The Project Gutenberg eBook of Viisas Mary This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Viisas Mary Author: Joseph Crosby Lincoln Wäinö Nyman Release date: October 9, 2026 [eBook #79754] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79754 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAS MARY *** language: Finnish VIISAS MARY Kirj. Joseph C. Lincoln Englannin kielestä suomentanut Wäinö Nyman Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922. JOSEPH CROSBY LINCOLN. Joseph Crosby Lincoln, jonka tällä teoksella esittelemme suomalaiselle lukijalle, on amerikkalainen kirjailija. Hän on syntynyt v. 1870, ja esiintyi kirjailijana v. 1902, julkaisten silloin runokokoelman »Cape Cod'in ballaadeja». Sen jälkeen on hänen tuotantonsa ollut sangen runsas, sisältäen suuren joukon romaaneja ja kertomuksia. Lincoln ei suinkaan ole »amerikkalainen» kirjailija siinä merkityksessä, että hän käyttelisi teoksissaan joitakin Amerikan elämälle erikoisia, tunnusmerkillisiä aiheita, kuten esim. »Suuren lännen» kirjailija Zane Grey. Hän hakee päinvastoin aiheensa tavallisen elämän yksinkertaisista ja arkipäiväisistä oloista, pikkuporvarillisten ihmisten keskuudesta, iloista ja suruista, joiden saattaa sanoa olevan yhteisiä kaikille ihmisille, asuivatpa he missä hyvänsä. Onpa hän vielä niinkin vaatimaton, että tyytyy käsittelemään pienen rannikkoseudun, Cod'in niemen kaupunkien ja kylien asukkaita, tarkastellen heidän elämäänsä aina eri puolilta ja eri valaistuksessa, hakematta siinäkään suhteessa minkäänlaisia häikäiseviä vaikutelmia. Nuo yksinkertaiset vanhat merikapteenit, kalastajat, sekatavarankauppiaat, maaseutuvirkamiehet ja muut samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat ihmiset esiintyvät Lincolnin kirjoissa ilmielävinä omissa puuhissaan ja erikoisvalaistuksessaan niin selvästi, että lukija voi sanoa heihin tutustuttuaan tuntevansa heidät perinpohjin. Mikä sitten on viehättänyt kirjailijaa tällaisten aiheiden valintaan? Kuvatessaan näitä yksinkertaisia oloja ja ihmisiä Lincoln on saanut tilaisuuden käyttää huomattavinta kirjailijaominaisuuttaan, nimittäin ehtymätöntä, leppoisaa HUUMORIAAN. Sen valaistuksessa näistä sinänsä vaatimattomista ihmisistä ja asioista tulee yleisten inhimillisten ominaisuuksien, valo- ja varjopuolien edustajia, tavalla, joka saa lukijan tuntemaan heidät itselleen läheisiksi. Koko tuon pienoismaailman ylle, kun sitä katsellaan Lincolnin ymmärtävällä, leppoisalla ja iloisella silmällä, laskeutuu kaikkien ihmisten puuhia sovittavasti ja leikillisesti valaiseva hohde, joka jää väräjämään lukijan mieleen huvittavana tunnelmana. Tästä huumorista Lincolnin paraat teokset saavat sen omituisen, jo ensi sivuilta viehättävän ja mieltymystä herättävän tenhon, joka houkuttelee lukijan tarkoin, lause lauseelta, asioiden kehitystä seuraamaan, nauttien kirjastaan tyynesti ja rauhoittavasti, ilman epäterveen, keinotekoisen jännityksen kiihoitusta. »Amerikkalaisuudella» on totuttu kirjallisuudessa käsittämään jonkunmoista »revolverityyliä», hurjaa jännittävyyttä ja uskomattomia seikkailuja. Joseph C. Lincoln todistaa, että tuon suuren maan kirjallisuudessa on toisiakin arvoja, sellaisia, joihin tutustuminen rikastuttaa lukijaansa pysyväisesti. Toivomme, että Lincoln saavuttaisi Suomessa ystäviä samassa määrässä kuin kotimaassaan, jossa hänen teoksensa ovat kaikkien hyvää ja arvokasta lukemista hakevien mielikirjoja. Ne voi antaa erotuksetta kaikkien käsiin, niin lasten kuin aikuistenkin. Kustantaja. I. Huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 19— keskustelivat ihmiset — tarkoitamme suurinta osaa Ostablen kaupungin täysikasvuisista asukkaista — Marcellus Hallista ja Mary-'Gustasta. Tämä ei nyt mahtane ihmetyttää ketään, sillä tavallisestakin ihmisestä, vaikka hän olisi ollutkin niin nöyrä ja vähäpätöinen kuin suinkin, puhutaan useimmiten hänen hautauspäivänään, ja Marcellus aiottiin haudata iltapäivällä. Mutta nyt ei Marcellus ollut ollutkaan mikään nöyrä eikä vaatimaton henkilö, minkä vuoksi hänestä oli puhuttu paljonkin hänen yhdeksänkuudetta vuoden oleskelunsa aikana tällä taivaankappaleella. Senvuoksi ei voidakaan ihmetellä, että hänestä keskusteltiin nyt, kun hänen oleskelunsa täällä oli loppunut. Ja hämmästyttävää oli huomata, kuinka kaikki Ostablen, niin, ja melkein kaikki South Harnissin asukkaat ihmettelivät nyt, millaiseksi Mary-'Gustan tulevaisuus tulisi muodostumaan, vaikka aikaisemmin aina Marcelluksen kuolemaan asti hyvin harvat Hallin talouden ulkopuolella olivat uhranneet hänen tulevaisuudelleen edes ajatustakaan. Tänä päivänä kumminkin, milloin ja missä Marcellus Hallin nimeä vain mainittiinkin ja kun oli keskusteltu Marcelluksen omien luiden sijoittamisesta ja kaikista hänen kuolleista sukulaisistaan, muuttui puhe vähintäänkin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä arvailukilpailuksi ja kaikki tekivät seuraavan kysymyksen: »Mihinkähän tuo lapsi nyt mahtanee joutuakaan?» Esimerkiksi: _Ostable Enterprisen_ paikallinen uutistenkerääjä, herra Bethuel Sparrow, istuutui pöytänsä ääreen toimituksen pyhäkössä ja rupesi kirjoittamaan muistokirjoitusta seuraavan viikon lehteen pannen kirjoituksen otsikoksi: »Huomattava kaupunkimme asukas poistunut joukostamme.» Tavallinen toimittaja olisi varmaankin kirjoittanut »kuollut», mutta herra Sparrow, joka oli vielä nuori ja maaseudulla ilmestyvän viikkojulkaisun aivan uusi selostaja, kirjoitti »poistunut joukostamme», koska se hänestä tuntui kauniimmalta ja lukijaa vähemmän järkyttävältä. Poistuminen onkin paljon tyynnyttävämpää ja hienompaa kuin kuoleminen — ellei vain satu olemaan se henkilö, jota asia eniten koskee jolloin siinä ei ole suurta eroa. »Kuolemanenkeli», kirjoitti herra Sparrow, »liiteli keskuudessamme viime tiistaina ja kutsui pois joukostamme kapteeni Marcellus Hallin, erään Ostablen tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista asukkaista.» Tässä hän hieman liioitteli, sillä Marcellus oli asunut Ostablessa kaikkiaan vain viisi vuotta eikä hän viimeisten kolmen vuoden kuluessa ollut ollenkaan ottanut osaa kaupungin valtiollisiin, uskonnollisiin eikä yhteiskunnallisiin asioihin. »Vaikutusvaltainen» on kumminkin hyvä sana ja hyvin tavallinen muistokirjoituksissa, minkä vuoksi Bethuel antoi sen olla muuttamatta. Hän lisäsi: »Kapteeni Hallin äkkinäinen kuolema —» Hän raapi pois »kuolema»-sanan ja kirjoitti sen sijalle: »poismeno». »— järkytti kaikkia kaupungin-asukkaita. Sen aiheutti —» Tässä raapi Bethuel jälleen ja muutteli. — »Tauti sai alkunsa kovasta vilustumisesta viikko sitten sattuneiden rankkojen kaakkoissateiden aikana, ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän huononi nopeasti ja poistui luotamme kello kolme ja kuusi minuuttia tiistaina iltapäivällä jättäen keskuuteemme tyhjän paikan, jota on vaikea täyttää. Vaikka kapteeni Hall olikin asunut Ostablessa verraten lyhyen ajan, oli hän hyvin tunnettu ja häntä kunnioitettiin sekä miehenä että —» Tässä hänen kuvittelukykynsä loppui ja hänen oli pyydettävä apua. »Kuulehan nyt, Percy!» huudahti hän toverilleen, herra Percy Clarkille, joka latoi ahkerasti, »millainen hyvä sana tähän nyt sopisikaan? Kirjoitin, että Marcellusta kunnioitettiin sekä miehenä että jonakin — muuna.» »Mitä?» kysyi Percy hajamielisesti katsellen tarkasti ladontaansa. »Mitä sanoitkaan?» »Kysyin sinulta, mikä sana sinusta parhaiten sopii 'miehenä'-sanan seuraksi?» »Mikäkö? En tiedä. Luultavasti 'naisena'.» »Ole vaiti! Mutta viis siitä, minä keksin sen jo.» — »kansalaisena. Kapteeni Hall oli yhdeksänkuudetta ikäinen poistuessaan. Hän oli syntynyt South Harnississa ja purjehti merillä aina vuoteen 1871 asti, jolloin hän perusti Hall ja Kumppanit-nimisen liikkeen, joka muutamia vuosia johti tuoreen ja suolaisen kalan kauppaa tämän valtion tässä osassa. Kun liike —» »Kuulehan, Percy! Emme kai voi sanoa, että Marcellus epäonnistui liikeasioissaan, vai mitä? Sellaista voitaisiin ehkä luulla vihjaukseksi hänen ja hänen sisarensa ja muiden välisiin liikeasioihin, ja se ehkä aiheuttaisi meille ikävyyksiä, vai mitä luulet?» »Hm! En ymmärrä kuitenkaan, miten. Kaikkihan siitä nyt kumminkin puhuvat. Hänen kuolemansa jälkeen ei ruokalassakaan ole keskusteltu juuri muusta.» »Tiedän, mutta keskusteleminen ei ole samaa kuin kirjoittaminen. En mainitse siitä mitään.» »Kun yhtiö lopetti liikkeensä vuonna 1879, lähti kapteeni Hall merille jälleen, ollen fregattien _Farawayn, Fair Windin_ ja _Treasure Seekerin_ sekä _Apollo_-nimisen parkin päällikkönä. Myöhemmin hän luopui merimiesammatistaan ryhtymättä siihen enempää kuin muihinkaan hommiin sen jälkeen. Vuonna 1894 hän meni naimisiin tämän kaupungin seurakunnan kirkon entisen kunnioitettavan pastorin Charles Lathropin lesken, Augusta Bangs Lathropin, kanssa. Kapteeni Hall oli siihen asti asunut syntymäkaupungissaan South Harnississa, mutta mentyään naimisiin hän muutti asumaan Ostableen ostaen täältä Elnathan Phinneyn entisen talon, jossa hän asui valitettavaan poistumiseensa asti. Rouva Hall poistui jo luotamme vuonna 1896. Kapteeni Hallin äkillisen eroamisen vuoksi joukostamme jäi hänen seitsenvuotias ottotyttärensä, Mary Augusta Lathrop orvoksi. Tyttö —» Tässä herra Sparrowin ajatukset törmäsivät samaan vastukseen, joka oli vienyt niin monen muunkin Ostablen ja South Harnissin asukkaan ajatukset syrjäpoluille. »Kuulehan, Percy», hän huomautti, »mihin luulet tuon Marcelluksen, tarkoitan, hänen vaimonsa lapsen nyt joutuvan? Marcelluksella ei ole sukulaisia, ei ainakaan sellaisia, joista on kuultu puhuttavan, eikä hänen vaimovainajallaankaan. Kuka rupeaa nyt pitämään huolta Mary-'Gustasta?» Percy pudisti päätään. »En tiedä», hän vastasi. — »Sitä kyselevät nyt kaikki. Luulen kumminkin, ettei hän joudu hunningolle. Marcellukselta jäi paljon rahaa jäljelle, vai mitä? Ja sellaiset lapset, joilla on rahaa, saavat tavallisesti holhoojia.» »Aivan niin. Mutta kumminkin, kuka hänet nyt sitten ottaneekin hoidettavakseen, hän saa kyllä tarpeeksi tekemistä, sillä Mary-'Gusta on vanhanaikaisin ja omituisin tyttönen, mitä ikinä olen nähnyt.» * * * * * Lopetamme nyt puheemme herra Sparrowista, hänen toveristaan ja _Enterprisestä_. Kuunnelkaamme sen sijaan hetkisen tuomari Baxteria, joka piti huolta Ostablen lakiasioista, ja hänen rouvaansa, jonka yleisesti luultiin pitävän huolta tuomarista. Pari oli eräässä oman talonsa yläkerroksen huoneessa pukeutumassa hautajaisiin. »Daniel», sanoi rouva Baxter, »en ole elämässäni kuullut kummempaa. Sanot, etteivät he tiedä, eivät kumpainenkaan, eikä tyttönen itsekään tiedä siitä mitään.» »Juuri niin Ophelia. Ei kukaan muu kuin minä tiedä asiasta. Kapteeni Hall luki kirjeen minulle ja antoi sen haltuuni vuosi sitten.» »Voi hyväinen aika sentään!» »Niin, kyllä tiedän. Sanoin samaa silloin ja olen toistanut sitä siitä alkaen. Kirjeellä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, tarkoitan tietysti, ettei se sido ketään laillisesti. Siinä esitetty keino ei ole ollenkaan liikemiesmäinen epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Hän pyytää vain tuossa kirjeessä noita vanhoja ystäviään suostumaan toivomukseensa, mutta tahtovatko he, vai eivät, sen tietää, ainoastaan Jumala.» »No niin, Daniel, mielestäni ei sinun hänen asianajajanaan olisi pitänyt antaa hänen tehdä sellaista. En tietystikään tunne heitä kumpaakaan hyvin, mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut, voin päättää, että he ovat yhtä vähän perillä siitä, mihin heidän toivotaan ryhtyvän kuin sinä kaulaliinan solmiamisesta. Taivaan nimessä, anna nyt minun solmita se! Tarkoitus kai on, että solmu tulee leukasi eikä korvan alle, kuten hirttonuorassa.» Tuomari kohotti kuuliaisesti leukaansa ja hänen vaimonsa käänsi solmun oikealle paikalle. »No niin», sanoi rouva, »he voivat siis myöntyä tai kieltäytyä tahtonsa mukaan?» »Niin, se on kokonaan heidän vallassaan.» »Mutta otaksuhan, että he kieltäytyvät, niin mihin tuo lapsi silloin joutuu?» »En voi sanoa sitä sinulle. Kapteeni Hall oli kumminkin melkein varma, etteivät he kieltäydy.» »Kas niin, nyt olet hieman esiintymiskelpoisempi. Onko sinulla puhdas nenäliina taskussasi? Ah, millainen odottamaton ihme! En ymmärrä, miten se on juolahtanut mieleesi. Milloin aiot puhua heille siitä?» »Tänään, jos he vain tulevat hautajaisiin, kuten luulen.» »Olen varmasti hyvin hermostunut, kunnes saan kuulla, myöntyvätkö vai kieltäytyvätkö ne. Ja sanokootpa he sitten mitä tahansa, en voi olla rauhallinen, ennenkuin saan tietää, mitä sitten tapahtuu. Pieni Mary-'Gusta raukka! Ihmettelenpä, mihin hänkin maailmassa joutuu.» Tuomari pudisti päätään. * * * * * South Harnissin ja Ostablen välisellä tiellä olivat juuri tulossa hidasta vauhtia vanhan valkoisen hevosen vetämät kevyet rattaat. Niissä oli pari miestä, kapteeni Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton. Suuri, komea ja parrakas kapteeni Gould ajoi. Pieni ja hento, sileäkasvoinen ja valkotukkainen herra Hamilton istui hänen vieressään. Molemmat olivat selvästi pukeutuneet sunnuntaivaatteihinsa, kapteeni Shadrach sinisiin ja herra Hamilton mustiin. Kummallakin oli kaulassaan hyvin epämukava, korkea kaulus, ja molempien kengät oli hangattu kiiltäviksi kovalla työllä. Heidän kasvonsa, jotka olivat aivan erilaiset useimmassa suhteessa, olivat hyvin juhlalliset. »Hm!» huokaisi herra Hamilton. Kapteeni Shadrach puhisi kärsimättömästi. »Taivaan nimessä, Zoeth, älä enää toista tuota!» varoitti hän. »Tuo oli jo kymmenes 'Hm' peninkulman matkalla. Tiedän, että olemme menossa hautajaisiin, mutta sinun ei senvuoksi tarvitse huokailla koko aikaa. En pidä sellaisesta eikä luullakseni Marcelluskaan, jos hän vain voisi kuulla.» »Mutta ehkä hän kuuleekin, Shadrach», vihjaisi hänen toverinsa lempeästi. »Ehkä hän onkin kanssamme nyt, kukapa sen tietää.» »Hm! No niin, jos hän onkin, tiedän kumminkin hänen vihaavan tuollaista. Marcellus ei juonitellut milloinkaan mistään eikä hän juonittele sen enempää omissa hautajaisissaankaan kuin kenenkään muunkaan. Hänen tapansa ei ollut sellainen. Marcellus oli mies, joka ohjasi suoraan sanomatta mitään. Tuskin voin uskoakaan mahdolliseksi, että hän on poissa.» »En minäkään, Shadrach. Ja kun ajatellaan ettet sinä enkä minä, me hänen vanhat toverinsa ja elinkautiset ystävänsä, kuten sinä ehkä sanoisit, ole nähneet emmekä puhutelleet häntä pariin vuoteen. Mieleni on sen vuoksi paha. Paha ja jollakin tavoin vaivattu.» »Tiedän sen, sillä minunkaan laitani ei ole juuri parempi. Mutta se ei ollut kumminkaan meidän syytämme, Zoeth. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Marcellus halunnut tavata meitä. Olimme viimeksi hänen luonaan, ja hän puhui tuskin sanaakaan ollessamme siellä. Saimme jutella keskenämme koko ajan, ja hän katsoi vain meihin silloin kun hän ei tuijottanut lattiaan. En ole nähnyt milloinkaan ihmisen niin muuttuvan. Me pyysimme niin, hitto vieköön, me rehellisesti rukoilimme, että hän tulisi luoksemme lyhyeksi aikaa, mutta hän ei suostunut pyyntöömme milloinkaan, vaikka Ostablesta ei ole sen pitempi matka South Harnissiin kuin South Harnissista Ostableen. Jos hän olisi halunnut tulla luoksemme, ei häntä olisi mikään estänyt, ja jos hän olisi halunnut tavata meitä, ei mikään olisi ollut sen helpompaa. Me kävimme kuin kävimmekin kumminkin hänen luonaan, vaikka meidän olikin jätettävä kauppamme ja liikkeemme vieraan haltuun. Hänellä ei ole ollut minkäänlaisia liikeasioita sen jälkeen kuin hän lopetti merimiesammattinsa. Hän —» »Sshh!» keskeytti herra Hamilton lempeästi, »älä puhu noin, Shadrach. Älä hae vikoja kuolleesta.» »Vikojako? En minä mitään vikoja hae. Pidin Marcellus Hallista yhtä paljon kuin joku muukin, eikä kukaan sure syvemmin hänen poistumistaan kuin minä. Sanon vain sen, minkä me molemmat tiedämme todeksi. Hän ei halunnut tavata meitä sen enempää kuin keitään muitakaan. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen asui hän yksinään tuossa talossa, lukuunottamatta emännöitsijää ja tuota ottotytärtä, menemättä milloinkaan mihinkään ja ottamatta ketään vastaan, jos hän vain voi sen estää. Hän oli todellinen erakko, sitä ei nyt voida kieltää, samanlainen kuin Setuckit P'intissä asuva Peleg Myrick. Ja kun muistelen, millainen hän oli, reipas, vilkas ja kykenevä, paras merellä tahi maalla elävä kapteeni ja liikemies, en ymmärrä, miten ihminen voi muuttua niin. Tuo nainen sen teki, tuo nainen, joka houkutteli hänet miehekseen.» »Sshh! Shadrach, hänkin on kuollut. Ja hän oli sitäpaitsi luullakseni hyvin hyvä nainen. Kaikki sanovat niin.» »En ole sanonutkaan, ettei hän ollut, vai olenko? Sanon vain, ettei hänellä ollut mitään etua mennä naimisiin parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa.» »Mutta», huomautti Zoeth lempeästi, »sinähän sanoit hänen houkutelleen Marcelluksen naimisiin. Nyt emme tiedä —» »Zoeth Hamilton, tiedät sen itsekin, että nainen houkutteli hänet. Olithan samaa mieltä kanssani, että niin hän juuri menetteli. Ellei hän olisi houkutellut Marcellusta — virittänyt todellista verkkoa hänen tielleen ja haalannut häntä laivaan kuin makrilliparvea — ei ole luultavaa, että Marcellus olisi mennyt naimisiin hänen enempää kuin muidenkaan kanssa. Minä en ole nainut ketään, vai olenko? Ja Marcellus oli kumminkin monta vuotta vanhempi minua.» »Hyvä on, Shadrach!» »Ei se mikään hyvä ole, vaan paha. Hän on nyt poissa, emmekä me, jotka olimme hänen elinaikaiset ystävänsä, hänen parhaat ystävänsä maailmassa, kuten sinä ehkä sanoisit, olleet hänen luonaan hänen kuollessaan. Ellei tuota naista olisi ollut, olisi hän pysynyt South Harnississa, josta hän oli kotoisinkin. Kirotut naiset ne saavat enemmän pahaa aikaan kuin rokko! 'Kun mies menee naimisiin, alkavat hänen huolensa', sanotaan ja se on myöskin jonkunlaista evankeliumia.» Zoeth ei vastannut. Kapteeni Gould irroitti toisen kätensä ohjaksista ja laski sen Hamiltonin polvelle katsahdettuaan häneen ensin sivulta. »Olen pahoillani, Zoeth», sanoi hän katuvaisesti. »En halua kaivaa menneitä esille, vaan vähensin vain höyryä, siinä kaikki. Suo minulle anteeksi.» »Tiedän, Shadrach. Kaikki on hyvin.» »Eikä ole, vaan pahoin. Jonkun pitäisi aina vahtia minua ja nostaa minut silloin hellille tahi jonnekin muualle istumaan, kun alan kiivastua. Olen aina taipuvainen innostumaan ja kohdistamaan kiukkuni väärään ihmiseen. Olen ollut sellainen koko ikäni. Olen pahoillani, Zoeth. Ymmärrät kai, etten tarkoittanut —» »Ymmärrän, ymmärrän! Hm! Marcellus raukka! Nyt tuli ensimmäinen aukko entisen liikkeemme isännistöön.» »Aivan niin! Hall ja Kumppanit-nimisestä liikkeestä ei ole nyt muita jäljellä kuin sinä ja minä. Tarkoitan —» Hän keskeytti juuri ajoissa karjaisten hevoselleen: »Soh ruuna!» Hän oli ollut sanomaisillaan jotakin, joka olisi ollut paljon turmiollisempaa kuin hänen selostuksensa avioliiton aiheuttamista huolista. Mutta Zoeth ei nähtävästi ollut ollenkaan utelias. Hänen ystävänsä suureksi helpotukseksi ei hän näyttänyt odottavankaan lauseen lopettamista eikä tehnyt hämilleen saattavia kysymyksiäkään. Hän sanoi vain: »Ihmettelenpä, mihin tuo lapsi, Mary Lathropin tytär, nyt joutuu. Luuletko kenenkään mielellään rupeavan pitämään hänestä huolta?» »En tiedä. Olen ihmetellyt sitä itsekin, Zoeth.» »Muistaakseni hän on pieni terävä tyttönen. Luultavasti hän on jo kasvanutkin melkoisesti. Muistat kai, miten hän istui katsellen meihin ollessamme viimeksi Marcelluksen luona?» »Enkö nyt sitä muistaisi. Tarkoitat kai tapaa, jolla hän katsoi _minuun_? En voi sitä milloinkaan unhottaa. Tuo uusi parturi, Sim Ellis, joka silloin asui South Harnississa, oli juuri leikannut tukkani, ja olin sanonut ohjeeksi että hän tekisi työnsä kunnollisesti. Nukahdin tuoliin, kuten tavallisesti aina ennenkin, ja kun heräsin, oli pääni aivan vanhan _Farawayn_ suurimman väkipyörän näköinen. Takaraivoni ei ollut muuta kuin kultaamista vailla. Annan sinulle kunniasanani, että ellen olisi syntynyt päässä sellaiset korvat, jotka ovat kuin kuunarin levällään olevat purjeet myötätuulessa, olisin tukehtunut pannessani hattuni päähäni, elleivät korvani olisi pysäyttäneet sitä nenäni tasalle. Muistat kai sen tukanleikkauksen, Zoeth? No niin, koko ajan, jonka olimme Marcelluksen vierashuoneessa, tarkasteli tuo hänen ottotyttärensä minun päätäni. Hän ei kääntänyt silmiään hetkeksikään muualle. Jos hän olisi sanonut jotakin, ei se olisi tuntunut niin ilkeältä kuin tuo katseleminen. Tunsin kaljun päälakeni punastuvan niin kovasti, että luulin sen lopulta halkeavan kuin rakon. 'Et ole luullakseni milloinkaan tavannut ketään minun näköistäni, vai oletko?' kysyin häneltä, kun en enää voinut sietää tuota tuijotusta. 'En herra', vastasi hän vakavasti kuin pöllö. Hän oli oikeassa ja vastasi rehellisesti, sanoin sen hänen kunniakseen. Silloin Marcelluskin nauroi ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessamme hänen luonaan. En moiti häntä siitä. Ho, hoi! Hän ei ole täällä nauramassa nyt emmekä mekään, tahi meidän ei ainakaan pitäisi. Ei tuota tyttöstäkään nyt luullakseni naurata, tuota pientä raukkaa. Ihmettelenpä, mihin hän nyt joutuu.» * * * * * Ja sillä aikaa lapsi itsekin ihmetteli epämääräisesti ja lapselliseen tapaansa samaa asiaa. Hän oli Hallin kartanon vaunuvajassa — jos nyt noita muutamia Marcellus-vainajan omistamia aareja maata ja niillä olevia rakennuksia voidaan sanoakaan kartanoksi — kyyristyneenä vanhojen vaunujen takaistuimelle, vaunujen, joita ei oltu käytetty juuri ollenkaan hänen äitinsä, Augusta Hallin, vuosia sitten sattuneen kuoleman jälkeen. Vaunut olivat kokonaan tomuisen valkaisemattoman muslinin peitossa, jonka läpi vajan ikkunoista tulevat auringonsäteet tunkeutuivat muuttaen valaistuksen salaperäiseksi hämäräksi. Nämä katetut vaunut muodostivat Mary-'Gustan mieleisen piilopaikan. Hän oli löytänyt ne itse — mikä teki ne tietysti monta kertaa lumoavammiksi — eikä hän juuri milloinkaan käskenyt nuoria ystäviään sinne jakamaan sen suojattua yksinäisyyttä hänen kanssaan. Ne olivat hänen leikkitovereinaan, hänen telttanaan ja hänen lumottuna linnanaan, joka oli liian pyhä luovutettavaksi yleiseksi omaisuudeksi. Sinne hän pakeni sateisina lauantai- ja muina kirkkainakin päivinä, kun muut lapset, joilla oli veljiä ja sisaria, leikkivät ulkosalla. Hän halusi mielellään leikkiä yksinään ja keksiä leikkejä omasta päästään, ja muut lapset — normaalilapset, kuten niiden vanhemmat heitä nimittivät — nauroivat niille paljon mieluummin kuin uskoivat niihin vakavasti, kuten hän. Mary-'Gusta ei ollut mikään normaalilapsi, vaan 'tuo omituinen Lathropin penikka', kuten hän oli kuullut itsestään sanottavan useammasti kuin kerran. Hän ei pitänyt tuosta lauseesta. »Omituinen» ei tuntunut hänestä niinkään pahalta — sillä ehkä hän olikin omituinen — mutta hän kammoi vaistomaisesti tuota »penikka»-nimitystä. Linnuilla on poikasia ja koirilla penikoita, mutta hän ei ollut karvainen eikä höyhenpeitteinenkään. Niin ollen tunsivat hyvin harvat naapurien lapset noiden vanhojen vaunujen varjoisan sisuksen. Hänen nukkensa — kaikki viisi — viettivät suurimman osan ajastaan siellä ja David, hänen kilpikonnan värinen kissansa, tuli sinne tavallisesti pakosta. Kun Davidilla oli penikoita, mikä mielenkiintoinen kotoinen tapahtuma sattui melko usein, kieltäytyi se lujasti tulemasta koko vaunuihin sähisten ja raapien silloin aivan sopimattomaan tahi epänaiselliseen tapaan. Mary-'Gusta oli pari kertaa koettanut saada Davidin tyytyväisemmäksi tuomalla penikatkin vaunuihin, mutta niiden äiti oli heti tarttunut hampain niiden niskakarvoihin kiinni ja työläästi hilannut ne takaisin heiniin. Mutta nyt ei sillä kumminkaan sattunut olemaan penikoita, ja se nukkuikin käpertyneenä karvaiseksi tukoksi Mary-'Gustan vieressä istuimen toisessa päässä, Rosetten, joka oli pienin noista viidestä nukesta, ja Rosen, suurimman istuessa ylpeästi suorana istuimen toisessa päässä. Tuon pienimmän ja uusimman nuken ristiminen oli osaltaan sen omistajattaren luonteenomaisen ajattelemisen tulos. Hän piti Rose-nimestä senkinvuoksi, että se oli »Kahdeksan Serkusta» -nimisen kirjan sankarittaren nimi, kirjan, jota rouva Bailey, Marcellus Hallin viimeistä edellinen emännöitsijä, oli lukenut ääneen lapselle. Kun hän sai joululahjaksi uuden nuken, halusi hän ristiä senkin Roseksi. Mutta perheessä oli jo entuudestaan toinen, hyvin rakastettu Rose. Senvuoksi rupesi Mary-'Gusta ajattelemaan ja tekemään huomioitaan, ja hän älysikin, että tuollaista paksua tupakkakääryä, joita hänen kasvatusisänsä polttaa, sanotaan sikariksi, kun taasen tuollaista ohutta, joita kauppiaan kohtelias konttoristi, Eben Keeler, polttaa, sanotaan sikaretiksi. Sentähden, koska tuon suuren nuken nimi jo oli Rose, risti hän pienemmän Rosette'ksi. Mary-'Gusta ei nyt kumminkaan leikkinyt Rosettella eikä Rosellakaan, eikä kiinnittänyt huomiotaan Davidin rauhalliseen uneenkaan. Hän ei leikkinyt ollenkaan, vaan istui ajatellen jalat ristissä allaan istuimella ja kädet ristissä toisen polven ympärillä. Ja vaikka hän muistelikin kasvatusisäänsä, jonka hän tiesi menneen Taivas-nimiseen epämääräiseen paikkaan, josta edellinen emännöitsijä, rouva Bailey, ja nykyinen, rouva Susan Hobbs, ja sunnuntaikoulun johtaja herra Hower, olivat kertoneet kaikenlaisia juttuja, ajatteli hän kumminkin enemmän itseään, Mary Augusta Lathropia, jonka oli oltava mukana isänsä hautajaisissa tänään iltapäivällä ja josta ei sen jälkeen kukaan näyttänyt oikein tietävän, mihin hän joutuisi. Oli kaunis huhtikuun päivä. Vaunuvajan ja tallin suuret ovet olivat auki. Mary-'Gusta voi kuulla kanojen ja ihmisten puheen. Emännöitsijä, rouva Hobbs, ja hautausurakoitsija, herra Abner Hallet, siellä vain keskustelivat. Mary-'Gusta ei pitänyt herra Halletin äänestä, hän ei pitänyt siitä eikä sen omistajan käyttäytymisestäkään, sillä ne molemmat olivat hänen mielestään »liian imartelevia». Molemmat karmivat hänen selkäänsä. Herra Hallet koetti nyt puhua hillitysti eikä hänen äänensäkään kuulostanut niin imartelevalta kuin tavallisesti. Hän ja rouva Hobbs keskustelivat kumminkin melko kiihkeästi, ja vaikka Mary-'Gusta ei voinut kuullakaan kuin sanan silloin tällöin, oli hän kumminkin aivan varma, että nuo tuolla pihalla puhuivat hänestä. Hän oli aivan varma, että jos hän vain menee tällä hetkellä tallin ovelle, lopettavat nuo tuolla pihalla keskustelunsa heti nähdessään hänet. Jokainen, jonka hän oli kohdannut viime päivien kuluessa, oli katsonut häneen kummallisesti. Se pani hänet ajattelemaan, että hänessä on jotakin tarttuvaa, kuten tuhkarokkoa esimerkiksi, ja tuntemaan, että hänen on sen vuoksi tavalla tahi toisella hävettävä. Hän totesi hämärästi, että hänen pitäisi olla hyvin, hyvin suruissaan kasvatusisän kuoleman vuoksi. Rouva Hobbs oli sanonut, että se oli hänen velvollisuutensa, ja rouvan mielestä hän oli omituisempi kuin milloinkaan ennen, koska hän ei itkenyt. Mutta emännöitsijän sanojen mukaanhan kapteeni Hall oli päässyt huolistaan ja mennyt sinne, jossa hän saa elää onnellisena iankaikkisesti. Senvuoksi tuntuikin Mary-'Gustasta omituiselta, että hänen pitäisi itkeä kapteenin vuoksi. Kapteeni ei ollut ollut onnellinen täällä Ostablessa, hän ei ollut ainakaan näyttänyt tuota onnellisuuttaan samoin kuin muut ihmiset. Hänestä oli kapteeni näyttänyt suurelta parrakkaalta jättiläiseltä, jonka hän oli nähnyt silloin tällöin päivän kuluessa ja aina iltaisin ennen nukkumaan menoaan. Kapteenin huone vanhanaikaisine seinään nojautuvine kirjoituspöytineen, jonka hyllyllä oli täytetty lokki, astiakaapilla olevine kirjoineen ja nurkassa olevine kiilloitettuine miekkavalaan miekkoineen, tuntui hänestä mitä pyhimmältä paikalta, jonne hänet vei joka ilta yhdeksän aikaan ensin rouva Bailey ja sitten rouva Hobbs puristamaan tuon suuren miehen kättä, joka katsoi häneen hajamielisesti silmälasiensa yli ja sanoi hänelle hyvää yötä melko ystävällisesti, mutta kumminkin erikoisemmatta mielenkiinnotta. Muihin aikoihin oli häntä kovasti kielletty menemästä tuohon huoneeseen. Joskus, mutta hyvin harvoin, hän oli syönyt sunnuntaisin päivällistä Marcelluksen kanssa. Hän söi tavallisesti emännöitsijän kanssa, ja herra Hallille katettiin pöytä »tupakkahuoneeseen», kuten tyttönen nimitti tuota juuri kuvailtua huonetta, joka aina tuoksui hirveästi tupakalta. Sunnuntai-päivälliset olivat jäykkiä ja muodollisia tilaisuuksia, jolle valmistauduttaessa emännöitsijä aina käski häntä, että hänen silloin on istuttava seurana eikä vaivattava kapteeni Hallia pitkillä puheilla. Todellisuudessa oli Mary-'Gusta melkein aina hyvin iloinen, kun päivällinen oli syöty. Hän ei kyllä pelännyt kasvatusisäänsä, sillä kapteeni ei kohdellut häntä milloinkaan raa'asti eikä vihaisesti, mutta hän karttoi kumminkin aina kapteenia tuntiessaan, että tämä piti häntä jonkunlaisena »kirottuna vastuksena», jota oli ruokittava ja sitten hätistettävä pois jotenkin samoin kuin rouva Hobbs kohteli Davidia. Tyttösen päähän ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen pitäisi rakastaa häntä, kuten muut lapset näyttivät rakastavan vanhempiaan. Hän oli varma, ettei kapteenikaan rakastanut häntä siten, ja vielä varmempi siitä, ettei kapteeni kaivannut hellyyden osoituksia hänen puoleltaan. Hän oli oppinut tietämään syyn tahi ainakin luuli sen tietävänsä: hän oli vain ottotytär, ja olla ottotyttärenä on melkein yhtä pahaa kuin olla vaihdokkaana keijukaissaduissa. Hän muisti vain hämärästi äitiään, mutta tuohon muistoon liittyi muisto päivistä, jolloin sekä äiti että kapteeni Hall rakastivat ja hellivät häntä. Hän kyseli rouva Baileyltä, jota hän oli rakastanut ja jonka poistuminen heidän luotaan oli ollut hänen suurin surunsa hänen elämänsä aikana, hieman noista muistoista. Rouva Bailey oli syleillyt häntä ja kertonut paljonkin kapteeni Hallista, miten kapteeni oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi rouvan kuoleman jälkeen. »Hän oli ennen aivan erilainen, iloinen, hyväluontoinen ja seuraa rakastava, suoraan sanoen sellainen, ettet tuntisi häntä nyt samaksi mieheksikään. Hän sairastui kovasti ja kun hän tuli paremmaksi, oli hän samanlainen kuin nytkin. Tuntuu siltä, kuin hän olisi kuollut silloin myöskin, eikä hän todellisuudessa ole elänytkään sen jälkeen. Olen hyvin pahoillani kapteeni Marcelluksen vuoksi. Sinun on oltava hänelle hyvin ystävällinen kasvettuasi suureksi, Mary-'Gusta.» Ja nyt oli kapteeni kuollut, ennenkuin hän oli ollut tilaisuudessakaan kasvamaan suureksi, ja järjetön häpeän tunne sai hänet valtoihinsa. Mutta tuollaista todellista surua, tuota hirveätä lamauttavaa kuoleman aiheuttamaa kaihoa, jota täysikasvuinen tuntee jonkun rakkaan omaisen kuollessa, ei hän tuntenut. Hän oli kauhuissaan ja hieman peloissaan, mutta ei voinut itkeä kumminkaan. Ja miksi hän sitten itkisikään? »Mary-'Gusta, missä sinä olet?» Rouva Hobbs siellä kuului huutavan. Mary-'Gusta suoristi nopeasti jalkansa ja ryömi vaunujen tomuisen suojuksen alitse päivänvaloon. David, jonka uni tuli näin häirityksi, nousi myöskin, haukotteli ja ojenteli jäseniään. »Täällä minä olen, rouva Hobbs!» huusi hän vastaan. »Olen juuri tulossa sinne.» Rouva Hobbs seisoi tallin ovella. Mary-'Gusta huomasi, ettei rouvan yllä nyt ollutkaan tuota tavallista puuvillakangaspukua, vaan parhaimmat kirkkovaatteet. »Tulen heti sinne», sanoi tyttönen. »Vai tulet sinä jo! Mutta missä maailmassa sinä olet ollutkaan? Olen etsinyt sinua kaikkialta. En voinut uskoa sinun menneen tuonne vaunuvajaan tällaisena päivänä tuon elukan kanssa.» Hän tarkoitti Davidia, joka ilmestyi näkyviin unisin silmin. »Minun on todellakin pakko sanoa, etten luullut sinun voivan kuljeskella kissan kanssa tällaisena päivänä», toisti rouva Hobbs. »Mutta minäpä voin», sanoi Mary-'Gusta. David haukotteli ilmaisten nähtävästi synnynnäisen halveksimisensa kaikkia emännöitsijöitä kohtaan yleisesti. »Tule nyt suoraan kanssani huoneeseesi», lisäsi rouva Hobbs. »On juuri sen verran aikaa jäljellä, että ennätät pukeutua hautajaisiin.» »Pukeutuako? Miten sitten?» kysyi Mary-'Gusta. »Vaihtamalla vaatteesi toisiin, tietysti.» »Pukeutuvatko ihmiset tavallisesti hautajaisiin?» »Tietysti. Millainen hullunkurinen kysymys!» »En tiennyt sitä, sillä en ole milloinkaan ollut mukana.» »Etkö?» »Tarkoitan, ettei minua milloinkaan ole kutsuttu sellaisiin. Miksi on pukeuduttava uudestaan?» »Miksi, miksi, senvuoksi, että tapa on sellainen. Älä nyt kysele enää, vaan kiiruhda. Mihin sinä nyt, taivaan nimessä, aiot vieläkin mennä?» »Aioin mennä hakemaan Rosea ja Rosettea. Niiden kai on myöskin pukeuduttava?» »Millainen päähänpisto! Oletko leikkinyt nukillasi tänäänkin? En ole milloinkaan nähnyt tuollaista lasta, en totisesti! Olet todellinen pieni pakana. Haluaisitko, että joku leikkisi nukillaan sinunkin hautajaisissasi, tahtoisin sen tietää?» Mary-'Gusta mietti. »En tiedä», sanoi hän ajateltuaan asiaa. »Mutta luullakseni en panisi vastaankaan. Onko niillä nukkia taivaassakin, rouva Hobbs?» »Siunatkoon! Ei tietystikään. Nukkia taivaassa? Millainen päähänpisto!» »Eikö kissojakaan?» »Ei! Älä nyt kysele tuollaisia hullutuksia.» Mary-'Gusta ei sitten enää kysellytkään tuollaista, mutta hänen vakaumuksensa, että taivas — rouva Hobbsin taivas — on kyllä luultavasti hyvä paikka emännöitsijöille ja muille täysikasvuisille, mutta huono lapsille, varmistui. He menivät taloon keittiön ovesta ja nousivat sitten takaportaita Mary-'Gustan huoneeseen. Kaikkien huoneiden varjostimet olivat alhaalla, ja talo oli senvuoksi pimeä ja synkkä. Lapsi olisi halunnut kysyä kaiken tämän syytä, mutta kuullessaan ensimmäisen sanan käski rouva Hobbs häntä vaikenemaan. »Et saa puhua mitään», sanoi hän. »Miksi en?» »Senvuoksi, ettei sellainen nyt sovi. Kiiruhda pukeutumaan.» Mary-'Gusta luikerteli vapaaksi arkipuvustaan. Sitten vei rouva Hobbs hänet pesutelineen luo ja hankasi hänen kasvonsa puhtaiksi melko kovakouraisesti. Kammattuaan ja letitettyään hänen »sianhäntänsä», kuten rouva Maryn palmikoita nimitti, sitoi hän mustan rusetin kummankin päähän. »Kas niin!» huudahti rouva. »Olet nyt kerrankin elämässäsi puhdas kumminkin! Kiiruhda nyt ja pue nämä vuoteellasi olevat vaatteet yllesi.» »Näihin» sisältyivät Mary-'Gustan parhaat kengät ja puku sekä pari uusia mustia sukkia. Kun pukeutuminen oli loppunut, asetti emännöitsijä hänet huoneen keskelle ja kiersi hänet monta kertaa tehden lopullisen tarkastuksensa. »Kas niin», sanoi hän tyytyväisesti huoahtaen. »Kukaan ei voi sanoa, etten ole nähnyt niin paljon vaivaa sinusta, kuin kukaan ikinä vain voi. Nyt lähdet alakertaan ja istuudut juuri siihen, mihin käsken, kunnes palaan luoksesi. Et saa puhua sanaakaan, et sittenkään, vaikka mitä tapahtuisi.» Hän tarttui tytön käteen ja talutti hänet alakertaan, pääportaita. Kun he laskeutuivat sinne, oli Mary-'Gustan vaikea olla huudahtamatta hämmästyksestä. Pääovi oli auki — jota Mary-'Gusta ei ennen milloinkaan ollut nähnyt avattavan. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt mielessään, ettei se olekaan mikään oikea ovi, vaan jonkunlainen oven kuva, kuten hänen nukketalonsa ikkunat. Mutta nyt se oli selkoselällään, ja herra Hallet, joka on pukeutunut mustaan, kainaloiden alta hyvin rypistyneeseen pukuun, seisoi kynnyksellä ollen lempeämmän näköinen kuin milloinkaan ennen. Vastaanottohuoneen ovet olivat myöskin auki, ja oli se, ollen muuten paljon pyhempi ja kielletympi paikka kuin tupakkahuone — aina mikäli Mary-'Gusta voi nähdä, täynnä tuoleja. Rouva Hobbs vei hänet vastaanottohuoneen takana olevaan pieneen huoneeseen ja viitattuaan jouhikankaalla päällystettyyn mustaan saksanpähkinäpuusohvaan kuiskasi hän Mary-'Gustalle, että hän istuutuisi siihen eikä liikahtaisi. »Muista nyt», kuiskasi hän, »ettet puhu etkä liikahda. Tulen takaisin heti.» Jäätyään yksikseen katseli Mary-'Gusta suurin silmin pientä vierashuonetta. Sekin oli muuttunut, ei kuitenkaan niin paljon kuin vastaanottohuone, vaan muuttunut kumminkin. Useimmat huonekalut oli viety sieltä pois. Nuo mitä mukavimmat nojatuolit, niiden joukossa kiikkutuolikin, jonka selustaa oli peittänyt komea, papukaijan kuvalla koristettu suojusliina, oli viety muualle. Siellä ei ollut enää kuin pari kolme tavallista suoraselkäistä tuolia ja »soittotuoli», joka oli siirretty muutamaan nurkkaan. Kun Mary-'Gusta huomasi soittotuolin, karmivat hänen selkäänsä rikollisen pelon väristykset. Tuo tuoli oli hänestä aina ollut talon suurin ja erikoisin komeus. Ei senvuoksi, että se olisi ollut kaunis, sillä sellainen se ei selvästikään ollut, vaan sentähden, että se kätki täytetyn istuimensa alle niin ihmeellisen salaisuuden. Kapteeni Marcellus oli tuonut sen kotiin monta vuotta sitten, kun hän oli meriäkyntävä poikamies ja teki matkoja Hampuriin. Normaalitilassaan se oli hyvin hiljainen ja ruma tuoli, mutta sen toisen käsipuun alla oli jarrusäppi ja istuimen alla soittolaatikko. Kun tuo säppi aukaistiin ja joku sattui siihen silloin istuutumaan, rupesi koneisto soittamaan »Campbellit ovat tulossa»-nimistä kappaletta hilpeästi ja kilisevästi. Se soitti sitäpaitsi kappaleen loppuun, ellei säppiä työnnetty jälleen kiinni. Mary-'Gustan mieli pyöri tuossa tuolissa alinomaa. Häntä oli kielletty jyrkästi koskemasta siihen ja useammasti kuin kerran oli hänet pistetty pimeään vaatekomeroon senvuoksi, ettei hän ollut malttanut pysyä siitä erillään. Kiusaus oli kumminkin aina olemassa eikä hän voinut sitä vastustaa, semminkään silloin, kun rouva Hobbs ja isäpuoli sattuivat olemaan poissa. Kun hän viimeksi oli pannut sen soimaan, oli hän katkaissut säpin. Kuunneltuaan sen soittoa oli hän vetänyt sen, mutta säppi, joka täydellisesti lopetti soiton ja esti sen ettei tuoli muuttunut minkäänlaiseksi ansaksi varomattomalle, ei mennytkään enää paikoilleen. Ja nyt se oli tuossa ladattuna ja valmiina, niin sanoaksemme, ja hän oli siitä vastuussa. Jos nyt otaksutaan — oli miten hirveätä sellainen olisikaan — että joku istuutuisi siihen nyt iltapäivällä — niin —! Hän huohotti ja laskeutui nopeasti sohvalta lattialle. Sitten hän muisti rouva Hobbsin erikoisen määräyksen ja epäröi. Herra Hallet, joka seisoi lämpiön toisessa päässä olevan pääsisäänkäytävän vieressä, kuuli hänen liikkuvan ja tuli, varpaisillaan vierashuoneeseen. »Mikä sinua vaivaa, pieni tyttöseni?» kuiskasi hän rauhoittavasti. »Ei mikään», huohotti Mary-'Gusta. »Aivanko varmasti?» »Aivan, herra Hallet.» »No hyvä sitten. Istuudu nyt sohvaan ja ole aivan hiljaa. Et saa hiiskahtaakaan. Vieraat tulevat nyt. Istu nyt siinä paikoillasi kuin hyvä tyttö ainakin.» Mary-'Gusta palasi senvuoksi paikoilleen sohvaan vapisten pelosta. Paikaltaan voi hän nähdä koko lämpiön ja sen toisessa päässä olevan oven kautta suureen vierashuoneeseen, jossa oli myöskin pitkiä tuolirivejä. Ja hänen kauhukseen alkoi nyt noille tuoleille ilmestyä istujia. Vieraat, joista useimmat olivat pukeutuneet kahiseviin ja ratiseviin kirkkopukuihinsa, tulivat varpaisillaan huoneeseen istuutuen niin, että hän voi katsella heitä ja he häntä. Hän ei uskaltanut nyt liikahtaakaan, puhumattakaan siitä, että olisi mennyt soittotuolin luo, vaikka sellainen teko ehkä olisi ollut hyödyksikin, vaan jäi paikoilleen sohvaan ja värisi. Hetkisen kuluttua tuli rouva Hobbs huoneeseen hyvin juhlallisesti sunnuntaipuvussaan ja istuutui hänen viereensä. Sitten ohjattiin tuomari ja rouva Baxter tuohon pieneen huoneeseen, ja he ottivat pari jäljellä olevaa tuolia haltuunsa. Tuomari kumarsi ja hymyili, ja rouva Baxter nojautui taputtamaan Mary-'Gustan kättä. Mary-'Gusta koetti myöskin hymyillä, mutta onnistuikin vain muuttamaan kasvonsa yhä surkeamman näköisiksi. Rouva Hobbs kuiskasi hänelle, että hän istuisi suorassa. Pääovesta tuli nyt alituisesti uusia vieraita. Kaikki tulivat aluksi vastaanottohuoneeseen ja useat sinne jäivätkin toisten mentyä suureen vierashuoneeseen. Siellä oleva tuolimäärä osoittautui pian riittämättömäksi, ja herra Halletin oli pakko hakea lisää pienestä huoneesta. Siellä oli enää jäljellä vain pari tuolia, muudan korkea, vanhanaikainen vieteri-istuimella varustettu perhekalleus ja sitten soittotuoli. Mary-'Gusta tuijotti siihen ja toivoi toivomistaan. Nyt saapui pastori, herra Sharon, tervehtien tuomaria, rouva Baxteria, rouva Hobbsia ja Mary-'Gustaa. Hänkin taputti tyttösen kättä. Rouva Hobbs kuiskasi pastorille hyvin ylpeästi, että hautajaisista näytti muodostuvan suurimmat, mitä milloinkaan oli Ostablessa vietetty, jolloin pastori Sharon nyökäytti päätään. Odotettuaan sitten hetkisen meni pastori varpaisillaan lämpiön poikki pysähtyen pääoven viereen. Kuului pukujen ja sunnuntaipaidanetujen lopullista kahinaa, ja sitten muuttui kaikki painostavan hiljaiseksi. Hiljaisuuden rikkoi kumminkin kartanolta kuuluva pyörien ratina, ja ovella seisova herra Hallet kohotti varoittaen kättään. Hetkistä myöhemmin toi hän ovesta pari vierasta lisää ja johti heidät vastaanottohuoneen poikki suureen vierashuoneeseen. Mary-'Gusta voi selvästi nähdä nämä viimeiseksi saapuneet. He olivat molemmat miehiä, toinen suuri, punakka ja parrakas, ja toinen pieni, hento ja harmaapäinen. Vieraat liikahtelivat paikoillaan ja jokainen kääntyi katsomaan tulijoita. Muutamat olivat sen näköisiä, kuin he olisivat tunteneet tulijat, mutta he eivät kumartaneet, sillä nähtävästi ei sellainen tuttavallisuus sopinut hautajaisissa. Herra Hallet liukui tietysti varpaisillaan tuohon pieneen huoneeseen katsellen ympärilleen. Sitten hän Mary-'Gustan suunnattomaksi hämmästykseksi otti tuon vieteripohjaisen tuolin toiseen ja soittotuolin toiseen käteensä, ja hiipi varpaisillaan pois. Hän sijoitti nuo tuolit pienemmän huoneen oven vieressä olevan tuoliryhmän takimmaiseen riviin ja viittasi noille molemmille miehille, että he istuutuisivat niihin. Mary-'Gusta ei voinut sietää sitä enää. Hän pelkäsi kyllä rouva Hobbsia, herra Halletia, Baxtereita ja koko tuota tuijottavaa joukkoa, mutta hän pelkäsi vielä enemmän tulossa olevaa onnettomuutta. Hän tarttui emännöitsijän hihaan. »Rouva Hobbs», kuiskasi hän värisevällä äänellä. »Voi rouva Hobbs!» Rouva Hobbs irroitti hänen sormensa hihasta. »Sshh!» hän kuiskasi. »Hshh!» »Mutta — kuunnelkaahan nyt toki, rouva Hobbs.» »Sshh! Et saa puhua. Ole vaiti, taikka —» Tuo pieni harmaahapsinen vanhus istuutui vieteripohjaiseen tuoliin. Suurempi mies epäröi hetkisen, levitti sitten hännystakkinsa helmat ja istuutui myöskin. Ja tuolin pohjassa oleva soittovehe rupesi silloin iloisesti ja reippaasti soittaen ilmoittamaan, että »Campbellit ovat tulossa, hurraa, hurraa!» Jolloin kapteeni Shadrach Gould nousi tuosta tuolista nopeasti ja epäröimättä. Herra Zoeth Hamilton nousi myöskin, kuten monet muutkin läheisyydessä istuvat. Hälistiin ja kolisteltiin tuoleja samalla kun kuiskaillen huudahdettiin. Mutta uutinen Campbellien pikaisesta saapumisesta vain leveni soiton tahdissa. Joku tirskui ja pian seurasivat muutamat muutkin hänen esimerkkiään toisten suhistessa varoittavasti: »Hush!» »Taivas ja maa!» sanoi tuomari Baxterin rouva. Rouva Hobbs oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa hyvinkin paljon. Kapteeni Shadrachin kalju päälaki punastui tulipunaiseksi, kun hän katseli avutonna ympärilleen. Herra Hallet, joka oli tottunut kaikenlaisiin odottamattomiin tapauksiin hautajaisissa — vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia, meidän onkin ilmoitettava, ettei hän milloinkaan ennen ollut joutunut tällaiseen tilanteeseen — riensi niin nopeasti kuin suinkin onnettomuuspaikalle, ja rouva Hobbs kiiruhti hänen avukseen. Yhdessä he sitten koettivat kuiskaillen saada vastahakoista säppiä paikoilleen koneiston yhä vain soittaessa. Herra Hallet antautui kumminkin lopulta. Hän tarttui tuoliin ja kiidätti sen ruokasaliin. Kapteeni Shadrach Gould kuivasi kasvonsa nenäliinallaan ja seisoi, koska hänellä ei ollut tuolia, johon hän olisi voinut istuutua. Rouva Hobbs, joka oli melkein yhtä punainen kuin kapteenikin, peräytyi ja pyörtyi sohvalle. Pastori Sharon rykäisi selvittääkseen kurkkunsa. Ja yhä vieläkin kuului ruokasalin suljetun oven takaa soittotuolin kilkatus: »Campbellit ovat tulossa! Hurraa, hurraa!» Pieni, rikollinen ja pelästynyt Mary-'Gusta raukka kätki kasvonsa käsiinsä. II. »Ja nyt, herrat», sanoi tuomari Baxter, »olemme siis täällä. Istuutukaa ja olkaa kuin kotonanne. Minulla on teille paljon puhuttavaa ja toivoakseni voin hämmästyttää teidät. Täällä olisi tuoleja.» Kapteeni Gould ja herra Hamilton olivat tuomarin kirjastossa. Hautajaiset olivat ohi ja kaikki, mikä oli ollut ruumiillista Marcellus Hallissa, oli haudattu Ostablen hautausmaahan. Hänen entiset ystävänsä ja liiketoverinsa olivat poikenneet hautausmaalta palatessaan tuomarin luo tämän erityisestä pyynnöstä. Hän halusi, kuten hän oli sanonut, keskustella heidän kanssaan tärkeästä asiasta. »Miksi ette istuudu, kapteeni?» kysyi tuomari huomattuaan, että vaikka Zoeth olikin istuutunut hänelle tarjottuun tuoliin, Shadrach kumminkin seisoi. Kapteeni Shadrach laski kätensä nojatuolin selustalle ja katsoi tuomariin hyvin vakavasti, mutta samalla kumminkin hieman veitikkamaisesti. »Sanoakseni teille totuuden, tuomari», hän sanoi hitaasti, »en luullakseni voi enää milloinkaan istuutua mihinkään niin huolettomasti kuin ennen. Puhuitte hämmästyksestä, ettekö puhunutkin? Olen jo hämmästynyt kerran tänään iltapäivällä ja olen taipuvainen luulemaan, etten sitä niinkään helposti voi unhottaa. Tavallisesti en epäile juuri mitään, mutta tämän jälkeen en mene sanomaan, kuinka käy. Sanokaa, oletteko yhdistänyt tuohon tuoliin jonkun soittokoneen tahi ilotulituksen?» Tuomari Baxter nauroi sydämellisesti. »En», hän sanoi heti voidessaan taas puhua. »Ei, kapteeni, huonekalujani ei ole ladattu.» Kapteeni pudisti päätään. »Huh!» hän huokaisi istuutuen varovaisesti nojatuoliin. »Sehän tuo toki on siunattu asia. En ole niin nuori kuin ennen enkä luullakseni voisi sietää muutakaan tuollaista mieliharmia. Huh! Älkää puhuko minulle! Kun tuo piruullinen soitto alkoi kuulua altani, lyön vetoa, että hyppäsin kolme jalkaa korkealle. Hidastelen ehkä hieman istuutuessani mutta saatte ajaa minut pellolle, ellen voi nousta seisoalleni nopeasti tarpeen vaatiessa. Ja sitten luulin, ettei tuo tyhmä kapine milloinkaan lopettaisikaan.» Herra Hamilton liikahteli levottomasti. »Hush, hush, Shadrach!» hän pyysi. »Ajattele nyt toki mitä puhut. Muista, että olet juuri tullut kirkkomaalta.» »Tullut kirkkomaalta! Koira vieköön! Halusin jo kerran noissa hautajaisissa mennä sinne ikuisiksi ajoiksi. Tahdoin vain päästä pois tuosta huoneesta ja kätkeytyä jonnekin, missä ihmiset eivät olisi voineet minua katsella. Annan sinulle sanani, että tunsin kuumenevani kuin tiivis kamiini. Kiitin onneani, ettei minulla ollut selluloidikaulusta kaulassani, sillä sellainen olisi varmasti syttynyt tuleen. Kaikista kirotuista tilanteista, joihin ihminen voi joutua, oli —» »Shadrach!» »Kuulen, kuulen, Zoeth! Kyllä minä rauhoitun. Mutta puhuaksemme kiroilemisesta, niin jos tietäisit, miten paljon tuollaisia sanoja silloin siellä pyöri kielelläni, kiittäisit minua, etten niitä lausunut. Minun oli kumminkin pakko purra hampaani kovasti yhteen voidakseni olla sen tekemättä, sanon sen sinulle.» Herra Hamilton kääntyi nyt isännän puoleen. »Annatte kai Shadrachille anteeksi, ettekö annakin, tuomari», sanoi hän pyytävästi. »Hän ei todellisuudessa tarkoita mitään pahaa ja Marcelluksen kuolema surettaa häntä varmasti yhtä paljon kuin minuakin.» »Tietysti», pisti kapteeni väliin. »Zoeth on aina hirmuisesti peloissaan, että minä lopulta joudun helvettiin. Hän unhottaa, että olen ollut merillä melkein koko ikäni, eikä muista, että laivassa on käytettävä puhuessa voimakkaita sanoja. Tavallinen puhetapa voi kyllä kelvata kaupanteossa, mutta sillä ei saada purjelaivaa mihinkään, sillä ellei puhetta suolata, ei siinä ole minkäänlaista makuakaan. Olen nyt sanonut sanottavani tällä kertaa, Zoeth. Säästän loput siihen asti, kunnes tapaan sen haaskan, joka latasi tuon tuolin minun varaltani.» Tuomari nauroi jälleen. Sitten hän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä pari kokoon taitettua paperiarkkia. »Herrat», hän sanoi vakavasti, »pyysin teitä tulemaan tänne kanssani, koska tiedossani on eräs tärkeä asia, josta minun, koska olin kapteeni Hallin lainopillinen neuvonantaja, on pakko keskustella kanssanne.» Kapteeni Shadrach ja Zoeth katsoivat toisiinsa. Shadrach pureskeli viiksiään. »Hum!» hän mumisi. »Luultavasti koskee asia Marcelluksen liikeasioita, vai mitä?» »Kyllä.» »Hyvähän tuo on, että saamme nekin tietää. Koskevatko ne jotenkin Zoethia ja minuakin?» »Kyllä, teitä molempia. Tässä», hän näytti toveruksille toista taitettua paperia, »on kapteeni Hallin testamentti. Kirjoitin sen hänen pyynnöstään vuosi sitten ja hän on määrännyt minut sen toimeenpanijaksi.» Zoeth nyökäytti päätään. »Otaksuimmekin sitä», hän huomautti. »Hän ei olisi mistään saanutkaan siihen parempaa miestä», lisäsi Shadrach korostavasti. »Kiitoksia. Kapteeni Hall lahjoittaa koko omaisuutensa — tarkoitan melkein, sillä hänen emännöitsijälleen, rouva Hobbsille, on annettava parisataa dollaria ja eräille muille muutamia pienempiä lahjoja — kasvattityttärelleen Mary Lathropille.» Molemmat kuuntelijat nyökäyttivät jälleen. »Odotimmekin sitä, luonnollisesti», sanoi kapteeni. »Muuten hän ei tietysti olisi voinut menetelläkään. No niin, tyttö saa kai melko suuren perinnön, eikö saakin?» Tuomari Baxter pudisti päätään. »Ei, ei ollenkaan», sanoi hän surullisesti. »Tämä on osa noista hämmästyttävistä tiedoista, joista alussa mainitsin. Kapteeni Hall oli kuollessaan köyhä mies, kun puhutaan rehellisesti.» Oli ilmeistä, että tuo ennustettu hämmästys oli nyt muuttunut todellisuudeksi, sillä molemmat toverukset eivät tahtoneet uskoa korviaan. »Ette suinkaan tarkoita sitä, tuomari?» huohotti Zoeth. »Köyhä! Marcellusko köyhä!» huudahti Shadrach. »Mitä puhetta se sellainen on? Hänellä ei kyllä ollut enempää, kuin meillä muillakaan», — hän epäröi, katsahti Zoethiin ja jatkoi: — »silloin kun liikkeemme lopetettiin vuonna 79, mutta hän läksi merille jälleen ja kokosi melkoisesti rahaa. Sittenhän ansaitsi hyvin arvopaperikaupallakin. Tiedän sen kuten sinäkin Zoeth. Kuinka hän niin ollen voi olla köyhä?» »Koska hän, kuten monet muutkin onnelliset keinottelijat, jatkoi keinotteluaan, kunnes joutui häviölle. Hän menetti voitonmahdollisuutensa osakemarkkinoilla, ja sanoakseni suoraan, kapteeni Hall on ollut murtunut mies sekä sielultaan että ruumiiltaan hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Huomasitte kai itsekin hänessä tapahtuneen muutoksen? Tarmokkaasta liikemiehestä muuttui hän melkein erakoksi. Hän ei seurustellut juuri kenenkään kanssa, erosi kaikista vanhoista ystävistään ja eleli yksinään emännöitsijänsä ja Mary-'Gustan, tuon pienen tytön, kanssa. Huomasitte kai, miten hänen suhteensa teihinkin muuttui?» Herra Hamilton huokasi. »Kyllä», hän sanoi. »Totesimme, ettei hän milloinkaan tullut vieraisille luoksemme eikä —» »Eikä ollut juuri kovinkaan ystävällinen tullessamme hänen luokseen», lopetti kapteeni Shadrach. »Niin, huomasimme sen kyllä. Sanon sen kumminkin, tuomari, etteivät hänen varansa voi vielä olla lopussa, sillä mihin hän ne kaikki olisi voinutkaan tuhlata.» »Jumala sen tietää. Mitä raha-asioihin tulee, suhtautui hän niihin kuin lapsi viimeisinä ikävuosinaan. Mahdollisesti hän tuhlasi niitä epäedullisiin arvopaperikeinotteluihin ja tiedän hänen ostaneen paljon arvottomia kaivososakkeita. Kaikissa tapauksissa ovat ne nyt menneet, lukuunottamatta muutamia tuhansia. Tilukset ja rakennukset on kiinnitetty viimeistä tikkua myöten ja luullakseni on vielä paljon maksamattomia velkojakin. Mutta kaikki, mitä jää jäljelle, on lahjoitettu Mary-'Gustalle. Kaikki nimittävät häntä niin ja tuo tapa näyttää tarttuneen minuunkin. Loput on säilytettävä hänelle.» Kapteeni Shadrach ajatteli kuulemaansa. »Luultavasti teidän säilytettäväksenne», hän huomautti. »Kuten jo äsken sanoin, ei hän mistään olisikaan löytänyt parempaa miestä siihen toimeen.» »Hän luuli kumminkin tietävänsä parikin parempaa sellaista, ja mielestäni hän oli oikeassa. Tarkoitan teitä, herrat.» Tämä ilmoitus ei tehnytkään sitä vaikutusta kuin tuomari oli odottanut. Hän oli odottanut huudahduksia ja vastaväitteitä, mutta sen sijaan hänen vieraansa katsoivatkin toisiinsa ja häneen hämmästyneinä. »Mitä sanoittekaan?» kysyi herra Hamilton. »Jostakin minulle tuntemattomasta syystä en ymmärtänyt sanojanne.» Tuomari Baxter kääntyi nyt kapteenin puoleen. »Te kai ymmärsitte sanani, ettekö ymmärtänytkin, kapteeni Gould?» kysyi hän. Mutta Shadrach pudisti päätään. »En, en ollenkaan», hän änkytti. »Olen jostakin syystä aivan kuin pyörällä päästäni. Luullakseni ei järkeni enää ollenkaan juokse, sillä tuo äskeinen mieliharmi katkaisi ehkä pääsuonen. En tiedä tällä haavaa mitään muuta, kuin että Campbellit ovat tulossa. Mitä sanoittekaan?» »Kerroin, että kapteeni Marcellus Hall on lahjoittanut koko omaisuutensa kasvattityttärelleen. Hän on jättänyt sen säilytettäväksi, kunnes tyttö vanhenee, ja hän pyytää teitä tuon omaisuuden säilyttäjiksi ja lapsen holhoojiksi. Ymmärrättekö nyt?» Selitys oli tarpeeksi valaiseva ja he ymmärsivät. Mutta tämä ymmärtäminen halpasi selvästi jollakin tavoin heidän puhe-elimensä. Zoeth kalpeni ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Shadrachin suu aukeni ja sulkeutui monta kertaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. »Tietysti», jatkoi Baxter, »ennenkuin sanon enempää, on minun luullakseni ilmoitettava teille eräs asia. Kapteeni Hall nimittäin toivoi, että te yhdessä rupeaisitte Mary-'Gustan holhoojiksi, sallisitte hänen asua luonanne ja käyttäisitte hänen perintöään hänen kasvattamiseensa ja hänen vaatetukseensa. Sitäpaitsi maksetaan teille joka viikko muutamia dollareja hänen ylöspidostaan. Marcelluksen toivo oli sellainen, mutta se on vain toivo eikä mitään muuta. Se ei sido teitä millään tavalla. Teillä on täysi oikeus kieltäytyä ja —» Kapteeni Shadrach keskeytti. »Odottakaa nyt hieman», hän sanoi huohottaen. »Kääntäkää nyt kokka vastatuuleen hetkiseksi. Herran nimessä! Tarkoitatteko, että minun ja Zoethin on vietävä tuo tyttönen mukanamme kotiimme, pidettävä huolta hänestä, puettava hänet, syötettävä häntä ja kasvatettava häntä, ja — ja —?» Hän keskeytti osaamatta kiihkoissaan sanoa enempää. Tuomari nyökäytti päätään. »Kyllä», hän vastasi. »Juuri sellaiseen hän toivoi teidän suostuvan. Mutta, kuten jo sanoin, teidän ei ole pakko suostua sellaiseen, sillä siihen ei ole minkäänlaista laillista pakkoa. Voitte kieltäytyä, jos se teistä tuntuu paremmalta.» »Jos meistä tuntuu! Koira vieköön, Baxter, mikä Marcellusta oikeastaan vaivasikaan? Oliko hän niin pyörällä päästään, että hän tuli lopulta hulluksi?» »Ei. Hän oli silloin aivan terve.» »No silloin, Zoeth», hän kääntyi nopeasti herra Hamiltoniin päin, joka yhä istui kalpeana ja sanatonna tuolissaan. »Zoeth», hän huudahti, »oletko elämässäsi kuullut hullumpaa? Oletko ikinä kuullut mahdottomampaa ehdotusta?» Mutta Zoeth pudisti vain päätään. Hänen vaitiolonsa näytti vain enentävän hänen ystävänsä kiihtymystä. »Oletko?» karjaisi kapteeni. Zoeth mumisi jotakin tavalliseen tapaansa, ettei hän tiennyt. »Etkö tiedä? Kyllä sinä tiedät! Lausu vain julki ajatuksesi äläkä ollenkaan kursaile. Älä istu siinä kuin mikäkin laivan kokkakoriste, tuijottaen ilmaan. Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, miten mahdoton tuo ehdotus on. Herran nimessä, puhu nyt jotakin! Kuuletko?» Mutta herra Hamilton sanoi vain: »Hush, Shadrach», hän änkytti, »älä viitsi kiroilla!» »Kiroilla! Kiroilenko minä? Istut siinä kuin — Voi kiemurteleva hirtetty Judas, haluaisin —!» Häneltä — niin häneltäkin puuttui sanoja tunteittensa ilmaisemiseen eikä hän voinut muuta kuin heristellä nyrkkejään ja ähkiä. Baxter käytti tilaisuutta hyväkseen. »Ennenkuin teette lopullisen päätöksen, herrat», hän sanoi, »toivon, että ajattelisitte tilannetta vakavasti. Tyttö on vain seitsenvuotias eikä hänellä meidän tietääksemme ole sukulaisia missään. Ellette suostu hänen holhoojikseen, määrää luullakseni oikeus hänelle sellaisen. Mutta kuka tuoksi holhoojaksi määrätään ja mihin tuo tyttö-raukka joutuu, en todellakaan tiedä. Ja kirjoittaessaan määräyksensä oli kapteeni Marcellus aivan terve, ja hän tiesi mitä hän teki.» Shadrach keskeytti. »Tiesikö hän?» huudahti hän. »Silloin on minun pakko sanoa, että —» »Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä. Minulla on hallussani kirje, jonka hän kirjoitti samoihin aikoihin kuin testamenttinsakin. Se on osoitettu teille molemmille. Tässä se on. Luenko sen teille, vai haluatteko mieluummin lukea sen itse?» »Mielestäni on parasta, että luette sen meille, tuomari», sanoi Zoeth. »Luullakseni ei Shadrach enkä minäkään voi lukea juuri mitään tällä hetkellä. Olkaa niin hyvä ja lukekaa se meille. Shadrach, ole nyt hiljaa ja kuuntele.» Kapteeni avasi suunsa ja kohotti toisen kätensä. »Ole nyt hiljaa, Shadrach», toisti Zoeth. Käsi vaipui alas ja kapteeni huokaisi. »Hyvä on, Zoeth», hän sanoi. »Pidän suuni kiinni niin kauvan kuin vain voin. Antakaa nyt kuulua, tuomari.» Kirje oli pitkä, sillä tuomari levitti eteensä monta suurta täyteen kirjoitettua arkkia. Se alkoi: »Shadrach Gouldille ja Zoeth Hamiltonille, vanhoille tovereilleni ja ystävilleni! Kirjoitan nyt teille senvuoksi, että olen tuntenut teidät hyvin koko ikäni, ja sentähden, että olette ainoat todelliset ystäväni maailmassa.» »Minäkin olin hänen ystävänsä tahi koetin ainakin tulla sellaiseksi», sanoi Baxter keskeyttäen lukemisensa, »mutta hän luotti teihin ja puhui aina teistä kuin vanhimmista ja läheisimmistä ystävistään. Hän sanoi minulle usein, että hän voi varmasti luottaa teihin. Kuunnelkaahan nyt.» Kirjoittaja kertoi nyt, että hänen terveytensä oli huonontunut, ja sanoi luulevansa, että hän voi kuolla milloin tahansa, johon hän mainitsi täydellisesti alistuvansa. »Olisin iloinen päästessäni pois (Kapteeni Hall oli kirjoittanut), ellei muudan asia minua huolettaisi. Vaimoni kuoltua olen välittänyt vähän elämästä ja kuta nopeammin se päättyy sitä parempi. Suhtaudun siihen siten. Mutta minulla on tytärpuoli, Mary Augusta Lathrop, ja hänen vuokseen on minun pakko pysytellä laivassani niin kauan kuin suinkin. En ole osannut olla hänelle oikea isä. Olen kyllä koettanut, mutta en näytä oppivan taitoa, ja luullakseni olen jo liian vanhakin sellaiseen. Kuoltuani ei hänellä ole ainoatakaan sukulaista, joka voisi pitää huolta hänestä. Tämä asia on huolestuttanut minua suuresti ja olen ajatellut sitä melko paljon, sanon sen teille. Lopulta olen kumminkin päättänyt jättää hänet teidän haltuunne. Toivon että otatte hänet luoksenne ja kasvatatte hänet hyväksi tytöksi ja hyväksi naiseksi, samanlaiseksi kuin hänen äitinsäkin oli. Tiedän, että olette ainoat sopivat henkilöt siihen hommaan.» »Kirkas tuli ja leimaus!» ei Shadrach voinut olla huudahtamatta. »Hush, Shadrach!» varoitti herra Hamilton, »jatkakaa, tuomari.» Baxter jatkoi lukemistaan. Kirjeessä puhuttiin nyt testamentista ja omaisuudesta, senverran kuin sitä nyt tuli jäämään lapselle. Kirjoittaja toivoi, että se käytettäisiin, sitten kuin se oli muutettu rahaksi, lapsen kasvattamiseen. Sitten seurasi pari sivua epäjohdonmukaisia muistiinpanoja osakekaupoista ja muista rahojen sijoittamisista, joista selvästi voitiin huomata, miten kapteeni Hallin järki ja liikemieskyky olivat heikentyneet viimeisten vuosien kuluessa. Sitten seurasi: »Kun saatte kuulla tämän ensimmäisen kerran, tiedän teidän molempien ajattelevan, ettette ole päteviä pitämään huolta tytöstäni. Sanotte varmaankin, ettei teillä kummallakaan ole ollut omia lapsia, ja huomautatte, että olette aivan kokemattomia sellaiseen. Mutta olen ajatellut asiaa ja tiedän olevani oikeassa. En voisi löytää parempia luotseja maalta enkä mereltä. Shadrach on ollut merillä purjelaivojen kapteenina. Hän on tottunut käskemään ja näkemään että hänen käskyjään totellaankin. Hän oli perämiehenäni monilla matkoillani ja sitten toverinani maissa. Tunnen hänet kannesta köliin asti. Hän on rehellinen ja kätevä, ja voi komentaa vaikka minkälaista laivaa. Hän pitää kyllä tytön siinä suunnassa, jota tytön on purjehdittava käydessään koulua, ja varoo, ettei tyttö ajaudu karille eikä lähde risteilemään huonossa seurassa. Zoeth taasen on hankkinut kokemuksensa maissa. Hän on hurskas mies, yhtä hyvä kirkon ulkopuolellakin kuin sen sisässäkin, mikä kokemukseni mukaan ei ole niinkään tavallista. Hän on saavuttanut kaikkialla Cape Codissa rehellisen kauppiaan maineen. Hän on pitävä huolta Maryn uskonnollisesta kasvatuksesta ja opettava Marylle, miten on tehtävä oikein ja ajateltava rehellisesti. Olette toistenne vastakohtia melkein kaikissa suhteissa, mutta kumpainenkin olette rehellisiä ja suorasukaisia omalla tavallanne. En anna Marya toiselle enkä toiselle, vaan teille molemmille yhteisesti. Tiedän olevani oikeassa.» »Hän puhui tästä asiasta minulle monta kertaa», sanoi tuomari. »Koska teillä kummallakin on erilaiset kokemukset ja tottumukset, tuntui hänestä tällainen suunnitelma ja yhdistelmä aivan ihanteelliselta. Hän näytti ajattelevan, ettei tyttö seurassanne voi saada muuta kuin oikean kasvatuksen. Olen melkein lopussa, sillä tässä ei ole kuin pieni palanen enää.» »Toivon toverit, että suostutte pyyntööni minun vuokseni. Ja tiedänkin teidän suostuvan, kunhan vain ajattelette asiaa tarpeeksi. Olemme olleet tovereita sekä huonoina että hyvinäkin aikoina. Olemme ansainneet rahaa, mutta olemme myöskin nähneet sen liukuvan käsistämme nopeammasti kuin ansaitessamme. Shad on nähnyt säästöjensä häviävän senvuoksi, että luotin silloin ihmisiin, kun hän epäili, mutta hän ei ole minua milloinkaan moittinut eikä penkonut vikojani. Zoeth on jakanut suurimman suruni kanssani, ja vaikka hänen osansa olikin paljon suurempi kuin minun, ei hän kumminkaan antanut minun sortua siihen. En ole seurustellut kanssanne niin paljon viime aikoina kuin ennen, mutta se on ollut kokonaan minun syytäni, tai ei oikeastaan minunkaan, vaan onnettomuuteni. En ole ollut enää sama mies kuin ennen, ja seurassanne sen huomasin selvästi. Senvuoksi en ole käynyt luonanne South Harnississa ja sentähden käyttäydyin niin omituisesti ollessanne luonani. Luullakseni minua hävetti jollakin tavoin. Muistatte kai, että kun vanha Hall ja Kumppanit aloittivat liikkeensä siellä, meitä oli neljä, jotka lupasimme tukea toisiamme sekä kauniilla että rumilla säillä kunnes kuolemme? Mutta eräs noista neljästä rikkoi lupauksensa ja oli vähällä tuhota meidät muutkin samoin kuin hän tuhosi liikkeemmekin. Nyt pyydän teitä auttamaan minua ja tytärtäni. Luotan ja uskon siihen, että suostutte siihen tähän kirjeeseen kirjoittamieni toivomuksien mukaisesti. Kun luette tätä, en ole silloin enää olemassa, mutta jos joudun sellaiseen paikkaan, josta voin nähdä ja kuulla, uskon jatkuvasti, että täytätte tämän vanhan toverinne viimeisen pyynnön. _Marcellus_. Tuomari Baxter taivutti jälleen nuo suuret arkit kokoon ja laski ne pöydälle. Sitten hän otti silmälasinsa nenältään ja hankasi ne kirkkaiksi nenäliinallaan. »No, mitä tästä arvelette, herrat?» hän kysyi hetkisen kuluttua. Kapteeni Gould veti syvään henkeään. »Mielestäni se on hullutusta», huomautti hän. »Se on niin mieletöntä, kuin se vain voikin olla, ja luullakseni Zoeth ajattelee samoin kuin minäkin, vai mitä, Zoeth?» Mutta herra Hamilton ei vastannut. Hän ei puhunut eikä liikahtanutkaan. »Teidän ei tietystikään», sanoi tuomari, »tarvitse tehdä lopullista päätöstä nyt. Haluatte varmaankin saada muutamia päiviä miettimisaikaa ja sitten vasta ilmoittaa minulle päätöksenne. Olette nyt kuulleet kirjeen sisällön ja minä olen selittänyt teille tilanteen. Haluatteko kysellä vielä jotakin?» Shadrach pudisti päätään. »Minulla ei ainakaan ole mitään kyseltävää», hän sanoi. »Olen jo tehnyt päätökseni. Luulin, ettei olisi ollut mitään, jota en olisi halunnut tehdä Marcelluksen hyväksi, ja olisin suostunutkin jokaiseen järkevään pyyntöön, mutta tämä ei ole järkevää, vaan kuten jo alussa sanoin — sulaa hulluutta. Minä ja Zoeth emme voi ruveta hulluttelemaan kenenkään pyynnöstä.» »Siis kieltäydytte?» »Niin, herra tuomari. Olen hyvin pahoillani, mutta emme tietystikään voi suostua sellaiseen. Miten me, joista toinen on ollut poikamiehenä koko ikänsä ja toinen leskenä parikymmentä vuotta, voisimmekaan ottaa lasta kasvatettavaksemme? Sieluni autuuden nimessä, koska olemme olleet järkeviä tähänkin saakka, emme ole nytkään niin hulluja, että suostuisimme mielettömyyksiin! Emme voi menetellä muuten.» »Entä te, herra Hamilton?» Zoeth näytti epäröivän. Sitten hän kysyi: »Millainen tyttö Mary on?» »Mary-'Gustako? Hän on viisas ja kiltti lapsi yleisesti puhuen. Hän on ehkä hieman pikkuvanha ja — omituinen. Mutta sitä ei voida ihmetelläkään, kun muistetaan, millaista hänen elämänsä on ollut äidin kuoltua. Hän on kumminkin hyvä tyttö ja kaunis kuin keijukainen. Pidän hänestä yhtä paljon kuin vaimonikin.» »Hän oli mukana hautajaisissa, eikö ollutkin? Muistaakseni näin erään tyttösen rouva Hobbsin seurassa.» »Kyllä.» »No sitähän minäkin. Shadrach ja minä näimme hänet ollessamme täällä pari vuotta sitten. Otaksuin tuota hautajaisissa näkemääni tyttöä juuri häneksi. Pikkuraukka! Missä hän nyt on? Onko hän vielä Marcelluksen talossa?» »On; luulen ainakin niin.» »Luuletteko, että saisimme puhutella häntä, jos menemme sinne nyt?» »Varmasti.» Zoeth nousi. »Tule, Shadrach», hän sanoi. »Lähtekäämme sinne.» Kapteeni tuijotti häneen. »Sinnekö?» hän toisti. »Mihin sitten? Tarkoittanet kai, että lähtisimme kotiin?» »En, ei vielä. Aion mennä Marcelluksen taloon katsomaan tuota pientä tyttöä.» »Zoeth Hamilton, aiotko sanoa minulle —? Miksi haluat puhutella häntä? Aiotko tehdä asian vaikeammaksi hänelle, meille ja kaikille muillekin? Mitä hyötyä meillä on hänen tapaamisestaan? Eikö ole monta kertaa helpompaa kieltäytyä nyt ja päästä siten vapaaksi koko asiasta?» »Luultavasti se olisi kyllä helpompaa, mutta se ei olisi oikein. Marcellus on toivonut, että suostuisimme tähän hänen vuokseen, emmekä —» »Voi kiemurteleva Judas! On toivonut! Aiotko sanoa, että aiot suostua hänen pyyntöönsä? Oletko sinäkin hullu? Oletko —?» »Shh, Shadrach! Hän pyysi viimeiseksi suosionosoitukseksi, että ottaisimme tytön luoksemme. Olen samaa mieltä kuin sinäkin, ettemme voi suostua siihen, sillä sellainen ei ole järkevää eikä mahdollistakaan, mutta —» »Siinä ei ole mitään muttaa.» »Voimme kumminkin mennä katsomaan ja puhuttelemaan häntä.» »Miksi? Tunnemme vain sitten kieltäytyessämme menettelevämme vielä halpamaisemmasti ja raukkamaisemmasti. Minä en ainakaan lähde!» »Hyvä on. Minä menen kumminkin. Voit odottaa minua täällä, kunnes tulen takaisin.» »Älä tee sitä, Zoeth! Älä Herran nimessä! Kuuletko?» Mutta herra Hamilton oli jo mennyt ovelle eikä kääntynyt enää takaisin. Tuomari Baxter, joka seurasi häntä, sanoi: »Odottakaa vain täällä, kapteeni. Koettakaa saada aikanne kulumaan niin hupaisesti kuin suinkin. Emme luullakseni viivy siellä pitkääkään aikaa.» Shadrach jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta sitten nousi hänkin nopeasti seisoalleen. Hän saavutti tuomarin juuri kun tämä oli livahtamaisillaan pihalle sivuovesta. »Halloo, kapteeni», huudahti Baxter. »Oletteko muuttanut mieltänne?» »En ole muuttanut mitään! Zoeth on tekemäisillään hullutuksia, ja minä tiedän sen, mutta hän ei tule tekemään niitä yksinään. Olen nähnyt hänen ryhtyvän sellaiseen ennenkin omaksi vahingokseen.» »Mitä tarkoitattekaan?» Kapteeni naurahti ivallisesti. »Tarkoitan, että on turvallisempaa ryhtyä johonkin monissa miehin kuin yksinään, olivatpa sitten nuo yksituumaiset hulluja tahi muita», hän sanoi. »Kun hullu ryhtyy johonkin yksinään, tekee hän tavallisesti päättömiä, mutta kun heitä on pari kolme yhdessä, voivat he vartioida toisiaan. Tulkaa mukaan, tuomari, kolmanneksi.» III. Phinneyn kukkulalla oleva valkoinen talo näytti autiolta ja surulliselta, kun metsästysvaunut, joissa istui tuomari Baxter tovereineen, saapuivat pihalle. Hautausurakoitsijan herra Halletin vaunut olivat pääoven edustalla ja Hallet apulaisineen istui pari-istuimella. Herra Hallet vihelsi jotakin tuttua säveltä, mutta viheltäminen enensi vain jollakin tavalla autiuden tuntua, sillä tuollaisen hautausurakoitsijan vihellys ei juuri voi olla iloistakaan. Seuraten tuomarin ohjeita ohjasi kapteeni Gould hevosen takapihalle. Hevonen sidottiin kiinni taka-aitaan ja nuo kolme miestä laskeutuivat vaunuista ja menivät talon sivuovelle. »Kuulkaahan, tuomari», kuiskasi kapteeni heidän pysähtyessään ovelle, »voitteko te paremmin kuin minä arvata, kuka veti tuon soittotuolin vireisiin minun varalleni? Jos saisin puhutella sitä ihmistä pari kolmekaan minuuttia, suhtautuisin tyynemmästi siihen seikkaan, että olen tarpeeksi hullu tullakseni takaisin tänne.» Kun rouva Hobbs kuuli heidän naputuksensa, pyysi hän heitä sisälle, ja kun he kertoivat tulleensa puhuttelemaan Mary-'Gustaa, tuhahdutti rouva nenäänsä. »Hän on huoneessaan», sanoi hän melko tiukasti. »Oikeastaan hän ei saisi poistua sieltä, mutta jos te, tuomari Baxter, haluatte puhutella häntä, on hänet tietysti noudettava sieltä. Minä menen hakemaan hänet tänne.» »Odottakaahan hieman, rouva Hobbs», sanoi Baxter. »Miksi on tyttönen suljettu huoneeseensa? Onko hän käyttäytynyt huonosti?» Rouva Hobbs väänteli laihoja käsiään. »Käyttäytynytkö huonosti?» hän toisti. »Kyllä totisesti! Minua ei ole ennen milloinkaan niin loukattu. Ja kaiken hyvän lisäksi hänen oman isänsä hautajaisissa vielä.» »Mitä hän sitten on tehnyt?» »Tehnytkö? Hän —» Rouva Hobbs rupesi epäröimään. »Viis' siitä, mitä hän on tehnyt», hän jatkoi. »En voi kertoa sitä teille, sillä minuakin hävettää. Nyt menen hakemaan hänet tänne.» Hän poistui huoneesta. Zoeth siveli otsaansa. »Hän näyttää olevan jollakin tavalla suunniltaan, eikö näytäkin?» Zoeth huomautti lempeästi. Baxter nyökäytti päätään. »Susan Hobbsista sanotaan, että hän on suunniltaan useasti», hän sanoi. »Hänellä on kiivas luonto ja hän menettää hyvin pian malttinsa.» »Onko hän pitänyt huolta Marcelluksen tytöstä?» kysyi Zoeth. »On — niin paljon kuin tytöstä nyt on pidetty huolta.» Kapteeni Shad murahti. Oli selvää, ettei emännöitsijän käytös ollut tehnyt häneen edullista vaikutusta. »Hm!» hän sanoi, »hänen näöstään päättäen en haluaisi häntä missään tapauksessa emännöitsijäkseni. Luuletteko», hän lisäsi toivovasti, »että hän veti tuon tuolin vireeseen?» He kuulivat nyt rouva Hobbsin huutavan ylikerrassa. »Mary-'Gusta, Mary-'Gusta, missä sinä olet? Vastaa minulle heti!» »Tyttönen ei näytä olevankaan tuossa hänen mainitsemassaan huoneessa», mumisi Shadrach. »Voi Judas sentään, millainen ääni hänellä onkaan! Sehän krahisee viiltävästi kuin ruostunut saha.» Rouva Hobbs kuului nyt tulevan portaita alas. Hänen kasvonsa, kun hän palasi vastaanottohuoneeseen, olivat punaiset ja hän näytti enemmän malttinsa menettäneeltä kuin milloinkaan ennen. »Hän ei ole siellä», sanoi hän vihaisesti. »Minne lienee mennytkään.» »Mennytkö?» huudahtivat Zoeth ja Shadrach yhteen ääneen. »Mennytkö?» toisti tuomarikin. »Tarkoitatteko, että hän on paennut?» »En. Hän ei juoksisi tiehensä mistään hinnasta, sillä sen verran on hänellä nyt kumminkin järkeä. Hän on luullakseni vain livistänyt ulos ja piiloutunut. Tiedän kuitenkin, missä hän on. Tuon hänet tänne minuutin kuluttua.» Rouva aikoi kiiruhtaa pois jälleen, mutta kapteeni kielsi. »Odottakaa hieman!» hän komensi. »Mitä sanoittekaan? Tiedätte siis, missä hän on?» »Kyllä, tahi luulen ainakin arvaavani. Lyön vaikka vetoa yhdeksän yhtä vastaan, että hän on vaunuvajassa.» »Vaunuvajassako? Mitä hän tekee siellä? Onko hän hevosilla?» »Eikä ole! Hän vain piilottelee siellä. Näyttää aivan siltä, kuin hänen olisi pakko mennä tuohon tomuiseen paikkaan ja kiivetä istumaan noihin vanhoihin vaunuihin. Hän sanoo niitä leikkihuoneekseen, ettekä voi uskoakaan, miten mielellään hän oleskelee niissä. Mutta tänään olisi hänen kumminkin pitänyt tehdä poikkeus, semminkin kun hänellä on paras pukunsa yllään. Varoitinkin häntä vielä aivan erikoisesti, että —» »Niin, niin, kyllä ymmärrämme. Hm! No, Zoeth, mitä nyt sanot? Menemmekö hakemaan häntä tuolta vajasta? Ehkä tämä on ainoa mahdollisuus muutamille meistä päästä kerrankin sinne, sitähän ei voida milloinkaan tietää», lisäsi hän iskien silmää Baxterille. »Hush, Shadrach, mitä sinä nyt taasen puhutkaan!» varoitti hämmästynyt herra Hamilton. »Mennään kolmisin hakemaan tyttöstä tuolta vaunuvajasta», ehdotti kapteeni. »Minusta se on yksinkertaisinta, vai eikö olekin?» Rouva Hobbs keskeytti kumminkin. »Teidän ei tarvitse mennä sinne ollenkaan», hän selitti. »Haen hänet käsiini ja tuon hänet tänne. Ehkä hän ei olekaan siellä, kun oikein ajattelen.» »Ellei hän ole siellä, voimme tulla tänne takaisin. Tulkaa nyt kanssani vain, veikot», sanoi kapteeni. Hän meni edellä ovelle. Emännöitsijä olisi seurannut heitä, mutta hän kielsi. »Älkää huoliko vaivautua, rouva», hän sanoi. »Kyllä me löydämme hänet. Olen kyllä vanhempi kuin ennen, mutta olen kumminkin vielä niin selvänäköinen, että voin nähdä vajan kiikarittakin.» »Siitä ei ole minulle minkäänlaista vaivaa», vastusti rouva. »Tiedän sen, mutta siitä voi koitua. Menemme sinne kolmisin.» Kun he olivat saapuneet takapihalle ja tyytymätön emännöitsijä katseli heitä ovelta, lisäsi hän: »En ymmärrä, miksi tuon naisen käytös karmii selkääni, mutta sen se kumminkin tekee. Isaiah Chase sanoo, ettei hän pidä moskiittihyttysistä, koska ne hermostuttavat häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että arimmat hermoni olisivat niskassani, johon hyttyset Isaiahta enimmäkseen pistelevät, mutta olkootpa ne nyt missä tahansa, tuo Hobbsin rouva järkyttää niitä kumminkin. Tuollahan tuo vaja nyt on vai eikö olekin? Se ei näytä hyvinkään taivaalliselta, mutta se voi ehkä ruveta näyttämään sellaiselta lyhyen oleskelun jälkeen tuossa toisessa paikassa. Missähän siellä säilytetäänkään noita vaunuja?» Vajan ovi oli auki ja he menivät sisään. Kevyet rattaat ja nuo muslinilla verhotut vaunut olivat siellä, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. He kuuntelivat, mutta eivät kuulleet mitään. »Mary! Mary-'Gusta!» huusi Baxter. »Oletko siellä?» Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mutta sitten ilmestyi vaunujen verhojen takaa lihava kilpikonnan värinen kissa näkyviin, hyppäsi kevyesti lattialle, haukotteli, ojensi sääriään ja katseli epäilevästi tulijoita. »Hm!» murahti kapteeni Shadrach. »Tuossa on kumminkin muudan salamatkustaja. Ehkä siellä on toinenkin, sillä olen aina huomannut niiden tulevan laivaan parittain.» Tuomari meni vaunujen luo ja kohotti verhoa. Sen takaa kuului pelästynyt heikko huudahdus. »Ah, siellähän sinä oletkin!» sanoi Baxter. »Mary-'Gusta, oletko siellä?» Kuului kolinaa, nyyhkytystä ja sitten sanoi pelästynyt ääni katkonaisesti: »Olen, setä Baxter.» »No tule nyt sieltä sitten pois», sanoi tuomari ystävällisesti. »Täällä on muutamia ystäviä, jotka haluavat puhutella sinua.» Nyyhkytykset uudistuivat ja sitten: »En minä halua kumminkaan!» »Kyllä sinä haluat. Emme kovistele sinua ollenkaan. Haluamme ainoastaan nähdä sinut ja puhutella sinua emmekä muuta. Tule nyt, niin olet hyvä tyttö.» »En ole ollenkaan hyvä.» »Älä nyt ole milläsikään. Haluamme puhutella sinua kaikissa tapauksissa. Luullakseni et ole kovinkaan paha.» »Olen minä. Onko rouva — Hobbs siellä?» »Ei. Ole nyt niin kiltti ja tule sieltä pois.» Hetkisen kuluttua ilmestyivät suojuksen alta näkyviin pieni jalka ja mustaan sukkaan verhottu sääri. Jalka haparoi sinne tänne tunnustellen askelmaa. Lopulta se löytyikin, suojus viskattiin syrjään ja Mary-'Gusta laskeutui vaunuista hyvin surkean näköisenä, tukka epäjärjestyksessä ja kyynelien kostuttamin poskin. Hän oli puristanut nuo molemmat nukkensa, Rosen ja Rosetten, kovasti syliinsä. Tuomari Baxter taputti häntä päälaelle. Zoeth ja Shadrach olivat hyvin vakavia ja vaivautuneen näköisiä. Mary-'Gusta katseli lattiaan ja nyyhkytti surkeasti. »Mary-'Gusta», sanoi tuomari, »nämä molemmat herrat ovat isäsi vanhoja ystäviä ja», hän lisäsi tähän anteeksisuotavan pienen valheen, »he ovat tulleet tänne South Harnissista tapaamaan sinua. Sinun on nyt tervehdittävä heitä. He pitävät pienistä tytöistä.» Mary-'Gusta tuli tottelevaisesti lähemmäksi, muutti Rosetten samalle käsivarrelle kuin Rosenkin ja ojensi kätensä. Hän kohotti hitaasti katseensa, näki herra Hamiltonin lempeät ja ystävälliset kasvot, ja sitten niiden vieressä kapteeni Shadrach Gouldin hieman ankarammat piirteet. Huudahtaen heitti hän silloin molemmat nukkensa menemään ja juoksi takaisin vaunuihin haparoiden hurjasti tomusuojusta voidakseen piiloutua sen alle. Hämmästynyt ja järkytetty Baxter riensi hänen jälkeensä pidättäen hänet, ennenkuin hän ennätti kiivetä vaunuihin takaisin. »No mutta, Mary-'Gusta», huudahti hän, »mikä sinua oikeastaan vaivaakaan?» Tyttönen taisteli vastaan, mutta purskahti sitten kiihkeään itkuun ja kätki kasvonsa tomusuojukseen. »En minä sellaista tarkoittanut», hän nyyhkytti hurjasti. »En todellakaan! En tehnyt sitä sellaisessa tarkoituksessa. Älkää antako hänen tehdä minulle mitään. Voi, älkää!» Tuomari puristi hänet rintaansa vasten ja teki kaikkensa saadakseen hänet tyyntymään. »No, no, tyttöseni», hän sanoi. »Ei sinulle ole kukaan aikonutkaan tehdä pahaa.» »Onpahan. Rouva Hobbs ei sanonut ollenkaan ihmettelevänsä, vaikka tuo herra katkaisisi kaulani.» »Kaulasiko? Kuka sitten?» »Hän tuolla.» Mary-'Gusta kohotti kätensä ja viittasi vapisevin sormin suoraan kapteeni Gouldiin. Kaikki kolme kuulijaa hämmästyivät tietysti, mutta kapteenin hämmästykseen sekoittui vielä todellista harmiakin. »Mitä, mitä?» hän änkytti. »Kuka niin on sanonut? Millaista puhetta sellainen on? Sanoiko hän minun katkaisevan kaulasi? Vie sinun...!» Baxter nauroi. »Ei, ei, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olet kokonaan erehtynyt. Rouva Hobbs ei ole voinut sanoa mitään sellaista. Olet kuullut väärin, kultaseni.» »Enkä ole, sillä niin hän juuri sanoi», nyyhkytti Mary-'Gusta. »Hän sanoi, että tuo herra katkaisee kaulani ja pistää minut vielä vankilaankin. En kumminkaan tarkoittanut mitään pahaa, en todellakaan.» Tuomari katsoi tovereihinsa pudistaen päätään, kuin hän ei mitenkään olisi voinut ratkaista arvoitusta. Kapteeni Shad oikein voihki. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Kaikki ovat nyt tulleet hulluiksi, sekä nuoret että vanhat. Eikä minustakaan ole enää takeita», lisäsi hän painokkaasti. Zoeth Hamilton tuli lähemmäksi ojentaen kätensä. »Tule tänne, kultaseni», hän sanoi ystävällisesti, »ja kerro minulle tuo asia kokonaisuudessaan. Emme aio kumpainenkaan tehdä sinulle mitään pahaa. Pidämme molemmat pienistä tytöistä. Tule nyt vain pelkäämättä juttelemaan kanssani!» Mary-'Gustan nyyhkytykset lakkasivat ja hän katsoi puhujaan epäilevästi. »Tule nyt vain äläkä ollenkaan pelkää», houkutteli Zoeth. »Aikomuksemme on ruveta hyviksi ystäviksesi. Tunsimme isäsi ja hän tunsi meidätkin oikein hyvin. Et suinkaan pelkää meitä, isäsi parhaimpia tovereita? Tule nyt vain keskustelemaan asiasta.» Mary-'Gusta meni hitaasti huoneen poikki. Zoeth istuutui oven vieressä olevalle tyhjälle laatikolle ja nosti tyttösen polvelleen. »Et suinkaan pelkää nyt minua, vai pelkäätkö?» hän kysyi tyynesti. »E—en», änkytti Mary-'Gusta. »En luullakseni. Mutta en tehnytkään sitä teille, vaan hänelle.» Kapteenin kasvojen ilmeestä päättäen alkoi hänen vakaumuksensa, että kaikki, hänkin mukaan luettuna, olivat tulleet hulluiksi, tulla vähitellen lujemmaksi. »Minulleko?» hän huohotti. »Olet tehnyt siis minulle jotakin enkä minä — Koira vieköön, tämä on —» »Hsh, Shadrach! Mitä olet tehnyt sellaista, Mary, että senvuoksi pelkäät kapteeni Gouldia? Kerro se minulle. En tee sinulle mitään, enkä salli muidenkaan kovistella sinua.» »Etkö, Zoeth Hamilton? Peijakas sentään, kyllä minä —?» »Ole nyt Herran nimessä vaiti, Shadrach! Mitä aioit kertoakaan, kultaseni?» Mary-'Gusta epäröi. Sitten hän kätki kasvonsa herra Hamiltonin takin rintamuksiin ja tunnusti nyyhkyttäen: »Panin sen käymään!» hän huudahti. »Katkaisin ha'an ja se rupesi käymään, koska se oli vedetty. En tiennyt kumminkaan enkä tarkoittanut.» »Kas niin, kas niin, et tietystikään. Tiedämme, ettet tarkoittanut mitään sellaista. Minkä kapineen panitkaan käymään?» »Tuon soittotuolin. Se oli muutamassa nurkassa ja herra Hallet otti sen minun voimatta sanoa sanaakaan, koska rouva Hobbs oli kieltänyt minua puhumasta hautajaisissa. Hän vei sen saliin ja se rupesi soimaan — ja — Voi, älkää salliko hänen viedä minua vankilaan, älkää millään muotoa!» Seurasi toinen kyynelten tulva ja Mary-'Gusta painautui lujasti Hamiltonin rintaa vasten. Tuomari Baxter oli sen näköinen, kuin joku valo olisi äkkiä valaissut hänen järkensä pimeyttä. »Ymmärrän», sanoi hän. »Sinä siis olit syyllinen noiden Campbellien tuloon?» Shadrach vetäisi syvään henkeään. »Huh!» hän vihelsi. »Vai hän sen aiheuttikin. Tulimmainen, etten tuota —» Zoeth siveli tytön tukkaa. »Nyt on kaikki hyvin, kultaseni», hän sanoi. »Älä ole enää senvuoksi pahoillasi. Emme kyllä tienneet, kuka sen teki, mutta nyt kun sen tiedämme, on kaikki hyvin. Tiedämme, ettet sitä tarkoittanut.» »Eikö hän siis katkaisekaan kaulaani?» »Ei tietystikään. Sano se hänelle, Shadrach.» Kapteeni Shadrach siveli partaansa ja purskahti sitten nauruun. »En halua kovistella sinua milloinkaan, tyttöseni», hän sanoi sydämellisesti. »Nyt on kaikki hyvin äläkä ole senvuoksi enää milläsikään. Tuollaista voi sattua parhaitenkin järjestetyissä hautajaisissa, mutta», hän lisäsi leveästi hymyillen, »toivon kumminkin, että säästyisin sellaiselta vastedes. Älä nyt itke enää.» Mary-'Gusta kohotti päätään ja katsoi häneen vakavasti. »Eikö minua lähetetäkään vankilaan?» kysyi hän jo toivovammasti. »Ei totisestikaan! En ole vielä elämässäni lähettänyt ketään vankilaan, vaikka», hän nyökäytti päättäväisesti päätään, »se muutamille tuntuisikin olevan sopivin asunto, koska he peloittelevat lapset suunniltaan. Sanoiko tuo rouva Hobbs sinulle, että — miten se nyt taasen olikaan — katkaisen kaulasi ja kaiken tuon muunkin roskan?» »Kyllä, herra kapteeni.» »No niin, hän on — niin hän on sellainen kuin hän on. Sanoiko hän sinulle vielä muutakin?» »Hän sanoi minua pahaksi ja oikulliseksi lapseksi, ja sanoi toivovansa, että minut lähetettäisiin orpolasten kotiin. 