The Project Gutenberg eBook of Jumalten ja ihmisten suosikit This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Jumalten ja ihmisten suosikit Romaani Author: Elsa Soini Release date: November 1, 2026 [eBook #79898] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79898 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT *** language: Finnish JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT Romaani Kirj. ELSA SOINI Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1926 SISÄLLYS: I. Hertta II. Isossa laivassa III. Vieraalla maalla IV. Loppu tai oikeammin taas Hertta He olivat noita tavallisia, ikäviä ihmisiä, nuo kaksi naista, noita, joita tapaamme kadulla, kodeissa, juhlapaikoissa, joita Helsinki, maailma on kukkuroillaan. Heistä kerromme joskus, että he ovat ostaneet uuden hatun, saaneet uuden viran tai muuttaneet uuteen asuntoon, ja panemme heidät sitten taas syrjään ensi kerraksi ryhtyäksemme puhumaan muista yhtä ikävistä ihmisistä. He, kas, eivät olleet rumat eivätkä kauniit, eivät erikoisen köyhät eivätkä erikoisen rikkaat, eivät nuoret eivätkä vanhat, eivät hyvät eivätkä pahat, ja he liikkuivat kuin kalat vedessä tässä joukossa, jossa ihmiset ovat täpötäynnä vikoja, mutta ehdottomasti vailla paheita, jossa ikuisesti tehdään erehdyksiä eikä koskaan syntiä, jossa työskennellään aamusta iltaan eikä koskaan raadeta, missä suunnattomasti nautitaan eikä koskaan huumaannuta, missä on rakkautta eikä intohimoa, on surua eikä tuskaa, on vastenmielisyyttä eikä vihaa — niin ainakin luullaan taikka arvellaan soveliaaksi luulla. Ja nyt, kun me heidät kohtaamme, he olivat jo valmiit, puhdistetut, keitetyt, nimilapuilla varustetut ja hyllylle asetetut talvea odottamaan. Mutta vaikka kaikki luulivat, että heidät oli säilytetty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käymistä vastaan, ilman- ja bakteerinpitävästi suljettu ja tarkoin tartunnasta varjeltu, joutuivat he sittenkin joskus käymistilaan — minkä sille voi — kaikessa salaisuudessa. Mistä me ylipäänsä tiedämme, montako käynyttä purkkia yhteiskunnan hyllyllä seisoo — kaikki eivät säry, eikä kaikilla maistajilla ole suu niin hieno, että sen voisivat mausta päättää. Kas, kerran nuo kaksi, Hertta ja Aino, saivat odottamatta kummallisen päähänpiston lähteä maailmaa katsomaan. Hiljainen, tumma tyttö sai sen ensiksi — syvässä vedessähän kuulemma suurimmat kalat kutevatkin — ja hän kai sitten houkutteli iloisen vaaleaverikönkin pois siltä kaidalta tieltä, jota hän oli luotu tallaamaan. Eihän tuokaan ollut syntiä kuitenkaan. Se oli vain hieman epätavallista ja odottamatonta. Sitä ihmeteltiin, ymmärrättehän. Ja matkallaan he kai kokivat kaikenlaista. Ja kaikki — ne harvat, jotka jotakin aavistivat — syyttivät tuota matkaa. Kuka sentään tietää. Kaksi tavallista, ikävää ihmistä voi _kenties_ elää elämäänsä kotonakin. Joka tapauksessa he palasivat matkaltaan, nuo tytöt, ja alkoivat taas elää samaa ikävää elämää kuka mitenkin. Minkä he sille saattoivat, ja minkä me sille saatamme. Voimme vain katsella heitä, seurata heitä, joskus hymyillä heille ja joskus sääliä heitä — ellemme sitä ennen jo monta kertaa lopen kyllästy heihin, kun he eivät mitään merkillistä koskaan tee. Eiväthän he juuri kiinnosta vieraita. Kuka meistä, jumala paratkoon, sitä tekisi. Mutta olivathan he ihmisiä sentään, ja ainakin toista, tuota vaaleata, kiinnosti hänen toverinsa, koska hän joskus silloin tällöin merkitsi muistiin jotakin, kuluttaakseen aikaansa arvattavasti, en usko hänen julkisuutta ajatelleen — tai kukapa tietää. I HERTTA 1. Armolahjoja! Minulle on sanottu tai oikeammin minusta on sanottu, että otan vastaan armolahjoja, on ihmetelty, että viitsin elää Hertan armoilla. Pyh, niinkuin tuo olisi mikään lahja taikka armo, niinkuin Hertta ei tietäisi saavansa täyden maksun lahjoistaan. Raha ei merkitse hänelle mitään, ja hän tarvitsee minua, hän tarvitsee seuraani, terveyttäni ja pintapuolista tyytyväisyyttäni, jota hän nimittää idioottimaiseksi. Oikeastaan hän tarvitsee tahdikkuuttani ja loukkaamispelkoanikin, vaikka hän aina terävästi niitä arvosteleekin. Hän antaa minulle osan osakehuoneistostaan halvalla hinnalla, kutsuu minut huvimatkoilleen ja teatteriin ja tuo tuliaisiksi silkkisukkia ja korvarenkaita. Olemme siis kuitit. Ehkä hän pitää minusta, ainakin hän arvelee minun sopivan hänelle, ja sehän onkin pääasia. Minäkin pidän hänestä. Oikeastaan sanoisin pitäväni hänestä hirveän paljon — ja epäitsekkäästi, ellen jo aikoja sitten olisi vapautunut kouluajan tunteilemisesta. Ja riippuvainen hänestä en ole. Minun palkallani eläisi kuka hyvänsä, ehkä tekisi hieman harvemmin opintomatkoja ja ostaisi hieman halvempia vaatteita ja hieman vähemmän kirjoja, mutta eläisi kuitenkin — hyvin ja hauskasti. Hertta on salaperäinen. Osh, kaikkihan ihmiset ovat salaperäisiä. Kuka meistä nykyaikaisista kulkee kuin täytetty ristisana-arvoitus elämänsä halki? Mutta useimmat ihmiset osaavat peittää salaperäisyytensä paremmin kuin Hertta. Tavallisten ihmisten arvoitus on kirjoitettu näkymättömällä musteella, ja sen ilmitulemiseen tarvitaan kaiken maailman syövyttävät nesteet ja prosessit, ennenkuin päästään arvaamistyöhön käsiksikään. Hertta koketeeraa salaperäisyydellään, sanovat ne monet, jotka eivät pidä hänestä, mutta se on heti vale. Oikeammin sanoen hän välittää niin vähän ihmisten mielipiteistä, ettei viitsi vaivautua teeskentelemään. Hän vilahduttelee kuin majakka sisäistä lamppuaan. Sen väriä en edes minä ole aikaisemmin, kolmen vuoden aikana, ehtinyt nähdä, mutta hänen lähellään ollen tiedän, ettei siitä säteile kylmää sähkövaloa, vaan jotakin, joka lämmittää ja — kenties polttaakin. Tämähän kuuluu aika kiintoisalta ja syvämietteiseltä, ja Hertta on kuitenkin vain tavallinen piirustuksenopettaja, muutamia tunteja jossakin koulussa, joka meni Ateneumiin, siksi että peri rahaa eikä viitsinyt tehdä muutakaan. Tuollaista taiteellisuutta, tiedättehän, joka on taiteellisuutta eikä taidetta, kyvykkyyttä, ymmärrättehän, väriaistia, viivoja, pikantteriaa, keikailua. Lahjakas! Ihmiset ovat sanoneet minulle, ettei hän ole lahjakas, että hän on hieman hidas ja jotenkin tajuamaton, vailla uteliaisuutta, ymmärrättehän. Tietysti he erehtyvät, sillä kaikki naiset ovat lahjakkaita oikealla alallaan. Minua esimerkiksi pidetään lahjakkaana. Ylpeilen siitä, mutta sisimmässäni tiedän, että olen synnynnäinen vanhapiika ja sitten pantu vanhanpiian ihanteellisimpaan asemaan — pedagogiksi. Hätäkö minun siis on olla lahjakas, oikea ihminen oikeassa paikassa. Olisipa minut naitettu kaksikymmenvuotiaana neljäntuhannen kuukausipalkalle, niin koit söisivät mieheni frakkihousut, toukat mässäisivät kinkuissani ja lapseni tappelisivat hillolusikoilla murtuneen vahakangaspöytäliinan ääressä. Ja Hertta! Saisipa hän tanssia samettimatolla, jasmiinintuoksussa, helmien helinässä ja suihkukaivon silmässä kuumeenkosteana, itämaisena yönä pashansa mantelisilmien syöttinä — olisi hän enemmän kuin lahjakas, hän olisi nero. Tuo tuossa oli tietysti kaunista kuvakieltä, kuka sitä uskoisikaan, sillä itse asiassa Hertta ei voi mitään mustille silmilleen ja verenpunaisille huulilleen. Oikeastaan hän on ilmetty arvokkuus, hidas ja laiska kissa, häikäilemätön ja häijy sulaa laiskuuttaan eikä nimeksikään kiemaileva. Hän päinvastoin vetäytyy pois miehistä, vetäytyy ja vetää perässään — silmäkulmansa valkoisella väikkeellä, käyntinsä keinunnalla ja äänensä himmeällä värittömyydellä. Niin, hän ei ollut utelias kenenkään muun kuin itsensä suhteen. Minulla oli tunne, että hän sekä kunnioitti ja pelkäsi että häpesi itseään, vaikk'ei hän kunnioittanut, pelännyt eikä hävennyt ketään muuta. Minä puolestani taas myöskin kunnioitin häntä, sillä tuollainen välinpitämättömyys herättää aina heikoissa sieluissa kunnioitusta. Heikoissa sieluissa! Älkää sanoko kellekään, mutta minä tiedän, etten kykenisi pitämään kättäni kytevillä hiilillä minkään _asian_ takia maan ja taivaan välillä, taikka pysymään totuudessa, jos valehteleminen olisi vaaratonta ja edullista. Ikävä juttu! Hertta oli toista maata. Hertta! Mielellänihän minä hänen seurassaan aina olin, sen arvannette. Lämmittelin kuin kulkuri vieraalla valkealla. Tarkemmin ajatellen ehkä sittenkin olisin ollut yhtä mielelläni hänen seurassaan, vaikka minulla ei olisi ollutkaan mitään maallista etua hänestä. Hän huvitti ja ikäänkuin kannatti minua ja antoi aika hyvän sielullisen taustan, josta oli helppo kohota. Ruma piirre, mutta tosi. Onhan meillä kullakin oma kunnianhimomme ja päämäärämme, jonka mukaan valitsemme ystävämme — lukuunottamatta niitä, jotka valitsevat meidät. No niin, minun päämääräni, yksi niistä, minulla onnettomallahan oli niitä koko tusina, oli suoriutua kaikesta. Ei raskaasti, raatamalla, hampaat irvissä, suonet katkeamaisillaan — vaan noin: hopsis vain! eihän tuo ollut oja eikä mikään! hymysuin, vaikka olisin hypännyt suoraan nokkosiin. Ja sitäpaitsi tahdoin, että ihmiset pitäisivät minusta, sanoisivat minun ilahduttavan heitä. Sangen vaatimatonta, eikö totta? 2. Ja sitten eräänä kauniina päivänä, kuten sanotaan, vaikka totta puhuen päivä olikin kaunis, mikäli sitä enää saattoi arvostella, sillä kello taisi lähennellä jo seitsemää, ja vuosi oli vasta helmikuun tienoissa — minä istuin lepokodin kahvihuoneessa miettien, kuinka pääsisin pakenemaan. Hertta ei tietenkään istunut siellä, junkkari, hän sanoi ettei viitsinyt, muulloinkaan viitsinyt, vaikka kahvihuoneessa istuminen kuuluikin rituaaliin. Hän oli sitäpaitsi sanonut, ettei hän välitä koko päivällisestä: »... mene tiehesi siitä tuijottamasta!» Siitä oli syntynyt kohtaus, sillä hän oli hermostunut, ja silloin ympäristö sai sen tuntea nahassaan. Hän oli saanut viisumin, soitettiin eilen kaupungista. Oli kuin hän olisi kertonut matkustavansa Suursaareen. Petsamoon, Parisiin, vaikkapa Egyptiinkin matkustetaan — ei Amerikkaan. Mutta Hertta matkusti tietysti juuri Amerikkaan, tarkemmin sanoen aluksi New Yorkiin, opintomatkalle. Hän oli ollut levoton, hän oli tarvinnut lepoa, hän oli mennyt lepokotiin ja nyt tilannut minutkin sinne kahdeksi lupapäiväkseni — luultavasti paiskatakseen tämän kenraaliyllätyksensä mahdollisimman tuoreena nenäni eteen. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa minut mukaansa, enkä minä tahtonut tulla — en ikinä, niin kauan kuin tuo virkakin vielä oli ratkaisematon. Ja ruveta siitä keskustelemaan näin yhtäkkiä, ja päivälliskellokin oli jo soinut. Hertta ei huolinut päivälliskellosta. Inhoittavia, ikäviä ihmisiä kaikki tyynni. »Yksi uneton, toinen ruokahaluton, kolmas sydänvikainen...» »Hertta! Sairaita raukkoja!» »Sairaudesta ei saa tehdä teatterikappaletta. Mene sinä sinne liehakoimaan heidän helmasyntejään, mene!» »Niin menenkin.» »Mutta kuule, Amerikasta saisit silkkiä noiden kummitusten sijaan.» »Ne on Signe-täti itse virkannut.» Sujahdutin nopeasti hameen hyveellisen madapolaamipaitani päälle. »Ja hän pahastuisi, ellen niitä käyttäisi.» »Kuinka voi viisas ihminen olla noin lapsellinen! Usko minua, on aivan turhanpäiväistä kiemuroida ja väistellä ja hellitellä muiden ihmisten mielialoja. Kaikki vain nauravat sinulle. Aivan kuin siinä leikissä lapsena, jossa piti kulkea sidotuin silmin kaikenlaisten särkyvien purkkien ja kristallimaljakoiden ylitse, ja muut seisoivat vieressä nauraen sinun sätkytyksillesi väistellessäsi poissiirrettyjä kristalleja. Eivät nykyajan ihmiset ole niin herkkätunteisia, että heitä tarvitsisi kohdella kuin kristalleja. Astu päälle vaan.» Niin hän saarnasi — olihan hän oikeassa — ja jäi, otti appelsiinin käteensä. Hän pelkää lihoavansa. Ja minä menin ja istuin siis tällä hetkellä sulatellen patapaistia makaronilaatikon kera tuossa mukavassa sohvannurkassani. Oikeastaan minun on hirvittävän hyvä olla, tiedättehän, noin, että iho nauttii märästäkin paidasta, että lihakset nauttivat särkemisestä ja silmät paisuneista luomistaan — siksi että se on uutta, ja siksi että terve ruumis tietää sietävänsä kaiken tuon ja nauttii voimastaan. Sitäpaitsi nautin äskeisestä kauneudestakin. Tulin aamulla, ja olin jo ehtinyt hiihtää pitkän matkan. Kun silmäni suljin, näin edessäni äskeisen lumiaavikon opaalihohteen ja sen takana kaukaa häämöttävän mustan harjan, joka kantoi kärjillään pyöreätä, keltaista kerää. Ja aidat piirsivät säröjään jalokiven pintaan, katkaisivat suksien tahdin ja päästivät ne vihdoin taas juoksemaan tasaisesti vastasilitettyä, ladutonta aavikkoa alas siniselle niitylle ja ylös oranssimäelle kirkkautta kohden. Ah! Minä kohautin leukaani, hengähdin, ja muisto oli vielä niin virkeä, että sieraimeni levisivät. Nautin — ja samalla otin osaa keskusteluun — kuuntelemalla. Johtajatar seisoi pannunsa vieressä ja täytti tarjoutuvat aukot kupeissa ja keskustelussa. »No, nythän me saamme taas uuden vieraan — herran.» Johtajattaren ääni kuului selvästi joka pöytään. Urheilupukuisen lepokotileijonan kulmakarvat kohosivat levottomasti. Hän oli liian vanha vakavampaan kilpailuun, eikä hänen tällä hetkellä kannattanut muuttaakaan. Hänen aivoissaan kummitteli valkopaitainen nuorukainen, laiha, tyhmä ja viehättävä. »Maisteri Orrenmaa tulee iltajunassa.» Leijona käännähti keventyneenä ihailijattariensa puoleen. Tuonhan he olivat kuulleet jo toissa päivänä. Orrenmaa oli vanha tuttu, mukava mies, samaa ikäluokkaa. Harmaakiharainen, vaaleansinisilmäinen, valkohuivinen tohtorinna lähti lainehtimaan salin poikki ja sovitti laskosröykkiönsä vieressäni olevaan leveään keinutuoliin, jonka ymmärsin häntä odotelleenkin. Tohtorinna oli viihtyisä ja epäkiintoisan lempeä. Hän tarttui hiljaa työhönsä ja käänsi raskaasti alaruumistaan voidakseen mukavammin puhua kanssani. Hän ei tahtonut vielä poistua. Hän ei tahtonut olla yksipuolinen. Hän istui mielellään aina jonkin hetken salongissa seurailtoina, sillä hän rakasti nuorisoa ja uskoi siitä hyvää — aivan päinvastoin kuin muut hänen ikäisensä tai tämä nuoriso itse. Vanhus puheli mieliharrastuksistaan. Hän kuului moneen yhdistykseen, johtokuntaan ja ompeluseuraan, mutta hänen terveytensä oli ruvennut horjumaan, ja hän koetti nyt hienotunteisesti käännyttää minua, josta hän, ihme ja kumma, piti, tarttumaan auran kurkeen hänen jälkeensä. »Teillähän on kaikki iltapäivät. Ellillä» — hänen tyttärensä ja minun koulutoverini — »on lapsensa, ja nykyään ne nähtävästi vaativat äidin elämän kokonaan, näettehän, ne nykyajan palvelijat...» puolusteli yhdeksän lapsen äiti kaksilapsista tytärtään. »Mutta te, joka omin käsin ohjaatte joka päivä vieraiden lasten herkkiä sieluja, te varmaankin mielellänne seuraisitte niiden ruumiillista kehitystä ensimmäisinä ikävuosina. Se olisi vain niinkuin täydennystä. Me vuorottelemme aina joka...» Minä tiesin, ettei vanha rouva ollut koskaan elämässään päästänyt suustaan ainoatakaan lausetta, jota ei voisi painattaa hänen muistokirjoitukseensa. Luodessani salavihkaa silmäyksen ohuen suuviivan vielä niin valoisaan hymyyn uskoin, etteivät hänen ajatustensakaan urat olleet koskaan olleet hänen sanojansa hämärämmät. »Ei minulla ole oikeata innostusta.» »Se syttyy työn kuluessa, kyllä se syttyy. Sentähdenhän me naiset olemme taistelleet itsellemme opin ja vapauden valon, että me käyttäisimme sen hedelmiä maamme hyväksi. Teidän työnne on jo sinänsä jaloa kylvöä...» Varjelkoon, päähänpänttäämistä se oli! Ei, hän ei teeskennellyt! Hän puhui lämmöllä ja hartaasti. Hän oikein yritti parhaansa pelastaakseen tämän masentuneen sielupahasen oman ihanan, valkean viirinsä alle. »Minä olen jonkinlainen leipäpappi», yritin pyytää anteeksi, ja vanha rouva nauroi kuin hyvällekin sukkeluudelle. »Te olette kiltti ja viisas pikku tyttö. Teidänkaltaisianne me juuri tarvitsemmekin, kun rivit harvenevat. Ajatelkaa vain asiaa.» Hän taputti kättäni, nyökkäsi ystävällisesti muille vieraille ja vetäytyi sitten omaan huoneeseensa, missä tiesin hänen vapisevin käsin tyhjentävän pienen pulverin, joka monien yhdistyksien ohella oli tullut hänen elämänsä tärkeimmäksi sisällöksi. Lysti tietää, mitä meidän polvi kaataa kurkkuunsa neljänkymmenen vuoden kuluttua, ja missä suhteessa me silloin olemme vanhanaikaiset. Mutta kadehtia minun täytyi tuota polvea, jonka oli sallittu ajaa kaikenlaisia jaloja pyrintöjä, ja jonka oli sallittu peittelemättä niistä kertoakin. En käsitä, kuinka kummassa he voivat olla niin hyviä, kokoontua yhdistyksiin, pitää esitelmiä, auttaa köyhiä — muuten kuin vain päästäkseen kerjäläisestä — ja olla monta yhdessä hyvät. Minä en vain ikinä kehtaisi. * * * Sen sanoin Hertallekin, joka oli äänettömästi nyökäten seuralle asettanut irrallaan ajelehtivan taburetin taakseni häiriten siten tämän mahdottoman huoneen kalustuksen salaperäisiä lakeja. »Neiti Manner jäi ilman päivällistä.» »Ei maistunut.» Neuvoksetar räpytteli levottomia, pieniä silmiään. Häntä harmitti lyhyt vastaus. »Jaa, jaa, muutamien elämä on mukavaa. Tuollaisessa 'omassa kodissa' tottuu seuraamaan omia halujaan. Eipä auta meidän emäntien sanoa, ettei maistu, kun perhe istahtaa pöydän ääreen.» »Miksi ei?» »Siksi, että silloin sanoisivat lapsetkin, ettei maistu, kun on silakkalaatikkoa, ja mies tulisi syömään milloin vain, ja keittäjätär muuttaisi kesken kuukautta.» »Saahan aina toisen.» »Älä nyt, Hertta, kuuletko, että itsekään uskaltaisit kotona tulla syömään puoli kuudelta, jos Hilja on valmistanut päivällisen kello viideksi?» »En ikinä.» Emäntä Ollilaa huvitti Hertan mutkaton peräytyminen. Hän pysähtyi ohimennessään: »Tuollaisessa uudenaikaisessa 'kodissa' taitaakin vallita oikea järjestys.» »Se on paratiisi. Meiltä ei puutu yhtään mitään. Meillä on heinälaatikko, pesupussi, vintti ja kellari ja kaktus, joka kuulemma kukkii kesällä.» »Entä mies?» Tohtori oli paikan kyynikko. »Ystävättäreni tarkoittaa Eedeniä ennen käärmeen tuloa», Hertta huomautti. »Meidän on oikea tulevaisuuden koti, joka tarjoaa kaikki edut eikä mitään varjopuolia. Ei ikuisia siteitä, ei riippuvaisuutta, ei hysteriaa, ei sairautta.» »Eikä lapsia.» »Jahka minä saan vakinaisen viran...» »Niin kyllä niitäkin ilmestyy.» On asioita, joita sanotaan tyttöjen kesken, mutta joista ei saa luoda vitsejä. Koetin kuitenkin puhua kohteliaasti: »Lastenlinnasta saan millaisen enkelin hyvänsä.» »Niin, kyllähän tuo elämä on mukavampaa.» Terävänenäinen, kuoppaposkinen, lattajalkainen, lepäämässä oleva äiti puhui katkeralla äänellä. »Kyllähän me entisetkin äidit olisimme mieluummin ottaneet lapsemme vuoden vanhoina.» »Ettepä olisikaan, ette ainoatakaan heistä.» Hertta katseli kulunutta äitiä suoraan silmiin. Tämä hämmästyi hieman ja katsahti ympärilleen apua anoen. »Kasvattilapsista on vähemmän huolta», nyökkäili neuvoksetar. »Jos ne tekevät mitä pahaa tahansa, syytetään heti perinnöllistä taipumusta ja lähetetään takaisin.» Emäntä huokasi: »Niin, niin, omiemme pahat teot... se on paljon raskaampaa.» Väsynyt äiti oli vihdoin päässyt langanpäästä kiinni: »Ovat ne hyviä, ne omat. Eikä nainen muuta kuin äitinä...» Hän oli tottumaton puhumaan näin abstraktisista asioista eikä löytänyt sanoja. Neuvoksetar oli liukkaampi: »Äidintunnetta ei kaikille annetakaan.» »Jumalan kiitos! Mitä me vanhatpiiat muuten tekisimmekään.» Minä en siedä sentimentaalisuutta. »Menisitte naimisiin ettekä eläisi miesten paikoilla ja palkoilla ja tuhlaisi leiviskäänne.» »Mutta mitäs tohtori tekisi, jos olisi nainen eikä kukaan kosisi?» »'Ainahan sitä miehen saa, kun vähän itsekin haalii', sanoi meidän keittäjätär.» Neuvoksetar tarttui ompelukseensa, ja kalpean äidin kasvot riemastuivat. Kuinka paljon korkeammalla hän olikaan noita suoraselkäisiä, hyvinpuettuja tyttöjä! »Ja isän lapselleen saa vieläkin helpommin, siihen _minä_ luotan.» Hertta virkkoi sen vakavana kuin kinkereillä. Emäntä Ollila rypisti kulmiaan. »Ei saa laskea tuollaista leikkiä, neiti hyvä.» »Minä en koskaan laske leikkiä.» Siinä taas oltiin — Hertta ei kyennyt laskemaan leikkiä. Hänenkin kulmakarvojensa väliin piirtyi vako, mutta muuten kasvot olivat ilmeettömät. Hän jäi rauhallisesti odottamaan jatkoa. Syntyi kiusallinen äänettömyys. Minä tiesin, ettei nyt ollut hyvä käydä tähän kysymykseen käsiksi, ja tiesin myöskin, että Hertta ärtyisi, jos minä rupeaisin puhumaan muusta. Hertta, hänen oli hyvä: Hänellä ei ollut käsityötä, ja kuitenkin hän hallitsi käsiään, hänellä ei ollut kirjaa ja kuitenkin hän lepuutti katsettaan, hän ei puhunut, ja kuitenkin hän häiritsi. Hänen toinen kätensä silitteli sormenpäillään tuolini käsinojaa, ja hänen silmänsä siirtyivät niin hävyttömän välinpitämättömästi kasvoista kasvoihin, että ympärillemme vähitellen muodostui tyhjä tila. Hän ei aikonut huvittaa seuraa, ja hän näytti sen. * * * Äkkiä säpsähdin, hän oli tarttunut käteeni ja puristi sitä sormenpäillään: »Nyt hän tulee!» kuiskasi hän. Mitä hän tarkoitti? Todellakin — kulkusten kilinää, hiekan kiljahdus jalaksen alla, ajajan »soh, soh». Johtajatar ilmestyi huoneensa ovelle huolestuneena. Teehän ei vielä läheskään ollut valmis. Rusko oli ollut nopea tänään. Mutta sitten hän pää tervetuliaiskumarassa kiiruhti ovelle. Seura asettui luontevampiin asentoihin. Tytöt painoivat päänsä lähemmäksi korttejaan takapöydässä, rouvat hakivat silmiään, ja vanhat herrat kohottivat sanomalehtensä ylemmäksi. Orrenmaa, mietin minä, en koskaan ole kuullut sitä nimeä, joskus ehkä lukenut tai kuullut puhuttavan. Merkillistä! Joku uusi tietenkin. Mutta tuo matka! Ja meidän paratiisimme! Sillä se oli ollut paratiisi, ei mikään vastike, vaan oikea paratiisi. Sanoinko jo alussa, että olen romantikko — ainakin aioin varoittaa teitä edeltäkäsin? Kylmät ihastuksen väreet karmivat selkäpiitäni, niin pian kuin vainuan jotakin romanttista. Tyhmää, mutta totta. Kesti kauan, ennenkuin vieras tuli. Vilkas seurustelu ehti taas herpautua ja Hertta päästää ranteeni. Hän risti kätensä polvellaan ja rupesi kertomaan minulle kokemuksiaan viisumi-jahdiltaan. Hänen sanansa vääntyivät hauskasti, ja minä nauroin enkä ollut huomaavinani, että iho hänen nenänsä selällä pingoittui valkoiseksi ja että hän räpytteli tavattoman tiheästi silmiään. Johtajatar kuljetti vierasta pöydästä pöytään ja esitteli — talon tapa. Pitkä, keskivärinen, pehmeäkätinen herrasmies, jolla oli kumajava ääni ja kulmikas kumarrus, puristi kättä toisensa jälkeen. Toisiinsa jo aikoja sitten kyllästynyt seura upotti vieraan itseensä kuin kihokki kärpäsen eikä tahtonut päästää etenemään viimeiseen ryhmään saakka. Oletteko koskaan joutuneet seuraan, jossa on jotakin ilmassa? Sähkövalot palavat kuten tavallisesti, keskustelun hyrrä kieppuu ja kierii, tytöt nauraa kikattavat, sikarintuhka putoaa valkoisena kömpelöihin savikuppeihin, ja yht'äkkiä, ennenkuin aavistattekaan, kaikki tämä on niin olematonta, vain kehystä jonkin asian ympärillä. Tavallinen lepokoti-ilta, tavalliset ihmiset, tavalliset suhteet, ja äkkiä kohdistuu valkokupuisen lampun valo kuin valonheittäjä suoraan kahteen ihmiseen. Vieraan katse sivuutti minut tervehdittäessä ja suuntautui Herttaan, joka hienona ja komeana kuin prinsessa seisoi tuolini vieressä. Ja Hertta, jonka tumma katse tavallisesti iskeytyi häikäilemättömästi suoraan ihmisiin, siristi hieman silmiään, ja pieni ryppy syveni hänen kulmakarvojensa välissä, kun johtajatar esitteli: »Maisteri Orrenmaa — neiti Manner. Tai taidattekin olla vanhat tutut niiltä ajoilta, jolloin maisteri oli kansanopistonjohtajana Rantavuorella?» »Kyllä minä Hertta-neidin muistan, mikä sitten lienee minun osani?» Jolloin Hertta avasi silmänsä pyöreiksi vastatessaan: »Siitä on kulunut hirveän monta vuotta», ja käänsi päänsä taas profiiliin. Sehän ei ollut erikoista. Mutta heidän välillään oli sittenkin jotakin. Sen aavisti siitä tavasta, jolla he _eivät_ puhutelleet toisiaan, ja siitä, miten vieraan silmät vahtivat Herttaa. Keskustelu oli tietysti taas vilkastunut. Pöydissä juteltiin, juteltiin, kiisteltiin, kiljuttiin kimeästi, kuten aina piirin ollessa liian suuren. Polkkatukista, vaaleista, ylioppilastutkinnosta, tanssimisesta. »Mistä tämä loistoseurustelu nyt johtuu?» kuiskasin tohtorille. Tohtori muikisteli kankeita leukalihaksiaan ja levitti kätensä kuin juutalainen: »Katsokaa tuota uutta maisteria. Hänellä on mielipiteitä? Eikö totta, maisteri Orrenmaa?» Vieras oli heti höristänyt korviaan ja sitten siirtynyt meidän luoksemme. »Eikö totta, että teillä on mielipiteitä, oikein kunnollisia, lämpimiä mielipiteitä? Harvinaista! Niinkuin meillä muilla on progressiivisesta veroasteikosta tai kieltolaista.» Tohtori puhui ivallisen hyväntahtoisesti. Orrenmaa ei ilmeisesti pitänyt siitä. »Minähän olen maalaisserkku, ja maalla säilyy kuin kivihiilessä kaikenlaista vanhaa, mielipiteitäkin.» »Ja loistohuoneistoja ja uskollisia palvelijoita ja suurmiehiä ja kipsikuvia ja fiikuksia ja juhlapuhujia ja...» Orrenmaa, joka vieläkin seisoi edessämme, tarttui tuolin selkään kuin kateederiin. »So, so, ei maallakaan aina ehditä tuhlata aikaa mielipiteisiin. Isänmaanrakkaus saatiin sielläkin todistaa ase kädessä, ja henkinen energia on jo sielläkin ja juuri siellä käytettävä työhön eikä innostukseen.» »Mieshän on täysi höynä», välähti mieleeni, ja minä nautin julmasti tuosta kouluaikaisesta määritelmästä, joka usein myöhemminkin tuntui iskevän naulan päähän. Mutta sittenkään en kyennyt vähäksymään tuota miestä. Hän oli vaikuttava ja hän oli luultavasti aivan erikoisesti halukas vaikuttamaan juuri tänä iltana. Hän oli juhlapuhuja — vanha kettu. Hänellä oli ääni, matala, kantava ääni, ja puhuvat liikkeet ja hyvin valitut sanat. Hän esiintyi esiintymistään. Joskus hän ikäänkuin säikkyi jotakin sattuvaa sanaa, imeytyi siihen, jatkoi pari tahtia samassa äänilajissa, kunnes taas heittäytyi uudelle uralle. Hän oli ryhmän, monen ryhmän keskipiste. Leijona oli vetänyt tuolinsa irralleen omasta pöydästään ja sekundeerasi huvitettuna. Minä pidin siitä levottomasta tavasta, jolla hän seurasi keskustelun heiluvaa pendeliä, mutta en pitänyt siitä, että hän omienkin sanojensa jälkeen salavihkaa tarkkasi ympäristöään. Tunsiko Hertta jotakin, Hertta, joka istui silmät puoliummessa, kädet ristissä polvellaan ja kulmakarvat hieman kohotettuina syrjässä, ja näytti olevan ehdottomasti, kylmästi ja kriitillisesti kaiken ulkopuolella? Tunsi toki. Se häiritsi hänen ääntään, kun hänet vihdoin oli pakotettu puhumaan. Maisteri oli kääntänyt tuolinsa Hertan eteen ja katseli häntä nyt peloittavan intiimisti. »Ehkä hän on höynä, mutta hän ei ainakaan välitä mistään.» Se oli minun suurin, kadehtiva tunnustukseni kanssaihmiselleni. Hertan matkahommat ovat tunnetut. Mies sanoi nimittäin: »Entä mitä me sitten teemme, me, jotka jäämme tänne?» Oliko maailmassa muuta kuin tuo kysymys? Oli, oli toinen kysymys: »Mitä tekivät kaikki ne ihmiset, jotka jäivät kaikkiin niihin paikkoihin, joista te olette lähtenyt?» »Seisoivat asemilla syreenejä kädessään ja lauloivat 'Jos sydän sulla puhdas on'.» »Sehän sopisi nytkin mainiosti.» »Ei, ero on lähdöilläkin.» Maisteri tarttui kepeään tuoliin ja istahti Hertan eteen. »Kas, minä, tiedättehän, heittäydyn ympäristööni kuin vieteripatjalle. Kun poistun, ei jää merkkiäkään jäljelle.» »Entä minä?» Hertta hymyili tyynesti, eikä hän muuta olisi voinutkaan tässä seurassa, joka kuunteli niin uteliaana. »Te...», pitkä, tahallinen taidepaussi, »te kaivaudutte kuin pora graniittiin. Teidän jälkiänne ei hävitetä muulla kuin dynamiitilla.» Hertan katse vetosi minun apuuni. Oli kuin hän olisi ollut väsynyt. »Te olettekin kai oikeita ihmisiä kumpikin. Minä vaivun ympäristööni kuin suohon ja nousen siitä hirveän... aivan samanvärisenä kuin sekin.» »Mutakylvyt ovat terveelliset, paljon terveellisemmät kuin kaiken maailman dynamiittikokeet.» Hertta selviytyi aina, niin pian kuin hän voi sanoa paradokseja. Ja sitten hän oli lopullisesti vaiti. * * * Tuona iltana soitettiin paljon. Ensiksi lepokotileijona soitti oikein sievästi viulua. Hän soitti joka ilta Händelin Largon ja Mustalaiseks olen syntynyt, ja neiti Tallberg lauloi hyvin ja kimeästi Har du en vän, ja jos hirveästi kiusattiin vielä Hvis du har varme tanker, ja muuan neiti, joka ei koskaan sanonut mitään, soitti mitä vain pyydettiin, ja soitti hyvin, ja lopuksi suostui kaikkien ihmeeksi uusi vieraskin soittamaan. Leijona hänet sinne houkutteli, ja hän sovitti pitkät jalkansa flyygelin alle ja löi pari vahvaa akordia. Mutta hän olikin taituri, tuo maisteri. Hän melskasi vallattomasti, hän paineli pehmeästi, ja koko ajan juoksi keskustelun lanka hänen olkansa ylitse muuhun joukkoon. Hän siirtyi melodiasta melodiaan, muunteli, lyhenteli, mutta oli kuin hänen sielunsa olisi ollut aivan irrallaan sormien juoksutuksista ja huulten liikkeestä ahdistaen itsepintaisesti Herttaa. Hertta oli kiusaantuneen näköinen kurottautuessaan ottamaan pöydältä kuvalehteä ja syventyessään siihen alleviivatun epäkohteliaasti. Ja vieras kumartui lähemmäksi näppäimiä aloittaen uutta säveltä. Missä olen ennen kuullut tuon vanhan valssin? En tiedä, itse en soita, mutta Hertta kai — tietysti Hertta, ja aivan äskettäinkin. Sävelet tippuivat leppeinä ja sointuvina ja tunteellisina, oikein kuin ensimmäisen nuoruutemme tanssiaisissa — kauan, kauan, kunnes yleisö kyllästyi. Nuorten pöydästä kohosi uusi solina. Hän oli vanhettunut, tuo uusi vieras. Hertta kätki haukotuksen käteensä, nousi hiljaa ja meni ulos. »Repertoaarini taitaa olla vanhanaikainen.» Maisteri istahti tyhjälle tuolille viereeni ja jatkoi sitten matalasti: »Miksi hän meni?» Katsoin häneen niin, että hänen piti ymmärtää, etten minä tiennyt mitään, ja kohautin olkapäitäni kuin teatteridiiva. Hän heitti toisen polvensa toisen yli ja piirteli pitkällä jalkaterällään isoja ympyröitä. »Tehän olette hänen asuintoverinsa ja ystävättärensä — eikö hän ole koskaan kertonut?» Suora kysymys ainakin. »Ei, en ole kuullut nimeännekään — tässä yhteydessä.» Tämä oli kohteliaisuus, ja hän totesi sen pienellä hymyllä. Sitten hän katseli taas kenkänsä kärkeä tarkkaavaisesti. »Merkillistä, olen jo ollut puolen vuotta Helsingissä, eikä minulle suoda tilaisuutta, pienintäkään mahdollisuutta... Vaikka ymmärränhän... Olin aika nulikka silloin... Kerran syksyllä tapasin kadulla, ja hän oli melkein kuin ennenkin. Kuulin...» Itserakas, miehinen »luulin». Näin, että neuvoksettaren neula pysähtyi. Oli vain metri väliä. Hän kuunteli. Maisterikin huomasi sen, ja me siirryimme ikkunan luokse. * * * Kuutamo piirsi kaameita haamuja siniselle pihalle. Tumma varjo hiipi pihan poikki, pysähtyi kinoksen luokse ikkunan eteen, tempasi törröttävästä metsästä jotakin. Kova pihalumi paukahti, rauta napsahti pari kertaa, porkka vingahti, varjo liukui tienviereen ladulle ja suli pimeyteen. »Helkkarissa!» Olimme sanattomina katselleet ulos. Näin että puna nousi hitaasti kauluksen alta kapeaan niskaan. »Minne hän meni?» »Hiihtämään, hän on hiihtohullu.» »Mennään mekin. Tulkaa!» Hän potkaisi tuolia mennessään, muuten ei kukaan olisi huomannut lähtöämme. Kolmella askelella hän katosi yläkertaan, ennenkuin ehdin mitään sanoa likomäristä varusteistani. Odotin. Tai tuskin ehdin odottaakaan, ennenkuin hän jo seisoi edessäni pieksut jaloissaan. »Tulkaa neuvomaan tietä, vaikka kävellenkin.» Heitin villanutun hartioilleni ja riiputin tupsusta lakkiani. Maisteri näpelöi jo ulkoeteisessä suksiensa rautasiteitä. 3. Sinä iltana tapahtui jotakin omituista. En yritäkään ymmärtää. Ei se ollut minun syytäni. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti — modernia teatteria, tyyliteltyä taidetta. »Osh. Mistä saisin veitsen?» »Ottakaa minun sukseni. Ne ovat valmiit.» Sinistä, sinisempää, harmaata, harmaampaa, ja kaksi keltaista, väreilevää mattoa levitettyinä ikkunan eteen sekä kaksi kultaketjua tiellä — jalaksen jäljet. Kirpeä, lumelta ja yöltä ja kuivalta heinältä hajahtava ilma. Kuu valkoinen, vakava — postikorttikuu. »Mihin suuntaan?» »Tuonne.» Tiesinhän reitit ja mielihalut ja tallinmäen kuuluisan ladun. Työnnähdys sauvoilla, notkahdus, ensin jalka, sitten toinen tien reunalle, notkahdus vielä kerran, ja kumara haamu huljahti vaalealta mäeltä pimeyteen. Tartuin hylättyyn potkuriin, napitin takin toisella kädellä, vasta mäen alla ehdin vetää myssyn päähäni. Kädensija raapi kylmänä kämmentä, vedin hihan väliin. Viima viilsi leuanalustaa. Kovaksi ajettu valtatie alhaalla vietti liukkaasti, kannatti jalaksia. Kuusten varjot olivat kuin syviä, mustia ojia. Hiljaisuus... »Hoi! Herttaa!» Ilkeä huutaa kuutamossa. Aaveet heräävät. Pensaikossa rapisee — taas rasahtaa. Maisteri suhahti viereeni. »Missähän?» Seisoimme katsellen korkeaa rinnettä. Metsäpälviä kuin mustia kuoppia siellä täällä, ladut selvät kuin päivällä kuutamoisissa kohdissa. »Katsokaa!» Tumma olento liikkuu hitaasti yläpuolella olevalla rinteellä, katoaa pimentoihin, näkyy taas siluettina. Huohottava toverini on poissa. Mestari suksilla, maalaisserkku. Risukon lävitse riuskin rauskin. Hiljaisuutta, kirkkautta, pimeyttä. Ylempi pilkku ilmestyy taas korkeammalle aukeamalle, toinen hahmo näkyy alempana. Hertta on orava, on sinipiika, on ilmatar suksillaan. Sukset sidotut jalkoihin, ruumis kuin teräsjousi. Takaa-ajajalla on vieraat sukset, tavalliset pälkäät, liukkaat pieksut, ja kuitenkin hän lähenee. Hertta on varmaan nähnyt, mutta ei odota. Hän juoksee syrjittäin sinertävän valkeata rinnettä huipulle, mistä mäkilatu alkaa. Maantie kiertää vuorta, latu leikkaa sen tuon nyppylän toisella puolella. Potkaisen vauhtiin. Juoksen välillä. Tie on vastamäkeä tässä kohdassa. Kurkku kipinöi. Tämä on vaarallista, tämä on varomatonta näin illalla. Nyt näen ladun. Kaksi musteviivaa valkoisella paperilla. Läiskä siellä täällä ja maantien lähellä iso, pimeä alue. Kuu kaiken yläpuolella. Musta haamu ilmestyy haaleaa taivasta vastaan, nojaa sauvoihinsa, odottaa. Minä olen ulkopuolella, katselen. Haamu taipuu syrjään, huitaisee sauvallaan — kaamea yölepakko — hän tervehtii jotakuta takanaan. Hän nostelee jalkojaan. Mitä hän noin kiemurtelee? Potkurini rupeaa liukumaan taas eteenpäin, näen risteyksen, tuon mustan kohdan. Hyvä Jumala! Kantapääni työntävät jalakset hajalleen, jarruttavat. Sydämeni ei lyö pitkään aikaan, se lakkasi lyömästä jo ennenkuin aivoni käsittivät mitä minä näin. Siellä rakennetaan hyppyriä. Siellä on telineitä, keskellä latua, tukkeja poikittain, teräviä rimoja ristiin rastiin. »Hertta!» Oletteko koskaan yrittäneet huutaa painajaisunessa? Ääntä ei kuulu. Lepakko katoaa vaalealta taivaalta — musta läiskä alkaa valua — nopeammin, nopeammin — suurenee — sauvat jarruttavat kummankin puolen — tupruttavat lunta — — — »Varo!» Tiesinhän sen, kumarrus, notkahdus, lumipyörre, horjahdus — ja taas pystyyn kuin purjevene puuskan jälkeen — vinosti maantien poikki suoralle niitylle. Postikorttikuu katsoo laupiaana. Taas sydän seisoo. Uusi möhkäle putoamassa valkoista rinnettä, ei jarruta, ei nostata lumi vaahtoa jäljissään, viilettää kuin uhalla suoraa latua. Se ei ole totta, se ei voi olla totta! Sehän merkitsee surmaa. Päästin potkurin käsistäni, lähdin juoksemaan, tyhmeliini. Pääsin kaksi askelta, vaivuin ojaan ja suljin silmäni. Aioin sulkea silmäni, mutta näin kuinka kiitävä haamu kyyryssä kuin kissa ponnistihen tasajalkaa ilmaan, muutti suuntaa, mestarilaskija, ja lensi kuin riepu pimeyteen. Irtonainen suksi kirahti maantiellä, hypähti ja sujahti nuolena kauas niitylle. Tällaistakohan sanotaan tapaturmaksi? Tapaturma — niin kauheaa! Eihän minun tarvitse, eihän minun tarvitse mennä sinne? Hän on tietysti kuollut. Se ei ollut minun syyni, ei se ollut minun syyni. Pääsenkö pakoon? Hertta on vielä kaukana, mutta matkalla takaisin. Minun täytyy. Möhkäle on hyppyrin varjossa. Ruumis. Mitähän ihmiset sanovat? Onkohan hänellä omaisia? Hertta tietää. Kaamea, sininen pimeys, lumi sulaa säärilläni, nilkat ovat jäätä. Liikkuuko siellä? Möhkäle muuttuu ihmiseksi, kompuroi, saa jäseniä, kasvoja, käsiä. »Voi, voi.» En voi sanoa muuta kuin voi, voi, niin onnellinen olen. Ojennan käteni. Samassa matelee väliimme kaksi mustaa käärmettä, suksipari. Kaatunut nousee horjuen kirkkaaseen kuutamoon. Hän pitelee leukaansa ja koettaa puhua. Hertan silmät ovat mustat, äärettömät, kauhistuneet. »Siellä ylhäällä, ylhäällä oli jo tukki...» Mies yrittää sanoa jotakin. Hänen on vaikea puhua. Hänen on vaikea seisoa. Hän lysähtää polvilleen. Hertta irroittaa jalkansa. Minä seison ja värisen ja olen ulkopuolella. Hertta koettaa nostaa häntä kainaloista. Näen armottomassa kuutamossa, että hän itkee. »Armas, mihin koskee, anna anteeksi, mihin koskee, sano. Armas, kuule, Armas.» Mies karistaa hänet vihaisesti pois, nousee. Hän pyytää potkuria. Juoksen hakemaan sen. Hän nousee varovasti siihen toisen kätensä varassa. Hän ei ole pahasti loukkaantunut, mutta hän on hirveän vihainen. Hertta kumartuu kiinnittämään jalkasiteitään. Olen kuin hevonen, silmätön, korvaton, tunteeton. Lykin raskasta kelkkaani. Sankari lasten potkurissa on kuin hämähäkki, naurettava, mykkä. Vain silkkisukat jaloissani ja puolikengät — toista kertaa jalassa ja maksoivat kaksisataa, senkin muistan, ja nyt täynnä lunta, joka sulaa. Kuu ilmeetön. Hertta kiertää toista tietä. Porstuassa johtajatar lyö kätensä yhteen. On osaaottavainen, mutta suuttumus kuultaa lävitse. »Arvasinhan sen. Olenhan sanonut. Olenhan kieltänyt pimeässä. Mikä paikka on loukkaantunut? Kuinka tämä tapahtui?» Maisteri hytisee. Häntä kiusaa ihmispaljous. Hänellä on paha raapeutuma leuassa. »Ei se mitään, ei se mitään. Nilkkani on ennenkin nyrjähtänyt. Sääli neiti Laurilan suksia, toinen katkesi. Ei se mitään. Ei, minä en tarvitse mitään!» Hän oikein ärjyi. »Ehkä sentään kääreen.» »Kyllä minä sinut hoidan.» Lepokotileijona sanoi painavan sanansa. »Saisinko vähän kuumaa vettä sinne maisteri Orrenmaan huoneeseen?» Maisteri on jo matkalla yläkertaan käsipuuhun nojaten. »Hetken kuluttua.» Johtajatar on happamen näköinen, mutta näin poikkeustapauksessa... »Myöhemmin tulen panemaan kääreen.» »Aivan turhaa.» Tohtori on tullut ovensuuhun muun joukon mukana. »Kyllä me hänet hoidamme, me miehet.» Minä, jonka kaikki huomaavat jääneen syrjään, hiivin nolona Mixtura simplex-pullo kädessäni ylös huoneeseeni. 