The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet Kertomus tosielämän pohjalta Author: Suomalainen talonpoika Release date: November 8, 2026 [eBook #79948] Language: Finnish Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1898 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79948 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET *** language: Finnish SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET. Kertonut tosielämän pohjalla Suomalainen Talonpoika. Porvoossa Werner Söderström 1898 Mutta kumminta on se, että Jumalan ihmissydämmeen istuttama toivo, henkinen harrastus, edistymisen halu ja yhteiskuntapyrinnöt voivat tylyimmissä oloissakin säilyä ja kehkeytyä. SISÄLLYS: I. Vanhemmat ja lapsuus. II. Rippikoulu ja nuoruus. III. Perhe-elämä. IV. Laajemmilla aloilla. Kärsimykset kykenee ken Miljoonien mittaamaan? Hengen taistot tuhansien Ken ne tajuis tutkimaan? Sortuva jos sortuneekin, Kuka siitä huolinee; Kestävin jos kohonneekin, Harvat sitä huomannee! Onnen tähti tuolla tuikkaa — Tuota täytyy tavoittaa: Tuhannet saa turhaan juosta, Sata sirut saavuttaa! Jokaisella Jumalansa Tuskissa on turvana; Lankeisko ken matkallansa Hän on lohduttajana. I. Vanhemmat ja lapsuus. Tämän vuosisadan alussa, vähän sen jälkeen kuin Ryssä maahan tuli, lähti muutaman köyhän päiväläis-torpparin neljästä pojasta yksi rengiksi toiseen seurakuntaan, oltuaan sitä ennen jo suutarin opissakin. Päällään oli hänellä rohdinpaita, kotisarkaa polvihousut ja kulunut lyhyt nuttu. Jalkineina puolikuluneet nahkakengät ja niissä silti jotenkin eheät villasukat. Varrellisia saappaita ei niuha työläinen silloin vielä osannut uneksiakaan itselleen. Talven varaksi oli äitinsä hänelle säälinyt mukaan ”lumisukat.” Näihin varustuksiin lisättiin vielä evääksi kukkuramitalla mieleenpantavia varoituksia ja neuvoja, miten lähtijän pitäisi aina pitää Jumala silmäinsä edessä. Yhtä köyhänä maallisista tavaroista, mutta yhtä rikkaana omaistensa osanottavista kehotuksista Jumalan pelkoon ja rehellisyyteen lähti samaan aikaan erään niukissa oloissa elävän ”båtsmannin” (rannikko-talollisten meriväessä pitämän ruotusotilaan) tytär piiaksi. Moniaan vuoden takaa sattui tämä piikakin muuttamaan samaan seurakuntaan, johon tuo vastamainittu poika oli rengiksi mennyt, siellä joutuivat he sitte yksille paikoille, näkivät ensin toisensa kirkkomäellä, tekivät tuttavuutta ja lopuksi mieltyivät toisiinsa. Molemmat olivat he terveitä ja työtelijäitä. Säästäviä ja tarkkojakin olivat siksi, että vaikka siihen aikaan paraat rengit saivat rahapalkkaa nykyisiä markkoja silloisen taalerilaskun mukaan parisenkymmentä ja piiat vain puolen siitä, heillä oli hiukan rahaakin säästössä paitsi ajanmukaisia pyhä- ja arkivaatteita sekä monemmoisia muita pikkukapineita. Näin ollen pantiin hynttyyt yhteen, solmittiin avioliitto ja päälle päätteeksi päästiin torppa-pikkaraiseen isännöimään. Ahkeruutta ja ponnistuksia tarvittiin, mutta kun molemmat olivat terveitä, niin kestettiin sitä raataa ja reutoa melkein yöt päivät maalla jos merelläkin. Mutta veroa kodin haltijattarelle täytyi heidänkin maksaa. Toista vuoden takaa tuli maailmaan ensimmäinen poika ja sitte keskimäärin joka puolenkolmatta vuoden jälestä yksi pieni perheenjäsen lisää. Niinpä täytyikin miehen usein yksin hyöriä ulkotoimissa, usein koettaa suorittaa yksinänsä sellaistakin, mikä työ välttämättömästi olisi tarvinnut kahta henkilöä, vaikkapa toista heikompivoimaistakin, niinkuin nuotan vetokin. Yhtä ja toista hankaluutta tällaisesta työnteosta oli, mutta pakko käski koettamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja. Mutta tällaisestakaan ontuvasta taloudenpidosta ei silti menty takaperin. Yhtä ja toista perheessä tarvittavaa haalittiin kokoon ja vähin erin maksettiin yhteiselämää alettaessa välttämättömästä pakosta tehtyä velkaa. Kun velka oli saatu maksetuksi, voimistuivat torpan eläjät niin, että vuokrasivat pienen talon, jossa uudet ponnistukset alkoivat. Alusta alkaen oli aviossa olo ollut ankarata taistelua elämästä, täynnä vaikeuksia, huolia ja suruja, kärsimyksiä ja itsekieltäytymisiä; eikäpä aina ollut kartettavissa nurjuuskaan, saati tyytymättömyys. Mutta tunnettiinpa toisinaan sitä sydämmellisimmin ja todellisimmin tyytymystä ja suurta iloa, kun Jumala antoi siunauksensa ja menestyksen jossakin toimessa ja pyrinnössä. Puhdas leipä oli yhtenään ravintona. Ei tarvinnut enää verestää lapsuuden muistojaan ruumenleivällä, vesivellillä ja muilla katovuoden särpimillä. Mihinkään ylellisyyteen ei silti toki liiennyt, mutta ei naurispaistikaskaan enää ollut ylin herkku, kuten lapsuuden ijän takavuosina. Lopulta varsinaista harmia toi lampuotiväelle vain naapurien typeryys, ne kun vanhastaan varsinaisina tilallisina kokivat parhaansa mukaan halveksia noita nousukkaita talonpitäjiä, jotka muutamia vuosia takaperin olivat olleet vain renki ja piika ja joiden kukkaro vieläkin vaa'assa oli paljon keveämpi kuin heidän — kunniallissyntyisten. Mutta lampuotiväellä oli Jumalan pelon ohessa sellainen itseluottamus ja oman arvon tunne, minkä uuttera ja säntillinen elämä myötänsä tuo, niin ett'eivät he silti masentuneet naapuruston pikkumaisuudesta. Mutta se oli katkerinta, että he, kun olivat tilalla ripeästi vaurastuneet, saivat poiskäskyn. Ei auttanut muu kuin muutto, mutta se oli onnistumaton ja toi mukanaan tappioita. Uudestaan täytyi muuttaa, nyt jotenkin suureen, vaikka rappiolla olevaan tilaan. Siinäpä sitä vasta alettiin varsinaisesti vaurastua. Tällainen elämisen alku oli kertomuksemme päähenkilön vanhemmilla. Vanhempien kuoltua jäi perheen kuudesta lapsesta eloon kolme poikaa jatkamaan elämän taistelua jotenkin pienillä apuneuvoilla, vaikka kyllä ei yhtä paljaina kuin heidän vanhempansa olivat nuoruudessaan olleet. Yksi näistä pojista, Vani nimeltään, on tämän kertomuksen vaatimaton sankari. Hän syntyi pienessä mökin saunassa. Ensimmäiset lapsuusvuodet juoksenteli hän kuten muutkin lapset suvisin perhoja ajellen ja talvisin pirtin pehmeässä hämärässä jotain leikkiä sommitellen. Sitte alkoivat ensimmäiset itkut, huolet ja elämän kovuudet, kun täytyi tehdä tuttavuutta aapisen kanssa järeän päretikusta tehdyn puikon avulla äidin kupeella hänen kehrätessään. Alettiinpa pian lukualkeiden oppimisen ohella osottaa kaikellaisiin pieniin askareihinkin häntä. Tämä se paneutui raskaana alas sydänalaan, kun ulkokausteella ilma oli yhtenä valomerenä ja siellä olisi ollut niin mainio hyppiä vapaana kuin nuori hieho laitumella. Kaikista pitkäpiimäisintä oli Vanin mielestä naisten työt, kuten perunainkuoriminen ja puolaaminen niinpaljon kuin äiti kutoessaan tarvitsi. Ja tuon tuommoiset. Sitte taas lomassa lukea. Mutta kun kerran pääsi puhaltamaan toisten lasten pariin, niin tuli sitä viivytyksi vapaassa ulkoilmassa, jotta ei Vani huomannutkaan määrä-ajalla kotiin joutua. Siitä oli taas ikävyyksiä. Ja lukeminen se ei tahtonut oikein sujua. ”Koivuniemen herraakin” käytettiin apuna. Lopulta sentään auttavasti oppi hän saamaan kirjasta selkoa. Vasta vuosien takaa versoi hänessä suurempi lukemisen halu. Jos alussa tehtiin hänelle lukeminen ikäväksi taitamattomalla lapsen mielen uuvuttamisella aapisen ääressä, niin oli muukin kasvatus poikkipuoleista ja toisinaan kieroakin. Isä tuittupäisyydessään teki monta hairahdusta; usein hän rankaisi ottamatta selkoa asiasta. Kerrankin oli Vanin kotona palkkalaisena kehräämässä muuan miehestään erillään asuva vaimo, jolla oli mukana Vanin ikäinen tyttö. Lapset olivat paistaneet itselleen silakoita ruoalle ruvetessaan, mutta niitä syömään alettaessa sieppasi tuo tyttö Vanin silakan hänen lautaseltaan. Vani tietysti alkoi kiristää tyttöä, vaatien omaansa takaisin. ”Suu kiinni!” karjastiin hänelle. Mutta kun hän vielä teki vastaväitteitä, työnnettiin hän käsipuolesta ulos, ja siinä oli hänen suuruksensa. Niin vähäpätöinen kuin tämä seikka itsessään olikin, tuntui se Vanista silloin kovin sapettavalta. Hän oli kärsinyt vääryyttä, ymmärsi hän päivänselvästi. Ja se tieto saattoi hänen tunteensa isäänsä katkeriksi pitkiksi ajoiksi ja vuosiksi, tapaus painui syvälti hänen mieleensä. Muuan toinenkin tapaus väärästä ja tylystä kurinpidosta lapsuusajoiltaan päilyi Vanin sielussa aina hänen vanhuuteensa asti. Oli nimittäin muuan jouluaattoilta. Jokainen tietää kuinka kiihkeästi lapset odottavat tätä juhlaa, kuinka suloinen se on vihdon tultuansa ja kuinka hillitsemätön heidän ilonsa on. Oljet olivat levitetyt lattialle, pöytä katettu, mutta ennenkuin sallittiin leikkiä ja maistella jouluherkkuja, olivat hengelliset harrastukset toimitettavat. Lasten mieli ei kuitenkaan tahtonut niihin kiintyä, ja sentähden isä vakavasti varoitti kuulemaan Jumalan sanaa. Vaninkin silmissä vain loistivat joulukynttilät, ja pöydällä oli niin valkoinen liina ja sillä kinkut ja puurot ja muut jouluruoat. Kaikki tuo piti mieltä niin rajun ilon pyörteissä, jott'ei hän parhaalla tahdollaankaan saanut kasvojaan vakavan juhlallisiksi eikä voinut olla nauraa tirskumatta. Ja seuraus oli se, että ruvettaessa joulupuurolle isä kuivasti lykkäsi Vanin ovesta ulos ja käski häntä lujasti olla pyrkimättäkään sisälle. Pakkanen oli kova, vaatteet ohuet ja niin oli Vanin jouluilo muuttunut synkäksi epätoivoksi. Vani ei kuitenkaan sisutellut isäänsä, vaikka uskoikin syyttömästi kärsivänsä, mietti vaan, rajusti itkien, mihin paeta. Tallin ylisille hän könttyytti. Mutta ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän äidin häntä huutelevan. Epäilytti Vania, rohkenisiko hän isän tähden palata tupaan, mutta kun äiti vakuutti, ett'ei isäkään enää olisi vihanen, niin meni hän sinne äidin turvissa. Isä istui takan ääressä sanatonna. Vani hiipi penkille. Niin istuttiin pitkä aika. Isä riisuutui levolle; Vani hyvin arkana samaten. Siten sai hän panna maata syömätönnä ja juomatonna. Koko juhlailo oli siksi kerraksi tärväytynyt häneltä. Muutamassa naapuritalossa oli Vania vanhempi poika Kallu. Hänen mielitekojaan oli kiusailla pienempiään, kehotella niitä pahuuden tekoon, opettaa niille rivouksia ja yleensä viedä heitä harhaan. Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä sai Kallu erään häntä vähän nuoremman töllinpojan kanssa Vanin houkutelluksi metsään, marjaan muka. Täällä alkoi hän Vania pelottaa, että Kalmukit olivat lähellä tulossa ja kenen ne käsiinsä saavat, sen ne tappavat ja syövät kohta. Ainoaksi pelastuskeinoksi ilmoitti hän puuhun kipuamisen, kun hän varsin hyvin tiesi, ett'ei Vani puuhun pääsisi. Olihan se kovin surkeata, säälitteli hän, että heidän täytyi jättää Vani surman suuhun, mutta omaa henkeään pelastaakseen täytyi heidän kavuta puunlatvaan. Vani ei heidän pelotustaan täydesti uskonut, mutta kuitenkin hän rupesi pelkäämään, että hän eksyisi metsään pimeän tullessa. Päästäkseen selville paikoista nousi hän lähimmälle mäen töyräälle. Sieltä näkikin hän koko kylän. Hän lähti suoraan sitä kohti kunnaiden ja uumiinsa asti ulottuvan vesilammikon yli. Päästyään juuri keskelle lampea kuuli hän takaapäin kiusaajiensa äänen. He olivat pitäneet salassa silmällä niityn laidassa Vanin liikkeitä ja sukelsivat sieltä nyt näkyviin. Hän palasi lammesta vyötäisiin asti likomärkänä ja jalat verissä. Kova vakuutus otettiin Vanilta, ett'ei hän kantelisi vanhemmilleen heidän päällensä. Eikä hän sitä tehnytkään, vaikka hän kyllä sai kotiin päästyään kovat torat, kun housut olivat märät ja liassa. Tämä Kallu oli Vanille monemmoisena ristinä. Oltiin moniahta kerta veneellä marjamatkoilla. Vanin isän puukko oli samassa veneessä. Kallu houkutteli Vania viskaamaan puukkoa salmeen; ei se uppoaisi, kun siinä oli niin suuri puupää. Puukko meni kuin menikin sille tielle Kallun suureksi riemuksi. Vani hämmästyi ja hänen mielensä kävi katkeraksi. Sillä paitsi suurta syyllisyyden tuntoa, mikä häntä rasitti, uhkasivat vanhemmat veljet ilmoittaa asian isälle, ell'ei Vani luvannut aina tehdä heille mieliksi. Tuon takia häntä vasta pakotettiin tekemään toisten mieliksi sellaista, jonka hänen tuntonsa sanoi vääräksi. Mutta isä oli rankaisuissaan kovin ankara ja häntä piti välttää keinolla millä voi. Taas eräänä sunnuntai-iltana, kun kaikki muut, paitsi renki, joka makaili kammiossaan, olivat viemässä tavaroita ja eväitä rantaan äidin kaupunkimatkaa varten, sai Kallu kaikellaisia keinoja käytettyänsä houkutelluksi Vanin antamaan hänelle isänsä pyssyn ja ruutia. Tuon hyvin ruostuneen pyssyn latasi Kallu lähes puolilleen, meni mäelle, työnsi pyssyn toiselle puolelle aitaa, asettui itse toiselle ja pisti pitkällä karahkalla tulen pyssyn sankkireikään. Hirveällä räjähdyksellä halkesi nyt pyssyn piippu. Pyssyn heitti nyt Kallu semmoisenaan täysinäiseen kaivoon ja vaikka kuinka ihmeteltiin, mihin pyssy joutui, pysyi asia kokonaan salassa, kunnes toisena vuotena kaivoa tyhjennettäessä ja perattaessa sieltä ilmautui tuo kaunis kapine. Renki tunsi pyssyn kohtalon, sillä hän oli säikähtänyt tuota kovaa paukahdusta ja vilistänyt juoksujalassa näkemään, mikä se oli. Hän nyt kertoi totuuden kaikessa alastomuudessaan. Siitäkös nyt jupakkaa syntyi! Kallu vedettiin esivallan eteen, mutta pääsi ilman rankaisua, kun asiaa ei voitu täydelleen todistaa. Vani sai sellaiset läksytykset, jotta taas siltä illalta ruokahalu katosi. Muutenkin tuo pyssy-juttu oli kokonaisen vuoden häntä painajaisena rasittanut. Yksinkertaisten vanhempien opetus oli useinkin hyvin puisevaa. Kyllä äiti luetti moneen kertaan Vanille seitsemättä käskyä katekismuksesta ja Vani osasi aivan ulkoa: ”Ei sinun pidä varastaman” ja Lutherin selityksen siihen sanasta sanaan, mutta mitä varastaminen oli, sitä hän ei ymmärtänyt. Kokemuksen kautta sai hän sen oppia tuntemaan. Vani näki kerran erään mökkiläisen ompelukopassa kirkkaan messinkinapin, joka oli hänestä niin ihmeen ihana ja viehättävä, että mieli teki sitä omaksi ja mitä enemmän hän sitä katsoi, sitä kovemmaksi kävi himo saada tuo nappi. Vani havaitsi tilaisuuden pistää se salavihkaa taskuunsa. Siltä varalta, että jos kotona ehkä kysyttäisiin, mistä hän on napin saanut, valmistui hänen mielessään vastaus, että hän löysi sen tuolta mäeltä. Mutta niin ihanan viehättävä kuin tuo nappi olikin Vanista ennen sen omistamista, ei se sitte häntä ollenkaan miellyttänyt. Omatunto ilmoitti nyt hänelle, että hän on ”varastanut” napin ja häntä vaivasi hirveän raskas sisällinen paino. Sopivassa tilaisuudessa pani hän napin takaisin koppaan ja pyysi Jumalalta yksinään rikostaan anteeksi. Muitakin himoja hänessä jo aikaisin heräsi. Tuli kerran pari matkustajaa Vanin kotiin pyytämään ruokaa. Vani sattui juuri silloin käymään rannassa, jossa näiden matkustajain vene oli. Sen tuhdolla oli vanha savipiippu. Hänessä syttyi tuima mieliteko koetella tupakoida. Siinä tarkoituksessa lähestyi hän kahdesti tuota piippurähjää, mutta lopulta pääsi oikeudentunto voitolle, ja piippu jäi paikoilleen. Saman vuoden syyssuvena oli taas toinen ja toisemmoinen himojen heräyskohtaus. Hänen piti jo silloin toimia kaikissa sellaisissa ulkotoimissa, joihin pystyi. Muuan hänen tehtäviään oli aamuin illoin ajaa karja laitumelle ja sieltä kotiin. Talossa asui myös talon jo kuolleen haltijan äiti tyttärineen, joiden hoidossa oli Vanin ikäinen tytär. Tuo tyttö oli Vanin jokapäiväinen toveri. Muutamana ihanana iltana menivät nämä kumppanukset taas yhdessä hakemaan karjaa. Mutta kun oli vähän aikaista, ruvettiin mäenrinteestä poimimaan marjoja ja tekemään toisilleen pieniä kujeita. Lopuksi istuttiin vierekkäin syömään marjoja. Tässä vierekkäin istuttaessa kohousi Vanin mieleen niin ihmeen herttainen tunne tuota tyttöä kohtaan. Ja tuo hempeä tunne suureni ja voimistui, se valtasi koko hänen olemuksensa, vieri kuin sähkövirta koko hänen ruumiinsa lävitse, jotta oikein täytyi hyväillä tuota tyttöä. Vani joutui kokonaan rajujen