nousta portaita kuudenteen kerrokseen. Mutta toimistopäällikkö ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä silmistään; kuitenkaan hän ei tiennyt, asuiko tyttö tuossa talossa, vai poikkesiko hän vain tilapäisesti sinne asialle, ja siksi hän jäi kauaksi aikaa seisomaan portin ulkopuolelle. Kun Ceriseä ei kuulunut, menetteli hän samoin kuin Baccarat ja meni ovenvartijan puhdille, pisti viiden frangin rahan hänen käteensä ja alkoi kysellä. »Ah, hyvä herra, se on turhaa vaivaa. Neiti Cerise on kunniallinen tyttö», sanoi portinvartija. »Mutta minä olen rikas», sanoi herra de Beaupréau. »Vaikka olisitte rikkaampi kuin itse kuningas, ei siitä olisi apua. Hän on sitäpaitsi kihloissa, tuo pikku neiti, niin että turhaan vaivaatte itseänne... Mutta» — lisäsi portinvartija, »jos olisi hänen sisarestaan kysymys, niin... Enpä sano enempää.» »Kuka hänen sisarensa on?» »Muuan tyttö, joka on joutunut huonoille teille ja ajelee vaunuilla.» »Mikä hänen nimensä on?» »Baccarat.» Pirullinen ajatus syntyi herra Beaupréaun mielessä. »Missä tuo hänen sisarensa asuu?» »Moncey-kadulla», vastasi portinvartija, joka oli usein ollut Baccaratin luona Cerisen asioilla. »Hyvä on!» sanoi toimistopäällikkö. Sitten hän lähti ajatuksiinsa vaipuneena matkaansa. Herra de Beaupréau oli saanut ensimmäisen, parantumattoman taudin kohtauksen, tuon taudin, jota sanotaan vanhanmiehen-rakkaudeksi. Hän rakasti jo Ceriseä villin tiikerin hurjuudella, ja matkalla Saint-Louis-kadulla vaivasi hän päätään keksiäkseen mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia hänen pyydystämisekseen. VI RAKKAUDEN VOITTO »Hyvä Jumala! Mitä teille on tapahtunut?» kysyi rouva de Beaupréau. »Minulleko?» kysyi toimistopäällikkö vavahtaen, »ei kerrassaan mitään». »Miksi olette niin kiihoittunut?» »Olin vähällä jäädä eräiden vaunujen alle», vastasi hän umpimähkään, »mutta pelastuin kuitenkin. Ei sen enempää. Pöytään! Kello on kuusi.» Tapansa mukaan hän otti Hermineä kädestä ja vei hänet pöytään. Fernand oli aivan suunniltaan. Toimistopäällikön kiihoittuminen näytti johtuvan huonosta tuulesta, eikä hän niin ollen varmaankaan hyvillä mielin kuuntelisi rouva de Beaupréaun kysymystä tyttären tulevaisuudesta. Fernand erehtyi. Herra de Beaupréau oli haaveellinen, melkein alakuloinen, mutta hän ei ollut lainkaan kärsimätön, ja kilistäessään nuoren apulaisensa kanssa hän sanoi suopeasti hymyillen: »Olemmepa tainneet tänään vähän laiminlyödä työtämme.» »Korvaan kyllä heti päivällisen jälkeen sen, mitä on laiminlyöty.» »Hyvä», vastasi herra de Beaupréau. »Voimme mennä minun huoneeseeni työskentelemään; muuten tulee koko teoksen jo kahden kuukauden kuluttua olla painovalmiina.» Päivällinen kului kaikessa rauhassa, toimistopäällikön mieliala tasaantui vähitellen, ja kun he menivät salonkiin, missä kahvipöytä oli katettuna, oli hän rauhallinen ja hymyilevä. Varmaankin hän oli keksinyt jonkin keinon millä saisi Cerisen käsiinsä, ja hänen hyvä tuulensa kirkastui siihen määrin, että rouva de Beaupréau huomasi hetken suotuisaksi puhuakseen nuorten rakkaudesta. Hän antoi Herminelle merkin siirtyä huoneeseensa, ja Fernand meni herra de Beaupréaun työhuoneeseen jatkamaan suurta, diplomaattista teostaan päällikkönsä puolesta. »Hyvä herra», sanoi rouva de Beaupréau hiukan pelokkaasti, sillä toimistopäällikkö oli vaihtelevainen luonteeltaan, eikä hänen kanssaan senvuoksi ollut aina helppo tulla toimeen, »tahtoisin puhua kanssanne eräästä vakavasta asiasta.» »Mitä?» sanoi päällikkö havahtuen lemmenunelmistaan. »Se on hyvin vakava asia», sanoi rouva rohkeasti. »Hyvä Jumala! Mitä nyt sitten?» »Asia koskee tytärtäni.» Herra de Beaupréau teki hämmästyneen liikkeen; hänen vaimonsa jatkoi: »Hermine on yhdeksäntoista vuoden vanha; hän on nyt siinä iässä, jolloin hän voi ja hänen täytyykin ajatella naimisiinmenoa.» »Naimisiinmenoako? Hyvä Jumala!» huudahti herra de Beaupréau. »Miksi niin?» »Ajatelkaahan toki», sanoi äitiparka vavisten, »kerranhan te olette poissa ja hän jää tukea vaille... ja...» »Onhan se niinkin, hyvä rouva», keskeytti toimistopäällikkö hänet kiivaasti, »mutta jotta hän voisi mennä naimisiin, täytyy hänellä olla mies.» »Ehkäpä hän jo on tavannutkin sellaisen miehen.» »Onko hän rikas?» kysyi herra de Beaupréau siten kiihkeästi paljastaen ahneen luonteensa. »Hän on nuori, sivistynyt mies, hänellä on hieno käytös ja luja luonne, ja hän rakastaa Hermineä niin suuresti, että hän voi tehdä hänet maailman onnellisimmaksi naiseksi». »Mainiota! Onko hän rikas?» »Ei, mutta hänellä on lupaava tulevaisuus.» Herra de Beaupréau kohautti olkapäitään. »Se ei riitä!» sanoi hän. »Mutta Hermine rakastaa häntä niinkuin hänkin Hermineä.» »Ja hänen nimensä?» »Sinä tunnet hänet ja olet voinut arvostella hänen kykyään. Hän on Fernand Rocher.» Toimistopäällikkö hypähti kiivaasti tuoliltaan ja huusi samalla kertaa ällistyneenä ja suuttuneena: »Tämä on jo liikaa! Minun alaiseni virkailija, jolla on palkkaa kaksisataa frangia kuukaudessa, ja joka muuten on köyhä kuin kirkonrotta, vailla suosijoita ja tulevaisuutta... Oletteko hullu, rouva! Minä en milloinkaan suostu sellaiseen mielettömyyteen. Jos olette sellaista kuvitellut, olette totisesti erehtynyt. Siitä ei tule mitään.» Ja herra de Beaupréau alkoi mittailla salia kiivain askelin, silmät päässä pyörien. Rouva istui nurkassa uunin luona. Hänen olennossaan kuvastui väsymys ja alistuvaisuus, niinkuin niillä naisilla, jotka koko elämänsä ovat kärsineet milloinkaan uskaltamatta nousta sortajaansa vastustamaan. Hänen silmänsä olivat sulkeutuneet, ja niistä vieri suuria kyyneleitä hänen laihoille poskilleen. Äkkiä hänen miehensä pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häneen tutkivasti. »Vai niin! Te itkette», ilkkui hän. »Te itkette sentähden, etten suostu antamaan tytärtänne miehelle, jolla ei ole varoja eikä tulevaisuutta, sensijaan että kiittäisitte minua siitä, että huolehdin hänen onnestaan, vaikka hän ei ole edes oma lapseni, vaan tähän maailmaan sattumalta syntynyt häpeälapsi...» Nämä sanat olivat liikaa onnettomalle naisparalle; kaksikymmentä vuotta hän oli kärsinyt ja kestänyt; nyt hän nousi ja seisoi miehensä edessä silmät tulta säihkyen. »Herra», sanoi hän ylpeällä ylenkatseella, »te herjaatte minua, te olette alhaisin kaikista miehistä!» Herra de Beaupréau huomasi puhuneensa liikoja. »Minä en herjaa teitä», sanoi hän hiukan säyseämmin, »mutta te koettelette liikaa kärsivällisyyttäni». »Hyvä herra», jatkoi rouva de Beaupréau, »kaksikymmentä vuotta sitten olin nuori viaton tyttö, enkä ole milloinkaan hairahtunut. Kotimatkalla Pyreneitten vuoristosta jouduin eräänä yönä autiossa majatalossa häpeällisen väkivallan uhriksi. Kun pyysitte minua vaimoksenne, tunnustin teille avomielisesti kaikki. Te otitte lapseni syliinne ja sanoitte: 'Minä tahdon olla tämän lapsen isä'.» »No, niin», sanoi herra de Beaupréau, »enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö tyttärenne yhä vieläkin usko, että olen hänen isänsä?» »Kyllä», vastasi Thérèse, »mutta hän kysyy usein, tuo lapsiraukka, minkätähden mies, jota hän luulee isäkseen, ja jota hän kunnioittaa isänään, monasti osoittaa hänelle halveksimistaan». »Te valehtelette!» huusi herra de Beaupréau. »Onhan luonnollista, oma lapseni on lähempänä sydäntäni, mutta...» Rouva de Beaupréau keskeytti miehensä lauseen halveksivalla liikkeellä. »Hän miettii usein itsekseen», jatkoi rouva de Beaupréau, »miksi hänen äitinsä itkee yksinäisyydessä katkeria kyyneleitä ja miksi juuri hänen isänsä aiheuttaa nuo kyyneleet». »Ei», huudahti päällikkö polkaisten jalkaansa lattiaan, »älkää kuvitelko itseänne marttyyriksi; minä en ole mikään hirmuvaltias enkä kiusanhenki. Te toitte mukananne myötäjäisiä, sen myönnän, mutta minä annoin teille vastalahjaksi asemani ja nauttimani kunnioituksen; olen peittänyt nimelläni teidän häpeänne... me olemme kuitit.» »Erehdytte, hyvä herra, sillä on olemassa muuan asia, jota äiti pitää onneansa, omaa arvoaan ja asemaansa kalliimpana... se on hänen lapsensa onni! Niin, hyvä herra, te olette huomannut vaimonne kärsivälliseksi ja alistuvaksi naiseksi, joka on vaitiollen kuunnellut häpäiseviä soimauksianne ja rukoillut Jumalaa antamaan teille anteeksi sen, että te aiheettomassa, hillittömässä mustasukkaisuudessanne olette häntä pahoinpidellyt. Nyt te puhuttekin äidille ja asetutte hänen lapsensa onnen tielle. Mutta silloin äiti nostaa päänsä ja nousee vastarintaan. Hermine rakastaa herra Fernand Rocheria, nuorta, kunnollista ja ahkeraa miestä. Hyvä Jumala, sellaisenahan tekin häntä piditte vielä eilen. Hän on tekevä Herminen onnelliseksi... Miksi siis tahdotte vastustaa heidän liittoaan?» »Miksi, miksi?» hoki herra de Beaupréau suhisten raivosta, »siksi, ettei hänellä ole penniäkään!» »Hyvä herra», sanoi Thérèse kylmästi, »te olitte samassa asemassa silloin, kun minusta tuli rouva de Beaupréau». »Mutta teillä oli lapsi!» karjui toimistopäällikkö. »Tahdotteko, että annan suostumukseni tähän avioliittoon?... Hyvä, se on omassa vallassanne.» »Mitä tarkoitatte?» kysyi Thérèse hilliten kyyneleensä ja suuttumuksensa, sillä hän tahtoi olla vahva ja viimeiseen asti puolustaa lapsensa onnea. »Mitäkö tarkoitan?» toisti herra de Beaupréau. »Sen saatte kohta tietää. Kun menimme naimisiin, oli naimasopimuksessa säädetty, että te saisitte vapaasti käyttää myötäjäisenne, kaksisataatuhatta frangia. Luovuttakaa tämä rahamäärä pojallenne Emmanuelille, ja...» »En ikinä!» huudahti rouva de Beaupréau, »minäkö riistäisin mitään toiselta lapseltani toisen hyväksi!» »Siinä tapauksessa emme enää puhu siitä asiasta. Kun menimme naimisiin, tunnustin Herminen tyttärekseni, lain mukaan hän on minun tyttäreni eikä niin ollen voi mennä naimisiin minun suostumuksettani ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Enkä minä anna suostumustani.» »No hyvä», sanoi Thérèse, »siinä tapauksessa saamme odottaa, vaikkapa minun pitäisi tunnustaa totuus lapselleni... vaikka minun pitäisi punastua tyttäreni edessä». Samassa aukeni ovi, ja Hermine seisoi kalpeana kynnyksellä. »Äiti», sanoi hän, »te olette jalo nainen, teidän ei tarvitse milloinkaan punastua tyttärenne edessä». Hän meni rouva de Beaupréaun luo ja polvistui hänen eteensä. »Rakas äiti», kuiskasi hän suudellen äitinsä laihaa kättä, »anna minulle anteeksi, olen kuullut kaikki, tiedän, että te olette hyvä, paras kaikista äideistä, jaloin kaikista naisista. Tyttärenne on teistä ylpeä...» Hermine nousi ja katsoi tiukasti herra de Beaupréauhon. »Hyvä herra», sanoi hän, »äitini ei tahdo riistää minulta perintöäni, mutta minulla on itselläni oikeus luopua siitä, ja minä suostun ehdotukseenne». Sitten hän meni ovelle ja huusi: »Fernand! Fernand!» Fernand Rocher tuli sisään. Hermine otti häntä kädestä ja vei hänet herra de Beaupréaun luokse. »Eikö totta», kysyi hän, »että te tahdotte ottaa minut vaimoksenne ilman myötäjäisiäkin?» »Ah, olen ylpeä saadessani tehdä työtä teidän hyväksenne ja tehdä teidät onnelliseksi. Tahdon omistaa ainoastaan teidät.» »No hyvä», sanoi Hermine, »tahdon tulla vaimoksenne. Istukaa tähän kirjoituspöydän ääreen ja kirjoittakaa kuitti minun myötäjäisistäni. Ainoastaan sillä ehdolla herra Beaupréau suostuu avioliittoomme.» Ja nuori tyttö loi sanomattoman ylenkatseellisen silmäyksen toimistopäällikköön, jonka sellainen uhrautuminen teki aivan sanattomaksi. VII COLAR Seuraavana päivänä, sunnuntaiaamuna, asteli Colar nopeasti Chaussée-d'Antinin yli. Entinen aliupseeri ei ollut puettuna kaulaan asti napitettuun takkiin ja husaarihousuihin, kuten tavallisesti. Hänellä oli yllään sininen nuttu, lippalakki päässä, karkeat villahousut jalassa ja musta huivi kaulassa. Colar meni Victoire-kadulle, josta siihen aikaan murrettiin uutta katua suurille hotellitonteille Saint-Lazare-kadulla. Hän poikkesi vasemmalle, sillä kadun oikea puoli oli suljettu aitauksella suurien, takanaolevien rakennustonttien vuoksi. Colar ryömi eräässä aitauksessa olevasta aukosta sisään ja lähti astelemaan pienelle, kaksikerroksiselle huvimajalle. Tämä huvimaja oli puutarhan perällä, joka kuului erääseen vanhaan hotelliin. Hotellin omisti muuan vanha, hyvin rikas ja omituinen englantilainen; se oli aivan asumaton. Toisin sanoen, se oli jätetty erään vanhan portinvartijan huostaan, joka niinikään oli englantilainen ja asui portinvartijan rakennuksessa Saint-Lazare-kadun puolella. Hotellin takana oli suuri puutarha ja aivan sen perällä kaksikerroksinen huvimaja. Jostakin omituisesta oikusta Mac Ferl ei ollut milloinkaan halunnut vuokrata hotellia, mutta hän oli antanut portinvartijalle luvan vuokrata huvimajan ja pitää siitä saamansa tulot hyvänään. Kun portinvartija kuukausi sitten eräänä aamuhetkenä seisoi portin ulkopuolella ja aito englantilaisella tyyneydellä veteli savuja sikaaristaan, oli eräs nuori, noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka vaateparresta ja ulkomuodosta saattoi päättää, että hän oli kotoisin Kanaalin takaa, puhutellut häntä englanniksi ja pyytänyt saada nähdä huvimajaa. Perinpohjaisen tarkastelun jälkeen näytti huvimaja vierasta miellyttäneen, erittäinkin syrjäisen asemansa vuoksi. Portinvartijan kanssa sovittiin vuokrasta, joka muuten oli ylen suuri, ja jo samana iltana vuokralainen palvelijansa kanssa muutti sinne, kun matka-arkut oli tuotu paikalle. Tämä muukalainen oli kapteeni Williams, ja kun Colar nyt tuli hänen luokseen, tapasi hän herransa pukeutumassa. Kapteeni Williamsilla oli musta tukka ja mustat, hienot viikset; hän oli kaunis mies, ja hänellä oli maailmanmiehen käytös. Lontoossa, jossa hän salaisesti oli ollut erään pelätyn varasliiton päällikkönä, hän oli käyttänyt paroonin arvonimeä, ja hänen oli onnistunut todistaa oikeutensa siihen. Parooni Williams oli siellä liikkunut ylhäisissä perheissä ja asunut upeassa talossa Belgrave-Squaren varrella. Häntä pidettiin erään pohjoisista kreivikunnista kotoisin olevan aatelismiehen poikana, ja hänellä otaksuttiin olevan 30,000 punnan vuotuiset tulot. Lisäksi tiedettiin, että hän oli täydellinen gentlemanni ja etevä urheilija. Mutta eräänä päivänä oli hänestä alkanut liikkua hämäriä huhuja, vaikkei tiedetty mistä ne olivat lähtöisin. Newmarketissa väitettiin, että tuo hieno parooni olikin mitä häikäilemättömin murtovaras ja taskuvarasliiton johtaja ja että hän huolimatta täysin puhtaasta englanninkielestään oli syntyperältään ranskalainen tai italialainen. Olipa miten hyvänsä, niin oli kapteeni Williamsilla Lontoossa ollut vaalea tukka ja vanha poskiparta aito englantilaiseen tapaan. Pariisiin tultuaan hän värjäsi tukkansa mustaksi, poisti poskiparran ja kasvatti itselleen viikset. Kun Colar tuli hänen luoksensa, istui hän uunin luona pitkässä aamuviitassa ja tohveleissa värjäten hiuksiaan peilin edessä. Hän poltteli sikaaria, ja hänen kasvoillaan oli perin tyytyväinen ilme. — Tuskin olen vielä ollut kuukauttakaan Pariisissa, — ajatteli hän, — ja kuitenkin olen jo saanut aikaan yhtä ja toista; puuhani menestyvät koko hyvin. Jos piru edelleenkin auttaa minua, siirtyy parooni Kermor de Kermarouëtin kaksitoista miljoonaa minun taskuihini! Williams henkäisi syvään ja puhalsi ilmaan kaksi harmaata savupilveä. — Armand de Kergaz raukka, — ajatteli hän edelleen, — niin rehellinen hyväntekijä ja kelpo mies kuin oletkin, vedetään sinua kuitenkin nenästä ja saatpa vielä suureksi suruksesi luovuttaa parooni sir Williamsille takaisin sen omaisuuden, jota niin uskollisesti olet hoitanut... Ja, — hän hymyili