4. Hertta tulee myöhemmin. Ei tapaa tietystikään ketään, ei sano tietystikään mitään, rupeaa riisuutumaan. Luulee minun nukkuvan. Mutta hänen kätensä ovat leperöt, paulat niskoittelevat. Kuulen, kuinka hän niitä tempoilee. Sitten hän huokaisee syvään. Huokaisee vielä kerran. Vetää pyjamahousut jalkoihinsa, takin ylleen, solmii vyön ja seisoo taas hiljaa. Hän kääntää päänsä ja katsoo minuun, näkee että silmäni ovat auki. »Eikö se ollut hirveätä?» hän kysyy. »Onni, että olitte niin taitavia hiihtäjiä molemmat.» »Sanoitko onni?» Suljin silmäni, en ollut kuulevinani, mutta olihan minun sanottava jotakin. »Mahdoit sinä kauhistua nähdessäsi, että hän tuli samaa latua.» »Kauhistua! Olin kuolla säikähdyksestä — ihminen on niin heikko. Me olisimme olleet kuitit.» Hän tuli lähemmäksi ja istahti sänkyni laidalle. »Onhan meillä ollut niin hyvä, Aino, onhan?» »On.» Hänellä oli niin lämmin ääni. Hän oli hellä tällä hetkellä. Tulin liikutetuksi. »Oikein hyvä — ilman miehiä, eikö totta, Aino?» Naurahdin. »Sitä en ole tullut ajatelleeksi, mutta niin kai.» »Ja nyt hän on tullut takaisin. Hän on itse piru.» »Kultaseni! Tavallinen maisteri.» »Oli aika, jolloin hän ei ollut tavallinen maisteri. Hän oli jumala, ja hän muistaa sen — hän tietää, että minä muistan. Hyvää yötä.» Hertta kumartui sammuttamaan lamppua. »Oh!» voihkasi hän äkkiä, päästi lampun ja painoi päänsä minun peitteeseeni. Sitten hän nosti sen taas tukka pörrössä, kasvot hehkuen: »Miksi hän ei anna minun olla rauhassa? Unohtaa kahdeksaksi vuodeksi, ja nyt minä olen uusi ihminen.» Hertta istahtaa jalkopäähän, vetää jalkansa leuan alle, katsoo kiinteästi, kainostelematta minuun ja puhuu. Näen oikeastaan vain hänen mustat silmänsä, sillä hän painaa suunsa polviaan vastaan puhuessaan ja ääntää sanat epäselvästi. Minua peloittaa. En tahdo kuulla tunnustuksia. Tahdon itse kuvitella. Tunnustukset siirtävät osan edesvastuuta minun hartioilleni. Kuvitteleminen on hauskempaa. Minua peloittaa. Ojennan käteni ja sammutan lampun. Mutta kuutamo on niin kirkas, että näen joka juonteen Hertan kasvoissa. Silmät loistavat kuin kissan, ja tukka kimaltelee. »Sinähän olet käynyt kotonani, siellä Metsämaassa, muistatko?» Minä muistin oikeastaan parhaiten sammakoiden peittämän polun, joka vei vinokattoiselle rakennukselle, joka oli ollut hillittömien omenaorgioidemme Canossa — mutta eihän se sopinut tähän hetkeen. Vastasin siis: »Muistan — niin kaunista, kuutamoa, kapea järvi, vanhanaikainen lasiparveke...» »Kaunista, se on totta. Minä kasvoin niin kauniissa paikassa ja niin rumassa kodissa.» Minun mielestäni kaikki oli ollut hienoa, siistiä ja varakasta — mutta nyt Hertta puhui suunsa puhtaaksi, ja tavallinen valkouutiminen huone korkeine vieterivuoteineen säikähtyi kuuntelemaan. Seinät väistivät kiivaita sanoja, huonekalut koettivat piiloutua hämärään, kengät juoksivat pakoon vuoteen alle. Ei näkynyt muuta kuin kuun kalpea kimmellys ja uhkaava, puhuva varjomöhkäle. On niin vaikeata ylipäänsä kuulla tuollaisia asioita, asioita, joita ei sanota vaikutuksen takia, vaan joita sanotaan siksi, että ne ovat tosia, noin vain, huolimattomasti, itsekkäästi, noin niinkuin minä en koskaan voinut puhua. Hertta kertoi, kuinka rumasti hän oli elänyt lapsuutensa, kuinka viisas, ihana ja lahjakas ja kylmä isä oli ollut ja kuinka kiltti, tyhmä ja sivistymätön hänen äitinsä. »Tiedätkö, millaista on, kun äitiä ei oteta lukuun? Sehän oli luonnollista — entistä tarjoilijatarta, joka oli neljän lapsen äitinä karannut kauppamatkustajan kanssa ja otettu taas armoihin —» Minä punastuin pimeässä, olin aina väittänyt sitä juorupuheeksi. — »Eihän sellaista voida ottaa lukuun. »Oh, hän oli niin kiltti. Hän sanoi mielipiteensä kaikista asioista, ja tavallisesti hänet keskeytettiin, ellei ollut vieraita läsnä. Silloin hänen sallittiin puhua, niinkuin koira saa haukkua, puu humista taikka sade ropista, se oli ikävää, mutta sitä ei voitu estää. »Hän itse ei kärsinyt siitä, mutta se teki elämän niin rumaksi. Miehillä, jotka eivät kuuntele naista, on niin ruma maailma. Minä olin myös nainen, ja siksi en koskaan sanonut mitään, en hennonut häiritä naukumalla kuin kissa taikka vinkumalla kuin ovi lukeneen, matkustaneen, ajatelleen isäni ja lahjakkaiden veljieni veitsenterävää keskustelua. »Tiedätkö, tuollaisessa perheessä ei ole naista olemassakaan, ja pojille se antaa raskaan perinnön. Toinen kälyistäni valitti kerran — tietysti katui jälkeenpäin, mutta silloin hän oli hermostunut — että on kovaa olla ja tuntea olevansa kuin ilotyttö omassa kodissaan, ja toisen veljeni tiedän menneen naimisiin, kun muuta keinoa ei löytynyt, millä vakaannuttaa miehen asemaa yhteiskunnassa, ja kun luonto oli niin kummallinen, ettei suku jatkunut lahjakkaankaan miehen yksinäisestä voimasta. Oh, hän saikin hyvän lastenhoitajan ja emännöitsijän. »Mutta minä, joka kuuluin tuohon kirottuun sukupuoleen, jolla ei ollut järkeä, moraalia eikä terveyttä kuten miehillä, minä ihmettelin ja kauhistuin, mutta loppujen lopuksi —» Hertta pysähtyi hetkeksi. — »Hehän saattavat ollakin oikeassa. Kuka käskee meidän asettua tekemisiin heidän kanssaan? »Se oli tuo vuosi, jonka olin kotona virkistymässä, ennenkuin jatkoin opintojani yliopistossa, kuten silloin suunnittelin. Isä opetti minulle latinaa, ja kotona oleva veljeni puhui kanssani englantia, koska kerran olin niin merkillinen, että halusin naamioida kosijaodotukseni opintojennarrikaapuun. Itseasiassa luulen heidän tarkoittaneen hyvää, ja heidän avomielinen kyynillisyytensä merkitsi sitä, että he yhdeksässä tapauksessa kymmenestä unohtivat minun alemman sukupuoleni ja koroittivat käsityskykyni rinnalleen. »Tiedätkö, mitä vastustushalu on kahdeksantoistavuotiaan sielussa. Se on koko paholainen. Sille syötetään taivaat ja maat hammasta purren ja silmät kiinni. »Tietysti minä liityin salaa äitiini, olihan hänelläkin oppialansa, ja minä olin hyvä oppilas. Niitä tietoja ja neuvoja en koskaan voi kitkeä pois. »Hellyys! Aino, eikö se ole kaunein sana maailmassa, pehmeä, kallisarvoinen kuin silkkisametti. Minä en koskaan saanut olla hellä. Joskus en voinut kulkiessani isäni keinutuolin ohitse olla koskematta hänen sileäksiajettua poskeaan. Häiritsin kuin kärpänen nukkujaa, sen tunsin. Tiedätkö, minun käsiäni pakotti halusta hyväillä jotakin, ja poskeni kuumottivat kaivaten hellää sivelyä. Ei kukaan, kukaan meidän talossamme alentunut olemaan hellä toisille. »Ajattele, Aino, millainen ihme Armas Orrenmaa silloin oli! Sinä et vielä ehtinyt huomata, kuinka loistava hän on. Hän maalaa niin kauniiksi kaiken. Osh, tietysti hän on samanlainen kuin muutkin, mutta hän oli niin loistava kuitenkin. Hän kehtasi sanoa kauniita asioita — ajattele meillä, isän kuullen, kahvipöydässä, veljien kanssa pelatessaan, soittaessaan meidän sormiharjoituspianollamme! »Hän välitti viisi isän kulmakarvoista, Albertin vihellyksestä ja Kaarlon vinosta suupielestä. Hän välitti viisi äidin tyhmästä tirskunnasta ja minun äänettömyydestäni. Oli kai itserakas, mistä minä silloin tiesin. »Hän maalasi meidän aamuvellimme jumalten eineeksi, hän asetti äidin linnunpään ylle äitiyden, emännyyden ja naisellisuuden komean kruunun, hän puhui salin taulut esi-isiksi, nojatuolit harvinaiseksi jälkirokokooksi, rantapensaikon linnun satakieleksi ja asuntomme kiintoisaksi herraskartanoksi, jonka empiiriportaali todisti jotakin merkillistä, jonka olen jo unohtanut. »Ja minut hän maalasi, arvaathan — ei puhuta siitä, mutta minä kehityin lapsesta naiseksi hyvin äkkiä, silloin, kevään kiehuessa ympärillämme. »Tietysti minä rakastuin häneen. Isä piti häntä hölmönä — liehakoi tyhmiä naisia, sen sijaan että olisi juonut totia järkimiesten seurassa. Kuule, Aino, varo sellaisia miehiä, jotka eivät viihdy vertaistensa seurassa, heillä on vielä naistenkin viat omiensa lisäksi. Mutta minä olin onnellinen. Kävelin silkan kauneuden keskessä kokonaisen talven ja kevään...» Olisin niin mielelläni... Itkiköhän Hertta, kun hän oli noin hiljaa? Hiukset varjostivat kasvoja. Mutta käteni työnnäistiin pois, sillä Hertta tahtoi puhua. »Oh, sehän on valhetta, kaikki kauneus on valhetta. Kuule, Aino, minä olen nyt niin vanha, etten rakasta enää valhetta. Lakkasin sitä rakastamasta, sitä ja kaikenlaista muutakin, sinä hetkenä, jolloin Armas matkusti pois Rantavuorelta ja jätti minut odottamaan, kunnes hän olisi valloittanut maailman ja palaisi. »Hyi! Siellä asemalla oli pieni, keltainen odotushuone, joka oli täynnä päätäraappivia postityttöjä ja haisevia solttusaappaita, ei siellä voinut odottaa kymmentä vuotta.» »Mutta nythän hän on tullut takaisin.» »Niin, hän tapasi sattumalta kadulla, minulla oli punaiset posket ja uusi turkkini, ja nyt hän aikoo tehdä minut onnelliseksi. Hän — minut!» »Etkö sinä sitten enää —?» Hertta tiuskaisi: »Minä en tahdo, ymmärrätkö, en tahdo. Sehän on vain kärsimystä, kaikki tuollainen. Minä en tahdo kärsiä niin hirveästi, kun vähemmälläkin pääsee. Ajattele, hän jätti minut. Tietysti hänellä oli jokin syy, jokin pätevä, hyväksyttävä syy, jonka hän ilmoitti minullekin, mutta syyt eivät auta. Ajattele, tiesin, että hän oli poissa, etten koskaan enää, koskaan enää saisi — silloin oli pari vuotta 'koskaan enää' — — ja hänellä oli paksu, kihartava tukka siihen aikaan, ihana kämmenen alla, ja paksut, lämpiät huulet, jotka — niin, mitä sinä tietäisit — eikä koskaan enää — —! Mitä minä silloin syistä. Jos rakennus luhistuu, välittävät murskaantuneet hyvin vähän syistä. »En tahdo rakastua enää. Jos minä rakastun, niin kärsin — kaikesta, onnesta ja onnettomuudesta, hyväilyistä — niitähän annetaan vain säälistä tai pahasta omastatunnosta taikka halusta huumata minut — ja jos niitä ei anneta — vielä pahempaa. Naiminen, tuollainen kaikki — ne eivät sovi minulle. Minä tahdon lukea kirjoja, tehdä työtä, urheilla, matkustaa, olla ihminen, täysi ihminen. En nainen, en rakastaa. Minä olen kerran — —» Hänellä oli kampa kädessään. Hän veteli tukkaansa kiivaasti. Se lehahti korkealle kamman perässä ja ratisi kuivasti. »Pelkäätkö sinä häntä?» »Minä en pelkää ketään muuta kuin itseäni. Kaikki naiset ovat pähkähulluja, kun oikea mies saa heidät lämpimien käsiensä väliin. Kyllä minä Armaan tunnen. Hän ottaa kaiken minkä tahtoo. Hän lörpötteli vieteripatjasta. Hän tulee kuin lumivyöry, hautaa kaikki allensa ja on taas itse yhtä valkoinen ja suurenmoinen kuin ennenkin, ja koeta sitten hakea turvaa korttitalosta.» »Mutta — — miks'ei oikeastaan sittenkin se voisi uudelleen — —?» Kratsh! Hertta veti kampaa vuoteen laitaa vastaan. Piikit satoivat lattialle. »Hän rakastaa sinua. Lapsikin huomaisi.» Hertta heitti jalkansa suoraksi, laski ne lattialle, suoristihen, haukotteli. »Sinä olet lapsi. Mies rakastaa vain itseään. Joskus iltapäivällä, sunnuntaina, paussin aikana kenties naistakin.» Hän kumartui äkkiä ylitseni. Hänen hiuksensa kutittivat kasvojani, aivastuttivat. Hänen hampaansa pureutuivat yhteen. Hän sähisi: »Itkenyt, sinä et koskaan ole itkenyt verta, mutta minä olen. Olen maksanut ruhtinaallisesti tuon kultauksen. Minä olen kerta kaikkiaan sellainen, joka maksaa — niin kuninkaallisesti, ettei minulla ole varaa enää toiste maksaa sellaista hintaa.» Hän kumartui nyppimään piikkejä lattialta ja puhui tukahtuneesti: »Kun itkee verta, on paras hautoa silmiään boorivedellä, muuten isä ja veljet nauravat ja maailma osoittaa sormellaan.» Tiesin, etten koskaan voisi unohtaa tätä hetkeä katsellessani Hertan ilmeetöntä tyyneyttä. Mutta on niin voittamattoman houkuttelevaa kopeloida märkivää haavaa. Oli anteeksiantamatonta iskeä selästä tuohon kumartuneeseen, turvattomaan olioon, joka oli itse riisunut panssarinsa. »Ja sinä — rakastat lapsia!» »Mitä sinä tarkoitat?» Ääni läjähti kuin ruoska pimeässä. Musta varjo kohosi ikkunan eteen. »Luulin — sinähän et tingi — luulin siitä kannattavan maksaa suurenkin hinnan, kärsimystäkin.» Hertta ei vastannut hetkeen, mutta sitten hän meni oman vuoteensa luokse ja rupesi itkemään. »Aino, tiedätkö, ne ovat punaiset ja lämpimät ja tuoksuvat, ja sitten ne pistävät märät nyrkkinsä kaula-aukkooni, ja sitten ne suutelevat pyöreä suu ammollaan ja lyövät päänsä pöydän reunaan. — — — Veljelläni on sellaisia — — —» Hän itki koko ajan puhuessaan. Tiesinhän minä, olinhan itsekin joskus puhunut meistä lapsettomista äideistä, mutta tämä oli toista, tämä ei ollut puhetta, tämä oli tuntemista, raakaa, barbaarista, primitiivistä, tämä oli itkua. Se ei tuottanut helpotusta eikä anteeksiantoa kenellekään. Se väänteli ruumista, hautautui peitteen alle, uupui omaan toivottomuuteensa, alkoi taas ja nukkui vihdoin jääden kummittelemaan huoneeseen vielä pitkäksi aikaa. — — — Vääntelin käsiäni. Sellaista tehdään joskus todellisuudessakin, kun hirveästi säälittää eikä voi auttaa. Olin jo noussut lattialle, seisonut hetkisen onnettomana. En sittenkään. Hampaat kalisten hiivin takaisin vuoteeseeni, vedin kylmän lakanan leukani alle, ummistin lujasti luomeni ja päätin nukkua heti. En tahtonut kuulla tuota nyyhkytystä, en tahtonut ajatella sitä, en tahtonut tietää mitään. Tuollako tavalla elämä sykki tosissaan? Käänsin tyynyä, päätin nukkua. Laskin tuhanteen. Torjuin Hertan puhetta kuin hyttysparvea. Tartuin kuin oljenkorteen omiin murheisiini, tuohon virkaan, Alma Borgiin, joka myöskin oli sitä hakenut, kotona oleviin kahteen vihkopinkkaan. Hertta oli itkenyt loppuun. Hän nukkui. Sydämeni oli raskas. 5. Mikä on traagillista illalla, on vain kiintoisaa seuraavana aamuna. Nukuin niinkuin vain opettajat ja oppilaat nukkuvat lupapäivinä. Herätessäni oli talviaamu, harmaa, järkevä, valoton ja varjoton päivä, ja kahvitarjotin oli ilmestynyt yöpöydälleni. Hertta ei ole nolo koskaan. Hän istui kyynärpäänsä nojassa tyynyt kainalonsa alla ja katseli minua kirkkaasti. Räpyttelin unen ripsistäni ja koetin kohottautua. Ai, selkääni koski ja päähäni. Hitaasti verrytellen pääsin istumaan. »Huomenta!» »Huomenta! Suutarin lihakset!» Vältin hänen katsettaan, kaasin kahvia, läikkyi syrjään, koetin juoda makuullani, mutta kupin alta tippui kahvia lakanalle, kaksi isoa läiskää. Oli sittenkin käännyttävä. Hertan yläluomet olivat hieman vain paisuneet painaen hänen silmäkulmiinsa veitikkamaiset vaot. Mutta suu oli yhtä avuttoman pehmeä kuin ennenkin ja iho sileä kuin lapsen. Kuohkea tukka törrötti hauskasti koholla. Hän oli elävä, pehmeä ja lämmin miehisen yöpukunsakin peitossa. »Säikäytinkö sinut eilen — siellä mäessä?» Kahvi on jumalten juomaa, maailma muuttuu aamukahvin ääressä. »Viittä vaille, ettei sattunut tapaturmaa.» »Sellainen minä olen», Hertta totesi. »Älä höpsi.» »Aivan totta. Se oli tietysti idioottimaista, mutta silloin en ehtinyt ajatella. Mikäs minut panikin. Selviäähän siitä muutenkin. Kuule, itkinkö minä eilen?» Ja niin rupesimme puhumaan. Emme sen tähden, että olisimme tahtoneet uskoutua toisillemme. Emme sen tähden, että olisimme halunneet vaikuttaa toisiimme. Emme sen tähden, että olisimme pyytäneet apua toisiltamme, vaan noin vain, niinkuin tytöt puhuvat jouduttuaan nukkumaan samaan huoneeseen, puhuakseen, päästäkseen itsestään, noin vain, kuin loihdittuina. Tuollaisia puheluja kadutaan aina — mutta panepas kaksi tyttöä samaan huoneeseen tilapäisesti nukkumaan, niin he puhuvat sittenkin, siksi, että huone on ahdas, että sielut joutuvat törmäämään yhteen, hankautumaan. Siellä lainataan toverilta, paitsi hiusneuloja ja puuteria, myöskin ajatuksia ja tunteita — sellainen on taika. Hertta aloitti: »On niin hyvä itkeä, sitten se on ohitse taas.» Hertta aikoi ilmeisesti puhua rikki eilisillan, puhua minut pussiin. Parempaa en toivonutkaan. »Eikö ole merkillistä, ettei tuollaisesta voi koskaan oikein vapautua? En tarkoita Armaasta, vaan koko asiasta, no, rakkaudesta vaikka. Enhän minä usein, mutta joskus, noin musiikista ja kuutamosta ja keväästä. Tiedätkö, minä aina pelkään kevättä. Tänä vuonna se ei saa minua kiinni, ähä piti, mutta aina ennen — — tiedäthän, kun Kaivopuisto tuoksuu märälle mullalle ja vaaleanvihreille lehdille, ja Kappelissa soitetaan, ja viertotiet ovat täynnä autoja. Mutta se menee ohitse, ellei ole kukaan sillä hetkellä valmiina tarttumaan kainaloosi. Myönnä, että kevät pitäisi kieltää laissa, niinkuin alkoholi ja muut vaaralliset huumausaineet. Sellaiset illat, jolloin tahtoisit puristaa, puristaa — jotakin lämmintä ja elävää, puristaa niin että kuolisit — —» Minua hävetti, enhän minä. »Kevät pitäisi kieltää, taikka säännöstellä edes, jakaa pieniin vaarattomiin annoksiin käytettäväksi tarpeen mukaan. Etkö sinäkin myönnä?» »En.» »Niin sinä, otat kai sen esille niinkuin savukkeesikin, kun on aikaa, ja kun et sillä ketään häiritse. Sano sinä, mitä kevät on.» »Väsymystä, kultaseni, silkkaa väsymystä, vitamiininpuutetta. Lehmät syövät kuivia heiniä, ja perunat ummehtuvat kellareissa. Syö sitruunaa.» »Sillä sinä parannat niin reput ja langenneet vekselit kuin onnettomat rakkaudetkin.» Kaasin uuden kupin, vaikka edellinen jo hiotti. Tämä oli mukavaa. Kuutamohiihto oli ollut unta, kertomus oli ollut unta, itku oli ollut unta. Merkillistä, kuinka me joskus voimme kiihtyä turhasta. Vitamiininpuutetta jo helmikuussa. Huono alku. »Mitä sinä tietäisitkään sellaisesta. Vai tiedätkö?» »En.» »Etkö mitään, mahdotonta, yhtään mitään?» Pudistin hiukset otsaltani ja nojasin pään taaksepäin, niin että kylmät raudat painautuivat takaraivooni, hymyilin. Joskus vetää muisto esille romulaatikkomme pohjalta jotakin, jonka olemme joskus kätkeneet sinne kalliina aarteena ja sitten unohtaneet. Hyväinen aika, sellainen roskajuttu, ei yhtään mitään todellakaan! Kukapa tyttö ei olisi joskus kirjoittanut kirjettä filmitähdelleen taikka Walesin prinssille taikka jollekin herra X:lle, joka aina tuli vastaan Aleksanterinkadun kulmassa. Minua lämmitti kuin aurinko tuo muisto. Olinko minä todellakin, edes koulutyttönä, ollut niin rohkea, että olin serkkuni kanssa kirjoittanut kirjeen yhteiselle ihanteellemme, koko Helsingin ihanteelle? Ja olinko minä, minä itse, todellakin päästänyt tuon pommin hyppysistäni Bulevardinkadun postilaatikkoon? Se oli ollut järkyttävää, paljon järkyttävämpää kuin se ihmeellinen tosiseikka, että Hän todellakin saapui Kaisaniemen lammikon luokse tuona jännittävänä päivänä, jolloin olin ensikertaa naulannut lettini nupuksi hatun alle. Pari kevätiltaa olimme sitten kävelleet puiden varjossa, kunnes Hän oli kerran pimeässä yrittänyt suudella minua ja minä olin juossut tieheni kalossit louskuen. Muistin aivan selvästi vieläkin, kuinka kylmä hänen kätensä oli ollut, kun hän tarttui leukaani, ja kuinka hämmästyneenä hän jäi seisomaan hattuaan asetellen, keppi kainalossaan, kun minä juoksin pois. Minähän olin silloin luullut, että minun pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jos suutelisin häntä, enkä ikinä olisi uskaltanut kertoa sitä kotona tai halunnut erota koulusta näin kesken. Kohautin olkapääni ylemmäksi tyynylleni ja naurahdin. Nyt olisin mielelläni suonut silloiselle minälleni muutamia viattomia kevätsuudelmia, mutta silloin pelästyin aivan hirveästi, eikä minulle ole niitä sittemmin tarjottu. Kerroin jutun Hertalle. Hän sekoitti hetkisen kuppiaan. »En tarkoittanut sitä, vaan noin oikein, hullusti ja kipeästi?» »Ei, tiedätkö, ei yhtään», ja loin häneen katseen, jota romaaneissa varmaankin nimitettäisiin suoraksi ja avoimeksi ja johon hyvinkasvatetut ihmiset uskovat. Hertta ei ollut hyvinkasvatettu. Hänen pahin vihamiehensä ei olisi voinut sanoa häntä hyvinkasvatetuksi. »Entä se harmaatakkinen siellä raitiovaunussa?» Hertta oli kerran istunut vastapäätä, kun palasin Eläintarhasta kävelyretkeltä, enkä silloin ollut häntä huomannut. Minä solmin lettini kaulalleni ja ihailin niiden kankeata paksuutta, nauroin. »Enhän voi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka tukka kasvaa suoraan ylöspäin kuin ruohokenttä ja joka tentissä puhui Turkotista — Turgot, käsitätkö?» Hertta veti jalkansa esille ja solmi kätensä polviensa ympärille. »Sinä et, jumaliste, kuulu niihin, jotka itkevät kuuta, tai ainakin saat kuusi helpolla käsiisi — kiltin virkamiehen, joka kosii sinua, osaa ääntää vieraita kieliä, käyttää sidottuja kravatteja ja hiusvettä.» Hertta oli kamala. En minä sentään. »Ja sinä oletkin kuin luotu naimisiin.» Hän keikkui köyristyneellä selällään pehmoisesti ja hauskasti kuin marakatti. »Etkö sinä aina ole saarnannut: 'Ei sinun pidä naiman'?» »Erehdyt. Minun uskonkappaleeni kuuluu: 'Ei minun pidä naiman.' Sinulla sitävastoin olisi harvinaisen paljon edellytyksiä avioliittoon. Niin, sinä loisit ehdottomasti onnellisen avioliiton.» »Kiitos kohteliaisuudesta.» »Ei ensinkään kestä. Sinä rakastat rauhaa enemmän kuin itseäsi, rauhaa enemmän kuin totuutta ja luultavasti myöskin rauhaa enemmän kuin rakkautta.» Sitten hän laukaisi ruumiinsa, ojentautui pitkin pituuttaan ja sanoi matalasti: »Minua ei auta pystytukka eikä mikään muukaan — siinä on ero.» Olinhan arvannut sen. Eihän hän välittänyt minun asioistani, kuka niistä olisi välittänyt. Hän tarvitsi johdannon omiinsa. Vanhat arvet kihelmöivät vielä, hänen täytyi päästä niitä raaputtamaan. Mutta minä en tahtonut nyt auttaa. Maatkoon siinä silkkisessä pyjamassaan. Kärsiköön. Maksakoon. Onhan edes saanut jotakin mistä maksaa. Minulla ei ole mitään maksettavaakaan. Tunsin peitteen alla terveen, normaalin, nuoren ruumiini voiman ja punnitsin sitkeiden hermojeni kestävyyttä. Minulla olisi varaa maksaakin. Ja tahdoin minäkin nauttia, saada kultausta. Mutta olin syntynyt saidaksi, säästän omaisuuttani. En tahtoisi maksaa penniäkään nautinnoistani, en sekunninkaan krapulaa, en silmänräpäyksenkään omantunnonvaivaa, en ihmisten kylmää tervehdystä, en omaisten paheksumista enkä ystäväin vieraantumista. Kohautin henkisiä hartioitani. Ihmiset ovat luodut erilaisiksi. Hertta hypähti äkkiä lattialle, tuli luokseni. »Kuule, sinä tulet mukaan, Amerikkaan. Se on välttämätöntä. Lähdetään jo aamujunassa Helsinkiin. Nyt puhun oikein tosissani.» »Älä viitsi taas ruveta.» »Aivan tosissani.» »Äsh.» Minua kiusasi tuo uusi lörpötys. Tiesinhän, etten minä, ja tiesinhän, että Hertta on itsepintainen. »Mutta etkö ymmärrä, että se on aivan välttämätöntä sinulle, aivan välttämätöntä. Tuollainen matka tulee yhdennellätoista hetkellä.» Minun täytyi nousta pukeutumaan. Ei tuosta Hertasta muuten päässyt. Mutta luuletteko, että hän hellitti? »Huomenna menen heti konsulaattiin ja matkatoimistossa puhun valmiiksi. Ensimmäinen luokka, ajattele, oikein herroiksi viimeisen kerran. Kuvittele.» »Kuvitellaan vain.» Työnsin kiivaasti neuloja lujaan nuppuuni, joka narahti joka neulalta, ja luettelin: rahat, isä, äiti, koulu, huoneisto — en tahtonut mainita uutta virkaani. Hertta kohautti kulmakarvojaan ja tuhautti halveksivasti nenäänsä. Mutta sitten hän tuli vakavana luokseni. »Minä annan rahat, taikka lainaan, ostan sinut, ymmärräthän, jonkinlaista valkoista orjakauppaa.» Ja äkkiä hän tempasi naamarin kasvoiltaan. »Minähän tarvitsen sinua.» Hän painoi poskensa poskeani vastaan ja hieroi niitä vastatusten. En koskaan ennen ollut tuntenut lämmintä ihoa omallani, se miellytti, veri kohosi pintaan sellaisesta. Hertta suuteli minua. Tunsin äkkiä olevani niin lähellä jotakin, tunsin elävän olennon kärsivän ja koetin ymmärtää ja auttaa. Siitä hetkestä lähtien tahdoin aina auttaa Herttaa, vaikka nyt en kyennyt edes vastaamaan hänen hyväilyynsä. »Aino, meillähän on vain muutama vuosi enää jäljellä, ajattele, vain muutama kallis vuosi. Minä pelkään joskus vanhuutta, että se tulee kavalasti, on kimpussamme tuossa tuokiossa, niin etten viitsi enää mitään, etten tahdo mitään, ettei tapahdu mitään, että olen vain.» »Etkö sinä juuri tahtonut karttaakin tapahtumista?» »Tietysti, karttaa sellaista. Mutta elämähän on niin rikas, Aino. Jos peitän yhden ikkunan, niin on sata eriväristä ruutua vielä tarjolla. Mutta siinä täytyy auttaa, siirtyä ruudulta ruudulle, muuten ei tapahdu mitään, ja me jäämme tuijottamaan särkyneeseen ruutuun, joka on peitetty mustalla paperilla.» »Tapahtuminen on sitä, että teet jotakin, syöt keittoa, ostat lankarullan, nouset raitiovaunuun.» »Tapahtuminen on sitä, että sinulle tehdään jotakin, että putoat suinpäin johonkin, että jumalat ottavat keinuunsa ja keinuttavat.» »Minua eivät keinuta, minä seison maassa, seison vakavasti — mutta minä olenkin jumalten suosikki.» »Ihmisten suosikki sinä olet etkä jumalten. Heidän keinussaan lentää pilviin ja vajoaa syvyyksiin — vuoronperään.» »Varo vain, etteivät jätä sinua kuoppaan virumaan.» »Minä annan itse vauhtia, annammehan me, sinä myös? Opitaan, nähdään maailmaa, herätään.» Käsitättehän. Hän oli hyvä minulle. Hän halveksi minua, tai ehkäpä vain kadehti, mutta hän oli hyvä. Itsekkyyttä kai, mutta sehän piilee aina kaiken rehellisen hyvyyden alla, tuo hyvien töiden tuottaman nautinnon kaipuu. »Mehän voimme oppia sielläkin. Miks'ei kukaan ihmettele, jos matkustetaan Parisiin, vaikka siellä ei kukaan opiskele mitään, paitsi bakfishit ja keltanokat, jotka opiskelevat elämää. Sinne saa matkustaa ja Roomaan ja Nizzaan, mutta ei Amerikkaan. Kai sielläkin on kouluja ja taidekokoelmia. Tietysti siellä on, ja hyviä aiheita. Sitäpaitsi se polttaa suonissani, polttaa ja vetää. Isä on Pohjanmaalta, tiedäthän, ja tätini lähettää sieltä silkkikankaita, ja minun täytyy nyt päästä ja sinun tulla mukaan.» Polte on tarttuvaa. Minä en koskaan pala, mutta minä lämpenen, ja Hertta on ennenkin päättänyt minunkin puolestani. * * * Matkustimme jo päiväjunassa sunnuntaina ja kävimme sanomassa jäähyväiset maisteri Orrenmaallekin. Hän makasi vuoteessaan kääre jalassa ja luki jotakin kirjaa, jota hän selaili koko ajan puhuessamme. Me seisoimme ovensuussa, lausuimme pari sanaa ja menimme lopuksi paiskaamaan kättä. Herranen aika, millainen mielikuvitus minulla on, sitä minun on varottava! Hertta oli ystävällinen ja puhelias ja maisteri hyvin ykstotinen. Eilinen naarmu rumensi häntä, ja kasvojen toinen puoli oli turvonnut vinoksi. »Se on nyt sitä myöten selvä», totesi Hertta portaissa. »Tokkopa?» »Näithän. Säännöllinen herrasmies, joka on pelästynyt. Olisinpa sen tiennyt.» Hänen silmänsä kimaltelivat ylimielisesti hämärässä. 6. Ja sitten — arvaattehan, että minä suostuin. Ihme tapahtui, minun silloisen käsitykseni mukaan. Sittemmin olen nähnyt paljon sekä parempia että ennen kaikkea pahempia ihmeitä. Mutta kenties minun vielä on tartuttava erääseen hetkeen ja kohotettava sekin päivänvaloon, jotta hieman paremmin käsittäisitte, kuinka sellaiset ihmeet tapahtuvat, joita ei ole tarkoitettukaan ihmeiksi. * * * Minä en tietysti saanutkaan tuota virkaa. Olin itse ollut siitä liian varma, mutta jo varoiksi sanonut kaikille, etten siitä ensinkään välittäisikään. Tuona ikävänä, tavallisena aamuna istuimme me, kaksi tavallista, ikävää ihmistä, tavallisessa, ikävässä arkihuoneessa syventyneinä virkanaisten tavalliseen ikävään sunnuntaityöhön parsinpussi välissämme ja hieman erivivahteinen sukka vasemmassa kädessämme, kun Hilja heitti aamulehdet syliini. Sukanparsijaa ei saa häiritä, silkkisilmukat tarttuvat kynsiin, ja silmät juoksevat aivan nenän edessä tikapuiksi. Hertta välittää viisi sellaisesta. Hän tarttuu sukkasormillaan lehtiin ja rupeaa taittamaan niitä luettaviksi. Kohotin sukkani ikkunaa vastaan ja levitin sen sisällä sormeni haralleen. Oikeastaan parsiminen oli viihdyttävää näin harmaassa talvivalossa, siistiä, säännöllistä, tuloksellista työtä — elleivät reiät valinneet vartta uhrikseen, kuten nyt. Kuka käski minun istua toinen jalka allani lukiessani. Ainoa ehjä pari, minkä nyt taas valitsisin? »Meilläkin pitäisi olla pienet, kiltit rouvat, jotka järjestäisivät pesusta palanneet sukkamme parsittuina riviin laatikkoon, mistä me sitten kahdesti viikossa armollisesti ottaisimme äärimmäisen vasemmalta ja heittäisimme edellisen parin kohtalon huomaan lattialle. Kyllä minä hänet elättäisin, jos palkkaa ei tarvitsisi maksaa — — Anna tänne tuo, sinä tahraat sen.» Hertta makasi vatsallaan sohvalla — hän makasi aina sohvalla, odaliski — keskentöinen sukka hampaissaan ja luki selkä kyyryssä lehteään. Hän pudisti päätään kuin koira, jolta aiot viedä luun, mutta pian hän taas kierähti istumaan vetäen sukan käteensä. »Ei yhtään mitään.» »Eikö siitäkään, kouluylihallituksesta?» »En muistanut katsoa. Dollari on kohonnut.» »Enhän minä voi sitä kuitenkaan saada», sanelin taas ja vedin hylätyn sukkaparin pitkäksi pussiksi pudottaen sen toivottomien kasaan vieressäni. Katselin elävienkuvien ilmoituksia, niin kauan kuin arvelin tilanteen vaativan, luin sitten huolellisesti koko lehden ja syvennyin lopuksi nurkkanovelliin, jota en ensinkään tuntenut. Tunsin kumarassa asennossani, kuinka veri tykytti silmäkulmissani. Vihdoin luotin ääneeni: »No, nyt se on ratkaistu.» »Kävi siis hullusti?» »Mutta miksi Alma Borg, miksi? Miksi ei yhtä hyvin joku muu noista seitsemästä?» »Sinun syntiesi tähden, ja siksi, että hänellä oli virkavuosia eikä sinulla. Ja ylipäänsä hallitsee maailmaa oikeus.» Olin kiitollinen. En siedä hienotunteisuutta, kun se kohdistuu minuun itseeni. Osanotto oli toista. Kukapa ei ratsastaisi vastoinkäymisillään. »Sinne meni. Ja nyt on minun palattava sinne — kotikaupunkiin. Neiti Borgström lähtee Tampereelle ensi syksynä, ja tietysti minun on haettava hänen virkaansa. Koulu on hirveä. Johtaja pureskelee kynsiään opettajakokouksissa, ja johtajatar kieltää tyttöjä luistelemasta lyseolaisten kanssa, ja viidestätoista tuli kahdeksat reput viime vuonna.» »Älä hae sitten.» »Äiti pahastuisi hirveästi.» »Äitisi on viisas ihminen. Onpa sinulla vaivaa noista pahastumisista.» Kärsivällisyyteni repesi: »Et sinä tiedä, millaista koulua minä olen käynyt, et sinä eikä kukaan muukaan. Tiedätkös sinä mitä opitaan, kun koko elämä hiivitään varpailla tulivuoren ympärillä, joka minä hetkenä hyvänsä purkautuu, ja joka purkautuu hyvin useasti, vaikk'ei ainoatakaan kiveä ole vierähtänyt. Sinä ja kaikki muut ihailette äitiäni, mutta kukaan ei tiedä, mitä hänen glooriansa on meille, isälle ja minulle, maksanut.» »Sekö sinut onkin karkoittanut onnellisesta kodistasi?» »Tahtoisinpa joskus nähdä, mitä ihmiset sanoisivat, jos katot nostettaisiin kaikkien 'onnellisten kotien' päältä.» »Tiedän, että monet niistä ovat uhritemppeleitä, joissa naisellisten hermojen Moolokille syötetään veriuhreja, mutta en koskaan ole aavistanut sinunkin toimineen sellaisen temppelin papittarena.» »Niin, mitäpä me aavistaisimme.» Hiljaisuus, jolloin ehdin tyyntyä ja katua. Hertta läimäytti äkkiä tyynyä kokoonkäärityllä lehdellä: »Ei», sanoi hän, »sinä tulet nyt Amerikkaan minun kanssani». »Ei sinne pääse.» »Pääsee turistina.» »Jos on paljon rahaa.» »Minulta saat, ja sitten menet piiaksi ja maksat takaisin. Mutta takaisin saat itse hankkiutua, tiskata kokoon matkarahat, muuten ei matkastasi ole mitään hyötyä, taikka jäädä sinne tanssimaan posetiivin säestyksellä.» Minua puistatti. Tuo »hankkiutuminen» oli hirveä sana, se ei sopinut minulle. * * * Arvaattehan lopun. Jos pisara kykenee muovailemaan kalliota, niin totta kai Hertta kykenee taivuttamaan minut. En ymmärrä, kuinka hän saattoi olla niin irrallinen. Olihan hänelläkin työ, ystävät ja hieman omaisiakin, vaikkeivät he nähtävästi paljoa toisistaan piitanneet. Hän järjesti matkansa huolettomasti ja itsenäisesti ja hauskasti. Minulla oli tuhat tuskaa, selitystä ja katumusta. Harmillista. Minä siis menin, menin ulkonaisesti samalla tavalla kuin Hertta, ostin Hertan shekillä aivan yksinkertaisesti lipun kuin Oulunkylään ja matkustin. Ei puhuta siitä, mitä äiti sanoi, mitä minun piti hänelle sanoa, mitä minun piti koulussa sanoa, mitä minun piti kaikille sanoa. Ei puhuta siitä, eikä ajatellakaan — se oli hirveän väsyttävää. Mutta sitten minä lähdin ja odotin ahneesti, uteliaasti ja vaativasti niitä luvattuja muutoksia. Herttakin kuin heräsi, ilostui, säteili hieman uloskinpäin. Maisteri Orrenmaa oli häipynyt näkyvistämme samaan pimentoon, missä hän oli ollut ennen tuota lauantai-iltaa. Hertta oli oikeassa, hän oli pelästynyt — ja hänen komiteatyönsä Helsingissä oli päättynyt. Hyvästi siis ja hyvää vointia! II ISOSSA LAIVASSA 1. Ja sitten — anteeksi, että puhun niin paljon itsestäni, mutta sitä ei voi tällä kertaa auttaa, eikä — peloittaakseni teitä — juuri myöhemminkään, ihminen on kerta kaikkiaan sellainen, minä niinkuin muutkin — sitten siis istuin laivan kannella ja taistelin merikipua vastaan muutamana matkamme loppupäivänä. »Vieläkö silloin?» kysynette. Oh, merikipu on takiainen, juuri kun olet sen heittänyt tiensyrjään, riippuu se taas selässäsi kiinni. Laiva on keinunut oikealta vasemmalle, ja sinä vähitellen rauhoitut ja käyt ylimieliseksi, ja sitten se rupeaa joko keinumaan pitkin suuntaa tai heittelehtimään lyhyesti tai vaanimaan, mikä on kaikkein inhoittavinta. Joka tapauksessa istuin siinä — kannella, ja se oli jo voitto. Olimme päättäneet matkustaa kuin herrat, ja olimme päättäneet myös elää herroiksi, ja päätöksistä on paljon hyötyä. Minkä mahdoin sille, että Hertta oli hytissä tuolla hetkellä ja antoi minun aloittaa romaaninsa, — se johtui aivan toisista asioista. Tuossa siis lepäsin tiukasti huopiin koteloituneena ja otaksuin nauttivani sinipunamustien vuorirykelmien jymisevästä kamppailusta. Ylös — taivaanranta katosi partaan taakse. Alas — taivaanranta kohosi täristen näkyviin vinona viivana jossain kaukaisessa harmaudessa. Ylös taas — siitä minä pidin — kuin juhannuskeinussa, mutta alas — kuinka koko maailma saattoi noin yökätyttävästi vavista. Veronaali tykytti päässäni painaen silmäluomiani raskaasti. Sylki nousi runsaana suuhun. Nielin