tunteittensa valtaan. Mutta kun tyttö havaitsi Vanin hurjistuvan ja pyrkivän liiallisuuksiin, kävi hän vastarintaan ja heitti hänet yksikseen. Sitte mentiin sanaakaan lausumatta kokoamaan karjaa ja ajamaan sitä kotiin. Vasta sitte kun Vanin mieli oli tuosta kohtauksesta asettunut tavalliseen tilaansa, ymmärsi hän tapauksen raakana ja paljaana ja hän häpesi tyttöä ja itseään, uskoi itsensä surkeimmaksi ihmisaluksi maailmassa, joka ei enää kelvannut leikkimään ja seurustelemaan tytön kanssa. Niin syvästi vaikutti jälestäpäin tämä pieni kohtaus Vaniin, että hän sen perästä koetti välttää kaikkea mahdollisuuttakin viettien heräämiseen. Samaan aikaan kun nuo naapurin Kallun huonot opastukset koettivat johdattaa Vania kaikkeen muuhun kuin hyveeseen ja kun ensimmäiset idut hänen omassa turmeltuneessa luonteessaan pyrkivät versomaan, heräsi hänessä halu oppia kirjoittamaan, vaikk'ei hänellä silloin vielä ollut mitään lukuhaluakaan. Kylän laidassa asui pitäjään räätäli, jolla oli Jussi-niminen poika. Vaikka pitäjillä kiertelevät käsityönoppilaat eivät ylimalkaan pyri edistymään tiedoissa ja taidossa, vaan enimmiten oppivat ja harjoittavat kaikellaisia kujeita ja huonoja tapoja, oli kuitenkin tämä Räätälin-Jussi oppinut joltisesti kirjoittamaan ja oli siihen harjoitukseen varsin innostunut. Kun joskus pyhinä satuttiin yhteen, oli kohta käsillä kirjoitustaulu, jolla hän toisille näytteli taitoaan. Onhan lapsissa ainakin apinoimisen ellei oppimisen haluakaan. Milloin vain tilaisuus sattui, niin päre vasempaan ja kova hiili oikeaan käteen, ja sitten piirtämään kirjaimia sen mukaan kuin Räätälin-Jussi oli paperiliuskalle kirjoittanut. Tehtiinpä jonkinlaista mustettakin Jussin neuvon mukaan ja metsästä löydetystä haukan sulasta kynä sellainen kuin mokoman taiturin hyppysistä voi lähteä. Mistä sitten vaan saatiin joku tupakkapaperi tahi muu paperiliuska, niin siihen piirtämään aika kirjaimia; arvaapa etteivät ne juuri kauno-aistin vaatimuksia täyttäneet. Vaikka kokeet kauvan aikaa näyttivät onnistumattomilta, niin aikaa myöten parastaan pannen tuli joka kirjain kutakuinkin mallin mukaiseksi ja siitäkös into kasvoi. Onnistuipa Vanin vihdoin saada rikkinäinen kirjoitustaulu, ja silloin kelpasi tuota viehättävää taitoa sitä uutterammin harjoittaa, yhä paremmalla menestyksellä kun Vani kirkonvartijan pojalta sai oikean ”kaavakirjan.” Kumma kyllä, isä ei suorastaan paheksinut tähän tuhlattua aikaa, vaikka lapsia muutoin tarkkaan pidettiin työtoimissa. Kaikki nämä edelläkerrotut vähäiset tapahtumat yksinkertaisen maalaislapsen elämässä sattuivat Vanin kymmenentenä ikävuotena. Se oli siis merkkivuosi hänen lapsuuden ijässään. Tähän aikaan muuttivat Vanin vanhemmat lampuoteiksi muutamaan hyvin rappiolla olevaan isompaan tilaan. Tässä ei ensi talvena ollut asuinhuoneitakaan asuttavassa kunnossa muuta kuin yksi kamari, jota voi talvellakin pitää lämpimänä. Vanhemmat asustelivat enimmästi tuossa kamarissa, kun samana talvena vielä syntyi pieni tyttökin. Muu väki ja isommat lapset taas kurjustelivat tuvanrähjässä, miten parhaiten voivat. Siinä sai Vanikin kestää vilun tuomaa kurjuutta, mikä kokonaan pilasi kasvavan pojan terveyden. Kärsimänsä kurjuuden seurauksena saikin hän seuraavana syksynä kovan vilutaudin, joka pieniä väliaikoja lukuunottamatta kesti runsaasti puolentoista vuotta. Saman kurjan talviasunnon vaikutusta oli sekin, että Vani joutui kortinpelaajien seuraan. Vanhemmat kun iltasin eivät olleet koskaan perheen parissa, pelattiin tuvassa iltasin korttia kahden semmoista huvia harrastavan täysmiehen johdolla ja tästä tarttui Vaniin semmoinen himo kortinpelaamiseen, että hän vuosikymmeniä sai taistella sitä vastaan, ennenkuin siitä kokonaan vapautui. ”Ei niin pahaa, ett'ei siinä olisi jotain hyvääkin.” Niin oli tuon Vaninkin kovan vilutaudin laita. Se tosin turmeli melkein koko hänen ijäkseen hänen ruumiillisen terveytensä, jott'ei hän voinut uskoakaan, että kukaan ihminen olisi vallan terve, mutta se samalla synnytti hänessä lukuhalun ja henkiset harrastukset. Tähän aikaan hän jo pyhinä oli joskus lukenut raamattuakin. Nyt taudin loppupuolella sen jo helpompana ollessa, kun hän silti vielä ei kyennyt mihinkään toimiin, lueskeli hän hänen käsiinsä joutuneita hengellisiä kirjoja — sillä silloin ei vielä muita ollutkaan suomenkielellä — eikä kaikkia tähellisiä hengellisiäkään niinkuin ei esim. raamatun historiaa. Muiden muassa luki hän kirjan Docktori Johan Gerhardin, Jenan Acatemian rohvessorin ”Pyhät Tutkistelemuxet oikiaan jumalisuteen kehoittaman ja sisällisen ihmisen parasta auttaman sovitetut j. n. e.” Kirjan lukemisesta oli hänen lapsellinen ja taudin masentama herkkä mielensä käynyt sangen haavelliseksi ja kun siinä niin jyrkän räikeästi teroitettiin mieleen ijankaikkista kadotusta, hämmästyi ja masentui hän kokonaan, niin että hän, kun yksinäisyyteen pääsi, itki katkerasti omaa ja koko ihmiskunnan surkeutta. Ijankaikkinen kadotus häntä hirveästi kauhistutti. Kun Vanin äiti huomasi hänen itsekseen itkevän, niin hän häntä nuhteli semmoisesta. Äiti ei ymmärtänyt syventyä ottamaan tarkempaa selkoa hänen tilastaan eikä hän siis saanut keneltäkään tarpeellista lohdutusta. Itsekseen hän pyrki ”etsimään Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan”, mutta ei tahtonut löytää siihen oikeaa tietä. Hän tahtoi katua, kun tunsi itsensä suureksi syntiseksi, ja tehdä parannusta. Mutta raskaissa huolissaan hän pysyi suhteessaan Jumalaan, sillä hän toivoi itselleen Jumalan armahtavaisuutta, mutta ei hän saanut siitä vakuutusta. Kun kotijärjestyskin oli karkeaa laatua, erkani Vanista jo aivan nuorena lapsuuden hellätuntoisuus, mielen hilpeys ja eloisuus, niin että hänestä nuoruutensa ensi vuosina tuli tavattoman arka, alakuloinen, jopa joskus synkkämielinenkin; hän otti kaikki vastustukset paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan ja näki niissä useammin Jumalan rankaisevan kuin kasvattavan käden. Kuitenkin oli tästä huolenalaisesta tilasta seurauksena se hyvä, että hän yhä enemmän rupesi lukemaan uskonnollisia kirjoja ja niiden perusteella raamattua. Tällöin tuli virsikirjakin hänelle rakkaaksi. Hän oppi siitä useita virsiä ihan ulkoa sekä taisi evankeliumiosastoa ja rukouksiakin ulkoa. Rupesi jo ilmaantumaan suomenkielellä pientä muutakin kirjallisuutta kuin uskonnollista. Vaninkin kirjallinen utelijaisuus oli jo siihen määrään herännyt, että jos joku kirjanen sattui hänen käteensä, täytyi se läpi katsoa. Niin sattui hänen käteensä ”viipurilainen” Aapinenkin. Sepä näytti ensin merkilliseltä, etenkin nuo kaksoisääntiöt eu, iu, uo j. n. e. Mutta kun niitä sittemmin tuli tyystemmin tarkastaneeksi, rupesi selviämään ei ainoastaan tuon jankutuksen tarkoitus, vaan myös johonkin määrin tavausopin perusteet, joista siihen asti ei ollut ollut vähintä aavistustakaan, vaikka kyllä tavallaan oli tavaamaan opetettu. Ilmestyi vihdoin suomalainen sanomalehtikin, pienen pieni ”Sanomia Turusta.” Eräs vanha aatelisneiti tilasi sen väkensä luettavaksi, ja kuuli Vanikin joskus kerrottavan mitä siinä oli ”präntätty.” Kerran itse aatelisneiti kertoi Vanin isälle erään siinä lehdessä olleen hauskan jutun, jonka nimi oli ”Kuinka nuoresta miniästä tuli keipo vaimo.” Isä pyysi ja sai tuoda tuon hauskan jutun kotiinsa luettavaksi. Sepä viehätti Vania niin suuresti, että hänessä heräsi halu saada itselleen tuo lehti, joka niin hauskoja kertomuksia tarjosi. Kaikki pojat kokosivat säästörahoistaan tilaushinnan, ja lehti tilattiin seuraavaksi vuodeksi. Niin alkoi Vanin sanomalehtiharrastus. Ikää karttui, lukutaito varmistui ja käsityskanta laajeni. Sen ohessa kasvoi Vanin muukin opin- ja tiedonhalu. Kirjoitustaitokin oli siksi kehittynyt, että jo rupesi lähtemään jotenkin luettavaa käsialaa. Mutta miksi hyväksi? Vani ei osannut siihen vastausta löytää. Eihän suomenkieliselle voi olla siitä mitään käytännöllistä hyötyä, koska suomenkielellä — kuten silloin näytti — ei ikinä saa pienintäkään asiakirjaa kirjoittaa. Tällaisista mietteistä oli seurauksena, että Vani rupesi täysin käsittämään suomalaisten sorronalaisen tilan, ja tämä suomalaisen kansan kurja asema rupesi tavattomasti karsimaan hänen arkaa sydäntänsä. Itsekseen hän harmistuneena usein mietti: miksi olen syntynyt alhaisista suomalaisista, ja sen kautta syntymästäni tuomittu palvelemaan ruotsinkielisiä eteväsukusia. Vaikka kuinkakin ahkeroitsisin ja tulisin paljonkin taitavammaksi kuin joku ruotsinkielinen, olen jo syntymästäni tuomittu orjailemaan ja kumartamaan ruotsia taitavia. Mitä enemmän hänen käsityksensä varttui ja näköalansa laajeni, sitä katkerammalta Vanista tuntui se sortotila, joka vallassa olevan pienilukuisen ruotsinkielisen ylimystön ja virkamiesten puolesta tuli suomenkielisten osaksi heidän omassa kotimaassaan, jonka heidän esivanhempansa kestävyydellään olivat saaneet viljellyksi ja jonka yhteiskuntajärjestyksen luomisessa ja puolustuksessa hekin olivat uhranneet voimansa ja henkensä. Vaikka Vanin mieli oli näin apea ja kansan tulevaisuudesta kokonaan epätoivoinen, eikä hänellä oppimisesta ollut vähintäkään hyötyä toivottavissa, kehoitti kuitenkin jokainen pieninkin edistyminen uusiin ponnistuksiin. Outoja ääniä rupesikin kuulumaan. Sanomalehdissä näkyi yhä useammin ja pontevammin kirjoituksia, joissa kansan luonnotonta asemaa valaistiin ja siihen parannusta vaadittiin, oikeutta ja mahdollisuutta suomalaisille jonkinlaisen opin saamiseen omalla kielellään. Oi! kuinka iloisia toiveita herättäviä ja mieltä virvoittavia olivat tuollaiset kirjoitukset. Mutta Vani oli tottunut uskomaan, että kaikki herrat ovat yksimielisiä kansan sortamisessa, tahtoen pitää kansaa alhaisessa tilassa, voidakseen ohjata sitä mielensä mukaan. ”Ei toinen korppi toisen silmää puhkaise.” Hämmästyen arveli hän sentähden: minkälaisia herroja lienevät nuo, jotka rohkenevat kiivaasti moittia toisten herrojen ja hallituksenkin toimia, puolustaen alhaisen kansan oikeutta ja kohottamista. Vani silloin ei tietänyt mitään suomenkielen tutkimisen alalla tehdyistä töistä eikä kansallisuus-aatteesta, ei A.J. Sjögrenista eikä A.I. Arvidsonista, ei edes J.V. Snellmanistakaan. Valon värähdyksiä herättivät Vanin synkkään mieleen nuo uudet vaatimukset kansan oikeuksien puolustukseksi. Mutta olkoon syy mikä hyvänsä herrojen erimielisyyteen; sorretun kansan oikeutta toiset kaikissa tapauksissa puolustivat ja luonnollisia oikeuksia tahtoivat he sille hankkia. Koitunee tuosta kuitenkin jotakin. Hänen intonsa lisäämiseksi sattui sittemmin seikka, joka avasi hänelle uusia näköaloja, loi häneen uutta henkeä hänen kansallisissa harrastuksissaan ja herätti avaria tulevaisuuden toiveita. Valon ja vapauden harrastus oli jo saattanut moniaita oppineita koettamaan saada varsinaista kansaa käsittämään itseänsä ja maamme todellista tilaa. Ensimmäisiä tärkeimpiä ja suurempia yrityksiä tähän suuntaan oli se, että käännettiin suomeksi ja painettiin ”Suomen Suuriruhtinaskunnan Perustuslait ynnä niihin kuuluvain Valtiokirjoitusten kanssa”, jota kirjaa sitten lahjoitettiin kansanmiehille kaikissa maan äärissä. Senkin seurakunnan nimismiehelle, jossa Vanilla oli kotinsa, tuli yksi kappale pyynnöllä, että se annettaisiin jollekin kirjallisuutta harrastavalle talonpojalle. Nimismies antoi sen Vanille, arvellen, että tuohan hänen tietensä, oli ainoa, joka siitä välittäisi. Valinnassaan tämä herra ei suinkaan lyönyt kirvestään kiveen. Vani luki nyt tätä lahjaksi saatua kallista kirjaa ihmeissään. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, että kansalla silloisissa oloissa enään oli mitään oikeuksia. Mutta nyt sai hän ”präntätystä” kirjasta lukea, että sillä ainakin lain kannalta tunnustettiin olevan varsin kallisarvoiset oikeudet valtiollisissakin asioissa. Kun hän ei tuntenut silloin vielä tähän kuuluvia historiallisia tapahtumia, ei hän saanut varsin eheää käsitystä näistäkään asiakirjoista, vaikka kylläkin hartaasti niitä luki ja tuumi. Mutta kun vuosien kuluttua rupesi kuulumaan kaikenlaisia huhuja valtiopäivien kokoonkutsumisesta ja monenmoisista uudistuksista, heräsi Vanissa taas uusia, laveita näköaloja ja ihanilta tuntuvia toiveita. — Kun vihdoin tuo ikävöity valtiopäiväkutsumus todellakin tuli, syntyi hänessä, täydessä miehessä, se lapsellinen ajatus, että hän toki, joka muka tunsi valtio-oppimme niin hyvin, oli erittäin kykenevä valtiopäivämieheksi. Sillä kertaa tietysti siitä ei tullut mitään. Mutta niin sanomattoman kallis kuin olikin ennen mainittu kirja ja valtiopäivien toivo, ja niin ääretöntä iloa kuin ne Vanissa olivat herättäneetkin sai hän v. 1863 vieläkin suuremman riemun aiheen. Kuten tunnettu, julisti Keisari-Suuriruhtinas tämän vuoden elokuun 1 päivänä, että suomenkielen pitää kahdessakymmenessä vuodessa tulla yhtä oikeutetuksi ruotsinkielen rinnalla, ja kohta sai kansa sitä itse käyttää kaikissa tiloissa. Varsin sanoilla selittämättömän onnellisuuden ja riemun tunne valtasi Vanin koko olemuksen, kun nyt oli kansaa sortavat kahleet murrettu ja kun suomalaistakin täytyi tunnustaa ihmiseksi ja kansalaiseksi. Hän sai nyt esiintyä kaikkialla samalla oikeudella kuin muunkielisetkin. Vähätpä siitä, että odotusaika täydelliseen tasa-arvoisuuteen oli niin pitkä; tuleehan se kerran ainakin jälkeläisille. Vani puolestansa oli niin hurmaantunut tästä odottamattomasta ilosanomasta, että hän huokasi kiitoksensa Herralle ja mietti Simeonin tavoin: ”Nyt sinä lasket palvelijas rauhaan menemään.” Onhan tässä jo menty kauvas tulevaisuuteen. Palatkaamme sentähden takaisin entiseen kertomuksen järjestykseen. Mainitsematta älköön jääkö, että Vanilla oli jo oma pieni pääomankin alku. Pitkällisen vilutaudin jälkeen oli hän kauvan niin heikko, ett'ei hän kyennyt ulkotöihin eikä häntä taudin uusimisen pelosta paljon ulos päästettykään. Huoneessa sai hän kuluttaa aikaansa verkon kutomisella. Hänellä oli päivän tinkinä puolikyynäräinen, mutta lisäkehotuksena oli se ehto, että jos hän saisi koko kyynärän päivässä, saisi hän 2 killinkiä päivältä palkkiota. Nuo kaksi killinkiä päivässä tekivät viikossa koko tolvan ja kuukaudessa kokonaisen riksin; tällöin vielä kansan keskuudessa käytettiin paljon Ruotsin aikuista rahalaskua. Näin syntyi oman pienen pääoman alku, samalla kun hän kehittyi taitavaksi ja näppäräksi verkon kutojaksi. Kun verkonkutominen loppui, alkoi Vani tehdä puuastioita. Niin tottui hän puutöihinkin, jotta elämänsä varrella sai vielä kiitostakin niistä. Vanillakin oli samoin kuin isällään varsin tuima luonne. Ja vaikka tauti häntä näin varhain ja kovasti lamautti ja vaikka sisälliset huolet johtivat häntä uskonnollisuuteen ja pakottivat häntä mielenmalttiin, niin että aina koetti välttää ajattelematonta ja loukkaavaa tekoa, voitti hänet joskus hänen luontoperäinen kurjuutensa. Kohta kun Vani voimistui taudistaan, oli hänen yhtenä toimenaan ajaa karja aamuin illoin laitumelle ja sieltä kotiin. Muutamana kertana oli hän tätä tehdessään tuittuisella tuulella ja kun yksi lehmistä teki monia kiusottavia poikittelemisia tieltä, kiivastui Vani järjettömästi, jotta kädessään olevalla sauvalla löi tuota mielestään häijyä Helmikkiä voimainsa takaa. Lyönti sattui juuri lonkkaluun niveleeseen niin lujasti, että Helmikki tämän jälkeen ontui viikkomääriä. Kukaan muu ei tätä huomannut eikä koskaan saanut tietää, mutta Vani itse kyllä tiesi syyn lehmäparan ontumiseen, ja se särki hänen tuntoansa kipeästi. Vielä kolmentoista vuotiaana oli Vani mitättömän pienikasvuinen. Mutta silloin täytyi hänen jo ryhtyä kaikellaisiin miesten töihin sen mukaan kuin vain suinkin jaksoi. Kun hän kerran miesten keralla työhön joutui, oli hän siksi kunnianhimoinen, että koetti henkensä perästä pysytellä täysien miesten kantapäillä. Tietysti tuli työ rääppimällä suoritetuksi, mutta siltäkin kävi se