häijystä, — viiksieni nykyinen väri ja omaksumani englantilainen ääntämistapa estävät sinua tuntemasta rakasta veljeäsi, varakreivi Andreaa, jonka perinnön olet ryöstänyt sen typerän tekosyyn nojalla, että muka hänen isänsä oli anastanut sen sinun isältäsi. Andrea hymyili voitonriemuisesti. — Colar on pystyvä mies, kerrassaan pystyvä, — jatkoi hän ajatuksissaan, — mutta Lontoo ei ollut hänelle oikea toimintapaikka huolimatta hänen hyvästä tahdostaan. Häneltä puuttui varmuutta. Täällä Pariisissa sitävastoin on hänen ovela julkeutensa oikeassa maaperässään. Hänen kokoomansa joukkue ei myöskään ole huonoimpia; virkamies ja Bistoquet ovat jo olleet minulle suureksi hyödyksi. Seppä on mies paikallaan. Ja Nicolo kelvannee hänkin. Ovelle kolkutettiin, ja Colar ilmestyi keskeyttäen hänen ajatuksensa. »Hyvää päivää, kapteeni», sanoi hän kohottaen sotilaallisesti kätensä lakin lipalle. »Päivää, Colar.» »Olenko säntillinen?» »Olet. Istu ja kerro minulle, millä tolalla asiat ovat!» »Poliisiosastoni työskentelee ihanteellisesti, ja hyvä onkin, sillä vielä emme ole löytäneet oikeata ratkaisua.» »Niinkö luulet?» »Tiedämme kyllä, että rouva de Beaupréau on etsimämme Thérèse...» »Niin, sehän jo on jotakin.» »Ja että hänen tyttärensä Hermine on parooni Kermor Kermarouëtin lapsi.» »Mutta minusta tuntuu», sanoi kapteeni, »että tämä on arvoituksen oikea avain. Herra de Beaupréau on ahne; jos lupaamme hänelle miljoonan, niin hän kyllä naittaa tyttärensä... ja minä», lisäsi Williams katsellen tyytyväisesti kuvaansa peilistä, »saatan silloin olla sovelias vävy...» »Pikku neiti on jo rakastunut», sanoi Colar. Williams heitti sikaarin kädestään. »Ja mikä — vielä parempi», jatkoi Colar, »hän on kihloissa... häät on päätetty viettää kahden viikon kuluttua». Williams kalpeni. »Se on mahdotonta.» »Aivan totta!» vakuutti Colar. »Se on totinen tosi, herra, ja neidin sulhanen on eräs ulkoasiainministeriön kopisti.» »Onko hän rikas?» »Hän ei omista penniäkään.» »Mikä hänen nimensä on?» »Fernand Rocher.» »Missä hän asuu?» »Marais-kadulla.» »Entä sitten?» »Sitten voin kertoa», jatkoi Colar, »että minä pari päivää sitten olen päässyt työhön erään huonekalutehtailijan liikkeeseen Chapon-kadun varrella... huonekalujen valmistus on näet minun vanha ammattini...» »Miksi olet niin tehnyt?» »Olen rakastunut», sanoi Colar salaperäisesti. Williams rypisti otsaansa. »Ei sinulla ole aikaa rakastelemiseen», huomautti hän. »Kerro lisää.» »Kuulkaahan, kapteeni. Tapasin eräänä päivänä nuoren tytön ja rakastuin häneen. Hänen nimensä on Cerise; hän on sekä kaunis että älykäs, mutta luoksepääsemätön kuin linnoitus, sillä hänellä on sulhanen, josta tulee huonekalukaupan johtaja. Tämän sulhasen nimi on Léon Rolland, ja hän on neiti Herminen sulhasen, Fernand Rocherin ystävä.» »Sepä oivallista!» virkahti Williams tyytyväisenä. »Eilen illalla», jatkoi Colar, »tuli Fernand Rocher Léonin luo ja kertoi onnesta säteillen, että herra de Beaupréau oli suostunut hänen ja Herminen avioliittoon, tosin sillä ehdolla, että Hermine luopuisi myötäjäisistään». Williams kävi vakavaksi. »On perin arveluttavaa», sanoi hän, »että nuorella tytöllä, joka rakastaa, on luja tahto». »Malttakaahan, kun kerron», jatkoi Colar. »Cerisellä on sisar... hän on hieno nainen, hänellä on vaunut ja hotelli, ja häntä nimitetään Baccaratiksi. Bistoquet on ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan.» »Mutta...» keskeytti Williams, joka halusi kuulla enemmän neiti Herminestä ja hänen aiotuista häistään. »Baccarat on silmittömästi rakastunut Fernand Rocheriin. Ymmärrättekö?» Williamsin silmät loistivat. »Onko hän kaunis?» kysyi hän. »Kaunis kuin enkeli ja kavala kuin saatana.» »Hyvä!» sanoi Williams tyynesti. »Hän on se nainen, joka on raivaava Fernand Rocherin tieltäni.» »Tiedänpä vielä enemmänkin», jatkoi Colar, »toimistopäällikkö Beaupréau on vanha irstailija, joka juoksee nuorten tyttöjen jäljessä. Eilen hän ajoi Ceriseä takaa koko päivän. Oletteko tyytyväinen tietoihini, herra?» Parooni Williams eli, jos haluatte, varakreivi Andrea oli vajonnut mietteisiinsä eikä vastannut Colarin viimeiseen kysymykseen. Hänen pirullinen älynsä oli jo kutonut sen läpipääsemättömän verkon, johon Thérèse, Hermine, Fernand Rocher ja Léon Rolland oli pyydystettävä. »Missä Baccarat asuu?» kysyi hän vihdoin. »Moncey-kadulla, pienessä hotellissa, oikealla, ja sinne pääsee parhaiten Blanche-kadulta.» »Hyvä, tämä nainen on saatava palvelemaan minua, ja mitä Ceriseen tulee, niin luulen hänestä tulevan mainion syötin herra Beaupréaulle... Mutta ensin on Léon raivattava pois tieltä...» »Hyvä!» sanoi Colar. »Se voi tapahtua jo tänään... tänä iltana... Bellevillessä. Seppä voi auttaa minua.» Andrea soitti palvelijaansa, joka oli samalla _groom_ (tallirenki), ja käski valjastaa hevoset. »Nyt täytyy sinun», sanoi hän Colarille, »kolmen päivän kuluessa vuokrata minulle joku hotelli Champs-Elysée-korttelissa. Siellä tulee olla talli viidelle hevoselle ja sijaa kaksille vaunuille.» »Kuten käskette», vastasi Colar ja poistui. Andrea pukeutui upeaan aamupukuun. Neljännestunnin kuluttua ajoi hän omassa _tilbury'ssään_ — kaksipyöräisissä vaunuissa — Moncey-kadulle ja sinne tultuaan lähetti nimikorttinsa Baccaratille. Baccarat oli vielä vuoteessa. Hän oli herkeämättä ajatellut Fernandia, ummistamatta silmiänsä koko yönä. Kamarineiti toi hänelle paroonin nimikortin. »Sano, että minulla ei ole kunnia tuntea paroonia, enkä voi ottaa vastaan häntä», sanoi Baccarat äkeästi. »Mylord sanoo tulleensa puhumaan teidän kanssanne herra Fernand Rocherista», sanoi kamarineiti. »Fernand! Fernand!» huudahti Baccarat hypähtäen vuoteesta. »Joudu, joudu... pyydä häntä odottamaan... olen heti valmis.» Baccaratin ääni värisi mielenliikutuksesta. VIII PAROONI Notkeana kuin pantteri oli Baccarat hypähtänyt vuoteestaan ja juossut pukuhuoneeseensa, ja vaikka hän tavallisesti tarvitsi pitkän ajan pukeutumiseensa, jossa kamarineiti oli apuna, ei nyt kestänyt kuin hetkisen, kun hän oli valmiina sopivassa puvussa ilman toisen apua. Sitten hän soitti luokseen Fannyn, joka heti ilmestyi. »Pyydä englantilaista astumaan sisään!» sanoi Baccarat, joka oli saanut takaisin tavallisen, ylimielisen levollisuutensa. Andrea astui huoneeseen. Hän oli mies, joka heti ensi silmäykseltä pystyi oivaltamaan tilanteen, ja hän huomasi heti, että hänellä tulisi olemaan hyötyä tästä naisesta. — Kylmä kuin marmori, — ajatteli hän, — mutta rinnassa sydän, polttava kuin laavavirta, häijy hän on luonteeltaan, mutta ihmeellisen kaunis, ja varmasti pystyvä panemaan nuoren miehen pään pyörälle ja saamaan hänet unohtamaan kunniansa... ja... — Jos tuo mies on viholliseni, — ajatteli Baccarat samalla kertaa, katsellen tutkivasti paroonia, — on hän minun arvoiseni; jos hän on ystäväni, voitan hänet. Andrea tervehti kohteliaasti Baccaratia, joka kädenliikkeellä kehoitti häntä istuutumaan tuolille viereensä; sitten hän antoi Fannylle merkin poistua. »Madame», sanoi Andrea rauhallisesti ja istahti tarkastellen Baccaratia tutkivasti kuin liikemies, jota naiskauneus ei liikuta. »Olen parooni Williams ja olen tullut tänne tehdäkseni teille erään ehdotuksen.» »Puhukaa», sanoi Baccarat, joka oli kokonaan saanut takaisin itsehillitsemistaitonsa, »mutta jos se koskee jotakin rakkausasiaa, pyytäisin teitä tulemaan uudelleen toisen kerran... olen tänään hieman hermostunut». »Ymmärrän hyvin», sanoi herra Williams, »kun on nukkunut huonosti... Tyydyttämätön rakkaus estää unen...» »Rakkausko?» kysyi Baccarat. »Luulin teidän rakastavan Fernand Rocheria», sanoi sir Williams levollisesti. Baccarat vapisi, mutta ei värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. »En rakasta ketään, mylord.» »Olen vain parooni», huomautti sir Williams, »mutta olen onnellinen huomatessani erehtyneeni». »Miksi niin?» »Sentähden», sanoi hän korostaen jokaista sanaansa, »että olisi ollut teille raskasta, jos olisitte häntä rakastanut». Baccaratin sydän vavahti, ja hän kalpeni. »Mitä tarkoitatte?» »Tarkoitan vain, että on raskasta naiselle nähdä rakastamansa miehen hylkäävän hänet...» »Herra», sanoi Baccarat jääkylmästi, »minunlaistani naista ei hyljätä, minä hylkään itse!» »Rakas ystäväni», sanoi sir Williams edelleenkin yhtä kuivakiskoisesti ja vähäsanaisesti, »teidän kaltaisenne naisen voi hyljätä ainoastaan mennäkseen naimisiin — ja Fernand Rocher viettää pian häitänsä». Nämä sanat sattuivat kuin salamanisku Baccaratin kylmään sydämeen. Hän hypähti huudahtaen tuoliltaan, tuskasta pyörtymäisillään. »Vihdoinkin!» sanoi sir Williams. »Te rakastatte häntä sittenkin.» »Niin, niin, kyllä rakastan häntä... tulisesti... mielettömästi!» huusi hän, »eikä hän saa mennä naimisiin... Hänen täytyy rakastaa minua, vaikka minun olisi survaistava tikari kilpailijani rintaan...!» Hän juoksi uunin luo siepaten sieltä siron koristellun tikarin. »Kas vain, te näyttelette oivallisesti tragediaa, hyvä rouva», sanoi Williams aito englantilaisella kylmäkiskoisuudella. Nämä sanat masensivat yhdellä iskulla Baccaratin uhman ja lannistivat hänet kerrassaan. Tikari putosi hänen kädestään, ja hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» voihki hän. »Ystäväni», jatkoi sir Williams yhtä rauhallisesti kuin ennen, »tulin kertoakseni teille ikävän uutisen, mutta samalla tarjotakseni teille apuani». »Mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Baccarat, jonka sydämessä syttyi toivon kipinä. »Katsokaa tarkoin minua!» sanoi Williams ilkeästi hymyillen, mikä paljasti koko hänen pirullisen älynsä, »ettekö luule, että voin olla teille hyvä liittolainen?» »Tahdotteko auttaa minua...? Mutta miksi... mistä syystä?» »Ah», sanoi sir Williams. »On itsestään selvää, että minulla on syyni... muutoin...» Samassa ovi aukeni, ja Fanny tuli sisään nimikortti kädessä. Baccarat otti kortin ja luki: G. I. de BEAUPRÉAU Ulkoasiain-ministeriön toimistopäällikkö. — Ulkoasiain-ministeriön toimistopäällikkö! — ihmetteli Baccarat. »En tunne tätä herraa», sanoi hän ääneen. »Sano, etten ole kotona.» Sir Williams otti kortin, ja nähtyään nimen sanoi päättävästi: »Teidän täytyy ottaa hänet vastaan.» Sitten hän kääntyi kamarineidon puoleen, sanoen käskevästi: »Pyytäkää herraa odottamaan kymmenen minuuttia salongissa!» Fanny ymmärsi, että hänen oli toteltava, ja meni. Williams katseli hämmästynyttä Baccaratia ja sanoi: »Herra de Beaupréaulla on tytär, jonka nimi on Hermine.» Baccarat huudahti kuullessaan tämän nimen, jonka portinvartijavaimo Saint-Louisissa oli hänelle maininnut. »Hän on Fernandin kihlattu», jatkoi sir Williams rauhallisesti, »ja onhan teidän otettava vastaan hänen appensa». »Mutta mitä hän minusta tahtoo?» »Hän tulee ehdottamaan teille jotakin häpeällistä, mutta älkää välittäkö siitä... kuunnelkaa kärsivällisesti häntä... pyytäkää häntä tulemaan huomenna uudelleen. Jälkeenpäin voimme järjestää asian...» Sir Williams soitti kelloa ja sanoi Fannylle, joka tuli huoneeseen: »Kutsukaa herra de Beaupréau sisään.» Sitten hän hävisi pukuhuoneeseen. »Älkää kieltäkö häneltä mitään... älkää loukkaantuko... viikon kuluttua Fernand on naimisissa», kuiskasi hän vetäen oviverhon eteen. Hetkisen seisoi Baccarat yksin, sitten ilmestyi toimistopäällikkö huoneeseen. Herra de Beaupréau tervehti elostelijan itsetietoisuudella nuorta kurtisaania, mutta Baccarat vastasi hänen tervehdykseensä niin ylimyksellisen kylmästi ja arvokkaasti, että herra de Beaupréau oli miltei menettää puheenlahjan. »Hyvä rouva», sanoi hän, »pyytäisin saada hetkisen keskustella kanssanne». »Olkaa hyvä», vastasi Baccarat osoittaen tuolia. »Hyvä rouva», sanoi herra Beaupréau, »nimikortistani olette nähnyt, kuka olen. Olen rikas... ja asemani sallii minun uhrata paljonkin naisen tähden...» Halveksiva hymy väikkyi kurtisaanin huulilla, mutta viereisen huoneen oviverhot, joihin herra de Beaupréau oli selin, siirrettiin puoleksi syrjään, ja Baccarat näki sir Williamsin kalpeat kasvot, jotka näyttivät sanovan: »Unohdatteko varoitukseni? Tahdotteko, että Fernand menee naimisiin...» Herra Beaupréau rohkaisi mielensä, ja sanoi: »Teillä on sisar.» »Ah, jos te rakastatte sisartani, niin näette turhaa vaivaa. Ja muuten sisareni asiat eivät liikuta minua.» Mutta yhtäkkiä syntyi Baccaratin aivoissa pirullinen ajatus. — Jospa voisin ostaa häneltä Fernandin vapauden! — ajatteli hän. Samalla hetkellä häpeän puna peitti hänen kasvonsa, ja hän oli toistamiseen ajaa herra Beaupréaun ovelle. Mutta sir Williamsin pää ilmestyi taas verhojen takaa ikäänkuin muistuttaen: »Jos sen teette, on Fernand viikon kuluttua naimisissa.» Ja hän hillitsi itsensä. »Cerise on pieni tyhmyri, hoitakoon itse asiansa», sanoi hän toimistopäällikölle. »Mutta, ettekö voi ottaa minua siipienne suojaan?» pyyteli toinen yhä. »Luvatkaa!» nyökkäsi sir Williamsin pää. »Ehkäpä», sanoi Baccarat aivan hiljaa. Sitten hän nousi äkkiä ikäänkuin keskeyttääkseen keskustelun ja lisäsi: »Tulkaa huomenna uudelleen!» »Huomennako, otatteko minut vastaan huomenna?» »Kyllä, kyllä», sammalsi Baccarat saattaen ilosta säteilevän herran ovelle. Kääntyessään näki hän sir Williamsin edessään. »Kuinka halpamaista!» mutisi hän. »Minäkö möisin sisareni! En ikinä!... En milloinkaan! Sanotaan, että Baccaratilla ei ole sydäntä, se on totta; mutta hän rakastaa omaisiaan... Ei ikinä... ei ikinä!» toisti hän. »Rakas ystävä, ainoa ihminen koko maailmassa, joka voi estää Fernandin naimisiinmenon, on herra de Beaupréau... Ajatelkaa sentähden tarkoin, mitä teette...» * * * * * Keskustelun jatkoa ei kukaan tunne, mutta Andrean poistuttua painoi tuo naisparka päänsä alas kalpeana häpeästä, ja kuuma kyynel, ehkä viimeinen hänen elämässään, vieri verkkaan hänen poskelleen. Cerise, puhdas, viaton Cerise, pieni, uuttera työntekijä, rehellisen työmiehen morsian, oli uhrattava Baccaratin sydämessä hehkuvan, hävittävän tulen, kalvavan intohimon tyydyttämiseksi. IX JEANNE Vihdoinkin valkeni sunnuntaiaamu, jota Cerise oli niin odottanut. Hän oli toimittanut askareensa, oli valmiiksi pukeutunut ja iloinen, kun ovelle kolkutettiin. Kookas, nuori ja kaunis tyttö, jonka hienopiirteiset kasvot näyttivät huolestuneilta, astui sisään. »Ah», sanoi Cerise kunnioittavasti, »tekö se olettekin, neiti Jeanne! Olipa ystävällisesti tehty, että tulette minua tervehtimään.» »Siitä on jo kauan, kun olemme tavanneet toisiamme», vastasi Jeanne, »enkä ole kuullut teistä mitään... sentähden tulin ilmoittamaan teille uuden osoitteeni. Olemme näet muuttaneet Meslay-kadun 11:een.» Jeanne oli aikaisemmin asunut samassa talossa kuin Cerisen isä, jo siitä asti he olivat olleet tuttavat. Jeannen elämäntarina oli koruton ja liikuttava. Jeannen isä, urhea eversti Balder, oli kaatunut Constantinin taistelussa, jättämättä leskelleen ja tyttärelleen perinnöksi muuta kuin tuhannenviidensadan frangin suuruisen eläkkeen ja pääoman, joka tuotti tuhannen frangia korkoja vuodessa. Rouva Balder oli asettunut asumaan tähän kortteliin osittain taloudellisista syistä, osittain jotta heidät unohdettaisiin hienoston piireissä, joissa he olivat loistaneet ennen everstin kuolemaa, joka sattui heti sen jälkeen kuin eversti oli menettänyt melkein koko omaisuutensa eräässä oikeudenkäynnissä. Leski ja tytär elivät muutaman vuoden pienillä tuloillaan. Sitten äiti kuoli sydäntautiin, ja Jeanne jäi yksin maailmaan. Jeanne oli silloin kahdeksantoistavuotias. Hän oli niitä ylpeitä kaunottaria, joita tapaa vain vanhoissa suvuissa, ja hänen aateluutensa esti häntä