nielemistäni. Up — kuinka epämiellyttävää! Keinuiko tänään pahemmin kuin ennen? Up, up, nyt se tulee. En tahdo. Olen jo kestänyt viikon päivät. Tämähän on naurettavaa, vaikk'ei yhtään naurata. Terästin katseeni kanteen. Kuka tulee tuolla liehuvassa ulsterissaan, pysähtyy suojaan hetkeksi ja jatkaa taas tännepäin taitavasti balanseeraten? Silmäluomet painuvat väkisin. Kuulin askelten pysähtyvän eteeni. En viitsinyt enää avata silmiäni enkä uskaltanut avata suutani. »Hei», sanoi joku vieressäni ja löi kätensä yhteen, »tänä iltana tanssitaan!» Norjankieli kalskahti niin hauskasti, miltei kotoisesti. Raotin silmiäni ja tunsin nuo leveät hartiat. Korkean kauluksen ja isolippaisen matkalakin välistä näkyi tuskin muuta kuin sinertävät huulet ja leuka, jossa on vako, jota naiset aina rakastavat. Koetin varovaisesti hymyillä. Lorens Finniä ei kukaan voinut ottaa vastaan muulla tavalla, Lorens Finniä, joka kaikkien ihmeeksi oli ensimmäisten joukossa sortunut laivan kateellisten jumalain epäsuosioon. Joka ainoa päivä hän oli tehnyt harmaankalpeana horjuvan koematkan kannelle, ja joka ainoa päivä hän oli kadonnut nopeammin kuin oli tullut, jättäen jälkeensä — niin, aukoksi kai sitä voisi nimittää. »Vieläkö te elätte?» kysyin raukeasti. »Elän, nythän minä vasta elänkin.» Norjalainen insinööri työnsi syrjemmälle liikkumattomiksi käärityt jalkani ja istahti tuolinreunalle läpsytellen isojen kenkiensä märillä kumipohjilla kannelle jotakin pyöreää mallia. »Noloa, kirotun noloa. Ensimmäisen luokan lippu, koirantyö odottamassa, seura kuin filmikomppania, tähtiä tusinoittain ja muuta sellaista — ja merikipeä. Voi sun — —» Hän pudisti itsekseen päätään ja työnsi kätensä syvemmälle taskuihinsa. »Ihana impi aina vuoteen vieressä rukoilemassa, enkö haluaisi edes parsaa taikka hummerisalaattia taikka linnunpaistia — hyh — ja alakerrasta ilmestyy joka toinen minuutti käsi matka-shakkilautoineen esille vaatien minua kilpasille. Niin shakmatti en ole vielä koskaan eläessäni ollut. Kilpikonnani? entä shakkimestarin kera keinuvalla laivalla — brr.» Hän nappasi huovan laskoksesta kirjan, jonka olin sinne piilottanut, nolon tusinaromaanin tietysti, ja läiskytteli sitä taitavasti kädestä käteen. Hänen oli vaikea olla alallaan. »Kuulkaa, missä se samettisilmäinen ystävättärenne on? Olen etsinyt häntä kuin nuppineulaa, hävinnyt maailmasta jäljettömiin.» Mutta sitten hän taas valitteli sairauttaan. »Kuusi päivää! Teillä ei ole aavistustakaan. Kukaan ei ole koskaan ollut niin merikipeä. Siivoojatarkin todistaa.» Ei kukaan ole ylipäänsä koskaan niin kipeä kuin tuollainen nuori, terve mies, jos sattuu jotakin pikkuvaivaa ja on naisia lähettyvillä. »Aina minulla on huono onni.» »Siltä näyttää.» Hän kääntyi epäluuloisesti katsomaan minua. »Ettekö usko?» Verho kohosi kohoamistaan ajatuksiltani. Näin, että kannen kulkijat olivat lisääntyneet ja että monet ryhmät hidastuttivat askeliaan meidän kohdallamme. »Miks'ei — jos vain tarkoitatte pelionnea.» Paremman puutteessa tuokin vanha lause. Mitä tuollaiselle vieraalle miehelle muutakaan. Hän nousi seisomaan ja nauroi itserakkaasti ja ihastuttavasti. Hän oli aivan samanlainen kuin pojat siellä kotonakin. Hän nyökkäili vähän väliä ohikulkijoille. Hän oli työntänyt lakin takaraivolle ja nojasi seinään vieressäni. Mikähän häntä pidätti tässä, tuskinpa minä ainakaan? Sitten hän taas vilahdutti silmäkulmastaan katseen minuun. »Mutta tehän ette vastannutkaan. Missä on samettisilmä? Näin vain kerran pöydässämme, ja silloinkin, puh, hyvin hämärä sieluntila. Vastoinkäymiseni olisi ollut helpompi kantaa, jos olisin tiennyt hänen jakavan kohtaloni.» »Ei hän ole ollut merikipeä.» »Mikä häntä sitten vaivaa?» Kuka voisi voittaa tällaisen kiusauksen, minä en ainakaan? »Hän on saanut lapsen.» Norjalainen jäi sanattomaksi, mutta vain hetkeksi. »Kuinka äiti voi, ja kuinka paljon se painoi?» »Äiti voi huonosti, on ollut sairaalassa koko ajan — pari kylkiluuta, ymmärrättehän — ja tyttö painaa ainakin viisitoista kiloa päällysvaatteissa.» Nuori mies oli kovasti utelias. »Milloin tämä iloinen perhetapaus sattui?» »Heti toisena päivänä, silloin kun keikuimme noin — vasemmalta oikealle, muistatteko — ettei käytävissä voinut kulkea, ja lautaset valuivat kuin elohopea karsinoissaan pöydillä. Silloin hän tuli meille aivan luonnollisella tavalla — vieri hyttiimme ystävättäreni jalkojen juureen kuin kerä oviverhon alitse.» Se oli ollut surkea hetki. Minä en kyennyt kumartumaan, mutta Hertta oli heti nostanut tyttösen viereeni vuoteeseen ja juossut ulos käytävään auttamaan äitiä. »Äitiin sattui pahasti, kun kompastui, vietiin sairaalaan, ja Marjorie eli Maija, joksi ystävättäreni hänet risti, jäi meille. Ette tiedä, kuinka hupsusti lapsirakas hän on. Tyttö sai tietysti kuumeen, vilustui kai, ja ystävättäreni valvoi polvillaan oman vuoteensa vieressä kaksi yötä, vaikka lääkäri vakuutti, ettei ollut vaarasta tietoakaan.» »Jaha», sanoi norjalainen ja tarjosi minulle laivapojan kaatamaa, höyryävää teekuppia, jota olin inhonnut ja pelännyt ja nukkumalla kiertänyt jo kuusi päivää. »Suurenmoinen tyttö!» Mutta minun olikin nyt lämmin. Koetin vapautua huovista. Norjalainen, joka äsken oli sanonut niin hellällä äänellä, ettei suomalainen herra sitä koskaan uskaltaisi käyttää, Herttaa suurenmoiseksi tytöksi, veti paksun vaipan yltäni ja otti pari tanssiaskelta se sylissään. »Hei», sanoi hän taas, »tänään tanssitaan! Rogers» — pöytäkuntamme sydäntensärkijä, kuvankaunis amerikkalainen meriluutnantti — »esittää valittunsa kanssa kuutamotangon kannella. Hei!» »Huh! Eskimoratsastusta jääkarhun selässä.» »Ehei, keinuvia lyhtyjä, luutunsoittoa, neekeristeppiä, flirtiä palmujen takana, lämmintä tyyntä — minä olen matkustanut ennenkin lätäkön poikki. Huom.! Uskotteko ihmeisiin?» »En, mutta joskus uskon leveysasteisiin ja merivirtoihin ja muuhun noituuteen.» Olin irtaantunut tylsästä kyllästyksestä ja haluttomuudesta ja laskin kankeat jalkani kannelle. Nielaisin kuin kokeeksi, se olikin puheen aikana unohtunut. Väristys jäi tulematta. Insinööri katseli merta ylpeänä, ikäänkuin hän itse olisi sen muovaillut ja sileäksi taputtanut. »Kiitos!» sanoi hän nostaen lakkiaan, ja oli taas yhtä punaposkinen kuin laivaan tullessaan. Minäkin olisin niiannut kiitokseksi, jos vain olisin voinut tehdä sen luontevasti. Ajatelkaa, meri oli miltei tyyni! Maailma oli laventunut, väljennyt. Mustat notkot hohtivat vihreinä, taivaanranta huikaisi suorana ympyränä, koski ei enää jylissyt, se solisi ja lauloi, ja pala kurkustani oli hävinnyt. Auringon vaaleankeltainen kehrä hyppeli kuin lastu matalilla pilvilaineilla punaten niiden harjoja lämpimästi kuin takkavalkea. Ilma virtasi ummehtuneisiin keuhkoihini raikkaana kuin lähdevesi kristallimaljaan. Olihan minulle kerrottu Golf-virrasta, mutta en ollut odottanut tällaista teatteriefektiä — eikä sitä kuulemma aina tarjotakaan. Norjalainen oli avannut ulsterinsa ja katseli kädet ryntäillä merta. »Tällaista matkustaminen on, tällaista sen pitää olla!» Minä pidin hänestä, tuosta viikinkipojasta. Ojensin hänelle käteni, ja hän veti minut seisomaan kömpelöille jaloilleni. Hänen kätensä oli iso ja toverillinen. Lähdimme kävelemään kannella. Ihmisiä oli ilmestynyt kuin perhosia koteloistaan. Tunsin helsinkiläisissä talvivarusteissani märkine suortuvineni olevani sangen surkea näiden kapeiden silkkisäärien, räikeiden jumperien ja punaisten huulten keskellä, mutta en hennonut vielä mennä alas. Olin rakastunut tähän kanteen. Täällä oli kaikki kepeätä, siistiä ja pintapuolista ja kaunista — niin hetkellistä, vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Edesvastuutonta, juuri edesvastuutonta. Ja ihmiset olivat avomielisiä ja henkisesti häpeemättömiä. »Kai minun jo pitäisi lähteä pukeutumaan», sanoin jotakin sanoakseni ja jatkoin kävelyäni, vaikka epäilinkin Finnin jo kaipaavan kannen toiseen päähän kokoontuneeseen tyttöparveen. Hän pysähtyi. »Sanokaa ystävättärellenne sitten, että hänen pitää tulla esille illalla. Sanokaa, että se on oleva suurenmoinen, matkan 'clou'.» »En luule hänen tänään välittävän sellaisesta.» »Minusta välittävät aina kaikki. Sanokaa sekin hänelle.» »Jos sanon, ei hän tule ensinkään.» »Olkoon tulematta sitten. On täällä muitakin.» Hemmoiteltu poika. »Montako?» »Noin neljä.» Hän oli leveähartiainen ja suoraselkäinen ja veitikkasilmäinen. Hän seisoi minun tielläni. Tunsin sen niin hyvin, tunsin Lorens Finnissä kaikki entiset ystäväni, koulutoverini, kaikki nuo lukemattomat suomalaispojat, joiden kädenlyöntiä olin jo tämän viikon aikana ehtinyt niin monesti kaivata noiden liukkaiden, kohteliaiden, peloittavien, tummasilmäisten vieraiden joukossa. »Numero yksi: te tietysti, numero kaksi: miss Sabermann — aion lyödä laudalta Rogersin —, numero kolme: miss Sabermannin äiti — häntä on pidettävä lämpimänä, monta ihanaa miljoonaa öljyistä dollaria —, ja last but not least: Undine — täytyyhän hänen tulla esille vihdoinkin.» 2. Hän kiipesi partaalle istumaan, työnsi jalkateränsä rautaputken alle ja keinutteli itseään kättensä varassa. Minä istahdin irtonaiselle tuolille hänen jalkainsa juureen, nojasin poskeni märkään kaiteeseen ja miltei haaveilin katsellessani taivaanrannan valuvaa hopeaa, jonka pinnalle levisi suuria kultaläiskiä pilvien hiljaa vaellellessa valtatietään siellä kaukana äärettömyyden rajalla. Finn oli niin innostunut kertoessaan Undinestaan. »Hän on täällä jossakin. Olen nähnyt hänet. Jos hän todellakin on, niin hän on merkillinen. Tunnen, että hän on minulle merkillinen, tiedättehän, tuollainen demoni, kohtalo. Tunsin heti, kun tulin laivaan: stop, nyt se tulee, nyt on hetkesi lyönyt.» Minä kai hymyilin, vaikk'en ajatellut mitään oikeastaan. Oli niin hauska istua tässä ja kuunnella. »Älkää naurako. Se on hirveän vakavaa. Te ette tiedä, millaista on, kun minä rakastun. Se on aivan kamalaa.» Hän nauroi ja keikahti niin pitkälle taaksepäin, että minä tartuin takinliepeeseen. »Esimerkiksi äsken, juuri laivaan tullessa, luulin että kuolisin siitä. Hän ei suostunut tulemaan mukaan. Piti ja piti ja piti kädestä kiinni ja käveli ja selitteli, mutta ei vaan tullut — vielä laivarannassakin.» Hänelle oli ilmeisesti tehty vääryyttä, hän oli loukkaantunut. »Hän sanoi, että hän rakasti minua, eikä sittenkään tullut. Hän itki niin — ettei muistanut puuteroida nenäänsä. Sellaisia tytöt ovat!» »Olisiko hänen pitänyt noin yht'äkkiä, laivarannassa päättää — —?» »Pyh, olisi piiloutunut ruumaan, minne vain — mutta hän ei rakastanut minua sittenkään, ei tahtonut koettaakaan.» Hän oli oikein surullinen, synkkä. Vahinko! »Millä te hänet olisitte hoitanut siellä toisella puolella sitten?» Täytyihän minun puolustaa tyttöä. »Oh, naiset saavat aina työtä. Ainahan hän olisi voinut ruveta palvelijaksi. Mutta sellaisia tytöt ovat. Kaulassa riippuvat ja tanssivat ja hyväilevät, mutta kun sitten pyytää jotakin heiltäkin — ei, ei, mamma ei anna ja pappa ei anna, enkä minä voi.» Hän oli oikein katkera. Katsoin tarkemmin — hän puhui aivan tosissaan. »Ihmekö, jos nuoret miehet kadottavat ihanteensa. Tytöt tarvitsevat leikkikaluja.» Huokasin syvään, etten sanoisi mitään. Olipa tuokin ollut avioliittotarjous! Mutta Lorens Finn oli loukkaantunut sydänjuuriaan myöten. »Ja kohta minun on iskettävä käsiksi työhön — tällä mielellä, ilman valonpilkahdustakaan.» »Entä Undine?» »Hän! Ajatelkaa — no, en minä putoa, uskokaa nyt.» Hän puhui kansi-stewardille, joka oli kumartaen tullut sanomaan hänelle jotakin. »Ja jos putoan, testamentteeraan teille koko äärettömän omaisuuteni, ymmärrättekö, menkää. Ahaa, säännöt kieltävät, olkoon menneeksi sitten.» Hän kiipesi alas partaalta ja vastasi nätin pojan kumarrukseen syvästi kuin kuninkaalle. Sitten hän istahti toiselle tuolille viereeni tuttavallisen lähelle. »Ajatelkaa, minä olen nähnyt hänet! Arvatkaa missä?» »Koska hän on Undine, niin tietenkin vedessä.» »Niin, kylvyssä.» Hätkähdin. »Valkoisessa marmorialtaassa, viheriässä vedessä helmenhohtoisena.» »Liehuvat, vaaleat kiharat, kuin meriruoho tietenkin?» »Eei, vedenneitohan oli uhrannut tukkansa, muistattehan. Siis — musta, eebenholtsinen pää ja joutsenen kaula ja korallisuu — aivan kuin satua.» »Mutta miten kummassa — mitä kummaa te siellä?» Nauroin niin että vaivoin saatoin puhua. »Jumalten lähettiläs, kylpy-steward, sanoi vain numeron, varmasti hän sanoi juuri sen numeron, ei ehtinyt muuta, ja minä voin huonosti ja luulin tuon auttavan ja olin hätäinen — ja hän oli niin suloinen, niin viehättävä, kuoppa niskassa, musta kihara liimautui siihen — —» »Kylläpä te ehditte nähdä tarkoin. Istahditteko lavalle katselemaan?» »En, mutta ihminen kivettyy joskus, olettehan kuullut sellaista, säikähdyksestä. Suljin oven jo takanani, ennenkuin ehdin nähdä. Undine oli niin hiljaa, lepäsi vain, keinui, katseli varpaitaan ja oli hurmaava, pitkät ripset olivat poskilla — —» »Entä sitten?» »Huh, kuinka hän huusi! Vesi kohahti korkealle kuin koskessa, ja minä pakenin, pakenin suinpäin, niin että nyrjähdytin varpaani kääntyessäni.» »Juoksitteko hyttiinne saakka?» »Nurkan taakse tietysti. Täytyihän minun nähdä, oliko hän ihminen vai kuohahtiko hän vaahtona suoraan taivaaseen.» »Mikä hän oli sitten?» »Sanoinhan, että hän oli Undine, aallotar, vedenneito. Hän ei tullut koskaan, meni toista tietä. Mutta kyllä minä hänet vielä käsiini elävänä saan. Kylpy-steward sanoi, ettei siellä ollut ketään, mutta näin heti, että hän valehteli, vaikka annoin hänelle koko dollarin, konna. Mutta tänään hän tulee, tiedän varmasti, ja silloin — —» »Älkää olko niin varma.» »Hän on minun, mutta älkää puhuko kellekään.» »En, mutta älkää odottako liikoja. Vedenneidoilla ei ole sydäntä.» »On toki, jos rakastuvat. Ja kyllä minä!» »Ainahan teille onni on nurja.» »Ei näissä asioissa.» »Taivas» — minäkin olin ruvennut puhumaan korkeampaa tyyliä, se tarttuu, »oletteko te jo unohtanut tuonkin tytön, joka ei rakastanut teitä?» »Oh, kyllä hän rakasti. Hän rakasti liikaakin. Olisittepa joskus kuullut, nähnyt — ja tuntenut!» Käsittäkää sitten sitä, tuollaista miehistä logiikkaa, sillä hän puhui taas tosissaan. Vai naisenko logiikassa nyt olikin vika? »Saammehan nähdä. Näkemiin!» Katselin kuinka hän pitkin askelin juoksi kantta pitkin. Hän miellytti vaativaakin silmää. * * * Mutta Undine! Jos hän luuli, että minä aioin kertoa Hertalle hänen satunsa, niin hän erehtyi. Niin kömpelöillä verkoilla ei meitä ikinä pyydystetä. Sitäpaitsi Hertta kaipasi virkistystä, ja minä tiesin, kuinka Hertta aina kierteli ja kaarteli ja oli kuin sairas, jos hän epäilikään lähentelyaikeita. Tulkoon nyt kerrankin mukaan. Vaaraa ei ole vähääkään. Hertta on liian kova pähkinä tuollaisen nulikan purtavaksi. Koettakoon vain. Olin kuullut tuon seikkailun jo aikaisemmin, kuten arvannette. Hertta oli sen kertonut vääntelehtien naurusta alkuinnostuksen vielä kutitellessa kaikkia hermojamme. Hän oli ollut utelias tuon kylvynkin suhteen. Ajattele, lämmin suolavesikylpy! Tilaan Atlantin vaikka 39-asteiseksi ja kylven sitten siinä! »Ja ajattele —» Hän hieroi väristen ruumistaan pyyhinliinalla ahtaassa hytissämme. »Ja ajattele, kun sitten makasin siinä niinkuin kehdossa, et käsitä, kuinka viheriä vesi oli, kuin tumma smaragdi — pidin laidoista kiinni ja keinuin, ja vesi kallistui vasemmalle ja oikealle, ja minä odotin, että se läikkyisi laidan ylitse, mutta se ei läikkynyt, ja katselin varpaitani, jotka näyttivät turpeilta ja lyhyiltä, ja sääriäni, jotka olivat kuin poikkileikatut ja kaamean vaaleanviheriät — — ja avasin silmäni, niin — oh!» hän heilutti hetkisen sanattomana päätään, »niin ovella seisoi mies tuijottaen minuun jäykkänä kuin Runeberg käsi kylpyviittansa rintamuksessa — tai oli kai se mies — leveät, siniset raidat — ja koska hän niin pelästyi, kun minä kirkaisin.» »Kuka hän oli?» »Luuletko, että ehdin odottaa esittelyä tai käyntikorttia? Kiskaisin kylpyviittani tuolilta suoraan veteen. Ja siinä sain sitten luippia läpimärkänä tänne. Onni, että oli niin lähellä. Tutulta hän näytti.» Ei sen enempää. * * * Mutta luuletteko, että Hertta erkani illaksi juhlimaan? Vielä vai. Olimme jo valmiiksi pukeutuneet, Maija oli syönyt kokonaisen lautasellisen velliä, ja siivoojatar oli luvannut vahtia häntä. Luulimme hänen jo nukahtaneen, kun hän äkkiä nousi istualleen ja silmät ummessa heittäytyi toiseen suuntaan. Hertta koetti vetää peitettä hänen ylleen, mutta jätti sitten sen ja peitti villatakillaan vatsallaan viruvan, puolialastoman tyllerön päälakea myöten. »Kuinka äiti voi?» »Paljon paremmin, kohta hän kai jo vie hänet.» Hertta kumartui iltapuvussaan hyvin lähelle punaista kiharapäätä. Pikkuruikkuinen käsi, jonka ranne oli kuin kuminauhalla kiristetty, haparoi ilmaa ja lopuksi puristi lujaan otteeseensa Hertan kultaketjun. Istahdin odottamaan. Hetkisen kuluttua näin tyttösen istuvan koholla ja katselevan pyöreillä, unesta kosteilla nappisilmillään jäykästi minua. Hertta oli yhä ketjunsa ja pikku sormien vanki. Käytävästä kuului päivällistorven törähdys, ja lapsi hypähti säikähdyksestä. Hän väänsi nuppusuunsa neliskulmaiseksi kuiluksi, josta pääsi kimeä huuto, joka kesken vaihtui riemun kirahdukseksi, kun Hertta työnsi mustan päänsä hänen syliinsä, ja hän hautasi kummatkin kätensä tuohon möyheään mättääseen. »Vov, vov, hauva tulee — — Näethän, hän on herännyt. Mene sinä vain. — Tuu, tuu, tupakkirullaa — —» Hertta viittasi hermostuneesti päällään. Maija lepäsi hänen sylissään, poski kaulalla ja kultaketju huulten välissä. Epäluuloiset silmät olivat puoliavoimina kamppaillessaan unta vastaan. Vitkastelin. Tuollaista liioittelua — en sietänyt sitä. Ja kapteeninpäivälliset! Mutta Hertta käänsi hiljaa, hyvin hiljaa päätään, ja minä näin hänen silmiensä onnellisen loisteen. »Koetan päästä myöhemmin», muodostivat hänen huulensa. 3. Voi rakkaat ystävät, millainen ilta! Nyt sain nähdä, millaista oli juhla ja maailma ja loisto. Ehkä joku muu olisi väittänyt nähneensä sellaista kotonakin, en minä. Minut oli opetettu lopettamaan nuoruuteni jo monta vuotta sitten — ja ylioppilastanssit ja perhekutsut eivät olleet ainakaan silloin mitään huumaavaa hekkumaa. Täällä, täällä oli ilmassa tuo uusi ja vanha maailma, ihmisiä monelta suunnalta, rahoja monelta suunnalta — ja huoleton edesvastuuttomuus, irrallisuus — muutamia lautoja iäisyyttä erottamassa, joille ei olla mitään velkaa — muutamia ihmisiä yksinäisyyttä karkoittamassa, joille ei olla mitään velkaa, joilla ei ole nimeä, ikää eikä asemaa, ei mitään muuta kuin juhla-asu. Hengitin lyhyesti hiipiessäni tottumattomasti sähköstä ja hopeasta ja silkistä ja jalokivistä säkenöivään saliin, joka vielä aamulla oli ollut autio ja tyhjä. En uskaltanut katsella ympärilleni edetessäni, kiinnitin vain lujasti katseeni kuin ankkuriin aivan uudennäköiseen Lorens Finniin, joka leveäharteisena ja kapeavartaloisena hännystakissaan nousi tarjoamaan minulle tuolia. Mutta heti istahdettuani ja saatuani haarukan rauhoittamaan kättäni ja ruokalistan lepuuttamaan silmiäni jouduin oman uudistuneen pöytäseuramme elämänilon lumoihin. Lautasten edessä oli laseja, salaperäisiä laseja, kuin ylpeitä nuppuja, kuin auenneita kellokukkia, kuin uivia ulpukanteriä. Minä en niitä tuntenut, minä katselin ja ihailin. Minä nautin tästä uudesta. Nautin vierustoverini harjatusta, puhtaaksipestystä eleganssista, amerikkalaisen adoniksen illan kuluessa yhä tummuvasta kauneudesta, kuusitoistavuotiaan kiharapään suunnattoman kömpelöstä kiemailusta. Näin, etteivät hänen kynänkapeat, paljaat käsivartensa ja valkohampainen avosuunsa vielä aavistaneetkaan tulevaa ihanuuttaan, joka kuitenkin nyt jo leimasi hänen lapsellisen yritteliäisyytensä tarpeettomaksi. Nuo salaperäiset nuput, kukat ja ulpukat vuodattivat vuoroin hunajaansa. Claire nojasi terävät kyynärpäänsä pöytään ja kurkotti hurmaavaa päätään hehkuvin silmin Lorens Finnin hohtavaa paidanrinnusta kohden. Luutnantti Rogers, mantelisilmäinen sydäntensärkijämme, veti hänet hartioista takaisin, ja tyttö nojasi silmänräpäyksen onnellisena kultanyöriseen hihaan — muulloin hän oli aina ollut liian nuori. Lorens Finn kertoi rohkeita juttuja — luultavasti — Rogersin huomautusten ja seuran naurun säestyksellä. Chicagolainen ruotsalaispari, jonka viimeinen lahja Euroopalle oli pöydän kimalteleva lasiröykkiö, jossa he tarjosivat matkatovereilleen laivan parhaita antimia, katseli iloisena riehahtelevaa nuorisoa, ja harmaakiharainen rouva istui onnellisesti punastuneena Charliensa vahvan käsivarren suojassa tämän loistavan seuran hyväntekijänä. »Varokaa, varokaa.» Mr Anderson naputti hopeakynällään painettua ohjelmaa hehkuvakasvoisen luutnantin silmien edessä. »Viimeinen numero: Kuutamotango kannella, Miss Sabermann & Mr Rogers.» »Tango! Minä tanssin vaikka uponneessa vedenalaisessa, vaikka merellä uiskentelevalla lautalla. Ja minä olen harjoitellut joka ilta. Taivas, millaiset harjoitukset!» Sh! Puhe kapteenille. Hiljaa. Finn tarttui leveillä käsillään pöytään kuin valmiina hyppäämään. Puhe oli täynnä sukkeluuksia, räjähdettiin nauramaan, vaiettiin kunnioittavasti, pidätettiin henkeä seuraavaa naurua varten. Valot loistivat riveissä — — Musiikki viritti tutun pöytälaulun, mutta sen voitti komea barytoni. Lorens Finn seisoi pitkänä ja nuorena ja vallattomana tuolillaan: »Det var i vår ungdoms fagraste vår — —» Hän oli oppinut jotakin ruotsalaisilta ystäviltään, ja ihastuneina yhtyivät nuoret, vaaleatukkaiset skandinaavit jyrisevään kertoon. Miss Sabermann käänsi kapeat kasvonsa ihmeellisine kissansilmineen kapteeninpöydästä laulajaa kohden, ja Rogers kuittasi heti huomion omalle kontolleen. »Hän on minun! Yksi päivä vain lisää, ja sitten huviretki jahdillamme Välimerelle, pyydän kaikki läsnäolevat vieraikseni. Katsokaa, mikä tyttö! Ja rikas! Piehtaroi texaslaisissa dollareissaan.» Minä en ymmärtänyt kaikkea hänen puheestaan. Maailma kimalteli. Finn kohtasi katseeni, ja me nauroimme tietämättä mille. Kaikki ihmiset olivat tänään niin onnelliset. Eihän mikään enää keinunut. Kaikki maistui, niin viini ja ruoka kuin elämäkin. Vanhat herrat riensivät kaunotarten luokse sanomaan kohteliaisuuksia, nuoret kiitivät ulos kannelle kuin varsalauma, kun jouhet rupesivat vienosti viekoittelemaan sen himmeästi värikkäästä oviaukosta. Laiva oli kuin sali, kuin puisto. Meri solisi kuin suihkulähde partaalle nostettujen palmujen takana kelluvassa, mustassa iäisyydessä. Kapeana, kaukaisena häämötti taivaanranta, vahattu kansi tärisi kuin viinistä, kuin riemusta, kuin intohimosta. Kimaltelevat iltapuvut mustine, valkorintaisine varioineen liittyivät ympyrään katselemaan, kuinka kauneus ja nuoruus esittivät eteeristä kuutamotangoaan nauttiville kulta-ajan ihmisille. Nimestä viisi! Kuuta ei ollut eikä eteerisyyttäkään. Tuo tanssi vaati japanilaisia lyhtyjä, synkopeerattua, vihlovaa jouhimusiikkia, silkkiä ja kultaa, nuorta, tervettä ruumista ja sairasta, riutuvaa sielua. Nuoruus ja kauneus siinä tanssivat, miss Sabermann ja mr Rogers. Hämähäkinhieno, ihonvärinen sukka, jonka lävitse sininen suoni kuulsi, paljastui hentoa polvea myöden, eebenholtsinen tukka välähti lyhdyn alla, ripset kaartuivat tuuheina, kellertävillä poskilla paloi etelän nuori veri, ja kapeista silmämunista välähti onni ja autuus. Viulut viilsivät, jokin särisi, lyhdyt keinuivat hiljaa, hopeakangas hohti. Amerikkalainen adonis vei, ei, vietteli saalistaan kuin varjoa, kuin silkki vyyhtiä, kuin orjaa. Hermostunut silkkinilkka värisi, eli, varpaat aavistivat, hiipivät lakeerikenkien perässä kuin näkymättömän siteen vetäminä, epäröivät, taipuivat, astuivat, vetäytyivät takaisin, värisivät, pysähtyivät odottamaan — — Minä katselin, nojasin raskaammin Lorens Finnin käsivarteen. Minä ymmärsin, että tämä oli tanssia. TANSSIA. Ymmärsin, ettei tällaisessa tanssissa käytetä hansikkaita, että tässä täytyy tanssin tykkiä kädestä käteen, ajatusten, aikomusten kipinöidä ruumiista ruumiiseen. Oh, tämä oli tanssia, tanssia, jota minä en koskaan voi oppia enkä osata, jota kukaan ei voi opettaa, johon synnytään, johon synnytään vain kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kalvava kaipaus tuohon riutuvaan tahtiin, tuohon uivaan onneen ja ajatuksettomaan antaumukseen valui viininä kurkustani alas. Minä puristin kiihkeästi Lorens Finnin käsivartta. Hän katsoi minuun. Tuhat kynttilää tanssi hänen silmissään. »Se menee mukiin», sanoi Finn. »Se on täydellistä», vastasin minä. »Se ei ole opittua, katsokaa! Se on — se on rakkautta.» Rogersin katse ei siirtynyt pienestä, kiiltävästä päästä, ja herkkä tytönselkä taipuili autuaana hänen kätensä salamerkeistä. »Se on taituruutta. Ja se on sikamaisen rafineerattua tanssikulttuuria. Katsokaa!» Viulu vingahti viimeisen kerran. Japanilaisen näköinen pikku kaunotar kääntyi laiskasti huokaisten syrjin kauniiseen viejäänsä, kietoutui jättiläisripsuiseen huiviin, haukotteli salaa ja viskautui Rogersin nenän ohitse toisen nuoren miehen tarjotulle käsivarrelle päästäen parin askelen päässä hopeahuivinsa valahtamaan lätäköksi lattialle. »Esitys on lopussa. Hei, nyt tanssitaan!» Olin kuullut jo aikaisemmin äänestä, että hänkin oli mestari, että Rogers aivan suotta tuossa pöyhkeili. Olisin mielelläni mennyt. Ette usko, kuinka mielelläni olisin mennyt. En koskaan vielä ole tuntenut käsivarteni noin vapisevan — mutta enhän osannut. Vaaleiden ihmisten on vaikea salata innostustaan, se lehahtaa heti värinä hipiälle. Lorens Finn oli innostunut, tahtoi tanssia, kumarsi. »En osaa.» Vetäydyin nolona taaksepäin. Näin norjalaisen ilmeestä, että olin sanonut jotakin ennenkuulumatonta. »Koetetaan sentään.» Mies voi kenties »koettaa» tuollaisessa paikassa, nainen ei ikinä, ja sitäpaitsi etsivät hänen silmänsä jo toisia. Claire oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Hän nosti sormenpäänsä korkealle olkapäälle ja lähti varpaillaan liitelemään minun kateellisten katseitteni seuraamana. Oli kuin Lorens Finn olisi keventynyt päästessään irti. Lämmin viima leyhytteli palmujen lehtiä, jättiläislyhtyjä ja suurten, värikkäiden sulkaviuhkojen hentoja haituvia. Katselin surullisena hyörinää, surullisena ja hieman ilkeänä. Näin kuinka rumasti kauniitkin kengät saattavat liikkua, miten toiset silkkinilkat olivat paksut ja kömpelöt, miten toiset olivat kuin tulitikut, miten toiset laahasivat kuin vedettyinä mustien kenkien perässä, ja miten toiset liikainnoissaan astuivat omat askelensa hitaampien viejien varpaille. Mutta kaikkien ruumiit ja sielut tanssivat, kaikkien muiden paitsi minun. »No, nyt me yritämme.» Finn seisahtui tuolini viereen punaisena ja tyytyväisenä. »On siellä pahempiakin.» »Eikä ole. Minä painan kymmenen kiloa liian paljon, olen kymmenen senttiä liian pitkä ja kymmenen astetta liian kylmä.» Norjalainen painoi kädenselkänsä poskeeni. »Ei ole totta.» Mutta taas hänen silmänsä harhailivat muualla. Tuolla vilahti kekälesilmäinen Claire, tuolla käärmekaulainen miss Sabermann. Ja monesta puoliummistetusta silmästä pilkahti ohitanssiessa kutsu vieressäni seisovalle nuorukaiselle. Olisin mielelläni puhunut vähän, jutellut kuin Hertalle, mutta tanssi ja viulut ja keinuvat lyhdyt, puhumattakaan viineistä, virtasivat suonissamme hukuttaen selvät ajatukset. »Emmekö nouse yläkannelle?» sanoin minä. »Emmekö mene hakemaan samettisilmäistä ystävätärtänne?» sanoi Lorens Finn. Tietysti minä hymyilin ystävällisesti. »Mennään.» Mutta luuletteko, että Lorens Finn pääsi? Miss Sabermann avasi vähän kapeita huuliaan, ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, kun menimme ohitse, ja Finn tarttui heti liimaan. »Hetkinen», hän sanoi minulle. Jäin seisomaan, astuin syrjään, odotin. Norjalainen meni tanssimaan. Eihän hän olisi ollut mies eikä mikään, ellei hän olisi pannut tilaisuuden tarjoutuessa käsivarttaan Poiret'n hopeapuvun hartioille ja vienyt loistohytin tyttöä tanssimaan. Ja taas hiipi silkkivyyhti yhtä pehmeästi uuden miehen syliin. Ja minä käännyin jäykästi hymyillen, kuten niin monesti ennenkin, lähimmän kohtalotoverini puoleen. Hän oli muuan ruma tyttö, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa silkkipaidasta kenkien säkenöiviin muotisolkiin saakka eikä kuitenkaan kelvannut tässä kovassa kilpailussa. Minä myönsin, että hän oli oikeassa sanoessaan Clairen huulia maalatuiksi ja miss Sabermannin hartioita vinoiksi, ja kuuntelin myötätuntoisesti, kuinka mrs Sodergran punastuen paheksui joidenkin parien rohkeita asentoja ja kertoi muiston nuoruutensa pas d'Espagnesta kuutamoisella laivasillalla pappilanpojan viulun tahtiin, ja minä istahdin kaljupäisen herran tarjoamaan tuoliin ja näin hänen nauttivan ritarillisuudestaan. Tässä meidän korituolinurkassamme palmujen alla eli taas oma henki tuon vihlovan, särisevän, kilisevän, viettelevän, hullun soiton katkonaisten rytmien säestyksellä. »Uutta sporttia», sanoi vanha herra ivallisesti. »Vaatii kuulemma suunnattomasti treenausta.» Hän katseli silmät kiiluen tanssia. »Vaatii hyvin sairasta sielua hyvin terveessä ruumiissa», sanoin minä. »Katsokaahan, katsokaa, nyt siellä on taas uusi. Tuo vaalea herra aikoo ilmeisesti taas tanssia itselleen prinsessaa ja puolta valtakuntaa.» Siinä tanssissa oli rytmiä ja voimaa. »Hänelle sen sittenkin soisin mieluimmin», sanoi mrs Sodergran, ja muutkin olivat nähtävästi samaa mieltä. * * * Hullu yö. Soliseva ja tärisevä, viinille, tupakalle ja oudoille parfyymeille tuoksuva yö. Ja minä, Aino Laurila, istuin sitä katsomassa. Merkillistä. Sivelin käsilläni kosteita nilkkojani, tartuin niihin, painoin pääni polviani vastaan ja siteerasin itsekseni muuatta koulupäivieni mielilausetta: »Minne ihminen riitinkeistään pääsee.» Minä olin yhä edelleenkin niin vähän kaunis, että kaikki naiset kohtelivat minua ystävänään, ja niin vähän ruma, että kelpasin ystäväksi miehillekin. Värisytti. Olisi pitänyt ottaa mukaan jokin huivi. Paljaat käsivarret tuntuivat karheilta, kun tartuin niihin ristiin käsilläni. Nousin seisomaan. Yhtä hyvin voin heti mennä nukkumaan. Hätkähdin kävellessäni sivukannella portaita kohden. Kamala karjahdus mölähti äkkiä kuin merenpohjasta, kuin taivaanlaelta, kuin kaikkialta vaihtuen sitten vatsanpohjaa karmivaksi ulinaksi. Laiva ui kuin pilvien keskellä, ja sen lyhdyt loivat omituista, keltaista elämää tuolle savuntapaiselle aineelle, joka kavalana ja äänettömänä ja kylmänä kiipeili laivan kyljillä. Hiivin kuin märkä koira portaita alas. Musiikki vinkui yhä, sumun takaa kimalteli kuin kultahiekkaa, nuoriso ei väsynyt eikä palellut. Siellä ei sumusireeni merkinnyt muuta kuin uutta instrumenttia mainioon orkesteriin. * * * Käytävässä paloivat himmeät lamput seinillä, yövalaistus. Messinki hohteli, seinät tärisivät hiljaa, laivan sydän tykytti öljyisenä, salaperäisenä jossakin jalkojen alla. Siellä tuli Hertta vastaani silmät häikäistyneinä, avokaulaisena, valkokäsivartisena, ihmeellisesti välkkyvänä, hiipien viheriää mattoa pitkin kuin unissakävijä. Hän käänsi minut takaisin, kuiskasi jatkuvaisuudesta: »Nukuin jo itsekin. Heräsin sumusireeniin. Kuulin soiton ja huminan. Mennään vielä.» Minkäs sille voin. Hän oli kaunis, kiihkeä, juhlapukuinen. Nyökkäsin, mutta samassa viskauduin seinää vastaan syrjään. »Undine!» Lorens Finn tarttui hänen molempiin käsiinsä, astui vieläkin lähemmäksi, mutta Hertta perääntyi. »Siinähän te olette!» Hänkin oli rohkea ja kuuma. Hertan kalpeille poskille ja otsaan kohosi hitaasti puna. Hämmästynyt, onnellinen valo syttyi ja jäi välkkymään. He katsoivat toisiaan — oikein — pitkästi — ahneesti. »Tässä minä olen.» Kuinka huolettomasti hän nauroikaan. Hän tointui, hänkin tunsi Finnin. »Ettekä enää karkaa?» »En.» »Ettekä muutu vaahdoksi taikka kuutamoksi?» »En.» He katsoivat vieläkin toisiaan. Norjalainen piti hänen käsistään kiinni. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei ollut vähääkään hämillään, eikä Herttakaan. »Hertta, sinähän tunnet siis insinööri Finnin.» — Aivan turhaa. Kumpikaan ei välittänyt, tuskin kuuli. »No?» sanoi Hertta rohkaisevasti, kysyvästi. Tuota sävyä en ollut ennen kuullut, en ollut ennen nähnyt, kuinka viekoittelevasti hänen huulensa saattoivat kaartua. »Kai me sitten menemme takaisin», sanoin kuivasti. Juoksin ylös leveitä portaita. Tulkoot jos tulevat. Matto tappoi askelten äänet. Pysähdyin vasta kannella. Siellä kuhisi yhä sama joukko, jonka huulet, posket, tukat ja hampaat loistivat kilpaa silkin väriorgioitten ja jalojen metallien ja kivien kanssa. Hertta seisoi takanani kädet riipuksissa ja joi ja joi ja joi tätä näkyä. Näin, että ne kiersivät — musiikki, parfyymi ja tanssin tärinä — kuin viininä hänen suonissaan väräytellen hänen pintaansa. Ja Lorens Finn — voi, Lorens Finniä, joka oli rakastunut, niinkuin vain merellä rakastutaan, äkkiä, järjettömästi, tyhmästi, avoimesti Herttaan! He nyökkäsivät kaikelle, mitä sanoin, kuin puujumalat, sillä he tahtoivat tanssia toistensa kanssa ja odottivat puristellen toistensa hikisiä käsiä sitä hetkeä, jota he eivät voisi enää vastustaa. Toveruudesta viisi, sanoi norjalaisen lyhyt kumarrus, kun he katosivat. Olin ainoa katselija, märkä, kylmä ja katkera. Olin hirveän selvä, mutta uninen. Katselin vähän aikaa, käännyin ja menin. Kiipesin varovaisesti ylävuoteelle, epäröin hetkisen, mutta sammutin sitten lampun. Hertta, Hertta tulee tietysti viimeisenä, ei koskaan mitään puolinaista. Alavuoteella makasi punoittava tyttö vyöllä seinään kiinnitettynä ja nukkua tuhisi käsi syvälle kurkkuun työnnettynä välittämättä sumusireenin ulvahduksista ja hytinovien hiljaisista napsahduksista ja naapurien kuiskauksista. Hertta pudisti minut hereille tullessaan ja sanoi, että tämä on ihanaa, ja että hän on ollut hullu, kun on pelännyt, ja että Finn on ihastuttava, kuuletko, ihastuttava, ja että hän nyt aikoo aloittaa uuden elämän. Mutta riemuissaankaan hän ei hennonut koskea Maijaan, vaan kyyristyi epämukavaan asentoon vuoteen toiseen päähän. 