'Jos minun on pidettävä huolta sinusta', hän sanoi, 'ajan minä sinut pois tahi opetan muuten tietämään huutia.' Sitten hän käski minun mennä huoneeseeni eikä sanonut antavansa minulle illallista.» Zoeth ja kapteeni katsoivat toisiinsa, ja Baxterin kasvot synkistyivät. »Tuollaista on siis tyttönen saanut kärsiä oman isänsä hautauspäivänä», hän mumisi. »Voinko saada hieman illallista?» rukoili Mary-'Gusta. »Olen hirveästi nälissäni enkä saanut juuri mitään päivälliseksikään.» Zoeth nyökäytti päätään. Hänen äänensä ei ollut niin lempeä kuin tavallisesti, kun hän sanoi: »Kyllä sinä saat illallista.» »Pitääkö minun sitten lähteä orpokotiin?» Kaikki kolme viivyttelivät hieman vastaustaan. Zoeth ja kapteeni Shad katsoivat jälleen toisiinsa, ja tuomari katsoi heihin molempiin. »Pitääkö minun?» toisti Mary-'Gusta. »Minulla ei ole ollenkaan halua. Kuolisin mieluummin luullakseni ja menisin taivaaseen, kuten äiti ja isäkin. Mutta rouva Hobbs sanoo, ettei taivaaseen saa viedä nukkia eikä kissoja, joten en oikein tiedä, haluanko sinne todellisuudessa.» Baxter meni katsomaan ikkunasta pihalle. Kapteeni Shadrach hapuili taskuaan, löysi sieltä rypistyneen nenäliinan ja niisti äänekkäästi nenänsä. Zoeth siveli tyttösen hiuksia. »Mary-'Gusta», hän sanoi hetkisen kuluttua, »haluaisitko lähteä kanssamme South Harnissiin vierailemaan minun ja kapteeni Gouldin luokse lyhyeksi ajaksi? Haluamme sinut vain vieraaksemme, ymmärtänet sen? Pitäisitkö siitä?» Kapteeni säpsähti. »Herran nimessä, Zoeth», hän huudahti, »ajattele nyt toki ensin, mitä puhut!» »En puhu mitään ratkaisevaa, Shadrach. Tiedän, miten suhtaudut asiaan. Halusin vain nähdä, miltä se tyttösestä itsestään tuntuu. Luullakseni pitäisit siitä, Mary-'Gusta?» Mary-'Gusta punnitsi ehdotusta. »Ehkä minä tulisin mielellänikin», hän sanoi, »jos saisin ottaa nukkeni ja Davidin mukaan. En halua jättää Davidia tänne, sillä rouva Hobbs ei pidä kissoista.» Samassa ilmestyi rouva Hobbs vaunuvajan ovelle. Kun hän huomasi tytön, muuttui hänen katseensa vihaiseksi. »Hän oli siis täällä», hän sanoi. »Arvasinkin sen jo. Mary-'Gusta, miksi pakenit huoneestasi? Enkö kieltänyt sinua poistumasta sieltä? Hän on ollut pahankurinen lapsi, tuomari Baxter», hän lisäsi, »enkä voi saada häntä käyttäytymään kiltisti. Koetan kyllä parastani, mutta en varmaankaan osaa menetellä oikein.» Kapteeni Shadrach työnsi molemmat kätensä taskuihinsa. »Sanon teille, mitä teidän on tehtävä», hän sanoi tiukasti. »Te menette nyt heti takaisin rakennukseen ja sullotte nopeasti hieman hänen vaatteitaan johonkin vakkaan tahi matkalaukkuun. Ja koettakaakin joutua niin nopeasti kuin suinkin.» Rouva Hobbs hämmästyi. »Matkalaukkuunko?» hän toisti. »Miksi? Mihin hän sitten lähtee?» »Hän lähtee minun ja Zoethin luo viimeistään puolen tunnin kuluttua. Kiiruhtakaa nyt!» »Mutta — mutta —» »Siinä ei ole mitään muttaa. Meillä ei ole nyt aikaa kuunnella niitä.» Herra Hamilton katsoi ystäväänsä omituisin ilmein. »Shadrach», hän sanoi, »tiedätkö todellakin, mitä puhut?» »Kuka tässä puhuu? Sinähän sen sanoit enkä minä. Ja vaikka me veisimmekin hänet mukanamme kotiimme tänään, ei se merkitse mitään, vai merkitseekö? Tämä vierailu ei vahingoita meitä ollenkaan, sillä sellainen ei sido ketään mihinkään. Koira vieköön, talossamme on luullakseni sen verran tilaa, että tuollainen tyttönen voi tulla vieraisille luoksemme pariksi päiväksi, jos vain haluamme hänet sinne. Miksi siitä sellaista melua pitää? Kuulkaahan», hän kääntyi nyt emännöitsijään päin, »ettekö ole vielä mennytkään? Teillä on jäljellä juuri kolmetoista minuuttia tuon matkalaukun täyttämiseen.» Rouva Hobbs poistui näyttäen kävelyssään ja käytöksessään loukattua arvokkaisuutta. »Pitääkö minun lähteä?» änkytti Mary-'Gusta. Zoeth nyökäytti päätään. »Kyllä», hän sanoi, »ellet mieluummin halua jäädä tänne.» »Haluan mieluummin lähteä, jos saan ottaa mukaan Davidin ja nukkeni. Sanokaa, saanko?» »Saako hän, Shadrach?» Kapteeni Shad, joka käveli rauhattomasti, kääntyi kiivaasti. »Miksi kysyt sitä minulta?» hän tiuskasi. »Tämä on sinun aikaansaamaa eikä minun. Sinähän sitä ensin ehdotit, vai etkö ehdottanutkin? Kyllä, anna hänen vain ottaa mukaansa nukkensa ja kissansa, ja lehmänsä ja sikansa myös, jos hän vain haluaa. Tulimmainen sentään, mitä se minuun kuuluu? Jos joku ihminen haluaa olla enemmän tahi vähemmän hullu, ei se muuta häntä sen kummemmaksi. Herra siunatkoon, nyt rupeaa hän luullakseni jälleen itkemään! Älä tee sitä. Mikä sinua nyt taasen vaivaa?» Kyyneliä alkoi virrata kerran vielä tyttösen silmistä. »Luullakseni ette minua haluakaan», hän änkytti. »Jos haluaisitte minut luoksenne, ette puhuisi noin.» Kapteeni tuli hyvin noloksi. Hän epäröi ja pureskeli viiksiään, mutta meni sitten tytön luo ja otti tämän käden omaansa. »Älä ole milläsikään minun puheistani, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Puhun melkein aina tähän tapaan, mutta en tarkoita sillä mitään. Pidän pienistä tytöistä, kuten Zoeth jo sanoikin, enkä ole enää vihoissani tuolle soittotuolillekaan. Kuulehan nyt», lisäsi hän näyttäen nopeasti huomaavan jotakin, »täällä me vain istumme, vaikka muudan matkustajamme on poistunut telakasta. Mennään hakemaan tuota kissaa, vai mitä? Miksi sanoitkaan sitä nimitettävän — Salomoniksiko?» »Ei kuin Davidiksi?» »Niin, Davidiksipa tietenkin. Jos olisin niin perillä raamatusta kuin Zoeth — herra Hamilton — tuossa on, en olisi erehtynyt näin, vai olisinko? Tule nyt mukaani hakemaan Davidia, että saamme kertoa uutisen sillekin. Se hämmästyy varmaan suuresti kuullessaan, että sekin saa matkustaa ulkomaille, vai mitä luulet? No, lähdetäänpä nyt etsimään sitä.» Mary-'Gusta laskeutui hitaasti herra Hamiltonin polvelta. Hän katsoi kapteeniin vakavasti hetkisen ja sitten he poistuivat käsikädessä vajasta. Tuomari Baxter vihelsi. »Hyvä!» hän huudahti. »Minun on pakko tunnustaa, etten odottanut tällaista.» Zoeth hymyili. »Maailmassa on hyvin vähän Shadrach Gouldia parempia miehiä», hän huomautti tyynesti. IV. Vaikka Mary-'Gusta eläisikin hyvin vanhaksi naiseksi, ei hän kumminkaan ikinä voisi unhottaa matkaansa South Harnissiin. Matka oli pisin, minkä hän milloinkaan oli tehnyt, ja sekin asia teki jo yksinään sen unhottumattomaksi. Sitten hän oli menossa vieraisille eikä hän ennen kuunaan ollut käynyt missään kylässä. Sitäpaitsi sai hän nyt poistua rouva Hobbsin luota ainakin lyhyeksi ajaksi, jonka kuluessa ei tuo rouva voinut moittia häntä pahaksi eikä oikulliseksi. Mutta kaikista enimmän kiinnitti hänen mieltään kumminkin se, että hän sai lähteä matkalle — oikealle matkalle, kuten joku aikuinen tahi jonkun kertomuksen päähenkilö, ja hänen perheensä — David ja nuket — oli päässyt matkalle hänen kanssaan. Mitä tämä matka hänelle merkitsi tahi millaiseen paikkaan hän oli menossa — nämä kysymykset eivät huolettaneet häntä ollenkaan. Lapsien tavoin hän oli tyytyväinen ihmeelliseen nykyisyyteen tuhlaamatta ajatustakaan tulevaisuudelle tahi tuolle pelätylle orpokodille. Istuessaan pienten vaunujen istuimella kapteeni Shadin ja herra Hamiltonin välissä katseli hän suurin silmin tien varsilla olevia taloja, peltoja ja metsiä. Hän ei puhunut, ellei hänelle jotakin sanottu, ja nuo molemmat miehet puhuivat vain harvoin, sillä he ajattelivat molemmat nähtävästi hyvin tiukasti. Kapteeni huokaili, vihelsi ja vaikeroi silloin tällöin, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet hyvin hämmentäviä ja tavattomia. Kerran hän kysyi tyttöseltä, istuiko tämä mukavasti. »Kyllä, kapteeni», sanoi Mary-'Gusta. »Onko tämä sinusta hauskaa? Taidat pitää matkustamisesta, vai mitä?» Mary-'Gusta vastasi niin aikaihmisen tapaan kuin suinkin: »Kyllä. Pidän hyvin paljon matkustamisesta, sillä se on ollut aina muudan elämäni unelma.» »No mutta, kaikkia sitä nyt kuuleekin!» huudahti hämmästynyt Shadrach, pudisti sitten päätään, naurahti ja kiiruhti hevosen nopeampaan juoksuun. Nuket oli asetettu riviin vaunujen perälautaa vasten. Niiden edessä, kapteenin ja Zoethin jalkain välissä, oli tuo rypistynyt matkalaukku, johon oli sullottu tyttösen arki- ja juhlapuvut. Mary-'Gustan jalat pistivät suoraan esille ja lepäsivät matkalaukulla. David, joka oli työnnetty kannelliseen vakkaan, oli saanut sijansa noiden viimeksi mainittujen jalkojen välissä. Se ei näyttänyt jakavan omistajansa ihastusta matkaan, koska se naukui hyvin surullisesti silloin tällöin. Zoeth teki seuraavan yrityksen keskustelun aloittamiseksi. »Oletko milloinkaan ennen käynyt South Harnississa, Mary-'Gusta?» kysyi hän. »En», vastasi Mary-'Gusta vakavasti, »mutta», ja tässä hän muisti emännöitsijän viimeisen kehoituksen, että hän käyttäytyisi hyvin, jos hän vain sellaista suinkin osasi, »varmasti tulen pitämään siitä hyvin paljon.» »Niinkö luulet? Siinä teet kiltisti. Miten tiedät olevasi siitä niin varma?» Mary-'Gusta mietti. Sitten hän muisti, mitä rouva Bailey oli sanonut oltuaan viikon Bayportissa, joka sijaitsee neljäntoista peninkulman päässä Ostablesta, ja huomautti: »Luullakseni jokainen pitää ilman vaihdoksesta.» »Kautta sieluni ja ruumiini!» huudahti herra Hamilton. Kapteeni Shad katsahti pieneen matkustajaan. »Kuinka vanha oletkaan, siskoseni?» hän kysyi. »Olen seitsenvuotias. Mutta en ole mikään sisko, sillä minulla ei ole ainoatakaan veljeä eikä sisarta.» »Ah, ai niin! Kun nyt ajattelen asiaa lähemmin, niin tottahan se on. Kuinka vanha sanoit taasen olevasikaan? Seitsenkymmenvuotiasko, vai mitä?» »En kuin seitsemän. Olitteko kuulevinänne minun sanovan seitsemänkymmentä?» »Oh, en muista nyt enää sitä niin varmasti.» »En minä voisikaan olla seitsenkymmenvuotias. Minähän olisin silloin paljon suurempi, enkö olisikin?» »Aivan niin. Myönnän sen vastustelematta.» Mary-'Gusta tuumi asiaa vielä ja huomautti sitten: »Jos olisin ollut niin vanha, ette luullakseni olisi kysynytkään minulta.» »Soo, vai niin! Miksi en?» »Koska aikuiset eivät pidä siitä, että heidän ikäänsä tiedustellaan. Kysyin kerran rouva Hobbsilta, kuinka vanha hän on, ja silloin hän suuttui.» »Suuttuiko hän?» »Suuttui. Hän käski minun pitää huolta omista asioistani.» Kapteeni nauroi nyt ääneen. Sitten hän sanoi herra Hamiltonille: »Kuulehan, Zoeth, Isaiah hämmästyy luullakseni melkoisesti, kun hän näkee tämän laivan laskevan satamaan, vai mitä?» Zoeth hymyili. »Minua se ei todellakaan ihmetyttäisi», hän vastasi. »Hm! Haluaisinpa saada Isaiahin naaman silloin ikuistetuksi. No niin, siskoseni — tarkoitan Mary-'Gusta — South Harniss on nyt juuri tuolla edessämme. Miltä se sinusta nyt näyttää?» He olivat nyt katkaisseet pitkän metsätaipaleen ja saapuneet muutaman pienen kukkulan laelle, josta tie lähti viemään heitä erään vanhan hautausmaan ohi, joka oli täynnä harmaita, sammaltuneita ja litteitä hautapatsaita, muutamalle sillalle, joka oli rakennettu eräästä suurehkosta lammesta virtaavan puron yli, ja sitten muutaman männikön läpi Cape Codin eteläisen rannan päätielle, joka taasen vuorostaan mutkitteli ja kiemurteli — Cape Codilla on hyvin vähän suoria teitä — toisten vielä matalampien kukkuloiden välitse, kunnes se muuttui South Harnissin pääkaduksi. Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, kultasi yhteen sulloutuneiden talojen kattoja lämpimällä hehkullaan, liekehti ikkunoissa ja nimikilvissä ja kimalteli ja säteili Nantucketin salmessa, joka täytti koko eteläisen taivaanrannan. Tuuli niin heikosti, että piipuista tupruava savu kohosi melkein niin kohtisuorasti ilmaan kuin etäisyydestä näkyvien höyrylaivojen ja hinaajienkin savu. Kauempaa näkyi vielä pari kolme kuunariakin ja lähempänä rantaa oli muudan purjevene. Näköala oli kaunis. Taiteilijat olivat sen maalanneetkin monta kertaa ja kesävieraat olivat sitä ihailleet ihailemasta päästyäänkin. Tämä kaikki oli Mary-'Gustalle uutta ja ihmeellistä. Hän oli nyt sellaisella tuulella, että hän olisi pitänyt melkein mistä tahansa. Rouva Hobbs oli peninkulmien päässä ja soittotuolin, oman epäsuosion ja häpeän aiheuttamat muistot olivat enää vain muistoja. Hän hengähti syvään ja katsoi katsomistaan. »Pidätkö siitä?» kysyi Zoeth toistaen ystävänsä kysymyksen. Mary-'Gusta nyökäytti päätään. »Kyllä», hän sanoi. »Täällä näyttää kaikki niin viehättävältä.» Kapteeni Shadrach nyökäytti myöskin. »Paras paikka maailmassa ainakin minun mielestäni», hän sanoi korostavasti. »Vai näyttää se sinusta viehättävältä?» »Kyllä.» Sitten hän viittasi ja kysyi: »Onko tuo teidän talonne?» Kapteeni naurahti. »Ei oikeastaan», hän sanoi. »Se on kaupungintalo. Siellä eivät asu muut kuin valtuusmiehet, eivätkä hekään asu siellä vakinaisesti, sillä toivonpa jonkun heistä muuttavan ensi vaalikokouksen jälkeen. Meidän talomme on tuolla rannalla.» Vanha hevonen höristi korviaan nähdessään kotinsa, ja rattaat läksivät vierimään nopeammasti eteenpäin. He ajoivat nyt pääkatua, ja kapteenin ja herra Hamiltonin oli ahkerasti vastattava kaupunkilaisten, sekä miesten että naisten, huutoihin ja tervehdyksiin. Vähitellen he saapuivat kaupungin tiheimpään asutuskeskukseen ja sieltä sitten lopulta muutaman kapean syrjäkadun kulmaukseen sivuutettuaan harvemmassa olevat ja vanhemmilta näyttävät kaupat ja talot. Siinä he pysähtyivät erään rakennuksen edustalle, jonka otsikossa olevassa kilvessä oli: »Hamilton ja Kumppani. Manufaktuuritavaroita, mausteita, kenkiä, saappaita ja työvälineitä.» Rakennuksen edustalla oli kapea kuisti, jossa oli muutamia keski-ikäisiä miehiä. Mary-'Gusta huomasi, että useimmat noista miehistä tupakoivat. Jos hän olisi ollut vanhempi, olisi hän huomannut senkin, että miehet joko istuivat kuistin portailla tahi nojautuivat kattoa kannattaviin pylväisiin. Kukaan ei ollut oikein omien lihastensa varassa, vaan istui tahi nojautui johonkin tukevampaan. Kun rattaat pysähtyivät kuistin edustalle, näytti miesten mielenkiinto heräävän melkoisesti, ei kumminkaan niin paljon, että he olisivat suoristautuneet tahi lakanneet nojailemasta, vaan kuitenkin hieman. »Halloo, Shad!» huusi muudan. »Olet siis saapunut jälleen kotiin?» »Hautajaiset taisivat olla melkoiset, vai mitä?» tiedusteli toinen. »Kenen olette tuoneet mukananne?» kysyi kolmas. Kapteeni Shadrach ei vastannut. Herra Hamilton kumartui eteenpäin ja kysyi: »Missä Annabel on?» »Tuolla sisällä», vastasi ensimmäinen kysyjä. »Haluatteko puhutella häntä? Hei, Jabe», hän käänsi päätään ja sanoi muutamalle oven läheisyydessä olevalle: »sano Annabelille, että Zoeth ja Shad ovat tulleet.» Jabe, joka nojautui erääseen pylvääseen, irtautui siitä veltosti, avasi takanaan olevan oven ja huusi: »Annabel, tulehan tänne!» Sitten hän maleksi takaisin nojautuen pylvääseen jälleen. Ovi aukeni ja kookas punakka nuori nainen ilmestyi kynnykselle. Hän oli paljon enemmän Elisen kuin Annabelin näköinen seisoessaan siinä sanomalehti kädessään. »Hei», hän sanoi venytellen, »kuka täällä huusi? Sinäkö, Jabez Hedges?» Mutta Jabez ei vaivautunut vastaamaan. Hän vetäisi vain toisen kätensä housujensa taskusta ja viittasi rattaihin päin. Annabel katsoi sinne ja tuli sitten portaille. »Halloo», hän sanoi, »huomaan, että olette päässeet onnellisesti takaisin.» Zoeth nyökäytti päätään. »Miten olet tullut toimeen kaupassa?» hän kysyi levottomasti. »Kuinka ovat kaupat onnistuneet?» »Niistäpä ei ole juuri paljon sanomista», vastasi Annabel huolettomasti. »Olen myynyt muutamia lankarullia, hieman suolaista sianlihaa ja sokeria. Ezra Howland osti tuon lihan. Hän ei ollut tyytyväinen, sillä palasessa ei ollut tarpeeksi lihaa hänen mielestään, mutta kun lupasin sen hänelle senttiä halvemmalla, otti hän sen kumminkin.» Herra Hamilton näytti hieman tyytymättömältä. »Eikö muuta?» hän kysyi huokaisten. »Kyllä, kun oikein muistelen. Rastus Youngin vaimo tuli tänne nuorimpainsa kanssa ostaen niille hatut ja kengät.» »Maksoiko hän käteisellä?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti. »Ei, vaan hän käski minun kirjoittaa ne muistiin. Ettekö tule tänne piakkoin? Illalliseni aika on jo melkein käsillä.» Zoeth avasi jo suunsa vastatakseen, mutta kapteeni ennätti ennen häntä. »Niin on meidänkin», hän sanoi. »Kun olemme syöneet, saat sinäkin osasi. Sooh, Januaru!» Hevonen, jonka oikea nimi oli Majuri, mutta joka oli tottunut kaikenlaisiin nimityksiin, läksi liikkeelle. Herra Hamilton huokaisi vielä kerran. »Pelkään, että jommankumman meistä olisi pitänyt jäädä kauppaa hoitamaan, Shadrach», hän sanoi. »Annabel tarkoittaa hyvää, hän on todellakin kohtelias, mutta hän ei kykene tekemään kauppoja.» Shadrach puhisi. »Kohteliasko?» hän vastasi. »Me vain olimme kohteliaita, kun suostuimme maksamaan hänelle seitsemänkymmentäviisi senttiä siitä, että hän istuu myymäläpöydän takana ja lukee lehteä. Sanoinhan sinulle jo silloin, kun palkkasimme hänet, ettei hänestä ole muuksi kuin painolastiksi.» »Tiedän sen, Shadrach. Minun olisi pitänyt pysyä kotona hoitamassa kauppaa. Mutta minusta tuntui, että minunkin oli lähdettävä Marcelluksen hautajaisiin.» »Myydä nyt noille Youngeille niin paljon tavaraa laskuun!» jatkoi Shadrach. »He ovat meille nyt jo niin paljon velkaa, että tavallinen perhe voisi elää sillä talven. He ovat oikeita kaupunkilaisvetelehtijöitä eivätkä muuta. Et voi saada Rastus Youngilta mitään takaisin, vaikka vetäisit pohjanahan hänen selästään.» Herra Hamilton vaikeroi pahoillaan. »Kunpa vain olisin pysynytkin kotona!» hän sanoi. »Jos olisit pysynyt kotona, olisit kirjoittanut tavarat laskuun yhtä helposti kuin hänkin. Olet sieniä lukuunottamatta pehmein kapine tässä kaupungissa. Jokainen voi vaikuttaa sinuun, ja sinä tiedät sen itsekin, Zoeth.» Zoethin tavallinen lempeys muuttui nyt lempeäksi suuttumukseksi. »No mutta, Shadrach», hän vastasi, »miten sinä nyt taasen puhutkaan? Sinähän juuri itse kirjoitit laskuun Rastuksen viimeiset ostokset. Muistat kai sen itsekin?» Kapteeni oli sen näköinen kuin hän olisi joutunut kiinni torkkumisesta. »No mitä se sitten tähän kuuluu?» hän tiuskaisi. »Eihän hän silloin saanut muuta kuin hieman maissijauhoja ja muutamia metrejä kangasta. Miten minä olisin voinutkaan kieltäytyä kirjoittamasta sitä muistiin vaimon itkien valittaessa, ettei heillä ole mitään syötävää eikä ylleen puettavaa koko talossa? En voinut antaa heidän kuolla nälkään enkä viluunkaan, vai voinko?» »Mutta tuohan tapahtui viime viikolla», huomautti hänen toverinsa. »Minusta tuntuu, ettei ihmisiä enää huhtikuussa palele.» »Ole nyt jo vaiti äläkä viitsi tyhjästä moittia. Tulimmainen sentään», hän muutti nopeasti puheenaihetta ja huudahti innostuneesti. »Katsohan tuota hevosta, kuulitko! Se kääntyy suoraan portille minun tarvitsematta nykäistäkään ohjaksista ja suullisetta kehoituksetta. Tuo hevonen on yhtä viisas kuin kristitty ihminen.» Rattaat olivat kolisten ja vajoten pyörineet kapean kadun kumpujen ja hiekan yli muutamalle ruohoiselle pienelle töyräälle. Töyrään juurella oli meriruohoa kasvava ranta ja kauempana salmi, jonka vesi nyt näytti ruusunpunaiselta laskeutuvan auringon valossa. Töyrään rantaan päin viettävällä rinteellä oli matala ränsistynyt valkoinen asuinrakennus, talli ja muutamia vajoja ja ulkohuoneita. Rakennuksen pääoven edustalla oli muutamia kukkapensaita, näkinkenkäinen polku vei tieltä tuolle ovelle ja koko komeuden ympärillä oli valkoinen säleaita. Rakennuksen takapuolelta ja tallin edustalta vei hiekoitettu ajotie suurelle portille, joka nyt oli selkoselällään. Viisas Majuri veti juuri rattaita tuosta portista sisään. Mary-'Gusta katseli rakennusta, ja hänen katsoessaan aukeni talon takaovi, josta muudan pitkä ja laiha mies ilmestyi pihalle. Hän oli paitahihasillaan ja hänen käsivartensa olivat paljaat kyynärpäitä myöten. Mary-'Gustan suureksi hämmästykseksi oli miehellä yllään esiliina kuin rouva Hobbsillakin silloin, kun hän työskenteli keittiössä. »Päivää, Isaiah!» huusi kapteeni. »Täällä me nyt taasen ollaan!» Tuo esiliinaa käyttävä mies otti suuren nikkelikellon liivinsä rintataskusta, katsoi siihen ja pudisti päätään. Hänen kasvonsa, jotka olivat pitkät ja laihat, kuten hänen muukin ruumiinsa, näyttivät huolestuneilta. »Olemme ehkä hieman myöhästyneet, Isaiah, vai emmekö olekin?» sanoi Zoeth nopeasti. »Toivoakseni emme ole antaneet illallisen odottaa pitkääkään aikaa?» Pitkä mies pisti kellon takaisin taskuun. »Ainoastaan kolmekolmatta minuuttia, ei sen pitempää aikaa», hän sanoi venytellen ja alistuvaisesti kuin marttyyri. »Kolmekolmatta minuuttia ei ole kyllä paljon ihmiselämässä, ehkä — mutta paistettuja perunoita ei tuo aika ainakaan paranna. Nuo perunat olivat valmiit syötäviksi puoli kuusi.» »Mutta eihän kello ole vielä kuuttakaan», vastusti kapteeni Shad. »Ehkä ei, mutta se on kumminkin kolmekolmatta minuuttia yli puolikuuden. Lähtiessänne sanoitte minulle viimeiseksi: 'Valmista illallinen puolikuudeksi!' Ja minä valmistinkin. Panin perunat paistumaan —» »Kas niin, kas niin!» keskeytti kapteeni. »Viis' noista perunoista nyt! Rupeamme syömään niitä minuutin kuluttua. Auta meitä nyt tämän lastin purkamisessa. Täällä on muudan matkalaukku ja hieman muutakin tavaraa. Kuta nopeammasti saamme tämän laivan lastin puretuksi, sitä nopeammasti joudumme syömään. Kaikki maihinaikovat poistukoot.» Zoeth kiipesi rattailta maahan ja nosti sitten matkustajankin alas. »Mary-'Gusta», hän sanoi, »tässä on kapteeni Gouldin ja minun yhteinen asunto. Tämä tässä on herra Isaiah Chase. Isaiah, tämä on Mary Lathrop, kapteeni Marcelluksen pieni tytär. Hän on tullut —» »Lyhyelle vierailulle luoksemme», pisti kapteeni nopeasti väliin. »Sinun on tutustuttava Isaiahiin, Mary-'Gusta, sillä on hän meidän kokkimme ja hovimestarimme. Kas niin, tervehtikää nyt toisianne älkääkä siinä ujostelko.» Mary-'Gusta ojensi kätensä ja herra Chase heilutteli sitä ylös ja alas kuivattuaan ensin kätensä esiliinaansa. »Olen iloinen saadessani tutustua teihin», hän sanoi juhlallisesti. »No nyt lastin kimppuun», sanoi kapteeni Shad. »Tuossa on matkalaukku ja kaikki muutkin kapineet. Varo tuota vakkaa, kuulitko?» Herra Chase oli tarttunut vakkaan ja kiepsautti sen pois rattailta. David, joka säikähti nopeata ilmaan tempautumista, rupesi kovasti naukumaan, jolloin Isaiah pudotti vakan maahan kuin tulikuuman raudan. »Mikä hiton elävä siinä on?» hän huudahti. »Kissa vain», selitti kapteeni. »Ei se sinulle mitään tee.» »Kissa! Kenenkä kissa?» »Minun», sanoi Mary-'Gusta rientäen apuun. »Se on melko hyvä eikä ollenkaan vihainen, mutta nyt se on vain hieman peloissaan. Se ei ole todellakaan vihainen, vai oletko, David?» David naukui ja repi vakan kantta. Herra Chase peräytyi. »Kissa!» hän toisti. »Toitte siis kissankin tänne.» »Niin, totisesti toimmekin!» Kapteeni Shadrach oli nähtävästi menettämäisillään kärsivällisyytensä. »Luulitko meidän tuoneen tänne norsun? Ota nyt sieltä rattailta nuket ja muutkin tavarat.» Isaiah tuijotti nukkiin. Mary-'Gusta lopetti vakan hyväilemisen ja kiiruhti rattaiden viereen. »Otan kyllä nuket», hän sanoi. »Nekin ovat minun.» Hetkistä myöhemmin menivät he taloon sisälle. Mary-'Gusta kantoi kolmea nukkea herra Hamiltonin kantaessa loppuja, ja Isaiah meni edellä kantaen matkalaukkua toisella ja naukuvan Davidin vakkaa toisella kädellään pitäen sitä ainakin käsivarren päässä itsestään. Luvattuaan saapua »laivaan» niin pian kuin suinkin ajoi kapteeni Shad talliin. Aluksi he tulivat keittiöön. Se oli melko likainen komero, joka tuoksui kovasti kalalta ja paistetuilta perunoilta. »Tule vain minun jäljessäni, Mary-'Gusta», sanoi Zoeth. »Tuo sinä tuo matkalaukku, Isaiah.» »Odottakaa nyt hieman!» huudahti tuo hämmentynyt kokki ja hovimestari. »Mihin ihmeeseen minä tämän elukan panen?» Elukalla hän tarkoitti Davidia, joka nähtävästi oli tehnyt kuperkeikan vakassa. Zoeth epäröi, mutta Mary-'Gusta ratkaisi kysymyksen. »Laskekaa vakka vain lattialle», hän sanoi. »Se tyyntyy sitten kyllä heti. Se kun ei ole milloinkaan ennen matkustanut, tuntuu sellainen siitä hieman oudolta. Kyllä se pian rauhoittuu ja hetkisen kuluttua tulen päästämään sen pois vakasta. Enkö saakin tulla, herra Chase?» »Kyllä luullakseni, jos vain haluat. Minä en ainakaan halua koskea siihen.» Hän laski vakan jalkainsa viereen lattialle. Mary-'Gusta katseli sitä melko epäilevästi ja näytti jo aikovan sanoa jotakin, mutta jätti sen tekemättä ja lähti herra Hamiltonin muassa keittiöstä viereisen huoneen kautta, joka oli nähtävästi ruokasali, kapeita portaita myöten yläkertaan. »Luullakseni viemme hänet vierashuoneeseen, vai mitä, Isaiah?» kysyi Zoeth hieman epäröiden. Isaiah murahteli. »Sinne tietenkin», hän sanoi töykeästi. »Tietääkseni ei täällä ole muutakaan paikkaa. Siellä oleva vuode on kumminkin vielä korjaamatta.» Vierashuone oli melko suuri, tuoksuen ummehtuneelta ja tunkkaantuneelta, kuten maaseudun vierashuoneet tavallisesti tekevät. Kalustoon kuuluivat lipasto, pesukaappi ja pari tuolia, jotka oli maalattu sinisiksi ja koristettu sitten keltaisia ruusukiehkuroita esittävillä maalauksilla. Seinillä oli muutamia painokuvia, jotka esittivät jotakin surullista, raamatullista aihetta. Vuodetta ei oltu korjattu, kuten herra Chase oli sanonutkin, ja se oli todellakin sen näköinen, kuin ei siihen olisi koskettukaan pitkiin aikoihin. »Tuon vuoteen korjaaminen on pyörinyt mielessäni jo toista kuukautta», tunnusti Isaiah. »Viimeksi korjasin sen silloin, kun tuo Trumetista kotoisin oleva pappi oli täällä vieraana lauantain ja sunnuntain. Olen joka päivä aikonut korjata sen, mutta minulla ei näytä olevan senkään vertaa liikaa aikaa. Olen niin töiden rasittama, ettei minulta näytä liikenevän aikaa muuhun.» »Kyllä minä voin sen korjata», selitti Mary-'Gusta innostuneesti. »Osaan korjata vuoteet melko hyvin. Rouva Hobbs sanoi minulle kerran niin.» Nuo molemmat miehet katsoivat toisiinsa, mutta ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, kuului alakerrasta peloittava jymähdys, joku tahi jonkun ääni, joka oli kaatunut, raivostuneita huutoja ja kissan naukumista. Mary-'Gusta hyökkäsi portaille. »Tiesin sen tapahtuvan», sanoi hän säikähtyneenä. »Pelkäsin sitä jo, koska vakka jää juuri oven eteen. Voi, David kultaseni, minä tulen niin pian kuin suinkin!» Kapteeni Shadrachin ääni kuului keittiöstä. Se kuulosti kiihoittuneelta ja vihaiselta. »Kuka tulimmainen asetti tuon tyhmän eläimen juuri jalkoihini?» hän kuului huutavan. »Koira vieköön, olen luullakseni katkaissut joko oman niskani tahi sen, kumman tahansa.» Kun Zoeth ja Isaiah saapuivat keittiöön, näkivät he kapteenin istuvan muutamassa tuolissa ja hierovan polviaan, Mary-'Gusta istui lattialla avonaisen vakan vieressä ja koetti rauhoittaa pelästynyttä ja tempoilevaa Davidia. »Luullakseni ei sille ole tullut mitään vahinkoa», huohotti tyttönen. »Pelkäsin niin, että se olisi kuollut. Et suinkaan ole kuollut, David?» David näytti olevan huomattavasti terve ja toimintakykyinen. Se riistäytyi irti omistajattarensa sylistä ja riensi hellin alle. »Kyllä se näyttää olevan aivan terve», sanoi Mary-'Gusta. »Eikö olekin hauskaa, ettei sille tapahtunut mitään vahinkoa, herra — tarkoitan, kapteeni Gould?» Kapteeni Shad hieroi polveaan. »Ah, mikään ei tunnu minusta sen ihanammalta!» sanoi hän hyvin ivallisesti. »En olisi tietystikään ollut millänikään, vaikka olisin katkaissutkin molemmat sääreni, mutta jos tuolle kissalle olisi tapahtunut jotakin, olisin tullut pahoilleni. No, Isaiah», hän lisäsi happamasti kääntyen nauravan hovimestarin puoleen, »ovatko nuo paistetut perunat vielä jossakin täällä läheisyydessä?» »Perunatko? Tuossahan nuo ovat hellillä, kapteeni Shad.» »Halusin vain tietää sen. Ehdotan nyt, että toisit ne tänne pöydälle. Olen nälissäni ja haluan syödä tukevan aterian, ennenkuin minulle taasen sattuu jotakin, joka lopettaa minut kokonaan. Tulimmainen, millainen päivä tämä on ollutkaan! Ensin tuo tuoli, sitten Marcelluksen testamentti ja viimeinen kirje ja nyt tämä. Hm! Tulkaa nyt kaikki syömään. Olen jonkun tukevan tarpeessa rohkaistakseni mieleni huomisen varalta. Jos huominenkin päivä on samanlainen kuin tämä, tarvitsen voimia kestääkseni kaiken. — No, tulkaahan nyt!» Ensimmäinen illallinen rannalla olevassa valkoisessa talossa lisäsi Mary-'Gustan kokemuksia. Rouva Hobbs oli, huolimatta kiivaasta luonteestaan ja toisten vikojen löytämisestä, ollut kykenevä ja huolellinen emäntä. Hänen valmistamansa ruoat olivat olleet hyvin keitettyjä ja siististi tarjoiltuja. Tämä ateria erosi kumminkin huomattavasti niistä. Pöydällä oli kyllä tarpeeksi ruokaa, liiankin runsaasti, jos totta puhutaan — paistettua turskaa ja paistettuja perunoita, kuumia keksejä ja omenapiirakoita — mutta kaikki tuotiin pöytään yhtäaikaa ja herra Chase istuutui muiden joukkoon irroittamatta edes esiliinaa yltään. Pöytäliinaa ei voitu juuri sanoa puhtaaksikaan eivätkä veitset, haarukat eivätkä lusikat kimallelleet niinkuin ne, joihin tyttönen oli tottunut. Herra Hamiltonkin, josta useimmat seikat maailmassa, lukuunottamatta tuota jumaloitua kauppaa, näyttivät tuntuvan epätodellisilta mitättömyyksiltä, kiinnitti huomionsa liinaan. »Minusta näyttää», hän huomautti ystävälliseen ja epäröivään tapaansa, »tämä pöytäliina hieman liian pilkulliselta. Eikö sinustakin, Shadrach?» Kapteeni Shadrachin vastaus oli vakaumusta täynnä ja paikalleen osuva. »Se näyttää melkein siltä kuin siinä olisi vesirokko», hän vastasi. »Eikö kaapissa ole enää puhtaita, Isaiah?» Herra Chase näytti loukkautuvan. »Tietysti siellä on», hän vastasi, »mutta en tiennyt meille tulevan vieraita.» »Emme mekään, mutta siitä huolimatta voit kumminkin vaihtaa pöytäliinaa silloin tällöin.» »Minulla on muutakin tekemistä kuin vaihdella pöytäliinoja jokaiseksi uudeksi päiväksi.» »Jokaiseksi päiväksikö? Jokaiseksi kiitossunnuntaiksi, tarkoittanet. Tämä on nyt ainakin ollut pöydällämme —» »Kuunnelkaahan nyt, kapteeni Shad, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Sarah J. pessytkään meille pyykkiä viime viikolla. Hänellä oli vatsanväänteitä eikä hän kyennyt mihinkään. Jos luulette minun vielä kerkeävän pesemään pyykinkin keittämisestä, lakaisemisesta, talouden hoidosta ja lumenluomisesta huolimatta, niin —» »Lumenluomisesta! Mitä sinä nyt puhutkaan? Lumihan suli pois jo helmikuussa.» »Se ei muuta kumminkaan asiaa. Kun sitä oli, loin sen vai enkö luonut? Tästä ei ole mitään hyötyä. Minä koetan koettamasta päästyänikin, mutta en voi tyydyttää vaatimuksianne ja senvuoksi lieneekin parasta, että lopetan. Minun ei ole pakko raataa itseäni täällä kuoliaaksi. On täällä kaupungissa muitakin, jotka ottavat minut mielellänsäkin palvelukseensa.» Kapteeni Shadrach murisi jotakin, että kuta enemmän Isaiah suostui työskentelemään heidän hyväkseen, sitä nopeammasti hekin luultavasti kuolevat. Silloin herra Chase nousi paikoiltaan. »Hyvä on», hän sanoi arvokkaasti. »Tämä ratkaisee asian. Olen nyt vapaa. Kaikkien niiden vuosien kuluttua, jolloin purjehdin kokkina mukananne, Shad Gould, ja siitä huolimatta, että pyysitte minua, pyysitte minua melkein polvillanne, jos sanon asian suoraan, hoitamaan talouttanne kuolemaanne asti — kaiken sen jälkeen en — Hyvästi. Koetan olla lykkäämättä syytä niskoillenne.» Hän läksi keittiön ovea kohti hyvin hitaasti, mutta hän läksi kumminkin. Zoeth, joka oli selvästi hyvin pahoillaan, nousi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. »Kas niin, Isaiah», hän pyysi. »Älä nyt ole hullu. Emme moiti sinua ollenkaan, vai mitä, Shadrach?» »Emme tietystikään! Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Isaiah. Ei meistä kumpikaan halua, että poistuisit. Sanoin vain — Tule nyt istumaan paikoillesi jälleen. Teesi vain jäähtyy.» Mary-'Gustasta tuntui, että tee oli ollut jo kylmää syömään ruvettaessakin. Isaiah mukautui kumminkin, että hänet talutettiin pöytään takaisin, ja murjottaen alkoi hän jatkaa syöntiään. Mary-'Gusta teki silloin muutaman ehdotuksen. »Luullakseni voisin minäkin pestä pöytäliinoja», hän sanoi. »Pesen aina itse nukkieni vaatteet.» Nyt näyttivät toverukset selvästi hämmästyvän. Kapteeni oli ensimmäinen, joka sai jotakin sanotuksi. »Niinkö?» hän huudahti. »Niin juuri. Ja», Mary-'Gusta katsahti hopeihin, »minä osaan hangata veitset, haarukat ja lusikatkin kirkkaiksi. Autoin rouva Hobbsia joskus niiden puhdistamisessa.» Nyt ei Shadrachillakaan ollut enää mitään huomauttamista. Hän katsoi ensin tyttöseen ja sitten Zoethiin, ja hengähti syvään. Heti aterian jälkeen tekivät kapteeni ja herra Hamilton lähtöä kauppaan. »Sinun on paras mennä nukkumaan niin pian kuin suinkin, Mary-'Gusta», sanoi Zoeth. »Olet väsyksissä, tiedän sen. Isaiah korjaa kyllä vuoteesi. Tulemme tapaamaan sinua heti aamulla. Isaiah tulee kanssasi huoneeseesi ja sammuttaa sitten kynttilänkin. Hyvää yötä nyt.» Kapteenikin toivotti hyvää yötä ja toverukset kiiruhtivat pois. Kun he palasivat kymmenen aikaan, odotti Isaiah heitä. Hänellä oli muudan juttu kerrottavana. »En ole milloinkaan maailmassa tavannut tuollaista lapsukaista», selitti hän. »Haluatteko kuulla, mitä hän teki teidän mentyänne? Hän auttoi minua astioiden pesussa. Niin juuri! Hän kuivasikin ne minun tyytyväisyydekseni. Ja tehän tiedätte sen merkitsevän jotakin, sillä minua ei niinkään helposti tyydytetä. Ja kuunnella sitten hänen puhettaan! En ole milloinkaan kuullut lapsen puhuvan siten kuin hän juttelee. Kuinka vanha hän on, sanokaa se minulle Herran nimessä!» Zoeth ilmoitti hänelle vieraan iän. »Ehkä», jatkoi Isaiah, »mutta hän ei puhu kuin seitsen-, vaan paremminkin kuin seitsentoistavuotias. Hän kyseli minulta hautajaisista, ihmisten kuolemasta ja niin edespäin. Hän sanoi tuumanneensa pitää nukkehautajaiset joskus. 'Herran nimessä, miksi?' kysyin minä. 'Etkö voi keksiä mitään hauskempaa leikkiä? Tuollainen leikki karmisi jo minun selkääni.' Hän tuumi asiaa — hän näyttää muuten ajattelevan kutakin asiaa ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän lausuu siitä mielipiteensä — ja sanoi sitten: 'Ymmärrän sen kyllä, mutta kunkin on pakko olla joskus mukana hautajaisissa ja senvuoksi on parempi, että niihin tottuu ja tietää, miten niissä on käyttäydyttävä. En haluaisi, että nukkeni', lisäsi hän, 'tekisivät jotakin sellaista hautajaisissa, joka häiritsisi muita ja jolle muut nauraisivat'. En ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. 'Mutta jos niistä tuntuu pahalta, eivät suinkaan ne silloin naura, vai kuinka?' kysyin. 'Eivät kyllä — ne joista tuntuu pahalta, eivät naura, vaan muut voivat nauraa niille ja silloin joutuvat nuo henkilöt sietämättömään asemaan.' Mitä hän tuolla mahtoikaan tarkoittaa? Onko siinä mielestänne ollenkaan järkeä?» Kapteeni Shadrach hymyili kainostellen. »Luullakseni Zoeth ja minä ymmärrämme hänen tarkoituksensa», hän sanoi. »Jatka, Isaiah, ja kerro hänen muutkin puheensa.» »Hänenkö muutkin puheensa? Hän halusi tietää, luulenko minä Jumalan katkaisevan jonkun kaulan, jos on tehnyt tarkoituksettakin jotakin pahaa. Hän kysyi juuri niin, että katkaiseeko Jumala jonkun kaulan. Minun kaulani oli jo melkein katketa silloin kun hän sanoi tuon. Sanoin hänelle, vaikka en sitä varmasti tiedäkään, ettei Jumalan tapa ole luullakseni tehdä sellaista. Hän kertoi rouva Hobbsin sanoneen hänelle, että jollei ihmistä rangaista jo tässä maailmassa, rangaistaan häntä tulevassa. Hän näytti minusta hieman pelkäävän sitä. Mitä hän sitten, tuollainen pikku-raukka lieneekään tehnyt pahaa?» Zoeth ei sanonut mitään, näytti vain olevan vihoissaan ja pahoillaan. »Minä kyllä tietäisin, kenen kaulan katkaisisin, jos vain saisin menetellä mieleni mukaan», huomautti Shadrach. »Tahi ellen sitä tekisikään, haluaisin kumminkin. Missä hän nyt on, Isaiah?» »Hän on vierashuoneessa nukkumassa, luullakseni. Hän otti nukkensakin mukaansa vuoteeseen asettaen kolme toiselle ja kaksi toiselle puolelleen. Mentyään vuoteeseen varoitti hän minua käskien minun herättää heidät kaikki hyvissä ajoin huomenna. Hän riisui vaatteet jokaisen nuken yltä, ennenkuin he menivät vuoteeseen. Niin, hän auttoi minua vuoteen korjaamisessakin. Hän osaa sen taidon, sitä ei voida epäilläkään. Askarrellessaan puhui hän koko ajan, toisin ajoin kuin lapsi ja toisin ajoin kuin nelikymmenvuotias nainen. Omituisempaa tyttöstä ei ole olemassakaan.» »Luullakseni hän on saanut hieman omituisen kasvatuksen», sanoi Zoeth. »Missä tuo Saul — Eliah — mikä sen nimi nyt taasen olikaan — David on?» kysyi kapteeni. »Mihin tuo kissa on joutunut?» »Se on tallissa lukkojen takana. Tyttönen tuli mukaani silloin kun vein sen sinne, suuteli sitä toivottaessaan sille hyvää yötä, käski sen olla pelkäämättä ja Jumala ties' mitä kaikkea muuta. Kun olisitte olleet kuulemassa hänen puheitaan, olisitte varmasti luulleet häntä tuon kissan äidiksi. Kuinka kauan luulette hänen viipyvän täällä?» »En tiedä», vastasi Shadrach nopeasti. »Sitä ei ole vielä päätetty.» »Kuinka tulitte tuoneeksi hänet tänne? Olette sellaisia, etten olisi milloinkaan uskonut teidän voivan tuoda lasta tänne vierailemaan luoksenne. Aiotteko ottaa hänet omaksi lapseksenne muitta mutkitta?» Zoeth epäröi, mutta Shadrach vastasi painokkaasti: »Emme tietystikään!» hän tiuskaisi. »Mitä Zoeth ja minä tietäisimmekään lapsen kasvatuksesta? Ottaa hänet lapseksemme noin vain, hullutusta!» Isaiah nauraa hihitti. »Minun tietääkseni ei teidän ainakaan pitäisi tietää siitä asiasta juuri mitään, eikä teidän tarvitse kasvattaakaan häntä. Ellei hän ole kasvattanut teitä ja minua aivan erilaisiksi kuukauden kuluessa, en mitään. Hän on nimittäin syntynyt kasvattajaksi. Teidän on vain seurattava, miten hän kohtelee meitä, nukkiaan ja kissaansa.» Kun Hamilton ja Kumppanin omistajat menivät yläkertaan omiin makuuhuoneihinsa, avasivat he vierashuoneen oven ja tirkistivät sisään. Mary-'Gustan ja kaikkien nukkien päät olivat rivissä tyynyllä. Näky oli tälle huoneelle ja talolle hyvin omituinen. »No vie minua ja viipota», kuiskasi Zoeth. »Tänä aamuna emme osanneet aavistaakaan tällaista. Kuinka pitkä tämä päivä on ollutkaan!» »Hermoistani ja polvistani päättäen ainakin parin vuoden», vastasi Shadrach. »Olen vanhentunut ainakin niin paljon, koira vieköön. Hm! Ihmettelenpä, tietääkö Marcellus, mitä on tapahtunut.» Hän ei puhunut kovasti, mutta kun lampun valo sattui nukkuvan kasvoihin, heräsi Mary-'Gusta. Hän liikahti, avasi silmänsä ja tuijotti heihin unisesti. »Onko nyt jo aamu?» hän kysyi. »Ei», vastasi Zoeth. »Kello on vain kymmenen. Kapteeni Shadrach ja minä olimme menossa nukkumaan ja mennessämme tirkistimme tänne, nähdäksemme, puuttuiko sinulta mitään. Sinun on nukuttava jälleen, kultaseni.» »Kyllä», vastasi Mary-'Gusta kuuliaisesti. Sitten hän lisäsi: »Rukoilin iltarukoukseni yksinäni, mutta luen sen uudestaan, teidän kuultenne, jos vain haluatte.» Hämmästynyt kapteeni aikoi vastustella, mutta tyttönen näytti tehneen päätöksensä. »Luullakseni toistan sen», hän sanoi. »Siinä on jotakin sellaista, jonka te ehkä olette oikeutetut kuulemaan.» Hän ummisti silmänsä. »Rakas Jumala, siunaa isää — ah, minä unhotin — siunaa rouva Hobbsia, kapteeni Gouldia ja herra Hamiltonia. Mielestäni minun piti pyytää häntä siunaamaan teitäkin, koska olen nyt teidän vieraanne. — Siunaa myöskin Davidia, Rosea, Rosettea, Emmaa, Christabeliä ja Minnehahaa. — Ne ovat kaikki nukkiani. — Rakas Jumala, anna minulle anteeksi, että katkaisin soittotuolin säpin ja panin sen käymään, koska tiedät minun katuvan sitä niin katkerasti, etten halua uudistaa tuota tekoani. — Ja, ja, ah niin, siunaa herra Chasea myöskin, Amen. — Ette suinkaan ole vihoissanne, vaikka liitin teidät ja herra Chasenkin rukoukseeni, ettehän?» »Emme, kultaseni, emme ollenkaan», sanoi Zoeth. Kapteeni Shad, ollen hämmästyneemmän näköinen kuin milloinkaan ennen, pudisti päätään. »Hyvää yötä», sanoi Mary-'Gusta. Zoeth epäröi hieman, mutta meni sitten suutelemaan tyttöstä. »Hyvää yötä, tyttöseni», hän sanoi. »Hyvää yötä, herra Hamilton», sanoi Mary-'Gusta jälleen. Sitten hän kääntyi odottavasti kapteeniin päin. Shadrach hermostui aikoen poistua, mutta kääntyikin mennen vuoteen luo ja painoi karkean poskensa tytön pehmoista poskea vastaan kiiruhtaen sitten käytävään. Zoeth seurasi häntä kantaen lamppua. Kun he saapuivat kapteenin huoneen ovelle, he pysähtyivät. »No hyvää yötä nyt, Zoeth», sanoi Shadrach lyhyesti. »Hyvää yötä, Shadrach. Tämä on omituista hommaa sekä sinulle että minulle, eikö olekin?» »On kyllä. Hm! Sanoit tänä aamuna, että ehkä Marcellus on kanssamme tänään. Jos hän on ollut, on hän nähnyt, mitä on tapahtunut, vai kuinka?» »Ehkä hän on nähnyt sen ja enemmänkin, Shadrach. Ehkä hän voi nähdä senkin, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ehkä hän tietää senkin.» »Hm! Jos hän tietää sen, tietää hän totisesti paljon enemmän kuin minä. Hyvää yötä!» V. Kun Mary-'Gusta heräsi seuraavana aamuna, paisto aurinko hänen huoneensa ikkunoihin. Hän ei voinut saada mitenkään selville, paljonko kello oli, mutta hän oli aivan varma siitä, että oli jo melko myöhäinen. Sen vuoksi hän olikin jo melkein pukeutunut, kun Isaiah koputti oveen ja ilmoitti hänelle, että aamiainen on pian valmis. Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi hän keittiöön kantaen pesukaapista ottamaansa kannua kädessään. »Mitä sinä sillä teet?» kysyi Isaiah nojautuessaan oven pieleen ja katsellessaan pihalle. »Aion täyttää sen», sanoi tyttönen. »Siellä ei ollut ollenkaan pesuvettä.» Isaiah tuhautti nenäänsä. »Minulla ei ole ollut aikaa vesikannujen täyttämiseen», selitti hän. »Tuonkin täyttäminen on pyörinyt mielessäni jo toista kuukautta, mutta minulla on ollut muutakin tekemistä. Voit pestä kasvosi tuossa pesupöydällä olevassa maljakossa. Niin teemme me muutkin.» Mary-'Gusta pesi tottelevaisesti itsensä tuossa sinkkivadissa ja kuivasi sitten kasvonsa ja kätensä kaapin vieressä olevaan rullalla pyörivään pyyheliinaan. »Tulenko liian myöhään aamiaiselle?» hän kysyi levottomasti. »Et. Emme me muutkaan ole vielä syöneet. Kapteeni Shad on tallissa ruokkimassa hevosta ja Zoeth syöttää kanoja. He tulevat kyllä pian, jos meitä vain onnistaa. Aamiaisen aika on jo tietysti ohi, mutta mitä he siitä välittävät. Olen tässä talossa ainoa, joka pidän huolta ajastakin.» Tyttönen katsoi häneen miettiväisesti ja sanoi: »Teidän on kai pakko työskennellä hirmuisen kovasti, vai mitä, herra Chase?» Isaiah katsoi häneen epäilevästi. »Minunko?» hän murahti. »Kuka sinulle sellaista on puhunut?» »Ei kukaan. Päätin sen vain puheistanne.» »Hm! Silloin olet arvannut oikein. Minulta ei liikene montakaan minuuttia levähtämiseen.» »Eikö? Silloin olette kai todellinen orja?» »Mikä?» »Rouva Hobbs sanoi itseään todelliseksi orjaksi, koska hänen oli pakko työskennellä niin kovasti.» »Kuka rouva Hobbs on?» »Hän on emännöitsijä, tarkoitan, että hän oli isäni emännöitsijä Ostablessa. Luullakseni lopettaa hän nyt, kun isäni on kuollut. Hän on varmasti oikein iloinenkin. Ehkä hänen ei enää tarvitsekaan olla tuollaisena orjana. Hän käytti samanlaisia esiliinoja kuin tekin. En ole ennen milloinkaan nähnyt miehellä esiliinaa. Onko teidän pakko käyttää sellaista?» »Pakkoko? Ei tietystikään, ellen halua.» Mary-'Gusta ajatteli. »Luullakseni», sanoi hän hetkisen kuluttua, »se suojelee housujanne. Ne tulevat täyteen pilkkuja, ellette käytä esiliinaa. Pneumonialla lähtevät kaikki pilkut hyvin helposti.» Isaiah hämmästyi. »Mitä sinä sanoitkaan?» hän kysyi. »Pneumonia... Ei, luullakseni olen nyt erehtynyt. Pneumonia on jonkinlaista tautia. Jotakin muuta käytetään pilkkuja poistaessa. Voi, nyt minä sen jo muistankin, että ammoniakkiahan se onkin! Parempaa pilkkuvettä ei ole juuri olemassakaan, mutta pulloa ei saa haistella. Haistelin kerran sellaista pulloa ja se meni suoraan päähäni.» »Mistä maailmassa sinä nyt puhutkaan? Menikö pullo päähäsi?» »Ei kuin ammoniakin haju. Se on kauheata, samanlaista kuin — kuin —» hän keskeytti nähtävästi keksiäkseen sopivan vastauksen, »kuin sisäänpäin menevä aivastus. Niin hirveätä se on.» Isaiah nauroi. »Olet varmasti oikeassa», hän sanoi. »Sisäänpäin menevä aivastus! Kyllä sinä osaat.» Mary-'Gusta katseli vieläkin esiliinaa. »Herra — tarkoitan kapteeni Gould sanoi teitä kokiksi ja stewardiksi», hän huomautti. »En tiedä oikeastaan, mikä stewardi on. Onko hän sellainen, joka muhentaa [engl. »stew» = muhentaa] jotakin?» Isaiah nauroi kuollakseen ja Mary-'Gustan arvokkaisuus loukkautui. Hänen poskensa punastuivat. »Sanoinko jotakin hullunkurista?» hän kysyi. »En tiennyt. Tiedän vain, että kokki keittää jotakin ja leipuri leipoo jotakin, ja senvuoksi ajattelin, että stewardi mahdollisesti muhentaa jotakin.» Isaiah jatkoi vain nauruaan ja tyttö harkitsi. »Ymmärrän nyt», hän sanoi nyökäyttäen vakavasti päätään, »että puhuin päättömiä. Muistan nyt, ettei munkkikaan [engl. »friar»; »fry» = paistaa] paista, vaan on jonkunlainen pappi. Robin Hoodissa puhutaan eräästä Tuck-nimisestä munkista, kuten tiedätte. Rouva Bailey luki hänestä minulle. Tiedättekö Robin Hoodista, herra Chase?» Isaiah sanoi muistelevansa, ettei hän tiedä mitään koko miehestä. Keskustelu keskeytyi nyt senvuoksi, että Zoeth tuli keittiöön ja hetkistä myöhemmin kapteeni Shadrach. Aamiainen tuotiin ruokasalin pöydälle ja kaikki neljä istuutuivat syömään. Aterioidessa oli Mary-'Gusta hyvin rauhallinen. Hän vastasi, kun häneltä kysyttiin jotakin, ja ainoat hänen tekemänsä kysymykset koskivat Davidia. »Se voi hyvin», sanoi kapteeni Shad. »Vilkkaampi se ei juuri voisikaan olla. Tallissa on niin paljon hiiriä, että sillä tulee olemaan oikein hyvät päivät siellä. Se kai pitää hiiristä, vai mitä?» »Kyllä. Se pyytääkin niitä ahkerasti. Oliko se sen näköinen, kuin sillä olisi ollut minua ikävä?» »Ikäväkö? En kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota. Se ei siitä ainakaan mitenkään huomauttanut, vaikka se olisi ollutkin ikävissään. Voit mennä sen luo aamiaisen jälkeen. Voitko keksiä Marylle sopivaa työtä täksi päiväksi, Zoeth?» Herra Hamiltonkin oli jo nähtävästi ajatellut asiaa. »Ajattelin, että ehkä hän haluaa tulla kanssamme kauppaan», hän ehdotti. »Haluatko, Mary-'Gusta?» Mutta Mary-'Gusta epäröi. »Haluaisin hyvin mielellänikin, mutta —» »Mutta mitä?» »Minun on vain mentävä katsomaan Davidia ensin ja hoidettava sitten nukkiani. Enkö voi tulla sinne hieman myöhempäänkin?» »Voit kyllä aivan hyvin», vastasi kapteeni. »Sinun tarvitsee vain mennä suoraan katua ylöspäin nurkkaan asti. Voit nähdä kaupan rakennuksen takana olevalta kukkulalta. Isaiah neuvoo sinulle kyllä tien. Hoida nyt vain — mikä tuon kissan nimi taasen olikaan — David ensin. Isaiah antaa kyllä kissalle aamiaista ja nuket voivat kai odottaa puoleenpäivään, vai kuinka?» Mary-'Gustan mieli heilui nähtävästi halun ja velvollisuuden välillä, mutta velvollisuus voitti. »Niitä ei ole vielä puettukaan», hän sanoi vakavasti. »Ja sitäpaitsi voivat ne luulla minun poistuneen kokonaan talosta ja pelästyä. Tämä paikka on yhtä outo heille kuin Davidille ja minullekin. Ei ainoakaan meistä ole ollut ennen missään vieraisilla.» Päätettiin senvuoksi, että hän odottaisi, kunnes hän saisi perheensä hoidetuksi ja tulisi sitten kauppaan yksinään. Toverukset lähtivät kauppaansa ja Isaiah jäi kotiin. Noustuaan pöydästä meni Mary-'Gusta heti talliin ja palasi sieltä kissa sylissään. David sai tukevan aamiaisen ja sitten kuin Mary-'Gusta oli sitä äidillisesti neuvonut käyttäytymään hyvin ja varoittanut eksymästä, sai se mennä pihalle jälleen. Tyttönen seisoi ovella katsellen lemmikkinsä jälkeen. »Toivottavasti täällä ei ole missään koiria läheisyydessä», hän sanoi. »Olisi kauheata, jos täällä olisi niitäkin.» Isaiah koetti lohduttaa häntä. »Luullakseni täällä ei ole sellaista koiraa, joka voi tehdä jotakin pahaa», hän sanoi. »Sitäpaitsi voivat useimmat kissat juosta tarpeeksi nopeasti pakoonkin.» Tyttönen pudisti päätään. »En tarkoittanut sitä», hän sanoi. »Tarkoitin vain, että silloin voisi tuolle koiralle käydä huonosti. David ei kärsi niitä ollenkaan. Se ei odota nähdäkseen, ovatko ne kilttejä, vai eivätkö, vaan hyökkää suoraan niiden kimppuun ja silloin, ah! Se menettelee melkein aina niin, etenkin silloin kun sillä on poikasia.» Kuultuaan tämän kuvaavan selostuksen sanoi Isaiah haluavansa nähdä sen tapahtuvan. »Niin se vain on», sanoi Mary-'Gusta. »David ei kärsi koiria ollenkaan jostakin syystä. Miksi eivät kissat pidä koirista, herra Chase?» Isaiah sanoi luulevansa, että kissoilla on sellainen luonto ja Mary-'Gusta yhtyi hänen mielipiteeseensä. »Luonteet ovatkin niin omituisia useinkin», huomautti hän vakavasti. »Luullakseni kaikilla eläimilläkin on luonne, kissoilla niinkuin muillakin. Millainen luonne teillä on, herra Chase?» »Ettekö luulisi voivanne», sanoi hän muutamia minuutteja myöhemmin, kun kokki ja hovimestari alkoi näyttää oireita, että hän vähitellen ehkä ryhtyy johonkin muuhunkin kuin pesupöytää vasten nojailemiseen ja viheltelemiseen, »tulla toimeen muutamia minuutteja, että saisin mennä huoneeseeni pukemaan nukkiani?» Isaiah kääntyi tuijottamaan häneen. »Ehkä minä voin, kun kovasti koetan», hän änkytti. »Viet totisesti voiton kaikista näkemistäni tytöistä. Mitä aiot tehdä tuolla kannulla?» Tyttönen piti juuri kannua pumpun alla. »Aion sen täyttää», hän vastasi. »Silloin voitte tekin heittää sen täyttämisen mielestänne kokonaan. Tulen takaisin niin pian kuin suinkin.» Hän kiiruhti pois kantaen täysinäistä kannua molemmin käsin. Isaiah katsoi hänen jälkeensä mumisten jotakin ja alkoi sitten tyhjentää aamiaispöytää. Mary-'Gusta palasi melkein heti molemmat lemmikkinsä, Rose ja Rosette, käsivarsillaan. Hän asetti ne huolellisesti tuoliin istumaan, käski niiden käyttäytyä kiltisti ja katsella, kun äiti pesee astioita. »Toiset saivat jäädä vielä makuuhuoneeseen», hän selitti. »Minnehaha ei ole oikein terve tänään. Jännitys oli luullakseni hänelle hieman liikaa, koska hän on hyvin herkkätunteinen lapsi.» Isaiahin peittelemätön riemu sai hänet nyt muuttamaan lapsellisen kuvittelunsa aikaihmisten puheeksi. »Tietysti», hän lisäsi vakavasti, »tiedän, ettei hän todellisuudessa ole ollenkaan herkkätunteinen. Hän on yhtä täynnä sahajauhoja kuin muutkin nukkeni eikä hänellä sen vuoksi voi olla ollenkaan hermoja. Mutta minusta on hauskaa kuvitella, että hän on hermostunut ja herkkätunteinen. Tuntuu niin käytännölliseltäkin vedota siihen silloin, kun en halua ottaa häntä mukaani. Olen hermostunut ja herkkätunteinen lapsi itsekin. Rouva Hobbs sanoi minulle sen. Senvuoksi luullakseni ei minua ole ennen vietykään mihinkään.» Hän halusi välttämättä kuivata astiat sitten kun Isaiah oli ne pessyt. Hän muistutti Isaiahia siitäkin, ettei pöytäliinaa, jota edellisenä iltana oli niin vakavasti arvosteltu, oltu vieläkään vaihdettu puhtaaseen. Isaiah oli taipuvainen suhtautumaan asiaan välinpitämättömästi. »Viis' siitä, vaikka sitä ei olekaan», hän sanoi. »Se välttää kyllä muutamia päiviä vielä. Anna sen vain olla siinä. Sitäpaitsi», hän lisäsi, »ei pyykkiä ole pesty tällä viikolla eikä kaapissa ole muuta puhdasta.» Mary-'Gusta hymyili iloisesti. »Onpahan!» hän sanoi. »Kaapin alimmaisessa laatikossa on oikein kaunis sellainen. Etsiessäni sellaista löysin sen sieltä. Tulkaa vain katsomaan.» Hän vei Isaiahin ruokasaliin ja näytti hänelle löytämäänsä liinaa. »Mielestäni se on melko kaunis», hän sanoi. »Levitämmekö sen pöydälle, herra Chase?» »Emme tietystikään! Tämä on meidän paras pöytäliinamme. Emme käytä sitä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin meillä on vieraita.» Mary-'Gusta mietti ja laski sormillaan. »Kuinka kauan olemme nyt käyttäneet tuota likaista?» hän kysyi. »Käyttäneetkö? En oikein muista, ehkä neljä tahi viisi päivää.» Sitten nähtävästi huomattuaan, että tuo »olemme» merkitsi jonkunlaista epäoikeutettua sekautumista taloudenhoitoon hän lisäsi arvokkaasti: »Tarkoitan, etten ole vaihtanut sitä, koska se on mielestäni välttänyt vielä.» Mutta hänen ivallisuutensa ei vaikuttanut mitään, sillä tyttönen vain nyökäytti hymyillen päätään. »Se muuttaakin kaiken taasen hyväksi», hän selitti. »Jos levitämme tämän nyt pöydälle, tulee sunnuntai ja paljon aikaisemmin kuin se jälleen on vaihdettava. Ja tuon toisen voimme pestä tänään tahi huomenna.» »Voimmeko todellakin?» »Voimme kyllä.» Isaiah oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, jos hän vain olisi löytänyt sopivia sanoja. Sunnuntai-liina levitettiin pöydälle hänen koettaessaan keksiä sellaisia. »Ja nyt», sanoi Mary-'Gusta, »menisin mielelläni katsomaan kauppaa, ellette ole enää apuni tarpeessa. Saanko?» Hänestä oli Hamilton ja Kumppanin kauppa hyvin mielenkiintoinen paikka. Zoeth ja hänen toverinsa tervehtivät häntä sydämellisesti ja sitten hän istuutui myymäpöydän päässä olevalle laatikolle katselemaan laitosta. Se ei ollut kyllä suuren suuri, vaikka siellä olikin hämmästyttävän paljon erilaisia tavaroita. Muslinia, nauhoja, kalikokankaita, nastoja, ryytejä, kenkälaatikoita, naulakko, jossa oli köysirullia, taskuveitsiä, tynnyreitä, muutamia katosta riippuvia suolattuja turskia, jotka heiluivat sinne tänne, muutamia niiden vieressä riippuvia öljyvaatteita, suuri läjä lasten lakkeja ja hattuja ja sitten lasikannella varustettu laatikko makeisrasioineen, joihin oli merkitty: »Sentin kappale» tahi »Kolme sentillä». »Pidätkö makeisista?» kysyi herra Hamilton huomattuaan hänen katselevan laatikkoa ja sen sisällystä. »Kyllä», sanoi Mary-'Gusta. »Haluatko näitä sassafras-pastilleja? Pidätkö niistä?» »Pidän.» Hänelle annettiin rasiallinen tuollaisia pastilleja, ja hän imeskeli niitä hyvin vakavasti. Kapteeni Shad, joka oli palvellut erästä ostajaa, katsahti häneen huvitettuna. »Sassafras-pastillit välttävät kyllä kenelle tahansa, vai mitä?» hän huomautti. »Kyllä», vastasi Mary-'Gusta. Sitten hän lisäsi kohteliaasti: »Ne ovatkin erinomaisen maukkaita.» Hän viipyi kaupassa kello kahteentoista asti. Sitten hän käveli kotiin kapteenin kanssa, jonka vuoro oli sinä päivänä syödä ensiksi päivällistä. Annabelin palkkaaminen oli tavattomasti häirinnyt heidän kaupallisia tottumuksiaan, sillä tavallisuudessa olivat he vain vuorotellen poissa liikkeestään. »No», kysyi kapteeni heidän kulkiessaan kadulla, »mitä pidit siitä? Oikein kaunis kauppa South Harnissin tapaiselle kaupungille, eikö olekin?» »Kyllä.» »Varmasti. Se eroaakin suuresti Ostablen kaupoista, vai mitä?» »Kyllä luullakseni.» »Hm! Miten tuo ero sinusta ilmenee siinä?» »Luullakseni siellä on enemmän tavaroita, joista kullakin on oma hajunsa», vastasi Mary-'Gusta. Kapteeni Shad ei tiennyt vähään aikaan, mitä sanoa. Mary-'Gusta oli kumminkin halukas olemaan mieliksi. »Ne haisevat hyvältä», kiiruhti hän lisäämään. »Pidän tuosta hajusta, vaikka en ole ennen milloinkaan haistellut sitä kaikkea näin samalla kertaa. Ja nuo pastillit olivat hyviä.» Nuo pari kolme päivää, jotka kapteeni oli määrännyt tyttösen vierailuajaksi, kuluivat ja samoin seuraavatkin pari kolme. Tyttönen oli ahkera ja oli nähtävästi hyvin huvitettu olostaan heidän luonaan. Hän auttoi Isaiahta taloudenhoidossa ja vaikka ei Isaiahsta apu tuntunutkaan kokonaan tarpeettomalta, oli hän kumminkin taipuvainen murisemaan tuon »sekautumisen» vuoksi, kuten hän sitä nimitti. »En ole milloinkaan tavannut sellaista tyttöä», sanoi hän isännilleen. »En käske häntä pesemään astioita, en täyttämään vesikannuja enkä muuhunkaan, vaan hän tekee sen kumminkin omasta halustaan.» »Hm!» murisi kapteeni Shadrach. »Sen olen minäkin huomannut kaikesta. Hän näyttää sitäpaitsi tekevän tehtävänsä oikein hyvin, vai mitä?» »Tarpeeksi hyvin, luullakseni. Ja ikäisekseen tekee hän ne mainiosti», lisäsi Isaiah vilpittömästi. »No miksi sitten muriset?» »En minä murise. Kuka niin on sanonut? Ainoastaan — no niin, pesköön hän vain astiat ja tehköön muutakin sellaista, jos hän vain haluaa, kunhan hän ei vain —» »Kunhan hän ei vain mitä?» »Kunhan hän ei vain vihjaile, mitä minun olisi tehtävä. Tässä laivassa on jo kaksi kapteenia ja se riittää kyllä. Koira vieköön», lisäsi hän voimatta enää hillitä itseään, »tuo tyttönen on varmasti syntynytkin äidiksi. Hän hoitelee jo äidillisesti tuota kissaansa, nukkiaan ja kanojakin, ja luulenpa, koira vieköön, että hän on valmis ottamaan minutkin ottolapsekseen. Mutta minä en aiokaan kärsiä, että tuollainen tytön tyllerö minua hoitelee, sanoo minulle, mitä minun on tehtävä ja vie minut lopulta vuoteeseen! Mieluummin eroan koko paikasta.» Hän oli aikonut erota toimestaan aina siitä asti, kun hän purjehti kokkina kapteeni Shadrachin kuunarissa. Kun kapteeni palasi meriltä viimeisen kerran ja rupesi Zoethin toveriksi ja yhtiökumppaniksi, palasi Isaiah hänen kanssaan ja suostui rupeamaan noiden kahden miehen taloudenhoitajaksi. Kapteeni ei ollut suostunut ottamaan naisemännöitsijää taloonsa. »Naiset ovat laivassa vain vastuksina», oli hän selittänyt. »Olen kuljettanut niitä luokkamatkustajina, ja minä tiedän sen. Isaiah Chase on hyvä kokki ja elleivät keksit kelpaa muuksi kuin siiman painoiksi, voin sanoa sen hänelle kursailematta. Me emme halua naisemännöitsijää taloomme, kuuletko sen nyt, Zoeth?» Vaikka kapteenin merimieskieli loukkasikin Zoethin lempeätä kirkollista mieltä, myöntyi hän kumminkin toverinsa vaatimukseen pääasiallisesti. Hänenkin kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat sellaiset, ettei hän halunnut ryhtyä uusiin kokeiluihin. Isaiah joutui siis siten heidän palvelukseensa ja oli nyt ollut heidän South Harnississa olevan kotinsa kokkina ja taloudenhoitajana monta vuotta. Mutta hänellä oli tullut tavaksi vahvistaa riippumattomuuttaan melko usein, vaikka hän todellisuudessa uneksi yhtä vähän poistumista ystäviensä ja isäntiensä luota kuin nämäkin todellista eroamista hänestä. Herra Chase kuului yhtä kiinteästi tuohon taloon kuin ruokasalissa oleva kronomeetterikin, joka oli ruuvattu seinään kiinni. Ja huolimatta hänen murinastaan alkoi hänestä ja Mary-'Gustasta tulla nopeasti hyviä ystäviä. Shadrachia ja Zoethia alkoi jo myöskin hänen seuransa huvittaa. He pitivät hänen odottamattomista kysymyksistään, hänen kiintymisestään taloon ja kauppaan, ja hänen omituisista vanhanaikuisista mielipiteistään ihmisistä ja asioista. He yhtyivät Ostablen asukkaiden mielipiteeseen, että hän on omituinen tyttönen, vaikkakin herra Hamilton oli taipuvainen ajattelemaan, että hän on paremminkin »pikkuvanha», mitä ei kapteenikaan kieltänyt. Hän ei kumminkaan halunnut milloinkaan myöntää, että tytön vierailu, jota nyt jo oli jatkunut pari viikkoa, olisi muuta kuin vierailua. »Minusta tuntuu kumminkin siltä», vihjaisi Zoeth, »että sinun ja minun on vastattava tuomarille jotakin melko pian, vai mitä luulet? Hän odottaa kuitenkin meiltä tietoja piakkoin.» »Millaisia tietoja?» »Millaisiako? Hän haluaa tietysti kuulla, vastaammeko myöntävästi, vai kieltävästi Marcelluksen kirjeessä oleviin toivomuksiin.» »Mutta hänhän tietää sen jo ainakin minun luullakseni. Sanoin hänelle mielipiteeni niin suoraan, että sen olisi pitänyt mahtua paksuimpaankin kalloon.» »Niin, niin, tiedän sinun tehneen sen. Mutta, Shadrach, ellei hän saa jäädä tänne ainiaaksi, niin minne hän joutuu? Hänellä ei ole keitään muitakaan ystäviä, joiden luo hän voisi mennä.» »Hänhän on jo jäänytkin tänne, vai eikö ole? Hän on vieraisilla luonamme, kuten silloin ehdotinkin. Vieläkö haluat enempää? Tulimmainen sentään! Tämä on sinun syytäsi kaikki, eikä minun. Jos olisit kiinnittänyt huomiosi minun puheisiini, ei tyttönen olisi tullut tänne ollenkaan.» »Kuulehan nyt, Shadrach, sinähän juuri halusit tuoda hänet luoksemme heti.» »Tietysti lykkäät syyn minun niskoilleni.» »En syytä ketään. Mutta hän on nyt täällä, ja meidän on päätettävä, lähetämmekö hänet pois, vai emme. Sano sinä.» Mary-'Gusta keskeytti nyt itse heidän riitansa tullen talliin, jossa tämä keskustelu tapahtui, nukke kainalossaan ja kasvot hyvin vakavina. »Halloo!» huudahti Zoeth. »Mikä nyt on hätänä?» Mary-'Gusta istuutui tyhjälle karpalokorille. Toverukset olivat osakkaina muutamassa pienessä karpalomaassa, ja tuo kori oli jäänyt käyttämättä edellisenä poimintakautena, kuten niin monet muutkin. »Ei minulla ole mitään hätää», vastasi hän vakavasti. »Olen vain ajatellut, siinä kaikki.» »Voi minun päiviäni!» huudahti kapteeni. »Mikä pakotti sinut ryhtymään johonkin niin uskallettuun hommaan?» Mary-'Gustan otsa rypistyi. »Leikin Jimmie Bacheldorin kanssa eilen», hän sanoi, »ja hän pani minut ajattelemaan.» Abner Bacheldor oli heidän lähin naapurinsa. Hänen kukistumaisillaan oleva talonsa oli kahdeksasosan peninkulman päässä Gould-Hamiltonin rakennuksista. Abneria sanottiin kaupungin ilkeimmäksi mieheksi. Hänellä oli paljon lapsia, joista kahdeksanvuotias Jimmie oli nuorin. »Hm!» tuhautti kapteeni Shad nenäänsä. »Vai pani Jimmie Bacheldor sinut ajattelemaan. En olisi uskonut sellaista kenestäkään tuon perheen jäsenestä. Kuinka hän menetteli?» »Hän kysyi minulta, onko minulla sukulaisia», sanoi Mary-'Gusta, »ja kun sanoin hänelle, ettei minulla ole ainoatakaan, hämmästyi hän hirmuisesti. Hänellä taasen on sellaisia hirveän paljon, sisaria, veljiä, tätejä, serkkuja ja — ah, vielä kaikenlaisia muitakin. Hänestä se tuntui naurettavalta, ettei minulla ole ainoatakaan. Mielestäni pitäisi minunkin saada muutamia, eikö pitäisikin?» Toverukset, jotka näyttivät melko tyhmistyneiltä, eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Sitten Zoeth mumisi, ettei hän ollut sitä tiennyt, vaikka Mary-'Gusta olikin ollut selvillä asioista. »Niin», sanoi Mary-'Gusta, »luullakseni olen oikeassa. Olin tytärpuoli niin kauan kuin isäni oli hengissä, mutta nyt kun hänkin on kuollut, en ole sitäkään. Enkä ole sitäpaitsi kenenkään serkku, en kenenkään sisarentytär enkä kenenkään miniäkään. En ole todellisuudessa mikään. Olen erilainen kuin kaikki muut, tiedän sen. Eikä minusta tunnu ollenkaan hauskalta olla niin paljon muita erilaisempi», lisäsi hän vakavasti. Hänen huulensa vapisivat, kun hän sanoi sen. Istuessaan siinä karpalokorilla nukke sylissään näytti hän hyvin surkuteltavalta olennolta. Jälleen tuntui toveruksista vastaaminen vaikealta. Herra Hamilton katsoi kapteeniin, ja kapteeni koetti väistää hänen katsettaan kierrellen samalla sormillaan kellonperiään. Tyttönen jatkoi: »Minusta tuntuisi niin hauskalta, jos minulla olisi veli tahi jokin muu, jota voisin sanoa aivan omakseni. Minulla on tietysti lapsia, mutta nekin ovat vain nukkia ja kissoja. Ne ovat kyllä hauskoja, mutta ne eivät ole kumminkaan oikeita. Haluaisin muutamia oikeitakin. Luuletteko, jos minut viedään orpokotiin, että siellä on sellaisia, jotka haluavat ruveta oikeiksi sukulaisikseni? En oikein tiedä, mutta siellähän voi olla joku toinenkin orpo, jolla ei ole ketään, ja silloin me voisimme kuvitella, että olemme serkuksia, tahi sellaisia. Se olisi kumminkin parempi kuin ei mitään, eikö olisikin?» Zoeth astui lähemmäksi ja kumartui suutelemaan hänen poskeaan. »Älä ole milläsikään, Mary-'Gusta», sanoi hän. »Et ole mennyt sinne vielä ja ennenkuin sinut sinne viedään, olemme me, kapteeni Shad ja minä, ehkä löytäneetkin sinulle jo muutamia sukulaisia.» »Oikeita sukulaisiako?» kysyi Mary-'Gusta kiihkeästi. »Ei, ei oikeastaan, sillä luullakseni emme sellaiseen kykene. Mutta kuviteltujakin sukulaisia voi olla monenlaisia.» Hän epäröi hetkisen, katsahti kapteeniin ja jatkoi sitten: »Sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä. Sinun on kuviteltava minua sukulaiseksesi, jonkinlaiseksi enoksi, joka on kumminkin tyhjää parempi. Sinun on nimitettävä minua tästä alkaen 'Eno Zoethiksi'. Se on kumminkin jonkunlainen alku. Luullakseni haluatkin sanoa minua 'Eno Zoethiksi'?» Mary-'Gustan silmät loistivat. »Haluanpa tietenkin!» hän huudahti. »Silloin voin sanoa Jimmie Bacheldorille, että minulla on ainakin yksi sukulainen. Ja saanko sanoa kapteeni Gouldia 'Eno Shadrachiksi'?» Zoeth kääntyi toverinsa puoleen. »Saako hän, Shadrach?» hän kysyi hymyillen vahingoniloisesti. Ellei hän olisi hymyillyt, olisi kapteenin vastaus ollut kenties erilainen, mutta tuo hymy ärsytti häntä ja hän meni ovelle. »Zoeth Hamilton», hän tiuskaisi, »kuinka kauan aiot istua täällä? Ellei sinulla ole muuta tehtävää, on minulla ainakin. Menen kauppaan. Kello on jo melkein kahdeksan aamulla eikä kaupan ovia ole vielä aukaistu.» »Haluatko tulla mukaamme, Mary-'Gusta?» kysyi Zoeth. »Hän kai saa tulla, Shadrach?» »Tietysti hän saa», vastasi kapteeni sydämellisemmästi. »Luullakseni on siellä vielä noita sassafras-pastillejakin jäljellä. Tule vain, Mary-'Gusta, jos sinua vain haluttaa.» Mutta tyttönen pudisti päätään. Hän oli miettiväisen ja hieman pettyneen näköinen. »Luullakseni on minun parasta pysyä kotona», hän sanoi. »Minun on hoidettava Minnehahan kipeätä kurkkua. Aion kääriä hänen kaulaansa hieman punaista flanellia. Herra Chase luulee tietävänsä, missä sellaista on. Hyvästi eno Zoeth, hyvästi kapteeni Gould.» Toverukset eivät puhelleet kauppaan mennessään. Zoeth yritti kyllä, mutta kapteeni ei vastannut. Hän käveli vaitiollen ja murjotti sitten koko aamupäivän, harvinaista kyllä. Kului toinen pari viikkoa, ennenkuin kumpikaan toveruksista rupesi taasen puhumaan päätöksestä, josta oli lähetettävä tuomari Baxterille tieto ennemmin tahi myöhemmin. VI. Mary-'Gusta alkoi vähitellen tottua tuohon South Harnissin kodin elämään. Hänestä se tuntui paljon kehittyneemmältä kuin Phinney Hillillä Ostablessa vallitsevat olot. Täällä ei ollut rouva Hobbsia vaikuttamassa eikä vikoja etsimässä, ei yksinäisiä aterioita eikä moitteita silloin kun sukat olivat menneet rikki tahi kun korvat ja kädet olivat likaiset. Ja mitä sitten rantaan tulee, oli se leikkikenttänä aivan ihanteellinen. Hän ja Jimmie Bacheldor poimivat näkinkenkiä, rakensivat hiekkalinnoituksia, heittivät voileipiä nousuveden aikana ja noukkivat kampasimpukoita ja silloin tällöin jonkun äyriäisen matalan veden aikana. Jimmie oli, noin yleisesti puhuen, tyydyttävä leikkitoveri, vaikka hän tavallisesti tahtoikin pitää oman päänsä, ja kun he tämän vuoksi joskus riitautuivat, ei hän pysynyt totuudessa ja voi joskus sanoa olleensa silloin kokonaan muualla. Mary-'Gusta, jolle tuo rakastettu rouva Bailey oli opettanut, että harkittu valhe on kuolemansynti, suhtautui toverinsa rikkomuksiin hyvin surullisin mielin, mutta hän oli liian tasapuolinen väittääkseen vastaan ja otti useammasti kuin kerran osakseen moitteet, vaikka syy ei ollutkaan hänen. Hänellä oli lyhyen elämänsä aikana ollut vain muutamia leikkitovereita, ja Jimmie, vaikka hänessä olikin paljon vikoja, oli hänelle sen vuoksi iloksi. He penkoivat talon kaikki komerot yhdessä ja löysivät suurelta ullakolta ja käyttämättömästä suuresta vierashuoneesta paljon aarteita. Edellinen vanhoine arkkuineen ja merimieskirstuineen, jotka oli sijoitettu räystään alle, nauhoista riippuvine hylättyine hattuineen ja tomuisine nurkkineen, joita pienistä ikkunoista tunkeutuva valo voi tuskin valaista aurinkoisena toukokuun iltapäivänäkään, oli tyttösen erikoinen paratiisi. Sinne hän kiipesi leikkimään yksinään sateisina päivinä tahi silloin kun hän ei kaivannut seuraa. Hänen kuvitteluhalullaan ja romanttisuudellaan oli vapaat kehitysmahdollisuudet täällä, ja koska ei Jimmie päässyt sinne nauramaan eikä pilkkaamaan hänen kuvittelujaan, sai hän uskotella vaikka mitä täydestä sydämestään. Ullakkokerroksen eri osat saivat vähitellen kukin oman nimensä. Pohjoiseen päin aukeavan ikkunan alla oleva kirkas kohta oli koti, jossa hän, nuket ja David — silloin kun kissa voitiin viekoitella muuttamaan kuljeskelemisensa ja hiirien metsästyksensä levoksi ja uneksi — asuivat, söivät, huvittelivat, sairastivat, olivat terveitä ja onnellisia tahi pelkäsivät, aina sen mukaan, mitä kunakin päivänä kuviteltiin tapahtuvaksi. Joskus sai koti toimia linnana ja sveitsiläisenä robinsonimaisena perheluolana, joskus muutettiin se kaupaksi, jossa myytiin tavaroita Hamilton ja Kumppanin tapaan. Ja toisissa enemmän tahi vähemmän järjestetyissä komeroissa ja nurkissa olivat Eurooppa, jonne perhe matkusti silloin tällöin, Niagaran putoukset — rouva Bailey oli viettänyt kuherruskuukautensa todellisen Niagaran rannoilla — kuninkaan palatsi, syöjättären mökki, Sherwoodin metsä ja Jordan, Marsh ja Kumppanin kauppa Bostonissa. Jimmie Bacheldor piti kyllä ullakostakin melkoisesti, mutta kun ei kuvittelu ollut hänen vahvimpia puoliaan, viehätti paras vierashuone häntä enemmän. Tuossa huoneessa olivat kapteeni Shadrachin meriltä tuomat muistot — valaan hampaita, joiden kiillotettuun pintaan oli maalattu laivan kuvia, muudan kiinalaisaluksen malli, merikilpikonna jalkoineen, päineen ja kaikkineen, joka näytti aivan elävältä lukuunottamatta sitä seikkaa, kuten Mary-'Gusta sanoi, ettei se liikkunut, pullo, jonka sisässä oli Treasure Seeker-nimisen parkin luonnos, eskimolainen keihäs luisine kädensijoineen ja mursunluisine kärkineen, kokospähkinä, johon oli kaiverrettu hullunkuriselta näyttävän ukon kuva, kubalainen miekka ja sitten norsunluiset shakkinappulat, jotka esittivät kiinalaisia sotilaita, kuninkaita ja kuningattaria, ja joita säilytettiin lasisen kuvun alla. Jimmien, kuten useampien muidenkin poikain, mieltä kiinnittivät kyllä kiinalaislaiva, keihäs, miekka ja kaikki muukin, mutta huoneen suurin vetovoima oli kumminkin siinä, että lapsia oli kielletty siellä leikkimästä. Zoeth ja kapteeni oli kasvatettu Uuden Englannin kodeissa vanhanaikaiseen tapaan ja heidän mielestään oli vierashuone liian hyvä jokapäiväiseen käytäntöön. He itsekään eivät oleskelleet siellä kuin kolmesti vuodessa ja Isaiah käväisi siellä vain silloin kun hän meni sinne pyyhkimään tomuja, mikä ei tapahtunut usein. Shadrach näytteli sen aarteita lapsille eräänä sunnuntai-aamuna, kun Zoeth oli kirkossa, mutta hän kielsi heitä menemästä sinne yksinään. »Voitte rikkoa vielä jotakin», sanoi hän heille, »ja siellä on sellaisiakin tavaroita, joita ei saa enää rahallakaan. Olen koonnut kapineen sieltä ja toisen täältä melkein kaikkialta maailmasta.» Mutta huolimatta tuosta varoituksesta tahi juuri senvuoksi oli Jimmien pakko, kuten Isaiah olisi sanonut, tunkeutua sinne. Hän houkutteli, viekoitteli ja pakottikin Mary-'Gustaa, että tämä käyttäisi Isaiahin tilapäistä poissaoloa tahi ahkeraa työskentelemistä keittiössä hyväkseen ja aukaisisi vierashuoneen oven, että he yhdessä saisivat katsella ja kosketella aarteita. Mary-'Gusta koetti kyllä vastustella, mutta nuori Bacheldor sanoi häntä silloin raukaksi ja selitti, ettei hän halunnut leikkiä raukkojen eikä arkojen kissojen kanssa, ja päästäkseen joutumasta niin halveksittujen kirjoihin, tukahdutti Mary-'Gusta tavallisesti epäilyksensä ja seurasi kiusaajaansa huoneeseen. Sellainen oli tietysti uskallettua, mutta samalla oli se kumminkin oikeata seikkailua, joka loppui onnettomasti, kuten useimmat sellaiset. He ottivat kerran Davidinkin sinne, mutta se ryöstäytyi irti omistajattarensa sylistä, hyppäsi pöydälle, pudotti shakkinappulalaatikon lattialle, eikä ainoastaan särkenyt lasikupua, vaan katkaisipa vielä muutaman valkoisen sotilaankin. Lempeä herra Hamiltonkin kauhistui, kun Isaiah kertoi uutisen heille illallista syötäessä. Ja kapteeni Shad, joka oli ostanut nuo nappulat Singaporesta toisen perämiehen palkasta säästämillään rahoilla, menetti kokonaan malttinsa. »Enkö kieltänyt teitä menemästä sinne, vai mitä?» hän tiuskaisi. »Kyllä», myönsi Mary-'Gusta katuvaisesti. »Tulimmainen sentään! Mutta te menitte sinne kumminkin.» »Niin teimme.» »Ja tekö veitte tuon kuolemattoman — Goljatin — sinne myöskin? Ymmärrätkö nyt olleesi pahankurinen tyttö?» »Ymmärrän.» Zoeth vastusti. »Hän ei ole pahankurinen, Shadrach», hän sanoi. »Sen tiedät kyllä itsekin.» »No niin, ehkä hän ei nyt olekaan, yleisesti puhuen. Tuo Bacheldorin mukula onkin luullakseni suurempi syyllinen, mutta huolimatta siitä, en salli tämän enää uudistua. Mary-'Gusta, jos sinä ja tuo kirottu — mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan — Jimmie menette tuonne vierashuoneeseen vielä kerran, ellei Isaiah tahi jompikumpi meistä ole kanssanne, en — en — koira vieköön — en minä enkä Zoeth salli sinun mennä huviretkelle sunnuntaikoululaisten kanssa. Kas niin! Tarkoitan mitä sanon, kuten Zoethkin. Ole vaiti, Zoeth. Tiedän sinunkin olevan samaa mieltä. Tiedät aivan hyvin, että joko sinun isäsi tahi minun olisi nylkenyt meidät elävinä, jos olisimme lapsuudessamme tehneet jotakin tällaista. Ja», hän kääntyi nyt rikolliseen päin, »jos viet tuon kissan sinne, en silloin enää tiedä, mitä teen.» Sunnuntaikoululaisten huviretki oli tapahtuva kesäkuun toisena lauantaina ja Mary-'Gusta halusi mennä mukaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut mukana oikealla huviretkellä, vaikka muut Ostablen lapset olivatkin kuvailleet niitä loistavin värein. Vaikka hän ei ollutkaan South Harnissin metodistiseurakunnan sunnuntaikoulun oikea jäsen, koska hän vain oli vierailemassa paikkakunnalla, oli johtaja kumminkin henkilökohtaisesti käskenyt häntä tulemaan, ja Zoeth ja kapteeni olivat siihen suostuneet. Kielto menemästä mukaan olisi tuntunut hänestä sydäntäsärkevältä onnettomuudelta. Hän päättikin senvuoksi lopullisesti ruveta oikein kiltiksi ja tottelevaiseksi tästä alkaen. Mutta hyvätkin päätökset jäävät toteuttamatta silloin tällöin, kun on kysymyksessä aikaihmisetkin, saati sitten lapset, jotka voivat unhottaa paljon yhdeksässä päivässä. Niinpä kymmenennen päivän iltana, siis huviretken edellisenä päivänä, käveli Mary-'Gusta alakuloisena ja suruissaan yksinään kentällä, joka erotti Gould-Hamiltonin tilukset Abner Bacheldorin, Jimmien isän pelloista. Hänen mielentilansa voitiin ymmärtää jo siitäkin, että hän oli jättänyt kaikki nukkensa, Rosen ja Rosettenkin, kotiin. Hän tunsi olevansa syyllinen, paha ja omantunnon vaivaama. Hän oli ollut paha tyttö, ja ainoastaan eräs toinen tiesi kuinka paha hän oli ollut, koska tuo toinen oli myöskin syyllinen eikä senvuoksi uskaltanut kavaltaa häntä. Mutta kotona oli Isaiah pakahtua kiukusta, koska hänen oli pakko leipoa omenapiirakoita Mary-'Gustalle evääksi huviretkelle. Ja kapteeni Shadrach oli ilmoittanut hänelle, että hän tuo liikkeestä namusia ja banaaneja eväsvakassa olevien piirakoiden, voileipien ja kakkujen lisäksi. Sitäpaitsi oli kapteeni sanonut häntä tänään hyväksi tytöksi. Mutta miten kävisikään, jos hän vain saisi tämän tietää? Juuri päivällisen jälkeen oli keittiössä sattunut kiihkeä kohtaus. Herra Bacheldor oli ilmestynyt ovelle ja sanonut haluavansa lainata kapteeni Gouldin pyssyn. Edellisenä päivänä neljännestä yli neljän — herra Bacheldor oli ollut aivan varma ajasta, koska hän oli heittäytynyt pitkäkseen sohvalle muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin hän oli aikonut mennä hakkaamaan puita halkovajaan, ja hän oli juuri noussut ja katsonut kelloon, ennenkuin hän oli katsonut pihalle ikkunasta ja huomannut erään kissan tulevan hänen kanatarhastaan juuri äsken munasta päässyt Plymouth Rock-kananpoikanen hampaissaan. »Jos minulla vain silloin olisi ollut pyssy», selitti Abner, »olisin näyttänyt tuolle elukalle, mitä muksu maksaa, mutta saanhan minä sen seuraavallakin kerralla. Anna minulle vain pyssy lainaan, Isaiah. Tiedän Shadin sanovan, että olet menetellyt oikein, kun kerrot hänelle.» Tuo pyssy oli hyvin arvokas. Sen olivat lahjoittaneet Shadrachille muutaman uppoavan kuunarin upseerit, jotka Shadrachin miehet Shadrachin omalla johdolla olivat pelastaneet suuresta vaarasta Great South Shoalin läheisyydessä. Sen tukkiin oli kiinnitetty hopealevy, johon kapteenin nimi omistuskirjoituksineen ja päivänmäärineen oli kaiverrettu. Isaiah ei ollut ollenkaan halukas lainaamaan sitä, mutta kananpoikasien varastaminen on suuri rikos South Harnississa, kuten useimmissa muissakin maaseudun kylissä ja sellaisesta rikoksesta kiinnisaatu kissa on muitta mutkitta tapettava. Senvuoksi meni Isaiah kapteenin huoneeseen ja palatessaan sieltä oli hänellä pyssy mukanaan. »Tässä se nyt on, Ab», sanoi hän. »Toivottavasti saat elukan ammutuksi.» »Varmasti, älä ole ollenkaan huolissasi. Mutta, kuulehan nyt, Isaiah —» Herra Bacheldor epäröi — »etkö voisi lainata minulle muutamia patruuniakin, vai mitä? Minulla ei ole ainoatakaan sellaista kotona.» Isaiah oli vieläkin epäröivämmän näköinen, mutta toi kumminkin patruunat. Saatuaan varmuuden kyselemällä ja tarkastamalla, että ne olivat ladattuja, poistui lainaaja. »Kuulehan, Ab», huusi Isaiah hänen jälkeensä, »tiedätkö, kenen kissa se oli?» Herra Bacheldor ei näyttänyt kuulevan, minkä vuoksi Isaiahin oli pakko toistaa kysymyksensä, jolloin Abner vastasi kääntämättä päätäänkään: »Kyllä. Kyllä tiedän», kiiruhtaen vain pois. Isaiah katsoi hänen jälkeensä, ja tuhautti ylenkatseellisesti nenäänsä. »Kaikki muut ihmiset maailmassa», sanoi hän, »olisivat hävenneet pyytää vielä patruuniakin sitten kuin he jo ovat saaneet pyssyn, vaan ei Bacheldor. Ihmettelen, ettei hän halunnut lainata sunnuntai-hattuani maalitaulukseen.» Mary-'Gustasta oli kissan ampuminen mitä suurinta julmuutta ja kauheutta, mutta koska hän tiesi, miten yleinen mielipide suhtautui kananpoikasien varastamiseen, ei hän lausunut mielipiteitään julki. Hänen oli sitäpaitsi ajateltava omaa pahuuttaan. Hän käveli hitaasti kentän poikki erikoisemmatta päämäärättä, ajatellen tiukasti ja ollen hyvin onneton ja surkea. Seuraavan päivän huvi, tuon päivän, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut, oli jo aivan piloilla, mitä hänen osalleen tuli. Jos hän menee tuolle huviretkelle tekemättä täydellistä ja vapaaehtoista tunnustusta, tiesi hän, että hänen olonsa siellä olisi yhtä onnetonta ja surkeaa kuin nytkin. Ja jos hän tunnustaa, miten sitten —? Hänen mietelmänsä keskeytyivät nyt hämmästyttävällä tavalla. Hän oli juuri kentän keskivaiheilla, sen toisella laidalla, jossa oli luhistunut kiviaita, muutamia villejä kirsikkapuita ja laakeripensaita merkitsemässä Bacheldorin maan rajaa. Aidan ja pensaikon takaa kuului pyssyn kumea paukahdus, sitten juoksevia askelia ja innokkaita huutoja: »Et osunutkaan!» huusi joku. »Et osu siihen milloinkaan. Tuolla se nyt menee! Ammu nyt toisen kerran nopeasti!» Mary-'Gusta, jonka laukaus ja huudot olivat pelästyttäneet melkein kuoliaaksi, seisahtui kuin naulattu paikoilleen, ollen liian hämmästynyt ja pelästynyt voidakseen edes juosta. Ja sitten syöksyi hänen edessään olevasta pensaikosta pelästynyt kilpikonnanvärinen kissa laukaten hurjasti häneen päin. Mary tunsi kissan Davidiksi. »Se kätkeytyi tuonne pensaikkoon!» huusi joku jälleen. »Ole siellä missä olet, Pop! Ajan sen sieltä esille ja silloin voit taasen pamahduttaa.» Mutta ei Mary-'Gustakaan enää viivytellyt. Kun hän näki jumaloidun lemmikkinsä laukkaavan henkensä edestä, haihtui hänen pelkonsa ja kaikki muukin heti. Hänkin juoksi, mutta ei kotiin päin. »David!» hän huusi. »Voi, David! Tule tänne, David!» David tunsi ehkä äänen, mutta vaikka asia niin olisi ollutkin, ei se muuttanut kumminkaan tilannetta. Kissa laukkasi vain suoraan eteenpäin ja tyttönen koetti rientää sitä vastaan. Mutta se kääntyi ja syöksyi muutamaan tiheäoksaiseen luumupensaikkoon, jossa kasvoi korkeata ruohoa. Ennenkuin kissa ennätti selviytyä niistä, sieppasi Mary-'Gusta sen syliinsä. Se ponnisteli päästäkseen vapaaksi, mutta tyttönen piti sitä lujasti kiinni. »David!» hän huohotti. »Älä nyt, David! Ole nyt kiltisti! En salli, että he tekevät sinulle pahaa, en ollenkaan!» Aidan toisella puolella olevan pensaikon takaa näyttäytyivät nyt Con'in — oikeastaan Cornelius Bacheldorin kasvot. Con oli Jimmien vanhempi veli. »Se on varmasti päässyt läpi!» hän huusi. »Ei, tuolla se on! Tyttö on saanut sen kiinni, Pop. Käske hänen päästää se irti.» Herra Abner Bacheldor tunkeutui pensaikon läpi poikansa viereen. Hänellä oli pyssy kädessään. »Laske se kissa irti!» huusi Con uhkaavasti. Mary-'Gusta ei puhunut mitään. Hänen sydämensä sykki kovasti, mutta hän piti kumminkin tempoilevaa Davidia sylissään. »Hän on tuo Shad Gouldin luona oleva tyttönen», selitti Con. »Käske häntä päästämään kissa, että saat ampua.» Nyt rupesi herra Abner Bacheldor selittelemään tilannetta. »Kuulehan», hän määräsi, »tuo elukka tänne, sillä haluan saada sen haltuuni.» Mutta Mary-'Gusta ei vastannut vieläkään. Hän oli kalpea ja hänen hennot polvensa vapisivat, mutta hän ei puhunut eikä liikahtanutkaan paikoiltaan. Ja hän puristi kissaa vain lujemmin syliinsä. »Tuo nyt kissa vain tänne», toisti Abner. »Aiomme ampua sen, sillä se on varastanut kananpoikia.» Kuullessaan tämän syytöksen ja sitä seuraavan hirveän uhkauksen unhotti Mary-'Gusta Bacheldoreja kohtaan tuntemansa pelon, unhotti pyssyn ja kaiken muunkin, paitsi lemmikkinsä ja sitä uhkaavan vaaran. »Ei!» huusi hän kiivaasti. »Ei, sillä valehtelette. Se on minun kissani eikä se varastele kananpoikasia.» »Varasteleepahan!» karjaisi Con. »Isä ja minä näimme sen tekevän sitä.» »Ette nähneet! En usko sitä! Milloin näitte sen?» »Eilen iltapäivällä näimme sen, emmekö nähneetkin, isä?» »Näimme varmasti!» raivosi Abner. »Ja se oli maallani juuri äskenkin varastaakseen luultavasti enemmän. Tuo se vain tänne!» »Enkä tuo! Sitä ei ammuta, vaikka se olisi ne varastanutkin. Tiedän sen kumminkin syyttömäksi. Jos ammutte sen, kerron eno Zoethille ja kapteeni Gouldille. En anna sitä teille missään tapauksessa, älkää luulkokaan. Jos ammutte sen, on teidän silloin ammuttava minutkin», lisäsi hän tiukasti puolustautuen. Con kiipesi aidan yli. »Odota vain hieman, isä», hän sanoi. »Ryöstän sen häneltä.» Mutta hänen isänsä epäröi. Oli olemassa muutamia erikoisia syitä, joiden vuoksi hän ei luullut voivansa olla liian mielivaltainen. »Älähän nyt sentään, Con», hän sanoi. »Kuulehan, tyttöseni. Olen pahoillani, että minun on pakko tappaa kissasi, mutta minun on se kumminkin tehtävä. Se varastelee kananpoikasia ja sellaiset kissat on ammuttava. Näin sen itse eilen iltapäivällä. Sanoin sen Isaiahille ja olithan sinäkin muistaakseni siellä kuulemassa. Kuulit minun kertovan, miten minä katsellessani ikkunasta neljännestä yli neljän näin tuon kissan ja —» Mary-'Gusta keskeytti ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän oli kyllä vielä kuolettavasti peloissaan, mutta hänen äänensä kuulosti huojentuneelta, niin melkeinpä riemuitsevalta, kun hän sanoi: »Ette voinut nähdä sitä!» hän huusi. »Tuo näkemänne kissa ei voinut olla David, koska tiedän sen varmasti.» »Mutta minähän tiedän sen yhtä varmasti. Älä kinastele nyt enää, vaan tuo kissa tänne tahi muuten annan Con'in ryöstää sen sinulta. No, kiiruhda nyt.» »Tiedän, ettei se ole voinut olla David», aloitti Mary-'Gusta, mutta kun hän huomasi Con'in alkavan lähestyä, kääntyi hän ja läksi juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin, kantaen Davidia sylissään. Con läksi hänen jälkeensä. Mutta nyt pelasti kissa sekä tilanteen että henkensä samalla kertaa. Mary-'Gusta oli jo pääsemäisillään männikköön, kun David rupesi vielä suonenvedontapaisesti ponnistelemaan, livahti tyttösen sylistä ja katosi mäntyjen sekaan kuin ruskea pommi. Mary-'Gusta kaatui ruohokkoon