sortumasta niihin viettelyksiin, joita köyhyys ja yksinäisyys tuovat mukanaan. Cerise oli hoitanut Jeannen äitiä tämän sairastaessa, ja molemmat tytöt olivat tulleet hyviksi ystäviksi ja tapasivat usein toisensa. Mutta vaikka Jeanne aina puhutteli Ceriseä nimeltä, sanoi Cerise aina Jeannea neidiksi. Vanha palvelijatar Gertrude, joka oli ollut Jeannen vanhempien luona aina tyttären syntymästä saakka, palveli häntä edelleen äidillisen hellästi ja uhrautuvasti. Jeanne istuutui nuoren ystävättärensä viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi: »Gertrude ja minä olemme huomanneet, että kuudensadan frangin vuokra on liian korkea meille, sen jälkeen kun äitini eläkettä ei enää ole.» Jeanne huokasi syvään ajatellessaan äitiään, ja kaksi suurta kyyneltä kimalteli hänen silmissään. Hän oli vaalea kuin Rafaelin Fornarina, niitä tyyppejä, joissa ei ole pisaraakaan gallialaista verta. »Neiti raukka!» kuiskasi Cerise unohtaen, että hän itse ansaitsi ainoastaan puolitoista frangia päivässä ja kuitenkin liverteli kuin leivonen aamusta iltaan. »Tulin pyytämään teiltä erästä palvelusta», sanoi Jeanne uudelleen huokaisten. »Rakas neiti, sanokaa vain suoraan», sanoi Cerise, »täytän mielelläni pyyntönne». Jeanne punastui jatkaessaan: »Gertrude tulee vanhaksi ja menettää pian näkönsä. Hän uhraa viimeisetkin voimansa ahertaessaan minun hyväkseni ja on usein hyvin kovilla koettaessaan tehdä minun elämäni vähän valoisammaksi. Tahtoisin niin mielelläni keventää hänen työtaakkaansa, mutta siihen tarvitaan varoja...» »Minulla on kaksisataa frangia säästölaatikossani», huudahti Cerise. »Tahdotteko, niin annan ne teille?» »Ei, kiitos, rakas Cerise, sitä en tarkoittanut... tahtoisin mielelläni saada jotakin työtä...» »Tekö!» huudahti Cerise, »aatelisneiti! Mutta katsokaahan toki sieviä käsiänne... ovatko ne työtä varten luodut...» »Työ», sanoi Jeanne koruttomasti, »on kenties oikeaa aateluutta; miksi siis häpeäisin sitä?» Cerise katsoi nuoreen toveriinsa lapsellisen ihailevasti voimatta mitään vastata. »Kuulkaa, Cerise», jatkoi Jeanne, »luostarissa opin ompelemaan ja kirjailemaan, olenpa koko näppärä sormistani... ja minulla on hyvää tahtoa. Jos pidätte vähänkään minusta, niin löydätte kyllä jonkun koruompeluliikkeen, johon pääsisin työhön.» »Tekö rupeaisitte työskentelemään ompeluliikkeessä!» huudahti Cerise. »Ei, ei, neiti, ehdotan jotakin parempaa. Muuan tuttavani on johtajattarena eräässä koruompeluliikkeessä, voin pyytää häneltä teille työtä. Te voitte tuoda minulle työnne joka viikko, niin minä otan sen mukaani liikkeeseen, joka on minun myymäläni vieressä. Se sopisi paljon paremmin teille, ja niin minäkin saisin nähdä teitä useammin luonani.» »Rakas Cerise, kuinka hyvä te olette, kuinka paljon teistä pidän!» sanoi Jeanne. »Te siis suostutte ehdotukseeni?» »Kyllä», vastasi Jeanne. »Mutta puhukaamme nyt teistäkin. Oletteko iloinen ja tyytyväinen? Kuinka herra Léon voi?» »Léonista on tullut työnjohtaja, ja luulen, että vietämme häitä kahden viikon kuluttua», sanoi Cerise punastuen. »Rakas Cerise, toivotan teille onnea», sanoi Jeanne syleillen nuorta työntekijää kuin sisartaan. »Toivon sydämestäni, että tulisitte oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin te ansaitsette... Mutta olittehan ulos menossa?» »Minulla on kyllä aikaa... tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät. Rakas neiti», jatkoi hän hieman epäröiden, »minullakin oli jotakin kysyttävää teiltä... mutta en tiedä, uskallanko... ja ehkä...» »Sanokaa toki, mitä aioitte... teen kaikki mitä voin teidän hyväksenne. Emmekö ole työntekijöitä molemmat?» »Mutta sittenkin on meillä paljon eroa», hymyili Cerise. »Te näytätte usein niin surulliselta, että olen monesti vaivannut päätäni, millä ilahduttaisin teitä. Pitäisittekö sopivana käydä kanssani teatterissa? Saan joskus pilettejä.» »Sopivanako!» huudahti Jeanne moittivasti. »Miksi se ei olisi sopivaa? Mutta tehän tiedätte, että minulla on surua.» »Se on totta», sanoi Cerise. »Mutta ettekö tahtoisi syödä päivällistä kanssamme tänään eräässä kauniissa ravintolassa Bellevillessä... Léonin ja hänen äitinsä kanssa? Se ilahuttaisi meitä suuresti.» »Kyllä, kiitos», vastasi Jeanne, joka ei mielellään kieltänyt mitään Ceriseltä. »Tulemme siis kello neljä teitä noutamaan.» Neiti de Balder suuteli Ceriseä otsalle ja lähti, ja Cerise meni Léonin äidin luo. Kun hän oli istunut hetkisen keskustellen vanhuksen kanssa, tuli Léon Guignonin seurassa; Guignonin oikea silmä oli siteessä. »Minä en voi, ikävä kyllä, tulla teidän kanssanne päivällisille tänään», sanoi Guignon, »sillä sain eilen silmääni mustelman». »Ikävä juttu», sanoi Léon, »muuan työtoverini, Colar, tulee myös kanssamme». Kun Guignon kuuli Colarin nimen, teki hän merkitsevän liikkeen, mutta Léon vastasi: »Colar on kunnon poika. Hän on ollut aliupseerina, ja hän osaa käyttäytyä. Hän on aika ilonpitäjä, ja me saamme varmasti hauskaa seuraa.» Samassa Colar tulikin. Koko hänen vaatetuksensa ja tervehtimistapansa teki nuoreen tyttöön epämiellyttävän vaikutuksen, ja kun Colar ilmoitti olevansa estetty tulemasta huviretkelle, ei Cerise voinut olla hymyilemättä. Sitten Guignon ja Colar menivät omille teilleen. Caire-torin kulmassa Colar hyppäsi eräisiin vaunuihin, joissa istui kaksi puseroon puettua miestä. »Vaihtakaamme pukuja!» kuiskasi hän viskaten takin yltään ja pukeutui toisen toverinsa puseroon. Sitten hän veti lakin silmilleen, jottei häntä tunnettaisi. »Belleville-barrièrelle!» huusi hän kuskille. Vaunujen vieriessä eteenpäin, meni Léon äitinsä ja Cerisen kanssa bulevardille, missä nousivat vaunuihin lähteäkseen noutamaan neiti de Balderia. X SEPPÄ Léon, hänen äitinsä ja molemmat nuoret tytöt astuivat vaunuista Belleville-barrièren luona ja menivät Vendanges de Bourgognen ravintolaan huomaamatta kolmea miestä, jotka seisoivat tullihuoneen luona pitäen heitä tarkoin silmällä. »Kas tuolla, Nicolo, ja sinä, seppä, näettehän tuon juntikan, joka on noiden kolmen naisen seurassa?» »Kyllä», vastasivat molemmat. »Hyvä», sanoi Colar, »se on meidän miehemme. Muistakaa sopimuksemme!» »Kyllä», sanoi seppä, »minä kyllä tiedän tehtäväni. Menemme samaan saliin, kuin hekin; sitten olen huomaavinani hänet, huudahdan hämmästyksestä ja ojennan hänelle käteni. Hän säpsähtää eikä sano tuntevansa minua, ja minä vastaan: 'Olethan sinä Léon Rolland, ja sinullahan on hyvä naisystävä, Pauline-niminen, joka elättää sinun kahta lastasi, eikö totta?' Silloin hän sanoo minua valehtelijaksi, ja minä kumautan häntä nyrkilläni...» »Hyvä, hyvä! Juuri niin!» »Ja minä», sanoi Nicolo rauhallisesti, »kurikoin hänet hengettömäksi kymmenessä minuutissa». »Hyvä on pojat, työhön ja toimeen... Odotan täällä läheisyydessä.» Ja molemmat lurjukset menivät ravintolaan. Mutta he eivät huomanneet erästä miestä, jolla, samoin kuin heilläkin, oli yllään työmiehenpusero ja joka istui selin heihin hiilihuoneen portailla, välinpitämättömän näköisenä piippuaan poltellen. Hän nousi ja alkoi seurata seppää ja Nicoloa niinkuin hekin Léon Rollandia. Hän oli kookas, noin viidenneljättä ikäinen mies, ja hänen ryhtinsä ja koko vartalonsa todistivat tavatonta voimaa. Työläisenpuvusta huolimatta hänellä oli hienot ylimyksen kädet, ja lähempää tarkastellessa olisi puseron alta voinut huomata hienon batistipaidan, joka ilmaisi, että mies oli valepuvussa. »Toden totta», mutisi hän, »luulenpa taaskin voivani estää konnantyön. Malttakaahan, ystäväni, vielä ette ole ketään rusikoineet kuoliaaksi. Armand de Kergazilla on kourat, jotka kelpaavat, ja lisäksi hän osaa nyrkkeilemisen taidon.» Ja Armand seurasi roistoja ravintolaan. Sillävälin oli Léon seuralaisineen mennyt ravintolasaliin, jossa oli kolme pöytää. Ikkunoiden kohdalla oleva pyöreä pöytä oli katettu kuudelle hengelle, ja Léon valitsi sen, antoi Jeannelle paikan oikealla, äidilleen ja Ceriselle vasemmalla, ja istuutui itse Cerisen viereen. Kolme minuuttia sen jälkeen astuivat seppä ja Nicolo saliin, tervehtivät ja kävivät istumaan erääseen toiseen pöytään. He olivat tuskin istuutuneet, kun vielä kolmas henkilö tuli saliin. Se oli Armand. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui kolmannen pöydän ääreen, ainoastaan parin askeleen päähän Colarin kätyreistä. Äkkiä Léon Rolland käänsi päätään, ja seppä huudahti hämmästyneenä: »Kas, sinäkö se olitkin! Terve mieheen, toveri.» Léon katsoi häneen kummastuneena. »Jos minua tarkoitatte», sanoi Léon, »niin luulenpa, että erehdytte». »Eikö mitä!» vastasi seppä. »Etkö ole muka huonekalupuuseppä, ja eikö nimesi ole Léon Rolland?» »On kyllä. Mutta minä en tunne teitä.» »Hah! Älähän nyt ole niin ylpeä vanhaa toveriasi kohtaan, vaikka oletkin naisten seurassa», sanoi seppä julkeasti. »Lurjus!» huusi Armand nousten pöydästään ja tarttuen seppää kurkkuun. »Et ole ottanut minua lukuun, koska aiot loukata naisia.» »Auta, Nicolo!» kiljui seppä korahtelevalla äänellä. Nicolo sieppasi veitsen pöydältä ja aikoi hyökätä Armandin kimppuun, mutta tämä irroitti toisen kätensä sepän kurkusta ja veti toisella esiin revolverin ojentaen sen Nicoloa kohti. »Jos ette pysy alallanne, konnat», sanoi Armand, »ammun kuulan otsaanne.» »Hyvä herra», sanoi hän Léonille, »teillä on epäilemättä vihamies, joka on lähettänyt luoksenne nämä lurjukset, sillä he ovat tulleet tänne haastamaan riitaa kanssanne». Ja Armand kertoi nyt, mitä oli kuullut Colarin ja hänen kätyriensä puhuvan. »Menkää», sanoi hän sitten Nicololle ja sepälle, »ellette tahdo uudelleen joutua minun kanssani tekemisiin». Roistot poistuivat kiireesti ravintolasta. Léon riensi Armandin luo, ja tarttui hänen käteensä sanoen: »Kiitos, toveri! Te olette reipas mies, ja minä olen teidän ystävänne elämässä ja kuolemassa.» »Kiitos», vastasi Armand, jonka huomio oli kiintynyt Jeannen kalpeisiin, mutta jalopiirteisiin kasvoihin. »Ettekö tahtoisi olla hyvä ja syödä päivällistä kanssamme, toveri?» kysyi Léon suoraan ja avomielisesti. Armand hätkähti eikä tiennyt, mitä vastata, mutta Jeannen silmät näyttivät sanovan: »Älkää kieltäytykö, hyvä herra!» Hän kumarsi Léonin äidille ja nuorille naisille ja vastasi: »Kiitos, hyvin mielelläni!» Sillävälin seppä ja Nicolo olivat tulleet takaisin Colarin luo. »No, onko asia suoritettu?» kysyi Colar. »Koko yritys meni myttyyn», vastasi seppä, »aivan myttyyn. Eräs paholainen sekaantui asiaan ja oli vähällä kuristaa minut.» »Ja minä olin vähällä saada kuulan kallooni», sanoi Nicolo ja kertoi koko jutun. »Yksi mies teitä kahta vastaan... mikähän peijakas se lienee ollut! Tahtoisinpa tosiaan tietää.» He menivät kaikki kolme takaisin ravintolan luo ja asettuivat erään ikkunaluukun taakse. »Tunnetteko hänet, jos näette?» kysyi Colar. »Vaikka tuhansien joukosta.» »Odottakaamme!» Yht'äkkiä seppä huudahti: »Tuossa hän on!» Ja valepuvusta huolimatta Colar tunsi Armand de Kergazin, joka oli tarjonnut käsivartensa neiti Balderille ja asteli pitkin bulevardia Cerisen, Léonin ja hänen äitinsä seuraamana. »Tuhat tulimmaista!» huudahti Colar. »Nytpä olemme kiipelissä... se on Armand!» XI TANSSIAISET Colar jätti kiireesti seuralaisensa, otti ajurin ja sanoi kuskille: »Kymmenen frangia juomarahoja, jos puolessa tunnissa ajat Lazare-kadun 75:teen.» Ajuri löi hevosta piiskalla, ja vaunut lähtivät kiitämään salaman nopeudella. Kun vaunut pysähtyivät, oli Williams juuri ulos menossa, mutta Colar pysähdytti hänet. »Minun täytyy puhua kanssanne, kapteeni», sanoi hän. »Mitä on tapahtunut?» kysyi kapteeni. »Jotakin, mikä voi pilata kaikki. Armand on meidän jäljillämme!» »Hyvä Jumala!» huudahti sir Williams ja kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. »Silloin on minun surmattava hänet.» »Kuulkaa, kapteeni», sanoi Colar kerrottuaan lyhyesti, mutta selvästi koko tapauksen. »Käsitättehän, että kun Cerise ja Léon tuntevat sekä Armandin että Fernand Rocherin, ei enää tarvita kuin sana, sattumalta lausuttu nimi, jotta tuo paholainen, joka tekee hyvää yhtä suurella älykkyydellä kuin mitä pahaan tarvitaan, saa vihiä perijättärestä, ja silloin on kaikki hukassa.» »Odotahan», sanoi kapteeni. »Ovatko Armand ja Fernand Rocher nähneet toisensa?» »Sitä en luule.» »Hyvä, se on siis estettävä. Léonin täytyy kadota.» »Entä Cerise?» »Cerisen myös! Ole huoleti! Huomenillalla ei ainoakaan heistä enää häiritse meitä. Oletko löytänyt sopivan hotellin minulle?» »Olen kyllä, Beaujon-kadulla.» »Hyvä, käyn sitä katsomassa huomenna varhain, sillä tuleva appeni, johon tutustun tänä iltana ulkoasiainministerin tanssiaisissa, jonne hän perheineen saapuu, ei mitenkään saa nähdä minun asuvan tällaisessa pesässä.» Sitten hän antoi Colarin mennä ja ajoi Baccaratin luo. »Jos haluatte nähdä Fernand Rocherin kahden vuorokauden kuluttua jalkojenne juuressa», sanoi sir Williams, »niin istukaa tähän ja kirjoittakaa saneluni mukaan.» Baccarat säpsähti, mutta totteli. »Rakas Fernandini! Kokonaiseen neljään päivään, jotka ovat olleet kuin vuosisata, ei pieni Ninisi ole sinua nähnyt...» »Mutta minä en ymmärrä, miksi niin kirjoittaisin», sanoi Baccarat ja nousi. »Ei teidän tarvitsekaan sitä ymmärtää; kirjoittakaa vain.» Baccarat taipui tähän järkähtämättömään tahtoon, istuutui jälleen ja kirjoitti edelleen: »Neljään vuosisataan, vaikka hyvin tiedät, että Baccaratisi elämä kuuluu vain sinulle, niinkuin sinäkin olet luvannut elää minulle, sinä uskoton! Mutta sellaisia ovat miehet. He sanovat iäti rakastavansa — iäisyys on heille niin lyhyt — ja kun he jonakin iltana kohtaavat pienen nuken, jolla on punaiset käsivarret ja typerä hymy ja kaksisataatuhatta frangia myötäjäisiä, menevät he hänen kanssaan naimisiin. »Mutta, Fernand, kun sinä olet astunut tuon suuren askeleen, toivon sinun keksivän jonkun keinon esittääksesi minut rouvallesi; sillä parooni d'O... on luvannut mennä naimisiin kanssani... pian! Ja niin minustakin tulee kunniallinen vaimo. Totisesti minulla on oleva suuri huvi nähdessäni sinun, rakkaani, hääpäivänäsi — sillä saat olla varma siitä, että minäkin tulen häihisi — mustassa puvussa ja valkoisessa kaularöyhelössä tarjoavan käsivartesi morsiuspukuiselle rouva Rocherille, joka on koristettu oranssiseppeleellä... »Ah, sinä lurjus, ethän vielä ole naimisissa, ja mielestäni laiminlyöt minua... Sitäpaitsi olet luvannut, ettei tuleva rouvasi estä sinua tulemasta oikean pikkuvaimosi, rakastetun Baccaratisi luo, joka aina sinua rakastaa... Olen mustasukkainen, näetkö, ja ellet jo tänä iltana polvistu eteeni, niin panen toimeen kohtauksen kihlattusi luona. Huuleni vasten huuliasi ja käteni kädessäsi. Sinun Baccaratisi.» »Kirjoittakaa osoite», lisäsi sir Williams. »Herra Fernand Rocher, Marais-katu.» Ja Baccarat teki, kuten sir Williams käski. »Ja nyt, rakas ystävä», sanoi parooni, »ymmärrätte kait, että kun Fernand on huomenna syönyt päivällistä toimistopäällikön luona, joutuu tämä kirje neiti Herminen käsiin». »Oi, nyt ymmärrän», huudahti Baccarat loistavin silmin. »Mutta... miten saatte kirjeen sinne?» »Herra de Beaupréau huolehtii siitä.» »Hänkö?» »Tietysti!» vastasi Williams kylmästi. »Emmehän toki anna Ceriseä ilmaiseksi sinilasisilmäiselle hölmölle.» »Se on totta», huokasi Baccarat itsesyytöksen viimeinen kipinä rinnassaan. »Hän löytää sen sattumalta lattialta tai tuolilta herra Fernandin mentyä... ja silloin on Fernand Rocher ainaiseksi joutunut Herminen ja hänen äitinsä epäsuosioon.» »Suurenmoista», huudahti Baccarat. »Kunpa vain herra de Beaupréau suostuisi.» »Tietysti! Hänhän rakastaa Ceriseä. Mutta nyt, rakas