4. Siitä puhui koko laiva, nauroi ja seurasi uteliaasti. Kukaan ei ollut pahansuopa. Kuka olisi voinut olla pahansuopa nuorukaiselle, joka kertoo jokaiselle vastaantulijalle olevansa hullaantunut Undineen, joka ei välitä hänestä. Kaikki olivat iloiset saadessaan jotain katseltavaa. Aina tavatessaan he kertoivat toisilleen, mitä tuo villi norjalainen viimeksi oli sanonut ja tehnyt. Hän oli kovalla äänellä touhunnut ja pakottanut hovimestarin vaihtamaan hänen paikkansa ruokasalissa Hertan viereen. Hän oli heittäytynyt riippumaan partaan ulkopuolelle yhden käden varaan ja uhannut päästää irti, ellei Hertta jäisi päivällisen jälkeen tanssimaan, ja hän oli lahjonut yli-stewardin luovuttamaan viimeiset tuoreet kukat, jotka olivat määrätyt kapteenin pöydälle viimeiselle aterialle, ja ne hän lähetti Hertan hyttiin. Ja tuhansia sanoja kerrottiin ja satojatuhansia katseita nähtiin. Kaikilla oli hauska. Entä Hertta? Hän nauroi ivallisen hellästi. Tuo vaikutti tietysti jonkin verran. Hän ei ollut niin pilattu, ettei se olisi noussut vähän päähän. Mutta hän nauroi, vaikkakin silmät olivat himmeät liikutuksesta. Sitäpaitsi Maija oli otettu pois, ja hän kärsi hieman ja kaipasi, ja tämä helpotti. »Mitä sinä pidät hänestä?» tiukkasin minä. »Hän on hullu, mutta hän on ihastuttava poika, eikä tippaakaan vaarallinen. Hän on ihastuttava — ja yksi ainoa päivä!» Ehei! Finn aikoi jäädä New Yorkiin. Hän tiesi mainion täysihoitolan. Hän oli itse asunut siellä. Hän aikoi näyttää meille kaupunkia. Me nousemme Woolworthin messinkihississä viidenteenkymmenenteenviidenteen kerrokseen ja käymme tanssimassa Greenwich Villagen taiteilijain merirosvokapakassa. Ja kesällä me uimme ja juomme icecream-soodaa ja sarsaparillaa ja syömme corn-on-cobbia. Oh, hänellä oli tuhansia ehdotuksia, ja oudot nimitykset hytkähdyttivät suloisesti sydämiämme. Hän istui Hertan lepotuolin jalkojen juuressa ja komenteli kansipoikaa, joka uskalsi tarjota hänen jumalattarelleen läikkynyttä lihaliemikuppia, ja keräsi kaikki maailman magazinet syliimme ja puhui niin, ettei Hertta ehtinyt niitä avatakaan, ja sillävälin palvoi häntä silmillään ja sanoillaan. »Millainen matka! Nyt voin elää loppuelämäni selälläni auton alla tallissa, kun tiedän, että Undine on olemassa. Ja miks'ei koskaan puhuta mitään Undinen jaloista? Katsokaa!» Hän veti huovan syrjään ja siveli kädellään Hertan nilkkaa. Hän katsahti taakseen ja painoi sitten huulensa lämpimälle silkille. Minä olin tietysti kuin ilmaa. Ja Hertta tarttui hänen tukkaansa ollen olevinaan vihainen. »Ei saa pörröttää minun päätäni. Harjaaminen vie kaksi tuntia, ja kuinka minä voisin kestää niin pitkän eron?» Hän liioitteli siinä määrin, että koko juttu kävi leikiksi. Mutta eroamattomat he olivat. Ja sinä iltana he tanssittuaan kiipesivät ylös tähtitaivaan alle ja suutelivat suunnattoman savupiipun takana. Se ei ollut enää oikein. Kun he sitten tulivat luokseni — Hertan käsivarsi oli tänä päivänä kuin kasvanut kiinni Finnin käteen — posket punaisina ja silmät epävarmoina, kävin levottomaksi. En halunnut olla edesvastuussa, rikostoveri. »Tule nukkumaan nyt, Hertta.» »Ei vielä», sanoi Finn, ja Hertta epäröi heti, katsoi seuralaiseensa ja jäi. Minä käännyin. Mutta Hertta sai jo portaissa kiinni minut. Lorens Finn kulki hänen vieressään. Ovellamme pysähdyimme. »Hertta», rukoili Finn. Hertta ojensi kätensä: »Hyvää yötä.» »No», sanoi Finn käskevästi, kärsimättömästi. Leijonankesyttäjä, ajattelin minä, kun Hertta kohotti päätään nauraen. Mutta hän ei enää nauranut, kun heidän huulensa yhtyivät, hän kohotti kummatkin kätensä ja kietoi ne lujasti miehen kaulaan ja puristui hänen syliinsä — valaistussa, tyhjässä, avonaisessa käytävässä! Minä paiskasin oven kiinni ja lysähdin tuolillemme. »Mihin tuo vie, Hertta?» »Ei mihinkään.» »Mitä sinä ajattelet?» »Saarnaatko sinä moraalia?» »En, mutta järkeä.» »Osh! Tämä ei merkitse mitään. Tiedätkö, minä olen niin kauan varonut ja pelännyt ja kieltäytynyt kaikesta, että nyt oikein uhallakin huvittelen. Ja hän on hurmaava.» Hän istui vuoteen reunalla punoen sormiaan. »Tämä on niin hauskaa, ja huomenna se loppuu.» »Ja maksetaan.» »Tämä ei maksa mitään. Vaikk'en näkisi häntä kertaakaan tämän jälkeen, olisin yhtä tyytyväinen. Tällainen suurenmoinen päivä!» »Vaikka hän huomenna olisi hullaantunut esimerkiksi miss Sabermanniin?» »Vaikka.» »Ja siirtyisi hänen pöytäänsä ja passaisi savupiipun takana?» »Vaikka.» Hertta suoristihen ja nauroi. »Sinä et tiedä, kuinka minä nautin tällä hetkellä kaikesta. Ei mitään painolastia.» Hän oli kaunistunut, häntä valaisi menestyksen hurmio, ja hänen kasvoillaan häämötti vielä hyväilyjen kohottama kajastus. Hän oli pehmeä ja lämmin ja suloinen — koko laiva myönsi sen. Emmekä me tunteneet Lorens Finniä, hän vain huvitti meitä, ja kaikkihan pitivät hänestä. Hemmoiteltu, herttainen, itserakas, itsekäs velikulta. Sellainen kuin kaikki pojat, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi selkäänsä kotonaan, sanoi Hertta nauraen. * * * Sitten valkeni viimeinen matkapäivä, harmaa ja alakuloinen. Aurinkokin värjötti omituisen uhkaavana ja viheriäreunaisena ikäänkuin lähemmäksi painuneella taivaalla. Minä olin säikähtynyt ja yksinäinen. Naiset olivat riisuneet seuranaamarinsa eivätkä välittäneet toisistaan hääriessään levottomina kansilla, ja herrat olivat kadonneet tupakkasalonkiin tappamaan aikaansa korkeapanoksisella pokerilla. Herttakin istui kalpeana ja äänettömänä naistensalongissa katsellen kirjansa takaa salavihkaa, kuinka Marjorie puuhaili keskilattialla taitellen topakasti vaaleanpunaista pikku huopaansa mukavaksi leposijaksi itselleen, mutta kohoten tyytymättömänä aina muutaman minuutin kuluttua pitkältään vaappuville jaloilleen ryhtyen taas uudistamaan vuodettaan. Hertta oli nyt virkaheitto. Marjorien punatukkainen äiti oli myöskin läsnä. Lorens Finn oli myöskin virkaheitto. Hän oli asettunut seisomaan mahdollisimman lähelle salongin ovea ja oli hermostunut. Puolella suulla hän hymyili jokaiselle herralle, joka koetti vetää häntä korttipöytien ääreen, eikä edes vastannut heidän kiusoitteluunsa. Kun ensimmäinen luutnantti hakiessaan jotakin naistensalongin kaapista pysähtyi vaihtamaan parisen sanaa Hertan kanssa, hyökkäsi hänkin sisälle. »Hänen kanssaan teillä on halu puhua. Minä kiellän teitä puhumasta kenenkään muun kanssa. Te ette saa puhua hänen kanssaan. Tulkaa nyt katsomaan Amerikkaa.» Hän pyysi kauniisti. »No!» sanoi hän sitten käskevästi, kun Hertta vain pudisti päätään, ja kosketti Hertan kättä. Hertta säpsähti, katsahti ylös ja heräsi. Hän nousi kiltisti seisomaan posket punaisina ja jätti tuon pullean pienokaisen, johon hänellä ei enää ollut oikeutta, mutta jota hän kuitenkin tahtoi katsella. He siirtyivät laivan partaalle, ja Hertta oli yhä vaiti. Minä seisoin muutaman metrin päässä ja katselin, kuinka jotakin harmaata, matalaa rupesi luikertamaan esille taivaanrannan hämäryydestä. »Long Island!» ihastui joku toisella puolellani. Säpsähdin. Tämä oli kouraantuntuvaa perilletuloa. Rintalihakseni jännittyivät kipeästi. »Cheer up, old girl!» Lorens Finn löi minua keveästi olkapäälle, mutta hänen sanansa lisäsivät lämpimyydestään huolimatta vierauden tunnetta. Minä sanoinkin hänelle, että minua suoraan sanoen jänisti. »Ei se ole vaarallista. Terveelle ihmiselle, jolla on kaksi kättä ja vain yksi suu, se on vain leikkiä sittenkin.» Lorens Finn tiesi varsin hyvin minun aikovan yrittää amerikkalaista siirtolaiselämää ja sanoi, että se oli »all right». »Mutta sellaisiakin hetkiä on, jolloin on hauskempi olla herrasväkeä Euroopassa kuin piika Amerikassa.» »Entä te itse?» »Se on toista. Amerikka on vain korkeakoulun ylin luokka. Ja meillä on vieläkin hemmetin huonot ajat omassa maassa. Kävin juuri katsomassa, kun äitini pyysi. Nothing.» Finn oli ruvennut sekoittamaan englantia puheeseensa. »Miehet kai suoriutuvatkin helpommin.» »Vielä vai. Naiset eivät kuitenkaan koskaan joudu ulosheittäjiksi salakapakkaan taikka miehistökokiksi jokilaivaan. Pari vuotta sitten oli kovaa. Kerran pyrin toverini kanssa hullujenhoitajaksikin, mutta potkittiin pois. 'Herrat ovat ensikertalaisia', sanottiin. You bet! Ensikertalaisia oltiin. Nälkään ei kukaan tahdo kuolla, kotiin ei ehdi eikä kehtaa kirjoittaa, kun sanotaan, että huomenna herra on vapaa, ja me skandinaavit emme oikein osaa säästää pahojen päivien varalle. Ja kovaa työ on joka tapauksessa.» Hän ojensi kätensä nähtäväkseni, herrasmiehen kädet. »Eivät nämä tältä näytä kuukauden perästä.» Sitten hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut rauhoittanut minua. »Pyh! Naiset ovat siellä kuin Abrahamin helmassa. Te tietysti joudutte tomuttamaan jonkun rouvan jalokiviä kahdeksaksi tunniksi päivässä ja ostatte flyygelin ja matkustatte Palm Beachille uimaan tammikuussa — yes ma'am.» Huvittavaa, ehdottomasti huvittavaa. »Ja menkää sitten Boswellille asumaan. Hyvä paikka. Ei paljon ihmisiä, enintään parikymmentä kerrallaan. Ja äidin syli. Pelaa bridgeä ja tarjoaa camembert-juustoa oluen kera valituille keskiyöllä ja joskus whiskyäkin.» »Asutteko tekin siellä?» »Riippuu siitä, millaisen jobin saan, kannattaako. Mutta minä kuulun armoitettuihin, joita kutsutaan käymään talossa.» »Te olette hyvissä kirjoissa kaikkialla.» »Ylipäänsä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen, ja elämä on mukavaa ja kaikki hauskaa.» »Entä hullujenhoito?» »Luuletteko te, että me itkimme silloin? — Mutta katsokaapa Vapaudenpatsasta.» Minusta se oli hirveä — ensin hämärä haamu, sitten suuri patsas ja lopuksi kaamea, savenkarvainen kummitus, joka heristi nyrkkiään meille maan matosille, jotka uskalsimme sen aluetta lastulaivallamme lähestyä. Etukannella ihmiset rupesivat laulamaan Tähtilippua. Ehkä se saattaa kajahtaa ihanana ja ylpeänäkin joskus tuhansista kurkuista ja jättiläisorkesterin jouhista, mutta nyt se luikersi esille kuin rukoileva uikutus, avuton armonpyyntö, ja lisäsi vain apeata mielialaani. »Älkää olko niin hermostunut», sanoi norjalainen, »se menee ohitse». En tiennyt, tarkoittiko hän Vapaudenpatsasta vai pelkoani, mutta olin joka tapauksessa kiitollinen. Hertta oli vaipunut katselemaan laivan kyljen hankaamaa vaahtoraitaa tummanharmaassa aallokossa eikä herännyt, ennenkuin Marjorie veti häntä hameesta. Näin, että hän nosti tytön syliinsä ja että hänen silmänsä olivat märät. Hän ei varmaankaan nähnyt mitään, Marjorie oli hänelle tärkeämpi kuin kaikki muu. Näin, että Lorens Finniä harmitti. Hän käännähti ympäri ja meni sisälle. III VIERAALLA MAALLA 1. Oletteko koskaan edeltäpäin odottaneet jotakin ihmeellistä ja sitten saatuanne tuon ihmeellisen, aivan tarkoin mielikuvituksenne reseptin mukaan laaditun ihmeellisen, huomanneetkin, ettei ihmeellinen ole kovinkaan ihmeellistä, sen tähden että te itse liikutte sen keskellä? Niin ainakin kävi minun. Minä olin eittämättömästi New Yorkissa, olin eittämättömästi tavallinen palvelija, olin eittämättömästi jätetty oman itseni turviin ja yksikseni, mutta siitä huolimatta se oli minusta, sanokaamme paremman puutteessa vaikkapa ikävää. Minulla ei ollut kouluja eikä oppilaita eikä ystäviä, mutta tein talousaskareita, samaa työtä, mitä kotonakin olin joskus loma-aikoina tehnyt ja Helsinkiin nimenomaan paennut. Se oli tosin hieman toisenlaista. Siihen kuului hieman enemmän valoa ja hedelmiä, hieman enemmän valkoisia emaljipintoja ja kaakelilattioita, hieman enemmän siistejä pahvilaatikoita ostoksilta tullessa, hieman vähemmän kiiltäviä pellavaliinoja ja paljon, paljon enemmän sähköä ja säilykepurkkeja ja kirkasta, puhdasta jäätä — mutta mikään elämys se ei sentään ollut. Eikä se mitenkään muuttanut minua itseäni. Olinhan yksinäni enkä kyennyt enää mitään opettamaan itselleni. Omia maalaisia oli vältettävä jo kielenkin takia, ja Hertta oli tällä hetkellä poissa. Yksi ystävä minulla oli tai tuttava, jos puhun ammattikuntani kotoista kieltä, joka tällä kertaa onkin sattuvampaa, naapuritalon nuori rouva, jonka kanssa vieretyksin ripustelen takapihalla pesuvaatteita kuivamaan auttaessani Maggieta, »värillistä ladya», pyykkipäivänä. Mutta hänkään ei suinkaan aiheuttanut mitään järistystä. Hän oli sivistynyt, solakka työn orja kolmine lapsineen, joista minä olin löytänyt nuorimman autotallista nukkumasta, kun koko blokki jo oli hätyytetty kadonnutta etsimään, ja siten olin saavuttanut mrs Kolben ja hänen irlantilaisen miehensä ikuisen kiitollisuuden. Minulla olikin paljon iloa heistä. Minulle soitettiin victrolalla viimeiset lempilaulut, vihjattiin puvustoni pahimmat viat, opetettiin käyttämään silkkitrikooalusvaatteita, koska ne olivat niin käytännöllisiä, rakastamaan elävienkuvien maailmaa, tuntemaan tähtien entiset, nykyiset ja tulevat puolisot sekä kaunistamaan itseäni kaikilla luvallisilla ja muutamilla luvattomilla keinoilla. Mutta mitään maanjäristystä ei niinmuodoin mrs Kolbenkaan ystävyys aikaansaanut. Kun minulle vielä uskottiin, että mr Kolben vanha isä oli hyvin rikas, asui Iowassa ja luultavasti pian kuolisi, jolloin pikku rouva arveli heidän kenties hankkivan Buickin nykyisen Chevroletin sijaan, luulin tunkeutuneeni tämän entisestä taivaita-hipovasta college-toverusparista muodostuneen porvarisperheen aatemaailman kaikkein pyhimpään. Mutta joka tapauksessa sain silloin tällöin kunnian istua jonkin illan kotimiehenä Kolbein lähtiessä kahden huvittelemaan ja tunsin siten edes hetkellisesti olevani hyödyllinen ja onnellinen. * * * Tänään minulla oli vapaapäivä, tuollainen kallis koru, jota en osannut käyttää ja joka aina vain kiusasi minua häiritsemällä elämäni totuttua järjestystä. Istuin siis hohtavan valtakuntani keskellä keinuen hiljaa ja tylsästi. En viitsinyt edes lähteä yläkertaan vaihtamaan virkapukua yltäni. Täälläkin oli vielä kevät, myöhästynyt kevät. Ei tuollainen kalvava, kalpea kevät kuin kotona, vaan tuoksuva, kukkiva, sinitaivainen, täyteläinen kevät, joka ei vain houkuttele ja huumaa, vaan ennen kaikkea täyttää. Mitä minusta ja keväästä kuitenkaan — mutta saanhan sentään katsella. Ikkunan takana kohosi ruiskukansineä vastaan kuin suunnattomana ruusuvihkona kukkiva persikkapensas vaaleanviheriän sametin keskeltä. Pieni tuulenhenkäys irroitti pilven punaisia terälehtiä, joista muutama leijaillessaan takertui ikkunalautaan, ja minä suljin kiusaantuneena silmäni. Olisin tahtonut katsoa jonkun silmiin, sanoa mitä ajattelin, ja kuunnella mitä toinen ajatteli. Olisin tahtonut keskustella jonkun kanssa. Tunnelmia tämä kaupunki tarjoaa, mutta tunnelmat ovat luodut jaettaviksi. Kaipasin niin, että olin sairas. Minun teki mieli lyödä jotakin, teki mieli syleillä jotakin. Minun teki mieli päästä inhimilliseen kosketukseen jonkun kanssa. Kaipasin ihmistä tässä hirveässä yksinäisyydessä, jossa liikkui olentoja, joiden en ikinä voisi tunnustaa olevan samaa lihaa ja verta kuin minä itse. »Nukutteko, Anna?» Madamen äiti seisoi anteeksipyytävästi hymyillen ovensuussa. Avasin silmäni hämmästyneenä. »Ettekö mene ulos ensinkään tänään?» Madamen äiti seisoi yhä ovensuussa. Hän ei rohjennut astua keittiövaltakuntaan, niin kauan kuin sen valtias vielä oli paikallaan. »En tiedä, mrs Corey.» »Oletteko sairas, Anna?» Isäntäväki oli pyytänyt saada nimittää minua Annaksi, koska heidän edellinen suomalaistyttönsä oli ollut sen niminen. »En, kiitos. Minä vain ajattelin.» »Ai, ai.» Ystävällinen eukko tuli lähemmäksi. »Viime keväänä meillä oli suomalainen tyttö, joka myöskin istui ja ajatteli eikä mennyt ulos, ja hän tuli hulluksi. Ette voi kuvitella, kuinka paljon vaivaa meillä oli hänestä. Menkää nyt edes eläviinkuviin.» * * * Olin säikähtynyt kulkiessani hieman myöhemmin asemaa kohden. Vai oli se viime vuoden Anna myöskin istunut ja ajatellut eikä mennyt eläviin. Ilmaahan minä vain kaipasin, oikeata ulkoilmaa — muuta kuin ihrankäryä ja persikantuoksua ja kaasua. Minä en mennytkään asemalle, vaan poikkesin pitkälle avenuelle, joka johti noiden kirsikka-, omena- ja persikkakoristeisten, tulpaanireunaisten pikkuhuvilain ohitse esikaupungista maailmalle ja New Yorkin liikennettä imeviä siltoja kohden. Ihminen on originelli, ja niin kauan kuin hän vielä on vieras ulkomailla, saattaa hän saada päähänpistoja — olematta hullukaan. Hän keksii esimerkiksi kävellä Manhattan Bridgen poikki saadakseen ilmaa keuhkoihinsa, hän on kuullut joskus puhuttavan sellaisesta. Hän ei muista, että sielläpäin pimenee nopeasti, ja että on ilkeä olla tyhjällä sillalla, joka ei koskaan lopu, vaikka näytelmä olisi kuinkakin mahtava. Tietysti ihastuin nähdessäni valojen syttyvän alakaupungissa, jokainen ihastuisi. Jättiläiskaupungin oopperahan siinä kohotti esirippuaan. Yläpuolella kohisi kahdeksan junaa rautapohjaa vavahdutellen, vieressä mennä viilettivät sähkövaunujen kilisevät, loppumattomat jonot ja autojen hiljaa voihkivat muurahaiskulkueet pamahtaen ajoittain jyliseväksi fortissimoksi. Suvinen valaistus taivaalla oli kellastunut, punertunut, harmaantunut, sulanut olemattomiin. Ja sameana, äänettömänä, tummana virtaavaan jokeen alkoi kuvastua huippu huipulta, kerros kerrokselta kasvava, kohoava, pilviä tavoitteleva alakaupungin satulinna. Valot syttyivät New Yorkissa. Jokainenhan on nähnyt sellaisen postikortin, näkee sen nytkin edessään — tuon kuuluisan siluetin. Siinä ei ollut elämää eikä väriä, siinä oli vain valoja viivoja ja varjoja. Se oli kummitus, hirvittävän ihana kummitus. Se katseli kymmenin, sitten sadoin, sitten tuhansin ja kymmenintuhansin kiiltävin silmin minua, joka tunsin sydämeni rupeavan lyömään epätasaisesti ja hätäännyin puolijuoksuun. Läähättäen saavuin vihdoin kaupungin puolelle, missä itäpuolen kurjat lapset vielä leikkivät sillan kaiteilla, ja pitkät rivit virkkaavia naisia loivat noitaämmänkatseitaan minuun. Luulin tietysti tulevani murhatuksi, vaikka jo kokemuksestakin tiesin, ettei jättiläiskaupungissa kukaan kulkenut niin turvallisesti pimeän tullen kuin nuori tyttö, ja hillitsin jalkani tavalliseen käyntiin niin väkivaltaisesti, että jänteitä pakotti pyrkiessäni lähimmälle subway-asemalle. Chinatownin silkkikaapuiset vinosilmät hymyilivät kavalasti, mustahousuiset, äänettöminä kynnyksellä leikkivät lapset katsoivat minuun julman ilmeettömästi, paperilyhdyt heijastivat kummallisia valoläiskiä asfaltille, ja avoimista ravintoloista särisi outo musiikki haisevalle kadulle. Olinko ollut hullu vaiko vain hajamielinen lähtiessäni tällaiselle matkalle? Sen yksinäisyys karmi vieläkin jäseniäni, kun jo olin pelastunut valoisaan junaan, joka heilahteli Times Squarelle päin kuljettaen ihmisiä huvittelemaan. Sinnehän piti kaikkien aina pyrkiä, etteivät istuisi ja ajattelisi ja tulisi hulluksi, kuten tuo viime vuoden Anna. Kun astuin ulos kadulle maanalaisen aseman hämäryydestä, hätkähdin edessäni olevaa näkyä. Siihen en voinut koskaan tottua. Siihen ei voi suomalainen koskaan tottua, että hänet hukutetaan, tukahdutetaan, suorastaan tapetaan keinotekoiseen valoon astuessaan maan alta suoraan New Yorkin taikayön säkenöivään sydämeen. Oh, kuinka me olimmekaan, Hertta ja Lorens Finn ja minä, ensimmäisinä iltoina kulkeneet Times Squarella ja juoneet, syöneet ja palvoneet Broadwayn valoa. Kieppuvat sähköpyörät, kimaltelevista valoista rakennetut tornit, raketteina taivaalle leimahtavat kirjaimet, kaupungin heijastuksen vaalentamaa taustaa vastaan hyrräävät autot ja vilistävät koiravaljakot, miljoonin sätein välkkyvät, kivimuurin korkuiset paratiisin yrttitarhat leimuavine riikinkukkoineen olivat huumanneet meidät sanattomiksi. Meidän silmämme hekumoivat herkullisissa väripidoissa, joita mestarillisesti käytetyt valonheittäjät olivat ikuiselle taivaalle kattaneet. Se oli ollut niin järjettömän suurenmoista, ettemme luulleet koskaan enää mitään muuta kaipaavammekaan, niin kauan kuin saimme seisoa tämän valomeren keskellä ja lukea sen säkenöivästä kirjasta, kuinka jättiläiskaupunki, kuinka koko maailma eli, kuinka se nautti ja mässäsi, sen jälkeen kuin me ensiksi olimme nähneet, kuinka työn ja nerouden aallokko hyrskysi alakaupungin kivisolissa, pilvenpiirtäjien jalkoja vastaan. Tässähän käyn oikein runolliseksi, mutta jos näkisitte itse, niin runoilisitte itsekin. New York on joskus silkkaa runoutta, tosin hyvin nykyaikaista runoutta — mutta minkä sille mahtaa — sähkön lyriikkaa ja rahan epiikkaa. Mikä tulkitsisi, istuttaisi voimakkaammin tunnelmia kuin maailman suurin kaupunki — väittäkää vastaan! * * * Mutta minä olisin halunnut puhua, ottaa kädestä kiinni ja — mieluimmin itkeä. Minä oikeastaan kaipasin. Minusta oli kaameata kulkea tällaisessa tungoksessa kuin haamujen keskellä. Kas, ihminen on niin tunteellinen. Hän itkee joskus, silloinkin kun hänen ei oikeastaan tarvitsisi itkeä, tai oikeastaan useimmin juuri silloin. Harvoinhan se sopii oikeaan paikkaansa. Käännyin katsomaan Childsin isoa ikkunaa, jossa valkopukuinen leipuri paisteli pannukakkujaan, etteivät ohikulkijat näkisi minun itkevän. Moni töykkasi, oli ahdasta ja kaikilla kiire. — — »Halloo, dear!» Minä kiljahdin, mutta ne pari henkilöä, jotka pysähtyivät, jatkoivat hymyillen matkaansa nähdessään, kuinka minä lankesin nauravan nuoren miehen kaulaan. Tuttu, tuttu! Lorens Finn! En ollut nähnyt häntä moneen viikkoon. Hän nosti minut korkealle ilmaan ja kääntyi heti kävelemään rinnallani eteenpäin. Katselin häntä syrjästä ja puhuin hirveän paljon. Olin ihastunut. Kerroin työstäni, viime vuoden Annasta, Manhattan Bridgestä ja koti-ikävästäni. »Koti-ikävä, vielä vai! Te ette tiedä mitä koti-ikävä onkaan.» »Olin aivan sairas äsken.» »Minä olen nähnyt tovereita, jotka ovat maanneet kuin kuolleet vuoteillaan, kieltäytyneet syömästä, juomasta, avaamasta silmiään taikka puhumasta, ennenkuin heillä on ollut matkalippu kädessään. Se on kamalaa ja se on amerikkalaista koti-ikävää. Se ei ole sairautta — he vain eivät voi elää täällä.» Olihan hän kuitenkin osaaottavainen, vaikka hänen ajatuksensa liikkuivatkin muualla, minkä hän niille voi. Minkä hän sille voi, ettei huomannut, kuinka minä joka askelella pelkäsin hänen livahtavan pakoon, kunnes sanoin: »Älkää vain jättäkö minua, en kestä sitä vielä.» »Oikeastaan olen — —», mutta sitten hän iski kätensä kainalooni. »Heissan, te tulette tietysti mukaan, asuittehan itsekin Boswellilla vähän aikaa. Siellä on bridge party.» Yritin vastustella — hyvin heikosti. »Sanomme, että te tulitte tervehtimään Herttaa.» Hän veti minua kiireesti mukanaan, tempasi minut auton nenän editse turvaan ja luotsasi torin poikki. »Mutta he tietävät, että minä odotan häntä vasta ensi viikolla.» Norjalainen ei vastannut ennen kuin junassa. »Hertta on jo palannut.» Hän väisti uutta tulijaa. »Eihän!» Epävarma hiljaisuus. Näin Finnistä, ettei häneltä sopinut kysyä mitään. Hänellä oli toinen käsi lanteilla, ja hän heilui rentona tangon varassa. Oikeastaan hän oli vihaisen näköinen. Osasiko hän todellakin olla tuollainen? Sitten hän sanoi: »Mrs Boswell soitti. En ole tavannut Herttaa vielä.» »Vai niin», ajattelin. Ja sitten taas: »Vai niin!» 2. Hertta nousi korttipöydän äärestä, muuttunut, amerikkalaistunut Hertta, laiha, hermostunut, elegantti, punahuulinen. Hän tervehti minua tavattoman vilkkaasti ja monisanaisesti. Lorens Finnille hän pisti nopeasti kättä puhuen samalla minulle. Olin liikaa tässä seurassa. Hunajatukkainen, valkonenäinen mrs Boswell pyysi makeasti hymyillen istumaan katsojaksi, hänen miehensä luovutti silmää räpäyttämättä korttinsa norjalaiselle, ja tuntematon, pyöreälasinen herrasmies kumarsi lyhyesti how-do-you-do'nsa minulle jatkaen heti miettivää naputustaan vasemman kätensä sormirivillä, hänen piti pelata. Mr Boswell oli aina kiltti, hän istahti viereeni juttelemaan. Hän kertoi, että miss Manner oli juuri palannut tripiltään, että mrs Boswell oli päättänyt huomenna (jälleen) aloittaa laihdutuskuurin musiikin mukaan, ja että mr Salo oli entinen asukki, että hän teki paljon rahaa ja että hän oli »a fine fellow», mutta naisvihaaja, sekä että Doris, perheen tytär, oli moviksessa — elävissäkuvissa — mutta silloin mrs Boswell sanoi kulmiaan kohottaen: »Keksiä, armaani», johon mr Boswell kiireesti vastasi: »All right, honey», ja katosi jättäen minut omiin heteisiini. Vähän ajan kuluttua oli kierros lopussa, ja Finn istahti viereeni sohvaan. Hän ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti, ja hänen silmänsä olivat rasittuneen näköiset, mutta hän oli hirveän ystävällinen minulle, levitti keksille juustoa juuri niin paksulti kuin hän väitti olevan välttämätöntä, ja Hertta istahti minun toiselle puolelleni ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta turhaan. Niin epäkohteliasta miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Hän kohteli Herttaa kärsimättömästi ja ilkeästi, jättipä joskus vastaamatta hänen kysymykseensäkin. Minun oli paha olla. Tuleehan loppu aina joskus, mutta minä olin luullut pääseväni näkemästä sitä. Muistin ensimmäiset viikkomme, ja selkäpiitäni karmi. He eivät voineet olla päivääkään näkemättä toisiaan, lopuksi tuskin tuntiakaan. Hertta tuli tapaamaan häntä aamupäivisinkin Jerseyn puolelle, missä hän oli työssä. Hertta oli aivan huumaantunut. Hän ei suostunut selittämään eikä puhumaan mitään, hän vain nauroi, kun varoitin. »Milloin aloitat työsi?» »Älä puhu sellaista.» »Mutta rahasi eivät riitä iankaikkisesti.» »Ovathan sitten loppuneet hauskasti.» J.n.e. Hertta vakuutti vakuuttamistaan: »Minä pidän hänestä niin hirveästi, niin hirveästi», niinkuin minä en olisi sanomattakin tiennyt, ja Lorens Finn lakkasi kokonaan puhumasta Undinestaan, jonka ylistystä hän aikaisemmin oli laulanut aamusta iltaan. En ole ikinä nähnyt niin liioittelevaa miestä kuin Lorens Finn oli. Oikeastaan hän imponeerasi. Hän ei välittänyt mistään. Hän saattoi hyväillä Herttaa kiihkeästi ja rohkeasti missä hyvänsä, hän kantoi Herttaa sylissään penkiltä penkille Central Parkin varjoissa. Hän ei voinut istua Hertan vieressä koskematta häneen, hän komensi Hertan suutelemaan häntä erotessamme täysihoitolan ovella, hän pörrötti Hertan tukan jöröjukaksi Boswellin eteisessä. Ja Hertta kohotti päänsä häntä kohden ja otti onnesta, suudelmista ja riemusta polttavin kasvoin vastaan hänen hyväilynsä, niin kauan kuin mies vain jaksoi antaa. Ja näyttipä hän jaksavan. Ei ole huvittavaa olla semmoisessa läsnä, mutta minun täytyi tulla mukaan, Hertta ei päästänyt, ja kun minä sain paikan enkä päässyt tai jaksanut ulos joka ilta, kävi Herttakin varovaisemmaksi. Hänen silmissään oli ilme, ikäänkuin hän olisi kaihtanut liian kirkasta aurinkoa, jota ilman hän kuitenkaan ei voinut olla. Mutta hellän hellä hän oli kuitenkin ja hullu ja onnesta säteilevä. Hän tunsi mahtinsa, ja se sähköisti koko hänen olentonsa. Hän eli onnesta väliajatkin, hän ei kitunut yksinäänkään, mutta hän rupesi säästämään. »Eihän tämä käy», oli hän kerran sanonut. »Minun täytyy ruveta vähän ajattelemaan meidän kummankin puolesta. Finn ei ole luotu ajattelemaan.» Ja sitten hän vaikeni ja hymyili onnellisesti itsekseen, ja jo ennenkuin oli puolta tuntia kulunut, hän ajoi tuolla kurjalla puhelimella kiinni Lorens Finnin ja kuherteli katkonaisessa räminässä hänen kanssaan kuin paras koulutyttö. Minusta Lorens Finn ei ollut enää yhtä mukava kuin alussa. Pidinhän hänestä vieläkin, kaikkihan hänestä pitivät, mutta hän rupesi näyttämään todellista luontoaan. Hän ei ollut mikään herttainen tyttöromaani-nuorukainen, hän oli itsekäs ja kärsimätön ja pikainen. Hertan täytyi istua sille penkille, minkä hän valitsi, ja katsella ne elävätkuvat, ja Hertan täytyi jaksaa hänen määräämänsä kävelyretket, ja kerran hän kääntyi suoraan ympäri ja hyppäsi ensimmäiseen sähkövaunuun, kun hän näki, että Hertta olikin pukeutunut siihen pukuun, jota hän oli sanonut inhoavansa. Ja Hertta nauroi ja sanoi, ettei kukaan ollut ennen kohdellut häntä tuolla tavalla, ja juoksi perässä ja hyvitteli. Ja Lorens Finn oli käynyt yhä kärsimättömämmäksi ja Hertta yhä huvitetummaksi ja nöyremmäksi, kunnes hän sitten äkkiä tuli luokseni eräänä iltana ja kertoi lähtevänsä muutamiksi viikoiksi tervehtimään erästä serkkuaan, joka asui Bostonin lähellä. »Olen väsynyt. Hän koskee hermoihini, näetkös», oli hän sanonut. »Sanoinhan sen.» »Ei sillä tavalla, mutta hän harmittaa minua. Hän ei ole sama kuin ennen. Ja hän on kadottanut uutuuden viehätyksen.» Katsoin tarkasti Herttaa, mutta hän tuntui puhuvan tosissaan. »Sanoin Finnille, että meidän täytyy keksiä jokin uusi leikki, sillä tämä rakasteleminen on niin rasittavaa näin kuumuudenkin tullen, ja hän suuttui eikä ole näyttäytynyt kolmeen päivään.» »Oletpa sinä julma!» »Osh, hän ei välitä. Mitä hän välittäisi.» Niin sanottiin silloin, ja nyt Hertta oli palannut, ja Lorens Finn oli täällä. En tahtonut lähteä yksinäni kotiin. Ei kai tämä iankaikkisesti kestä. Pelkäsin tyhjiä katuja. Doris — perheen tyttöriepu, tyranni, rinnaton, lanteeton, tunteeton västäräkki — oli vilahtanut ovensuussa, luonut katseen, heittänyt takkinsa tuolille ja tullut tervehtimään. »Halloo, Finn!» Hänen laihoille poskilleen nousi väriä, ja norjalainen pudisti kauan ja iloisesti hänen kättään, ja he nauroivat. »Vihdoin teidät taas näkee!» »Työtä, työtä», sanoi Finn. »Ja rakkautta», sanoi tyttö, ja taas he nauroivat kuin hyvällekin sukkeluudelle. Finn ei ollut enää pahalla tuulella. En tiedä miksi, mutta minusta tämä oli kiusallista. Finn oli niin kaltaisensa, eihän hän antanut sitoa itseään korttipöytään, ja kun hän röyhkeän »ei»nsä ohella oli asettanut kätensä mrs Boswellin piukoille olkapäille, katsonut hartaasti silmiin ja painanut hyväillen, oli hän saanut hellän anteeksiannon. »Minä tunnen, että minun täytyy tanssia Barbiboota miss Doriksen kanssa, tunnen sen aivan varmasti», ja hän laskeutui polvilleen kaapin eteen ja latoi levyjä tytön syliin, ja he nauroivat ja etsivät ja löysivät vihdoin etsimänsä uuden lempilaulun valmiina victrolasta. Ja Barbiboo oli kalinaa ja räminää ja vienoa vihellystä, ja levy raapaisi joka kierroksella rumasti. Mutta matto oli pehmeä ja laiha tyttö kuin jazzin enkeli, ja hän kietoi kauniin, kapean käsivartensa pitkän nuorukaisen kaulaan ja väreili mukana. Ja Finn oli aina kaltaisensa ja kumarsi poskensa pehmeää, tuoksuvaa tukkaa vastaan. Kiusaus oli suuri, ja tyttö nauroi ja puristi kättä — ja hän oli vain Lorens Finn. Hän oli kaltaisensa, enkä minä olisi siitä tälläkään kertaa välittänyt, ellei olisi ollut Herttaa. Minä suorastaan pelkäsin räjähdystä, sillä Hertta oli kalvennut jo ensi askelista, ja hänen silmänsä seurasivat kuin kiiluvat hiilet värähtämättä viereisen huoneen tanssia. Mitenkä hän mahtoi pelata, hänhän ei katsonut kortteihinsa ensinkään. Olisihan hänen pitänyt entuudesta tuntea Lorens Finnin tanssitavat ja nuo jazztytöt. Mutta hänen silmänsä olivat todella kuin hiilet, ja hän huojutti tietämättään hiljaa ja uhkaavasti päätään. Sellaista kopeilu aikaansaa! Silloin minä pysäytin gramofonin. »Vielä kerran. Uudestaan sama levy.» Pari pysähtyi ovelle tanssisyleilyssä. Minä lajittelin levyjä enkä ollut kuulevinani. Vasta kun Finn seisoi vieressäni ja tarttui kampiin, sanoin hiljaa: »Te ette saa tanssia noin.» »Miksi en?» Finn oli hieman punastunut. »Se ei sovi.» »Siksi en tanssikaan niin teidän kanssanne. Sen seikan ratkaisee kavaljeeri in casu. Panenko uuden neulan?» »Älkää tanssiko enää, minä pyydän.» »Miksi?» Me olimme katselevinämme levyjä päät yhdessä. Peliseura selvitteli äänekkäästi välejään. »Hänen tähtensä.» Nyökkäsin Herttaan päin huomaamattomasti. »Hänen!» — ylenkatseellisesti. Finn jäykistyi nyt vuorostaan. Hän katsoi minua suoraan, vihaisesti silmiin. »Hän on antanut minulle matkapassit. Tiedättekö sen?» »Idiootti!» Säikähdin tekoani, sillä kylmiin silmiin läikähti kipinäsade. Finn väänsi kampia kuin positiivia, nauttien, veijarisilmät minussa kiinni. Yritin vielä kerran. En voinut peittää ymmärtäneeni, että Finn ymmärsi. »Lupaatteko siis?» »En, kuuletteko, en, en!» Finn kiristi hampaitaan ylpeässä, maskuliinisessa voitonriemussaan, ja minä vihasin häntä. Näin että Finn nautti, että hän nautti julmasti ja kiitollisesti ja kostonhimoisesti. Hän pudotti huolimattomasti kirahuttaen neulan pyörivälle levylle ja tarttui minuun käännähtäen. »Teidän pitää oppia tanssimaan. Ei noin suorana, ja lähemmäksi. En minä teitä syö.» Olin harmistunut ja ponnistelin raudankovaa käsivartta vastaan. Vedin pääni poispäin. »Älkää nyt. Lopettakaa. Minä olen liian pitkäkin, nenät lyövät yhteen.» »Se ei merkitse mitään, katsokaa oikealle ja lattiaan. Teillä on niin tuhannesti raappivia neuloja tukassanne. Parturille vain, ja pois liika komeus, ei teillä muuten ole flaksia.» Ei siitä tanssista mitään tullut. Minä taivuttelin päätäni pakoon ja läähätin ja nauroin, ja Lorens Finn nauroi ja luopui vihdoin. »Ei onnistu. Ainoa nainen, joka on minut voittanut! She beats every man, eli skandinaaviaksi: Hän puree ketä miestä hyvänsä.» Me olimme joutuneet pelipöydän luokse purkamaan tunteitamme. Finn hohti ylimielistä vallattomuutta. Hän — hän todellakin istahti Hertan tuolin käsinojalle ja nojasi eteenpäin, niin että hänen käsivartensa painoi väistyvää päätä. En olisi uskonut Hertan voivan enää kalveta, mutta hän voi. Hän oli kuin lumi, hän ei maalannutkaan poskiaan nähtävästi. Polvihameinen keimailija asetti uuden levyn. »Saanko luvan?» Pään pudistus, ja tuo hirveä mies tarttuu Hertan tukkaan ja väkivalloin kääntää kuin posliininuken pään aivan silmiensä eteen, ja posliininukke vastaa liikkumattomin kasvoin: »Kiitos, pelaan mieluummin.» Pitkät sääret ottivat heti pari rentoa askelta. »Miss Doris, tuo vuoro, muistatteko, se, jonka me itse keksimme. Hyvä herrasväki, te ette tiedä mitä valssi on, ennenkuin nyt näette!» Ja taas tuo mies, tuo kirottu mies, lähti liikkeelle. Eihän se merkinnyt mitään, mutta miksi hän tahallaan piinaa? Noin pirullinen ei kukaan nainen voisi olla. Taikka — äkkiä näin, että tuo olikin naista, oikeata naista. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikkein miehisimmillä miehillä on kaikki tosi naisen paheet. He tanssivat todella ihanasti, pehmeästi kuin eläimet ja intelligentisti kuin ihmiset, keinuivat, nauttivat ja kiusasivat. Uh, hermoni eivät sietäneet enempää. En tahtonut katsoa Herttaa. En tahtonut olla todistajana, kun Hertta ryntäisi ylös ja repisi Doriksen silmät hänen päästään. Odotin mitä hyvänsä. Siirryin pienen pöydän luokse, minne mr Boswell oli jättänyt keksit ja juustot, ja levitin hitaasti juustoa. Inhoittava haju! Takaani ojentui toinen käsi ottamaan keksiä. Vieras herra oli hetkiseksi vapautunut pelipöydästä. Hertta pelasi. Mr Salo seisoi keksiään pidellen toinen käsi housuntaskussa ja heilautti peukalollaan tanssiviin päin: »Mikä loistava mies, a splendid male, kuten täällä sanotaan!» Hän puhui hitaasti ja sivistyneesti ja hieman ivallisesti, ikäänkuin jotakin matkien. Mutta hänen silmänsä olivat ystävälliset. »Eikö sellaisia saisi tappaa? Minä määräisin joka päästä palkinnon. Miksi laki suojelee sellaisia?» »Siksi, että he hankkivat hieman hyvitystä ihmissuvulle, tasapainoa, you see, hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Täällä niitä kaivataan ja siellä kotona — te tarvitsisitte tusinan tuollaisia miehiä joka pitäjään ja parhaimpaan kolme tusinaa. — Vaikka pahahan se taitaa olla, kun kohdalle sattuu. Jaha, jaha.» Hän työnsi keksin kurkkuunsa, karisti muruset lautaselle ja kiiruhti pelaajien luokse. Minä jäin selailemaan magazineja ja lopuksi lukemaankin. Sitten kuulin tuolin kalahduksen. Peli päättyi. Hertta nousi, meni tanssijain luokse ja sanoi pidättäen Finniä käsivarresta: »Yhden tanssin tahdon tanssia, ennenkuin lopetamme. Doris, pankaa uusi neula ja vaihtakaa toinen puoli.» »Minä pelaan mieluummin», sanoi Lorens Finn hiljaa. Silloin Hertta tarttui lujemmin ja katsoi ylöspäin — hän oli säälittävä. Näin hänen huulistaan, että hän sanoi »please», eikä mikään sana rukoile niinkuin amerikkalaisten »please». Norjalainen seisoi hetkisen hiljaa. Doris kohautti hartioitaan ivallisesti ja meni koneen luokse. Sitten Lorens Finn pani kätensä Hertan vartalolle, naurahti: »Hurja tyttö.» Minkä minä sille mahdoin? Jokainen näki, että siinä kaksi liekkiä leimahti yhteen suureksi loimoksi. Katsahdin pelästyneenä ympärilleni. Mr Salo oli heti lähtenyt tanssimaan Doriksen kanssa, isäntä siirteli pois pelipöytää, ja emäntä korjasi lautasia. Hertta ja Finn tanssivat. Räpäytin silmiäni, se ei ollut mikään harhanäky. Samalla tavalla, poski vasten laheata tukkaa, jota pudistetaan syrjään, jotta kosketus tulisi vieläkin läheisemmäksi. Hertta tanssi suljetuin silmin, ei ainoakaan lihas ollut jäykkä hänen kauniissa ruumiissaan, ja hänen kasvonsa ovat punaiset. Mutta eipä Lorens Finnkään enää naura. En ole nähnyt häntä noin vakavana. Hänen silmänsä katsovat jonnekin kauas Hertan pään yli, ja huulet ovat kuivat ja hieman raollaan. He tanssivat hiljaa ja äänettömästi. Kun tanssin loputtua menen Hertan luokse, nostaa hän katseensa — ei minuun vaan jonnekin muualle — ja minä näen, että hänen sielunsa lamppu on taas syttynyt. »Hyvää yötä! Tulethan huomenna minua tapaamaan illalla?» »En tiedä», hän katsoo koko ajan Finniin, »luulen, luulen, että olen lupautunut muualle». »Mitä aiot tehdä sunnuntaina?» »Hertta, älä unohda Hudsonin-matkaa. Minä otan huomenna tiketit.» Minusta he eivät välitä vähääkään. Muistan pitkät, yksinäiset kadut, tyhjät junavaunut ja kummittelevat autot; ja sydämeni vääntyy, mutta hymyilen kuitenkin heille pudistaen vain vähän päätäni. Kun käännyn muihin päin, täytyy minun hieman selvittää silmiäni. »Eikö neiti asu Brooklynissa? Kaarani on tässä kadulla ja juoksee mielellään hieman virkistyksekseen.» Niin kilttiä! Näin heti ettei Finn aikonutkaan saattaa minua kotiin, tuskin subway-asemallekaan. Hän puhui yhä Hertan kanssa salissa. * * * Ihana, lämmin yö. Ohivälkähteleviä autoja, Fifth Avenuen värilliset silmät, sykähdyksittäin etenevä liike näin keskiyölläkin, sukellus tyhjemmille kaduille, ilkeitä hajuja, raikasta, kylmää jokilemua, lyhyt Manhattanin silta, kukkien tuoksua, asfaltin hiljaista litinää — olemme Brooklynin ulkokulmilla. Elämä on toista autosta katsoen. Toverini hoitelee pyörää parilla sormella ja selittelee ystävällisesti kaupunkia ja ihmisiä. Viima leyhyttelee poskia. Nojaan taaksepäin, istun ohjaajan vieressä, katselen hänen terävää profiiliaan, jalkojen koneellista siirtyilemistä ja koetan kuunnella, mutta oikeastaan torkun. 