ja purskahti pelästyneeseen ja hermostuneeseen itkuun. Con seurasi vielä pakenevaa kissaa muutamia askelia, mutta luopui sitten takaa-ajosta. Aidan takana seisova herra Bacheldor kiroili kauan sydämensä pohjasta. »Tule tänne, Con, sinä tyhmyri!» hän huusi, kun hänen tunteenpurkauksensa vihdoinkin loppuivat. »Tule tänne ja anna tyttösen olla rauhassa. Emme halua riitaa, jos vain voimme sen estää. Tuon kirotun kissan saamme kyllä ammutuksi seuraavalla kerralla. Kyllä se vielä näkee loppunsa. Tule nyt vain nopeasti pois, sanon sen sinulle.» Con meni vastahakoisesti isänsä luo, ja sitten he molemmat poistuivat mumisten uhkauksia. Mary-'Gusta riensi itkien kotiin hakemaan Davidia ja rukoilemaan Isaiahta, että Isaiah suojelisi hänen lemmikkiään noita sen vainoojia vastaan. Mutta Isaiah olikin mennyt asioilleen kauppaan. David oli kumminkin kyyristynyt vapisten keittiön hellin alle. Tyttö veti sen sieltä esille, pakeni sen kanssa ullakolle ja istui siellä lukittujen ovien takana vapisten ja itkien, kunnes kapteeni Shad tuli kotiin syömään illallista. Tultuaan kotiin kysyi kapteeni heti, mitä Mary-'Gusta oli hommannut. Isaiah ei sanonut nähneensä häntä ainakaan pariin tuntiin. Mutta silloin juuri ilmestyi tyttönen itsekin näkyviin tullen keittiöön takaportaille johtavasta ovesta. »Halloo, Mary-'Gusta!» huudahti Shadrach. »Luulin sinun jo eksyneen jonnekin. Illallinen on valmis kannettavaksi pöydälle. No, mikä nyt on hätänä? Olet luullakseni itkenyt, vai mitä?» Mary-'Gusta meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. »Kapteeni Gould», hän pyysi, »ettekö tulisi vierashuoneeseen hetkiseksi. Haluan pyytää teiltä jotakin. Tahdon, että teette jotakin minun hyväkseni. Tahdotteko?» »Tahdon varmasti. Sano nyt vain.» Mary-'Gusta katsahti Isaiahta kasvoihin. »Haluaisin mieluummin sanoa sen teille kahden kesken», hän sanoi. »Tulkaa nyt kanssani saliin.» Hän veti kapteenin kädestä. Tämä seurasi häntä hyvin hämmästyneenä ruokasalin läpi saliin. »No, Mary-'Gusta», sanoi hän ystävällisesti, »mitä asiaa sinulla on? Millainen tuo suuri salaisuus on?» Mary-'Gusta sulki oven. Hän oli hyvin vakava ja hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei silti epäröinyt. »Haluan puhua teille Davidista», sanoi hän. »Sille on tapahtunut jotakin. Aion kertoa sen teille, kapteeni Gould.» Hän kertoi sitten oman seikkailunsa ja Davidin vaaran ja Shadrach kuunteli. Kun hän kuuli syytöksen, joka oli tämän kaiken syy, pudisti hän päätään. »Ai, ai!» hän huudahti. »Kylläpä nyt asiat ovatkin huonosti ovat totisesti! Minusta on ikävää, että kissasi tapetaan, Mary-'Gusta, sen tietää kyllä Jumalakin, mutta jos se varastelee kananpoikasia niin —» »Ei se niitä varastele! Tiedän sen!» »Hm! Et voi sitä niin varmasti sanoa, sillä kissat ovat aina kissoja ja —» »Tiedän kumminkin varmasti, ettei David ole sitä tehnyt. Olen siitä aivan varma!» »Vai olet sinä. Hm, näytät todellakin tietävän sen, sitä ei voida kieltää. Mutta kuinka voit olla asiasta niin varma?» Tyttönen katsoi häneen. »Kuulkaahan, kapteeni Gould», hän sanoi, »kerron sen mieluummin teille Bacheldorien luona. Halusin juuri kysyä teiltä, ettekö haluaisi tulla kanssani heti Bacheldorien luokse? Sanon teille sitten siellä, miten sen tiedän.» Kapteeni Shadrach hämmästyi yhä enemmän. »Haluat että lähtisin kanssasi Bacheldorien luokse, niinkö?» hän toisti. »Haluat kertoa minulle jotakin siellä, niinkö? Miksi et voi kertoa sitä nyt?» »Koska herra Bacheldor luulee Davidia syylliseksi ja tappaa sen. Hän sanoi niin. Haluan saada hänet uskomaan, ettei David ole syyllinen. Ja kun olette siellä silloin, kun hän saa sen päähänsä, tietää hän teidän tietävän, että hänkin sen tietää, eikä hän sitten enää uskalla ampua Davidia. Olkaa nyt niin kiltti ja tulkaa, kapteeni Gould. Mennään sinne nyt aivan heti.» Shadrach puri viiksiään. »Hm!» hän mumisi. »Siinä on enemmän selvitettävää, kuin solmuja sotkeutuneessa siimassa. Haluat minua sinne jonkunlaiseksi todistajaksi, ellen ole aivan väärässä. Niinkö?» »Niin. Haluatteko tulla kanssani nyt heti?» »Hetikö? Emmekö voi mennä sinne illallisen jälkeen?» »En halua ollenkaan illallista. Tulkaa nyt!» Aterioiminen siirrettiin siis tuonnemmaksi huolimatta Isaiahin murahteluista, ja kapteeni ja Mary-'Gusta lähtivät heti lähimmän naapurinsa kotiin. Herra Chase, jonka uteliaisuus oli herännyt, olisi halunnut tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta Mary-'Gusta ei halunnut vastata eikä sallinut kapteeni Shadrachinkaan ilmaista mitään. Bacheldorit söivät juuri illallista, kun vieraat saapuivat. Abner itse aukaisi oven ja hän näytti hämmästyvän suuresti, kun hän huomasi portailla olevan parin. Kapteeni Shad ei odottanut käskyä tulla sisään, vaan meni kursailematta huoneeseen ja Mary-'Gusta seurasi häntä. »Kuulehan, Ab», sanoi kapteeni tuimasti, »mitä puhetta sellainen on, että kissamme olisi varastanut teiltä kananpoikasia?» Herra Bacheldor ja Con, yhdessä ja kumpikin erikseen, rupesivat syyttämään kauheasti rikollista Davidia. »Kyllä kuulen; kuulen sen jo vähemmälläkin», sanoi kapteeni tuimasti. »Jos tuo kissa on varastanut kananpoikasianne, on se ammuttava, mutta oletteko varma, että kissa on juuri tuo luulemanne? Tiedättekö meidän kissan varastaneen niitä? Tämä tyttönen tässä väittää, ettei kissamme ole syyllinen.» »Kyllä minä tiedän sen asian paremmin», aloitti Abner vihaisesti, mutta nyt keskeytti hänet Mary-'Gusta. »Kapteeni Gould», hän sanoi, »kysykää häneltä, mihin aikaan hän eilen iltapäivällä näki kissan juoksevan pois kananpoikanen suussa.» Mutta Bacheldor ei odottanut kysymystä. »Näin sen neljännestä yli neljän eilen iltapäivällä», hän selitti. »Tiedän ajan varmasti oikeaksi.» »En ymmärrä, mitä tuolla ajalla on tässä tekemistä», sanoi Shadrach. »Voi, paljonkin», sanoi Mary-'Gusta. »Sen toteaminen on todellakin hyvin tärkeätä.» »Vai on. Miksi?» »Senvuoksi, että — Kysykää häneltä, onko hän aivan varma.» Abner ei odottanut nytkään. »Tietysti olen!» hän vastasi. »Kerroin Isaiah Chaselle ja tälle nuorelle tytöllekin, että katsoin kelloon juuri ennenkuin katsoin ikkunasta, jolloin näin tuon elukan juuri työssä. Con näki sen myöskin.» Mary-'Gusta polki jalkaansa riemuissaan. »Silloin ei kissa ollutkaan David», hän sanoi. »David ei ole ollut täällä eilen ollenkaan. Kissa on ollut jonkun toisen, herra Bacheldor.» »Jonkun toisenko? Luuletko, etten tiedä —» »Odota nyt hieman, Ab. Mary-'Gusta, mistä tiedät, ettei se ollut meidän kissamme?» »Siitä, että David oli minun kanssani kello neljästä melkein kello viiteen asti. Se oli mukanani meidän talossamme. Silloin», lisäsi hän riemuiten, »ei se voinut olla missään muualla, vai voiko?» Con ja hänen isänsä alkoivat molemmat vastustaa, mutta Shadrach tukki heidän suunsa heti. »Olkaa nyt vaiti, Herran nimessä!» määräsi hän. »Tämä ei ole mikään huutavien metodistien ulkoilmakokous. Tutkikaamme asiaa. Nyt, Mary-'Gusta, sanoit kissan olleen sinun kanssasi kello neljästä viiteen. Oletko varma siitä?» »Olen. Tiedän sen siitä, että herra Chase meni ulos ja me tiesimme, ettei hän palaa, ennenkuin viiden aikaan, koska hän sanoi niin. Senvuoksi katsoimmekin kelloa, ennenkuin menimme sisään.» »Menimme sisään. Minne sitten?» Tyttö näytti alakuloiselta. Oli ilmeistä, että hän pelkäsi vastata tuohon kysymykseen. Mutta hän vastasi kumminkin. »Ennenkuin menimme vierashuoneeseen», hän sanoi hiljaa. Kapteeni Shad oli kuulijoista ainoa, joka täydellisesti ymmärsi tämän tunnustuksen merkityksen. Ei, siellä oli eräs toinenkin, joka ensin punastui ja sitten kalpeni. »Vierashuoneeseenko?» toisti kapteeni hitaasti. »Parhaimpaanko vierashuoneeseen?» »Niin.» »Tarkoitatko, että menitte talomme parhaaseen vierashuoneeseen ja otitte tuon kissan mukaanne sinne?» »Tarkoitan.» »Tulimmainen sentään! Oletko unhottanut, mitä sanoin sinulle tapahtuvan, jos menet tuonne vierashuoneeseen jälleen? Ja erittäinkin silloin kun viet tuon kissan mukanasi sinne? Oletko unhottanut sen?» »En. En ole unhottanut sitä. Sanoitte, etten saa silloin lähteä huviretkelle.» Shadrach pudisti päätään. »Tämä on nyt aivan käsittämätöntä», hän vaikeroi. »Miksi koira vieköön sinne sitten menit?» »Koska halusimme leikkiä merirosvoja noilla miekoilla ja muilla kapineilla», änkytti Mary-'Gusta. »Ja otimme Davidinkin sinne, koska sen piti ruveta matkustajaksi johonkin valloittamaamme laivaan. Mutta», hän palasi nyt nopeasti riita-asian pääkohtaan, »se todistaa, ettei David ollut tuo hänen näkemänsä kissa, joka varasti kananpoikasen.» Kapteeni katsoi häneen. »Tulimmainen sentään, niin se tekeekin, siinä olet aivan oikeassa», hän mumisi. Abner Bacheldor kähisi vihasta. »Se ei todista mitään!» hän huusi. »Ei ainakaan muuta kuin että tuo tyttö valehtelee. Hän valehtelee pelastaakseen tuon kirotun varastelevan kissan hengen. Kaikki lapset valehtelevat silloin, kun he luulevat sen heitä hyödyttävän.» Shadrach naurahti. »Ehkä niin», hän sanoi, »mutta en ole saanut tätä milloinkaan kiinni valheesta. Ja luullakseni ei hän valehtele nytkään. Kuulehan nyt, Mary-'Gusta, voitko mitenkään todistaa, että olit vierashuoneessa tuon — mikä sen nimi taasen onkaan — Davidin kanssa ilmoittamaasi aikaan? Sano, voitko?» Mary-'Gusta epäröi jälleen. Hänen katseensa vaelsi huoneessa olijoiden kasvoista kasvoihin, kunnes se pysähtyi Jimmie Bacheldoriin. Ja Jimmie näytti pelästyneeltä ja kalpealta. »E-en, en luullakseni», hän änkytti. »Niin minäkin luulen», huomautti Conkin naurahtaen ivallisesti. Mutta kapteeni epäili vieläkin, sillä hän oli huomannut tyttösen katseen. »Tuki suusi!» hän ärjäisi. »Tässä on enemmän takana, kuin sokea mies voi nähdä lauta-aidan takaa. Mary-'Gusta, oliko vierashuoneessa kanssasi muitakin kuin David? Sano, oliko?» Mary-'Gusta katsoi lattiaan. »Oli», hän änkytti. »Vai oli! Minä jo arvasinkin sen. Kuka muu siellä oli?» Nyt seurasi samanlainen katse kuin äskenkin ja sitten: »En — en aio ilmaista sitä.» Con rähähti jälleen nauramaan. »Sen kyllä uskonkin», hän huudahti. »Tyttö ei voi, sillä hän on valehdellut koko ajan. Älä kiinnitä hänen puheisiinsa mitään huomiota, isä.» Shadrach kääntyi nopeasti häneen päin ja tiuskaisi: »Kun minä kiinnitän siihen huomioni, niin se riittää kyllä.» »Vai et aio kertoa sitä meille, Mary-'Gusta. Ajattele nyt, että kertomuksesi voi todistaa puheesi todeksi ja silloin on Davidkin pelastettu. Mietihän sitä.» Mary-'Gusta miettikin sitä nähtävästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta hän pudisti päätään. Kapteeni katsoi häneen. »Aiot siis vaieta, vai mitä?» hän sanoi. »No, siinä teetkin oikein. Mutta luullakseni olemme melko hyviä arvaajia, ainakin muutamat meistä. Jim», hän käänsi katseensa nopeasti naapurinsa perheen nuorimpaan jäseneen, joka leikki lusikallaan ja näytti muutenkin hyvin hermostuneelta, »mitä sanomista sinulla on? Oliko sinulla hauskaa tuolla vierashuoneessa silloin, kun leikitte merirosvoja, vai mitä?» Jimmie hämmästyi. Hyökkäyksen nopeus musersi hänen puolustuksensa. Hän nieleskeli, änkytti ja rupesi sitten vaikeroiden puolustautumaan. »En minä halunnut mennä sinne», hän nyyhkytti kiivaasti, »vaan Mary. Hän houkutteli minut sinne, vaikka —» »No mutta, Jimmie Bacheldor!» huomautti Mary-'Gusta voimatta olla vastustamatta kuultuaan kanssarikollisensa totuuden vääristelyn. »Kuinka voitkaan niin sanoa? Sinähän vasta osaatkin valehdella! Tiedät vallan hyvin, että —» »Luullakseni hän tietääkin», keskeytti Shadrach, »ja otaksuttavasti tiedän sen minäkin. Kuulehan nyt, Jim, paljonko kello oli silloin, kun siihen katsoit? Ole vaiti, Abner, ja anna pojan vastata. Sano nyt se vain, Jim, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa.» »Kello oli silloin neljä», huohotti Jim tuskissaan. »En tehnyt sitä suinkaan tarkoituksella ja lupaan, etten tee sitä enää toistamiseen.» »Et teekään, sillä luullakseni et saa siihen enää tilaisuutta. No niin, Ab, mielestäni on nyt turvattimme syyttömyys todistettu. Kun taasen lähdet ampumaan kissoja, ammukin silloin oikeaa äläkä väärää. Tule nyt pois, Mary-'Gusta.» Con Bacheldor hyppäsi seisoalleen. »Isä», hän huusi, »aiotko antaa niiden poistua noin vain? Aiotko sallia, että tuo kissa varastelee kananpoikasiamme nenämme edestä? Sano nyt heille toki, että ammut eläimen heti, kun se tulee sinun maallesi.» Mutta Abner vaikeni. Hän näytti omituisesti levottomalta, kuin hän olisi toivonut, että vieraat poistuisivat niin pian kuin suinkin. Kapteeni sanoi kumminkin hänen sijastaan tiukasti: »Ei, Con, hän ei tule sanomaan minulle sitä. Ja kuuntele sinäkin, kun sanon sinulle jotakin. Jos kissallemme sattuu joku onnettomuus tahi ellei se enää ilmesty näkyviin, tiedän kuka on syyllinen. Ja silloin — niin, silloin rupean ehkä minäkin ampumaan. Hyvää yötä nyt kaikki.» Kun he kulkivat kotiin kentän poikki ja metsikön läpi, ei kapteeni puhunut sanaakaan. Mary-'Gusta, joka piti hänen kädestään kiinni, oli myöskin vaiti, koska hän pelkäsi tekonsa varmoja seurauksia. Kun he tulivat keittiöön, kääntyi Shadrach hänen puoleensa. »No niin, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olen iloinen, ettei kissasi näytä olevankaan mikään kananpoikasien varas, mutta se ei muuta kumminkaan tekoasi, vai mitä?» »Ei», änkytti tyttönen. »Pelkään asian olevan niin. Sanoin sinulle, miten käy, jos menet vielä kerran vierashuoneeseen, ja sinä menit sinne kumminkin siitä huolimatta. Luullakseni tiedät, mitä sinulla nyt on odotettavana, vai mitä?» »Kyllä», vastasi Mary-'Gusta hiljaa. »Tarkoitatte, etten saa mennä sunnuntaikoululaisten kanssa huviretkelle.» Shadrach kakisti kurkkuaan. Tämä tapaus ei häntä ollenkaan ilahduttanut ja todellisuudessa hän oli melkein yhtä onneton kuin tyttönenkin. Mutta hän oli kasvatettu vanhanaikaiseen tapaan ja hän tunsi, että hänellä oli muudan velvollisuus täytettävänä. »Pelkään tarkoittavan juuri sitä», hän sanoi vakavasti. »Istuudu nyt syömään illallistasi.» Mary-'Gusta koetti parastaan voidakseen olla urhoollinen, mutta hänen pettymyksensä oli kumminkin liian suuri. Kyyneleet rupesivat virtaamaan hänen poskilleen ja hän juoksi pois huoneesta. Shadrach meni hänen jäljessään. »Kuulehan!» hän huusi. »Mary-'Gusta, mihin olet menossa? Tule nyt vain takaisin syömään.» Mutta Mary-'Gusta ei tullut. Hän oli jo päässyt portaille. »En minä halua illallista», hän nyyhkytti. »Älkää, voi älkää pakottako minua syömään sitä.» Kapteeni epäröi, kääntyi takaisin ja siirsi oman tuolinsa pöydän viereen. »No niin», sanoi hän tuimasti, »koska illallinen on valmis, on jonkun se syötäväkin. Tuo se vain pöydälle, Isaiah! Miksi tuijotat minuun kuin mikäkin pöllö?» Isaiah toi illallisen pöydälle. Sitten hän halusi tietää, mitä tämä hälinä oikeastaan merkitsi, jolloin Shadrach kertoi hänelle. Isaiahin päähuomio näytti kumminkin kääntyvän ampumiseen. »Voi tuota köysiluudan vartta!» huudahti hän kiihkeästi. »Kaikista ennen kuulemistani häpeämättömyyksistä vie tämä Abner Bacheldorin teko kumminkin voiton! Lainata nyt miehen oma pyssy ja vieläpä ammuksiakin, ja ammuskella sitten miehen omaa kissaa! Tulimmainen sentään! Hän ei maininnutkaan tarkoittavansa meidän kissaa. Hän halusi vain lainata teidän pyssynne ja muutamia ammuksia. Jos olisin tiennyt —?» Hänen isäntänsä keskeytti hänet nyt. »Mitä?» hän karjaisi. »Tarkoitatko, että Abner Bacheldor tuli tänne ja lainasi pyssyni tehdäkseen sen, mitä hän on tehnyt?» »Tarkoitan. Hän kävi täällä tänään iltapäivällä.» »Ja tiesikö hän, kenen kissa on kysymyksessä?» »Kyllä hän sanoi tietävänsä. Mary-'Gusta oli täällä silloin, kun hän tuli. Kysyin: 'Tiedätkö, kenen kissa se oli?' ja hän vastasi: 'Tiedän kyllä!' Minusta hän tosin käyttäytyi hieman lammasmaisesti ja naurettavasti. Mutta kuulkaahan, mihin te nyt aiotte mennä?» Kapteeni oli noussut seisoalleen ja ottanut lakkinsa käteensä. »Mennäkö?» hän kähisi. »Menen uudestaan Abnerin luo. Ja», hänen kätensä oli jo lukon kahvassa, »jos kuulet siellä murhan tapahtuneen, ei sinun tarvitse mennä hakemaan poliisia.» »Mutta, mutta, älkäähän nyt, kapteeni Shad! Ette ole lopettanut omaakaan illallistanne vielä, ja Zoeth odottaa kaupassa paluutanne, että hänkin saisi tulla syömään.» Kapteenin vastaus oli kumminkin jyrkkä ja lopullinen. »Vie siniliekkiseen rikkihemmettiin koko illallinen!» raivosi hän. »Voin odottaa ja niin voi Zoethkin. Ellei hän voi, niin olkoon odottamatta.» Hän oli poissa puoli tuntia. Kun hän palasi, oli herra Hamilton jo ruokasalissa. Shadrach tuli sinne myöskin kantaen tuota kallisarvoista pyssyä kädessään. Hän sijoitti sen huolellisesti huoneen nurkkaan hyvin tyytyväisen näköisenä. »Herran nimessä, Shadrach!» huudahti Zoeth, »mitä olet nyt ajatellutkaan? Siellä minä odotin ja odotin, ja ikävöin ja ikävöin, mutta sinua ei vain kuulunut enkä senvuoksi voinut lähteä syömäänkään. Lopulta oli minun pakko sulkea kauppa kokonaan. Minun täytyi joko tehdä se tahi kuolla nälkään. En ole mikään vikojen hakija, yleisesti puhuen, mutta olen kumminkin ruoan tarpeessa kuten muutkin ihmiset.» Hänen toverinsa ei kiinnittänyt kumminkaan hänen puheihinsa mitään huomiota. Hänen ensimmäiset sanansa muodostivat vain Isaiahille tehdyn kysymyksen. »Kuulehan, Isaiah, muistaakseni sanoit minulle, että Mary-'Gusta oli silloin keittiössä, kun tuo renttu tuli lainaamaan pyssyäni?» »Niin sanoinkin.» »Ja tiesikö hän, että Abner aikoi ampua sillä jonkun kissan?» »Kyllä, koska hän kuuli Abnerin sanovan niin.» Shadrach meni uunin luo, otti sen reunustalta lampun, sytytti sen, poistui sitten se kädessään huoneesta ja alkoi nousta portaita yläkertaan. Zoeth huusi hänen jälkeensä, mutta hän ei vastannut. Hän meni Mary-'Gustan huoneeseen. Tyttönen oli vuoteessaan nuket vieressään. Hän ei kumminkaan nukkunut. Hänen itkettyneet kasvonsa ja tyynyn kosteus ilmaisivat, miten hän oli kuluttanut aikansa ruokasalista poistumisensa jälkeen. Shadrach laski lampun pesukaapille, siirsi tuolin vuoteen viereen ja istuutui. Hän puristi Mary-'Gustan käden omaansa. »Mary-'Gusta», hän sanoi lempeästi, »tiesit siis, että Ab Bacheldor aikoi ampua Davidin minun pyssylläni?» Mary-'Gusta käänteli päätään tyynyllä. »Kyllä», hän sanoi. »Olit siis keittiössä, kun hän lainasi sen?» »Kyllä. Ja tunsin sen silloinkin omaksenne, kun hänellä oli se mukanaan tuolla kentällä. Näin sen tukissa olevan hopealevyn. Se loisti auringonpaisteessa.» »Hm, niin, niin, ymmärrän. Tietysti sinä tunsit sen, mutta et kertonut kumminkaan minulle. Miten maailmassa jätitkin sen tekemättä? Etkö tiennyt, että jo se olisi riittänyt, jos olisin tiennyt, että tuo varsiluuta oli lainannut pyssyni ampuakseen sillä kissani? Vaikka tuo elukka olisikin varastanut vaikka miljoonan kananpoikaa, ei se olisi tehnyt mitään, jos vain olisin tiennyt sen. Tuo petollinen tolvana! No niin, nyt hän ei tule ampumaan mitään meille kuuluvaa ainakaan vähään aikaan, sen takaan. Mutta miksi et kertonut minulle?» Mary-'Gusta vastasi heti. »Juuri senvuoksi. Tiesin, että jos olisitte tiennyt sen, ette olisi välittänyt, vaikka David olisikin varastanut kananpoikasia. Ja minä halusin saada teidät uskomaan, ettei se varastele.» »Ymmärrän. Mutta jos olisit kertonut sen minulle, ei sinun silloin olisi tarvinnut puhua mitään vierashuoneesta. Muistaakseni en kysynyt sinulta mitään.» »Ette kyllä. Halusin kumminkin näyttää teille, ettei David ole varas.» Shadrach nielaisi muutamia kertoja. »Ymmärrän sen nyt», hän sanoi. »Pelastaaksesi kissasi, olit siis valmis luopumaan huviretkestä ja kaikesta muustakin?» »Minua haluttaa kumminkin sinne niin kovasti», nyyhkytti Mary-'Gusta vaikeroiden. Kapteeni nosti hänet pieluksilta ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. »Sinä saatkin mennä sinne», sanoi hän painavasti. »Saat olla siitä aivan varma.» »Ah, saanko? Saanko todellakin? Tiedän, etten ole sitä ansainnut, sillä olinhan paha tyttö.» »Sinäkö? Olet päinvastoin oikein hyvä tyttö! Paras, rehellisin ja reippain pienin tyttönen maailmassa. Olet oikea aarre!» »Olen hirveästi pahoillani, että menin tuonne vierashuoneeseen, kapteeni Gould.» »Viis' koko vierashuoneesta! En välitä, vaikka olisit siellä viikon ja särkisit siellä olevat kapineet tuhannen nuuskaksi. Ja kuulehan nyt, Mary-'Gusta, älä sano minua enää kapteeni Gouldiksi. Sano minua 'Eno Shadiksi', niin olet kiltti.» * * * * * Juuri ennen nukkumaanmenoaan sinä iltana rupesi herra Hamilton puhumaan eräästä asiasta, joka oli vaivannut häntä koko päivän. »Shadrach», hän sanoi arasti, »luullakseni minun on kerrottava sinulle jotakin. Tiedän, ettet halua puhella siitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä, kuin minun olisi juteltava siitä sinulle. Sain kirjeen tänä aamuna tuomari Baxterilta. Hän sanoo, ettei hän voi odottaa enää vastaustamme pitkääkään aikaa. Hän haluaa tietää, mitä olemme päättäneet tyttöön nähden.» Shadrach, joka tupakoi, otti piipun suustaan. »No, vastaa hänelle sitten», hän sanoi lyhyesti. »Tiedät, miten se on kuuluva yhtä hyvin kuin minäkin.» Zoeth näytti vaivautuneelta. »Tiedän, ettet halua pitää häntä luonamme», hän sanoi, »mutta —» »Kuka niin on sanonut?» »Kukako? Kuulehan nyt, Shadrach Gould. Sinähän juuri itse —» »Olen sanonut ehkä paljonkin, mutta se ei merkitse mitään. Olet tiennyt kumminkin todellisen tarkoitukseni yhtä hyvin kuin minä itsekin.» »No mutta, Shadrach! Et suinkaan tarkoittane, että haluat pitää hänet luonamme kokonaan? Et voi tarkoittaa sitä.» Kapteeni tuhautti kärsimättömästi nenäänsä. »Älä nyt ole niin lapsellinen, Zoeth», hän sanoi. »Tiedät vallan hyvin, etten ole milloinkaan tarkoittanutkaan muuta.» VII. Seuraavana päivänä matkusti kapteeni Shadrach Ostableen ja neuvotteli siellä monta tuntia tuomari Baxterin kanssa. Asioiden järjestäminen kirjeenvaihdon avulla on kaikissa tapauksissa hyvin hidasta eikä kapteeni, joka oli antautunut ehdottomasti, sietänyt viivyttelyä. »Voin saada enemmän aikaan kymmenen minuutin keskustelulla», sanoi hän toverilleen, »kuin me kaikki kolme yhteensä kuukauden kestävällä kirjeenvaihdolla. En ole milloinkaan ollut mikään taitava kirjeiden kirjoittaja, sen tiedät sinä kyllä, Zoeth. Ja kun joskus kirjoitan jollekin, voi sattua, että tuo joku tulee luokseni pyytämään, että lukisin kirjeen, koska hän ei saa siitä selvää. Jos sen kirjoittamisesta on sattunut kulumaan jo vähän aikaa, en minäkään osaa enää sitä lukea emmekä silloin ole päässeet alkua pitemmälle. Ei, matkustan mieluummin tuomarin luo, ja kun palaan kotiin tänä iltana, olen saanut varmasti jotakin toimitetuksikin.» Tämä ennustus toteutuikin, sillä ennenkuin kapteeni lähti ajamaan Ostablesta kotiin, oli hän saanut aikaan paljonkin. Tuomari Baxter, joka oli määrätty pesänselvittäjäksi, oli jo tarkastanut viimeisen klienttinsä raha-asiat, jotka, kuten hän oli luullutkin, olivat hyvin huonolla kannalla. Kun kaikki velat maksettaisiin, jäisi vain hieman jäljelle, tuhannen tahi pari ehkä, vaan ei varmastikaan enempää. »Kas siinä sen nyt kuulitte, Shadrach», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen, että te ja Zoeth haluatte pitää tyttösen luonanne, mutta pelkään, ettei hän voi tuoda mukanaan suuriakaan omaisuuksia. Jos sitäpaitsi aiotte antaa hänelle sellaisen hyvän kasvatuksen ja kaiken muunkin, minkä Marcellus toivoi hänen saavan, saatte luullakseni maksaa sen omasta kukkarostanne. Tämä on aivan totta ja mielestäni on teidän saatava se kuulla.» Kapteeni nyökäytti päätään. »Aivan niin», hän sanoi. »Odotinkin juuri tätä sen perusteella, mitä sanoitte hautajaisissa. Minä ja Zoeth olemme kyllä niin kaukana rikkaudesta kuin laivan kissa kapteenin arvosta, mutta olemme kumminkin säästäneet hieman, ja kauppa antaa meille riittävän toimeentulon. Otamme tyttösen luoksemme ja koetamme tehdä parhaamme hänen hyväkseen. Mutta Jumala ainoastaan tietää miten siitä suoriudumme», lisäsi pudistaen epäilevästi päätään. »Sanoakseni totuuden itsestäni, olen yhtä huono kasvattamaan lapsia kuin simpukka lentämään.» Baxter nauroi. »Marcellus näytti kumminkin luulevan, että te ja Hamilton olette kuin luodut siihen toimeen», hän sanoi. »Hm! Tiedän Marcelluksen luottaneen hyvin moneen asiaan, kuten esimerkiksi tuohon arvopaperikauppiaankin. Kumminkin, mikä on tuleva ja tulee, kumminkinhan kaikkien meidän on yritettävä, kuten sekin mies sanoi, joka oli juuri mennyt naimisiin, iskiessään kiinni vaimonsa valmistamaan ensimmäiseen lihapiirakkaan. Teidän on laitettava nuo holhouspaperit, tahi miksi niitä sanotaankaan, valmiiksi, ja lähetettävä ne minulle ja Zoethille allekirjoitettaviksi. Ja puhuaksemme kelvollisuudesta, no niin», hän naurahti, »on tyttönen kelvollisempi kuin kukaan meistä. Aavistan, että viiden tahi kuuden vuoden kuluttua tästä päivästä on tyttönen kasvattanut meidät siihen suuntaan, johon meidän on kehityttäväkin. Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisin suostumaisillani lähtemään pitkälle matkalle sellaisin edellytyksin, että palaan siitä perämiehenä kapteenin asemasta.» »Kuulkaahan, tuomari», lisäsi hän juuri ennen kotiinlähtöään, »haluan sanoa teille vielä erään asian. Melkein kaikki ihmiset kai luulevat, että Marcellus jätti tytärpuolelleen melko suuren omaisuuden perinnöksi, vai kuinka?» »Kyllä, luullakseni.» »No antakaa niiden sitten ollakin siinä luulossa. Silloinhan niillä on jotakin puhumista. Ne arvailevat, kuinka rikas tyttönen mahtaakaan olla, sen sijaan, että laskisivat almanakasta, milloin Zoeth ja minä joudumme köyhäinhuoneeseen.» »Hm! Ymmärrän. Ette halua tulevan tiedoksi, että te ja toverinne otatte hänet lapseksenne ja rupeatte kasvattamaan häntä paljaasta ystävällisyydestä ja myötätunnosta.» »Joutavia! Vai myötätunnosta! Marcellus oli sitäpaitsi ystävällinen ja antelias meille ennen vanhaan. Olisihan surkeaa, ellemme kykenisi tarttumaan ruoriin vuorostamme nyt.» Tuomari hymyili. »Olette paljon halukkaampi siihen nyt kuin viimeksi tavatessamme, kapteeni Shad», hän huomautti. »Nähtävästi olette muuttanut mielenne kokonaan.» Kapteenikin nauroi. »Niin olenkin», hän myönsi. »Ehkä minussa ei kumminkaan ole tapahtunut niin suurta muutosta kuin luulette. Minulla on tapana antaa tuulen ensin hieman puhaltaa, ennenkuin valmistaudun tyyntymään. Mutta olkoon asia nyt miten tahansa, tuo tyttönen voi kyllä muuttaa jokaisen mielen. Hän on erilainen kuin kaikki muut hänen ikäisensä tytöt. Hän on kaunis kuin pieni taulu, suloinen ja raikas kuin makea kesäomena. Hän ei kiusaa eikä ärsytä ketään, eikä hän valehtelekaan, ei edes silloinkaan, kun asianhaarat minunkin mielestäni oikeuttaisivat parin piirun verran silloin tällöin. Hän on hiipinyt sydämeeni tavalla tahi toisella, vaikka olen luullutkin sydäntäni näkinkengän kuortakin kovemmaksi. Mary-'Gustassa ei totisesti ole mitään vikaa. Olenpa melkein valmis sanomaan: 'Kiitoksia, Marcellus'.» Niin se sitten päätettiin eikä Mary-'Gusta Lathrop ollut enää vieras, vaan tuon South Harnississa olevan omituisen perheen oikea jäsen. Hän oli iloissaan kuullessaan uutisen, vaikka hän luonteenomaisesti sen johdosta sanoikin vain enoilleen, että hän aikoo tulla hyväksi tytöksi, luvaten samalla, ettei hän vie Davidia vierashuoneeseen enää milloinkaan. Tuomari lähetti sitten loput hänen tavaroistaan ja kapineistaan, ja aikoinaan tulivat nuo holhouspaperitkin allekirjoitetuiksi. »Kas niin!» huudahti Zoeth laskien kynän kädestään. »Tämä ratkaisee sen lopullisesti, luullakseni. Nyt, Mary-'Gusta, olet pieni tyttömme, minun ja Shad-enosi, kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi.» »Ei varsin niin pitkäksi ajaksi, Zoeth», sanoi kapteeni hymyillen. »Saamme kyllä pitää hänet luonamme melko kauan, olen siitä melkein varma, mutta jonakin kauniina päivänä, ehkä noin sadan vuoden kuluttua, on luultavaa, että joku kaunis nuorukainen rupeaa kiertelemään häntä ja haluaa mennä naimisiin hänen kanssaan viedäkseen hänet jonnekin muualle. Kun asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?» Mary-'Gusta mietti hetkisen. »Jos se tapahtuu vasta sadan vuoden kuluttua», hän sanoi, »ei hän luullakseni huolikaan minusta.» Kapteeni nauroi kuollakseen. »Ehkä voimme kumminkin vähentää tuosta sadasta vuodesta melkoisesti», hän myönsi. »Supistakaamme se kahdeksi- tahi viideksitoista vuodeksi. Otaksukaamme sitten, että joku», hän iski tässä silmää Zoethille, »esimerkiksi Jimmie Bacheldor tulee silloin ja pyytää sinua meiltä, niin mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?» Vastaus tuli nyt odottamattoman nopeasti. »Kieltäytyisin», sanoi hän päättäväisesti. »Jimmie Bacheldor ei halua pestä edes käsiäänkään. Hän kertoi minulle sen.» Koko kesän leikki hän sitten joko kotona, kaupassa tahi rannalla, ja kun syyslukukausi alkoi, panivat toverukset hänet kouluun. He olivat onnellisia ja ylpeitä miehiä, kun johtajatar, neiti Dobson, sanoi, että tyttö on liian kehittynyt ensimmäiselle luokalle, minkä vuoksi hänet on pakko siirtää toiselle. »Vain luonnollista terävyyttä», selitti kapteeni Shadrach. »Luonnollista terävyyttä eikä mitään muuta. Hänellä ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan hän edistyy siitäkin huolimatta. Miksikö? Opettaja sanoi minulle, että hän luulee tyttöä oikeaksi parakuntiksi.» »Eikö parakuntti tarkoita jotakin sellaista kapinetta, joka putoaa alas?» huomautti Zoeth muistaen ilmapallon nousun, jota hän oli ollut katsomassa piirikunnan markkinoilla. »Hm! Niin tarkoittaakin. Hän ei luullakseni sanonutkaan parakuntti, vaan —» »Parasolli», keskeytti Isaiah, joka kuunteli tarkkaavaisesti. »Ei, eikä paralysiskaan. Niin, nyt muistankin, hän sanoi tyttöä paragoniksi.» »Mikä tuollainen paragon sitten on?» kysyi Isaiah. »En tiedä. Sellaiseksi hän tyttöä kumminkin sanoi.» Ja paragoni edistyi vain luvuissaan. Hän kiinnitti myöskin yhä enemmän huomiotaan talouteen ja enojensa ja Isaiah Chasen hommiin. Perheen elämä muuttui vähitellen aivan toisenlaiseksi. Muutamana muistettavana sunnuntaina meni kapteeni Shadrach jo kirkkoonkin. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosikausiin ja ratkaisematta jäi, seurakuntalaisetko, Zoethko vai kapteeni itse enemmän hämmästyivät viimeksimainitun tulosta sinne. Mary-'Gusta ei ällistynyt suurestikaan, sillä se oli vain hänen huolellisten suunnitelmiensa tulos, suunnitelmien, joiden tarkoitus oli huojentaa herra Hamiltonin mieltä. Zoeth ei ollut milloinkaan sunnuntaisin poissa kirkosta eikä perjantaisin iltajumalanpalveluksesta. Ja koska hän oli vakavasti uskonnollinen, oli hän hyvin pahoillaan senvuoksi, ettei hänen ystävänsä ja toverinsa välittänyt niistä asioista juuri ollenkaan. Shadrachin vastenmielisyys kirkkoa kohtaan johtui muutamasta entisen papin saarnasta. Saarnan aiheena oli ollut 'Jonas valaan vatsassa'. Kapteenilla, joka oli ollut nuoruudessaan mukana valaidenpyyntimatkoilla, oli omat mielipiteensä profeetan kuuluisaksi tulleesta seikkailusta. Jos pappi olisi ollut nuorempi ja hienotunteisempi mies, olisi ehkä saarnan aiheuttama väittely loppunut hauskasti ja tuo eristäytyminen olisi voitu välttää, mutta saarnaaja sattuikin olemaan jo vanha mies, joka pysyi yhtä lujasti kiinni mielipiteissään kuin kapteenikin omassaan, ja senvuoksi tulikin ero lopulliseksi. »Tuo mies on sitten paksupäinen, jos kukaan», selitti Shadrach kiihkeästi. »Koetin olla kohtuullinen ja olin taipuvainen myöntämään, että tuo Jonas oli ehkä ollut niin pyörällä päästään, että hän pudottuaan laivasta ja ajauduttuaan maihin oli ehkä voinut luulla olleensa valaan tahi jonkun muun suuren kalan vatsassa. Pelastin kerran muutaman merimiehen, joka oli ajelehtinut valtamerellä veneessään viikon, eikä hän muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ensimmäisen päivän jälkeen. Jos olisitte sanoneet hänelle, että hän oli ollut makrillin vatsassa, ei hän olisi voinut kieltää. Mutta minä olen ollut mukana siksi monen valaan tapossa ja paloittelemisessa, että tiedän, miltä ne sisäpuolelta näyttävät. Ei ainakaan mies, olkoonpa hänen nimensä joko Jonas tahi Jehoshaphat, voi elää kolmea päivää valaan vatsassa. Kuinka hän voisi siellä hengittää, sanokaapa se minulle? Onko valaan selässä nyt venttiilejä ja kajuutanikkunoita? Kuinka voisi valas elää koko tuon ajan, jos sillä olisi tuollainen hyppivä mies vatsassaan? Ei mitenkään! Joko sen tahi tuon miehen olisi kuoltava, panen siitä vaikka pääni pantiksi. Olen kyllä nähnyt valaan vatsasta kaivettavan esille kaikenlaisia kapineita, joissa muutamissa oli kerran ollut henkikin, mutta silloin niissä ei ollut enää hengen pihaustakaan, vaan ne olivat yhdessä kasassa ja osaksi jo sulaneita. Jonas ei ollut sulanut, vai oliko? Eikä valaskaan ollut kuollut vatsanväänteihin, vai oliko? Sanoin kaiken tämän tuolle papille. 'Koettakaa itse, ellette usko', sanoin hänelle. 'Parinkymmenen peninkulman päässä Orhamista Crab Ledgen luona on kyllä valaita tarpeeksi siihen tarkoitukseen', huomautin hänelle vielä. 'Voin melkein vannoa, että niitä nähdään siellä jokaisena kauniina kesäpäivänä. Matkustakaa sinne laivassa ja hypätkää mereen, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu. Ensiksikin, ei ainoakaan valas haluaisi teitä nielaista, toiseksi, jos se haluaa, jauhaa se teidät ensin hienoksi hampaissaan; ja kolmanneksi jos se nielee teidät kokonaan ja elävänä, kuolee se kymmenessä minuutissa. Yrittäkää vain koetteeksi.' Ehdotukseni oli rehellinen, eikö ollutkin? Mutta luuletteko hänen suostuneen siihen? Ei sitten likikään. Hän sanoi minua ivaajaksi ja uskottomaksi, ja lisäsi, etten ymmärrä raamatusta halkaistua sanaakaan. 'Tunnen kumminkin valaat', sanoin hänelle. Mutta hän maleksi matkaansa haluamatta keskustella kanssani enempää. Minulle ei kenenkään tarvitse puhua joutavia! En mene tuohon kokoushuoneeseen enää milloinkaan.» Eikä hän mennytkään ennenkuin Mary-'Gusta sai hänet siihen houkutelluksi. Mary kävi säännöllisesti sunnuntaikoulua, mutta sunnuntai-aamuisin, kun oli kaunis ilma, hän meni tavallisesti kävelemään Shadrachin kanssa. He pitivät molemmat hyvin paljon näistä kävelyretkistä, mutta eräänä kirkkaana aamuna selitti Mary, ettei hän aikonutkaan lähteä kävelemään, vaan kirkkoon Zoeth-enon kanssa. Shadrach tuli pahoilleen ja hämmästyi. »Koira vieköön, miksi?» hän huudahti. »Luulin sinun pitävän kävelystä kanssani.» »Pidän paljonkin, mutta luullakseni en tee oikein, kun tulen mukaanne joka sunnuntai. Eno Zoeth menee aina kirkkoon ja hänestä tuntuu oikein pahalta, kun ette te tule sinne. Hän sanoi minulle niin. Hän kertoi seurakuntalaisten luulevan, ettette kuoltuanne haluakaan päästä taivaaseen, ja senvuoksi on hän hirveästi pahoillaan. Hän pääsee kyllä taivaaseen, tiedätte kai sen?» »Tiedän kyllä.» »Tietysti hän pääsee. Hän on niin hyvä, ettei hän voi sille mitään. Ettekö luule hänen pääsevänkään sinne, eno Shad?» »Zoethinko? Luulen kyllä. Ellei hän sinne pääse, ei sinne sitten pääse kukaan.» »Eikö teistä tuntuisi ikävältä, jos pelkäisitte, ettei hän pääsekään sinne?» »Hm! Mutta minäpä en pelkääkään.» »Tiedän sen, mutta hän pelkää teidän vuoksenne. Hän ajattelee paljon teitä, aivan yhtä paljon kuin tekin häntä. Eno Shad, aion mennä kirkkoon Zoeth-enon kanssa tänään ja haluan, että tekin tulette sinne meidän kanssamme.» Kapteeni siveli partaansa. »Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Mihin sinä oikeastaan tähtäät? Luuletko, että ottaisin sinut mukaani kävelemään sunnuntaisin, jos se olisi väärin? Sano, luuletko?» »En, mutta Zoeth-enon mielestä ei kirkossakäynti ole mitään väärää. Jos te ja minä menemme kirkkoon hänen kanssaan, tulee hän hyvin iloiseksi.» »Ehkä, mutta jos hän lähtee kävelemään kanssamme, tulemme me iloisiksi. Olen pyytänyt häntä monta kertaa. Miksi hän ei voi tehdä, kuten minä tahdon, vaan haluaa, että minun on mukauduttava hänen tahtoonsa?» »Senvuoksi, että se hänen mielestään on väärin. Onko teidän mielestänne kirkossakäynti jotakin rikollista, Shad-eno?» Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen!» hän huudahti. »Olet todellinen nuori asianajaja, Mary-'Gusta. Tuomari Baxter ei voisi sinulle mitään, jos olisit hänen vastustajanaan. Kuulehan nyt kumminkin ja vastaa rehellisesti: Etkö kuitenkin mieluummin lähtisi kävelemään kanssani, kuin menisit tuonne kirkkoon?» »Kyllä, paljon mieluummin.» »Niinkö? Mutta kumminkin haluat, että luopuisimme tuosta tavasta ja menisimme kirkkoon Zoethin kanssa sunnuntaisin hänen mielikseen. Niinkö?» Mary-'Gusta tarttui hänen käteensä. »Ei», hän sanoi ujosti, »vaan luulin meidän voivan jakaa aikamme rehellisesti. Voisimmehan mennä kirkkoon joka toinen ja kävelemään joka toinen sunnuntai. Silloin menettelisimme oikein. Olen hänen pieni tyttönsä yhtä hyvin kuin teidänkin, Shad-eno, enkö olekin?» Shadrach oli masennettu ja hän meni kirkkoon tuona sunnuntai-aamuna. Pappi ei saarnassaan puhunut halkaistua sanaakaan Jonaksesta eikä valaasta, joten Shadrachin tunteita ei loukattu. Zoeth oli hyvin tyytyväinen ja Mary-'Gusta oli onnellinen, koska hänkin oli. Suunnitelma sunnuntai-päivien jakamisesta hyväksyttiin. Tämä oli vain yksi tytön kasvattamiskyvyn näyte. Isaiah selitti, että Mary-'Gusta kietoi heidät kaikki pikkusormensa ympärille, mutta hänkin näytti olevan sellaiseen asioiden tilaan tyytyväinen. Kuta vanhemmaksi Mary-'Gusta tuli, sitä enemmän hän oppi tuntemaan enojaan, heidän tapojaan, heidän vastahakoisia luonteitaan ja heidän mennyttä elämäänsä. Hän sai tietää vähän Hall ja Kumppanin, tuon heidän entisen yhteisen liikkeensä vaiheista, jonka johtajana Marcellus Hall, hänen isäpuolensa, oli ollut. Isaiah kertoi hänelle hieman tuosta liikkeestä. »Cape Codin alueella ei ollut sen suurempaa», hän selitti. Mary-'Gusta kysyi, miksi se ei ollut jatkanut liikettään, jolloin Isaiah lyhyesti vastasi, ettei se ollut siinä kaikki, rupeamatta sen tarkempiin selityksiin. Hän koetti kysellä vielä Isaiahilta Shadrachista ja Zoethista. Edellinen ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, mikä Mary-'Gustasta tuntui hullunkuriselta ja hän halusi tietää syyn siihen. Isaiah ei sanonut sitä tietävänsä. »No, onko Zoeth-eno sitten ollut naimisissa?» kysyi hän ja Isaiah vastasi myöntävästi. »Kuka oli —» aloitti Mary-'Gusta, mutta Isaiah lopetti lyhyeen hänen tiedustelunsa. »Et saa kysellä sellaista», hän sanoi. »Miksi en?» »Senvuoksi, ettet saa. Enosi eivät pitäisi siitä ollenkaan, jos he saisivat tietää, että otat selkoa heidän entisyydestään. Et saa puhua sanaakaan milloinkaan siitä, että Zoeth-enosi on ollut naimisissa.» »Eikö hän pitäisi minusta sitten enää, jos sen tekisin?» »Ei, saat olla siitä aivan varma. En tiedä varmasti, mutta hän voisi ruveta vaikka vihaamaan sinua. Et saa puhua siitä kapteeni Shadillekaan.» Edellytys, että Zoeth-eno voisi ruveta vihaamaan häntä, tuntui hirveältä ja senvuoksi varoikin Mary-'Gusta koskettamasta tuohon rauhoitettuun puheenaiheeseen, vaikka hän ajattelikin sitä melkoisesti. Hän totesi, ettei hautausmaalla oleville kummallekaan perhehaudalle, joista toiseen oli haudattu Gouldit ja toiseen Hamiltonit, oltu pystytetty patsasta Zoeth Hamiltonin rakkaalle vaimolle, vaikka edellisten polvien muita rakkaita vaimoja kyllä oli muistettu. Se tuntui hänestä omituiselta. Kuta enemmän hänen kasvatuksensa edistyi, sitä enemmän hän luki ja sepitti lukemisensa perusteella monta kuviteltua romaania, joiden sankarina oli Zoeth ja sankarittarina kauniita naisia, jotka olivat kuolleet nuorina ehkä jossakin haaksirikossa ja joiden nimiä ei saatu mainita senvuoksi, että... Hän ei voinut keksiä mitään tyydyttävää ratkaisua tuolle senvuoksi-sanalle. Haaksirikon ja sitä seuraavan muun hautaamisen sai hän siitä, ettei hautausmaalla ollut minkäänlaista muistomerkkiä. Monen hänen koulutoverinsa vanhemmat oli haudattu mereen ja ehkä viimeinen rouva Hamilton oli haudattu myöskin sinne. Mutta eihän Zoeth milloinkaan ollut ollut merillä. Muutamana lauantai-iltana, hän oli silloin noin kymmenvuotias, oli hän ullakolla. Ullakko oli tullut nyt hänelle samanlaiseksi pyhäköksi kuin Ostablessa nuo vanhat vaunut. Hän vetäytyi sinne aina silloin, kun hän halusi olla yksinään lukeakseen, leikkiäkseen tahi kirjoittaakseen. Tänä iltapäivänä penkoi hän arkkuja ja merimieskirstuja löytääkseen jostakin sopivan puvun Roselle. Puku oli tietysti oleva miehelle aiottu, sillä ullakolla ei ollut minkäänlaisia naisvaatteita, mutta niissä leikeissä, joita hän leikki yksinään nukkineen, sai Rose, joka oli perheen suurin jäsen, usein vaihtaa pukunsa miesmäiseksi. Mary-'Gusta oli kyllä penkonut arkut ja kirstut jo läpi ennenkin, mutta nyt hän kumminkin löysi taasen jotakin uutta. Muutaman vanhan arkun, jossa oli nähtävästi kapteeni Shadrachin omaisuutta, kannen alta löysi hän jonkunlaisen taskun, jonka voi sulkea kannella ja säpillä. Tuossa taskussa oli vanhoja papereita, vanhoja lääkemääräyksiä ja muuta sellaista, ja eräs valokuva, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotaan. Se oli kyllä kellastunut ja vaalennut, mutta se oli kumminkin vielä aivan selvä. Kuva esitti hiekkaan isketyille paaluille rakennettua suurta rakennusta, jonka takaa näkyi lastaussilta ja purjehtivia kuunareita. Sillalla ja rakennuksen päässä oli korkeita tynnyri-pinoja. Oven yläpuolelle oli maalattu: »Hall ja Kumppanit. Kalojen tukkukauppa.» Kilpi yksinään oli jo hyvin mielenkiintoinen. Selvästi esitti tuo kuva rakennusta, jossa hänen isäpuolensa, kapteeni Gouldin ja herra Hamiltonin kauppa oli sijainnut vuosia sitten. Mutta vieläkin mielenkiintoisempi oli sillalla kilven alla seisova miesryhmä. Tuossa ryhmässä oli neljä miestä, joiden puvut ja hatut, erittäinkin hatut, näyttivät omituisilta ja vanhanaikaisilta. Mary-'Gusta tunsi tahi luuli ainakin tuntevansa heistä pari, nimittäin kapteeni Shadrachin ja herra Hamiltonin. He näyttivät tietysti paljon nuoremmilta, heidän hiuksensa eivät olleet vielä harmaat ja Zoethilla oli leukaparta, mutta Shadrachilla ainoastaan viikset. Huolimatta kumminkaan noista omituisuuksista ja kummallisista vaatteista, luuli hän kuitenkin varmasti tuntevansa heidät. Ja tunnettuaan heidät tunsi hän myöskin ryhmän keskimmäisen miehen, isäpuolensa, kapteeni Marcellus Hallin. Mutta tuota neljättä, paitahihasillaan olevaa, joka oli muita selvästi nuorempi, kaunis ja harteikas nuorukainen, hän ei tuntenut. Hän katsoi valokuvan taakse, johon oli kirjoitettu: »Hall ja Kumppanin omistajat. Otettu elokuun 19:nä päivänä 1877. Marcellus Hall. Zoeth J. Hamilton. Edgar S. Farmer. Shadrach B. Gould.» Nimet oli kirjoitettu eri käsialoilla. Selvästi oli kukin kirjoittanut nimensä kuvan taakse. Mary-'Gusta tarkasteli valokuvaa vielä kerran. Sitten hän otti sen mukaansa ja meni keittiöön. Isaiah istui hellin vieressä olevassa tuolissa ja luki sanomalehteä. »Herra Chase», sanoi Mary-'Gusta, »kuka on Edgar S. Farmer?» Jos Chasen tuoli olisi ollut tuo milloinkaan unhottumaton huonekalu, jonka pohjaan soittolaatikko oli sijoitettu, ja jos tuo soittolaatikko olisi äkkiä ruvennut soimaan, ei Isaiah olisi voinut nousta seisoalleen sen nopeammasti. Hän kirjaimellisesti hyppäsi jaloilleen ja lehti lensi lattialle hänen kynsistään. Hän pyörähti kysyjään päin. »Mitä?» hän huudahti. »Mitä sanoitkaan?» Hän oli kalpea, todellakin kalpea. Mary-'Gusta pelästyi. »Kysyin vain —» hän änkytti. »Kysyin vain, kuka — mikä teitä vaivaa, herra Chase?» Isaiah heilautti kättään. »Mitä sinä kysyit?» hän tiukkasi. »Kysyin, kuka Edgar S. Farmer on, en muuta. En tarkoittanut mitään, sillä en tiennyt —» »Ole vaiti, Herran nimessä! Mitä tiedät Edgar S. Farmerista? Kuka on kertonut sinulle hänestä?» Tyttö pelästyi yhä enemmän, sillä Isaiahin seuraava teko ei rauhoittanut häntä ollenkaan. Hän meni nimittäin ovelle, katsoi kadulle ja sulki sitten sekä lukitsi oven, ennen kuin Mary-'Gusta ennätti vastata sanaakaan. »No nyt», sanoi hän tullen aivan Mary-'Gustan viereen ja katsoen häntä suoraan silmiin, »kuka on kertonut sinulle Ed Farmerista?» »Ei kukaan, vannon sen.» »No jonkun kai on täytynyt kertoa sinulle hänestä, sillä miten sinä muutenkaan tietäisit?» Mary-'Gusta ojensi hänelle epäröiden valokuvan. »Hänen nimensä on kirjoitettu tähän», hän sanoi. Isaiah sieppasi sen hänen kädestään. Hän katsoi ensin kuvaan ja sitten tyttöön. »Hm», hän sanoi epäilevästi. »Näen sen. Kuka antoi tämän sinulle?» »Ei kukaan. Löysin sen muutamasta ullakolla olevasta vanhasta arkusta.» »Hm! Löysitkö todellakin? Tulimmainen sentään! Oletko näyttänyt sitä muille kuin minulle?» »En, vannon sen. Löysin sen juuri äsken.» »No, olipa kumminkin onni! Oliko se jossakin arkussa? Kenen arkussa?» »Jossakin Shad-enon luullakseni.» »Hm! Se voi kylläkin olla mahdollista. Mutta mikä pani sinut tekemään tuon äskeisen kysymyksen?» »Tunnen nuo toiset. Tunnen isäpuoleni, Zoeth- ja Shad-enon, mutta en tunne tuota Farmeria. Siinä on: 'Hall ja Kumppanin omistajat', ja sitten kaikkien nimet. Senvuoksi ajattelin, että ehkä herra Farmer on —» »Älä välitä ollenkaan, kuka hän on. Hän oli suuri roisto, jonka nimeä ei saa mainita tässä talossa. En voi kertoa sinulle muuta etkä saa kyselläkään enempää. Jos Zoeth- tahi Shad-enosi kuulisi sinun kyselevän hänestä, eivät he, luullakseni, tietäisi, mitä he silloin tekisivätkään. Aion repiä tämän valokuvan kappaleiksi.» Hän oli jo repäisemäisillään kuvan rikki, kun tyttö tarttui hänen käteensä. »Ei, ette saa!» hän huudahti. »Voi älkää, sillä eihän se ole minun, vaan Shad-enon. Ette saa repiä sitä. Antakaa se minulle.» Isaiah epäröi. »Sinulleko?» hän sanoi. »Mitä aiot sillä tehdä?» »Panen sen sinne, josta sen löysinkin. Varmasti! Panen sen varmasti sinne, Isaiah.» Isaiah mietti. Sitten hän ojensi valokuvan tytölle melko vastahakoisesti. »No, tässä saat sen», sanoi hän, »kunhan vain panetkin sen sinne. Ja kuulehan vielä, Mary-'Gusta. Älä koske siihen milloinkaan enää äläkä kerro kummallekaan enollesi, että olet löytänyt sen. Ymmärrätkö?» Mary-'Gusta lupasi. Hän riensi takaisin ullakolle ja pisti kuvan arkun taskuun. Hän ei puhunut siitä sitten enempää kuin Isaiahkaan, mutta kun hän sen jälkeen sepitti jonkun kuvitellun romaanin, jonka sankari oli herra Zoeth Hamilton, lisäsi hän nyt sen henkilökuntaan erään roistonkin, jonka nimi oli Edgar S. Farmer. Ja Hall ja Kumppanilla, hänen isäpuolensa liikkeellä, oli ollut neljäskin hyvin salaperäinen osakas, joka oli suuri roisto. VIII. Kesät ja talvet tulivat ja menivät, ja Mary-'Gustan syntymäpäivät tulivat ja menivät niiden mukana. Hän tuli pitemmäksi ja naisellisemmaksikin. Hänen paikkansa apulais-emännöitsijänä tunnustettiin nyt ja Isaiahkin neuvotteli hänen kanssaan talousasioista. Ja mitä hänen enoihinsa tulee, johti hän heitä, kysyttiinpä häneltä neuvoa tahi ei. He pääsivät nyt noiden hylättyjen nukkien paikalle: Mary oli jo liian vanha leikkimään nukilla, mutta Davidia hän kyllä kasvatti ja helli yhtä paljon kuin ennenkin. Jos Zoeth-eno vilustui, vaati hän häntä pukeutumaan lämpimästi, ja hän piti myöskin huolta siitä, että nuo lämpimät vaatteet olivat käsillä tarvittaessa. Jos hän taasen huomasi, että Shad-enolla oli rikkinäiset sukat, torui hän enoaan lempeästi ja toi hänelle heti puhtaat ja ehyet sijaan. Hän valitsi heille puvut ja vaati, että heidän kenkänsä kiilloitettiin sunnuntaisin. Hän auttoi heitä kaupassa ja joskus voi tapahtua, että he voivat poistua kaupasta yhdessä tarvitsematta turvautua Annabelin apuun. Alussa vastustivat toverukset, erittäinkin kapteeni Shadrach, tuota ylivalvontaa ja sekautumista, mutta Mary-'Gusta ajoi hienotunteisesti ja valtioviisaasti kaikki aikeensa läpi, ja jonkun ajan kuluttua lakkasi kapteeni vastustamasta ja mukautui tuohon välttämättömään melkeinpä mielellään. »Aivan hyödytöntä, Zoeth», hän sanoi muutamassa tilaisuudessa, »olen puhunut puhumasta päästyänikin, mutta siitä huolimatta käytän kumminkin kaulahuivia. Sanoin hänelle, että se on liian hyvä jokapäiväiseen käytäntöön, ja huomautin, että olen hankkinut sen sunnuntaipäiviä varten, mutta nyt ei ole mikään sunnuntai, ja kumminkin on se kaulassani. Hän sanoi tätä kauniiksi, mutta tuota toista rumaksi, sanoen nyplänneensä tämän minulle, enkähän muistakaan, mitä kaikkea hän puhui. Asiat näyttävät nyt olevan sillä kannalla, etten saa enää hallita omaa kaulaanikaan.» »Kaunis se onkin», huomautti Zoeth, »ja hän on nyplännyt sen sinulle. Huomasin, ettet estänyt häntä sitomasta sitä kaulaasi, vaikka vaikeroitkin, ettet halua käyttää sitä.» Shadrach huokaisi. »Kun ajatellaan», vaikeroi hän, »että kapteeni Shad Gould, mies, joka on komennellut sellaista suurta matruusilaumaa, joutuu lopulta tuollaisen tyttö-heilakan komennettavaksi, ei sitä koira vieköön voi oikein uskoa. Mikään ei voi olla nolompaa.» Zoeth hymyili. »Ah, ole vain tyytyväinen, Shadrach», sanoi hän. »Voit tuon komennon alaisena yhtä mainiosti kuin kaikki muutkin tuntemani henkilöt. Tiedät vallan hyvin, ettei mikään tuntunut sinusta mieluisemmalta kuin se, että hän sitoi tuon huivin kaulaasi. Irvistelit kuin kissa koko ajan.» »Enpähän. Yskin, vaan en irvistellyt. Et osaa erottaa rykimistä irvistyksestä.» Zoeth muutti nyt puheenaihetta. »Kaulahuivisi on hyvin kaunis», hän selitti. »Tässä kaupungissa ei ole muita kuin ehkä Philander Bearsen vaimo, joka osaa nyplätä paremmin kuin Mary.» Shadrach tuhautti nenäänsä. »Mitä sinä nyt puhutkaan?» hän tiuskaisi. »Että Bearse ei tule milloinkaan näkemään sitä päivää, jolloin hän voi nyplätä näin. Eikä hän kykene tekemään muutakaan paremmin. Ajattele vain, miten makeiskauppamme on edistynyt sen jälkeen kuin Mary-'Gusta järjesti näytelaatikon uudestaan. Sinusta oli entinen tapa kyllin hyvä ja mielestäsi tuntui muutos joutavalta, mutta hän muutti sen kumminkin ja nyt olemme myyneet kolme kertaa enemmän makeisia kuin ennen.» Zoeth hymyili yhä sydämellisemmin. »Muistelen sinun puhuneen paljon tuosta näytelaatikosta», hän huomautti. »Annoit minulle vihjauksen, että sallisin hänen järjestää sen. Annabel käväisi täällä eräänä päivänä ja sanoi ihmisten kummastelevan, että sallimme kolmentoistavuotiaan tytön hoitaa kauppaamme.» »Vai sanoi hän niin. Hän on kateellinen ja puhui sen mukaan. Ja ajattele, että juuri hän sanoi sen. Tuo Annabel on paljasta messinkiä, kuten laivan kiikarikin. Tulimmainen sentään, olen ylpeä tuosta näytelaatikosta samoin kuin Mary-'Gustastakin. Hän ei erehdy milloinkaan, en ainakaan muista, että hän olisi erehtynyt.» »En minäkään, en kaulahuiveissakaan. Kas niin, Shadrach, tunnen sinut. Puhut nöyryytyksestä ja sellaisesta, mutta olet yhtä hullautunut Mary-'Gustaan kuin, kuin —» »Kuin sinäkin, Zoeth. Ehkä olenkin. Kun hän ensin eksyi luoksemme, kuten sinä ehkä sanoisit, oli tapanani ihmetellä, miten me tulisimme toimeen hänen kanssaan, mutta nyt ihmettelen, miten me ennen voimme tulla toimeen hänettä. Jos hänet nyt vietäisiin pois luotamme, en ymmärrä —» »Ssh, Shadrach, älä nyt viitsi puhua sellaista.» Mary-'Gusta edistyi koulussa hyvin. Neljäntoistavuotiaana hän pääsi alkeiskoulusta ja syksyllä hänen piti mennä jatko-opistoon. Hänen toverinsa pitivät hänestä, vaikka hän ei milloinkaan hakenutkaan heidän ystävyyttään. Huviretkillä ja kirkollisissa juhlissa oli hänellä aina pieni seurue ympärillään, ja tuon seurueen muodostivat pääasiallisesti South Harnissin pojat. Mutta Mary-'Gusta, vaikka hän pitikin paljon pojista ja tytöistä, ei näyttänyt milloinkaan pitävän enemmän toisesta kuin toisestakaan, ja hän työskenteli siksi ahkerasti taloudessa ja kaupassa, ettei hänellä ollut aikaa seurustella paljonkaan nuorten ystäviensä kanssa. Hän sanoi niiden seuraa ikävystyttäväksi. Hän nauroi sellaiselle, että hänellä olisi joku erikoinen poikaystävä, kuten muutamilla hänen ikäisillään tytöillä, jotka olivat samalla luokalla kuin hänkin, ja joiden mielestä sellainen oli välttämätön heidän ikäisilleen neitosille. Hänellä oli enonsa ja Isaiah, joista hänen oli pidettävä huolta, ja poikaystävät olivat hänen mielestään naurettavia ja puheleminen niistä, kuten nuo tytöt tekivät, oli vieläkin naurettavampaa. Seuraava kesä — kesä ennen Mary-'Gustan viidennettätoista syntymäpäivää — oli vilkkaampi South Harnississa kuin milloinkaan ennen. Sen myöhemmän loistokauden, jolloin siitä muodostui kuuluisa kylpylä, ensimmäiset merkit alkoivat jo näkyä. Uusia huviloita oli rakennettu Bostonin, New Yorkin ja Chicagon raharuhtinaille, ja puhuttiin myös uusista hotelleista. Oli myös liikkeellä huhuja uusista kaupoista, mutta toverukset olivat taipuvaisia uskomaan, että ne olivat vain paljaita huhuja, ja suhtautuivat niihin senvuoksi tyynesti. Kauppa oli tavattoman vilkasta ja Mary-'Gustan myyjättärenä olo häiritsi kovasti hänen apulais-emännöitsijän velvollisuuksiaan. Muutamana kauniina ja kirkkaana heinäkuun aamuna hän tuli kauppaan varhain senvuoksi, että toverukset voisivat mennä kotiin syömään aamiaista. He menivätkin ja Mary-'Gusta alkoi levitellä tahmeita kärpäspapereita myymäpöydälle ja muihin samanlaisiin paikkoihin. Kärpäset ovat suureksi vaivaksi South Harnissin asukkaille keskikesällä, ja erittäinkin kapteeni Shad inhosi niitä. Juuri kun hän sai viimeisen paperin sijoitetuksi, tulivat muudan nuorukainen ja nuori tyttö kauppaan. Mary-'Gusta tunsi heidät molemmat. Tyttö oli erään varakkaan kesävieraan, herra Keithin Chicagosta, seitsentoistavuotias tytär. Keitheillä oli hieno huvila kaupungin toisessa päässä olevalla jyrkällä kalliorannalla. Hänen seurassaan oleva nuorukainen oli tytön veljen ylioppilastoveri, kuten kerrottiin. Hänellä oli hyvin tavallinen sukunimi, Smith, mutta hänen ristimänimensä oli Crawford ja hän oli kotoisin jostakin kaukaa Lännestä. Hän oli kookas ja kaunis, ja Bostonin lehdet kertoivat, että hän oli Harvardin yliopiston jalkapallojoukkueen parhaimpia pelaajia. Urheilulehdet kirjoittivat ja ennustivat, että hän seuraavana vuonna tulee olemaan aivan ylivoimainen. Useimmat Mary-'Gustan tyttöystävät ja tuttavat arvioivat hänet aivan erinomaiseksi ja kadehtivat Edna Keithiä. Tänä aamuna olivat sekä hän että Keithin tyttö pukeutuneet hienoimpiin kesäpukuihinsa. Nuoren Smithin valkoiset flanellihousut olivat huolellisesti silitetyt taitteelle, hänen sininen sarssikangasnuttunsa oli aivan rypytön, hänen kaulahuivinsa ja sukkansa olivat moitteettomat ja hänen lakkinsa oli sellaista kuosia, että South Harnissin nuorukaiset tulisivat luonnollisesti käyttämään sellaisia seuraavana kesänä, vaan ei nyt. Katsottuna noin kokonaisuudessaan, kuten kapteeni Shadrach olisi sanonut, oli Crawford Smith puhdas ja kaunis ilmestys, jonka hän epäilemättä tiesikin, koska hän oli vain kahdeksantoistavuotias. Mary-'Gusta kuuli, että hän ja Keithin tyttö olivat muiden valitsemina tulleet ostamaan muutamia tarpeita, ostereita ja altteekakkuja, suunniteltua Setuckit Point'ille tehtävää huviretkeä varten. Ednan veli, Sam Keith, ja muut huviretkeilijät olivat menneet Jabez Hedgesin asuntoon, koska Jabez oli luvannut antaa heille sieltä simpukat ja muut tarvittavat välineet. Sitten kuin Edna toverineen oli toimittanut ostoksensa Hamilton ja Kumppanilla, oli heidän määrä tavata muut simpukankauppiaan luona. Sitten piti koko joukon mennä laivasillalle ja sieltä purjeveneeseen. Neiti Edna, joka oli hyvin puhelias, kertoi tämän kaiken Mary-'Gustalle heti. Sitten hän ilmoitti myöskin, että heillä on tulinen kiire. »Sanoimme Samille ja muille, että tulemme simpukankauppiaan luo kymmenen minuutin kuluttua», hän sanoi, »ja ellemme joudu sinne ajoissa, suuttuu Sam kovasti. Hänestä on odottaminen kaikista ikävintä ja me olemme jo viipyneet liian kauan. Tämä on kaikki sinun syytäsi, Crawford. Miksi jäitkään kuuntelemaan tuon hedelmäinmyyjän puheita, vaikka kielsin?» Hedelmäinmyyjällä tarkoitti hän herra Gaius Smallia, joka piti omasta äänestään, vaikka hän änkyttikin. Kahdentoista appelsiinin myynnistä sai Gaius pitkän esitelmän aiheen — »neljäkymmentä venyttelyä ja kymmenen änkytystä jokaiselle appelsiinille», kuten kapteeni Shad olisi sanonut. »Sanoinhan sinulle jo, ettet saa päästää häntä alkuun», jatkoi neiti Keith hellästi. »Hän puhuu iankaikkisesti, jos hän vain saa tilaisuuden. Mutta sinä et kumminkaan totellut. Kysyit häneltä, onko hänellä varastossa granaattiomenia ja leipäpuun hedelmiä. Hullutusta! Olen varma, ettei hän tiedä, mikä granaattiomena onkaan. Olit niin vakava ja hän oli niin naurettava. Luulin jo kuolevani. Olet lystillisin olento maailmassa, Crawford Smith! En tiedä oikein, mitä sinulle tekisin.» Oli selvää, etteivät hänen mielipiteensä nuoresta Smithistä eronneet ollenkaan muiden hänen ikäistensä tyttöjen katsantokannasta. Crawford itsekin näytti olevan melko selvillä noista mielipiteistä. Kun ihminen kahdeksantoistavuotiaana nostetaan jalustalle kunnioitettavaksi ja kun hänen huonointakin pilaansa pidetään järjen mestarinäytteenä, joutuu epäjumalankuva vaaraan ja valloitetun aseman hallussapidon aiheuttamat ponnistukset voivat aiheuttaa luhistumisen. Crawford ei ollut kuin kahdeksantoistavuotias melko hyvä poika, mutta häntä oli kunnioitettu jo melkoisesti. Hän oli aivan yhtä herkkätunteinen kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset, millä toteamisella tarkoitamme juuri sanomaamme emmekä muuta. »No niin», hän sanoi tyytyväisesti hymyillen, »opimme joka tapauksessa, miten sana granaattiomena on lausuttava. Aluksi on äännähdeltävä jotensakin kuin koiraa houkuteltaessa ja sitten lopetettava röhkinällä kuin sika. Minun olisi pitänyt kysyä häneltä persikoita, jolloin hän luultavasti olisi ruvennut sähisemään kuin kissa.» Sitten kuin neiti Keith oli toipunut naurunpuuskastaan, selitti hän, että Crawford aivan tappaa hänet. »Mutta meidän on kiiruhdettava», sanoi hän. »Tarkoitan todella, mitä sanon. Crawford, osta nyt nuo tavarat, silla minä en voi muuta kuin muistella tuota hedelmienmyyjää ja nauraa.» Hän jäi ovelle ja nuorukainen tuli myymäpöydän luo. Hän tarkasteli huvitettuna kauppaa, jossa olevat tavarat eivät Mary-'Gustan alituisesti uusiutuvien siistimisien vuoksi enää olleet sellaisessa epäjärjestyksessä kuin silloin, jolloin toverukset ainoastaan olivat niistä vastuussa, mutta niiden monenlaisuus oli vieläkin hyvin huomattava. »Hm», huomautti Crawford, »olen unohtanut, mitä meidän piti ostaa, mutta vaikka se nyt olisi ollut mitä tahansa, voidaan se varmasti löytää täältä. Millainen suurenmoinen varasto! Esitä minut omistajattarelle, Edna.» Edna nauraa hihitti. »Hän ei ole mikään omistajatar», hän sanoi, »vaan apulainen. Hänen nimensä on — olen unhottanut nimenne, kultaseni. Sanokaa se meille.» »Mary Lathrop», vastasi Mary-'Gusta lyhyesti. Hän ei pitänyt, että häntä sanottiin kultaseksi, ja vielä vähemmän hän piti tuosta suojelevasta tavasta, millä se lausuttiin. Edna Keith oli kyllä vanhempi kuin hän, mutta ei kumminkaan tarpeeksi vanha voidakseen kohdella suojelevasti muita. »Ah niin, niinhän se olikin», sanoi tuo nuori neiti. »Mutta ihmisethän nimittävät teitä tavallisesti jotenkin muuten, jotenkin hullunkurisesti — ah, nyt sen jo muistankin — Mary-'Gustaksi, eikö niin? Tiesin, että se kuulostaa hullunkuriselta. Mary-'Gusta, tämä on herra Smith. Hän haluaa ostaa jotakin, ja hänellä on hirveän kiire.» »Olen lumottu, Mary-'Gusta», sanoi Smith, mutta Mary-'Gusta ei ainakaan näyttänyt lumotulta. Hän kysyi vain, mitä nuorukainen haluaa. »Kunpa sen nyt muistaisin», sanoi tuo nuori herrasmies iloisesti. »Muistaakseni meillä oli ne kirjoitettuina muistiin, eikö ollutkin, Edna? Luettelo on sinulla, luullakseni.» Edna kaivoi luettelon, muutaman töhrityn kirjekuoren, esille. Crawford tarkasteli sitä. »Samin käsiala ei näytä juuri painetultakaan», hän huomautti, »mutta luullakseni voin kumminkin arvata sanat. No niin, tässä on ensiksikin naula voita. Missä tämän kaupan voi-osasto on, Edna?» Edna selitti uuden naurunpuuskan jälkeen, ettei hän tiennyt. »Epäilemättä neiti Mary-Jane tietää», jatkoi hänen toverinsa. »Tietysti hän tietää. Se näyttää olevan tuolla tuon öljytakin takana. Siirtäkää takkia ja avatkaa ovi, niin siellä on jäälaatikko voineen. Kääryt ovat sieviä, kiinteitä ja mukavia. Naula vain, Elizabeth Eliza. Kiitoksia.» »Hänen nimensä ei ole Elizabeth Eliza», tiuskaisi neiti Keith. »Eikö hän ole hirveä, Mary-'Gusta? Älkää vain suuttuko hänelle.» »En minä suutukaan», sanoi Mary-'Gusta nopeasti. »Mitä muuta haluatte?» Crawford katsoi luetteloon. »Seuraava laji näyttää olevan», hän sanoi, »jonkunlaista liikkiötä. Punastun lausuessani sen nimen, mutta minun kai on pakko. Pippuroitua liikkiötä. Onko teillä sellaista liikkiötä, Mary-'Gusta?» Mary-'Gusta otti liikkiölaatikon hyllyltä. Crawford pudisti päätään. »Kun ajattelen, että noin nuori tuntee tuollaisenkin liikkiön niin hyvin, niin minua aivan hirvittää», hän sanoi. »Hän ei kuitenkaan lausu sen nimeä. Otaksukaamme kumminkin, että olisin kysynyt, millaista liikkiötä teillä on, niin mitä olisitte silloin vastannut?» Mutta Mary-'Gusta ei vastannut mitään. Hän oli hyvin vihoissaan, mutta hän oli päättänyt, ettei hän näytä sitä kiusaajalleen. »Olette harvapuheinen nuori nainen», totesi herra Smith. »Seuraava näyttää olevan kuusi purkkia altteekakkua. Missä sellainen osasto on, Mary-Jane?» Mary-'Gusta epäröi. Altteekakkupurkit olivat myymäpöydän alla olevalla hyllyllä makeislaatikon alla. Mutta sivuhuoneessa oli avaamaton laatikko tuoretta sellaista, jota oli juuri saapunut Bostonista tukkukauppiaalta. Zoeth-eno oli sanonut pelkäävänsä, että nuo myymäpöydän alla olevat ovat jo vanhentuneet. Neiti Keith hermostui. »Voi, kultaseni», hän huudahti, »tämä käy niin hitaasti. Tiedän, ettei Sam eivätkä muutkaan rupea odottamaan meitä enää pitempää aikaa.» Hänen toverinsa vihelsi. »Onko tuo sana 'kiire' South Harnissinkin sanakirjassa, Edna?» hän kysyi. »Mitä luulette, Mary-Jane?» Mary-'Gusta oli kumminkin päättänyt, ettei hän kiiruhda. Tuo ylimielinen nuorukainen halusi että hän joutuisi, ja siinä oli jo tarpeeksi viivyttelemisen aihetta. Nuori Smith huokaisi alistuvaisesti: »Edna», hän sanoi, »ehdotan, että istuudumme. Tuota sanaa ei löydy sanakirjasta.» Kaupassa ei ollut muuta kuin yksi tuoli, lukuunottamatta myymäpöydän takana olevia. Neiti Keith istuutui siihen huudahtaen kärsimättömyydestä. Crawford Smith, joka vihelsi surullista valitusvirttä, maleksi myymäpöydän päähän ja istuutui muutamalle naulalaatikolle. Mary-'Gustakin huudahti. On hyvä katsoa aina ennen eteensä kuin hyppää ja joskus voi olla terveellistä tehdä se ennen istuutumistakin. Tuossa laatikon kannella oli arkki tuota tuoretta tahmeaa kärpäspaperia. Ennenkuin Mary-'Gusta ennätti varoittaa ja vaikka hän olisi halunnutkin sen tehdä, joutuivat tuon nuoren herrasmiehen pilkuttomat valkoiset flanellihousut ja kärpäspaperi kosketuksiin keskenään, läheiseen ja tarttuvaan kosketukseen. Mary-'Gusta peitti suunsa kädellään. Crawford katsoi häneen, huomasi hänen katseensa suunnan ja silmäsi sitten itsekin siihen suuntaan. Hänen vihellyksensä loppui muutaman säkeen keskelle ja hänen kasvonsa muuttuivat heti samanvärisiksi kuin hänen sukkansa ja huivinsakin olivat, nimittäin karmosiinin punaisiksi, joka on hänen yliopistonsa valittu väri. Istuessaan oven vieressä ei neiti Keith voinut nähdä myymäpöydän päähän. Hän ei siis aavistanutkaan noille valkoisille flanellihousuille tapahtunutta onnettomuutta. Mutta Mary-'Gusta sekä näki että tiesi sen ja hän huomasi myöskin, että herra Smithkin tiesi. »Ah, kultaseni», huudahti Edna kärsimättömästi. »Olemme nyt hirveästi myöhästyneet. Emme pääse sinne mitenkään ajoissa. Sam ei odota meitä enää, tiedän sen varmasti. Missä nuo altteekakut nyt ovatkaan? Ettekö voi kiiruhtaa, Mary-'Gusta?» Mary-'Gustan silmät säteilivät ja hänen liikkeensä olivat hirveästi harkittuja. Hän otti pöydän alta laatikollisen noita altteekakkuja. »Täällä on muutamia purkillisia», hän sanoi, »mutta pelkään, että ne ovat vanhentuneita. Tuoreet, joita juuri äsken saapui, ovat muutamassa laatikossa tuolla varastohuoneessa. Tuota laatikkoa ei ole kumminkaan vielä avattu. Jos teillä on aikaa odottaa, avaan sen.» Nuori Smith ei sanonut mitään, mutta neiti Keith puhui sitä enemmän. »Emme tietystikään voi odottaa», hän sanoi. »Olen varma, että nuokin kyllä kelpaavat, eivätkö kelpaakin, Crawford?» Mutta Crawford ei vastannut nytkään. Mary-'Gusta, jota huvitti tilanteen muuttuminen yhtä paljon kuin sen alku oli häntä suututtanut, ehdotti nyt jotakin. »Olkaa nyt hyvä ja tulkaa katsomaan näitä», sanoi hän pahansuovan vakavasti laatikolla istuvalle nuorelle herrasmiehelle, »niin voitte ehkä sanoa, ovatko nämä tarpeeksi tuoreita.» Mutta tuo nuori herrasmies ei noussut. Hänen kasvonsa säilyttivät kirkkaan värinsä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen vastauksensa ei ollut niin kova, että se olisi kuulunut. Hänen iässään tuntuu pelko näyttää naurettavalta, erittäinkin nuoren ja viehättävän naisen seurassa, kamalammalta kuin mikään muu. Eikä Edna Keith ollut ainoa tyttö huviretkeläisten joukossa, vaan siellä oli muitakin. Edna kertoisi varmasti kaiken heille. Crawford Smith odotti hirveätä päivää, oikeata vastusten ja nöyryytyksien päivää, jonka kuluessa hän oli oleva naurunaiheena voimatta itse ottaa nauruun osaa. Ja Sam Keith, joka oli kiinnittänyt muiden huomion hänen pulskaan ulkomuotoonsa, rupeaisi varmaankin ivailemaan — ei ainoastaan täällä South Harnississa, vaan muuallakin — Cambridgessä esimerkiksi. Joku vanhempi mies olisi vain noussut, naurahtanut, vaikka häntä ei olisikaan naurattanut, ja lausunut mielipiteensä kärpäspaperista. Mutta Crawford ei ollut vielä mies, vaan ylimenoiässä oleva nuorukainen, poika, joka suuresti toivoi, että muut pitäisivät häntä miehenä. Hän istuikin senvuoksi, kunnes nouseminen oli jo myöhäistä, jolloin hän toivoi, että hän olisi heti noussut. »No Herra siunatkoon», huudahti nyt hermostunut neiti Keith, »miksi et nouse katsomaan niitä, Crawford? Mitä sinä oikeastaan odotat?» Kannattaen altteekakkulaatikkoa käsillään katseli Mary-'Gusta naulalaatikolla istuvaa nuorukaista. Heidän katseensa sattuivat yhteen, ja Crawfordin silmien ilme oli niin sanomattoman surkea, että Mary-'Gusta heltyi. Hänen tyydytetty kostontunteensa muuttui melkein sääliksi. Hän oli itsekin joutunut naurunalaiseksi monta kertaa nuoressa elämässään ja hän muisti, miltä sellainen tuntuu. Kuten jo ennenkin on mainittu tässä kertomuksessa, oli Mary-'Gusta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Hän mietti hetkisen ja työnsi sitten laatikon takaisin myymäpöydän alle. »Luullakseni on parasta, etten myy näitä teille kumminkaan», sanoi hän päättäväisesti. »Zoeth-eno sanoi niitä vanhentuneiksi. Aukaisen tuon varastohuoneessa olevan laatikon.» Edna polki jalkaansa. »Emme voi odottaa sitä», selitti hän. »Meidän on lähdettävä niittä, luullakseni. Ah, ja he luottivat meihin saadakseen ne. Tämä on nyt vasta noloa. Nyt emme voi valmistaa tuota herkkua ollenkaan, ja se olisi kumminkin ollut niin hauskaa.» Mary-'Gusta katsoi vielä kerran laatikolla istujaan. »Juolahti mieleeni», hän sanoi hitaasti, »ettei teidän molempien tarvitse odottaa, ellette halua. Ehkä neiti Keith voi mennä kertomaan muille ja herra Smithhän voi odottaa, kunnes saan laatikon auki. Sitten hän voi tulla luoksenne laiturille.» Edna epäröi. »Menenkö, Crawford?» hän kysyi. Hänen toverinsa ei kumminkaan epäröinyt vastatessaan: »Mielestäni on parasta, että lähdet, Edna. En luullakseni viivy täällä enää pitkääkään aikaa.» Neiti Keith kiiruhti pois, ja Mary-'Gusta kiinnitti huomionsa jälleen jäljelle jääneeseen vieraaseensa. »Voitte nousta nyt», hän sanoi. »Siitä jää kumminkin hieman jäljelle kaikissa tapauksissa ja jos kiiruhdatte, ennätätte kyllä rientää kotiin vaihtamaan vaatteitanne.» Crawford oli selvästi hyvin hämmästynyt eikä hänen hämmennyksensä vähentynyt vieläkään, mutta hän nousi kumminkin. »Silloin — te tiesitte sen?» hän änkytti. »Tietysti minä tiesin, sillä näinhän teidän istuvan sille. Jos olisin tiennyt, mitä aioitte tehdä, olisin varoittanut teitä, mutta te teitte sen niin nopeasti, etten ennättänyt. Repikää nyt pois niin paljon kuin suinkin.» Nuorukainen totteli määräystä. »Jääkö siitä paljonkin näkyviin?» hän kysyi. »En voi nähdä. Onko sitä siellä vielä paljonkin?» Mary-'Gusta hymyili, koska herra Smithin väänteleminen oli yhtä kiihkeää kuin hyödytöntäkin. »Kyllä sitä siellä vielä on tarpeeksi», hän sanoi vaatimattomasti. »Tässä on ostamanne tavarat. Poistukaa nyt takaovesta ja sitten eteenpäin kenttien poikki. Lyhin tie kotiinne vie niiden kautta.» Herra Smith otti eri ostoksensa, joihin nyt kuului altteekakkua kuusi purkillista, jotka Mary-'Gusta kaivoi esille myymäpöydän alta. »Muistaakseni sanoitte näitä vanhentuneiksi», huomautti herra Smith ihmetellen. »Sanoin, ettei se ole aivan tuoretta, vaan kyllä se sentään on tarpeeksi tuoretta aikomaanne tarkoitukseen. Sanoin sen vain senvuoksi, ettei tuo Keithin tyttö jäisi odottamaan. Otaksuin, että tekin halusitte samaa.» »Niin halusinkin, koira vieköön! Senkövuoksi te vain sanoittekin, että haluatte avata tuon toisen laatikon? Teitte sen siis auttaaksenne minua?» »Niin. Älkää nyt enää viivytelkö pitempää aikaa. Teidän on juostava, kuuletteko? Poistukaa taka-ovesta.» Crawford meni varastohuoneen ovelle, mutta pysähtyi sinne. »Kuulkaahan», hän sanoi lämpimästi, »olette menetellyt nyt hyvin kauniisti, tiedätte kai sen? Ja teitte tämän huolimatta siitä, että laskin leikkiä kustannuksellanne tullessani tänne. Luullakseni käyttäydyin kuin mikäkin keltanokka, vai mitä?» »Kyllä.» »Sen arvasinkin. Luulin teitä tavalliseksi maalaistytöksi, mutta nyt sanon, ettei kunnollisempaa tyttöä ole olemassakaan. Teidän sijassanne olisin käyttäytynyt toisin. Teillä oli siihen tilaisuus ja minulle olisi tapahtunut vain oikein, jos olisin saanut kärsiä ylimielisyyteni vuoksi. Pyydän teiltä anteeksi. Teissä ei ole mitään vikaa. Olen hirveästi pahoillani, että olin sellainen pölkkypää.» Anteeksipyyntö oli rehellinen ja kunniallinen, koska se sisälsi tunnustuksen. Mary-'Gusta oli tyytyväinen, mutta hän ei näyttänyt sitä. Herra Smith oli vedonnut häneen kuin lapseen, eikä hän pitänyt siitä. »Ellette kiiruhda — ei, ellette juokse kuin mieletön», hän sanoi, »ette ennätä mennä kotiinne muuttamaan pukuanne ettekä ennätä muiden luokse veneelle. Ja sitten voi sattua, että joku muukin saa teidät vielä nähdä. Teidän on nyt parasta lähteä.» Ja nuorukainen poistui viivyttelemättä enää. Kun Mary-'Gusta katsoi taka-ovelta, näki hän herra Smithin juoksevan ketojen poikki Keithin huvilaa kohti. Hän ei puhunut enoilleen mitään koko tapauksesta heidän palattuaan kauppaan. Hänestä tuntui se kyllä naurettavalta, mutta hän tiesi Crawford Smithin olevan toista mieltä, ja oli myöskin varma, ettei salaisuuden ilmitulo tuntunut herra Smithistä ollenkaan suotavalta. Seuraavan iltapäivän kuluessa saivat Hamilton ja Kumppanin omistajat ottaa vastaan vieraan kaupassaan. Shadrach kertoi sitten illalla tuosta vierailusta Mary-'Gustalle. »Tuo nuori Smith, joka on vieraisilla Keithien luona, käväisi kaupassa tänään», sanoi kapteeni. »Hän ei halunnut ostaa mitään, vaan sanoi tulleensa sinne vain sattumalta. Hän kysyi sinua. En tiennyt hänen tuntevan sinua, Mary-'Gusta.» Mary-'Gusta, joka tyhjensi reippaasti illallispöytää, vastasi kääntämättä päätään. »Hän ja Edna Keith kävivät meillä ostoksilla eilen.» »Hän sanoi sen. Hän käski minua kertomaan sinulle, että kaikki on hyvin ja että hänellä oli hyvin hauskaa huviretkellä. Hän näytti luulevan sinua hyvin reippaaksi tytöksi. Tiesimme sen jo tietysti entuudestaan, mutta hän teki kumminkin kauniisti sanoessaan niin. Hän matkustaa täältä huomenna aamujunassa jonnekin länteen, Nevadaan, jossa hän asuu isänsä kanssa. Hän kertoi meille, että hänen äitinsä on kuollut. On kai ikävää elää niin kaukana suolaisen veden rannoilta. Minä en ainakaan kestäisi sitä, tiedän sen. Tuossa nuorukaisessa oli jotakin muutakin kummallista. Minusta ja Zoethista tuntuivat nimittäin hänen kasvonsa hyvin tutuilta. Meistä hän oli jonkun tuntemamme henkilön näköinen, vaikka emme tietystikään tunne hänen omaisiaan, sillä tuolla Nevadassa saakka ei meillä ole Smith-nimisiä tuttavia.» Keskustelu nuoresta Smithistä lopetettiin nyt tähän mutta pari päivää myöhemmin toi lähetti taloon erään kääryn, joka oli osoitettu: »Neiti Mary Augusta Lathropille» ja sisälsi viiden naulan painoisen rasian herkullisia suklaati- ja muita namusia. Rasiaa seurasi kirje, jossa oli: »Toivoakseni pidätte näistä. Nämä ovat tuoreita, Huylerin apulaiset vannoivat sen, mutta luullakseni nämä eivät ole kumminkaan niin hyviä kuin nuo altteekakut, puhumattakaan siitä, että ne olisivat niin 'tuoreita' kuin muudan erityinen henkilö kerran esiintymisessään. Imeskelkää näitä, olkaa nyt niin kiltti, ja unhoittakaa muu. C. S.» »Olitte todellakin kiltti, kun ette kertoneet muille.» Mary-'Gustan oli nyt kyllä pakko kertoa kaikki, mutta hän pakotti enonsa ja Isaiahin lupaamaan, että he vaikenisivat. Hän söi sitten muiden perheen jäsenien avulla rasian sisällön aikanaan. Rasia vietiin sitten vierashuoneeseen, jossa se sijoitettiin muiden harvinaisuuksien joukkoon. Kirje katosi kumminkin jäljettömiin. Mutta jos joku olisi uskaltanut penkoa Mary-'Gustan pienen lipaston ylimmäistä laatikkoa, jossa hän säilytti kaikki suurimmat ja salaisimmat aarteensa, olisi sen katoamisen aiheuttama salaperäisyys kenties selvinnyt. Se olikin muuten ainoa sellainen Mary-'Gustan tähän saakka saama kirje, ja kaikissa tapauksissa ovat nyt kauniit ylioppilaat sellaisia kuin he ovat. Ja Mary-'Gustakin oli naisellinen ja inhimillinen huolimatta omituisuuksistaan. IX. Kun Mary-'Gusta oli seitsentoistavuotias, tapahtui eräs tärkeä seikka. Se aiheutui kyllä vain eräästä mitättömästä syystä, mutta sen seuraukset olivat merkitykselliset ja kauaskantoiset, sillä ne aiheuttivat toisen suuren muutoksen hänen elämässään, yhtä huomattavan kuin silloinkin, jolloin hän lähti tuolle muistettavalle oleskelulleen South Harnissiin. Hän oli vielä kyllä kasvava tyttönen, mutta pitkä ikäisekseen ja ajatustavaltaan ja käytökseltään melkein nuori nainen. Enojen ja Isaiahin kasvatus oli nyt suoritettu loppuun. He eivät enää vastustaneet sitä, eivät toistensakaan kuullen, vaan todellisuudessa riemuitsivat siitä. Nyt hyväksyi kokki ja hovimestari hänen päivittäiset ostomääräyksensä ja kahden he nyt aina tarkastivat kuukautiset laskut. Tuo rannalla oleva valkoinen talo oli nyt kokonaan erilainen, ja »vesirokkopöytäliinat» ja mustuneet hopeat kuuluivat ehdottomasti menneisyyteen. Hänet oli hyväksytty jäseneksi kauppaan melkein vastustelematta, ja Hamilton ja Kumppanin »tapulipaikka» oli nyt, kiitos hänen arvostelukyvylleen ja aistilleen, ellei nyt vielä aivan nykyaikainenkaan, niin ainakin sellainen kauppa, jossa myytäviksi aiotut tavarat olivat sellaisissa paikoissa, joista halukkaat ostajat voivat ne selvästi huomata ja omistajat ne helposti löytää. Hän kulutti suurimman osan vapaasta ajastaan siellä sekä myyden että ostaen melkein kaikkia tavaroita. New Yorkin ja Bostonin suurten kauppojen matkustajat tunsivat hänet ja kunnioittivat suuresti hänen valitsemis- ja ostokykyään. »Kuulkaahan», sanoi muudan tuollainen herra melkoisen ajan kuluttua, kun hänen kokeensa myydä erilaisia solkia raukenivat Mary-'Gustan terveen järjen ja arvostelukyvyn vuoksi, »tuo tyttönne on aivan ihmeellinen, tiedättekö sen? Tänne päin tekemilläni matkoilla en ole milloinkaan tavannut niin terävää ostajaa. Mitä tavarain myyntiin tulee, en myönnä olevani muita huonompi, eikä sellaista ole juuri olemassakaan, jota en voi saada kaupaksi; häntä en kumminkaan voi pettää, sillä hän tietää, mikä on mitäkin.» Shadrach, jolle tämä huomautus tehtiin, nauraa hihitti. »Varmasti!» sanoi hän innostuneesti. »Jokaisen, jolla on aikomus olla Mary-'Gustaa etevämpi, on noustava työhönsä varhain aamulla. Hän on todellakin kätevä. Minua ja Zoethia ei voida verratakaan häneen.» »Ei totisesti! Hänen kanssaan ei kukaan voi laskea leikkiäkään. Useimmat hänen ikäisensä tytöt, jotka ovat niin hyvännäköisiä kuin hän, eivät pane pahakseen pientä pilaa, sillä he ovat tottuneet sellaiseen ja pitävät siitä, mutta hän ei ole sellainen. Hän ei kalastele makeisrasioita eikä tanssiaiskutsuja. Jos hänelle sellaisesta mainitseekaan, on samalla parasta sanoa jäähyväiset, sillä silloin ei kaupoista tule mitään. Hän ei ajattelekaan muita kuin liikeasioita ollessaan täällä kaupassa. Kauanko aiotte pitää häntä luonanne?» »Kauanko? Alituisesti, toivoakseni. Mitä oikeastaan tarkoitattekaan?» Kauppamatkustaja iski silmää. »Hyvä on», hän huomautti. »En epäilekään, että haluatte pitää hänet luonanne, mutta jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa tulee joku tarvitsemaan häntä enemmän kuin te. Kun se oikea tulee jolloinkin, niin silloin saatte sanoa hänelle jäähyväiset. Hän on vielä nuori, mutta parin vuoden kuluttua on hänestä kehittynyt kuningatar ja silloin — niin, silloin voin ehkä minäkin päästä paremmin erilleni noista viimekesäisistä lakeista, joita liikkeellämme on varastossa. Hänenlaisensa tytöt eivät saa olla yksinään myyjättärinä, sillä kysyntä on liian suuri verrattuna kilpailuun. Koira vieköön, ellen olisi jo vanha ja naimisissa, rupeaisin minäkin koettamaan onneani, luullakseni. Tarkoitan, mitä sanon.» Kapteeni Shadrach oli melkein suuttua, mutta vaikka hän ei halunnutkaan sitä myöntää, oli hänen kumminkin pakko todeta tuon suoran puheen totuus. Mary-'Gusta oli kaunis, kauniimpi kuin ehkä haluttiin myöntääkään, ja ihailijain lauma alkoi jo kasvaa. Jimmie Bacheldorin oli kyllä jo aikoja sitten ollut pakko luopua kilpailusta, sillä Maryn ja hänen välinen ystävyys oli loppunut äkkiä silloin, kun David töin tuskin pelastui kuolemasta, mutta toisia oli ilmestynyt sijaan sitä enemmän. Paikkakunnan puutavarakauppiaan ja hautausurakoitsijan Solomon Higginsin poika, Daniel Higgins, oli rakastunut korviaan myöten. Dan työskenteli Bostonissa, jossa hän oli saanut tuon iloisen ja hyötyisän toimen myyskennellä ruumisarkkuja Ameriikkalaisen Lipas-yhtiön puolesta. Hän oli ahkera ja oppivainen, ja hänen tulevaisuutensa näytti muodostuvan valoisaksi, ainakin hänen ylpeilevän isänsä puheitten mukaan. Hän tuli kotiinsa lupapäiviksi ja loma-ajoiksi, jolloin hänen pukunsa oli kaikkea muuta kuin hautajaismainen, mutta Mary-'Gustaan vaikutti puku yhtä vähän kuin sen sisällä oleva henkilökin. Hän kohteli tuota itsepäistä Danielia kuin poikaa ja entistä koulutoveria. Kun Daniel koetti käyttäytyä miehekkäästi, nauroi Mary hänelle, ja kun Daniel pyysi häntä mukaansa Ostablen karjamarkkinoille, kieltäytyi hän sanoen menevänsä sinne Zoeth-enon kanssa. Dan Higgins ei ollut kumminkaan ainoa nuorukainen, jonka mielestä Hamilton ja Kumppanin kauppa tuntui puoleensavetävältä laiskoittelemispaikalta. Muutamat nuoret herrasmiehetkin, jotka eivät olleet South Harnissin vakituisia asukkaita, näyttivät pitävän sitä hupaisena paikkana, jonne oli mukava pistäytyä kesäiltaisin. He tulivat tietysti ostamaan jotakin, mutta jäivätkin sitten juttelemaan sinne. Mary-'Gusta olisi saanut purjehtia ja olla mukana huviretkillä muiden kanssa paljonkin ja mitä parhaimmassa seurassa, yhteiskunnallisesti puhuen, jos häntä vain olisi haluttanut, mutta hän ei välittänyt sellaisesta. »He eivät halua minua mukaansa, Shadrach-eno», hän sanoi. »Enkä minä sinne haluakaan.» »Tietysti he haluavat», selitti Shadrach ylpeästi. »Elleivät he haluaisi sinua mukaansa, eivät he pyytäisikään sinua, olen siitä melkein varma. Kuulinhan itse, miten tuo nuori Keith pyysi sinua purjehtimaan nyt iltapäivällä.» »Mutta ette kuullut hänen sisarensa pyytävän minua, vai kuulitteko? Kas niin, Shadrach-eno, älkää olko ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Minulla on hauskaa, paljon hauskempaa kuin purjehtimassa Keithien kanssa.» »Mitä vikaa noissa Keitheissä sitten on? Hehän ovat kilttejä ihmisiä, kun he tulevat tänne South Harnissiin.» »Tietysti he ovat.» »No, miksi sitten meluat? Ja sinä olet yhtä hyvä kuin hekin, vai etkö ole?» »Olen toivoakseni. Mutta Shad-eno, miksi ette käytä valkoista flanellipukua näin kauniilla ilmoilla? Samin isällä, herra Keithillä, oli sellainen yllään kirkkojuhlassa muutamia päiviä sitten.» Kapteeni tuijotti häneen. »Miksi en käytä — mitä?» hän änkytti. »Valkoista flanellipukua. Olette aivan yhtä hyvä kuin herra Keithkin, vai ettekö ole?» »Luullakseni olen. En ymmärrä, miksi en olisi. Mutta millaisia kysymyksiä sinä nyt oikeastaan teetkään? Jos tuollainen puku olisi ylläni, näyttäisin houkkiolta tahi ainakin tuntisin olevani sellainen. Valkoiset flanellipuvut eivät sovi minulle. En ole mikään mukailtu keikari.» »Enkä minäkään sovi Sam Keithin kutteriin. Herra Keithistä ja Ednasta tuntuisi ainakin siltä enkä minäkään halua jäljitellä ketään.» Shadrach pudisti päätään. »Et ole kenenkään muun kaltainen», hän sanoi. »Olet kummallinen tyttö, Mary-'Gusta.» »Luullakseni olen, mutta en ole kumminkaan niin kummallinen kuin olisin, jos koettaisin muuttua joksikin muuksi. Ei, Shad-eno, teidän on siedettävä minua sellaisena kuin olen, kummallisuuksineni ja kaikkineni.» Muutamia päiviä myöhemmin tuli vanhempi Keith kauppaan. Hänellä ei ollut nyt yllään tuota valkoista flanellipukua, vaan melko nuhrautunut mukava tweedkangastakki ja housut, ja päässään sellainen valkoinen purjekangashattu, joita Hamilton ja Kumppani myyvät viidelläkymmenellä sentillä kappaleen. Hänen paidassaan oli pehmeä kaulus ja hänen kenkänsä olivat tuollaiset, joita South Harnissin asukkaat sanovat sandaaleiksi. John Keith vieraili Cape Codilla vain harvoin ja silloinkin vain lyhyen ajan kerrallaan. Hänen vaimonsa ja muukin perhe tulivat sinne kesäkuussa jääden sinne syyskuun loppuun, mutta hänen omat vierailunsa olivat harvoin viikkoa pitemmät ja usein voi niiden väliä olla toista kuukauttakin. Hän oli Chicagossa olevan suuren kaupan omistaja ja tuon kaupan hoitaminen vei melkein kokonaan hänen aikansa. Silloin kun hän poistui sieltä, jätti hän huoletkin jälkeensä sinne ja huvitteli sitten omalla tavallaan. Tähän tapaan sisältyivät vanhat vaatteet, golfpeli, purjehtiminen ja muutamia tee- ja puutarhajuhlia, joita hänen vaimonsa pani silloin tällöin toimeen. Hän suunnitteli juuri kalastusmatkaa ja pistäytyi kauppaan ostamaan hieman tupakkaa. Toverukset olivat menneet kotiin päivälliselle ja Mary-'Gusta palveli yleisöä. Hän puheli juuri muutaman Providencen liikkeen matkustajan kanssa, liikkeen, jolla oli kaupan paperitavaroita, kortteja ja kaikenlaisia uutuuksia. Oli elokuu, mutta matkustaja, herra Kron, kokosi jo tilauksia jouluksi. Hän oli levittänyt näytteensä myymäpöydälle ja keskusteli nyt innokkaasti Mary-'Gustan kanssa. »Tällaisia on teidän välttämättä hankittava», selitti herra Kron innokkaasti. »Uskokaa minua, että tänä vuonna on näiden kysyntä oleva melkoinen. Liikkeemme ei voi suorittaa kaikkia tilauksia tarpeeksi nopeasti.» »Mitä ne sitten ovat?» kysyi Mary-'Gusta. »Mihin niitä käytetään?» »Tähän on