yli Vanin voimien. Koko kasvamisaikansa oli Vanilla työnteko niin kovaa, että aamusin herätettyä kaikki lihakset ja jänteet olivat niin hellät, että tuskalla melkeinpä hampaitaan purren sai vaatteet päälleen pukea. Kun kerran tuli liikkeeseen ja sama työ uudelleen alkoi, vertyivät ne vähitellen. Kun myöhemmin ruumis täysikasvuisena vahvistui ja jäntereet tuohon ainaiseen ponnistukseen tottuivat, väheni lihasten kova hellyys, vaikka kyllä edelleen kesti yhtenäistä raatamista monemmoisen pikku kurjuuden ohessa. Mitä esimerkiksi vaatetukseen tuli, niin oli se aina huono. Nuoruuden ikäänsä asti ei hänellä ollut sanottavasti muuta alusvaatetta kuin rohdinpaita. Muutkin vaatteet olivat kuluneita, hänen ruumiilleen sopimattomia isompien miesten jäännöksiä. Jalkineista ei kannata paljon puhuakaan; enemmän kuin mitään muuta maailmassa onkin Vani kärsinyt jalkain palelemista. Tällaisessa vaatetuksessa, kun puhalsi tuima tuulenviima purevan pakkasen ohessa, tuntuivat aukeoilla metsään mennessä reen palkulla istuessa polttavat pistokset ruumiissa kuin olisi valeltu kiehuvalla vedellä. Metsään päästyä oli miehenalku niin kontistunut, että tuskin voi ruveta kuorman tekoon. Mutta kun kerran sai itsensä liikkeeseen ja teki rivakasti kuormaa, oli lähtiessä taas kyllä vetrempi kuormaa kotiin ajamaan. Tällaista urheilua elämän tositoimissa tapahtuu maailmassa niin tuhka tiheään, ettei siinä kukaan ”saavuta maailman rekordia.” Senpä tähden yllämainittuun tapaan urheillut Vani ivahymyllä lukee kertomukset noista ”maailman rekordin” saavuttaneista sankareista, jotka ajankulukseen, kunnian ja maineen himosta harjoittaa varsinaista urheilua. Olisipa koettaa tosielämässä. Mutta eihän sillä eurooppalaista mainetta saavuteta! II. Rippikoulu ja nuoruus. Edellisestä luvusta näkyy, että tuo lukuhaluton ja kankeaoppinen Vani itse vähitellen rupesi harrastamaan lukutaitoa ja elämän totuuden etsintöä. Nyt tulikin eteen rahvaan elämässä tärkeä ja paljon vaikuttava rippikoulun aika. Se kesä oli Vanin elämässä hauskin ja kevein. Sillä vaikka iltapäivinä ja usein varhain koulupäivän aamunakin täytyi tuimasti tehdä ruumiillistakin työtä, oli kuitenkin varsinainen koulussaoloaika vapaata ainaisesta työnteosta ja silloin sai kuulla selityksiä Jumalan olemuksesta ja autuuden järjestyksestä sekä oli tilaisuus etenkin meno- ja paluumatkoilla ikäistensä kanssa seurustelemiseen. Vaikka ei tässä seurustelussa kaikki ollutkaan erittäin mallikelpoista ja ”ylösrakentavaa”, oli se kuitenkin virkistävää ja jäi siitä monta hauskaa ja hyvin vaikuttavaa kohtausta koko ijäksi. Alussa oli Vani rippikoulussa kovin ujo, kun hän omastakaan mielestään ei ollut ollenkaan hyvä lukija ja ulkolukukin oli takeltavaa. Mutta kun kuulustelu ensi päivinä oli suoritettu, sai Vani äärettömäksi ihmeekseen lukutaidostaan ylimmät kiitokset, joka muka oli ”yli kaikkein toiveitten” ja joka muistikirjaan merkittiin tavattomimmilla arvosanoilla. Kaiketikin olisi Vanin ilon pitänyt kohota tästä pilviin asti. Mutta ei sinne päinkään! Vani kummastuneena ihmetteli, kuinka kirkkoherra oli voinut niin paljon erehtyä, koska moni muu Vanin mielestä luki paljon paremmin, ainakin vikkelämmin. Siitä nyt koitui suuri huoli, mitenkä hän toiste kuulusteltaessa voi selvetä häpeään joutumatta, kun nyt oli jostakin erehdyksestä noin tavattomat arvolauseet saanut. Mutta tämä pelko se juuri kiihotti häntä koettamaan parastaan sekä muiden kirjain lukemisella että etenkin katekismon varmasti ulkoa oppimisella raamatunlauseineen, joita siihen asti ei ollut viitsinyt lukea. Tämä ahkera ponnistus meni kuitenkin hukkaan siihen nähden, mitä Vani oli sillä tarkoittanut. Sillä kirkkoherra teki hänelle sen kepposen, ett'ei enää hänen lukutaitoaan kuulustellutkaan. Kun sitten ruvettiin vapaasti kristinopin käsitteitä kuulustelemaan, oli Vani siinä kohta alussa etevimpiä, niin että itsekin sen huomasi ja muut sen tunnustivat ja pyysivät häneltä ohjaustakin. Silloin hyöty raamatun lukemisesta tuli ensi kerran silmäänpistävästi ilmi. Vihdoin saapui tuo toivottu ja pelätty päivä, jolloin ilmoitettaisiin, kutka lasketaan Herran ehtoolliselle. Vani tosin ei juuri peljännyt toiseksi vuodeksi jäävänsä. Mutta kyllä se päivä koko kouluajan oli huolettavana mielessä, sillä hän tunsi, ett'ei hän tarpeeksi käsittänyt sakramentin salattuja asioita ja epäilys, oliko hän kelvollinen ehtoollisvieras, rasitti häntä painavasti. Kun oli julistettu, kutka lasketaan ja kutka jäävät toiseksi vuodeksi, sai Vani taas erityiset kiittelyt taidostaan, mutta tämän ohessa vakaiset varoitukset, ett'ei paisuisi eikä ylpeilisi taidostaan, vaan yhä enemmin etsisi nöyryydessä Herran yhteyttä, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuo varoitus tekikin Vaniin syvän vaikutuksen ja säilyi hänen mielessään hänen koko pitkän ikänsä tarkemmin kuin mikään muu koko rippikoulussa saamansa opetus. Kotiin mentäessä tuntui muiden seura häntä rasittavan eikä hän voinut olla kumppaneilleen yhtä avomielinen kuin muulloin. Kun vihdoin viimeistenkin kumppanien tiehaara erkani ja Vani jäi yksikseen metsäpolkuaan kulkemaan kotiinpäin, astui hän kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena aivan verkkaan. Hän mietti, olisiko hänessä taipumusta hengelliseen ylpeyteen ja havaitsi, ett'ei hän ollut vapaa tästä viasta, sekä että Jumalan henki ei hänen henkensä kanssa todistanut, että hän oli Jumalan lapsi. Hän puhkesi hartaaseen rukoukseen, jota vielä sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoaan mielessään kertasi, että laupias Jumala poikansa tähden pyhällä hengellään valaisisi hänen ymmärryksensä ja mielensä, nöyryyttäisi hänen karkean luonteensa, poistaisi hänen epäilyksensä ja vahvistaisi hänen uskoaan. Mutta sittekään ei häntä lakannut vaivaamasta ajatus, että hän ehkä ei ollut mahdollinen ja kelvollinen nauttimaan Kristuksen ruumista ja verta. Hänessä jo heräsi ajatus jättää koko ehtoollisella käynti toistaiseksi ja ”koetella” itseänsä tarkemmin, mutta yleisen huomion tähden ei hän tahtonut sitäkään tehdä. Silloin hän muisti raamatun kohdan, jossa Herra oli luvannut, ett'ei Hän murenna särjettyä ruokoa eikä sammuta suitsevaista kynttilän sydäntä. Nyt hän ymmärsi, että harras, vilpitön pyrintö lunastuksen armoon on alku elävään uskoon ja niin päätti hän rohkeasti luottaen Herran armolupauksiin pelvolla ja vavistuksella käydä Herran pöydälle uudistamaan kasteensa liittoa. Lähtiessään sunnuntai-aamuna lausui hän perheväelle jäähyvästinsä ja sai silloin vastaukseksi muutamalta talossa työskentelevältä ijäkkäältä vanhaltapiialta: ”ota Jumala kanssasi!” Nämä sanat tekivät hänet taas rauhattomaksi, mutta hän meni kirkkoon. Kirkas kesäkuun aurinko valoi virtana lämpöä ja valoa kirkon täyteen. Avatuista ikkunoista tuoksui huoneeseen koivujen ja havupuiden tuores tuoksu. Ihmisiä oli käytävätkin täynnä. Muutamien nuorten rippivieraiden silmät olivat itketyt ja ne puhuivat Vanille samoista sieluntaisteluista, joita hänkin oli kokenut. Kirkonkellojen heläjävä malmi-ääni kumahti niin syvästi ylhäältä tapulista tyveneeseen sunnuntaipäivän rauhaan. Kaikkialla huomasi Vani juhlallista, mieltä ylentävää ja korkeaa. Tämä ilma, jota hän nyt hengitti, oli tavallista tavattomampaa, nuo rippikoulukumppanit eivät nyt olleet samoja hurjimuksia kuin koulun aikana, nuo vanhemmatkaan ihmiset eivät näyttäneet niin syntisiltä ja Jumalasta välinpitämättömiltä kuin arkipäiväisissä oloissaan. Koko kirkossa tunsi Vani suuren hengen läsnäoloa, hän ikäänkuin sai vakuutuksen, että tässä temppelissä oli näkymätönnä läsnä itse Kristus. Hän tyyntyi, luki nautinnolla ”Isä meidän” hiljaa itsekseen ja tunsi lohdutusta. Hän oli oikean matkan alussa, kunhan hän vain jaksaisi pitkittää. Täällä kirkossa oli hän Jumalan muassa . . . Kun sitte pappi, ijäkäs kirkkoherra, nousee saarnaamaan rippilapsille, valuu sellaista käsittämätöntä hartautta Vaninkin sieluun. Kirkkoherra puhuu niin tuttavallisesti, mutta samalla hänen sanoissaan on sydämmeen ottava voima. Se pehmittää Vanin ytimiä ja munaskuita myöten, jotta vedet kihoavat silmiin. Hänen täytyy saada itkeä kuin sydämmen kyllyydestä ja salaa pyyhkäisee hän hihaansa alas penkkiin nojautuen muutamia runsaita kyynelkarpaloita. Kirkkoherra kehottaa lapsia alkamaan uutta elämää Kristuksessa, Jumalan lapsen puhdasta ja nuhteetonta elämää. Vanikin päättää lujasti ”parantaa elämänsä.” Saadessaan suuhunsa öylätin ja kalkista viiniä sen päälle, vavahtaa hänen huulensa, hän tuntee voimattomuutta jäsenissään ja hän melkein raukeana makaa edessään olevan niskassa. Papin siunaussanat kuuluvat hänen korviinsa hyminänä jostain korkeammalta. Ja niin on toimitus tehty, mutta sieluun on siitä jäänyt ennen tuntematon vaikutus. Vani pitää, että nyt hänen on eläminen yksinomaan Kristukselle ja vielä kerran lupaa hän itsekseen ”parantaa elämänsä.” Niin pöyristyttävä ei silti tuo kohtaus ollutkaan kuin hän sitä oli kuvitellut, mutta hartaan halun elää nuhteettomasti uskon elämää Kristuksessa se oli häneen jättänyt. Seurauksena siitä alkoi Vani nyt kaikkina lepo- ja vapaahetkinään lueskella kaikellaisia käsiinsä sattuvia hengellisiä kirjoja. Toisinaan hän vielä luki vähän raamattuakin, mutta nuo muut kirjat anastivat jo ajankin, jott'ei hän paljon ehtinyt raamattua lukea. Vähin erin kääntyi asia siksi, että koko luottamus ja harrastus kiintyi vain noihin kaikellaisiin muihin kirjoihin, joista hän sitte yksinomaan etsi totuutta ja selvyyttä omasta suhteestaan Jumalaan ja lohdutusta murheelliselle mielelleen, sillä tuo luvattu ”elämänparannus” ei koskaan tullut siksi kuin mitä hän oli aikonut ja mielessään kantanut. Mutta nuo kirjat saattoivat hänet päinvastoin enemmän pyörälle, kun hänen sielunelämänsä uskonnollisena pääväreenä vielä voimakkaasti aaltosi tuo kerran lapsen mieleen niin syvälle painunut Gerhardin kuvaama helvetin rangaistus. Epäilykset saivat usein hänessä suuren vallan. Tämän ohessa sai hän joka päivä syystä tai syyttä nuhteita ja toria. Kaikesta tästä oli seurausta, että hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maailmassa, ainoastaan ristinä itselleen ja kaikille muille. Siitä kasvoi hänen alakuloisuutensa, joka joskus kohosi synkkämielisyydeksi. Silloin hän oli tyytymätön maailmaan syntymisestään ja toivoi itselleen kuolemaa pelastajana muka surkeimmasta kurjuudesta. Jokapäiväinen kiireellinen työ oli tässä kuitenkin terveellisenä vastapainona. Tätä synkkämielisyyttä poistamaan hänestä heräsi hänessä laulun ja soiton harrastus. Jo lapsuudessa ilmeni hänessä harras ihailu tähän ihannetaiteeseen. Sillä kun hän joskus pyhä-iltoina tahi häätiloissa kuuli soitantoa, niin ala-arvoista kuin se olikin, joutui hän kokonaan haltioihinsa. Kotimatkallakin vielä tuollaisista tilaisuuksista, soivat hänen korvissaan kuulemansa soiton säveleet. Mutta mitä valtavammaksi soitannon harrastus hänessä kasvoi, sitä enemmän oli hän siitä huolissaan. Sillä saamansa opetuksen ja muutamien lukemiensa kirjain selitysten nojalla rupesi hän epäilemään, eiköhän tuo ihastus soitantoon lähtenytkin turmeltuneen luonnon syntisistä taipumuksista. Ehkä tuo olikin vain pelkkää maallista hekumaa ja sentähden koetti hän vastustaa ja tukehuttaa soitannon ihailuaan. Mutta silti aina kun hän näki viulun ja kuuli sitä soitettavan, paloi hänessä tulinen halu saada semmoinen itselleen. Epäilykset, eikö tuo halu ollut itse kiusaajan herättämä, kestivät kyllä. Eri mielipiteitä sai hän siitä ympäristöstäänkin kuulla. Mutta halu pääsi voitolle ja 17 vuotijaana oli hänellä vihdoin oma viulu. Silloin alkoi hän erään vanhan korvakuulosta oppineen kansansoittajan johdolla samalla tavalla harjoittamaan viulun soittoa. Ilman nuottien tuntemista ja oppikirjaa, jäi Vanin viulunsoitto kuitenkin niin vaillinaiseksi, ett'ei se hänen soitannollista tunnettaan tyydyttänyt. Se ei ollut sitä soittoa, joka Vanin sielussa oli kaikunut ja siksipä viulu jäi sikseen. Mutta soiton siemen sittekin pysyi ja pääsi aikanaan taimellekin. Sillä avuksi sittemmin tuli muuan musiikkioppi. Voimassa oli tällöin tuo inhottava 1850 vuoden painoasetus, ett'ei suomenkielellä saanut painattaa muita kirjoja kuin uskonnollisia ja taloudellisia. Mutta jo silti ilmestyi joku muukin yhtä ”viaton” painotuote ja sellainen oli D.H. Kukkaselan veisuuoppi ja koraalikirja. Tämän avulla rupesi Vani ääntään harjoittamaan lauluun. Tavattoman vaikeaa oli sekin, aikaa ja ahkeruutta kysyvää ennenkuin mitään huomattavaa edistystä ilmeni. Vihdoin hän kuitenkin oppi askelot ja nuotit muutamassa äänilajissa ulkoa sekä laulamaan että soittamaan. Muukin oppiminen jatkui yhä vielä. Tavaamisesta sai hän oikean käsityksen jo ennen mainitusta ”viipurilaisesta” Aapisesta. Hän sai myös käsiinsä ”Kirjoittamisen alkuopin”, josta hän sai taas tietoa sanojen taivutusperusteista, lauserakennuksesta, välimerkeistä y. m. Osuipa hän saamaan itselleen vanhanaikuisen suomenkieliopinkin, jota täydensi tuolla edellisellä kirjalla. Kirjoitustaito oikeakielisyyteen nähden parani nyt paljon. Muilta hän jo alkoi saada ivaa osakseen opinharrastuksilleen. Ne olivat muka kaikki herraskonsteja, joilla Vani tahtoi ylvästellä, sanottiin. Lopulta heräsi hänessä kaikkein rohkein ajatus: itse opetella ruotsinkieltä. Vanin kotipaikoilla Turun seuduilla olisi se taito ollut hyvinkin tarpeen. Kovalla ahertamisella sai hän itselleen hankituksi alkeet ruotsinkielessäkin. Laskuopissa hän oppi kokonaiset luvut muutaman vanhan merimiehen avulla ja myöhemmin murtoluvut äärettömillä ponnistuksilla omin päinsä vaillinaisesta ja ylimalkaisesta laskuoppikirjasta. Tämän tuskaisen oppimisen ohella täytyi Vanin yhtenään tehdä työtä. Kaiken hyvän lisäksi oli isän kodissaan pitämä kuri liiallisen ankara. Liiallisten, yli voimien käyvien ponnistusten seurausta kai oli sekin, ett'ei Vani kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuottensa välillä sanottavasti kasvanut. Viimemainitun vuoden jälkeen hän sitte kasvoi niin nopeaan, että yhdenkolmatta vuotijaana kuitenkin oli mitaltaan täyskasvuinen ja voimiltaankin väkevöitynyt. Joutoajan vei kaikki oppiminen. Tästä oli se seurausta, että Vania tuskin koskaan nähtiin ikäistensä parissa. Eikä hän seuroissa juuri viihtynytkään, hän kun asemansa ja yksinkertaisemman pukunsa takia varoi toisten pitävän häntä itseään paljon huonompana. Joskus seuraan jouduttuaan huomasi hän itsensä kömpelömmäksi monia rehteviä renkejäkin, joiden vertaisena hän muuten itseään piti. Enimmän nuoruutensa ajan kulki siis Vani yksin. Ivan laskijoita ja suurisuisia hän suoraan vältteli. Tästä muiden seuraa karttavasta elämäntavastaan irroitti hänet kahdeskymmenes ikävuotensa. Siihen vaikutti hänen viulunsa. Sillä nuoriso rupesi vaatimaan häntä heidän kemuihinsa soittajaksi. Sitte alettiin häntä häihinkin kutsua viuluniekaksi. Näissä tiloissa Vani vasta oppi tuntemaan ihmisten sekä valo- että varjopuolia. Hän huomasi, ett'ei kaikki, mikä ulkoapäin näyttää loisteliaalta, olekaan sellaista likempää katsottuna ja tämä havainto se näytti hänelle, ett'ei hän olekaan kaikkia muita niin paljon matalampi kuin oli itseään uskotellut. Ensi alussa oli hän kyllä ujo ja usein tyttöjen seurassa punastui korviaan myöten jostain veikistelevästä katseestakin, mutta totuttuaan hän käyttäytyi paljon vapaammin ja otti väliin osaa toisten karkeloihin täydellä mielen hilpeydellä. Mutta lyhyt oli Vanille tämä ikäisensä nuorison kanssa seurustelun aika, sillä nyt hänen yhdennelläkolmatta ollessaan tapahtui vaihdos hänen elämässään. Kun isä oli ostanut oman pienen tilan, oli ennen pidetty isompi arentitila jätettävä. Mutta nyt ei hän enää tarvinnut kaikkia poikia kotonaan ja niin käski hän Vania toisen veljensä kanssa etsimään ansiota vieraissa. Vanilla oli aina rajaton kunnioitus vanhempiaan kohtaan, niin että hän nurkumatta