3. Tuosta illasta lähtien oli minun maailmani aivan toisennäköinen. Meistä tuli hyvät ystävät, tuosta silmälasiherrasta ja minusta — ilman sentimentaalisuutta ja vaatimuksia. Oikeastaan minua hävetti, sillä hänhän sai aina antaa ja minä sain ottaa vastaan. Mutta kun sanoin sen hänelle, virkkoi hän kimallus silmäkulmassaan, että vapaasta valinnastaanhan hän minun seuraani hakee. »Saattepa nähdä, yht'äkkiä minä katoan, ja silloin te tiedätte, että olen saanut kylläkseni. Täällä voi merkillisen helposti kadota.» »Mutta ystävänne?» »Ei minulla ole ystäviä, Jumalan kiitos — lukuunottamatta tietysti Jewettiani, joka sitten on taitavampi kuin isäntänsä vetämään ihmisiä puoleensa. Ikävä on yksinkin ajaa. Aina minä jotakuta kuljettelen, vuosi sitten Lorens Finniä, mutta siinä onkin kaikki — naisväkeä en koskaan ennen», lisäsi hän lukien minun ajatukseni. »Ja nyt Finn on kiinni, engaged, kuten tiedätte, rakastunut.» Hän kohautti olkapäitään. »Luuletteko?» »Ei kai hän muuten viitsisi.» »Millainen hän on?» »Onhan hän. Mistä minä tiedän. Hyvä poika. Osaa tehdä työtä ja paistaa pannukakkuja ja rakastella — niin, ja tanssia — mitä muuta tällä vuosikymmenellä vaaditaan. A real he-man. Kiitän onneani, etten ole nainen.» »Samat sanat.» Ajoimme vilvoittelemassa Prospect Parkin varjoisilla käytävillä. Kesä oli tullut. Hän naurahti, pysäytti autonsa, ja me kävelimme katselemaan, kuinka suurkaupungin nuoret leikkivät maalaiselämää soudellen vuokratuilla palkovenheillä pesuvadissa koirien juostessa rannalla heitä haukkumassa. Mr Salo ei koskaan puhunut meistä itsestämme. Tällaiset meidän iltamme tavallisesti olivat. Hän tuli hakemaan, pysäytti Jewettinsa parin oven päähän taikka kadun toiselle puolelle, minä kiiruhdin töistäni, ja sitten ajoimme jonnekin luonnon helmaan. Maailma oli muuttunut niin yksinkertaiseksi — ensin työtä, ja elämä niin hauskaksi — sitten huvia. Ja ihminen on itsekäs eläin. Hertta kummitteli hyvin harvoin minun elämässäni. Alussa otimme — puhuin aina meistä — heidät mukaan, mutta he olivat niin arvaamattomat. He saattoivat istua takaistuimena käsi kädessä, silmä silmässä ja vastata hyvääpäivää — kirvesvartta puhutteluun, taikka sitten he kiistelivät, näykkivät toisiaan, niin että minä häpesin, ja toinen taikka toinen saattoi hypätä kesken pois ja ajaa subwaylla kotiin. Ja hyvin useasti he vastasivat »ei kiitoksia», kun soitimme. Lohdutin itseäni sillä, etten minä kuitenkaan voinut holhota Herttaa. Ja meillä oli niin mukavaa, todellakin mukavaa. Puhuimme kirjoista ja ihmisistä ja elämästä ja hedelmistä ja autoista ja viihdyimme. Meillä oli monta yhteistä rakkautta niinhyvin kirjojen kuin paikkojen ja ihmisten joukossa. Mietin, uskaltaisinkohan kertoa hänelle, että mrs Kolbe oli tänään huutanut minulle puutarhastaan: »Your sweetheart is waiting around the corner.» [Mielitiettynne odottaa nurkan takana.] Lensin kai punaiseksikin, sillä en aavistanutkaan naapuristoni tietävän mr Salon olemassaolosta, saati sitten nimittävän häntä minun sweetheartikseni, armaakseni. Katselin syrjästä häntä tässä kävellessämme ja arvelin mrs Kolben varmaankin ihmettelevän minun makuani. Keski-ikäisenä suomalaisena virka- ja aviomiehenä hän olisi ollut all right, mutta amerikkalaisena sweetheartina miltei epäonnistunut. Sellaiset olivat baseball-hartiaisia, ruskettuneita, kiiltotukkaisia ja valkohampaisia nuoria, hyvin nuoria miehiä — olinhan nähnyt heitä kaikissa kulkuneuvoissa ja elävissäkuvissa. Mr Salon tukka oli miltei olematon, iho vaalea, suu tiukasti suljettu ja vartalo — sanokaamme vaikkapa tavallinen. Mutta hän oli kultaisen hyvä ja viisas, niin viisas. Tietysti kerroin hänelle sittenkin lopuksi tuosta sweetheartista. Hän nyökkäsi huvitettuna, otti sitten silmälasinsa, puhdisti niitä nenäliinallaan ja katsoi minuun pitkään. Silmälasisen ihmisen katse on aina hämmästyttävän lapsellinen, kun hän riisuu turvansa. »Mitä te siihen?» »Sanoin, että te olette vanha perhetuttava Suomesta, että me olemme hyvät ystävät.» »Täällä otetaan asiat yksinkertaisemmin. Täällä on joka tytöllä sweetheartinsa kuten Finnillä kaerestensa.» Hän katsoi onneksi taakseen peräyttäessään kiiltävän Jewettinsa ulos valtatielle. Minua nolostutti hieman ja kaduin. »Jotakin hyötyä siitä on. Hän pyysi minua joskus tuomaan teidätkin sinne sunnuntaiteelle. Menemmekö?» Olin tietysti jo aikaisemmin kertonut hänelle tästä perheestä, ainoista ystävistäni. »Mennään vaan, jos kutsuvat. Tuollaista sanotaan täällä yhtä helposti kuin Suomessa hyvää päivää. Pidättekö heistä?» »Pidänkö? Voiko ulkomaalaisista pitää? He ovat niin erilaiset. Mutta he ovat kelpo ihmisiä ja niin herttaiset minua kohtaan.» Mr Salo tuhautti nenäänsä. »Ja he ovat niin onnelliset. Näkisittepä, kuinka mrs Kolbe kirkastuu, kun hän viiden jälkeen keittiössä puuhatessaan kuulee ulko-oven paukahduksen. Ja näkisittepä mr Kolben lastenhoitajana! Ja he osaavat niin mainiosti huvitella kahdenkesken. He ovat kuin vastakihlatut. En käsitä, mistä avioerojutut tulevat — kaikkihan — koko blokki — ovat samanlaisia. Mrs Kolbe sanoi kerran, ettei hänellä ole koskaan aikaa riidellä.» »Eikä aikaa keksiä riidan aiheita. Sitäpaitsi he ovat käytännöllisiä. He tietävät, että avioero on kallista lystiä, ja säästävät mieluummin autoa ja omaa taloa varten. Eikä heillä tosiaan ole aikaa juosta esitelmissä ja kursseilla ja kehittää sieluaan ja kiusata miestä kuoliaaksi. Meillä vaimot halkaisevat miehen kahtia ja nyppivät pinsetillä ulos joka ainoan asian ja latovat ne sitten takaisin omaan järjestykseensä — ja auttaos, jos mies sitten uskaltaa sekoittaa heidän systeeminsä ja koettaa ajatella oman päänsä mukaan.» »Miksi ette ole sitten nainut ketään näistä enkeleistä?» Hän käänsi päätään ja katsoi minuun, sitten hän taas tarkasti tietä, oli paha paikka, kireä risteys Fort Hamilton Parkwayn kulmassa. »Jokainen kansa saa aina sellaiset vaimot kuin se ansaitsee. Minä olen suomalainen mies ja siis määrätty halkaistavaksi.» »Eipä teitä vaan kukaan vielä ole veitsensä kärkeen saanut.» Hän nosti kätensä, odotti risteyksessä, poliisi viittasi, hän painoi poljinta, ja kone liukui eteenpäin. »Eikö teille ole kukaan kertonut», hän selvitti kurkkunsa, »että minä olen ollut naimisissa?» Eihän minulle kukaan ollut kertonut. Sellaista tämä täkäläinen elämä oli. Hyvästä ystävästäni en tiennyt tuon vertaa. »Ei.» Edessämme oli peninkulman pituinen, leveä, harmaa puistotie. En tiennyt mitä sanoisin. »Onko hän jo kauan — ollut kuollut?» »Hän elää vielä — Suomessa.» »Niinkö.» En todellakaan tiennyt, mitä tällaisessa tapauksessa sanotaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, vaikka hänellä olisi ollut kymmenen eronnutta rouvaa Suomessa, mutta hän oli sanonut sen ikäänkuin kertoen salaisuuden, enkä niinä voinut keksiä mitään sanottavaa. Ajoimme vaiti. Pysähdyimme minun nurkkaani. Mr Salo hypähti heti ulos ja nosti radiaattorin kantta. Hän kopeloi jotakin selkä kumarassa. »Kiitos taas kyydistä, ja hyvää yötä.» »Hyvää yötä.» Hän pyyhki kättään riepuunsa katsellen ikkunoihin. Olinkohan minä ollut epäystävällinen äsken, liian välinpitämätön? »Entä sunnuntaina? Mihin aikaan lähdemme?» Hän heitti reippaasti räsynsä laatikkoon ja nousi askelmalle. »Ottaisimmekohan sen kyyhkysparin taas kerran mukaan. Soittakaa te neiti Mannerille.» »Soittakaa te Finnille, se vaikuttaa paremmin.» »All right. Milloin pääsette?» »En ennen kahta missään tapauksessa.» »Koettakaa toki, muuten emme pääse pitkälle.» »Ei käy. Silloinkin saan piilottaa tiskit, etteivät näe minun jättäneen. Huono piika minä olen. Ja kiitos hirveästi!» »Ei kestä.» Hän näytti vakavalta ja vieraalta, en pitänyt siitä. Tartuin auton oveen. »En minä voi sanoa, mutta olen niin kiitollinen. Teillä ei luultavasti ole aavistustakaan armotyöstänne minua kohtaan.» »By, by!» Hän oli jo pitkällä, hän ei jäänyt kuuntelemaan. Niin kiltti, niin hirveän hyvä mies! 4. Hertta soitti itse minulle lauantaina: »Minne mennään huomenna? Erinomaista. Tulettehan tätä kautta. Tai mr Salohan voi poimia minut matkalla. No, tuleeko Finn? En, en ole nähnyt muutamaan päivään. So long.» Kesäkuun alku ja ihanan valkohattarainen taivas. Suomalainen heinätaivas. He söivät hirveän hitaasti. Madame tuli keittiöön jälkeenpäin. Hän on mieltynyt minuun ja koroitti palkkani viidellä dollarilla. Jotakin arvoa näyttää suomalaisilla vehnäpullilla ja kastikkeillakin olevan. Mutta sitten hän ovensuussa hypistellen ketjuaan kysäisi, olisiko minusta hirveän vaikeata tulla kotiin kello kahdeksaksi. Hän oli onneton, mutta hänen sisarensa oli tullut Filadelfiasta ja heillä olisi kutsut, jos minä vain — — Hän katsoi rukoillen minuun. Hyvästi, huviretki! Minä olen vain ihminen, ja madame on aina ollut niin ystävällinen minulle. Eikä minulta usein pyydetä iltojani, kun talossa on vain täysikasvuisia. Vihdoinkin omassa huoneessani! Minulla on kaunis, uusi hame, lyhyt ja suloinen; pieni, kevytmielisen tyylikäs hattu, uusi laukku ja kiintoisat muotikengät. Palvelijat tuhlaavat aina rahansa vaatteisiin, kun heillä kerran ei ole korkeampia harrastuksia. Mr Salo ei koskaan sano mitään, mutta hän on ollut niin kauan täällä, että häntä varmaan on kiusannut minun vanha hattuni ja raskaat kenkäni. Tunnen sen. Jewettissa odottaa kaksi riehakasta nuorta ja vakavaa, tyytyväinen kuljettaja, jonka viereinen kunniapaikka ehdottomasti kuuluu minulle. Emme ehtineet pitkälle huviretkelle — all right — sitten huijataan Coneyssa. Ja sitten ulos mylläkkään, leveälle, muurahaispolkuna kuhisevalle puistotielle, joka päättyy ilmaratojen muodostaman portin alitse suoraan Atlanttiin. Tori oli täynnä autoja, sukkeluuksia sateli, poliisi ärjyi komennuksia, kurasuojukset vinkuivat hankautuessaan toisiinsa, mutta sisälle me pääsimme, sovittauduimme kuin jalka kenkään äärimmäiseen riviin, ja pian oli takanamme uusi muuri. »Täältä emme pääse, ennenkuin ruuhka illalla hajoaa.» »Vähät siitä.» Hertan poskilla hehkui kuumeinen puna, hänen nykyään niin laihat, ruskeat kätensä vapisivat, ja hänen äänensä oli kimeämpi kuin ennen. Hänessä ei ollut jälkeäkään entisestä hiljaisesta, itsekylläisestä uneksijasta. Hänen kiihkonsa tarttui tietysti kaikkiin. Ylipäänsä oli koko paikka kiihkeä, vallaton ja hirveän banaali. Mutta kuka siitä välitti. Sähköreklaamien luurangot muuttivat kaupungin päivänvalossa romuröykkiöksi. Me olimme tulleet huvittelemaan. Muut olivat olleet ennenkin. Finn tunsi joka paikan. Kuljimme kirjavalla kadulla, joka oli rakennettu vain lapsellista huvittelua varten. Ja jokaiseen hulluun ilmoitukseen takertui Finn. Joskus hillitsi mr Salo minua käsivarresta, mutta usein hän yllyttikin. Riivattu paikka! Me pyörimme lainehtivaa peltimerta myöten toisiinsa törmäävissä kupeissa — me kuljimme pimeät, seikkailurikkaat reitit vierien lopuksi nurinniskoin ystäviemme ja vieraiden jalkojen juureen, me kohosimme ilmaan jättiläispyörissä, nuolimme inhoittavaan, tahmeaan hilloon kastettuja omenoita, ja minä voitin pyöreäsilmäisen kipsinuken kilpa-ajoissa. Kaikki oli halpaa ja yksinkertaista. 5 senttiä, 10 senttiä, 3 senttiä. Me hurjistuimme peräti. Tietysti täysikasvuiset hurjistuvat kuten lapsetkin, kun väsyvät. Ei syöksyrataa, ei vaikka tappaisitte. Huimasi päätä, kun katselinkin niiden hämähäkkikudosta taivasta vastaan. Mutta Finn oli järkkymätön. Maailman suurimmat, ymmärrättehän. Näin junaan noustessani, kuinka Hertta riippui Finnin käsivarressa hikisenä ja onnellisena ja kuinka Finn taputti häntä hartialle mustuneella kädellään kuin paras kaartilainen heilaansa juhannusiltana Runebergin esplanaadissa, panipa mr Salokin kätensä minun vyötäisilleni ja veti minut lähemmäksi, kun juna lähti liikkeelle. Ja me keikahdimme oikealle ja vasemmalle ja nytkyimme kuin kestikievarikonit ja nousimme ylös häikäisevään kirkkauteen ääretöntä, sinistä Atlanttia vastaan ja putosimme sitten miltei pystystä alas, niin että vatsa vongahti ja kurkusta lähti avuton inahdus, ja syöksyimme odottamatta pilkkopimeään ja sieltä yhä kirkuen lavan eteen, missä vahingoniloinen nuoriso odottaessaan vuoroaan irvisteli meidän säikähdyksellemme, vinoille hatuillemme ja horjuvalle käynnillemme. Ja Lorens Finn pakotti meidät kahdeksaan eri helvetinjunaan, ja tehtyäni kahdeksan kertaa testamenttini maksoin yhdeksännen matkan koko joukon puolesta saadakseni seuraa. — — — * * * Minä heräsin likaisiin, vuokrattuihin narrihousuihin puettuna äärettömän, kiilloitetun faneerimäen alla suppilossa, jonne olin selälläni liukunut, ja kun vihdoin vihaisena pelastauduin äyräälle, huomasin ystävienikin heränneen. Sitten tuli vastavaikutus, ja kaikki oli hirveän typerää. Ääneni oli aivan käheä, punaista mehua oli tippunut rinnalleni, sieraimeni olivat mustat, ja kukkarostani oli kadonnut yli viisi dollaria. »Varokaa taskuvarkaita!» luettiin kaikkialla, mutta tarkemmin laskettuani huomasinkin sen tippuneen noina kymmen- ja viisisenttisinä Coney Islandin kitaan. Kaduilla ei saanut enää ajaa autolla. Ilma oli yhtä sakeana tomua ja ihmisiä kuin vappu-espis kotona — ja tämä oli tavallinen sunnuntai. Me vetäydyimme rantaa kohden. Meillä tytöillä ei ollut uimapukua, emme tunteneet vielä talon tapoja. Mutta ihanaa oli jo tuo hiekalla makuukin. Herrat katsoivat toisiinsa, heidän teki mieli. »Minä uin ainakin», sanoi Lorens Finn. »Ei varmaankaan saa pukukoppia.» »Pannaan ylös sivuseinät, riisutaan autossa ja ollaan proletaareja todenperään.» »Aikakin on jo myöhäinen.» »Ehtii täällä vielä tunnin verran.» »Mutta neiti Laurilan on oltava aikaisin kotona.» »Niin, tietysti, tietysti.» Lorens Finn oli vihainen. Hän ei muutenkaan ollut tänään loistotuulella, villi ja ärtyinen. Ymmärsin, että minun piti puuttua asiaan. »Me odotamme tässä, ja minä pääsen mainiosti junassa kotiin — tällaisen matkan!» Mieluummin olisin tietysti ajanut autolla, mutta minkäs voin. »Turhaahan meidän on kaikkien lähteä vain siksi, että Ainon madame on huonosti kasvatettu.» Herrat menivät pukeutumaan. * * * Valkea hiekka koski silmiini, ja Hertan läsnäolo kiusasi. Olin päättänyt olla tästälähin vaivaamatta päätäni ja hermojani muiden asioilla. Käänsin käden varjossa päätäni. Hertta istui siinä kuin kotonaan viimeistä pikkuseikkaa myöden amerikkalaisena nuollen taitavasti jäätelötötteröä, jollaista hän äsken oli tarjonnut minullekin. Tämä kahdenkeskinen yksinäisyys ihmisvilinässä hellytti äkkiä mieleni. Sitäpaitsi halusin sanoa jotakin hänelle. »Oletko sinä nyt onnellinen, Hertta?» Hertta jatkoi nuolemista, mutta pudisti samalla päätään. »Miksi sinä sitten juokset hänen perässään?» Hertta oli yhä syventynyt hauskaan työhönsä, silmäripset vain laskeutuivat hieman lähemmäksi poskia. Hän pudisti taas päätään. Yritin vielä kerran: »Tapasin Doriksen, ja hän sanoi, että kaikki nauravat sinulle.» Eikö sekään purrut? Ei. Hän puhui nuollessaan: »Naurakoot. Nauru pidentää ikää.» Minä olin todellakin surrut puhuttuani Doriksen kanssa. Tyttö ei ollut ainakaan sillä hetkellä ollut vahingoniloinen, hän oikeastaan vain ihmetteli. En _voinut_ sanoa Hertalle, että Doris oli kertonut Finnin kerran sanoneen, ettei hän uskaltanut käydä Boswellilla, kun miss Manner oli niin rakastunut häneen. Miesten tyyliä! Mutta sitten Hertta laski tötterönsä alas, niin että jäätelöpallo vierähti hiekkaan. Näen vieläkin edessäni harmaanvalkean hietikon, kimaltelevat vaahtopäälaineet, kirjavan ihmisjoukon, ja niitä vastaan Hertan väreilevät kasvot ja silmät, joista kuulsi niin kipeä, toivoton tuska, etten minä sietänyt sitä katsella, vaan käännyin taas vatsalleni. »Etkö sinä ymmärrä», sanoi Hertta, »että minä olen niin onneton, että minulle on aivan samantekevää, mitä ihmiset sanovat». »Mitä sinä teet nykyään?» »Työtä kai, en mitään kai. Kuljen kaikkialla ja kärsin.» »Matkusta kotiin.» »En jaksa enää. Sanoinhan sen, nyt olen saanut minkä ansaitsen. Sanoinhan sen, minä en voi leikkiä.» »Mene naimisiin hänen kanssaan.» Hertta nauroi ilkeästi. »Mahdotonta.» »Mies on huono — bad stuff, sanotaan täällä.» »Eikä ole. Minä en tahdo.» »Miksi et?» »Siitä vähäisestä syystä etten —» — hiljaisuus — »etten tahdo pakottaa miestä typeriin naimisiin, musertaviin, tulevaisuuden tappaviin naimisiin». »Mutta jos hän kerran —» »Niin — sellaista miestä, joka ei rakasta minua.» Nyt nousin istumaan. »Hertta kulta, vieläkö sinä tuolla sanalla keikailet. Totta puhuen, Hertta, en ole vielä koskaan eläessäni nähnyt miestä, joka olisi ollut rakastuneempi kuin hän oli.» »Sinä sen sanoit — oli.» Hertta nosteli santaa, heitti ilmaan ja pyydysti takaisin kouraansa. »Milloin se muka olisi loppunut?» »Silloin, sinä hetkenä, muistathan.» Hertta heittäytyi polvilleen eteeni kädet hiekassa ja katseli minua leimuavin silmin. »Tiedätkö, käsitätkö, se loppui juuri silloin, samassa hetkessä, jolloin hän huomasi olevansa varma minusta, jolloin hän ymmärsi pitävänsä minun elämääni ja kuolemaani käsissään.» »Konna!» Vahvat sanat tuottavat helpotusta. »Älä sano. Eihän se ole hänen vikansa. Sellaisia kai miehet ovat, ei enää saalista, ei enää takaa-ajon kiihkoa — ikävää — vain velvollisuutta.» Hän rauhoittui taas ja leikki hiekalla. »Eikä hän itsekään ole iloinen, näethän. Hän on pelästynyt. Hän ei siedä sitä ajatusta, että minä — olen tullut tällaiseksi — hänen tähtensä.» »Miksi hän ei sitten jätä sinua rauhaan?» Hertta hymähti katkerasti, katsoi poispäin. »Aino kulta, ei hän ole mikään yli-ihminen, ja minä olen vaarallinen kiusaus — paremmallekin miehelle — ja hän tietää, että tulen heti, kun kutsutaan, ja luulee tekevänsä hyväntyön ja niin edespäin. Ehkä sinä et ymmärrä sellaista.» En, en todellakaan ymmärtänyt. Olin kauhistunut enkä tahtonut ymmärtää. Ja sitäpaitsi — kuinka Hertta saattoi olla niin vailla ylpeyttä? »Ylpeys, tiedätkö, se on käsite, mutta kärsimys ei ole, se tarttuu kiinni ja kuristaa. Jos sinä kulkisit erämaassa janoisena, joisit totta vieköön lähteen tavatessasi kourastasi, vaikka sinulle olisi tuhat kertaa opetettu, ettei se ole hienoa.» »Hienoa, niin, mutta eikö se sinusta ole — rikollista?» kysyin arasti. »Luultavasti, koska siitä tällä tavalla rangaistaan. Mutta minä en voi olla ilman häntä, en voi.» Hän painoi otsansa polviinsa ja veti värisevän hengähdyksen. »Kuule, Hertta, lähde pois.» Minäkin olin kerran ollut hirveän onneton, aivan toisenlaisesta syystä tietenkin, ja parantunut maalla. »Minähän lähdin jo kerran, muistathan, ennen tuota kortti-iltaa. Siitähän se juuri syttyikin. Ei saa etsiä lepoa, tuollainen ajatus kintereillään.» »Mutta kokonaan, Suomeen, jos kerran olet noin perin onneton.» Silloin Hertta katsoi minua kääntäen poskensa polvea vastaan. Aurinko heijastui hänen silmistään ja pyöreistä punaisista huulistaan. »En perin. Oh, jos sinä tietäisit! Kun hän koskee minuun, vahingossakin, saan sähköiskun, ja kun hän suutelee, järkkyy maailma, hajoaa ympärilläni. Käsitätkö, ymmärrätkö, mitä sellainen mies voi antaa minulle armolahjanakin. Hän osaa. Hän on taiteilija. Hän soittaa minua kuin viulua. Hän tietää sen.» »Muuta hän ei juuri tiedäkään.» »Eikö se riitä? Eikö se muka riitä? Mitä muuta voit vaatia? Ajattele, että joku voi vain sormenpäillä koskettamalla toisen käsivartta hallita häntä ehdottomasti, sokeasti, typerästi, voi nostaa toisen autuuteen taikka syöstä helvettiin. Yhdestä päivästä, yhdestä sellaisesta päivästä — — en koskaan voi kärsiä liikaa.» Väristys kiiti hänen hermostuneista käsistään hartioihin, kaulaan ja kalvensi hänen jännittyneet kasvonsa. »Mutta hyvä hän ei ole, älä väitä, että hän olisi ystävällinen.» Hertan silmät seurasivat kahta olentoa, jotka juoksivat rantaa kohden. Toinen harppasi pitkin urheilijan askelin, toinen, lyhyempi hölkytteli perässä, ja vaahto pärskyi heidän jaloissaan jalokivinä laskevaa aurinkoa vastaan. »Mitä siitä. Se merkitsee vain, että hän on onneton, sinä kai nimittäisit sitä pahaksi omaksitunnoksi. Tiedätkö, hän on aivan kuin lapsi, hän ei käsitä, että hän itse on vetänyt kuminauhaa, joka nyt iskee kasvoihin, itse kerännyt risut ja heittänyt tulitikun, josta on syntynyt metsäpalo, ja siksi hän on aina vastusten kohdattua vääryyttäkärsinyt ja vihainen kaikille ja kaikelle. Hän on niin soma.» »Mutta itsehän sanot että kaikki tässä maailmassa on maksettava.» »Niin on.» Hertan äsken heltyneet kasvot olivat taas säälittävät, harmaat. »Ja minulla on suuret velat, vaikka tämä kevät lienee tuottanut aimo lyhennyksen.» »Siis Lorens Finnkin maksakoon.» Hertta pudisti päätään. »Etkö tiedä, että on ihmisiä, joiden puolesta toiset aina saavat maksaa? Lorens Finnin puolesta on aina joku typerä naisraukka maksava vaivaiset säästönsä. — Luultavasti alkaen hänen äidistään. Ja nyt on minun vuoroni, ja — sitten jonkun muun.» Katselin lähestyviä miehiä. »Miksi naiset maksavat tuollaisen miehen puolesta?» Hertta katsoi häneen kuin ilmestykseen. »Siksi, että hän on niin ihana mies.» En sittenkään käsittänyt. »A splendid male», oli mr Salokin sanonut, »a real he-man». Minä vain en ymmärtänyt. Hartiakas, solakka urheilijatyyppi, tavallinen pohjoismaalainen, vaalea mies, jonka niskan päivä jo oli paahtanut punaiseksi, jonka kulmakarvat ja tukka loistivat valkoisina ruskeutta vastaan, ja jolla oli pitkät, sorjat jäsenet kuin nuorella jumalalla. Ei muuta, ei mitään muuta. »De gustibus non est disputandum», sanoi mr Salo muistona kouluajaltaan, kun minä kysyin häneltä, miksi mr Finn muka oli olevinaan niin hurmaava. Hän oli reipas, täynnä kiiltäviä vesipisaroita, ja hän heitti nauraen takaisin kuin diskoksen ison kumipallon, joka oli ilakoivasta tyttölaumasta ponnahtanut hänen selkäänsä. Se palasi uudelleen, ja hetkisen kesti vallatonta leikkiä pitkän nuorukaisen ja oravanvikkelän tytön välillä, joka oli hieman edennyt muusta joukosta. »Sinne hän kuuluukin, noiden joukkoon», sanoi Hertta huulet kuivina. »Ja se onkin kaikkein kauheinta. Katso kuinka iloinen hän on. Tuollainen pitäisi hänen aina olla. Joskus sanon hänelle, että hän tuottaisi minulle suuren ilon, jos todenperään rakastuisi johonkuhun toiseen. Aivan totta. Silloin siitä pääsisi kerta kaikkiaan. Ja ihminen ottaa niin helposti vahingossa, kun ei enää ole toivoa, liian suuren annoksen jotakin lääkettä.» »Hyvä Jumala!» Hertta nousi ja pudisti hiekan hameestaan. »Rauhoitu. Haukkuva koira ei pure. Olisinhan minä muuten ollut jo nytkin kypsä.» * * * Lähdimme kävelemään nelisin kovaksipainautunutta vedenrajaa myöten autotoria kohden. Ihmiset olivat niin värikkäitä, kasvot hehkuivat, ruskettuneista kasvoista hohtivat hampaat. »Onkohan täällä ainoatakaan tyytymätöntä ihmistä koko rannalla?» Huomasin että minun täytyi ylläpitää keskustelua. Mr Salo tuli sitten avukseni. »Vain poikkeustapauksessa. Väitetään, että New Yorkin hiekkaranta ja Coney Island ovat ratkaisseet tämän kaupungin sosiaalisen pulman. Sama Jumalan aurinkohan ja Jumalan hiekka siunaavat tässä italialaisen kengänkiilloittajan perheineen ja eväskoreineen, jotka Floridassa ja Newportissa hivelevät the upper ten'in lapsia ja heidän ranskalaisia bonnejaan, ja Coneyssa hän huvittelee yhtä suurenmoisesti viidellä sentillään kuin miljonääri kylpypaikkojensa loistoteattereissa.» Mr Salo ymmärsi nähtävästi, että meidän kahden oli keskusteltava. »Katsokaa, kuinka kauniisti nuo tytöt kävelevät. He ovat jo syntymästään täällä oppineet tietämään, että heillä on sääret eikä vain jalat, kuten eurooppalaisilla tytöillä on tähän saakka ollut.» »Ei ole hullumpi suomalaistyttöjenkään jalannousu vai mitä luulet, Finn?» Finn vastasi yksikantaan. Eihän hänestä enää ollut mihinkään, koko pojasta. Hän sanoi kurkkunsa olevan kipeän, tomua ja kylmää tuulta — ikuinen angiina — tietäähän sen. Ei mies saa olla seurassa sairas, eikä olekaan, ellei muuten ole epävireessä. Vaikka olin täynnä kipinöivää katkeruutta Hertan puolesta, en voinut olla kaipaamatta hänen entistä minäänsä, se oli ollut niin — niin lämmittävä. * * * Jätin kolmikon lähelle asemaa. Mieleni oli raskas. Hyvästelin viimeiseksi mr Saloa. Me vaihdoimme pari sanaa, lupasimme lähteä taas seuraavana sopivana iltana, paiskasimme kättä ja ymmärsimme toistemme ajatukset. Vaunussa istuessani ja ajatellessani Herttaa tunsin olleeni kuin miljonääri, joka levitteli rahojaan köyhän kiusaksi. On aivan yhtä epähienoa kerskua suruttomuudellaan kuin rikkaudellaan. Olisin halunnut hyväillä, lohduttaa Herttaa. Mutta kuinka Hertta voi! Oi, älkää ymmärtäkö minua väärin. Enhän minä tiedä mitään. Hän liioittelee aina hieman. Mistä minä tietäisin, millainen heidän suhteensa on? Muutamia suudelmia ja paljon seurustelua — eihän se ole vielä mitään. Ja tietysti Hertta, joka aina on rakastanut lapsia, pitää tuollaisesta miehestä. Ei se tietystikään ole mitään. Taas mielikuvitukseni tekee minulle tepposet. Minulla oli tässä sipulilta lemuavassa tungoksessa istuessani vielä vieras vauvakin sylissäni, märkäriepuinen, likainen kerubi. Oikeastaan hän inhoitti minua, mutta tässä maassa on sellaista pentua hyväiltävä ja ihailtava — enkä kai Suomessakaan olisi kehdannut panna sitä lattialle. Hertta on kunnon tyttö, ja suoraan sanoen minä seurustelin paljon enemmän mr Salon kanssa kuin hän Lorens Finnin. Mieleni keveni. Mr Salon! Niin, mitä teille oikeastaan sanoisinkaan tuosta ystävästäni? Millainenko hän oli? Totta puhuen en hänestä paljoa tietänytkään. Hän oli tullut Suomesta jo kymmenisen vuotta sitten, kemisti tai jotakin sellaista, ja täällä vähitellen päässyt jaloilleen, eikä mitään tiettyä rikosta niskassa Suomesta käsin, vaikka oli sivistynyt mies — siis suuri originaali. Mutta hän ansaitsi hyvin, teki rahaa, sen kaikki tiesivät. Tosin vain vaatimattoman mittakaavan mukaan, mutta sekin oli jo jotakin meikäläiseksi. Eikä kukaan tietänyt, minne hän rahansa pani, vältti ihmisiä, mutta spekuleerasi kai pörssissä ja menetti, kuten kaikki kunnon ihmiset. Ja Boswellilta hän oli muuttanut pois vuosi sitten, järjestänyt oman vanhanpojan-dublettinsa oikein hyvälle paikalle, Central Parkin tasalle. Sanottiin että hän oli pelästynyt täysihoitolan naisväen lähentelyjä, mutta minulle hän sanoi hakeneensa parempaa tallia autolleen — itse kai hän parhaiten tiesi. Ja muuten hän oli hyvä, tuollainen irrallinen, hiljainen herra, jonka puheet eivät ketään häirinneet. Oli mahdotonta saada hänestä koskaan nyhdetyksi jyrkkää arvostelua tuttavistaan. Kaikista ja kaikesta hän ilmaisi mielipiteenään että: onhan se, ja oli kovin arka. Me saatoimme ajaa tuntikaupalla sanomatta sanaakaan ja sitten jutella vähän näkemistämme, koska kerran istuimme vierekkäin, niinkuin virkatoverit, jotka istuvat samassa huoneessa ja puhuvat ottamatta vaikutteita toisiltaan. Kerran sanoin puolileikillä: »Tiedättekö, että te olette ihmisluonteen kehityksen lopputulos — te ymmärrätte kaiken, ette tuomitse mitään. Ettekö te ole ylpeä lujasta asemastanne?» »Lujasta!» hän vihelsi. »Se on kaikkein epävarmin asema maailmassa, ja tuo, mitä te sanotte ymmärtämiseksi, todistaa heikkoa luonnetta. Jos tahdotte olla oikea ihminen, niin tuomitkaa kaikin mokomin ja jyrkästi — sekä ihmisiä että asioita. Ymmärtäminen on laiskojen ihmisten takaportti.» Ja tukkanikin leikkautin hänen tähtensä. Kun tuli kuuma aika, sanoi hän kerran ohimennen: »Paksu tukka kuumottaa hirveästi ja sitä kai on vaikea hoitaakin.» Tiesin itsekin, että se oli väritön ja rasvainen. »Miksi ette leikkuuta sitä, kun se kerran on muodissa?» Hän ei ivannut »muotia» kuten miehet tavallisesti, hän vain totesi sen merkityksen. Odotin sitten jännittyneenä, mitä hän sanoisi. Omasta mielestäni olin toinen ihminen, en tuntenut omaa kuvaani peilissä. Pää oli kevyt ja tuntui pieneltä ja somalta, kasvoihin oli noussut uusi ilme ja käyntiin pingoittunut uusi vieteri. Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että olin kaunistunut, sen sanoo mikä virkaveli hyvänsä, ja lopuksi vedin hatun päästäni ja pudistin päätäni rennosti, kuten vastaleikatut aina pudistavat päätään. »Mitä pidätte siitä?» »Onhan se.» Hän vilkaisi tiestä syrjään. »Vahinko vain paksua tukkaanne. Mutta kai se hyvältä tuntuu?» Olin hieman pettynyt. Venyessämme hetkisen ruohikossa Forest Hillin tien varrella ennen kaupunkiin kääntymistä hän ehti katsella tarkemmin. »Filmitähti», hän sanoi. Olin mielissäni, sillä hänen terminologiansa mukaan oli jokainen sievä tyttö filmitähti. Ja sitten hän lisäsi sytyttäessään »kameeliaan», tuollaista inhoittavaa amerikkalaista savuketta, jota minun oli mahdoton polttaa, kun suu tuli täyteen tupakkaa: »Merkillistä, että tuo lyhyt tukka korostaa naisellisia ominaisuuksia, aivan päinvastoin kuin luulisi.» Olin pelästyvinäni. »My godness!» — olin harjoitellut käyttämään amerikkalaisia huudahduksia — »mitä te sanottekaan! Ettehän vain nyt heitä minua ulos autostanne?» »Katsotaan, katsotaan», sanoi hän, mutta sittenkin näin hänen hyväksyvän muutoksen, vaikk'ei hän koskaan enää mitään siitä maininnut. 5. Mutta varjelkoon, millainen kesä! Silloin oli kamalan, kamalan kuuma. Me siellä jääkarhumaassamme emme voi aavistaakaan, mitä kuumuus on. Me puhumme helteestä, sen sanan kaikukin on suloinen, miellyttävä, mutta kuumuus on jotakin toista. Se alkoi jo ennen juhannusta. Rautaverkot olivat ikkunoissa, ovissa ja parvekkeiden reunoilla, eikä kärpäsen haamuakaan nähty huoneissa, mutta kuumuus ei niistä välittänyt. Se oli kauheata. Alussa olin huvitettu. Jotakin uutta taas, jotakin, josta voisi kertoa ja jota voisi muistella, mutta sitten tuli aika, jolloin luulin, etten kestäisi. Tämä oli erikoisen paha kesä, sanoi mrs Kolbe, mutta eivätköhän ihmiset aina sano niin. Madame kärsi itse, loikoi varjoisissa huoneissa, keinui illat kuistin hammocissa varpaallaan tahtia tyrkäten ja koetti säästää minuakin. Ei, ei mitään keitettyä, ei, jätetään perusteellisempi siivous ukkospäiväksi, ei, ostetaan toki majoneesi valmiina, keitetään munat jo aamulla ja syödään aina jäätelöä toiseksi ruoaksi. Ja Anna saa käyttää jäätä niin paljon kuin haluaa. Joskus hän toi keittiöön toisen sähköviuhkoistaan, ja hedelmiä syötiin loppumattomasti. Mutta mitä se auttoi, kun oli niin kuuma, kun ruumis oli koko ajan niljakkaan hien peitossa ja otsa tuskallisissa rypyissä. Ja mitä noista päivistä, kun ei olisi ollut öitä. Ajatelkaa — maata ilkoisen alastomana selällään kuumenneilla, rypistyneillä lakanoilla kädet ja jalat mahdollisimman kaukana kuumasta, märästä ruumiista, kunnes selkä on taittua — kääntyä sitten kyljelleen ja vihata omia monia, kuumia jäseniään, jotka vain lisäävät lämpöä — ja lopuksi tuntien madeltua ja vitkasteltua ja vaikutettua nousta ja avata parvekkeen ovi, ettei tukehtuisi, ja päästää sisälle lehahdus kuin uuninsuusta. Sellainen käy hermoille, hyvälle tuulelle. Olin lopuksi niin pingoittunut, että ärjyin jokaiselle, joka uskalsi minua puhutella, jäämiehelle, joka rikkoi jääpalan, vihannesmiehelle, joka oli myynyt kaikki appelsiininsa kadun toisessa päässä, kalamiehelle, joka suomusti väärän kalan, madamelle, joka tilasi jääteetä keskellä päivää, ja talon herralle, joka tuli keittiön kautta sisälle. Suomessa olisin saanut matkapassit jo viikko sitten. Mr Salolle vain en uskaltanut ärjyä. Hän pelasti minun ihmisyyteni aina joiksikin tunneiksi silloin tällöin viemällä minut ajelulle iltaisin ja uimaan. Auto — se on Pyhä Pietari. Atlantti on — en osaa enää keksiä parempaa — on paratiisi. Mutta taisi kuumuus hieman häiritä meidänkin suhdettamme. En kai sittenkään kyennyt hillitsemään tuskastunutta kärsimättömyyttäni, ja puheeni oli useasti terävää, koska mr Salo rupesi näyttäytymään harvemmin kuin ennen. Silloin säikähdyin. Jos hän kyllästyy seuraani, olen hukassa. Koetin olla kaksinverroin ystävällisempi hänen tullessaan, mutta hän ei mennyt ansaan. Kuta enemmän selitin kaivanneeni häntä, sitä harvapuheisemmaksi hän kävi. Itkin joskus harmissani, yksikseni tietenkin, ja olin hirveästi mustasukkainen hänen ystävilleen, joiden seurassa hän väliajat vietti — en kuitenkaan siinä määrässä hänen itsensä kuin hänen Jewettinsa takia. Tuo kuumuus sulattaa pois pintaverhot, ja itsehillintä katoaa kuin voi tuoreeseen leipään. Olin hirveä. Täkäläiset ihmiset puhuvat aina ukkosilmoista — New Yorkin jättiläisukkosista, jotka ovat hukuttaa taloja ja pimentävät auringon ja jäähdyttävät ilman. Minua oli peloitettu, varoitettu, mutta eipä niitä vain kuulunut — tietysti juttua niinkuin paljo muukin. Heinäkuu! Ajatelkaa, kesä ei ollut vielä puolissakaan! Heinäkuun neljäntenä madame ilmoitti lähtevänsä maalle, saisin kahden päivän loman, koko perhe menisi mukaan. »Yes ma'am», pakottauduin hymyilemään. Mitä minä noilla päivillä tekisin, makaisin kuistilla ja huohottaisin ja pelkäisin iltaisin kummituksia ja murhaajia — ellei mr Salo sattuisi soittamaan. Herttaa oikein pelkäsin nykyään. Hän käytti minua jonkinlaisena varaventtiilinä, ammensi minuun liiat tunteensa, ja vaikka säälinkin, on ihminen kuitenkin aina lähinnä itseään, eivätkä minun hermoni enää sietäneet paljoakaan. Tiesi mitä vielä itsekin rupeaisin kuvittelemaan. Hertan asiat olivat yhä samalla kannalla. Suoraan sanoen en ollut taas häntä tavannutkaan. Mutta mr Salo soitti, soittihan tuo ihana mies! Koetin hillitä iloni, ja hän lupasi tulla minua hakemaan hyvin varhain. Olisi ottanut Hertankin mukaansa, mutta minä sanoin kuulleeni hänen menevän muualle — anteeksiantamatonta, mutta aivan välttämätöntä. Pahin päivä kaikista, tuo heinäkuun neljäs. En sekunninkaan armoa saanut edellisenä yönä. Korvissani humisi ja kurkkuani kuivi. »Te olette vielä tottumaton», sanoi mr Salo. Auringon edessä oli kuumaa sumua, taivas oli olevinaan sininen, mutta itse asiassa kellertävän harmaa, ei pilven hattaraakaan, ei tuulahdustakaan. Ilma seisoi paikallaan ja kihisi. Mitä siitä! Mr Saloonkin oli kuumuus koskenut, hän oli laiha ja ruskea ja punasilmäinen pyöreiden lasiensa takana. Hän oli käärinyt silkkipaitansa hihat kyynärpäiden yläpuolelle, ja hänen tummahaiveniset käsivartensa kiilsivät hiestä. Kun auto lähti liikkeelle, pyyhkäisi ilmavirta kuin kaivattu hyväily ihoa. Se oli suurenmoista. Me ajoimme ja ajoimme, valitsimme pisimmän tien ja suorimmat reitit, että vauhti olisi mahdollisimman suuri. Kone lämmitti edessä jalkojani, ja minä siirryin takaistuimelle torkkumaan taivaalliseen viimaan. Rannalla minä hekumoin. Ei julminkaan aurinko, hävyttöminkään heinäkuu kykene kiehauttamaan mahtavaa Atlanttia, joka täällä kaukaisella Long Beachilla kohisi silmänkantamattomana. Ilma oli tyyni, ja kuitenkin vyöryivät mainingit juhlallisina maata kohden kohoten matalalla hietikolla miehenkorkuisiksi vaahtomuureiksi. Vedimme kumimyssyt päähämme ja hyökkäsimme viileään veteen. Riipuimme nuorissa ja annoimme valtavan voiman piiskata meidät lääpällemme hiekkaan, hyppäsimme nojaamaan selin aaltoa vastaan ja kantauduimme pystyssä monta metriä maata kohden ja sukelsimme pää edellä lähenevän hyrskyn toiselle puolelle. Ja koko ajan piti toverini kädestäni kiinni, solmi sormensa sormieni väliin ja puristi lujasti. Olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin, sen näin, ja ilo ja kiitollisuus täyttivät mieleni. Meri on suuri parantaja. Oh, kuinka siellä oli ihmisiä, mutta me olimme kahden, ja me viihdyimme niin mainiosti. En rohjennut enää sitä sanoa, mutta venyessämme hiekassa kuivattamassa pukujamme luimme sen toistemme hiljaisista äänistä ja lopuksi äänettömyydestäkin. Makasin kyljelläni hiekalla käsivarsi suorana