yhdistetty almanakka ja kauneusvälineitä sisältävä rasia», selitti herra Kron. »Teidän on ripustettava se seinälle lipastonne viereen — ymmärrättekö? Aamulla ette voi muistaa päivänmäärää, mutta silloin voitte katsoa sitä almanakasta. Sitten alatte laittautua valmiiksi — valmiiksi niihin kutsuihin, joihin olitte aikonut mennä —» »Sinä samana aamuna?» keskeytti Mary-'Gusta. Herra Kron hymyili. Hän oli vielä nuori mies ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa tänne päin. Hänen pukunsa ei ollut vaatimaton eikä vanhanaikainenkaan, eikä hänen omakaan luonteensa kärsinyt noista puutteista. Hän ylpeili menestyksillään naisten, erittäinkin nuorten sellaisten keskuudessa. Ja Mary-'Gusta oli varmasti viehättävin nuori tyttö, minkä hän tällä matkallaan oli kohdannut. Hän nauroi hyväksyvästi pilalle. »Kuulkaahan», hän huomautti ihailevasti, »olette sukkela, ettekö olekin! Olette todellakin sievä tyttönen. Onko tässä kylässä montakin teidänlaistanne? Jos on, tulen tänne jäädäkseni tänne asumaan. Mitä?» Mutta Mary-'Gusta ei nauranut eikä vastannutkaan mitään, vaan kääntyi kauppaan viimeksi tulleen herrasmiehen puoleen. »Hyvää huomenta, herra Keith», hän sanoi. »Mitä haluatte?» Keith hymyili. »Ei ole mitään kiirettä», hän sanoi. »Minun on ostettava vähän aikaa ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotan täällä. Istuudun tuonne, jos vain saan. Soutajani saapuu kai piankin.» Hän istuutui oven vieressä olevalle tuolille, ja herra Kron rupesi jatkamaan selitystään tuosta almanakan ja kauneusrasian yhdistelmästä. »Niin, aiotte mennä vieraisille, joko tuona iltapäivänä, illalla tahi jolloinkin muulloin. Varmasti aiotte. Teidänlaisenne tytöt eivät ole luullakseni poissa monestakaan tällaisen kolkan kutsusta, vai kuinka? No niin, kun hetki koittaa, vetäisette tämän kannen alas ja siinä on teillä sitten kauneusvälineet edessänne — kuvastin, jauhetupsu ja jauhetta, kaikki täydellisessä kunnossa. Tällaista uutuutta voidaan nyt myydä —» »Emme tarvitse sellaisia», keskeytti Mary-'Gusta. »Näyttäkää minulle jotakin muuta.» Herra Kron, joka tunsi pettyneensä, mutta ei silti menettänyt ollenkaan rohkeuttaan, näytti hänelle jotakin muuta — niin, paljonkin muuta. Hän kehui kaikkia innokkaasti, laski leikkiä ja oli tuttavallinen, mutta Mary-'Gusta ei kiinnittänyt ollenkaan huomiotaan hänen intoonsa eikä leikkipuheisiinsa ja tuttavallisuutta hän ei ollut ollenkaan huomaavinaankaan. Hän valikoi muutamia uutuuksia, joiden joukossa oli paljon kauniita joulukortteja, ollen hintoja ja maksuaikaa määrättäessä viisas ja liikemiesmäinen. Keith katseli ja kuunteli, ensin huvitettuna ja sitten kasvavalla ihailulla, tytön vaatimattomuutta ja tervettä järkeä. Mutta herra Kron lausui ihailunsa ääneen. »Kuulkaahan», hän sanoi sulloessaan näytteitään laukkuunsa, »olette hyvin taitava ostaja, tiedätte kai sen. Nuo ostamanne tavarat muodostavat kerman eivätkä mitään sen vähempää. Erehdyitte kumminkin, kun ette ottaneet tusinaa tahi paria noita yhdistettyjä kauneusrasioita, mutta muuten on kaikki hyvin. Tässä saatte yhden itsellenne. Ottakaa se vastaan onnittelujen keralla.» Mutta Mary-'Gusta kieltäytyi. »Ei kiitoksia», hän sanoi. »Miksi ei? Minun ei tarvitse sitä maksaa. Liike päinvastoin toivoo, että jakelisin ostajille tällaisia pieniä muistoja. Olen lahjoitellutkin niitä tytöille pitkin matkaani tänne.» »Ei kiitoksia», vastasi Mary-'Gusta vieläkin. Herra Kron, joka oli nyt lopettanut olemasta liikkeensä edustaja, koetti omaa onneaan. »Kuulkaahan», hän sanoi, »minulla on nyt tämä ilta vapaa, sillä en matkusta seuraavaan kaupunkiin ennenkuin huomenna. Orhamissa on kuulemma uusi, vasta avattu elävienkuvien teatteri, jota kehuttiin minulle kovasti. Voin vuokrata ajopelit täältä ja sitten voimme ajaa sinne illalla. Suostutteko, neitiseni?» »Ei kiitoksia», sanoi Mary-'Gusta jälleen. »Mutta —» »Ei kiitoksia. Ja hyvästi nyt.» Mary-'Gusta kääntyi kirjoittaakseen muistiin vasta tekemänsä tilauksen myymäpöydällä olevaan kirjaan. Herra Kron koetti vieläkin, mutta Mary-'Gusta ei näyttänyt kuuntelevankaan hänen sanojaan. Hän hymyili happamasti, huomautti: »Jahah, hyvä on!» ja viitattuaan herra Keithille poistui tavaralaukkuineen. Keith nousi tuolistaan ja mentyään myymäpöydän luo pyysi saada sellaista tupakkaa, jota hän oli tullut ostamaan. Mary-'Gusta antoi sen hänelle. Tytön posket olivat punaiset ja Keith hämmästyi huomatessaan, että tyttö oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hän arvasi syyn. »Tuo nuori mies saa kyllä vielä kerran oikein kovasti selkäänsä», hän huomautti. »Luulenpa melkein, että velvollisuuteni olisi ollut tehdä se nyt jo. Pelkään hänen loukanneen teitä.» Mary-'Gusta vastasi katsomatta häneen: »Nyt on jo kaikki taasen hyvin», hän sanoi. »Luullakseni olen tyhmä, sillä hän koetti kai vain olla ystävällinen. Muutamat tytöt voivat ehkä pitää tuollaisesta ystävällisyydestä, mutta minä en!» »Miksi ette käskenyt häntä menemään ulos?» »Halusin katsella hänen näytteitään. Meidänkin on valittava joulutavaramme, joiden oston haluan suorittaa itse, siinä kaikki.» »Ah! Entä herra Hamilton ja kapteeni Gould, eivätkö he —?» »He olisivat ehkä ostaneet jotakin sellaista, jota emme tarvitse.» »Noita kauneusrasioita esimerkiksi?» Mary-'Gusta hymyili. »Ehkä niitäkin», hän myönsi. »Ymmärrän. Mutta tilanne oli teille todellakin hyvin kiusallinen. Onko teidän pakko kärsiä paljonkin tuollaista?» »Ei luullakseni enempää kuin muidenkaan myyjättärien.» Herra Keith muisteli sitten päivällispöydässä samana iltana, mitä hän oli kuullut Hamilton ja Kumppanin kaupassa. »Tuo tyttö, jolla on niin omituinen nimi», hän sanoi, »tuo noiden molempien vanhuksien kasvattitytär, joilla on tuo kauppa, on mainio. Tiedätkö mitään hänestä, Gertrud?» Mutta ennenkuin rouva Keith ennätti vastata, sanoi Edna pahansuovasti: »Kysy Samilta, isä. Sam tuntee hänet hyvin. Hän vallan ihailee tuota kauppaa, sillä hän viettää puolet ajastaan siellä.» »Älä puhu joutavia, Edna», vastusti Sam punastuen. »Syytät minua aivan suotta.» »Enpähän. Ja sinä tunnet Mary-'Gustankin hyvin. Hän sanoo tyttöä kirsikaksi, isä.» »Älä hulluttele!» murahti hänen veljensä vihaisesti. »Hän on kumminkin sellainen kaikesta huolimatta. Kauneudessa voittaa hän kaikki täkäläiset tytöt. Muuten en tietystikään tiedä hänestä sen enempää.» Nyt sekautui rouva Keith keskusteluun. »Voittaa täkäläiset», hän toisti kohauttaen hartioitaan. »Sam, miten sinä puhutkaan! Niin, John», hän lisäsi kääntyen mieheensä päin, »tunnen tuon tytön hyvin. Hän on kaunis ja järkevä. Kun otetaan huomioon, ettei hänellä ole ollut minkäänlaisia tilaisuuksia ja kun muistetaan, että hän on elänyt koko ikänsä täällä South Harnississa, on hän todellakin melko mielenkiintoinen. Miksi rupesit puhumaan hänestä, John?» Herra Keith kertoi nyt osan Mary-'Gustan ja herra Kronin välisestä keskustelusta. »Hän käsitteli tuota herrasmiestä mainiosti», hän sanoi. »Hän puhui vain liikeasioista miehen kanssa sallimatta miehen hiiskahtaakaan muusta. Jokainen voi kumminkin selvästi huomata, että hän oli loukkautunut ja vihainen. Minua säälittää, että hänenlaisensa tytön on pakko kärsiä tuollaista. Ihmettelenpä, tietävätkö hänen enonsa, vanha herra Hamilton ja kapteeni Gould, mitä kaupassa voi tapahtua heidän poissa ollessaan? Millaisiin toimenpiteihin luulet heidän ryhtyvän, jos vihjaisen heille asiasta?» Edna nauroi. »Sinun on oltava hyvin varovainen, isä», hän sanoi. »Herra Hamilton ja kapteeni ihailevat Mary-'Gustaa ja hän kunnioittaa taasen puolestaan heitä. Hän ei olekaan sitäpaitsi todellisuudessa heidän sisarensa tytär, tiedät kai sen, vaan kuten kaikki sanovat, riippumattomassa asemassa oleva nuori neiti.» Hänen isänsä hämmästyi ja kysyi, mitä Edna tarkoitti sanoillaan »riippumattomassa asemassa», jolloin rouva Keith vastasi: »Luullakseni hän ei ole hyvinkään varakas. Kerrotaan, että Mary-'Gusta — en ymmärrä, miksi ihmiset itsepäisesti haluavat käyttää tuota inhoittavaa nimeä — on erään entisen ystävän ja liiketoverin tytär. Herra Hamilton ja kapteeni Gould ottivat ystävän kuoltua hänet tyttärekseen ja hän on asunut heidän luonaan siitä asti. Hänellä on kyllä omiakin varoja, vaikka ei kukaan kaupungin asukas tiedä, kuinka paljon. Joskus olen kuullut sanottavan hänen omaisuuttaan viiden- ja joskus taasen viidenkymmenentuhannen dollarin suuruiseksi. Hän ei puhu siitä milloinkaan eivätkä nuo hänen omituiset enonsakaan ilmoittele juuri asioitaan muille. Olen kumminkin samaa mieltä kanssasi, John, että on synti ja häpeä, jos hänen on vietettävä koko elämänsä täällä South Harnississa. Mielestäni on meidän tehtävä jotakin hänen hyväkseen, jos vain voimme. Aion miettiä asiaa.» Rouva Keith aikoi aina tehdä jotakin jonkun hyväksi. Kotikaupungissaan Chicagossa hän oli naiskerhon puheenjohtaja ja sitäpaitsi lukemattomien hyväntekeväisyysyhdistysten jäsen. South Harnississa hän harrasti kirkollisia asioita ja kävi ahkerasti ompeluseuroissa. Hänen innostuksensa oli aina suuri, mutta hänen hienotunteisuutensa oli silloin tällöin hieman niin ja näin. Muutamat South Harnissin asukkaat sanoivat häntä vallanhimoiseksi naiseksi, joka sekautui asioihin, joissa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hänen miehensä kasvojen ilme muuttuikin epäileväksi. »Muistakin olla varovainen, Gertrud», hän varoitti. »Käyttäydy niin, ettet loukkaa ketään. Nämä cape-codilaiset ovat itserakkaita ja ärtyisiä, kuten tiedät. Jokainen, joka sekautuu heidän yksityisasioihinsa, voi joutua ikävyyksiin.» Hänen vaimonsa pahastui varoituksesta. »Älä sotkeudu estelevästi kaikkeen, John», hän sanoi. »Tunnen nämä ihmiset paremmin kuin sinä, sillä sinähän seurustelet heidän kanssaan vain muutamia viikkoja kunakin kesänä. Imartelen itseäni, että tunnen heidät, ja luulen, että hekin tuntevat minut ja luottavat minuun. Aion tietysti olla hyvin varovainen. Lupaan ajatella tätä Mary-'Gustan asiaa tarkemmin.» Hän ajattelikin sitä ja tuli miehensä luo viikkoa myöhemmin suunniltaan innostuneena erääseen suurenmoiseen aatteeseen. Hänen serkkunsa, muudan kuusikymmenvuotias vanhapiika, varakas ja puoleksi raajarikko, joka hemmotteli sairauttaan, oli seuranaisen tarpeessa. Rouva Keith oli aivan varma, ettei tuohon toimeen voitu löytää Mary-'Gustaa sopivampaa henkilöä. Mutta herra Keith ei ollut siitä ollenkaan varma. Hän rupesikin vastustelemaan. »Hm!» hän sanoi. »Kuulehan Gertrud, sanoakseni suoraan, en pidä suunnitelmastasi ollenkaan. Clara-serkulla on ollut tuollaisia seuranaisia lukemattomia kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Ei ainoakaan heistä ole pysynyt hänen luonaan pitempää aikaa. Hän on sellaisen seuranaisen tarpeessa, joka on samalla sekä ystävätär että kamarineito, sihteeri ja tarjoilijatar, eikä luullakseni Mary-'Gustaamme ollenkaan ilahduttaisi tuollainen toimi. Minä en ainakaan tulisi päivääkään toimeen Claran kanssa.» Hänen vaimonsa suuttui. »Minun olisi pitänyt jo arvatakin, että rupeat vastustamaan», hän sanoi. »Clara on kyllä sairas ja oikullinenkin, mutta tilaisuus on kumminkin suurenmoinen. Tyttö saisi matkustella ja tutustua huomattaviin henkilöihin sekä —» »Myönnän, että hän voisi useinkin ottaa vastaan heidän päällysvaatteensa.» »Joutavia! Jos Clara vain rupeaa pitämään hänestä, voi hän kuollessaan lahjoittaa tytölle suuren summan rahaakin.» »Ehkä, ellei vain tyttö kuole ennen häntä. Ei, Gertrud, olen pahoillani, että minun on pakko tuottaa sinulle pettymystä, mutta mielestäni on suunnitelma aivan mitätön. Luullakseni olet kaikissa tapauksissa ruvennut ajattelemaan tätä asiaa aivan väärästä päästä. Sinun ei pidä koettaa taivuttaa tyttöä itseään, vaan hänen enojaan, holhoojiaan tahi miten heitä nyt nimitetäänkään. Jos tunnen hänet oikein kyselyjeni perusteella, ei hän halua poistua heidän luotaan. Hänen mielestään he tarvitsevat häntä kotona ja kaupassa eikä hän sen vuoksi suostu lähtemään mihinkään. Enot on saatava taivutetuiksi, siinä kaikki. Jos tytön onnea ja tulevaisuutta kuvaillaan heille oikeassa valossa, suostuvat he ehkä uhrautumaan hänen hyväkseen.» »Lorua! Tiedän olevani oikeassa. Hän ottaa kyllä vaarin tilaisuudesta. Keskustelen hänen kanssaan siitä jo tänään iltapäivällä.» »Panen vaikka pääni pantiksi, ettei hän suostu siihen.» Pääsyy, miksi hän ei luullut Mary-'Gustan suostuvan, oli hänen vaimonsa hienotunteisuuden puute. Tyttö ei voinut päättää itse eikä hän sitäpaitsi ollut minkäänlaisten armeliaisuudenosoitusten tarpeessakaan. Tuollainen yhdistetty ystävättären ja palvelijattaren toimi ei viekoittelisi häntä ollenkaan. John Keithillä oli omat suunnitelmansa Mary-'Gustaan nähden, mutta nuo suunnitelmat voivat odottaa, kunnes hänen vaimonsa oli epäonnistunut. Rouva Keithin suunnitelmat eivät tietystikään onnistuneet, ja rouva oli tuona iltana pahastunut ja vihainen. »Minua ei ole milloinkaan elämässäni kohdeltu siten», hän selitti. »Tuo tyttö ei käsitä ollenkaan asemaansa. Olen tehnyt kaikkeni ja pesen nyt käteni, mitä tähän asiaan tulee.» »Eikö hän ollut kohtelias?» kysyi Keith. »Ah, hän oli kyllä tarpeeksi kohtelias, ellei kiinnitetä huomiota muuhun, mutta hän ei ruvennut punnitsemaankaan ehdotustani. Hän ei halunnut kuunnella minua loppuunkaan asti, vaan sanoi, ettei hänen päähänsä pälkähtäisikään poistua South Harnissista. Hän kertoi olevansa täydellisesti tyytyväinen täällä oloonsa. Minusta tuntui lopulta, että olin tullut pyytämään jonkunlaista suosionosoitusta sen sijaan, että olin tullut tarjoamaan sellaista. Näytti, kuin suunnitelmani olisi tuntunut hänestä melkein naurettavalta.» »Sanoiko hän niin?» »Ei tietystikään. Hän kiitteli minua asianmukaisesti, mutta nolasi minut kumminkin samalla. Minua harmittaa. Olin tehnyt voitavani lopullisesti auttaakseni tuota tyttöä.» Keith ei sanonut: »Johan minä sinulle sanoin», eikä hän todellisuudessa puhunut juuri mitään sillä kertaa. Parin päivän kuluttua hän meni kumminkin jälleen kauppaan. Zoeth ja kapteeni Shadrach olivat siellä silloin yksinään, sillä Mary-'Gusta oli mennyt kotiinsa, seikka, jonka Keith hyvin tiesi. Toverukset pitivät John Keithistä. Heidän mielestään hän oli, kuten kapteeni Shad sanoi, »hyvin jokapäiväinen mies», joka ei esiintynyt suojelevaisesti eikä ylpeillyt, vaikka hän olikin »kesävieras» ja rikas. Hän keskusteli heidän kanssaan sellaisista asioista, joita hekin ymmärsivät, kuten paikallisista tapahtumista, karpalosadosta, kalastuksesta ja valtuusmiesten päätöksistä. Hän oli yhtä halukas kuuntelemaan kuin puhumaankin eikä hän sanonut kaupungin vakituisia asukkaita »alkuasukkaiksi», kuten hänen vaimonsa teki kapteenin suureksi harmiksi. »Tulimmainen», sanoi tämä viimeksimainittu muutamassa tilaisuudessa, »aina, kun tuo nainen sanoo meitä kaupunkilaisia 'alkuasukkaiksi', tuntuu minusta, että hän luulee minun elävän puussa ja heittelevän kokospähkinöillä ihmisiä. En ihmettele ollenkaan, että muutamat Etelämeren saarien pakanat syövät lähetyssaarnaajia. Jos söisin tuon naisen, soveltuisi hän ehkä minulle, sillä tähän asti olemme aina olleet eri mieltä. Silloin kun minä olen sanonut: niin, on hän sanonut: ei, ja senvuoksi olen ajatellutkin, että myöntyminen on nyt vaikeampaa kuin milloinkaan ennen.» South Harnissin asukkaat eivät niin ollen pitäneet rouva Keithistä, ehkä senvuoksi, että hän niin kovasti koetti päästä heidän suosioonsa. He pitivät sen sijaan hänen miehestään, joka ei ollenkaan koettanutkaan lähennellä heitä. Hänestä ja hänen mielipiteistään pidettiin, ja kumpiakin kunnioitettiin. Zoeth ja Shad lausuivat hänet senvuoksi tervetulleeksi, kun hän tuli kauppaan, pyysivät häntä istuutumaan ja alkoivat aluksi keskustella hänen kanssaan rantatonttien hinnan hämmästyttävästä noususta, josta he vähitellen siirtyivät muihin sopiviin ja yleisiin puheenaiheisiin. Kuinka sitten puhe lienee siirtynytkään Mary-'Gustaan ja hänen tulevaisuuteensa, eivät kummatkaan toverukset voineet sanoa, mutta häneen se siirtyi kumminkin ja he huomasivat pian ylistävänsä hänen avujaan vieraalle, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. »Hän on erinomaisen pystyvä tyttö», huomautti herra Keith. »Mutta ennenkuin huomaammekaan, on hänestä kasvanut nuori nainen. Oletteko suunnitelleet, että hänen pitää hoitaa kauppaanne ja talouttanne lopun iästään tahi teidän iästänne?» Zoeth pudisti päätään ja sanoi lempeästi: »Emme luullakseni ole suunnitelleet sellaista juuri ollenkaan. Minusta on aina tuntunut siltä, että tuollaiset asiat selvenevät itsestään tahi sitten pitää Kaikkivaltias huolta niistä meidän puolestamme.» Vieras hymyili. »Ellei joku toinen ole halukas ja kiihkeä pitämään huolta hänestä muutamien vuosien kuluttua, en tunne ollenkaan maailmaa», hän sanoi. »Hän joutuu varmasti naimisiin, tiedätte kai sen. Täälläkin on kai ainakin muutamia lupaavia nuorukaisia.» Shadrach tuhautti nenäänsä. Hän ei keskustellut tästä asiasta milloinkaan toverinsa kanssa eikä hän halunnut sitä ajatellakaan. Tuon hattu- ja lakkimatkustajan huomautus »Herra Oikean» tulosta oli vaivannut häntä melkoisesti. »Huh!» hän murahti, »tuollaisia lupaavia on täällä aivan tarpeeksi. Useimmat niistä, jotka ovat tyytyväisiä oloonsa täällä South Harnississa, eivät ole kumminkaan muuta kuin lupaavia, sillä he eivät kelpaa oikeastaan mihinkään. Kun Zoeth ja minä olimme nuoria, olivat olot aivan erilaiset. Nyt matkustavat kaikki kätevät ja kunnianhimoiset pojat suurempiin kaupunkeihin työskentelemään.» »Ja muutamat tytöt kai myöskin, vai mitä? Johonkin kouluun tahi yliopistoon. Muistelen kuulleeni, että Christopher Mullet'in tytär on ollut koulussa Bridgewaterissa.» »Huh!» murahti Shadrach jälleen. »Luultavasti olette kuullut puhuttavan siitä, mutta ellette ole, olette varmasti ainoa tietämätön tässä kaupungissa. Becky Mullet ja Chriskin eivät ole tehneetkään muuta kuin kehuneet, miten heidän Irenensä on ollut 'lopettamassa kouluaan', kuten he sanovat. Näen, koira vieköön, miten hän lopettaa. Hän ei ole saanut — vannon, ettei tuo tyttö ole saanut päähänsä muuta kuin kaasua, ja joka kerta kun hän avaa suunsa, virtaa sitä niin paljon ulos, että sillä voitaisiin valaista majakka koko yöksi.» »Shadrach», mumisi Zoeth, »älä puhu noin tylysti ihmisistä. Koeta olla niin tasapuolinen kuin suinkin.» »Koira vieköön, niinhän minä olenkin. Ellen olisi tasapuolinen tuota Mullet'in tyttöä kohtaan, puhuisin vieläkin. Ellen kääntäisi tuuleen, voisin tuskin päästä pois tieltä.» Nyt pisti Keith muutamia sanoja väliin. »Tuollaista koulun lopettamista ei voida mitenkään halveksia», hän sanoi. »Noita jatko-opistoja on tietysti monenlaisia ja -arvoisia, mutta hyvä yksityiskoulu tytöille on tarpeellinen laitos. Siellä opetetaan heitä kohtelemaan ja arvostelemaan kaikenlaisia ihmisiä, samalla kuin heille näytetään, etteivät hienot vaatteet aina ilmaise ihmisten kelvollisuutta. Sitten on tuollaisessa hyvässä koulussa käyvän tytön mukauduttava ankaraan kuriin ja hänen tuttavansa, erittäinkin miespuoliset, valitaan huolellisesti. Kuudestatoista kahdeksaantoista on vaarallinen ikä tavallisille tytöille.» »Näin sivumennen sanoen», lisäsi hän sitten, »haluaisin tietää, kertoiko kasvattityttärenne teille, miten tuo kauppamatkustaja, tuo joulu-uutuuksien kaupustelija, häntä kohteli? Eikö? No niin, satuin olemaan täällä silloin ja kohtaus oli mielestäni melko mielenkiintoinen.» Hän kertoi sitten Mary-'Gustan ja herra Kronin välisen keskustelun, jota toverukset kuuntelivat kasvavalla suuttumuksella. »Tulimmainen sentään!» huudahti kapteeni Shad. »Oletteko elämässänne kuulleet röyhkeämpää puhetta? Toivonpa, koira vieköön, että olisin ollut silloin täällä. Silloin olisi tänne pian ilmestynyt hyvin huono sairas lääkärin käsiteltäväksi eikä tuo sairas olisi ollut mikään South Harnissin alkuasukas. Mutta Mary-'Gusta ei kumminkaan välittänyt hänen nenäkkyyksistään, sanon sen teille suoraan, sillä tyttömme on liian viisas sellaiseen.» »Niin, sellainen hän kyllä on, mutta hän ei pitänyt kumminkaan tuosta kokemuksesta, huomasin sen selvästi, ja ymmärtääkseni saa hän vielä alistua moneen samanlaiseen. Tässä ei minulla kyllä ole mitään tekemistä, tiedän sen, ja tietysti saatte käskeä minua vaikenemaan ja poistumaan milloin haluatte, mutta menettelettekö mielestänne oikein kasvattityttärenne kaltaista tyttöä kohtaan, jos määräätte hänet kuluttamaan elämänsä myyjättärenä tahi menemään naimisiin jonkun tuollaisen lupaavan nuorukaisen kanssa, joista olette kertoneet? Eikö mielestänne hänenlaisensa tyttö ansaitse, että hän saa käyttää hyväkseen jokaista edullista tilaisuutta, jonka voitte suoda hänelle?» Toverukset tuijottivat häneen hämmästyneinä ja Shadrach puhui ensiksi, kuten tavallista olikin. »Määräämme hänet», hän toisti. »Määräämme Mary-'Gustan! Tilaisuus! Mitä —» »Hsh, Shadrach!» keskeytti Zoeth. »Herra Keith ei ole vielä lopettanut. Hän aikoo ilmaista meille tarkoituksensa. Jatkakaa, herra Keith, että saamme kuulla.» Murrettuaan jään ja huomattuaan veden lämpimämmäksi kuin oli luullutkaan, syventyi herra Keith rohkeasti asiaan. »No niin, kuunnelkaa nyt sitten», hän sanoi. »Tunnustan rehellisesti, että olen suuresti kiintynyt kasvattityttäreenne. Hän on harvinainen tyttö — harvinaisen kaunis tietysti, mutta vielä paljon enemmänkin, sillä hän on vaatimaton, urhoollinen, järkevä ja rehellinen. Jos hän olisi tyttäreni, olisin hyvin ylpeä hänestä, kuten tiedän teidänkin olevan. Minusta tuntuu, että hän erittäinkin on tuollaisen tilaisuuden arvoinen, että hänen varsinkin on kehitettävä taipumuksiaan ja lahjojaan niin paljon kuin suinkin. Tuon kaupassa käyntini jälkeen olen ajatellut häntä paljonkin, tunnustan sen, ja nyt tuon teille erään ehdotuksen. Voitte suostua siihen tahi olla suostumatta, mutta vannon kumminkin tekeväni sen parhaimmassa tarkoituksessa ja ainoastaan hänen onneaan silmällä pitäen, kuten minä sen ymmärrän. Toivon teidän suostuvan siihen ajateltuanne sitä ensin tarpeeksi. Tällainen se on.» Hän jatkoi nyt puhettaan ilmaisten suunnitelmansa. Toverukset kuuntelivat, Zoeth vaitiollen, mutta Shadrach silloin tällöin murahdellen ja huudahdellen. »Kas niin, siinä sen nyt kuulitte», sanoi Keith lopuksi. »Koulu on hyvä, sillä se on Bostonin parhaimpia. Parin vuoden oleskelu siellä merkitsee maailmoja holhokillenne, kuten muillekin tuntemilleni tytöille, jotka ovat olleet siellä. Siellä oleskeleminen tulee tietysti melko kalliiksi, mutta ymmärtääkseni Maryllä on omiakin varoja, joita te, hänen holhoojansa, hoidatte. Hän ei voi käyttää osaa noista rahoista parempaankaan tarkoitukseen.» Zoeth ei puhunut mitään, katsoi vain kapteeniin, kuten kapteenikin katsoi häneen. »Hänellä on kai omiakin varoja, vai kuinka?» kysyi herra Keith. »Olen kuullut kerrottavan, että hän sai periä isältään melko suuren omaisuuden.» Nyt seurasi toinen keskeyttävä vaitiolo. Toverukset tiesivät hyvin, mitä Mary-'Gustan omaisuudesta yleensä puhuttiin, eivätkä he olleet oikaisseet tuota luuloa. Siinä asiassa ei ollut muilla tekemistä kuin heillä, ja heidän kunnioituksensa ja rakkautensa Marcellus Hallia kohtaan oli estänyt heitä ilmaisemasta Marcelluksen omaisuuden suuruutta. Tuota salaisuutta ei Mary-'Gustakaan tiennyt, vaan luuli, että rahat, joilla maksettiin hänen vaatteensa, asuntonsa ja kaikki muukin, olivat hänen omiaan. Hänen enonsa olivat opettaneet häntä ajattelemaan niin. Kun vieras teki tuon merkitsevän kysymyksen, katsoi Zoeth Shadrachiin, joka pudisti päätään. »Kyllä se on totta», hän vastasi ripeästi. »Marcellus jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa. Mutta kuulkaahan nyt, herra Keith. Onko minun ymmärrettävä puheenne niin, että neuvotte meitä lähettämään Mary-'Gustan kouluun pariksi vuodeksi? Tulimmainen sentään, miten me voisimme suostua sellaiseen? Hän — niin, miten me nyt enää voisimme tulla toimeen hänettä?» »Tietysti olisi teidän vaikeampi tulla toimeen täällä kaupassa.» »Täälläkö kaupassa? En ajattele nyt kauppaa, vaan itseäni ja Zoethia. Mihin me joutuisimmekaan hänettä? Hän — niin, ei oma tytärkään voisi olla meille rakkaampi kuin hän, ja vaikka Zoeth ja minä olisimme hänen omaisiaan — hänen vanhempiaan esimerkiksi, emme voisi rakastaa häntä enemmän. Jos Mary-'Gusta matkustaa pois luotamme, joudumme tuuliajolle ja maa katoaa pian näkyvistämme. Ei, ei, emme voi ruveta mitenkään ajattelemaankaan sellaista.» »Ettekö hänenkään vuokseen? Hänenlaisensa tyttö on suurenkin uhrauksen arvoinen.» Nyt seurasi pitkä keskustelu, jonka silloin tällöin keskeyttivät kauppaan tulevat ostajat, mutta joka uudistettiin aina heti niiden poistuttua. Zoeth teki erään kysymyksen: »Onko tuon neidin, mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan, koulu sellainen, jossa oppilaat saavat asua ja syödäkin?» »On, mutta siinä on päiväoppilaitakin. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa, että te molemmat suostutte kuuntelemaan ehdotustani, esittää, että Mary rupeaisi päiväoppilaaksi. Hänhän voi asua jossakin koulun läheisyydessä sen sijaan, että hän asuisi siellä. Se tulisi siten paljon halvemmaksi.» »Hm», mumisi Shadrach, »mutta hänenhän on nyt kumminkin asuttava jossakin, ja minä ainakin olen hyvin vaativainen siihen nähden, millaisen paikan hän valitsee asunnokseen.» »Luonnollisesti. Olen ajatellut sitäkin ja nyt teen teille kolmannen ehdotuksen. Minulla on muudan serkku tahi hän on oikeammin ensimmäisen vaimoni serkku, joka asuu Pinckney-kadun varrella melko lähellä tuota neitien Cabot'n koulua. Tuo serkku — häntä sanotaan muuten rouva Wyethiksi — on leski eikä hänen varallisuutensa ole suuri. Hänellä ei ole oikeastaan täysihoitolaakaan, mutta hänellä tiedetään aina olevan muutamia 'maksavia vieraita', kuten hän sanoo. Hän on syntyperäinen bostonilainen ja hyvin vaativainen, mitä noiden vieraiden suosituksiin ja perhesuhteihin tulee, mutta luullakseni voin järjestää senkin asian. Jos holhokkinne joutuu hänen hoidettavakseen, saa hän todellisen kodin ja tutustuu ainoastaan sellaisiin henkilöihin, jollaisten seuraa tekin hänelle toivotte.» Hän olisi voinut lisätä, että rouva Wyeth tarvitsee vain vihjauksen häneltä suodakseen Mary-'Gustalle vanhemman — oikean bostonilaisen ylimysnaisen — rakkauden ja huolenpidon, koska rouva Wyeth oli suuressa kiitollisuuden velassa, sekä rahallisesti että muuten, rikkaalle chicagolaiselle sukulaiselleen; mutta koska Keith oli aivan erilainen kuin nykyinen vaimonsa, ei hänellä ollut tapana puhua laupeudentöistään, vaan piti hän ne omina tietoinaan. Zoeth huokaisi. »Mielestäni olette menetellyt hyvin kiltisti kaikessa tässä, herra Keith», hän sanoi. »Tiedän teidän olevan varman, että tuo koulu on oleva suureksi hyödyksi Mary-'Gustalle. Mutta minä en voi juuri sietää sellaista ajatustakaan, että sallisimme hänen poistua luotamme.» »En ihmettele sitä ollenkaan. Ajatelkaa nyt asiaa, niin keskustelemme siitä jälleen joskus myöhemmin.» X. Tämä myöhempi keskustelu tapahtui herra Keithin ja kapteenin kesken — todellisuudessa keskustelivat he tästä asiasta useinkin — ja viikon kuluttua ensimmäisestä neuvottelusta ilmoitti kapteeni Shadrach äkkiä, että hän aikoi matkustaa Bostoniin päiväksi liikeasioissa, ja sanoi toivovansa, että Mary-'Gusta seuraisi häntä sinne toverina. Zoeth saisi hoitaa kauppaa ja tulla toimeen miten vain, kunnes he palaisivat. Mary ei ollut ollenkaan varma enon kykeneväisyydestä, mutta kun herra Hamilton ja kapteeni eivät antaneet perään, myöntyi hän vihdoin. Tällainen Bostonin-matka ei ollut kyllä mikään uutuus hänelle, sillä hän oli käynyt siellä monta kertaa viimeisten vuosien kuluessa, mutta lepopäivän vietto Shad-enon seurassa oli aina hauskaa. He lähtivät aikaisimmassa aamujunassa ja saapuivat Bostoniin noin kymmenen aikaan aamupäivällä. Shadrachin liikeasiat tuntuivat tällä kertaa olevan hyvin epämääräistä laatua. He kävivät parissa kolmessa hänen vanhojen ystäviensä konttorissa Commercial-kadun ja Atlantic-avenuen varrella, ja sitten kapteeni katsottuaan kelloaan ilmoitti keskipäivän pian olevan käsissä, sanoen samalla, että heidän oli ehkä parasta lähteä risteilemään Pinckney-katua kohti. »Minulla on muudan asia toimitettavana sillä leveysasteella», hän lisäsi. Pinckney-katu oli kukkulalla kunnallis- ja kaupungintalon takana. Se oli kapea, mutkainen ja vanhanaikainen. »Mitä maailmassa meillä on täällä tekemistä?» kysyi Mary-'Gusta. »Täällä ei ole varmastikaan ainoatakaan kauppaa. Etkö ole erehtynyt, Shad-eno?» Shadrach, joka oli juuri tutkinut erästä muistikirjansa lehteä, vastasi luulevansa, että hän oli oikealla tiellä, ja pysähtyi tytön suureksi hämmästykseksi muutaman tiilitalon edustalle, jossa oli vanhanaikainen sisäänkäytävä ja valkoiset kiviportaat, jotka oikein loistivat hankaamisesta. Kapteeni soitti ovikelloa. Tytöllä, joka tuli avaamaan, oli valkoinen esiliina, joka oli silitetty niin kovaksi, että se ratisi. Hänkin oli sen näköinen, kuin häntäkin olisi hangattu muutamia minuutteja aikaisemmin. »Tämä kai on numero — eikö olekin?» kysyi kapteeni. »Hm, niin luulinkin. En ole siis vielä sellainen hylky, etten osaisi purjehtia Bostonissa luotsitta. Onko herra Keith tavattavissa?» Palvelijatar, joka oli kuunnellut kapteenin puhetta luotsista hämmästyneenä ja ymmärtämättä sitä ollenkaan, huokaisi helpotuksesta. »Kyllä», hän vastasi. »Herra Keith on täällä. Odottaako hän teitä? Käykää sisään, olkaa niin hyvä.» He menivät taloon, joka oli sisältä yhtä puhdas ja siisti kuin ulkoakin. Palvelijatar vei heidät saliin, jossa oli paljon vanhoja mahonkisia huonekaluja ja vanhoja maalattuja muotokuvia. »Istuutukaa, olkaa niin hyvä», hän sanoi. »Ilmoitan herra Keithille, että olette saapuneet.» Hän poistui huoneesta, ja Mary-'Gusta kääntyi kapteenin puoleen suunniltaan hämmästyksestä. »Shad-eno», hän kysyi tiukasti, »miksi maailmassa tulit tänne puhuttelemaan herra Keithiä? Etkö olisi voinut tavata häntä South Harnississa?» Shadrach pudisti päätään. »En tänään», hän vastasi. »Herra Keith on tänään täällä.» »Mutta miksi haluat puhutella häntä juuri tänään?» »Liikeasioiden vuoksi, Mary-'Gusta. Aion ryhtyä herra Keithin kanssa pieneen yritykseen. Olemme saaneet kanan satimeen, kuten entinen mies sanoi. Kuulehan, eikö tämä olekin hieno koti, vai mitä? Ja niin puhdas sitten! Tulimmainen, nyt liikautin tuon tuolin paikoiltaan! Tarkoitukseni ei ollut sellainen. Näyttää melkein siltä, kuin se olisi ollut tuossa samassa paikassa sata vuotta.» Nyt tuli Keith huoneeseen ja häntä seurasi eräs vanhahko nainen, jonka puku oli melkein yhtä vanhanaikainen kuin kalustokin. Hän oli melko laiha, mutta hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin terävät, eivät näyttäneet vihaisilta. Hiukset, jotka oli kammattu sileäksi, olivat harmaat. Mary-'Gusta piti hänen ulkomuodostaan, sillä hän aavisti, että tuo nainen on hyvin ystävällinen sellaisille henkilöille, joista hän pitää ja jotka hän tuntee hyvin. Hän oli kumminkin melkein varma siitä, että tuo rouva haluaa oppia tuntemaan sellaisen henkilön perinpohjin ensin. »Halloo, kapteeni Gould!» huudahti Keith. »Olen iloinen tavatessani teidät. Huomaan teidän löytäneen paikan heti.» »Kyllä, herra Keith.» »Otaksuinkin, ettei tämän hakeminen aiheuta teille minkäänlaisia vaikeuksia. No, Mary, mitä kuuluu?» Mary-'Gusta ja herra Keith tervehtivät toisiaan. »Kapteeni», sanoi Keith, »saanko esitellä teidät serkulleni, rouva Wyethille.» Rouva Wyeth kumarsi arvokkaasti. »Mitä kuuluu, kapteeni Gould?» hän sanoi. »Pal — paljasta hyvää, kiitoksia vain, rouva», änkytti Shadrach, jota nämä muodollisuudet hämmästyttivät melkoisesti. »Olen iloinen saadessani tutustua teihin, rouva.» »Ja tämä nuori neiti tässä», jatkoi Keith, »on neiti Mary Lathrop. Neiti Lathrop, tässä näette rouva Wyethin, serkkuni.» Mary-'Gusta, joka tunsi olevansa hämillään sen vuoksi, että rouva oli katsonut häneen koko ajan huoneeseen tulonsa jälkeen, kumarsi sanomatta mitään. »Ja nyt», sanoi herra Keith sydämellisesti, »menemme syömään väliateriaa. Saavuitte juuri oikeaan aikaan ja rouva Wyeth on odottanut teitä.» Kun kapteeni kuuli tämän pyynnön, hämmästyi hän melkein sanattomaksi. »Ei, ei», hän änkytti, »emme voi suostua siihen mitenkään. Emme voi ajatellakaan sellaista, ymmärrätte kai sen. Emme ole sitäpaitsi ollenkaan nälissämme, sillä söimme aamiaisen ennen lähtöämme, vai mitä, Mary-'Gusta?» Keith nauroi. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »mutta tehän läksitte kotoanne puoli kuusi. Minäkin olen joskus tullut tuossa aikaisimmassa junassa. Ellette ole nälissänne, on teidän tultava nälkäisiksi, sillä ateria on valmis. Emily — rouva Wyeth — on odottanut teitä. Hän pahastuu, jos kieltäydytte.» Rouva Wyeth sekautui nyt itse keskusteluun. »He eivät tietystikään kieltäydy, John», hän sanoi päättäväisesti. »He ovat varmasti nälissään. Kieltäytyä. Kaikkea vielä! Kapteeni Gould, herra Keith keskustelee kanssanne ja holhokkinne saa tulla minun kanssani. Ateria on valmis viiden minuutin kuluttua. Tulkaa nyt, Mary. Nimennehän on Mary, eikö niin? Olen iloinen kuullessani sen. Se on selvä ja järkevä, ja minä pidän siitä. Paikanvälitystoimisto lähetti minulle palvelijattaren viikko sitten, mutta kun kuulin hänen nimensä, lähetin hänet takaisin. Häntä sanottiin Florinaksi. Muuta en tarvinnut. Siunatkoon! Kuultuani sen en voinut ajatellakaan muuta kuin aamiaista. No tulkaahan nyt, Mary. John, kiiruhda sinäkin.» Tämä ateria painui Mary-'Gustan muistiin yhtä lähtemättömästi kuin hänen ensimmäinen illallisensa South Harnississa. Nämä olivat molemmat muistettavia aterioita, vaikka ne kaikissa muissa suhteissa olivatkin aivan erilaiset. Rouva Wyeth oli tietysti emäntänä. Hän luki ruokasiunauksen ja tarjoili teetä arvokkaasti ja liikemiesmäisellä nopeudella. Kupit ja lautaset olivat ohutta läpinäkyvää kiinalaista porsliinia, ja niihin oli maalattu mandariinien ja pagodien kuvia. Ne näyttivät vanhanaikaisilta, jollaisia ne olivatkin. Rouva Wyethin isoisä oli itse ostanut ne Hongkongista niihin aikoihin, jolloin hän oli laivan päällikkönä ja purjehti kaukaisessa Idässä. Teelusikat olivat omituisia pieniä koristeltuja kapineita, erään esi-isän valmistamia, joka oli ollut kultaseppänä Cornhillissa ennen kenraali Gagen armeijan tuloa Bostoniin. Kaikki nämä kupit, lusikat ja lautasliinat olivat niin puhtaita, että tuntui melkein pyhyyden loukkaukselta liata ne käyttämällä niitä. Alussa ei kapteeni Shadrach uskaltanut niihin juuri koskeakaan. Emännän käyttäytyminen ja komea ympäristö peloittivat häntä, nähtävästi. Herra Keith oli kumminkin hyvin levollinen ja leikillinen, ja hetkisen kuluttua muuttui kapteeni Shadrachkin hieman rohkeammaksi. Kun hän kuuli, että rouva Wyethin isoisä oli ollut merimies, katosi hänen jäykkyytensä melkoisesti ja hän kertoi herra Keithin pyynnöstä muutaman oman Hongkongissa tapahtuneen seikkailunsa, unohtamatta kumminkaan kertaakaan kertomuksensakaan kestäessä sanoa emäntää »rouvaksi»; eikä hän kertaakaan sanonut »tulimmainen», kuten hänen tapansa oli. Aterian jälkeen poistuivat kapteeni ja herra Keith talosta yhdessä. »Lähdemme nyt panemaan alulle tuota pientä liikeyritystämme, josta kerroin sinulle, Mary-'Gusta», selitti Shadrach yksityisesti hänelle. »Tulemme pian takaisin. Luullakseni on sinun parasta odottaa täällä, ellei», hän katsahti rouva Wyethiin, »teillä ole mitään sitä vastaan.» »Ei tietystikään», vastasi rouva Wyeth heti. »Olen päinvastoin iloinen saadessani pitää hänet luonani.» »Kiitoksia, rouva, mutta jos hän kumminkin on haitaksi, vien —» »Jos hän olisi haitaksi, sanoisin sen suoraan. Älkää olko ollenkaan huolissanne.» »Aivan niin, rouva», änkytti Shadrach. »Kiitoksia, rouva.» Kun hän pääsi herra Keithin kanssa kadulle, vetäisi hän syvään henkeään. »Koira vieköön sentään!» hän sanoi painavasti. »Tuo serkkunne ei varmaankaan tuhlaa sanojaan hukkaan. Kun hän aikoo sanoa sanottavansa, ei hän turhaa kiemurtele, vaan on yhtä suora ja järkkymätön kuin kuunarin etumasto.» Keith nauroi sydämellisesti. »Emily on hieman töykeä ja suorasukainen», hän sanoi. »Hän ylpeilee sillä. Mutta hän on muuten niin rehellinen kuin kelpo ihmiset yleensä. Hän ei milloinkaan puhu toista silmien edessä eikä toista selän takana.» »Niin minäkin luulen. Ei minullakaan ole juuri taipumuksia sellaiseen. Mutta kuulkaahan kumminkin, jos nyt kaikki naiset olisivat hänenlaisiaan, ei luullakseni maailmassa olisi montakaan ompeluseuraa olemassa, vai mitä? Tavallisissa ompeluseuroissa kulutetaan neljäsosa ajasta ompelemiseen ja kolme neljättä osaa keskusteluun siitä, mitä Se-ja-se on sanonut.» Kun tuo pieni liikeyritys oli pantu alulle ja pari palasi Wyethin taloon, löysivät he rouva Wyethin ja Mary-'Gustan odottamassa heitä salista. Tytöstä tuntui, kuin hän olisi saanut käydä läpi melko tiukan ristikuulustelun. Rouva Wyeth ei ollut kyllä puhunut paljonkaan, ja hänen käytöksensä, vaikka se olikin ollut suoraa ja asiallista, oli ollut hyvin ystävällistä, mutta hän oli silti kysellyt Mary-'Gustalta, miten Maryn kotona elettiin, millaisia kapteeni Gould ja herra Hamilton olivat, miten Mary oli menestynyt koulussa ja millaisia ystäviä ja tuttavia Maryllä oli. Hänen huomautuksensa, kun hän teki sellaisia, olivat suoria ja asiallisia. Kun herra Keith tuli huoneeseen, katsahtivat he toisiinsa. Keith kohotti kulmiaan kysyvästi ja rouva nyökäytti päätään kuin antaakseen selvän suostumuksensa hänen mykkään kysymykseensä. Shadrach ja Mary-'Gusta poistuivat talosta pian sen jälkeen. Sillä aikaa kuin kapteeni ja herra Keith kuiskailivat toisilleen lämpiössä, sanoi rouva Wyeth tytölle jäähyväiset. »Pidän teistä, kultaseni», sanoi rouva. »Näytätte olevan suloinen ja järkevä tyttö, jollaisia en nykyään tapaa niin paljon kuin haluaisin. Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät.» »Mitä hän sillä tarkoitti?» kysyi Mary-'Gusta kävellessään kapteenin rinnalla Pinckney-katua alaspäin. »Miksi juuri meistä pitäisi tulla niin hyviä ystäviä? Luultavasti en tapaa häntä milloinkaan enää.» Shadrach hymyili. »Ah, sitä ei voida näin ennakolta sanoa», huomautti hän. »Joskus tapaa vanhoja tuttuja useammasti kuin luuleekaan tässä maailmassa.» Mary-'Gusta katsoi häneen. »Kuulehan nyt, Shad-eno, mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaa? Miksi menit tuohon taloon? Ja mikä tuo salaperäinen liikeyrityksesi herra Keithin kanssa on?» Kapteeni pudisti päätään. »Saimme kanan loukkuun, kuten sinulle jo sanoin», selitti hän. »Kun lintu ilmestyy näkyviin pesästään, huomaat silloin yhtä hyvin kuin mekin, mitä se on hautonut. Piditkö tuosta rouva Wyethistä? Hänellä on melko terävä kieli, eikö niin?» Mary-'Gusta mietti. »On kyllä», hän myönsi. »Hän oli tietysti suorasukainen ja viileä, mutta hän on hieno nainen — oikein ylhäinen nainen luullakseni — ja olen varma, että pitäisin hänestä melkoisesti opittuani tuntemaan hänet lähemmin. Luulen myöskin hänen toivovan, että jokainen ihminen osaisi käyttäytyä — kuten hänkin, tarkoitan.» »Tulimmainen sentään! Niin minäkin luulen. Älä puhu enää mitään. Tunsin koko ajan olevani niin vähäpätöinen henkilö, kuin olisin vielä ollut koulupoika. En tiedä, mihin tautiin hänen miehensä on kuollut, vaan lyön kumminkin vetoa, ettei hän kuollut selkärangan mutkistumiseen. Ellei hän voinut seisoa suorana, ei se ollut hänen vaimonsa syy.» Mary-'Gustan uteliaisuus saada tietää se salaperäinen asia, miksi he olivat matkustaneet kaupunkiin, kiihtyi kiihtymistään, ennenkuin kotiinlähdön hetki koitti. Millainen tuo asia sitten lienee ollutkaan, suoritettiin se nähtävästi kokonaan silloin, kun hänen enonsa ja herra Keith tekivät tuon lyhyen kävelyretken väliaterian jälkeen. Kapteeni Shadrach näytti suorittaneen kaikki asiansa, ja he kuluttivat puolet odotusajasta ennen junan lähtöä kävelemällä Tremont- ja Washington-kaduilla ja katselemalla näyteikkunoita, ja toisen puolen eteläisen aseman odotushuoneessa. Vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri ja lisäytyvä, ei hän kumminkaan tehnyt useampia kysymyksiä, sillä hän oli päättänyt olla niitä tekemättä. Eikä kapteenikaan, ei kaupungissa ollessaan eikä matkallaankaan, enää puhunut sanaakaan tuosta »kanasta», johon hän ja hänen chicagolainen ystävänsä olivat keskinäisesti osalliset. Vasta yhdeksän aikaan sinä iltana, kun illallinen oli syöty ja kun Zoeth oli tullut heidän luokseen vierashuoneeseen kaupan sulkemisen jälkeen, tuli tuo tähän asti niin salaperäinen lintu pois pesästään. Silloin Shadrach luotuaan toveriinsa katseen ja saatuaan samanlaisen takaisin puhdisti kurkkunsa ja sanoi: »Mary-'Gusta, minulla ja Zoeth-enollasi on sinulle muutamia uutisia. Luullakseni olet ihmetellyt melkoisesti, millainen tuo liikeasiani herra Keithin kanssa oli, vai mitä?» Mary-'Gusta hymyili: »Olen todellakin arvaillut — sitä hieman», huomautti hän vähän ivallisesti. »Niin, en sitä ollenkaan ihmettelekään. No niin, tuo asia on nyt toimitettu ja päätetty, ja se koskee sinua.» »Minuako? Miten niin, Shad-eno? Miten se voi koskea minua?» »Senvuoksi, että se yksinkertaisesti voi. Mary-'Gusta, minä ja Zoeth olemme ajatelleet sinua melko paljon viime aikoina ja olemme ikäväksemme huomanneet, ettemme ole kohdelleet sinua oikein.» »Ettekö ole kohdelleet minua oikein? Tekö?» »Niin, me juuri. Olet hyvä ja viisas tyttö, viisain ja parhain tämän kaupungin tytöistä. Sellaisen tytön pitää tehdä jotakin parempaa kuin asua täällä South Harnississa ja toimia kauppa-apulaisena. Sellainen toimi sopii kyllä sellaisille vanhoille laivahylyille, kuin minä ja Zoeth olemme, mutta sinä et ole vielä mikään hylky, vaan matkalle lähtevä uusi laiva, jonka on päästävä risteilemään maailman selvemmille vesille.» »Eno Shad, mitä sinä nyt puhutkaan? Risteilemäänkö selville vesille?» »Juuri niin. Sinun pitää tutustua hyviin ihmisiin, saada hyvä kasvatus ja seurustella muidenkin kuin kauppamatkustajien ja Sol Higginsin pojan kanssa. Ruumisarkkujen myynti on ehkä hyvinkin kannattavaa hommaa, sillä en mitenkään voi sanoa, ettei se sitä ole. Jonkun on tehtävä sitäkin, ja meidän kaikkien on jolloinkin sijouduttava tuollaiseen laatikkoon, siitä ei päästä yli eikä ympäri. Dan Higgins on kumminkin vielä melkein poikanen eikä hän ole sinun arvoisesi.» »Minunko arvoiseni? Eno Shad, mitä maailmassa minulla on tekemistä Dan Higginsin, ruumisarkkujen ja kaiken tuon muun kanssa?» »Ei mitään, ei hitoistakaan. Sitähän minä juuri koetan sinulle selittää, kunhan annat minun vain puhua. Mary-'Gusta, enosi Zoeth ja minä olemme päättäneet, että sinun on mentävä Bostoniin, siellä olevaan neitien Cabot'n kouluun. Saat asua tuon rouva Wyethin luona, johon tutustuimme tänään. Hän on luullakseni hyvä nainen, vaikka hän onkin niin hirveästi suorasukainen. Saat asua hänen luonaan ja kulkea koulussa noiden neitien Cabot'n luona, ja —» Mutta Mary-'Gusta keskeytti. Kana oli nyt poistunut pesästään, sitä ei voitu epäilläkään, ja kaikista odottamattomista ja mahdottomista hautomistuloksista oli tämä täydellisin. Suunnitelman mahdottomuus haihdutti tytön mielestä sen aiheuttaman hämmästyksen. »Mitä?» hän huudahti. »Eno Shad, mitä —? Tarkoitatko, että sinä ja Zoeth-eno olette vehkeilleet lähettääksenne minut kouluun Bostoniin? Minutko Bostoniin?» Shadrach nyökäytti päätään. »Emme ole vehkeilleet ollenkaan», hän sanoi. »Minä, Zoeth ja herra Keith olemme vain —» »Herra Keithkö? No nyt minä ymmärrän. Herra Keith on iskenyt tämän aatteen teidän päähänne. Kuinka äärettömän naurettavaa!» »Naurettavaako? Miksi se on naurettavaa?» »Senvuoksi, että se on. Oikein hullunkurista.» »Eikä ole, vaan hyvin järkevää. Muutkin tytöt menevät kaupunkien jatko-opistoihin, eivätkö menekin? Esimerkiksi tuo Irene Mullet'kin on juuri mennyt. Luuletko, ettemme voi tehdä yhtä paljon tyttömme hyväksi kuin Becky Mullet'kin? Tulimmainen sentään! Ellet sinä ole arvokkaampi kuin härkätynnyrillinen tuollaisia Irene Mullet'in laisia tyttöjä, en ymmärrä mitään.» »Hsh, Shad-eno, ei suinkaan se vaikuta mitään erotusta.» Mutta nyt sekautui Zoeth keskusteluun. »Mary-'Gusta», hän sanoi, »tiedät, mitä tuollainen hyvä koulu, josta Shad on puhunut, voi merkitä tytöille. Tiedän sinun ymmärtävän sen. Vastaa nyt minulle rehellisesti, haluatko opiskella pari vuotta tuollaisessa koulussa, jos vain voit tehdä sen suuremmitta kustannuksitta? Sanoithan itsekin pari viikkoa sitten olevasi iloinen, että Irene Mullet saa sellaisen tilaisuuden kehittää itseään.» Mary-'Gusta oli todellakin sanonut niin, eikä hän voinut sitä kieltää. »Tietysti sanoin niin», hän vastasi. »Ja olen iloinen. Mutta Irene onkin aivan erilaisessa asemassa kuin minä. Ireneä ei tarvita kotona, kuten minua, eikä —» Shadrach keskeytti nyt. »Niin, Zoeth», hän huudahti riemuitsevasti, »enkö sinulle jo sanonut, että hän sanoo noin? Tiesin hänen sanovan, ettei hän halua lähteä sinne, senvuoksi, että hänen on jäätävä tänne pitämään meistä huolta. Kuulehan nyt, Mary-'Gusta, kun sinulle sanon. Zoeth ja minä olemme sinun holhoojiasi, laillisesti hyväksyttyjä siihen toimeen. Olemme sinun isäntiäsi, nuori neitiseni, ainakin vähän aikaa vielä. Ja sinun on tehtävä, kuten me sanomme.» »Mutta —» »Siinä ei ole mitään muttaa, kaikki mutat ovat olleet ja menneet. Herra Keith on järjestänyt sinulle ruoan ja asunnon rouva Wyethin luona, ja me olemme järjestäneet, että saat mennä kouluun noiden Cabot'n neitien luo. Kas niin, nyt sen kuulit lopullisesti.» Mutta tietystikään se ei siihen loppunut. Mary-'Gusta meni huoneeseensa sinä iltana selitettyään, ettei hän halua poistua enojensa luota mennäkseen johonkin jatko-opistoon, mutta enot vannoivat, että hänen on pakko. Asia päätettiin lopullisesti vasta seuraavana päivänä, kun Zoeth esitti hänelle sen uudessa valossa sanomalla: »Kuulehan nyt, Mary-'Gusta. Kuuntele nyt esitystäni muutamia minuutteja ja ajattele. Otaksu nyt, että kenkä puristaakin toista jalkaa, otaksu nyt, että jos haluat meidän tekevän jotakin ilahduttaaksemme sinua, niin etkö toivokin, että tekisimme sen, vai mitä? Tiedät kumminkin aivan varmasti, että teemme sen. Nyt haluamme, että teet tämän ilahduttaaksesi meitä, sillä emme toivo mitään niin hartaasti.» Mary-'Gusta istui vaitiollen minuutin tahi pari toveruksien katsellessa häntä levottomasti. Sitten hän teki tavattoman kysymyksen saadakseen tietää omat raha-asiansa. »Onko minulla varoja sellaiseen? Onko minulla vielä tarpeeksi rahaa?» Zoeth näytti levottomalta, mutta Shadrach vastasi hyvin valtioviisaasti. »Enkö ole sanonut sinulle, että Zoeth ja minä olemme sinun holhoojiasi? Ja muistat kai minun sanoneen senkin, että olemme ryhtyneet tähän asiaan huolellisesti ja harkitsevasti. Maksoin jo eilen ensimmäisen vuoden koulumaksun. Etkö jo kaikesta tästä huomaa, miten me suhteudumme rahoihin? Ole vaiti, Zoeth, sillä tämä riittää jo. No Mary-'Gusta?» Mary-'Gusta mietti hetkisen vielä, mutta sitten hän nousi, käveli huoneen poikki ja suuteli heitä kumpaakin. »No siinä tapauksessa lähden», hän sanoi vaatimattomasti. »Lähden sinne senvuoksi, että luulen teidän haluavan sitä ja siksi, että siten voin ilahduttaa teitä. Sen — enkä minkään muun vuoksi lähden.» XI. Neitien Cabot'n koulun piti alkaa toimintansa syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta jo neljännentoista päivän aamuna sanoi Mary-'Gusta jäähyväiset holhoojillensa South Harnissin rautatienasemalla. Shadrach olisi halunnut lähteä hänen kanssaan Bostoniin, mutta hän halusi tiukasti matkustaa sinne yksinään. »Minun on totuttava olemaan poissa luotanne», hän sanoi, »ja teidänkin on totuttava eroamaan minusta. Kun sanomme jäähyväiset toisillemme täällä, on se parasta meille kaikille. Eromme ei tule olemaan kovinkaan pitkäaikainen, sillä tulen kotiin jouluksi, kuten tiedätte.» Nuo muutamat viikot ennen tuota kohtalokasta neljännettätoista oli työskennelty kovasti. Mary-'Gusta ja kapteeni Shadrach olivat pari kertaa käyneet Bostonissakin, missä he rouva Wyethin kanssa, joka oli tarjonnut apuaan lyhyessä mutta ystävällisessä kirjeessä, kulkivat kaupasta kauppaan valiten ja ostaen — tarkoitamme, että seurueen naispuoliset jäsenet valitsivat ja kapteeni maksoi — pukuja, liivejä, hattuja ja muita sellaisia tavaroita, jotka näyttivät olevan tarpeellisia nuoren jatko-opistoon aikovan neidin pukuvaraston täydennykseksi. Shadrach olisi ostellut tuhlaavaisesti, mutta rouva Wyethin terve järki ohjasi valintaa ja Mary-'Gusta oli hyvin tarkka hintoihin nähden. Alussa teki Shadrach muutamia vihjauksia väreihin ja kuoseihin nähden, mutta niitä ei hyväksytty. Kapteenin väriaistilla ei ollut minkäänlaisia rajoja, vaan hän piti melkein kaikista vivahduksista, kunhan ne vain olivat tarpeeksi kirkkaita. Hänen holhokkinsa olisi ollut kuin mikäkin eloisa hullunkurisen värinen vuodepeite, jos hän vain olisi saanut määrätä. Hän murisi hieman heidän matkustaessaan takaisin South Harnissiin. »Tuo rouva Wyeth voi olla kylläkin oikeassa», hän sanoi, »mutta hän on liian suorasukaisen vaatimaton tyydyttääkseen minua. Ajatelkaamme nyt esimerkiksi tuota hattua, jonka sinä ja hän valitsitte. Se oli niin yksinkertainen, ettei siinä ollut sen enempää koristuksia eikä höyheniä kuin papin rouvan päähineessäkään. Et ole mikään vanhapiika vielä etkä bostonilainen ylimysleskikään. Mutta tuo hattu, josta minä pidin, tuo keltainen ja sininen, oli jotakin vallan toista. Jos sinulla olisi se päässäsi kulkiessasi Tremont-katua, kääntyisivät ihmiset katsomaan sinua.» Mary-'Gusta nauroi ja pani kätensä ristiin. »Sinä tyhmä Shad-eno», hän sanoi, »etkö tiedä, että juuri sellainenhan minusta tuntuu kaikkein vastenmielisimmältä?» Shadrach käänsi katseensa häneen. Mary istui penkin toisessa päässä lähellä ikkunaa ja laskeutuvan auringon valossa näyttivät hänen kasvonsa ja päänsä hyvin kauniilta. Kapteeni huokaisi. »No niin», hän sanoi filosoofisesti, »meidän ei luullakseni tarvitse ruveta inttämään. Otaksun, että ihmiset katsovat sinuun kaikesta huolimatta.» Erotessaan antoi Mary enoilleen paljon erilaisia määräyksiä. Zoethin oli pakko luvata, että hän varmasti muuttaa paksut flanellialusvaatteet ylleen marraskuun ensimmäisenä päivänä. Hän käski enon käyttää kalosseja silloin kun maa on märkä ja sateenvarjoa sateella. Jos hän vilustuu, on hänen otettava tohtori Harleyn määräämää lääkettä. Hän ei saa valvoa kymmenen jälkeen iltaisin, eikä lukea sanomalehteä ilman silmälaseja. Tällaisia olivat hänen määräyksensä, joita hän antoi Shadrachille vielä enemmän. Hänen piti mennä kirkkoon joka toinen sunnuntai ja kiilloittaa sunnuntai-kenkänsä, hänen piti vaihtaa kaulus joka aamu ja leikkauttaa hiuksensa ainakin kerran kuuden viikon kuluessa, hän ei saanut syödä piirakoita ennen nukkumaanmenoaan, »koska tiedät, että jos sen teet, ahdistaa sinua sitten yöllä painajainen, jolloin vaikeroit, voivotat ja herätät kaikki muut koko talossa, paitsi itseäsi», eikä sanoa »tulimmainen», eikä »koira vieköön» useammasti kuin oli tarpeellista, häntä varoitettiin alentamasta tavaroiden hintoja, vaikka joku ostaja sellaista haluaisikin — ja Jumala tietää, millaisia muita määräyksiä hän vielä sai. Isaiah Chase taasen sai niin paljon monenlaisia määräyksiä, että vastuunalaisuus oli aivan musertaa hänet. »Jumala Kaikkivaltias!» huudahti hän toivottomasti. »En voi milloinkaan noudattaa kaikkia näitä purjehdusmääräyksiä, ja minä tiedän sen. Kirjoitin muutamia niistä muistiinkin paperipalalle, mutta en muista, tulivatko nekään oikein, puhumattakaan noista parista miljoonasta muusta, joista minulla ei ole hajuakaan. Minun pitää pyyhkiä tomut joka päivä ja lakaista joka toinen, minun on vaihdettava pöytäliina säännöllisesti ja huolehdittava vaatteiden pesusta, että se tapahtuu aikoinaan, minun on ruokittava hevosta kissalla — ei kun kissaa kauroilla — Ah, tulimmainen sentään, ei niinkään! Minun pitää antaa kissalle, hevoselle ja kanoille ruokaa oikeaan aikaan ja — ah — minun sieluni! Minun on tehtävä tämä kaikki yksinäni ja sitäpaitsi pitää minun vielä katsoa, että kapteeni Shad ja Zoeth noudattavat myöskin määräyksiä. Voi minua miesraukkaa! Olen kyllä elämässäni saanut tehdä työtä enemmän kuin monet muut, mutta en ole enää niin nuori kuin ennen ja olen ihminen enkä mikään liikkuva höyrykone. Teen voitavani, mutta ensimmäiseksi työkseni saan varmasti erota toimestani. Silloin saa tämä laiva loistavan lopun, vannon sen. Silloin antavat he minulle kyllä arvoa, kun se on liian myöhäistä.» Jäähyväiset asemalla olivat lyhyet. Ne olivat vaikeat lausua, eivätkä toverukset eikä Mary-'Gustakaan uskaltaneet puhua enempää kuin oli tarpeellista. Juna ajoi asemasillan viereen ja lähti sitten jälleen liikkeelle. Muudan käsi heilutteli heille vaunun ikkunasta, ja Shadrach ja Zoeth heiluttivat takaisin. Lopulta katosi viimeinen vaunu Solomon Higginsin karpalomaan katoksen luona olevan mutkan taakse. Herra Hamilton huokaisi raskaasti. »Nyt hän on mennyt, Shadrach», hän sanoi. »Mary-'Gusta on mennyt.» Shadrach toisti huokauksen. »Niin, hän on mennyt», hän myönsi. »Minusta tuntuu kuin parhain osa meistäkin olisi mennyt hänen mukanaan. Mutta luullakseni on muidenkin ollut joskus pakko palata kauppaan odottamaan ostajia. Tehkäämme mekin niin. Hm! Mielestäni saamme olla kiitollisia, Zoeth, että meillä on jotakin tehtävää. Se auttaa meitä karkoittamaan alakuloisuutemme. Päivät tulevat nyt tuntumaan ikäviltä sekä sinusta että minusta, laivatoveri.» Päivät tuntuivat ikäviltä Mary-'Gustastakin ainakin ensimmäisen kuukauden aikana hänen asuessaan rouva Wyethin luona ja käydessään neitien Cabot'n koulussa. Ensimmäisen kerran elämässään oppi hän nyt tietämään, millaista koti-ikävä on. Mutta niihin kirjeihin, joita hän kirjoitteli enoilleen, ei hän sallinut tulla sellaista sanaakaan, joka olisi ilmaissut sen, ja vähitellen haihtuivatkin sen terävimmät pistot. Hänkin oli kiitollinen työstä, joka piti hänen ajatuksensa poissa muista asioista. Hän huomasi, että Cabot'n neidit — heidän ristimänimensä olivat Priscilla ja Hortense — olivat keski-ikäisiä vanhojapiikoja, erittäin kainoja ja omituisia, joiden omistama kasvatuslaitos oli jonkunlainen protestanttinen nunnaluostari, jota ohjattiin seurakunnallisen kirkon ja Uuden Englannin ylimystön määräysten mukaan. Neiti Priscilla oli pitkä ja laiha, ja hänen lempikirjailijansa oli Emerson, jonka teoksista hän lainaili paljon säkeitä ja oli varma, että oikea kirjallisuus loppui Emersonin kuollessa. Neiti Hortense oli nuorempi, lihavampi ja romantillisempi. Hän lausui Longfellow'n ja joskus Oliver Wendell Holmesinkin runoja, vaikka hän myönsikin, että hänestä viimeksimainittu tuntuikin joskus hyvin kevytmieliseltä. Molemmat sisaret olivat oppineita, arvokkaita ja ankaraa kuria vaativia. Molempien mielestä olivat kaikki neljääkymmentäviittä vuotta nuoremmat miehet hyvin vaarallisia olentoja, joista oli pysyteltävä kaukana. Eräs mies oli kumminkin opettajana heidän koulussaan, nimittäin harmaatukkainen tohtori Barnes, kuolleitten kielien professori. Oppilaat luulivat yleisesti, että tohtori Barnes ollessaan kotonaan asui taidemuseon kreikkalaisessa osastossa, jossa hän nukkui ja aterioi aikalaistensa kuvapatsaiden ja rintakuvien keskellä. Mitä taasen itse oppilaihin tulee, niin oli heitä siellä noin neljäkymmentä tyttöä tahi nuorta neitiä — neidit Cabot sanoivat heitä aina nuoriksi neideiksi — jotka olivat kotoisin Bostonista, New Yorkista, Philadelphiasta tahi Chicagosta, vieläpä niinkin kaukaa etelästä kuin Baltimoresta. He olivat melkein kaikki varakkaiden vanhempien ja kaupunginlapsia. Heidän joukossaan oli vain muutamia, jotka olivat asuneet koko ikänsä maaseudulla, kuten Mary-'Gustakin. Muutamat olivat kauniita ja muutamat rumia, muutamat olivat huikentelevaisia ja ajattelemattomia, muutamat vakavia ja ahkeria, kukin luonteensa mukaan, muutamat halusivat pukeutua komeasti ja muutamat taasen olivat vaatimattomia ja jokapäiväisiä. Koulu oli siis lyhyesti sanoen melkein samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset laitokset. Kun Mary-'Gusta tuli kouluun, lakattiin häntä nimittämästä Mary-'Gustaksi, sillä hänen opettajansa sanoivat häntä neiti Lathropiksi ja tutuimmat toverit Maryksi. Rouva Wyethin luona oli hän taasen joko Mary tahi neiti Lathrop tahi neiti Mary riippuen siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa se henkilö oli, joka häntä puhutteli. Hän itse nimitti itseään kumminkin vielä aina Mary-'Gustaksi ja ne kirjeet, joita hän kirjoitteli joko Shad- tahi Zoeth-enolleen, oli aina niin allekirjoitettu. Työskenneltyään alussa kovasti huomasi hän sitten, että hän voi pysytellä muiden toveriensa tasalla opinnoissa tarvitsematta liiallisesti ponnistella. Hän huomasi senkin, että Cabot'n neitien koulussa olevat tytöt, lukuunottamatta kiemailijoita, olivat toverillisia ja ystävällisiä. Hän ei pyytänyt heidän ystävyyttään, koska hän oli itseään kunnioittava uusi henkilö, jolla jäljittelemisen viha oli yhtä voimakas kuin ennenkin. Ehkä kumminkin juuri senvuoksi, ettei hän sitä pyytänyt eikä jäljitellyt ketään, vaan oli yhäkin vaatimaton ja vilpitön, hän saikin ystäviä. Useimmat näistä saivat kuukausittain paljon enemmän käyttövaroja ja käyttivät komeampia pukuja kuin hän, mutta hän ei ollut kateellinen eikä pyydellyt anteeksi, ja jos hän joskus halusikin, sillä eihän hänkään ollut muuta kuin ihminen, että hänen pukuvarastonsa olisi ollut hieman suurempi, ei hän kumminkaan ilmaissut tuota toivoaan kenellekään. Hänen tunteensa rouva Wyethiä kohtaan muuttuivat vähitellen todelliseksi rakkaudeksi, ja tuo kainosteleva ja käytännöllinen rouva rupesi pitämään Mary-'Gustasta yhä enemmän. Tyttöä ruvettiin pitämään perheeseen kuuluvana henkilönä, ja hän rupesi itsekin luulemaan melkein samaa. Tähän perheeseen kuuluivat rouva Wyeth, Mary, neiti Pease, joka oli toinen maksava vieras, palvelijatar Maggie ja kokki Nora. Neiti Pease oli vanhahko vanhapiika, jolla ei ollut läheisiä sukulaisia. Hänellä oli melkoiset tulot ja koska hän piti matkustamisesta, tyydytti hän tuon halunsa käväisemällä usein Euroopassa. Hän ja hänen läheisin ystävänsä, rouva Wyeth, olivat kyllä eri mieltä monessa asiassa, mutta siitä, että Boston on paratiisin etukaupunki ja että William Ellery Channing on suurin uskonnollinen johtaja, eivät he milloinkaan riidelleet. He kuuluivat Arlington-kadun Unitaria-seurakuntaan ja Mary meni usein heidän mukanaan kirkkoon sunnuntai-aamuin tahi johonkin iltajumalanpalvelukseen. Cabot'n neitien mielipidettä, että nuoret miehet ovat vaarallisia henkilöitä, joita on kartettava kuin ruttoa, ei suurin osa heidän koulussaan olevista nuorista neitosista ollenkaan kannattanut, kuten Mary pian oppi huomaamaan. Jos neiti Priscilla ja neiti Hortense olisivat saaneet määrätä, olisi Harvardin yliopisto ja teknillinen korkeakoulu saatu siirtää jonnekin kaukaiseen seutuun, esimerkiksi Pohjoisnavalle tahi San Franciskoon. Oli kumminkin olemassa tarpeeksi monta serkkua tahi perheen vanhojen ystävien poikia, jotka toivat terveisiä vanhemmilta, holhoojilta tahi noilta äsken mainituilta ystäviltä. Näitä lähettejä, jotka olivat nuoria herrasmiehiä orastavine viiksineen ja moitteettomine pukuineen, tarkastettiin kylmästi ja heidän vierailuitaan seurattiin huolellisesti. Kirjeitä tuli kumminkin ja ne pantiin talteen sitten kuin niiden iloinen sisällyksettömyys oli tietysti kerrottu hyvin salavihkaa jollekin helmaystävälle. Mary ei saanut milloinkaan tuollaisia kirjeitä. Hänen luokseen ei tullut ainoatakaan serkkua eikä perheen ystävää tuomaan hänelle terveisiä. Hänen tavaroittensa joukkoon ei oltu piiloitettu ainoatakaan kirjaimilla varustettuun kudottuun ihonuttuun pukeutuneen nuorukaisen valokuvaa. Hänen ystävättäriensä mielestä tuntui tällainen asioiden tila hyvin omituiselta ja senvuoksi he tekivätkin joskus hyvin häikäilemättömiä kysymyksiä. Neiti Barbara Howe, jonka koti oli Brooklynissä ja jonka isä oli erään vanhan ja tunnetun liikkeen vanhempi osakas, oli innokkain kyselijä. Hän piti Marystä ja Mary piti hänestä. Barbara oli kaunis ja hyvin vilkas, ja vaikka hän olikin ainoa lapsi ja melko pilalle hemmoiteltu, koska hänen vanhempansa olivat varakkaita, ei hän kumminkaan esiintynyt keikarimaisesti. »Mutta minä en ymmärrä», hän sanoi, »mitä olet tehnyt koko ikäsi. Missä olet ollutkaan piilossa? Etkö todellakaan tunne ketään?» Mary hymyili. »Ah, tunnen kyllä paljonkin ihmisiä», hän vastasi. »Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan. Etkö tunne ketään Harvardissa, Techissä tahi Yalessa opiskelevista ylioppilaista? Minä tunnen heitä tusinoittain ja kai sinäkin tunnet muutamia. Sanoit minulle kerran tuntevasi Sam Keithin.» Mary myönsi tuntevansa Samia hieman. »Eikö hän olekin hauska? Sam ja minä olemme hyviä tovereita. Eikö hän tanssikin jumalallisesti?» »En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt hänen tanssivan.» »Silloin olet menettänyt jotakin. Tunnetko hänen ystävänsä, tuon jalkapallon pelaajan Crawford Smithin? Sano, tunnetko hänetkin?» Mary nyökäytti päätään. »Olen tavannut hänet», hän sanoi. »Oletko? Eikö hän sinustakin ole suurenmoinen?» »En tiedä. Onko hän?» »On tietystikin. Etkö ole lukenut hänestä sanomalehdistä? Hän teki tuon pitkän hyökkäyksen Yalen kilpailussa. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä hänet! En voinut puhua pariin päivään tuon kilpailun jälkeen. Hän oli yhtä tyyni kuin rauhallinenkin. Kaikki Yalen miehet koettivat saada hänet kiinni, mutta hän väisti aina. En ole milloinkaan nähnyt ketään muuta, joka olisi ollut niin tyyni ja joka olisi kyennyt pitämään ajatuksensa niin koossa.» »Olen luullut, että sanomalehdet kertovat enemmän siitä, miten tuollainen pelaaja osaa käyttää jalkojaan.» »Silloinhan sinäkin olet lukenut hänestä. Niin, tietysti sinä olet! Haluaisin mielelläni tutustua häneen. Kaikki tytöt ovat aivan hullautuneita häneen. Missä tapasit hänet? Kerro se minulle.» Mary hymyili. Tuossa ainoassa tilaisuudessa, jolloin hän oli kohdannut Crawford Smithin, oli tuo nuorukainen ollut kaikkea muuta kuin tyyni. »Tapasin hänet enojeni kaupassa South Harnississa», hän vastasi, »noin kolme vuotta sitten.» »Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen? Hän on Samin paras ystävä. Samin vanhemmilla on kesähuvila Cape Codilla. Ehkä kohtaat hänet siellä jälleen?» »Ehkä.» »Jumalani, voisinpa melkein luulla, ettet halua!» »En ymmärrä, miksi sitä niin erityisesti haluaisin. Minkä vuoksi, sanopas?» »Minkä vuoksiko? Mary Lathrop, olet todellakin omituinen tyttö. Et puhu ollenkaan, kuten muut tytöt. Joskus luulen, että olet niin vanha kuin Prissy.» Prissy oli halventava lempinimi, jota nuo nuoret neidit käyttivät puhuessaan neiti Priscilla Cabot'sta hänen selkänsä takana. Mary nauroi. »En aivan, toivoakseni», hän sanoi. »En kumminkaan ymmärrä, miksi minun niin hartaasti pitäisi haluta, että saisin tavata herra Crawford Smithin. Ja olen varma, ettei hän halua sen enempää tavata minuakaan. Jos kaikki muut tytöt ovat hullaantuneita häneen, riittää se mielestäni jo.» Tämä hämmästyttävä tunnustus, kuinka välinpitämätön Mary oli tuota jumaloitua jalkapallourhoa kohtaan ja jota välinpitämättömyyttä Barbara sanoi vain teeskentelyksi, tehtiin eräänä lauantaina. Seuraavana päivänä, kun rouva Wyeth ja Mary palasivat kirkosta, ilmoitti edellinen erään asian. »Meille tulee eräs vieras, ehkä useampiakin, päivälliselle tänään», hän sanoi. Sunnuntai-päivällinen syötiin rouva Wyethin kodissa englantilaisen tavan mukaan kello yksi päivällä. »John Keithin poika, Samuel, tulee päivälliselle luoksemme», lisäsi rouva Wyeth. »Hän voi tuoda jonkun opistotoverinsa mukanaan. Olet kai tavannut Samuelin, vai kuinka, Mary?» Mary myönsi. Mahdollisuus puhutella Sam Keithiä tässä uudessa ympäristössä hämmästytti häntä hieman. Kotona, South Harnississa, olivat he tavanneet toisensa monta kertaa, mutta aina kaupassa. Sam oli hauska ja leikillinen, ja hän piti Samista melko paljon, vaikka hän olikin kieltäytynyt lähtemästä mukaan purjehdusretkille ja muille huvimatkoille. Hän tiesi nimittäin aivan hyvin, ettei hänen äitinsä eikä sisarensa olisi hyväksyneet noita kutsuja, sillä nais-Keithien mielestä oli suuri ero kesävierasten ja synnynnäisten paikkakuntalaisten välillä. Viimeksimainittuja oli vain opetettava ja kehitettävä, mutta ei yhteiskunnallisesti rohkaistava varmaa rajaa kauemmaksi. Mutta Mary ei ollut sellaisen avun eikä kehittämisen tarpeessa. Sam ei ollut kyllä milloinkaan osoittautunut armolliseksi eikä ylpeillyt paremmuudellaan, mutta hän ei ollut myöskään tullut vieraisille Maryn kotiin eikä Maryakaan oltu pyydetty käymään Samin kotona. Ja nyt oli hänen kohdattava Sam talossa, jossa häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin. Samin isä oli käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen hänet sinne asumaan. Tiesikö Sam sen ja jos hän sen tiesi, niin miten tulisi tuo tietoisuus vaikuttamaan hänen käyttäytymiseensä Marya kohtaan? Olisiko Sam ylpeä ja alentuvainen, vai vetoaisikohan hän jonkunlaiseen lähempään tuttavuuteen, jollaista ei ollut olemassakaan heidän välillään. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän mietti näitä kysymyksiä, mutta karkoitti ne sitten mielestään. Millaista Samin käytös tulisi olemaankin, päätti Mary, ettei hän ainakaan muuttaisi entistä käyttäytymistään rahtuakaan. Ja vaikka hän tiesikin, että muut tulisivat hämmästymään tästä kohtauksesta, päätti hän kumminkin pysyä tyynenä. Kun hän tuli alakertaan, kutsui rouva Wyeth hänet saliin. Hänen tullessaan huoneeseen nousi pari nuorta miestä mahonkisen keskuspöydän vieressä olevilta tuoleilta. Toinen noista nuorista miehistä oli Sam Keith, joka oli tietysti odottanutkin saavansa nähdä hänet, mutta toinen — niin, tuo toinen oli juuri sama henkilö omassa persoonassaan, jonka rohkeihin tekoihin ja jumaloituun olentoon hän oli kiinnittänyt niin vähän huomiota juuri edellisenä päivänä, tuo nuorukainen, jonka hän viimeksi oli nähnyt juoksevan hurjasti ketojen poikki Hamilton ja Kumppanin kaupan takana suuri kärpäspaperin puolikas lujasti kiinni tarttuneena valkoisiin flanellihousuihin. Herra Crawford Smith oli nyt pitempi ja harteikkaampi kuin tuossa muistettavassa tilaisuudessa, mutta Mary tunsi hänet kumminkin. Oli aivan ilmeistä, ettei herra Smith tuntenut häntä. Rouva Wyeth tuli Marya vastaan. »Mary», hän sanoi, »sinä kai luullakseni tunnetkin Samuelin? Olettehan tavanneet toisenne ennenkin. Samuel, esitä ystäväsi, ole niin hyvä.» Samuel tuijotti Maryyn silmin, jotka ilmaisivat monenlaisia tunteita, joista suunnaton hämmästys oli vallitsevin. Hän oli sellaisessa tilassa, jota Barbara Howe olisi sanonut »hädäksi» ja jollaiseen hän ei tavallisesti joutunut. Hän oli kyllä tiennyt, että Mary asuu tädin luona, sillä sittenkuin asia oli päätetty, oli John Keith kertonut perheelleen, mitä hän oli tehnyt, suhtautuen vakavan filosoofisesti vaimonsa pettymykseen, ennustuksiin ja pahoitteluihin. Samilla oli eloisat ja hauskat muistot tuosta south-harnissilaisessa kaupassa palvelevasta kauniista maalaistytöstä. Hän ei ollut kertonut ystävälleen, että he tapaisivat Maryn tänään, ensiksikin senvuoksi, ettei hän ollut ollenkaan varma, tapaisivatko he toisensa, ja toiseksi erään salaisen epäilyksen pelosta, että oli ehkä parasta ensin odottaa, tarkastella ja kuunnella, ennenkuin rupeaa kerskailemaan vanhalla tuttavuudella. Samin äiti oli puhunut hänelle asiasta varoittavasti ennen hänen lähtöään kotoa. »Älä ole liian tuttavallinen, Sam», oli hän sanonut. »Jos olet, voit joutua ikävyyksiin. Tuo tyttö voi kyllä tulla toimeen täällä South Harnississa, jossa hän on tottunut ympäristöönsä, mutta Bostonissa hän on varmasti aivan väärässä seurassa ja mahdoton. Olen sanonut sen isällesikin, mutta hän ei ole tietysti kuulevinaankaan puhettani. Koeta nyt sinä ainakin olla hieman järkevämpi minun vuokseni.» Mutta tässä ei ollutkaan nyt kysymyksessä mikään saamaton maalaistyttö. Tämä hyvin itsensä hillitsevä nuori nainen, joka seisoi hänen edessään, ei näyttänyt olevan sen enempää väärässä ympäristössä eikä mahdoton rouva Wyethin arvokkaassa ja ylimyksellisessä salissa kuin tuolla kaupassakaan, jossa Sam oli viimeksi puhutellut häntä. Hänen pukunsa oli kyllä yksinkertainen ja vaatimaton, mutta kumminkin kuosikas ja lumoava. Ja hänen käytöksensä — niin, hänen käytöksensä oli selvästi paljon rauhallisempaa tällä hetkellä kuin Samin. Mary ei ollut kyllä vielä ollut kuin kahdeksan viikkoa Cabot'n neitien nuorien tyttöoppilaiden joukossa, mutta hän oli käyttänyt silmiään ja järkeään tuon ajan kuluessa, ja koska hän oli oppivainen, oli hän oppinut muitakin kuin luentosalissa opetettavia asioita. Hän oli sitäpaitsi valmistautunut tähän kohtaukseen ja päättänyt, ettei mikään saisi häntä hämmästymään. Siten joutui siis tuo tavallisesti niin rohkea Samuel näyttelemään hämmästyneen osaa. Hän katsoi ja änkytti niin, että rouva Wyeth sekä hämmästyi että pahastui. »Samuel», hän sanoi tiukasti, »mikä sinua oikeastaan vaivaa? Miksi seisot siinä tuijottaen etkä puhu?» Sam ponnisti ja onnistuikin tyynnyttämään hieman mieltään. »Tuijotinko minä?» hän kysyi. »Pyydän anteeksi, serkku Emily. Mitä kuuluu, neiti Lathrop?» Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä. »Siunatkoon!» hän huudahti. »Onko tuttavuutenne noin muodollinen? Luulin teidän tuntevan toisenne. En ymmärrä ollenkaan nykyajan tyttöjä enkä poikia. 'Neiti Lathrop', todellakin!» Mary hymyili. »Ehkä hän ei odottanutkaan kohtaavansa minua täällä, rouva Wyeth», hän sanoi. »Kuinka voitte, Sam?» Hän ja Sam tervehtivät toisiaan. Rouva Wyeth teki nyt toisen kysymyksen. »Etkö tiennyt Maryn asuvan täällä luonani, Samuel?» hän sanoi. »Tiesin tietysti, serkku Emily. Mutta en, koira vieköön», hän ei voinut hillitä todellisia tunteitaan, »ollut tuntea häntä sittenkään. En todellakaan!» Mary nauroi. »Olenko sitten niin paljon vanhentunut parissa kuukaudessa?» hän kysyi. »Ah, ette ole muuttunut siten. Minä —» Nuorukainen, joka huomasi olevansa joutumaisillaan syvälle vedelle, keksi keinon päästä pulasta. »Voi, minä unhotin kokonaan!» huudahti hän. »Olen pahoillani, Crawford. Mary — neiti Lathrop, haluan esitellä teille ystäväni, Crawford Smithin. Hän on huonetoverini yliopistossa.» Mary ja Crawford tervehtivät toisiaan. »Olen tavannut herra Smithinkin ennen», hän sanoi. Molemmat nuorukaiset näyttivät hämmästyvän. »Oletteko?» huudahti Sam. »En ole tiennyt sitä ollenkaan. Milloin se tapahtui?» Hänen ystävänsäkin näytti selvästi olevan hämillään. »Voin sitä tuskin uskoa», hän sanoi. »En luullakseni olisi voinut unhottaa sitä. En muista —» »Ettekö muista, kun tulitte enojeni kauppaan South Harnississa Samin sisaren, neiti Keithin, kanssa? Ostitte muutamia» — Mary iski silmää vahingoniloisesti — »altteekakkuja ja jotakin muutakin. Myin ne teille.» »Tekö? Suuri Jumala! Oletteko te tuo sama — mikä tuon tytön nimi nyt taasen olikaan — no sanokaa nyt?» »Sama kuin minunkin, Mary Augusta Lathrop. Mutta minua sanotaan kumminkin South Harnississa Mary-'Gustaksi.» »Aivan niin! Ja tekö olette tuo Mary-'Gusta? Niin, tietysti te olette! Minun pitäisi luullakseni hävetä, mutta en todellakaan tuntenut teitä. Minä häpeänkin. Olin hirveän kiitollinen teille tuona päivänä. Pelastitte minut silloin pahasta pulmasta.» Sam, joka oli kuunnellut kasvavalla uteliaisuudella, sekautui nyt keskusteluun. »Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» hän kysyi. »Milloin se tapahtui, Crawford? Mistä pulasta? Et ole kertonut sitä minulle milloinkaan.» »Ethän sinäkään ole kertonut minulle, että neiti Lathrop on täällä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan.» »Enkö? Olen varmasti unhottanut mainita siitä. Kuten nyt näet, on hän täällä.» Rouva Wyeth pudisti päätään. »Samuel, olet aivan pyörällä päästäsi tänään», hän sanoi. »Tietysti hän on täällä. Jokainen, jolla on silmät päässään, voi nähdä sen. Hän on vieraani samalla, kun hän käy Cabot'n neitien koulussa. Kas niin! Toivoakseni herra Smith ymmärtää nyt. Päivällinen on muuten valmis. Teistä ei ainoakaan saa sanoa sanaakaan, ennenkuin istumme pöydässä. Isälläni oli tapana sanoa, että haalea liemi on pahimmanlaisen kylmän vastaanoton merkki, ja minä yhdyn häneen.» Päivällistä syötäessä oli Sam hyvin utelias tietämään, missä hänen ystävänsä ja Mary olivat tavanneet ja millainen tuo pulma oli ollut, josta Crawford oli maininnut. Mutta hänen uteliaisuuttaan ei tyydytetty. Herra Smith kieltäytyi kertomasta ja kun Maryltä kysyttiin, hymyili hän vain ja pudisti päätään. Nuoret saivat enimmäkseen pitää huolta keskustelusta aterian kestäessä. Puhuttiin tietysti viimeisestä jalkapallokaudesta, sen loistavasta lopusta, ja sitten siirtyi keskustelu vähitellen tuleviin hockeykilpailuihin. Sam tuntui olevan hyvin perillä niistä. »Teidän on tultava katsomaan jotakin kilpailua, Mary», hän sanoi. »Hankin pääsyliput sekä teille että serkku Emilylle. Olette muistaakseni hullautunut urheiluun, ettekö olekin, serkku Emily?» Rouva Wyeth katsoi häneen silmälasiensa läpi. »Otaksun», hän huomautti, »että tuon huomautuksesi tarkoitus oli olla leikillinen. Olin kerran katsomassa erästä jalkapallokilpailua ja noiden nuorukaisten toimeenpanema ilveily, kun he potkivat toisensa melkein kuoliaiksi silmieni edessä, ja kun sinä, Samuel Keith, hypit ylös ja alas ja huusit: 'Repikää ne palasiksi ja murskatkaa ne!' olivat niin lähellä mielipuolisuutta, etten ollut nähnyt sellaista ennen milloinkaan. Aina siitä asti on minusta tohtori Eliot tuntunut paremminkin parantolan kuin yliopiston johtajalta.» Sam oli hyvin ihastunut kuultuaan sen. »Jalkapallo on sellaista», hän sanoi. »Myönnän, etteivät muut kuin hullut, kuten Crawford tuossa, pelaa jalkapalloa. Hockey on kumminkin erilaista. Minä pelaan hockeyta.» Crawford näytti hämmästyvän. »Pelaatko?» kysyi hän hyvin innostuneesti. »Sitä ei ole tiennyt ennen kukaan, ei opettajakaan. Sinun ei pitäisi salata sitä häneltä, Sam.» Neiti Pease, joka oli kutsuttu jonnekin sinä päivänä, ei ollut mukana päivällisillä. Kun kahvi oli juotu, ehdotti tuo vastustamaton Sam kävelyretkeä. »Luultavasti ette halua tulla mukaan, serkku Emily», hän sanoi, »mutta olen varma, että Mary haluaa. Iltapäivä on kaunis ja hän tarvitsee raitista ilmaa. Crawford ei ole mikään kävelijä ja hän saakin senvuoksi jäädä serkku Emilyn seuraksi. Emme viivy pitkääkään aikaa.» Ennenkuin Mary ennätti kieltäytyä tästä epäitsekkäästä kutsusta, pelasti rouva Wyeth hänet pulasta. »Kiitoksia, Samuel», hän sanoi nopeasti. »Panemme arvoa ystävällisyydellesi, erittäinkin herra Smith ja minä. Huomaan, että hän on hyvin ihastunut suunnitelmaasi. Mutta Mary ja minä aiomme kumminkin mennä iltajumalanpalvelukseen Arlington-kadun varrella olevaan kirkkoon. Sinun on senvuoksi annettava meille anteeksi.» Tämän piti olla musertava ilmoitus, mutta ei ollutkaan. Sam sanoi vain, että hän ja Crawford haluavat tulla mukaan. »Meillä oli aikomuskin mennä kirkkoon, eikö ollutkin, Crawford? Muistanet kai, että ehdotin juuri sitä?» Rouva Wyeth sanoi: »Hm!» eikä mitään muuta. Hän ja Mary menivät huoneihinsa pukeutumaan. Sam, jota hämmästytti oman nopean innostuksensa odottamaton menestys, oli äärettömästi hyvillään ja nauraa hihitti riemuissaan. Mutta hänen iloisuutensa väheni huomattavasti, kun kvartetti poistui talosta. »Käytävät ovat liian kapeat neljälle», selitti rouva Wyeth. »Samuel, sinä voit kävellä rinnallani. Mary, sinun ja herra Smithin on pysyteltävä aivan kintereillämme ja käveltävä nopeasti. En salli milloinkaan, että itse ja vieraani myöhästyvät kirkosta.» Heidän kävellessään kyseli Crawford kyselemästä päästyäänkin. Kuinka kauan oli Mary ollut jo kaupungissa? Kuinka kauan hän aikoi viipyä? Suunnitteliko hän palaamista kouluun toiseksi vuodeksi? Missä hän aikoi viettää joululoman? Mary sanoi, että hän aikoi matkustaa kotiin, South Harnissiin, lupa-ajaksi. »Cape Cod on mukava vanhanaikainen paikka», sanoi Crawford. »Minulla ei milloinkaan ole ollut hauskempaa kuin ollessani Samin vieraana siellä. Toivon, että voisin tulla sinne jälleen jolloinkin.» »Miksi ette voisi?» Nuorukainen pudisti päätään. »Olen saanut määräyksiä kotoa», hän sanoi. »Isä vaatii, että minun pitää tulla hänen luokseen lukukauden loputtua. Tein tuon vierailun Samin luo omalla vastuullani ja sain koirannuuskaa senvuoksi. Isällä tuntuu olevan ennakkoluuloja Itää vastaan. Hän ei halua matkustaa tänne itsekään eikä tahdo, että viivyn täällä pitempää aikaa kuin on aivan välttämätöntä. Kun kirjoitin hänelle oleskelevani South Harnississa, sähkötti hän minulle, että tulisin nopeasti kotiin. Hän on kyllä syntynyt Idässä itsekin ja asunut täällä jossakin nuoruudessaan, mutta hän ei puhu siitä ja hänellä on voimakkaammat ennakkoluulot Idän tapoja ja ihmisiä vastaan kuin jos hän olisi asunut koko ikänsä Carson Cityssä. Hän ei halua edes tulla katsomaan, kun pelaan jalkapalloa. Epäilen, tuleeko hän tulevana keväänä tutkintoonikaan.» »Ihmettelen, että hän on sallinut teidän tulla opiskelemaan Harvardiin», sanoi Mary. »Hänen oli pakko. Olen halunnut Harvardiin aina siitä asti, kun suunnittelin yliopistoon lähtöä. Isä oli kyllä kokonaan Lännen yliopistojen puolella, mutta minä seisoin lujasti jalustimissa kannustaen Harvardiin päin ja lopulta hän suostui. Hän suostuukin tavallisesti aina silloin, kun en anna perään. Hän on hauska vanha isä ja me olemmekin hyviä tovereita, melkeinpä kuin veljeksiä. Emme ole muussa eri mieltä kuin tuossa kirotussa paikalliskysymyksessä. Hän ajattelee, ettei aurinko ainoastaan laske länteen, vaan nouseekin sieltä.» Mary kuuli, että Crawford aikoi syksyllä kirjoittautua Harvardin lääkeopilliseen tiedekuntaan. »Minun oli pakko taistella senkin vuoksi», hän sanoi nauraen. »Olen aina halunnut ruveta lääkäriksi, mutta isä ei ole tahtonut suostua mitenkään. Hän on muutamien kaivoksien osakas tuolla kotona ja hänen tarkoituksensa oli, että ryhtyisin auttamaan häntä lopetettuani kouluni. En kumminkaan suostunut, sillä halusin ruveta opiskelemaan lääketiedettä. Isä sanoo, että on olemassa melkein yhtä monta huonosti toimeentulevaa lääkäriä kuin puutteessa elävää asianajajaakin. Hän sanoo, että jos yhdyn häneen, saan varman toimeentulon ja voin koota varoja vanhojen päivienkin varalle, mutta sellainen ei miellytä minua. Haluan työskennellä ja toivon onnistuvanikin. Haluan meloa omaa kanoottiani. Minusta voi tulla huonoin lääkäri, mikä milloinkaan on ripustanut kilpeään ovenpieleen, mutta minä aion ripustaa tuon kilven kaikesta huolimatta. Ja jos näen nälkää, en aio pyytää häneltä enkä muiltakaan apua.» Hän nauroi jälleen sanoessaan sen, mutta hänen äänensä kuulosti niin päättäväiseltä ja hänen suunsa oli niin tarmokkaan näköinen, että Mary huomasi sen ja piti siitä. Oli selvää, että hän tarkoitti totta puheellaan. »Mielestäni on lääkärin ammatti maailman jaloin ja hienoin», sanoi Mary. »Onko? Kelpaako se teille? Niin minustakin! Sillä ei kyllä ansaita dollareita niin nopeasti kuin muutamilla muilla ammateilla, mutta minusta tuntuu se kumminkin miehen hommalta. Kuuluisat erikoistuntijat ansaitsevat kyllä paljonkin rahaa, mutta tarkoitukseni ei ole juuri sellainenkaan. Muutamat niistä parhaista miehistä, jotka tunnen, ovat maalaislääkäreitä, jotka saavat työskennellä kovasti vuorokaudet läpeensä huolimatta ilmasta, saaden tahi jääden ilman palkkaa, miten milloinkin sattuu. Tuo kylässänne asuva vanha lääkäri Harley on juuri sellainen, luullakseni. Seurasin hieman hänen hommiaan ollessani siellä.» »Niinkö? En olisi uskonut teiltä riittäneen aikaa sellaiseen, sillä olittehan alituisesti huvi- ja purjehdusretkillä.» »Tein sen kumminkin. Tutustuin häneen Samin kotona. Rouva Keith oli vilustunut tahi saanut yskää tahi jotakin. Hän rupesi keskustelemaan kanssani ja pyysi minua sitten käymään luonaan. Menin sinne, tietysti. Olin mukana, kun hän kävi muutamien potilaittensa luona. Hän kertoi minulle paljon asioita. Hän on kunnon mies.» »On omituista», hän jatkoi hetken kuluttua, »mutta minusta tuntuu todellakin, kuin olisin kotonani tuossa pienessä paikassa. On, kuin olisin ollut siellä ennenkin, ja minusta tuntuu, kuin olisin kotoisinkin sieltä. Sellainen oli ensimmäinen kokemukseni meren rannikosta ja merestä, mutta se tuntui luonnolliselta. Ja asukkaista, tarkoitan paikkakuntalaisia enkä kesävieraita, pidin äärettömästi. Nuo molemmat hienot vanhat ukkelit, jotka omistavat tuon kaupan — Ah, pyydän anteeksi, he ovat varmaankin sukulaisianne, eikö niin? Unhotin sen kokonaan.» »He ovat enojani», sanoi Mary vaatimattomasti. »Olen asunut heidän luonaan melkein koko ikäni. Parempia miehiä ei maailmassa olekaan.» »He ovatkin sen näköisiä. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin. Halloo, tuolla tuo kirottu kirkko nyt on! Tämä kävely on huvittanut minua äärettömästi. Luullakseni olemme kumminkin puhelleet tarpeeksi. Toivoakseni en ole ikävystyttänyt teitä kuoliaaksi puhumalla vain omista asioistani?» »Ette ollenkaan. Minusta on tämä ollut hauskaa.» »Todellako? Niin, luulen teidän puhuvan totta, sillä muuten ette sanoisi niin. Ette osaa luullakseni teeskennellä ollenkaan. Tulimmainen sentään, tuntuu oikein hauskalta, että on olemassa joku, jolle voi puhua peittelemättä, joku sellainen, joka osaa panna arvoa sille, mitä miehet ajattelevat. Useimmat tytöt haluavat puhua vain jalkapalloilusta, tanssista ja muusta tuollaisesta. Pidän jalkapalloilusta ja tanssimisesta kyllä äärettömästi, mutta onhan elämässä muutakin. Sam, hän on kyllä, sellainen kuin tahdotaan, mutta hän ei halua kuunnella mitään vakavaa, ei ainakaan pitkää aikaa.» Mary mietti. »Minusta kuunteleminen on hauskaa», hän sanoi. »Ilostuin kuullessani, että pidätte South Harnissista ja enoistani.» Kun jumalanpalveluksen jälkeen lähdettiin kotimatkalle, kulki Sam Keith Maryn rinnalla rouva Wyethin kävellessä herra Smithin kanssa. Samin keskustelusta oli vakavuus kaukana. Hän jutteli vain hockeysta, tanssimisesta ja muista huvituksista. Pitääkö Mary tanssista? Haluaako Mary tulla hänen kanssaan joskus koulun tanssiaisiin? Siellä kuluu aika hyvin hauskasti. Rouva Wyeth voi tietysti lähteä Maryn kaitsijaksi sinne. Mary sanoi pelkäävänsä, että hänellä on liiaksi työtä ehtiäkseen sinne. Ja koska hän sitäpaitsi tunsi Samin äidin mielipiteet, ei hän olisi hyväksynyt ainoatakaan Samin kutsua, vaikka ei muita syitä olisi ollut olemassakaan. »Opintoni vievät melkein kaiken aikani», hän sanoi. Sam nauroi. »Sellainen on ohimenevää», hän sanoi. »Minäkin lueskelin hurjasti alkuvuosina, mutta senjälkeen en ole viitsinyt vaivata päätäni liiaksi. Olen iloinen, että tulin tänne tänään. Tulen varmasti uudestaankin. Saatte minusta vakituisen ruokavieraan.» Nuorukaiset sanoivat jäähyväiset rouva Wyethin asunnon edustalla. Rouva Wyeth ei pyytänyt heitä sisään, vaikka tuo itsepäinen Sam tekikin muutamia selviä vihjauksia. Crawford Smith ja Mary hyvästelivät toisiaan kädestä. »Minulla on ollut hirveän hauskaa», selitti edellinen. Sitten hän kysyi rouva Wyethiltä: »Saanko tulla joskus toistekin?» Rouva Wyethin vastaus oli, kuten tavallisestikin, suora ja rehellinen. »Kyllä», hän sanoi. »Olen iloinen saadessani teidät luokseni silloin tällöin.» Nyt kääntyi Crawford Maryn puoleen. »Saanko?» hän kysyi. Mary tuskin tiesi, miten hänen piti vastata. Ei ollut olemassa mitään todellista syytä, miksi hän kieltäisi, sillä hän alkoi pitää Crawfordista. Hänen suoruutensa ja hänen vakavat tulevaisuudensuunnitelmansa herättivät hänessä myötätuntoa. Hän ei ollut kumminkaan ollenkaan varma, oliko viisasta jatkaa tuttavuutta. Hänen mielestään oli tämä Bostonin koulussa käynti hyvin vakava asia. Hänen enonsa olivat lähettäneet hänet tänne opiskelemaan, vaikka he tarvitsivatkin häntä kotona. He olivat kumminkin uhrautuneet, että hän saisi opiskella ja kehittyä. Ei mikään muu, eivät ystävyyssuhteet, eivät huvit eikä muukaan, saa senvuoksi häiritä päämäärää, minkä vuoksi hän oli hyväksynyt tuon uhrauksen. Senvuoksi hän epäröi. »Saanko?» toisti Crawford. »En oikein tiedä. Luullakseni on minun oltava hyvin ahkera suurimman osan ajastani.» »Aivan oikein. Ellei teillä ole aikaa ottaa minua vastaan, on teidän lähetettävä sana, etten tulisi. Se on oleva osa sopimuksestamme. Hyvästi.» Kun he olivat tulleet sisälle, koski rouva Wyethin ensimmäinen huomautus Samin ystävää. »Pidän melkein tuosta nuorukaisesta», hän sanoi. »Samuel ihannoipi häntä tietysti, mutta Samuel kunnioittaisi hyenaakin, jos tuo hyena vain pelaisi jalkapalloa. Mutta tuo Smithin poika» — rouva Wyeth sanoi kaikkia kolmeakymmentä vuotta nuorempia miehiä pojiksi — »tuntuu olevan järkevä nuorukainen, jolla on hieman omaa tahtoakin. En pidä hänen nimestään enkä tuosta tuntemattomasta erämaasta, josta hän on kotoisin, mutta noille vioille ei hän luullakseni mahda mitään. Kumminkin, jos hän aikoo tulla tänne vieraisille silloin tällöin, pitää meidän tietää hänestä jotakin. Aion ryhtyä tiedusteluihin.» XII. Lukukausi päättyi eräänä lauantai-aamuna joulukuun puolivälissä. Maryn arkku oli jo ennen täytetty ja valmis, ja hän saapui se mukanaan asemalle paljon ennen junan lähtöä. Hän oli matkalla kotiin lupa-ajaksi, ja vaikka hän olisi ollut lähdössä matkalle maailman ympäri, ei hän olisi voinut olla onnellisempi. Ja hänen onneensa ja odotukseensa otettiin South Harnississa sydämellisesti osaa. Hänen enojensa kirjeissä ei viimeisten neljäntoista vuorokauden kuluessa ollut ollut juuri muuta kuin iloisia ilmoituksia valmistuksista hänen vastaanottamisekseen. »Laskemme jo minuutteja (kirjoitti Zoeth). Ensimmäiseksi työkseen repii Shadrach joka aamu lehtisen liikaa pois almanakasta. En ole nähnyt häntä milloinkaan ennen niin kiihtyneenä ja levotonna, ja luullakseni on minunkin laitani melkein samoin. Koetan olla kiintymättä maailmallisiin asioihin enempää kuin minun on pakko, mutta nyt näyttää kumminkin siltä, etten voikaan ajatella muuta kuin tyttösemme paluuta kotiin. En ole kumminkaan niin levoton kuin Shadrach, joka on huolissaan, pääsetkö turvallisesti tänne perille. Jumala on ollut meille hyvin hyvä, ja olen varma, että hän luo sinut luoksemme terveenä. Olen tyytyväinen, kun saan uskoa sinut hänen haltuunsa. J. K. Jompikumpi meistä tulee sinua vastaan asemalle.» Kapteeni Shadin kirje oli maailmallisempi, mutta yhtä johdonmukainen. »Koeta nyt päästä sellaiseen junaan, joka tulee tänne suoraan (hän kirjoitti). Älä vain mene siihen, joka menee Woods Holeen. Zoeth on niin levoton ja hermostunut pelosta, että erehdyt, ettei hän anna minulle siunattua rauhaa. Isaiah on melkein samanlainen. Hän lakaisi salin pari kertaa viime viikon kuluessa, ja ellei hän paista kissaa sen kananpoikasen asemesta, jonka hän aikoo tappaa, saamme kiittää onneamme. Olen ainoa laivassa, jolla on vielä järki tallella, ja minä koetankin rauhoittaa heitä. Koeta nyt toimia, että pääset tuohon tarkoittamaani junaan, ja ole varovainen sähköraitiotievaunussa, jos tulet sellaisessa asemalle. Parasta on, ettet mene ensimmäiseen aikomaasi, vaan edelliseen, voidaksesi olla varma, ettet myöhästy. Junasi lähtee asemalta neljännestä yli neljän. Woods Holeen menevä lähtee pari minuuttia aikaisemmin. Varo, ettet mene siihen. Zoeth pelkää sinun erehtyvän, mutta minä nauran hänelle. Älä nyt vain mene väärään junaan.» Mary nauroi lukiessaan noita kirjeitä, mutta hänen henkensä tahtoi kumminkin salpautua. Huolimatta vaarasta matkustaa sähkövaunussa ja huolimatta New Havenin rautatiestä, saapui hän South Harnissiin turvallisesti ja terveenä ja oikeaan aikaan. Ensimmäinen henkilö, jonka hän huomasi asemasillalla, oli kapteeni Shadrach. Hän oli kävellyt edestakaisin siellä viimeiset neljäkymmentä minuuttia. Kapteenikin huomasi hänet heti ja riensi tervehtimään häntä ojennetuin käsin. »Ja siinä sinä siis olet!» huudahti hän riemuissaan. Mary nauroi onnellisena. »Niin, Shad-eno, tässä minä nyt olen», hän sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?» Shadrach katsoi häneen. »Tulimmainen sentään!» oli ainoa, mitä hän sanoi, mutta hän sanoi sen lämpimästi ja päättäväisesti. He ajoivat kotiin yhdessä vanhoilla rattailla. Kun he saapuivat siihen nurkkaan, jossa kauppa oli, luuli Mary, että rattaat pysähdytettäisiin siihen, mutta hän erehtyikin. Kapteeni kiiruhti hevosta ja ajoi vain suoraan eteenpäin. »No mutta, Shad-eno!» huudahti hän. »Etkö aio pysähdyttääkään?» »Mitä? Pysähdyttääkö? Miksi?» »Tervehtiäksemme Zoeth-enoa, tietysti. Hän on kai kaupassa, vai mitä?» Shadrach pudisti päätään. »Eikä ole», hän sanoi. »Hän on kotona.» Mary hämmästyi ja tuli hieman levottomaksi. Toinen Hamilton ja Kumppanin osakas oli hänen kanssaan rattailla, jolloin toisen kaikkien entisten lakien ja South Harnissin liikeperiaatteiden mukaan olisi pitänyt olla kaupassa. Hän tiesi, etteivät enot olleet palkanneet ketään konttoristia eikä apulaista hänen lähtönsä jälkeen. »Mutta — mutta onko Zoeth-eno sitten sairas?» hän kysyi. »Sairasko? Ei tietystikään. Ellei hän osaa käyttäytyä järkevämmin kuin sairastua sinä päivänä, jolloin tulet kotiin, luulen melkein, että voisin hukuttaa hänet. Hän ei ole sairas, ellei», hän lisäsi kuin huomaten jotakin, »hän ole saanut tanssitautia juostessaan ikkunaan ja ikkunasta pois odottaessaan meitä.» »Mutta ellei hän ole sairas, niin miksi hän ei ole kaupassa? Kuka siellä on?» Kapteeni nauraa hihitti. »Siellä ei ole ristinsielua», hän vastasi. »Kauppa on suljettu ja saa ollakin suljettuna koko tämän siunatun illan. Olen sopinut siitä Zoethin kanssa. En tiedä, mutta me halusimme mieluummin saada Abel Snow'n pojan kuin tuon kirotun Annabelin tahi jonkun muun illallisen ajaksi kauppaan, mutta emme saaneetkaan. Katsohan, me haluamme molemmat syödä illallista kanssasi tänään huolimatta kaikista maailman kaupoista, ja Isaiah halusi sitä yhtä hartaasti kuin mekin. Mutta sitten sai Zoeth äkkiä erään päähänpiston. 'Shadrach', hän sanoi, 'vanhan testamentin aikana, kun ihmiset olivat hyvin onnellisia, kuten me nyt, oli heillä tapana uhrata Jumalalle näyttääkseen hänelle, kuinka onnellisia he olivat. Uhratkaamme mekin tämän iltapäivän tulot ja sulkekaamme kauppamme senvuoksi, että tyttösemme tulee kotiin.' 'Mainio suunnitelma', sanoin minä, ja niin me panimme sen toimeen.» Mary katsoi häneen moittivasti. »Ah, Shad-eno», hän sanoi, »teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Teitte kiltisti ja rakastettavasti ajatellessanne sitä, mutta teidän ei olisi pitänyt toteuttaa aiettanne. Teidän ei olisi tarvinnut uhrata mitään minun vuokseni todistaaksenne, että olette iloiset saadessanne minut kotiin.» Shadrach viittasi olkansa yli. »Älä ole milläsikään tuosta uhrauksesta», hän huomautti. »Tuo uhraus on pääasia Zoethin mielestä ja tietysti minäkin yhdyn siihen täydestä sydämestäni. No niin, Jabez Hedges sanoi minulle Rastus Youngin eilen kertoneen hänelle, että hän aikoo tulla ostamaan kaupastamme jonakin iltana kautsukkisaappaat ja uudet öljyvaatteet. Myimme hänelle nuo entiset, joita hän on käyttänyt, neljä vuotta sitten, mutta hän ei ole maksanut niitä vieläkään. Ei, ei, Mary-'Gusta, älä ole milläsikään koko tuosta uhrauksesta. Voin uhrata Rastus Youngilta saamani rahat kahdeksana päivänä viikossa ja ansaita kumminkin jotakin. En ole tietystikään puhunut tästä Zoethille mitään. Meidän on koetettava olla tuollaisten hurskaiden ihmisten mieliksi niin paljon kuin suinkin, ymmärrät kai sen.» Mary hymyili, mutta pudisti päätään. »On hyödytöntä, että puhut minulle tuolla tavoin, Shad-eno», hän sanoi. »Tunnen sinut liiankin hyvin. Nythän on sitäpaitsi joulu jo melkein ovella.» Zoeth tervehti häntä yhtä sydämellisesti, mutta ei kumminkaan niin remuisasti kuin kapteeni Shadrach. Hän tuli Marya vastaan ovelle, ja ensimmäisten suukkosten ja syleilyjen jälkeen työnsi hän tytön käsivarren päähän itsestään ja katsoi häneen. »No voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Ja tämäkö nyt on meidän pieni Mary-'Gustamme, joka on tullut takaisin luoksemme? Minusta tuntuu jotenkin, ettei se voi olla mahdollista.» »Mutta se on, Zoeth-eno», sanoi Mary nauraen. »Ja eikö täällä olekin hyvä olla! No Isaiah», lisäsi hän kääntyen herra Chaseen päin, joka esiliina yllään ja paitahihasillaan, kuten tavallisesti, seisoi nauraen kauempana, »eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?» Isaiahilla oli jotakin sanottavaa ja hän sanoikin sen. »Olen iloinen, kun tulit kotiin», hän ilmoitti. »Taidat voida oikein hyvin? Olet saanut uuden hatun, etkö olekin? Illallinen on valmis.» Aterian aikana sai Mary vastata ahkerasti kysymyksiin, jotka koskivat hänen koulunkäyntiään ja hänen oloaan rouva Wyethin luona. Hän oli kyllä koettanut kertoa kirjeissään kaikki mahdolliset seikat, joiden hän oli luullut huvittavan enoja, mutta nyt nuo seikat muistettiin jälleen, niitä arvosteltiin ja niistä keskusteltiin. »Sepä sattuikin mukavasti silloin, kun tuo nuori Smith tuli luoksenne päivällisille», huomautti herra Hamilton. »Luullakseni hämmästyit hieman nähdessäsi hänet, vai mitä?» Mary hymyili. »Tietysti», hän myönsi, »mutta luullakseni hän hämmästyi enemmän, Zoeth-eno.» Kapteeni Shad nauroi sydämellisesti. »En ihmettele sitä ollenkaan», hän sanoi. »Hänellä ei kai nyt ollut kärpäspaperia housuissaan, vai oliko? Eikö? Mutta sehän oli sulaa laiminlyöntiä. Ehkä hän ajatteli, että kärpäsaika on ollutta ja mennyttä. Hän näytti minusta todellakin kiltiltä nuorukaiselta, kun hän oli täällä tuona kesänä. Hän on vanhempi nyt. Onko hän vielä entisen näköinen?» »On, luullakseni. En saanut keskustella hänen kanssaan pitkää aikaa.» Isaiah näytti ajattelevan, että oli jo aika hänenkin kysyä jotakin. »Hän on kai yhtä hyvännäköinen kuin ennenkin, vai kuinka?» hän huomautti. Maryllä oli hyvin hauskaa. »On, luullakseni», hän vastasi. »Mutta mitä maailmassa hänen ulkomuotonsa teitä liikuttaa, Isaiah?» Isaiah pani parastaan voidakseen olla niin salaperäisen näköinen kuin suinkin. Hän iski silmää isännilleen. »En minä siitä nyt niin erikoisesti välitäkään», hän selitti, »mutta en tiedä, miten muutamat ihmiset siihen suhtautuvat.» Hän nauroi aivan katketakseen. Mutta kapteeni Shadrachia ei naurattanut ollenkaan. »Muutamat ihmisetkö?» hän toisti purevasti. »Mitä sinä oikeastaan puhutkaan? Mitkä ihmiset?» »En aio ilmaista sitä. Sanoin vain — muutamat ihmiset. Tiedät, mitä tarkoitan, etkö tiedäkin, Mary-'Gusta?» Mutta ennenkuin Mary ennätti vastata, sanoi kapteeni jälleen: »Ei hänkään ymmärrä tarkoitustasi», sanoi hän painavasti. »Tämä riittää jo siitä asiasta, Isaiah. Älä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet, Isaiah.» Itsetyytyväisyyden hymy hävisi Isaiahin kasvoilta ja sitä seurasi hämmästynyt ja oikeudenmukainen suuttumus. »Mitä, mitä sanoittekaan?» hän änkytti. »Miten nimitittekään minua?» »En ole nimittänyt sinua miksikään. Neuvoin sinua vain hieman, siinä kaikki. No niin, Mary-'Gusta, jos olet syönyt jo tarpeeksesi, menemme sinä, minä ja Zoeth saliin, jossa saamme keskustella ja minä voin tupakoida. Voin aina puhua paremmin silloin kun on täysi höyry päällä. Tule nyt, Zoeth, Isaiah haluaa tyhjentää pöydän.» Mutta herra Chasen ajatukset eivät olleet juuri kiintyneet pöydän tyhjentämiseen nyt. Hän riensi kapteeni Shadrachin ja saliin vievän oven väliin. »Kapteeni Shad Gould», hän sähisi, »puhuitte äsken jotakin tyhmeliinistä. Kuka tässä on tyhmeliini? Haluan tietää heti, ketä tarkoitatte.» Kapteeni murisi. »Ole vaiti!» hän huomautti. »En ole milloinkaan osannut ratkaista arvoituksia. Ole nyt järkevä, Isaiah. Siirry pois tieltä, että pääsemme menemään.» »Ette mene minnekään, kapteeni Shad! Te vastaatte minulle, ennenkuin poistutte tästä huoneesta. Kuka on tyhmeliini? Haluan tietää, kuka sellainen on.» Kapteeni Shad hymyili. »Mene postitoimistoon ja kysy joltakin virkamieheltä», hän ehdotti. »Sano heille, että aiot esittää heille kolme arvoitusta. Kas niin», hän lisäsi hyväntuulisesti työntäen vihaisen Isaiahin pois tieltä. »Älä sulje pääväylää enää. Kaikki on nyt hyvin, Isaiah. Olemme olleet siksi kauan laivatovereita, ettemme rupea nyt tappelemaan. Suututit minut hieman, siinä kaikki. No, tulkaahan nyt.» Pari tuntia myöhemmin, kun Mary oli vastannut kaikkiin kysymyksiin, joita kapteeni Shad oli keksinyt, ja kun hän oli saanut vastaukset kaikkiin omiinsa ja mennyt huoneeseensa yöksi, kääntyi herra Hamilton toverinsa puoleen ja huomautti lempeästi: »Shadrach, miksi suutuit Isaiahille niin hirveästi illallispöydässä? Luulin sinun jo tarttuvan häntä tukasta kiinni.» »Joskus minä siihen vielä tartunkin», murahti Shad, »ellei hän pidä leipämyllyään kiinni silloin kun hänen pitää. Kuulit kai, mitä hän sanoi?» »Kuulin kyllä. Tarkoitat hänen puhettaan tuon Smithin pojan ulkomuodosta?» »Aivan niin. Ja Mary-'Gustan ilmoitusta, miten kaunis hän on. Sellaista moskaa!» »Niin, kyllä ymmärrän, mutta Isaiah laski vain leikkiä.» »Leikkiäkö? No niin, olkoon hän vaikka leikillinen almanakka, mutta hänen ei tarvitse koettaa laskea moista leikkiä tyttösemme läsnäollessa. Sopiiko nyt sellainen, että hän puhuu miehistä, niiden ulkomuodosta ja toveruudesta hänelle? Sellaista voidaan kyllä odottaa noilta kauppamatkustaja-toljakkeilta, jotka tulevat kauppaamme, mutta tuollaisen parkkinahkaisen kuvapatsaan kuin Isaiah Chase on, pitäisi ymmärtää enemmän. Emme halua, että tytön päähän ajetaan sellaisia mielikuvia.» Zoeth hieroi leukaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vaitiolonsa tuntui ärsyttävän hänen toveriaan. »Sano nyt, haluammeko?» toisti kapteeni tiukasti. Zoeth huokaisi. »Emme, Shadrach», hän myönsi. »Emme, luullakseni, mutta —» »Mutta mitä?» »No niin, meidän on kumminkin mukauduttava siihen, että tuollaiset huomautukset löytävät vastakaikua sellaisten nuorten sydämissä kuin Mary-'Gustakin on.» »Lorua! En luule, että tyttösellämme on ollenkaan taipumusta sellaiseen.» »Ehkä ei nyt, mutta se tulee kumminkin jonakin kauniina päivänä. Emme saa olla itsekkäitä, Shadrach. Tulee olemaan hirveän vaikeata luovuttaa hänet jollekin toiselle, mutta jos tuo joku toinen on hyvä mies, ystävällinen, suora ja rehellinen, koetan minä ainakin olla valittamatta. Mutta, Shadrach, jos sitten näyttäytyisikin, että hän onkin toisenlainen. Otaksukaamme, että hän tekee samanlaisen erehdyksen kuin minäkin, ja —» Hänen ystävänsä keskeytti. »Ssh, ssh!» hän kuiskasi nopeasti. »Älä puhu niin, Zoeth. Tule nyt jo nukkumaan», hän lisäsi nousten tuolistaan. »Juuri äsken moitin Isaiahta, että hän puhuu miehistä ja sellaisesta, ja täällä me nyt olemme istuneet puhumattakaan muusta. Jos kuulet minun sanovan unissani tänä yönä 'tyhmeliini', on sinun ymmärrettävä, että puhun itselleni, siinä kaikki. Tule nyt yläkertaan, Zoeth, ja rupea nukkumaan.» Seuraavana aamuna hämmästytti Mary enonsa ilmoittamalla heille, että niin pian kuin hän on auttanut Isaiahta aamiaisastioiden pesussa ja vuoteiden korjaamisessa, hän tulee kauppaan. »Mutta miksi?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti. »Tietysti olisimme hyvin iloisia, jos saisimme sinut toveriksemme sinne, mutta Zoeth ja minä otaksuimme kumminkin, että aiot käydä vieraisilla toisten tyttöjen luona tänään.» »Enkä aio. Jos he haluavat puhutella minua, voivat he tulla tänne. Aion lähteä kauppaan sinun ja Zoeth-enon kanssa. Haluan auttaa teitä myymään noita joulutavaroitanne.» Toverukset katsoivat toisiinsa. Zoethkin oli halukas vastustamaan. »Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi, »sellainen ei voi tulla kysymykseenkään, että minä ja Shadrach-enosi antaisimme sinun myydä tavaroita tuolla kaupassa. Emme halua kuulla puhuttavankaan sellaisesta.» »Emme mitenkään, ei vaikka mikä olisi?» selitti Shadrach kiihkeästi. »Kaikkea sitä nyt kuuleekin!» »Miksi ei? Olenhan myynyt siellä ennenkin paljon tavaraa.» »En välitä siitä, vaikka oletkin, mutta nyt et myy enää. Siinä ei ollut mitään moitittavaa silloin kun olit vielä tyttönen, south-harnissilainen, kuten me muutkin, mutta nyt se ei enää sovi, kun olet bostonilainen nuori neiti, joka opiskelee siellä jatko-opistossa tahi miten sitä nyt sanotaankaan, lop —» »Lopettelee kouluaan, Shadrach», korjasi herra Hamilton. »No olkoonpa nyt miten tahansa, tiedän kumminkin, että loppuni olisi käsissä, jos minun pitäisi mukautua sellaisiin hienouksiin. Nyt olet kumminkin siellä, Mary-'Gusta, kuten muutkin nuoret neidit, ja niinkuin jo sanoinkin —» Mutta Mary keskeytti. »Hsh, Shad-eno!» hän komensi. »Vaikene heti, sillä sinä puhut paljasta tyhjää. Olen south-harnissilainen tyttö enkä mikään muu neiti. Pääsyy, miksi olin niin onnellinen päästessäni kotiin joululomaksi, oli ensiksikin se, että saan puhutella sinua, Zoeth-enoa ja Isaiahta, asua taasen kotona, hoitaa hevosta, kissaani ja kanoja, ja sitten se, että saan auttaa teitä noiden joulutavaroiden myymisessä. Tiedän vallan hyvin, että olette apuni tarpeessa. Olen aivan varma, että olette olleet kuin seitsemän syllän vedellä, kun en ole ollut auttamassa teitä. Sanokaa nyt rehellisesti ja suoraan, ettekö olekin?» »Emme ollenkaan», väitti kapteeni ylpeästi, turmellen kumminkin kiellon vaikutuksen sanomalla lisäksi, vaikka hänen toverinsa ei aikonutkaan puhua mitään: »Ole vaiti, Zoeth! Emme ole kumpikaan olleet hänen apunsa tarpeessa.» Mary nauroi. »Shad-eno», hän sanoi, »en usko sinua. Aion kaikissa tapauksissa lähteä sinne heti katsomaan. Tulkaa kanssani!» Hän ei sanonut mitään siitä, mitä hän näki kaupassa, vaan työskenteli kovasti puoleen päivään saakka. Huolimatta toveruksien vastaväitteistä ja kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin harmistuneihin liikemiehiin kuin häiritseviin kärpäsiin, joita aina hätistellään pois, hän jatkoi vain työtään järjestäen, uudistaen, tomuttaen, kirjoittaen hintalappuja ja selkänimiöitä, tehden kaikkea ja palvellen väliajoilla ostajia. Keskipäivällä, kun hän Zoeth-enon kanssa lähti kotiin päivälliselle, tunsi hän olevansa jokseenkin tyytyväinen. »Tietysti siellä on vielä paljonkin tekemistä», hän sanoi, »mutta nyt ovat tavarat kumminkin enemmän sen näköisiä, kuin ne olisi aiottu myytäviksi, eikä sellaisia, kuin ne olisi koottu valmiiksi kasaan pois vietäviksi ja haudattaviksi.» Iltapäivän kuluessa kävivät Hamilton ja Kumppanin kaupassa melkein kaikki South Harnissin asukkaat ja illalla oli siellä melkein tungos. Uutinen, että Mary-'Gusta Lathrop oli tullut kotiin ja auttoi nyt enojaan kaupassa, oli levinnyt nopeasti ja siitä puhuttiin yleisesti. Suurin osa niistä, jotka tulivat kauppaan, eivät tulleet sinne ostaakseen, vaan senvuoksi, että he halusivat nähdä, mitä tuo muodikas koulunlopettaminen on vaikuttanut tyttöön. Ihmiset näyttivät kumminkin yleisesti ajattelevan, ettei se ollut muuttanut tyttöä ollenkaan. Suurimmasta osasta oli tuollainen tulos hyvin toivottava, mutta muutamat arvostelivat kumminkin sitä. Noiden arvostelijoiden joukossa oli rouva Rebecca Mullet, jonka tytär, Irene, oli myöskin tuollaisessa koulussa lopettamassa opintojaan. »No niin!» sanoi rouva Mullet päättäväisesti, kun hän miehensä kanssa poistui kaupasta. »No niin, jos Mary-'Gusta on näyte siitä, mitä tuo koulu voi saada aikaan jossa hän käy ja johon he uhraavat rahansa, olen hyvin iloinen, ettemme lähettäneet Renaamme sinne. Eikö niin, Christopher?» Herra Christopher Mullet, joka oli juuri muutamia päiviä sitten saanut laskun tyttärensä opinnoista, sanoi kiihkeästi: »Voit olla siitä aivan varma. Renan kouluuttaminen maksaa nytkin jo tarpeeksi meidän tarvitsematta lähettää häntä mihinkään kalliimpaan oppilaitokseen.» Hänen vaimonsa ei ollut kumminkaan odottanut aivan tällaista vastausta. »Hm!» hän murahti kärsimättömästi. »Toivon, että voisit olla parikaan minuuttia puhumatta turhia. Luultavasti kerrot jokaiselle, ettet senvuoksi voi hankkia itsellesi uutta päällystakkia, kun Rena käy koulua. Sinun pitäisi olla ylpeämpi tytöstäsi kuin uudesta palttoosta, ainakin minun mielestäni.» Herra Mullet mumisi jotakin siinä tarkoituksessa, että hän oli aivan varma, ettei hän voinut ylpeillä nykyisellä palttoollaan. Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan tuota valitusta. »Saat olla ylpeä Irenestä, kun hän tulee kotiin», sanoi hän. »Hän ei ole silloin samanlainen kuin tuo Mary-'Gusta, joka seisoo tiskin takana myymässä tavaroita.» »Kuulehan, Becky, miksi hän ei saisi tehdä sitä? Hän on aina myyskennellyt tavaroita, ja juuri tuon saman tiskin takana. Ja hän osaakin myydä niitä», lisäsi hän nauraa hihittäen muistaessaan jotakin. Rouva Mullet katsoi häneen. »Kyllä», hän sanoi venytellen ja ivallisesti, »ainakin muutamille ihmisille. Sen huomaa, kun katselee sinuakin, jolla on sylillinen kaikenlaista joulurihkamaa mukanasi. Sinä et ollut enemmän noiden tavaroiden tarpeessa kuin lentokoneenkaan. Miksi ostit ne? Kerro se minulle.» Christopher pudisti päätään. »Herranen aika, enhän minä tiedä», hän myönsi. »Minulla ei ollut aikomustakaan ostaa niitä, mutta ryhtyessämme keskusteluun näytteli hän samalla minulle noita tavaroita. Minä katselin niitä ja —» »Häntä myöskin! Älä puhu minulle turhia! Maailmassa ei mikään tyhmeliini voita vanhaa tyhmeliiniä — ja tuollainen vanha tyhmeliini on pahin kaikista.» Hänen miehensä, joka oli tavallisesti taipuvainen ja hyvin kärsivällinen avioliitossaan, osoitti nyt olevansa odottamattoman kiihkeä. »No niin, sanon sinulle tämän, Becky», hän sanoi. »Ainakin, mitä minä ymmärrän, on Mary-'Gusta oikeassa. Ensiksikin hän on kaunis kuin kuva, ja toiseksi hänellä on omiakin rahoja käytettävänään ja sitten hän on oleskellut ihmisten luona, joilla on paljon enemmän. Kaikki nuo asiat riittävät turmelemaan melkein jokaisen tytön, mutta hänelle ne eivät ole voineet mitään. Hän on tullut kotiin olematta ollenkaan pöyhkeä, keimaileva, ajattelematon ja ylpeä, vaan hän on yhtä järkevä, käytännöllinen ja ystävällinen ihmisille kuin ennenkin, ja se on paljon se. Jos Renamme vain osoittautuu olevansa samanlainen tyttö kuin Mary-'Gusta Lathrop, olen kyllä ylpeä hänestä äläkä sinä sitä unhota.» Ja näin päättyi keskustelu Mullet'in perheessä sinä iltana. Mutta jos olikin muutamia, jotka olivat taipuvaisia arvostelemaan, kuten rouva Mullet'kin, oli kumminkin toisia, jotka olivat samaa mieltä kuin herra Mullet'kin, ettei Maryssä ollut mitään vikaa. Ja järjestämällä joulutavarat uudestaan ja näyttelemällä niitä auttoi hän enojaan pääsemään niistä erilleen. Todellisuudessa piti heidän kolme päivää ennen joulua palkata Annabel apulaismyyjättäreksi noiksi päiviksi. Kaupassa oli oikea tungos, erittäinkin iltaisin, ja Zoeth ja kapteeni Shad huomasivat ensimmäisen kerran moneen kuukauteen olevansa tuottavan kauppaliikkeen johtajia. »Näyttää hyvältä, kun näkee niin paljon nuoria täällä, vai mitä, Zoeth?» huomautti kapteeni. »Eikä ainoastaan tyttöjä, vaan myöskin nuorukaisia. En muistakaan, milloin olisin nähnyt niin paljon nuoria miehiä täällä. Kuka tuo nuori keikari on, jota Mary-'Gusta juuri palvelee? Tarkoitan tuota, jolla on niin hullunkurinen päällysnuttu. Salomon ei kaikessa kunniassaan ollut niin vaatetettu kuin hän. Hän on kai joku bostonilainen, vai mitä? En tunne häntä kumminkaan.» Zoeth katsoi Maryyn ja ostajaan. »Hm!» hän sanoi. »Luullakseni et ole puhdistanut silmälasejasi äskettäin, Shadrach. Dan Higginshän siellä on.» Niin, herra Higginshän siellä todellakin oli. Hän oli tullut kotiinsa, saatuaan muutamia päiviä lomaa tuosta väsyttävästä ruumisarkkujen myynnistä. Hän oli pukeutunut kuten ennenkin kaupunkilaisvaatteihin, joiden loisto, kuten kapteeni Shad sitten jälkeenpäin huomautti, »olisi varmasti huikaissut sokeankin silmät». Danielin syli oli jo täynnä tavaroita, ja hän ja Mary seisoivat nyt sen pöydän ääressä, jolle oli asetettu näytteille leikkikaluja ja pelejä. Mary katseli leikkikaluja, mutta herra Higgins — ei. Toverukset katsoivat pariin hetkisen ja Shadrachin muoto synkistyi. »Hm», hän murahti. »Daniel koettaa etsiä jotakin, josta hänen pieni veljensä voisi pitää», selitti Zoeth. »Aivan niin», huomautti kapteeni kuivasti. »Minusta hän on paremminkin sen näköinen, kuin hän olisi löytänyt jotakin, josta hän itse pitää hyvin paljon. Kuulehan, Mary-'Gusta, minä lopetan kaupat Danin kanssa. Tiedustele, mitä rouva Nickerson haluaa, ole nyt niin kiltti.» Aattoiltana loppui tuo suuri liike Hamilton ja Kumppanin kaupassa. Seuraava viikko, viimeinen Mary-'Gustan lomasta, oli varmastikin muodostuva ikäväksi. »Meillä ei ole silloin muuta tekemistä kuin vaihtaa ihmisten saamia lahjoja», ennusti kapteeni Shadrach. »Meidän on annettava heille jotakin, jota he haluavat, ja otettava takaisin sellaista, jota emme halua. Tuollainen kauppa on samanlaista kuin lapioisi sumua vuorille, enemmän liikuntoa tuottavaa kuin hyödyttävää.» Joulu muodostui hauskaksi tuossa rannalla olevassa valkoisessa talossa ja toi mukanaan monta yllätystä. Aluksi on meidän mainittava lahjat, jotka oli asetettu lautasten viereen aamiaispöydälle. Mary oli ostanut lahjoja kaikille, kapteeni Shadrachille, Zoethille ja Isaiahille. Niiden joukossa ei tietystikään ollut mitään kallisarvoista tavaraa, mutta jokainen niistä oli valittu lahjan saajan makua ja taipumuksia silmälläpitäen, ja oli aivan varmaa, että valinta oli onnistunut. Isaiah näytteli ylpeänä taskuveistään, joka oli kuin työvälinelaatikko pienoiskoossa. Siinä oli neljä terää, korkkiruuvi, meisseli, taltta, nappikoukku ja paljon muutakin, minkä Luoja vain tietää. »Katsokaahan tätä!» huudahti Isaiah näytellen veistään, joka lepäsi kuin siili hänen kämmenellään. »Oletteko nähneet milloinkaan tällaista? Jos tulee kysymykseen, niin ei ole olemassa mitään, mitä ei voi tehdä tällä veitsellä. Joka kerta, kun tarkastelen sitä, löydän siitä jotakin uutta. Nyt arvailen juuri, mikä tämäkin on», hän sanoi viitaten muutamaan hyvin suureen ja julman näköiseen välineeseen, joka pisti esille tuosta terässekasotkusta. »Luullakseni olen selvillä, mihin näitä muita välineitä tarvitaan, mutta en ymmärrä, mihin tätä käytetään. Mihin luulette tätä käytettävän, kapteeni Shad?» Shadrach katsoi. »No mutta onhan se vallan selvää», hän sanoi vakavasti. »Sehän on korppusorkkarauta.» »Mikä?» »Korppusorkkarauta. Sillä voidaan avata tuollaisia kivikovia piirakoita, jollaisia leivoit meille viime viikolla. Sinun pitää vain porata reikä piirakan toiseen päähän, pistää sitten tuo sinne sisään ja vääntää kuori irti. Kätevä ase, Isaiah! Minä —» »Ah, menkää suolle!» keskeytti suuttunut Isaiah. »Mielestäni syötte aivan tarpeeksi piirakoitani, kuoriani ja muutakin.» Sitten seurasi tuo suuri yllätys, jonka toverukset olivat valmistaneet ihailemalleen kasvatille. Mary löysi lautasensa vierestä pienen soikean kääryn, joka oli kiedottu hopeapaperiin ja johon oli kirjoitettu: »Mary-'Gustalle Shadrach- ja Zoeth-enoilta. Hauskaa joulua!» Tuossa kääryssä oli pahvikotelo, kotelossa nahkarasia ja rasiassa kaunis kultakello ketjuineen. Mary huudahti ihastuksesta ja kiitteli onnellisena lahjoittajien selitellessä ja hymyillessä mielissään. »Mutta teidän ei olisi pitänyt olla niin tuhlaavaisia, ei ollenkaan», vastusteli Mary. »Se on hyvin sievä ja toivoinkin kelloa enemmän kuin mitään muuta, mutta tämänhän on täytynyt maksaa äärettömästi.» »Eikö mitä», vastusteli kapteeni. »Saimme sen alennetulla hinnalla. Edgar Emeryn veljenpoika matkusti liikeasioissa Providenceen ja hän valikoi sen sieltä meille. Se ei maksanut hetikään niin paljon kuin olimme luulleet, vai mitä, Zoeth? Kun ostetaan tavaroita tukkuhintoihin, voidaan melkein aina otaksua, että ne saadaan vielä halvemmalla kuin oli luultukaan.» Mary hymyili tälle hieman mutkalliselle selitykselle, mutta pudisti kumminkin päätään. »Olen varma, että se on maksanut paljon enemmän kuin teidän olisi pitänyt siitä maksaa», sanoi hän. »Mutta sinähän pidät siitä, etkö pidäkin?» kysyi Zoeth toivovasti. »Kysyitkö, pidänkö? Ah, Zoeth-eno, et voi käsittääkään, miten siitä pidän! Voisiko kukaan olla pitämättä noin kauniista kapineesta?» »Miltähän se näyttää noihin muihin kelloihin verrattuna, jollaisia muilla tytöillä on tuolla Bostonin koulussa?» kysyi Shadrach huonosti salatulla levottomuudella. »Emme halua, että tyttösellämme on huonompi kello kuin heillä.» Vastaus oli kumminkin niin innostunut, että se tyydytti kapteenin ja herra Hamiltonin täydellisesti. »Olen varma, ettei koulussamme ole ainoatakaan tyttöä, jonka kello on omistajalleen niin arvokas kuin tämä on minulle», selitti Mary. »Lupaan käyttää sitä ja pitää siitä koko ikäni.» Toverukset huokaisivat helpotuksesta. Oliko kello tarpeeksi hieno heidän Mary-'Gustallensa, se kysymys oli aiheuttanut heille paljon huolta ja ollut monen keskustelun aiheena. Ja sitten Isaiah, puhuen tavalliseen tapaansa hyvin sopimattomia, heitti tiilenpalasen yleisen tyytyväisyyden vesilätäkköön. »Niin se on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Voit käyttää sitä koko ikäsi ja sitten kun sinusta tulee vanha nainen ja joudut naimisiin, ja kun sinulla on lastenlapsia, voit antaa sen niille.» Kapteeni Shadrach, joka oli jo tarttunut lautasliinaansa kiinnittääkseen sen leukansa alle, kääntyi tuolissaan ja tuijotti mitään aavistamattomaan kokkiin. »Tulimmainen sentään», hän huudahti painokkaasti, »tuo mieshän on aivan hullu. Hän on varmaankin rakastunut, sillä muuta vaivaa ei hänellä nähtävästi ole. Hän ei voi puhuakaan muusta kuin naimisiinmenosta. Aiotko solmia avioliiton jonkun kanssa, Isaiah?» »Minäkö? Mitä roskaa te nyt taasenkin puhutte?» »Kuka on tuo onnellinen nainen?» »Sellaista onnellista naista ei ole olemassakaan. Älkää nyt olko naurettava. Sanoin vain, että kun Mary-'Gusta tulee vanhaksi, menee naimisiin ja —» »No siinähän sitä nyt taasen ollaan! Menee naimisiin ja saa lapsia? Eikö sinun mieleesi ole milloinkaan juolahtanut, että olet hieman liian ennenaikainen?» »En ole milloinkaan puhunut lapsista. Sanoin vain, että kun hän tulee vanhaksi ja saa lastenlapsia, niin —» »Lastenlapsia? Tuohan on vieläkin ennenaikaisempaa. Ruvetkaamme nyt kaikki, Herran nimessä, syömään aamiaista! Muuten rupeaa Isaiah muutamien minuuttien kuluttua puhumaan meille kolmannesta tahi neljännestä polvesta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen tähän nykyiseenkin.» Samana iltana levolle menon aikaan, kun toverukset erosivat ylävälikössä mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa, sanoi Zoeth: »Shadrach, tämä on ollut hyvin hauska joulu meille kaikille, eikö olekin?» Kapteeni Shadrach nyökäytti tarmokkaasti päätään. »On varmasti!» hän myönsi. »En muista, olenko milloinkaan elämässäni viettänyt hauskempaa.» »En minäkään. Ihmettelenpä —» »Ah, anna tulla vain. Mitä odotat? Mitä siinä ihmettelet?» »Ihmettelinpähän vain, onko meillä oikeutta olla näin onnellisia.» »Oikeuttako?» »Niin. Olemmeko olleet tarpeeksi hyviä tänä vuonna ansaitaksemme näin täydellisen onnen?» Shadrach nauroi. »En aio ruveta todistelemaan mitään omasta puolestani», hän sanoi kuivasti, »mutta muistaakseni et sinäkään, Zoeth, ole tehnyt mitään suurempia syntejä. Olet tietysti voinut olla juovuksissa ja rähistä sillä aikaa kuin olin Mary-'Gustan kanssa Bostonissa, mutta uskallan kumminkin epäillä sitä.» »Hoh, hoh, Shadrach! Älä laske leikkiä vakavista asioista. Tarkoitan, olemmeko noudattaneet Jumalan tahtoa niinkuin meidän olisi pitänyt? Olemme kyllä koettaneet, minusta ainakin tuntuu siltä, mutta en tiedä, olemmeko onnistuneet. Kumminkin on minulla koko tämän illan ollut kummallinen tunne siitä, että nousuvesi on virrannut kaikkien näiden vuosien kuluessa, jotka Mary-'Gusta on elänyt kanssamme, sinun, minun ja hänen ylitseen, mutta että se nyt alkaa virrata takaisin päin.» Kapteeni nauroi. »Ja tuotako sinä sanot kummalliseksi tunteeksi?» hän huudahti. »Zoeth, minullakin on ollut kummallinen tunne, mutta minä ainakin tiedän sen syyn. Sen ovat aiheuttaneet paistettu kalkkuna, luumuputinki, lihapiirakat ja Herra ainoastaan tietää, mitkä muut. Kun pari sellaista vanhaa ruhoa kuin sinä ja minä tukimme nahkaamme tuollaista törkyä, ei voida ollenkaan ihmetellä, että meillä on tunteita. Hyvää yötä, laivatoveri.» XIII. Uudenvuoden jälkeisenä päivänä palasi Mary Bostoniin ja kouluun. Pitkä talvilukukausi, jota Madeline Talbott, jonka isä oli tuomari, sanoi »kovaksi rangaistukseksi», alkoi. Bostonin kuuluisat itätuulet, jotka ovat niin tervetulleet kesällä ja niin raa'at ja läpitunkevat talvella, lupasivat entiseen tapaansa lunta ja lumisohjua, joten käveleminen Pinckney-kadulta kouluun ja koulusta takaisin ei tuntunut aina kovinkaan hauskalta. Rouva Wyeth sai kaulansa hieman kipeäksi ja neiti Pease vilustui ja sai yskän, mutta he selittivät kumminkin yksimielisesti, että nuo taudit johtuivat kokonaan heidän omasta typeryydestään eivätkä ollenkaan ilmastosta, jonka, ollen kuten hekin kokonaan bostonilaista, piti ollakin sopivassa määrin kylmää. Onneksi säästyi Mary sekä kylmältä että sairaudelta. Kävelyt kaikenlaisessa ilmassa tekivät hänelle hyvää, ja hänen punaiset poskensa ja kirkkaat silmänsä olivat päteviä todistajia siitä, että hän oli terve. Hän edistyi hyvin opinnoissaan, ja Cabot'n neidit, joita ei ollut niinkään helppo tyydyttää, olivat selvästi hyvin mieltyneet häneen. Kotona taasen — hän oli oppinut nimittämään rouva Wyethin mukavaa taloa kodikseen, jota ei tietystikään voitu verratakaan South Harnississa olevaan todelliseen kotiin, pidettiin hänestä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut ainoastaan emännän, vaan myös neiti Peasenkin suosikki, neiti Peasen, joka oli melko oikullinen ja jonka ystävyyttä oli melkein mahdoton saavuttaa. Nuo molemmat naiset keskustelivat usein tytöstä. »Hän on erikoinen», sanoi neiti Pease muutamassakin tilaisuudessa. »Kun otetaan huomioon hänen aikaisemmat mahdollisuutensa, ovat mielestäni hänen käytöksensä ja itsehillitsemiskykynsä täydelliset. Hän on aivan ihmeellinen.» Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä. Häntä ilahdutti kyllä, että Marya kehuttiin, mutta hän ei voinut hyväksyä ystävättärensä käyttämiä sanoja. »Herran nimessä, Letitia», hän sanoi, »älä nimitä häntä niin. Tuo sana 'ihmeellinen' tuo aina mieleeni Crummelin lapsen kertomuksesta Nicholas Nicklebyn, tuon, jolla oli viheriä auringon varjostin ja valkoinen puku.» Neiti Pease hymyili sellaisen ylevää hymyä, jota on oikaistu, mutta joka itse aikoo neuvoa toista. »En ymmärrä, miksi juuri tuon sanan pitää tuoda tuo mainitsemasi henkilö mieleesi», hän sanoi. »Jos muistan oikein, ja minut on kasvatettu Dickensin hengessä, oli hän 'ilmiö' eikä mikään 'ihme'. Se ei kumminkaan vaikuta suuriakaan, miten sinä ja minä nimitämme Mary Lathropia, sillä sitä ei kuitenkaan voida kieltää, että hän on erinomaisen hyvin kasvatettu, sieväkäytöksinen ja kohtelias tyttö, jonka —» »Hän on sitäpaitsi suloinen ja terve», keskeytti rouva Wyeth lopettaen lauseen. »Tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin, Letitia Pease. Ja sinä tiedät minun tietävän sen. No, mitä sinulla on mielessäsi sellaista, joka koskee Marya? Tiedän siellä olevan jotakin, koska olet vihjaillut siitä jo toista viikkoa. Sano se nyt.» Neiti Pease oli salaperäisen näköinen. »Ah, minulla on vain muudan suunnitelma», hän sanoi. »En voi kertoa sinullekaan, Emily, vielä millainen se on. Katso, se ei ole todellisuudessa mikään suunnitelma, vaan jonkunlainen aate. Marykaan ei tietysti tiedä siitä vielä mitään.» »Hm! Onko tuo suunnitelma tahi aate, sano sitä nyt miksi vain haluat, hauskakin? Tarkoitan, tuntuuko se hänestäkin hauskalta, kun hän kuulee sen?» »Toivon ainakin niin.» »Kuulehan nyt, Letitia», sanoi rouva Wyeth epäilevästi, »et suinkaan suunnittele mitään naurettavaa hentomielistä yllätystä tuolle lapselle, ethän? Toivoakseni et suunnittele avioliittoa hänelle?» »Avioliittoako? Mitä sinä nyt puhutkaan? Jos tarkoitat, että koetan saada hänet naimisiin jonkun miehen kanssa», hän korosti ivallisesti mies-sanaa, »on minun totisesti torjuttava sellainen luulo.» »Hm! No niin, jos hän joskus menee naimisiin, toivon hänen saavan oikean miehen eikä miehen jäljennöstä. Hyvä on, Letitia. Olen iloinen, ettei suuri aatteesi, olkoon se nyt millainen tahansa, koskenut sitä asiaa!» »Ei tietystikään. Tunnet ajatukseni avioliitosta, Emily Wyeth. Ja mitä tuollaiseen puhemiehen toimeen tulee, voidaan sinua epäillä paljon enemmän sellaisesta kuin minua. Tuo nuori sukulaisesi Sam Keith on ruvennut käymään täällä hyvin usein viime aikoina. Hän voi uskotella tulevansa tänne vain puhutellakseen sinua, mutta minä uskallan kumminkin epäillä sitä suuresti.» Rouva Wyeth hymyili julmasti. »Samuel on kyllä ollut täällä nykyään melko usein», hän myönsi, »mutta älä ole huolissasi senvuoksi, Letitia. Olen pitänyt tuota nuorukaista silmällä. Samuel on yhtä herkkä kauniille tytöille, kuin lapset tuhkarokolle. Ja hänen kohtauksensa muistuttavat minua tuhkarokosta yhtä paljon kuin jostakin muusta nopeasti tulevasta taudista, joka alussa aiheuttaa korkean kuumeen ja vie ihmisen hourioon, mutta jonka tuottama kuume pian laskee, potilaan parantuessa sitten nopeasti. Tätä puuskaa emme tarvitse ollenkaan pelätä, sillä tässä ei ole mitään vaaraa eikä tartuntaa olemassakaan. Mary ei suhtaudu hänen kosiskeluunsa ollenkaan vakavasti.» »Entä sitten tuo toinen nuorukainen, Smith, vai mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan? Hän on ollut täällä pari kertaa joulun jälkeen.» Rouva Wyeth näytti nyt menettävän kärsivällisyytensä. »No, mitä hänestä?» hän kysyi tiukasti. »Ei mitään minun tietääkseni, mutta ehkä —» »Siinä ei ole minkäänlaista ehkää. Tuo Smithin poika näyttää olevan melko kiltti nuorukainen ja melko järkeväkin noin nuoreksi rasavilliksi. Kuulemani mukaan ovat hänen vanhempansa, vaikka he asuvatkin tuolla Lännessä jossakin kaivoksessa, karjatalossa tai jossakin sellaisessa, kunnioitettavia henkilöitä. Miksi hän ei saisi tulla katsomaan Marya silloin tällöin ja miksi ei Mary saisi puhutella häntä? Armollinen Luoja, millainen tästä maailmasta mahtaisi tullakaan, elleivät nuoret henkilöt saisi seurustella keskenään! Älä sano minulle, ettei sinulla ole ollut nuoria miestuttuja ollessasi nuori tyttö, Letitia, sillä en usko sinua kumminkaan.» Neiti Pease suoristautui tuolissaan. »Ei ole ollenkaan luultavaakaan, että sanon sellaisia mahdottomuuksia», hän tiuskaisi. Siis sai tuo nuori miestuttava tulla silloin tällöin, ei kumminkaan liian usein, sillä siitä piti rouva Wyeth huolta. Vaikka hän ei saanut tullakaan niin usein kuin häntä ehkä olisi haluttanut, hän tuli kumminkin ja tuttavuus muuttui vähitellen ystävyydeksi. Silti ei kukaan, lukuunottamatta ehkä tuota hentomielistä neiti Peasea, voinut aavistaakaan, että tuo tuttavuus voisi kehittyä muuksikin kuin ystävyydeksi. Ei Mary sitä varmastikaan aavistanut eikä luultavasti Crawfordkaan silloin vielä. Hän piti kyllä Mary Lathropista. Hän oli hyvin kaunis tyttö, mutta ollen erilainen kuin muut kauniit tytöt, jotka hän tunsi ja koska kauniit ylioppilasjalkapallokuuluisuudet ovat aivan erikoisasemassa muihin ihmisiin nähden, tunsi Crawford sellaisia paljonkin — ei Mary katsonut ihailevasti hänen silmiinsä, ei pitänyt hänen leikkipuheitaan »kuolettavan hauskoina» eikä kiemaillut hänelle millään tavalla. Jos nuo leikkipuheet olivat hauskoja, nauroi hän niille iloisesti ja miellyttävästi, mutta jos ne sattuivat olemaan mitättömiä, kuten joskus tapahtui, oli hän valmis sanomaan sen hänelle. Mary ei aina yhtynyt hänen mielipiteihinsä, koska hänellä oli useammasta asiasta omansa, ja jos Crawford tiedusteli hänen mielipidettään jostakin asiasta, oli hänen vastauksensa aina rehellinen, jolleikaan juuri sellainen, kuin hän oli odottanut ja toivonut. »Herranen aika, olettepa te todellakin suorapuheinen!» hän huomautti melko surullisesti kysyttyään Maryn mielipidettä käyttäytymisestä ja saatuaan vastauksen heti. »Ettekö sitten halua, että olisin sellainen?» kysyi Mary. »Kysyitte minulta, mitä mielestäni teidän olisi pitänyt tehdä ja minä vastasin teille suoraan.» »Aivan niin. Sanoitte sen minulle todellakin.» »No, ettekö sitten sitä halunneetkaan?» »En tiedä, halusinko, että sanoisitte minulle juuri sen.» »Mutta tehän kysyitte, mitä ajattelen siitä asiasta, ja vastaukseni sisälsi vilpittömän mielipiteeni. Eikö teidän mielestänne olisi pitänyt menetellä juuri niin?» Crawford epäröi, mutta nauroi sitten. »Kyllä, tulimmainen sentään, kun sitä oikein ajattelen», hän myönsi. »Toivoin kumminkin, että olisitte myöntänyt tekoni oikeaksi.» »Vaikkako en olisi ajatellutkaan niin?» »Niin juuri. Sanokaa nyt minulle rehellisesti, tiesittekö, että halusin kuulla toisenlaisen vastauksen?» Nyt oli Maryn vuoro epäröidä, mutta sitten hänkin nauroi. »Kyllä; luullakseni —» hän aloitti, mutta lopetti sanomalla: »Niin, kyllä minä sen tiesin.» »No, miksi ette sitä sitten sanonut? Useimmat tytöt olisivat tehneet mielikseni.» »Ehkä juuri senvuoksi. Luullakseni useimmat tytöt, jotka ovat tuttavianne, sanovat juuri sen, mitä haluattekin kuunnella. Eikö mielestänne ole teillekin terveellistä, että saatte kuulla totuudenkin joskus?» Tietysti se oli terveellistä hänelle ja noin joskus sanottuna oli sillä uutuudenkin viehätys. Tuossa oli tyttö täynnä leikillisyyttä, tyttö, joka voi kuunnella leikkipuheita ja sanoakin sellaisia, joka ei kiemaillut eikä halunnutkaan sellaista, maalaistyttö, joka oli ollut myyjättärenä kaupassa ja joka puhui vieläkin tuosta ajasta yhtä vapaasti kuin Cabot'n neitien kuuluisasta koulusta, joka ei ollenkaan hävennyt tunnustaessaan, ettei hänellä ollut varaa siihen tahi tähän, vaatimaton ja luonnollinen, mutta itseään kunnioittava ja ylpeä tyttö, joka oli koko ajan omintakeinen ja joka pysyi mielipiteissään ja säilytti järkensä tuollaisen nuoren kauniin puolijumalankin läheisyydessä, joka oli tehnyt pari maalia Yalea vastaan otellessa. Mikään ei ollut Crawford Smithille sen terveellisempää kuin sellaisen tytön tuttavuus. Mary auttoi häntä pysymään maan pinnalla ja vaikutti, ettei hänen päänsä päässyt paisumaan. Ei senvuoksi, että tuota viimeksimainittua olisi juuri tarvittukaan pelätä, sillä tuo pää oli melko hyvä, mutta Mary Lathropin järki oli jonkunlainen virkistävä ja lumoava vahvistus Crawfordin ajatuksille. Kuten hän oli sanonutkin tuona sunnuntai-iltana Bostonissa silloin kun he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran, tuntui hänestä suunnattomalta helpotukselta, että hänellä oli joku, joka ymmärsi ja osasi panna arvoa miehen sekä vakaville että leikillisille ajatuksille. Hänen lähestyvä erotutkintonsa Harvardista ja työ, johon hän aikoi ryhtyä syksyllä lääkeopillisessa tiedekunnassa, askarruttivat hänen ajatuksiaan melkoisesti nykyään. Hän kertoi Marylle suunnitelmansa ja he keskustelivat niistä. Marylläkin oli omat suunnitelmansa, jotka pääasiallisesti koskivat sitä, mitä hän aikoi tehdä saattaakseen enojensa elämän helpommaksi sitten kuin koulu loppuu. Siitäkin he keskustelivat. »Mutta», sanoi Crawford, »tuo kai on todellisuudessa joutavaa, eikö olekin?» »Mikä sitten?» »Tuo aie, että rupeatte myyjättäreksi jälleen. Ette voi mukautua sellaiseen enää milloinkaan.» »Voin kyllä. Miksi en voisi?» »Senvuoksi, että —» »Minkävuoksi?» »Senvuoksi, etten luule teidän haluavan, siinä kaikki. Teidänlaisianne tyttöjä ei ole luotu maalaiskauppojen myyjättäriksi, ei ainakaan pitkäksi ajaksi.» Tämän huomautuksen tarkoitus oli miellyttää Marya, ja se olisikin ehkä miellyttänyt useampia tyttöjä, mutta ei häntä. Maryn arvokkaisuutta oli loukattu. Kaikki tuollainen, mikä halvensi hänen rakastettuja enojaan, heidän kauppaansa, South Harnissia tahi cape-codilaisia, synnytti hänessä vihaa. Hänen silmänsä salamoivat. »Minun ei ole pakko olla myyjättärenä», hän sanoi tiukasti, »maaseudun kaupoissa eikä muuallakaan, vaan minä toimin sellaisena, koska se minua huvittaa, ja minä jatkan sitä niin kauan kuin haluan. Elleivät ystäväni ymmärrä sitä seikkaa, eivätkä kunnioita syitäni, eivät he ole enää ystäviäni, siinä kaikki.» Crawford kohotti molemmat käsivartensa. »Huh!» hän huudahti. »Älkää ampuko, sillä minä kyllä antaudun. Suuri Jumala, jos kohtelette meitä miehiä tuolla tavoin silloinkin kun me koetamme sanoa teille kohteliaisuuksia, niin mitä silloin mahtanette tehdäkään, jos uskaltaisimme ruveta arvostelemaan teitä.» »Oliko tuo huomautuksenne sitten oleminaan jonkunlainen kohteliaisuus?» »Ei aivan, vaan paremminkin jonkunlainen tosiasiain toteaminen. Tarkoitin — tarkoitin — Ah, tulkaa nyt avukseni, Mary, sillä tiedättehän vallan hyvin, mitä tarkoitan! Antautukaa nyt.» Mary koetti kaikkensa voidakseen olla juhlallinen ja vakava, mutta hänen silmiensä kimmellys oli tarttuvaa ja huolimatta hänen ponnistuksistaan rupesi hänen huuliaan nykimään. »No antautukaa nyt», vaati Crawford. »Tiedätte kyllä, mitä tarkoitin. Ettekö tiedäkin?» »Kyllä luullakseni. Mutta mielestäni oli tuo huomautus hyvin tyhmä. Niin puhuu vain Sam Keith.» »Eikö mitä! Puhutteko totta?» »Puhun. Hän ainakin puhuisi, jos sallisin. Ja hän suoriutuukin siitä paljon paremmin kuin te.» »No niin, minä pidän sellaisesta.» »Mutta minä en. Senvuoksi en haluakaan, että te tekisitte niin. Toivon, että olisitte järkevämpi. Enkä sitäpaitsi halua, että te ja muut pilkkaatte enojeni kauppaa.» »Pilkkasinko minä sitä? Mielestäni syytätte nyt minua aiheettomasti. Minulla on päinvastoin hyvin eloisa ja kunnioittava muisto siitä, kuten tiedätte. Mutta näin sivumennen sanoen, tehän kerroitte, että enonne ovat lähettäneet teille valokuvansa. Saanko katsella niitä?» Mary haki valokuvat huoneestaan. Ostablen valokuvaaja oli ne ottanut Maryn määräysten mukaisesti ja tulokseksi oli saatu pari vanhahkoa marttyyria, jotka olivat pukeutuneet hyviin, mutta epämukaviin sunnuntaipukimiin, ja jotka selvästi odottivat teloittamista. Noiden surullisten tekeleitten taakse oli kirjoitettu: »Mary Augustalle rakkain tervehdyksin.» »Ei, älkää naurako!» komensi Mary ojentaessaan valokuvat Crawfordille. »Tiedän niiden näyttävän hullunkurisilta, mutta jos nauratte, en anna teille milloinkaan anteeksi. Nuo ukkokullat ovat antaneet valokuvata itsensä ilahduttaakseen vain minua, ja olen aivan varma siitä, että kumpainenkin olisi mieluummin antanut vetää hampaan suustaan. Parempia ihmisiä kuin he ei ole maailmassa ja minä tulen yhä varmemmaksi siitä joka päivä.» Crawford ei nauranut valokuville. Hän oli nuori herrasmies ja melko hienotunteinen, joten hän ei edes hymyillytkään, ei kapteeni Shadin käsillekään, joista vasemman sormet olivat haarallaan polven ympärillä, kuin estämässä sitä vapisemasta, oikeaan levätessä kömpelösti loistavasti sidotulla kirjalla. Naurun asemasta kehui hän kuvien esittämiä henkilöitä, puhui muistellen omasta vierailustaan South Harnississa ja lopulta etsi lompakostaan pienen valokuvan, jonka hän laski pöydälle toisten viereen. »Otin tämän mukaani näyttääkseni sen teille», hän sanoi. »Kyselitte minulta kerran, minkä näköinen isäni on, jolloin kerroin, ettei minulla ole hänestä kunnollista valokuvaa. Se olikin totta, sillä minulla ei olekaan. Isällä on muitakin omituisuuksia, paitsi tuota hänen vastenmielisyyttään Itää, Idän tapoja ja elämää kohtaan. Hän pelkää nimittäin hirveästi mennä valokuvaajalle. Älkää kysykö minulta, miksi, sillä en voi kertoa sitä teille, koska en tiedä. Ei se ole senkäänvuoksi, että hän on ruma, sillä hän on hyvin hyvän näköinen ikäisekseen, ainakin minun mielestäni, mutta hänellä on sellainen vastenmielisyys omia valokuviaan kohtaan, ettei hän salli minunkaan ottaa hänestä pikavalokuvaa, jos hän vain voi sen estää. Hän sanoo, että ihmiset, jotka usein otattavat valokuvia itsestään, ovat turhamaisia ja itserakkaita idiootteja ja niin edespäin. Olen kumminkin onnistunut valokuvaamaan hänet silloin tällöin hänen tietämättään, ja tämän kuvan otin hänestä viime kesänä. Olin silloin hänen kanssaan kalastusmatkalla vuoristossa. Olemme hyviä tovereita, isä ja minä, enemmän kuin useimmat isät ja pojat, luullakseni.» Mary otti valokuvan ja katseli sitä hyvin tarkasti. Herra Smith vanhempi oli kookas mies, harteikas ja suuri harmaine partoineen ja viiksineen. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, joka hieman varjosti hänen otsaansa, mutta hänen silmänsä ja nenänsä olivat samanlaiset kuin pojallakin. Mary tarkasteli valokuvaa ja Crawford katsoi häneen. »No, mitä ajattelette hänestä?» kysyi tuo nuori mies hetkisen kuluttua. »Mitäkö ajattelen?» toisti Mary hajamielisesti tuijottaen yhä valokuvaan. »En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.» »Tarkoitan vain, että millaiselta kunnioitettava isäni teistä näyttää. Olette varmasti muodostaneet hänestä jonkunlaisen mielipiteen jo. Teillä on yleensä omat mielipiteenne kaikista asioista, ja nyt te olette jo katsellut tuota kuvaa ainakin viisi minuuttia.» »Olenko todellakin? Pyydän anteeksi, sillä en ole ollenkaan huomannut sitä. Kuva herättää minussa mielenkiintoa. En suinkaan ole milloinkaan nähnyt isäänne, vai mitä? Ei, en tietystikään, mutta minusta tuntuu kumminkin melkein siltä, kuin olisin. Ehkä olen nähnyt jonkun toisen hänen näköisensä henkilön.» »Mikä ihme se nyt olisi. Minut, esimerkiksi.» »Tietysti. Puhun tyhmästi, vai mitä? Hän on hyvin mielenkiintoisen näköinen mies, sellainen, jolla on paljon elämänkokemuksia.» »Hänellä onkin niitä. Isä ei puhu kyllä itsestään paljonkaan, ei minullekaan, mutta hänellä on luullakseni ollut paljon vastoinkäymisiä, ennenkuin hän saavutti menestystä. Hän on luullakseni saanut ponnistella kovasti.» »Hän on sen näköinen, mutta hän on kumminkin saavuttanut päämääränsä lopulta, ainakin mikäli minä kuvittelen. Hän ei näytä sellaiselta, että hän antaa perään hädässä.» »Ei hän annakaan. Isä on joskus hyvin taipumaton, mutta hän on kumminkin hyvin hyvä minulle, eikähän minun tarvitse muusta välittääkään.» »Oliko äitinne kotoisin täältä, Idästä?» »Ei. Hän oli kotoisin Lännestä, Californiasta. Isä on ollut naimisissa kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli luullakseni kotoisin jostakin täältä Uudesta Englannista. En tiennyt, ennenkuin viidentoista vanhana, että hän oli ollut ennenkin naimisissa, ja silloinkin sain sen tietää sattumalta. Huomasin hänen nimensä hautapatsaassa ja se kiinnitti huomiotani senvuoksi, että se oli niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'. Mainitsen tästä vain näyttääkseni teille, miten vähän isä puhuu itsestään, mutta oli kumminkin omituista, että sain sen tietää siten, vai mitä? Kas niin, nyt juttelen turhia, sillä luullakseni eivät sukulaissuhteet kiinnitä teidän mieltänne ollenkaan. Pyydän anteeksi. Minulla ei juolahda mieleenikään puhua perheasioistani muille kuin teille, ei Samillekaan. Mutta te — no niin, jostakin syystä on minun kerrottava teille kaikki. Ihmettelen, miksi?» »Ehkä senvuoksi, että kyselen niin paljon.» »Ei ollenkaan, vaan sentähden, että te todellakin käyttäydytte niinkuin te haluaisittekin kuulla minun puhuvan omista asioistani. En ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan tyttöä, joka olisi menetellyt niin. Nyt haluan kysyä teiltä tuota kerhoasiaa. Siitä kehittyy hitonmoinen selkkaus, puhumattakaan kustannuksista, ellen ole varovainen. Oletteko ajatellut sitä? Mihin toimenpiteihin ryhtyisitte minun sijassani?» Kysymyksessä oleva asia oli hieman arka ja mutkallinen, ja koski muutaman miehen ottamista tahi hylkäämistä erääseen Harvardin yhdistykseen. Voimakas mahti oli toiminnassa, että hänet hyväksyttäisiin, mutta toiselta puolen oli olemassa muutamia päteviä syitä, joiden perusteella hänet voitaisiin hylätäkin. Crawford, joka oli kerhon puheenjohtaja ja sen vaikutusvaltaisimpia jäseniä, ei voinut tehdä varmaa päätöstä. Hän oli selittänyt tilanteen Marylle viime kerralla ja pyytänyt hänen neuvoaan. Mary oli tietysti pyytänyt miettimisaikaa — hän oli tuo entinen Mary-'Gusta sellaisissakin asioissa — ja nyt hän oli valmis antamaan tuon neuvon. »Minusta tuntuu», hän sanoi, »että menettelisin tuossa asiassa seuraavalla tavalla.» Hän kertoi sitten suunnitelmansa. Crawford kuunteli, alussa epäilevästi, mutta sitten yhä suurenevalla innostuksella. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti Maryn lopetettua puheensa. »Luulen varmasti, että siten voimme suoriutua siitä asiasta. Miten maailmassa voitte keksiäkin sellaisen suunnitelman? Olette todellakin ihmeellinen järjestämään asioita. Voisitte varmasti hoitaa suurta liikettä menestyksellisesti, olen siitä aivan varma. Miten oikeastaan menettelettekään? Mistä saatte kaikki ajatuksenne?» Mary nauroi. Crawfordin kehuminen miellytti häntä. »En tiedä», hän vastasi. »Minä vain ajattelen ne valmiiksi, luullakseni. Minusta on niin hauskaa järjestää ihmisten asioita. Joskus teen siinä ehkä enemmän kuin on tarpeellistakaan. Isaiah Chase raukka tuolla kotona South Harnississa sanoo, että kiusaan hänet kuoliaaksi. Enonikin sanovat, että komentelen heitä, mutta he näyttävät pitävän siitä kumminkin», hän lisäsi. »En ihmettele sitä ollenkaan, sillä minustakin se on hauskaa. Tahdotteko auttaa minua asioiden järjestämisessä lähimmässä tulevaisuudessa? Siinä tulee olemaan melko paljon hommaa, ennenkuin kerhon asiat, tanssiaiset ja kaikki muutkin ovat järjestyksessä. Ja kun tulette tutkintoon, saatte itse nähdä, kuinka kaikki on menestynyt.» »Tutkintoonko? Pitääkö minun tulla vihkiäisiin?» »Tietysti. Toivon, että tulette sinne kanssani. Luulin sitä jo sovituksi asiaksi. Sinne on kyllä vielä melko pitkälti, mutta älkää nyt Herran nimessä kieltäytykö. Kaikki suunnitelmani perustuvat siihen.» Maryn kasvot näyttivät, miten ihastunut hän oli. Hän sanoi kumminkin vain: »Kiitoksia hyvin paljon. Tulen sinne hyvin mielelläni.» Mutta tutkintoon oli vielä pitkälti aikaa, kuten Crawford oli sanonutkin, ja noiden viikkojen kuluessa oli luettava ahkerasti. Ne kuluivatkin vähitellen ja sitten seurasi pääsiäisloma. Mary vietti tietysti sen South Harnississa, ja koska siellä ei nyt ollut mitään joulukiirettä aiheuttamassa hänen oloaan kaupassa, hän lepäsi, kävi ajelemassa, vieraili ja kulutti siis lomansa hyvin hauskasti ja hyödyllisesti. On kai tarpeetonta mainita, että enot ottivat täydestä sydämestään osaa tuohon hauskuuteen ja hyötyyn. Kun hän kysyi heiltä liikeasioita ja tulevan kesän myynnin edellytyksiä, näyttivät he toivorikkailta ja iloisilta. »Mutta Isaiah kertoi, että tänne tulee keväällä avattavaksi pari uutta kauppaa», sanoi Mary. »Ettekö luule niiden tuottavan hieman vauriota liikkeellenne?» Kapteeni Shadrach kuittasi koko jutun ja vastaiset epäilijänsä viittaamalla armollisesti kädellään. »Ei hituistakaan, Mary-'Gusta. Hamilton ja Kumppanin vanha laiva on vielä melko hyvässä kunnossa. Siinä ei ehkä ole niin paljon kultauksia eikä messinkiheloja kuin noissa uusissa vasta vesille lasketuissa, mutta sen matkustajat tietävät sen luotettavaksi eivätkä luovu siitä. Isaiah kertoi meille juuri eilen erään henkilön sanoneen hänelle, ettei se vaikuta mitään, kuinka monta uutta kauppaa tänne avataan, sillä hän tulee aina ostamaan ostoksensa meiltä. Siitähän sen huomaa selvästi, vai kuinka?» »Kuka niin sanoi, Shad-eno?» kysyi Mary. »Kukako? En tiedä. Kun Isaiah kertoi sitä meille, tapahtui siinä joku keskeytys. Kuka se oli, Isaiah?» »Rastus Young», vastasi Isaiah heti. Kapteeninkin oli nyt pakko nauraa, vaikka hän selittikin, että Rastus Youngin kestävyys osoittaa vain, miten hyvät liikkeen edellytykset ovat. »Rastus poistuu aina uppoavasta laivasta», hän sanoi, »ja jos minä ja Zoeth olisimme joutumaisillamme vararikkoon, olisi Rastus Young ensimmäinen, joka luopuisi meistä.» Kun Mary kysyi Zoethilta, sanoi Zoeth luottavansa siihen, etteivät nuo uudet kilpailijat tule olemaan hyvinkään vaarallisia. »Kaikkivaltias on pitänyt meistä huolta näin kauan», hän lisäsi, »vaikka emme ole sellaista ansainneetkaan, ja senvuoksi luulen, ettei hän jätä meitä vieläkään pulaan. Luota sinäkin vain häneen, Mary-'Gusta. Toivoakseni opetetaan sinulle sellaista koulussa.» Senvuoksi Mary, joka oli ollut melko huolissaan kuultuaan noista Hamilton ja Kumppanin kilpailijoista, tukahdutti pelkonsa luullen sitä perusteettomaksi. Hänen enonsa olivat kyllä hieman vanhanaikaisia ja hieman jäljellä ajastaan, mitä liiketapoihin tulee, mutta oli kumminkin aivan varmaa, että nuo liiketavat sopivat south-harnissilaisille, eikä senvuoksi ollut mitään syytä huolehtia liikkeen tulevaisuudesta. Hän pakotti Isaiahin lupaamaan, että Isaiah silloin tällöin lähettäisi hänelle tietoja liikkeen kehityksestä. Tehtyään sen palasi hän Bostoniin ja koulutyöhönsä. XIV. Kevätlukukausi oli hyvin mielenkiintoinen koulutyöhön nähden, ja sitten oli Maryllä vielä muitakin harrastuksia. Crawford kävi vieraisilla yhä useammin ja tutkintosuunnitelma oli melkein ainoa aihe, josta keskusteltiin. Maryn halu järjestellä tuli nyt, tahi olisi ainakin pitänyt tulla, tyydytetyksi, sillä hänen taitoansa tarvittiin alituisesti. Sam Keith, joka tavattuaan Maryn serkkunsa talossa oli aluksi näyttänyt olevansa hyvin mieltynyt sukulaisensa seuraan, tuli nyt harvemmin vieraisille. Hän oli nyt kaunis-tyttö-sairauden toisessa asteessa, kuten hänen tätinsä oli sanonutkin, kuume ja hourailu olivat jo haihtuneet ja hän oli nyt jäähtymäisillään. Kukaan ei voinut sanoa, että tuota kuumetta olisi millään tavalla kiihoitettu. Kun hän tuli vieraisille, oli Mary iloinen ja miellyttävä, mutta ei halunnut kohdella Samia kuin uskottua eikä kuin ystävää. Hän hylkäsi kaikki hänen kutsunsa tanssiaisiin ja teatteriin eikä halunnut keimailla hituistakaan. Tämä viimeksimainittu seikka oli mitä epätyydyttävin ilmiö, koska tuo tunteellinen Sam piti hyvin paljon hakkailusta ja onnistuikin tavallisesti pitämään voimassa kolme sellaista suhdetta samalla kertaa. Senvuoksi olikin tuo kylmenemisprosessi tässä tapauksessa nopeampi kuin tavallisesti. Samin vierailut ja päivälliselletulot olivat vähentyneet parista tahi kolmesta kerrasta viikossa epävarmaan yhteen parin viikon kuluessa. Mary huomasi sen tietysti, mutta se ei pahoittanut ollenkaan hänen mieltään. Samin huonetoveri, Crawford, huomasi kai sen myöskin, mutta jos hän oli siitä pahoillaan, onnistui hän kätkemään tunteensa melko hyvin. Toukokuun alkupuolella tuli kapteeni Shadrach kaupunkiin ostamaan kesätavaroita kauppaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta päämajakseen rouva Wyethin asuntoa, vaikka tuo rouva lähetti pyytävän kutsun hänelle, että hän suostuisi siihen. Ja vaikka Marykin liitti mukaan oman pyyntönsä, kieltäytyi kapteeni kumminkin. »Älä pyydä minulta sellaista, Mary-'Gusta (hän kirjoitti). Älä Herran nimessä pyydä minua tulemaan siihen paikkaan ja jäämään sinne asumaan. Teen melkein vaikka mitä sinun vuoksesi ja suostun tähänkin, jos nyt sitä niin välttämättömästi haluat, mutta toivoakseni muutat mieltäsi. Minä tulen tietysti käymään siellä saadakseni puhutella sinua ja jään sinne illallisellekin, jos minua pyydetään, mutta älä pyydä minua laskemaan ankkuria ja jäämään sinne yöksi. En voisi kestää sitä. Niskanikamani katkeaisivat nyt, jos minun pitäisi istua niin suorana kuin viime kerralla.» Senvuoksi sääli Mary häntä ja hän vuokrasi asunnon Quincy Housesta, jossa hänen ei tarvinnut pitää nenäänsä aina oikeassa suunnassa, kuten hän sanoi, vaan voi levätä ja oleskella mukavasti, jos vain halusi. Hänet kutsuttiin kumminkin rouva Wyethin luo illalliselle ja hänen ollessaan siellä sai rouva Wyeth tilaisuuden viedä hänet syrjään ja puhua hänelle eräästä asiasta, joka kapteenista tuntui mielenkiintoiselta ja hieman levottomuutta herättävältä. »Muistakaa nyt», sanoi rouva, »etten ole ollenkaan varma, voidaanko suhdetta sanoa muuksi kuin paljaaksi pojan ja tytön väliseksi ystävyydeksi, ja tietämätöntä on, kehittyykö siitä milloinkaan mitään muuta. Ajattelin kumminkin, että velvollisuuteni on kertoa siitä teille, ja otaksuin, että minun on annettava teille tilaisuus tutustua tuohon nuorukaiseen. Sanoitte tavanneenne hänet ennenkin?» »Kyllä, rouva», sanoi Shadrach, »olen tavannut hänet. Sitä ei voida kyllä sanoa miksikään tutustumiseksi, koska se supistui vain siihen, että hän kävi kaupassamme tuolla kotona. Olen kumminkin nähnyt hänet, ja mielestäni hän oli melko miellyttävä nuorukainen.» »Olen iloinen kuullessani sen. Niin minustakin. Onko Mary kirjoittanut hänen vierailuistaan teille?» »On tietysti, rouva. Hän ei ole sellainen tyttö, että hän salaisi meiltä jotakin. Jos hän nyt kumminkin on tullut sellaiseksi, on hän muuttunut paljon tultuaan tänne kouluun. Hän on kirjoittanut meille tuon nuorukaisen vierailuista, teistä ja hänestä, ja siitä, kun hän oli katsomassa tuota, miksi sitä nyt taasen sanotaankaan, hockeykilpailua. Hän kirjoitti meille kaikesta tuosta viime helmikuussa.» »Niin, me kävimme todellakin katsomassa noita hockeykilpailuja. Serkkuni John Keithin poika, Samuel, oli pelaajien joukossa. Nyt, kapteeni Gould, teen teille erään ehdotuksen. Siitä on kulunut jo muutamia vuosia, kun tapasitte Crawford Smithin ja mielestäni, kun otetaan kaikki seikat huomioon, on teidän tavattava hänet jälleen ja päätettävä itse, onko hän mielestänne vieläkin sellainen kunnon nuorukainen, joka saa käydä tervehtimässä holhokkianne. Ehdotan, että tulette tänne huomenna jälleen päivällisille, joille kutsun nuoren Smithinkin. Silloin —» Mutta kapteeni keskeytti. Hänellä oli omat suunnitelmansa huomis-illaksi eikä toinen ateria rouva Wyethin luona kuulunut niihin. »Suokaa minulle anteeksi, rouva», sanoi hän nopeasti, »mutta aioin pyytää Mary-'Gustaa illalliselle kanssani johonkin ravintolaan huomenna, ja sitten oli aikomukseni viedä hänet johonkin teatteriin mukanani. En oikein ymmärrä, mutta voinhan pyytää, että tuo nuori Smith tulisi kanssamme sinne. Ja — ja —» hän muisti kohteliaisuuden vaatimukset — »tietysti tulisimme hyvin iloisiksi, jos tekin haluaisitte tulla», hän lisäsi. Mutta rouva Wyeth, vaikka hän kiittelikin kapteenia ja ilmaisi hyväksyvänsä täydellisesti tuon suunnitellun illallisen ja teatterissa käynnin, kieltäytyi kumminkin tulemasta mukaan. Kapteeni suhtautui kuitenkin kieltoon miehekkään alistuvaisesti, sanoaksemme totuuden. Hän kunnioitti rouva Wyethiä suuresti ja piti rouvasta senvuoksi, että hänen lemmikkinsäkin Mary-'Gusta piti hänestä niin paljon, mutta hänen mieltymykseensä sekoittui pelkoakin ja senvuoksi olikin rouvan kieltävä vastaus oikea helpotus. Seuraavana iltana kuuden ajoissa tapasivat Mary ja hänen enonsa Crawfordin Quincy Housessa. He aterioivat kolmisin ja menivät sitten Tremont-teatteriin katsomaan »Mestarisoittajan» esitystä. Crawfordista tuntui illallinen melkein yhtä hauskalta kuin kappalekin. Kapteeni Shadrach oli loistavalla tuulella ja hänen huomautuksensa aterian aikana olivat luonteenomaisia. Hän nimitti itsepäisesti arvokasta tarjoilijaa »stuvartiksi» ja puhui hotellin keittiöstä kuin laivan keittokopista. Hän neuvotteli nuorten vieraittensa kanssa ennen määräyksiään, hyväksyen heidän valintansa kiitollisesti, ellei nyt aina aivan vaieten. »Aivan niin, Mary-'Gusta», hän huomautti. »Aivan niin, kuten sinäkin sanot. Sinä olet tämän laivan kapteeni tänään, ja minä ja Crawford tuossa olemme matkustajia. Jos sinä käsket meidän syödä — mitä se nyt taasen olikaan — häränhäntälientä, niin luullakseni meidän on se tehtävä. Minä antaudun kaiken mahdollisuuden varaan, jos Crawford vain haluaa. Tietysti, jos olisin yksin täällä, tilaisin luultavasti ostereita ja patapaistia. Tiedän kumminkin, mitä ne ovat. Minusta on niin tyynnyttävää, kun tietää, mitä saa, kuten tuo sairas mieskin sanoi lääkärin kertoessa hänelle, että hänellä on vesirokko eikä tuhkuri. Onko teillä mitään sitä vastaan, että sanon teitä Crawfordiksi?» hän lisäsi kääntyen nuoren toverinsa puoleen. »Olen ensiksikin tarpeeksi vanha voidakseni olla isänne ja toiseksi, ripa on hyvä olemassa ruukussa ja kauhassa, mutta minusta ei tunnu ystävän sukunimen mainitseminen ollenkaan tarpeelliselta. Ja toivoakseni meistä kolmesta tulee oikein hyviä ystäviä, kunhan tässä vain ehditään.» Crawfordkin sanoi toivovansa sitä, ilmaisten mielipiteensä innostuneesti. »Hyvä!» huudahti kapteeni päättäväisesti. »Ja me sementöimme tämän ystävyytemme — kirjailijat puhuvat aina ystävyyden sementöimisestä — tällä illallisellamme, vai mitä? Jos meillä vain olisi täällä Isaiahin valmistamaa putinkia, voisimme varmasti tehdä tuon sementtityön sillä. En ole milloinkaan nähnyt tarttuvampaa ainetta pöydälle pantuna. Kysyin häneltä, aikooko hän täyttää piirakkansa muurauslaastilla, ja teidän olisi pitänyt olla kuulemassa, miten hän puhisi nenäänsä. Muistat kai Isaiahin, Crawford, vai kuinka? Hän on tuo pitkä ja hontelo mies, joka hoitaa Zoethin ja minun taloutta tuolla kotona. Hän ei ole mikään Adonis, mutta hänellä on sydän oikeassa paikassa. Sekin on kyllä melko omituista», lisäsi hän nauraa hihittäen, »kun ajatellaan, kuinka lähellä hänen lapaluunsa ovat hänen lanteitaan.» Tarinoidessaan ja laskiessaan leikkiä ennätti hän kumminkin tehdä miesvieraalleen muutamia kysymyksiä, ja nuo kysymykset, vaikka ne eivät olleetkaan millään tavalla persoonallisesti loukkaavia, olivat kuitenkin asiallisia. Hän kyseli nuorukaisen kotielämää, tiedusteli hänen kunnianhimoisia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja otti selville, millaisia ystäviä ja uskottuja hänellä oli yliopistossa. Crawford, joka ei ollenkaan aavistanutkaan, että häntä tutkisteltiin, kertoi peittelemättä, ja kapteeni Shadrachin arvosteleva huomiokyky, joka oli tottunut arvostelemaan ihmisiä sekä maalla että merellä, näki enemmän kuin kerrottiin. Arvostelu oli kumminkin nähtävästi edullinen nuorukaiselle, sillä sitten kuin hän oli poistunut ja kun kapteeni ja Mary toivottivat toisilleen hyvää yötä rouva Wyethin salissa, sanoi Shadrach: »Kiltti poika, en voi muutakaan sanoa. Niin, hyvin kiltti nuorukainen, jos nyt kaikki seikat otetaan huomioon. Kiinnyin häneen heti.» »Olen iloinen, Shad-eno», sanoi Mary, »sillä minäkin pidän hänestä.» Shadrach katseli häneen melkein yhtä kysyvästi kuin Crawfordiin illallisen aikana. »Pidätkö?» hän mumisi. »Kuinka paljon?» »Kuinka paljonko?» toisti Mary hämmästyneenä. »Mitä oikeastaan tarkoitat?» »Tarkoitan, pidätkö hänestä paljonkin? Pidätkö hänestä esimerkiksi enemmän kuin Zoeth-enostasi ja minusta?» Mary katsoi häntä silmiin, mutta se, mitä hän niissä näki, punastutti hänen poskensa. Shadrach olisi sanonut vielä lisääkin, mutta Mary painoi sormensa hänen huulilleen. »Lorua!» hän sanoi kiihkeästi. »Paljasta joutavaa ja tyhmää lorua, Shad-eno! Älä enää milloinkaan puhu sellaisista asioista minulle. Sinun pitäisi ymmärtää enemmän.» Shadrach hymyili ja pudisti päätään. »Hyvä on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Lupaan, etten puhu sinulle siitä, ennenkuin itse rupeat siitä keskustelemaan. Kas niin, kultaseni! Älä viitsi olla minulle vihainen. Laskin vain leikkiä, kuten Isaiah silloin tuona iltana, jolloin tulit kotiin joululomalle.» »En pidä sellaisesta leikistä. Minusta se on tyhmää.» »Ehkäpä se onkin — nyt vielä kumminkin — Heittäkäämme kaikki leikkipuheet sikseen. Niin, kiinnyin tuohon Crawford Smithiin heti. Hänessä on kuitenkin omituisinta se, että hän muistuttaa minua jostakin toisesta. En voi kumminkaan saada selville enkä muistaa, kuka tuo toinen on. Ehkä sen muistankin vielä joskus, mutta nyt ainakin pidän hänestä hänen itsensä vuoksi. Pyydän häntä tulemaan vieraisille luoksemme joskus tulevana kesänä. Ihmettelenpä, tuleeko hän.» Mary-'Gusta ihmetteli sitä myöskin, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos hän vain olisi aavistanut, mitä tuleva kesä tulisi merkitsemään hänelle. Seuraavana aamuna teatterissa käynnin jälkeen tuli kapteeni Shadrach sanomaan jäähyväiset rouva Wyethille. Rouva teki muutamia kysymyksiä, ja kuunteli tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi kapteenin arvostelua Crawford Smithistä. »Olen iloinen, että poika teki teihin niin hyvän vaikutuksen», hän sanoi. »Kerroin teille jo, että minäkin pidän hänestä. Te hyväksytte siis hänen ja holhokkinne ystävyyssuhteen?» Kapteeni hieroi leukaansa. »Kyllä, rouva», hän sanoi. »Hyväksyn sen täydellisesti eikä luullakseni Zoethillakaan ole mitään sitä vastaan. Se ei ole todellisuudessa Mary-'Gustan puolelta muuta kuin ystävyyttä, ei ainakaan vielä, ja luullakseni se on samanlaista hänenkin puoleltaan. Mutta jos tuo ystävyyssuhde joskus muuttuu muuksi, niin silloin, jos hän osoittautuu olevansa sellainen kuin hänen pitääkin olla, en ymmärrä, onko meillä vanhoilla ihmisillä juuri oikeutta sekautua asiaan, vai mitä luulette, rouva Wyeth?» Ehkä rouva Wyeth oli jo väsynyt koko asiaan, tahi hän ei pitänyt siitä, että hänet luettiin vanhoihin ihmisiin kuuluvaksi, olipa nyt asia miten oli, hän ei vastannut, vaan kysyi sen sijaan jotakin. »Kapteeni Gould», hän sanoi, »millaiseksi te ja herra Hamilton olette suunnitelleet Maryn kesän?» »Suunnitelleetko, rouva? Emme ole muistaakseni suunnitelleet mitään. Olemme tietysti laskeneet, että hän koulun loputtua tulee luoksemme South Harnissiin ja —» »Odottakaa hetkinen, kapteeni. Minulla on eräs ystävätär, joka haluaa kiihkeästi, että vaihtaisitte tuon suunnitelmanne hänen tekemäänsä. Tule tänne, Letitia. Kapteeni Gould, tässä näette ystävättäreni, neiti Peasen. Ilmoita nyt, Letitia, kapteenille suunnitelmasi, jonka kerroit minulle eilen illalla.» Neiti Pease kertoi ja kapteeni kuunteli, ensin hämmästyneenä, sitten miettiväisen näköisenä, ja lopuksi oli hänen kasvojensa ilme sekoitus molemmista. »Kas niin», sanoi neiti Pease lopuksi, »sellainen on suunnitelmani. Se merkitsee hyvin paljon minulle ja toivoakseni se merkitsee Maryllekin jotakin.» »Mielestäni on tilaisuus aivan ihmeellinen hänelle», selitti rouva Wyeth korostavasti. »Mitä ajattelette siitä, kapteeni Gould?» kysyi neiti Pease. Shadrach veti syvään henkeään. »En ymmärrä ollenkaan, mitä minun on sanottava siitä, rouva», hän vastasi. »Minusta tuntuu, etten voi sanoa siitä vielä mitään ratkaisevaa. Varmasti olisi se ihmeellinen tilaisuus hänelle ja sitäpaitsi sellainen, etten minä eikä Zoethkaan voi hänelle tarjota milloinkaan sellaista. Mutta — mutta —» »Tietysti», sanoi neiti Pease huomattuaan hänen epäröimisensä, »jos häntä tarvitaan välttämättömästi tuolla kotona ja ellette luule voivanne olla erossa hänestä, niin —» »En minä senvuoksi epäröi, rouva», keskeytti kapteeni nopeasti. »Herra tietää, että Zoeth ja minä tulisimme kaipaamaan häntä hirveästi, mutta se ei kumminkaan estäisi meitä suostumasta eivätkä muutkaan sellaiset seikat. Mutta — mutta — no niin, sanoakseni rehellisesti, rouva, en oikein tiedä, haluammeko, että aivan vieras henkilö uhraa niin paljon hänen hyväkseen. Emme tietystikään ole rikkaita, tarkoitan itseäni ja Zoethia, mutta emme ole vallan köyhiäkään. Olemme tottuneet maksamaan puolestamme ja —» Mutta silloin juolahti muudan asia neiti Peasen mieleen. »Hyvänen aika!» huudahti hän äkkiä. »Toivoakseni ette ole erehtynyt, kapteeni Gould. Toivoakseni ette ajattele, että teen tämän armeliaisuudesta tahi mieltymyksestä Marya kohtaan. En todellakaan. Pyydän tätä suosion osoitukseksi itselleni. Minun on saatava joku toveri mukaani, sillä muuten en voi matkustaa. Ja Mary on juuri sellainen toveri, jota tarvitsen. Pidän hänestä hyvin paljon ja luullakseni hänkin pitää minusta. En aio kiusata teitä liiaksi, kapteeni Gould, mutta toivon teidän keskustelevan asiasta herra Hamiltonin kanssa ja sitten ilmoittavan minulle päätöksenne niin pian kuin suinkin. Ja toivon myöskin, että suostutte. Lupaan pitää hyvää huolta tyttösestämme ja tuoda hänet takaisin syyskuussa turvallisesti ja terveenä. Lupaan senkin, etten puhu hänelle sanaakaan suuresta suunnitelmastani, ennenkuin ilmoitatte minulle suostumuksenne kirjeellisesti.» Kapteeni Shadrach matkusti iltapäivällä junassa South Harnissiin hyvin miettiväisen näköisenä ilmoittaakseen ystävälleen ja toverilleen neiti Peasen suunnitelman. Mary, joka saatteli häntä Bostonin asemalle, ihmetteli, miksi hän oli niin hajamielinen ja vaitelias. Mutta jos hän olisi aavistanut, missä asioissa kapteenin ajatukset askartelivat, ei hän olisi ihmetellyt kauempaa. Neiti Pease aikoi matkustaa Euroopan ristiin rastiin kesäkuukausien kuluessa, ja hän oli pyytänyt kapteenilta, että hän saisi ottaa Maryn mukaansa vieraakseen, ystäväkseen ja toverikseen. XV. Elleivät aika ja välimatka merkitseisi mitään ja elleivät merkityksellisemmät tapaukset Mary-'Gustan elämässä olisi olleet niin lähellä, että niihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota, olisi mielenkiintoista kuvailla sen kevään ja sitä seuraavan kesän tapahtumia. Kun nuo tapahtumat merkitään aikajärjestyksessä, olivat ne seuraavat: Ensiksikin keskustelivat toverukset usein ja kauan neiti Peasen suunnitelmasta sillä seurauksella, että Zoeth, joka oli vanhempi osakas, kirjoitti neiti Peaselle: »Shadrach ja minä myönnymme. Meidän olisi pitänyt myöntyä jo aikoja sitten, mutta liha on heikko ja meistä tuntui hyvin vaikealta mukautua sellaiseen ajatukseen, että meidän on luovuttava tyttösemme seurasta koko kesäksi. Mutta nyt me ymmärrämme, että meidän on luovuttava siitä, koska tilaisuus on liian edullinen hänelle hylättäväksi. Sallimme siis hänen matkustaa ja kiitämme teitä enemmän kuin osaamme ilmaistakaan. Hän tarvitsee vaatteita ja muutakin mukaansa, ja Shadrach ja minä kysymme nyt teiltä, haluatteko olla niin ystävällinen ja auttaa häntä niiden valitsemisessa. Ehkä rouva Wyethkin tahtoo auttaa. Teette meille suuren hyväntyön, jos te kaksi haluatte tehdä sen, sillä Shadrach ja minä emme ole juuri perillä sellaisista asioista. Lähetämme sitten rahaa ja maksamme kaiken.» Sitten seurasi suunnitelman ilmoittaminen Marylle itselleen. Alussa ei hän voinut uskoakaan, että ehdotus tehtiin vakavassa tarkoituksessa, ja ymmärrettyään, että matka Eurooppaan — hänen lempiunelmansa jo pienenä tyttönäkin ja useimmiten leikitty leikki nukkien kanssa South Harnississa olevan talon ullakolla — niin, kun hän vihdoinkin uskoi, millainen tilaisuus hänelle oli tarjona, epäröi hän kumminkin vielä silloinkin suostumasta siihen. Enot olivat niin suuresti hänen apunsa tarpeessa kaupassa ja he tulisivat varmaankin kaipaamaan häntä hirveästi. Hän ei luullut mitenkään voivansa matkustaa pois heidän luotaan. Neiti Peasen ja rouva Wyethin yhteiset ponnistuksetkaan eivät voineet muuttaa hänen päätöstään jäädä kotiin. Ainoastaan yhteinen selitys, joka oli melkein kuin käsky ja jonka alla oli molempien Hamilton ja Kumppanin osakasten nimet, sai sen aikaan. Hän suostui silloin, mutta hyvin vastahakoisesti. Laiva lähti Bostonista — neiti Peasen kansalaisuskollisuus esti häntä matkustamasta New Yorkista lähtevässä laivassa — kesäkuun kolmantenatoista päivänä, viikon kuluttua tutkinnosta. Rouva Wyeth ja Mary olivat olleet läsnä tutkintojuhlallisuuksissa ja niitä seuraavissa huveissa Crawfordin vieraina. Crawfordin isä, Edwin Smith, ei tullut Carson Citystä katsomaan, miten hänen poikansa sai pergamenttinsa Alma Materilta. Hän oli kyllä aikonut tulla — Crawford oli jo ollut siitä melkein varma — mutta viime hetkellä sattunut sairaus oli kumminkin estänyt matkan. Hän kirjoitti, ettei se ollut mitään vaarallista, ja sanoi toivovansa, että hän silloin on jo terve ja hyvässä kunnossa, kun Crawford palaa Länteen graduoimisen jälkeen. »Jumala sinua siunatkoon, poikani (kirje loppui). Jos tietäisit, miltä vanhasta isästäsi tuntuu poissaolo sieltä, antaisit varmasti anteeksi hänelle, että hänen on ollut pakko turvautua lääkäreihin. Tule heti kotiin, kun juhlallisuudet loppuvat. Tuolla järviseudulla jossakin on neljän naulan painoinen forelli odottamassa jompaakumpaa meistä. Sen pyydystäminen on joko sinun tehtäväsi tahi minun.» Crawford näytti kirjeen Marylle. Hän oli pahoillaan, mutta ei kumminkaan niin kovasti kuin tyttö oli luullut. »En todellisuudessa uskaltanut milloinkaan varmasti otaksuakaan, että hän tulisi», hän selitti. »Näin on käynyt monta kertaa ennenkin. Aina silloin, kun isä on aikonut matkustaa tänne Itään, on jotakin tapahtunut, joka on estänyt matkan. Nyt taasen on käynyt niin ja minä olinkin siitä melkein varma. Millainen vahinko! Toivoin niin, että olisin saanut esittää teidät hänelle ja hänet myöskin teille», hän lisäsi. Marykin oli hieman pahoillaan, sillä hän oli melkein odottanut tuota tutustumista herra Smithiin. Hän oli hänen ystävänsä isä, ja yksistään jo se asia teki hänestä mielenkiintoisen henkilön, mutta oli olemassa kumminkin jotakin muutakin — jonkunlaista tuohon mieheen liittyvää salaperäisyyttä, jonka oli aiheuttanut Crawfordin hänelle näyttämä valokuva. Tuo mies tuossa valokuvassa muistutti tietysti Crawfordia, mutta Marystä tuntui kumminkin siltä, että se muistutti jotakin toista paljon enemmän, jotakin, jonka hän joko tunsi tahi jonka valokuvan hän oli nähnyt. Mary oli pahoillaan, ettei hän saanut tavata häntä. Nuo tutkintojuhlallisuudet olivat suurenmoiset. Ainakin tusina nuorukaisia pyysi Marya sinne, hän oli mukana päivällisillä, konserteissa ja muissa juhlissa, tanssi paljon, mutta olisi saanut tanssia vielä enemmänkin, jutteli, nauroi ja huvitteli siten kuin vain terve, onnellinen ja kaunis tyttö voi huvitella. Ja seuraavana tiistaina hän ja neiti Pease katsoessaan laiturille höyrylaivan yläkannelta heiluttelivat nenäliinojaan rouva Wyethille, Zoethille, kapteeni Shadrachille ja Crawfordille, jotka seisoessaan laiturilla heiluttelivat omiaan vastaukseksi suuren laivan liukuessa hitaasti pois satamasta ja kääntäessä keulaansa Minot'n majakkaa ja aavaa merta kohti. Molemmat toverukset olivat nyt tulleet Bostoniin yhdessä ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Hamilton ja Kumppanin liikekilpi oli ripustettu kaupan seinälle. »Annabel on myyjättärenä kaupassa», selitti Shadrach, »ja Isaiah auttaa häntä. Siinä olemme kyllä luullakseni panneet sokean auttamaan toista sokeaa, mutta emme siitä välitä, emmehän, Zoeth? Päätimme vakavasti, että tulemme katsomaan lähtöäsi, Mary-'Gusta, vaikka meidän sitten olisi pitänyt uida tänne ja ampua raketteja ilmaan Race Point'ilta näyttääksemme sinulle, missä olemme. Älä nyt unhota, mitä sinulle sanoin. Jos matkustatte niin kauas kuin Leghorniin asti, hae silloin kaikin mokomin käsiisi Peroti-niminen laivanvarustaja. Kysy häneltä, muistaako hän vielä Shad Gouldia, jonka hän tunsi vuonna '65. Ellei hän ole kuollut, lyön vaikka vetoa kanssasi, että hän muistaa.» Niin purjehti Mary-'Gusta tiehensä, ja kymmenen ihmeellisen viikon unelmat muuttuivat todellisuudeksi ja nuo ullakkokuvitelmat eivät olleet enää mitään kuvitelmia. Sota ei ollut vielä tullut kylvämään teräsviljaansa eikä tultansa Ranskan ihaniin laaksoihin eikä kukkuloille, eikä korjaamaan veristä kuolemansatoaan, ja senvuoksi huvimatkailijat matkustivatkin mukavasti kaupungista kaupunkiin ja Seinen rannoilta Loiren äyräille. He viettivät kolme viikkoa Sveitsissä ja pari Italiassa, ja palasivat loppuviikoiksi Lontooseen, jossa Mary neiti Peasen taitavalla johdolla kulki kaupoissa, sekä noissa suurissa Regent- ja Oxford-katujen varsilla olevissa että pienemmissäkin, jotka olivat yhtä puoleensa vetäviä ja joissa tavarat olivat vieläkin kalliimpia. Hän tutki useimmat kaupat Bond-kadun varrella ja Piccadillyssä ostaen lahjoja ja muistoja kotona oleville. Ja vihdoin koitti sitten sekin päivä, jolloin hän nojautuessaan laivan partaaseen näki Irlannin sumuisen rannikon katoavan taivaanrannan taakse ja totesi, että hänen ihmeellinen lupa-aikansa oli ohi, ja huomasi olevansa matkalla kotiin. Matka meren yli oli melko vastenmielinen ja myrskyinen, kuten matkat länteen tavallisesti ovatkin, mutta laiva oli mukava ja nopeakulkuinen, ja heidän aikansa kului siellä hauskasti. Mary ei ollut Bostonissa kuin päivän matkustaen jo seuraavana aamuna South Harnissiin. Hänellä oli vielä viikko käytettävänään ennen koulun alkamista, ja tuon viikon hän aikoi viettää enojensa luona. Hän lupasi pyhästi, ettei hän tuhlaa siitä muiden hyväksi minuuttiakaan. Tuossa rannalla olevassa talossa vallitsi sinä päivänä suuri ilo ja ihmeellinen oli se päivällinen, jonka Isaiah valmisti juhlan kunniaksi. Maryn oli pakko kertoa matkansa vaiheet alusta loppuun saakka noiden kolmen kuulijan nyökäytellessä päätään, huudahdellessa myötämielisyydestä tahi keskeyttäessä kysyäkseen jotakin. Hän oli kyllä kirjoitellut heille ahkerasti, mutta kuten Isaiah sanoikin, »kirjoittaminen ei ole puhumista». Maryn oli sen vuoksi kerrottava, ja hänen enonsa ja Isaiah kuuntelivat. Kello oli jo kaksitoista sinä iltana, ennenkuin he rupesivat ajattelemaan levollemenoa, ja seuraavana aamuna aamiaista syötäessä alkoi kyseleminen jälleen. »Otaksun, että rouva Wyeth tuli kai satamaan teitä vastaan, kun laivaanne odotettiin tulevaksi?» kysyi Zoeth. »Kyllä», vastasi Mary. »Oliko siellä muitakin? Oletko kuullut mitään tuosta nuoresta Smithistä? Oliko hänkin siellä?» kysyi kapteeni Shadrach hyvin viattoman näköisenä. Mary punastui hieman. Hän tiesi sen olevan tyhmää, sillä ei ollut olemassa minkäänlaista syytä maailmassa, miksi hänen olisi pitänyt hämmästyä, mutta hän ei voinut sille mitään. »Ei, eno Shad», hän vastasi. »Hän ei ollut siellä. Hän ei ole palannut Lännestä vielä, mutta hän tulee kyllä Bostoniin tulevalla viikolla, kun opinnot lääkeopillisessa tiedekunnassa alkavat.» »Hän on kai kuluttanut lomansa hyvin hauskasti tuolla Lännessä, vai mitä?» kysyi kapteeni vieläkin aivan muina miehinä. »Kyllä. Hän on kumminkin kirjoittanut minulle niin.» Katsoen vuorotellen kuhunkin kuulijaansa erikseen lisäsi hän: »Minulla on muutamia hänen kirjeistään mukanani täällä. Jos haluatte kuunnella, luen ne teille ääneen.» »Ei, ei, ei sinun tarvitse tehdä sitä», vastasi kapteeni Shadrach nopeasti. Mutta katsottuaan häneen vielä kerran sanoi Mary: »Luullakseni teen sen kumminkin», ja poistui hakeakseen kirjeet esille. Kapteeni Shad, jolla näytti olevan hieman paha omatunto, katsoi toveriinsa. »Hänen ei tarvitse lukea niitä, ellei hän halua, vai tarvitseeko, Zoeth?» hän sanoi. »En tarkoittanut, että hän tekisi sen.» Herra Hamilton näytti epäilevältä ja huolestuneelta. »Hm!» hän sanoi jatkamatta sitten enää. Mary palasi tuoden mukanaan kirjeet, joista hän aikoi lukea muutamia. Crawford oli viettänyt kesänsä osaksi kotonaan Carson Cityssä ja osaksi isänsä kanssa vuoristossa, jossa hän oli metsästellyt ja kalastellut, ja nähtävästi huvitellut kovasti. Kirjeet olivat vilpittömiä ja suorasukaisia, hyvin leikillisiä ja liioittelevia, lyhyesti sanottuna, juuri sellaisia, jollaisia voimakkaiden ja puhdasmielisten nuorukaisten pitääkin kirjoittaa, ja joskus kirjoittavatkin. Ne eivät olleet ollenkaan hentomielisiä, eikä Isaiahkaan rakastuneine kuvitteluineen, kuten Shadrach sitä nimitti, voinut sanoa niitä sellaisiksi. Toverukset ja Isaiah kuuntelivat tarkkaavaisesti kirjeiden lukemista, ilmaisten sitten mielipiteensä. Shadrachin hyväksyminen oli äänekkäintä, mutta hänen oli kumminkin hyvin vaikea katsella holhokkiaan silmiin. Juuri ennen levolle menoa, sittenkuin Zoeth ja Isaiah olivat menneet yläkertaan nukkumaan ja kun hän sulki ovet yöksi, tuli Mary, jonka hän luuli myöskin poistuneen, takaisin ruokasaliin ja seisahtui hänen eteensä. »Eno Shad», hän sanoi vakavasti, »tule tänne muutamiksi minuuteiksi ja istuudu. Haluan puhella kanssasi.» Hän talutti enon suureen keinutuoliin, istuutuen sitten itse sen vieressä olevaan pienempään. »Katso nyt minua silmiin», hän komensi. »Ei, älä koetakaan katsella ikkunasta pihalle. Niin, en ihmettele ollenkaan, että punastut. Minusta sinun pitäisi hävetä.» »Mi-mitä sinä oikeastaan sanotkaan!» änkytti Shadrach punastuen yhä enemmän. »Mitä tarkoitat? Punastun! Kuka tässä punastuu?» »Sinä juuri», sanoi tuo nuori neiti tiukasti. »Ja sinä tiedät sen. Katso nyt minua suoraan silmiin. Eno Shad Gould, eikö sinustakin olisi ollut paljon rehellisempää kysyä minulta vihjauksien asemasta, olenko kirjeenvaihdossa Crawford Smithin kanssa, jos nyt kerran haluat saada sen tietää? Eikö sinustakin sellainen menettely olisi ollut parempi?» »Vihjauksien asemastako? Mitä maailmassa — No mutta, Mary-'Gusta.» Hänen kasvonsa olivat todellakin katsomisen arvoiset. Mary puri huultaan voidakseen olla nauramatta. »Niin, vihjauksien asemasta juuri», hän sanoi, »olisit voinut kysyä, kirjoitammeko toisillemme. Nyt sinä tiedät, että kirjoitamme, ja nyt kun olet kuullut, millaisia hänen minulle kirjoittamansa kirjeet ovat, niin sano, onko sinulla mitään sitä vastaan?» »Vastaanko? Ei tietystikään. Mielestäni se on päinvastoin hauskaakin. Minäkin haluan saada kirjeitä paljon mieluummin kuin kirjoittaa sellaisia», lisäsi hän vakuuttavasti. »No, miksi sitten —» »Mitä? Minä —» »Eikö sinua ollenkaan hävetä?» sanoi Mary. »Minuako? Tulimmainen sentään, hävettääpä tietenkin! Kas niin! Minua rupesi hävettämään heti tehtyäni tuon kysymyksen.» »No, miksi sitten teit sen?» »Katsohan nyt, Mary-'Gusta, halusin vain saada sen tietää. Zoeth-enosi ja minä olemme luotsanneet sinua jo melko kauan aikaa, mutta nyt alat olla jo niin suuri, että voit ruveta risteilemään omalla vastuullasi — tarkoitan järkevästi, ymmärrät kai sen — mutta, no niin, olemme niin tottuneet tekemään havainnoita aina keskipäivällä nähdäksemme, millainen sinun suuntasi aina on, että on vaikea luopua tuosta totutusta tavasta. Zoethilla ei ollut kumminkaan mitään osaa tähän», hän lisäsi rehellisesti. »Hän ei vihjaillut ollenkaan, kuten sinä sanot. Luullakseni saarnaa hän pääni mäsäksi senvuoksi jouduttuamme kahden kesken.» »Olet ansainnutkin, että hän tekee sen — ainakin osittain. Pyydätkö minulta anteeksi?» »Varmasti! Pyytäisin sitä polvillanikin, ellei minulla olisi tuota kirottua reumatismia.» »Lupaat siis, ettet vihjaile enää?» »En totisesti tee sitä vasta.» »No hyvä sitten. Jos haluat, että kertoisin sinulle jotakin, niin ole hyvä ja kysy. Sinun pitää luottaa minuun, Shad-eno. Lupaan kertoa sinulle aina, kun minulla on jotakin kerrottavaa.» »Tiedän sen, Mary-'Gusta. Minua hävettääkin tuo vihjailemiseni. Jumala sinua siunatkoon, kultaseni. Suutele nyt minua toivottaessasi minulle hyvää yötä.» Kapteeni suuteli häntä ja pitäen häntä sylissään katsoi häntä hellästi silmiin. Ja kun Mary vastasi hänen katseeseensa, punastui Mary kovasti ja kätki nopeasti kasvonsa kapteenin takin rinnuksiin. Sitten hän riistäytyi irti, ja toivotettuaan hyvää yötä juoksi pois huoneesta ja pakeni portaita pitkin yläkertaan. Shadrach katsoi hänen jälkeensä, huokaisi ja lopetettuaan ovien lukitsemisen meni itsekin yläkertaan. Koska hänen toverinsa huoneesta näkyi valoa, meni hän sinne ja näki herra Hamiltonin istuvan pienen pöydän ääressä, jolle hän oli levittänyt monta paperiarkkia, jotka olivat täynnä numeroita. Kapteeni oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän heti huomannutkaan papereita. »Zoeth», hän sanoi, »Mary-'Gustastamme on jo tullut täysikasvuinen nainen. Tämäkin kesä on muuttanut häntä. Hän ei kyllä näytä vanhemmalta ja on kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ajattelee eri tavalla ja minusta tuntuu siltä, ettemme saa pitää häntä enää kauan luonamme, vaikka toivoisimmekin sitä miten paljon tahansa. — No mutta?» huudahti hän sitten huomaten äkkiä ystävänsä hommat. »Askarteletko vieläkin noiden kanssa? Sanoinhan sinulle, ettei sinun pidä huolehtia enää, vaan mennä nukkumaan.» Zoeth pudisti päätään. Hänen tavallisesti niin tyynet ja ystävälliset kasvonsa olivat nyt menettäneet osan tuosta tyyneydestään. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja lampun heittämät varjot tummensivat hänen otsassaan olevia ryppyjä. Hän katsoi silmälasiensa yli. »Shadrach», hän sanoi, »en voi auttaa sitä. Koetan olla huolehtimatta ja koetan luovuttaa kuormani Kaikkivaltiaan kannettavaksi, niinkuin meidän on käskettykin tehdä, mutta minä en näytä kumminkaan voivan luovuttaa niitä kaikkia. Elleivät asiat selvene hyvin pian, en tiedä — en todellakaan tiedä enkä uskalla ajatellakaan», hän lisäsi toivottomasti. Kun hänen kätensä vapisi, rapisi siinä oleva paperi. Kapteeni Shadrach rypisti otsaansa. »Ellei meidän olisi pakko tehdä noita talviostoksiamme», hän mumisi. »Sehän kuitenkin on jonkunlainen lohdutus, että luottomme on hyvä.» »Niin onkin vielä nyt, koska Bostonin kauppiaat eivät tiedä mitään. Mutta me tiedämme kumminkin tahi ainakin pelkäämme tietävämme ja se muuttaa asian yhä pahemmaksi. Kuinka me voimme enää ostaa ihmisiltä, jotka ovat olleet ystäviämme koko sen ajan kuin meillä on ollut kauppa, tietäessämme, että —» Hänen toverinsa keskeytti: »Emme tiedä mitään ratkaisevaa vielä», hän sanoi. »Pysy vain tiukasti paikoillasi, Zoeth. Panen vetoon yhdeksän yhtä vastaan, että me kyllä suoriudumme kaikista vaikeuksista. Millainen kesä tämä on ollutkaan! Ja kun ajattelen», hän lisäsi vihaisesti, »kuinka hyvin me suoriuduimme ennen noiden uusien kauppojen avautumista, tulen melkein hulluksi. Otan jonakin yönä tulitikkuja mukaani ja sytytän ne palamaan. Nuo kirotut rosvot! He ovat ottaneet itselleen hyvät cape-codilaiset nimet, joihin heillä ei ole minkäänlaista oikeutta. 'Bakerin Basaari!' Hyi hitto! 'Rheinsteinin Ryöväriluola' olisi mielestäni paljon sopivampi nimi. Kuulehan nyt, Zoeth, emme saa vihjaistakaan Mary-'Gustalle tästä. Meillä on niin paljon rahoja hallussamme, että voimme maksaa hänen menonsa tuolla koulussa, vai mitä?» »On kyllä, Shadrach. Olen pitänyt huolta siitä. En tiedä kumminkaan, olisiko minulla ollut oikeutta sellaiseen. Rahat olisi ehkä pitänyt lähettää jonnekin muualle, mutta olkoon se nyt joko oikein tahi väärin, ne menevät nyt kumminkin Maryn tarpeisiin, ja toivoakseni antaa Jumala sen minulle anteeksi. Ja sinä puhuit totta sanoessasi, ettei meidän pidä ilmaista hänelle huoliamme. Hän on niin tunnollinen, että hän silloin mahdollisesti lopettaa koulunsa ja tulee tänne meitä auttamaan. Hän ei epäröisi ollenkaan päättäessään sen.» »Olet oikeassa sanoessasi, että hän tekisi niin. On siunattu asia, että hän luulee omistavansa omiakin varoja, ja otaksuu, että hänen kouluuttamisensa maksetaan niistä. Ellei asia olisi niin, olisi hän koko ajan nurissut kustannuksista. Meidän pitää teeskennellä, että kaikki asiat ovat mainiossa kunnossa, ja kun hän on läheisyydessä, pitää meidän olla iloisia. Emme saa sanoa Isaiahillekaan sanaakaan.» »Ei tietystikään. Isaiah on kysellyt minulta monta kertaa viime aikoina, vahingoittavatko nuo uudet kaupat liikettämme. En ihmettele ollenkaan, vaikka hän mielessään hieman epäilisikin.» »Hm! Kaikki on hyvin niin kauan kuin hän malttaa olla lausumatta julki noita epäilyksiään. Jos huomaan merkkiäkään siitä, että nuo epäluulot alkavat nousta Aatamin omenan yläpuolelle, painan ne varmasti jälleen alas. Pistän kirpun Isaiahin korvaan ja kostutan liimalla tuon kirpun jalat, että se pysyy siellä.» Vaikka Mary-'Gusta huomasikin, että nuo kylässä olevat pari uutta kauppaa näyttivät menestyvän, ja vaikka hän totesikin, ettei Hamilton ja Kumppanin tavaranvaihto suurennut syyskuussakaan, olivat vastaukset hänen kysymyksiinsä niin tyynnyttäviä, että hänen levottomuutensa haihtui. Hänen Zoeth-enonsa karttoi kyllä suoraa vastausta, mutta kapteeni Shadrach etsi tekosyitä hyväsydämisesti ja iloisesti. Isaiahkin sanoi, että »kaikki menee vallan mainiosti». Mutta Mary pani hänet lupaamaan, että hän kirjoittaa Marylle heti, jos asiat alkavat hiemankaan näyttää toisenlaisilta. Isaiah antoi tuon lupauksen hieman vastahakoisesti. »Luulen, että kapteeni Shad ryhtyy toimiin ja lyödä läimäyttää minua päähän pleissausnaulalla, jos hän vain huomaa, etten voi pitää suutani kiinni», sanoi Isaiah siten, että Mary huomasi hänen vain toteavan asian todellisen laidan. Mary nauroi. »Voi, eikö mitä!» hän huudahti. »Lupaan puolustaa teitä silloin, Isaiah. Muistakaa nyt, että teidän on kirjoitettava minulle vilpittömästi, miten asiat täällä luistavat.» XVI. Mary matkusti takaisin Bostoniin kouluun, jossa vanhat tuttavuudet uudistettiin ja uusia solmittiin. Cabot'n neidit lausuivat hänet tervetulleeksi ylevän ja arvokkaan armollisesti. Barbara Howe syleili ja suuteli häntä sanoen, ettei hän ollut nähnyt koko kesänä niin suloista tyttöä. »Miksi maailmassa ei kukaan ryöstä sinua ja mene naimisiin kanssasi tuossa tuokiossa, en ymmärrä», sanoi tuo vilkas nuori neiti. »Jos olisin mies, tekisin sen heti paikalla.» Mary, joka oli tottunut neiti Howen purkauksiin, vain hymyili. »Voi, et sinäkään tahtoisi», hän vastasi. »Minä ainakin toivoisin, että käyttäytyisit järkevämmästi. Ei kukaan halua ryöstää minua mukaansa enkä minä sitäpaitsi lähtisikään.» »Miksi et? Eikö sinustakin tuollainen karkaaminen tuntuisi hyvin suurenmoiselta, koska sellainen on niin romantillista ja harvinaista? Otaksu nyt, että jos olisit korviasi myöten rakastunut johonkin, jonka vanhemmat eivät mitenkään haluaisi sinua miniäkseen, niin etkö silloinkaan karkaisi?» »En luullakseni. Koettaisin arvatakseni saada selville, miksi he eivät minusta huoli. Ehkä syy olisi hyvinkin pätevä. Mutta ellei se olisi sellainen, en silloin olisi ollenkaan varma, mitä tekisin. Epäröisin kumminkin kauan, ennenkuin tunkeutuisin jonkun henkilön ja hänen omaistensa väliin. Sellainen menettely on varmaankin hirveätä.» Barbara nauroi. »Joutavia!» hän huudahti. »Sellaista tapahtuu joka päivä parhaimmissakin perheissä, kultaseni. Ja sitten tuntuu sovinto kaikkein suloisimmalta. Odotahan vain. Muutamien päivien kuluttua toivon saavani lukea lehdistä: 'Karkaustapaus South Harnissin ylhäisön keskuudessa. Muudan kaunis hienostoon kuuluva neito on mennyt salaa avioliittoon erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan' ja — ja — haluan liittää vielä pari sanaa — ah niin, 'erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan ja yleisön suosikin kanssa.' Eikö se kuulostakin kauniilta? Herranen aika, miten sinä punastut! Vai onko se päivettymistä? Se näyttää kumminkin kaikissa tapauksissa hyvin lumoavalta.» Tuo kuuluisa entinen jalkapallonpelaaja ja yleisön suosikki tuli vieraisille rouva Wyethin luo seuraavan päivän iltana Maryn palattua Bostoniin. Hän oli yhtä pitkä ja ruskea kuin ennenkin selittäessään, että hänellä oli ollut ihmeellinen loma-aika. »Ja te olette hyvin terveen näköinen myöskin!» hän huudahti tarkastellen Marya päästä jalkoihin asti. »Eikö totta, rouva Wyeth?» Rouva Wyeth myönsi olevansa samaa mieltä. Crawford nyökäytti päätään painokkaasti. »Herranen aika, olette todellakin!» hän toisti. Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään. Todellisuudessa oli hänen äänessään ja katseessaan ilmenevä ihailu niin huomattava ja peittelemätön, että Mary, vaikka hän ei voinut ollakaan ihastumatta, hämmästyi kumminkin hieman. Tuo hämmästys haihtui kumminkin, kun Crawford alkoi kertoa kesän vietostaan vuoristossa ja kysellä kaikkia Maryn Euroopanmatkan erikoiskohtia. Hän oli rouva Wyethin luona sinä iltana kauemmin kuin tavallisesti ja tuli jälleen muutamien päivien kuluttua — näyttämään heille muutamia valokuvia, jotka hän oli ottanut vuoristossa, kuten hän sanoi. Ja seuraavana sunnuntaina ilmestyi hän sinne äkkiä seuratakseen heitä kirkkoon. Ja — mutta miksi kertoisimme kaikki erikoiskohdat? Ehkä riittää, kun ilmoitamme, että tuon syksyn ja seuraavan talven kuluessa pojan ja tytön välinen ystävyys kehittyi, kuten sellaiset suhteet tavallisesti tekevätkin. Neiti Pease, joka oli romantillinen, nyökäytteli päätään näyttäen salaperäiseltä, eikä rouva Wyethkään suhtautunut enää ystävättärensä ennustuksiin ja vihjauksiin niin vihaisen kieltävästi. »En tiedä, mitä minun pitää ajatella, Letitia», hän myönsi. »En todellakaan ymmärrä. Alan jo melkein luulla, että Crawford rakastaa häntä, ja otaksun, että hänellä on hyvin vakavat aikomukset. Rakastaako Mary taas häntä, vai ei, on aivan eri asia, enkä minä uskalla ruveta sitä arvailemaankaan. Jos hän rakastaa, ei hän ilmaise sitä sen paremmin kuin monta muutakaan asiaa. Hän tietää, miten hänen on pidettävä huolta omista asioistaan, ja sellaiseen kykenevät vain harvat, Letitia.» Mary matkusti kotiin joululomaksi ja vietti lupa-aikansa samoin kuin edellisenäkin vuonna, auttamalla enojaan kaupassa. Vaikka ei myynti ollutkaan niin suuri, kuin hän oli tottunut näkemään, ei se kumminkaan ollut niin huono, että hän olisi tullut levottomaksi, ja toverukset olivat yhtä toivorikkaita kuin ennenkin. Isaiah, jolle kapteeni Shad oli puhunut kuin hollantilaiselle, pelkäsi hirveästi kapteenia ja selitti luulevansa, että kaikki on niinkuin sen ollakin pitää. Niin ollen poistui Mary South Harnissista ja palasi kouluun ja kevätlukukauden aiheuttamiin velvollisuuksiin, olematta juuri ollenkaan huolissaan kotiasioista. Crawford oli tullut häntä vastaan asemalle ja tuli sitten samana iltana vieraisille kuuntelemaan Cape Codin uutisia. Tuntui vallan ihmeelliseltä, miten Cape Codin asiat olivat ruvenneet kiinnittämään tuon nuorukaisen mieltä viime aikoina. Kun Mary eräänä päivänä kiiruhti kotiinsa, rouva Wyethin luo, koulusta, oli siellä kirje odottamassa häntä. Katsottuaan leimaa huomasi hän sen tulleen South Harnissista ja tunsikin sitten kuoressa olevan kirjoituksen Isaiahin käsialaksi. Hän pani sen syrjään lukeakseen sen jolloinkin sopivampaan aikaan. Monien hyökkäyksien ja melkoisen vastustuksen jälkeen hän oli vihdoinkin suostunut tulemaan päivälliselle Barbara Howen luo tämän kotiin Brooklineen, ja tänä iltana oli se sitten tapahtuva. Se tulisi olemaan hänen ensimmäinen ilmestymisensä seuraelämään — tarkoitamme tuollaiseen kotoiseen seuraelämään. Howet olivat vanhaa sukua, rikkaita ja hienoja, eikä Mary senvuoksi voinut olla oikein levollinen ajatellessaan tuota tukalaa tilannetta, joka häntä odotti. Hän tiesi jotakin niiden loistavien pukujen luvusta ja erilaisuuksista, jotka olivat hänen nuoren emäntänsä omaisuutta, ja hänen oma pukuvarastonsa tuntui hyvin rajoitetulta ja mitättömältä niihin verrattuna. Mutta hän kutsui terveen järkensä avukseen ja löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että Barbara ja hänen vanhempansa tietävät, kuka hän on, että hän verrannollisesti puhuen on vain köyhä tyttö. Hän oli senvuoksi melkein varma siitä, etteivät he olleet kutsuneetkaan häntä sellaisin edellytyksin, että hänellä sinne tullessaan olisi yllään komeat vaatteet. Mutta jos he olivat tehneet sen siinä luulossa — tässä seuraa nyt hieman Mary-'Gustamme vanhaa filosofiaa — ei heidän arvosteluaan kannattanut ajatella ollenkaan, ja kuta pikemmin hän ja he tuntisivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan ja eroaisivat, sitä parempi. Mutta vaikka hänen paras pukunsa ei ollutkaan uusi eikä loistava ja vaikka hänen jalokivensä olivatkin silmiinpistäviä senvuoksi, ettei niitä ollut ollenkaan, ei kumminkaan kuva, jonka hän näki kuvastimesta järjestäessään lopullisesti tukkaansa, ollut ollenkaan epämiellyttävä. Palvelijatar, Maggie, joka tuli huoneeseen ilmoittamaan jonkun vieraan tulosta, kehui häntä kehumasta päästyäänkin. »Ah, neiti, olette kieltämättä hienon näköinen», hän sanoi. »Olette niin suloinen, ettei kukaan, joka teidät vain näkee, kaipaa sokeria teehensä. Ah, hän tulee olemaan ylpeä teistä ja hänen pitääkin olla! Mutta hän onkin hieno nuorukainen, ja —» »Kuka? Mistä sinä nyt puhutkaan, Maggie?» keskeytti Mary. »Kuka tulee olemaan ylpeä minusta ja kuka on tuo hieno nuorukainen?» »Kukako? Kukapa muu kuin herra Smith tietysti? Hän on tuolla salissa odottamassa teitä. Sanon hänelle, että tulette pian.» Ennenkuin Mary ennätti pidättää hänet, poistui hän huoneesta ja laskeutui portaita alakertaan. Mary seurasi häntä vähän ajan kuluttua. Hän ei ollut osannut odottaakaan Crawfordia, joka oli jo käynyt vieraisilla tämän viikon kuluessa. Mary arvaili, miksi hän oli tullut. Hän löysi Crawfordin salista. Rouva Wyeth oli mennyt ostoksille neiti Peasen kanssa, ja he olivat senvuoksi kahden kesken. Kun Mary tuli huoneeseen, nousi Crawford tervehtimään. »No, Crawford», hän kysyi, »mikä nyt on hätänä? Onko mitään tapahtunut? Miksi olette niin vakavan näköinen?» Crawford hymyili surullisesti. »Luullakseni senvuoksi, että olenkin vakava», hän vastasi. »Olen saanut muutamia uutisia ja olen tullut kertomaan ne teille.» Sitten huomattuaan hänen pukunsa, hän lisäsi: »Mutta tehän olette menossa jonnekin?» »Lähden piakkoin. Menen päivälliselle Barbara Howen luo ja vietän siellä koko illan. Mutta en lähde kumminkaan vielä. Ettekö halua istuutua?» »Haluan varmasti, jos vain voitte suoda minulle muutamia minuutteja. Toivoakseni voitte, koska haluan keskustella kanssanne. Olen saanut huonoja uutisia kotoa. Isäni on sairas, ja lääkärit hoitavat häntä.» »Ah, olen niin pahoillani! Toivoakseni se ei kumminkaan ole mitään vakavaa?» »En tiedä, onko se, vai ei. Mutta luultavasti se ei kumminkaan ole toivottoman vakavaa, koska hän on kirjoittanut kirjeen itse. Se on kumminkin tarpeeksi vakavaa minulle. Hän haluaa, että lopettaisin opintoni täällä Harvardin lääkeopillisessa tiedekunnassa ja tulisin sinne Länteen.» Mary huohotti. »Lopettaako lukunsa!» hän toisti. »Pitääkö teidän lopettaa opintonne ja luopua koko lääketieteestä? Hän ei voi varmastikaan vaatia teitä suostumaan sellaiseen.» Crawford pudisti päätään. »No, ei nyt aivan niinkään», hän vastasi. »En suostuisi sellaiseen hänenkään vuokseen. Mutta hän kirjoittaa, ettei hän ole terve, ja sanoo luulevansa, ettei hän parane pitkiin aikoihin, tuskin milloinkaan. Hän kirjoittaa, että hän senvuoksi tuntisi itsensä paljon onnellisemmaksi, jos olisin hänen läheisyydessään. Hän toivoo, että lopettaisin lukuni täällä Harvardissa ja aloittaisin ne jälleen joko Denverissa, Salt Lake Cityssä tahi jossakin muualla siellä. Hän sanoo, että Chicagokin on paljon lähempänä. Kirje tuntuu minusta hyvin surkealta. Tuo vanha veikko tuntuu olevan hyvin raskasmielinen. Hän ikävöi minua, mikään ei voi olla sen selvempää, ja hän näyttää luulevan olevansa apunikin tarpeessa. Hän sanoo, että jos opiskelisin Denverissa, voisin käväistä kotona silloin tällöin, mikä nyt on mahdotonta. Mitä minun on tehtävä? Minusta tuntuu ikävältä kieltäytyä, mutta myöntyminenkin on minusta yhtä vastenmielistä.» Mary mietti. »Luullakseni teidän on päätettävä se itse», sanoi hän hetken kuluttua. »Teidän on tietysti ajateltava uraanne.» »Niin minun onkin. Mutta, puhuakseni rehellisesti, ei eroamiseni täältä tee juuri suurtakaan haittaa uralleni. Lännessä on paljon hyviä lääketieteellisiä yliopistoja. Epäröin vain senvuoksi, että olen Harvardin miehiä, ja sentähden, että olin toivonut saavani lopettaa opintoni täällä, siinä kaikki. Mutta voisin kumminkin lähteä. Mitä neuvotte minua tekemään?» Jälleen pyysi Mary ajatusaikaa. Hän näytti yhtä vakavalta kuin Crawfordkin. Vihdoin hän sanoi kohottamatta katsettaan: »Luullakseni pitää teidän lähteä.» Crawford vaikeroi. »Pelkäsin, että sanoisitte niin», hän myönsi. »Ja luullakseni olette oikeassakin.» »Niin minäkin luulen. Jos isänne on apunne tarpeessa ja kaipaa teitä ja ellei eronne vaikuta haitallisesti uraanne, on teidän luullakseni tehtävä kuten hän toivoo.» »Ja otaksuttavasti eivät omat toivomukseni saa tulla ollenkaan kysymykseenkään?» »Eivät tässä tapauksessa, eivät ainakaan paljon. Ajatteletteko, että niiden pitäisi?» »Ehkä ei, vaan teidän.» »Minunko?» »Niin. Haluatteko, että matkustaisin?» Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja toisti vakavasti: »Haluatteko, Mary?» Mary katsoi häneen ja painoi sitten katseensa maahan hänen katseensa pakotuksesta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja hän katsoi pelokkaasti raollaan olevaan oveen. Crawford nousi ja sulki sen ja tuli sitten aivan hänen viereensä. »Mary», hän sanoi, »tiedätkö, miksi tämä isäni pyyntö on koskenut minuun niin kovasti? Tiedättekö, miksi minun on niin hirveän vaikea myöntyä ja matkustaa täältä? Syy ei ole sellainen, että poistuminen Harvardista tuntuisi minusta vastenmieliseltä. Tietysti se tuntuisi minusta hyvin ikävältä, mutta suostuisin siihen kumminkin epäröimättä isäni vuoksi. Vastahakoisuuteni ei siis johdu siitä, vaan siitä, että minusta tuntuu niin hirveän vaikealta eroni teistä. Olette tullut minulle —» Mary keskeytti. »Voi, älkää», hän pyysi. »Älkäähän nyt!» Mutta Crawford jatkoi kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan hänen vastustukseensa: »Olette ruvennut merkitsemään minulle kaikkea, mitä elämällä on minulle hyvää tarjottavana. Näiden viimeisten kuukausien kuluessa en ole työskennellyt ansaitakseni rahaa, kunniaa ja mainetta, vaan olen uurastanut teidän vuoksenne. En ajatellut niin ennen, sillä luulin sellaista tapahtuvan vain kirjoissa, mutta nyt minä tiedän. Rakastan sinua, Mary.» Mutta Mary vastusti jälleen. »Voi, Crawford», hän pyysi, »älä nyt viitsi.» »Ei, sinun pitää kuunnella minua. Rakastan sinua todellakin ja jos sinäkin rakastat minua, aion mennä naimisiin kanssasi. Ei nyt tietystikään, sillä minunhan on suoritettava tutkintoni ensin, mutta jolloinkin tulevaisuudessa, jos saan elää.» Hän puri hampaansa yhteen niin päättäväisesti, että Mary tiesi hänen päätöksensä olevan peruuttamattoman. Hän katsoi Crawfordiin, näki tämän kasvojen ilmeen ja unhotti hetkiseksi kaiken muun paitsi ylpeytensä hänen vuokseen ja ilonsa, että hän oli voinut herättää toisessa sellaisia tunteita. Sitten hänen mieleensä muistuivat muut asiat, joita hän oli punninnut ja miettinyt tuntikausia monina öinä. Kun Crawford kumartui hänen puoleensa, hän väisti ja nousi. »Voi älä, Crawford! Ole nyt niin kiltti!» pyysi hän jälleen. »Et saa puhua minulle tuollaista. On väärin, että teet sellaista.» Crawford hämmästyi. »Miksi en?» hän kysyi. »Mutta olkoonpa se nyt oikein tahi väärin, on minun kumminkin sanottava se. Ne ovat painaneet mieltäni kuukausia ja nyt minun on pakko sanoa ne. Rakastan sinua ja haluan mennä naimisiin kanssasi. Saanko?» »Voi ei, Crawford! Mahdotontahan sellainen on.» »Mahdotontako? Miksi? Senkö — senkö vuoksi, ettet rakasta minua? Etkö pidäkään minusta, Mary?» Mutta Mary ei vastannut. »Etkö?» toisti Crawford. »Katso minuun. Etkö voi rakastaa minua, Mary?» Mary vaikeni, mutta kun Crawford astui askeleen häntä kohti, kohotti hän kätensä vastustavasti. »Voi, älä!» hän rukoili. »Ei, et saa! Emme saa ajatellakaan sellaista, sillä se on aivan mahdotonta.» »Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Jos rakastat minua niin paljoa kuin minä sinua, on se ainoa mahdollinen asia maailmassa. Kuuntelehan nyt minua, rakkaani —» »Hs! En saa kuunnella sinua. Ole nyt järkevä, Crawford! Ajattele! Olemme molemmat vielä niin nuoria. Sinäkin aloittelet vasta lukujasi. Kuluu vuosia, ennenkuin voit — ennenkuin voit ajatellakaan avioliittoa.» »Mutta mehän voimme odottaa. Suostun odottamaan, kunhan vain lupaat minulle, että haluat odottaa minua. Tahdon tehdä työtä — et voi uskoakaan, miten aion työskennellä ja —» »Tiedän kyllä, mutta meidän on ajateltava muitakin kuin itseämme. Minulla on enoni. He ovat tehneet kaiken voitavansa puolestani. Ja sinunkin pitää ajatella isääsi. Tietääkö hän minusta mitään ja onko hänellä aavistustakaan siitä, mitä nyt olet minulle sanonut?» Ja nyt rupesi Crawford epäröimään. Sitä ei kestänyt pitkää aikaa, vaan kumminkin niin kauan, että Mary selvästi käsitti, millainen vastaus tulisi olemaan, ennenkuin se lausuttaisiinkaan julki. »Hän ei siis tiedä tästä mitään», hän sanoi. »Otaksuinkin sellaista. Luuletko hänen suostuvan?» »Toivon ainakin niin. Kaikki syyt ovat sellaisia, että hänen ainakin pitäisi, eikä ole olemassa ainoatakaan, jonka perusteella hän voisi kieltää. Tietysti hän suostuu, sillä hän on järkevä mies.» »Niin, mutta hänellä on ehkä omat suunnitelmansa sinuun nähden eikä avioliitto Idästä kotoisin olevan tytön kanssa kuulu ehkä ollenkaan niihin. Olet kertonut minulle usein, miten voimakkaat hänen ennakkoluulonsa Itää ja Idän ihmisiä vastaan ovat. Hän voi ehkä ruveta kovastikin vastustamaan.» Crawford suoristi hartioitaan. Hänen seuraavissa sanoissaan ei ollut ollenkaan epäröimistä eikä epäilyä. »Jos hän tekee sen, ei se vaikuta ollenkaan asiaan», hän sanoi. »Pidän isästäni hyvin paljon ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa hänen pyynnöstään, lukuunottamatta kumminkaan seuraavaa: En aio luopua sinusta — edellyttäen nimittäin, että pidät minusta — hänen enkä kenenkään muun vuoksi. Nyt se on sanottu.» Ja hän oli todellakin sen näköinen kuin se olisikin ollut niin, mutta Mary pudisti vain päätään. Niihin uusiin ajatuksiin ja kuvitelmiin, jotka olivat vallanneet hänen mielensä viime talven kuluessa, oli liittynyt epämääräinen aavistus jonkunlaisesta mahdollisesta tällaisesta tilanteesta, ja senvuoksi olikin hänellä vastaus valmiina. »Ah, eikä ole», hän sanoi. »Olet hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, Crawford. Hän rakastaa sinua niin äärettömästi. Olet usein kertonut minulle siitä ja minä tiedänkin, että hänen on pakko. Olette molemmat olleet niin onnellisia ollessanne yhdessä. Luuletko, että haluan tunkeutua väliinne erottamaan teitä?» Crawford syrjäytti kumminkin kysymyksen sanomalla: »Rakastatko minua, Mary?» »Et saa kysyä minulta sellaista, Crawford. Kirjoita isällesi ja kerro hänelle kaikki. Lupaatko tehdä sen?» »Lupaan. Olisin tehnyt sen kaikissa tapauksissa. Jos matkustan kotiin, kuten luullakseni minun on pakko, kerron sen hänelle suullisesti, sillä kirjoittaminen ei ole milloinkaan puhumisen arvoista. Haluan kumminkin kuulla vastauksesi ennen poistumistani. Etkö halua antaa sitä minulle?» Kun hän seisoi siinä rukoilevassa asennossa, oli hän hyvin kaunis ja miehekkään näköinen. Mutta Mary oli tehnyt päätöksensä. »En voi, Crawford», hän sanoi. »Ehkä en tiedäkään sitä vielä. En tiedä, tekisinkö oikein, jos sanoisin sinulle sen nyt, mitä haluat kuulla. Matkusta kotiisi isäsi luo, koska hän kaipaa sinua. Kerro hänelle kaikki ja kirjoita sitten minulle.» Crawford katsoi häneen pitkään. Sitten hän nyökäytti päätään. »Hyvä on», hän sanoi. »Teen niin. Kerron hänelle, että aion mennä naimisiin kanssasi. Jos hän vastaa myöntävästi, kuten luulen varmasti, kirjoitan sinulle heti, ja jos hän ei hyväksy valintaani, kirjoitan sinulle senkin. Mutta kummassakin tapauksessa, Mary Lathrop, aion mennä kumminkin naimisiin kanssasi. Oma kieltosi on oleva ainoa seikka, joka sen voi estää. Ja nyt, saanko tulla luoksesi huomenillalla?» »Ei huomenna, Crawford. Milloin aiot lähteä kotiisi?» »Lauantaina, luullakseni. Saanko tulla ylihuomenna? Tulen vain sanomaan jäähyväiseni, kuten ymmärrät.» Mary epäröi. Hän ei voinut kieltääkään, vaikka hän olikin varma, että jos Crawford pysyisi poissa, olisi se parempi heille molemmille. »Ehkä», hän sanoi epäillen. »Mutta saat sanoa vain jäähyväiset. Sinun pitää luvata se minulle.» Ovikello kilahti ja palvelijatar, Maggie, tuli ilmoittamaan, että Howen auto odotti oven edustalla. Hetkistä myöhemmin oli Mary jo huoneessaan sovittamassa uutta hattua päähänsä kuvastimen edessä. Tavallisissa oloissa olisi tuon hatun sijoittaminen ollut mielenkiintoista ja huolellista hommaa, mutta nyt hän suoriutui siitä kiinnittämättä siihen tuskin ajatustakaan. Hän toivoi sydämestään, että Howen auto ja päivällinen odottaisivat jotakin muuta kuin häntä. Hän ei halunnut tutustua outoihin ihmisiin, hän ei halunnut lähteä minnekään ja kaikista vähimmän hän halusi syödä. Tämän illan olisi hän halunnut viettää yksinään mieluummin kuin minkään muun illan elämässään. Kumminkin ovat hyväksytyt kutsut velvoittavia tilaisuuksia, ja Mary, kiinnitettyään hattua kostutti viimeisen kerran kasvojaan kylmässä vedessä kostutetulla pyyheliinalla ja kiiruhti alakertaan mukautuakseen seuraelämän aiheuttaman marttyyriuden vaatimuksiin. Tuo päivällinen Howen ruokasalissa ei muodostunut kumminkaan sietämättömäksi kidutukseksi sellaiselle nuorelle neidillekään, jota oli juuri äsken kosittu ja joka nyt halusi kuunnella jotakin vähemmän merkityksellistä. Herra Howe oli kookas ja hauska mies. Rouva Howe oli harmaatukkainen ja miellyttävä, ja Barbara oli — Barbara. Siellä oli muudan herra Howen ystäväkin, eräs Green-niminen vanhahko herrasmies, joka tuntui olevan erään Bostonissa olevan tukkukaupan omistaja. Hän kertoi hullunkurisia juttuja, ja todistaakseen, että ne olivat hullunkurisia, nauroi hän niille sydämellisemmästi kuin kukaan muu. Hän istui aterian aikana rouva Howen vieressä, mutta myöhemmin, kun kaikki siirtyivät kauniiseen saliin, istuutui hän Maryn vieressä olevalle sohvalle ja rupesi keskustelemaan Maryn kanssa. »Ymmärtääkseni ette ole synnynnäinen bostonilainen, neiti Lathrop», hän huomautti. »Olette tullut tänne muualta, vai mitä? No niin, mitä pidätte meistä?» Mary hymyili. »Pidän Bostonista melkoisesti, herra Green», hän vastasi. »Tunnen tämän paremmin kuin minkään muun amerikkalaisen kaupungin ja ehkä se juuri senvuoksi minua miellyttääkin. Vasta äsken olin tilaisuudessa näkemään muitakin suuria kaupunkeja. Olen kumminkin kotoisin täältä läheisyydestä, sillä kotini on Cape Codilla.» Herra Green katsoi häneen tarkkaavaisesti. »Vai niin», hän sanoi. »Vai Cape Codilla. Onpa se melko omituista. Ajatukseni ovat askarrelleet melko paljon sen niemen asioissa viime päivinä. Sattui nimittäin jotakin liikettäni koskevaa, jonka vuoksi en ole saanut tuota Cape Codia karkoitettua mielestäni. Massachusettsin voimakas oikea käsi, kuten ehkä sanoisitte, on kääntänyt huomioni puoleensa. Eikö niin?» Hän nauraa hihitti omalle pilalleen. Mary oli melko ikävystynyt, mutta hän koetti olla näyttämättä sitä. »Mihin Cape Codin paikkaan on huomionne kiintynyt, herra Green?» kysyi hän sanoakseen jotakin. »South Harnissiin. Se on muudan pieni kauppala siellä niemen mutkassa. Oletteko käynyt siellä?» Mary hämmästyi tietysti suuresti. Vastaus, joka pyöri hänen kielellään, oli kumminkin luonnollinen. »Olen tietysti, koska asun siellä.» Mutta hän ei vastannut kuitenkaan niin, ja ihmettelikin sitten usein jälkeenpäin, miksei. Hän sanoi vain: »Tunnen South Harnissin hyvin.» »Tunnetteko todellakin?» jatkoi herra Green. »Minä en tunne, vaan olen ollut tuttu muutamien siellä asuvien henkilöiden kanssa kauan aikaa. Isäni tunsi heidät ennen minua. He olivat hänen liiketuttaviaan ja he ovat ostaneet liikkeestämme paljon tavaraa vuosien kuluessa. Tarkoitan puheellani paria vanhaa ukkelia, joilla on luullakseni jonkunlainen sekatavarakauppa siellä. Molemmat ovat vanhoja kunnon miehiä, luonteeltaan ja käytökseltään aivan erilaisia, mutta paljasta kultaa sisältä. Mutta nyt olen saanut kuulla huonoja uutisia, jotka koskevat heitä. He ovat joutuneet vaikeuksiin ja olen hyvin pahoillani senvuoksi.» Maryn mielenkiinto heräsi eikä hän ollut enää ikävystynyt. Hän nojautui eteenpäin ja kysyi huohottaen: »Mikä heidän nimensä on, herra Green?» »Nimikö? Liikkeen nimi on Hamilton ja Kumppani. Se kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kylläkin, mutta osakkaiden nimet on luullakseni otettu raamatusta, sillä toisen ristimänimi on Zoeth ja toisen Shadrach. Onko nyt hullumpaa kuultu? Ajatelkaahan nyt, että avuttomalle lapselle annetaan nimeksi Shadrach. Viranomaisten pitäisi estää sellainen mielettömyys kokonaan.» Hän nauroi ääneen, mutta Marya ei naurattanut ollenkaan. »Kerroitte heidän joutuneen vaikeuksiin», hän sanoi hitaasti. »Millaisiin vaikeuksiin?» »Millaisiinko? Tuollaisiin tavallisiin vain. Niin, nuori neitiseni, sellaisiin vaikeuksiin joudumme me liikemiehet aina, ellemme ole varuillamme, ja tuollaisia vaikeuksia sanomme me rahahuoliksi. Hamilton ja Kumppanin liike on jäänyt jäljelle ajastaan, siinä kaikki. Heidän liikkeensä menestyi hyvin monta vuotta, mutta sitten tuli sinne muutamia uusia kilpailijoita muodinmukaisine aatteineen ja — silloin saivat nuo ukkorahjukset sanoa jäähyväiset tuloilleen. Pelkään heidän joutuneen pahaan pulaan ja heidän on tehtävä vararikko, ellei —. Mutta luullakseni ei tämä asia kiinnitä teidän mieltänne henkilökohtaisesti. Puhumisenne Cape Codista pani kieleni laulamaan.» »Mutta tämä asia kiinnittää todellakin mieltäni. Sanoitte, että heidän on tehtävä vararikko. Tarkoititte kai sitä?» »Sitä, juuri. Olen hyvin pahoillani. Liikkeemme on kyllä valmis myymään heille tavaroita vieläkin melkein rajattomasti, sillä he ovat vanhoja liiketuttaviamme ja tavallaan vanhoja ystäviämmekin, kuten jo sanoin, mutta he ovat perin rehellisiä eivätkä halua ostaa sellaista, mitä he eivät voi maksaa. Olemme saaneet heiltä muutamia säälittäviä kirjeitä, ei ollenkaan rukoilevia, vaan suorasukaisia ja rehellisiä. He eivät pyydä apua, vaan esittävät meille liikkeen tilan ja jättävät meidän päätettäväksemme luoton kieltämisen heiltä, jos huomaamme sen välttämättömäksi. Tämä on vain eräs noita elämän pieniä surunäytelmiä, neiti Lathrop, mutta minun käy kumminkin kovasti säälikseni noita isäni ja minun vanhoja ystäviä. Olen tiedustellut asiaa ja pahinta kaikesta on, että he luullakseni ovat joutuneet tuohon pulaan uhrautumalla jonkun hyväksi. He ovat tuhlanneet rahansa aivan hyödyttömästi. Heillä on holhokki, jonkunlainen ottotytär tahi jokin sellainen, ja tyytymättä siihen, että hänet olisi kasvatettu samoin kuin muutkin kunnioitettavat maalaistytöt, pukivat he hänet kuin miljoonainomistajan perillisen ja lähettivät hänet johonkin ylhäisön tytöille aiottuun kalliiseen kouluun, jossa —. No mutta, mikä teille nyt tuli? Herra siunatkoon! Mitä olen puhunutkaan? Ette suinkaan tunne heitä, vai tunnetteko?» Mary käänsi hyvin kalpeat kasvonsa häneen päin. »He ovat enojani», hän sanoi. »Asun South Harnississa. Suokaa minulle anteeksi, herra Green.» Hän nousi ja meni tiehensä. Kun herra Howe muutamia minuutteja myöhemmin lähestyi sohvaa, näki hän ystävänsä istuvan siinä, katsovan sinne tänne ja kiihkeästi mumisevan hiljaisella äänellä: »Piru vieköön! Piru vieköön! Piru vieköön!» Mary poistui talosta niin pian kuin suinkin. Hänen kasvojensa ilme kiinnitti Barbaran huomion puoleensa, ja tuo nuori neiti tiedusteli, voiko hän pahoin. Hän vastasi kieltävästi, mutta pyysi kumminkin, että hänen sallittaisiin lähteä heti kotiin. Hänet vietiin sinne autossa, ja ensimmäiseksi työkseen, kun hän pääsi omaan huoneeseensa, haki hän käsiinsä ja aukaisi Isaiahin kirjeen, joka oli saapunut iltapäivällä. Vapisevin sormin piti hän sitä kaasulampun valossa ja luki: »Rakas Mary Augusta! Minun ei pitäisi kirjoittaa sinulle, ja enosi tappaisivat minut melkein varmasti, jos he saisivat tämän tietää, mutta teen sen kumminkin. Liike kaupassa on kokonaan loppunut. Hamilton ja Kumppani, kiitos noiden toisten kirottujen kauppojen, ei voi enää ansaita senkään vertaa, että sielu ja ruumis pysyisivät yhdessä, ja enonne surevat itsensä senvuoksi sairaiksi. En ymmärrä, mikä tästä seuraa, ellei joku keksi jotakin keinoa, jolla heidät voidaan pelastaa pulasta. He eivät puhu asioistaan kenellekään, ja vähimmin kaikista he haluavat, että sinä saisit ne tietää, mutta mielestäni sinun on kuultava kaikki. He ovat tehneet paljon sinun hyväksesi. Etkö voi keksiä jotakin keinoa auttaaksesi vuorostasi heitä? Vastaa Herran nimessä heti. Uskollinen Isaiah Chasesi.» XVII. Ihmiset vanhentuivat Cape Codissakin, missä kiirettä — lukuunottamatta kesävieraiden autoja — ei katsottu soveliaaksi ja mihin Ajan luultiin asettuneen lepäämään. Tuomari Baxter, Ostablen johtava lakimies, oli elänyt rauhallisesti ja mukavasti ne vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän Marcellus Hallin asianajajana oli lukenut tuon hämmästyttävän kirjeen Hamilton ja Kumppanin omistajille. Hän oli nyt seitsenkymmenvuotias ja hänen selkänsä takana sanoivat Ostablen asukkaat häntä »Vanhaksi tuomari Baxteriksi». Mutta vaikka hänen silmälasinsa olivatkin väkevämmät kuin siihen aikaan, eivät hänen henkiset voimansa olleet kumminkaan huomattavasti heikentyneet ja hän käveli yhtä tarmokkain, ellei juuri niin nopein, askelin. Kun tuomari tuossa yhdentoista aikana aamupäivällä sen päivän seuraavana päivänä, jolloin Mary oli ollut Howeilla päivällisellä, kuuli jonkun tulevan konttorihuoneistonsa, joka oli Ostablen kaupungintalon vieressä, etumaiseen huoneeseen, nousi hän toisessa huoneessa olevasta tuolistaan ja odottamatta konttoristinsa ilmoitusta, kuka tulija on, avasi oven itse. Vieras, jonka kysymyksiin konttoristi juuri vastaili tahi olisi ainakin vastannut sitten kuin hänen pelonsekainen ihastuksensa olisi haihtunut, oli eräs nuori neiti. Tuomari katsoi häneen ensin silmälasiensa yli ja sitten niiden läpi tullen sellaiseen tulokseen, että vieras oli outo. Hän tuli lähemmäksi. »Minä olen tuomari Baxter», hän sanoi. »Haluatteko puhutella minua?» Neiti kääntyi häneen päin. »Kyllä», hän vastasi vaatimattomasti. »Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, jos teillä vain on aikaa.» Tuomari epäröi hetkisen. Viime viikolla oli muudan itsepäinen ja liukaskielinen nuori neiti saanut hänet tilaamaan »Kuuluisien Lakimiesten Elämäkertoja»-nimisen teoksen, jonka sai maksaa kolmessakymmenessäviidessä osassa, kaksi dollaria kerrallaan. Rouva Baxter oli ennustanut, että tuo kirja tulisi olemaan paljasta roskaa, ja hänen miehensä, vaikka hänestä nuo elämäkerrat tuntuivatkin mielenkiintoisilta, yhtyi kumminkin salaa hänen mielipiteeseensä. Senvuoksi hän epäröi. Mutta tuo nuori nainen, joka selvästi huomasi hänen epäröimisensä, lisäsi: »Ellei teillä ole aikaa juuri nyt, voin odottaakin. Tulin keskustelemaan kanssanne eräästä asiasta saadakseni muutamia lainopillisia neuvoja.» Tuomari Baxter koetti olla sen näköinen kuin ei sellaista ajatustakaan, että vieras olisi voinut tulla muussakin tarkoituksessa, olisi voinut juolahtaa hänen mieleensäkään. »Tietysti minulla on aikaa», hän sanoi nopeasti ja lisäsi: »Ettekö halua tulla sisään?» Neiti tuli tuomarin yksityiskonttoriin. Tuomari seurasi häntä ja sulki oven. Hänen kirjurinsa tuijotti toivovasti ainakin minuutin tuohon oveen, huokaisi sitten raskaasti ja ryhtyi jälleen työhönsä kirjoittamaan otetta muutamasta talouskalujen luettelosta, talouskalujen, jotka olivat kuuluneet viimeiselle kaivatulle. Hän oli testamentannut ne, sekä erityisesti että henkilökohtaisesti, Herra tiesi kuinka monelle serkulleen, ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa polvessa. Päästyään yksityiskonttoriinsa pyysi tuomari vierastaan istuutumaan. Neiti otti vastaan hänen tarjoamansa tuolin ja sanoi: »Ette luullakseni muista minua, tuomari Baxter. Olen Mary Lathrop.» Tuomari hämmästyi. Nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta hän ei tuntenut sen omistajaa. »Ehkä muistatte minut sitten kuin sanon teille koko nimeni», sanoi vieras. »Olen Mary Augusta Lathrop. Ehkä tekin sanoitte minua Mary-'Gustaksi, kuten useimmat muutkin ihmiset.» Silloin tuomari muisti ja hänen hämmästyksensä oli ääretön. »Mary-'Gusta Lathrop!» hän toisti. »Oletteko todellakin Mary-'Gusta? Minusta tuntuu sellainen melkein mahdottomalta. Mutta nyt kun katson tarkemmin, huomaan sen olevan totta. Herra varjelkoon sieluani ja ruumistani. Mitä sinulle kuuluu? En ole nähnyt sinua luullakseni seitsemään tahi kahdeksaan vuoteen. South Harniss on kyllä vain muutamien penikulmien päässä, mutta minä alan jo vanhentua enkä matkustele niin paljon kuin ennen. Olen hyvin iloinen saadessani puhutella sinua nyt. Kuinka kapteeni Gould ja herra Hamilton jaksavat? Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit. Ulkomuotosi on paras vastaus siihen.» Mary kiitteli häntä sanoen voivansa hyvin. Hän lisäsi, että enotkin voivat hyvin, tahi ainakin voivat, kun hän viimeksi oli heidän luonaan. »Olen matkalla kotiin heidän luokseen nyt», hän sanoi. »Olen käynyt koulua Bostonissa, nämä pari viimeistä vuotta. Lähdin sieltä tänä aamuna junassa tänne, koska halusin välttämättä puhutella teitä, tuomari Baxter. Eilen illalla minulle kerrottiin jotakin, joka, jos se on totta, on —» Hän puri huultaan. Hän ponnisteli nähtävästi toivottomasti voidakseen hillitä mielensä. Tuomari hämmästyi ja tuli pahoilleen. »No mutta, Mary!» hän huudahti. »Otaksun, että saan sanoa sinua Maryksi vieläkin, sillä olenhan vanhin ystäväsi. Mikä sinua vaivaa? Mitä sinulle kerrottiin? Miksi halusit puhutella minua?» Mary oli saanut mielensä tyyntymään nyt, mutta hänen vakavuudestaan ei voitu erehtyä. »Kuulin jotakin, joka koskee minua ja enojani ja joka hämmästytti ja säikähdytti minut kokonaan», hän sanoi. »En voi sitä juuri uskoakaan, mutta minun on kumminkin saatava selville, onko se totta vai valetta. Minun on saatava se selville heti! Voitte kertoa minulle totuuden, tuomari Baxter, jos vain haluatte. Senvuoksi tulin tänne tänään. Tahdotteko kertoa sen minulle? Lupaatteko, että vastaatte kysymyksiini, kaikkiin niihin, rehellisesti ja peittelemättä? Lupaatteko minulle sen?» Tuomari näytti hämmästyvän ja joutuvan yhä enemmän hämilleen. Hän hieroi leukaansa ja hymyili epäilevästi. »No niin, Mary», hän sanoi, »luullakseni voin luvata sen. Vastaan kysymyksiisi rehellisesti, mutta voin tuskin luvata vastata niihin, ennenkuin tiedän, millaisia ne ovat. Me lakimiehet saamme kuulla niin paljon salaisuuksia, että meidän pitää olla hyvin varovaisia.» »Tiedän sen, mutta tähän salaisuuteen olen minäkin osallinen. Se kiinnittää mieltäni nyt enemmän kuin mikään muu. Minun pitää saada selville koko totuus. Ellette te halua ilmaista sitä minulle, on minun otettava se selville jotenkin muuten. Lupaatteko kertoa?» Tuomari Baxter hieroi jälleen leukaansa. »Eikö mielestäsi olisi johdonmukaisempaa, että ryhtyisit kyselemään?» hän ehdotti. »Kyllä. Teen sen. Kuinka paljon rahaa oli isäpuolellani, kapteeni Marcellus Hallilla, kuollessaan?» Tuomari lopetti leukansa hieromisen ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn. »Miksi haluat saada sen tietää?» kysyi hän hetkisen kuluttua. »Muuten vain. Senvuoksi, että se on minulle hyvin tärkeää. Minulla on oikeus siihen. Oliko hän rikas mies?» »Ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Kaukana siitä.» »Oliko hän sitten aivan köyhä?» »Mary, en ymmärrä todellakaan, miksi —» »Mutta minä ymmärrän. Ah, tuomari Baxter, älkää nyt luulko, että kyselen tätä itsekkäissä tarkoituksissa. En tee tätä senvuoksi, en todellakaan! Olen koko ikäni, aina siitä asti kun aloin ymmärtää sellaisia asioita, ollut siinä luulossa — minulle on uskoteltu, että isäpuoleni jätti minulle perinnöksi suuren omaisuuden — että minulla on tarpeeksi rahaa maksaakseni enoilleni asunnostani, vaatteistani ja ruoastani ja nyt näiden parin viime vuoden kuluessa opinnoistani Bostonissa. En olisi milloinkaan, kuuletteko, en milloinkaan, suostunut lähtemään tuohon kouluun, jos olisin tiennyt, etten itse voi maksaa kustannuksia. Tiesin, etteivät enoni ole rikkaita, ja ymmärrän, etteivät he voi suorittaa niitäkään kuluja, joita kasvatukseni jo sitä ennen oli vaatinut. Ja nyt eilen illalla minulle kerrottiin, että he ovat vaikeassa rahapulassa, minkä vuoksi heidän ehkä on pakko tehdä vararikko, ja kaikki tämä vain senvuoksi, että he ovat kuluttaneet rahansa minun hyväkseni, uhranneet itsensä, mukavuutensa ja onnensa senvuoksi, että 'holhokki, jolla on kohtuuttomat vaatimukset', voisi saada vertaisiaan paremman kasvatuksen, kuten tuo herrasmies, joka kertoi minulle tämän, sanoi. Hän ei tietysti aavistanutkaan, että hän puhui juuri tuolle holhokille», hän lisäsi surullisesti hymyillen. »Ettekö nyt ymmärrä, tuomari, että minun pitää saada tietää totuus — peittelemättä?» Hän pani sylissään lepäävät kätensä ristiin, mutta avasi ne jälleen heti. Tuomari laski omansa rauhoittavasti niille. »Kas niin, kas niin, kultaseni», hän sanoi tyynnyttävästi. »Mitä puhetta tuo nyt on, ettei enojesi liike menesty? Se ei voi olla mahdollista, vai mitä? Kerro nyt minulle koko asia niin kuin se kerrottiin sinullekin.» Mary kertoi sen mainiten lopuksi vielä Isaiah Chasen kirjeestä. »Kuten tästä nyt kuulette, täytyy asioiden siellä olla aivan hullusti», hän sanoi. »Isaiah ei olisi milloinkaan kirjoittanut, ellei se olisi totta. Minusta tuntuu hirveän vaikealta ajatellakaan sitä, että sillä aikaa kuin minä huvittelin Euroopassa ja koulussa, he olivat sellaisessa ahdingossa ilmaisematta sitä kenellekään. Se tuntuu vallan kauhealta, kun tiedän, miten suuresti he ovat olleet apuni tarpeessa. Mutta jos se osoittautuu todeksi, että olen tuhlannut tuolla Bostonissa heidän rahojaan, joitta he eivät ole mitenkään voineet tulla toimeen, niin —. Kertokaa nyt minulle, tuomari Baxter, olkaa nyt niin kiltti. Onko minulla ollenkaan omia rahoja? No, sanokaa nyt.» Tuomari nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja hän läjähytti aina kääntyessään oikealla kädellään reiteensä. Käveltyään huoneen poikki seitsemän tahi kahdeksan kertaa istuutui hän jälleen tuoliinsa ja katsoi vierastaan silmiin. »Mary», hän sanoi, »jos otaksutaan, että tämä juttu enojesi rahallisista ja liikehuolista on totta, niin millaisiin toimenpiteihin aiot ryhtyä?» Mary kesti hänen katseensa urhoollisesti. Hänen silmänsä olivat kosteat, mutta hän ei epäröinyt ollenkaan vastatessaan: »Jään kotiin ja koetan auttaa heitä niin paljon kuin vain voin», hän sanoi. »Silloin loppuvat oloni Bostonissa ja koulunkäyntini. He tarvitsevat minua tuolla kotona ja minä matkustankin sinne jäädäkseni sinne kokonaan.» »Huolimattako siitä, sinunko vai heidänkö rahoja on käytetty opintojesi aiheuttamiin kustannuksiin?» »Niin. En olisi tietysti milloinkaan suostunutkaan lähtemään sinne, ellen olisi ollut siinä luulossa, että saan itse suorittaa kustannukset. Tuomari, ette ole vielä vastannut kysymykseeni, ja kumminkin minusta tuntuu, että olette tehnyt sen. Nuo kustannukset suoritettiin heidän varoistaan, eikö niin?» Tuomari Baxter vaikeni hetkiseksi, kuin harkitakseen lopullisesti asiaa. Sitten hän nyökäytti päätään vakavasti. »Niin, Mary», hän sanoi, »kyllä siihen on käytetty heidän rahojaan ja todellisuudessa on melkein kaikki menot elämäsi aikana suoritettu heidän varoistaan. Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton eivät ole ehkä maailman parhaita liikemiehiä, mutta he ovat kumminkin ehdottomasti parhaimpia ihmisiä sekä liike- että muissakin asioissa, mitä seitsemänkymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana tässä maailmassa olen tavannut. Luullakseni on ehkä hyväkin sinulle, että saat kuulla, miten hyviä he ovat olleet sinua kohtaan. Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.» Hän aloitti alusta, Marcellus Hallin hautauspäivästä, jolloin hän oli lukenut tuon kirjeen Shadrachille ja Zoethille, joka uskoi Mary-'Gustan heidän hoitoonsa. Hän kertoi Marcelluksen onnettomista liikeyrityksistä, joissa Marcellus menetti melkein koko omaisuutensa, ja ilmoitti, että sittenkuin kiinnitys oli maksettu, jäi jäljelle vain muutamia satoja luultujen tuhansien asemesta. »Erehdyksien välttämiseksi ilmoitan sinulle, Mary», hän sanoi vakavasti, »että enosi tiesivät pennilleen, paljonko sinulle jäi rahaa perinnöksi, kun he päättivät ottaa sinut luokseen. He ottivat sinut kasvatikseen yksinkertaisesti sinun oman itsesi vuoksi, koska he rakastivat sinua niin suuresti, eivätkä senvuoksi, että he luulivat ansaitsevansa holhoojantoimellaan. He ovat maksaneet kaikki menosi parin viime vuoden kuluessa ja voit olla aivan varma siitä, etteivät he ole nurisseet senvuoksi ollenkaan. Kun puhuttelin kapteeni Gouldia viimeksi, loisti hän aivan tyytyväisyydestä senvuoksi, että hänen tyttönsä on paras ja viisain Ostablen piirikunnassa, ja herra Hamilton —» Mutta Mary keskeytti hänen puheensa. »Voi, älkää nyt viitsikö!» hän sanoi änkyttäen. »Älkää kertoko nyt mitään minulle vähään aikaan, sillä haluan ajatella.» »Minulla ei olekaan enää juuri mitään kertomista», hän sanoi hiljaa. »Menen tuonne toiseen huoneeseen. Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua. Sitten voimme keskustella hieman enemmän, jos vain haluat.» Kun hän palasi, oli Mary noussut ja seisoi nyt ikkunassa katsellen takapihalle. Mary oli tyyni ja hymyilikin hieman tuomarin tullessa huoneeseen, vaikka tuo hymy näyttikin surkealta. Noista kahdesta näytti tuomari levottomammalta. »Huh!» hän huudahti suljettuaan huolellisesti takanaan olevan oven. »Olen hieman ajatellut sen jälkeen kuin poistuin luotasi, nuori neitiseni, ja saanut selville, että minun on parasta lähteä joko Kanadaan, Kiinaan tahi jonnekin muualle, ja lähteä heti. Kun enosi saavat kuulla, että olen kertonut sinulle tämän asian, jonka he ovat onnistuneet salaamaan sinulta näin kauan, ei minulla luullakseni ole paljonkaan aikaa ennättääkseni pakoon jonnekin.» Hän nauroi, mutta lisäsi sitten vakavasti: »Mutta mielestäni tein kumminkin oikein kertoessani sen sinulle. Kuultuani tilanteen tuntui minusta, että sinun pitää saada se tietää.» »Tietysti minun piti. Ellette olisi kertonut sitä minulle, olisin sen kyllä nyt saanut muutenkin selville, kun epäluuloni kerran olivat heränneet. Kiitoksia nyt vain, tuomari Baxter. Nyt on minun pakko lähteä.» »Lähteäkö? Mihinkä sitten?» »Kotiin — South Harnissiin.» »Joutavia! Et sinä vielä vähään aikaan sinne lähde. Sinun pitää tulla päivälliselle meille.» »Kiitoksia vain, mutta minä en voi. Minun pitää lähteä heti ensimmäisessä junassa.» »Sinne ei lähde ainoatakaan junaa ennen kello neljää.» Mutta huomattuaan, miten pettyneen näköiseksi Mary tuli, hän jatkoi: »Se ei vaikuta kumminkaan ollenkaan asiaan. Lähetän sinut sinne sisarenpoikani autossa. En ole itse niin nykyaikainen, että omistaisin tuollaisen kirotun — suo minulle anteeksi — vehkeen, mutta hän omistaa ja minä lainailen sitä joskus. En ohjaa sitä itse, Herra varjelkoon, en, vaan hänen miehensä saa viedä sinut sinne, ja minä takaan, että olet siellä ennen kuin juna. Ellet joudu sinne ennen, ei se tapahdu kulun hitauden vuoksi ainakaan. Nyt sinä tietysti jäät päivälliselle.» Mutta Mary pudisti päätään. »Olette hyvin ystävällinen, tuomari, ja minä kiitänkin teitä suuresti, mutta —» »Mutta mitä?» »Minä en voi! Minä — ah, ettekö nyt ymmärrä? En voi syödä mitään, vaikka kuinka koettaisin. Haluan lähteä kotiin heidän luokseen.» »Ja niin sinun pitääkin, kultaseni, ja aivan siekailematta. Kuulkaahan, Jesse», sanoi hän konttoristille avatessaan oven toiseen huoneeseen, »menkää sanomaan Samuelille, että haluan lainata hänen autonsa ja Jimin pariksi tunniksi. Sanokaa hänelle, että haluan ne heti, mutta jos hänen autonsa ei ole kotona, menkää Cahoonin autotalliin ja vuokratkaa sieltä sellainen vehje kuljettajineen. No, kiiruhtakaa nyt!» »Ja nyt, Mary», sanoi hän, »voit kertoa minulle hieman enemmän suunnitelmistasi, jos sinulla nyt on ollut aikaa tehdä sellaisia. Jos tuo juttu enosi huonoista liikeasioista on tosi, millaisiin toimenpiteihin aiot ryhtyä? Etkö tiedä sitä vielä?» Mary vastasi, että hänen suunnitelmansa ovat hyvin epämääräisiä ainakin vielä. »Minulla on kyllä muutamia suunnitelmia», hän sanoi, »jotka olin aikonut panna toimeen lopetettuani kouluni ja palattuani kauppaan. Ne voivat kyllä olla melkein arvottomia, sillä aikomukseni oli vain saada liikevaihto suurenemaan ja sitten aioin lisätä kauppaamme muutamia uusia osastoja. Aluksi aion kumminkin tarkastaa tilannetta, millainen se todellisuudessa on.» »Toivoakseni se ei ole niin huono kuin sanotaan. Zoeth-raukalla on kyllä muutenkin ollut tarpeeksi huolia elämässään.» Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei Mary sitä oikein ymmärtänyt. »Millaisia huolia tarkoitatte?» hän kysyi. Tuomari katsoi häneen, rykäisi ja sanoi sitten nopeasti: »Ah, ei minkäänlaisia erikoisesti, sillä jokaisellahan meistä on aina jonkunlaisia huolia, luullakseni. Mutta, Mary, jos nyt huomaat tuon jutun todeksi ja — niin — ja jos pieni rahallinen apu voi auttaa heidät jaloilleen jälleen, luulen — niin luulen, että se ehkä voidaan järjestää siten —» Lauseen lopettaminen näytti tuntuvan hänestä hyvin vaikealta, mutta Mary ei ruvennutkaan sitä odottamaan. »Kiitoksia vain, tuomari», hän sanoi nopeasti. »Kiitoksia, mutta toivoakseni eivät asiat kumminkaan ole niin huonosti. Lähden nyt sinne, ja luullakseni voimme pelastaa laivamme vielä, kuten Shadrach-eno ehkä sanoisi. Emme kumminkaan turvaudu muiden apuun, ennenkuin viime tingassa.» Tuomari Baxter katsoi ihailevasti häneen. »Muutamassa suhteessa ovat Shadrach ja Zoeth kumminkin rikkaita», hän sanoi, »koska he omistavat sinut. On kumminkin suuri vahinko, että sinun on lopetettava koulusi ja luovuttava noista tilaisuuksista, jotka —» Mary kohotti kätensä. »Voi, älkäähän nyt», hän pyysi. »Jos vain tietäisitte, miten iloinen olen voidessani tehdä jotakin ja miten mielelläni senvuoksi luovun opinnoistani, niin —» Jim toi auton oven edustalle muutamia minuutteja myöhemmin, ja Mary, sanottuaan jäähyväiset tuomarille ja luvattuaan kirjoittaa hänelle kaikesta, kiipesi siihen ja ajaa huristi tiehensä. Kun ohjaaja Jim muutamien turhien keskusteluyritysten jälkeen, jotka pääasiallisesti kohdistuivat ilman huonouteen, huomasi, että Mary vastaili harvoin ja hajamielisesti, vaikeni hänkin. Mary ei toivonut muuta kuin hiljaisuutta, hiljaisuutta ja vauhtia, ja Jim täytti hänen toivomuksensa ainakin mitä vauhtiin tuli. Hän matkusti nyt samaa tietä, jota hän oli kulkenut noissa vanhoissa ajopeleissä kaksitoista vuotta aikaisemmin. Kuten nytkin oli hän silloinkin arvaillut, mitä hän tulisi löytämään matkansa päästä. Hän muisti tuosta matkasta kumminkin vain sen, että kun hän katsoi tulevaisuuteen lapsellisesti odottaen, ei hän nähnyt siellä muita kuin uusia näköaloja ja uusia hyvin hauskoja seikkailuja, eikä, kuten nyt, jotakin salaperäistä, hän ei tiennyt oikein mitä. Suurta rakkautta, levottomuutta ja huolia varmaankin parhaimmassa tapauksessa, ja pahimmassa taasen puutetta, pettymyksiä ja sydänsuruja. Ja taakseen oli hän nyt jättämäisillään kaikki tilaisuudet, hauskan kouluelämän ja ystävät ikuisiksi ajoiksi. Hän oli nyt eroamaisillaan Crawfordistakin, eroamaisillaan aivan selityksittä, sillä hänellä ei ollut ollut aikaa kirjoittaa Crawfordille sanaakaan. Rouva Wyeth, joka oli vastustanut turhaan vieraansa päätöstä matkustaa kotiin ensimmäisessä junassa aamulla, oli auttanut häntä välttämättömimpien matkatavaroiden kokoamisessa laukkuun. Jäljelle jäävät piti hänen koota ja lähettää myöhemmin uudistetusta pyynnöstä. Nuo kolme, rouva Wyeth, neiti Pease ja Mary, olivat keskustelleet, väitelleet ja suunnitelleet melkein aamuun asti. Sitten seurasi parin tunnin levoton lepo, nopea aamiainen ja matka asemalle. Mary ei ollut kirjoittanut Crawfordille, sillä tuon Howein luona hänelle kerrotun jutun aiheuttama järkytys ja hänen suuri levottomuutensa saada puhutella tuomari Baxteria ja saada selville, olivatko nuo hänen kuulemansa puheet tosia, olivat karkoittaneet hänen oman rakkautensakin hänen mielestään. Nyt hän kumminkin muisti luvanneensa, että Crawford saa tulla sanomaan hänelle jäähyväiset huomenna ennen lähtöään Länteen. Miten suuresti tuo poikaraukka nyt pettyisikään! No niin, hän ei saa ajatella sitä nyt. Hän ei saa ajatella nyt mitään muuta kuin enojaan, lukuunottamatta tuota suurta rakkauden ja kiitollisuuden velkaa heille ja tuota uhrautumista, jonka he ovat tehneet hänen vuokseen. Hän luuli voivansa maksaa tuota velkaansa hieman nyt, ja hän teki sellaisen päätöksen, että hän ainakin koettaa. Hän tahtoi ajatella vain sitä eikä mitään muuta. Ja sitten hän arvaili, mitä Crawford mahtaakaan ajatella ja sanoa, kun hän huomaa hänen poistuneen. XVIII. Kun auto säksytti South Harnissin pääkatua eteenpäin, näytti katu aivan luonnolliselta. Maryn viimeisestä käynnistä siellä ei kyllä ollut kulunut vielä kuin muutamia kuukausia, mutta tuo aika tuntui kumminkin hänestä paljon pitemmältä. Hän tunsi olevansa paljon vanhempikin kuin joululoman aikana. Kun Hamilton ja Kumppanin kauppa tuli näkyviin, painautui hän auton nurkkaan, jottei häntä nähtäisi. Hän tiesi, että enot ovat melkein varmasti kaupassaan, ja halusi puhutella Isaiahia ennenkuin heitä. Kun hän aukaisi oven, seisoi Isaiah keittiössä hellan vieressä. Isaiah kääntyi, huomasi hänet ja seisahtui kuin kivettynyt paikoilleen. Mary tuli sisään ja sulki oven. Silloin oli Isaiahkin jo tointunut melkoisesti mykkyydestään. »Tulit oikeaan aikaan!» hän huohotti. »Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Mary!» Mary nyökäytti päätään. »Isaiah», kysyi hän nopeasti, »oletteko yksin? Ovatko molemmat enoni kaupassa?» Mutta kokki ja stuuartti ei ollut vielä täydellisesti tointunutkaan hämmästyksestään, vaan tuijotti Maryyn yhä. »Sinä kai se sittenkin olet, vai mitä?» hän änkytti. »Uskon nyt, että olet tullut kotiin, kuten pyysinkin.» »Tietysti olen tullut! Miten maailmassa voisin olla täällä, ellen olisi tullut? Älkää tuijottako minuun noin avoimin suin kuin — turska. Sanokaa minulle nyt, ovatko Shad- ja Zoeth-eno kaupassa?» »Ovat, luullakseni. Ei kumpikaan heistä ole vielä tullut syömään päivällistä. Odotan kumminkin toista minä hetkenä hyvänsä. Juoksen hakemaan heidät tänne. Sano, juoksenko? Miten maailmassa olet voinut tulla tänne tähän aikaan päivästä?» »Kerron teille sen heti. En halua, että haette enoni tänne, sillä haluan puhutella teitä ensin. Istuutukaa nyt, Isaiah, tuolle tuolille. Tahdon, että kerrotte minulle avoimesti, miten huonolla kannalla asiat ovat. Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte, älkääkä koettakokaan kuvailla tilannetta paremmaksi kuin se on.» Isaiah oli aivan ymmällä, mutta hän istuutui kumminkin. Kuultuaan, että hänen piti kiiruhtaa, hermostui hän niin että, vaikka hän puhuikin tarpeeksi mitä mutkallisimmankin tilanteen kuvailemiseksi, hänen puheensa oli hyvin epäjohdonmukaista ja Maryn oli pakko keskeyttää hänet silloin tällöin täyden selvyyden saamiseksi. Hänen kertomansa uutiset eivät kumminkaan olleet mitään ratkaisevia. Kaikki kaupungin asukkaat tiesivät, että myynti kaupassa oli supistunut hirveästi viime aikoina. »Kaikki ostavat nyt noista uusista kaupoista, joissa hinnat ovat alhaisemmat, joissa on enemmän nykyaikaista tavaraa ja joiden myyntitavat ovat paljon muodinmukaisemmat kuin Hamilton ja Kumppanin», sanoi Isaiah ja jatkoi: »Sellaiset ostajat kuin Rastus Young ja muut hänen laisensa ovat ainoat, jotka eivät muuta meiltä pois», selitti Isaiah. »He eivät poistu mistään hinnasta, koska he eivät tavallisesti maksakaan ostoksiaan.» Toverukset eivät olleet puhuneet Isaiahille huolistaan, mutta puhuminen olikin tarpeetonta, sillä Isaiah oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi. »He ovat juuri joutumaisillaan tyrskyihin, jotka paiskaavat heidät kallioita vasten», vaikeroi hän. »Zoeth on murtunut ja laihtunut niin, että sairas nuori kanakin näyttää häntä lihavammalta, ja kapteeni Shad kulkee edestakaisin kädet housujensa taskuissa ja —» »Missä?» »Housujensa taskuissa puhumatta tuskin sanaakaan moneen tuntiin. He valvovat melkein joka yö tarkastellen kirjojaan ja kirjoitellen kirjeitä. On aivan selvää, mikä tässä on tulossa. Kaikki kaupunkilaiset ymmärtävät sen jo. Käväisin tuolla kaupassa muutamia päiviä sitten ja istuuduin lopulta portaille levähtämään. Silloin tuli Ab Bacheldor juttelemaan kanssani. Hän vihaa kapteeni Shadia enemmän kuin mitään muuta, kuten tiedät. 'Halloo, Isaiah!' hän sanoi minulle ja lisäsi: 'No näkeehän tuota sinuakin vielä joskus.' 'No mitenkäs?' sanoin minä. 'Oletko luullut minun kuolleen?' 'Luulin sinua ensin sheriffiksi', hän sanoi. 'Ymmärrän, että hän odottelee jotakin juuri näinä päivinä.' Zoeth oli silloin niin lähellä, että hän kuuli Abin puheen.» »Ah!» huudahti Mary vihaisesti. »Niin hän juuri sanoi», jatkoi Isaiah. »Mutta silloin sanoin minäkin jotakin puolestani. 'Sheriffillä ei ole varmaankaan milloinkaan asiaa sinun taloosi, Ab, vai mitä?' kysyin. 'Saat lyödä vaikka vetoa, ettei hänelle ole', sanoi hän. 'Jos hänen pitäisi odottaa siellä, kuolisi hän varmaankin nälkään', sanoin minä. He, hee, hänen vaimonsa on Cape Codin ahnein ihminen, kun ruoan valmistaminen on kysymyksessä. Kerran hän aikoi ruveta tarjoilemaan ruokaa ruokavieraille, ja Henry Ryder, tuo hedelmien kaupustelija, rupesi syömään siellä. Hän ei kestänyt kumminkaan kuin pari päivää. Ensimmäisenä päivänä sai hän ruoakseen keitettyjä munia ja toisena munankuorista keitettyä lientä. Ehkä se ei olekaan totta, sillä Henry on hirveä valehtelemaan, mutta kaikissa tapauksissa —» »Viis Henry Ryderistä ja Abner Bacheldorista myöskin!» keskeytti Mary. »Kuinka tulitte ajatelleeksi kirjoittaa minulle, Isaiah?» »Se tapahtui melkein itsestään, kuten ehkä sanoisit. Kun huomasin, mihin päin asiat alkoivat olla kallellaan, väsyin ja huolestuin yhä enemmän ja rupesin toivomaan sinua tänne, jotta minulla ainakin olisi joku, jonka kanssa voisin puhua asioista. Mutta en uskaltanut kirjoittaa ja kun olit täällä kotona joululomalla, en uskaltanut kertoa sinulle mitään, koska kapteeni Shad uhkasi antaa minulle selkään, jos kerroin sinulle jotakin näistä kotihuolista. Kaiken tämän kestäessä ovat he kaikin keinoin koettaneet olla huolestuttamatta sinua. 'Meidän on salattava häneltä kaikki, jotta hän pysyisi rauhallisena', sanoo Zoeth ja kapteeni on aivan samaa mieltä kuin hänkin. He rakastavat sinua äärettömästi, Mary-'Gusta.» Mary ei uskaltanut katsoa Isaiahiin. »Tiedän sen», hän sanoi. »Jatka, Isaiah.» »No niin, minä ajattelin ja ajattelin, ja eräänä päivänä viime viikolla Ezra Hopkins, tuo voinkuljettaja, ja minä keskustelimme, jolloin hän sanoi: 'Liike ei näytä olevan kovinkaan vilkasta tuolla kaupassa, vai mitä? Kaikki sanovat, ettei se ole.' 'Kun kaikki tietävät niin paljon, niin miksi kyselet minulta?' sanoin siihen. 'No, älähän nyt suutu sentään', sanoi hän. 'Sanon sinulle kumminkin sen, Isaiah, että jollei Mary-'Gusta Lathrop olisi mennyt tuohon joutavaan kouluun Bostoniin, olisivat Hamilton ja Kumppanin asiat aivan erilaisella kannalla. Hän on teräväjärkinen tyttö ja taitava liikenainen. Luulen, että hän olisi voinut pelastaa nuo molemmat vanhukset.' Mietin sitten hänen sanojaan ja kirjoitin vihdoin sinulle. Älä Herran nimessä ilmaise Shadille äläkä Zoethille, että olen kirjoittanut sinulle, vaikka olenkin iloinen, että tein sen. En tiedä, kykenetkö kaikkeen enemmän kuin muutkaan, mutta olen kumminkin hyvin iloinen, että olet tullut, Mary-'Gusta.» Mary huokasi. »Minäkin iloitsen tulostani tänne, Isaiah», hän myönsi, »vaikka en tiedäkään, voinko tehdä mitään. Mutta», hän lisäsi vakavasti, »minä koetan kumminkin parastani. Nyt emme saa antaa Shad- emmekä Zoeth-enon aavistaakaan, että olen kuullut puhuttavan heidän huolistaan. Meidän pitää uskotella heille, että olen saanut ylimääräistä lomaa käydäkseni täällä kotona. Silloin voin tarkastella asioita ja ehkä keksiä jonkun suunnitelmankin. Kun olen valmis ilmaisemaan, mitä aion tehdä, voin ilmaista loputkin. Ssh! Tuolla tulee nyt toinen heistä. Zoeth-eno luullakseni. Olkaa nyt iloisen näköinen, Isaiah! Kuuletteko? Tehän olette sen näköinen kuin olisitte tukehtumaisillanne. — No, Zoeth-eno, ettekö hämmästynyt nähdessänne minut?» Hämmästynyt hän todellakin oli eikä voinut aluksi käsittää sen enempää kuin Isaiahkaan äsken, että Mary todellakin seisoi siinä hänen edessään. Sitten hän halusi luonnollisesti tietää, miksi Mary oli tullut. Mary koetti vastailla kysymyksiin niin hyvin kuin hän vain osasi, ja Zoeth, joka oli yhtä viaton ja luottavainen kuin ennenkin, hyväksyi epäilyksettä hänen epämääräisen selityksensä, että hänelle oli sattunut sopiva tilaisuus matkustaa kotiin lyhyeksi ajaksi heidän luokseen. Päivällinen tuotiin pöydälle ja sitten kiiruhti Isaiah kauppaan vapauttamaan Shadrachia, jotta toverukset ja Mary voisivat syödä yhdessä. Kapteeni saapuikin muutamia minuutteja myöhemmin punastunein poskin äänekkäänä ja iloisena. »No mutta!» hän huudahti, puristi Maryn syliinsä ja suuteli häntä niin äänekkäästi, että se kuului varmasti Abner Bacheldorin pihalle. »Olipa tämä iloinen yllätys! Zoeth sanoikin tänä aamuna, että hänestä tuntuu kuin jotakin tulisi tapahtumaan, ja silloin juuri kaatoi Isaiah teekattilan sisällön molemmille jaloilleen, jolloin sanoin, että minun luuloni mukaan se jo tapahtuikin. Mutta nyt se ei näytä kumminkaan siltä. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta katsella sinua taasen, Mary-'Gusta! Miten sinulle sopi tulla tänne tähän aikaan vuodesta? Onko koulurakennusta kohdannut joku onnettomuus?» Mary toisti saman jutun, jonka hän oli syöttänyt herra Hamiltonillekin, ja se riitti. Toverukset olivat niin onnellisia saatuaan hänet luokseen, etteivät he udelleet sen tarkemmin hänen tulonsa syitä. Kapteeni Shad puhui, laski leikkiä ja nauroi, ja Zoeth nyökäytteli päätään ja hymyili tyyneen tapaansa. Ellei Mary olisi tiennyt heidän salaisuuttaan, ei hän olisi voinut arvatakaan sitä, mutta koska hän tiesi sen, huomasi hän, miten kalpealta herra Hamilton näytti ja miten kapteeni aina silloin tällöin vaipui ajatuksiinsa, joista hän heräsi ponnistamalla voimiaan, katsahti sitten Maryyn ja alkoi puhua ja nauraa äänekkäämmästi kuin milloinkaan ennen. Kerran Mary uskalsi kysyä, miten liike menestyi, ja olisi ollut melkein hullunkurista, ellei samalla olisi ollut niin surullistakin katsella sitä nopeutta, millä molemmat toverukset vakuuttivat, ettei se ollut juuri siitä muuttunut. Päivällisen jälkeen hän ilmoitti aikovansa lähteä kauppaan. Toverukset katsahtivat toisiinsa ja Zoeth sanoi: »Miksi sinne tulisit, Mary-'Gusta? Tällaiset kauniit päivät viettäisin minä ulkosalla sinun sijassasi. Emme tarvitse sinua ollenkaan siellä, vai tarvitsemmeko, Shadrach?» »Ei enemmän kuin kala on kylpypuvun tarpeessa», sanoi kapteeni jyrkästi. »Sinun pitää mennä tapaamaan tovereitasi, Mary-'Gusta, ja pitämään hauskaa.» Mutta Mary kieltäytyi kumminkin menemästä kenenkään luokse. Hänellä on hauskempaa siellä kaupassa kuin missään muualla, selitti hän. Hän tulikin kauppaan ja kulutti koko iltapäivän siellä kuunnellen ja tarkastellen. Siellä ei ollut kyllä paljonkaan katseltavaa, sillä kaupassa ei käynyt koko aikana kuin muutamia ostajia, joiden tekemät kaupat olivat hyvin mitättömiä. Tukalimmalta tuntui hänestä katsella, kuinka innokkaasti enot koettivat olla jokaisen ostajan mieliksi ja kuinka levottomasti kumpikin piti silmällä toisen ponnistuksia ja tulosta. Hänestä tuntui yhtä vaikealta katsella tiskin vieressä seisovaa Zoethia, joka tuijotti hyllyihin vapisevin huulin ja kynää pitelevin tärisevin käsin, kuin kapteeni Shadrachiakin, joka synkin ilmein käveli kädet housujen taskuissa takaovelta ikkunan luo, pysähtyi, katsahti kadulle, veti syvään henkeään, melkein kuin vaikeroiden, kääntyi ja palasi takaisin. Kello kuuden aikaan Mary, jolla oli omat syynsä, miksi hän halusi jäädä kauppaan yksikseen, ehdotti, että hän jäisi sinne niin kauaksi aikaa kuin enot viipyivät illallisella. Mutta kumpikaan ei suostunut, joten hänen oli pakko lähteä kotiin itse ja lähettää Isaiah vielä kerran hoitamaan kauppaa. Mutta kello yhdentoista aikaan sinä iltana, kun toveruksien huoneista kuuluvat selvät äänet ilmaisivat, että Hamilton ja Kumppanin molemmat omistajat olivat vaipuneet unen helmoihin, laskeutui hän varpaisillaan alakertaan, puki nutun ja hatun ylleen, otti kaupan avaimet naulasta, johon Zoeth ne aina ripusti, ja meni ulos. Hän ei palannut ennen kuin kello kolmen aikana. Seuraavan päivän vietti hän melkein kokonaan kaupassa. Hän kirjoitti monta kirjettä ja huolimatta enojensa vastustuksesta palveli monta ostajaa. Sitten illalla, kun hän istui tiskin takana mietteissään, hyökkäsi muudan poika, jonka kapteeni tunsi Zenas Atkinsin nuorimmaksi vesaksi, huohottaen kauppaan ja ilmoitti hengästyneenä, että Mary-'Gusta Lathropia pyydetään puhelimeen. »Meille on melko pitkä matka, ja teidän on kiiruhdettava, koska ei puhelua katkaista ennen tuloanne», lopetti poika. Mary kiiruhti puhelimeen. Hän ei ennättänyt vastata Shadrachin kysymykseenkään, kuka tuo soittaja hänen luulonsa mukaan mahdollisesti on. Hän ei sitä tietystikään tiennyt, mutta hän epäili kumminkin, ja vaikka hän olikin kylmäverinen nuori liikenainen, joka oli karkoittanut mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi sellaiset, jotka koskivat liikettä, sykki hänen sydämensä kumminkin hämmästyttävän nopeasti, kun hän tuli kamariin, joka sai toimittaa jonkunlaisen puhelinkioskin virkaa, ja tarttui kuulotorveen. Hänen äänensä oli kumminkin tyyni, kun hän sanoi tuon tavanmukaisen »Halloo!» Puhelin humisi ja vihelsi, hän kuuli katkelmia keskustelusta ja sitten vihdoin äänen, jota hän oli odottanutkin, mutta jota hän kumminkin jollakin tavoin pelkäsi. Ääni kysyi: »Halloo, onko neiti Lathrop puhelimessa?» »On. Crawford?» »Mary, sinäkö siellä olet?» »Niin.» »Kävin juuri rouva Wyethin luona ja kuulin sinun matkustaneen. Olen hirveästi pettynyt. Lähden kotiin huomenna, mutta toivoin kumminkin, että saisin tavata sinua ennen matkustamistani. Miten voitkaan lähteä sanomatta minulle sanaakaan?» »Eikö rouva Wyeth ole kertonut sinulle?» »Hän kertoi minulle paljonkin, mutta haluan kuulla vielä lisää. Onko tuossa enojasi koskevassa huhussa perää?» »Pelkään olevan.» »Suuri Jumala, sepä on ikävää! Olen hyvin pahoillani kuullessani sen. Kuulehan nyt, enkö voisi auttaa sinua jollakin tavoin? Ovatko he —» »Ssh, emme voi puhella siitä näin puhelimessa. Et voi tehdä mitään hyväkseni. Minulla on omat suunnitelmani osittain valmiina ja ne kelpaavat ehkä johonkin. Älä viitsi kysellä mitään erikoiskohtia nyt.» »Ymmärrän, enkä kyselekään, mutta enkö saa tulla käymään luonasi? Voin matkustaa Länteen ylihuomennakin yhtä hyvin, ja niin ollen saan aikaa —» »Ei, Crawford, ei mitenkään. Et saa tulla.» »Kiellostasi huolimatta haluttaa minua kumminkin suuresti.» »Jos tulet, en halua tavata sinua, en nyt enkä vastaisuudessakaan. Mutta et suinkaan sinä tulekaan, kun kiellän?» »En, Mary, en uskalla. Se on kumminkin hyvin vaikeaa.» Ehkä se tuntui yhtä vaikealta Marystakin, joka ei kumminkaan vastannut. »Lupaatko kirjoittaa minulle joka päivä?» hän jatkoi. »Miksi et vastaa?» »Ajattelin juuri, mikä on mahdollisesti parasta minulle», Mary sanoi, »tarkoitan, parasta meille molemmille. Kirjoitan sinulle varmasti ainakin yhden kirjeen.» »Yhdenkö vain?» »Niin, varmasti. Haluan, että käsittäisit, mitä tuloni tänne tarkoittaa ja miten se mahdollisesti vaikuttaa tulevaisuuteeni. Sinulla on oikeus saada se tietää. Riippuu sitten asianhaaroista, kirjoitanko sinulle enää.» »Riippuu! Tietysti sinun pitää kirjoittaa minulle. Mistä se riippuu?» »Siitä, mikä minusta tuntuu oikealta sitten kuin olen ajatellut asiaa tarpeeksi ja sitten kuin sinä olet puhutellut isääsi. Nyt minun on pakko lopettaa, Crawford. Kiitoksia, että muistit minua. Teit minut oikein iloiseksi. Hyvästi!» »Odota nyt hieman. Mary, et saa vielä mennä. Salli minun sanoa, että —» »Voi, älä nyt, Crawford! Haluan mieluummin, ettet sano mitään enää. Olen varma, että ymmärrät syyni. Toivotan sinulle hauskaa kotimatkaa. Toivottavasti on isäsi jo paljon parantunut taudistaan. Hyvästi!» Hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja kiiruhti takaisin kauppaan. Shadrach ja Zoeth katsoivat häneen kysyvästi. Vihdoin sanoi edellinen: »Oliko se jotakin merkityksellistä, vai mitä?» »Ei, Shad-eno, ei hyvinkään.» »Vai niin.» Seurasi lyhyt väliaika ja sitten: »Rouva Wyethkö soitti?» »Ei, Shad-eno.» Shadrach ei kysellyt enempää eikä Zoeth tehnyt ainoatakaan kysymystä. Ei kumpikaan puhunut enää milloinkaan koko puhelinkeskustelusta, ei hänelle eikä toisilleen. Ei Marykaan maininnut siitä enää ikinä. Hän oli luvannut Shadrach-enolle, kun eno viime vuonna oli kysellyt Crawfordista, että hän kertoo enolle kaikki sittenkuin hänellä on jotakin kertomista. Mutta oliko tässä nyt mitään kerrottavaa? Ottaen huomioon työnsä, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, ja odottavan epävarmuuden tunsi hän, ettei siinä ollut. Vaikeneminen kiusasi häntä kumminkin. Aina näihin aikoihin asti ei enojen ja hänen välillään ollut ollut minkäänlaisia salaisuuksia, mutta nyt oli olemassa salaisuuksia kummallakin puolella. XIX. Eräänä yönä seuraavalla viikolla kello kahdentoista aikaan heräsi kapteeni Shadrach, joka kuorsasi kovasti mukavassa vuoteessaan, siitä, että hänen toverinsa tuli huoneeseen kantaen lamppua kädessään. Kapteeni räpytti silmiään, kohosi kyynärpäänsä varaan, katsoi kelloonsa, joka oli tuolilla hänen päänaluksensa vieressä, ja kuiskasi sitten melko kiukkuisesti: »Mitä tulimmaista sinä hiiviskelet huoneeseeni tähän aikaan yötä? Toivoakseni et halua puhella noista pirullisista laskuista, luotosta etkä muustakaan sellaisesta. Mitä sellaisesta on apua? Puhuminen ei auta ketään! Tulimmainen sentään, menin vuoteeseen voidakseni unhottaa ne, ja olin juuri nukahtanut, kun sinä —» Zoeth kohotti kätensä. »Ssh!» hän kuiskasi. »Ssh, Shadrach! En tullut puhumaan sellaisista asioista. Shadrach, parhaillaan tapahtuu jotakin omituista. Nouse ja pue yllesi.» Kapteeni hyppäsi vuoteestaan silmänräpäyksessä. »No mitä nyt?» hän kysyi kuiskaten. »Mitä omituista nyt tapahtuu?» »En tiedä oikein tarkasti. Kuulin jonkun laskeutuvan alakertaan ja —» Shadrach murahti. »Isaiah!» hän huudahti. »Hän kävelee jälleen unissaan. Uskallan dollarin, että olen oikeassa.» »Ei, ei! Isaiah nukkuu. Hän ei ole kävellyt unissaan sitten kuin lapsena.» »No, mutta hän on hyvin lähellä toista lapsuuttaan nyt ainakin niistä teoista päättäen, joita hän suorittaa silloin tällöin. Tietysti se on Isaiah. Kuka muu voisi laskeutua alakertaan tähän aikaan yöstä?» »Niin minäkin ajattelin ja senvuoksi menin katsomaan. Shadrach, kulkija oli Mary-'Gusta. Ssh! Anna minun kertoa sinulle. Hän puki päällysvaatteet ylleen, hatun ja kaikki, otti lyhdyn seinältä, sytytti sen ja meni ulos.» »Ulosko?» »Niin ja sitten kadulle. Nyt on meidän —» Vastauksen asemesta meni Shadrach ikkunaan, veti verhon syrjään ja katsoi ulos. Hän huomasi kujalla tulen, joka heilui edetessään kaupunkia kohti. »Tuolla hän nyt menee», hän mumisi. »Hän on jo ehtinyt melkein nurkkaukseen. Mitä maailmassa hänellä mahtaneekaan olla mielessä? Mihin hän on menossa kahdentoista aikaan yöllä?» Zoeth ei vastannut. Hänen toverinsa kääntyi katsoen häneen. »Hm!» hän huudahti. »Miksi et kerro minulle koko asiaa, vaikka sen tiedät? Salaat minulta jotakin. Anna vain kuulua! Tiedätkö, minne hän on menossa?» Zoeth näytti huolestuneelta ja syylliseltä. »No, no, Shadrach», hän änkytti, »en tiedä, vaan epäilen kumminkin. Katsohan, hän menetteli samoin viime yönäkin.» »Menettelikö? Miksi et ole puhunut minulle siitä sanaakaan?» »En ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kuulin hänen menevän, jolloin katsoin ikkunasta ja huomasin hänet. Hän palasi takaisin tuossa kolmen ajoissa. Luulin varmasti, että hän kertoo sen meille tänä aamuna, mutta hän ei kertonutkaan ja —. Pidin varani jälleen tänäkin iltana ja, Shadrach, hän otti mukaansa kaupan avaimet. Ne ovat kaikissa tapauksissa hävinneet naulasta.» Kapteeni siveli otsaansa. »Hän on siinä tapauksessa mennyt kauppaan», hän mumisi. »Tulimmainen sentään! Se on kumminkin jonkunlainen helpotus. Pelkäsin jo, kun en tiennyt —. Huh, en tiedä sitäkään, mitä en tiedä! Mutta mitä maailmassa hänellä on tekemistä kaupassa? Sanoit, että hän kävi siellä viime yönäkin.» »Niin. Shadrach, olen miettinyt sitä enkä voi ymmärtää muuta kuin —» »No, mitä sitten?» »— kuin että hän aavistaa, miten hullusti asiamme ovat. Hän on ruvennut jotenkin epäilemään ja mennyt nyt kauppaan ottaakseen —» »Ottaakseen mitä? Heitä se laidan yli! Etkö voi sanoa sitä? Ottaakseen mitä?» »— ottaakseen selville kirjoista, miten asian laita todellisuudessa on. Muistat kai, että hän osaa avata kassakaapin lukon?» Kapteenin suu ja silmät aukenivat samalla kertaa. Hän ojensi kätensä makuuhuoneen seinällä olevaa naulakkoa kohti. »Voi tulimmainen sentään!» hän ähki. »Anna minulle vaatteeni.» Puoli tuntia myöhemmin olisi joku utelias — ja puhuaksemme rehellisesti olisi joka toinen Harnissin asukas ollut utelias, jos hän olisi tiennyt, mistä oli kysymys — ja tietysti häikäilemätön ihminen nähnyt omituisen näyn, jos hän olisi hoksannut tirkistää sälekaihtimien alitse Hamilton ja Kumppanin kauppaan. Tuo henkilö olisi nähnyt, miten nuo pari vanhahkoa miestä, joista toinen istui tuolilla ja toinen muutamalla puulaatikolla, näyttivät rikollisilta, melkeinpä noloilta, erään nuoren naisen seisoessa heidän edessään, puhuessa heille ja tehdessä henkilökohtaisia huomautuksia. Seurattuaan holhokkiaan kauppaan olivat kapteeni Shadrach ja Zoeth kurkistaneet ikkunasta ja huomanneet hänen istuvan tiskin ääressä. Kassakaappi oli auki ja hän oli avannut eteensä liikkeen kirjat ja muut paperit. Muudan kuistin lattialankku narahti kapteenin raskaan painon alla, jolloin Mary katsoi ylös ja huomasi heidät. Ennenkuin he ennättivät peräytyä ja päättää, millaisiin toimenpiteihin heidän pitäisi ryhtyä, juoksi Mary ovelle, aukaisi sen ja käski heidän tulla sisään. He eivät voineet sillä hetkellä vastata kieltävästikään. Varmuus, että Mary tiesi sen, jota he olivat koettaneet niin huolellisesti salata, tukki heidän suunsa. »Tulkaa sisään vain», toisti Mary. »Tulkaa sisään ja sulkekaa sitten ovi.» He tulivat sisään ja kapteeni Shadrach sulki ovenkin. Hän ei olisi voinut sanoa, miksi he tottelivat niin vastustelematta. Heidän holhokkinsa antoi heille niin vähän ajattelemisen aikaa. »En oikeastaan osannut odottaakaan teitä», sanoi Mary, »vaan itse asiassa olen kumminkin iloinen, että tulitte. Istuutukaahan nyt molemmat ja kuunnelkaa, mitä sanon. Mitä oikeastaan olette tarkoittaneetkaan kaikella tällä?» Zoeth ei vastannut sanaakaan. Shadrach koetti kumminkin heikosti vastustella. »Mitäkö me olemme tarkoittaneet kaikella tällä?» hän toisti. »Mitä sinä tarkoitat puheellasi ja käytökselläsi? Hiivit tänne keskiyöllä sanomatta sanaakaan Zoeth-enollesi ja minulle, avaat sitten kassakaapin ja —» Mutta Mary keskeytti jälleen. »Ole nyt jo vaiti, Shad-eno!» hän komensi. »Istuudu tuolle laatikolle ja kuuntele minua. Kas niin. Sanokaa nyt minulle, miksi olette syöttäneet minulle pajunköyttä melkein vuoden ajan? Vastatkaa minulle, miksi?» Zoeth katsoi Shadrachiin ja viimeksimainittu katsoi Zoethiin. »Pajunköyttäkö?» änkytti herra Hamilton. »Miten voitkaan sanoa niin, Mary-'Gusta?» »Niin, pajunköyttä juuri! Voisin käyttää vieläkin voimakkaampaa sanaa, enkä sittenkään liioittelisi. Olette uskotelleet minulle, että liike menestyy hyvin, ja sanoneet, että liikevaihto on ainakin yhtä hyvä, ellei parempi, kuin minun ollessani täällä kanssanne. Olen kysynyt sitä teiltä lukemattomia kertoja ja te olette vastanneet minulle aina samoin. Mutta nyt minä tiedän, ettette koko tuon ajan kuluessa ole ansainneet senkään vertaa, että tulot ja menot olisivat menneet tasan. Olette huolehtineet itsenne sairaiksi, ettekä —» Mutta nyt ei kapteeni Shad voinut sietää enempää. »Emmekä ole!» hän sanoi. »En ole ollut terveempi milloinkaan elämässäni. En ole ollut lääkärin avun tarpeessa moniin vuosiin, ja silloinkin kutsuin hänet luoksemme vain hevosen vuoksi — tarkoitan nimittäin eläinlääkäriä. Mistä sinä nyt oikeastaan puhutkaan? Kuka tässä on sairas? Jos tuo Isaiah onneton vain on —» »Lopeta jo, Shad-eno! Minähän käskin sinun kuunnella. Sinun ei tarvitse koettaakaan eksyttää minua eikä sanoa, etten tiedä, mistä puhun. Tiedän sen varmasti. Ja mitä uskotteluun tulee, on tässä jo uskoteltu tarpeeksi. Mitä tarkoititte — sinä ja Zoeth-eno — lähettäessänne minut kouluun ja Eurooppaan ja sanoessanne minulle jyrkästi, ettette ole apuni tarpeessa täällä kotona?» »Emme sinua tarvinneetkaan, Mary-'Gusta», vaikeroi Zoeth. »Tulimme kyllä alussa toimeen sinuttakin. Halusimme, että menisit kouluun, ja soimme sinulle sydämestämme tuon Euroopan matkan. Katsohan, olemme ylpeitä siitä, että tyttösemme saa hienon kasvatuksen ja saa nähdä maailmaa. Hän on sen täydellisesti ansainnut, ja me olemme hirveästi mielissämme, tietäessämme, että hän saakin sen.» »Ja mitä taasen tähän kauppaan tulee», sanoi kapteeni, »olet luullakseni selaillut noita kirjoja niin paljon, että olet joutunut aivan pyörälle päästäsi. En ihmettele sitä ollenkaan, kun otetaan huomioon, mikä aika vuorokaudesta nyt on. Hamilton ja Kumppanin liike on vakavalla pohjalla. Olemme ehkä jättäneet muutamia laskuja maksamatta, mutta — mutta —. Älä katso minuun noin, Mary-'Gusta. Miksi noin tuijotat? Lopeta se, ole niin hyvä.» Mutta Mary pudisti päätään. »En, Shad-eno», hän sanoi, »en lopeta sitä ollenkaan, tiedän ehkä paremmin kuin te, millainen Hamilton ja Kumppanin liikkeen tila nyt on. Tämä on jo viides yö, joka minulta on mennyt noiden kirjojen tarkastamiseen, ja vihdoinkin on minulla kaikki selvillä.» »Viides yökö? Tarkoitatko, että —» »Tarkoitan tienneeni sen, ettette halua kertoa minulle, mitä