täytti isänsä käskyt, vaikka hän monesti piti isän antamia nuhteita aivan aiheettomina, jopa väärinäkin. Vanilla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin ruveta rengiksi ja hän meni kymmenen ruplan vuosipalkasta naapuritalon rengiksi, tuon saman talon, jossa oli ennen mainittu ilkimys Kallu-poika. Nyt muuttui sopu heidän välillänsä hyväksi. Se Vania kuitenkin oudoksutti, että Kallu ei kehottanut häntä uutteruuteen, vaan pikemmin esteli ja viivytteli työn teossa. Tottuneena kovaan työhön, Vani vähän häpesi kyläläisiä, kun työt edistyivät hitaasti ja sitäkin, että vasta myöhään aamulla työhön lähdettiin. Kotitalossa oli aina tapana auringon noustessa olla täydessä toimessa. Toisinaan Vani nousikin auringon muassa ja jätti Kallun rauhassa nukkumaan. Mutta siitä, että Vani meni työhön ilman aamukahvia, oli emäntä puolestansa kovin levoton ja lähetti piian aina viemään hänelle voileipiä. Vani, joka ei ollut tottunut aamukahviin eikä voileipiin, piti tuollaiset mielittelyt tarpeettomina. Nykyinen isäntä ei käynyt edes koskaan katsomassa, miten työt tehtiin; kotitalossa oli isä aina morkkaillut Vanin töitä parhaan kykynsä mukaan nurjamielisesti. Renkinä olo oli siis nyt Vanille ruumiillisesti paljon helpompaa. Näissä oloissa rupesi Vani vasta täydellä todella miettimään tulevaa elämän uraansa. Se mahdollisuus, että ikämiehenä ehkä joutuisi vaivaishoidon elätettäväksi, väikkyi hänen mielessään kamalana hirviönä ja hän päätti Jumalan apuun luottaen panna parhaansa voidakseen välttää sellaista kovaa kohtaloa. Mille alalle olisi paras antautua vast'edes taloudellisesti vaurastuakseen, sitä asiaa Vani tuumi pitkin ja poikin. Hän huomasi, että kaupungin työmiehillä oli olo monta vertaa helpompi kuin maaseudun samasella, joka aamusta varhain iltamyöhään jok'ikinen päivä vuodessa täytyi rehkiä kovimmissa voimain ponnistuksissa, kärsien elämän välttämättömimpienkin tarpeiden puutetta ja kuitenkin ansaitsi paljon vähemmän kuin kaupungin työmies, joka toisinaan vielä lisäksi kohoo sellaiseen varallisuuteen, mikä paljaalle maatyömiehelle on ihan mahdottomuus. Vani mietti, koettaisiko hän onneansa kaupungissa, jossa hänelle kyllä tarjottiinkin paikkoja. Mutta vaikka hän silloin vielä ei läheskään tuntenut kaupungin varjopuolia ja vaikka hän, kuten kaikki muutkin, piti itseään semmoisena miehenä, ett'ei hän voisi joutua renttujen joukkoon, pelotti häntä se, että kaupungissa helppo elämä ja suuret tulot ovat veltostuttaneet monen monta. Ja jos siellä ei onni seuraisikaan häntä, niin joutuisi hän aivan paljaalle puulle istumaan. Näin jäivät kaikki aikeet kaupunkiin menosta sikseen. Merelle ei Vani koskaan ajatellutkaan mennä, sillä niistä merimiehistä, joita hän tunsi, oli hänellä silloin sellainen käsitys, että ne ovat yhteiskunnan hylkyjä. Maatyömiehen elämän piti Vani sittekin vakavimpana. Vaikkapa siinä parhaalla tahdollakaan vain harvoin pääsee kohoomaan, niin ei siinä voi muuten kuin jonkun erinomaisen sattuman kautta paljon langetakaan. Varsin erinomainen olisi tämä työala hänestä ollut, jos hän työkuntoisena voisi saada jonkimmoisen omintakeisen viljelyksen. Tämä kyllä näytti mahdottomalta, mutta ei hän siltikään voinut luopua siitä toiveesta. Kunhan hän vain saisi oman tilan, niin sitte saataisiin nähdä, kuinka taloa asutaan. Hän tekisi kaikki järjestyksessä ja tarkkaan eikä tuhlaisi mitään, kuten muut! Nykyisestä kumppanistaan Kallu-pojasta ei Vanilla suinkaan mitään iloa ollut. Hän pysyi yhä yhtä haluttomana kaikkeen varsinaiseen toimeen ja työntekoon ja etsi etupäässä vain hetkellisten mielitekojensa tyydytystä. Usein oli hän kummallisen oikullinen ja röyhkeän ylimielinen vanhemmilleen. Vani tätä kummaili sitä enemmän, kun Kallu, äidin ainoana lemmikkinä, oli hyvä luvun ja kristinopin taidossa. Mutta viinan juontiin oli Kallu himokas. Naapurin miehet olivat tottuneita viinamiehiä. Ne koettivat saada Vaniakin jos millä keinolla, milloin houkuttelemalla, milloin pilkkaamalla, milloin haukkumalla, kaatelemaan heidän kanssaan kurkkuunsa ”kahvi-löröjä”, mitkä olivat seotusta viinasta ja lämpösestä kahvista. Kovaa taistelua viinaa vastaan sai Vani kestää tänä palvelusvuotenaan. Ei ollut vielä kulunut puolta vuotta Vanin rengiksi menosta, kun ensiksi kuoli hänen äitinsä ja sitte ainoa täysmieheksi kohonnut kotiin jäänyt veljensä. Kesällä sairastui vielä isäkin pitkäksi aikaa, jonka vuoksi hän jo pyysi isäntäväeltään päästä kevätkesällä kotiinsa töitä suorimaan. Kuukauden päivät hän olikin kodissaan ja se aika oli Vanille ruumiillisesti raskaimpia, sillä talon ainoana miehenä täytyi hänen yöt käydä nuotalla ja päivällä kyntää peltoa, minkä ehti ja jaksoi. Isä ei kuitenkaan puhunut Vanille mitään kotiin takaisintulosta. Määrä-ajan kuluttua palasi Vani jälleen rengin toimeensa. Ja emännän yhä uudistetuista pyynnöistä otti hän pestin toiseksikin vuodeksi, koska ei luullut palvelija-toimen muuallakaan olevan sen viehättävämmän kuin nykyisessäkään paikassaan, jossa kuitenkin sai tehdä melkein miten itse parhaiten ymmärsi pelkäämättä nuhteita tai harmia muilta kuin ehkä joskus Kallulta, mutta joka taas oli jo Vanin silmissä käynyt siksi ilettäväksi, ett'ei hän hänen oikuilleen ja muistutuksilleen antanut suurta arvoa. Vanin toiseksi vuodeksi rengiksi jäämisestä ei sittenkään tullut mitään. Sillä isänsä asema oli noiden kuolemantapausten johdosta kokonaan muuttunut. Nämä kohtalon iskut ja oma sairastelu olivat jättäneet jälkensä isään. Taistella oli hän kai saanut sisällisesti, mutta vihdoin, vaikka jotensakin myöhään, ilmoitti hän mielensä tapansa mukaan kyllä jotensakin jyrkässä muodossa. Syksypuolella hän määräsi, että Vanin ja toisenkin poiskäsketyn pojan pitää palata kotiin sillä uhalla kuin tämmöisissä tiloissa usein tapana on, että muutoin tehdään perinnöttömäksi. Tuo uhka ei suinkaan olisi yksinään pakottanut Vania isänsä käskyä noudattamaan ja kahden vaiheella hän olikin, kun jo oli antanut lupauksensa emännälleen, ja kun pelkäsi taasen joutuvansa yhtäläisen kovan kurin ja tylyn kohtalon alaiseksi kuin ennenkin. Mutta neljännen käskyn vaikutuksesta Vani päätti noudattaa isänsä määräystä ja ilmoitti päätöksensä emännälleen, joka siitä kävi sangen alakuloiseksi. Nyt pääsi Vani eroamaan tuosta sietämättömästä Kallusta, joka kohta isänsä kuoleman jälkeen peri talon velkoineen. Kallun isä oli ollut saamaton juopporahjus ja koko talon hoito oli emännän käsissä. Samalle tolalle ohjautui Kallunkin elämä. Ei kerjennyt montakaan vuotta kulua ennenkuin koko talo myötiin ryöstöhuutokaupalla ja siinä meni sekä äidin leipä että Kallun omakin. Kallu eleli tämän jälkeen saman talon maalla huonossa torpparähjässä. Muutamalla kaupunkimatkalla hukkui hän huonoon jäähän, äiti tuli lopulta mielipuoleksi surusta ja kuoli — ruotivaivaisena. Kallun sisar Anna joutui naimisiin niin huonotapaisen miehen kanssa, että tämä joutui häpeällisestä rikoksesta linnaan. Entisen isäntäväkensä kohtalo koski syvästi Vaniin. Kotitaloonsa palasi Vani ja nyt huomasi hän isänsä kovasti muuttuneen. Ei merkkiäkään näkynyt entisestä ainaisesta tuimuudesta, ei kuulunut torumisia syystä tai syyttä. Kohta alussa sai Vani työskennellä oman mielensä mukaan. Siitä hän oli iloinen, mutta se häntä suretti, että isä meni toisiin naimisiin. Eikä koskaan viulunsoittonsa ollut soinut niin oudosti hänen korvissaan kuin silloin, kuin hänen täytyi soittaa isänsä häissä! Kohta häitten perästä sairastui isä uudelleen ja nyt joutui koko talon isännyys Vanin hoimeen. Isänsä osotti hänelle erinomaista huomaavaisuutta ja piti häntä aivan toisellaisessa arvossa kuin ennen. Saman sai hän havaita muualtakin. Nyt alkoi hän liikkua enemmän nuorukaisseuroissa ja ryhtyi uudelleen keskeytyneihin opintoihinsa. Seuroissa pysyi hän silti umpimielisenä ja käsitti vähimmätkin viittaukset omasta persoonastaan loukkauksiksi itseään kohtaan. Usein valtasi hänet ajatus, että sittekin hän mahtoi olla aito itsekäs, kun hänellä oli tuollaisia ominaisuuksia. Hänen suhteensa ikäisiinsä oli ja pysyi edelleen kylmänä. Mutta kylän tyttöihin hän nyt iski silmänsä. Ja tuo ujo, enimmiten syrjässä pysyttelevä, harmaaseen sarkaan puettu nuorukainen alkoi arvostella heitä oman mittapuunsa mukaan, missä oli kyllä kovuutta. Ensimmäinen naimatarjous tuli taholta, josta Vani oli sitä kaikkein vähimmin odottanut. Muutamana kauniina päivänä kutsui isä hänet kammariinsa, puheli ensin hänen kanssaan taloustoimista, mutta sitte johdatti jutun Vanin naimisiin. Hänelle oli ilmoitettu, että Vani olisi tervetullut isännäksi muutamaan läheiseen pikku taloon, jonka ijäkkäillä haltijoilla oli yksi ainoa tytär. Se se oli velattoman talon ainoa perillinen. Isä suoritti tämän puhemiestoimensa hänenlaiselle miehelle tavattomalla hienotunteisuudella. Vani nolostui. Tarjous itsessään oli Vaniin nähden kylläkin hyvä, mutta tyttö ei ollut rahtustakaan hänen mieluisensa, sellainen, jonka hän sekä tahtoi että uskoi voivansa tehdä onnelliseksi. Hän epäsi koko tarjouksen. Suurimmaksi ihmeekseen näki Vani, että isä oli tässäkin niin hieno, ett'ei vähimmälläkään tavalla koettanut pakottaa häntä. Senjälkeen ei tapauksesta enää sanaakaan puhuttu. Vähän myöhemmin sai Vani sattumalta selityksen, miksi ei isä ollut tyytymätön tuohon kieltoon. Kun eräs tuttava kerran puheli isän kanssa Vanin naimisesta, sattui Vani olemaan tuvassa ja kuuli, kun isä, jolla oli varsin kova ääni, lausui: ”Kyllä semmoinen mies kuin Vani, kelpaa vaikka mihin taloon.” Näin liiallisuuteen menevä kehuminen oman isän suusta tuntui kyllä Vanista rasittavalta, mutta oli se toiselta puolelta varsin mieltä virkistävääkin kuulla isän muille hänen kuntoaan ylistävän, tämä kun oli tavattoman uutta ja outoa Vanille, joka ei ikinä ollut kuullut isänsä suusta edes hyväksyvää sanaa, vaikka monesti oli parastansa koettanut. Isä siis ei enää ollut hänen toimiinsa tyytymätön, vaan päinvastoin arvosteli hänet nyt kunnon mieheksi. Tämä tieto antoi hänelle kaksinkertaisen innon uurastuksiin ja hän kiitti Jumalaa, että hänen suhteensa isäänsä oli muuttunut näin suotuisaksi. Muuten isän sairaloisuus vain jatkui, kunnes hän vihdoin vaipui varsin luottavan rauhallisesti viimeiseen uneensa. Kun vanhempi veli nyt sai talon, tuli Vanin osaksi lunastusta koko tuhat markkaa. Tämä perintö oli kyllä suuri Vanin asemassa olleelle miehelle, mutta ei sillä paljon suuria tulevaisuustuumia voinut toteuttaa. Tulevaisuuden haaveiluissaan, joissa nyt aina mukana pyöri toivottu aviokumppani, Vani usein rukoili: ”Köyhyyttä eläkä rikkautta minulle anna, vaan anna minun saada määrätty osani ravinnosta!” Jumalalta hän myös toivotti itselleen siveää, toimelijasta ja kristillismielistä vaimoa, mutta ei yksipuolista kristillisyyden innottelijaa. Sillä hän suorastaan kammoi niitä vaimoja, jotka muka heränneinä varsin usein laiminlöivät kalleimmat velvollisuutensa ja juoksentelivat seuroista seuroihin ja ”selityksiin”, joissa vahvasti parjattiin muita, etenkin niitä, jotka eivät olleet samassa juoksussa. Ja monenkin tällaisen ”heränneen” elämä oli kaikkea muuta, vaan ei kristillistä. Tällaisia ”jumalisia” pitikin Vani Kristuksen uudestaan ristiinnaulitsijoina. III. Perhe-elämä. Maassa oli sellainen surkea aika, että kuoli paljon keski-ikäisiä ihmisiä, enemmän miehiä kuin naisia. Muiden muassa kuoli muutaman yksinäisen ratsutilan isäntäkin, joka jo oli ollutkin kauvan sairaloinen. Hän jätti jälkeensä alulla neljääkymmentä olevan lesken kahden pienen tytön kanssa. Tuskin oli tästä tapauksesta kulunut enempää puolta vuotta, kun tuon ratsutilan entinen piika, joka nyt palveli Vanin kotitalossa, alkoi tiheään käydä lesken pakinoilla ja tuon tuostakin selitteli leskestä Vanille kaikkea mahdollista hyvää. Eikä hän unohtanut taloakaan kehaista. Mistä tyttö lie päähänsä saanut alun tuohon juttuunsa, ei Vani käsittänyt, mutta kyllä tyttö vain sitkeästi juoksi lesken talon ja Vanin kotitalon väliä toimittamassa naima-asiaansa. Kun tyttö lakkaamatta hoki asiatansa eikä lakannut pyytelemästä Vania ainakin menemään emännän puheille, täytyi Vanin päähän siitä vihdoin jotakin jäädä, kunnes hän tapansa mukaan rupesi asiaa perinpohjin ja monipuolisesti harkitsemaan. Hän ei kyllä koskaan alentaunut asiasta keskusteluun tytön kanssa, vaikka hän kyllä asiaa aivoissaan keitteli. Mutta kyllä tuo uuttera ”puhemies” piti huolta siitä, ett'ei asia puhumattomuuteen unohtunut. Jo rupesi Vani pitämään asiaa suotavanakin, mutta hän arveli, että kaikessa tapauksessa oli sopimatonta perin köyhälle nuorukaiselle pyrkiä niin mahtavan talon isännäksi. Tyttö se vain ylisteli entistä emäntäänsä: sepä nyt oli niin jaloluonteinen, vaatimaton ja lempeä, ett'eivät Vanin epäilemät haitat voisi tulla kysymykseenkään. Vani ei ollut kasvoiltakaan, saati sitte luonteeltaan tuntenut puheessa olevaa emäntää ennen hänen miehensä kuolemaa. Mutta merkillinen sattuman oikku oli johdattanut asiat niin, että Vani joutui talossa käymään pari kolme päivää isännän kuoleman jälkeen ja sai silloin pikimältään nähdä surevan lesken hiukset hajallaan. Hänen kuvansa tuosta tilaisuudesta muistui jälestäpäin usein Vanin mieleen. Mutta silloin ei hän vielä johtunut ajattelemaankaan minkäänlaista suhdetta leskeen, ennenkuin tyttö alkoi hänelle puhua lesken suuresta mieltymyksestä häneen. Tytön alituisista mairitteluista pehmesi lopulta Vani ja hän lupasi mennä käymään lesken luona. Vielä tiellä risteili hänen sielussaan monellaisia mietteitä matkastaan. Päästyään noin sadan sylen päähän talosta valtasivat nuo peikot ja pelot vielä kerran hänet, jotta täytyi kokonaan pysähtyä. Mutta ei nyt enää mikään auttanut tieltä takaisin pyörähtämään, kun hän kerran oli sanansa antanut ja nyt juuri oli määrätty aika. Ja niin hän meni perille. Kohta kun Vani oli tervehtinyt tulevaa morsiantaan, jättivät kaikki nuo kiusaavat epäilykset hänet kuten lumouksen vaikutuksesta. Ainoasti vanha ujous häntä vielä vähän vaivasi. Mutta ei tahtonut olla puheenainetta. Vani silloin miehen tavalla katkaisi äänettömyyden. Nousten emännän eteen pyysi hän anteeksi, että hän kävi suoraan asiaan. Emäntä kai tietäisi, millä matkalla hän oli. Sen myönsi emäntä, mutta eihän sitä nyt näin yht'äkkiä . . . sopisihan käydä vielä toistekin ja sitte varmemmin päätellä asiaa. Vielä ujostellen, oudostellen puhuttiin yhtä ja toista, kunnes Vani lähtöön hankkiutuessaan otti sormuksen sormestaan ja pyysi saada jättää sen muistoksi käynnistään. Myöntymisellä se otettiin vastaan, kun Vani lupasi käydä toistekin. Suostumuksen mukaan tapahtui tuo toinen ja kolmas ja vielä mones kohtaus. Vihdoin heitettiin oudostelut ja teitittelyt ja ruvettiin pitämään toisiaan ominaan, mikä varmennettiin varsinaisella kihlauksella. Heidän suhteensa pysyi salaisuutena puolen vuotta, mutta sitte se tuli tiedoksi ja nyt alkoivat kielikellot soida. Erittäinkin morsiamelle ilmaantui tavattomasti herttaisia ja hyväntahtoisia ystäviä, jotka koettivat palauttaa häntä tuolta perin sopimattomalta tieltä. Varsinkin emännän sukulaiset koettivat parastaan. Mutta kaikki meni turhaan. Kylmäjärkinen, aina aprikoitseva ja tähän asti varsin vähän naisia ihaillut Vani olikin nyt niin hurmauneena onnensa suuruudesta, ett'eivät hänen ajatuksensa voineet pysyä missään muualla kuin lemmityssään. Jos hän lauloi, elähdytti häntä vain tuo nainen, jos hän aikoi sielunsa ravinnoksi vakavuudella lukea, olikin tuo nainen niin vallannut koko hänen mielenkiintonsa, ett'ei siitäkään tahtonut tulla mitään ja rukouksissakin hämmensi sama kuva kokonaan hänen hartautensa. Oli jo kulunut kokonainen vuosi Vanin ensi kosintaretkestä ja nyt muutti hän vihdoin tulevaan kotiinsa ”rusthollariksi”, jommoisena häntä senjälkeen pidettiin, ja tämä joskus hänen omaakin turhamielisyyttään mairitteli. Mutta levottomuutta tuovaksi enteeksi