ystävä», lisäsi parooni, »täytyy minun lähteä kotiin pukeutumaan. Menen illalla ulkoasiainministerin tanssiaisiin, jossa varmasti tapaan toimistopäällikön.» »En siis saa nähdä häntä tänään luonani?» »Todennäköisesti ette; mutta uskallan panna pääni pantiksi, että hän on varhain huomis-aamuna täällä. Antakaa hänelle kirje ja sanokaa: 'Toimittakaa niin, että tyttärenne saa lukea tämän kirjeen ja että hän kirjoittaa sulhaselleen ja purkaa kihlauksen. Tuokaa minulle se kirje, niin saatte tavata sisareni'.» »Luuletteko hänen suostuvan?» »Olen varma siitä. Hyvästi huomiseen.» Sir Williams suuteli kohteliaasti Baccaratia kädelle ja meni. Muutaman tunnin kuluttua nähtiin ulkoasiainministerin tanssiaisissa lukuisien vieraitten joukossa nuori mies, parooni sir Williams, joka kertoman mukaan oli irlantilaista aatelia. Paroonin, joka enimmäkseen oleskeli Venetsiassa, esitteli Englannin ministeri. Hänen rikkaudestaan ja yltiöpäisyydestään liikkui satumaisia huhuja, ja väitettiin hänen aikovan mennä naimisiin. Hän esitytti itsensä herra ja rouva de Beaupréaulle sekä heidän tyttärelleen. Hän tanssi kontratanssin neiti Herminen kanssa ja lausui hänelle paljon kohteliaisuuksia. Sitten hän lähti tanssiaisista. — Täällä ei minulla ole enempää tekemistä, — ajatteli hän. — Minut on nähty, enkä enää ole vieras herra de Beaupréaulle. Voinhan sitten aina tehdä lähempää tuttavuutta tulevan vaimoni kanssa. Pienokainen on kaunis ja kahdentoista miljoonan myötäjäisten nojalla perin houkutteleva. XII KIRJE Kolme päivää on kulunut siitä perhekohtauksesta, jonka aikana herra de Beaupréau oli antanut suostumuksensa kasvattityttärensä ja Fernand Rocherin avioliittoon. Herra de Beaupréau oli mies, joka ei antanut sattumuksien masentaa mieltään. Hänen vaimonsa ylenkatse ja tyttärensä ja Fernandin epäitsekkyys oli häntä tosin nöyryyttänyt; mutta tieto siitä, että sai pitää vaimonsa omaisuuden koskemattomana, oli lohduttanut häntä täydellisesti. Hän päätti osoittaa Fernandille samaa ystävällisyyttä kuin ennenkin, sillä tavoin pakottaakseen hänet jatkamaan suurta valtiollista teostaan. Fernand, joka nyt oli nähnyt toimistopäällikön oikeassa karvassaan, halveksi häntä syvästi, mutta kun herra de Beaupréau kohteli häntä ystävällisesti, päätti hänkin puolestaan vastata samalla mitalla. Päivää myöhemmin kuin herra de Beaupréau oli suostunut Baccaratin vaatimuksiin ja pistänyt kirjeen taskuunsa, sanoi hän Fernandille: »Rakas ystävä, tiedätte, että naiseni odottavat teitä tänään päivälliselle, mutta ettekö tekisi minulle sitä palvelusta, että veisitte heidät kello kahdelta konserttiin Chantereine-saliin?» Fernand punastui ilosta ja kiitti herra de Beaupréauta. »Mutta tänä iltana», jatkoi toimistopäällikkö hymyillen ja tuttavallisesti, »pyytäisin teitä tekemään minulle pienen palveluksen». »Hyvä herra», vastasi Fernand, »olen kokonaan käytettävissänne». »Minun on tunnustettava teille eräs pikkusynti», jatkoi toimistopäällikkö. »Kaljupäisyydestäni, kakkuloistani ja lihavuudestani huolimatta tunnen itseni vielä nuoreksi; niin nuoreksi... että olen rakastunut...» Fernand katsoi ällistyneenä päällikköönsä. »Onnettomuudeksi on osastopäälliköllämme tänään iltakutsut, joista en kernaasti voisi jäädä pois, lähettämättä jotakuta muuta sijastani, ja... pienokainen odottaa minua... Olkaa hyvä ja pukeutukaa ja menkää sinne viemään perille pahoitteluni siitä, etten voi tulla. Mutta älkää sanallakaan ilmaisko sitä naisille, tahdon että he luulevat minun olevan ministerin luona. Sanokaa, että menette heittämään hyvästit eräälle ystävällenne, joka matkustaa pois Pariisista.» »Niinkuin tahdotte», sanoi Fernand alakuloisesti. Neiti de Beaupréaun kihlattu poistui ministeriöstä kello yksi, söi vaatimattoman aamiaisen ja meni kotiin muuttamaan pukua. Sitten hän lähti Saint-Louis-kadulle, jossa äiti ja tytär ottivat hänet vastaan sydämellisesti hymyillen. Kello viisi lähtivät rouva de Beaupréau, Hermine ja Fernand konsertista, ja kello kuusi, herra de Beaupréaun tultua kotiin, käytiin pöytään. Päivällisen jälkeen juotiin kahvia salongissa. Rouva ja herra de Beaupréau istuutuivat takkavalkean ääreen, kun taas Hermine Fernandin seuraamana meni pianon luo, jonka luona he keskustelivat kymmenisen minuuttia. Sitten Fernand poistui sanoen syyksi sen, että tahtoi hyvästellä erästä ystäväänsä, jonka oli määrä matkustaa pois Pariisista. Fernandin mentyä pudotti toimistopäällikkö kirjeen huomaamatta matolle. Rouva de Beaupréau nousi, huomasi kirjeen ja sanoi miehelleen: »Tuo on varmaankin teidän, hyvä herra.» Toimistopäällikkö kumartui, otti kirjeen välinpitämättömästi lattialta ja katsoi päällekirjoitusta. »Herra Fernand Rocher», luki hän. Hermine, joka soitteli pianoa, lopetti silmänräpäyksessä kuullessaan tuon nimen. »Tämä kirje on pudonnut Fernandilta», sanoi herra de Beaupréau tyynesti. »Tässä on muuten hiukan omituinen päällekirjoitus», lisäsi hän, »se on naisen kirjoittama». Hermine kalpeni, ja herra de Beaupréau avasi nopeasti kirjeen, ennenkuin kumpikaan naisista ehti häntä estää. Hän luki tarkkaavasti ensimäiset rivit, mutta äkkiä hän sanoi: »Ei, tämä on liian hullua.» Hän meni lähemmä valoa ja luki edelleen. Hermine seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas; Thérèse vapisi nähdessään miehensä kasvojen ilmeen. Luettuaan kirjeen loppuun toimistopäällikkö ojensi sen vaimolleen sanoen: »Tämä kirje, hyvä rouva, on tuon kuuluisan Baccaratin kirjoittama sille miehelle, jonka tahdotte vävyksenne. Onnittelen teitä valintanne johdosta. Lukekaa.» Rouva de Beaupréau luki ja antoi aivan masentuneena kirjeen Herminelle. Hermine de Beaupréau seisoi lukiessaan liikkumattomana, ääneti, kyyneltäkään vuodattamatta. Sitten hän astui hitaasti kirjoituspöydän luo, otti kynän ja kirjoitti: »Hyvä herra! Tapaus, jota on tarpeeton mainita, on muuttanut aikaisemmat suunnitelmamme. Viikon kuluttua menen luostariin. Toivon, ettette koeta estää minua siitä. Teidän on turhaa koettaa minua tavata.» Hän allekirjoitti kirjeen ja ojensi ylpeästi sen isälleen sanoen: »Tyyntykää, hyvä herra, minusta ei koskaan tule Fernand Rocherin vaimoa.» Ylen onnellisena toimistopäällikkö luki kirjeen ajatellen: — Cerise on minun! Hänen äänensä ilmaisi arvokasta närkästystä hänen sanoessaan: »Vaikka minun pitäisi mennä itsensä Baccaratin luo, jossa Fernand paraikaa on, tahdon omin käsin antaa hänelle tämän kirjeen.» Hän otti hattunsa ja keppinsä ja riensi kevein askelin kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen Saint-Louis-katua alas Royale-aukealle, jossa hän otti ajurin: »Nelistä Moncey-kadulle!» Kahdenkymmenen minuutin perästä vaunut pysähtyivät Baccaratin talon edustalle. XIII FANNY Herra de Beaupréaun ollessa matkalla Baccaratia tapaamaan oli tämän luona taas sir Williams. Parooni seisoi kylmänä ja pilkallisena kalpean, murtuneen naisen edessä. »Niin syvälle siis olen vajonnut», voihki hän. »Hän on sisareni... hän on viaton... ja menee naimisiin...» »Mitä joutavia», vastasi sir Williams. »Se on hänelle vain onneksi. Inhoittavan, vanhan Beaupréaun jälkeen annamme hänet jollekin nuorelle, kauniille kreiville, ja hän saa niinkuin tekin hevoset ja vaunut...» »Paholainen!» huudahti Baccarat. »Kiitoksia», sanoi parooni kohteliaasti. »Jollette tahdo, että Fernand menee naimisiin, on teidän kirjoitettava kirje, jonka nyt sanelen teille.» »Rakas Ceriseni! Jos pidät minusta, niin kiiruhda heti luokseni. Tulevaisuuteni on kysymyksessä, ehkä elämänikin. Mene Serpente-kadun 19:ään, kysy rouva Coqueletia ja sano hänelle: 'Tulen sisareni tähden...' Siellä saat tietää, mitä sinun on tehtävä. Sinua rakastava Louisesi.» Hänen kirjoittaessaan nimeään soi porttikello. »Se on hän», mutisi parooni. »Älkää luvatko hänelle mitään, ennenkuin olette näyttänyt minulle kirjeen», — ja sir Williams katosi pukuhuoneeseen. Toimistopäällikkö astui huoneeseen hengästyneenä ja loistavin kasvoin. »Lukekaa, kaunis neitini», sanoi hän ojentaen Baccaratille Herminen kirjeen. »Tahdotteko nyt tehdä jotakin hyväkseni?» »Odottakaa hetkinen», vastasi Baccarat ja meni näyttämään kirjettä sir Williamsille. »Mainiota», sanoi parooni luettuaan sen. »Se on parempi kuin mitä olin odottanut. Neuvokaa nyt herra de Beaupréauta menemään Serpente-kadun 19:ään kello yhdeksän illalla ja kysymään rouva Coqueletia, joka vie hänet Cerisen luo. Jos teillä on kärsivällisyyttä ja älykkyyttä, on rakastettu Fernandinne huomenna luonanne eikä enää jätä teitä.» Baccarat vapisi ilosta ja meni takaisin toimistopäällikön luo. Sir Williams soitti Fannya ja sanoi hänelle: »Ota rouvan vaunut ja aja heti neiti Cerisen luo. Jos hän kysyy sinulta jotakin, niin vastaa, ettet tiedä mitään, mutta että rouva on epätoivoisessa tilassa. Tässä on maksu vaivoistasi.» Tuntia myöhemmin sir Williams lähti Baccaratin luota ja ajoi Serpente-kadulle. »Nyt on meidän vuoromme, herra de Beaupréau», sanoi hän. XIV VIETTELIJÄ Cerise hämmästyi nähdessään Fannyn tulevan, mutta hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi, kun hän oli lukenut sisarensa kirjeen. »En tiedä», vastasi Fanny, »mutta rouva oli aivan suunniltaan ja käyttäytyi kuin mielipuoli». »Sanokaa sisarelleni, että tulen! Tulen heti», sanoi Cerise ja kiiruhti hakemaan päällysvaatteitaan. Fanny ajoi pois ja Cerise, joka ei milloinkaan tuhlannut ropoakaan itseänsä varten, otti ajurin ja ilmoitti osoitteen kuskille. Puolen tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut saman aution talon edustalle, johon Colar oli vienyt kapteeni Williamsin tämän tultua Lontoosta. Kauhean tuskan vallassa hapuili Cerise pimeän ahtaan käytävän läpi; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut hautaholvissa ja hän huudahti vapisevalla äänellä: »Eikö täällä ole portinvartijaa?» Vanha, pelottavan näköinen nainen ilmestyi kynttilä kädessä portaiden yläpäähän. »Oletteko rouva Coquelet?» kysyi Cerise tuskallisesti. »Olen kyllä», vastasi nainen. »Tulen sisareni tähden...» »Ah, niinkö», sanoi vanhus, jonka ääni heti kävi lempeämmäksi, »tulkaa sisään pieni ystäväni, tulkaa sisään.» Hän vei Cerisen erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen, jossa vallitseva köyhyyden ja loiston sekamelska vaikutti aivan valtavasti säikähtyneeseen Ceriseen. »Odottakaa täällä hetkinen», sanoi nainen ja katosi. Kauhea neljännestunti oli juuri loppuunkulunut, kun salaovi äkkiä avautui ja herra de Beaupréau astui huoneeseen. »Hyvää päivää, rakas lapseni», sanoi hän isällisellä äänellä ja otti nuorta tyttöä kädestä. »Käykää istumaan tänne viereeni...» »Teitäkö minun olikin odotettava?» kysyi Cerise ja peräytyi kauhuissaan. »Minuapa tietenkin, kaunis lapseni! Käykää nyt tähän istumaan ja katselkaa minua vähän tarkemmin. Ettekö tunne minua?» »Kyllä, kyllä tunnen», änkytti Cerise, joka ei ymmärtänyt mitään. »Te seurasitte minua Bourbon-Villeneuve-kadulla. Sisareni kirjoitti minulle...» »Kyllä tiedän... Baccarat on kaunis tyttö, melkein yhtä kaunis kuin te. Hän on nyt hiukan tukalassa asemassa, ja paljon riippuu teistä. Mutta miksi ette istu... Pelkäättekö minua?» Cerise oli viaton eikä vieläkään ymmärtänyt mitään. »Olen rikas ja tahdon tehdä kaikkeni hyväksenne», jatkoi toimistopäällikkö hyväilevästi ja koetti kietoa käsivartensa tytön vyötäisille. »Mitä sanoisitte, jos saisitte hienon huoneiston Blanche- tahi Lazare-kadulla ja viisituhatta frangia kuussa ja tuhat frangia pukuihin?» Nyt Cerise ymmärsi kaikki, sisarensa kataluudenkin. »Te olette lurjus!» huusi hän ja syöksyi ovea kohti. Se oli suljettu. »Auttakaa! auttakaa!» huusi hän epätoivoisesti. Mutta toimistopäällikkö hymyili ja kehoitteli mielistellen: »Tulkaa nyt, pieni ystäväni, älkää olko niin sotaisa ja paha; minä pidän sanani...» Hän yritti uudelleen syleillä Ceriseä, mutta epätoivo antoi tälle voimia, ja liukkaasti kuin käärme hän riistäytyi hänen käsistään, kiiruhti uunin luo ja sieppasi painavan hiilihangon. Samassa avautui salaovi, ja mies astui sisään. Ceriseltä pääsi ilonhuudahdus, mutta herra de Beaupréau mutisi kauhuissaan: »Sir Williams!» »Taivas on lähettänyt teille pelastajan, neiti», sanoi sir Williams ja meni nuoren tytön luo. Sitten hän huusi: »Colar, tule sisään!» Nähdessään Colarin, Léonin uuden ystävän, syöksyi Cerise hänen luokseen kuin lapsi äitinsä luo. »Saata neiti kotiin», sanoi sir Williams. »Kuolema ja helvetti!» huudahti Colar ihmeissään. »Sehän on todella Cerise. Meille ei siis ole valehdeltu.» Ja vapiseva Cerise lähti luottavasti sulhasensa ystävän kanssa tästä riettaasta talosta, jossa hän oli ollut joutumaisillaan vanhan miehen mielettömän intohimon uhriksi. Hän tarttui Colarin käteen ja puristi sitä sydämellisesti. XV LIITTO Herra de Beaupréau ja sir Williams jäivät kahden, ja silmänräpäyksen he katselivat toisiaan äänettöminä kuin kaksi vastustajaa ennen taistelun ratkaisua. Sitten sir Williams sulki oven ja sanoi levollisesti toimistopäällikölle: »Hyvä herra, te olette ulkoasiainministeriön toimistopäällikkö, pian ehkä ylenette osastonkin päälliköksi, teillä on kahdensadantuhannen frangin omaisuus ja nuori, kaunis tytär, jonka kanssa minulla eilen oli kunnia tanssia... ja nyt näen teidät täällä, tässä autiossa talossa, jonne olette houkutellut nuoren, viattoman tytön vietelläksenne hänet...» »Herra», keskeytti hänet toimistopäällikkö, »mitä se teihin kuuluu?» »Odottakaa vähän. Tyttö, joka lähti täältä, on kahdeksantoistavuotias. Tässä on siis kysymyksessä väkivallanyritys, josta teidät voidaan passittaa kaleereille Brestiin tai Touloniin. Ymmärrättekö?» Herra de Beaupréau kävi liidunvalkeaksi. »Jotta virkapukunne vaihdettaisiin punaiseen mekkoon ja ritarinauhanne kahleeseen, tarvitaan vain kaksi todistajaa, jotka vakuuttavat uhrinne syytöksen todeksi, ja Colar ja minä...» »Herra... herra...» änkytti toimistopäällikkö, »tahdotteko kokonaan tuhota minut! Rahaako tahdotte? Paljonko?» »No niin», vastasi parooni. »Vaadin muutamia miljoonia». Herra de Beaupréau lysähti kokoon. »Surmatkaa minut mieluummin», hän melkein huusi. »Tyyntykää», sanoi Williams, »ja kuulkaa mitä sanon. Teillä on tytär, jonka olette luvannut herra Fernand Rocherille. Se oli tyhmästi tehty, sillä tyttärenne miellyttää minua, ja minä tahdon naida hänet. Tunnen hyvin perheolonne. Hermine ei ole teidän tyttärenne. Hänen isänsä on mies, jonka nimen minä yksin tiedän ja joka on jättänyt jälkeensä kaksitoista miljoonaa. Tiedän, missä testamentti on. »Tähän testamenttiin», jatkoi hän, »on jätetty tyhjä sija perillisen nimeä varten. Ja tämä nimi on testamentin tekijän tahdon mukaan oleva joko vaimonne tai tyttärenne nimi. Jos menen naimisiin Herminen kanssa, pannaan siihen Herminen nimi, ja siitä tulee teille kaunis yllätys.» »Te saatte hänet», sai toimistopäällikkö vaivoin sanotuksi. Parooni loi häneen kylmän katseen. »Appiukko», sanoi hän, »näin meidän kesken sanoen olette aika lurjus, ja luulen teidän olevan valmiin minkälaisiin rikoksiin tahansa, mutta teillä on hatara pää... te tarvitsette ohjaajaa, saatte ruveta minun orjakseni.» »Olkoon menneeksi», mutisi herra de Beaupréau taipuen tämän ylimielisen rikoksentekijän tahtoon. Ei kukaan tiedä, mitä näiden kahden miehen välillä tapahtui, mutta kun herra de Beaupréau poistui Serpente-kadun talosta, olivat he solmineet pimeän liiton ja Fernand Rocherin kohtalo oli ratkaistu. XVI KASSANHOITAJA Seuraavana päivänä tuli toimistopäällikkö kello kymmenen aamulla toimistoonsa. Sir Williams oli sanonut hänelle: »Appiukko! Hääiltanani löydätte ovenne edestä