halusin saada selville. Senvuoksi oli minun pakko tarkastaa nuo kirjat yksinäni, mutta en voinut tehdä sitä muulloin kuin öisin. Se on kumminkin yhdentekevää nyt», hän lisäsi. »Puhumme siitä myöhemmin, sillä on muita tärkeämpiäkin asioita olemassa. Shad- ja Zoeth-eno, en tiedä ainoastaan Hamilton ja Kumppanin liikkeen tilaa, vaan minulla on myöskin selvillä omat raha-asiani.» Zoeth kumartui eteenpäin ja tuijotti häneen. Hän tuntui ymmärtäneen huomautuksen merkityksen, koska hän näytti pelästyvän. Kapteeni Shadrach näytti vain hämmästyneen. »Mitä sinä sanoit tietäväsikään, Mary-'Gusta», änkytti Zoeth. »Tarkoitatko —?» »Tarkoitan», jatkoi Mary, »että tiedän, mistä nuo rahat ovat tulleet, joilla on maksettu kouluni, vaatteeni, matkani ja kaikki muukin. Tiedän, keiden rahoilla on maksettu kaikki menoni aina siitä asti, kun olin seitsenvuotias.» Shadrach nousi tuoliltaan. Hän oli nyt yhtä peloissaan kuin Zoethkin. »Mistä sinä nyt oikeastaan puhutkaan, Mary-'Gusta Lathrop?» hän huudahti. »Sinä tiedät! Sinä et tiedä mitään! Sinun pitää vaieta sellaisista asioista. Miksi et käske häntä olemaan hiljaa, Zoeth Hamilton?» Mutta Zoeth ei voinut sanoa sanaakaan, ja Mary jatkoi kuin ei keskeytystä olisi tapahtunutkaan. »Tiedän», hän sanoi, »ettei minulla ole penniäkään omaa rahaa eikä ole milloinkaan ollutkaan. Tiedän, mitä olette tehneet hyväkseni. Tiedän sen nyt vihdoinkin.» Jos nuo molemmat vanhukset olisivat joutuneet kiinni varkaudesta, eivät he olisi voineet olla syyllisemmän näköisiä. Jos heitä olisi syytetty siitä, että he ovat tuhlanneet holhokkinsa rahat sen sijaan, että heitä muistutettiin siitä, että heidän holhokkinsa on tuhlannut heidän varojaan, eivät he olisi voineet tulla enemmän järkytetyiksi eivätkä nolatuiksi. Kapteeni Shad seisoi Maryn edessä punastunein poskin ja koettaen turhaan sanoa jotakin, vaikka hänen suunsa avautuikin ja sulkeutui yhtämittaa. Zoeth, joka oli ojentanut rukoilevaisesti kätensä, sai kumminkin sanotuksi: »Mary-'Gusta», hän änkytti, »älä puhu niin. Älä nyt viitsi.» Mary hymyili. »Puhun varmasti, Zoeth-eno», hän sanoi. »Aion tehdä muutakin kuin puhua, tästä alkaen, mutta minun on puhuttava hieman ensin. En aio koettaakaan ilmaista teille, miltä minusta tuntuu saatuani nyt lopultakin näiden kaikkien vuosien kuluttua selville, että olen kiitollisuuden velassa teille kaikesta, mitä minulla on ollut, kodista, ylellisyyksistä, kasvatuksesta ja tilaisuuksista. Totean nyt, millaisia suuria uhrauksia teidän on pitänyt tehdä ja —» »Emme ole uhranneet kumpikaan mitään!» raivosi kapteeni hurjasti vastustaen. »Sanon sinulle, ettemme ole! Joku on valehdellut sinulle, eikö olekin, Zoeth?» »Hsh, Shad-eno! Kuten jo alussa sanoin, olen kuullut hätävalheistanne, mutta kukaan ei voi syöttää minulle sellaisia enää. Tiedän totuuden kokonaisuudessaan, tiedän, miten isäni menetti omaisuutensa ja — Shad-eno, mihin aiot nyt lähteä?» Kapteeni Shad oli jo melkein ovella. Hän vastasi olkansa yli. »Menen kotiin», hän vaikeroi, »ja päästyäni sinne muuraan Isaiah Chasen kirotun leipälaukun kiinni ikuisiksi ajoiksi. Sitten kuin olen tehnyt sen, haluan jutella kanssasi.» Mary juoksi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa. »Tule takaisin, Shad-eno!» hän määräsi. »Tule takaisin, istuudu äläkä ole tyhmä. En halua kuunnella juttujasi ollenkaan. Aion puhua sinulle, enkä ole vielä päässyt puoliväliinkään. Isaiah ei sitäpaitsi ole kertonutkaan minulle, vaan tuomari Baxter.» »Tuomari Baxterko? Voi tuota vanhaa parantumatonta juoru —» »Hsh, hän ei voinut sille mitään, sillä pakotin hänet siihen. Olkaa nyt aloillanne, siivosti molemmat, niin kerron teille kaikki.» Hän kertoi sitten heille aloittaen tutustumisestaan herra Greeniin Howen päivällisillä ja lopettaen käyntiinsä Ostablessa tuomari Baxterin luona. »Kuten nyt tästä näette, olen saanut kaiken selville», hän sanoi. »En koeta kiittääkään teitä, sillä en voisi, vaikka yrittäisinkin, vaan aion puolestani ruveta työskentelemään ja otan osani huolista kannettavakseni. Ymmärrätte kai sen, että ensimmäiseksi työkseni lopetan koulunkäyntini Bostonissa ikuisiksi ajoiksi?» Toverukset vastustivat tietysti kiihkeästi ja äänekkäästi, mutta Mary ei ollut kuulevinaankaan heidän käskyjään eikä kehoituksiaan. »Lopetan sen varmasti», hän sanoi. »Jään tänne auttamaan teitä. Olen vain tyttö enkä ehkä voi saada paljoakaan aikaan, mutta luullakseni voin kumminkin tehdä jotakin. Olen jonkunlainen mykkä osakas nyt, ymmärrätte kai sen?» Shadrach näytti epäilevältä ja levottomalta. »Jos saisin määrätä», hän sanoi, »käskisin sinun mennä heti takaisin tuonne kouluun ja olla siellä niin kauan kuin me voimme kerätä sen verran rahaa, että voimme maksaa puolestasi sinne. Tiedän Zoethinkin ajattelevan samoin.» »Varmasti», sanoi Zoeth. Mary nauroi hiljaa. »Mutta teilläpä ei nyt olekaan määräysvaltaa, kuten näette», hän sanoi. »Te olettekin saaneet määrätä hirmuisen kauan, mutta nyt aionkin minä ottaa ohjakset haltuuni. Uusi mykkä osakkaanne aikookin ruveta komentelemaan teitä.» Shadrach hymyili nyt ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen kauppaan sinä yönä. Hymy ei ollut kumminkaan leveää eikä iloistakaan, vaan se oli kuitenkin hymyä. »Vai niin», hän sanoi venytellen. »Haluaisin kumminkin tietää erään asian, Mary-'Gusta. Olen kyllä jo melko vanha, mutta muistini ei ole vielä sanottavasti huonontunut. Jos voisin muistaa ainoankaan sellaisen päivän, tunnin tahi minuutin siitä alkaen, kun Zoeth ja minä nostimme sinut vanhoihin ajopeleihimme tuodaksemme sinut Ostablesta tänne, niin, jos muistaisin ainoankaan sellaisen minuutin tuosta ajasta, jolloin et ole komennellut meitä, kirjoitan sen hetken laivan päiväkirjaan ja vedän punaisen renkaan sen ympärille. Ei, neitiseni. Olet ollut kapteenimme alusta asti.» Zoethkin hymyili nyt ja Mary nauroi ääneen. »Mutta tehän ette ole vastustelleet ettekä ole — miten sen nyt sanoisinkaan — paenneet minua, vai kuinka?» hän kysyi. Kapteeni nauroi. »Vastustelleetko?» hän huudahti. »Huh! Emme ole paheksuneet sitä muulloin kuin näiden parin vuoden kuluessa, jolloin olemme saaneet tulla toimeen ilman sitä. Kaipasimme sitä ja senvuoksi olimme pahoillamme.» »No, nyt ei teidän tarvitse kaivata sitä enää. Auttakaa nyt minua näiden kirjojen sijoittamisessa takaisin kassakaappiin, jotta pääsemme lähtemään kotiin. Niin, kotiin juuri! Huomenaamulla — ei kun tänä aamuna, tarkoitan — sitten keskustelemme ja minä ilmaisen teille muutamia suunnitelmiani. Juuri niin! Minulla on suunnitelmia ja toivon niiden saavan suuria aikaan Hamilton ja Kumppanin asioissa. Älkäämme kumminkaan keskustelko enää tänä yönä. Muistakaa, että kapteeni on palannut laivaan.» Ja he menivätkin kotiin nukkumaan kapteenin ja herra Hamiltonin vastustuksesta huolimatta. XX. Ei Mary, ei kapteeni eikä herra Hamiltonkaan nukkuneet juuri nimeksikään näiden muutamien tuntien kuluessa ennen päivänkoittoa. Kapteeni Shadrach, jota vaivasi uteliaisuus kuulla suunnitelmat, rupesi kyselemään erikoiskohtia aamiaista syödessä, mutta Mary ei ollut kuulevinaankaan noita kysymyksiä. Vasta aamiaisen jälkeen, kun he olivat palanneet kauppaan, suostui hän keskustelemaan asiasta. Kassakaappi avattiin ja kirjat ja paperit levitettiin tiskille. Mary otti käteensä muutaman paperiarkin, joka oli täynnä hänen käsialallaan kirjoitettuja numeroita. »Nyt tuntuu minusta», hän sanoi, »että ensimmäiseksi työksemme meidän on saatava tarkoin selville, millainen liikkeemme tila todellisuudessa on. Kun sanon 'me'», hän lisäsi nyökäyttäen päätään hyvin mahtavasti, »tarkoitankin sitä, koska olen nyt liikkeen mykkä osakas, kuten jo teille sanoinkin viime yönä.» »Minusta ei tuo osuutesi tunnu kovinkaan mykältä», sanoi kapteeni kuivasti. »Hsh! Jos teet vielä toisen tuollaisen huomautuksen, Shad-eno, saat ruveta lakaisemaan lattiaa. Nyt, Zoeth-eno, olemme velkaa noiden kirjojen mukaan näin paljon.» Hän luki kädessään olevasta paperista. »Tuo on koko summa, Zoeth-eno, eikö niin?» hän kysyi. Zoeth vaikeroi ja myönsi siinä olevan jo tarpeeksi. »Niin kyllä, mutta», hän näytti heille toista paperia, »tähän olen taasen merkinnyt saatavamme, ja niitä on melkein yhtä paljon kuin velkojakin.» Nyt oli Shadrachin vuoro vaikeroida. »On kyllä, jos vain saamme ne perityiksi», hän mumisi. »Noilla ihmisillä, joiden nimet olet merkinnyt tuohon luetteloosi, ei ole puolillakaan penniäkään eivätkä loputkaan omista niin paljon kuin he ovat velkaa, vaikka he haluaisivat maksaakin.» Mary nyökäytti päättäväisesti päätään. »Niiden joukossa on kumminkin muutamia, jotka voivat maksaa», hän sanoi. »Esimerkiksi Jeremiah Cliffordkin. Kirjojen mukaan hän on meille velkaa satakymmenen dollaria, ja ensimmäiset merkinnät ovat jo kolmen vuoden vanhoja. Herra Cliffordilla on omaisuutta. Hän ei voi olla mikään köyhä mies.» Kapteeni tuhautti nenäänsä. »Hänen vaimonsa omistaa tuon omaisuuden», hän sanoi. »Jokainen tikkukin siitä on hänen nimissään. Jerry Cliffordilla on kyllä tarpeeksi, mutta hän rakastaa sitä liian paljon voidakseen luopua siitä. Hän on saita. Miksikö? Vanhaan aikaan, kun kalastajakuunareilla oli tapana purjehtia tänne, omisti Jerry muutaman pienen aluksen, ja Solon Black lähti eräälle purjehdusmatkalle hänen kanssaan. Aluksessa oli vielä joku kolmaskin mies paitsi Jerryä ja Solonia, ja Solon vannoo, ettei Jerry ottanut muuta evästä laivaan neljän päivän varalta kuin pari vartaallista savustettuja sillejä. Solon kertoi, että sillit riittivät pariksi päiväksi, ja lisäsi, että lopun ajasta he saivat jyrsiä noita vartaita. Hän voi kyllä liioitellakin hieman, mutta siitä voidaan kumminkin nähdä, ettei Jerry Clifford levittele rahojaan, kuten kissa karvojaan.» Nyt pisti Zoethkin muutamia sanoja väliin. »Hän on luvannut maksaa hyvin pian», hän huomautti surullisesti. »Hän on ainakin lörpötellyt sitä jo toista vuotta.» »Hm!» murahti Shadrach. »Puhumisen ja maksamisen välillä on pienempi ero kuin luoton ja kiellon.» »Viis siitä!» sanoi Mary. »Otan herra Cliffordin omalle osalleni ja muutamia noista toisista, myöskin. Tarkastelkaamme nyt näitä omia laskujamme, paljonko olemme velkaa. Minulla on luettelo suurimmista velkojista. Herra Greenin liike on muudan niistä, ja minusta näyttää, että olemme velkaa sille enemmän kuin muille. Luullakseni matkustan puhuttelemaan herra Greeniä itse.» »No mutta miksi, Herran nimessä?» huudahti Shadrach. »Hän tietää, millaisessa ahdingossa olemme, sillä Zoeth kirjoitti jo hänelle.» »Niin kyllä, mutta haluan kumminkin keskustella hänen kanssaan.» »Mutta miksi? Et suinkaan aio pyytää —» »En aio pyytää mitään. Kun keskustelin hänen kanssaan Howein luona, sanoi hän, vaikka hän ei tiennyt ollenkaan, kuka olin eikä aavistanutkaan minua teidän holhokiksenne, tuntevansa myötätuntoa Hamilton ja Kumppania kohtaan ja toivovansa, että meidät vielä jollakin tavoin voitaisiin pelastaa pulasta. Olen nyt melkein varma, että hän voi tehdä hyväksemme jotakin. Matkustan ainakin kaikissa tapauksissa puhuttelemaan häntä. Lähden Bostoniin huomenaamulla.» Zoeth uskalsi tehdä erään huomautuksen. »Hän hämmästyy luullakseni melkoisesti nähdessään sinut jälleen, vai mitä luulet?» Mary nauroi. »Olen melkein varma siitä», hän vastasi. »Hän hämmästyy ja joutuupa vielä hieman hämilleenkin. Mutta kuvittelen, että hänen hämmästyksensä muuttaa hänet vieläkin halukkaammaksi palvelemaan minua, enkä häneltä muuta pyydäkään.» Tietysti tekivät toverukset vielä lukemattomia muita kysymyksiä saadakseen tietää hänen suunnitelmansa, mutta Maryn vastaukset olivat vieläkin hyvin epämääräisiä. Ennenkuin hän voi kertoa, mitä hän aikoo tehdä, on hänen saatava varmuus kaikesta eikä hän ollut varma vielä. Tuosta Bostonin matkasta riippuu hyvin paljon. Heidän pitää olla kärsivällisiä, kunnes hän palaa sieltä. Ja he koettivatkin olla kärsivällisiä — se on, Zoeth oli todellakin ja Shadrach niin paljon kuin hän vain voi. Mary oli poissa melkein viikon, ja kun hän palasi, oli hänellä paljon kerrottavaa. Hän oli käynyt herra Greenin puheilla tämän konttorissa Commercial-kadun varrella. Herra Green oli hämmästynyt ja joutunut hämilleen, kuten Mary oli ennustanutkin, ja pyytänyt kauniisti anteeksi Howein luona tekemäänsä erehdystä. »Tietysti, jos olisin tiennyt suhteenne kapteeni Gouldiin ja herra Hamiltoniin», hän aloitti, »en olisi milloinkaan —. Todellakin, olen — vannon teille, ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta —» Hän piehtaroi kuin rannalle ajautunut kala. Mary auttoi hänet pulasta hyväksymällä empimättä lopun hänen anteeksipyynnöistään. »Ette tietystikään olisi», hän sanoi. »Olen kumminkin hyvin iloinen, että sanoitte sen minulle, herra Green. Sain sen tietää aivan viime tingassa. Älkää puhuko siitä enää mitään, olkaa niin kiltti. Olen tullut pyytämään teiltä neuvoja ja ehkä jonkunlaista apuakin. Saanko kuluttaa vähän aikaanne?» Herra Green tarttui tuohon siten tarjottuun tilaisuuteen. Hän lupasi Maryn kuluttaa hänen aikaansa niin paljon kuin Mary vain haluaa. Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa ja niin edespäin. Ollen poikamies tahi jonkunlainen vanhahko keikari, joka ylpeili siitä, että hänellä oli onnea naisten joukossa, oli häntä harmittanut äärettömästi, että hän oli tehnyt niin suuren erehdyksen. Hän oli selvästi ihastunut Maryyn ja halusi nyt kiihkeästi päästä jälleen Maryn suosioon. Hänen halunsa hyvittää oli senvuoksi hyvin suuri. »Tämäpä sattuikin hyvin mukavasti», hän sanoi, »sillä minulla ei olekaan juuri mitään tehtävää iltapäivällä. Voin uhrata sen teille kokonaan, jos vain haluatte. Mitä voin nyt tehdä auttaakseni teitä?» Mary selitti tulleensa keskustelemaan hänen kanssaan enojensa liikeasioista, koska hänen liikkeensä oli suurin Hamilton ja Kumppanin velkojista. Hän kertoi herra Greenille tarkoista tutkimuksistaan ja ilmaisi, millainen liikkeen tila oli, salaamatta päätöstään, että hän aikoo jäädä South Harnissiin auttamaan enojaan liikkeen uudestaan vaurastumisessa. »En tietystikään ole sellainen liikeihminen kuin te, herra Green», sanoi hän, »sillä olenhan vain tyttö. Mutta olen kumminkin työskennellyt enojeni kaupassa ja hoitanut sitä jollakin tavoin pari vuotta, ennenkuin tulin tänne Bostoniin kouluun. Sitäpaitsi olen puhellut näiden viime päivien kuluessa muutamien South Harnissin vaikutusvaltaisimpien asukkaiden kanssa. Tarkoitan vakituisia asukkaita enkä kesävieraita. Heidän ja muidenkin puheista olen tullut sellaiseen käsitykseen, että ainoa syy, miksi enojeni liike on huonontunut, on se, etteivät he ole pysyneet aikansa tasalla kilpailuun nähden. Kaikki ihmiset pitävät Zoeth- ja Shadrach-enoistani ja toivovat heille hyvää, mutta kuten ymmärrätte, he eivät ole voineet sitä auttaa.» Hän sanoi tämän sellaisella selvästi huomattavalla ylpeydellä ja vilpittömällä luottamuksella, että herra Greenistä, vaikka häntä haluttikin hymyillä, tuntui kumminkin sellainen hyvin huonolta arvostelulta. Hän myönsi senvuoksi, ettei Shadrachin eikä Zoethin yleistä kansansuosiossa olemista voida epäilläkään. »Niin», jatkoi Mary, »he ovat kultaisia molemmat, ja he luulevat kaikkia muitakin yhtä rehellisiksi kuin he itsekin ovat, mikä on luonnollisesti suurin erehdys. Senvuoksi muutamat ihmiset pettävätkin heitä jättämällä laskunsa maksamatta. Tarkoitukseni on tehdä siitä loppu.» Koska hän nähtävästi odotti, että herra Green tekisi jonkun huomautuksen, sanoi tämä: »Ah, todellako?» »Kyllä», jatkoi Mary. »Tarkoitukseni on kieltää luotto kaikilta ihmisiltä taivaan alla, ja teen voitavani saadakseni saatavamme niiltä, joille he ovat uskoneet jotakin velaksi. Noita saatavia on niin paljon, että voimme niillä maksaa melkein kaikki velkamme, ja luullakseni voidaankin niistä koota kaksikolmatta osaa, jos vain tarmokkaasti ryhdytään asiaan.» »Otaksun, että te aiotte ottaa sen huoleksenne.» »Minun on luultavasti pakko. Te hymyilette, herra Green. Luultavasti kuulostaakin se melko hassulta, että minunlaiseni tyttö puhuu näin sellaisista asioista, joita luullaan vain miesten ymmärtävän ja joista ei naisten otaksuta tietävän mitään. Mutta tästä on nyt kumminkin leikki kaukana, koska luulen ymmärtäväni enojeni liikeasiat paremmin kuin he itse. Luullakseni voin koota saatavamme, maksaa, mitä olemme velkaa ja ansaita rahaa tuolla South Harnississa. Mutta voidakseni tehdä sen, on minun saatava aikaa ja luottoakin, sillä me olemme tavaroiden tarpeessa. Ja siitä juuri olen tullut keskustelemaan kanssanne.» Hän oli ottanut mukaansa otteen Hamilton ja Kumppanin tilinpäätöksestä ja luettelon velkojista ja velallisista. Hän levitti ne pöydälle herra Greenin eteen kuljettaen sormeaan sarakkeita pitkin ja tehden selittäviä huomautuksia, sellaisia esimerkiksi kuin: »Tämä on varma, tiedän sen.» »Tämäkin voidaan saada, mutta silloin on meidän ehkä pakko turvautua johonkin lakimieheen», tahi sellaisessa tapauksessa kuin Rastus Youngin pitkäaikainen velka oli: »Tämä ei ole minkään arvoinen eikä sitä senvuoksi voidakaan laskea.» »Kuten näette», sanoi hän lopuksi, »ei liikkeemme tila ole niinkään huono, eikä sitä mitenkään voida sanoa toivottomaksi. Tässä on luettelo velkojistamme. Te olette niistä suurin ja tässä ovat muut. Kuten jo sanoin, on meidän pakko maksaa kaikki nämä laskut, mutta niitä ei voida maksaa ollenkaan, ellen saa aikaa. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa melko kovasti, herra Green, ja —» Green nyökäytti päätään. »Näen sen», pisti hän hyvänluontoisesti väliin. »Niin. Haluan nyt kysyä teiltä seuraavaa: Suostutteko pidentämään maksuaikaa vielä kuudella kuukaudella, jotta voisimme maksaa koko laskun? Luullakseni emme tarvitse niinkään pitkää aikaa, mutta haluan olla varma asiasta. Jos voimme maksaa puolet siitä parin kuukauden kuluttua, suostutteko silloin antamaan meille hieman luottoa kesätarpeittemme ostoa varten, jotta voisimme olla valmiit ja varustetut sen varalta? Kesä on paras myyntikautemme, kuten kai ymmärrätte», hän lisäsi. Herra Green nyökäytti päätään. Häntä huvitti Maryn liikemiesmäinen käytös, vaikka hän ei ollenkaan uskonutkaan tulevaisuudesta samaa kuin Mary. »Olemme hyvin iloisia voidessamme pidentää maksuaikaa», hän sanoi. »Muistatte kai sanani teille tuona iltana, että mitä meidän liikkeeseemme tulee, olemme luullakseni valmiit myymään heille melkein rajattomasti entisten aikojen vuoksi.» Hänen vieraansa kasvot synkistyivät. »Emme pyydä sitä entisten aikojen vuoksi», sanoi hän. »Mielenkiintoni on kohdistunut kokonaan tulevaisuuteen. Ja muistakaa, olkaa niin hyvä, etteivät tässä ole nyt kysymyksessä tunteet, vaan liikeasiat. Ellette voi luottaa siihen, että tekemäni tarjous on teille turvallinen liikeyritys, sellainen, jonka kaikki voisivat hyväksyä teidän liikkeeseennekin nähden, niin silloin ette saa suostua siihen.» Herra Green epäröi. »Jos nyt otaksumme, ettei halua antautua sellaiseen vaaraan», hän sanoi, »niin miten silloin käy?» »Silloin menen muiden velkojain luokse ja teen heille samanlaisen tarjouksen.» »Otaksukaamme, etteivät hekään suostu.» »Luullakseni he suostuvat, ainakin useimmat. Elleivät he suostu, on minulla vielä toinenkin keino jäljellä. Talo ja kauppa ovat enojeni omaisuutta. He ovat ajatelleet myydä omaisuutensa maksaakseen velkansa, mutta minusta tuntuu sellainen hirmuiselta enkä usko sen olevan vielä tarpeellistakaan. Olen keskustellut Ostablessa asuvan tuomari Baxterin kanssa — pysähdyin sinne matkallani tänne — ja hän ehdotti, että he ottaisivat kiinnityksen taloonsa saadakseen rahaa. Sellainen voi kyllä käydä päinsä, eikö niin? Nuo kiinnitykset ovat kumminkin sellaisia liikeasioita, joista en tiedä mitään. Ne tuntuvat minusta peloittavilta.» »Sellaisia ne ovatkin joskus. Neiti Lathrop, jos olisin teidän sijassanne, en myisi enkä kiinnittäisi vielä. Olen taipuvainen uskomaan tämän tilinpäätöksen ja puheittenne perusteella, että te voitte pelastaa Hamilton ja Kumppanin liikkeen. Olen sitäpaitsi varma, että voitte tehdä sen paremmin kuin kukaan muu. Aiotteko viipyä kaupungissa päivän tahi pari? Hyvä! Sallikaa minun siinä tapauksessa miettiä asiaa torstaihin asti. Silloin olen tehnyt päätökseni ja silloin on minulla ehkä jotakin sanottavakin, jonka voitte ottaa huomioon. Voitteko tulla tänne tuorstaina iltapäivällä kello kahden aikaan? Haluatteko? No, hyvä on! Ah, älkää kiitelkö minua! En ole tehnyt vielä mitään. Ehkä en voikaan, mutta toivokaamme kumminkin parasta.» Mary meni suoraan rouva Wyethin kotiin Pinckney-kadun varrelle ja otti vielä kerran haltuunsa hauskan huoneensa kolmannessa kerroksessa. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä mistään muusta ei hän kumminkaan voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään kävellessään Cabot'n neitien koulun ohi ja muistaessaan, ettei hän milloinkaan enää saa nauttia tuon erinomaisen laitoksen eduista eikä oikeuksista. Hän arvaili, mitä hänen luokkatoverinsa olivat ajatelleet kuullessaan uutisen, että hän on eronnut heistä ja matkustanut myyjättäreksi Cape Codille. Hän tiesi, että muutamat ovat ivailleet ja nauraneet, mutta hän oli myöskin varma siitä, että muutamat ovat hieman surreetkin. Kaikki tietysti unhottaisivat hänet pian, ja epäilemättä olivat jo useimmat sen tehneetkin. Mutta tosiasia, etteivät kaikki olleet häntä vielä unhottaneet, sai vahvistuksensa sinä samana iltana hänen, rouva Wyethin ja neiti Peasen istuessa salissa juttelemassa, kun Maggie, joka oli mennyt avaamaan ovea kuultuaan kellon kilahduksen, johti huoneeseen, neiti Barbara Howen. Barbara oli pukeutunut tavalliseen tapaansa kuin liljat kedolla, mutta hänen hienot terälehtensä rypistyivät melkoisesti hänen syleillessään Marya heti, kun hän huomasi hänet. »Sinä paha tyttö!» hän huudahti. »Miksi et ole soittanut minulle, että olet kaupungissa? Ja miksi et ole vastannut tuohon kirjeeseeni, jonka kirjoitin sinulle South Harnissiin? En ole kuullut sinusta sanaakaan, mutta tänä iltana juolahti mieleeni soittaa rouva Wyethille saadakseni tietää, missä oleskelet ja mitä tarkoitat eroamalla kaikista vanhoista ystävistäsi. Maggie oli puhelimessa ja ilmoitti sinun olevan täällä, jolloin sieppasin nutun ylleni — niin, sieppasin juuri, sillä mikään muu sana ei kelpaa kuvailemaan tekoani — ja tulin suoraan tänne. Mitä sinulle kuuluu? Ja mitä olet hommannut?» Mary sanoi voivansa hyvin ja ilmoitti olleensa niin ahkerassa työssä, ettei hän ollut ennättänyt vastata kirjeeseen. Mutta neiti Howe ei tyytynyt tuohon selitykseen. Hän halusi kuulla, miksi Mary oli tehnyt niin kovasti työtä, jolloin Mary kertoi hänelle päätöksestään jäädä South Harnissiin ja aikomuksestaan ruveta liikenaiseksi. Barbara kiihtyi ja innostui hirmuisesti. »Eikö se olekin suurenmoista?» hän huudahti. »Toivon vain, että minäkin voisin sen tehdä, tarvitsematta olla tuossa erinomaisessa koulussa kuuntelemassa Prissyn esitelmiä Emersonista. Tässä eräänä päivänä oli hän kertonut aliluokkalaisille, että hänellä on ollut kunnia tutustua herra Emersoniin nuorena — hän tarkoitti tuolla nuori-sanalla itseään; kuten tiedät, kertoo hän aina uusille tulokkaille tuon saman jutun — jolloin muudan uusi tulokas oli noussut ja kysynyt, eikö Prissy ole tavannut herra Emersonia ollenkaan vanhuuden päivinään. Tytöt sanoivat, että hänen kasvonsa olivat silloin näkemisen arvoiset, ja toivon suuresti, että olisin nähnyt ne. Mutta kerro nyt minulle enemmän tuosta ihmeellisestä kaupastasi. Olen varma, että se on miellyttävä, sillä kaikki, johon vain ryhdyt, muuttuu sellaiseksi. Aiotko avata teetarjoilunkin?» Mary pudisti päätään. »En», sanoi hän nauraen. »En luullakseni. Kilpailu on liian suuri.» »Ah, mutta sinun pitäisi kumminkin avata sellainen. Ei tuollaista tavallista, ymmärrät kai sen, vaan tuollainen toisenlainen — harvinainen. Minulla on eräs serkku tahi onko hän nyt pikkuserkku, isän sukulainen hän ainakin on. Hän oli sairas ja melko varaton, ja lääkäri määräsi hänet asumaan maaseudulle ja elämään siellä koko iäkseen. Ajattele nyt! Ah, nythän minä unhotin kokonaan, että aikomukseni on tehdä samoin. Suo minulle anteeksi. Olen niin pahoillani. Millainen täydellinen hölmö minä olenkaan! Ah, herranen aika, siinä sitä nyt taasen ollaan! Ja sittenkin, vaikka tiedän, että te inhoatte murretta, rouva Wyeth.» »Kerro minulle enemmän tuosta serkustasi, Barbara», sanoi Mary, ennenkuin hämmästynyt rouva Wyeth ennätti vastata. »Niin, hän matkusti tuonne maaseudulle ja osti sieltä muutaman vanhan talon, hullunkurisimman vanhan rakennuksen, mitä milloinkaan olet nähnyt. Hän naulasi sitten sen seinään omituisimman pienen kyltin ja avasi Tarjoilun ja lahjakaupan. En ymmärrä, miksi ihmiset nimittävät sellaisia 'lahjakaupoiksi', sillä ei varmastikaan maalaisista heltiä milloinkaan minkäänlaisia lahjoja. Kaukana siitä, kultaseni! Isä sanoo tuota Estherin omistamaa 'ryövärin luolaksi', koska Esther ottaa teelasista neljäkymmentä senttiä antamatta siihen muuta leipää kuin pari palasta kahdeksaan osaan jaetusta tortusta. Sanoin hänelle kumminkin, ettei siellä makseta ainoastaan teestä ja leivästä, vaan paikan suomasta miellyttävästä tunnelmastakin. Isä sanoi, että jos hänen olisi pakko maksaa jokaisesta henkäyksestä niin paljon, tukehtuisi hän muutamissa kuukausissa. Mutta hän ihailee Estheriä kumminkin melkoisesti, koska Esther ansaitsee suunnattomasti rahaa.» »Siinä tapauksessa on siis tuo hänen teeravintolansa ja lahjakauppansa hyvä liikeyritys?» »Hyvä liikeyrityskö? Ah, herranen aika, se on liikeyrityksien huippu! Melkein kaikkina päivinä kesällä on sen edustalla ainakin toistakymmentä autoa samalla kertaa, jokainen käy siellä, sillä sellainen kuuluu asiaan. Tiedän tämän senvuoksi, että se on melko lähellä Claytonissa olevaa huvilaamme tuolla vuoristossa, tiedäthän.» »Vai onnistuivat hänen aikeensa niin hyvin», mumisi Mary. »Onko siinä läheisyydessä muitakin teeravintoloita?» »On tusinoittainkin, mutta ne eivät ole sellaisia erikoisia kuten hänen. Niissä ei ole tuota — tuota erikoisuutta, ymmärrät kai, mitä tarkoitan. Estherillä on makua, kätevyyttä ja — en osaa sanoa sitä, mutta kai sinä sen ymmärrät? Ja sinulla olisi sellaista myöskin, olen siitä aivan varma.» Mary oli selvästi hyvin kiintynyt asiaan. »Toivon, että saisin puhutella serkkuasi», hän sanoi. »Sinä saatkin. Hän on täällä Bostonissa nyt ostelemassa kesätarpeita. Soitan hänelle ja sitten me kolme syömme väliaterian jossakin yhdessä huomenna. Et saa kieltäytyä, sillä en suo sinulle ollenkaan valitsemisen varaa.» Mary suostuikin osakkaaksi tuohon ateriaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti, mutta jälkeenpäin oli hän hyvin iloinen myöntymyksestään, koska Esther Hemingway — serkun nimi oli sellainen — oli hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän kertoi Marylle niin paljon kuin suinkin teeravintolastaan ja lahjakaupastaan, kuinka hän sen aloitti, millaisia erehdyksiä hän teki alussa ja kuinka kokemus oli häntä opettanut. Barbaran pyynnöstä oli hän ottanut mukaansa valokuvia tuosta laitoksesta, sen puoleensavetävästä ja omituisesta ulkopuolesta ja sen yhtä miellyttävästä sisäpuolesta. »Koko salaisuus on vain siinä», hän sanoi, »että kaikki laitetaan aistikkaasti ja vaatimattomasti. On valittava sopiva huoneisto sopivalta paikalta, huoneet on sisustettava aistikkaasti ja iloisin värein, vieraille on tarjottava parasta, mitä voidaan hankkia, ja heille on myytävä mielenkiintoisia ja harvinaisia esineitä, joita ei muilla ole kaupattavana, tahi jos onkin, niin hyvin harvoin. Sitten on tavaroista otettava riittävä hinta.» »Tuo merkitsee jotakin sellaista, jota sinä et vielä käsitäkään», sanoi Barbara merkityksellisesti. Kun Mary erosi neiti Hemingwaysta, oli hänellä mielessään uusi suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa jolloinkin. Tuorstaina iltapäivällä meni hän jälleen herra Greenin luo. Saatuaan miettimisaikaa oli tuolla herrasmiehellä muudan ehdotus valmiina. Lyhyesti kerrottuna oli se tällainen: Hän oli henkilökohtaisesti käynyt puhuttelemassa Hamilton ja Kumppanin suurimpia velkojia — ne olivat kaikki bostonilaisia kauppiaita — ja hän ja he olivat suostuneet tekemään seuraavan tarjouksen: Hamilton ja Kumppanin luottoa entisten velkain maksamiseksi pidennetään kuudeksi kuukaudeksi. Maryn pitää matkustaa kotiin, koota niin paljon rahoja kuin suinkin ja ostaa sitten käteisellä kaikkea, mitä he tarvitsevat kesäkautta varten. Jos tuo kausi osoittautuu hyväksi ja liikkeen toiveet tulevaisuuteen nähden paranevat, järjestetään sitten uudet ostokset tulevaisuutta varten ja suostutaan siihen, että vanhat velat voidaan maksaa vähitellen. »Kaikissa tapauksissa», lopetti herra Green, »tämä siirtää kiinnityksen oton tahi talon myymisen ainakin tuonnemmaksi, ja teillähän on aina se keino jäljellä, ellei tämä uusi yritys rupea onnistumaan. Mutta luullakseni se onnistuu. Neuvon teitä hyväksymään ehtomme. Toisetkin velkojanne ajattelevat samoin kuin minä.» Hän ei lisännyt, vaikka hän olisi voinutkin, että noiden toisten velkojien suostumus johtui kokonaan hänen omasta menettelystään, eikä ilmaissut, että hänen parissa tapauksessa oli ollut pakko kirjallisesti taata Hamilton ja Kumppanin velka, ennenkuin hän sai noiden velkojien suostumuksen. Hän oli keskustellut herra Howen kanssa, joka vuorostaan oli kutsunut tyttärensä neuvotteluun, ja Barbaran innostunut ylistys oli vahvistanut tuota miellyttävää vaikutusta, jonka Mary oli jo tehnyt noihin molempiin herrasmiehiin. »Olen melkein varma, että hän onnistuu», huomautti herra Howe. »Tietysti hän onnistuu!» selitti Barbara kiihkeästi. »Kukaan, joka vain tuntee hänet, ei ole niin yksinkertainen, että hän sitä epäilisikään.» Tästä pääasiallisesti johtuivat herra Greenin kiertokäynti velkojien luona ja sitten hänen ehdotuksensa Marylle, joka edusti Hamilton ja Kumppania. Mary suostui tietysti. Hän oli kiitollinen ja sanoikin sen. »En oikein ymmärrä, miten kiittäisin teitä, herra Green. En voi luvata mitään varmasti, mutta jos kova työ voi saada jotakin aikaan, lupaan sen», sanoi hän. »Hyvä on, se riittääkin täydellisesti. Tiedän teidän haluavan koettaa ja luullakseni te onnistuttekin. Nyt voisitte mennä valitsemaan liikkeestämme noita kesätavaroita. Ette kyllä ole sellaisten tarpeessa vielä eikä teidän tarvitse maksaakaan niitä vielä, mutta nyt on kumminkin sopivin valitsemisaika. Tervehtikää enojanne puolestani tultuanne kotiinne ja ilmoittakaa heille, että toivotan teille onnea. Käyn ehkä autollani Capella tulevana kesänä, ja jos teen sen, käyn tervehtimässä teitä ja heitä.» Kun Mary saapui South Harnissiin, oli hänellä paljon uutisia kerrottavana. Toverukset kuuntelivat niitä tarkkaavaisesti voimatta kumminkaan kokonaan vaieta. Kapteeni Shadrachin huudahdukset: »No, älähän sano!» »Haluaisinpa sen tietää!» ja »Tulimmainen sentään, miten sinä puhut!» olivat merkityksellisiä välihuudahduksia kertomuksen aikana. Lopetettuaan sen lisäsi Mary: »Ja nyt, Zoeth- ja Shad-eno, nyt kun olette kuulleet koko jutun ja tiedätte suunnitelmani, niin mitä ajattelette niistä?» Molemmat vastaukset olivat luonteenomaisia. Zoeth veti syvään henkeään. »Kaikkivaltias on lähettänyt sinut luoksemme, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Vähän aikaa sitten olin jo melkein siinä luulossa, että hän on hylännyt meidät. Olin melko alakuloinen ja se järkytti uskoani melko kovasti. Mutta nyt huomaan hänen vain koetelleen meitä pelastaakseen meidät sitten hyvissä ajoin tyrskyistä. Hän tekeekin sen, tiedän sen, ja aion kiittää häntä tänä iltana polvillani.» Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Olen aina sanonut sinua ihmeelliseksi, Mary-'Gusta. Olet antanut meille mahdollisuuden pelastua tyrskyistä kaikissa tapauksissa, ja se on jotakin sellaista, johon emme itse olisi kyenneet. Jos nyt vain voit saada Jeremiah Cliffordinkin maksamaan velkansa, uskon, koira vieköön, kaiken mahdolliseksi, senkin, että Jonas nielaisi tuon valaskalan.» »Voi, Shadrach!» varoitti hänen toverinsa. »Kunpa et olisi aina niin halveksiva!» »Hyvä on, koetan muistaa sen. Mutta kuten jo sanoin, jos Mary-'Gusta voi saada Jerry Cliffordin maksamaan, suostun nielemään sekä Jonaksen että tuon valaankin. Eikö se ollut Moses, joka löi kallioon niin, että siitä rupesi pursuamaan vettä, vai mitä? Hm! Sitä voidaan kyllä sanoa jo ihmeeksi, mutta vielä suurempi ihme on, jos Jerry Cliffordilta saa takaisin kymmenen senttiä sitten kuin hän on saanut sen lainaksi. Niin, hänellä on samanlaiset kourat kuin nuo herkkätuntoiset kasvit olivat, jollaisia äitini kasvatti vierashuoneemme ikkunain laudoilla poikasena ollessani. Kun kosketti tuollaisen kasvin lehteen, käpristyi se heti kokoon. Jerryn kourat ovat samanlaiset. Jos koskettaa niihin nikkelillä, sulkeutuvat ne, mutta eivät ennenkuin nikkeli on kourassa. Ei ollenkaan!» »Jos olet ollut selvillä tuosta kaikesta, Shadrach», vihjaisi Mary, »niin miksi maailmassa olet sitten myynyt herra Cliffordille velaksi niin paljon? Miksi myit hänelle, kun hän ei kerran halua maksaa?» Herra Hamilton vastasi: »Hän maksaa kyllä aina. Katsohan, hänkin tarvitsee tavaroita, vaatteita ja muuta tuollaista, ja kun hän tarvitsi sellaisia enemmän ja tiesi olevansa velkaa meille jo entuudestaan, emme suostuneet antamaan hänelle lisää, ellei hän lyhentänyt hieman entistä velkaansa. Siten onnistuimme aina suoriutumaan hänestä.» »Emme aivan lopullisesti kumminkaan», jatkoi kapteeni. »Olimme aina hieman jälkihännässä, mutta onnistuimme kumminkin pysymään näkösillä. Nyt, kun nuo uudet kaupat on avattu ja hän voi saada luottoa niiltä, ei hän osta enää meiltä eikä maksa entistäkään. Eihän sellainen kannata. Hän ajattelee luullakseni niin.» Mary mietti. »Tuo saita vanha syntinen!» hän sanoi. »Mutta siitä päättäen, Shad-eno, mitä kerroit minulle ollessani pieni tyttö, että vapaamuurariutta voidaan verrata herra Cliffordin lompakkoon, koska mies jouduttuaan heidän kynsiinsä ei milloinkaan pääse vapaaksi, ei herra Cliffordin lompakostakaan heltiä milloinkaan dollariakaan.» Shadrach nauraa hihitti. »Ei varmastikaan», hän myönsi. »Siinä on enemmän perää kuin missään muussa. Ja mikäli minä tiedän, avataan tuollainen vapaamuurarien kokous aina rukouksella, mutta lyön vetoa vaikka kuin suuresta summasta, ettei Jerryn lompakko aukene sellaisilla keinoilla, ei sitten likikään!» »Mutta kumminkin», sanoi Mary nauraen, »aion panna hänet maksamaan.» Ja hän pakottikin tuon saiturin maksamaan vihdoin, vaikka kuluikin kuukausia, ennenkuin tuo toivottu tulos saavutettiin. Tuon väliajan kestäessä ryhtyi hän kokoamaan muita Hamilton ja Kumppanin saatavia ja vaurastuttamaan liikettä. Tuo kokoaminen ei ollutkaan niin vaikeata kuin hän oli luullut. Kapteeni ja herra Hamilton olivat olleet hyvin vastahakoisia pyytämään ystäviltään ja naapureiltaan pikaista maksua, ja tuollaisen huolimattomuuden vuoksi olivat laskut suurimmaksi osaksi jääneet perimättä. Mary meni henkilökohtaisesti velallisten luokse ja lupaamalla hieman alennusta ja hyväksyen vähittäismaksut onnistui hän lopulta kokoamaan suurimman osan noista saatavista. Muutamissa tapauksissa ei hän kylläkään voinut saada mitään, eikä toivonutkaan mitään, mutta noita tapauksia, niiden joukossa tuo Rastus Younginkin velka, voitiin pitää hyvinä poistoina niiden aiheuttamista tappioistakin huolimatta. Kuten Shadrach sanoikin, maksoi siitäkin jo mielellään muutamia dollareita, ettei tarvitse kuunnella Rastuksen ja rouva Rastuksen valituksia onnettomuuksistaan silloin kun tuo pariskunta aikoi kannattaa liikettä ryöstöillään. »Viime kerran kun Rastus oli täällä ostoksilla», selitti kapteeni, »vuodatti hän niin paljon kyyneliä kautsukkisaappaihini, että minun oli pakko lähettää ne suutarille pohjattaviksi, koska luulin niiden vuotavan. En huomannut silloin ollenkaan, että Rastus noiden kyynelten voimalla sai houkutelluksi minulta neljän dollarin edestä tavaraa.» Kokoaminen onnistui siis tyydyttävästi, lukuunottamatta Rastus Youngia ja hänen laisiaan. Mary voi niin ollen ostaa täyden varaston kuosikkaita kesätavaroita, jotka hän oli jo valinnut Bostonissa ollessaan, ja maksaa ne käteisellä. Kauppahuoneisto oli kokonaan puhdistettu ja uusittu. Ikkunoihin asetettiin näytteille puoleensavetäviä tavaroita, joiden lipuille kirjoitetut hinnatkin olivat puoleensavetäviä. Liike alkoi vilkastua vähitellen, ja kun toukokuu toi mukanaan ensimmäiset kesävieraat South Harnissiin, odotti Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas liikkeen suurinta myyntikautta toivorikkaasti ja luottavaisesti. XXI. Koko tämän ajan kuluessa sai hän tietoja Crawfordilta ainakin kerran viikossa. Hän olisi kirjoittanut useamminkin, mutta Mary oli kieltänyt. Ja huolimatta päätöksestään, jonka hän oli niin rohkeasti ilmaissut tuossa puhelinkeskustelussaan, oli hän kirjoittanut Crawfordille useasti tuon yhden lupaamansa kirjeen asemesta. Tuossa kirjeessään — ensimmäisessä — hän kertoi Crawfordille rehellisesti koko tilanteen — huomionsa, että enot olivat joutuneet vaikeuksiin, että tuo pieni, mutta heille niin välttämätön liike, jota he olivat hoitaneet niin kauan, oli vaarassa, ja mainitsi päätöksestään lopettaa koulunsa ja jäädä South Harnissiin, jossa hänen apunsa on hyvin tarpeen. Sitten hän kertoi tuosta vielä merkityksellisemmästä huomiostaan, ettei hän ollutkaan mikään riippumattomassa asemassa oleva nuori nainen, vaan sellainen, joka oli aina ollut riippuvainen enojen hyväntekeväisyydestä. »Voit kuvitella, miltä minusta tuntui saatuani sen selville», hän kirjoitti, »kun ajattelin kaikkea tuota heidän puoleltaan osakseni tullutta ystävyyttä, jonka olin ottanut vastaan melkein kuin minulle kuuluvankin edun, koska luulin maksavani kaiken omilla rahoillani. Ja sitten sainkin kuulla, ettei minulla koko tuon ajan kestäessä ollut ollutkaan mitään, vaan että he olivat antaneet minulle omistaan, vaikka heillä oli ollutkin niin vähän, ja antaneet sen niin iloisesti ja vastustelematta. Ja, Crawford, kun kerroin heille huomiostani, eivät he halunneet kuunnellakaan kiitoksiani eivätkä sallineet minun puhuakaan tuosta suuresta velastani heille. He käyttäytyivät päinvastoin kuin he olisivat olleet minulle velkaa ja kuin minä olisin saanut heidät kiinni jostakin häpeällisestä teosta. Jos he vain olisivat saaneet määrätä, olisivat he lähettäneet minut takaisin Bostoniin kouluun ja jääneet itse tänne tekemään työtä ja huolehtimaan, kunnes tuo heidän odottamansa vararikko olisi tapahtunut. Ihmetteletkö nyt mielipidettäni, että ensimmäinen velvollisuuteni on auttaa heitä, ja kummasteletko sitä, etten salli minkään, kuuletko, en minkään, estää aikeitani? Aion jäädä nyt tänne ja koetan auttaa niin paljon kuin suinkin. Ehkä onnistun, ja ehkä, mikä on yhtä luultavaa, epäonnistunkin, mutta kaikissa tapauksissa aion kumminkin olla heidän luonaan niin kauan kuin he ovat hengissä ja tarvitsevat minua. He antoivat silloin minulle kaiken, mitä heillä oli, vaikka sellainen ei ollut välttämätöntäkään. Vähin, minkä nyt voin tehdä, on, että jään heidän luokseen ja teen työtä heidän puolestaan nyt, kun he alkavat vanhentua. Olen varma, että ymmärrät tämän. Senvuoksi pitää sinun unhottaakin —» Hän keskeytti, sillä tuo »unhottaa» tuntui niin vaikealta kirjoittaa. Onneksi oli hän kirjoittanut sen sivun yläreunaan, minkä vuoksi hän repi sen lehden pois ja aloitti uudestaan. »Olen varma, että ymmärrät tämän, ja tiedän, että näet velvollisuuteni samoin kuin minäkin. Se tuntuu minusta niin selvältä. Jokaisella ihmisellä on luullakseni velvollisuuksia, mutta mielestäni on sinun ja minun näytelty meille hyvin selvästi. Sinun velvollisuutesi on auttaa isääsi ja minun taasen on autettava enojani.» Kirjeen lopettaminen tuntui kumminkin hyvin vaikealta. Oli olemassa asioita, joista hänen olisi pitänyt kirjoittaa, mutta joita oli niin vaikea panna paperille. Yritettyään monta kertaa jatkoi hän kumminkin vihdoin: »En ole muistuttanut sinua ollenkaan siitä, mitä sanoit minulle viime kerralla ollessamme yhdessä. Minusta tuntuu melkein hyödyttömältä muistuttaakaan siitä, vai mitä? Näet nyt, millaiseen tilanteeseen olen joutunut, ja olen nyt kirjoittanut sinulle, mitä aion tehdä. Käsitä se niin, ole niin hyvä, että teenkin sen mielelläni, sillä olen onnellinen saatuani tilaisuuden siihen. Se merkitsee kumminkin sitä, että elämäni ja kaikki harrastukseni kohdistuvat nyt heidän hyvinvointiinsa vuosikausiksi. Vaikka olisinkin aivan varma omista tunteistani, joita en ehkä niin varmasti tiedäkään, en voisi varmastikaan pyytää ketään odottamaan niin pitkää aikaa. Sinunkin pitää ajatella tulevaisuuttasi, Crawford, ja ajatellakin sitä vakavasti. Ja sitten on sinun otettava isäsikin lukuun. En tietystikään tiedä, vaan olen kumminkin jostakin syystä varma, ettei hän salli sinun naida minua. Eikö sinustakin tunnu viisaimmalta, että lopetamme tämän suhteemme nyt? Se näyttää niin toivottomalta.» Mary koetti sanoa itselleen, että se oli urhoollista, järkevää ja oikein. Ja tultuaan tuohon kiitettävään päätökseen ja sinetöityään ja vietyään kirjeen postiin palasi hän takaisin kotiinsa, meni yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja heittäydyttyään suulleen vuoteelleen itki katkerasti monta minuuttia. Jossakin suhteessa vuotivat hänen kyyneleensä kumminkin turhaan. Kaupantekoon tarvitaan aina vähintäänkin kaksi henkilöä ja vaikka hän ilmoittikin Crawford Smithille, että Crawfordin toiveet ovat turhat, ei siitä kumminkaan millään tavoin seurannut, että Crawfordin olisi pitänyt hyväksyä tuo ilmoitus lopullisesti. Hän vastasikin tuohon kirjeeseen heti hyvin vakuuttavasti. Hän työnsi kylmästi syrjään kaikki Maryn puheet suhteen lopettamisesta. »Ei ole olemassa muuta kuin kaksi lopettamismahdollisuutta, joista toinen, nimittäin meidän avioliittomme, on tietysti loogillinen ja selvä, ja toinen mahdollinen vain siinä tapauksessa, ettet rakasta minua», kirjoitti hän. Muu kaikki oli hänen mielestään sellaista joutavuutta, jota ei kannattanut ajatellakaan. Odottaa! Crawford lupasi odottaa viisikymmentä vuotta, jos vain Mary suostui odottamaan häntä. Hän aikoi ruveta jälleen lueskelemaan, mutta halusi samalla tuntea, että hän nyt työskentelee Maryn vuoksi. Hän pahoitteli sitä, ettei hänen isänsä ollut vielä oikein parantunut. »Hän on hyvin hermostunut, heikko ja ärtyisä», kirjoitti hän ja jatkoi: »Tulin kotiin sellaisin vakavin päätöksin, että kerron hänelle jo samana iltana sinusta ja aikomuksestani mennä naimisiin kanssasi, tietysti vain siinä tapauksessa, että haluat ottaa minut. Mutta huomattuani, miten isä-raukkani voi, ja kuultuani lääkäriltä, kuinka välttämätöntä on, ettei hänen hermostoaan mitenkään kiihoiteta, päätin odottaa. Ja niin olen nyt odottanutkin ja ehkä en voi kertoa sitä hänelle vielä tulevaan kuukauteenkaan, mutta heti kun hän voi kuunnella minua, aion puhua, ja olen varma, että hän sanoo: 'Olkoon onneksi ja Jumala siunatkoon sinua.' Mutta ellei hän tee sitä, ei se vaikuta ollenkaan asiaan. Jos haluat vain ottaa minut, Mary kultaseni, ei mikään mahti maailmassa voi estää minua ottamasta sinua. Se on niin päätetty ja lujalla pohjalla oleva asia kuin Kalliovuoret.» Hän pyysi kirjettä ainakin kerran viikossa. »Sinun ei tarvitse puhua niissä sanaakaan rakkaudesta. Tiedän, miten omantunnontarkka olet ja tiedän senkin vallan hyvin, ettei, ennenkuin olet tehnyt päätöksesi, sinusta voi tuntua ollenkaan oikealta rohkaista minua hitustakaan. Mutta kirjoita nyt kumminkin, ellet muunkaan vuoksi, niin ainakin antaaksesi minulle tietoja Hamilton ja Kumppanin menestymisestä. Toivon vain, että saisin olla siellä luonasi auttamassa sinua, kun koetat pelastaa nuo hienot vanhat enosi hukkumasta. Tiedän sinun siinä onnistuvankin. Sillä aikaa valmistelen minä täällä asiaa ja muistelen sinua. Kirjoita nyt useammin.» Mietittyään asiaa tarpeeksi ja tietämättä sittenkään, mitä hänen pitäisi tehdä, kirjoitteli Mary kumminkin, vaikka hän seurasikin Crawfordin vihjausta, ettei hänen tarvitse panna kirjeihin sanaakaan rakkaudesta, hyvin tarkasti. Ja niin risteilivät kirjeet kesän kuluessa ja sen loputtuakin, ja tiedot siitä, että Hamilton ja Kumppanin liike vähitellen vaurastui, vaihdettiin uutisiin, että Edwin Smith vähitellen paranee ja voimistuu. Ja Hamilton ja Kumppanin liike vaurastuikin, sen voi jo heikkouskoinenkin huomata. Tuo vilkastuminen alkoi jo ennen kesävieraiden tuloa South Harnissiin, mutta sittenkuin ne saapuivat ja huvilat aukenivat, ei sitä voitu enää epäilläkään. John Keith auttoi sitä aluksi suurenmoisesti. Rouva Wyeth kirjoitti hänelle ja kertoi, että Mary on lopettanut koulunsa ja matkustanut kotiinsa pelastaakseen enonsa vararikosta. Tytön rohkeus ja tuo empimätön sen työn hyväksyminen, jonka hän luuli saaneensa osalleen, panivat Keithin silmät loistamaan ihailusta, kun hän luki kirjettä. Perhe muutti sinä vuonna aikaisin South Harnissiin ja Keith tuli muun perheensä mukana. Ensimmäiseksi työkseen tulonsa jälkeen lähti hän kauppalaan ja meni suoraan Hamilton ja Kumppanin kauppaan. Mary ja toverukset olivat siellä tietysti. Hän tervehti heitä sydämellisesti. »No, kapteeni», hän sanoi kääntyen Shadrachiin päin, »mitä pidätte uudesta apulaisestanne?» Shadrach naurahti. »Uudesta apulaisestammeko?» hän toisti. »En tiedä, onko meillä ketään sellaista, herra Keith. Vai onko, Zoeth?» Zoeth ei ymmärtänyt pilaa. »Luullakseni hän tarkoittaa Mary-'Gustaa, Shadrach», hän sanoi. »Hän on mainio, herra Keith! En ymmärrä, miten olisimme voineet tulla toimeenkaan hänettä.» »Mutta minäpä ymmärrän», sanoi hänen toverinsa nopeasti, »ettemme olisi mitenkään selviytyneet. Mutta, herra Keith, teidän ei olisi pitänyt sanoa Mary-'Gustaa 'apulaiseksi'. Zoeth ja minä olemme tämän liikkeen apulaisia, mutta hän on kapteeni, koneenkäyttäjä, perämies ja luotsikin. Kun hän viheltää, on meidän toteltava nopeasti. Huh! Älkäämme puhukokaan siitä.» »Hän on siis päällikkö täällä, vai mitä?» huomautti Keith. »Päällikkökö? Niin luullakseni! Hän on saanut meidät oppimaan. Minäkin hyppään usein vuoteestani yöllä ja juoksen ympäri huonetta unissani, koska olen kuulevinani hänen huutavan, että ostajat odottavat. Hän on ankara päällikkö, tuo Mary-'Gusta. Ei milloinkaan ensimmäinen perämieskään laivassa komentele niin ankarasti kuin hän. Ja se tuntuu vaikuttavankin meihin, kummallista kyllä. Katsokaa nyt esimerkiksi tuota Zoethia. Hän vanhenee nopeasti, sillä hän on vuotta vanhempi kuin kaksitoista kuukautta sitten.» Keith nauroi, Mary hymyili ja herra Hamilton, joka luuli huomaavansa toverinsa käytöksestä, että tässä laskettiin leikkiä, hymyili myöskin. »Ette saa pahastua Shad-enon puheista, herra Keith», sanoi Mary. »Hän puhuu niin paljon.» »Kasvoni eivät saakaan nykyään muuta liikuntoa», selitti kapteeni heti. »Mary pakottaa minut tekemään niin paljon työtä, etten ehdi syödäkään. Mitä pidätte kaupasta, herra Keith? Siihen näkyy tehdyn muutamia parantavia lisäyksiä.» Keith, joka oli jo huomannut kaupan siisteyden ja pannut merkille, miten sievästi ja puoleensavetävästi tavarat oli pantu näytteille, ilmaisi vilpittömän hyväksymisensä. »No, onko liike vilkasta?» hän kysyi. »Eipä siinä ole juuri moittimista», vastasi Shadrach. »Se on lisäytynyt melkoisesti», sanoi Zoeth. »Kyllä se on hieman vilkastunut, mutta sen pitää tulla paljon paremmaksi, ennenkuin olen tyytyväinen», sanoi Mary. »Ostavatko huviloiden omistajat teiltä paljonkin?» kysyi Keith. »No eipä juuri. Mutta täällähän onkin vielä hyvin vähän kesävieraita.» Kun Keith tuli kotiin, kutsui hän vaimonsa neuvotteluun. »Gertrud», hän kysyi, »mistä ostamme taloustarpeemme, kuten mausteet ja muut sellaiset?» »Bostonista enimmäkseen. Ne, jotka minun on pakko ostaa täältä South Harnissista, tilaan tuosta uudesta Bakerin kaupasta.» »Haluan, että ostat ne tästä alkaen Hamilton ja Kumppanilta.» »Noiltako vanhoilta typeriltä ukoiltako? Mutta miksi?» »Senvuoksi, että nuo toverukset, kapteeni Gould ja tuo toinen vanha ukkeli, saavat nyt ponnistella kovasti voidakseen selviytyä vararikosta, ja minä haluan auttaa heitä.» Rouva Keith keikautti päätään. »Hm!» hän puhisi. »Tiedän mielenkiintosi syyn. Teet sen vain tuon pöyhkeilevän tytön vuoksi, joka sinusta on niin ihmeellinen ja joka on asunut Emily Wyethin luona.» »Olet oikeassa, että teen sen juuri hänen vuokseen. Hän on luopunut opinnoistaan ja kaikista mahdollisuuksistaan tuolla Bostonissa ja tullut tänne auttamaan enojaan. Emily on kirjoittanut minulle, että hän oli hyvin pidetty tuolla koulussa, ilmoittaen samalla, että kaikki parhaimmat henkilöt ovat hänen ystäviään, ja sinähän tiedät tuon hänen matkansa Eurooppaan Letitia Peasen seurassa. Letitiaa ei ole helppo miellyttää, ja hän on suunnattomasti ihastunut Mary Lathropiin. Ei mikään tavallinen tyttö voisi luopua kaikesta tuollaisesta ja palata tällaiseen kauppalaan, jossa kaikki tuntevat hänet, tavalliseksi kauppa-apulaiseksi jälleen iloisin mielin, järkevästi ja vähääkään valittamatta. Hän ansaitsee kaiken sen avun ja kannatuksen, mitä me ja ystävämme voimme hänelle antaa. Aion pitää huolta siitä, että hän ne saakin.» Rouva Keith näytti pettyneeltä. »Tuo tyttö on lumonnut sinut kokonaan, John Keith», hän sanoi. »Tuollainen on jo vallan naurettavaa! Jos olisin samanlainen kuin muut naiset, olisin mustasukkainen.» »Ja jos minä olisin samanlainen kuin muutamat miehet, saisit ollakin. Nyt, Gertrud, ostat kai tästä alkaen kaikki tarpeesi Hamilton ja Kumppanilta, eikö niin?» »Minun on luullakseni pakko. Kun leukasi muuttuu tuon näköiseksi, tiedän, ettet silloin anna perään, ja senvuoksi on kai minun parasta myöntyä heti. Suostun suosimaan tuota sinun mainiota Mary-'Gustaasi, mutta en suostu seurustelemaan hänen kanssaan. Sinun ei tarvitse pyytääkään sellaista.» »Eikö mielestäsi meidän pidä odottaa, kunnes hän pyytää sitä ensin?» »Joutavia! Sinä kiusaat minua todellakin, John. Ihmettelen, miksi et käske Samia menemään naimisiin hänen kanssaan.» »Emilyn kirjeistä päättäen ei Sam olisi kaivannut minkäänlaista käskyä, jos Mary vain olisi hiemankaan rohkaissut häntä. Sam voi tehdä vielä jotakin paljon pahempaakin, sillä luullakseni häneltä ei puutu halua sellaiseen.» Ja koska John Keithin leuka muuttui tarmokkaan näköiseksi, rupesi rouva Keithkin ostamaan taloustarpeensa Hamilton ja Kumppanilta. Ja koska Keithit olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia ja koska perheen päämies piti huolta siitä, että tuota vaikutusvaltaa käytettiin naapurien ja tuttavien taivuttamiseksi, seurasivat nämä piakkoin heidän esimerkkiään. Hamilton ja Kumppani hankki jakeluvaunut — käytetyt tietysti — ja palkkasi jostakin selvästi potkun saaneen pojan ajamaan niitä ja viemään tavaroita ostajille. Iltaisin saivat Mary, Zoeth, Shadrach ja tuo poikakin kiiruhtaa kovasti voidakseen palvella kaikkia ostajia. Kirjat näyttivät tuon mykän osakkaan yhdyttyä liikkeeseen todellista ja huomattavaa ylijäämää. Saatavien kokoaminen ja vanhojen velkojen maksaminen jatkui alinomaa. Toverukset Shadrach ja Zoeth eivät olleet enää niin hiljaisia eivätkä synkkiä. Kapteeni vihelsi ja lauloi ja oli mainiolla tuulella melkein aamusta iltaan. Kotona oli hän samanlainen kuin ennenkin, ivaili Isaiahin taloudenhoitoa, nauroi vahingoniloisesti onnistuttuaan suututtamaan ystävänsä ja toverinsa halveksivilla huomautuksilla Jonaksesta tahi jostakin muusta vanhan testamentin henkilöstä, ja vihjasi ujosti silloin tällöin, mutta ei usein, niihin moniin kirjeihin, joita Marylle saapui Lännestä. Mary oli kertonut enoilleen, että Crawford oli poistunut Bostonista ja matkustanut Nevadaan sairaan isänsä luokse. Ainoa merkityksellinen seikka, jonka hän oli jättänyt kertomatta, oli tuo avioliittoehdotus. Hän ei voinut puhua siitä heillekään. He olisivat kysyneet, millaisen vastauksen hän oli antanut, ja tiedustelleet, rakastiko hän Crawfordia. Kuinka hän voisikaan vastata sellaiseen kysymykseen rehellisesti aiheuttamatta luuloa, että he ovat hänen avioliittonsa tiellä? He tietävät sen tarpeeksi hyvin kumminkin siitä huolimattakin. Kun kapteeni kertoi South Harnissin postimestarin sairaudesta — hän oli vuoteessa lannevian vuoksi — ja ilmoitti, että postimestari oli saanut sen kumartuessaan ottamaan lattialta erästä tuollaista yhdeksättäkymmentä sivua pitkää Villistä Lännestä Marylle tullutta kirjettä, joka oli ollut niin raskas, että hänen lonkkansa oli nyrjähtänyt, Mary vain nauroi ja uskalsi huomauttaa, että postimestarin lonkkavika on paremminkin tullut siitä, että hän koettaessaan lukea postikortin kumpaakin puolta samalla kertaa on liiaksi vääntänyt ruumistaan. Tämä selitys, joka oli melkein samanlainen kuin kapteenin omatkin leikkipuheet, huvitti kapteenia äärettömästi. »Ehkä oletkin oikeassa, Mary-'Gusta», hän nauraa hihitti. »Ehkä hän juuri loukkasikin sen siten. Seth (postimestari) onkin todellinen kautsukkiäijä silloin kun ovat kysymyksessä toisten kirjeet. Ehkä hän venytti itseään liiaksi tällä kertaa ja katkesi.» Zoeth ei laskenut leikkiä juuri ollenkaan, sillä sellainen ei ollut hänen tapaistaan, vaan näytti mielensä huojennuksen tyynemmällä ja selvällä tavalla, kun liikkeen asiat alkoivat parantua. Kun Mary iltaisin istuutui tiskin viereen kirjoittelemaan kirjoihin liikkeen sulkemisen jälkeen, tuli hän tavallisesti istumaan hänen viereensä. Hän ei puhunut juuri mitään, vaan laski silloin tällöin ystävällisesti kätensä Maryn olkapäälle, taputteli Maryn käsivartta ja katsoi Maryyn niin kiitollisesti ja rakastavaisesti, että Mary tunsi olevansa melkein syyllinen ja kokonaan arvoton. »No, älähän nyt, Zoeth-eno», vastusti hän kerrankin sellaisessa tilaisuudessa. »Älä katso minuun noin. Enhän minä —. Sinä saatat minut todellakin hämilleni. En ole tehnyt mitään. En ole työskennellyt hetikään kylliksi.» Mutta Zoeth pudisti päätään. »Pelkään sinun työskentelevän aivan liiaksikin», hän sanoi. »Olet luopunut kaikesta, mitä sinunlaisesi tytön pitäisi omistaa ja mitä Shadrach-enosi ja minä aioimmekin sinulle antaa. Olet luopunut tuosta kaikesta meidän vuoksemme eikä sellainen ole oikein. Emme ole ansainneet sitä.» »Hsh! Zoeth-eno! Älä nyt viitsi! Kun ajattelen, mistä kaikesta te olette luopuneet minun vuokseni, niin —» »Joutavia, Mary-'Gusta. Tulit Shadrach-enosi ja minun luokseni juuri silloin kun me tarvitsimme jotakin, joka voisi sulostuttaa meidän elämämme. Minun elämäni erittäinkin oli hyvin katkeraa, ja sellainen vaara oli olemassa, että se aina pysyisikin sellaisena. Mutta silloin me toimme sinut luoksemme Ostablesta noissa vanhoissa ajopeleissämme, ja Kaikkivaltiaan auringonpaiste tuli kanssasi matalaan majaamme. Olit kuin Jumalan enkeli. Juuri niin! Olit Jumalan enkeli, mutta emme tienneet sitä silloin. Olin hyvin pahastunut ja katkera niihin aikoihin ja luulin, etten milloinkaan voi unhottaa, mutta kumminkin, nyt alan todellakin unhottaa, tahi ellei se ole unhotusta, olen kumminkin tullut sovinnollisemmaksi. Ja sinä olet saanut sen aikaan, Mary-'Gusta.» Mary hämmästyi. »Unhottaa mitä?» hän kysyi. »Tarkoitatko liikehuolia, Zoeth-eno?» Zoeth näytti heräävän kuin jonkunlaisesta unesta. »Liikehuoliako?» hän toisti. »En ollenkaan, sillä tuo tapahtui paljon ennen näitä huolia, Mary-'Gusta. Mutta älkäämme puhuko siitä. En voi puhua siitä kumminkaan nyt enkä saa sitä muistellakaan. Maailmassa on sellaisiakin huolia, joista —» Hän vetäisi syvään henkeään ja hänen äänensä muuttui. »Sanoin sinua enkeliksi äsken, kultaseni», hän jatkoi. »Niin sellainen sinä olet ollutkin ja olet. Maailmassa on sekä enkeleitä että paholaisia, sitä ei voida epäilläkään. Kas niin, antakoon Jumala minulle anteeksi! Mistä minä nyt puhuinkaan? Unhottakaamme kaikki entinen ja olkaamme kiitollisia nykyisestä. Suutele vanhaa enoasi, Mary-'Gusta.» Hän oli onnellinen Maryn seurassa ja iloinen siitä, että liike vaurastumistaan vaurastui. Mutta Mary ja kapteeni Shadrach olivat melko huolissaan hänen terveytensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan ollut mikään voimakas eikä työkykyinen mies, mutta nyt hän oli kalpeamman ja heikomman näköinen kuin milloinkaan ennen. Hän kulki kaupan ja kodin väliä monta kertaa päivässä, mutta hän vetäytyi huoneeseensa iltaisin melkein heti kotiin tultuaan eikä hänen ruokahalunsa ollut mikään hyvä. »Hänen hermostonsa ei ole sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi olla», sanoi Shadrach. »Hän säikähti silloin hirveästi, kun luulimme, että Hamilton ja Kumppanin on tehtävä vararikko. Hän ei puhallellut höyryä ulos samoin kuin minä — minun varaventtiilini ovat aina auki — vaan piti kaikki sisässään ja se pani hänen koneensa epäkuntoon. Hän kyllä selviytyy kaikesta hyvin niin kauan kuin hän on selvillä vesillä, mutta pelkään kanavaan ilmestyvän kallion ja silloin —. Lääkäri sanoi minulle, ettei Zoeth saa huolehtia enää eikä työskennellä liikaa, ja lisäsi, että häntä on kaikin mokomin varottava kaikilta mielenliikutuksilta ja sellaiselta.» »Meidän on koetettava pitää huolta, ettei hänen mieltänsä järkytetäkään», sanoi Mary. »Niin meidän pitääkin, mutta sellaista ei voi huomata aina niin ajoissa, että voi sen estää. Puhutaanpa nyt esimerkiksi minusta. Säikähdin kovasti tänä aamuna. Rastus Young antoi minulle dollarin velkansa lyhennykseksi.» »Mitä? Antoiko Rastus Young sinulle dollarin?» »No niin, ei hän sitä minulle oikeastaan antanutkaan. Hän lainasi tuon dollarin muutamalta kesävieraalta Cahoonin ruokalassa ja kertoi juuri siitä Ab Bacheldorille postikonttorin kulmassa. Ab ei luonnollisestikaan uskonut, että kukaan järkevä ihminen lainaa Rastukselle mitään, ja tahtoi todistuksia. Silloin vetäisi Rastus dollarin taskustaan näyttääkseen sitä Abille, ja minä, joka satuin seisomaan heidän takanaan heidän tietämättään, ojensin käteni ja sieppasin sen.» »Sieppasitko? Mutta miksi, Shad-eno?» »Sanoin Rastukselle, että lyhennän hänen velkaansa sillä, mutta en ole varma, olisiko minun pitänyt viedä se takaisin lainanantajalle. Sen saaminen järkytti minua kumminkin, kuten jo äsken sanoin. Rastus aikoi haastaa minut oikeuteen, jolloin sanoin hänelle, että olisin haastanut hänet oikeuteen jo aikoja sitten, jos vain olisin luullut, että hän osaa varastaa dollarin, eikä ainoastaan lainata.» XXII. Vasta elokuun lopulla sai Mary Crawfordilta kirjeen, jossa hän kertoi päätöksestään olla odottamatta kauempaa, vaan kertoa rakkaudestaan isälleen. Edwin Smith oli jo paljon parantunut. Näytteeksi lähetti hänen poikansa valokuvan, jonka hän oli ottanut isästään, isän istuessa nurmikolla erään puun juurella heidän kotinsa edustalla. Herra Smith oli kuvassa ilman partaa, joka oli ajeltu pois hänen sairautensa aikana. Ei se eikä sairauskaan olleet muuttaneet häntä sanottavassa määrässä. Hän näytti kyllä laihemmalta ja, mikä oli omituista niissä olosuhteissa, nuoremmaltakin. Kun Mary tarkasteli valokuvaa, tunsi hän voimakkaammin kuin milloinkaan ennen sellaisen mahdottoman vakaumuksen valtaavan itsensä, että hän tavalla tahi toisella oli joskus elämässään tavannut herra Edwin Smithin. »Senvuoksi onkin minulla seuraavassa kirjeessäni», kirjoitti Crawford, »kerrottavana sinulle paljon uutisia. Ja olen varma, että ne ovat hyviä. 'Kysy isältäsi ensin!' käskit. Tietysti sinä muistat sen, jota minä en ole voinut hetkeksikään unhottaa. Nyt aion kysyä häneltä. Sitten kai sinäkin annat minulle vastauksesi? Eikä se voi olla muuta kuin myöntävä, koska en anna sen tulla toisenlaiseksi.» Miltä Marystä tuntui, kun hän sai tuon kirjeen, nukkuiko hän vai ei yhtä levollisesti tuon yön kuin muutkin seuraavat ja aiheuttiko Isaiahin palaaminen postikonttorista postinjakeluaikoina sen, että hän rupesi hengittämään hieman nopeammin ja tunsi huumausta — ovat kysymyksiä, joiden vastaukset on arvattava. Sekin kai jo riittää, kun ilmoitamme, ettei hän tuon viikon kuluessa ollut juuri sen kärsimättömämpi eikä levottomampi kuin muulloinkaan, ja kun Isaiah vihdoinkin ojensi hänelle toisen kirjeen, jossa oli Carson Cityn postileima, vapisi sitä vastaanottava käsi niin vähän, ettei Isaiah sitä huomannut. Hän pisti kirjeen syrjään illaksi, jolloin hän voi lukea sen kaikessa rauhassa yksinään. Silloin hän aukaisi sen ja luki, mitä Crawford oli kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut ainoastaan kieltänyt suostumustaan poikansa suunniteltuun avioliittoon, vaan oli sitäpaitsi tullut niin kummallisesti liikutetuksi ja vastustanut sitä niin hurjasti ja mielettömästi, että Crawford oli melkein taipuvainen uskomaan, että hänen viimeinen sairautensa oli jollakin tavoin pimittänyt hänen järkensä. »En voi selittää sitä muuten», hän kirjoitti. »Näyttää aivan siltä kuin hän olisi menettänyt järkensä. Ja kumminkin hän näytti hyvin järkevältä ensimmäisen keskustelumme aikana ja melkein koko ajan seuraavankin kestäessä. Silloinkin kun kerroin hänelle, että on olemassa muudan tyttö, johon olen erikoisesti kiintynyt, en huomannut hänessä mitään merkkiä tuosta raivosta, joka puhkesi jälkeenpäin. Vasta sitten kuin rupesin kertomaan hänelle, miten olin tutustunut sinuun South Harnississa, jossa silloin oleskelit, ja juttelemaan, keitä kapteeni Gould ja herra Hamilton ovat, huomasin hänen käyttäytyvän omituisesti. Olin juuri parhaassa vauhdissa koettaessani selittää hänelle, miten toivoton asiani on, ja yrittäessäni saada hänet ymmärtämään, kuinka hirveän onnellinen hänen poikansa olisikaan, jos hänellä olisi vain pieninkin mahdollisuus saada sinun laisesi tyttö vaimokseen, kun kuulin hänen päästelevän omituisia ääniä kurkustaan. Katsoin häneen — en muista kuolemaksenikaan, minne sitä ennen olin katsonut, mutta en ainakaan häneen — ja siinä hän istui nojautuen taaksepäin tuolissaan kasvot niin kalpeina kuin hänen kauluksensa on ja heiluttaen kättään minulle. Luulin hänen olevan tukehtumaisillaan tahi ainakin sairastuneen uudestaan kovasti, ja senvuoksi riensin hänen luokseen, mutta hän viittasi minulle, että pysyisin kauempana. 'Pysähdy! Odota!' hän sanoi tahi änkytti tahi yski, sillä se kuulosti paremminkin murinalta kuin ihmisääneltä. 'Älä tule tänne! Anna minun olla rauhassa! Mitä koetat kertoa minulle? Kuka tuo tyttö on?' Koska hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelottavat minua, kysyin häneltä, mikä häntä vaivaa, mutta hän ei halunnut vastata, vaan käski minun jälleen kertoa, kuka olet. Kerroin hänelle silloin, että olet pastori Charles Lathropin ja hänen puolisonsa Augusta Lathropin tytär, jättämättä mainitsematta äitisi toistakaan avioliittoa kapteeni Marcellus Hallin kanssa. 'Mutta hän kuoli, kun Mary oli seitsenvuotias', jatkoin, 'ja siitä alkaen on hän asunut holhoojiensa luona, noiden kunnon vanhuksien seurassa, jotka ottivat hänet tyttärekseen, nimittäin kapteeni Shadrach Gouldin ja Zoeth Hamiltonin. He asuvat Cape Codissa South Harniss-nimisessä paikassa.' En päässyt etemmäksi, kun hän keskeytti minut. 'Onko hän asunut Zoeth Hamiltonin luona?' hän huusi. 'Zoeth Hamilton! Ah, Jumalani! Lähettikö Zoeth Hamilton sinut luokseni?' Hän sanoi juuri niin. 'Lähettikö Zoeth Hamilton sinut luokseni?' Tuijotin häneen. 'Ei, isä', sanoin heti kun voin puhua. 'Ei, tietystikään. En ole tavannut herra Hamiltonia kuin kerran elämässäni. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Istuudu nyt jälleen. Eikö sinustakin olisi parasta, että kutsuisin lääkärin?' Luulin hänen varmasti tulevan hulluksi. Mutta hän ei halunnut vastata eikä kuunnellakaan minua, vaan katsoi minuun sen sijaan hurjin ja mielettömin ilmein ja sanoi: 'Onko Zoeth Hamilton kertonut sinulle?' 'Hän ei ole kertonut minulle mitään, isä', sanoin niin ystävällisesti kuin suinkin. 'Miten hän olisi voinut tehdä sellaista? Olen melkein outo hänelle. Ja sitäpaitsi, mitä maailmassa siinä sitten olisi ollutkaan kertomista? Tulin luoksesi, koska minulla oli sinulle jotakin kerrottavaa. Aion mennä naimisiin Mary Lathropin kanssa, jos hän vain huolii minusta —'. En päässyt kumminkaan pitemmälle. 'Ei!' hän oikein huusi. 'Ei, ei, ei! Ah, Jumalani, ei missään tapauksessa!' Silloin tuli lääkärikin juosten sisään, saimme isän vuoteeseen ja kaikki loppui siksi päiväksi, paitsi että olin hirveästi liikutettu ja omantunnonvaivaama. Voin huomata lääkärin käytöksestä, että hän luuli minua syylliseksi, ja luultavasti hän otaksuikin, että olin tunnustanut jotakin rikollista isälle, jotakin sellaista, joka oli noin järkyttänyt tuota vanhaa veikkoa. En voinut selittääkään hänelle, koska tuo, mitä olin kertonut isälleni, ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. No niin, hirveästi levottoman yön ja vaikean aamupäivän kuluttua sanoi lääkäri minulle, että isä on jälleen entisellään ja haluaa puhutella minua heti. 'Olen vastustanut sitä niin paljon kuin suinkin', sanoi lääkäri. 'En tiedä, mitä kahinaa teillä oli välillänne eilen, mutta se oli tehdä kokonaan lopun hänestä. Se ei saa kumminkaan uusiutua, muistakaa se!' Koetin vakuuttaa hänelle, etten minä ainakaan pane toimeen minkäänlaista kohtausta, ja menin sitten isäni huoneeseen. Hän oli kyllä kalpea ja sairaan näköinen, mutta hän oli järkevä ja hänen ajatuksensa olivat terävät ja selvät. Hän pani minut kertomaan koko jutun alusta alkaen uudestaan ja teki minulle paljon kysymyksiä. Jouduin totta puhuen oikein tiukkaan ristikuulusteluun. Kun lopetin, oli hänen äänensä tyyni, mutta huomasin hänen kätensä vapisevan, ja näin, miten hän koetti hillitä mieltään. 'Ajattelet siis voivasi mennä naimisiin tuon kaukaisesta idästä kotoisin olevan tytön kanssa?' hän sanoi. 'Aion varmasti!' vastasin. Hän nauroi pakotetusti sillä tavalla, ettei se kuulostanut ollenkaan hänen naurultaan, ja sanoi: 'Luullakseni, poikaseni, menee tuo kyllä pian ohi. Parasta on unhottaa se nyt heti, eikä tuonnempana, jolloin se voi olla jo liian myöhäistä. Oli siunattu asia, että kutsuin sinut kotiin silloin kun sen tein. Sinun on jäätäväkin tänne jatkamaan lukujasi, ja minä koetan myöskin parantua entiselleni. Tulevana kesänä, kun lähdemme kalastusretkellemme, olet jo varmasti unhottanut tuon lemmittysi.' Tuo kuulosti jonkunlaiselta epäröimiseltä hänen puoleltaan eikä se ollut ollenkaan hänen tapaistaan, joten luulin jälleen, että hän on menettänyt järkensä. Katsohan, Mary, en ole pyytänyt isältäni milloinkaan mitään sellaista, jota en ole saanut — en milloinkaan. Nyt en kumminkaan pyytänyt mitään, vaan kerroin hänelle, mitä aioin tehdä, ja hän kohteli minua noin. Vastasin hänelle tyynesti ja kylmästi, etten aio luopua suunnitelmastani, ja ilmoitin hänelle samalla, miten kallis olet minulle. Hän ei halunnut kuunnellakaan puhettani ensin, ja sitten kuin hänen oli pakko, ei hän halunnut myöntyä. Hän rukoili minua sanoen olevansa niin yksinään, minä olen hänen ainoa poikansa, jonka avun tarpeessa hän on, hän ei voi jakaa minua kenenkään kanssa ja niin edespäin. Näiden erikoiskohtien kertominen ei hyödytä kumminkaan mitään. Emme päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaan minä aloin jo lopulta suuttua ja hän hermostua ja huudahdella. Poistuin senvuoksi hänen luotaan, Mary. Tuo tapahtui eilen illalla. Tiesin, että isä on itsepäinen silloin kun hän sellaiseksi rupeaa, ja olin selvillä siitäkin, että hänellä on voimakkaita ennakkoluuloja, mutta en ollut voinut milloinkaan kuvitellakaan, että hän voi käyttäytyä noin minua kohtaan. Ja olen varma, ettei hän sitä tekisikään, jos hän vain olisi entisellään. En puhu senvuoksi hänelle mitään koko asiasta pariin päivään. Sitten kuin hän hieman paranee, kuten toivon hänen pian tekevän, keskustelen hänen kanssaan vielä kerran. Mutta sinun pitää kumminkin ymmärtää, Mary kultaseni, että päätökseni oli jo tehty, ennenkuin rupesin puhumaankaan hänelle asiasta. Hänen puheensa ja hänen tekonsa eivät voi aikaansaada minkäänlaista muutosta meidän keskinäiseen suhteeseemme. Tiedän sinun täyttävän velvollisuutesi uskollisesti ja sen teen minäkin. Haluan olla isäni mieliksi 'joka säällä'. Jos tiedän hänen olevan oikeassa pyytäessään minua tekemään jotakin tahi jättämään sen tekemättä, ja vaikka tiedänkin hänen olleen väärässä pyytäessään jotakin muuta, koetan olla hänelle mieliksi ja tehdä siten kuin hän haluaa. Mutta en tässä. Rakastan kyllä isääni, Jumala sen tietää, mutta rakastan sinuakin, Mary, ja kuten olen sanonut itselleni joka päivä eroamisemme jälkeen, aion mennä naimisiin kanssasi, jos vain huolit minusta, ja mitä isääni tulee, toivon, että minulla on sinulle päivän tahi parin kuluttua kerrottavana parempia uutisia.» Mary luki yhä uudestaan tuon pitkän kirjeen. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan kirje sylissään ja rupesi miettimään. Hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, oli käynyt aivan niinkuin hän oli ennustanutkin: ettei Edwin Smithiä, tuota varakasta, mielivaltaista ja oikullista liikemiestä, joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja jolla oli omat kummalliset ennakkoluulonsa ja vain yksi ainoa poika, jonka tulevaisuus oli epäilemättä lopullisesti ja suurenmoisesti suunniteltu, voitu pyytää, että hän tyynesti luopuisi noista suunnitelmistaan ja antaisi poikansa mennä naimisiin tuon kaukaisesta idästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa. Mary oli aavistanut niin paljon jo heti alussa eikä hän ollut milloinkaan yhtynyt Crawfordin järkkymättömään luottamukseen, että Crawfordin isä suostuu empimättä heidän liittoonsa. Hän oli senvuoksi valmistautunutkin lukemaan, että Crawfordin isä on kieltäytynyt myöntymästä. Mutta valmistautuminen johonkin mahdollisuuteen on aivan eri asia kuin varmuuden saaminen siitä. Maryn oli nyt katsottava totuutta silmiin. Ellei herra Smith muuta mieltään, jossa asiassa mahdollisuudet olivat kymmenen yhtä vastaan, riitautuu hän poikansa kanssa. Crawford oli perinyt osan isänsä itsepäisyydestä ja oli hyvin päättäväinen, sen Mary tiesi. Hän rakasti Marya ja hän tarkoittikin, mitä hän sanoi. Jos Mary vain haluaisi ottaa hänet, menisi hän naimisiin Maryn kanssa isän vastustuksesta huolimatta. Mary tunsi olevansa ylpeä ja onnellinen tietäessään sen. Mutta Marykin oli päättäväinen ja hänkin oli tarkoittanut totta puheellaan. Hän ei halunnut ruveta isän ja pojan eroamisen syyksi. Ja sitäpaitsi oli hänen aikomuksensakin mennä avioliittoon siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä nykyään ei hän voinut ajatellakaan poistumista South Harnissista. Mitä hänen oli tehtävä? Tämä oli ikävää Crawfordille, tuolle poika-raukalle, jos se oli ikävää hänellekin. Ei kukaan muu kuin hän voinut ymmärtääkään, miten ikävää. Crawford kirjoittaisi hänelle jälleen, että hänen päätöksensä oli muuttumaton, rukoilisi häntä ilmaisemaan rakkautensa ja pyytäisi häntä odottamaan. Ja hän tahtoikin odottaa. Ah, miten mielellään ja iloisesti hän odottaisikaan, jos hän vain tietäisi tekevänsä oikein salliessaan Crawfordin odottaa häntä! Jos hän vain olisi tiennyt varmasti, että hän salliessaan Crawfordin luopua isänsä rakkaudesta, kodistaan, rahoistaan ja kaikesta siitä, mitä rahalla voidaan ostaa, tekee oikein, olisi hän sallinut sen tapahtua. On rakkautta, joka vaatii, mutta on sellaistakin lempeä, joka antaa vaatimatta mitään takaisin. Tuo viimeksi mainittu on jalompaa rakkautta, ja Maryn oli juuri sellaista. Hän oli kirjoittanut Crawfordille, ettei hän ehkä vielä ole oikein varma tunteistaan Crawfordia kohtaan. Se ei ollut kumminkaan totta. Hän oli varma, mutta koska hän pelkäsi, että Crawford saatuaan sen tietää tekee jonkun suuren uhrauksen hänen vuokseen, ei hän halunnut ilmaista sitä Crawfordille. Mitä hänen olikaan tehtävä? Hän mietti, kuten tuolla pienellä Mary-'Gustallakin oli ollut tapana miettiä pieniä vaikeuksiaan tässä samassa huoneessa. Mutta hänen mietteittensä tulos oli hyvin epätyydyttävä. Hän ei voinut ryhtyä nyt mihinkään, hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, kunnes Crawford jälleen kirjoittaisi. Sitten hänkin aikoi vastata. Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyheliinalla ja luki kirjeen uudestaan. Siinä oli paljon sellaistakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli melkein taipuvainen yhtymään Crawfordin mielipiteeseen, että sairaus oli vaikuttanut herpaisevasti Crawfordin isän järkeen. Miksi hän oli suhtautunut niin välinpitämättömästi uutiseen, että hänen poikansa oli rakastunut, ja kumminkin suuttunut niin kovasti sitten saatuaan tietää poikansa lemmityn nimen? Herra Smith ei tuntenut häntä, Mary Lathropia, joten tuossa vastenmielisyydessä ei voinut olla mitään henkilökohtaista. Ja mitä hän oli mahtanut tarkoittaakaan kysymällä, oliko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen? Sellainenhan oli aivan mieletöntä! Zoeth ja Shadrach olivat kyllä keskustelleet Maryn kanssa Crawfordin Lännessä asuvista omaisista, mutta noin vain ylimalkaan kuin aivan vieraat henkilöt, jollaisia he tietysti olivatkin. Kaikki oli hyvin omituista, mutta kumminkin selitettävää, jos ajateltiin, että herra Smith oli silloin ollut heikko, sairas ja ehkä hourailevakin. Hän ei saanut ajatella koko asiaa nyt enää tällä kertaa — se on, hänen oli koetettava olla sitä ajattelematta. Hän ei saanut murtua eikä hän missään nimessä saanut saattaa enoja sellaiseen luuloon, että hän oli huolissaan. Hänen pitää karkoittaa se kokonaan mielestään, kunnes Crawfordin seuraava kirje saapuu. Mutta tuota kirjettä ei kuulunutkaan. Se viikko kului ja sitten toinenkin, mutta Crawfordilta ei tullut sanaakaan. Maryn levottomuus lisäytyi. Joka kerta kun Isaiah toi postin, odotti hän saavansa häneltä kirjeen tuolla tutulla käsialalla kirjoiteltuine osoitteineen, mutta ei saanutkaan. Hän alkoi hermostua, niin, melkeinpä pelätäkin. Mutta silloin tapahtui jotakin, jonka aiheuttama järkytys karkoitti kaiken muun hänen mielestään ja muutti tuon pelon toisenlaiseksi. Oli tiistai ja kello oli yksi päivällä. Mary ja kapteeni Shadrach olivat syöneet aikaisen päivällisen ja palanneet kauppaan. Heidän tultuaan läksi Zoethkin kotiin saadakseen jotakin suuhunsa. Liike, joka oli ollut melko vilkasta viime aikoina, oli juuri silloin lamassa, ja Shadrach ja Mary juttelivat keskenään. Äkkiä he kuulivat kumminkin nopeita askelia kadulta. »Kukahan sieltä nyt tulee sellaista vauhtia?» sanoi kapteeni nojautuen laiskasti ikkunanpieleen. »Onko kaupungin pumppu syttynyt palamaan vai hakeeko joku lääkäriä?» Hän nojautui katsomaan, jolloin hänen velttoutensa katosi. »Tulimmainen sentään», hän huudahti poistuen ovelle, »Isaiahhan sieltä tulee, ja hän juoksee niinkuin hänellä olisi piru kintereillä! Hoi, Isaiah, mikä nyt on hätänä?» Isaiah hyökkäsi kuistin portaita ylös ja nojautui horjuen ovenpieleen. Hänen kasvonsa olivat niin punaiset, että oli ihme, ettei hän hikoillut sappea, kuten kapteeni sitten jälkeenpäin huomautti. »Minä, minä —» hän änkytti. »Voi, herranen aika! Mitä minun pitää tehdä? Hän on pitkänään lattialla ja — ja —. Voi minun päiviäni! Olen aivan pyörällä päästäni! Mitä minun on tehtävä?» »Puhua!» karjaisi kapteeni. »Puhu ja käytä loput hengestäsi siihen! Mitä on tapahtunut? Anna nyt vain kuulua!» »Hän on aivan yksinään siellä!» huohotti Isaiah. »Hän ei voi enää puhuakaan, vaikeroida vain. En tiedä, vaikka hän olisi jo kuollutkin.» »Kuka on kuollut? Kuka, kuka, kuka?» Vihastunut kapteeni tarttui kokkinsa takinkaulukseen ja pudisteli häntä melko kovasti. »Kuka on kuollut?» hän karjui. »Joku kuolee kyllä varmasti muutamien minuuttien kuluttua, ellet puhu suutasi puhtaaksi. Sinähän puhiset kuin röhkivä sika. Mitä on tapahtunut?» Isaiah nieleskeli, huohotti ja heilutteli toivottomasti käsiään. »Päästäkää minut irti!» hän vastusteli. »Zoeth on yhdessä läjässä keittiön lattialla. Hän sai jonkunlaisen kohtauksen.» »Herra siunatkoon!» huudahti Shadrach ja kiiruhti ovesta kadulle. Mary seurasi häntä ja muutamia minuutteja myöhemmin seurasi Isaiah Marya. Kauppa jäi niin ollen pitämään huolta itsestään. He löysivät Zoeth-raukan keittiön lattialta, ei nyt aivan yhdessä läjässäkään, vaan osittain nojautumassa muutamaan keittiön tuoliin. Hän oli tajuissaan, mutta voi puhua vain hyvin vaikeasti. He kantoivat hänet makuuhuoneeseen, ja Isaiah sai rientää noutamaan lääkäriä. Kun lääkäri saapui, tutki hän sairaan hyvin tarkasti ja poistui sitten sairashuoneesta hyvin vakavan näköisenä. »Teidän pitää hankkia hoitajatar», hän sanoi. »Tuo ei ole nopeasti ohimenevää sairautta. Hän on saanut lievän halvauskohtauksen, mutta en tiedä ollenkaan, mikä sen on aiheuttanut. Onko herra Hamilton pelästynyt tahi säikähtänyt jotakin, vai onko hänen mieltänsä muuten järkytetty?» Kukaan ei sanonut tietävänsä sellaisesta mitään. Kun Isaiahilta kysyttiin, kertoi hän Zoethin tulleen syömään päivällistä ja ottaneen tultuaan häneltä aamupostin. »Hain sen itse tuolta postikonttorista», sanoi Isaiah. »Se sisälsi pari Hamilton ja Kumppanille tullutta kirjettä, jonkun hintaluettelon, muutaman kiertokirjeen tapaan laaditun ilmoituksen Sen-ja-Sen keksimästä hevoslinimentistä ja — ja — niin, siinä oli kai myös joku kirje Zoethille itselleenkin. Hän otti ne kaikki ja istuutui tuonne keittiöön lukemaan niitä. Minä menin ruokasaliin. Sitten en muista mitään, ennenkuin kuulin hänen huudahtavan 'Jumalani!' enkä mitään muuta.» »Puhut joutavia, Isaiah!» sanoi kapteeni Shadrach. »Olet poikennut pois suunnastasi. Zoeth ei ole milloinkaan sanonut niin. Minä puhun niin, vaan ei hän.» »Mutta hän teki sen kumminkin tällä kertaa», sanoi Isaiah itsepäisesti. »Käännyin ja katsoin ovesta häneen, kun hän seisoi keskellä keittiön lattiaa. Minusta näytti aivan siltä kuin hänellä olisi ollut kädessään valkoinen paperipalanen. Ja sitten, ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan, hän ikäänkuin vaikeroi ja vaipui yhteen kasaan lattialle, kuten jo äsken kerroinkin. En voinut saada häntä nousemaan, en puhumaan enkä tekemään muutakaan. Hän virkistyi kai kumminkin sen verran sen jälkeen kuin poistuin hänen luotaan, että hän voi ryömiä tuon tuolin luo ja nojautua siihen.» Hevoslinimenttiä koskeva kiertokirje ja hintaluettelo olivat vieläkin keittiön pöydällä aivan siinä paikassa, johon herra Hamilton oli ne laskenutkin. Siellä olivat myöskin nuo pari Hamilton ja Kumppanille osoitettua kirjettä. Mutta tuosta kirjeestä, joka Isaiahin sanojen mukaan oli osoitettu suoraan Zoethille, ei näkynyt jälkeäkään. »Oletko varma, että niiden joukossa oli sellainenkin kirje?» kysyi Mary. Isaiah ei ollut varma, se on, hän ei ollut varma mistään asiasta enemmän kuin minuutin kerrallaan. Seuraavan minuutin kuluessa voi hän jo luulla, että hän oli erehtynyt. Ehkä hänen isäntänsä saikin tuon kirjeen eilen tahi toissapäivänä tahi jolloinkin viime viikon kuluessa. Nyt menetti kapteeni Shadrach kärsivällisyytensä. »Se ei nyt varmastikaan tapahtunut viime kiitospäivänä, vai mitä?» hän tiukkasi. »Oletko sinä varma mistään? Oletko varma iästäsikään?» »En olekaan, Herra paratkoon!» sanoi Isaiah toivottomasti. »Olen ollut niin suunniltani aina siitä asti, kun katsoin tuonne keittiöön ja näin tuon mies-raukan makaavan lattialla, etten ole varma mistään muusta kuin siitä, etten ole varma mistään.» »No niin, en tiedä, voinko olla sinulle vihoissanikaan sen vuoksi, Isaiah», murahti kapteeni. »Mitä taasen tuohon kirjeeseen tulee, on minusta samantekevää, onko sellainen ollut olemassa, vai ei. Miksi haluat sen tietää, Mary?» Mary epäröi. »Ehkä puhun tyhmästi», hän vastasi, »mutta kun lääkäri sanoi jotakin sellaista, että jonkunlainen mielenliikutus on aiheuttanut tämän kauhean asian, ajattelin, että ehkä tuossa kirjeessä on ollut jotakin, joka on järkyttänyt Zoeth-enoa. On tietysti aivan mahdotonta, että siinä on ollut sellaista.» Shadrach pudisti päätään. »Niin minustakin», hän sanoi. »En voi uskoa, että hän on saanut sellaisen kirjeen. Kuka sellaisen olisi voinutkaan kirjoittaa? Hänellä ei ole muita sukulaisia kuin muutamia pikkuserkkuja. Emme saa nyt kumminkaan lopettaa arvailuamme. Haen tuon kirjeen pian käsiini, jos nyt sellainen on saapunut ja jos satun sen muistamaan. Nyt on meidän hankittava hoitajatar hänelle.» Hoitajatar saatiinkin, muudan rouva Deborah Atkins Ostablesta. Hän saapui samana iltana kimpsuineen ja kampsuineen ja rupesi hoitamaan sairasta. Deborah ei ollut mikään kaunotar, koska hän oli jo vanhahko ja — kuten kapteeni Shadrach sanoi — rakennettu enemmän rahti- kuin huvilaivaksi, mutta hän oli järkevä ja hyvin toimeensa sopiva. Hänen vaatimuksensakin olivat melko kohtuulliset, vaikka sillä asialla ei ollut mitään tekemistä hänen valitsemisessaan. »Viis siitä, mitä se maksaa», sanoi Mary. »Hanki vain niin taitava kuin voit saada. Muista, että Zoeth-eno on sellaisen tarpeessa.» Shadrachin ääni vapisi hieman, kun hän vastasi: »En minä sitä luullakseni unhotakaan. Zoeth ja minä olemme purjehtineet yhdessä monta vuotta, ja minun pitäisi oikeuden mukaan ensin tulla hylyksi, jos nyt sellainen tulee kysymykseen. Kaikki käyttämäni rahat ovat olleet hänen ja loput on uskottu minulle velaksi. Mutta, kas niin, älkäämme olko pahoillamme, Mary-'Gusta», lisäsi hän toivovammasti. »Ei meistä kumpikaan vielä kuole. Haalaamme Zoethin taasen kannelle parin viikon kuluttua puhaltamaan pilliinsä.» Mutta pian kumminkin selveni kaikille, kapteenillekin, että monta kertaa pari viikkoa saa kulua, ennenkuin herra Hamilton voi nousta kannelle jälleen, puhumattakaan pilliin puhaltamisesta. Hän makasi päiväkausia melkein tajutonna, houraili joskus ja puheli hyvin harvoin tietämättä nähtävästi ollenkaan, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. »Luullakseni hän kumminkin paranee», sanoi lääkäri. »Mutta se tulee käymään hitaasti.» Mary ei puhunut enää tuosta kirjeestä, josta Isaiah ei ollut muistanut mitään varmaa. Hän unhotti sen todellakin kokonaan, kuten kapteeni Shadrachkin. Zoethin sairauden aiheuttamat huolet ja kaupan hoitaminen riittivät karkoittamaan kaiken muun heidän mielestään. Ja sitäpaitsi oli Maryllä omiakin huolia, sellaisia, joita hän ei voinut ilmaista muille. Crawfordin viimeisen kirjeen saapumisesta oli kulunut jo kolme viikkoa, tuon kirjeen, jossa Crawford oli kertonut noista kohtalokkaista keskusteluistaan isänsä kanssa, eikä vieläkään kuulunut sanaakaan häneltä. Mary ei voinut ymmärtää hänen vaitioloaan. Turhaan kutsui hän filosofiaansa avukseen koettaessaan ajatella, että se olikin parasta, ettei hän milloinkaan enää kuulekaan Crawfordista mitään, parasta, että sellainen rakkaussuhde, joka ei voi loppua onnellisesti, loppuu heti, parasta, että Crawfordkin suhtautuu asiaan samoin kuin isäkin, parasta Crawfordillekin sen vuoksi, että silloin Crawfordin tulevaisuus muodostuu helpoksi ja onnelliseksi. Mary ajatteli tuota kaikkea, mutta huomasikin sitten hetken kuluttua arvailevansa, miksi Crawford ei kirjoita, ja kuvittelevansa kaikenlaisia surkuteltavia tapahtumia, joista hän tunsi olevansa vastuussa. XXIII. Eräänä iltana noin viikon kuluttua herra Hamiltonin äkillisestä sairastumisesta sattui Mary olemaan yksinään huoneessaan. Hän oli jälleen lukenut Crawfordin viimeisen kirjeen ja istui nyt tuolissaan koettaen kuvitella tuota kohtausta Crawfordin kuvauksen mukaan. Hän koetti kuvitella Edwin Smithiä, tuota miestä, joka, kuten hänen poikansa oli usein kertonut, täytti tuon pojan jokaisen toivomuksen ja oli kuin henkilöitynyt ystävällisyys ja rakkaus, mutta joka kumminkin oli raivonnut ja riehunut kuin hullu senvuoksi, että hänen poikansa halusi naida hänet, Mary Lathropin. Hän nousi, aukaisi lipastonsa ylimmäisen laatikon ja haki sieltä käsiinsä herra Smithin valokuvan, tuon, jossa Smith oli ilman partaa ja joka oli otettu hänen sairautensa kestäessä. Crawford oli kirjoittanut ottaneensa tuonkin valokuvan salaa. »Isän vastenmielisyys valokuvia kohtaan on yhtä voimakas kuin ennenkin», hän kirjoitti. »Hän tappaisi minut siihen paikkaan, jos hän vain tietäisi, että olen näpsäyttänyt kuvan hänestä.» Tuossa valokuvassa olevan miehen kasvot eivät olleet samanlaiset kuin vanhoissa näytelmäkappaleissa esiintyvien vihaisten ja taipumattomien vanhempien, joilla oli tapana tehdä poikansa perinnöttömiksi ja ajaa tyttärensä sokaisevaan lumimyrskyyn senvuoksi, että he olivat uskaltaneet vastustaa vanhempien järkkymättömiä määräyksiä. Edwin Smith oli kieltämättä kaunis mies, harmaatukkainen tietystikin ja voimakaspiirteinen, mutta kumminkin enemmän ystävällisen kuin ankaran näköinen. Kuten Mary oli sanonutkin nähdessään hänet ensimmäisen kerran, oli hän sen näköinen kuin hänellä olisi ollut kokemuksia. Tässä kuvassa hän oli hyvin vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, mutta se johtui ehkä vain hänen viimeisestä sairaudestaan. Hän katseli juuri kuvaa, kun Isaiahin ääni kuului oven takaa. »Kuulehan, Mary-'Gusta», kuiskasi Isaiah. »Et suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, vai mitä? Saanko puhella kanssasi hetkisen?» »Kyllä, Isaiah», sanoi Mary. »Tulkaa vain sisään.» Isaiah avasi oven ja tuli huoneeseen. »Minulla ei ole mitään sen erikoisempaa juteltavaa, tulinpahan vain kertomaan, että Debby T. luulee huomaavansa, että Zoeth on hieman parempi tänä iltana», hän sanoi. »Hän sanoi juuri äsken niin ja minä otaksuin, että haluaisit sen kuulla.» Debby T:llä tarkoitti Isaiah rouva Atkinsia. Mary ymmärsi. »Kiitoksia, Isaiah», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen kuultuani sen. Kiitoksia, että kerroitte sen minulle.» »Hyvä on, Mary-'Gusta. Halloo, kenenkä valokuva tuo on?» Hän oli huomannut Maryn tuolin käsipuulla olevan valokuvan. Hän otti sen käteensä ja tarkasteli sitä. Mary kuuli hänen huohottavan. Kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän Isaiahin tuijottavan kuvaan hyvin hämmästynein ja kauhistunein ilmein. »No mutta Isaiah!» hän huudahti. »Mikä teitä vaivaa?» Isaiah, joka ei kääntänyt katsettaan kuvasta, ojensi kuvan toisella kädellään kauemmaksi itsestään ja viittasi kiihkeästi siihen toisella kädellään. »Jumala meitä kaikkia varjelkoon!» hän huudahti. »Mistä olet tämän saanut?» »Minkä? Tuon valokuvanko?» »Niin! Mistä olet saanut sen? Mistä se on ilmestynyt näkösälle?» »Olen saanut sen postitse. Mutta miksi niin? Mikä nyt on kysymyksessä?» Isaiah ei vastannut kumpaankaan kysymykseen. Hän ei näyttänyt kuulleen muuta kuin ensimmäisen lauseen. »Saanut sen postitse!» hän toisti. »Mary-'Gusta Lathrop, oletko koettanut saada selville —. Kuulehan nyt, kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?» Mary tuijotti häneen. »Kenen kuvan?» hän kysyi. »Mistä te nyt oikeastaan puhuttekaan, Isaiah?» Isaiah toi vielä kerran kuvan lähemmäksi nenäänsä eikä lopettanut viittaamistaan siihen. »Kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?» hän toisti. »Mistä, mistä olet sen saanut? Kerro minulle heti!» Mary tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti. »En ymmärrä, pitääkö minun lähteä hakemaan Shad-enoa vai lääkäriä», hän sanoi hitaasti. »Ellette lakkaa hyppimästä ja lopeta tuota käsivarsienne heiluttamista, lähden luullakseni hakemaan molempia. Isaiah Chase, koettakaa nyt käyttäytyä siivosti! Mikä teitä oikeastaan vaivaakaan?» Isaiah oli oppinut tottelemaan määräyksiä ollessaan vuosikausia laivankokkina. Maryn käskyt tekivät tehtävänsä häneen nähden. Hän laski toisen käsivartensa alas, mutta piti kumminkin valokuvan toisessa tuijottaen siihen, kuin siinä olisi ollut jotakin kauhistuttavaa lumoa, joka sekä hurmasi että peloitti häntä samalla kertaa. Mary ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kiihkoissaan. »Ed Farmer!» hän huudahti. »Voi minua, mies-raukkaa, kun en ymmärrä, miten —. Sano, eikö tämä ole hänen kuvansa, Mary-'Gusta, vai mitä? Tietysti tämä on! Näenhän sen omilla silmilläni. Herra minua varjelkoon!» Mary pudisti päätään. »Ellen olisi varma, että olette täysijärkinen, Isaiah», hän sanoi, »ryhtyisin epäilemään. Tuo valokuva on lähetetty minulle Lännestä. Se on muutaman Edwin Smith-nimisen herrasmiehen kuva, henkilön, jota en ole milloinkaan nähnyt. Olen aivan varma, ettette tekään ole nähnyt häntä ikinä. Mutta miten maailmassa se pani teidät käyttäytymään kuin olisitte pakkopaidan tarpeessa, en ymmärrä. Muistuttaako herra Smith mielestänne jotakin tuntemaanne henkilöä?» Isaiahin suu aukeni ja jäikin siihen asentoon, kun hän katsoi ensin valokuvaan ja sitten häneen. »Ed — Edwin Smith!» hän toisti. »Edwin Smith! En tunne ketään Edwin Smithiä. Sano nyt vain rehellisesti minulle, Mary-'Gusta, että tuo on Ed Farmerin valokuva.» Mary nauroi. »Ei tietystikään ole», hän sanoi. »Kuka tuo Ed Farmer sitten on?» Mutta Isaiah ei vastannut. Hän piti nyt valokuvaa hyvin lähellä nenäänsä, tarkasteli sitä innokkaasti ja mumisi samalla: »Ellei tämä esitä häntä, on tämä parempi kuva kuin muut ennen näkemäni», kuului muudan hänen hämmästyttävä huomautuksensa. »Minusta tuntuu mahdottomalta, että maailmassa voisi olla kahta niin samannäköistä henkilöä. Ja kumminkin — voin minä nyt nähdä, että tämän miehen tukka on melkein harmaa sen sijaan, että Edin oli tummanruskea. Mutta jos tämä mies on Ed, pitäisi hänen olla — annahan kun minä muistelen — kolmeakymmentä viittä vuotta vanhempi kuin kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ja silloin se lyö yhteen.» Mary purskahti nauruun. »Älkäähän nyt särkekö aisoja, Isaiah!» hän sanoi. »Olette aivan mieletön! Minähän sanoin teille jo, että tuon miehen nimi on Smith.» Isaiah huokaisi. »Oletko aivan varma siitä?» hän kysyi. »Tietysti minä olen.» »Silloin on asia ehkä niin. Mutta jos Ed Farmer olisi elänyt kaikki nämä vuodet, lyön vetoa, ettei hänestä voitaisi mitenkään ottaa parempaa valokuvaa kuin tämä on. Nähdessäni sen niin odottamatta säikähdin kovasti.» »Mutta kuka tuo Ed Farmer sitten on?» kysyi Mary. Nimi ei ollut herättänyt hänessä vielä minkäänlaisia muistoja. Mutta nyt puhuessaan hän sen muistikin. Hänen kasvojensa ilme muuttui. »Tarkoitatteko —» hän huudahti kiihkeästi. »Isaiah, tarkoitatteko tuota miestä tuossa vanhassa valokuvassa, jonka löysin enon arkusta niin kauan aikaa sitten? Tarkoitan tuota, jota sanoitte roistoksi?» Isaiah, joka yhä tuijotti herra Smithin kuvaan, vastasi innokkaasti: »Tarkoitan. Tarkoitan juuri häntä. Tämä mies on hyvin hänen näköisensä tahi hän olisi tämän näköinen, jos hän olisi elänyt näin kauan.» »Onko hän sitten kuollut?» »En tiedä. Meistä täällä olevista ei tiedä sitä kukaan. Näin hänet viimeisen kerran päivää ennen tuota tapahtumaa. Muistan sen kumminkin yhtä hyvin kuin eilisetkin asiat. Hän tuli konttorista telakkaan, jossa työskentelin, ja sanoi minulle: 'Isaiah', hän sanoi koputtaen nyrkillään muutaman tynnyrin pohjaan — muistaakseni teki hän sen oikealla kädellään, jossa oli tuo koukistunut sormi, joka murskautui muutaman suolatynnyrin alla eikä milloinkaan enää oiennut — 'Isaiah', hän sanoi, 'nyt on kaunis päivä.' Ja minä vastasin nopeasti, sillä pidin hänestä kovasti, kuten muutkin niihin aikoihin. 