vastaisessa elämässään otti Vani pienen tytärpuolensa poiskäskyn. Kohta hän taas sairastuikin, mutta vaimonsa hellän huolenpidon takia parani hän pian. Mitä hänen ”rusthollarisuuteensa” tuli, niin supistui se todellisuudessa siihen, että hänen lapsipuolensa omistivat tästä tilasta kaksi kolmannesta, josta Vanin täytyi heille vuotuisena verona maksaa 6,000 markan korko ja tietysti kasvattaa tytöt. Äidillä, Vanin vaimolla oli niinmuodoin ainoastaan kolmannes taloa ja sen mukana kahden tuhannen markan velka. Kiihkeästi haaveksima, omintakeinen talous ja oma perhe oli nyt Vanilla, jopa sen lisäksi runsaasti kadehtijoita, mutta hänen asemansa ei mitenkään häntä tyydyttänyt. Hän oli lapsipuoltensa lampuoti, eikä mikään muu ja hän itselleen ennusteli, että siitä tulevaisuudessa olisi vielä ikävyyksiä. Hän ehdottelikin pian vaimolleen, että luovuttaisiin koko talon hallinnosta ja hankittaisiin joku pieni, oma kontu, mutta vaimo ei käsittänyt asiaa samalta kannalta. Hänen lapsensa eivät ikänään osoittaisi äidilleen mitään ynseyttä, vielä vähemmin tylyä kohtelua ja paitsi sitä oli talossa valtijas hän, joka oli perintörahoillaan maksanut sen ja jonka ansiosta talo oli pystyssä pysynyt. Vanin täytyi alistua, vaikka sangen raskaalla mielellä. Sitäkin Vani aina oli varmaksi mielessään kuvitellut, että hän, jos kerran saisi oman talouden, ryhtyisi työhön niin uutterasti, niin järkiperäisellä pontevuudella ja tarkkuudella, että siitä syntyisi loistavat seuraukset ja että muut voisivat hänestä ottaa taloudellisen hallinnon esimerkkiä. Ja mikä mies se olisikaan, joka päästyään omille jaloillensa ei luulisi itseään sata kertaa paremmin ymmärtäväksi kuin nuo vanhat, jotka eivät kykene käsittämään asioita oikein uusimmalta kannalta. Mutta todellisuudessa kävi Vanin niinkuin monen muun itseluulottelevan nuoren suuren neron ja kyvyn: hänestä ei enää koskaan tullut niin vankkaa ja jäyhää työmiestä kuin hän ennen isännäksi tuloaan oli ollut. Tähän vaikuttivat useatkin asianhaarat. Ensinnä estivät ja vieroittivat häntä ulkotöistä edellämainitun taudin jälkiseuraukset. Sitte tulivat lisäksi hänen vaimonsa hemmottelut; ei sitä muka nyt niin välttämättömästi tarvinnut itse ulkotöissä rehkiä, sitenhän vielä menettäisi viimeisenkin terveytensä. Sitte asemansa epävarmuus häntä veltostutti. Hyödyttäisikö edes yrittää taloa saada kuntoon, kun hänelle siitä tulee tuskin kiitosta palkaksi. Vieläpä häiritsivät hänen varsinaisia tehtäviänsä nyt uuteen vauhtiin päässeet kirjalliset opinharrastuksensa. Tunnettuansa itse katkerasti vaillinaisen alkuopetuksen puutetta koetti Vani opettaa vanhempaa tyttöä parhaan taitonsa mukaan. Mutta kohta alussa tuli hänelle siitä ikävyyksiä, jotka myöhemmin paisuivat varsin suuriksi. Tämän ohessa hän askaroi aivan hartaasti kirjojen parissa, joita jo rupesikin yhä enemmän suomeksi ilmestymään. Nyt kun ei enää suorastaan varattomuus ollut esteenä, voi hän niitä itselleen hankkia. Hengessään iloitsi muuten Vani Suomen kansan edistymisestä ja sen kielen kehittymisestä. Varhaisemmassa nuoruudessaan kohta kun hän oppi asioita oivaltamaan, oli hän ymmärtänyt sen verisen vääryyden, jota ruotsia puhuvat herrat sille osottivat. Sentähden hän oli sydämmensä pohjasta vihannut herroja, puinut heille nyrkkiä ja uskonut, että he ovat kaikki samallaisia, pelkkiä kansan veren imijöitä ja sen sortajia. Täytyihän hänen huomata, että Suomen suomenkielisen kansan piti kuin jotain ylellisyystavaraa ylläpitää tuota ruotsinkielistä virkamiesluokkaa, joka nauroi talonpoikien tyhmyydelle ja suuressa viisaudessaan joskus suvaitsi rääkätä jonkun sanan niiden kaunista äidinkieltä. Talonpoikaisessa rehellisyydessään hän usein itsekseen vimmastui niille, mutta minkä niille yksinkertainen maanmies teki. Niillä oli valta ja ne sitä nauru suussa käyttivät. Mutta myöhemmin alkoi se erimielisyys herrojen kesken, joka sanomalehdissä tuli julki, ja josta jo on puhuttu. Se ennusti parempia aikoja. Ihastuksella tilasi Vani noita sanomalehtiä ja Uusi Suometar on hänelle ollut rakkainta maallista luettavaa sen syntymisestä alkaen. Ensi isäntätalvenaan sai Vani toiseltakin puolelta tuntea tuon rutiruotsalaisen virkavallan mahtia ja hapannutta oikeuden käsitystä. Se tapaus otti kipeältä hänen sydämmeensä ja hänen olisi tehnyt mieli kirota alimmaisimpaan helvettiin asti herrat ja rentut. Siihen aikaan oli vielä vanha kotitarpeen viinanpoltto-oikeus talonpojilla, mutta myödä ei saatu viinaa vähemmässä määrässä kuin 1/4 kannua. Tätä asetusta valvomaan oli pantu maaviskaaleja. Muutamana päivänä Vanin ollessa siksi huonovointinen, että päivälläkin oli enemmäkseen vuoteella pitkällään, ajaa karahuttaa pihaan kaksi herrasmiestä ja astuivat kohta sisälle. Emäntä, jonka entisen miehen aikana usein oli käynyt talossa isännän tuttavia herrasmiehiä, otti herrat kohtelijaasti vastaan, vaikka parhaallaan oli leipomispuuhissa, ja pyysi istumaan, luullen näitäkin miesvainajansa vanhoiksi tutuiksi. Herrat, jotka muka hirveästä vilusta kohmettuneina olivat pistäyneet taloon lämmittelemään, hykersivät käsiään ja olivat hyvillään, että pääsivät näin lämpöiseen huoneeseen lämmittelemään. Koska sattui juuri olemaan lämmintä kahvia, tarjosi emäntä heille kahviakin ja kun hän oli tottunut vieraanvaraisuuteen, asetti hän vielä viinakarahvinkin pöydälle. Se että herroille tarjottiin viinaa pyytämättä, teki heidät vähän noloiksi, sillä se ei ollenkaan soveltunut heidän aivottuihin tarkoituksiinsa. Mutta kun he kerran olivat matkaan lähteneet, olivat he myös metkunsakin oppineet. Kun he olivat kuppinsa tyhjentäneet ja lähtöön muka valmiina, kertoivat he olevansa matkalla muutamaan laitokseen, jonne oli puoli peninkulmaa aavaa meren selkääkin ajettava ja kun oli näin kylmä ilma ja koska emännällä oli viinaa, niin eivätkö he saisi ostaa sitä korttelin. Se olisi kylmällä taipaleella niin erinomaisen hyvää. Kun emäntä oli heille kylmästä kontistuneille matkustaville osottanut näin erinomaista hyvyyttä ja heitä näin hyvään vointiin lämmittänyt, niin ei hän suinkaan nyt kieltäisi heiltä maksusta tuota heille matkalla niin välttämätöntä vahvistusta vilua vastaan. Rehellinen vaimo, joka ei voinut aavistaakaan maailman kavaluuksia, lupasi vihdoin heille pyydetyn matkaevään, mutta varmuuden vuoksi kävi hän kammarissa asiasta Vanillekin puhumassa. Vani kuultuansa asian kielsi jyrkästi. Emäntä tuli kovin hämilleen, ei sanonut kehtaavansa kieltää, kun ihmiset heiltä aina olivat tottuneet saamaan maksuttakin. Vani kummasteli, ett'ei hän kehtaisi oudoilta ihmisiltä kieltää ja selitti, että sellainen oudoille osoitettu hyväntahtoisuus saattaisi tulla heille varsin kalliiksi. — Mutta saanen minä ilmaiseksi ihmisille antaa, mitä tahdon. — No jos hyväntahtoisuutesi sinua siihen pakottaa, niin anna sitte ilmaiseksi, mutta missään tapauksessa et saa siitä ottaa mitään maksua. Vanin, joka vasta neljä kuukautta oli ollut talossa, oli vaikea jyrkästi kieltää vaimoltaan, joka jo yli kymmenen vuoden oli ollut emäntänä talossa ja tietysti piti viinat ja muutkin ominaan. Emäntä kaatoi mittaamatta viinaa herrojen pulloon ja vei sen heille, ilmoittaen, että hän senkin antaa heille ilmaiseksi, sillä hän ei voi viinaa myödä. Tästä herrat taas joutuivat jotenkin hämille, mutta kun kerran olivat toimeensa antautuneet, täytyihän kaikki koukut panna ulos apajalle. Millä keinolla pääsisivätkin perille, se oli näille herroille yhdentekevää, sillä asia oli aivottuun loppuun saatava. Sattui vielä, että piiatkin olivat ulkona askareissaan, jott'ei ollut yhtään todistajaa kuulemassa emännän ja herrojen puhelua, joten heillä ei ollut pelättävänä minkäänlaista todistusta heitä vastaan. Tyrkytettiin tyrkyttämällä viinasta kymmentä kopeikkaa, mutta emäntä kieltäytyi ja vastasi vihdoin jo vähän äkäsesti, että ovathan he sen jo kuulleet, ett'ei se mitään maksa. Mutta herrat olivat siitä hyvin pahoillaan, kun heidän palkitsemisensa hylättiin. He eivät kehtaa lähteä maksamatta niin auliin emännän talosta. Vaikka emännän tästä jo kyllä olisi pitänyt ymmärtää, mitä nuo herrat tarkoittivat, oli hän siksi heikko, että hän nyt sanoi: — Kahvin ja muun saavat herrat kyllä maksaa, mutta viinasta en minä ota mitään, sitä kun ei ole lupa myödä. Kaikki tuo rupesi jo kyllästyttämään ja emäntä pistäysi taas onnettomuudekseen kammariin. Kun matkustajat nyt olivat saaneet luvan maksaa kahvinsa ja heidän ”passaamiseensa” kuluneen ajan, jätettiin tuo kymmenen kopeikkaa pöydälle ja kun herroilla aina, kuten hyvin tiedetään, on kova kiire, sai toinen roikale syytä avata kammarin oven kiittääkseen ja sanoakseen hyvästit emännälle. Sillä saavutti hän varsinaisen tarkoituksensa, kun sai nähdä Vanin makaavan kammarin vuoteella. Kun kerran ollaan pyydystämässä, niin sopiihan samalla vaivalla kaataa kaksi otusta. Saatuansa tietää, että 10 kopeikkaa oli sittekin taloon jäänyt, tuli Vani asian oikeasta laidasta niin vakuutetuksi, että hän kohta sanoi vaimolleen tuosta tyhmyydestä syntyvän varsin ikäviä seurauksia. Vaimo ei voinut uskoa niin tunnottomia ihmisiä löytyvän maailmassa eikä sitä, että tuollaisesta asiasta olisi mahdollista ketään sakottaa. Vani puolestansa vetosi tulevaisuuteen. Parin päivän perästä tulikin tiedoksi, että samat herrat olivat samana päivänä matkustaessaan muka milloin minnekin kulloin kunnekin poikenneet lämmittelemään useissa paremmilta näyttävissä taloissa ja pyytäneet maksun edestä ryyppyä. Ja olivat parissa saaneetkin. ”Herrat” olivatkin, kuten sittemmin saatiin tietää, pari henkisesti ja aineellisesti rappiolle joutunutta viskaalin kätyriä, jotka herrasvaatteisiin puettuina ja vuokrahevosella varta vasten olivat lähteneet ansioita etsimään talonpoikien varojen ja maineen kustannuksella. Kohta sai Vani emäntineen maaviskaalilta haasteen käräjiin vastaamaan luvattomasta viinan myömisestä samoin kuin nuo kaksi muutakin rusthollaria, jotka olivat pitäjään rikkaimpia. Ei ole tietoa, miten nuo toiset asiasta selkesivät, liikkuiko siinä jotakin välissä tahi mikä keino heidät pelasti, mutta se on varma, ett'ei heitä viinan luvattomasta myömisestä sakotettu. Vani ei ollut syrjäkeinoihin eikä lakikoukkuihin tottunut edes sen vertaa, että olisi ymmärtänyt vaatia ilmiantajaa tietoonsa ja sillä tavalla koettanut jäävätä ainakin toisen herroista todistamasta. ”Herrat” laskettiin siis kunniallisina miehinä molemmat valalle ja todistivat tietysti yhtäläisesti, että Vanin emäntä oli heille myönyt korttelin viinaa isännän kotona ja saapuvilla ollessa. Kun siis asia oli täysin todistettu, sakotettiin kumpaakin aviopuolisoa luvattomasta viinan myömisestä ja määrättiin maksamaan kaikki kulungit asiassa. Vani oli kyllä nähnyt monta, jotka voitonhimosta möivät viinan orjiksi vaipuneille viinaa millä mitalla tahansa, vieläpä sellaisiakin, jotka maksuksi ottivat vaikka housut jalasta, mutta ei niitä silti koskaan oltu syytetty lain rikkomisesta. Päinvastoin olivat muutamat, kuten rikkaat ainakin, olivatpa sitte ansainneet rikkautensa millä tahansa, arvokkaampia miehiä, vieläpä kirkkoneuvoston jäseniä ja lautamiehiä. Mutta _hän_ oli nyt laillisesti tuomittu viinan myömisestä, hän, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti oli sydämmestään inhonnut juoppojen juottajia ja juoppoja sekä päättänyt koko ikänsä vastustaa tuota ihmiskunnan turmelusta — hän oli julkisesti rangaistu tuosta inhottavasta rikoksesta, jota hän ikinä ei ollut edes ajatellut tehdä. Oi, Herra Jumala! Näinkö sitä oikeustuvissa oikeutta ja totuutta jaetaan! Vani tunsi jaloissaan selittämätöntä puutumista, astuessaan ulos lakituvasta ja nyt piti hän itseään ”merkittynä” kansalaisena. Hän vähät huoli siitä kahdeksastakymmenestä ruplasta, mikä meni noille keinottelijoille koirille, mutta se hänen rintaansa raastoi, että hänen maineensa oli tärvelty halpamaisten herra-roikaleiden rahan onkimisessa. Hän suoritti kohta sakkonsa ja maaviskaali nähdessään Vanin olevan kiehuvalla mielellä koetti häntä lisää ärsyttää. Hän muka tyynesti varoitteli Vania kuin suurtakin rikoksellista nenä nenässä, ett'ei vast'edes möisi viinaa, sillä lain noudattaminen on kansalaisen pyhin velvollisuus. Jo kiehahti Vanin veri ja hänen olisi tehnyt mieli siirtää ulommaksi nenältään tuo lain pyhyyden saarnaaja, mutta hän muisti asemansa, puri huultansa ja malttoi mielensä. Nyt oli asia muuten suoritettu, mutta papinkirjaanhan siitä tuli kaunis tahra ja se se leikkasi Vanin sydäntä. Mutta vaikka tämä tapaus näin äärettömästi koski Vanin sisimpiin tunteisiin, niin ei hän kuitenkaan pienimmälläkään sanalla vaimoansa moittinut. Kun hänen raivoava mielensä tyyntyi, nöyrtyi hän tässäkin Jumalan sallimukseen ja muisti, että hän nuorempana oli joskus viinanhimoisille heidän loppumattomista rukouksista päästäkseen taipunut antamaan viinaa ja ottanut heiltä maksoakin siitä. Ett'ei yksinkertaisen kansalaisen ole niinkään helppoa aina saada oikeutta laillisella tiellä, se tuosta käräjäjupakasta hänelle nyt kuitenkin kävi päivän selväksi ja hän ymmärsi nyt täydelleen sananlaskun: ”Laki on niinkuin luetaan ja asia niinkuin ajetaan.” Vaikk'ei Vanin nyt saama haava ikinä voinut umpeen parata yhtä vähän kuin tuo tahra voi tulla pois pyyhityksi hänen maineestaan, asettui hän vähitellen taas jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän piti pyhimpänä velvollisuutenaan opettaa lapsipuoliaan ei ainoasti lukemaan ja luettua käsittämään, vaan juurruttaa heihin muitakin opinalkeita, alkoi hän itse täydellä innolla toteuttaa sitä, sillä muuta koulua ei ollut tarjollakaan. Muuten jatkui Vanin perhe-elämä rauhallisesti, mutta siltikin tuli valitettavasti totta siitä kiusaavasta pelosta, joka jo naimisiin mennessään oli ahdistanut häntä, että hänen lapsipuolistaan koituisi hänelle vielä ikävyyksiä. Nämä ikävyydet alkoivat juuri lasten opettamisesta. Äiti oli tässä asiassa vanhoillinen ja itse hän oli heikonpuoleinen lukija. Ei hän pitänyt tarpeellisena, saatikka hyvänä Vanin uutta opetustapaa ja kun hän, kuten äidit melkein yleensä, liiaksi hemmotteli lapsiaan, koetti hän aina estellä heiltä kaikkia ikäviä vaivoja, joita hänen mielestänsä Vanin opetus turhanpäiten heille tuotti. Kun tytöillä tuli joku kohta vähänkin vaikeaksi, kielsi hän sentähden Vania niitä kiusaamasta, puolusteli heitä kaikin tavoin, jopa puolittain moitti Vania tylyydestä. Se teki Vanin opettajan-aseman varsin ikäväksi. Usein hän kahden kesken puhui tästä vaimonsa kanssa ja pyysi, ett'ei hän lasten kuullen opetuksen aikana sekaantuisi siihen. Mutta kohta kun taas ilmaantui joku vaikeus, ei äiti voinut hillitä luontoansa, vaan jatkui yhä tuota samaa kinaa. Vani kävi tästä jo niin kärsimättömäksi, että hän siinä mielentilassa todellakin kohteli lapsia tylysti. Vanhemman tytön opetus kävi toki jokseenkin hyvin ilman varsinaista riitaa, mutta nuoremmalla kun oli kankea oppimiskyky, niin sentähden aiheutui yhä kiivaampia yhteentörmäyksiä, jotta ne olivat vähällä tappaa puolisojen maallisen onnen. Erään kerran alkaessaan lukutuntia nuoremman tytön kanssa oli Vani tavallista ärtysemmällä tuulella, mikä oli lähtösin siitä, ett'ei työväki häntä kyllin kunnioittanut isäntänä. Kun nyt tytöllä taas sattui eteen vähän vaikeuksia, syöksähti äiti siihen väliin. Ensi kerran heitti Vani vaimoonsa tuiman katseen ja tiuskasi hänelle: — Mene sinä vain sinun toimiisi ja jätä meidät kahden kesken! Hän sai kohta takaisin vaimoltaan vielä tuimemman ja lujemman vastauksen: — Tiedä huutia! Minä se olen emäntä talossa! Vani oli kuullut kyllikseen. Hän ei puhunut mitään vaimolleen, eikä koko sitte seuraavana viikkona. Isku oli isketty, varsin mitätön kyllä, mutta Vanin arkaan sydämmeen niin syvälle tunkeunut, että hän tunsi suurta sielun kipua. Vaimonsa tähänastisesta käytöksestä ei hän olisi voinut uskoa, että tämäkin piti