pääni alla ja nautin, nautin periviholliseni auringonkin säteistä, jotka lakaisivat pintaani kuin lämpimät höyhenviuhkat, ja tulisesta hiekasta, joka muodosti alleni ruumiinmukaisen, pehmeän patjan. Makasin aivan hiljaa enkä ajatellut mitään, ja sitten kai nukahdin. Nukuinkohan kauan? Kun heräsin, tunsin jotain kasvoillani, pyyhkäisin toisella kädelläni, mutta sitten huomasinkin, että se oli vain mr Salon katse. Hän makasi kyljellään jonkin matkan päässä ja katseli minua. Oletteko huomanneet, että kuumasta hiekasta nousee ikäänkuin sauhua, maanrajassa väreilee ilma omituisesti, ja kaikki näkyy kuin huonon lasin lävitse. Me katselimme kauan toisiamme, minä olisin voinut katsoa vieläkin kauemmin, mutta äkkiä mr Salo huoahti ja heittäytyi selälleen. Minäkin olin hämilläni. Olettehan huomanneet, että ihminen käy hämilleen, jos hän katselee kauan silmästä silmään vaikkapa omaa sisartaankin. Nousin istumaan; ranta näytti oudon viheriältä äskeisen silmäluomien punerruksen jälkeen — ja huomasin toverini levittäneen kylpyviittani hartioilleni. Kiitin häntä, kerroin valvoneeni niin paljon. »Te olisitte palanut piloille muuten.» »Ei tällaiseen enää taida mikään pystyä.» Katselin ihaillen olkapäitäni, suoristin sääreni eteeni hiekalle. Enhän ollut enää Aino Laurila, olin joku vieras tyttö, jolla oli sorjat, mahonginväriset, pyöreiksisorvatut jäsenet ja lämpöisesti tykyttävä veri. Valtameren vesi oli kuivanut valkoisiksi suolaläiskiksi puvulleni ja ruskealle iholleni. Karistin sitä kädelläni pois ja toivoin, että mr Salo sanoisi jotakin, koska hän kerran oli niin tarkasti katsonut. Hän sanoikin, mutta vain ohuen huudahduksen: »Hula-hula girl!» Filippinien tanssityttö. Jotain sellaista olin minäkin ajatellut. Telepatiaa. »Kuinka, kuinka te olette pysynyt noin eurooppalaisena, suomalaisena?» kysyin häneltä. »Teillä on vaistoa. Te ette ole hituistakaan amerikkalaistunut.» »Ikävä kyllä.» »Tämä on parempi.» Nyt ymmärsin, mikä minua oli koko ajan viihdyttänyt. »Mutta kuinka olette noin säilynyt?» »Vie sika Saksaan... kuinka tuo sananlasku kuuluukaan? Sika parka!» Minä käännyin puhumaan hiekkaan, niin että hiukkaset väreilivät ilmavirrassa. »Me muut — ystävänne — me olemme kiitolliset siitä.» Äkkiä oli sydämeni pakahtua onnesta ja minua rupesi typerästi itkettämään. Lämpöä, raukeutta ja ystävä! Nousin seisomaan, käänsin selkäni kääriytyessäni kylpykappaani, ettei mr Salo näkisi liikutustani. Ja koko tuo päivä! Me elimme tuolla rannalla, me emme puhuneet mitään, me nautimme, söimme uimapuvuissamme, t.s. tilasimme aterian, johon tuskin koskimme, pitelimme käsissämme jäätelötötteröitä, kunnes ne valuivat vellinä hiekkaan, imimme kylmää ginger alea pillien lävitse, kaivoimme lähteen rannalle, peitimme toisemme kuumaan hiekkaan ja unohdimme ajan ja maailman. Voiko kellään muulla olla tuollaista ystävää! Mutta aika ei unohtanut meitä. Naapurit kokosivat huopansa ja lapsensa ja kuvalehtensä ja katosivat. Aurinko vaipui vaipumistaan, pieninkin hiekkanyppylä loi pitkän, sinipunertavan varjon, ja kotimatka oli pitkä. Mitä matkasta, ellei olisi ollut muiden autoja. Autojono mateli, laaja pysähdystori purkautui yhdestä ainoasta reiästä, johon Packardit ja Fordit rinnan pyrkivät. Siinä käytettiin salajuonia, koneiden liikekykyä ja rohkeutta. Milloin jokin auto viivästyi sekunninkaan, oli jo nokkela vierustoveri pistänyt etupyöränsä väliin, ja takajonosta sateli sukkeluuksia ja pistoksia kuin ampiaispesästä. Mr Salo oli taitava, hän myhäili itsekseen ja työnsi sievän Jewettinsa jokaiseen reikään. Häntä huvitti tällainen. Hänessä oli outoa vireyttä ja toiminnan iloa. Hän heitteli lyhyitä huomautuksiaan, ja hänen silmänsä välkkyivät lasien takana. Ja ilma oli lämmin ja hiostava, ja suola teki ihon niin nahkeaksi. Kauan en jaksanut katsella ja naureskella, minua väsytti. Olisi ollut suloista oikaista ruumiinsa vuoteelle ja nukkua kerrankin. Viereisessä Chevroletissa ohjaaja hoiteli toisella kädellä konetta, toinen oli vieressä nuokkuvan tytön kaulalla, ja monessa, monessa autossa katon alta kuului hellää hyminää ja näkyi iloista, arkailematonta lemmenleikkiä. Aurinko oli matalalla, omituisen tummanpunainen. Painauduin lähemmäksi toveriani, ummistin silmäni. Tunsin, että hänkin siirsi käsivartensa minua tukemaan, ja avatessani silmäni näin hänen kirkkaasti punertavilla kasvoillaan oudon hellän ilmeen. Sitten torkuin nytkytellessämme tuoksahduksittain eteenpäin. Heräsin päästyämme kaupunkiin. Nauroimme, mutta emme vaihtaneet asentoa. Kiersimme Riverside Drivelle. Siellä vilvoitteli myöskin osa suurkaupunkia. Autobussien katot olivat täynnä huviajelevaa nuorisoa, joka nautti vauhdin viimasta. Lyhdyt oli sytytetty, hämärä oli painunut pimeyden alle. Viimeisellä penkillä bussien katoilla suutelivat rakastuneet parit, heitähän ei kukaan nähnyt. Naapurini käsi poltti ohuen kankaan lävitse, se vaivasi minua, oli vaikea puhua, mutta en voinut siirtyä siitä poiskaan. »Katsokaa noita!» Bussin nurkassa edessämme heilahteli kaulatuksin istuva pariskunta vaihtaen pitkiä suudelmia joka lyhtyparin välissä. »Säikytänkö heitä?» Nyökkäsin, ja mr Salo törähdytti torveaan, vielä kerran. Pari säpsähti erilleen. Mies kääntyi katsomaan taakseen, mutta siirtyi nopeasti taas istumaan suoraan. Voi tätä maailmaa! Minä tempauduin niin äkkiä irti mr Salon käsivarresta, että automme heilahti. Hän vetäisi jarrua, antoi merkin takanatuleville, painoi taas kaasuttajaa, ja kulku jatkui. »Älkää välittäkö siitä», hän sanoi harvakseen. Mutta minä välitin siitä, että Lorens Finn oli bussin katolla suudellut keltatukkaista, vierasta tyttöä. Istuin suorana, loukkaantuneena. Mr Salo silmäsi monta kertaa minuun, mutta ei sanonut mitään. Miksi olin tänään jättänyt Hertan yksikseen? Ihminen on itsekäs eläin. Mutta matka oli vieläkin pitkä, ja pääni rupesi taas nuokkumaan. Toverini hiha, joka yhtämittaa töyttäili kylkeeni, houkutteli oudosti, mutta en tahtonut enää nojata siihen. Suoralla sillalla päästi taas ajaja toisen kätensä pyörästä ja tarttui minun käteeni, joka riippui rentona hänen vieressään. Hengästyin hämmästyksestä. Hän piti sitä jonkin sekunnin, puristi sitten äkkiä kovasti ja päästi irti. Tiesin, että hän tahtoi lohduttaa minua. Olin kiitollinen, mutta minua ujostutti ensikertaa hänen seurassaan. Olimme kotiportilla. Talo oli pimeä. Kuistikin ammotti mustana, ja autokuja, joka vei takapuutarhaan, oli ilkeän läpinäkymätön. Seisoin taas Jewettimme vieressä, kuten niin monesti ennenkin. »Tulkaa mukaan. Minä laitan teetä, jääteetä, ja nyt voimme ehkä vähän syödäkin, minulla on hedelmiä ja munia kotona. Tulkaa, ei kello vielä ole paljoa.» Hän astui heti ulos, sulki oven paukahduttamatta ja lähti edelläni kulkemaan huopaa ja laukkuamme kantaen. Hän ei ollut ennen ollut talossa, minä näytin tietä. Kuljin varpaillani keittiössä, vaikka tiesin talon olevan tyhjän. Hän näytti vaivaantuneelta, asetti kantamuksensa eteisen nurkkaan ja istahti keinutuoliini, jota hänelle tarjosin. Järjestin uutimet tarkoin umpeen mrs Kolben puolella ja tunsin olevani aivan tarpeettomasti syyllinen. »Meillä oli köksä, joka aina syötti Kalleaan keittiössä ja sai siksi matkapassit. Nyt rupean hieman säälimään häntä», sanoin kokeeksi hakiessani laseja esille kaapista. »Minun nimeni on Eino», sanoi mr Salo epäselvästi sytyttäessään savukettaan. Minua hieman epäilytti tuo tupakansavu, mutta en hennonut kieltää. Tuollainenkin ateria vaati aikaa. En uskaltanut sytyttää sähköä, pihalla loistava lyhty valaisi aivan tarpeeksi. Hämärä on omituinen tekijä, se peloittaa. Outo arkuus hiipi mieleeni. Ohimoissani tykytti, kiiruhdin paikasta toiseen ja mietin puheenaihetta. Kuului vain lautasten ja veitsien kilinää, kun huulta purren aukoilin ja suljin laatikoita ja kansia. Suljetun talon ilma painoi kosteana ja kuumana joka paikkaa. Minua peloitti. En koskaan ennen ole sillä tavalla pelännyt, tuskin uskalsin hengittää. Ystäväni istui tuon hehkuvan pisteen takana niin hiljaa, ettei häntä ollut olemassakaan, ja kuitenkin hän oli ehdottomasti olemassa. Oli kuin en olisi voinut astua askeltakaan keittiössä hameeni hipaisematta häntä. Tunsin sen niin voimakkaasti, että kerran taas ohimennessäni pysähdyin hänen viereensä seisomaan kuin muurin eteen. Oliko hän käskenyt minua? Ei. Kuulin, että hän hengitti epätasaisesti, ja laskin tai pudotinko sokerimaljan vapisevista käsistäni pöydälle. En olisi voinut liikkua, vaikka henkeni olisi siitä riippunut, niin minä pelkäsin. Hän nousi hitaasti seisomaan, pani savukkeensa pöydälle, tarttui hartioihini molemmin käsin ja hitaasti, hitaasti veti minut luokseen, ensin lähelle — sitten syliin ja sitten niin lujaan otteeseen, etten voinut hengittää. Kuulin kellon tikuttavan hänen taskussaan. Tuon vieraan miehen kasvot lähenivät, yritin vetää pääni pois, mutta hän siirsi toisen kätensä ja sormet tukan seassa pakotti minut pysymään alallani. Suljin silmäni ja huuleni pusertuivat kokoon. Ei, ei. Mutta hänen käsivartensa ja suunsa eivät armahtaneet, ja äkkiä laukesi ruumiini sietämätön jännitys rennoksi antaumukseksi, joka sitten vaihtui niin hirveäksi värinäksi, että hän säikähtyneenä päästi minut irti. »Suokaa anteeksi, oh, suokaa anteeksi, en ymmärrä yhtään — anteeksi.» Niin typerää pyydellä anteeksi tällaisessa tapauksessa. Minunhan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Mutta se oli niin epämiellyttävää, en tiennyt, että se voisi olla niin epämiellyttävää, suuteleminen tarkoitan. Nojasin toisella kädelläni pöytään ja purin leukojani, etteivät hampaani kalisisi. Ja mr Salo seisoi vieressä ja katseli ja sanoi vihdoin jotakin ja tarttui oveen. Näin kirkkaan lyhdyn valossa hänen profiilinsa ja samassa — Samassa näin itseni, onnettoman, avuttoman itseni, joka oli tottunut häneen, joka ei voinut elää ilman häntä, joka päästi ainoan ystävänsä menemään. Pyyhkäisin hiestä kosteat käteni hameeseeni. Mitä minun piti tehdä, mitä tehtiin tavallisesti? Kymmenet rakkauskohtaukset vilahtivat sielussani. Ketähän minä matkin, kun kutsuin häntä nimeltä kuin vierasta, ketä, kun panin käteni hänen kaulalleen ja peläten hänen huuliaan painoin nenäni silkkikaulukseen. Vieraat lemut, auringonpolttama iho, tupakka, hiusvesi — tiedättehän itsekin tuon. Olin järkytetty sieluni pohjaa myöten. Suutelin häntä nopeasti, leukaan. Oh, tiedättehän te kaiken tuon, olettehan tekin suudelleet ensikertaa. Mutta te ette tiedä, kuinka hyvä hän oli, ja kuinka liikutettu hän oli. Minä kaasin kiehuvaa vettä jääpalasille, ja hän pelkäsi minun polttaneen käteni ja puhalsi sormiani ja suuteli niitä, ja me joimme samasta lasista. Jäljestäpäin ajattelen, jäljestäpäin. Jäljestäpäin tuli, tuli hyvin pian, hän ei viipynyt kauan. Ja minä kuljin ja asettelin tavaroita ja seisoin aina monta minuuttia kukin esine kädessäni ja koetin ajatella. Mahdotonta ajatella. Olinko minä tullut hulluksi? Veri tykytti kasvoilla, ranteissa, korvissa. Tämä hirveä kuumuus. Eihän tämä muuta kuin kuumuutta. Päästin veden vuotamaan pesualtaaseen kylpyhuoneessa ja asetin käsivarteni suihkun alle. Vesi kohosi, minä väänsin kiinni ja jäin seisomaan kädet kyynärpäitä myöten kylmässä vedessä. Kauan seisoin enkä ajatellut mitään. Nukuttaa. Riisuuduin, nousin vuoteeseeni valvoakseni ja ajatellakseni. Mahdotonta. Äkkiä kaappaan toisen tyynyni, rutistan sen rintaani vastaan. Minä nukun. 6. Pitkästäkin unesta ihminen herää joskus. Minä heräsin ihmettelemään itseäni — katumaan. Minä olin kutsunut mr Salon luokseni illalla, minä olin rukoillut häntä jäämään, minä olin suudellut ja hyväillyt häntä ja istunut hänen sylissään. En ikinä kehtaisi enää tavata häntä. Siistin keittiötä, tuuletin tupakansavun pois, huuhdoin hiekan ja suolan uimapuvustani. Olisin mielelläni huuhtonut pois koko päivän. Ukkosilma tuli, se ei ollut satua, se pimensi auringon ja ajoi minut vuoteeseeni pakoon, sillä pelkäsin, olen aina pelännyt ukkosta. Huovan alla tukahdutti minua ilman puute, ruumiillani kirvelivät eiliset päivänsäteet — vihdoinkin rupesi katkeamattomaan jylinään muodostumaan aukkoja. Menin ikkunan luokse. Puutarhan käytävät virtasivat jokina. Autot kyntivät suihkureunaisina sytytetyin lyhdyin katua, ja sitten se oli ohitse, taivas oli huuhtoutunut siniseksi ja kadut puhtaiksi. Minäkin olin hieman rauhoittunut. Jokaisesta auton törähdyksestä hätkähdin ikkunaan. Kello oli kuusi. En hetkeäkään epäillyt hänen tulevan. En voinut mitään tehdä. Vihdoin istahdin lasikuistille odottamaan — olinhan vielä tänään herrasväkeä. Katselin kuinka myöhästynyt jäämies nosteli kadulla jättiläissokeripihdeillään jääpalasta, joka oli suorasärmäinen ja kirkas kuin kristalli. Sydämeni pysähtyi. Turha säikähdys, aivan vieras auto. Mutta mitä hänelle sanoisin, kuinka kehtaisin, mitä hän minusta ajatteli? Kuinka voisin palauttaa kaikki ennalleen? Mutta kun hän tuli, nousin vain ja odotin häntä. Hän pudotti auton avaimen käytävälle, kumartui sitä nostamaan ja tuli hyvin punaisena luokseni. Sitten en enää katsonut häneen, kun tunsin hänen seisovan edessäni, nostin vain aivan luonnollisesti käteni ja kiedoin ne hänen kaulaansa. En ollut vähääkään hämilläni, niinkuin olin luullut. Tietysti matkin jotakuta, toistin jonkin kirjan sanoja — mutta sellaistahan elämä on. Ensiksi matkimme täysikasvuisia, kunnes huomaamattamme olemme täysikasvuiset, sitten näyttelemme rakastuneita, kunnes olemme auttamattomasti rakastuneet. Samoin näyttelemme raihnasta ja vanhaa, kunnes vanhuutemme on todellakin koittanut. Näyttelemmeköhän lopuksi kuolemaakin, siksi kunnes viimeinen henkäyksemme on puhaltautunut ilmaan. Ehkä se valmistaa, ehkä se helpottaa ylimenoa. Joka tapauksessa oli rakastumisemme totta jo ennenkuin erosimme tuona iltana, eikä se ollut ensinkään peloittavaa, se oli suloista. Oletteko koskaan tavanneet turvallista ihmistä? Minun ystäväni oli sellainen. Hänen nimensä oli Eino — ajatelkaa, Eino, tavallinen Eino. Hän oli niin läpeensä hyvä, ja hän tiesi kaiken. Ja hän — voiko kukaan sellaista käsittää — hän rakasti minua. Hän ei sitä itse vielä sanonut, vaikka minä pyysin, hän painoi kätensä poskilleni, heilutti päätäni ja sanoi, että tuo lause on anakronismi. Ajatelkaa että hän, amerikkalainen kemisti, tiesi, mikä anakronismi on. Hän on lukenut niin paljon. Mutta hän ihailee minua. Hänestä minä olen sievä ja hyvä ja lapsellinen — ominaisuuksia, joita en edes itse ole ennen keksinyt. Mutta lopuksi rupean tietysti tuollaisia sanoja uskomaan. Peilistä näen, että olen sievä, niin sievä, etten ikinä parempaa ole toivonutkaan, ja minä koetan olla hyvä hänelle ja puhua kauniisti muista ihmisistä ja sanoa tyhmyyksiä ja hypätä kyykkyyn sohvalle vain saadakseni kuulla hänen »pikku tyttösensä». Tuollainen on suloista. Nuo päivät olivat suloiset. Minä lauloin aina nykyään keittiössä ja ostin joka päivä Kolben lapsille tikkukaramellit. Kaikki illat — hankin vaikka varastamalla aikaa — ajelimme pitkin katuja. Pysäytimme auton johonkin nurkkaukseen, sammutimme lyhdyt ja suutelimme, ja elävissä istuimme useasti viimeisellä penkillä, ja aina minä tartuin hänen käteensä pimeässä. Tämä oli toista kuin ennen. Tämä oli lämmintä ja läheistä, aivan toisenväristä. Pidin mielelläni ajaessammekin hänen käsivarrestaan molemmin käsin ja tunsin lihasten liikkeen ja hieroin poskeani hänen hihaansa vastaan ja katselin hänen ankaraa profiiliaan ja ihmettelin, oliko tämä todellakin sama mies, joka oli minulle niin hellä. Olin kiihkeän onnellinen ja tyytyväinen ja päästin onneni säteilemään joka raosta. Hän oli toisenlainen, ehkä miehet ovat toisenlaisia. Olisin voinut sanoa häntä synkäksi, ellen olisi niin rakastanut häntä, ja ellei synkkyys olisi mielestäni pahe. Ainakin hän oli suljettu. Mutta mitäs siitä. Sanoin hänelle kerran, etten halunnutkaan kuulla mitään ikävää, mikä voisi häiritä onneani. Minulle riitti täydellisesti tieto, että minä tunsin hänet, että hän oli maailman parhain ja hienotunteisin mies ja niin luotettava ja niin rakas. Hän ei pitänyt tuosta. Hän ei sietänyt imartelua eikä ylistystä edes rakkaimpina hetkinämmekään. Hän ärtyi aina sellaisesta. »Et saa puhua noin, Aino. Minä olen paha, usko minua, oikein paha. Oikeastaan olisi velvollisuuteni nyt palatessani ajaa suoraa päätä East riveriin. Silloin olisin oikea mies. Mutta ihminen on heikko.» Hän ei myöskään sietänyt sitä, että minä puhuin onnestani. Sekin kiusasi häntä, vaikka näin, kuinka se useasti kostutti hänenkin silmänsä ja katkaisi hänenkin äänensä kahden istuessamme. Mutta minkä voin sille, että olin onnellinen, että kerrankin olin yksi ja ainoa jollekulle, rakastettu, hellitty, minä, joka olin luotu ja kasvatettu toisia varten. 7. Onnellinen ihminen ajattelee muita, onnettomat vain ovat itsekkäitä. Menin Hertan luokse, en ollut tavannut häntä viikkomääriin. Hän oli todellakin käynyt käsiksi työhön. Hän oli matkustellut New Yorkin valtiossa, katsellut kaikenlaista, käsityökouluja ja sellaista, ja innostunut uuteen alaan — intiaanitöihin, »made in Germany», kuten hän itse ivallisesti sanoi. Mutta Herttakin oli parantunut. Tuo paljas, raaka tuska, jota hän häpeämättä oli eteeni levitellyt, oli ikäänkuin sulanut ja silinnyt, ellei se ollut kokonaan kadonnutkin. Oli kuin harsoesirippu taas olisi laskeutunut hänen sielunsa eteen, sen takaa kimmelsi vain heikosti entinen, salaperäinen lamppu. Hän ei puhunut enää itsestään. Hän oli hankkinut ison, rauhallisen käsityön, monia, pitkiä viivoja, säännöllisiä, pyöreitä reikiä ja loppumattomia hammasrivejä. Hänen kätensä työskentelivät levollisesti, ne näyttivät taas valkoisilta ja pehmeiltä, ja ne kykenivät taas lepäämään liikkumattomina sylissä, kun hän katsahti työstään vastatakseen minun kysymyksiini. Hän oli taas entisellään, vaipunut omiin ajatuksiinsa. Olikohan hän hajamielinen? Vastatessaan hän loi ensiksi pitkän katseen minuun, niin että kävin hämilleni ja rupesin itsekin miettimään kysymykseni salattua tarkoitusta — sitten rupesi tummissa silmissä heräämään kiintoa, ja sitten vasta hän vastasi. Kuinka olisin silloin voinut ymmärtää! Me olimme paljon yhdessä näinä viikkoina. Merkillistä, kuinka vähän rinnakkain kulkevat ihmiset tietävät ja välittävät toisistaan. Me olimme aika useasti yhdessä, kokonaisia iltapäiviä, sillä minähän olin onnellinen, eikä onnelliselle ihmiselle ole jokapäiväinen tapaaminen välttämätöntä. Me istuimme joskus puistojen penkeillä käsityöt kädessämme. Me emme puhuneet paljoakaan, me, jotka ennen kulutimme aikamme lörpöttelyllä. Me olimme vain. Olisin mielelläni puhunut mr Salosta — siksi nimitin häntä vieläkin ajatuksissani ja usein puhutellessanikin — mutta en voinut vetää häntä esille vapaaehtoisesti, en luottanut ääneeni, en vielä. Kerran, kerran vain hän nousi kummittelemaan, mutta sillä kummittelulla olikin tuhoisat seuraukset. Taikka miksi syyttäisin sellaista pikkuasiaa, kun on kysymys välttämättömyyksistä. Enhän minä sille mitään voinut eikä Herttakaan eikä — niin — tokkopa mr Salokaan. Se oli vain niin odottamatonta ja niin katkeraa ja niin — naurettavaa. Minä olen ilmeisesti sitä ihmislajia, jonka onnettomuudet ovat naurettavaa laatua. Minä olen kai liian naiivi, sellainen, jolle on luvattu taivaan valtakunta eikä siis mitään maallista onnea. Mitäpäs siitä, yhtä ikävää joka tapauksessa. * * * Olin siis niin onnellinen, muistakaa se. Vielä samana päivänä olimme taas nauttineet hetkisen rannan hietikolla. Minä olin rakentanut hiekkavuoren välillemme ja sen lävitse hakenut käsiini hänen kätensä ja hiekan suojassa sitä pidellyt puhuessamme. Enemmistä lähentelyistä suojelee rantapoliisi tarkasti Amerikan kansaa. Aallot kohisivat, hänen sormensa hyväilivät hiljaa käteni selkää, enkä minä voinut enää mitään toivoa katsellessani hänen ivallisen hellää ilmettään. Muodostin suukon huulillani, ja hän vastasi siihen puristuksella ja nosti sitten kätensä silmilleen, ja sydämeni oli pakahtua onnesta. Kas, noin vaatimaton minä olin, niin ettei jumalien olisi tarvinnut kadehtia. Mutta sellaista sattuu. Kaikkihan täällä on epävarmaa ja vieraalla maalla epävarmempaa kuin missään muualla. Kerroinko jo, että tuona iltapäivänä istuimme, Hertta ja minä, pienen puiston ruohikolla niin monen muun joukossa, mutta kuitenkin yksinämme. Olimme kulkeneet penkin ohitse, jolla olimme silloin keväällä kerran kolmisin hullutelleet, ja Hertan puhe oli katkennut kesken. Nyt hän istui maassa, käsityö käärössä vierellään, ja leikki ruohoilla. Hän nyppäsi ruohon, toisenkin, solmi ne yhteen, ja sitten näin kyynelen putoavan hänen syliinsä. Hän istui hetkisen pää painuksissa, sitten hän otti esille pikkuruikkuisen pitsirievun ja kuivasi silmänsä. »Suretko häntä vieläkin?» kysyin arasti. »En», hän katsoi minuun taas tuolla kaukaisella katseellaan, sitten hän siirsi sen etäisyyteen, »mutta joskus kaipaan hirveästi». »Tahtoisitko aloittaa taas alusta?» Hän pudisti päätään. »Tahtoisitko pyyhkiä pois koko jutun?» Hänen värinsä tummeni. »En ikinä. Lorens Finn», Hertta puhui kuin itsekseen, hirveän hellästi, »hänen tähtensä ehkä pitäisi toivoa — — Hänelle olen tuottanut paljon surua. Muistathan millainen hän oli ennen?» »Hän on lohduttautunut.» »Tiedän sen.» Näin kulkiessamme vieretysten polkua pitkin, että Hertta oli rypistänyt otsaansa, mutta muuta emme sitten virkkaneet, ennenkuin seisoimme asemalaiturilla odottamassa juniamme. Siellä täytyi minun sanoa jotain, mitä minäkin tiesin: »Hertta, on olemassa sellaisiakin miehiä, jotka ovat hienoja ja hyviä, jotka ajattelevat ensiksi muita, jotka ovat ritarillisia, jotka ovat ihmisiä.» Silloin hän kääntyi puoleeni ja luullen katsovansa minuun katsoi jonnekin lävitseni. Hän eli jossakin tämän keskustelun ulkopuolella, vaikka hänen huulensa liikkuivat. »Missä?» »Esimerkiksi mr Salo, eikö totta?» Olin onnellinen saadessani lausua hänen nimensä. Hertta heräsi taas, hän hymähti hieman, oli, kuin hän olisi kohauttanut olkapäitään. »Ja kuitenkin kuuluu hänkin karanneen vaimonsa luota. Ei mikään valkea elefantti. Egoisteja kaikki.» Hänkö egoisti, joka hiipii varpaillaan maailmassaan, ettei vain häiritsisi muita! »Syy voi olla vaimossakin. Varmastikin. Mehän tunnemme hänet, mutta kukaan ei tunne hänen ensimmäistä vaimoaan.» Hertta seurasi silmillään vilkkuvia, erivärisiä lyhtyjä. »Ensimmäistä ja viimeistä, sillä hän ei kuulu suostuvan eroon.» Noin Hertta marssi rasvasaappaissa suoraan kristallimaljakoiden ylitse. Kannattiko puhua, ei, mitäpä minä olisin jaksanut keksiä. Väsytti. Kunpa vain pääsisi kotiin. Ehkä Hertta lähti joskus, en huomannut. Erivärisiä lyhtyjä — tuo kai oli minun junani. * * * Hän ei kuulu suostuvan eroon — niin, mitäpä se minuun kuuluu. Enhän minä koskaan, eihän siitä koskaan oltu puhuttukaan. Tunsin, että kaikki lihakset riippuivat kasvoissani, en jaksanut liikuttaa huuliani vastaamaan kohteliaaseen kysymykseen. Kotiasema. Kai minun pitäisi nousta. En jaksa. Niin, täytyyhän minun. Mutta minä olin _ajatellut_ sitä. Olin ehtinyt ajatella sitä hirveän monta kertaa, monelta puolelta. Oma, ikioma Einoni, ja tuo ihana, rauhallinen onni! Hirveätä, kuinka paljon ihminen ehtii ajatella muutamissa päivissä, vaikka luulee kerrankin eliminoineensa kaiken ajatuksen. Seisoin tylsänä keittiössä. Nyt olin saanut noitapeilin sirun silmääni. Kuka mies hyvänsä, jonka olisin tuollaisen päivän iltana istuttanut tuohon paikkaan, ja jonka eteen olisin tuolla tavalla pysähtynyt, olisi kai suudellut ja syleillyt minua, vaikka hänellä olisi ollut kymmenesti laillinen vaimo Suomessa. Se ei merkinnyt mitään. Ja olematta mikään roisto, ollen tavallinen mies. Ei ollut minun Einoni sentään tavallinen mies. Rukoilin Jumalaa sinä iltana, niinkuin meidän sukupolvemme tekee silloin kun tahtovat mahdottomia. »Hyvä Jumala», pyysin, »anna sen olla valhetta, anna sen olla unta, tai anna sitten Einon vaimon kuolla siellä Suomessa». Niin rehellisesti ihminen rukoilee, kun ei kukaan kuule. 8. Seuraavana päivänä olin rohkea ja käytännöllinen, seuraavana päivänä ollaan useasti rohkeita ja käytännöllisiä. Se voi olla silkkaa juttua tai ainakin vääristelyä. Ei missään tiedetä niin paljon totta ja valhetta armaista kanssaihmisistä kuin New Yorkin miljoonapikkukaupungissa, ja mr Salo oli eristäytynyt, hän oli siis ylpeä, hän oli siis olevinaan parempi kuin muut — hän oli siis paljon huonompi kuin muut. Aivan luonnollinen johtopäätös: hänellä oli siis jokin salaisuus. Mutta hän ei myöskään koskaan ollut sanonut laillisesti eronneensa vaimostaan. Hän ei ollut ylipäänsä sanonut mitään hänestä. Mitä siitä. Voinhan häneltä kysyäkin, olemmehan niin hyvät tuttavat sentään. Madame ei pitänyt siitä, että minulle soitettiin. Tänään pyysin itse saada soittaa, ja siitä hän piti vieläkin vähemmän. Mutta ehkä Eino ei olisi muuten tullutkaan. Meillä ei koskaan ollut varmaa puhetta. Eino hämmästyi, mutta varmasti hän myöskin ilostui ja lupasi tulla niin mielellään. Kiitin isäntäväkeä, ja minulle kumarrettiin virallisesti. En koskaan enää kysynyt, odottivatko he vieraita, kuten alussa. Olisihan voinut sattua, että he odottivat. Rakastuneet naiset ovat huonoja työntekijöitä, olkoot he sitten vaikkapa dosentteja tai johtajattaria — rakastunut palvelija on kaikkien rouvien kauhistus, niinhyvin idän kuin lännenkin puolella. Madame ei enää ihaillut minua. Suomalaiset pullani nousivat liiaksi taikka paloivat, jäätelö unohtui keittiön pöydälle aurinkoon, ja minä käytin viimeistä sekuntia myöten lain minulle suomat ruhtinaalliset vapaa-ajat. Sitäpaitsi hän oli huomannut, että minä käytin parempaa sukkalajia kuin hän itse, ja että minun sweetheartini Jewett oli uusinta mallia. Silitin hiukseni sievästi korvilleni. Olin aivan liian kalpea. Kuumuus tappaa vähitellen värin, siksi täällä tarvitaan niin paljon ihomaalia. Vedin punakynällä viivan huulilleni, ensikertaa, tasoitin sormellani. Olin terveen ja iloisen näköinen. Se oli välttämätöntä. Hän ei saanut huomata mitään. Minä en ollut mikään aviomies-metsästäjä, joka nyt on pettynyt laskelmissaan. Olin valmiina nurkan takana odottamassa, vaihdoin laukkua kädestä käteen, kenkäni olivat epämukavat, korot liian korkeat, ja monet silkkinauhat valuivat yhtämittaa olkapäältä paljaille käsivarsilleni. Lähdin kävelemään vastaan enkä huomannut, ennenkuin torvi törähti korvani juuressa. Säpsähdin nauramaan, ja onni valui takaisin sieluuni, kun tartuin hänen käteensä. Hän ei ollut Lorens Finn, hän ei järkyttänyt maailmaa, hän vain kirkasti sen. Hän tietysti heti huomasi jotakin. »Onko ollut ikävyyksiä? Työssäkö? Herttako?» Luuletteko, että hän uskoi, ettei hän huomannut? Hän huomasi heti eikä kysynyt enää. Hän syventyi ohjaukseen, pudotti seurustelun kuin kaivoon ja sulki luukun, eivätkä minun hervottomat voimani riittäneet tuota luukkua avaamaan tai edes yrittämäänkään. Hän katseli tietä otsa rypyssä, ja sormet läpsäyttelivät lakkaamatta ohjauspyörää. Tiesin hänen pohtivan jotakin vaikeata pulmaa. Katselin arasti häntä, en uskaltanut tarttua hänen käsivarteensa. Hänen silkkinen hihansa ei vahingossakaan hipaissut minua, hän oli etäinen ja ankara ja kuitenkin niin rakas. Hänen niskansa oli paahdetun punainen pehmeän kauluksen yläpuolella, ja ohimoille oli palanut tummanruskeat läiskät. Vyön pienessä hopeasoljessa näkyivät hänen nimikirjaimensa, ja kirkkaaksikiilloitettujen kenkien rajalla vilahti siniraitainen silkkisukka. Minä rakastin kaikkea, puvun pikkumaista täydellisyyttä ja korkeaotsaisen pään jaloa ääriviivaa. Hän pysäytti auton korkean tiilitalon eteen. »Meidän täytyy saada puhua rauhassa», sanoi hän. »Minä asun tässä.» »Hyvä», nyökkäsin minä, vedin valahtaneet nauhat takaisin olkapäälle ja lähdin hänen edellään kulkemaan ovea kohden. Ovenvartija katsoi hieman uteliaasti minuun, mutta koskaan ei ole niin helppoa näyttää huolettomalta kuin silloin, kun tekee jotakin sellaista, jota itse epäilee sopimattomaksi. Otin esille rasiani ja puuteroin nenäni. Ylhäällä hänen ihanassa nojatuolissaan otin vielä kerran esille rasian ja puuteroin taas nenäni; kuvittelin, että se rauhoittaisi. Miksi hän ei tullut luokseni, istunut tuolle hyllyvälle käsinojalle ja suudellut minua monta kertaa. Hän oli niin saita. Hän järjesteli huoneessa, asetti eteeni taotun maljan, joka oli täynnä hedelmiä, ja hirveällä, sinipunervalla nauhalla koristetun makeislaatikon. Makeiset ovat miltei yhtä hyvät kuin puuterirasia ja savuke. Hypistelin silkkiruusuketta, joka avautui aivan liian helposti, avasin kannen ja olin valitsevinani noiden loistavien paperireunusten joukosta. Itse asiassa en nähnyt muuta kuin vaaleat kengänkärkeni kirjavan maton kiemurain joukossa. Minua itketti, mutta itkeä en saanut, en millään ehdolla. Otin kauniin, punaisen pallon ja irroitin sen ohuesta metallikopastaan. »Sinä tunnet hyvin naiset», sanoin hieman epäselvästi. Samassa huomasin itse kaksimielisyyteni. Luulikohan hän — nämä varustukset — luulikohan hän minun tarkoittavan? Ei hän luullut. Hän istui keinutuolissa ja leikkasi huolellisesti sikaria, pudotti pään leveälle metallilautaselle ja veti esille tuluksensa. Hän suojeli liekkiä toisella kädellään kuin ulkona tuulessa. Tuttu, kipeän tuttu liike. Hän pisti tulukset liivintaskuunsa. Tunsin hienon bensiininhajun. »Mitä sinä olet kuullut?» hän kysyi matalalla äänellä. »Mitä —?» »Niin, mitä sinulle on sanottu? Tiesin heti, kun soitit.» Silloin katsoin häneen pää pystyssä, en teeskennellyt, peittänyt vähääkään. »Ei muuta kuin että sinä et ole eronnut vaimostasi.» Hän nyökkäsi, katseli sikariaan. Ennen hän oli aina polttanut savukkeita. »Arvasin sen.» »Eihän se ole totta», pyysin. En yhtään hävennyt pettymystäni, pikkumaisuuttani, vanhanaikaisuuttani, sitä, että se mielestäni oli hirveän tärkeätä. Ylipäänsä en kyennyt häpeämään mitään hänen seurassaan. »Onhan se.» Tuo tuttu, rakas lause, joka oli kuin hän itse. Hypähdin seisomaan, suklaamakeiset vierivät sinne tänne matolle, ja minä kumarruin niitä poimimaan. Kokosin neljä, viisi, asetin rasiaan ja istahdin taas nojatuoliin ruveten niitä pää kumarassa sylissäni järjestelemään silmiäni räpytellen. Hän veteli sikaristaan lyhyitä, kiivaita sauhuja saadakseen sen syttymään. Hänen suupielensä painuivat hampaiden väliin, hänen kaulalihaksensa olivat kiristetyt, hän oli niin avuttoman näköinen kuin tavallinen keski-ikäinen mies ikinä voi olla. Hänen äänensä oli myöskin toivoton ja väsynyt ja hyvin vähän ilmeikäs. »Voisinhan sanoa, Aino, että ensiksi luulin voivani järjestää asian, mutta mitä se hyödyttäisi, vaikka sinä kai uskoisitkin minua. Aikoja sitten olen saanut vastauksen sieltä. Hän ei suostu.» Nyökkäsin. Purin palasen makeisesta. Jotain tahmeata nestettä valui sormelleni. »Miksi?» kysyin sormeani nuolaisten. »En minä tiedä. Kuka sellaista tietäisi? Monta vuotta jo siitä, mutta naisilla on hyvä muisti, ja minä olen kai tehnyt paljon pahaa.» »Mitä sinä olet tehnyt?» Silloin hän kertoi, mutta jos olin toivonut kuulevani jotakin suurenmoista, järkyttävää, jotakin mikä antaisi dramaattisen värityksen minun pikku romaanilleni, joka lieventäisi ja kiinnostaisi, joka auttaisi minua halveksimaan taikka pakottaisi minut jumaloimaan, niin petyin. Kaksi tavallista ihmistä vain, joiden ei olisi pitänyt mennä naimisiin keskenään. Nainen, joka hukutti miehensä rakkauteensa, ja mies joka pyysi elämältä rauhaa, kotia, lapsia, ruokaa ja paikatuita alusvaatteita. Hän myönsi sen heti. Hän myönsi tahallaan kiusanneensa vaimoaan, myönsi olleensa julma, kun toinen rukoili rakkaudentunnustuksia, ja ivallinen, kun toinen itki. Hän myönsi kaiken omaksi syykseen. »Olisihan minun pitänyt — olisinhan voinut häntä tyynnyttää, niinkuin alussa, mutta minua inhoitti — tuollainen järjettömyys, epäkäytännöllisyys, liioittelu. Miks'ei kaksi ihmistä voinut olla kaksi _ihmistä_, vaikka he nukkuivatkin samassa huoneessa? Miksi ei voitu puhua asioista luonnollisesti, vaikka pappi olikin vihkinyt meidät yhteen? Mahdotonta. »En jaksanut, tai oikeastaan en viitsinyt — sitten minä karkasin, lähdin liikematkalle ja jäin. Se on aivan totta, en jaksanut enää. Ja arvelin hänenkin nauttivan rauhasta. Kerrotaan hänen huvittelevan. Aioin joskus palatakin, jahka olemme vanhat molemmat. Onhan meillä muitakin muistoja.» »Ei sinulla ole kuvaa?» Ääneni oli ilmeetön. Hän oli kiusaantuneen näköinen. Pyysin vielä kerran. Hän kumartui pyyhkimään tuhkaa sikarinpäästään lautaselle, jäi hetkeksi etunojaan, mutta nousi vihdoin ja veti pöytälaatikon auki. Siellä se oli raskaissa kehyksissään paperinpinkan alla. Sietämätön tunne, ilkeä, kateellinen kuristus kurkussa — halusin tietää, penkoa. Oliko se mustasukkaisuutta? Jännityin niin, että joka lihasta kivisti, mutta vihdoin sanoin luonnollisesti: »Hän on kaunis, niin sievä tukka.» Eino etsi vielä jotakin paperien joukosta. »Se oli kuuluisa. Avattuna se riitti polviin, paksu letti kuin käärme ja luonnonkihara.» Aih, kuinka tuo koski. En pitänyt kuvasta, alhainen tyyppi, suu oli leveä, ilmeetön, kaula liian lyhyt, kekälesilmissä ilkeitä ryppyjä, jotka valokuvaaja oli korjannut. En voinut hetkeen vastata. »Parasta että luet tämänkin.» Millainen kirje! En koskaan olisi luullut, että ihmiset kehtaisivat noin kirjoittaa toisilleen. Myrkkyä, verisiä syytöksiä, sulaa kataluutta. En uskonut sanaakaan. Mahtoi tuo nainen olla kurja olio. »Oletko sinä lyönyt häntä?» »En, en ainakaan sananmukaisesti.» »Oletko sinä tuhlannut hänen omaisuutensa?» »En.» »Oletko sinä jättänyt hänet puille paljaille?» »Hän saa sataviisikymmentä dollaria kuukaudessa.» »Oletko sinä» — mahdoton kysymys, minäkö sen esitin? — »syypää siihen, ettei — teillä ollut lapsia?» »En.» Kehenkään muuhun en olisi uskonut, häneen uskoin, uskon vieläkin. »Petitkö sinä häntä?» »Hyvä Jumala, niinkuin minulla ei olisi ollut tarpeeksi yhdestäkin.» »Kuinka sinä siedät?» Mikä helpotus suuttua tällä hetkellä. »Kuinka ihmeessä sinä siedät?» En luullut koskaan, että mies sietäisi sellaista. Kuka sanoikaan, että avioliitto on luotu, jotta sivistyneet ihmiset saisivat tilaisuuden tuulettaa sitä osaa sanavarastostaan, jota he eivät muuten kehtaisi käyttää. Olkapäänkohautus. »Minkä teet — hysteerinen nainen. Ja minä olen syypää pahempaankin.» »Mihin?» »Minä vihasin häntä.» Samassa kuva sai toisen muodon, kirkastui marttyyriksi, ja kirjeen kirjaimet kertoivat aivan uuden tarinan. Hysteerinen nainen! Eivätkö nuo sanat ole olleet kaikkien tunteettomien miesten surmanisku kaikille onnettomille naisille! Eino puhalteli renkaitaan velttona ja rauhallisena, työnsi alahuulensa ylöspäin ja heilutteli hiljaa toista jalkaansa. Kuinka kaamea tuollainen tyyneys olikaan. Kuinka olikaan tuo nainen mahtanut kärsiä. Minua peloitti. Eino oli vieras, vihamies, jota oli kartettava. Olin hirveän katkera. »Milloin aiot ruveta vihaamaan _minua_?» »Sehän on aivan eri asia.» »Siksikö, että me emme ole naimisissa?» »Minä olin toivonut — ymmärräthän. Ei puhuta siitä enää.» Istuin suorana tuolissa, jonka nahkapäällys kylmäsi paljaita käsivarsiani. Keskustelin kohteliaasti kuin vieraassa salongissa vieraista asioista. Painajaisuni. Laaja, sumuinen alue minun ja tuon miehen välillä. Olin entinen Aino, jonka piti hypätä ojan yli ja sanoa, ettei tuo ollut hyppy eikä mikään. Eikä se ollutkaan vaikea hyppäys. Otin pehmeän, kellervänpunaisen persikan vadista, piirsin kynnelläni juovia sen untuvaiseen kuoreen. Eino puhalsi kolme hienoa ympyrää ja neljännen niiden lävitse — niin hiljaista oli huoneen ilma. Ääneni oli hieman samea alussa, mutta sitten se kirkastui. »Älä puhukaan. Minä ymmärrän niin mainiosti. Mehän olemmekin olleet niin hyvät ystävät.» »Sanot 'olemme olleet'?» Eino kuului niihin, joille sanat merkitsivät jotakin. Hän laski sikarin, jota jo olin oppinut pelkäämään, ja katsoi minuun syvä ryppy silmien välissä. »Olemme tietysti. Mitä sinä sellaista.» Hiljaisuus. Nyljin kömpelösti persikkaani, halkaisin sen. Mistä hän oli löytänyt näin kypsiä? Mehu pusertui käsilleni. »Odota.» Hän toi ison nenäliinan, seisoi edessäni ja pyyhki käsiäni, piteli rannettani kahdella sormella ja siveli huolellisesti jokaisen sormen erikseen. Sumu oli hajaantunut, me olimme taas läheiset. Hän puheli pyyhkiessään ystävällisesti ja matalasti, ehkä hieman nopeammin kuin ennen, ikäänkuin hengästyneenä: »Voisimmehan myöskin — Minä kysyn vain, mutta täällä Amerikassa on aina mahdollisuuksia. Sinun täytyy tarkoin harkita asiaa. Täällähän ei vaadita kuulutuksia, mennään vain johonkin virastoon, taikka ajetaan autolla Connecticutiin, Greenwich Villagen tuomarin luo, kuten muut kuuluisuudet, siellä käy vielä helpommin, eikä kukaan kysy. Onhan sekin tavallaan laillista.» »Ei se käy.» Katsoin häntä suoraan silmiin ja hymyilin. Ei minun tarvinnut harkita asiaa, enhän edes ehtinytkään. »Se ei sovellu meille kummallekaan. Kiitos vain.» »Sitä minäkin arvelin. Tahdoin kuitenkin — —» Vapisiko hänen leukansa, kun hän keskeytti. Hän silitti yhä liinallaan käsiäni. »Ei, mutta nyt minun täytyy mennä.» Koetin vetää irti käsiäni, mutta hän piti niitä vielä hetkisen omiensa välissä. Sitten hän päästi ne irti ja kääntyi selin minuun. Musta toivottomuus upotti minut kuin huppuun. Sehän on mahdotonta. Eikö hän edes tule saattamaan? »Hyvästi, Eino. Ja saanhan sanoa: näkemiin.» Hän nyökkää. Menen hänen luokseen, panen käteni hänen lämpimälle olkapäälleen. Arvaattehan te tuon. Tietysti hän kääntyy, tietysti hän kaappaa minut syliinsä, ja tietysti koko juttu käy entistään hullummaksi. Koettakaapa itse. Hän, Eino, itkee, itkee pää minun sylissäni. Tietysti minä lupaan kaikki. Tietysti minä soimaan itseäni ja pikkumaisuuttani, nauran hermostuneesti ja lupaan vaikka mitä. Hän istuu nojatuoliin, vetää minut syliinsä ja suutelee minua vihdoinkin — niin ahneesti, niin raa'asti, niin musertavasti, että tuskakin pakottaa minut vetämään päätäni taaksepäin. Hän tuossa ainoassa suudelmassa imi minusta kaiken voiman, kaiken järjen, koko tietoisuuden. Se oli suudelma, jonka kestäessä ajattelin tuhat seikkaa ja jonka päätyttyä jäin hervottomana lepäämään hänen olkapäätään vastaan kykenemättä saavuttamaan ainoatakaan ajatusta. Ja sekunnin kuluttua hän vetää minut uudelleen luokseen. »Minä syön sinut», luuli hän kuiskaavansa, vaikka hän lausui sanat selvästi kuin näyttämöllä. Hän nieli värinän huuliltani, hän vangitsi kädellään ruumiini tärinän, enkä minä tietänyt, kuinka voisin kylliksi vastata hänen hyväilyihinsä. Sellainen minä olen, olin kerran elämässäni, ihminen, ihminen vain, ja rakastunut. Hänen ohut tukkansa on pörrössä, hänen silmälasinsa ovat pöydällä, hänen kasvonsa ovat avuttomat ja punaiset — oh, minä rakastan häntä. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Rukoilen noita vanhanaikaisia sanoja. Hän ei pidä siitä. Minä hätäännyn. Hän silittää tukkaani, pois kaikki, kaikki kaunistavat kiharat otsalta, sillä hänen on vaikea puhua. Painoin kasvoni hänen kostuneeseen paidankaulukseensa. Se oli siloinen, hikinen, sikarintuoksuinen. Huumausta! Kyllä mekin, Eino ja minä, voimme huumautua, ihmisparat — eihän sellainen ollut meitä varten. Kiedoin vielä kerran, lujemmin, käsivarteni hänen kaulaansa, ja silloin rasahtivat nuo kirotut, siunatut silkkinauhat poikki olallani. Muuta ei tarvittu. Ruumiini jäykistyi. Einon käsivarsi raukeni, ja minä liu'uin seisomaan matolle. Seisoin hetkisen lyhyesti hengittäen, tapailin kädelläni olkanauhaani ja taistelin voittaakseni jotakin, joka leimusi ja kipinöi minussa. Eino jäi tuoliin, varjosti kädellään silmiään. Minä otin hattuni ja laukkuni. Peiliä en nähnyt, mutta tunsin, että kasvoni hehkuivat. Tuollaisen myrskyn jälkeen on helppo olla tyyni. Painoin poskeni hänen päälakeensa. Hän ei liikahtanutkaan. »Tule saattamaan minua, ilta on niin kaunis.» Hän huoahti, nousi ja seurasi minua. Kotimatkalla selvitimme välimme. Eihän niissä ollut paljoa selvitettävääkään. Me tunsimme toisemme liian hyvin, tiesimme, että äskeinen kohtaus oli hyvin kaukainen ja harvinainen tapahtuma, mutta että ihmisiä mekin olimme, että meidän oli niin ollen varottava kiusauksia, ja ettei kumpikaan meistä sellaiselle uskaltanut rakentaa. Mutta saitureita me olimme kumpikin, emme halunneet uhrata ystävyyttämme, ja epäviisaita — märkivä tikku on reippaasti puserrettava ulos — koko elämästä. 9. Sanoinko kerran, että se, mikä tuntuu traagilliselta illalla, onkin vain kiintoisaa aamulla? Niin saattaa ihminen erehtyä, minähän tiesin paljon vähemmän silloin, tunsin vähemmän itseäni ja muita. Se on, nähkääs, aivan yhtä traagillista vielä seuraavanakin aamuna ja sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana — loppumattomiin. Tai oikeastaan se on vielä traagillisempaa aamulla, kun kaikki surun nautinto on poissa ja jäljellä on vain silkka, peittämätön kipu, kalvava kuin hammassärky, jota ei kehtaa tuttavilleen tunnustaa, ellei se paisuta kasvojamme vinoiksi. Tämä on tietysti aivan teoreettista laatua, tämä mietelmäni, eikä suinkaan sovi — ainakaan nykyisestä mielestäni ei sovi — minun tapaukseeni. Kas, asian laitahan on se, että kun jumalten suosikit rakastavat, syntyy tragedioja, mutta me muut olemme enintään kevytmielisiä, eikä kevytmielisyyttä makseta millään verirahoilla, muutamilla unettomilla öillä vain ja muutamilla ikävillä ajatuksilla, jotka pistävät kuin hyttysparvi ja jättävät paukan kihelmöimään jälkeensä. Ja sekin on nykyaikana kovin helposti järjestettävissä, tarkoitan unettomuutta ja ikäviä ajatuksia tietenkin. Minulla oli pieni lasiputki, jossa oli pieniä, pyöreitä, valkoisia levyjä. Muuta ei tarvittu, ellen mainitse vesitilkkaa, mutta sehän onkin sivuasia. Itsestänihän kaikki sitäpaitsi riippuikin. Milloin vain halusin, saatoimme jatkaa ajeluamme muutamalla tunnilla ja palata miehenä ja vaimona takaisin — mitä siis surin. Emmekä me kuitenkaan ajaneet Connecticutiin, emme edes kuvitelleetkaan ajavamme. Ja siihen se tietysti loppui. Mitä siitä enää olisikaan sanottavaa. Minä koetin parhaani, ja hän koetti parhaansa, ja ikävää tuo kaikki oli. Painoin taas alas kaiken sellaisen — olihan se itse asiassa niin vierasta ollutkin, kuuman, eteläisen auringon noituutta. En repinyt tukkaani enkä juonut myrkkyä, sen käsittänette. Olihan minulla hauskaakin, oli kauhean hauskaa juuri noina viikkoina. Elin silloin matkani hauskimman kauden. Katsokaa, suomalaiset ovat loistavaa väkeä, todellisia grand-seigneurejä matkoilla. Sinne tuli pari liikemiestä kotimaasta läpimatkalla lännelle, vanhoja ystäviä, lompakot pullollaan edustusrahoja, ja he ihastuivat ikihyviksi tavatessaan minut lyhyttukkaisena, kielitaitoisena, villiintyneenä ja hauskana. Alkoi tietysti uusi tulomyrsky, tällä kertaa korkeammassa luokassa kuin keväällä, Capitolin nojatuoleissa, Metropolitanin permantopaikoilla, Biltmoren ruokasaleissa, salaisissa samppanjasalongeissa ja tanssikattojen cocktailien ääressä, paikoissa, jotka vaativat smokkipukuja, limousineja ja Tiffanyn platinavartisia timantteja. Olin heistä korvaamaton, ihastuttava ja heidän käsityksensä mukaan niin amerikkalainen, että oikein pelkäsin yöllisiä kotimatkojamme. Vanhoja ystäviä ja hulluja, kuten suomalaiset turistit ovat. Viikon he olivat kaupungissa, ja viimeisenä iltana osui mr Salo sattumalta Hippodromin eteiseen, yhtyi seuraan ja vei minut kotiin Jewettillaan. Olin riehaantunut, hermostunut ja kopea. »No, miltä tuntuu?» »Hurmaavalta.» »Mitä olet aikaansaanut tällä viikolla?» »Vain yhden naimatarjouksen.» Se oli totta. Suomessa olisin hävennyt — rukkaset osoittavat, että nainen on joko typerä taikka tahditon — täällä kerroin siitä heti Einolle. Eino henkäisi kerran. »Kuka heistä?» »Mr Grönholm.» »Sinun olisi pitänyt ajatella asiaa tarkemmin. Poika on all right.» Kuinka toivotonta. Tiesihän Eino, ja tiesinhän minä. Olisin tahtonut nojata tuohon olkapäähän ja itkeä. Solmin sormeni lujasti ristiin ja tuijotin eteeni katuun. Tiesinhän, että tämä menee ohitse, mutta milloin — hyvä Jumala, milloin? * * * Se meni ohitse hyvin pian, aivan huomaamatta, väsymys ja kyllästys vain jäivät jäljelle. Olisipa Eino edes ollut samanlainen kuin ennen, tai olisi hän edes pysynyt poissa minun tieltäni eikä väijynyt kiiltävine autoineen kuin pantteri nurkan takana häiriten törähdyksineen minun työn- ja sielunrauhaani. Oh, kuinka tyhmä olen! Käsitättehän, että ellei hän tullut, niin minä soitin, ja sitten me lähdimme ajelulle ja puhuimme enemmän kuin ennen, sillä emme enää niin helposti ymmärtäneet toistemme ajatuksia emmekä aina edes tahtoneet ymmärtää. Ihmekö siis, jos täkäläinen elämäni rupesi tuntumaan tyhjänpäiväiseltä, vaikka olinkin liehakoitunut takaisin madamen suosioon, ja ihmekö, että kyllästykseni sai käsitteellisen muodon, ihmekö, että rupesin sitä itsekseni nimittämään koti-ikäväksi. Olin oikein iloinen, kun keksin koti-ikävän, tai kun se keksi minut, tartuin siihen kaksin käsin ja pidin kiinni. Käytin sitä rokotusaineena, ymmärrättekö, istutin sen itseeni ja karkoitin vaarallisemman tartunnan pelon. Ehkä se on vanhanaikaista, ei enää viimeisten päivien lääketiedettä, mutta minua se auttoi. * * * Hertta, tuo merkillinen Hertta, joka ei nähnyt eikä kuullut mitään, sanoi hiljan aikovansa palata ensi kuussa Suomeen, ennenkuin rahat tyystin loppuisivat. Suljin silmäni tuskasta, sitten sanoin: »Entä Florida ja Los Angeles ja Alaska? Sinä olet käynyt vaatimattomaksi.» Hertta pisteli miettiväisenä reikäommeltaan, jonka oli nuppineulalla kiinnittänyt polveensa. Kasvot olivat keltaiset ja entisestäänkin kaventuneet, silmäluomet riippuivat raskaasti, ja suupielessä oli pieni, kärsivä ryppy. Mutta äkkiä hän nosti päätään ja katseli minuun kostein silmin. »Aino», hän sanoi. »Mitä merkitsee minulle koko maailman ihanuus. Joskus on Suomessa hyvä olla. Tule sinä mukaan.» Nostin päivänvaloa vastaan vanhan takkini. Siinä oli koinreikiä, mutta se kelpasi uusittavaksi. Oh, koti-ikävä on ankara herra, kun pankkitili on typö tyhjä. Voi, noita silkkisukkia, muotikenkiä ja huviretkiä kevätkesällä! Naurahdin. »Vielä vai. Enhän ole ollut täällä puolta vuottakaan.» »Etkö?» Ja sitten Hertta sanoi jotakin, joka osoitti, ettei hän ollut sentään niin kuuro ja sokea kuin minä olin luullut. »Onko hän sinusta todellakin niin erinomainen?» Tunsin, että tukanjuurissa kipinöi, veri kai oli noussut päähäni. Leikkasin saksilla paksua kangasta silmä siinä. »On hän.» »Mutta hirveän ikävä.» Ei hän minun mielestäni ollut ikävä, hän oli hauskin ihminen maailmassa, mutta mitäs Hertasta. Huokaan. Huokaaminen on halpaa eikä herätä huomiota. Hertan ajatukset ovatkin jo muualla. Hän muistaa ikävästä jotakin ja hymähtää. »Doris — hän ei ainakaan ole ikävä.» Minä olen tietysti utelias. »Kuuluuko mitään uutta?» Saan kuulla. Ajatelkaa, Doris oli karannut pari päivää sitten, hyvin yksinkertaisesti vain ajanut tanssiaisiin eikä palannut, lähettänyt special-delivery-kirjeen jostakin pikkukaupungista Hudsonin varrelta, jossa hän ilmoitti nyt olevansa mrs Kenneth Deane ja kirjoittavansa kohta enemmän. Ja mrs Boswell oli itkenyt ja lähettänyt mr Boswellin puhumaan lakimiehen kanssa ja huutanut hänen jälkeensä, että hän samalla ostaisi naulan piparminttusuklaata, ja niellyt bromia ja kutsunut Hertan luokseen ja nyppinyt nyyhkytystensä välissä suklaata suuhunsa ja puhunut siitä, kuinka hän ja mr Boswell olivat säästäneet dollareitaan ja kasvattaneet ainoaa tytärtään aivan toiseen asemaan eivätkä suinkaan keppikerjäläiselle, jolla oli vain neljäkymmentä dollaria viikossa. Ja sitten hän oli noussut ja pessyt silmänsä ja hieronut vapisevin käsin punaista poskilleen ja rasvannut nenänsä ja kalkinnut sen valkoiseksi ja vetänyt Hertan avulla äkkiä alas rypistyneen kumiliivinsä ja ottanut vastaan uteliaisuutta vapisevan, huivihartiaisen naapurinrouvan ja kertonut tälle veitikkamaisesti hymyillen, m.m. »ajatelkaa, Doris on häämatkalla. Ei, siitä ei ole puhuttu mitään aikaisemmin, kun molemmat ovat niin nuoret, ajatelkaa, ei kahtakymmentäkään. Mutta hänellä on oikein hyvä paikka, ja mr Deanen veli on kongressimies — —» »Mistä ihmeestä hän kaiken tuon tiesikin», huokasi Hertta minulle jälkeenpäin. »Poika on kymmenien muiden joukossa tanssittanut Dorista.» Mr Salo oli luvannut tulla minua hakemaan Boswellilta. Me seisoimme kaikki hallissa keskustellen, kun Doris karkasi sisälle vetäen kädestä perässään pitkää, teerenpilkkuista pojanhuiskaletta ja pysähtyi eteemme loistavin silmin. »Halloo, pa! halloo, ma! halloo, folks! Tässä me olemme.» Niin yksinkertaisesti se kävi. Poika paiskasi kättä, läpäytti uutta appeaan selkään ja nauroi niin, että suu leveni korviin saakka, ja Doris ryntäsi äidistä isään ja isästä Herttaan ja minuun ja puristi lujasti ja suuteli ja nauroi ja tuoksui auringolle ja nuoruudelle ja ilolle. He olivat olleet jollakin vieraalla beachilla ja eläneet banaaneilla ja corn-on-cobbilla ja käyneet puettuina uimapukuihin aamusta iltaan, ja nyt olivat rahat lopussa, ja niska kesi pitkinä suikaleina — »ja nyt me asetumme tuohon päätyhuoneeseen, tiedäthän, kunnes ehdimme ajatella tai perhe lisääntyy». Ja mr Deane nauroi taas, ja Doris sanoi, että hän oli tyhmä poika, joka ei osannut muuta kuin nauraa hänen puheilleen ja tanssia jumalallisesti charlestonia ja sitten hän katsoi tuohon lenkosääriseen adonikseensa hellyyden kyynelet silmissään ja lisäsi, ettei kellään muulla hänen ikäisistään ole neljääkymmentä dollaria viikossa, ja että he jo ensi vuonna ostavat oikean auton. Ja he pujottivat sormensa lomikkain ja vaihtoivat pikku suukkoja ja olivat niin onnelliset, että silmiä häikäisi. Ja mrs Boswell meni posket märkinä ja tyytyväisesti hymyillen järjestämään tuota päätyhuonetta kahden asuttavaksi, ja mr Boswell toi kotitekoista viiniä, ja me katosimme hienotunteisesti. * * * Emme sanoneet mitään ennen kuin kadulla, me ikäänkuin kainostelimme toisiamme. »Miksi me oikeastaan harkitsemme kaikkea, kun elämä voi olla noin yksinkertaista?» kysyin minä. »A great joke, suuri pila», hymähti mr Salo. »Kadehdittavat otukset. Autuaita ovat yksinkertaiset, jotka eivät mitään ymmärrä.» »Oh, he ymmärtävät varsin hyvästi, että tästä seuraa elinkautinen orjuus, raadantaa hautaan saakka. Nuoret avioliitot ovat välttämättömät täällä, siksi niistä tehdään seikkailuja, että ihmiset menisivät ansaan. 'Pitää olla lystiä kans', sanoi minun professorinikin aikanaan Suomessa.» Suomessa — siellä kaukana Suomessa, missä kaikki oli ollut niin selvää. Siellä en koskaan, koskaan olisi rakastunut toisen mieheen — en minä, ehkä muut. Ja sitten minä yhtäkkiä vihasin sitä ajatusta, että me olimme sieltä kotoisin. Doris oli ollut onnellinen. Miks'ei Eino voinut olla täkäläinen? Miksi hänkin oli niin läpeensä suomalainen? Miks'ei hän vienyt omalle tielleen minuakin kysymättä ja ajattelematta? Koetin kysyä varovaisesti, kysyä, kuinka he, kuinka nämä täällä voivat, kun me emme voi. Hän oli aivan samaa mieltä, ja hän osasi sen sanoakin. »Siksi, ettemme me ole kotonamme täällä, emme koskaan opi olemaan kotonamme — vasta seuraava polvi. Elämä täällä Amerikassa on niin riivatun yksinkertaista, you see, niinkuin suora tie, siksi me suomalaiset tulemmekin hulluiksi täällä. Meidän ajatuksemme ovat tottuneet hajaantumaan kuin lammaslauma ja syömään typötyhjäksi koko ympäristön. Amerikassa niiden pitää marssia suoraa latua pitkin kuin sotaväen, katselematta oikeaan taikka vasempaan, sillä perillä odottaa kenttäkeittiö ja peli. Tämä täkäläinen on helkkarin rehellistä meininkiä.» »Olemmeko me sitten epärehelliset?» »Olemmehan toki. Emme koskaan tyydy yksinomaan johonkin, yksinomaan työhön, yksinomaan rahaan, yksinomaan isänmaahan, yksinomaan Amerikkaan, yksinomaan rakkauteen taikka yksinomaan hyvään omaantuntoon, me tahdomme aina varastaa jotakin toiselta alueelta.» Seisoimme kadunsyrjässä, kun hautaussaatto ajoi ohitse. Minun katseeni riippui taas hänen kasvoillaan. Hän puhui hitaasti ja pilkallisesti: »Näin me kunnioitamme surua, otamme hatun käteemme ja astumme syrjään, kun onnettomuus kulkee ohitse. Oh my! Meidänhän pitäisi paljon enemmän kunnioittaa onnea. Tuollainen onnettomuus, pyh, jokainen meistä saa tuntea sen kerran, mutta kuka meistä ikinä saa nähdäkään onnea — edes tuollaista äskeistäkään?» * * * Puhettahan se vain oli, ja olisin puhunut niin mielelläni, ellen olisi kerran tuntenut noita samoja huulia omillani ja noita käsiä vartalollani. Kirottu heinäkuu, joka pilasi kaiken. Sellaisen miehen kanssa ei voi keskustella, sellaiselta mieheltä ei voi saada apua muuta kuin yhdellä tavalla. 10. Niin luulin, mutta sainhan toisellakin tavalla. Joko hän on jalompi kuin jaloin, tai sitten hän ei ole minua koskaan — — ei minua eikä ketään muutakaan. Voi, sanokaa minulle, vakuuttakaa minulle, että hän sittenkin minua rakasti. Hän on ollut ainoa, hän on ollut elämäni mies. Sanokaa, etten ole ollut mikään houkka sentään. Mutta se sikseen, mitäpä siitä kiivastua, hyvä hän oli joka tapauksessa. Sanoinhan jo, että kärsin koti-ikävää niihin aikoihin. Minä menestyin paikassani, minulla oli hyviä ystäviä, tunsin kaupungin, taisin kielen, tiesin voivani muutamassa kuukaudessa koota Hertalta saamani summan ja kotimatkaani tarvittavat varat — — Ja nyt aivan jäykistyin epätoivosta ajatellessani, etten pääsisi matkustamaan Hertan kanssa. Tuo salaisuuteni kohosi pinnalle kerran muutamassa hyvin naiivissa, hyvin hempeässä tilaisuudessa. Oli monta tekijää. Oli kesä, kesä, joka tuoksui Suomelle, saunalle, kuivalle heinälle, navetalle. Oli valkeita kanoja, jotka juoksentelivat lyhytnurmikkoisen pihan poikki, vaaleanpunainen, viileä auringonlasku ja harmahtunut tupa, jossa oli vinoportainen, köynnösten kiertämä kuisti. Oli paljasjalkaisia, pumpulimekkoisia pellavapäitä ja kutovia huivipääeukkoja portailla. Olimme kylässä, mr Salon tuttavien luona eräällä suomalaisella kanafarmilla, enhän minä välittänyt missä. Enhän minä välittänyt enkä huomannut, että lautakuistilla oli sähkövalo, että pellavatukat olivat shinglatut, että eukkojen jaloissa oli kiiltonahkakengät, ja että sukankutimet oli vaihdettu silkkijumpereihin. Valot ja varjot ja tuoksu ja pienet, madonsyömät omenat ja korkeat poskipäät olivat joka tapauksessa suomalaiset. Olimme olleet saunassa, nokisessa, ahtaassa, pimeässä loukossa, ja olimme kiiltävät ja punaiset ja onnelliset loikoillessamme siinä nurmikolla illallista odotellessamme. Meillä oli hanuri — se ja lettupannu ja kiukaankivet olivat tuotetut jostain kaukaa — ja pistimme polskaksi ja me läähätimme ja väsyimme. Se ei ollut vielä vaarallista, se oli hauskaa, me leikimme Suomea. Mutta sitten joku rupesi laulamaan, kansanlauluja, vanhoja ja kuluneita. Alussa laulettiin mukana, mutta ääni ääneltä vaiettiin, ja lopuksi kuului vain erään vaaleanuppuisen, vastatulleen tytön kirkas, ohut ääni. Hänen ohjelmansa ja äänensä eivät koskaan loppuneet, hän oli suurenmoinen tyttö. Hän siirtyi laulusta lauluun päätyen tietysti vihdoin siihen, jota en koskaan ollut sietänyt, äitelistä äitelimpään siirtolaislauluun. »Ah, mä vielä muistan viljapellot laajat — —» hän lauloi. Tietysti me muistimme. Kuka ei niitä muistaisi! Inhoittavaa. Taajat, raidalliset pellot, viheriät kaurapellot, keltaiset ruispellot, heinäpellot nyppylöineen ja kesantopellot, tuoksuvat, lainehtivat, tomuavat, rannattomat pellot. Nielin ja nielin. Kerto sai samean kannatuksen, ja uudelleen ja uudelleen se tuli taas: »Mailta lännen vielä aatokseni liitää vanhan synnyinmaani armaan puolehen.» Yritin sanoa Hertalle jotakin, että tuo laulu pitäisi kieltää vaikka. Hän katsoo kauas taivaanrantaan, ja kyynel helmeilee kirkkaana auringonlaskun punaamilla kasvoilla. Hän veisaa, oikein veisaa. Hänen on hyvä, hän voi. Mr Salo kaivaa otsa rypyssä puikolla maata, ja ihmiset istuvat hartaina kädet ristissä kuin maalaiskirkossa. Ja sitten tyttö siirtyy johonkin toiseen, johonkin vielä banaalimpaan lauluun, joka vihloo kuin koivunvitsa arkaa ihoa, sanat ja sävel ja kaikki. En ole savolainen, en jumaliste ole savolainen, mutta nyt nuo savolaiset sanat luovat, maalaavat, valavat eteeni kaiken sen, mitä kaipaan, kaiken mitä me niin kauniisti nimitämme kaihoksi, tuon saavuttamattoman, olemattoman, aavistamattoman ilmestyksen, äidin, veljen, isän, voi! Itkenkö? En itke vielä. Aivastan, sillä kyynelet ovat kohonneet nenään asti. »Tiäll ei uota poeka rukkoo — äijjin lämmin kalakukkoo laavantaesin Saanan piäll — mitä viel, mitä viel! — — — — — Tokko suanen koskaan ennee kiertää Puijonsarven nennee, missä laevat huuteloo Kuopijoo, Kuopijoo.» Enhän ole ennenkään koskaan elämässäni nähnyt Puijoa, ja kuitenkin on minusta kuin kuolema, etten saa koskaan enää — — En tahdo kuulla mitään enää, en mitään. Hyökkään ylös, kompastun mättääseen ja vaivun nurkan takana nojalleni tuvan seinää vastaan. Muistan vielä tuon sammaltuneen raon, johon työnnän sormeni pysyäkseni pystyssä itkiessäni. Siunattu itku: Käteni ovat likomärät, minä hankaan ja hankaan silmiäni niitä vastaan ja tärisen kuin horkassa. Mitähän kaikkea mahdoinkaan itkeä esille silloin? Oli jäänyt niin paljon itkemättä. Tunsin, että Eino tuli taakseni ja yritti vetää minut irti seinästä. Päästin vain hänen käsivartensa otsani alle ja itkin sitä vastaan, kunnes en enää jaksanut. Siniseen hihaan syntyi iso, tumma läiskä, jota jäin nenäliinallani sivelemään. »Minun on koti-ikävä», sanoin paksusti ja kumarruin sitten ja purin kampaani tuohon kankaaseen, etten purskahtaisi uuteen itkuun. Seisoin kauan hänen sylissään, mutta luuletteko hänen hyväilleen minua? Toisilla ihmisillä kai on niin luja luonne — taikka niin vähän tunnetta, mistä minä tiedän. Hän sanoi, että minun piti matkustaa Hertan kanssa, ja minä vetäydyin kauemmaksi hänestä ja sanoin, ettei minulla ollut rahaa — ja samassa tuli pari rouvaa nurkan takaa esille. He kiersivät hienotunteisesti heti muualle, ja me istahdimme vähän matkan päähän toisistamme portaille. Istuimme hetkisen vaiti. Hän puhdisti huurtuneita silmälasejaan, puhalsi niihin ja hankasi taas, ja minä silitin tukkaani painaen alas pääni, ettei itkettyneitä silmiäni näkyisi. Hän selitti, että hän mielellään järjestäisi sen seikan, ellei muuta tarvittu, ja ellen minä — suostuisi siihen aikaisempaan ehdotukseen. »En», sanoin nopeasti, »se on mahdotonta». Hän istui taas vaiti silmälasejaan hangaten siristetyin silmin. Hänellä oli ensiluokkaiset pokerkasvot, kuten Finn kerran oli sanonut, niistä ei voinut lukea mitään. »Saat varmasti vielä paikan laivassa, tähän vuodenaikaan», hän virkkoi sitten. »Menen huomenna tiedustelemaan.» »Eino!» Hän ei vastannut. Värisevä, katkera hiljaisuus. »Kovinpa sinä olet hätikkö heittämään pois rahojasi. Tai ehkä mielestäsi ostat halvalla vapautesi, pääset parillasadalla dollarilla rasittavasta takkiaisesta.» Hysteerinen nainen, oli hän silloin sanonut. Kuka tahansa tulee hysteeriseksi hänen rinnallaan. Silloin hän katsoi ylös punareunaisin, väsynein silmin. »Tiedäthän sinä. Mutta tästä täytyy tulla loppu. Minä en kestä enää.» Hän nousi, läpsäytti sangat korvien taakse. »Tule, muut ovat jo illallisella.» Hän tarttui kainalooni lujasti, niin että kalvosinnappi raapaisi ihoani. »Etkö sinä ymmärrä, ymmärräthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, että jonakin päivänä me vielä menemme — suoraa päätä helvettiin, molemmat.» Hän päästi sitten irti käsivarteni ja lisäsi ivallisesti hymyillen: »Hieman ikävä päämaali, eikö totta? Matkustathan sinä?» 11. Tietysti minä matkustin. Otin Einolta rahat, joita en kehdannut ottaa Hertalta, ja olin kiitollinen — tavallani olin kiitollinen, tavallani olin hämmästynyt, tavallani pettynyt ja niin edespäin, mutta se kai on varsin luonnollista. Ja sitten muuttui kotimaa taas todellisuudeksi. Ei ollut enää lainehtivia viljapeltoja ja kalakukkoja, vaan Helsingin katuja ja kouluja ja ihmisiä. Lehdet, jotka saapuivat piukkoina, ja kirjeet, joita silloin tällöin tippui tielleni, eivät enää olleet naurettavia paino- ja kirjoitusmustenäytteitä, ne rupesivat edustamaan elämää. Ehdinkö ajoissa sähköttää koululleni, että otankin neiti Bierin jättämät tunnit, jos minua vähän odotetaan, oli paljon tärkeämpi pulma kuin mr Salon kaikki ajatukset ja tunteet. »Tiedätkö», sanoin kerran kuin kiusalla hänelle, »olen päässyt ikäänkuin painajaisesta. Olen koettanut teatterissa näytellä osaa, jonka olen erehdyksestä ottanut ja johon en koskaan voi eläytyä, ja nyt saan palata yleisön joukkoon, johon oikeastaan kuulun.» »Sinä kuulut sinne, minne sinut vahtimestari vie.» Myönnän, myönnän kernaasti, että itserakkauteni oli hieman loukkaantunut, ja että hieman liioittelin kotiinpaluu-iloani. Sitäpaitsi tahdoin päästä nopeasti turviin, niin kauan kuin hermot vielä kestivät. * * * Viimeisenä iltana olimme toimittaneet tavarat laivaan ja ajoimme kotiin päin. Minäkin asuin nyttemmin taas Boswellilla. Suuri hellyys täytti mieleni. »Eino», sanoin, »olit oikeassa. Minä tahdon todellakin varastaa toisilta alueilta. Äsken olin kuolla, kun en saanut kiertää Puijonsarven nennee, ja nyt olen onnettomasti rakastunut kaikkeen täällä.» »Mihin sinä olet rakastunut?» »Amerikkaan.» Valokirjaimiset, lukemattomat _Chop sueyt_, kieppuvat huvi-ilmoitukset, kimaltelevat itämaiskaupat, turkkurien täytetyt tiikerit ja vihannesmyyjien hedelmäröykkiöt katukäytävillä vilahtelivat ohitse, ja kaiken yllä loisti liikkumattomana, vaaleana, korkeana Metropolitanin ääretön kello. »Amerikkaa! Sinä et tunne Amerikkaa. Olet katsellut sitä kuin elävissäkuvissa — ja ollut New Yorkissa — New York on Euroopan romukauppa, se ei ole Amerikkaa.» »Olen elänyt täällä kohta puolisen vuotta ja tutustunut aika moneen amerikkalaiseen.» »Elänyt! Sinä et ole elänyt täällä, sinä olet vain vieraillut. Eikä New Yorkissa tapaa amerikkalaisia, se on eurooppalainen löytölastenkoti.» Mr Salo on oikeassa. Hän on aina nykyään oikeassa ja tänään pahemmin kuin koskaan ennen. Hertta istui hiljaa nurkassaan. Eriväriset valot häilähtelivät hänen kalpeilla kasvoillaan, ja hänen silmänsä kiilsivät kapeina ripsien takana. Huomasin, etten ollut nähnyt häntä pitkään aikaan. Mitähän hän mahtoi miettiä? Liikenne pysäytti meidät taas. Eino kaivoi tulitikun liivinsä taskusta, sytytti kynnellään, vei savukkeeseensa, heilutti hetkisen ilmassa ja heitti kadulle. Mitähän hänkin mahtoi miettiä? Hertta kumartui eteenpäin, veti hattunsa syvemmälle ja napautti mr Saloa laukullaan. »Vasemmalle, please.» Nyökkäys. Vasen käsi esille, pyöräys poliisin ympäri, hitaasti, odotus, eteenpäin. »Stop.» Hertta avasi oven, astui kadulle. »Menkää katsomaan, onko Finn kotona. Minä otan subwayn.» Hän puhui kiireesti. »Täytyyhän meidän sanoa hyvästi. Hän ei tiedä mitään matkastamme.» Hän kääntyi ja katosi alas kahden kalpean valopallon väliin. »Jaha», sanoi mr Salo, paiskasi oven kiinni ja starttasi. Kun auto pysähtyi, jäin minä istumaan paikalleni. »Ei mennä. Sanotaan ettei hän ollut kotona.» »Miksi?» Olimme tietysti aikaisemmin perin pohjin pohtineet tämän asian. »Olen ollut niin ylpeä Hertan puolesta. Hän on suoriutunut asiasta niin mainiosti.» »Entä sitten?» »Oletko varma, että hän sitten huomenna ensinkään matkustaa?» »Entä sitten?» Tuollaista oli meidän keskustelumme aina nykyään. Hän ei tahtonut ymmärtää minua. Mr Finn ei ollut kotona. Kuinka hän olisi ollut kotona. Hänellä oli tapana käydä Brooklynin Y.M.C.A:ssa voimistelemassa. Jewett juoksi nopeasti ja äänettömästi. »Sinä et saa», sanoin, kun jouduimme sillalle. »Hertta on minun ystäväni.» »Sinä olet viisas tyttö, mutta on asioita, joita sinä ymmärrät yhtä paljon kuin — suo anteeksi — sika raamattua.» »Ihmisenä minä ymmärrän raamattua ainakin sen verran, etten halua auttaa Herttaa tapaamaan rakastajaansa.» »Miksi et? Et kai sinä kadehdi häntä?» Kuin vitsan sivallus, tuo halveksiva »sinä». »En, mutta minä tuomitsen.» »Kuulutko siis sinä niihin, jotka heittävät kivellä? Sinä siis katsot olevasi oikeutettu heittämään kivellä?» »Jos raamatusta kerran on puhe, niin tässä kohdassa minä olen oikeutettu.» »Sitten olet lukenut kirjaasi huonosti, nähnyt vain puustaimet. Jos luet oikein, niin näet, että siinä sanotaan, että se, joka _itse_ on syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven. Kiviä ei saa heittää piedestaalilla seisoen.» Mitä siihen voin sanoa? Miksi hän on tuollainen? Pysähdymme korkean kivitalon eteen. Mr Salo menee sisälle. Minä jään odottamaan. Vähän ajan kuluttua tulee Lorens Finn esille, näkee minut, juoksee luokseni. Silmät ovat täynnä lämpimiä kipinöitä, leuassa on syvä kuoppa, hän tempaa minut molemmin käsin ulos autosta. Hän on nuori ja komea, ja hän on ihastunut nähdessään minut. »Vihdoinkin, vihdoinkin! Missä te olette ollut?» Minäkin olin ihmettelevinäni, kysyin monta typerää kysymystä. Sitten huomasin, että hän seisoi paljain päin kadulla. Hän ei ehtinyt tulla kanssamme, ei mitenkään. Niin harmillista, mutta hän oli luvannut tavata »ganginsa» kello kahdeksan. Hänen vaaleassa tukassaan näkyivät märät kammanjäljet. Hän kiinnitti kalvosinnappejaan ja ojensi lopuksi ranteensa minulle, leveän, sinisuonisen ranteen. Oliko hän todellakin hämillään — ensikertaa eläessään? »Kuinka Hertta voi?» kysyi hän sitten. »Kiitos, erinomaisesti.» »Sanokaa hänelle terveisiä.» »Miksi?» Päästin ranteen ja katsoin ylöspäin. Hän koetti naurahtaa. »Siksi, että minun on ikävä häntä.» Hän veti alas takinhihansa. Minä astuin autoon. Hän tuli perässä, ja äkkiä hän kumartui lähemmäksi. »Minä olen kai ollut aika roisto.» »Siksi en sanokaan terveisiä.» »No, tuletko mukaan?» Mr Salon ääni oli yhtä kuiva kuin ennenkin. Finn vetäytyi käytävälle. »Kunpa voisinkin, lauluharjoitus, ja minä olen välttämätön. Wein, Weib und Gesang, ymmärrättehän.» Minä ymmärsin, ja mr Salo ymmärsi luultavasti vieläkin paremmin. »Amerikaksi tuo kuuluu: Wine, women and Sing-Sing, muista se, kun joudut tekemisiin alkuasukkaiden kanssa.» Auto tohahti, liikahti. »So long.» Finn tarttui leikillä autokoriin, tyrkkäsi vauhtia. En voinut olla viittaamatta hänelle jäähyväisiksi, kuka olisi voinut? * * * Hän hohti nuoruutta ja terveyttä, hohti suihkun jäljeltä, eikä hän tietänyt lähdöstämme mitään. Muistan tuon viimeisen illan, en pidä siitä muistosta. Eino istui hetkisen vieraanamme. Hertta järjesteli valokuvia, ja me olimme sijoittuneet sohvalle. Paahdoimme leipää ja keitimme kahvia, ja Eino oli tuonut kallisarvoisen munkkipullon juhlaa lisäämään. Muistanhan minä aina tuon illan. Kahvipannu sihisi, paahtoleipä tuoksui raskaasti. Kyyristyin pehmeälle sohvalle jalat allani. En huolinut enää kahvia. Katselin Einoa, joka oli äänettömänä syventynyt puhdistamaan pitkää merenvaha-imuketta, jonka oli kerran minulle lahjoittanut. En kuolemaksenikaan muista, mitä hänelle sanoin, muistan vain, kuinka hän sulkien toisen silmänsä tirkisti lamppua kohden imukkeen lävitse muikistellen kapeahuulista suutaan. »Nyt se mallaa — taas muutaman viikon», sanoi hän ojentaen sen minulle. Missä oli se Eino Salo, joka oli itkenyt pää minun sylissäni tuossa punaisessa talossa 55:nnellä kadulla? Tämähän oli viimeinen ilta. Katselin häntä syrjästä, katselin, kuinka hänen poskilihaksensa ja kulmakarvansa liikkuivat, ja sivelin salaa sormenpäilläni hänen takinhihaansa. Ei mikään juhla, vain hyvin arkinen ilta. Kun harva keskustelu taas pysähtyi, nousi hän: »Nyt teidän on päästävä levolle.» »Ei vielä», sanoin, mutta hän ei ollut kuulevinaan. Minä vihasin tuota miestä, joka nyt lähestyi Herttaa ystävällisenä, pää hieman kumarassa. Enimmin vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän aikoi kädenpuristuksella kuitata meidänkin jäähyväisemme. Siinä Hertan silmien edessä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, ja siinä, Hertan silmien edessä, hän peräytyi vaistomaisesti, ennenkuin suvaitsi ottaa vastaan suudelmani. Hertta seisoi toimettomana pöydän vieressä, sillä aikaa kuin minä kokoilin tavaroita pöydältä. Kulkiessani kerran ohitse näin, että hän oli kalmankalpea, vaikkakin hymyili itsekseen. Ajattelin Lorens Finniä, ajattelin Einoa, ajattelin Herttaa ja itseäni, ja latoessani lautasia pinoon sanoin: »Minä kadun, kuuletko Hertta, minä kadun jokaista henkäystä, jonka olen vetänyt tässä maassa, jokaista sanaa, jokaista liikettä, jokaista ajatusta.» Vedin pitsiliinan pöydältä, heilautin muruset lattialle, menkööt. »Minä kadun, sinä et tiedä, kuinka kadun.» »Nainen katuu kuollessaan vain niitä suudelmia, joita hän _ei_ ole antanut.» Hertta hymyili yhä kauniisti ja salaperäisen ilkeästi kuin Mona Lisa. »Hän katuu niitä, joita ei ole otettu vastaan», iskin minä. Hertta ei vastannut. Hän rypisti otsaansa. Näin, että hän äkkiä kaatoi tilkan kahvia kädessään olevaan kuppiin, nosti sen huulilleen, mutta laski sen sitten taas pöydälle. Hän kohtasi minun katseeni. Näin, että hän voi huonosti. Hän seisoi hetkisen kulmiaan rypistellen, sitten hän juoksi kylpyhuoneeseen. Katsahdin pöydälle. Pieni munkkipullo, joka ei vieläkään ollut tyhjä, ja muutama savuke, onpa hän heikko. Mutta minä vihasin häntä, häntä, jota olin luullut rakastavani, ja vihasin vielä enemmän itseäni. Kuka oli käskenyt minun lähteä vieraille markkinoille, kuka oli käskenyt minun pitää vieraita tavaroita kaupan. Minä olin se Aino, jolle ystävät kotimaasta kirjoittivat kirjeitä, jolle madame osti kalliin jäähyväislahjan ja jolle kaikki, mrs Boswellkin, kertoivat surunsa. Minä olin se Aino, jonka tähden yhteiskoulun neljä luokkaa aloitti kielituntinsa vasta lokakuussa, se Aino, joka eli Suomessa ja tahtoi elää siellä. Tämä oli vain valhetta ja teeskentelyä, ja tästä täytyi päästä. Siinä me riisuuduimme hiljaksemme. Hertan huuletkin olivat valkoiset. Hän oli kiihtynyt, ei enää rauhallinen. Hän polvistui vuoteeni viereen, kätki kasvonsa huopaani ja sanoi vain: »Voi Aino, voi Aino, Aino!» Tartuin hänen silkkihiuksiinsa, vetelin suortuvaa kahdella sormella ja kysyin: »Suretko sitä, ettei hän tullut?» Hertta kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat valoisat, kun hän hymyili tuolla tavalla. »En, sillä minä olen saanut suuren armon.» »Etkö enää rakasta häntä?» »Minä olen saanut armon olla onnellinen ilman häntä.» * * * Jäähyväiset, oikeat jäähyväiset, olivat vieläkin yksinkertaisemmat. Eino vei meidät Jerseyn puolelle. Matkalla emme puhuneet mitään, katselimme lauttoja, jotka uiskentelivat kuin jättiläiskilpikonnat hämärällä Hudsonilla, värisimme sumussa ja pysähdyimme sitten Hobokenin puolelle. Kaikki kävi todellakin hyvin yksinkertaisesti. Miehet ottivat tavaramme, ja mr Salo jäi seisomaan Jewettimme viereen. »En ehdi jäädä odottamaan. Minun on palattava officeeni. Kiitos nyt vain kaikesta.» Hän puristi Hertan kättä. Hertta nyökkäsi kyynelet silmissä ja ojensi molemmat kätensä. »Tahtoisin kiittää enemmän kuin saatan sanoa. Hyvästi, muuten rupean itkemään.» Jäimme kahden seisomaan. Minä pitelin kiiltävästä radiaattorinnupista kiinni. Olin pulassa. Olin ihmetellyt koko aamun, mikä minua vaivasi — näin matkapäivänä — pilasi iloni. En ollut puhunut mitään siitä, olin kai nukkunut huonosti. Nyt se selvisi. Tämähän minua olikin vaivannut, tämä tunne, että tämä oli ero, lopullinen ero, ei mikään riita, loma taikka huvimatka, tämä oli kuolema. »Minä en voi», sanoin, »en voi». Kiersin molempien käsieni sormet tuon kylmän messinkipalasen ympärille. Ääretön, loppumaton hiljaisuus laskeutui ympärilleni. »Minä en voi.» En vieläkään tiedä, mitä en silloin voinut. »Minä en myöskään voi», sanoi Eino nopeasti, hiljaa. Silitin kiiltävää, mustaa peilipintaa kuin rakasta vainajaa, vain kerran kädenselällä. »Minä en voi!» kiljahdin, kun poliisi viittasi autoamme poistumaan. Eino ymmärsi, etten voinut sanoa hyvästi. Hän nousi autoon eikä sulkenut ovea. Hän viittasi paikkaan vierellään. Hänen suunsa oli puristunut värittömäksi viivaksi, ja hän siristi silmiään. Astuin askelen kuin hypnotisoituna. »Aino, Ainoo!» Pari tuttua tyttöä ovella. Hiljaisuuden verho repesi. Seisoin