ajoneuvot ja vaunujen sisällä on laukku täynnä rahoja ja sen vieressä näette neiti Cerisen, jonka kanssa voitte tehdä pienen ulkomaanmatkan.» Toimistopäällikkö oli tuskin istuutunut, kun Fernand Rocher, joka ei vielä ollut saanut Herminen kirjettä, tuli hänen luokseen. »Ah, tekö se olettekin, nuori ystäväni», sanoi toimistopäällikkö ja ojensi hänelle kätensä. »Tulin tekemään tiliä eilisestä pikku tehtävästäni», sanoi hän. »Kerroin ministerille, että olitte pahoinvoipa ettekä sen vuoksi voinut saapua hänen kutsuihinsa.» »Hyvä on», vastasi de Beaupréau. »Mutta kuulkaahan nyt, ystäväni, minun täytyy mennä hetkeksi ulos. Jääkää te tänne minun sijaani, ja jos tulee laskuja, niin maksakaa ne. Saatte kassakaappini avaimen.» Herra de Beaupréau hoiti kassaa, jota ministeriössä sanottiin »salaisten menojen kassaksi», ja jossa tavallisesti oli noin kaksi-, kolmekymmentätuhatta frangia... Kassakaappiin kuului kaksi avainta. Toinen niistä oli pääkassanhoitajalla, mutta toinen oli uskottu herra de Beaupréaulle. »Menkää lukitsemaan huoneenne», sanoi de Beaupréau Fernandille, »ja tulkaa sitten takaisin». Fernand meni. Toimistopäällikkö nousi nopeasti, avasi kassakaapin, otti sieltä setelitukun, jonka hän pisti päällystakkinsa taskuun, lukitsi kaapin ja istuutui jälleen. Kun Fernand tuli takaisin, nousi toimistopäällikkö tyynesti, pani päällystakin ylleen, antoi nuorelle miehelle avaimen ja sanoi: »Huomatkaa, mitä luottamusta teille osoitan; kaapissa on yli kolmenkymmenenviiden tuhannen frangin.» Fernand, joka hiukan loukkaantui tästä huomautuksesta, istuutui herra de Beaupréaun paikalle. »Hyvät herrat», sanoi toimistopäällikkö mennessään etumaisen toimistohuoneen lävitse, »poistun tunnin ajaksi ja olen jättänyt herra Rocherin toimeksi hoitaa tehtäviäni sillä aikaa. Kääntykää tarvittaessa hänen puoleensa.» Sitten hän lähti ministeriöstä, otti ajurin ja sanoi kuskille: »Saint-Lazare-kadulle, nopeasti.» Kymmenen minuuttia sen jälkeen laski portinvartija ministeriöön kaupunginlähetin, joka kysyi herra Rocheria. Kaupunginlähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin Colar, ojensi Fernandille Herminen kirjeen sanoen: »Hyvä herra, Saint-Lazare-kadulla tuli kaksi naista, vanhempi ja nuorempi, luokseni ja he antoivat tehtäväkseni tuoda tämän kirjeen teille. Olen saanut maksun.» Ja niin hän meni. Fernand punastui ilosta; hän tunsi Herminen käsialan ja avasi nopeasti kirjeen. Muutaman minuutin ajan hän seisoi jäykkänä kauhusta. Kuinka oli hän, joka vielä edellisenä iltana oli osoittanut niin suurta rakkautta, voinut kirjoittaa mitään sellaista? Unohtaen toimistopäällikön poissaolon, velvollisuutensa ja taskussaan olevan kassakaapin-avaimen hän juoksi ulos ministeriöstä, avopäin ja ajattelematta mitään muuta, kuin että hänen täytyi tavata Hermine ja saada selitys tähän hirveään kirjeeseen. Vähän ajan kuluttua toimistopäällikkö tuli kaupungilta takaisin. »Herra Rocher on mennyt ulos», ilmoitti ovenvartija. »Mennyt ulos minun poissaollessani!» huudahti toimistopäällikkö. »Sepä merkillistä.» Hetkistä myöhemmin tuli hänen luokseen eräs mies, jolla oli maksumääräys. »Anteeksi», sanoi toimistopäällikkö, »mutta minulla ei tällä hetkellä ole kassan avainta; saanko pyytää teitä istumaan muutaman minuutin». Mies istuutui, ja herra de Beaupréau kävi työhönsä. Tunti kului; Fernand ei vielä ollut palannut. »Etsikää häntä joka paikasta; hänen hattunsa on täällä, ja hän on siis varmaan ministeriössä», sanoi toimistopäällikkö ovenvartijalle. »Herra Rocher on mennyt ulos», ilmoitti lähetti vähän senjälkeen. »Portinvartija näki hänet, ja hän näytti kovin kiihtyneeltä. Hän juoksi Bastille-torille päin.» Toimistopäällikkö näytti käyvän hyvin levottomaksi. »Ei, ei», mutisi hän, »se on mahdotonta... Fernand on rehellinen mies.» »Pyytäkää pääkassanhoitajaa tulemaan heti tänne, en voi antaa tämän herran odottaa iankaiken», sanoi hän lähetille. Kassanhoitaja tuli. »Olen unohtanut kassanavaimen, saanko lainata teidän avaintanne hetkeksi?» »Sitä juuri ajattelinkin, ja senvuoksi otin avaimet mukaani», vastasi kassanhoitaja. Herra de Beaupréau otti avaimet ja avasi kaapin. Äkkiä hän huudahti säikähdyksestä ja lysähti hervottomasti tuolille. »Mitä on tapahtunut?» kysyi kassanhoitaja. »Laskimmehan eilen yhdessä kassan», sanoi toimistopäällikkö vähän toinnuttuaan. »Se sisälsi kolmekymmentäkaksituhatta frangia, joista kaksikymmentätuhatta oli pienessä vihreässä laukussa... ja nyt laukku on poissa...» »Teiltä on varastettu!» huudahti kassanhoitaja, niin että se kuului käytävään saakka. »Tunti sitten annoin avaimen herra... herra Rocherille», sanoi toimistopäällikkö, peittäen epätoivoissaan kasvot käsiinsä. Salamannopeudella levisi uutinen koko ministeriöön. Fernandista pidettiin yleisesti eikä kukaan rohjennut uskoa häntä syylliseksi. Mutta Fernand oli köyhä, ja rahat olivat poissa... Tunnit kuluivat, eikä Fernandia kuulunut. Hän oli mennyttä miestä. XVII POLIISI Sillävälin kuin tämä tapahtui ministeriössä, juoksi onneton Fernand kuin hullu herra de Beaupréaun asuntoon. Hän soitti, ja talon ainoa palvelijatar tuli avaamaan. Fernand aikoi mennä sisään, mutta palvelijatar sulki häneltä tien. »Täällä ei ole ketään kotona», sanoi hän. »Herra on ministeriössä, ja naiset ovat matkustaneet maalle rouva de Beaupréaun tädin luo.» Fernand lähti epätoivoissaan talosta, jossa Hermine ei enää ollut, ja hoiperteli kadulle kuin juopunut, kuumeesta väristen. Äkkiä hänen voimansa pettivät, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Samassa pysähtyivät eräät vaunut aivan lähelle. Vaununovi avattiin ja harvinaisen kaunis nainen astui kadulle. Hän huomasi nuoren miehen, syöksyi hänen luokseen ja huudahti vapisevalla äänellä: »Fernand! Fernand! rakkaani...» Baccaratin pyynnöstä auttoivat paikalle kerääntyneet ihmiset häntä kantamaan pyörtyneen nuoren miehen vaunuihin, ja hän huusi kuskille: »Aja kotiin! Pian! Pian!» Avatessaan silmänsä Fernand luuli näkevänsä ihanaa unta. Hän makasi sängyssä ihmeellisen kauniissa huoneessa ja nuori nainen oli kumartunut hänen ylitsensä. Nainen otti hänen kätensä ja puristi sitä hellästi. »Missä minä olen?» kysyi Fernand hämillään. »Olette ystävän luona», vastasi Baccarat liikutettuna. »Teissä on kuumetta ja lääkäri on määrännyt teidät lepäämään aivan hiljaa, puhumatta... Olkaa nyt kiltti ja järkevä.» Hänen äänensä oli niin lempeä ja hellä, että se koski suoraan Fernandin sydämeen. »Olen Cerisen sisar», sanoi Baccarat. »Te pyörryitte kadulla, ja minä ajoin sattumalta ohi samassa...» »Niin, nyt muistan... Cerisen ikkunassa...» Ja Fernand oli niin uupunut, että hän vaipui uudelleen syvään uneen. * * * * * Kello yhdeksän seuraavana aamuna kolkutettiin kovasti ovelle. »Avatkaa, lain nimessä!» huusi ääni ulkoa. Baccarat vapisi ja avasi oven, kalpeana kuin palttina. Komisario ja kaksi konstaapelia astui sisään. »Anteeksi», sanoi komisario Baccaratille, »että tulen näin aikaisin luoksenne. Etsin herra Fernand Rocheria, joka palvelee ulkoasiainministeriössä.» »Minä se olen», sanoi Fernand, »mitä tahdotte minusta?» »Nouskaa, pukeutukaa ja seuratkaa minua.» »Mutta, hyvä herra...» »Olen saanut määräyksen pidättää teidät.» »Hyvä Jumala!» huudahti Fernand. »Mitä minä olen tehnyt?» »Pukeutukaa», sanoi komisaari ankarasti. Fernand pukeutui vavisten. »Toimistopäällikkönne syyttää teitä kaksikymmentätuhatta frangia sisältävän vihreän laukun anastamisesta kassakaapista, johon teillä oli avain.» »Minäkö olisin varastanut!» huudahti Fernand. »Se ei ole totta! Se on väärä syytös.» Komisario viittasi konstaapeleille, jotka tarttuivat Fernandiin ja veivät hänet pois. Baccarat hypähti pystyyn kuin tiikeri; hän aikoi kiiruhtaa poliisin jäljestä ja yritti huutaa: »Pysähtykää!... Pysähtykää!... Se on sir Williams, se on hän...» Mutta hänen äänensä pysähtyi kurkkuun, voimat pettivät ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Heti senjälkeen tuli sir Williams sisään. »Kas niin, pienokaiseni», sanoi hän ja katsoi tyynesti pyörtynyttä Baccaratia, »ajattelinkin, että näin kävisi ja senvuoksi ryhdyin tarpeellisiin toimenpiteisiin». Hän soitti ja Fanny tuli sisään pienen mustapukuisen miehen seuraamana. Tämä oli asianajaja, jonka Colar oli ottanut kapteenin palvelukseen. »Vie rouva vuoteeseen», sanoi hän Fannylle. »Tiedäthän tehtäväsi.» »Kyllä herra», vastasi Fanny, joka ruumiineen sieluineen oli antautunut Williamsin palvelukseen. »Ja te», sanoi kapteeni kääntyen mustapukuisen puoleen, »olette lääkäri». Sir Williams lähti. Asianajaja ja Fanny nostivat nyt Baccaratin sänkyyn ja valelääkäri antoi hänen haistella erästä pulloa. »Fernand! Fernand!» mutisi Baccarat ja avasi silmänsä. »Vihdoinkin!» huudahti Fanny ilostuen. »Vihdoinkin voi neiti puhua.» »Puhua! Mitä se merkitsee? Ja kuka hän on?» kysyi Baccarat osoittaen asianajajaa. »Se on lääkäri», vastasi Fanny. »Lääkäri! Olenko sitten ollut sairas?» »Kyllä, rouva, hyvin sairas», sanoi valelääkäri. »Olette tänään kahdeksatta päivää kuumeessa, ja vaikkakin valtimonne nyt lyö tyynemmin, pelkään, että voitte uudelleen ruveta hourailemaan.» »Hourailemaan? Mitä on tapahtunut?» kysyi Baccarat epätoivoisesti ja tarttui päähänsä. »Missä on Fernand?» »Nyt tulee harhakuva takaisin», sanoi lääkäri Fannylle. »Rakas rouva raukka», huokasi tämä. »Olenko minä mielipuoli?» huusi Baccarat. »Fanny, katso minua silmiin ja sano totuus. Olenko maannut kahdeksan päivää sairaana?» »Olette kyllä, rouva.» »Se on mahdotonta. Mitä poliisikomisario tahtoi? Missä on Fernand?» »Herra Fernand ei ole ollut täällä», vastasi Fanny, »olen vain kuullut rouvan puhuvan hänestä kuumehoureissa». Äkkiä Baccarat muisti Williamsin. Hän hypähti sängystä ja meni peilin luo. »Merkillistä», sanoi hän, »en näytä vähääkään siltä, kuin olisin kahdeksan päivää ollut vuoteen omana ja tunnen itseni yhtä terveeksi kuin konsanaan». Hän otti tikarin uunin reunalta. »Rakas tohtori, jos askeleenkin lähestytte minua, pistän tikarin rintaanne», sanoi hän ja kääntyi sitten Fannyn puoleen. »Sinä pelaat uhkapeliä, pieni ystäväni, ja englantilainen on varmaan maksanut sinulle hyvin. Auta minua pukeutumaan, tahdon mennä ulos.» »Tehkää niinkuin rouva käskee», sanoi lääkäri tyynesti Fannylle. »Hän ei enää ole hullu, ja raitis ilma tekee hänelle hyvää.» Lääkäri heitti hyvästit ja meni, mutta Baccarat ajatteli: — Olisinko todellakin ollut hullu! XVIII HULLU Mennessään lääkäri vaihtoi silmäyksen Fannyn kanssa. Baccarat muisti nyt äkkiä, että hän oli ottanut medaljongin Fernandin kaulasta hänen nukkuessaan ja piilottanut sen tyynyn alle. — Jos se on siellä, — ajatteli hän, — niin en ole uneksinut, eikä ole totta, että olisin ollut hullu. Ja Baccarat riensi sängyn luo ja löysi todellakin medaljongin. — Tämä on Williamsin työtä! — sanoi hän itsekseen. — Hän on käyttänyt minua hyväkseen saavuttaakseen jonkin salaisen päämääränsä. Mutta minä kostan, minä pelastan Fernandin. Ajan heti poliisipäällikön luo. Hän käski ajaa vaunut esiin ja sanoi Fannylle, että tämän oli tultava mukaan. Juuri kun he olivat astumaisillaan vaunuihin, käski hän Fannyn mennä hakemaan jotakin ja kysyi sillävälin kuskilta: »Emmekö eilen ajaneet Saint-Louis-kadulle?» »Kyllä.» »Voitteko vannoa sen poliisivirastossa?» »Kyllä.» »Hyvä on», vastasi hän ja nousi Fannyn kanssa vaunuihin. »Ajakaa Pont-Neufille», huusi hän kuskille. He eivät vielä olleet päässeet pitkällekään, kun vaununovi äkkiä kiskaistiin auki, ja valelääkäri astui sisään ja istuutui vastapäätä Baccaratia. »Olisin totisesti unohtanut lääkärin velvollisuuteni, jos olisin antanut teidän ajaa edelleen siinä tilassa, missä nyt olette», sanoi hän kylmästi. Mutta samassa hän otti tikarin esille. »Tämä leikkikalu», sanoi hän, »on raivohulluja varten, ja sillä on se suuri etu, ettei se synnytä mitään ääntä, kun sitä käytetään.» Baccaratilla oli myös tikarinsa mukanaan, mutta hän huomasi, ettei vastustamisesta olisi apua, vaan että se pikemmin maksaisi hänen henkensä. »Niin niin, tohtori», sanoi hän tyynesti, »ymmärrän olevani mielisairas ja tottelen teitä. Minne minut viette?» »Tohtori Blanchen mielisairaalaan», vastasi toinen. XIX KELTAISET VAUNUT Jätimme Cerisen sillä hetkellä, jolloin Colar vei hänet Serpente-kadun varrella olevasta talosta. »Älkää pelätkö, pieni ystäväni», sanoi hän tarttuen nuoren kukkaintekijän käsivarteen ja laskien sen omalleen, »minä suojelen teitä, olkaa huoleti.» Aivan portin kohdalla seisoivat vaunut, keltaiseksimaalatut vaunut, jotka muistuttivat omnibussia. Cerise oli niin uupunut ja hämmennyksissä, ettei hän huomannut näitä omituisia ajoneuvoja, ennenkuin Colar avasi oven ja yritti nostaa hänet niihin. »Mutta», sanoi hän kiivaasti aavistaen uutta vaaraa, »miksi emme voi kävellä kotiini?» »Se on liian kaukana teidän pienille jaloillenne.» »Oi, minä kävelen niin mielelläni, hyvä herra, ja voin hyvin mennä yksinkin.» »Niin, mutta minä olen väsynyt, ja hän voisi seurata teitä.» Tämän huomautuksen kuultuaan Cerise ei enää vastustellut, vaan nousi vaunuihin, jotka heti vierivät pois vinhaa vauhtia. Hetken perästä Cerise huomasi, etteivät he ajaneetkaan hänen kotiinsa, vaan aivan päinvastaiseen suuntaan. »Hyvä Jumala», huudahti hän, »minne me ajamme? Kuski erehtyy, minähän asun du Temple-esikaupungissa.» »Tiedän sen», sanoi Colar lyhyesti. »Mutta hyvä herra!...» huusi Cerise aivan suunniltaan, »minne minut viette? En tahdo ajaa pitemmälle... Tahdon ulos!» Hän yritti avata vaununoven, mutta ei saanut sitä auki. Rantakaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Hän huusi apua, mutta Colar sytytti tyynesti sikaarin, sanoen: »Rauhoittukaa, pikku ystäväni, ei ainoakaan sielu kuule huutoanne...» »Miksi ette vie minua kotiin?» »Koska olen Léonin ystävä. Jos koetatte päästä ulos, saatatte hänet suureen vaaraan. Hänet voidaan surmata.» »Surmata! Léonko surmata?» huusi Cerise väännellen käsiään. »Teen kaikki, mitä tahdotte, mutta armahtakaa Léonia. Mutta miksi hänet surmattaisiin?» kysyi hän vavisten mielenliikutuksesta. »Se on minun salaisuuteni», vastasi Colar, »tai oikeammin, se ei valitettavasti ole minun. Ainoa, mitä voin sanoa, on, että jos ette sokeasti tottele minua, on Léon huomenna kuollut!» »Mutta mitä on sisarelleni tapahtunut?» kysyi Cerise. »Hän kirjoitti minulle, että rientäisin Serpente-kadulle.» »Sen hän teki vain saattaakseen teidät herra de Beaupréaun syliin.» »Oi, hyvä Jumala», voihkaisi Cerise kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan. Keltaiset vaunut kulkivat edelleen huimaavan nopeasti; yö oli pimeä, ja alkoi sataa. Tunnin kuluttua vaunut pysähtyivät erään kiviseinässä olevan portin eteen. Colar antoi Cerisen astua vaunuista ja vei hänet pienestä portista suureen puutarhaan, joka tuntui olevan Pariisin ulkopuolella; ja puutarhan perällä saattoi puiden lomitse nähdä vilaukselta valkoisen huvimajan. Colar vihelsi. Heti näyttäytyi vanha, iljettävä olento, josta oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tällä olennolla oli jonkinlainen turbaani päässä ja hän oli kääriytyneenä pitkään vahakangaskaapuun, joka ulottui hänen puukenkiinsä saakka. Hänen koko olemuksensa teki niin vastenmielisen vaikutuksen, että Cerise pelästyi ja yritti paeta. »Tässä on pienokainen», sanoi Colar hirviölle ja poistui sitten portista, jonka hän lukitsi jälkeensä. »Älkää pelätkö, pieni kyyhkyseni», sanoi vanha iljettävä nainen. »En ole nyt enää kaunis, mutta kaksikymmentä vuotta sitten oli Fipartin leski kaunotar. Tulkaa nyt sisään mummon luo, niin saatte kupin kuumaa.» Hän tarttui Cerisen käteen, vei hänet alakerrassa olevaan keittiöön ja kehoitti häntä istuutumaan vanhaan nojatuoliin. Turhaan kehoitettuaan Ceriseä juomaan sanoi nainen hänelle: »Tulkaa kanssani, niin näytän teille huoneenne.» »En, en, tahdon takaisin Pariisiin... tahdon takaisin Léonin luo...» »Léonin! Kuka se on?» »Hän on minun tuleva mieheni, ja Colar sanoi hänen olevan vaarassa...» »Onko se Colar lurjus uskotellut teille sellaista? Ei, totuus on se, että muuan rikas mies on mieltynyt teihin ja jättänyt teidät Colarin huostaan.» Cerise kirkaisi ja kaatui pyörtyneenä lattialle. XX KUULUSTELU Palaamme nyt takaisin Fernand Rocherin luo, jonka kolme poliisimiestä oli ajurilla kuljettanut poliisiasemalle. Vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa keskittyä äskeisiin tapauksiin. Hänet oli vangittu huonomaineisen naisen luona, jonne hän oli joutunut aivan tietämättään. Siten oli Herminen ja hänen välilleen auennut pohjaton kuilu, sillä Hermine saisi epäilemättä tietää kaikki. Hän oli poistunut toimestaan kassakaapin avain mukanaan, ja hänellä oli se taskussaan, kun hänet vangittiin. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänet oli tavattu sellaisen naisen luota, jotka saattavat nuoria miehiä häviöön, ja olihan luonnollista, että uskottaisiin hänen varastaneen tyydyttääkseen tämän naisen vaatimuksia. Tätä ajatellessaan Fernand tunsi hiustensa nousevan pystyyn. Kuka oli tehnyt varkauden? Kuka oli häntä syyttänyt? Heti poliisiasemalle tultua hänet oli viety tutkintotuomarin luo. Tämä oli viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen ja hänen kasvonsa olivat kylmät ja totiset. Hän seisoi uunin edessä, kädet selän takana, kun Fernand tuotiin sisään. Nuoren miehen kalpeat ja huolestuneet, mutta avoimet ja rehelliset kasvot näyttivät miellyttävän häntä. Hän antoi poliisimiehille merkin poistua ja osoitti säälivästi tuolia, jotta Fernand istuutuisi. Fernandin sydän sykki kiivaasti kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan; mutta hän tyyntyi vähitellen, ja hänestä tuntui, että tutkintotuomari oli mies, joka pikemmin tahtoi uskoa hänen viattomuuteensa kuin epäili häntä. »Istukaa hyvä herra», sanoi tuomari tyynesti, ja nuori mies istuutui aitauksen eteen, tuomarin käydessä istumaan pöytänsä ääreen, ja notaari oli valmiina kirjoittamaan muistiin syytetyn jokaisen sanan. »Nimenne on Fernand Rocher», aloitti tuomari selaillen paperipinkkaa, »syntynyt v. 1818... Puheena olevan rikoksen yksityisseikat ovat seuraavat: Kello kymmenen eilen aamulla oli toimistopäällikkönne pakotettu poistumaan toimistostaan, jolloin hän määräsi teidät sijaansa siksi aikaa, antaen samalla teille kassakaapin avaimen. Kaapissa oli muunmuassa vihreä laukku, joka sisälsi kaksikymmentätuhatta frangia seteleissä.» »En avannut kaappia», sanoi Fernand. »Avain oli kuitenkin teillä; se löydettiin taskustanne. Olitte yksin toimistossa, kunnes muuan kaupunginlähetti toi teille kirjeen. Kuka oli tämä kaupunginlähetti? Eikö hän ollut liitossa kanssanne?» »Hyvä herra», vastasi Fernand voimakkaan mielenliikutuksen vallassa ja äänellä, joka ilmaisi mitä vakainta totuutta, »vakuutan teille, ettei minulla voi ketään liittolaista olla, sillä olen viaton tähän rikokseen, josta minua syytetään.» Tuomari katseli Fernandia vakavasti. »Keneltä oli kirje, jonka kaupunginlähetti teille toi?» Fernand vavahti ja loi katseensa maahan. »Muistakaa», sanoi tuomari, »että vilpitön tunnustus on aina parempi kuin itsepintainen kieltäminen, joka vain pahentaa asiaanne». »Olen viaton», sanoi Fernand niin vakuuttavasti, että tuomari alkoi epäröidä. »Kaksi konstaapelia ja komisario vievät teidät ensin asuntoonne ja sitten Baccaratin luo ja toimittavat kotitarkastuksen teidän läsnäollessanne. Jos rahoja ei löydetä, on se teille eduksi.» Tuomari soitti ja antoi määräyksensä sisääntulevalle komisariolle. Kun poliisimiehet olivat tarkastaneet Fernandin asunnon mitään löytämättä, lähtivät he Baccaratin luo. Siellä ei ollut kotona muita kuin puutarhuri ja Baccaratin ratsupalvelija. Viimemainittu, jonka sir Williams myöskin oli lahjonut, vei kohta poliisin Baccaratin makuuhuoneeseen, jossa kaikki sopet tarkastettiin. »Tuolla riippuu miehen päällystakki», sanoi eräs konstaapeleista. »Se on minun», vastasi Fernand tyynesti. Konstaapeli tunnusteli sitä sanoen: »Toisessa taskussa on jotakin painavaa.» »Sitä en usko, ellei se mahdollisesti ole avain», sanoi Fernand. Konstaapeli pisti kätensä päällystakin taskuun ja veti sieltä esiin pienen laukun. Hän ojensi sen komisariolle ja tämä avasi sen, jolloin kimppu seteleitä putosi lattialle. »Nyt en usko syytetyn enää voivan kieltää», sanoi komisario. Fernand ei vastannut, sillä hän oli menettänyt tajuntansa. Sir Williamsin pirullinen nero oli voittanut; nyt oli mahdotonta todistaa uhrin viattomuutta. XXI RIPEÄSSÄ TYÖSSÄ Fernand Rocher istui vankilassa syytettynä varkaudesta, Baccarat oli suljettu mielisairaalaan ja Cerise oli inhottavan Fipartin lesken vartioimana. Sir Williamsin oli siis onnistunut eroittaa toisistaan ne henkilöt, jotka olisivat voineet saattaa Armand de Kergazin tuon suunnattoman omaisuuden perijän jäljille. Vanhan uskotun palvelijansa, Bastienin, ja hyvinpalkatun salaisen poliisinsa avullakaan ei Armand vielä ollut päässyt mihinkään tulokseen astuessaan siihen ravintolaan, jossa Léon seuralaisineen istui. Armandia ihastutti heti Jeannen ylimyksellinen ulkomuoto, ja hän käsitti, että yksinomaan onnettomuus oli johtanut nämä kaksi nuorta tyttöä yhteen. Jeanne puolestaan oli heti huomannut Armandin valkeat kädet, hienon paidan ja ylvään ryhdin. He lähtivät nyt ravintolasta, ja heidän tullessaan Cerisen portille sanoi Léon Armandille: »Hyvästi, toveri, ja kiitos. Nimeni on Léon Rolland ja asun Bourbon-Villeneuve-kadulla, mutta työskentelen Grosin huonekaluliikkeessä Chapon-kadulla. Toivon, että pian taas tavataan.» »Ja minä asun», vastasi Armand, »Culture-Sainte-Catherine-kadulla herra de Kergazin hotellissa. Jos tahdotte tavata minua, niin kysykää Bastienia.» Senjälkeen he erosivat, ja Armand tarjosi kohteliaasti käsivartensa Jeannelle saattaakseen hänet kotiin, sillävälin kuin Léon äitinsä kanssa meni Ceriseä saattamaan. »Oletteko tuntenut neiti Cerisen kauan?» kysyi Armand. »Tutustuin häneen, kun hän asui vanhempiensa luona samassa talossa, jossa minäkin äitini kanssa asuin», sanoi Jeanne huoaten. »Anteeksi, neiti...» jatkoi Armand, »mutta minusta tuntuu, että te, sivistyneenä...» »Olette oikeassa», vastasi Jeanne uudelleen huoahtaen, »mutta Cerise on oivallinen, hyvä tyttö... ja onnettomuus lähentää sitäpaitsi ihmisiä toisiinsa.» »Oletteko orpo?» kysyi Armand osaaottavasti. »Olen. Äitini kuoli muutama kuukausi sitten ja isäni kaatui taistelussa.» »Neiti parka», mutisi Armand. Heidän tultuaan Jeannen portille, sanoi tyttö: »Hyvästi, hyvä herra, kiitän sydämestäni siitä palveluksesta, jonka olette meille tehnyt.» Hän ojensi hienon kätensä, jota Armand kunnioittavasti suuteli. Kotimatkalla vaipui Armand syviin ajatuksiin. — Ihmeellistä, — sanoi hän itsekseen, — olisinko vielä nuori? Olisiko sydämessäni vielä kieli, joka ei olisi katkennut? Aamulla, levottoman ja unettoman yön jälkeen, kutsui hän Bastienin luokseen ja sanoi: »Vanha ystäväni, mene Meslay-kadun 11:teen ja kysy, olisiko siellä huoneistoa vuokrattavana. Ellei ole, niin anna portinvartijalle kymmenen frangia, jotta hän koettaisi saada jonkun asukkaan muuttamaan sieltä vuorokauden kuluessa. Kun se on toimitettu, niin muutat sinä huoneistoon Bastien-nimisenä eläkettä nauttivana upseerina. Talossa asuu nuori tyttö, nimeltä Jeanne, ja sinun on hankittava minulle tietoja hänestä. Jos hän, kuten luulen, on kunniallinen ja hieno tyttö, joka onnettomuuden kautta on joutunut varattomaksi, niin teet sinä tuttavuutta hänen kanssaan. Kerro minulle sitten, mitä olet aikaansaanut.» Bastienin mentyä otti Armand esiin muistikirjansa ja kirjoitti: »_Léon Rolland, Bourbon-Villeneuve-katu. Cerise, du Temple_.» Siihen hän liitti seuraavan huomautuksen: »_Tutkittava, miksi Nicolo-niminen mies ja hänen seuralaisensa, seppä, koettivat haastaa riitaa Léon Rollandin kanssa_.» Kahden tunnin kuluttua Bastien palasi. »Kaikki kävi erinomaisesti», sanoi hän. »Tyttö asuu neljännessä kerroksessa, ja samassa kerroksessa on vapaa huoneisto, jonka vuokrasin kuudestasadasta frangista. Portinvartija kertoi, että tyttö, joka oli juuri muuttanut sinne, oli nimeltä Jeanne de Balder, ja hän näyttää saaneen erinomaisen kasvatuksen. Hänen luonaan ei käy ketään, ja hän asuu vanhan palvelijattaren kanssa, joka tuntuu olevan hänelle hyvin uskollinen. Kahtena viime vuorokautena on hänen huoneistaan näkynyt valoa myöhäiseen yöhön, ja portinvartija arveli hänen ompelevan ansaitakseen rahaa.» »Siinäkö kaikki?» kysyi herra de Kergaz liikutettuna. »Ei, portinvartija kertoi vielä, että neiti Jeannen isä, eversti de Balder, oli kaatunut Afrikassa ja että tyttö äitinsä kuoltua oli menettänyt suurimman osan tuloistaan, minkä vuoksi hän oli muuttanut halvempaan huoneistoon. Entisessä asunnossaan hän oli yleisesti kunnioitettu ja suosittu. Näyttää muuten siltä», jatkoi Bastien, »että hänen on täytynyt myydä pianonsa, ennenkuin muutti uuteen asuntoonsa». »Kuulehan, Bastien», sanoi Armand, »mene Erardin liikkeeseen ja osta sieltä pieni, vanhamallinen piano». »Kyllä ymmärrän», sanoi vanha soturi kyynelsilmin. »Olette jalo ja hyvä, rakas herrani; mutta kuinka saatte hänet ottamaan pianon vastaan? Hän on varmasti ylpeä, tuo nuori, köyhä tyttö. Muistakaa, että hän on everstin tytär.» »Sinun pitää kertoa hänelle», sanoi Armand, »että soittokone on ollut sinun ainoan, kuolleen tyttäresi oma. Se on hurskas valhe, sillä tiedän, ettei sinulla ole ollut koskaan muuta lasta kuin minä, mutta Jumala antaa sen meille anteeksi... Sinä sanot, ettei sinulla ole paikkaa pianolle, ja pyydät saada sijoittaa sen hänen luokseen joksikin aikaa. Tällä tavalla voit tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, ja silloin tällöin pyytää häntä soittamaan niitä kappaleita, joita tyttäresi soitti.» Bastien kiiruhti pianomyymälään, ja Armand vaipui syviin ajatuksiin. Marthen varjo liukui hänen ohitsensa, ja muistutti häntä siitä roistosta, joka oli ryöstänyt hänet. Hän ajatteli Andreaa, pahan palvelijaa... luonnotonta veljeä, joka oli surmannut heidän yhteisen äitinsä ja syytänyt mitä hirvittävimpiä uhkauksia hänelle poistuessaan isänsä kodista. Seuraavana päivänä ja monta kuukautta vielä jälkeenpäin hän oli etsinyt Andreaa kaikkialta Pariisista, mutta turhaan; Andrea oli kadonnut. »Hyvä Jumala!» voihkaisi hän. »Jos rakastun Jeanneen, ja tuo mies uudelleen näyttäytyy... ja tämä nuori viaton tyttö tapaisi hänet, pirun ihmishaahmossa, tuon alhaisen viettelijän...» Armand vavahti ja tunsi vihan leimahtavan sielussaan. XXII GERTRUDE Neiti Jeanne de Balder asui pienessä, puutteellisessa huoneistossa Meslay-kadun varrella, mutta hän oli osannut järjestää sen niin aistikkaasti vanhan, ennen rikkaan kodin huonekaluilla, ettei se näyttänyt vähääkään köyhältä. Hänen vanha palvelijattarensa Gertrude toimitti kaikki taloustehtävät, nousi varhain aamulla ja järjesti kaikki, ennenkuin herätti nuoren emäntänsä. Sillä Jeanne nukkui pitkään aamulla; se oli ainoa tottumus, joka hänellä oli jäljellä entisiltä hyvinvoinnin päiviltä. Bellevillessä käynnin jälkeisenä päivänä hän tuli varhain arkihuoneeseen, täysissä pukimissa. »Hyvä Jumala, neiti», huudahti Gertrude, »miksi olette noussut näin aikaisin?» »Sen sanon sinulle, rakas Gertrude», vastasi Jeanne, »jos lupaat olla minua torumatta. Sinä työskentelet yli voimiesi, ja minä en tee yhtään mitään. Sen vuoksi olen minäkin ajatellut ryhtyä työhön, ja pikku Cerise on luvannut auttaa minua.» »Jumala varjelkoon!» huudahti hellä Gertrude. »Neitikö tekisi työtä! Neitikö raataisi henkensä pitimiksi niin kauan kuin minä olen täällä? Ei koskaan, ei koskaan!» »Nythän torut kumminkin», sanoi Jeanne, »mutta ethän vain todenteolla aio estää minua ompelemasta; siitä on todella vain huvia minulle.» Gertrude huokaisi, pyyhkäisi kyyneleen silmännurkastaan ja sanoi: »Hyvä Jumala, miksi et suonut tälle enkelille sitä onnea, jonka olet antanut tulla niin monen muun osaksi!» — Sitten hän lisäsi: »Mutta miksi olette noussut niin varhain?» »Senvuoksi, että tahdon tottua siihen ja että nyt menen Cerisen luo.» Jeanne kiiruhti nuoren työntekijättären luo, joka heti seurasi häntä muotiliikkeeseen, josta hän sai työtä, ja iloisena ja tyytyväisenä Jeanne palasi kotiinsa aloittaakseen työnsä. Noustessaan portaita ylös hän tapasi portinvartijan, joka sanoi hänelle: »Saatte naapurin, neiti. Se on muuan vanha herra, jolla on kunniamerkkejä rinnassa, ja hän näyttää eläkettänauttivalta upseerilta. Hän muuttaa tänään.» »Upseeri!» huokasi Jeanne muistaen isänsä. Jeanne vaipui ajatuksiinsa. Viime öinä hän ei ollut voinut nukkua, ja senvuoksi hän oli tänään noussut varhain. Hän ajatteli, että jos Gertrude kuolisi, oli hän aivan yksin maailmassa, ilman ainoatakaan sukulaista tai ystävää. Hänelle pälkähti päähän, että ehkäpä hänen tielleen osuisi hyvä ja jalo mies, joka haluamatta rikkautta rakastaisi nuorta, kaunista, matkallaan maailmassa tapaamaansa tyttöä ja ottaisi hänet vaimokseen. Hän oli usein uneksinut tapaavansa sellaisen miehen, ja edellisenä päivänä hän oli tuntenut omituista pelkoa nähdessään tuon työmiehen, joka pitkine, valkeine käsineen, jaloine kasvoineen ja ylhäisine tapoineen näytti nuorelta prinssiltä. Hän oli vain vähän matkaa kävellyt käsi hänen käsivarrellaan ja tullut miettivänä kotiin. Yöllä hän ei ollut saanut unta, ja pimeässä hän oli ollut näkevinään nuo surumieliset ja uneksivat kasvot edessään. Mutta aamun valjetessa oli Jeanne ajatellut selvemmin. Hän muisti, että hänen isänsä oli eversti ja aatelismies, ja hän kysyi itseltään, voisiko hän mennä naimisiin työmiehen kanssa, vaikka tämä olisi kuinkakin kunnioitettava. Hänen ylimyksellinen verensä kielsi häntä ajattelemasta sellaista liittoa. Mutta sitten hän äkkiä muisti miehen hienon paidan ja hänen kätensä. Hän oli usein kuullut puhuttavan valepukuisista henkilöistä, ja hän tuli ajatelleeksi, ettei Armand ollutkaan se, mikä hän sanoi olevansa. Jeanne istuutui nyt työnsä ääreen ja syventyi siihen niin, ettei huomannut ajan kulkua. Hänet herättivät unelmistaan vasta viereisestä huoneesta kuuluvat äänet. Uusi vuokralainen muutti huonekalujaan sinne, ja kun huoneistojen välillä oli vain ohut lautaseinä, ei ollut ihme, että hän tahtomattaankin kuuli, mitä Bastien ja portinvartija puhuivat keskenään. »Teillä on liian paljon huonekaluja», sanoi portinvartija. »Pianolle ei ole tilaa. Ettekö tahtoisi myydä sitä?» »Myydäkö sitä!» huudahti Bastien. »Minäkö möisin tytärvainajani pianon! En milloinkaan! Ennemmin heittäisin sen ikkunasta ulos.» Jeannessa heräsi mielenkiinto tuota vanhaa miestä kohtaan, joka suri ainoan tyttärensä kuolemaa. Hänet valtasi äkillinen uteliaisuus, hän pilkisti avaimen reiästä ja näki Bastienin harmaan pään. »Ehkäpä joku naapuri», sanoi portinvartija, joka nähtävästi oli saanut ohjeensa, »ottaisi sen luokseen, kunnes muutatte maatilallenne. Seinänne takana asuu nuori, kunnioitettava nainen, jolla luullakseni olisi tilaa sille salongissaan.» »Kuinka olisinkaan iloinen», sanoi Bastien, »jos hän suostuisi ottamaan sen luokseen. Olen vain vanha sotilas, mutta tyttäreni opetti minut rakastamaan musiikkia, ja kuullessani