häntä vain armoleivän syöjänä talossa. Lisäksi tuli vielä se, että hän sai työmiehiltäänkin osakseen monenlaista kiusaa. Kun hän tahtoi järjestää tilan viljelystä ja taloutta uudelle, omasta mielestään paljon paremmalle ja tuottavammalle kannalle, sanoi työväki hänelle vasten kasvoja, ett'ei niin ole ennen tehty. Ja seljän takana kuuluivat he kuiskivan, että entinen pikku talon poika tahtoo ylvästellä. Naapuritkin jakelivat hänelle alituisia pistopuheita. Ja nyt oli hänen oma vaimonsakin häntä vastustavalla kannalla. Näitä kaikkia hän oli epäillyt taloon tullessaan ja nyt hän näki epäilyksensä toteutuneina. Mutta vaimoonsa ja taloon oli hän jo kiinnitetty lujilla siteillä, sillä hänellä oli jo vaimonsa kanssa kaksi lasta. Ei hänen siis niinkään helposti käynyt lähteä talosta pois yhtä keveästi kuin oli siihen tullut. Mutta nyt jäivät häneltä pitkäksi ajaksi sikseen lasten opetus ja taloustoimet, sillä yritettynäkin ei mikään menestynyt. Unikin oli hänet jättänyt, sillä hänen hermostonsa oli käynyt säännöttömäksi. Vihdoin hän käsitti, että jollakin tavalla pitäisi saada muutos nykyisessä tilassa. Kolkolta ivalta kuului hänen sielussaan, että ystävät tuon tuostakin ylistelivät hänen suurta onneaan. Ne eivät tunteneet asiain todellista tilaa. Mutta hän päätti itsekseen ottaa asemansa niin hyvältä kannalta kuin voi. Ehkä ei vaimonsa halveksinutkaan häntä, vaikka luonteensa pikaisuudessa oli noin tuimasti tullut lausuneeksi, ehkä hän tavallisuutensa mukaan teki kärpäsestä hevosen ja itse kiusasi itseään raskasmielisyydellään. Näin miettien päätti Vani Jumalan avulla kestää koetuksensa ja mahdollisuuden mukaan täyttää velvollisuutensa, olkoon sitte elämänsä kolkkoa tai kirkasta. Ja hän ryhtyi toimiinsa täydellä tarmolla, vaikka vielä apealla mielellä. Hän oli nyt kokonaan välinpitämätön muiden ja työväenkin ajatuksista ja kujeista, jotta nämä nyt saivat kokea, että hän oli todella isäntä, jonka käskyjä oli noudattaminen, olivatpa nämä sitte heille myötä tai vasten mieltä. Vani oli mies taas asettamaan elämänsä ulkonaisissa talous-asioissa jotenkin säännöllisiin oloihin, mutta mitään perhe- ja avio-onnen palauttajaa hänessä ei ikinä olisi ollut. Elämä olisi hänen puoleltansa jäänyt kylmäksi ja kolkoksi koneellisuudeksi. Vaimollensa puhui hän vain lyhyesti, mitä asiat vaativat. Puolisojen välillä oli vielä joku jäämöhkäle, joka teki heidän suhteensa varsin kummalliseksi. Vaikka seurustelu ja puhelu vaimonsa kanssa tuntui hänestä varsin raskaalta, virtasi hänessä kuitenkin jonkinlainen onnellisuuden tunne vaimonsa läsnäollessa. Naisilla on elävämpi, taipusampi ja herttaisempi luonne kuin juroilla periaatteissaan taipumattomilla miehillä; hehän ovatkin varsinainen perheen sydän, lämpö ja sen sulostaja. Vanin emäntä oli nainen sen sanan kauniimmassa merkityksessä, vaikka hänelläkin, kuten kaikilla, oli heikkoutensa. Luonteeltaan ei hän suinkaan ollut riitainen eikä pahasisuinen. Hänen hellä sydämmensä kärsikin Vanin alakuloisuudesta ja tästä raskaasta ja jäykästä elämästä ehkä enemmän kuin Vanin. Hän ei kuitenkaan käsittänyt, että hän olisi syypää siihen eikä hän sentähden voinut mitään anteeksi pyytää, vaan piti Vanin ihan turhanpäiten pahastuneen ja tuskittelevan häntä ehkä kiusatakseen. Mutta hän koetti kuitenkin kaikella naisen näppäryydellä ja kekseliäisyydellä tehdä kaikki Vanille niin mieluisaksi ja mukavaksi kuin voi. Vani ei tässä kuitenkaan huomannut mitään muuta kuin että vaimonsa koki täyttää velvollisuutensa eikä siis hän puoleltaan ottanut ensimmäistä askelta sovintoon. Se teko jäi sittekin hänen vaimolleen. Kerran Vanin ollessa varsin ynseällä mielellä kavahti hän hänen kaulaansa ja kysyi syytä Vanin murjottamiseen. Vani oli heti voitettu, sovinto tehtiin ja nyt alettiin taas elämä täydessä rakkaudessa ja sopusoinnussa. Monemmoisia pieniä kiistoja oli kyllä vielä monta perhe-elämässä, mutta näiltä kareilta päästiin aina eheinä, kun kerran opittiin toisiaan lähemmin tuntemaan. Hetkelliselle pikastumiselle ei enää annettu niin suurta arvoa ja niin aina pienistä kahakoista selvittiin, jotka itse asiassa olivatkin vain ”myrskyä vesilasissa.” IV. Laajemmilla aloilla. Kuten ennen on jo mainittu, luki Vani aina suurella tunteiden lämmöllä ne sanomalehti-kirjoitukset, joissa vaadittiin suomenkielisen kansan kohottamista, sen kielen kehittämistä ja ruotsinkielen sorron poistamista. On jo mainittu, että pitäjään nimismies lahjoitti Vanille Suomen Suuriruhtinaskunnan Perustuslait. Itse tämä nimismiehen valinta teki jo varsin hyvän vaikutuksen Vaniin, sillä hän oli uskonut, että ainakin nimismies pitäisi häntä tuon viinanmyöntijutun takia täytenä lurjuksena. Mutta nyt näki hän selvästi, että tämäkin arvosteli häntä kokonaan toisella tavalla. Mutta näinä Suomen talonpojille yhteisen ilon ja riemun aikoina, kohtasi Vania syvä perheellinen suru: häneltä kuoli vanhin lapsi, poika, josta hän oli paljon toivonut, mutta jota hän itsekkäässä innossaan ihan kirjainten mukaan kasvattaa lapsia ”kurituksessa ja Herran nuhteessa” oli liian tylysti kohdellut. Paikkakunnalla sattui raivoamaan kurkkumätä, jonka renkipoika toi Vaninkin taloon, ja hänen silloin ainoa poikansa sairastui siihen. Molemmat kuolivat, niinhyvin renkipoika kuin oma poika, ja tämän jälkimmäisen kuolema otti liian kipeästi isän sydämmeen, jonka omaatuntoa päälle päätteeksi soimasi se, että hän oli poikaansa liian ankarasti kasvattanut. Vanin omasta mielestään syvä ja varma kasvatusopillinen viisaus kukistuikin tästä iskusta ja sai hänet vast'edes tällä alalla varovaisemmaksi ja ajattelevammaksi. Tänä aikana oli Vani alottanut maanviljelyksen parantamista tyystin seurauksia punnitsematta. Ne eivät ehkä olisikaan tavallisissa oloissa muodostuneet kovin raskaiksi, mutta samaan aikaan sattui pitkä katovuotten sarja, jonka vanhemmat ihmiset vielä varsin hyvin muistavat. Kun Vani äkkiä muljautti raakaa jankkoa peltoihinsa ja ojat äyräineen paljon syvennettyinä tulivat ihan uuteen vesihappoiseen jankkoon, juoksivat ne pian umpeen, joten pidättivät veden valumasta ja pohjahappoa jäi maahan paikoittain enemmän kuin ennen eikä tuota ylösajettua jankkoa muutenkaan saanut yhtä valmistuneeksi kuin miksi vanha ruokamulta olisi ilman sitä tullut. Lisäksi Vani silloin vielä itse johti kalanpyyntiä eikä voinut pitää silmällä, että maatyöt olisi tehty sillä tarkkuudella ja perinpohjaisuudella kuin silloisissa oloissa olisi ollut välttämätöntä. Siitä olikin seurauksena, kun tämmöinen huonosti valmistunut maa oli arka kaikille pienimmillekin ilmain epäsuhteille, että Vani useat vuodet perätysten sai hyvin huonoja satoja, paljon huonompia kuin usea naapureista, jotka viljelivät peltojaan vanhalla isien tavalla. Tästä sai Vani tietysti taas ivaa osakseen, mutta viisi hän nyt välitti irvihampaiden ilkunnasta, kun vaimonsa oli täydelleen hänen puolellaan. Kalastuspuuhat hän jätti nyt muiden haltuun ja käänsi kaiken huomionsa ja työteliäisyytensä maanviljelykseen, jossa edistyikin taas niin, että kun tulivat nuo hirveät nälkävuodet 60-luvulla, hän oli kykenevämpi niitä kestämään kuin moni muu. Hänelle ei olisi silloin varsinaista puutetta tullut yhtään, ell'ei pirtti aina olisi ollut puolillaan nälkäisiä avunanojia, joille täytyi jotakin ravinnoksi antaa niinkauvan kuin itsellä vähänkään oli. Vanin talous oli sentään jo semmoisessa kunnossa, että suoranaista hätää hänelle ei tullut, kun rahalla sai ruoka-aineita. Tosin silloisten kulkuneuvojen kehnous vaikutti, ett'ei aina pahimman pulan aikana saanut rahallakaan. Jauhomatto maksoikin silloin 50 markkaa ja senkin yli, jos sitä millään hinnalla sai ostaa, sillä kevään suussa ei niitä moniin viikkoihin ollut yhtään kaupaksi, kun tavattoman pitkän kevään tähden laivaliike oli estynyt. Kun vihdoin joku jauholasti saapui, olisi ostajia ollut kymmenen kertaa enemmän kuin mattoja. Paljon kuitenkin paransi asemaa se, että avun etsijät suvella tuntuvasti vähenivät. Tämän kamalan ajan loputtua Vani ojitutti kaikki vesiperäiset notkelmat ja rupesi niitä muutamia ottamaan viljelykseenkin. Tilallaan olevan rahkasuon poikki hän kaivautti kanavan. Ja hallat väistyivät. Pahaksi onneksi Vani toisella alalla ryhtyi liialliseen kokeiluun. Kun itämaisen sodan jälkeen maamme kauppa- ja laivaliike oli vilkastunut tavattomasti ja kymmenkunnan vuotta sen jälkeen kohonnut korkeimmilleen, niin saaristolaivuritkin nyt rakentelivat laivoja tulisella kiiruulla, kooten laivoihinsa osakkaiksi sellaisia talollisia ja torppareitakin, joilla vain oli vähänkin metsää tahi jotka jollain tavalla voivat hankkia rahoja. Nämä laivain omistajat pistivät laivain liikkeelle päästyä ihan vaivatta suuria rahatukkoja taskuunsa. Sellainen rahan tulo oli jotakin ennen kuulumatonta talonpojalle, jonka niin suurella vaivalla ja vaikeudella täytyi itselleen ja perheelleen hankkia edes jonkunlainen toimeentulo. Tuo tavaton rahan saanti houkutteli Vaninkin rupeamaan laivain osakkaaksi. Hän oli äsken saanut velkansa maksetuksi, mutta säästörahoja hänellä ei ollut. Luottoa hänellä kuitenkin oli, sillä hän oli jo niin kohonnut, että hän luettiin pitäjään ensimmäisiin ja pitäjään herratkin usein seurustelivat hänen kanssaan, vaikka herrat siihen aikaan aivan vähän tavallisesti viihtyivät talonpoikien parissa. Hänelle suorastaan nyt tarjottiin rahoja päästäkseen osalliseksi laivaliikkeeseen. Vaimonsa kanssa hän tuumi asiaa pitkin ja poikin. Se aristeli, mutta ei kieltänyt. Vani oli niin hurmaantunut laivapuuhaan, että hän lopulta suin päin antautui siihen. Hankitut laivat tuottivatkin joltisesti ja siitä Vani yhä yltyi. Hän oli nyt pian osakas joka laivaan, mihin vain pääsi, sillä meriliikehuijaus oli saanut hänet kokonaan paulaansa. Pian tuli tässä liikkeessä seisaus, rahdit huononivat, mutta Vani uskoi sitä vain satunnaiseksi. Ja niin hän ei ymmärtänyt hyvissä ajoissa kiskoa itseään irti noista laivoista kuin joku muu nokkela mies. Hänellä oli niissä kiinni monia tuhansia ja sitte kun laivat eivät enää tuottaneetkaan, jäivät rahat makaamaan niihin ja siinä oli keinottelemista saada niistä rahojaan pois, jotka hän alkuaan lainaamalla oli niihin pannut. Vaikkapa Vani oli monenmoisissa ulkopuolisissa puuhissa, ei hän silti vielä heittänyt pois omaa tietopuolista kasvatustaan. Kun hän oli vähän oppinut musiikin teoriiaa ja sointuopin alkeita, heräsi hänessä kohta halu opetella urkuinsoittoa. Siihen oli lisäkiihottimena sekin, että häntä alettiin, kun urkurille sattui tilapäisiä esteitä, vaatia lukkarin sijaiseksi ja silloin olisi hän halunnut soittaa urkujakin. Eikä viululla soittaminen enää häntä tyydyttänyt. Urkurilta sai hän lainaksi sitä varten oppikirjan, mutta kun hänellä ei ollut mitään ”instrumenttia”, teki hän itselleen ”manuaali-mallin” ja rupesi tällä harjoittamaan askeloja kaikissa äänilajeissa sekä muita harjoitusesimerkkejä. Vuosikausia näin pitkitettyänsä harjaantui Vani manuaalissaan jotenkin näppärästi suorittamaan nuo askelot, mutta kun hän joskus koetteli näitä varsinaisella ”instrumentilla”, eivät ne luistaneetkaan läheskään yhtä sujuvasti. Ajan mittaan sitä sentään päästiin joltiseen alkuun. Vihdoin sai hän itselleen ”instrumentinkin” ja mitäs nyt oli harjaantua, kun halu oli kiihkeä. Jo kirkkotoimituksissakin soitteli hän joitakin virsiä, sillä hän joutui tuon tuostakin tilapäisesti omin neuvoin suorittamaan urkurin tehtäviä. Ensi kerta tässä toimessa jäi hänelle ainaiseksi mieleen, sillä silloin hän vielä arkaili niin, että voi tuskin sormiaan näppäimillä pitää, kädet kun pelosta niin kovasti tärisivät. Nuoruudesta asti oli Vanin mieli ollut uskonnollinen. Kaikissa elämän vaikeimmissa kohdissa oli hän aina saanut rohkeutta Jumalan sanasta. Mistään muualta ei hän etsinytkään sielulleen lohdutusta ja rauhaa. Mutta usein silti raastoivat hänen mieltään kaikellaiset epäilykset ja kiusaukset, joten hänellä tyyntä rauhaa ja lepoa oli niukalti. Hänen epäilyksensä lisääntyivät monesti, kun hän näki paljon muita elävän kaikessa kevytmielisyydessä ja siltikin aina puhuvan onnestaan ja rauhastaan. Vani huomasi, ett'ei hän voinut uskonnonkaan asiassa, jonka kuitenkin pitäisi tehdä kaikki yhdeksi seurakunnaksi, kulkea suuren enemmistön mukana enemmän kuin muissakaan asioissa. Se pakotti häntä varsin vakavasti miettimään tilaansa ja tutkimaan raamatun nojalla tuota äsken ilmaantunutta evankeelista suuntaa. Hän varsin hyvin näki, että tämä uusi liike tuotti seurakuntaan paljon todellista kristillisyyttä, istuttaen moneen oikean uskon elämän. Mutta suurin osa käsitti tämän opin aivan yksipuolisesti ja kaikellaiset apostolit esittivät ”raamatun selityksissään” lihalle mieluista oppia. Tämmöiset ”selittäjät” saivat tietystikin paljon hartaita kuulijoita ja yht'äkkiä olivat miltei kaikki kevytmieliset irstailijat pyhimpiä ihmisiä. Siitäpä paljon sekä pään että sydämmen vaivaa Vanille, joka ”pelvolla ja vavistuksella” pyysi autuaaksi tulla. Jos kohta hän joskus sanaa lukiessaan tunsikin totista kiivautta Jumalan ja Hänen valtakuntansa puolesta, niin useimmiten huomasi hän itsensä viheliäiseksi syntiseksi, kylmäksi ja penseäksi Kristuksen lunastus-armolle, vieläpä maailman asioita harrastavana muka kahden herran palvelijaksi. Nuo vastasyntyneet kristityt, jotka kutsuivat itseään uskovaisiksi ja Kristuksen morsiamiksi, olivat sitä vastoin mielestään täydellisesti pyhiä, monet niinkin pyhiä, ett'eivät saastuttaneet itseään kirkossa käymisellä kuulemassa papin muka maallisella viisaudella turmeltua saarnaa, mitä ei ollut suorastaan Pyhä Henki vaikuttanut, niinkuin ”selityksissä” saarnaajien. Noilla selityksillä olikin niin kumma vetovoima, että semmoisetkin henkilöt, jotka hengellisissä asioissa olivat ihan välinpitämättömiä, olivat mukana niissä, vaikea sanoa, mistä syystä. Vani oli näiden pyhien mielestä kirottu kadotuksen lapsi, kun hän ei ollut yhtä harras noihin juoksuihin ja kun hänen tuntonsa ei sallinut hänen yhtä kevytmielisesti sekottaa Jesusta kaikkiin juttuihin, joille nauraa hohotettiin. Erillään pysyi Vani tästä liikkeestä, koettaen yksinäisyydessä päästä täyteen sovintoon Vapahtajansa kanssa. Vuosien takaa näkyikin hedelmät tuosta uskonnollisesta kuohusta, joka kulki ”evankeelisen suunnan” nimellä. Vaikka se synnyttikin paljon vakaita kristittyjä ja elävämpää kristillisyyttä, on sen opin vääristely turmellut kansan siveellistä käsitystä lihallisuutta suvaitsemalla siihen määrään, että irstailijoita ja himojen orjia lisääntyi tavattoman lukuisasti. Vanin kotiseurakunta onkin liian kuuluisa aviottomien lasten luvusta. Irstailijaa ei pidetty julkisyntisenäkään, vaan heikkoudesta langenneena, ja siitä se höllyys rahvaan siveellisyydessä, minkä surulliset seuraukset näkyivät äpärälasten tavattomassa luvussa. * * * * * Kun Vani ei ollut saanut täysin toteuttaa tytärpuolissaan kasvatusaatteitaan, oli hänen vakava aikomuksensa panna ne perinpohjaisesti käytäntöön omissa lapsissaan. Nythän ei voisi tulla vaikeuksia äidinkään puolelta, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä, ett'ei Vani täydestä sydämmestään rakastaisi omia lapsiaan, joita ei suinkaan tarpeettomasti kiusaisi. Kun nyt elävä vanhin tyttönsä joutui luku-ikään, ryhtyi Vani opetukseen täydellä tolkulla ja suurilla toiveilla. Pian sai hän kuitenkin havaita, että hän tässäkin täydellisesti pettyi. Sillä nytkin alkoi ilmetä puolisojen kesken pieniä ikävyyksiä entiseen tapaan. Silloin teki Vani lujan päätöksen olla itse yrittämättäkin opettaa muita lapsiansa. Tällaiseen aikomukseen aiheutti aivan paljon sekin, että Vanille nyt rupesi kertymään kaikellaisia luottamus- ja muita toimia siinä määrässä, ett'ei häneltä olisi riittänyt aikaakaan lapsiensa opettamiseen. Vihdoin tuli hänelle sekin päähänpisto, että tytön jälkeisen pojan pitäisi saada laveamman opetuksen kuin