taas väentungoksessa pehmeä pikku hattu päässäni ja uudet hansikkaat vasemmassa kädessäni. Eino nykäisi oven kiinni, kohotti lakkiaan, sormi kosketti viisaria, jalka painoi poljinta. Hän katsoi kysyvästi minuun. Pudistin päätäni ja hän nyökkäsi. Tottahan tuo oli, me emme voineet, emme kumpikaan voineet. Mutta me emme myöskään kumpikaan voineet koskea toistemme käsiin emmekä sanoa jäähyväisiä. Käännyin jyrkästi ja kuulin auton tohahtavan, kehräävän, hyrräävän pois. Olin aikonut ovella luoda viimeisen silmäyksen häneen, ehkäpä huiskuttaa, mutta siellä hyökkäsivät luokseni äskeiset tytöt kukkineen, tähtilippuineen ja makeislaatikkoineen — ja näytös oli päättynyt. IV LOPPU TAI OIKEAMMIN TAAS HERTTA 1. Tämä ei huvita ketään, eikö totta, tämä loppu. Se että tulimme kotiin, söimme tervetuliaispäivällisiä, joimme kahvia ja ryhdyimme taas työhömme. Se suoraan sanoen ei huvittanut minuakaan. Se oli vielä pahempaa sekamelskaa kuin menneisyys. Se ei ollut sitä, mitä olin odottanut. Sanokaapa, onko koskaan mikään sitä, mitä me olemme odottaneet, eivät ainakaan kanssaihmisemme. Mutta kuka käskee meitä vaatimaan ihmeitä, vaikka olisikin kysymys rakkaasta Suomenmaasta ja sen yhtä rakkaista asujaimista. Kysyttekö kotimatkaamme? Rakkaat ystävät, se oli suoraan sanoen ikävä. Hertta oli merikipeä, minä väsynyt, emmekä me tällä kertaa matkustaneet herroiksi, tuskinpa ihmisiksikään — me vain matkustimme, siirryimme paikasta toiseen, ymmärrättehän. Oli kuin koko laivan katseet olisivat olleet käännetyt eteenpäin, kotiin päin, ja matka vain haukotutti sitä, jota se ei, anteeksi, oksennuttanut. Kun nainen on väsynyt, piilee takana tavallisesti sydänsuru, tiedättehän, tuollainen suru, jota piti parantaa sitruunalla taikka muilla vitamiineilla. Minun oli ikävä Einoa, niinkuin minun on ikävä hansikasparia, joka on heitettävä pois, kirjaa, joka on loppuun luettu, taikka huvilaa, josta syksyisin lähdetään, sellainen on ihmisen luonto. Sitä kai nimitetään vanhoillisuudeksi, en sentään tiedä varmasti, — kun halusin olla romanttinen, nimitin sitä siis sydänsuruksi. Kuinka olisinkaan jaksanut olla vihainen hänelle. Hän oli ollut niin hyvä, ja sitäpaitsi sain häneltä kirjeen laivaan. Se odotti lautasellani tullessani ensimmäiselle aterialle, paksu, tiheästikirjoitettu kirje, kauniille, harmaalle, käsintehdylle paperille. Luulen, ettei mikään koskaan ole tehnyt minua niin iloiseksi. Se puhui rakkaudesta ja tunteesta ja kiitollisuudesta ja kaikenlaisesta tuollaisesta naurettavasta, paljon enemmän kuin hän koskaan oli itse ehtinyt taikka kehdannut puhua. Ja sitten minä, hullu, hävitin sen jo samana iltana, päästin kädestäni partaan ylitse, katselin kuinka se leijaili hetkisen laivan rinnalla, pelkäsin sen putoavan takakannelle ja näin sen vihdoin hitaasti lähenevän kuilua ja lopuksi katoavan aaltoharjan vaahtoon. Kas, minähän olin matkalla Suomeen, ja minusta oli turha kerätä tarpeetonta painolastia. Hopsis, eihän tuo ollutkaan mikään oja! Enhän minä koskaan ollutkaan rakastunut mr Saloon. Merkillistä, että väärä rekisteröinti voi pilata parhaimmankin suhteen. Mutta hullu, satakertaisesti hullu tyttö, joka heittää ainoan rakkauskirjeensä mereen! Tai — satakertaisesti viisas! Silloin en vielä itsekään oikein tietänyt kumpi. Ja Hertta makasi koko matkan nenä harmaana liikkumattomana selällään vuoteellaan ja kieltäytyi ottamasta vastaan kanssamatkustajiemme tarjoamia tuhatta ja yhtä patenttilääkettä. Hän piteli pientä näkkileivänpalasta kädessään, sillä hän oli nälkäinen, ja hänen kaulalihaksensa liikkuivat, ja hän valitti: »Älä puhu minulle mitään, älä puhu minulle mitään.» Katselin hänen kuopalle painuneita poskiaan ja sinertäviä huuliaan. »Sanoinhan, ettei se käy, ettemme me ikinä voi lakata syömästä ja muuttua keijukaisiksi kuitenkaan. Vatsa pilalla. Et ollut merikipeä tänne tullessasi.» Hertta avasi silmänsä, kirkkaat ja suuret silmänsä, ja äkkiä ne täyttyivät kyynelillä. Hän oli todella käynyt heikoksi, minun täytyi hyväillä hänen poskeaan. Hän tarttui käteeni. »Sinä olet hyvä. Ja nyt voin jo paremmin.» Kyynelet eivät olleet vierineet, silmät olivat ikäänkuin imeneet ne takaisin. »Minne sinä nyt menet?» Käännyin syyllisenä: »Lupasin pelata yhden kierroksen.» »Sinähän et siedä bridgeä.» »Mutta kukaan muu ei jaksa. Miss Storm puhuu koko ajan, ja mr Winter kiroilee niin hirveästi.» »Miksi sitten menet?» »Kun se paksu täti pyysi.» Hertta nauroi, oikeammin naurahti, hän säikähti itsekin rohkeuttaan: »Sinä olet kuin Stuartit historiankirjassa — et ole mitään oppinut.» Hän sai rangaistuksensa. Kun kaikki oli ohitse, hän päässyt kouristuksestaan ja minä saavuttanut tasapainoni autettuani häntä ja singottuani hänen jaloilleen, jatkoin keskustelua: »Enkä mitään unohtanut, muista sekin, my dear.» * * * Hän oli oikeassa, minä olin kai kuin Stuartit, emmeköhän me kaikki ole Stuarteja, kaikessa poroporvarillisuudessamme tietenkin — pyydän anteeksi säteilevältä ritarisuvulta — ja — tällä kertaa en vetoa Stuarteihin — parasta maailmassa kai sittenkin on työ. Kun kuukausi oli kulunut ja minä istuin vihkopinkka edessäni, jalka allani tuolilla ja työntelin viittä vasemman käden sormeani muodikkaan tukkani lävitse ja nuolaisin oikean käteni etusormea voidakseni helpommin kääntää lehtiä, tunsin päässeeni päämäärääni. Minä rakastin järjestystä, olin aina rakastanut sitä, sekä kronologista että aakkosellista ja sitäpaitsi vielä lukujärjestyksiä ja kellonviisareita ja almanakkaa, ne olivat minua varten. Sieluni venyttelihen ja lekottelihen. Sieluni oli kuin kaupunkilainen kesävieras, joka on muka leikillään yhtynyt isäntäväen heinäntekoon ja salaa rasittunut ja illalla häpeissään kiivennyt olkivuoteelleen nenä tukossa ja kynnet kipeinä nauttien syntisen äärettömästi tietäessään kestäneensä sen minkä muutkin ja tietäessään, ettei koskaan enää, ei koskaan enää hän siihen soppaan lusikkaansa pistä. Maailmalla oli tietysti paljon sanomista meistä, mehän olimmekin ensinäkemältä amerikkalaistuneet. Mutta aivan turha oli siitä huolehtia. Sellainen karisee odottamattoman pian. Kengät ja silkkikankaat eivät, jumala paratkoon, kestä iankaikkisesti, ja vieraat sanat ja mielipiteetkin ovat vain sesonkitavaraa, joka on sangen pian arvottomana makuleerattava. Olin kerran ajattelemattomasti maininnut täälläkin tuota sikaa ja Saksaa, ja nyt se pyöri aina kintereilläni, imarteluna muka. Kuka käski ratsastaa toisten vitseillä. »Sinä olet vain paljon ymmärtäväisempi nyt», sanoi Hertta kerran. »Niin, olen kadottanut jumalallisen suvaitsemattomuuden lahjan, sikäli kuin sitä olen omistanutkaan, en enää itse muista», sanoin itsekin hieman kaivaten. »Nykyään minusta jokainen ihminen elää juuri niinkuin hänen pitää elää — eikö se ole kamalaa? Tiedätkö, niinkuin hänet on pantu elämään, ei niinkuin hän itse tahtoisi, ja siksi en pahimmassakaan tapauksessa uskalla muuta kuin enintään pudistaa etusormeani.» »Minä elän niinkuin itse tahtoisinkin elää, muista se.» Niinkuin hän itse tahtoi elää. Käsitättekö? Tietysti Hertta eli juuri sillä tavalla. Hän ei tahtonut esimerkiksi enää jatkaa idioottimaista — kuten hän itse sanoi — pikkunäpertelyään opettajana, piirtäjänä ja semmoisena. Hän tahtoi muuttaa maalle. Hän tahtoi ottaa haltuunsa isänsä pienen maanviljelystilan, sisarusten surunlapsen, jota ei oltu hennottu myydä, ja hän hankki paljon kirjoja itselleen eikä välittänyt enää mistään muusta. Minulla oli paljon työtä, mutta siitä huolimatta ehdin monesti ihmetellä, enemmän vielä kuin muut, millä Hertta mahtoi aikansa kuluttaa. »Minä kokoan itseäni», sanoi hän joskus, kun kysyin, ja sitten me molemmat nauroimme, sillä me olimme tottuneet nimittämään laiskoittelemista — tuollaista sohvalla loikomista vihkopinkan odottaessa taikka pianonnäppäilemistä, kun ommeltavan hameen osat riepottivat lattialla — »itsemme kokoamiseksi». Mutta itse asiassa se olikin yhdentekevää. Merkillistä, kuinka vähäpätöistä oli, Hertasta puhuttaessa, mitä hän teki. Työ oli hänelle aina jotakin ulkopuolista, ainoa oleellinen oli hän itse. Mutta sekin? Olikohan sittenkin Lorens Finn, tuo hirttämätön nulikka, tuo ihastuttava Don Juan, kyennyt myllertämään pohjavirrat? Ei ikinä. Niin nurinkurinen ei elämä voi eikä saa olla. Hertta oli vain niin pehmeä nykyään. Hän oli hellä, hän oli onnellinen, hän hohti lämpöistä lepoa. Hän välitti vielä entistäänkin vähemmän muista. Hän käytti paljon aikaansa kotiimme. Väärin siis häntä laiskuudesta soimaan. Hän neuloi ihanan maton ja ikkunaverhot, hän sanoi vievänsä ne keväällä mukanaan maalle. Hänellä oli sellainen luova taito käsissään kuin vain harvalla on, ja hän näki eläviä värejä. Mutta itsensä hän unohti. Puhukoon hän vain Lorens Finnistä kuinka kauniisti hyvänsä, mielenkiinnon maailmaa ja ihmisiä kohtaan tuo poika oli lopullisesti tappanut. Hänhän ei koskaan enää käynyt missään, ja jos minun luokseni tuli vieraita, vetäytyi hän omaan huoneeseensa. Ja kuitenkin ympäröi häntä hohde, jonka lämmössä jokainen olisi mielellään lämmitellyt. Hän oli ruvennut laiminlyömään ulkomuotoaan. Hänen tukkansa rupesi kadottamaan sähköisen kimmellyksensä, hän ei viitsinyt modernisoida pukujaan, ja hänen vartalonsa rupesi antautumaan alkuperäiselle, veltolle lihavuudelleen, jonka vallan hän oli aikaisemmin ankaralla työllä kumonnut. Se oli surullista. Vaikka mikä hänen oli loikoillessaan, niin kauan kuin pankit jakoivat niin hyviä osinkoja. Jäi hänelle tarpeeksi tätä vuotta varten matkansakin jälkeen nähtävästi. Mutta olisin minä hänen sijassaan tehnyt mitä hyvänsä päästäkseni tuollaisesta depressionikaudesta. Vaikka kai minäkin — mistä minä tiedän? Kaksi naista, joita ei rakasteta — kai se näkyi minussakin. Minä en tosin langennut aamuviittoihin ja lihavuuteen, mutta minä lankesin tusinapukuihin, villahousuihin ja varsikenkiin, puhumattakaan harmaasta värittömyydestäni. Vanity-case kultatupsuineen himmentyi minunkin laatikkoni pohjalla, sillä minä tarvitsin laukkuja, joihin mahtui vahakantinen vihko, oikea käyttönenäliina ja paljon kyniä ja avaimia. Ja sitten se tapahtui — se ihmeellinen asia. En tiedä, kuinka siitä voisin kertoakaan. Sellaisesta ei meidän maailmassamme puhuta, sellaisesta kuiskaillaan, oikeat ihmiset eivät edes kuiskaile, he paheksuvat äänettömästi — jos tietävät. Oikeat ihmiset tietävät onneksi tavallisesti kovin vähän todellisesta elämästä. En ole koskaan vielä niin säikähtynyt, niin hämmästynyt ja, suoraan sanoen, niin nolostunut. Se tapahtui kevättalvella. Oh, tyhmä olen, kun puhun, mutta muutenhan koko juttu olisi aivan käsittämätön, koko Hertan juttu, tarkoitan. Merkillistä, etten ole ennen huomannut, kuinka tuiki käsittämätön se olisi ollut. Ja merkillistä, etten ennen huomannut muutakin. Mutta ihminen elää niin omassa maailmassaan, minäkin, nähtävästi, joka kuitenkin kehuin, ettei minulla n.s. omaa maailmaa olekaan, vain koko joukko muita maailmoita, joissa rakkaana vieraana pistäydyn. Ei, en tahdo kierrellä, tahdon koettaa kertoa, vaikka se onkin outoa. Tuo päivä oli tavallinen päivä. Oh, mitä me päivistä välitämme, oliko päivä, vai kuutamo, vai myrskypilvitaivas — samantekevä, sillä silloin oli yö, väsynyt, raskas, pimeä yö. Hertta, tuo salaperäinen, itseensäsulkeutunut Hertta, oli lähtiessäni päivällisen jälkeen seurannut minua eteiseen ja silmät alasluotuina hätäisesti pyytänyt minua jäämään. Hän oli joskus muulloinkin viime aikoina oikutellut. »Tule mukaan itsekin. Raitis ilma virkistää.» »Olen sairas, näethän.» Näin, että hän oli sairas, olin nähnyt sen jo kauan, mutta minua kiusasi sairaus, ärsytti tällaisella hetkellä, kun olin itsekin väsynyt, tuntui ikäänkuin itsehankitulta ellei teeskennellyltäkin. Kaipasin ulos ja menin ulos ja harmittelin Herttaa. Kävelin mieleni pehmeäksi ja katumapäälle. Muistin kuinka Hertta oli madonnankäsillään kastellut kääreen ja sammuttanut valot, kun minä viikko sitten podin päänsärkyä, ja kiiruhdin kotiin tavallista aikaisemmin. Raotin Hertan huoneen ovea. Nukkuiko hän? Hän seisoi aamupuvussaan keskellä lattiaa kirja kädessään. »Olen nukkunut», sanoi hän kaiuttomasti, »joko sinä tulit?» »Kuule, mikä sinua vaivaa?» Hän katsoi vain vakavasti suoraan silmiini. Silmäterät olivat aivan mustat ja pohjattomat. »En tiedä», sanoi hän siirtämättä oudon säikähtynyttä katsettaan minusta. »En ymmärrä.» Sitten hän laukesi, sulki kirjan ja siirtyi ohitseni ruokahuoneeseen. Hän on todellakin sairas, ajattelin. Kuinka hän voi liikkua noin, hän, joka ennen liikkui kuin ilves? Riisuin kenkäni, pujahdutin jalkoihini helmikoristeiset mokkasiinit ja palasin ruokahuoneeseen, missä Hertta jo istui paikallaan pöydän ääressä. Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hän ei halunnut teetä. Sekoittelin lusikalla lasiani ja seurasin silmilläni pöydälle avaamani kirjan sivuja. Ei mikään höystä teetä niin hyvin kuin paksu englantilainen romaani, joka riittää illasta iltaan, viikosta viikkoon. Mutta paksut englantilaiset romaanit ovat tavallisesti sidotut ja sidotut niin, että tarvitset kaksi kättä niitä lukiessasi. Nytkin kirja lopsahti kiinni, ja minä päästin lusikan. Keskeyttäessäni siten mukavan jatkoliikkeen hipaisi katseeni ohimennen Hertan päätä. Näin, että se oli vaipunut entistä matalammalle ja että hän oli työntänyt molemmat kätensä syvälle hiusjuuriin ja puristanut ne sitten nyrkkiin. »Hertta, mikä sinun on?» Ei vastausta, ei henkäystäkään. Sitten hän nosti päätään, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, ja hänen ylähuulellaan kiilsi hikipisaroita, jotka hän lautasliinallaan pyyhkäisi pois. »Anna minulle sittenkin puoli lasia, mutta vahvaa.» Taas syvennyin kirjaani, tai Arleniin ei voi syventyä, siihen voi takertua. Joka tapauksessa täytyi minun tarkasti seurata tuota sanojen sirkustaiteilijaa voidakseni nauttia ja sanoa nauttineeni. Omituinen ilta. Tuo kirja kuuluu minun mielestäni tuohon iltaan. Se oli yhtä typerä, yhtä liikuttava ja yhtä kiihdyttävän salaperäinen. Seuraava keskeytys tapahtui, kun Hertta äkkiä nousi seisomaan. »Ei», sanoi hän, »en yhtään ymmärrä». Näin, että hän todellakin kärsi tuskia. Hän työnsi hiuksensa pois otsalta kerta toisensa jälkeen, ja näin että hän pidätti henkeään. »Onko sinulla koskaan ollut umpisuolta?» sanoin. »Sinun täytyy mennä lääkäriin. Jotain sellaista se on. Sinä et ole ollut terve pitkään aikaan.» Eihän hän tuollaisesta huolinut. Hän sanoi, ettei se ollut mitään, että hän ennenkin oli tuntenut vähän pistoksia, etten minä saanut välittää hänestä. No, kai hän tietää, täysikasvuinen ihminen. Korjailin vihkoja — sama — sama — sama virhe — mainio kirjoitus kerran hänelläkin — taas tuo virhe — kaunis käsiala — taas sama — Mitä tuo oli? Katsahdin ovelle, huone oli harmahtavan hämärä kirkkaan pöytälampun ulkopuolella. Erehdys varmaankin. Samassa Hertta seisoi ovella. »Aino», sanoi hän, »Aino», ja sitten hän tarttui käsivarsiini kipeästi puristaen ja valitti hiljaa: »Aino.» »Mene heti vuoteeseen, heti. Minä soitan lääkärille.» Hän piti kiinni, ei päästänyt, ja hetken kuluttua hän puhui: »Se on sitä, minä luulen, että se on sitä. Aino, kuule.» Se oli uskomatonta, se oli käsittämätöntä. Hänen äänensä värisi riemusta. »Minä saan sen, minä saan sen nyt jo.» »Mitä sinä saat?» Kuinka ihminen voi olla niin typerä, niin tietämätön kuin minä olin? »Lapseni, Aino, voitko ajatella.» Ei, minä en voinut ajatella mitään, minä en voinut ajatella yhtään mitään. En luule, että kukaan muukaan olisi voinut ajatella. Hertta luultavasti ajatteli vielä vähemmän, ainakaan hän ei ajatellut minua. Hänen silmänsä olivat tulehtuneet ja huulensa turvonneet, hän oli kiihtynyt ja hän hieroi ristissä olevia käsiään vastatusten puhuessaan: »En tietänyt vielä odottaa, juuri vielä. Mutta eihän se sentään ole vaarallista, eihän?» »Mitä sinä sanot. Älä höpsi. Älä ole noin. Älä nyt höpsi!» vaikka minä tiesin, ettei hän suinkaan höpsinyt, että minä seisoin elämän ihmeellisimmän ihmeen edessä. Ja sitten minä sanoin: »Mitä minä voin tehdä, sano, mitä minun pitää tehdä? Enhän minä voi. Voi Hertta», sillä hän oli tarttunut sohvatyynyyn, painanut sen silmilleen ja jäänyt hiljaa lepäämään siihen asentoon. Sitten hän etsi laukustaan lappusen, jossa oli puhelinnumero. »Soita sinne — sitten, ei vielä, ei vielä likimainkaan. Etsin sen varoiksi. Ainahan tämä kestää, olen lukenut, kestää kauan, monta, monta tuntia, joskus päiviäkin.» »Tiedän, tiedän», nyökkäsin minä silitellen tuota valkoista paperiläiskää polveani vastaan. Tunnen vieläkin sen kylmän, liukkaan pinnan kämmeneni alla, kun muistan epätoivoista yritystäni koota ajatuksiani tuona hetkenä. Ja Hertta kärsi vielä kerran, ja sitten purskahti itkemään syliini polvillaan edessäni. Samassa sumeni huone minunkin edessäni, itkin mukana, itkin katkerasti. »Hertta kulta, Hertta kulta, älä itke, kyllä tästä selviydytään. Meitä on kaksi. Miksi et puhunut siitä aikaisemmin? Et saa itkeä. Älä sure.» Mutta luuletteko, että hän suri! Hän itki väsymyksestä ja onnesta ja rakkaudesta. »Minun sydämeni halkeaa», sanoi hän, »kun ajattelen, sellainen pieni, pehmeä raukka, näin pieni», hän näytti käsillään, »jolla on oikeat kädet kuin ruusunlehdet. Millä minä olen ansainnut, millä minä olen ansainnut?» Mutta kun tuskat seuraavan kerran vaiensivat hänet, ryntäsin minä puhelimeen. Enhän voinut olla yksinäni. Eikä hän saanut mennä sairashuoneeseen. Hertta parka, eihän hän tällä hetkellä voinut itse ajatella. Tylsänä, karkoittaen kaiken muun paitsi säälin, palasin. Kuinka hän on mahtanutkaan kärsiä, sanomatta minullekaan? Mutta kukaan ei tietänyt, ei kenenkään tarvinnut tietääkään. Minä ajan aamulla siivoojan pois ja autan itse. Mikä onni, ettei ole tänä vuonna palvelijaa. »Hän tulee pian.» »En ollut aikonut sinua säikäyttää. Piti matkustaa pois ja sitten maalle.» Hän oli ottanut esille käsityönsä, saman valkean liinan pitkine hammasriveineen, jota hän oli neulonut Boswellilla. Katselin sitä kuin hypnotisoituna, näin Lorens Finnin vaaleankiiltävän pään, jossa kammanjäljet vielä näkyivät, näin säkenöivät vesipisarat siintävää Atlanttia vastaan, näin välkkyvät hampaat ja leuan kuopan ja kauniit jäsenet ja valkeanhehkuvan hiekan — ja sitten näin tämän uhkaavan, hämärän huoneen — kunnes Hertan kädet taas rypistivät ompeleen kokoon hetken tullen. Se oli hirveätä. Sivelin hänen tukkaansa ja lohduttelin. »Pian se on ohitse, hyvin pian. Ja rouva Vaara lupasi tulla. Hertta parka.» Mutta sitten se olikin ohi, ja Hertta nosti päänsä värisevin sieraimin ja loistavin silmin. »Kadehdi minua, Aino, tämä on ihanaa. Minä olen raukka ja minä pelkään, mutta tämä on niin kummallisen ihanaa. Se lähestyy.» Ja sitten hän puhui minulle siitä, kuinka kaikki maailmassa korvataan. Hän kertoi Amerikastakin, kuinka hänet äkkiä oli vapahdettu synkimmästä kadotuksesta. Hän puhui Lorens Finnistäkin ikäänkuin hyväillen häntä kiireestä kantapäähän. Hänellä, Hertalla, ei ollut aavistustakaan, ei tunnettakaan siitä, mikä minun mieltäni kouristi. Hän vain kärsi ja iloitsi. Mutta minä en kärsinyt enkä iloinnut, minä pakenin viimeiseen nurkkaan, kun rouva oli tullut. Mutta sieltä minut ajettiin heti esille työhön, etsimään lakanoita ja pyyhinliinoja ja auttamaan. Sitten otin kirjan, tuon mahdottoman kirjan taas käteeni, ja torkuin istuallani. Tiedättehän te tuollaisen yön. Minä en voi sitä kuvata. Joskus menin Hertan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, mutta kauan en — häpeä sanoa — jaksanut siellä olla. »Sairashuoneessa olisi ollut parempi», sanoi vihdoin rouva Vaarakin. Sydämeni pysähtyi kauhusta. Merkitsikö se jotakin pahaa, kaikki merkitsi pahaa tänä yönä. Enhän minä tietänyt mitään. Yö oli niin kaamea ja rouva Vaaran haaleat silmät tunteettomat kuin kohtalo. »Enhän minä tietänyt», sanoin, »en mitään, ennenkuin tänä iltana. Tämä on niin hirveätä.» »Tavallinen tapaus.» Mutta sitten hän ymmärsi, että minä tarkoitin jotain muutakin. »Tiedättekö, pikku neiti, terve lapsi on aina siunaus.» Ja kulkiessaan pois hän kuin vasten tahtoaan hymähti. »Jos tyttö _saa_ lapsen, on se paljon pienempi vastoinkäyminen kuin jos nainen _ei koskaan saa_ lasta. Minä olen nähnyt paljon maailmaa, pikku neiti.» Jaksoinko minä väittää vastaan. Mutta mitä se auttoi Herttaa, joka puri hampaansa yhteen ja kätki kasvonsa lakanan alle eikä päästänyt ääntäkään suustaan. »Tämähän menee nopeasti», sanoi kuitenkin vieras rouva, ja minä olisin lyönyt häntä. Viisi minuuttia ja taas ja viisi minuuttia ja taas, ja välillä Hertta selittää, kuinka koko maailma on hyvä ja hän kahdehdittava paksuin, rikkipurruin huulin, ja näyttelee ylpeänä minulle pieniä, pehmoisia, karamellinkauniita vaatteita, joita hänen neuvonsa mukaan löysin hänen laatikostaan. Oh, tiedättehän te kaiken tuon. Minä tyhmä, kokematon vanhapiika vain en tietänyt. Minusta se oli kuin inkvisitsionia, kuin joku olisi pidellyt ruuvipihtejä ja puristanut piikkejä syvemmälle ja kysynyt: »Tunnustatko nyt? Tunnustatko nyt? Etkö vieläkään tunnusta?» Mutta Hertta ei tunnustanut. Tiesin, että ruuvimies saisi ruuvata hengen hänestä, ennenkuin hän lannistuisi. En silloin aavistanut, että piinasta henkeen saattaisi olla niin sietämättömän pitkä matka. »Me hoidamme häntä yhdessä, tai sinä saat vain pitää sylissä ja heti heittää pois minulle, kun hän kiljahtaa, ja hän nukkuu vaunuissaan lasikuistilla aamulla auringossa ja tavoittelee kärpäsharsoa niinkuin Kaarlon tipi viime vuonna. Aino, Aino —!» Taas hampaat yhteen, inkvisiittori oli katsonut kelloaan. Tartuin hänen työhönsä, käänsin sen kokoon tärisevin käsin. Rouva Vaara oli käynyt soittamassa tohtorille. Onkohan jokin hullusti, vai ainako häntä tarvitaan? »Aino — Aino! Tule tänne!» Yönhiljaisessa talossa kuului hänen kuiskauksensa kuin huuto. Nyt olivat piikit iskeneet lävitse. Inkvisiittori ei enää katsellut kelloa, hän antoi piikkien polttaa polttamistaan. Hertta oli hurja tuskasta, epäinhimillinen voitonriemu oli vain muisto, ja hehkuva epätoivo väänsi hänen kasvojaan. »Kuule, tämä on mahdotonta, kuule, tätä ei kukaan ihminen kestä, ei kukaan, minä kuolen — aih» hän nieli vaikerruksensa pieneksi läähätykseksi, kunnes ilmaa riitti uuteen puuskaan ja hän saattoi taas puhua. »Minä en ole maksanut kylliksi, Aino, minä en ole. Nyt tiedän. Minä kuolen. Sinä otat hänet. Niin oli tarkoitettukin, sillä sinä et tiedä, sinä et tiedä... Rakasta häntä, Aino! Voi, tätä ei voi kestää, ei, ei, mene pois. Minun täytyy kuolla. Pian, pian, pian vaan. Ei kukaan voi kestää tällaista. Ei mitään armoa, ei mitään. Auttakaa — —» Silloin minä pakenin taas. * * * Sellainen oli tuo yö, kunnes kaikki oli ohitse. »Asiain näin ollen se lienee onneksi», sanoi tohtori kuivan ystävällisesti vetäessään päällystakkia hartioilleen eteisessä. »Mutta tänä yönä ei hänelle saa mitään ilmoittaa. Rouva Vaara antaa kyllä jotakin, niin että hän voi nukkua.» Korvissani suhisi ja silmiäni kihelmöi. »Mistä, voiko tohtori sanoa, mistä se johtui?» Olkapäidenkohautus. Tiukka katse seurasi sikarin ohutta savukierrettä. »Vaikea sanoa näin äkkiä. Olen nähnyt ennenkin. Luonto on oikullinen, eikä tiede vielä ole... Niin, saattaahan äiti joskus olla varomaton.» Hän käänsi silmänsä minuun. »Ei», sanoin, »ei tässä tapauksessa». »Ei kai», sanoi hän. »Hyvää yötä.» Rouva Vaara antoi minullekin jotakin, ja minä heräsin vasta kun koulusta soitettiin. En voinut mennä, en koko päivänä, tehkööt mitä haluavat, en jaksa. Ei, olen sairas, influenssa, ja ehkä maisteri Hovinen voisi ottaa iltapäivätunnit. Minun täytyi mennä Hertan huoneeseen. Hän oli herännyt. Oletteko nähnyt kirkastusta? Hertta lepäsi kädet rentoina sinisellä peitteellä ja katseli minua välkkyvin silmin. »Kiitos», sanoi hän, »kiitos, rakkahin kultaiseni», sanoi hän hellän hellästi. »Olen niin iloinen», hitaammin, »niin iloinen». Seisoin ovensuussa, odotin lisää. »Ja hän on ollut niin hyvä.» »Kuka?» »Rouva Vaara. Kaikki ovat niin hirveän hyviä minulle.» Hiljaisuus. Hertta siirtää katseensa ikkunaan. »Minulla on poika. Rouva Vaara sanoi, että hän on vaalea.» Sitten hän kohotti vähän päätään. »Kuuletko, eikö hän huutanut?» Hertta rutisti lakanan nurkan nyrkkiinsä. Aavistusko? »En ole vielä kuullut hänen huutavan.» Hyvä Jumala, mitä minä sanon? »Hän nukkuu.» »Minä en ole vielä nähnyt häntä ollenkaan. Tuo hänet tänne.» »Hän nukkuu.» »Mene heti hakemaan hänet tänne, kuuletko. Missä hän on?» Hän istui vuoteessa leimuavin kasvoin. Hän tiesi, varmasti hän tiesi. »Tuo hänet tänne, Aino. Muuten menen itse.» Silloin minä menin, menin suoraan eteiseen. Otin päällystakkini ja hattuni ja hiivin ulos. »Minä en voi sanoa sitä, rouva Vaara. Sanokaa te.» Räystäät tippuivat, aurinko häikäisi, hiekka narisi jalkojen alla. Ihmiset olivat kaikki niin iloisen näköisiä. Mitähän he mahtoivat ajatella? Tiesivätköhän kaikki muutkin, että elämä oli julma? Hertta makasi silmät suljettuina, liikkumattomana. Hänen ihonsa oli valkoisenkeltainen kuin norsunluu. Istahdin tuolille hänen vuoteensa viereen. Odotin, mutta hän ei puhunut. Kulmakarvojen välissä oli kaksi syvää vakoa. »Kaikki on parhaaksi», sanelin kävellessäni opettelemaani läksyä, jota en itse ymmärtänyt. Hänen kasvonsa jännittyivät vihamielisesti, mutta silmät olivat yhä suljetut. Nousin helpotuksesta huokaisten. Hän ilmeisesti ei halunnut puhua. Mitä minä siis voisin tehdä? Siinä hän virui, jumalten suosikki, heidän keinustaan pudonneena kivimäessä. Minun täytyi polvistua hänen viereensä. Painoin kasvoni hänen kaulalleen. »Voi Hertta, Hertta parka, Hertta parka», itkin minä. Ja silloin rupesivat kyynelet vierimään hänenkin suljettujen luomiensa lomitse. Ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä, pisarat vain valuivat valumistaan, valuivat, sulivat yhteen, levisivät ja kastoivat pieluksen pitsit ja kaulan ja kauniin, ohuen yöpuvun. Hän veti käteni silmilleen, silitti ja suuteli sitä tietämättä mitä teki, ja kyynelet olivat ehtymättömät. Sitten hän käänsi kasvonsa ylöspäin. »Aino, ei ole armoa, vain oikeus.» Mutta silloin minä nousin kapinaan: »Se on väärin, väärin, sinä kärsit jo silloin kylliksi. Tämä on väärin.» Hertan ilme ei ollut kärsimystä, se oli toivottomuutta. Hän oli väsynyt, kuollut. Hän ei kaivannut puolustajaa, hän kaipasi haudankaivajaa, joka nyt heittäisi hänen ylleen hiekkakasan, jonka hän itse oli hautansa partaalle valmiiksi nostanut. »Henki hengestä», hän sanoi raukeasti. Hän nyökkäsi minulle. »Luulin yöllä, että minun henkeni olisi kelvannut lunnaiksi, mutta se olisi tietysti ollut liian helppoa.» »Älä puhu nyt, se rasittaa.» Mutta Hertta oli säälimätön. »Siitä pienestä hengestä, tai ei se ollut henkikään, aavistus vain, jonka uhrasin siinä pimeässä mökissä Rantavuorella, silloin, silloin — —» Ja äkkiä hän kuin kouristui kokoon, avasi silmänsä selkoselälleen, tarttui minuun kuin pihdeillä ja ravisti. »Mutta minä en ymmärtänyt, minä olin lapsi, minä en tietänyt, Aino, minä en tietänyt, olisin antanut elämäni, tuhat elämää myöhemmin — omasta pienestä lapsestani.» Ja silloin hän laukesi. Hänen valituksensa, joka yöllä ei ollut päässyt huulia ulommaksi, viilsi minua, söi minua kuin happo, repi käsitykseni, vaistoni, oman minäni siekaleiksi. Ken _itse_ on enimmin syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven. Minä en voinut muuta kuin itkeä. Kun jumalten suosikit rakastavat onnettomasti, syntyy tragedioja, me muut olemme enintään kevytmielisiä. »Hertta, rakas, rakas, Hertta.» Mutta sitten kuohahti jokin minussa. »Armas, Armas Orrenmaa ja Lorens Finn — millä, milloin he saavat maksaa osansa?» »Mitä he tähän kuuluvat?» »He» — tapailin ajatusta, hänen ajatustaan, omaani. »Eiväthän he tiedä, eivät he tiedä mitään. Mitä he tähän kuuluvat?» Hertta puolusti kuin leijona suruaan, ja minä silitin kättä ja kuivasin poskia ja tunsin, että pahin oli ohitse, se, mitä olin pelännyt, oli ohitse. Jätin hänet itkemään, itkemään samanlaista itkua kuin silloin siellä lepokotihuoneessa — raakaa, barbaarista, primitiivistä itkua. Se ei tuottanut helpotusta eikä anteeksiantoa, se väänteli ruumista, hautautui peitteen alle, uupui omaan toivottomuuteensa, alkoi taas ja nukkui vihdoin jääden kummittelemaan huoneeseen vielä pitkäksi aikaa. Pahin oli ohitse, mutta se, mikä seuraa pahinta, on sekin raskasta, sillä se on yksitoikkoista ja ikävää ja kunnotonta. Yht'äkkiä me jo olimme entisellämme. Hertan umpisuolta ei tarvinnut leikata, hänet hoidettiin kotona, ja pian pääsi jo sairaanhoitajatarkin pois. Hertta rupesi liikkumaan huoneissa hiljaisena ja kalpeana. Ja sitten oli kaikki kuin unta. Me emme siitä koskaan puhuneet. Hertta istui vain entistä enemmän ajatuksissaan, jäi tuijottamaan silmäneulaan unohtaen, että oli nostanut sen ilmaan pujottaakseen uuden langan silmään, ja huoahti joskus itsekseen syödessämme. Kerran seurasin häntä kävelylle, ja me jouduimme kauas Helsingin suloiselle hautausmaalle, katselimme uusia, kauniita kiviä ja pysähdyimme hetkiseksi seisomaan pienen kummun ääreen, jonka ainoana tunnusmerkkinä oli pieni, sininen hyasintti. Seisoimme siinä hetkisen ihmisten kulkiessa hiljaa ohitse. Minä katselin, kuinka vaaleanpunainen taivas kuvastui hopeaviirujen valaisemaan, lehdettömien puiden takana siintävään lahteen, ja Hertta kumartui siirtämään muutamia pudonneita kuusenoksia paikoilleen. Sitten me lähdimme. Hertta niisti nenäänsä kerran, siinä kaikki, ja palatessamme katselimme tien toisellakin puolella sijaitsevia hautoja. Viehkeä, ihana kävelypaikka, tuo Helsingin hautausmaa. Mutta muuten se oli unta. Se oli tuskin untakaan, sen jälkeen kuin Hertta muutti maalle taiteellisine ikkunaverhoineen, pianoineen ja kanahäkkeineen. 2. Sellaista oli se siis. Hertta meni ja vei paljon mukanaan, sen arvannette. Minä puolestani pakostakin liu'uin taas uuteen piiriin hieman kaivaten, hieman keventyen ja vähitellen viihtyen. Minä olin onnellinen. Minä elin täyteläistä elämää, jonka näin tasaisena tienä jatkuvan silmänkantamattomiin edessäni ilman mutkia ja kuoppia. Ja sittenkin oli jokainen päivä minulle uusi, ja paljo kaunista oli minua odottamassa. Minun oli ilo herätä aamuisin työhön, tapaamaan ystäviäni, urheilemaan, syömään mieliruokiani, huvittelemaan. Minun oli ilo nukahtaa iltaisin omassa viihtyisässä huoneessani tyytyväisenä päivääni. Olin oikea ihminen oikealla paikalla, ja minulla oli onni itse tuntea se. Tietysti joskus — elämähän ei ole yksitoikkoinen eikä mikään tie varjoton, onneksi — kaivoi kaipuu kyntensä rintaani ja puristi kipeästi — esimerkiksi veljeni palleroisen kiivetessä syliini taikka Holgerin hyväillessä Elinaansa minun syrjästä katsellessani. Mutta toiselta puolelta tiesin, että ainakin yhtä useasti kaipuu kalvoi kyntensä Elinan ja kälynikin rintoihin, kun he näkivät, kuinka minun sallittiin ihmisenä istua rauhassa kodissani, kuinka määrätä aikani ja rahani, ja kuinka lähteä kevään tullen lentämään etelään. Ja vaikka joskus kaduinkin, kaduin katkerasti ja hyvin salaisesti, niitä — ymmärrättehän — niitä suudelmia, joita _en_ ollut antanut, niin paljon, paljon useammin kaduin niitä, joita _olin_ antanut, koska retki olisi ollut vielä helpompi ja iloisempi, ellen alkumatkalla olisi pysähtynyt kerran ahnehtimaan muurin takana tuoksuvaa paratiisin puutarhaa. Kasvoihan tiellä muitakin puita, oikein ihania, kunnon puita, ei niissä ollut mitään vikaa, ja ne sekä kukkivat että kantoivat hedelmiä, kuten kai tekin tiedätte. Elämä oli täynnä korvausta, ja minun oli sallittu tuntea sekin. Minä olin onnellinen, sillä minun oli sallittu pysyä omassa valtakunnassani, minun oli sallittu valita ystäviä ja tulla itse valituksi. Minä olin onnellinen, sillä minun oli sallittu vanhentua ilman kapinaa, niinkuin vain miehistä riippumattomat naiset kykenevät vanhenemaan. On erehdys otaksua, että nuoruus on jotakin kadehdittavaa. Ne, jotka sitä vielä omakseen kerskuvat, luulevat, että kaikki nuo, jotka ovat sen jo menettäneet, kadehtivat heitä, mutta he erehtyvät. Minä ainakin katselen nyt nuoruuttani kuin jotakin ankaraa tautikautta, jonka olen vahvan rakenteeni avulla voittanut. Eikä minun ollut ikävä, kaikkea vielä, tyhmähän olisin ollut, yhtä tyhmä kuin silloin, kauan aikaa sitten. Koko maailmahan oli täynnä seikkailua, mitä niitä kirjoista taikka merten takaa hakea. Ei vain Hertta, Hertta, joka oli niin tavallinen, hiljainen tyttö, vaan kaikki muutkin. Tuo ei ollut mikään keski-ikäinen lyseonlehtori, jonka ainoa huvi oli postimerkkienkeruu — hän oli kerran yrittänyt itsemurhaa, herra ties mistä syystä, ihmiset eivät ainakaan tietäneet. Eikä tuo yläkerran Valma ollut mikään kiltti perhetyttö, joka kirkkaasti hymyillen mitään tuntematta ja ajattelematta odotti sitä suurta rakkautta — minä olin tavannut hänet muutamana kevätyönä portaiden ensimmäisellä lepotasolla vatsallaan huutamassa itkuaan ylioppilaslakkinsa märkään silkkipohjaan. Eivätkä nuo olleet kaksi katkeraa ikäneitoa, jotka asunto-osakkeineen ja päivällisporttööreineen koettivat tyytyä kohtaloonsa — hehän elivät hurmioitunutta rakkauselämää keskenään halveksien poroporvarillista pikkukaupunkia. Ja niin edespäin. Minun oli sallittu välttää ikävyyttä, ja minun oli sallittu itse olla ikävä. Mietin joskus, itseköhän tämän tien olen valinnut, vai onko joku muu tai ovatko olosuhteet minulle sen tien osoittaneet? Einohan sanoi, etten minä itse valitse elämän teatterissa paikkaani, vaan että vahtimestarit sen aina minulle osoittavat. Ehkä hän silloin luuli itse olleensa tuo vahtimestari, ehkä minä itsekin sitä luulin. Mutta te kai jo tiedätte, kuten minä nyt tiedän, että se vahtimestari seisoi paikkakartta kädessään jo kehtoni ääressä. * * * Entä Hertta? Kerronko vielä hänestä? Hämmästytänkö teitä? Olisihan tämä varsin huono romaani, ellei kumpikaan sankarittarista pääsisi naimisiin. Vaikea on sitä enää perikadosta pelastaa, mutta himpun verran voinen sentään vielä asiaa auttaa, jos mainitsen, kuinka Hertan kävi, sen jälkeen kuin hän minun luotani kaikkosi. Hän todellakin kaikkosi, rupesi hoitamaan taloaan, rakensi ison kanalan, hankki maatiaisrotuisia lehmiä ja laiminlöi kirjevaihtonsa. Ja ajatelkaa — sitten hän meni naimisiin! Hän väitti itse olevansa onnellinen. Kun kuulin huhun, kirjoitin heti ja onnittelin, hieman varovaisesti kuitenkin, sillä kyseessäoleva mies oli hänen pehtorinsa, enkä minä voinut oikein tottua siihen ajatukseen. Hänen romaaninsa loppui siis asiaankuuluvasti häihin, loppui iäksi minun puoleltani — ainakin luulin loppuneen, kun en saanut vastausta kirjeeseeni. Mutta enhän voi olla kertomatta, että sitten kerran jalkamatkalla jouduin hänen pitäjäänsä, Rantavuorelle, ja pistäydyin talossa. Täysi idylli, nuorisoseurakuvaelma. Pelargoneja leveä ikkuna täynnä, kirjava, raidallinen tilkkumattorivi lattialla, komea, pikkuruutuinen nainen leikkaa höyryävää sokerikakkua kiiltävän kuparipannun ääressä, ja suojeluskuntamies keikuttaa toisella polvellaan mustasilmäistä pumpulimekkopalleroa ja koettaa pidellä toisella kädellään sanomalehteä pienokaisen käden ulottuman ulkopuolella. Minä huusin ja Hertta nauroi, ja lapsi ja mies olivat totiset, ja kahvi oli kuumaa. Kylällä oli ollut juhlat, ja ihmiset olivat juhlamielellä ja juhlatamineissa. Tiesin, että Hertta katseli säälien vanhaapiikaa, ja tiesin, että Hertta tiesi vanhanpiian säälien katselevan häntä, maalaisemäntää, kun erosimme tunnin kuluttua. Hertta ei ollut enää kuutamohiihtäjä, Undine eikä siipirikko jumalten suosikki. Hän oli ruskea, lihavahko ja varsin onnellinen nainen. »Katso, hän, Pentti, on all right, aivan liian hyvä minulle, ja näithän sinä Kaisun, näithän?» Olikohan vahtimestari sittenkin saanut hänet käsiinsä ja sittenkin johtanut hänet oikealle paikalle! * * * * * Narrimaistahan tämä elämä on. Kannattaako siinä rimpuilla, sanokaa, kannattaako? *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALTEN JA IHMISTEN SUOSIKIT *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.