niitä surumielisiä säveleitä, joita hän soitteli, en voinut olla itkemättä. Mutta ne kyyneleet tekevät minulle hyvää.» »Minä soitan neiti Balderille ja kysyn tahtooko hän ottaa pianonne», sanoi portinvartija. »Neiti de Balder!» huudahti Bastien, joka kuullessaan heikkoa ääntä nuoren tytön huoneesta, päätteli, että neiti oli kuullut kaikki. »Tunsin sen nimisen upseerin. Hänhän oli eversti, eikö hän kaatunut Afrikassa?» »Kyllä, niin luulen.» »No, viekää neiti de Balderille terveiseni ja kysykää, tahtoisiko hän tehdä suuren palveluksen isänsä vanhalle ystävälle ottamalla pianon luokseen.» Jeannen silmät olivat kyynelissä, ja hän ajatteli, että Jumala on lähettänyt hänelle ystävän. Hetkistä myöhemmin portinvartija soitti ovikelloa, ja Jeanne meni itse avaamaan, kun Gertrude ei ollut kotosalla. Portinvartija esitti asiansa, ja Jeanne lupasi ottaa vastaan pianon. Tuskin oli soittokone tuotu hänen huoneeseensa, kun hän, muistaen vanhuksen puhuneen surumielisistä kappaleista, avasi pianon ja alkoi soittaa Weberin »Viimeistä ajatusta». Kun hän oli soittanut sen, pilkisti hän taas avaimen reiästä ja näki Bastienin istuvan kumarassa, pää käsien varassa, ajatuksiin vaipuneena. — Hyvä Jumala, — ajatteli Bastien, — olen valehdellut, mutta vaikka minulla ei koskaan ole ollutkaan tytärtä, niin onhan nuori mies, jota rakastan kuin omaa lastani, ja tiedän hänen sydämensä kärsivän ja kaipaavan edes vähän iloa tässä maailmassa. Tee tämä mies onnelliseksi, Jumalani, ja anna tämän nuoren naisen, jota hän jo rakastaa, rakastaa myöskin häntä. Kun Bastien oli asettanut huonekalunsa paikoilleen, otti hän vaunut ajaakseen kotiin. Vaunujen kääntyessä kulmauksen ympäri Pas-de-la-Mule-kadulle, hän näki upeat ajoneuvot, jotka tulivat Bastiljista päin ja ajoivat Boulevard-Saint-Martinin suuntaan. Vaunuja ajoi nuori mies ja hänen rinnallaan istui palvelija, käsivarret ristissä rinnalla. Bastien hätkähti ja oli vähällä huutaa. »Hyvä Jumala! Se on Andrea!» mutisi hän. »Tunnen hänet, vaikka hän on mustannut hiuksensa ja partansa.» »Kuski!» huusi hän. »Kaksi louisdoria juomarahoja, ellet päästä noita vaunuja näkyvistä.» XXIII BASTIEN Seuratessaan noita komeita ajoneuvoja ajatteli Bastien: — Andrea on Pariisissa, puettuna ylhäiseksi herraksi ja ajaen omissa vaunuissaan. Hän on siis rikas ja valmis kaikkeen, ja rakas Armandini on vaarassa. Andrean täytyy heti hävitä Pariisista, vaikka minun olisi surmattava hänet. Andrean vaunut pysähtyivät sen hotellin edustalle, jonka puutarhahuvimajan parooni Williams oli vuokrannut. Parooni ajoi pihalle, heitti ohjakset palvelijalle ja meni huvimajaan. Heti senjälkeen tuli Bastien portille ja kysyi palvelijalta: »Anteeksi, onko tämä hevonen myytävänä?» »Enpä luule», vastasi palvelija, »mutta voittehan kysyä herralta; hän on englantilainen lordi, nimeltä sir Williams.» »Missä hän asuu?» »Huvimajassa, täällä puutarhassa.» Andrea oli sillävälin mennyt huvimajaan ja pukeutunut aamutakkiin. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja hautoi suunnitelmiaan. Ovelle kolkutettiin. »Sisään!» huusi hän. Ovi aukeni ja Bastien astui sisään. Kolme vuotta sitten Andrea oli viimeksi nähnyt Bastienin, mutta tunsi hänet heti. »Sir Williams?» kysyi hän. »Minä se olen, hyvä herra», vastasi Andrea, keveällä englantilaisella korostuksella. »Sallitteko minun puhua hetkisen kanssanne?» Sir Williams osoitti jäykästi tuolia. — Se on hän, — ajatteli vanha husaari. — Ääni on sama, lukuunottamatta englantilaista korostusta. »Hyvä herra», sanoi hän, »teillä on komea hevonen. Ettekö tahtoisi sitä myydä?» »En, hyvä herra», vastasi sir Williams ja nousi ottaakseen sikarilaatikon uunilta tarjotakseen siitä Bastienille. Mutta kävellessään hän teki varomattoman liikkeen, joka sai husaarin ääneen huudahtamaan: »Hän se on!» Varakreivi Andrea oli aivan nuorena pudonnut hevosen selästä ja taittanut jalkansa. Siitä asti hän oli kävellyt hiukan omituisesti, ja Bastien muisti sen. »Tunnetteko minut?» kysyi parooni ihmeissään kääntyen ja katsoen Bastieniin. »Te nimitätte itseänne sir Williamsiksi, ja sanotte olevanne englantilainen? Minä luulen pikemmin teidän olevan ranskalainen ja syntyneen Kervolenissa Bretagnessa.» »Erehdytte», sanoi sir Williams. »Isänne», jatkoi Bastien, »oli kreivi Felipone ja naimisissa eversti de Kergazin lesken kanssa, jolla oli poika, teidän vanhempi veljenne. Veljenne nimi on Armand de Kergaz, ja te olette varakreivi Andrea.» »Se on täydellinen erehdys; en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoi parooni niin varmasti, että Bastien joutui hiukan ymmälle. »Varakreivi Andrea», jatkoi Bastien, »veljenne on etsityttänyt teitä kaikkialta, hän tahtoisi avata sylinsä teille ja jakaa omaisuutensa kanssanne. Hänen jalo sydämensä ei voi vihata, teillä molemmilla oli sama äiti, ja hän tahtoisi, että asuisitte saman katon alla. Nyt olen teidät löytänyt, miksi enää salaisitte itseänne?» »Vakuutan teille, hyvä herra», vastasi Andrea järkähtämättömän tyynesti, »että erehdytte. En tunne kreivi de Kergazia, eikä minulla ole milloinkaan ennen ollut kunniaa nähdä teitä.» Vähitellen Bastien menetti tavallisen kylmäverisyytensä. Hän oli turhaan toivonut, että sir Williams riisuisi naamarinsa; hänen silmänsä säkenöivät ja hän katseli paroonia niin uhkaavasti, että tämä vastoin tahtoaankin värisi ja pisti kätensä taskuun ottaakseen sieltä pienen tikarin. Bastien oli iästään huolimatta tavattoman väkevä. Hän tiesi olevansa Andrean kanssa kahden huvimajassa ja asettui oven eteen ja sanoi: »Varakreivi Andrea, te ette ole saanut minua petetyksi. Tunnustakaa paikalla, ettei teidän nimenne ole sir Williams.» »Oletteko hullu?» kysyi sir Williams levollisesti. »Varakreivi Andrea», sanoi Bastien ja ojensi jäntevät käsivartensa häntä kohti, »olen teitä väkevämpi ja voisin kuristaa teidät kolmessa sekunnissa. Älkää huutako apua, siitä ei ole mitään hyötyä.» »Aiotteko murhata minut?» kysyi sir Williams. »Olenko todellakin tekemisissä hullun ihmisen kanssa?» »Vaadin teitä ainoastaan paljastamaan rintanne nähdäkseni merkin, joka teillä on.» »Minulla on monta merkkiä», sanoi Andrea paljastaen rintansa, jossa oli useita arpia, vaikka Bastien selvästi muisti hänellä olevan vain yhden. »Se ei ole hän», mutisi Bastien käyden kuolonkalpeaksi. Ja kumminkin se oli Andrea. Vanha husaari ei tiennyt, että sir Williams oli Lontoossa antanut intialaisen silmänkääntäjän tatuoida rintansa ja värjätä tukkansa. »Hyvä herra», sanoi Bastien, »huomaan erehtyneeni; mutta annatte ehkä minulle anteeksi, kun kerron teille, että se mies, jota niin ihmeellisesti muistutatte, on roisto, joka on valmis mitä pahimpiin rikoksiin. Tällä miehellä on vanhempi veli, kreivi Armand de Kergaz, jota kohtaan hän on vannonut sammumatonta vihaa. Ajattelin pakottaa tuon lurjuksen poistumaan Pariisista, koska pelkäsin, että hän yrittäisi vietellä erään nuoren tytön, jota kreivi Armand rakastaa...» »Oh», äännähti sir Williams mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen. »Ja kun luonto on tuon lurjuksen», lisäsi Bastien, »varustanut sellaisella mahdilla, että harvat naiset voivat vastustaa hänen viettelytaitoaan, ymmärrätte ehkä, etten voinut esiintyä toisin teitä kohtaan uskoessani, että te olette Andrea. Pyydän senvuoksi rehellisesti anteeksi menettelyäni.» Sir Williams mietti hetkisen, miten hän voisi parhaiten käyttää hyväkseen kuulemaansa. »Hyvä herra», sanoi hän viimein, »kertomanne juttu on tosin hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tyydytä minua. Pyytäisin teitä senvuoksi hyväntahtoisesti ilmoittamaan minulle nimenne ja osoitteenne.» »Nimeni on Bastien», vastasi vanha husaari ylpeästi. »Mitä muuta?» kysyi parooni ylenkatseellisesti. »Pelkästään Bastien. Olen syntynyt Pariisissa, enkä ole milloinkaan tuntenut vanhempiani. Olen saanut keisarilta kunniamerkin Wagramin luona ja palvellut keisarillisessa kaartinhusaarirykmentissä.» »No, niin, herra Bastien», sanoi sir Williams, »sotilaan ja gentlemanin välillä ei ole mitään eroa, ja minä otaksun, ettette kiellä minulta hyvitystä.» »Olen käytettävänänne, hyvä herra», vastasi husaari. »Asun de Kergazin hotellissa Culture-Sainte-Catherine-kadun varrella ja tulen teitä tapaamaan milloin tahdotte.» Ja hän otti nimikorttinsa, pani sen uunille, kumarsi sir Williamsille ja lähti. Jäätyään yksin Andrea istuutui uunin ääreen ja sytytti sikaarin. »Sinua palvellaan huonosti, kreivi Armand de Kergaz», sanoi hän itsekseen, »ja oikea kätesi on aasi. En todellakaan tiennyt mitään siitä, rakas veli, että olit uudelleen rakastunut; luulin Marthen olleen ensimäisen ja viimeisen rakkautesi. Oivallinen Bastien huomautti minulle erehdykseni ja minä tiedän sen korjata. Bastien on vakuutettu siitä, ettei sir Williams ole varakreivi Andrea, ja sen vakaumuksen saa Armandkin, esiintyessään Bastienin sekundanttina kaksintaistelussamme. Sinä narri! Olet siis uudelleen rakastunut, Armand de Kergaz! Hyvä! Annanpa sinulle muuta ajattelemista kuin kahdentoista miljoonan perijän etsimistä. Meidän täytyy antaa rakastettusi kadota, kreivi de Kergaz.» Samana iltana kirjoitti Baccarat Ceriselle, että hänen oli mentävä Serpente-kadulle, ja samana iltana joutui herra de Beaupréau sir Williamsin käsiin. Samaan aikaan lähetti väsymätön Colar kapteenilleen seuraavan tiedonannon: »Se nuori tyttö, jota kreivi Armand rakastaa, asuu Meslay-kadulla, ja hänen nimensä on Jeanne de Balder. Hän on hyvin kaunis.» XXIV ILOINEN YLLÄTYS Bastien oli tullut kotiin ja kertonut Armandille, että hän luuli nähneensä Andrean, mutta oli erehtynyt, ja että Andrea ja sir Williams olivat kaksi aivan eri henkilöä. Armand kalpeni ja kuiskasi kauhistuneena: »Jeanne... jos hän tapaa Jeannen!» Turhaan koetettuaan saada Bastienia luopumaan kaksintaistelusta hän pyysi vanhaa soturia kertomaan jotakin neiti Jeannesta, ja Bastien teki selkoa siitä, mitä oli tapahtunut Meslay-kadulla. »Kas niin», sanoi Armand, »lähdehän takaisin Meslay-kadulle ja käyn tervehtimässä neitiä; sinun ollessasi hänen luonaan, tulen minä ja soitan ovikelloasi. Sen kuullessasi sinä lähdet hänen luotaan, ja hän tulee varmaankin saattamaan sinua ovelle, ja minä saan nähdä hänet.» »Kyllä ymmärrän», sanoi Bastien ja lähti. Heti senjälkeen toi palvelija kirjeen Armandille. Siitä asti, kun kreivi de Kergaz oli ryhtynyt suorittamaan tehtäväänsä, oli hän pitänyt palveluksessaan salaista poliisia, jossa oli jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista ja tämä poliisi hankki hänelle tietoja. Kirjeessä ilmoitettiin: »Espanjan sodan aikana muutti muuan nuori nainen tätinsä kanssa Marlotteen, joka on lähellä Fontainebleauta, synnyttääkseen siellä. Oliko hän leski, vai oliko hän hairahtunut? Jälkimäinen olettamus lienee uskottavin. Hän synnytti tytön, joka sai nimekseen Hermine. Molemmat naiset matkustivat senjälkeen Pariisiin. Marlottessa kerrottiin Thérèsen menevän naimisiin, ja tämä huhu sai tukea siitä, että molempien naisten luona kävi vierailulla nuori mies, jolla oli virka jossakin ministeriössä.» Tähän loppui tiedonanto. Armand istui miettien muutaman silmänräpäyksen, senjälkeen hän kirjoitti muistikirjaansa: »_Otettava selvä siitä, onko jossakin ministeriössä palvellut nuori mies, joka marraskuussa v. 18... meni naimisiin Thérèse-nimisen tytön kanssa, ja oliko tällä tytöllä ennen avioliittoaan Hermine-niminen tytär_.» Sitten hän sulki kirjansa kiinni, pukeutui mennäkseen Bastienin luo, joka jo oli soittanut neiti de Balderin ovikelloa. »Anteeksi neiti», sanoi Bastien ja suuteli nuoren tytön kättä, »että käytän hyväkseni ystävällisyyttänne. Pidän niin paljon pianostani, että olisi raskasta luopua siitä; olen teille senvuoksi hyvin kiitollinen minulle tekemästänne palveluksesta.» »Älkää sanoko sitä palvelukseksi», vastasi Jeanne, »olettehan isäni vanha ystävä». Bastien kumarsi ja kysyi: »Oletteko asunut täällä kauan ja tunnetteko ketään tässä talossa?» »En ketään. Elän niin hiljakseen...» Vanha soturi katseli nuorta tyttöä. Hän ihaili hänen ylimyksellistä kauneuttaan ja hienoja, valkoisia käsiään ja ajatteli, että jos hän on yhtä viaton kuin kaunis, tulisi Armand onnelliseksi hänen rinnallaan. Hänen sydämensä vapisi, kun hän ajatteli, että tämä kaunis, nuori nainen kerran astuisi kenties ainaiseksi sen vanhan talon kynnyksen yli, jossa tähän asti viimeinen kreivi de Kergaz oli viettänyt yksinäistä ilotonta elämäänsä. Ja vaikkei vanha husaari ollutkaan erittäin kekseliäs, onnistui hänen kumminkin johtaa keskustelu Armandiin ja siihen jaloon tehtävään, johon kreivi oli ryhtynyt. Armandia ei mainittu nimeltä, mutta Jeanne tunsi omituista liikutusta, kuullessaan puhuttavan tuosta miehestä, joka mitä erilaisimmissa valepuvuissa kävi lohduttamassa ja auttamassa murheellisia ja kärsiviä, ja hän muisteli tuota työmiestä, jolla oli niin kauniit kädet, ja ajatteli: — Olisikohan se hän? Köyhän nuoren tytön sydän sykähteli kiivaasti, ja outo tunne oli hiipinyt hänen mieleensä, kun äkkiä kuului kovaa ovikellon soittoa. »Teidän kelloanne soitetaan», sanoi hän Bastienille, joka nousi ja pyysi saada tulla uudestaan häntä tervehtimään. Se, mitä Armand oli odottanut, tapahtuikin. Jeanne seurasi Bastienin ovelle, mutta avatessaan sen hän kalpeni ja veri tulvasi hänen sydämeensä. Bastienin ovella seisoi pitkä, komea, kaunis mies, jonka Jeanne heti tunsi siksi mieheksi, jota hän jo rakasti — Armandiksi. Mutta se ei ollut työmies Armand, jolla oli mekko yllä ja lippalakki päässä, vaan kreivi Armand de Kergaz, vaatimattomasti, mutta ylhäisesti puettu maailmanmies. Hän säpsähti nähdessään Jeannen ja tervehti häntä kunnioittavasti. Nuori tyttö vastasi tervehdykseen ja sulki nopeasti oven. Mutta hänen hämminkinsä ei jäänyt kreiviltä huomaamatta, ja kuohuva ilo täytti hänen rintansa. Jeanne rakasti häntä! XXV HOTELLI BEAUJON-KADULLA Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun sir Williams oli vaatinut hyvitystä Bastienilta, ja sillä aikaa oli paljon tapahtunut. Colar oli vienyt Cerisen Fipartin lesken luo, herra de Beaupréau oli näytellyt tuon inhoittavan kirje-ilveilyn, joka mursi Herminen sydämen, Fernand oli vangittu varkaana ja Baccarat suljettu tohtori Blanchen mielisairaalaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, vuokrasi sir Williams 25,000 frangin vuosivuokrasta hotellin Beaujon-kadulla ja muutti tähän komeaan taloon palveluskuntineen, johon kuuluivat ratsupalvelija, kamaripalvelija, kuski ja keittäjä. Hän toi mukanaan viisi hevosta ja kolmet vaunut, jotka hän oli maksanut käteisellä. Seuraavana aamuna pukeutuessaan puheli sir Williams itsekseen: »Rakas ystävä, nyt olet kuukaudessa menettänyt kuusikymmentätuhatta frangia, siis puolet Englannissa saamistasi tuloista ja pian alkaa olla kiire Kermarouëtin kahdentoista miljoonan anastamisella. Tähän asti on kaikki sujunut erinomaisesti, ja jos asiat jatkuvat samalla tavalla, niin kuukauden kuluttua on Hermine de Beaupréau sinun vaimosi. Sinun on oltava rohkea ja samalla varovainen, etkä saa hetkeksikään unohtaa, että miljoonat ovat veljesi Armandin hallussa.» »Armand parka!» jatkoi hän ilkeästi hymyillen. »Sinä olet narrimaisesti rakastunut tuohon pienoiseen tyttölapseen Meslay-kadulla ja tyhmästi kyllä kertonut sen Bastienille.» Ovelle soitettiin, ja herra de Beaupréau tuli sisään. »Hyvää päivää, rakas appiukko», sanoi parooni ojentaen sormenpäänsä. »Onko teillä hyviä uutisia?» »Kyllä on, vaimoni ja tyttäreni ovat matkustaneet Bretagneen erään sukulaisen luo, joka