se, johon Vanin oma opettamiskyky riitti. Kun maalla vielä siihen aikaan ei ollut minkäänlaista oppilaitosta, piti hän suvisin lukiolaista kotiopettajana ja käytti sitte lapsensa kaupungin koulussa. Tähän meni Vanilta silloin, kun hän noiden laivaosakkeiden tähden oli tukalassa taloudellisessa tilassa, tuhansia markkoja, mutta hän tahtoi saada päätöksensä toteutumaan hinnalla millä tahansa. Mutta poikansa opetukseen nähden teki Vani taas suuren erehdyksen. Oli näet juuri silloin suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden takatalvi lennättänyt pahimmat pyrynsä ilmoille. Kasimir von Kothen'in tunnettu koulumullistuskin oli siitä seurauksena. Silmittömästi kiukustuneena tästä raekuurosta kansallisuuden nuorille oraille päätti Vani uhkamielisesti kouluttaa umpisuomalaisen poikansa ruotsinkielellä. Kun poika silloin vielä oli varsin nuori, kuoletettiin tällä hänelle oudon kielen jankuttamisella peräti hänen opinhalunsa. Vani koetti sittenkin pitää poikaa koulussa kokonaista kymmenen vuotta suurilla rahallisilla uhrauksilla, kunnes lopulta poika itse väkipakolla luopui. Pojasta siten ei tullut mitään. Vani oli uhkamielisyydessään uuvuttanut poikansa henkisen kyvyn ja siihen tuhlannut rahansa. Rahojaan ei hän kuitenkaan niin paljon surrut kuin sitä, että oli tehnyt itsensä syylliseksi poikansa henkiseen kuoleutumiseen. Ja samalla hän pui nyrkkiä tuolle ruotsinkieliselle virkamahdille, joka suomalaisilta lapsilta sulki opin tien ja sai aikaan tällaisia seurauksia kuin hän nyt omassa perheessään sai tuntea. Nämä tällaiset kolahdukset saivat yhä suuremmalla hartaudella Vanin seuraamaan kansallisuusasian vitkallista edistystä. Erittäin silmällä piti hän tapahtumia valtiopäivillä niistä mahdollisesti lähtevine tuloksineen. Vaikka Vani haltioihinsa asti ihanteli kaikkia hankkeita ja puuhia kansan vapauden hyväksi, oli hän kovin ihmeissään niistä yht'äkkisistä, suurista mullistuksista, joita vapausaatteen toteuttamiseksi kohta alussa tehtiin, sillä hän pelkäsi huonojakin seurauksia niistä alhaisella käsitys- ja talouskannalla olevalle kansalle. Niitä alkoikin pian näkyä irtolaiskansan ja vaivaishoidon kustannusten alituisessa lisääntymisessä. Kun kohta vuoden 1863 julistuksen jälkeen suomenkieltä alettiin käyttää monissa asioissa ulkopuolella talonpojan tuvan kynnystä ja kun muutkin saman vuoden valtiopäiväpäätökset tulivat lain voimaan, sai kansallisten edistysharrastusten toteuttamiseen täysin sieluin innostunut Vanikin kohta tilaisuuden näyttäytyä julkisuudessa mielipiteineen ja harrastuksineen. Hänen osakseen tuli sekä yksityisiä että pienempiä yleisiä luottamustoimia. Mutta kun siihen aikaan kaikki entiset asiakirjat olivat ruotsinkielisiä ja melkein kaikki virkamiesten lähettämät vieläkin olivat samalla kielellä ja kun tämmöisten sisällyksestä välttämättömästi täytyi saada selkoa eikä muitten apua tässä kohdassa ollut saatavissa, niin alkoi Vani nyt uudella innolla jatkaa nuoruudessaan jo alottamaansa ruotsinkielen oppimista. Hän sai lainata vanhan sanakirjan, josta hänellä oli joltisesti johtoa, kunnes Ahlmannin sanakirja ilmestyi. Kielioppiakin hän koetti lukea, mutta siitä ei tuntunut olevan vaivaa vastaavaa hyötyä. Hän luki sen ohessa kaikkia ruotsinkielisiä kirjoja, mitä käsiinsä sai. Pääoppikirjoina hänellä kuitenkin oli ruotsalainen katekismus ja evankeliumikirja, jotka hänelle olivat hyvänä apuna, kun hän ne suomenkielin taisi. Näin hän oppi sen verran ruotsia, että sai tolkkua ruotsinkielisistä virkapapereista. Valtiopäiväin päätöksen johdosta valmistetun asetuksen mukaan ruvettiin kuntaan puuhaamaan kunnallishallitustakin. Näiden hommien etupäässä oli Vani, joka jyrkästi epäsi kaikki lykkäyspyynnöt. Muita mitään johtavaa asemaa ei hän paikkakuntansa kunnallishallituksessa saanut sen täytäntöön tullessa. Eikä kunnallishallitus silloin vielä tullutkaan täydelliseen vaikutukseen, olipahan enemmän vain nimeksi. Pian tämän jälkeen tuli Vanille tilaisuus ja pakko ensi kerran esiintyä julkisesti varsinaisena puhujana, asiassa, joka nosti häntä vastaan kansan suuren joukon vihan ja josta hänen kestävä, mutta epätasainen taistelunsa julkisissa asioissa sai oikean alkunsa. Vani toivoi tavallisesti kaikista edistyspyrinnöistä tavattomia tuloksia, mutta erittäin suurta onnea ja tulevaisuutta hän uskoi lähtevän kansakouluista, vaikka nekin toimeensa tultua jossain määrin hänen suuret toiveensa lievensivät. Itse oli hän omasta kokemuksestaan tullut näkemään, kuinka äärettömän vaikeata on ilman mitään ohjausta saada oppia, vaikkapa halukin siihen ilmaantuisi. Sentähden hän koko sydämmensä hartaudella halusi hankkia lapsille tilaisuutta saada tarpeellista alkuopetusta. Pappi sekä muutamat muutkin etevämmät henkilöt olivat myös halulliset perustamaan kansakoulua, toiset niistäkin kuitenkin vain omien lapsiensa vuoksi. Pappi kuulutti asiasta kokouksen ja esitti asian sitte onnistuneella selityksellä. Suuri kansanjoukko oli saapunut; enemmistö siitä tietysti asiaa vastustaakseen. Pari puolustajaa myönsi kohta esimiehen puhuttua koulun tarpeelliseksi. Vastustajat, kuten tällaisissa tilaisuuksissa tapana on, odottivat, että joku alkaisi. Kyllä sitte olisi jymäkkä syntynyt. Mutta sillä välin kun he katselivat toisiaan ja toivoivat jonkun alkavan panna vastaan, pyysi Vani puheenvuoroa. Hänessä olivat kauvan taistelleet hänen auttamaton ujoutensa ja muisto hänen entisestä alhaisesta asemastansa velvollisuuden tunnettansa vastaan, mutta viimemainittu vihdoin voitti etenkin sentähden, ett'ei tässä nyt, kun hänen omat lapsensa jo olivat kaupungissa koulutetut, voitu syyttää häntä oman edun ajamisesta, joka syytös aina muutoin hänelle viskattiin, kun hän jotakin puuhasi. Vani sai puheenvuoron, mutta hän kalpeni ja vapisi, yski ja koetti alkaa, mutta ei tahtonut sanaa lähteä. Vihdoin irtausi kurkusta ääntä väkinäisesti, kohta vähän helpommin ja sana sanalta aina vähän paremmin, kunnes hän pääsi intoonsa, jolloin sanatulva kulki suusta tasaisesti kuin leveä virta uomassaan; yksitoikkoisesti tosin ilman koskia ja väkeviä nivoja. Mutta kuulijat kaikki hämmästyivät. Se talonpoikaissaarna oli odottamattoman mutkaton. Vani toi esiin monellaisia esimerkkejä siitä, kuinka yksinkertaisissa oloissa esivanhempamme elivät ja olivat sellaisissa kyllä toimeen tulleet, mutta ett'ei kukaan, köyhinkään, nyt enää suinkaan tahtoisi niihin palata, sillä kurjia ne silti olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan, kun ei hitustakaan todenperäisesti tunnettu itseään eikä Jumalan ympäröimää luontoa. Muun muassa hän mainitsi, kuinka kansa aikanansa kynsin hampain vastusti perunain viljelystä ja nauttimista, jopa pitivät syntinä syödä niitä, mutta nyt köyhinkin pitäisi itseään onnettomampana muita, jos hänen täytyisi palata takaisin nauriiden ja lanttujen yksinomaiseen nauttimiseen. Lopuksi hän hartaasti ja vakuuttavasti, ikäänkuin jos pitäisi ruumiissaarnaa oman vaimonsa haudalla, selitti, ett'ei rikkainkaan voi antaa lapsilleen pysyväisempää ja hyödyllisempää perintöä kuin opillisen kasvatuksen. Silloin eräs pitäjään mahtavimmista herroista, saman tilan isäntä, jossa Vanin vanhemmat olivat olleet lampuoteina ja jolle Vani muutenkin oli vastenmielinen, alkoi muutaman toisen herran kanssa puhua äänekkäästi ruotsinkieltä. Nämä herrat eivät olisi tahtoneet ikänänsä kuulla puhuttavankaan kansakoulun perustamisesta enempää kuin muustakaan kansan kohottamisesta vapauteen ja valistukseen. Tuolla ruotsinkielen soperruksellaan tahtoivat he peittää kuulijoilta Vanin korutonta puhetta ja nolata hänet kohta sanattomaksi. Veret nousivat hiusrajaan asti Vanin kasvoilla, hän katsoi vakavasti herroihin ja esimieheen aikomuksella pyytää esimiestä pitämään järjestystä, jos eivät herrat muuten tukkisi suutaan. Esimies napauttikin kohta pöytään ja vaati herroja vaikenemaan. Silloin he molemmat ivan kure suupielissä ja arvostelevat silmänsä naulattuina Vanin hiukan hätäyneisiin kasvoihin poistuivat huoneesta. Nyt pääsi Vani jatkamaan. Haudan hiljaisuus seurasi puhetta. Se oli tullut kuin kylmä sadekuuro lämpöiseen niskaan. Vihdoin kysyi esimies, mitä muut asiasta arvelivat, ja pari kolme vastasi, että asia oli niinkuin puhuttu. Vastustajista ei kukaan rohjennut alkaa rähinäänsä. Näin ollen esimies teki päätösehdotuksen, johon vielä kuului joku ”niin” ja ”hyvä” ja vahvisti koulun perustamisen kunnan yksimieliseksi päätökseksi. Mutta nyt räjähti ukkosen tapanen melu, pinnistetyt kurkut pääsivät lopultakin ääneen ja syntyi jymäkkä, jossa oli sekaisin karkeita ja kimeitä ääniä. Mutta mitä se enää auttoi. Se oli vain heikkouden viimeinen ilmaus ja nauratti koulun puoltajia. Tästä tapauksesta alkaen vihasi Vania suuri joukko sydämmensä pohjasta. Ennenkin hän oli ollut monesta vierottava, mutta nyt kahta kertaa enemmän. Ensimainitun herran naapuri, joka samalla oli kunnan varaesimies kiukustui niin, että jälkeenpäin ehdotteli olevan parasta antaa Vanille hyvästi selkään, antaa oikea ryssäläinen talonpojanannos mokomalle suunpieksäjälle. Siitä puuhasta ei kuitenkaan mitään tullut. Sama varaesimies piti mainitun herran avustamana kokouksen, jota nimitti kuntakokoukseksi ja jossa omaan paperiarkkiin kirjoitettiin pöytäkirjakin ja siihen ”päätös”, minkä perusteella pyydettiin kuvernöörinvirastolta — ei päätöstä kumoon, sen verran he kyllä ymmärsivät, vaan koulun perustamisen lykkäystä tuonnemmaksi. Kuvernööri myöntyikin siihen, joten tuo tehty koulupäätös sittekin toistaiseksi jäi toteutumatta. Mutta vaikka toiset ylenmäärin vihasivat Vania, kohosi hän kuitenkin kansan silmissä ja hänen luottamustoimensa lisääntyivät. Hänelle oli monesta kansan miehestä ja naisesta, joita hän piti tosiystävinään, suurta apua yhteishyvää tarkoittavissa toimissaan. Kunnassa oli myös nuorempia herroja, etenkin pappi ja nimismies, joihin Vani oli mitä hellimmillä siteillä kiintynyt ja jotka käsittivät aikansa pyrintöjä. Heidän kanssaan olivat Vanin mielipiteet enemmiten sopusoinnussa. Ihmeteltävin näistä kaikista olikin juuri silloinen nimismies. Vaikka hän nuoruudessaan oli ollut umpiruotsalainen, käynyt ruotsinkielistä koulua ja kasvanut virkamiespiireissä, oli hän itse opetellut suomenkieltä ja yhä sitä opiskeli, jotta myöhemmin toista virkaa hakeakseen suoritti loistavan tutkinnon tässä kielessä ja kirjoitti sitä paremmin kuin moni vertaisensa, jonka äidinkieli on suomi. Hänen käsitteensä ja harrastuksensa eivät rajoittuneetkaan virkamiesten ahtaalle alalle, vaan harrasti hän hellästi kansallisia pyrintöjä ja aikansa edistysrientoja. Ei hän tosin ollut mikään ”fennomaani”, mutta yhtä vähän ”svekomaanikaan”, joten hänellä ja Vanilla ei ollut kieliasiassakaan mitään riitamieltä. Hän oli älykäs, lämminsydämminen, mutta samalla täsmällinen ja suora. Hän nauttikin kaikkien rajatonta luottamusta ja johtavana sieluna hän oli herrojen seuroissa, joihin Vanikin nimismiehen tunnustettuna ystävänä oli tervetullut. Vaikka Vani luontaisesta ujoudesta ja hyvin tuntien alhaisen asemansa koetti alussa kartella näitä herraseuroja, ei hän kuitenkaan voinut niitä kokonaan välttää. Sillä Vanille karttui kaikellaisia toimia, joiden tähden hänellä oli usein asiaa herroille ja joskus sattui päinvastoinkin. Lopulta kokoonnuttiin tuon tuostakin toistensa luo illanviettoon ilman varsinaista asiaakin. Tämmöiset seurat — niissä kun vielä siihen aikaan oli tuo välttämätön, yhtenäinen totinjuonti — ovat monta sivistymätöntä ja heikkoluontoista turmelleet, ja oli tämä aika Vanillekin jonkullainen koetustuli. Ei se kuitenkaan päässyt häntä polttamaan, joskin hiukan kärvensi, jotta hän pääsi hyvin tuntemaan senkin tulen ”viat.” Mutta näinkin ollen oli tämä aika valoisin kohta koko Vanin elämässä. Hän ei ollutkaan silloin haluttu toveri ainoastaan herroille, vaan oli hänellä paikkakunnan yhteisessäkin kansassa paljon ystäviä, jotka luottivat häneen ja käyttivät avukseen hänen vähäisiä tietojaan. Häntä pidettiin etevänä ”rusthollarina”, laivapatruunana ja varakkaana, kunnollisena talonmiehenä ja oli siihen aikaan melkein ainoa talonpoika paikkakunnalla, joka osasi säällisesti kirjoittaa ja lukua laskea. Kaiken tuon vuoksi sai hän yhä tärkeämpiä luottamustoimia, kunnes kaikki kunnan, vieläpä kirkollisetkin taloustoimet olivat hänen hoidettavinansa. Hän oli kunnallislautakunnan ja samalla vaivaishoidon esimies, kunnallishallituksen ja kirkonkirjuri. Vuotta seitsemän hän piti näitä virkoja. Näissä oloissa tapahtui jotensakin jyrkkä käänne. Entinen nimismies muutti pitäjästä pois. Hänen sijaansa tuli piiriin nimismieheksi eräs löyhällä siveellisellä kannalla oleva mies. Itsestään oli selvä, ett'ei Vani pysynyt ystävällisissä suhteissa hänen kanssaan. Kaikissa kunnallisissa erimielisyyksissä saivat rettelöitsijät oivallisen asiamiehen tuosta kelpo nimismiehestä. Eräässä valitusasiassa syytettiin Vania väärän tahi puutteellisen pöytäkirjan teosta, jota vielä saatiin neljä kunnan jäsentä todistamaan. Tietysti täytyi semmoisen miehen ensi vaihdossa luopua kunnan toimista! Taloudellisiakin ikävyyksiä ilmaantui Vanille kaikenlaisia, etenkin ei näyttänyt olevan loppua toivottavissa keräjöimisistä, joissa nimismies aina näkyy olleen yllyttäjänä. Vani oli kokemuksesta luullut tulleensa vakuutetuksi siitä, että kyllä herrasmies aina pitää puoliaan talonpoikaa vastaan. Jo aikoi Vani myydä talonsa. Mutta vähitellen toipui hänen mielensä eikä hänestä sentään vielä ollut kirves heitettävä järveen. Kuntalaisten luottamus häneen kasvoi kasvamistaan, mutta hän piti sentään parhaimpana pysyä entisessä päätöksessään luopua kunnallisista toimistaan. Kohta sen jälkeen takertui tuo kunnan nimismies omiin koukkuihinsa, vangittiin ja kuoli myrkytyksestä. Kunnallishallituksen vaikeimpia tehtäviä on vaivaishoidon järjestäminen. Pitäjäässä oli semminkin tämä ala kokonaan rappiotilassa. Vaivaisrahoja maksoi se, joka tahtoi; joka ei tahtonut, jätti ne maksamatta. Avun anojille annettiin parhaiten sen mukaan, miten osasivat murkkua henkipuolta laitaansa. Sitte heitä syötettiin tahi työnnettiin rahaa kouraan. Erittäin hellästi pidettiin huolta aviottomien lasten äideistä; kitukoon köyhä perheenäiti vaikka kuinka kurjana. Kun kaikesta tästä vallattomuudesta oli tehtävä loppu ja ryöstöllä perittävä vaivaisrahat, jos muu ei auttanut, niin siitäkös nurinaa syntyi! Tietystikin kohta pitkin pitäjästä hoilotettiin, että vaivaishoidon esimies kiskoo viimeisetkin pennit maksajilta ja sitte varastaa kunnan rahoja omaan pussiinsa. Köyhät valittivat, ett'ei enää saada mitään apua ja nyt on kuoltava nälkään vaivaishoidon esimiehen rikastuessa. Kyllä Vani oli niiden kanssa löylyssä, mutta omantuntonsa mukaan hän koki parhaiten toimia. Hän oli vihdoin kuitenkin saanut vaivaiskassan semmoiseen kuntoon, että siinä oli säästöä yli 3,000 markan ja vielä jyviäkin, eikä maksu veroäyriltä sittenkään ollut noussut hänen aikanansa. Mutta yhä sai hän ymmärtämättömältä kansalta kuulla syytöksiä varkaudesta ja vääryydestä. Ne hän nieli semmoisinaan, tietäen omassatunnossaan olevansa syytön. Mutta vaikka Vanilla oli monta vihamiestä, jotka tekivät parastansa saadakseen hänet kuvatuksi ilkeäksi vääryyden tekijäksi ja oman voiton pyytäjäksi, niin oli kuitenkin niitä, jotka ymmärsivät hänen hyviä tarkoituksiaan. Mutta ne olivat melkein kaikki etevimmistä suvuista eivätkä voineet karsasmielisyydettä nähdä, että Vani mitättömyydestään oli noussut nykyiseen asemaansa. Heistäkin kuului joskus varsin hyvältä, että Vani sai aika lailla nenälleen. Oli miten olikaan, Vani luuli itsensä pakotetuksi luopumaan kunnan toimista. Huono terveyskin oli siihen lisäsyynä. Mutta siltikin hän niissä vielä pysyi, kunnes joutui kunnanesimieheksi lopulta. Ja kunnanesimiehenä nosti hän kansakoulupuuhan uudelleen esille. Kyllä hän sai siitä taas kuulla kunniansa. Mutta nyt hän oli päättänyt ajaa asian läpi vastuksista huolimatta. Lopulliseksi päätökseksi hänen näistä puuhistaan tuli, että kuvernööri määräsi 1,000 markan sakon uhalla kunnan kohta perustamaan koulun. Näin saatiin kansakoulu Vanin kotipitäjääseen. Ei kulunut vuosikymmentäkään siitä, kun Vani luopui kunnallisasiain hoidosta. Pian tämän jälkeen oli melkein koko Vanin suurella vaivalla aikaansaatu järjestelmä pirstaleina ja hänen kansansuosion uhalla kokoamansa rahastot ja jyvästöt hajoitetut kuin tuhka tuuleen, mutta silti veroäyri monenkertaisesti kohonnut. Tähän kohoamiseen oli kyllä luonnollisiakin syitä, mutta suurin aihe yleiseen rappeutumiseen oli kuitenkin se, ett'ei enää ollut ketään, joka täydellä halulla ja tarmolla olisi työskennellyt kunnan eduksi. Annettiin vain asiain mennä menoaan, miten vähimmällä vaivalla ja vastuksella päästiin. Vani oli vielä parhaallaan kuntansa yleisten asiain huoltajana ja hänen oma taloutensa oli varsin hyvässä kunnossa, olipa nyt taas hänen suuresta laivaliikkeestään loistaviakin tulevaisuuden toiveita, kun vuoden 1876 valtiopäivämiesvaali tapahtui. Entisissä valitsijamiesvaaleissa oli hänen kunnastaan valittu vain yksi valitsija. Nyt vaati Vani asetusten pohjalla valittavaksi kaksi tällaista. Niin tehtiinkin ja valtiopäivämiesvaali meni säädetyssä järjestyksessä. Vaalin jälkeisenä päivänä tuli toinen valitsijoista Vanin luokse ilmoittaen naurusuin, että Vani oli valittu tuomiokuntansa edusmieheksi valtiopäiville. Vani ensin piti tätä puhetta vain juttuna, mutta vieraansa uudistetuista vakuutuksista täytyi hänen se uskoa todeksi. Nyt joutui Vani pois suunniltaan ja ensi tuokiossa pelästyi tätä uutta luottamustointaan. Hän oli kyllä takavuosina lapsellisesti luullotellut itseään hyvinkin kypsyneeksi valtiopäivämieheksi, mutta sitte tutustuttuansa enemmän elämän menoon ja luettuansa kertomukset edellisten valtiopäivien toimista ja keskusteluista, joista hän suureksi kummakseen näki, miten johdonmukaisesti, järkevästi ja selvästi talonpojatkin lausuivat ajatuksensa, pieneni hän omissa silmissään mahdottomaksi valtiopäiville. Nyt odotti hän aralla mielellä valtiopäivien avausta ja valmisteli itseään niille parhaan taitonsa mukaan. Ja viimein se joutuikin tuo levottomuudella pelkäämänsä valtiopäivien aika. Kohta valtiopäivien alussa tuli Vanin osaksi se suuri luottamus, että hän säätynsä puolesta valittiin yhdeksi jäseneksi suuritöiseen lakivaliokuntaan. Mielipä tämä toimi käydä yli hänen kykynsä ja se koetteli hänen kärsivällisyyttään äärimmäisyyksiin. Kaiken hyvän lisäksi käyttivät valiokunnan istunnoissa muut paitsi talonpoikaissäädyn jäsenet yksinomaan ruotsinkieltä eikä tulkitsemisestakaan pidetty aivan suurta lukua. Monessa käytännöllisessä asiassa vei herrojen mielipide, joka kuitenkin voitolle pääsi, Vanin mielestään päin männikköön, ja se karmi hänen selkäpiitään. Silloisilla valtiopäivillä esillä olevista varsinaisista valtioasioista oli Vanille asevelvollisuuslain käsittely raskain, mihin hän milloinkaan on osaa ottanut. Oli kyllä arveluttavaa ja yksityisen vapautta sortavaa hänen mielestään velvottaa joka mies erotuksetta uhrautumaan verityöhön. Eikä ruotsikoiltamme, jotka aina ovat olleet ihanan vapaamielisyyden sankarimaisia etuvartijoita — nim. suurella suulla — suinkaan silloinkaan puuttunut kauniita sanoja asevelvollisuutta vastustaessaan. Mutta Vani varsin hyvin käsitti tämän ohessa, ett'ei valtiopäivämiehen käy antautuminen tunteittensa valtaan, vaan hänen täytyy punnita asioita kylmällä järjellään. Eikä pienen Suomen tarvinnut peljätä yleistä asevelvollisuutta enemmän kuin Europan suurien sivistysvaltioidenkaan, joissa se jo oli käytännössä. Ja kansalaisvelvollisuus oli täytettävä tinkimättä jokaisen; sehän se oli verotusjärjestelmänkin perusaate. Täysin tajuten asian tärkeyden monien harkitsemisiensa perästä hän lopulta puollusti asevelvollisuuslain täytäntöön panoa. Kouluasioissa oli myös näillä valtiopäivillä kova ottelu. Vapaaherra Kasimir von Kothen'in koulumullistus oli tarkoittanut estää suomenkielisiltä lapsilta laajempi kouluoppi ja siten pysyttää suomalaiset poissa kaikista yleisistä asioista. Tälle aikomukselle antoi tuntuvan korvapuustin yksityisten suomenkielisten oppikoulujen perustaminen ”kansan karttusan käden” avulla. Näitä kouluja vaati nyt suomenmielinen puolue valtion huostaan ja uusia perustettaviksi. Siten syntyikin sellainen koulutaistelu, ett'ei semmoista ole ollut ennen eikä jälkeen Suomen valtiopäivillä. Kansallismieliset saivat suuria voittoja, jotka sittemmin ovat laskeneet vankan perustan suomalaisen sivistyksen kohoamiselle. Kokonaisvaikutus Vaniin ensi valtiopäivämiestoimestaan oli ollut erittäin kasvattava. Monelta puolelta aukenivat hänen silmänsä. Hän sai aina väliajoilla kurkistaa suuren maailman verhojen taakse ja tutustua puolue-elämän monemmoisiin pikkulokeroihin. Likempää katsottuna näytti moni asia paljon toisemmoisemmalta kuin miksi se oli kangastellut tuonne maaseudun saloille naiiville talonpojan silmälle. * * * * * Vani, joka nuoruudessaan oli oppihaluisena kärsinyt niin kovaa opinnälkää kirjojen puutteessa, piti hartaimpana harrastuksenaan saada kirjoja nuorison luettavaksi niin paljon kuin mahdollista, ett'ei lukuhaluisten tarvitsisi kärsiä samoja vaikeuksia kuin mitä hän itse oli saanut kokea, ja kun tietysti kirjojen helppo saanti herättääkin nuorukaisessa luvun- ja tiedonhalua, joka onkin erittäin välttämätöntä kehittämään kansaa kelvolliseksi siihen taloudelliseen ja valtiolliseen toimintaan, johon se nyt oli uudestaan saanut oikeuden. Tätä varten oli lainakirjaston saaminen kuntaan ensimmäisenä ehtona. Käyttäen hyväkseen sitä luottamusta, jota hän yhteen aikaan nautti, koetti hän kaikissa sopivissa tiloissa saada kuntaa myöntämään ainakin pieniä rahasummia lainakirjaston hankkimiseksi, ja saikin kolmen vuoden kuluessa toimeen niinpaljon rahoja, että hän yllä kerrottujen valtiopäivien jälkeen voi hankkia kerrallaan jotenkin pätevän lainakirjaston. Tässä puuhassa hänellä ei ollut yhtään varsinaista puollustajaa, mutta sittenkin tuli asia vähinerin varteen. Kyllä oli paljon nurinaa sekä rahalliselta kannalta, että kansan turmeltumisenkin pelosta, mutta näistä Vanin kuuma into asiaan ei paljon välittänyt. Myöhemmin on kunta tuontuostakin myöntänyt tähän lisävaroja, ja vihdoin ovat mielipiteet siksi muuttuneet, että lähes kaksikymmentä vuotta ensimmäisen varain myönnytyksen jälkeen, suostui kunta antamaan pysyvän vuosirahan yksinomaan Vanin käytettäväksi kirjaston hyväksi. Kirjasto onkin aina ollut Vanin varsinainen helmalapsi, ja ainoasti siinä puuhassa sai hän tunnustuksen ja täyden luottamuksen vielä vanhuutensakin päivinä. Melkein alusta alkaen on hän ollut paikkakunnalla myös Kansanvalistusseuran asiamiehenä ja semmoisena sekä monella muulla tavalla toimittanut kuntaan suuren joukon vaihtelevaa kirjallisuutta, joka ilman hänen ankaraa puuhaansa olisi kuntalaisilleen ihan tuntematon. Jo mainittujen valtiopäivien aikana kutsuttiinkin Vani vielä Suomen Kirjallisuusseuran jäseneksi. Vaikka hän piti tätä ansaitsemattomana kunniana ja tiesi, ett'ei hän millään lailla voi seuran tointa hyödyttää, maksoi hän kuitenkin mielihyvällä jäsenmaksunsa. Niinkuin olemme edellä nähneet, polveutui Vani päiväläis-torpparin pojasta; koko nuoruutensa ajan oli hän uuvuksiin saakka koeteltuna työjuhtana; maailmaan oli hän lähtenyt jotensakin tyhjänä; hänen ainoa koulutuksensa oli siinä, että hän kaksikymmentä päivää kävi rippikoulua. Minkäänlaista muuta koulua hän ei ollut edes nähnyt sisäpuolelta, ennenkuin hän lähes neljänkymmenen vuoden ikäisenä vei omia lapsiaan kouluun. Nyt hän kuitenkin oli päässyt semmoiseen asemaan, että sitä ylemmäksi hänen kaltaisensa mies ei voi tulla. Hänen hyvistä avuistaan, mutta tietysti etupäässä hänen ”onnestaan” puhuivat kaikki, jotka hänen tunsivat. Suuren menestyksensä täysin tajusi Vani itsekin. Mutta hänen sisimmässä sydämmessään silloin tällöin heräsi joku one aavistus, että tämä kaikki vielä murtuisi, sillä elämä on monivaiheista ja ihmiset luihuja. Erilaisissa oloissa, erilaisilla aloilla liikkuneena tunsi jo Vani maailmaa enemmän kuin tavallinen talonpoika, mutta vielä ei hänen oppiaikansa tähän loppunut. Kypsyäkseen tarvitsi hän vielä paljon kärsiä, tehdä tuttavuutta uusien surujen ja murheiden kanssa. Häntä piti ruoskittaman verille asti ennenkuin hän oikein oppi tuntemaan Jumalan kaikkivaltaa, viisautta ja laupeutta. Hänen elämänsä pyörä kääntyikin äkkiä, ja tuiman ravakasti. Vani oli täydellä sydämmensä hartaudella koettanut istuttaa tyttöpuoliinsa Jumalan pelkoa ja kristillistä mieltä. Mutta se oli ollut vain veden viskaamista hanhen selkään: mitään jälkiä ei näkynyt. Kun tytöt olivat rippikoulun käyneet, oli Vanin vaikutus kokonaan loppunut. Vanhempi oli salaa kihlautunut. Ylkä tosin oli äveriään tilan poika ja muhkea ulkomuodoltaan, mutta hän ei ollenkaan vastannut tytön äidin miehen-ihannetta, jonka tähden Vanin vaimo kaikin mokomin tahtoi kihlauksen purettavaksi tai ainakin naimiseen menon toistaiseksi jätettäväksi, kun molemmat kihlakumppanitkin olivat vielä aivan nuoria. Vähän ajan rettelöityään nämä nuoret kuitenkin houkuttelivat Vanilta suostumuksen ja menivät naimisiin vasten äidin mieltä, joka oli asiasta varsin katkera. Ja nyt alkoi Vani molempain tyttöin puolelta saada kuulla kaikellaisia hävyttömyyksiä. Hän ei muka ainoastaan elänyt ylvästellen heidän tavarallaan, vaan vieläpä hävittikin heidän taloaan, minkä Vani piti katalana syytöksenä, kun tiesi paljon taloa parantaneensa, eikä vähemmän katkeralta tuntunut, kun tytöt suorastaan nuhtelivat äitiään, että hän oli yksimielinen Vanin kanssa ja yhdessä mokoman isäpuolen kanssa sortaa heitä. Tyttöjen puolestapuhujaksi ilmaantui monta ja nämä saivat vihdoin vaimon hetkeksi epäilemään Vanin rehellisyyttä. Pitkän aikaa Vani ihmetteli, mikä vaimoansa vaivasi, kun usein oli varsin kummallinen. Vihdoin pääsi hän salaisuuden perille. Tämä oli sellainen nuijaus hänen arimmille tunteilleen, että hän vielä kerran ikämiehenä pienen lapsen lailla itki jähmettyneen sydämmensä sulaksi Jumalan edessä. Vaimolleen selitti hän asian kataluuden ja pyysi pyytämällä, ett'ei hän kuolettaisi heidän molempien rauhaa. Ja hänen onnistui peräyttää vaimonsa noista onnettomista mietteistään. Nuorempikin tytärlentämä oli joutunut naimisiin ja nyt sai äiti nähdä, mitä hänen ennen oli ollut mahdoton uskoa, vaikka Vani sellaista oli alusta pitäen aavistanut. Lasten kiittämättömyyttä sai hän nyt kokea runsaimmassa mitassa. Vanhemmalla tytöllä ja hänen miehellään oli varsin hyvä maatila ja nuoremman tytön mies taas oli merelläkulkija. Tämä möi nuoremman tytön talon osuuden vanhemman tytön miehelle, jotta tämä suuremman osan omistajana voisi pakottaa äitiäkin luovuttamaan osansa hänelle ja siirtymään pois tilalta. Äiti kielsi tyttöään ryhtymästä tämmöiseen rettelöimiseen, selittäen, että hän se on perintörahoillansa tilan maksanut. Vanikin koetti parastaan, vedoten heidän lapsenvelvollisuuksiinsa ja muistuttaen, että vaikka he yhteiskuntalain mukaan voivatkin noin tehdä, rankaisee heitä vielä siitä siveellinen laki. Mutta turhaan! Lopuksi tahtoi Vani vävyltä, koska hänellä oli oma tila, ostaa itselleen ja vaimolleen tämän asumansa tilan. Mutta se ei tullut kysymykseenkään, kun vävyllä emäntineen oli mielessä vain kiusanteko. Käräjöitiin ja riideltiin ja lopputulos oli se, että Vani sai emäntineen lähteä talosta. Vaimoon koski tämä omien lapsiensa osottama ynseys syvästi. Vaikka hän tätä ennen oli ollut reipas ja vilkas, tuli hän nyt yht'äkkiä kokonaan kykenemättömäksi sekä henkisen että ruumiillisen kyvyn puolesta. Talosta lähtiessään sai Vani yhdessä emäntänsä kanssa puolen neljättä tuhatta markkaa ja oikeuden eläkkeen saantiin. Meriliikkeeseen ja muihin puuhiinsa oli hän pannut lähes kolmetoista tuhatta markkaa ja niissä oli hänellä velkaa kahdeksatta tuhatta. Jos hänen velkansa nyt tässä tuokiossa olisi vaadittu pois, olisi hän joutunut koko ijäkseen tyhjälle oksalle istumaan. Sillä nyt oli jo useain laivain käynyt niin ja näin, ne olivat pääomia takaisin antamatta ja niiden arvo oli laskeunut kovasti. Hädin tuskin sai Vani nyt itselleen hankituksi muutaman äärimmäisiin asti rappiolla olevan tilan. Ja nyt alotti hän taas Jumalaansa luottaen elämänsä uudelleen. Mutta ylölliset sielun ja ruumiin ponnistukset mursivat hänen terveytensä, ett'ei hän paljon voinut omin käsin työskennellä. Olipa hän toisinaan niin heikkona, ett'ei voinut vuoteestaan liikkua. Sittekin hän piti tarkkaa laskua asiain menosta ja kun hän vähäkin kykeni liikkeelle, johti hän itse kaikkia toimia. Lapset olivat vielä koulussa; yksin vanhin tyttö oli kotona. Tietystikään ei ollut sellaisesta perin rappiolla olevasta talosta ensi vuosina sanottavasti tuloja, vaan vaati se uhrauksia sekä huoneiden että etenkin viljelysmaiden korjuuseen. Näin ollen ihmiset alkoivat pitää suurta ääntä Vanin auttamattomasta hunningolle joutumisesta. Enin osa siitä riemuitsi, jotkut säälittelivät, mutta kaikki olivat varmat, että hän nyt on häviön mies. Olipa sellaisiakin suunpieksäjiä, jotka sättivät häntä tyhmäksi lurjukseksi, joka oli petkuttanut ihmisiltä rahoja, joita he eivät koskaan pois saa. Ja nyt hätäisimmät mitä kiiruummin hakemaan häneltä rahojaan! Vani itse ei kuitenkaan vähääkään epäillyt. Päinvastoin nyt kun lapsipuolista ei ollut jokapäiväistä perheellistä ristiä, tunsi hän itsensä paljon onnellisemmaksi kuin ennen, jolloin jokainen hänen onnellisuuttaan huusi ja häntä kade silmässä karsasteli. Hänen entiset ystävänsä olivatkin nyt paitsi muutamia harvoja, hävinneet kuin akanat tuuleen. Olipa hänellä silti nytkin selkänojaa. Talossa oli hyvä metsä, jonka myömisellä Vani minä päivänä hyvänsä voi tyydyttää velkojansa. Ja onnellinen seikka oli se, ett'eivät Vanin velkamiehet hakeneet rahojaan kaikki yhtä aikaa, joten hän miten kuten selviytyi heistä toinen toisensa perästä. Tämä Vanin elämän muutos sattui vuosina 1879—80 ja nyt oli hänen taloutensa niin kireällä kohta taas tulevien valtiopäivämiesvaalien aikana, että jos hän olisi tullut valituksi — jota hän kuitenkin itsekin piti mahdottomana —, niin olisi hänen täytynyt suureksi taloudelliseksi tappioksi itselleen jättää kaikki uudet yrityksensä ja tilansakin. Oli hän nytkin tosin ehdokkaana, mutta vaalissa joutuikin hän vähemmistöön. Sitä hän ei suinkaan surrut. Ensin ihmeteltiin ja pudisteltiin päitään Vanin suurille, perinpohjaisille viljelysmaiden uusimisille. Mutta jopa kuului jonkun vuoden takaa, että kyllä siitä tilasta silti taitaa hyvä tulla. Ja asiat kerkesivät niin parantua ja ihmisten mielet muuttua, että hän suurella enemmistöllä taas valittiin vuoden 1885 valtiopäiville. Nyt hän voikin suuritta huolitta kotonsa jättää. Mutta näillä valtiopäivillä hänen heikontunut terveytensä teki hänelle paljon haittaa ja yhtenään hän sairasteli pääkaupungissa. Siitä taas saatiin aihetta pistellä häntä, että hän tahtoo olla toimessa, vaikka on ruti sairas. Valtiopäivien lopulla voi hän jo kuitenkin olla täydellisesti muassa asiain käsittelyssä. Tämän sairaloisuutensa perästä voimistuikin hän, ett'ei hän koko miehuutensa aikansa ollut ollut sellaisissa voimissa. Hänen taloutensa edistyi yhä enemmän sen mukaan kuin hänen viljelyksensä paranivat. Tietysti kasvoi ihmisten silmissä hänen arvonsa ja älykkäisyytensä samassa suhteessa. Onpa hän vielä ollut parillakin valtiopäivillä. Itsekin Vani jälestäpäin suuresti ihmetteli, kuinka hän oikein noista tuhansista pulmista selviisi. Mutta siitä hän oli varma, että ilman jonkinlaista sivistystä ja lujaa luottamustaan Jumalaan hän olisi tiepuoleen uupunut. Jumalalle kiitos ja kunnia! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.