asuu linnassaan Finistèressä. Se on niin syrjässä, että siellä luulisi olevansa maailman ääressä, ja rakastunut Fernand tuskin arvaa lähteä heitä sieltä hakemaan. Hermine tahtoi ensin kuolla, mutta vihdoin hän päätti seurata äitiään, jota olin neuvonut tekemään tämän matkan virkistyksekseen.» »Se oli viisaasti tehty; mutta millä tekosyyllä minä voin mennä heitä tervehtimään?» »Sen sanon teille. Tunnen vanhan aatelismiehen, joka asuu lähellä Thérèsen sukulaisia. Menkää hänen luokseen, ja ennenkuin kuukausi on kulunut, olette Herminen puoliso.» »Ja ennen kuukauden loppua on Cerise teidän», vastasi sir Williams. »Miksi ei heti?» kysyi de Beaupréau tulipunaisena. »Senvuoksi, että te mahdollisesti itse voisitte löytää nuo kaksitoista miljoonaa», vastasi sir Williams, »ja te, minun täytettyäni lupaukseni, helposti saisitte päähänne valita toisen vävypojan minun asemestani. Mutta, rakas appiukko, teidän on pyydettävä lomaa ja jo tänä iltana matkustettava Bretagneen. Silloin voitte joka päivä lähettää minulle pienen tiedonannon kihlattuni voinnista.» »Olkoon menneeksi!» vastasi de Beaupréau. XXVI MOLEMMINPUOLISIA VALMISTELUJA Herra de Beaupréaun mentyä sir Williams pukeutui huolellisesti ja ajoi Englannin ministerin luo. Paroonin, jonka oli vihdoin ollut pakko poistua Lontoosta pelätessään poliisin pääsevän hänen jäljilleen, oli kuitenkin onnistunut väärien papereiden avulla päästä suhteisiin Pariisissa olevan Englannin lähetystön kanssa. Hänen miellyttävä käytöksensä sai lisäksi aikaan sen, että hän joutui läheisiin suhteisiin kahden lähetystösihteerin, sir Arthur G:n ja Ralph O:n kanssa. Nämä nuoret miehet ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin. Kerrottuaan heille Bastienin esiintymisestä ja saatuaan heidät molemmat lupautumaan sekundanteikseen, hän sanoi heille: »Pyydän teitä asettamaan seuraavat ehdot: Boulognen metsä, kello 7 aamulla, miekat. En tahdo surmata vastustajaani, aion vain haavoittaa häntä hieman käsivarteen tai rintaan.» — Tiedän pelaavani uhkapeliä, huomenna seisoessani vastakkain Armandin kanssa, — ajatteli sir Williams poistuessaan lähetystöstä. — Mutta uhkarohkeuteni tulee palkituksi. Kaksitoista miljoonaa ovat minun... ja Jeanne! Minun kaltaisellani miehellä tulee olla rakastajatar hyvästä perheestä. Sir Arthur ja sir Ralph ajoivat sillävälin englantilaisilla hevosillaan Kergazin hotelliin; heidät saatettiin ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan salonkiin, jossa Armand otti heidät vastaan kylmän kohteliaasti. »Herra Bastien?» kysyi sir Arthur, kun he olivat esitelleet itsensä. »Minä en ole herra Bastien», vastasi Armand, »olen kreivi Armand de Kergaz». Molemmat herrat kumarsivat. »Siinä tapauksessa», sanoi sir Ralph, »pyydämme anteeksi erehdystämme ja tahtoisimme ainoastaan pyytää teitä sanomaan, missä voimme tavata...» »Herra Bastien», keskeytti Armand, »oli minun isävainajani eversti de Kergazin ystävä, samoin kuin nyt minunkin, ja hän on valtuuttanut minut toimimaan puolestaan. Te tulette luultavasti sir Williamsin luota.» »Niin, tulemme, hyvä herra.» Armand kehoitti heitä istumaan. »Herra Bastienia on eksyttänyt todellakin ihmeteltävä yhdennäköisyys, ja hän meni sir Williamsin luo...» »Jota hän on suuresti loukannut», huomautti sir Arthur. »Aivan niin», keskeytti kreivi hänet kylmästi, »mutta hän pyysi heti vilpittömästi anteeksi erehdystänsä.» »Mihin sir Williams ei tyytynyt.» »Mutta eikö asiaa voi millään muulla tavalla järjestää kuin kaksintaistelulla nuoren miehen ja vanhuksen välillä?» kysyi kreivi. »Kreivi», sanoi sir Arthur ylenkatseellisesti hymyillen, »olemme tulleet tänne ainoastaan ilmoittamaan ehtomme.» »Ystävämme, sir Williams», tarttui nyt sir Ralph puheeseen, »on valinnut miekan ja toivoo kaksintaistelun tapahtuvan kello seitsemän huomenaamulla Boulognen metsässä d'Armenonville-huvimajan läheisyydessä.» »Hyvä, saavumme sinne», vastasi Armand. Englantilaiset hyvästelivät ja ajoivat sitten sir Williamsin luo Beaujon-kadulle, jossa he ilmoittivat keskustelun tuloksen luvaten seuraavana aamuna saapua hänen luokseen täsmälleen kello kuusi. Sekundanttien mentyä ilmestyi Colar Williamsin luo. »Tiedättekö, kapteeni», sanoi hän, »ettei vanha Bastien nuku ainoatakaan yötä asunnossaan Meslay-kadulla?» »Oletko varma siitä?» kysyi sir Williams. »Olen, aivan varma. Kreivi tuli häntä noutamaan. Olen tehnyt tuttavuutta erään ompelijattaren kanssa, joka asuu kerrosta ylempänä, Jeannen asunnon kohdalla, ja olen maksanut hänelle, niin että saan oleskella siellä. Kerrosten välinen permanto on niin ohut, että kuulen kaikki, mitä alhaalla puuhataan, kun painan korvani lattiaan. Kuulin kreivin sanovan Bastienille: 'Kello seitsemän huomen aamulla. On senvuoksi parempi, että menet kotiin nyt ja nukut yön hotellissa'.» »Ah, sepä jotakin!» keskeytti sir Williams hänet, »siinä tapauksessa meillä on hyvät toimintamahdollisuudet». Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun Jeanne de Balder oli nähnyt Armandin portailla. Tyttö oli sykkivin sydämin sulkenut oven jälkeensä. Hänestä siis Bastien oli puhunut niin suurella ihastuksella, siitä miehestä, jota hän jo rakasti. Hän istui pienessä salongissa ja kuunteli Armandin puhetta puuseinän takaa. »Hyvä Bastien», kysyi Armand, »kuka on se nuori neiti, jonka luota juuri tulit?» »Muuan nuori orpotyttö», vastasi Bastien. »Hän on eversti de Balder-vainajan tytär.» »Olen nähnyt hänet kerran ennen», jatkoi Armand. »Hänelle juuri tarjosin käsivarteni sinä iltana, jolloin tulin tuon työmiehen avuksi Bellevillessä. Hän oli niin kaunis ja viattoman näköinen; olen ajatellut häntä paljon.» Jeannen sydän sykki rajusti. Hän ei voinut kuulla enempää ja viattoman uteliaisuuden valtaamana hän varpaillaan hiipi oven luo ja kurkisti avaimenreiästä. Hän näki Armandin nojaavan kauniita, vakavia kasvojaan käsiinsä. »Bastien», sanoi kreivi taas kuuluvammalla äänellä, »luulen rakastavani häntä». Jeannea huimasi, ja hän kalpeni; hänen sydämensä tykytti aivan haljetakseen. Ja Armand alkoi puhua onnesta, jota hän tuntisi sinä päivänä, kun nuori nainen oranssikukat otsalla astuisi hänen kynnyksensä yli; se olisi onni, jonka vain kuolema voisi särkeä. Hän puhui elämästä rakkaudessa ja rauhaisassa onnessa sellaisella innostuksella, joka olisi saanut kenen nuoren naisen sydämen tahansa ilosta vapisemaan, ja kun kreivi viimein noin tunnin kuluttua lähti Bastienin luota, nyökkäsi hän vanhukselle sanoen: »Näkemiin, iltaan saakka.» Jeannen sydän hypähteli, kun hän ajatteli, että hän samana iltana saisi nähdä Armandin. Ja pian senjälkeen Bastien jälleen soitti hänen ovikelloaan. »Neiti», kysyi hän, »näittekö sen nuoren miehen, joka oli luonani äsken?» »Kyllä», vastasi Jeanne punastuen. »Näin hänet parisen päivää sitten Bellevillessä. Hän oli työmiehen puvussa ja tarjosi minulle käsivartensa.» »Hän on kreivi Armand de Kergaz», sanoi Bastien. »Hän on pyytänyt minua kysymään, saisiko hän tulla tapaamaan teitä tänä iltana yhdessä minun kanssani?» Nuori tyttö oli niin liikutettu, ettei hän voinut muuta kuin nyökäyttää päätään myöntymisen merkiksi. Kello yhdeksän tulivat Armand ja Bastien Jeannen luo. Armand ja Jeanne keskustelivat taiteesta ja kirjallisuudesta, ja Bastien iloitsi katsellessaan heitä ja ajatellessaan, että he jo rakastivat toisiaan itsekään sitä huomaamattaan. Aika kului nopeasti, ja Armand oli hyvästellessään saanut luvan tulla seuraavanakin päivänä tervehtimään Jeannea. Kun vanha Gertrude ja Bastien seuraavana aamuna tapasivat toisensa portaissa, sanoi Bastien: »Hyvä Gertrude, puhuisin niin mielelläni teidän kanssanne pari sanaa. Tehän rakastatte nuorta neitiänne, eikö totta?» »Rakastanko häntä!» vastasi Gertrude. »Rakastan kuin omaa lastani.» »Tahtoisitte siis mielellänne nähdä hänet rikkaana ja onnellisena?» jatkoi Bastien. »No niin, voihan käydä niin, että neiti jonakuna aamuna herää rikkaana ja onnellisena. Näittekö tuon nuoren miehen eilen illalla? Hän oli kreivi Armand de Kergaz, hänellä on kuusisataatuhatta frangia vuotuisia korkoja.» »Ah, niin rikas mies ei koskaan nai Jeannea, joka on niin köyhä», huokaili Gertrude. »Erehdytte. Kreivi rakastaa häntä, hän tahtoo naida hänet, ja teidän tulee auttaa meitä. Puhukaa hänestä hyvää nuorelle neidille.» »Siitä voitte olla varma», sanoi Gertrude iloisena ja hän osasi menetellä niin viisaasti, että Jeanne pian uskoi hänelle salaisuutena rakkautensa Armandia kohtaan. XXVII PETOLLINEN KIRJE Jeanne ei kuitenkaan nähnyt Armandia koko seuraavana päivänä. Hän oli lakkaamattomassa toimessa koettaessaan eri ministeriöissä saada selkoa Kermor de Kermarouëtin perillisistä. Vasta yhdeksän aikaan illalla hän tuli, ja kun luottamus kasvaa nopeasti kahden rakastavan välillä, pääsi kreiviltä tunnustus, joka sai Jeannen punastumaan korviaan myöten. Aika riensi, ja kun Armand oli lähtenyt, heittäytyi Jeanne Gertruden syliin kuiskaten: »Oi, hyvä Jumala, kuinka olen onnellinen...» Seuraavana päivänä, samana, jona Armand oli ottanut vastaan sir Williamsin sekundantit, kuuli Jeanne, joka kärsimättömästi oli laskenut kuluneet tunnit, noin neljän aikaan askeleita portaista, ja hänen sydämensä sykki kovasti, kun hän kuuli Bastienin luota Armandin äänen. Kreivi puhui hiljaa Bastienin kanssa, niin että Jeanne ei voinut eroittaa sanoja, mutta yhtäkkiä hän kuuli seuraavan lauseen: »Rakas Bastien! Sinä näet, kuinka suuresti häntä rakastan; miksi siis lykätä ratkaisua? Emme mene hänen luokseen tänään, koska tämä ikävä selkkaus pakottaa meidät aikaisin levolle tänä iltana, mutta kun huomenaamulla palaat, täytyy sinun mennä hänen luoksensa minun puolestani pyytämään häntä vaimokseni.» Mielenliikutuksesta voimattomana Jeanne vaipui tuolille ja kuuli Armandin yhdessä Bastienin kanssa menevän portaita alas. Tuntia myöhemmin soi kello, ja Gertrude tuli sisään kirje kädessä. »Eräs tuntematon mies», sanoi Gertrude, »toi tämän kirjeen ja käski antaa sen teille. Hän lähti saman tien matkoihinsa.» Jeanne otti vaakunasinetillä suljetun kirjeen, avasi sen ja luki. Hän ajatteli sen olevan Armandilta ja aikoi katsoa allekirjoitusta, mutta sitä ei ollutkaan. »Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että rohkenen kirjoittaa teille... Rakastan teitä, ja heti ensi kerran teidät nähdessäni selveni minulle, että onneni on teidän käsissänne.» — Se on häneltä! — ajatteli Jeanne painaen kirjeen sydämelleen. »Jos milloinkaan mies on vavissut ilosta ajatellessaan rakkauttaan, niin minä olen. Uneksin pienestä, ihanasta asunnosta jossakin Pariisin vastarakennetussa osassa, pienestä satulinnasta, jossa te olette kuningattarena ja minä saan viettää päiväni teidän jalkojenne juuressa. Jeanne, rakastettuni, koti, jonka olen teille valinnut rakkautemme pyhätöksi, on suurten puiden suojassa, salassa tunkeilevilta katseilta. Teidän makuusuojanne on pieni, hurmaava huone, jossa vallitsee sininen ja valkoinen... Ah, te taivaan enkeli! Rohkenen kirjoittaa teille tänään ja tunnustaa teille rakkauteni, sillä huomenna olen suuressa vaarassa. Minulla on kaksintaistelu kello 7 huomenaamulla...» Kirje putosi Jeannen kädestä; hän parkaisi ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Kun hän tointui, oli ilta; hän makasi vuoteessa, ja Gertrude puuhaili sen ympärillä. Vanhuksen vierellä seisoi nuori nainen, jonka piirteet todistivat taistelua köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Hän oli ompelijatar, joka asui kerrosta ylempänä, sama, jonka luona Colar oli edellisenä päivänä käynyt. Hän oli kuullut Jeannen huudon ja tullut Colarin kehoituksesta auttamaan Gertrudea ja toimittanut hänen kanssaan neidin vuoteeseen. Kun Jeanne avasi silmänsä, katseli hän ihmeissään ympärilleen. Sitten hän muisti tuon kauhean kirjeen, jonka hän oli luullut olevan Armandilta ja josta hän oli lukenut: »Minulla on kaksintaistelu kello 7 huomenaamulla». Ja Jeanne aikoi hypähtää vuoteesta ja rientää suoraa päätä Culture-Sainte-Catherine-kadulle, kun hän yhtäkkiä muisti erään tapauksen. Hän näki isänsä poistuvan kotoa mennäkseen kaksintaisteluun ja muisti äitinsä silloin tarttuvan hänen käteensä ja polvistuen sanovan: »Tule, rukoilkaamme!» Hän ymmärsi, ettei Kergazin tapainen vakava mies aiheettomasti pannut henkeään alttiiksi, ja Jeanne polvistui rukoilemaan hänen puolestaan. Suurella vaivalla Gertrude sai hänet juomaan muutamia kulauksia lihalientä ja joi itsekin. Ja kymmenen minuutin kuluttua olivat Jeanne ja Gertrude syvässä unessa, kun Colar astui sisään. »Sinä olet suoriutunut asiastasi hyvin», sanoi hän ojentaen ompelijattarelle viisi louisdoria. XXVIII MAATALOSSA Jeanne oli nukahtanut rukoillessaan. Hänen herätessään leikitteli auringonsäde hänen hiuksillaan, ja hän katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut enää kotona Meslay-kadulla, vaan makasi täysissä pukimissaan sohvalla, eräässä huoneessa, jonka ikkunoista näkyi muutamia suuria, lehdettömiä puita. Keskellä huonetta oli iso palisanteripuinen sänky suurine kullattuine pylväineen. Huone oli muutenkin somistettu ihastuttavilla pehmeävärisillä huonekaluilla, ja seinillä riippui kallisarvoisia maalauksia. Missä hän oli? Kuinka hän oli tullut tänne? Selittämätön arvoitus. Samassa hän näki pöydällä avoimen kirjeen. Hän huudahti, sillä hän oli tuntenut käsialan. Hän otti kirjeen ja luki: »Kello 9 aamulla. »Olin kaksintaistelussa kello seitsemän tänä aamuna ja suoriuduin onnellisesti. Tulin teidän huoneeseenne, rakas Jeanne, näin teidän nukkuvan ja painoin suudelman otsallenne, sitten poistuin hiljaa, jotten olisi herättänyt teitä. Voin kuvailla mielessäni, kuinka hämmästytte, kun heräätte aivan oudossa paikassa tietämättä, mikä kaikkivoipa henki on nukkuessanne teidät tähän pieneen linnaan tuonut. Olen rakennuttanut sen yksinomaan teitä varten. Olkaa vakuutettu, jumaloitu Jeanneni, ettei se ole mikään paha henki...» Jeanne vapisi ja katsoi ympärilleen. Kuinka hän saattoi kirjoittaa sellaista, vaikka hän päivää ennen oli sanonut Bastienille: »Sinun tulee huomenna pyytää häntä vaimokseni.» Jeannea värisytti ajatellessaan, että herra de Kergaz kenties oli tahtonut tehdä hänet rakastajattarekseen, ja että hän ehkä tänä yönä... Hän tuskin uskalsi lukea edelleen. »Kun heräätte, olette yhtä puhdas ja viaton kuin ennen...» Neiti de Balder painoi kätensä sydämelleen hillitäkseen sen tykytystä... »Jeanne», luki hän kirjeestä edelleen, »hän, joka rakastaa teitä, ei voinut kauemmin nähdä teitä kurjassa, pienessä asunnossanne, vaan antoi teille unijuomaa, joka vaivutti teidät sikeään uneen, ja nukkuessanne se henki, jonka nimi on rakkaus, toi teidät tänne... mutta olkaa varma siitä, että olette omassa kodissanne... ja ennen pitkää olette vaimoni... »Tässä elämässä tapahtuu ihmeellisiä asioita, jotka ovat hälvenemättömän pimeyden peitossa. Salaisuuteni ei ole minun omani, ja ehkä vasta muutaman päivän kuluttua voin tulla teitä tapaamaan, mutta luottakaa minuun, sillä rakastan teitä! Jos ette koeta ottaa selkoa, missä olette, tai ette yritä poistua talosta, ellette koeta urkkia palvelijoiltanne, niin pelastatte minut suuresta vaarasta, mutta muistakaa, että jokainen ajattelematon tekonne voi maksaa henkeni... Olkaa levollinen, sillä Gertrude luottaa minuun, ja otan hänet mukaani teidän luoksenne. Joka päivä saatte kirjeen minulta, kunnes tapaamme, ja silloin selitän teille kaikki... Näkemiin rakkaani...» Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE (1/3) *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.