'On kyllä', sanoin. 'Tällaisena päivänä voi jokainen mennä lemmittyään tapaamaan.' En tarkoittanut sillä mitään, ymmärrät kai sen, sanoin sen noin muuten vain, mutta se näytti kumminkin säpsähdyttävän häntä. Hän katsoi minuun tiukasti. 'Onko kukaan kertonut sinulle, minne olen menossa?' kysyi hän minulta tiukasti. 'Eikä ole?' sanoin hänelle. 'Kukapa sen olisi tehnyt?' Mutta hän ei vastannut, tuijotti vain minuun. Sitten hän purskahti nauruun ja poistui. En tiennyt silloin, mihin hän oli menossa, mutta tiedän sen nyt, ja piru hänet vieköön. Ja seuraavana päivänä poistui hän — ikuisiksi ajoiksi.» Hän lopetti puheensa. Mary odotti hetkisen ja kysyi sitten tyynesti: »Poistui minne, Isaiah? Minne hän matkusti?» Isaiah, joka seisoi pitäen valokuvaa kädessään, säpsähti, kääntyi ja katsoi häneen. »Mitä sanoitkaan?» hän kysyi. »Kysyin vain, minne tuo herra Farmer matkusti.» »Vai sitäkö? Ah, en tiedä. Hän vain matkusti, siinä kaikki. Älä kysele minulta enää muuta. Olen luullakseni puhunut jo liiankin paljon. Kapteeni Shad nylkisi minut elävältä, jos hän tietäisi, että olen puhunut niin paljon kuin olen. Kuulehan, Mary-'Gusta, et saa sanoa mitään tästä kummallekaan heistä, et Zoethillekään. Tämä on näetkös jonkunlainen keskinäinen pieni salaisuus, josta eivät muut tiedä mitään. Tuo kirottu valokuva sai minut vain puhumaan. No, sitä ei nyt voida ihmetelläkään. En ole milloinkaan nähnyt kahta niin samannäköistä ihmistä. Kas niin, kas niin! Hyvää yötä, Mary-'Gusta, hyvää yötä!» Hän heitti valokuvan lipastolle ja kiiruhti ulos huoneesta. Mary huusi hänen jälkeensä, mutta hän ei halunnut pysähtyä eikä vastata. Hänen poistuttuaan otti Mary valokuvan jälleen käteensä, istuutui vielä kerran tuolilleen ja tutki kuvaa kauan aikaa. Sitten hän nousi, otti lampun käteensä, poistui huoneestaan ja kulki varpaisillaan kapteeni Shadin huoneen oven sivu kapeille portaille, jotka veivät ullakolle, tuonne hänen vanhaan leikkipaikkaansa. Hänen leikkikalunsa olivat siellä vielä järjestettyinä säännöllisiin riveihin pitkin seinien vieriä. Rose, Rosette, Minnehaha ja muut nuket istuivat joko tuoleillaan tahi nukkevaunuissa tahi nojautuivat kapteeni Shadin merimieskirstuun. Hän ei ollut milloinkaan vienyt niitä pois näkösiltä. Hänestä tuntui paljon kodikkaammalta, kun hän tiesi niiden odottavan häntä tuolla vanhassa paikassa, vaikka hän ei aikonutkaan leikkiä niillä enää milloinkaan. Lähtiessään kouluun oli hän peittänyt ne lakanalla suojellakseen niitä tomulta, mutta nyt hän oli ottanut lakanan pois ja tomuutti nukkensa joka toinen aamu ennen kauppaan lähtöään. Kuten Shadrach sanoikin, ei kukaan muu kuin Mary olisi ikinä tullut ajatelleeksikaan sellaista. Mutta sen hän teki senvuoksi, että hän oli Mary-'Gusta. Nuket eivät kiinnittäneet kumminkaan hänen mieltään nyt. Hän hiipi varpaisillaan ullakon poikki varoen sellaisia palkkeja, jotka narisivat enimmän, ja aukaisi tuon vanhan arkun kannen, jonka hän oli avannut ensimmäisen kerran eräänä lauantaina iltapäivällä noin kymmenen vuotta sitten. Hän löysi kannen alapuolella olevan taskun, aukaisi sen ja työnsi kätensä sinne. Hall ja Kumppanin osakkaista otettu valokuva oli vieläkin siellä, sillä hän tunsi koskettavansa siihen kädellään. Hän vetäisi sen sieltä pois, sulki taskun ja sitten arkun ja hiipi varpaisillaan jälleen portaita alas huoneeseensa. Hän sulki oven, vieläpä lukitsikin sen, jota hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen elämässään, ja sijoitti arkusta ottamansa valokuvan tuon toisen viereen, jonka Crawford oli lähettänyt, voidakseen verrata niitä toisiinsa. Ja katsoessaan noita molempia valokuvia lakkasi hän ihmettelemästä Isaiahin kummallista käytöstä. Hän ei kummastellut enää ollenkaan, että Isaiah nähtyään herra Smithin samannäköisyyden hämmästyi, eikä ihmetellyt Isaiahin epäilyäkään, kun Isaiah ei ollut tahtonut uskoa, että kuva on otettu kokonaan toisesta henkilöstä eikä tuosta salaperäisestä Ed Farmerista. Sillä tuossa vanhassa kellastuneessa valokuvassa, joka oli otettu »Hall ja Kumppanista, Kalojen Tukkukaupasta», oli Edgar S. Farmer ja tuossa Crawfordin lähettämässä oli Edwin Smith. Mutta vaikka Edgar S. Farmer olikin nuori mies ja Edwin Smith jo yli viidenkymmenen viiden, olivat he melkein samannäköiset. Joka kerta kun Mary oli nähnyt herra Smithin valokuvan, oli hänestä tuntunut aivan varmalta, että hän jolloinkin oli nähnyt miehenkin elävänä. Tässä oli nyt selitys tuohon luuloon — tämä tuossa toisessa valokuvassa oleva mies. Ainoa erotus oli erotus iässä. Edwin Smithin nenä oli aivan samanlainen kuin Edgar Farmerinkin ja leuka ja silmät myöskin. Ja Isaiahhan oli juuri äsken sanonut, että Edgar Farmerilla oli oikeassa kädessään koukistunut sormi, joka oli tullut sellaiseksi murskauduttuaan suolatynnyrin alla. Mary muisti Crawfordin kertoneen hänelle, että Crawfordin isällä on oikeassa kädessään myöskin sormi, joka oli loukkautunut kaivoksessa jo monta vuotta ennen Crawfordin syntymistä. Sellainen ei voi tietenkään olla mahdollista — ei mitenkään — mutta kumminkin. — Ah, mitähän se tarkoittikaan? XXIV. Toisen varastohuoneen takana keittiön yläpuolella olevassa omassa huoneessaan istui Isaiah lukien paikallislehteä ennen nukkumaan menoaan. Hänellä oli sellainen tapa, jota kapteeni Shadrach oli suuresti kunnioittavinaan. »Paras tapa maailmassa, Isaiah», sanoi hän. »Nukkuminen tekee jokaiselle hyvää enkä tiedä parempaa unilääkettä kuin South Harnissin uutisten lukeminen on.» Emme tiedä ollenkaan, ansaitsiko Isaiah tuollaista moitetta vai ei. Hän luki nyt kumminkin parhaillaan tuota lehteä, kun hän säpsähti kovasti kuullessaan oveen koputettavan. »Kuka — kuka siellä on?» hän änkytti. »Mary vain», kuuli hän äänen kuiskaavan oven takaa. »Haluan puhella kanssanne, Isaiah. Ette suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, ettehän?» Isaiah pani vastahakoisesti lehden syrjään. »En», hän vastasi. »En ole vielä vuoteessa. Mikä nyt on hätänä? Ei suinkaan Zoeth ole huonontunut, vai mitä?» »Päästäkää minut sisään, että voin kertoa.» »Tule vain. Ovi ei ole lukossa.» Mary tuli huoneeseen. Hän oli hyvin totinen ja vakava. »Miksi Herran nimessä», aloitti Isaiah, »sinä vaeltelet huoneesta huoneeseen tähän aikaan yöstä?» »Hsh, Isaiah, teidän on kerrottava minulle kaikki nyt. Ei kannata sanoa, ettette halua, sillä teidän on pakko. Kuka tuo Edgar Farmer on ja mitä vääryyttä hän teki enoilleni?» Isaiah ei sanonut mitään eikä koettanutkaan vastata. Sen sijaan tuijotti hän Maryyn niin syyllisen, hämmästyneen, pelästyneen ja säikähtyneen näköisenä, että muulloin milloin tahansa Mary olisi purskahtanut nauruun. Mutta nyt ei hänellä kumminkaan ollut halua ollenkaan sellaiseen. »Niin, niin!» sanoi Mary kärsimättömästi. »Tarkoitan, mitä sanon. Haluan, että kerrotte minulle tuosta Edgar Farmerista.» »Mutta, Mary-'Gusta, minähän kerroin sinulle jo, että —» »Kerroitte minulle niin vähän ja nyt haluan kuulla loput. Jokainen muu perheemme jäsen tietää sen, ja on jo aika, että minäkin saan sen kuulla. En ole mikään lapsi enää. Kertokaa nyt minulle koko juttu, Isaiah.» »Enkä kerro! Voi, Herra paratkoon, tämän siitä nyt sain, kun kerroin enemmän kuin minun olisi pitänyt! Mutta miten olisinkaan voinut olla puhumatta nähtyäni tuon valokuvan? Minulla on aina sellainen huono onni! Ei kukaan muu kuin minä olisikaan saanut sellaista kirottua onnea osakseen, että tuo kuva olisi pistetty hänen nenänsä eteen aivan odottamatta. Juuri niin kävi silloinkin, kun löysit tuon toisen vuosia sitten ullakolta. Jouduin silloinkin välikäteen. Niin käy aina! Mutta nyt en aiokaan kertoa sinulle mitään.» »Aiottepahan! Teidän pitää kertoa minulle kaikki.» »Enkä kerro!» »No hyvä sitten. Silloin menen suoraan Shad-enon luokse.» »Kenenkä? Kapteeni Shadinko? Herra siunatkoon! Mene vain hänen luokseen, niin saat kuulla, mitä hän sanoo. Mene vain! Hän sulkisi suunsa lujempaan kuin simpukka kuorensa matalassa vedessä ja syöttäisi sinulle sitäpaitsi pajunköyttä. Mene vain kyselemään kapteeni Shadilta Ed Farmerista! Voi minun sieluani! Koeta vain sitä keinoa! Älä nyt ole mieletön, Mary-'Gusta.» »En olekaan mieletön, Isaiah. Jos menen Shad-enon luo, kerron hänelle, että juuri teiltä olen saanut kuulla tuosta Ed Farmer-nimisestä henkilöstä, ja ilmoitan saaneeni teiltä selville, että häneen liittyy joku hirveä salaisuus ja —» »Hsh! Vaikene nyt jo, Herran nimessä! Mary-'Gusta, älä puhu niin! Jos kerrot sen kapteeni Shadille, niin hän — en tiedä, mitä hän silloin tekeekään minulle. Jos hän saa kuulla, että olen kertonut sinulle Ed Farmerista, luulen, että hän silloin melkein tappaa minut, mies-paran.» »No niin, saatte pian tietää, mitä hän tekee teille, sillä jollette kerro minulle koko juttua, menen varmasti hänen luokseen.» »No mutta, Mary-'Gusta!» »Menen varmasti. Ja ellei hän halua kertoa, menen jonkun muun luokse, joka ei kuulu perheeseemme, tuomari Baxterin luokse esimerkiksi. Jos kysyn häneltä, kertoo hän minulle varmasti. Nyt, Isaiah, pitää teidän kertoa. Ja jos kerrotte minulle koko jutun rehellisesti ja suoraan, salaamatta mitään, lupaan, etten sano mitään Shad- enkä Zoeth-enolle. He eivät saa milloinkaan tietää, kuka minulle on kertonut.» Isaiah väänteli käsiään. Koko ajan, kun hän oli ollut kokkina tuossa rannalla sijaitsevassa valkoisessa talossa, oli hänen velvollisuuksiinsa kuulunut Edgar Farmerin nimen ja tuohon nimeen liittyvän tapauksen salaaminen. Kun kapteeni Shad oli ottanut hänet palvelukseensa tähän nykyiseen toimeen, oli kapteeni kovasti varoittanut häntä, ettei hän milloinkaan saa lausua tuota nimeä eikä puhua noista sen aikaisista tapahtumista mitään. Ja sitten kuin pienestä Mary Lathropista oli tullut perheen vakituinen ja vaikutusvaltainen henkilö, uudisti hän tuon varoituksensa. »Hän ei ole saapa sitä milloinkaan tietää, jos vain voimme sen estää», sanoi Shadrach vakavasti. »Tunnet Zoethin ja hänen tunteensa. Hänen vuokseen, ellei minkään muun, ei meistä kukaan saa vihjaista sinnepäinkään, että Mary rupeaa epäilemään. Luullakseni saa hän sen kumminkin tietää sitten kuin hän vanhenee, sillä otaksuttavasti kertoo sen joku ystävällinen sielu tästä kaupungista hänelle, piru sellaiset vieköön, mutta me emme ainakaan kerro hänelle, ja jos sinä, Isaiah Chase, ilmaiset sen hänelle, heitän sinut laivasta mereen.» Ja nyt kaikkien näiden tietämättömyyden vuosien kuluttua, joiden kuluessa ei tuota odotettua ollutkaan tapahtunut, koska eivät kaupungissa kulkevat juorut olleet paljastaneet salaisuutta Marylle, tuli hän tänne vaatimaan, että hän, Isaiah Chase, kertoisi sen hänelle, ja uhkaamaan, että hän muussa tapauksessa menee ilmoittamaan kapteeni Shadille, kuka hänet on vienyt jäljille. Ei voida senvuoksi ihmetelläkään, että kokki ja stuuartti väänteli käsiään, koska tuo mereen heittäminen näytti niin uhkaavalta. Vaikka Mary olikin vakavasti päättänyt ottavansa selvän koko totuudesta, jota hän alkoi uskoa hyvin merkitykselliseksi tulevaisuudelleen, ei hän kumminkaan voinut olla säälimättä Isaiahia. »No, no, Isaiah», hän sanoi, »älkää nyt olko noin surkean näköinen. Siinä ei ole mitään niin hirmuista. Oletteko luvannut, oletteko antanut sananne, ettette kerro? Jos olette, en halua pakottaa teitä rikkomaan lupaustanne. Menen siinä tapauksessa joko tuomari Baxterin tahi Shad-enon luokse. Silloin on minun kyllä pakko kertoa heille, miten olen saanut sen selville, nimittäin sen vähän, minkä tiedän.» Oli aivan selvää, ettei Isaiah pitänyt tuosta uhkauksesta mennä kapteenin luokse. Hänen vastahakoisuutensa tuntui nyt rupeavan ensimmäisen kerran järkkymään. »En muista, olenko sellaista milloinkaan luvannutkaan», hän myönsi. »En lupaa tavallisesti ikinä mitään. Kapteeni Shad käski vain minua vaikenemaan ja —» »Niin, niin, tietysti on hän sen tehnyt, mutta nyt rupean minä antamaan teille määräyksiä. Ja minä lupaan teille, Isaiah, että jos sellainen milloinkaan osoittautuu tarpeelliseksi, suojelen teitä Shad-enon vihalta. Voitte siis huolehtimatta kertoa.» Isaiah istuutui vuoteensa reunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan. »Ah, Jumalani!» hän vaikeroi. »Toivon, että suuni olisi ommeltu kiinni, ennenkuin rupesin puhumaan sanaakaan koko asiasta... Mutta — mutta... no niin», lisäsi hän toivottomasti, »mitä sitten oikeastaan haluat tietää?» »Haluan tietää kaikki. Aloittakaa alusta ja kertokaa minulle, kuka tuo Edgar Farmer oli.» Isaiah tömisytti lattiaan jaloillaan, joissa oli tohvelit, ja aloitti sitten: »Hän tuli alussa tuolta Cape Annin puolelta luoksemme», hän sanoi. »Muut liikkeen osakkaat olivat cape-codilaisia, mutta ei hän. Hän oli kumminkin ollut kalastajana ja tunsi kaikki kalastusta koskevat asiat, ja silloin kun liike perustettiin, tarvittiin ylimääräistä konttoristia, jolloin hän haki virkaa ja saikin sen. Niitä oli kolme, jotka omistivat Hall ja Kumppanin liikkeen aluksi, ja he olivat kaikki nuoria miehiä vielä sen lisäksi. Isäpuolesi, kapteeni Marcellus Hall, oli liikkeen johtaja, herra Zoeth oli toinen osakas ja kapteeni Shadrach kolmas. Vasta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua otettiin Ed Farmerkin osakkaaksi liikkeeseen. Hän oli niin reipas ja kätevä, että he antoivat hänelle osan ja ottivat hänet toverikseen. Kaikki pitivätkin hänestä. Hän oli noita muita nuorempikin ja sitäpaitsi hyvin kaunis mies, jonka olennossa oli jotakin sellaista, mikä miellytti muita. Liikettä hoidettiin jotenkin seuraavaan tapaan: Isäpuolesi, kapteeni Marcellus, ja kapteeni Shad suorittivat kaiken ulkopuolisen työn, komentelivat miehiä — meillä oli paljon sellaisia siihen aikaan telakassamme, jossa oli aina kuunareita sekä purkamassa lastiaan että ottamassa sellaista, miehet pyörittivät tynnyreitä —. Niin, Hall ja Kumppanin kauppa ja telakka olivat siihen aikaan tämän eteläisen rannikon rikkaimmat liikepaikat. Voit kysyä kaikilta, jotka muistavat sen ajan, ja he sanovat sinulle samaa. Niin, kapteeni Marcellus ja kapteeni Shad olivat jonkunlaisia päällysmiehiä ulkotöissä, kuten jo sanoinkin, ja Zoeth oli jonkunlainen liikepäällikkö, joka osteli tarpeita ja maksoi ne, hankki rahoja ja teki muuta sellaista. Ed — Edgar Farmer oli taasen konttoripäällikkö, joka piti huolta kirjoista, varastosta, pankkitilistä ja niin edespäin. Marcellus, Zoeth ja kapteeni Shad olivat vanhoja tovereita menneiltä ajoilta. He olivat kuin veljeksiä, olivat aina olleet, mutta ei kulunut pitkää aikaa, kun he jo katsoivat Farmerinkin samaan joukkoon kuuluvaksi. Hän oli sellainen, ettei häntä voitu mitenkään syrjäyttää. Kun rupean puhumaan Hall ja Kumppanin liikkeestä, voisin puhua siitä kuukauden yhtämittaa. Nuo ajat olivat South Harnissin ja kalakaupan suuruuden aikoja. Olen nähnyt monena lauantai-aamuna makrillikauden kuluessa usein neljäkymmentäkin miestä maissa samalla kertaa. Heillä oli rahoja taskuissaan ja hatut olivat takaraivolla, kun he hakivat huvituksia tahi hieroivat riitaa, miten aina milloinkin sattui. Kapteeni Marcellusta ja hänen tovereitaan pelättiin ja kunnioitettiin, vaikka he eivät ottaneetkaan palvelukseensa juuri muita kuin poikasia. Mutta nuo pojat olivat silti tarmokkaita miehiä, sen saat varmasti uskoa, ja heillä oli joka miehellä majavannahkalakki päässään, kun he menivät kirkkoon sunnuntaisin. Usko tahi ole uskomatta, mutta minullakin oli silloin sellainen, muistan sen nyt, kun niistä tuli puhe. Oli varmasti! Siinä oli jonkunlaiset hyvin kuperat lierit ja —» »Älkää nyt välittäkö tuosta lakista, Isaiah», keskeytti Mary. »Kertokaa minulle vain tuosta herra Farmerista.» Isaiah näytti loukkautuvan. »Minähän kerronkin sinulle, vai mitä?» hän kysyi vihaisesti. »Enkö kerro sinulle niin nopeasti kuin suinkin?» »Ehkä. Emme rupea nyt väittelemään siitä. Jatkakaa nyt vain.» »Kyllä, kyllä, mutta missä minä nyt taasen olinkaan? Olet ohjannut minut pois suunnastani.» »Kerroitte minulle viimeksi, mitä herra Farmer teki liikkeessä.» »Mitäkö hän teki? Sinun pitäisi paremminkin kysyä, mitä hän ei tehnyt. Tuo roisto! Hän tuhosi koko liikkeen ja karkasi sitten tiehensä Marcelluksen sisaren kanssa.» »Marcelluksenko sisaren? Isäpuoleniko sisaren kanssa? En ole milloinkaan tiennyt, että hänellä on sellaista ollutkaan. Oletteko varma, että hänellä oli sisar?» »Olenko varma! Millaista puhetta tuo nyt taasen on? Olen tietysti varma! Hän oli Marcellusta nuorempi ja kaunis — kuuletko, hyvin kaunis. Kaikki sanoivat, että hänen kokkakoristeensä ulkopuoli on melkein vertaa vailla, mutta sen sisäpuoli oli jollakin tavoin lahonut, kuten ehkä sanoisit. Hän nauroi, puhui ja lörpötteli, ja Ed Farmer oli mennä nenälleen tiskin yli tuolla konttorissa katsoessaan häneen. Farmer oli aivan hurmautunut häneen eikä voinut muuta, kuin katsoa. Näin sen lukemattomia kertoja. Se meni jo niin pitkälle, että ihmiset alkoivat jo juorutakin siitä hieman. Marcellus ei ollut kumminkaan siitä tietääkseenkään, sillä hän jumaloi tuota tyttöä ja kunnioitti häntä kuin mitäkin epäjumalaa, niin sanoakseni. Eikä kapteeni Shadkaan halunnut sanoa mitään, koska hän on aina vihannut juoruamista ja valehtelijoita, mutta olen kumminkin aina ollut sitä mieltä, että hän silloin hieman epäili ja oli huolissaan. Ja mitä taasen Zoeth-raukkaan tulee, niin hänen laisensa miehet epäilevät aina viimeksi. Ja Zoeth oli silloin yhtä viaton kuin nytkin, ja yhtä hyväkin. Ja sitten eräänä päivänä se tuli ilmi, kaatui niskaamme kuin isomasto myrskyssä. Ei, kun ajattelen tarkemmin, emme sentään saaneet tietää kaikkea heti. Saimme kuulla vain alun, mutta emme loppua. Lopun saimme tietää vasta vähitellen, ja se muuttui yhä pahemmaksi päivä päivältä. Muistan sen yhtä hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen. Marcellus ja Shadrach menivät konttoriin tarkastamaan kirjoja ja laskemaan samalla yhteen paperipalasille asian muuttuessa yhä vain pahemmaksi. Koko kaupunki puhui siitä. Zoeth-raukka makasi vuoteessaan kotonaan järjettömänä, houraillen, rukoillen ja pyytäen, etteivät toverit ryhtyisi ajamaan niitä takaa, vaan antaisivat heidän livistää hänen vuokseen. Muistan lääkärin tulon ja —» Marystä alkoi myöskin tuntua siltä, että hänkin on vaarassa tulla mielipuoleksi. Kuunnellessaan kiihkeästi kertomusta, rupesi hän aavistamaan jotakin, hänen epäluulonsa lisäytyivät ja lopulta hän hermostui kokonaan Isaiahin jatkaessa kertomustaan. »Odottakaahan nyt hieman, Isaiah!» hän pyysi. »En ymmärrä. Mitä silloin tapahtui?» Isaiah katsoi häneen hämmästyneenä ja kärsimättömästi. »Enkö ole kertonut sitä sinulle?» hän tiuskaisi lyhyesti. »Kerroinhan sen sinulle juuri. Tuo Ed Farmer pakeni vieden mukanaan kaikki Hall ja Kumppanin rahat, jotka hän vain oli onnistunut kokoamaan. Saatiin selville, että hän oli varastanut ja keinotellut vuosikausia. Liikkeen on kiittäminen vararikostaan ainoastaan häntä, tuota kirottua varasta, häntä ja hänen varkauksiaan. Eikö siinä ole jo kylliksi yhdeksi tapahtumaksi, haluaisin sen tietää? Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä pahin on minulla vielä kertomatta.» Hän keskeytti odottaen selvästi, että Mary sanoisi jotakin. Mary istui etukumarassa ja katsoi Isaiahta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Isaiah, joka Maryn kasvojen ilmeestä oli huomaavinaan, että hän kertomuksellaan oli saanut aikaan sellaisen vaikutelman, jota hän oli tarkoittanutkin, jatkoi: »Ei, se ei ollut kumminkaan vielä pahinta. Sinä ja minä ajattelisimme ehkä, että ropojemme menettäminen on pahinta kaikista, mutta Marcellus ja Shadrach eivät ajatelleet niin. Marcellus oli melkein murtunut itsekin, sillä hän ei rakastanut maailmassa mitään niin paljon kuin tuota sisartaan, mutta kun hän ja kapteeni ajattelivat Zoeth-raukkaa, eivät he voineetkaan ajatella sitten muuta. Shadrach oli pitänyt hänestä ja Marcellus oli rakastanut häntä, mutta Zoeth oli kumartunut maahan asti ja kunnioittanut maatakin, jolla hän käveli. Mitä ikinä maailmassa hän vain halusikaan, sai hän sen, jos vain Zoeth kykeni sen hänelle hankkimaan. Hän koetti huvittaa tyttöä ja hemmoitteli häntä kuin pientä lasta tahtomatta muuta palkakseen kuin jonkun hyväilyn silloin tällöin, samanlaisen kuin sinä annat joskus jollekin koiralle. Mutta sitten hän pakenikin tuon varkaan kanssa! Emme —» Mary keskeytti jälleen. »Odottakaahan nyt, Isaiah!» hän huudahti. »Sanoinhan teille jo, etten ymmärrä. Sanoitte, että kapteeni Hallin sisar pakeni herra Farmerin kanssa, mutta —» »Varmasti hän pakeni tuon roiston kanssa, eikä kukaan ihminen ole heitä sen jälkeen nähnyt. Senvuoksi —» »No, no, pysähtykäähän nyt! En ymmärrä, miksi tuo uutinen järkytti niin kovasti Zoeth-enoa. Miksi hän huvitti ja hemmoitteli tuota naista? Rakastiko Zoeth-eno häntä?» Isaiah tuijotti häneen hyvin hämmästyneenä. »Rakastiko hän häntä!» hän toisti. »Tietysti hän rakasti. Miksi hän ei olisi rakastanut? Eikö hän ollut Zoethin vaimo?» Kertomuksen aiheuttamaa vaikutelmaa ei voitu enää epäilläkään. Väri pakeni hitaasti Maryn poskista. »Hänen vaimonsako?» hän toisti hitaasti. »Niin juuri. He olivat jo olleet naimisissa melkein viisi vuotta. Enkö kertonut sitä sinulle? Hän oli kyllä paljon nuorempi Zoethia, mutta —» »Odottakaahan nyt! Muistatteko hänen ristimänimeään?» »Muistanko? Enkö ilmoittanut sinulle sitäkään? No, tämäpä nyt vasta on hullunkurista! Hänen nimensä oli Patience — Patience Hall.» Viimeiset epäilyksetkin haihtuivat nyt. Mary muisti hyvin selvästi muutaman Crawfordin lauseen: »Huomasin aluksi hänen nimensä hautapatsaassa, ja se teki kummallisen vaikutuksen minuun, koska se oli niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'.» Tämän jälkeen ei hän enää juuri kuunnellutkaan Isaiahin kertomusta. Katkonaisia lauseita kantautui silloin tällöin hänen korviinsa. Isaiah kertoi, ettei pakolaisia koetettukaan ajaa takaa, koska Zoeth rukoili ja pyysi, että koetettaisiin karttaa kaikkia mahdollisia yleisiä häväistysjuttuja. »He matkustivat jonnekin tuonne länteen», sanoi Isaiah. »Sitä voitiin ainakin epäillä, koska muudan Orhamista kotoisin oleva mies, joka tunsi Farmerin, oli nähnyt heidät Chicagoon menevässä junassa. Kaikki muut paitsi Marcellus ja enosi, Mary-'Gusta, olisivat usuttaneet sheriffin heidän jälkeensä ja tuotattaneet heidät takaisin tänne ja pakottaneet tuon Farmer-roiston luovuttamaan takaisin kaikki varastamansa rahat. Luulen kumminkin, ettei hänellä ollut enää niitä paljonkaan jäljellä, sillä hän oli tuhlannut luullakseni suurimman osan niistä keinotteluun, mutta hänellä oli kumminkin vielä jotakin, jonka he olisivat voineet saada takaisin. Mutta ei, koska Zoeth sanoi: 'Älkää ajako heitä takaa! Hänen ja minunkin vuokseni älkää tehkö häpeää suuremmaksi kuin se jo on.' Zoeth oli silloin samanlainen kuin nytkin, ja jos olisit kuullut hänen puhuvan, olisit voinut luulla syyn olleen hänessä. Hän ei sanonut pahaa sanaakaan vaimostaan silloin eikä sen jälkeenkään. Enosi Zoeth Hamilton on äärettömän hyvä mies, Mary-'Gusta. Minä sanonkin häntä pyhimykseksi.» Hän kertoi sitten, miten Marcellus ja Shadrach olivat taistelleet voidakseen pelastaa liikkeen, ja ilmoitti, miten he jonkun aikaa olivat ponnistelleet entisen toverinsa tekemää velkataakkaa vastaan siinä kumminkaan onnistumatta. »Marcellus kaatui liikkeen mukana, niin sanoaksemme», jatkoi Isaiah. »Menetettyään sisarensa ja varansa ei hänestä milloinkaan enää tullut samaa miestä kuin hän oli ollut ennen, vaikka hän ansaitsikin sitten melkoisesti rahaa toisilla keinoilla. Hän ja kapteeni Shadrach lähtivät merille jälleen ja jonkun ajan kuluttua lähdin minäkin heidän mukaansa. Sitten kuin Zoeth-raukka pääsi jälleen jaloilleen, mikä vei melkoisesti aikaa, perusti hän pienen kaupan, joka pian, sitten kuin kapteeni Shad yhtyi häneen, muuttui Hamilton ja Kumppanin liikkeeksi, tuoksi samaksi, joka on vieläkin olemassa. Ja kun Shadrach tuli, tulin minäkin ja rupesin heidän kokikseen ja stuuartikseen. Mutta tuosta päivästä aina tähän päivään saakka ei tässä talossa ole mainittu milloinkaan kahta nimeä, nimittäin Patience Hallin ja Ed Farmerin. Ymmärrät kai nyt, Mary-'Gusta, miksi säikähdin luullessani tuota valokuvaa hänen kuvakseen? No mutta, minne aiot lähteä?» Mary oli noussut tuoliltaan, ottanut lampun käteensä ja oli nyt menossa ovelle. »Menen huoneeseeni», hän sanoi. »Hyvää yötä, Isaiah.» »Miksi sinun juuri nyt pitää lähteä? Voin kertoa sinulle paljon enemmän erikoiskohtia, jos vain haluat kuunnella. Nyt kun olen kertonut näin paljon, voin kertoa loputkin. Jos minut heitetään mereen tämän kertomuksen vuoksi, voin yhtä hyvin syöksyä sinne komeasti kuin nolosti. Jos sinulla on jotakin kysyttävää, niin anna vain kuulua. En välitä ollenkaan, vaikka kyseletkin», lisäsi hän rauhattomasti. Mutta Mary pudisti päätään. Hän ei edes kääntynyt katsomaankaan Isaiahta. »Ehkä teen nuo kysymykset jolloinkin toiste», sanoi hän, »enkä nyt. Kiitoksia kumminkin, että kerroitte minulle niin paljon. Hyvää yötä.» Päästyään oman huoneensa yksinäisyyteen istuutui hän vieläkin miettimään. Kaikki oli kumminkin tarpeeksi selvää nyt. Arvoituksen kaikki osat sopivat nyt yhteen. Kun oli saatu todistetuksi, että Edwin Smith oli Edgar Farmer, voitiin kaikki selittää. Marystä oli tuntunutkin omituiselta tuo herra Smithin vastenmielisyys Itää kohtaan ja hänen kieltonsa tulla poikansa tutkintoon, mutta nyt ei hänestä tuntunut ollenkaan kummalliselta, että Edgar Farmer, tuo kavaltaja, tunsi tuollaista vastenmielisyyttä tahi kieltäytyi lähtemästä seuduille, jossa hänet ehkä voitaisiin tuntea näiden monien vuosienkin kuluttua. Ei sekään ollut enää ollenkaan omituista, että hän inhosi valokuvaamista. Ja tuo ei varmastikaan ollut lainkaan ihmeteltävää, että hän käyttäytyi, kuten hän teki, silloin kun hänen poikansa ilmoitti hänelle aikovansa mennä naimisiin hänen, Mary Lathropin, kanssa, joka on erään hänen entisen toverinsa ja uhrinsa tytärpuoli ja noiden toisten ottotytär ja holhokki. Miten kauheasti hän oli mahtanutkaan säikähtyä ja hämmästyä kuultuaan Crawfordin ilmoituksen! Kuollut menneisyys, jonka hän epäilemättä oli luullut tulleen haudatuksi ikuisiksi ajoiksi, oli noussut haudastaan kuulustelemaan häntä. Hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi, joka piti häntä kunnon miehenä ja jonka rakkaus ja kunnioitus merkitsivät hänelle enemmän kuin koko maailma, pyytää häneltä lupaa saada mennä naimisiin sen miehen holhokin kanssa, jolle hän on tehnyt enemmän vääryyttä kuin voidaan anteeksi antaa, pyytää saada naida hänet ja ilmoittaa samalla, että hän tulee sen kumminkin tekemään kaikissa tapauksissa. Ja tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin huolellisesti ja jonka hän oli salannut pojaltaan ja koko muultakin maailmalta sellaisella äärettömällä tuskalla, uhattiin äkkiä huutaa ääneen kaduilla kaikille, hänen pojalleenkin. Marya värisytti, kun hän totesi, miltä miehestä olikaan mahtanut tuntua. Sen oli täytynyt näyttää hänestä kuin kostavan kohtalon leppymättömältä sormelta. Ei voida ollenkaan ihmetelläkään, että hän aluksi luuli sitä vain jonkinlaiseksi sattumaksi tahi yhdenmukaisuudeksi, eikä kummastella sitäkään, että hän kysyi, onko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen ja mitä Zoeth Hamilton oli sanonut. Se oli hirveätä ja surkeatakin. Mary tunsi säälivänsä Edwin Smithiä eli Edgar Farmeria, vaikka hän tiesikin, että kosto, joka oli saavuttanut hänet, oli ansaittua. Niin, hän sääli miestä, mutta nyt hän voi kumminkin sääliä niin vähän toisia, koska hän kaipasi itsekin paljon sääliä. Kun hän minuutin minuutin jälkeen istui siinä ajattelemassa tätä vaikeata asiaa samoin kuin pieni Mary-'Gustakin oli tavallisesti ajatellut omia mitättömiä vaikeuksiaan, rupesi hän yhä selvemmin ymmärtämään velvollisuutensa. Edgar Farmerin salaisuutta ei saa paljastaa. Crawfordin vuoksi on se säilytettävä. Hänen ei tarvitse saada tietää, ettei tuo isä, jota hän oli kunnioittanut ja rakastanut koko ikänsä, ansaitsekaan hänen kunnioitustaan eikä rakkauttaan. Eikä hän saa ilmaista tätä enoilleenkaan. Tuota vanhaa luurankoa ei saa kaivaa esille haudastaan. Hänen Zoeth-enonsa oli kertonut hänelle muutamia viikkoja sitten, että hän on oppimaisillaan unhottamisen taidon, tahi ellei hän opi sitä, oppii hän ainakin sovinnollisemmaksi. Mary ei ollut ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Zoeth-eno saisi kuulla, että Edgar Farmer elää, ja huomaisi, että hänen poikansa —. Ah, ei, hän ei saa kuulla sitä milloinkaan! Koska hän oli sairas ja tuli luultavasti olemaankin hyvin heikko koko loppuikänsä, voisi tuollainen järkytys tappaa hänet. Mutta kumminkin saa hän sen ehkä tietää ennemmin tahi myöhemmin, ellei salaisuus jää paljastamatta. Mary ymmärsi selvästi, että hänen velvollisuutensa on säilyttää tuo salaisuus salaisuutena yhä edelleenkin. Hän voi kyllä ehkä ruveta kapinoimaan, hänestä voi ehkä tuntua väärältä ja julmalta, että hän uhraa elämänsä noiden toisten vuoksi, mutta sellainen oli nyt kerta kaikkiaan hänen velvollisuutensa. Koska hän rakasti Crawfordia — ja hän tunsi rakastavansa häntä nyt niin äärettömästi, ettei maailmassa milloinkaan tulisi olemaan hänelle toista rakkautta — oli hänen luovuttava hänestä ja lopetettava tämä suhde heti. Jos hän menettelee niin, ei Crawfordin silloin tarvitse kuulla isänsä rikoksesta mitään, tuo muuten niin välttämätön riita ei uudistu ja hänen uransa ja tulevaisuutensa ovat silloin varmat. Ja Maryn enotkin ovat onnellisia, kun ei tuota luurankoa liikuteta. Niin, juuri niin on hänen meneteltävä, vaikka se tuntuukin niin vaikealta. Filosofia ei auttanut tässä ollenkaan. Hän oli koettanut sanoa itselleen silloin kun hän oli lopettanut koulunsa, että hän silloin lopettaa myös rakkaussuhteensa. Hän oli koettanut sanoa sen Crawfordillekin, mutta hän oli ollut heikko, koska hän oli kumminkin toivonut. Hän oli ymmärtänyt, että hänen pitää nyt ja ehkäpä vielä vuosikausiakin työskennellä noiden vanhusten kanssa, jotka olivat olleet hänelle isän ja äidinkin asemassa, mutta Crawford oli sanonut odottavansa häntä, ja jonakin päivänä — ehkä — Mutta nyt hän tiesi, ettei siinä ollut mitään ehkää. Hän ei saa ottaa enää vastaan kirjeitä Crawfordilta eikä hän saa tavata Crawfordia enää milloinkaan. Hänen pitää erota Crawfordista kokonaan ja lopullisesti. Eikä siihen ollut muuta kuin yksi ainoa keino olemassa. Crawford oli sanonut monta kertaa, että ainoastaan Maryn ilmoitus, ettei Mary rakasta häntä, voi estää tuon hänen suunnittelemansa avioliiton. No niin, silloin pitää hänen Crawfordin vuoksi valehdella ja kirjoittaa hänelle niin. Hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, että hän mietittyään asiaa on huomannut, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen tulla hänen vaimokseen. Kello oli jo melkein kaksi, kun hän teki tuon päätöksen, ja sitten hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan heti Crawfordille ilmaistakseen sen hänelle. Sen jälkeen ei hän tulisi kirjoittamaan Crawfordille enää milloinkaan. Mutta kun aamun sarastus alkoi virrata ikkunoista sisään, istui hän vieläkin paikoillaan ja kirje oli yhä kirjoittamatta. Hän oli kyllä aloittanut sen montakin kertaa, mutta ei ollut saanut sitä lopetetuksi. Hänen oli koetettava uudestaan; hän oli liian väsynyt, liian hermostunut, liian toivoton ja liian järkytetty voidakseen tehdä uuden kokeen sinä aamuna, mutta ennen iltaa aikoi hän sen kumminkin tehdä. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Miksi olikaan hänet valittu kantamaan tätä taakkaa? Mitä hän olikaan tehnyt, että Jumala katsoi hyväksi kiduttaa häntä tällä tavoin? XXV. Hänen ei tarvinnut kumminkaan kirjoittaa tuota vaikeata kirjettä milloinkaan. Kun liike iltapäivällä muuttui melko hiljaiseksi ja hoitajatar, rouva Atkins, halusi tunnin lomaa voidakseen käydä kaupungilla, suostui Mary ottamaan hänen paikkansa sairashuoneessa. Zoeth parani vähitellen, lääkäri sanoi niin. Sairas ei kumminkaan kiinnittänyt huomiotaan tapahtumiin, hän puhui harvoin, kysyi silloin tällöin jotakin eikä näyttänyt olevan kuin osittain tietoinen ympäristöstään. Lääkäri sanoi, että on parasta olla häntä kiihoittamatta. »Hän paranee kyllä vähitellen sekä sielullisesti että ruumiillisesti, nousee lopulta ylös ja ryhtyy työhönsä. Voimme toivoa sellaista tulosta. Ehkä hän ei kumminkaan enää milloinkaan tule niin voimakkaaksi kuin hän oli ennen tuota äkillistä kohtausta, jonka syytä — jos nyt sellaista on ollutkaan varmasti olemassa — emme vielä tiedä», sanoi hän. Hän nukkui juuri silloin, kun Mary, joka istui vuoteen vieressä olevassa nojatuolissa, ajatteli päänsä ympäri. Kunpa hän vain olisi voinut olla ajattelematta vähänkään aikaa! Vuoteessaan lepäävä Zoeth-eno näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta. Kunpa hänkin olisi saanut leponsa ja rauhansa takaisin jälleen! Kunpa hänkin voisi unhottaa! Ovi avautui hiljaa ja Isaiah näyttäytyi. Hän viittasi Marylle, että Mary tulisi ulos. Katsahdettuaan potilaaseen hiipi Mary varpaisillaan huoneesta välikköön. »No mitä nyt, Isaiah?» hän kysyi. Isaiah näytti olevan kiihkoissaan jostakin. »Minulla on iloinen yllätys sinulle, Mary-'Gusta», hän kuiskasi. »Tuolla alakerrassa on joku, joka haluaa puhutella sinua.» Hän käyttäytyi niin merkillisesti ja salaperäisesti, että Mary hämmästyi. »Joku haluaa puhutella minua!» hän toisti. »Kuka sitten?» Isaiah viittasi. »Joku, jota varmasti olet toivonutkin saavasi nähdä, lyön vaikka vetoa», hän sanoi. »Tiedän kumminkin, etten minä sitä halua. Kun aukaisin oven ja huomasin hänen seisovan portailla, olin —» »Huomasitte hänet? Kenen sitten? Kuka siellä on? Isaiah? Lopettakaa tuo hullunkurinen viittailemisenne aivan heti ja sanokaa, kuka siellä on.» »Siellä on tuo nuori Crawford Smith tuolta kaukaa Lännestä. Ahaa, sanoinhan minä jo, että hämmästyisit.» Mary hämmästyikin, sitä ei voitu epäilläkään. Hetkisen hän seisoi kuin kivettynyt paikoillaan. Ellei välikkö olisi ollut niin hämärä, koska myöhäisen iltapäivän varjot alkoivat jo tummeta, olisi Isaiah huomannut, kuinka kalpeaksi hän muuttui. Oli ilmeistä kumminkin, ettei Isaiah sitä nähnyt, koska hän nauraa hihitti. »Sanoinhan sinulle jo, että varmasti hämmästyt», hän raakkui. »Etkö aio tulla alakertaan puhuttelemaan häntä? Minusta tuntuu, että jos minulla vain olisi tuollainen kavaljeeri — ei, suo minulle anteeksi — tuollainen herrasmiesystävä, joka on risteillyt koko matkan maapallon toiselta laidalta saadakseen puhutella minua, en antaisi hänen odotella pitkääkään aikaa, en totisesti.» Mary ei vastannut heti. Kun hän sen teki, hämmästyi hän itsekin, että hän voi puhua niin tyynesti. »Tulen alakertaan hetken kuluttua», hän sanoi. »Isaiah, menkää te Zoeth-enon luokse niin kauaksi aikaa kuin palaan takaisin.» Isaiah näytti suuttuneelta ja pettyneeltä. Kaukaisesta Lännestä tulevat vieraat olivat harvinaisia, ja erittäin harvinainen oli tuollainen suuri herrasmies, jota Isaiah »rakastuneen kuvittelullaan», kuten kapteeni Shadrach sanoi, otaksui Maryn lemmityksi. Hän toivoi saavansa katsella häntä enemmän. »Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän pyysi, »mutta minulla on niin hirmuisesti työtä. En oikein tiedä, voinko mennä Zoethin luo. Ellei sinulla, Mary-'Gusta —» Mutta Mary oli jo poistunut. Hän kiiruhti parhaillaan välikön poikki omaan huoneeseensa. Kun Isaiah muisti lääkärin määräyksen, ettei herra Hamiltonia saa jättää yksikseen, totteli hän Maryn määräystä ja meni istumaan Zoethin vuoteen viereen. Saavuttuaan omaan huoneeseensa pysähtyi Mary hengähtämään kalpeana ja vapisten ja koettaen tyynnyttää mieltään. Hänen pitää saada se rauhoittumaan, hänen pitää olla kylmä ja tyyni voidakseen kunnialla suoriutua siitä tukalasta tilanteesta, jonka hän tiesi olevan tulossa. Crawfordin tulo voi vain merkitä sitä, että hänen isänsä oli vieläkin kieltäytynyt suostumasta, minkä vuoksi Crawford oli nyt tullut kertomaan sitä hänelle ja pyytämään, että hän suostuisi odottamaan häntä siitä huolimatta. Jos vain Crawford olisi kirjoittanut edeltäpäin tulostaan, jos hän vain olisi osannut sitä odottaa, olisi hän ehkä ollut valmiimpi ja valmistautuneempi. Mutta nyt oli hänen pakko koota kaikki päättäväisyytensä voidakseen olla luja ja järkkymätön. Hänen aikomuksensa oli olla yhtä jyrkkä ja taipumaton kuin ennenkin, mutta ah, sitä oli niin vaikea ilmoittaa hänelle! Tuon kirjeen kirjoittaminen, jonka hän oli aikonut lähettää, olisi ollut helppoa verrattuna tähän, joka oli kumminkin tehtävä ja tehtävä heti. Hän meni portaita pitkin alakertaan ja sitten saliin. Crawford istui keinutuolissa ikkunan vieressä, mutta kun Mary tuli huoneeseen, hyppäsi hän seisoalleen ja tuli Marya vastaan. Marystä näytti, että hänen kasvoissaan oli niiden huolien ja levottomuuden uurtamia jälkiä, joita hän viime aikoina oli saanut kokea. Hän oli hieman laihempikin eikä niin poikamaisen näköinen kuin ennen. Hän ojensi kätensä. »No, Mary», hän huudahti kiihkeästi, »tässä minä nyt olen! Etkö ole iloinen nähdessäsi minut?» Hän tarttui Maryn molempiin käsiin, mutta Mary veti ne hiljaa pois. Maryn käytös näytti tuntuvan hänestä oudolta ja hän katsoikin senvuoksi Maryyn hämmästyneenä. »Etkö olekaan iloinen?» hän toisti. »Kuule, Mary, mikä sinua oikeastaan vaivaa?» Mary hymyili surullisesti ja pudisti päätään. »Voi, Crawford», hän sanoi, »miksi tulitkaan tänne? Miksi et edes kirjoittanut minulle edeltäpäin, että aiot tulla?» Crawford nauroi. »En kirjoittanut senvuoksi», hän vastasi, »että pelkäsin sinun kieltävän minua tulemasta, jos olisin kirjoittanut.» »Sen olisin varmasti tehnytkin.» »Niin tietysti. Senvuoksi en jättänytkään mitään sattuman varaan, vaan tulin sen sijaan.» »Mutta miksi sen teit?» »Miksikö? Tulin tapaamaan sinua, tietysti.» »Voi, Crawford, älä nyt laske leikkiä. Muistat kai, kun pyysin, ettet tulisi tänne? Kun viimeksi keskustelimme puhelimitse, sanoin sinulle, että jos tulet tänne, en ota sinua vastaan.» Crawfordin käytös muuttui. Hänen vakavuuttaan ei nyt ainakaan voitu moittia. »Tulin senvuoksi», hän sanoi, »senvuoksi, että minun oli pakko. Minusta ainakin tuntui siltä. Minulla on sinulle paljon kerrottavaa, Mary, ja jotakin sinulta kysyttävääkin, enkä voinut kertoa sinulle enkä kysellä sinulta kirjeellisesti. Olen riidellyt isäni kanssa ja eronnut hänestä.» Mary oli odottanutkin kuulevansa sen, mutta siitäkin huolimatta se järkytti ja suretti häntä. Hän tiesi, kuinka suuresti Crawford rakasti isäänsä. »Istuudu, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Istuudu ja kerro minulle kaikki.» Ja Crawford kertoi. Siinä ei ollut kumminkaan juuri enempää kertomista kuin hän oli kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut muuttunut sen myöntyväisemmäksi hänen suunniteltuun avioliittoonsa nähden. Hänen vastustuksensa oli päinvastoin yhtä kovaa ja hänen poikansa mielestä yhtä mieletöntäkin. Crawford oli odottanut päiviä, jopa viikkojakin, toivoen, että aika aiheuttaisi jonkunlaisen muutoksen, ja odottaen, että hänen omat todistelunsa vaikuttaisivat jotakin, mutta ei aika eivätkä nuo todistelut olleet voineet pehmittää Edwin Smithin vastahakoista mieltä. »Hän käyttäytyi joskus aivan kuin mieletön», sanoi Crawford, »joskus taasen oli hän melkein valmis rukoilemaan minua polvillaan, että luopuisin sinusta. Kysyin häneltä, miksi. Sanoin hänelle sanomasta päästyänikin, että hän voi olla ylpeä saadessaan sellaisen tytön miniäkseen. Sanoin hänelle kaikki, mitä vain voin. Sanoin, että olen valmis tekemään hänen vuokseen mitä muuta tahansa, mutta en luopumaan sinusta. Siihen en aikonut suostua. Mutta minusta näytti siltä, ettei hän muuta toivonutkaan. Hän puhui, että aiheutan teollani häpeää ja pettymystä sekä hänelle että itselleni, ja lörpötteli kaikenlaista muiltakin joutavaa. Kun kysyin, mitä hän tuolla pettymyksellä tarkoittaa, ei hän voinut vastata. Se olikin tietysti mahdotonta.» Ja totta se olikin, ettei hän voinutkaan vastata. Mary tiesi sen, ja hän aavisti vieläkin kerran sen kidutuksen kauheuden, jota tuon miehen oli pitänyt kärsiä ja jota hän luultavasti parhaillaankin kärsi. »Ja vihdoin me erosimme», sanoi Crawford. »Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa ilmoitin hänelle, että mielestäni on parasta meille molemmille, että matkustan tieheni. Emme nähtävästi voineet sopia tuosta ainoasta asiasta, joka ainakin minun mielestäni on merkityksellisin päätös elämässäni. Tuon päätöksen olin jo tehnyt. Kerroin hänelle, miten hirmuisen vaikealta minusta tuntuu erota hänestä, ja ilmoitin rakastavani häntä yhtä paljon kuin ennenkin. 'Mutta', sanoin, 'en aio luopua onnestani enkä tulevaisuudestani sinun järjettömän oikkusi vuoksi.' Sitten poistuin ja matkustin tänne Itään luoksesi.» Hän lopetti odottaen nähtävästi, että Mary sanoisi tahi kysyisi jotakin, mutta Mary vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi: »Minulla ei ole vielä minkäänlaisia määrättyjä suunnitelmia», hän sanoi. »Minun pitäisi opiskella vielä muutamia vuosia lääketiedettä, ja toivoakseni voinkin palata Harvardin yliopistoon Bostoniin jatkamaan lukujani. Muutkin nuorukaiset ovat tehneet niin, ja varmasti voin minäkin siitä suoriutua. Ja kaiken sen jälkeen on minun etsittävä sopiva paikkakunta ja ruvettava harjoittelemaan, kuten muutkin nuoret lääkärit. Mutta ennen kaikkea muuta, Mary, haluan kuulla sinun sanovan, että haluat odottaa minua. Se ei ole mikään vähäpätöinen pyyntö, tiedän sen. Mutta haluatko, Mary kultaseni? Olen tullut tänne juuri sen vuoksi, että antaisit minulle tuon lupauksen. Saatuani sen voin suoriutua kaikesta kunnialla.» Mary katsoi häneen. Vakavuus oli punannut hänen kasvonsa ja kun hän lopetti puhumisen, värisi hänen äänensä. Hän nousi ja ojensi kätensä. »Haluatko, Mary?» hän pyysi. Mary ei katsonut häneen enää. Hän ei uskaltanut tehdä sitä, koska hän pelkäsi omaa heikkouttaan. Mutta tuosta heikkoudesta ei näkynyt merkkiäkään hänen äänessään, kun hän vastasi. »Olen pahoillani, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Toivoisin voivani tehdä sen, mutta en saata.» »Etkö? Etkö voi odottaa minua?» »Voin kyllä odottaa sinua, mutta en tarkoita sitä. Jos olisi vain kysymyksessä tuo odottaminen eikä muuta, niin miten helppoa se olisikaan. Mutta tässä on kysymyksessä muutakin. Crawford, sinun pitää palata isäsi luokse. Sinun pitää matkustaa takaisin hänen luokseen ja unhottaa minut kokonaan. En voi mennä naimisiin kanssasi, en mitenkään!» Crawford tuli lähemmäksi. »Mutta Mary!» hän huudahti. »Minä — minä —. Tiedän tietystikin, ettet voi tehdä sitä nyt. Tiedän, miten suhtaudut velvollisuuteesi enojasi kohtaan. Tiedän heidän tarvitsevan sinua. En pyydäkään sitä, että poistuisit heidän luotaan. Pyydän vain, että lupaat odottaa minua, kunnes — kunnes piakkoin —» »Voi, Crawford, en voi!» »Mary! Sinä —. Ah, mutta luullakseni on sinun pakko sanoa niin. Älä sano minulle, ettet rakasta minua!» Mary vaikeni. Crawford laski kätensä hänen olkapäilleen, ja Mary tunsi, miten ne vapisivat. »Etkö rakastakaan minua, Mary?» hän toisti. »Katso minuun. Sano, rakastatko minua?» Mary ei kohottanut katsettaan, pudisti vain päätään. »En, Crawford», hän sanoi. »Pelkään, etten rakasta sinua tarpeeksi.» Hän kuuli Crawfordin vetävän syvään henkeään, ja halusi, ah, miten hän halusikaan, kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa hänelle, että hän valehtelee. Mutta hän koetti kaikin voimin olla ajattelematta omaa rakkauttaan ja yritti kohdistaa ajatuksensa niihin, jotka rakastivat häntä. Hän tiesi suostumisellaan aiheuttavansa häpeää, suuria pettymyksiä ja surkeutta heille kaikille. »Tarpeeksiko?» kuuli hän Crawfordin toistavan hitaasti. »Etkö siis rakastakaan minua, Mary?» Mary pudisti päätään. »Olen niin pahoillani, Crawford», hän sanoi. »En voi sanoakaan sinulle, miten pahoillani olen. Älä ajattele minusta kovin huonoa, ethän? Toivon, että voisin vastata eri tavalla.» Ei kumpikaan puhunut mitään vähään aikaan, mutta sitten sanoi Crawford: »Pelkään, etten ymmärrä. Onko olemassa joku muu?» »Ah ei! Ei ole olemassa ketään muuta.» »No silloin —. Mutta sinähän sanoit minulle — Olet antanut minun olla sellaisessa luulossa, että —» »Voi, älä! Sanoin sinulle, etten ole varma omista tunteistani. Mutta nyt olen. Olen pahoillani, että tulinkaan tänne. Olisin kirjoittanut sinulle. Aloitinkin jo tuon kirjeen, mutta —» Molemmat vaikenivat jälleen. Sitten Crawford naurahti lyhyesti ja katkerasti: »Olen tyhmeliini», hän sanoi. »Millainen ääretön houkka olen ollutkaan!» »Voi, Crawford, älä puhu niin. Ah, mutta minne aiot lähteä?» »Minäkö? En tiedä. Mitä sen on väliä, minne minä menen? Hyvästi!» »Pysähdy, Crawford! Odota! Isäsi on oikeutettu saamaan tiedon siitä, minne menet, ja samoin olen minäkin. Pidän ystävyyttäsi hyvin suuressa arvossa. Luulin saavani omistaa sen. Toivoin, että saan olla ystäväsi, vaikka tuosta toisesta ei tullutkaan mitään.» Muutamia minuutteja aikaisemmin oli Mary pyytänyt, että Crawford unhottaisi hänet, mutta Mary ei muistanut sitä nyt sen paremmin kuin Crawfordkaan. Crawford seisoi ovella katsellen ulos. Hän seisoi siinä paikoillaan hetkisen, mutta sitten hän kääntyi ja ojensi kätensä. »Suo minulle anteeksi, Mary», hän sanoi. »Pelkään käyttäytyneeni kuin kissa. Kun ihminen on rakennellut ilmalinnoja, jotka sitten äkkiä luhistuvat yhteen kasaan, unhottaa hän helposti monet asiat. Suo minulle anteeksi.» Mary puristi hänen kättään. Hän ei voinut pidättää kyyneliään enää, vaan antoi niiden vuotaa. »Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa», hän sanoi. »Kunpa sinä vain voisit antaa anteeksi minulle, olisin onnellinen. Ja salli minun vieläkin olla ystäväsi.» »Tietysti. Jumala siunatkoon sinua, Mary. En voi puhua enempää nyt. Sinun», hän koetti hymyillä, »on suotava minulle hieman aikaa, että voin löytää suuntani jälleen, kuten Shad-enosi ehkä sanoisi.» »Lupaatko matkustaa takaisin isäsi luo? Jos teet sen, tunnen itseni paljon onnellisemmaksi.» Crawford epäröi, mutta nyökäytti sitten päätään. »Jos toivot sitä, niin matkustan», hän sanoi. »Luullakseni pitää minun se tehdäkin. Isä ilostuu kaikissa tapauksissa. Voi, Mary, etkö sittenkin voisi —?» »En, Crawford. Niin, isäsi ilostuu varmasti, ja vähitellen tulet sinäkin onnelliseksi, tiedän sen. Nytkö aiot lähteä?» »Niin. Luullakseni se on parasta. En halua nyt tavata ketään, ja Shad-enosi tulee pian kotiin. Palvelijanne, Isaiah, kertoi minulle herra Hamiltonin sairaudesta. Olen pahoillani.» »Niin, Zoeth-eno raukka! Hän on kumminkin jo hieman parantunut. Crawford, en pyydä sinua viipymään. Ehkä on parasta meille molemmille, että poistut. Lupaa kumminkin, että kirjoitat minulle kerran vielä. Vain ilmoittaaksesi minulle, että olet sopinut isäsi kanssa. Haluaisin sen niin mielelläni tietää. Ja suo minulle kaikki anteeksi! Minun oli pakko menetellä niin, Crawford.» »Annan sinulle mielelläni anteeksi, Mary. Tietysti oli sinun sanottava se minulle... Mutta... No niin, viis siitä! Tietysti minä kirjoitan. Toivoakseni... Ei, en voi sanoa sitä nyt. Minun on paras lähteä heti, ennenkuin... Hyvästi!» Hän tarttui Maryn käteen, puristi sitä kovasti, otti hattunsa pöydältä ja matkalaukkunsa lattialta ja kiiruhti pois. Mary seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä. Crawford pysähtyi portilla, heilautti kättään ja jatkoi sitten nopeasti matkaansa katsomatta enää taakseen. * * * * * Kun kapteeni Shadrach puoli seitsemän aikaan tuli syömään illallista jätettyään kaupan Annabelin ja pojan haltuun, oli Isaiahilla kerrottavana hänelle paljon hämmästyttäviä uutisia. »No, älähän muuta!» huudahti kapteeni. »No, kaikkea sitä kuuleekin! Koko tuon matkanko Lännestä? Vai niin. Missä hän nyt on?» Isaiah pudisti päätään. »Se onkin jutun kummallisin puoli, sillä hän matkusti jälleen», hän sanoi. »Matkustiko? Minne sitten?» »En tiedä. Tiedän vain, että hän tuli ja sanoi haluavansa puhutella Mary-'Gustaa. Menin silloin yläkertaan ilmoittamaan Marylle ja Mary tulikin tänne alas tapaamaan häntä. Jäin Zoethin luokse, kunnes Debby T. palasi ostoksiltaan. Sitten tulin alas jälleen, mutta hänen hattunsa ja matkalaukkunsa olivat kadonneet. Täällä ei ollut ristin sieluakaan.» »Missä Mary-'Gusta sitten oli? Missä hän nyt on?» »Huoneessaan, luullakseni. Kuulin hänen liikkuvan siellä äsken.» Shadrach meni portaita yläkertaan, käveli välikön poikki ja koputti Maryn oveen. »Kuka siellä on?» kysyi heikko ääni sisältä. »Shad-enosi, Mary-'Gusta. Saanko tulla sisään?» »Kyllä.» Shad meni huoneeseen. Lampussa ei ollut tulta, ja huone oli senvuoksi pimeä. »Missä sinä oletkaan?» hän kysyi. »Täällä ikkunan luona, Shad-eno.» Mary istui ikkunan luona olevassa nojatuolissa. Shadrach ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kun hän kumartui suutelemaan tyttöä, tunsi hän, että tytön posket olivat märät. »Siunatkoon! Olet itkenyt!» hän huudahti. »Ah, enkä ole! Olen —» »Joutavia! Oletpahan. Istua nyt yksin täällä pimeässä ja itkeä! Mary-'Gusta Lathrop, tulehan tänne.» Mary oli jo noussut nojatuolista, mutta Shadrach otti hänet syliinsä, istuutui itse tuoliin ja nosti Maryn polvilleen aivan samoin kuin silloinkin, kun Mary-'Gusta oli pieni tyttö. »Kas niin, kultaseni», hän sanoi. »Kerro nyt kaikki Shad-enolle. Mikä sinua vaivaa?» »Ei mikään, rakas Shad-eno. Olen vain ollut hieman alakuloinen tänään iltapäivällä. Et saa ruveta kyselemään minulta.» »Hyvä on. En haluakaan kysellä, vaan aion sen sijaan kertoa. Tuo nuorukainen tuolta Lännestä, tuo, jolla on niin tavaton nimikin — Brown — Jonas — ah ei, Smith, niinhän se olikin — saapui risteillen tänne ja —» »Shad-eno, miten sinä sen tiedät?» »Muudan pieni lintu kertoi minulle. Eräs pitkäsäärinen lintu, jonka päälaella ei ole paljonkaan höyheniä — muudan kaljupäinen kotka se luullakseni oli, joka puhui siitä minulle. Se hyppelee keittiössämme päivisin ja lepää ullakolla yönsä!» »Isaiah! Tietysti piti hänen se kertoa.» »Tietysti hän teki sen, koska hän on Isaiah. No niin, tuo Smith tuli siis ja — ja — ja luullakseni pitää sinun kertoa minulle loput.» »Eipä siinä ole juuri mitään kertomista. Hän tuli ja matkusti sitten jälleen.» »Minne hän matkusti?» »Carson Cityyn, luullakseni.» »Tuleeko hän vielä joskus takaisin?» »Ei.» »Miksi ei? Etkö halua häntä tänne, Mary-'Gusta?» »Voi, Shad-eno, älä nyt viitsi. Minusta tuntuu, etten voi vastata. Älä senvuoksi kysele.» »Kas niin, kas niin, kultaseni, ei sinun tarvitsekaan vastata. Istu nyt vain kiltisti siinä ja ole minun pikku tyttöseni. Minulla ei ole ollut tilaisuutta kiikuttaa sinua pitkiin aikoihin, vaikka tämä onkin minusta niin mieluista hommaa.» Seurasi lyhyt väliaika, mutta sitten tunsi kapteeni nopeasti, että hänen olkapäähänsä nojautuva pää liikahti. »Shadrach-eno», sanoi Mary-'Gusta, »mitä silloin teet, kun haluat unhottaa jotakin?» »Kunko haluan unhottaa jotakin? En oikein tiedä. Luullakseni teen silloin kovemmin työtä kuin muulloin. Mutta miksi sitä kysyt?» »Muuten vain. Olen kumminkin hyvin kiitollinen neuvostasi. Niin aion minäkin tehdä. Aloitan jo huomenna. Toivon, että aamu olisi jo käsissä.» »Älä hiidessä! Tulimmainen sentään! Älä toivo aikaa niin nopeasti kulumaan, sillä muutamilla meistä ei ole sitä muutenkaan paljon jäljellä. Mutta, Herra siunatkoon, etkö sitten ole mielestäsi tehnytkään tarpeeksi työtä! Minä ainakin luulen niin.» Nyt seurasi toinen väliaika ja sitten sanoi Mary: »Shad-eno, silloin kun kauan aikaa sitten kysyit minulta hänestä, lupasin kertoa sinulle, jos minulla on jotakin kerrottavaa. Aion nyt täyttää tuon lupaukseni. Hän tuli tänne tänään kysymään minulta, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan, ei tietysti nyt, vaan piakkoin.» Shadrach ei hämmästynyt suurestikaan. Kului kumminkin hetkinen, ennenkuin hän voi puhua. Mary tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja käsitti hieman hänessä tapahtuvaa taistelua. Kapteenin ääni oli kumminkin vakava ja iloinen, kun hän sanoi: »Vai niin. Olen luullutkin sen tapahtuvan jonakin kauniina päivänä. Siinä ei ole mitään moittimista, Mary-'Gusta. Zoeth ja minä olemme keskustelleet siitä emmekä me halua muuta kuin nähdä sinut onnellisena. Jos annoit hänelle myöntävän vastauksen, Zoeth ja minä sanomme teille molemmille: 'Jumala teitä siunatkoon!'» Mary tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. »Tiedän sen», hän sanoi. »Olette koko ikänne ajatelleet vain muita ettekä milloinkaan itseänne. Mutta minä en vastannutkaan myöntävästi, Shad-eno. En aio mennä naimisiin nyt enkä tulevaisuudessakaan. Sellainen ei voi tulla kysymykseenkään. Olen Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas. Olen liikenainen ja aion ruveta työskentelemään oikein kovasti tästä alkaen. Ei, et saa kysellä minulta enempää. Koettakaamme kaikki unhottaa se. Suutele minua, rakas Shad-eno. Kas niin. Nyt on sinun mentävä syömään illallisesi. Minä jään tänne, sillä en ole ollenkaan nälissäni tänä iltana.» XXVI. Kapteeni Shad ei tietystikään kysellyt enempää. Hän ei kysellyt enää mitään sinä iltana, koska se hänenkin mielestään oli parasta, mutta seuraavana päivänä käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kun hän oli kahden holhokkinsa kanssa, saadakseen hieman enemmän selkoa noista syistä, joiden perusteella Mary oli hylännyt Crawfordin. Kapteeni piti tuosta nuoresta Smithistä ja hän oli luullut Marynkin pitävän tuosta nuorukaisesta melkoisesti, ja vaikka hän ei voinut olla tuntemattakaan syyllisyyttään, koska vaara, että hänen ja Zoethin olisi pitänyt jakaa Maryn rakkaus jonkun kolmannen kanssa, oli ainakin joksikin ajaksi siirtynyt kokonaan pois päiväjärjestyksestä, hämmästytti ja huoletti häntä kumminkin suhteen liian nopea loppuminen. Hän oli aivan varma siitä, että sen alla piili jotakin, jota hän ei ymmärtänyt. »En tietystikään, Mary-'Gusta», hän sanoi, »aio ruveta kyselemään sinulta enkä aio pistää airoani siihen, mitä kerroit minulle eilen illalla, mutta katsohan, Zoeth ja minä aloimme jo luulla, että tuo alkoi olla jo melkein päätetty asia välillänne.» Mary istui tiskillä — hän oli enonsa kanssa kahden kaupassa — ja kohotti katseensa pääkirjasta, jota hän oli tarkastellut, pudistaen päätään moittivasti. Hän oli väsyneen ja raukean näköinen, minkävuoksi kapteeni luuli, ettei hän ollut nukkunut hyvin viime yönä, ja ehkä ei monena muunakaan yönä. »Shad-eno», hän sanoi, »muistatko, mitä sinulle sanoin?» »Muistanko? Sanoit minulle —. Sinä tiedät kyllä, mitä minulle sanoit, Mary-'Gusta. Miksi sitä kysyit?» »Koska luulin sinun unhottaneen merkityksellisimmän osan siitä. Sanoin sinulle, että meidän on kaikkien koetettava unhottaa se. Ja sen me teemmekin. Emme rupea keskustelemaan siitä enää.» »Mutta, Mary-'Gusta, miksi —» »Ei, Shad-eno!» »Mutta sinun pitää kertoa minulle ainakin se, jos tahdot, että kuoltuani saan levätä rauhassa, ettet lähettänyt häntä pois minun etkä Zoethin vuoksi. Haluan sen kuulla senvuoksi, että luulet meidän tarvitsevan sinua.» »En, Shad-eno.» »No mutta sitten —» »Siinä kaikki. Se on nyt ollutta ja mennyttä eikä sitä enää voida muuttaa. Jos todellakin pidät minusta, Shad-eno — ja joskus minä melkein luulenkin, että sinä todellakin pidät minusta — et saa enää milloinkaan puhua sanaakaan tästä asiasta. Tule nyt katsomaan tätä Herman Rodgersin tiliä. Eikö mielestäsi ole jo aika, että rupeamme häntä karhuamaan?» Vaikka kapteeni oli vieläkin levoton ja hyvin tyytymätön, ei hän kysellyt enää mitään holhokiltaan. Oli ilmeistä, ettei hän siten kumminkaan saisi mitään tietää. Hän kysyi kumminkin Isaiahilta, oliko Isaiah huomannut mitään tavatonta Crawfordin käytöksessä tahi oliko Crawford sanonut jotakin, miksi hän niin odottamatta oli saapunut, mutta Isaiah ei ollut huomannut mitään. »Huh!» murahti Shadrach melko kärsimättömästi, sillä asian salaperäisyys ärsytti häntä. »Sinä et tietystikään huomannut mitään. Sinä et huomaisi sitäkään, vaikka sinulta katkaistaisiin kaula.» Isaiah suoristautui. »Jos sanoisin jotakin tuollaista», hän huomautti ivallisesti, »sanoisitte minua houkkioksi. Jos minun kaulani katkaistaisiin! Kuinka minä silloin voisin huomata jotakin, jos kaulani katkaistaisiin? Sanokaa minulle se!» Hänen isäntänsä nauroi. »Luullakseni voisit tehdä sen yhtä hyvin ilman sitäkin kuin sen kanssa, Isaiah», sanoi hän ja poistui jättäen kokin ja stuuartin ristiriitaisen levottomaksi vastaamaan, mutta kumminkin ampumavarojen puutteeseen. Shadrachin oli senvuoksi pakko luopua koko arvoituksen ratkaisemisesta. Rakastavaisten riidat ovat hyvin tavallisia, hän tiesi sen, ja moni nuori rakkaussuhde loppuu kokonaankin. Mary ei ollut milloinkaan sanonutkaan hänelle, että hän rakastaa Crawfordia. Mutta hän ei ollut milloinkaan sanonut sitäkään, ettei hän rakasta. Ja nyt hän ei halunnut sanoa mitään muuta kuin sen, että se on ollutta ja mennyttä. Kapteeni pudisti päätään ja ikävöi Zoethin neuvoja. Mutta Zoeth ei kykenisi vielä kuukausiinkaan neuvottelemaan eikä neuvomaan. Ja nyt näytti Mary rupeavan toteuttamaan päätöstään, että hän tästä alkaen antautuu kokonaan liikenaiseksi. Kun kesä loppui — ja se oli ollut, kun kaikki otettiin huomioon, hyvin menestyksellinen Hamilton ja Kumppanille — koitti aika, jolloin syys- ja talvitavarat oli ostettava ja hankittava myytävää myös joulun ajaksi. Mary matkusti Bostoniin valitsemaan noita tavaroita. Kun hän palattuaan ilmoitti enolleen, mitä ja kuinka paljon hän oli ostanut, oli eno melkein sen näköinen kuin hän olisi kuunnellut oman kuolemanilmoituksensa lukemista. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Et suinkaan aio uskotella minulle, että olet ostanut kaikki nuo tavarat velaksi?» »Olen tietysti, Shad-eno. Minulla ei ollut muuta keinoa saada ne ostetuiksi, ja puhuakseni totta olivat kaikki iloisia saadessaan myydä minulle. Kun maksoimme laskumme paljon lyhyemmässä ajassa kuin olin pyytänyt, teki se siellä hyvin hyvän vaikutuksen. Olisin voinut ostaa vielä ainakin puolta enemmän, jos olisin katsonut sen tarpeelliseksi.» »Koira vieköön! Olen kumminkin iloinen, että maltoit mielesi. Mutta mitä maailmassa teemme kaikella tuolla töryllä?» »Mitäkö teemme? Myymme sen tietysti.» »Niin, ehkä tarkoitus on sellainen, mutta keiden luulet sitä ostavan?» »Useimpien ihmisten. Saatpa vain nähdä! Aion ruveta ilmoittelemaan tänä syksynä sanomalehdissä. Ah, Bakerin basaarin omistaja ja muutkin saavat kynsiä hieman päätään, ennenkuin lopetamme.» Kapteeni oli kumminkin taipuvainen olettamaan, että tuossa päänkynsimisessä tulevat Hamilton ja Kumppanin omistajat viemään voiton muista, mutta ei sanonut sitä kumminkaan. Hän oli sitäpaitsi aivan varma siitä, ettei Mary-'Gustan veroista tuollaisen tavaran myyjää ollut olemassakaan. Hän uskoi, että Mary-'Gusta kykenee tekemään minkälaisia ihmeitä tahansa. Eikö hän ollut pelastanut liikettä perikadosta silloin kun hän ja hänen toverinsa olivat melkein saattaaneet sen vararikkoon? Eikö hän ollut maailman ihmeellisin nuori nainen? Vaikka kapteeni Shad olikin jo vanha, olisi hän kumminkin luultavasti hyökännyt jokaisen kimppuun, joka olisi uskaltanut epäillä sitä. Ja kaikki nuo tavarat myytiinkin ja vielä paljon muutakin lisäksi. Ilmoitukset, jotka laadittiin hyvin houkutteleviksi, julkaistiin maakunnan viikkolehdissä, ja kiertokirjeitä lähetettiin postitse. Osaksi yritteliäisyydellään ja osaksi suositusten avulla — herra Keith auttoi häntä — sai Mary aikaan sen, että Hamilton ja Kumppani saisivat tehtäväkseen hankkia kaluston ja verhot muutamaan uuteen hotelliin, jota eräs newyorkilainen yhtymä rakennutti Orham Neckiin. Liike toimi tietysti siinä vain välittäjänä — kaikki tavarat ostettiin Bostonista — ja liike sai siitä palkkiokseen vain määrätyn prosentin, mutta pienikin prosentti niin suuresta kaupasta oli kunnioitettava summa maksuosoituksessa, ja sillä voitiin maksaa yhä enemmän liikkeen entisiä velkoja. Ja nuo vanhat velat olivat jo muutenkin supistuneet melko mitättömiksi. Tuon huonon hevosen vetämät jakeluvaunut tekivät yhä kierroksiaan, mutta pojan sijaan oli otettu muudan Crocker-niminen toimelias nuorukainen, joka osasi ottaa vastaan tilauksia yhtä hyvin kuin jaella tavaroitakin. Kun kapteeni Shadrachille sanottiin — hänen kanssaan ei oltu neuvoteltu ollenkaan asiasta, vaan hänelle ainoastaan kerrottiin — kuinka suuren palkan tuo nuorukainen tulee saamaan »katkesivat», kuten hän sanoi Isaiahille sitten jälkeenpäin, »hänen mastonsa, uuni rupesi savuamaan sisään, hän vajosi kokalleen ja alkoi vaipua pohjaan nopeasti.» »Mary-'Gusta Lathrop», hän huudahti hämmästyneenä, »oletko tullut hulluksi? Aiotko maksaa tuolle Simmie Crockerille neljätoista dollaria viikolta siitä, että hän ajaa vaunujamme ja jakelee hyvää sokeriamme ja jauhojamme ompeluseurojen valehteleville jäsenille talojen aitojen yli? En ole milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavankaan sellaisesta. Baker ei maksa miehelleen muuta kuin kymmenen dollaria viikolta. Tiedän sen varmasti, koska hän kertoi sen minulle itse. Ja Bakerin basaarilla on suurempi liike kuin meillä.» »Niin onkin. Senvuoksi juuri tarvitsemmekin paremman miehen kuin heillä on, jotta meidänkin kauppamme vilkastuisi. Simeon Crocker on kunnianhimoinen nuorukainen. Jonkun ajan kuluttua haluaa hän jo enemmän kuin neljätoista dollaria viikolta.» »Eikö mitä! Sanon sen sinulle kumminkin suoraan, etten ole tyytyväinen siihen nyt. Neljätoista dollaria viikolta vaunujen ajamisesta! Tulimmainen sentään! Vaunutkaan eivät maksa juuri enempää kuin viisitoista dollaria ja viisikolmatta dollaria tuosta hevosesta on jo melkein liikaa. Sellaista mahdollisuutta ei kumminkaan tule, että saisin sen myydyksi siihen hintaan», lisäsi hän, »ellen tee tuota kauppaa pimeässä.» Mary nauroi ja taputti hänen olkapäätään. »Viis siitä, Shad-eno!» hän sanoi luottavaisesti. »Sim Crockerin saama neljätoista dollaria viikolta on hyvä sijoitus. Hän hankkii meille paljon uusia ostajia nyt, ja tulevana kesänä — niin, minulla on omat suunnitelmani kesän varalta.» Joulun aikana vilkastui liike tavattomasti. Shadrach, Mary, Annabel ja Simeon saivat työskennellä ahkerasti. Ostajia saapui, ei ainoastaan South Harnissista, vaan myöskin West ja East Harnissista, Orhamista ja Bayportistakin. Alussa olivat sanomalehti-ilmoitukset syynä tähän, mutta sitten ensimmäiset ostajat kertoivat muille, että parhaimmat joulutavarat Ostablen piirikunnassa voidaan saada vain Hamilton ja Kumppanin kaupasta South Harnississa. Siten nuo välilliset suulliset ilmoitukset, jotka ovat parhaimmat ja vakuuttavimmat, levisivät ja tuottivat tuloksia. Joulupäivä oli kumminkin melko ikävä. Vaikka Zoeth olikin jo parempi, ei hän kumminkaan ollut vielä niin voimissaan, että hän olisi voinut poistua huoneestaan, eikä hän senvuoksi voinut ollakaan läsnä juhlapäivällisillä. Mary ja Shadrach istuivat hänen luonaan noin tunnin pitäen mielessään lääkärin ja hoitajattaren varoitukset, ettei Zoethia saa mitenkään kiihoittaa. Vaikka kapteeni laskikin leikkiä jatkuvasti, olivat nuo leikkipuheet melko kuivia, eikä hän voinut olla muistelematta toverinsa pari vuotta sitten lausumaa ennustusta, että nousuvesi, joka aina siihen asti oli virrannut heidän mukanaan, rupeisi pian laskeutumaan. Shadrach ei voinut olla tuntematta, että se olikin jo ruvennut laskeutumaan ainakin Zoeth-raukkaan nähden. Lääkäri oli kyllä sanonut sen rupeavan nousemaan jälleen, mutta ah, miten hitaasti se tapahtuikaan! Ja kuinka kauaksi se nousisi? Tämä oli ensimmäinen sellainen joulupäivällinen moniin vuosiin, jota hän söi näkemättä herra Hamiltonin ystävällisiä ja kärsivällisiä kasvoja pöydän toisella puolella. Eikä Mary, vaikka hän koettikin olla iloinen ja huoleton, nauraa enonsa pilajutuille ja sanoa muutamia omiaankin väliin, ollut ollenkaan onnellinen. Työ, kapteeni Shadin neuvoma lääke unhotukseen, oli kyllä auttanut, mutta ei parantanut. Ja silloin kun oli tällaisia vapaapäiviä kuin tämäkin tahi kun hän iltaisin meni vuoteeseensa, hän muisti liiankin hyvin. Crawford oli kirjoittanut hänelle, kuten hän oli luvannutkin, kotiintulonsa jälkeen. Crawford ilmoitti sopineensa isänsä kanssa ja sanoi ruvenneensa jälleen lukemaan. Kirje oli reipas ja iloinen, siinä ei ollut vaikeroimisen eikä valituksen sanaakaan. Mary oli ylpeä hänestä, ylpeä hänen rohkeudestaan ja hillitsemiskyvystään. Mary voi kumminkin lukea rivien välistä, miten yksinäinen ja toivoton hän kumminkin oli, vaikka hän olikin tehnyt parhaansa voidakseen salata sen Maryltä. Jos Crawford olikin vihoissaan hänelle, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Ollen itsekin yksinäinen ja toivoton, lensi hänen sydämensä Crawfordin luo, mutta hän ei muuttanut kumminkaan päätöstään. Oli paljon parempi, että asiat olivat näin. Crawford unhottaisi kyllä ja tulisi onnelliseksi vähitellen saamatta milloinkaan tietää isänsä häpeällistä entisyyttä. Eikä Zoeth-eno raukkakaan saisi sitä milloinkaan tietää. Ja mitä Maryyn itseensä tulee, on hänen työskenneltävä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jumalalle kiitos, että viikossa on kuusi työpäivää! Hän ei vastannut tuohon kirjeeseen. Harkittuaan asiaa perusteellisesti tukahdutti hän kiusauksen ja päätti, ettei hän tee sitä. Mitä se olisikaan hyödyttänyt? Jos toinen haluaa unhottaa jonkun toisen ja jos tuo halu on todellista eikä teeskentelyä, saavutetaan tulos vain siten, ettei tehdä mitään, mikä voi aiheuttaa muistelemista. Kirjeet, ystävienkin kirjeet, jotka voivat olla mitä jokapäiväisimpiä, olivat muistuttajina. Hän oli pyytänyt Crawfordin ystävyyttä — hän ei ollut voinut päästää Crawfordia menemään kuulematta sitä, että Crawford antaa hänelle anteeksi ja pitää häntä edelleenkin ystävänään — mutta nyt hän vannoi, ettei hän ole niin yksinkertainen ja lapsellinen, että hän rupeaa kiduttamaan häntä ja itseään tarpeettomasti. Hän ei halunnut tehdä sitä eikä senvuoksi vastannutkaan. Joulun jälkeen alkoi tuo pitkä ja ikävä talvi. Hamilton ja Kumppanin uusi osakas ei ollut ennen milloinkaan koko järjestelyaikanaan nähnyt niin hiljaista liikekautta. Huviloiden asukkaat olivat matkustaneet pois eikä uusia ostajiakaan ilmautunut, kaupassa ei käynyt ketään outoa ihmistä ja tuo sama väsyttävä ja kuolettava askaroiminen jatkui aamusta iltaan. Mary koetti kaikkensa Sim Crockerin avulla, josta näytti muodostuvan kaupalle oikea aarre, ja onnistuikin saamaan helmikuun myynnin suuremmaksi kuin tammikuun ja maaliskuun tulot suuremmiksi kuin kummankaan edellisen kuukauden. Hän odotti kumminkin huhtikuuta ja todellista kevättä kärsimättömästi, sillä hänellä oli muutamia suunnitelmia kevään varalta. Maaliskuun kuluessa sai hän kumminkin suuren hyvityksen ja Shadrachkin sai kokea elämänsä suurimman hämmästyksen ja ilon, kun Mary onnistui saamaan liikkeen saatavan Jeremiah Cliffordilta. Kuten muistamme, oli herra Clifford ollut velkaa Hamilton ja Kumppanille satakymmenen dollaria vuosikausia. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Clifford oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan eikä siis aikonutkaan maksaa velkaansa milloinkaan. Mary oli kirjoittanut hänelle ja käynyt häntä monesti karhuamassakin, ja hän oli käväissyt Ostablessakin neuvottelemassa ystävänsä tuomari Baxterin kanssa. Tuomari oli luvannut tutkia asiaa ja oli sen tehnytkin, mutta hänen kirjeensä Marylle ei sisältänyt juuri mitään rohkaisevaa. »Siellä on kyllä varoja», kirjoitti tuomari. »Tuo Clifford näyttää tulevan melko hyvin toimeen, mutta hän on niin viekas henkilö» (tässä oli merkkejä siitä, että tuomari oli ensin kirjoittanut 'veijari', mutta raapinut sen sitten pois), »ettei siellä ole pienintäkään kapinetta, joka olisi hänen omissa nimissään, ei ainakaan minun tietääkseni. Jos hänellä olisi omaisuutta, voisimme hakea sen takavarikkoon teidän saatavastanne, mutta me emme voi koskea rouva Cliffordin omaisuuteen. Voin vain neuvoa, että lopetatte myyntinne hänelle kokonaan ja karhuatte tuota vanhaa saatavaanne häneltä niin usein kuin suinkin. Hän voi lopulta väsyä tuohon alituiseen karhuamiseen ja maksaa, ellei nyt aivan kaikkea, niin ainakin osan.» Kun Mary luki tuon paikan kirjeestä Shad-enolle, ei Shadrach voinut olla sanomatta ivallisesti: »Väsyä! Jerry Cliffordko väsyisi karhuamiseen? Älkää nyt puhuko joutavia! Hän lihoo vain sellaisesta, sillä se on hänen päähuvituksiaan, se ja parin sentin tuhlaaminen lehtiin päivittäin. Oletko milloinkaan katsellut, miten Jerry käyttäytyy ostaessaan lehden? Etkö? Mene sitten jonain päivänä Ellisin luo, kun aamulehdet on ladottu tiskille myytäviksi, ja tarkastele häntä. Hän tulee ajaen oven edustalle tuolla vanhalla vannehameelta näyttävällä hevosellaan — koni on juuri tuollaisen vanhanaikaisen vannehameen näköinen, koska ei noissa hameissa ollut muuta kuin kehä ja ontto sisus, kuten tuossa hevosessakin. No niin, Jerry tulee ajaen ja astuu sitten sanomalehtimyymälään kiiluvin silmin ja jännittynein hermoin ja toinen käsi housujen taskussa. Hän pysähtyy tiskin viereen, lukee jokaisesta lehdestä niin paljon kuin suinkin ilmaiseksi ja vetää samalla vähitellen housujensa taskusta kättään, jossa on yksi sentti. Sitten ojentaa hän toisen kätensä ottamaan sitä lehteä, jonka hän aikoo ostaa, puristaa sen lujasti sormiensa väliin, pysähtyy sitten ja seisoo ainakin minuutin paikoillaan hieroen lanttia etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän haluaa näetkös saada hieman kuparin hajua sormiinsa, ennenkuin hän raskii luopua rahasta, ja —» Mary nauroi. »Shad-eno», hän huudahti, »millaisia naurettavia hassutuksia sinä nyt taasen puhutkaan?» »Siinä ei ole mitään joutavuuksia, vaan siinä on tosi kysymyksessä. Voit lyödä vaikka vetoa, että se Jerrystä tuntuu sellaiselta. No niin, jonkun ajan kuluttua rohkaisee hän mielensä voidakseen täyttää aikomuksensa, laskee rahan varovaisesti tiskille — hän ei heitä sitä tiskille milloinkaan, sillä hän ei voi kohdella todellista rahaa niin halveksivasti — riuhtaisee lehden ja syöksyy ovelle katsomattakaan taakseen pelosta, että hän ehkä voi muuttaa mieltään. Kun hän sitten lähtee ajamaan, voit selvästi nähdä, että hän on kiihtynyt ja vapisee kuin nuo levottomat Wall-Streetin keinottelijat, joista luit minulle äsken. Hän on tuhlannut sentin, mutta sitä tehdessään hän on saanut tuntea miellyttävää hermokiihoitusta. Niin, ihmisen on tyydytettävä tuokin halu jollakin tavoin, mutta Jerrylle riittää, kun hän ostaa sentin maksavan lehden ja kiusaa velkojiaan. Luuletko nyt voivasi väsyttää tuollaisen ihmisen karhuamalla häneltä saatavaasi? Yhtä helposti voit väsyttää turskankin nojautumalla veneen laidan yli ja huutamalla sille, että se hukkuu.» Mary nauroi jälleen. »Pelkään sinun olevan oikeassa, Shad-eno», hän sanoi, »mutta en kumminkaan lakkaa toivomasta. Minunkin vuoroni voi tulla joskus, kun odotan ja pidän silmällä tapausten kulkua.» Ja se tulikin odottamatta ja melko kummallisella tavalla. Muutamana raakana ja tuulisena maaliskuun iltapäivänä hämmästyi hän melko suuresti huomatessaan Sam Keithin tulevan kauppaan. Suoritettuaan ylioppilastutkintonsa kulutti Sam aikaansa Bostonissa, »voihkimalla tuomioistuimissa», kuten hän sanoi — se on, hän opiskeli Harvardissa lakia voidakseen joskus maailmassa ruveta asianajajaksi, kuten hänen vanhempansa toivoivat. »Kas, Sam!» huudahti Mary. »Tekö sieltä todellakin tulette?» Sam hymyili iloisesti. »Minä juuri», hän sanoi. »Olen nyt tullut tänne. Aioin sanoa, että tuo kaunis nuorukainen, jonka hevosen kavioiden kapseen kuulette lähenevän, ei ole kukaan muu kuin sankarimme. Mary, olette, kuten ennenkin, sellainen nähtävyys, josta jokainen voi olla kiitollinen. Mitä teille kuuluu?» Mary kertoi voivansa hyvin ja kysyi sitten, mitä Samilla oli tekemistä South Harnississa tähän vuoden aikaan. Sam istuutui kamiinin vieressä olevalle tuolille ja nosti jalkansa pankolle ennen vastaamistaan. »No, ettekö nyt sitä arvaa?» hän kysyi ollen hämmästyvillään. »Herra siunatkoon, miten minä hämmästyinkään! Luulin, että tuulikin on jo ilmaissut asiani. Kuulkaa, miten se humisee. Eikö se vihjaile kylpy- ja flanellipuvuista, hyttysistä ja lepoverkkohakkailusta, vai mitä?» Tuulen nopeus oli silloin kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Sam vastasi omaan kysymykseensä. »Kysymykseeni ei siis mielestänne kannata vastatakaan», hän sanoi. »Oikein, lapseni, pysykää vain päätöksessänne. Mutta puhuakseni totta olen täällä kesäasioissa. Tuo isäni ystävä, herra Raymond, joka oli luonanne viime kesänä, on aivan hullaantunut tähän niemeen. Hän on päättänyt rakennuttaa kesähuvilan tänne South Harnissiin. Hän tarvitsee kumminkin välttämättömästi maata, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on pyytänyt isää ostamaan tuon kaistaleen, joka on meidän alueemme ja North Inletin välissä, jos se nyt vain voidaan ostaa. Isä pyysi minua matkustamaan tänne tiedustelemaan asiaa, ja tässä minä nyt olen.» Mary mietti. »Ah, niin», hän sanoi hetkisen kuluttua, »nyt muistankin tuon tarkoittamanne alueen. Kuka sen omistaa?» »Sitäpä minä en juuri tiennytkään», sanoi Sam. »Mutta nyt minä sen jo tiedän. Kysyin nimittäin ensimmäiseltä tapaamaltani henkilöltä laskeuduttuani junasta, ja omituista kyllä sattui hän juuri olemaankin tuon alueen omistaja. Tarkoitan vanhaa Cliffordia — tuota Isaiahia, Elishaa, Hoseaa, ei kun Jeremiaa, niinhän se olikin. Tiesin hänellä olevan saman nimen kuin jollakin profeetalla.» »Vai omistaa herra Clifford tuon alueen. En ole sitä tiennytkään.» »En minäkään. Hän ei ilmoittanutkaan minulle heti, että hän on sen omistaja, vaan rupesi kyselemään, miksi halusin saada sen tietää.» »Sanoitteko sen hänelle?» kysyi Mary. Ensimmäisen kerran hänen tulonsa jälkeen tuntui tuon nuoren herrasmiehen järkkymätön itseluottamus hieman horjuvan. Hän näytti hämmästyvän melkoisesti. »Sanoakseni suoraan tein sen», hän myönsi. »Olin tyhmä, luullakseni, mutta kaikkihan täällä tavallisesti tiedustelevat muiden asioita, joten en tullut sitä ajatelleeksi. Hän puhui ja kyseli minulta, ja ennenkuin oikein tiesinkään, olin kertonut hänelle, miten mielellään herra Raymond haluaisi tuon alueen, koska hän on siihen niin hirveästi kiintynyt. Sanoin hänelle, että minut on lähetetty tänne ostamaan sitä, jos se voidaan saada kohtuushinnalla. Ja sitten jonkun ajan kuluttua hän hämmästytti minua sanomalla, että hän omistaa tuon maan itse. Peijakas sentään! Nyt hän luullakseni nostaa hintaa kuultuaan asiani.» »Ah, siinä tapauksessa ette ole sitä vielä siis ostanutkaan?» »En. Halusin kyllä, mutta jostakin syystä ei hän halunnut myydä sitä heti, eipä edes sanoa hintaakaan. Hän sanoi haluavansa ajatella asiaa. En voi jäädä odottamaan nyt, mutta tulen takaisin maanantaina ja silloin teemme kaupat.» Mary kertoi sitten illalla Shadrachille, mitä Sam oli sanonut. Kapteeni näytti hämmästyvän. »En ole tiennytkään, että Jerry Clifford omistaa tuon alueen», hän sanoi. »En usko sitä kumminkaan.» »Tietysti hän omistaa sen, Shad-eno. Miten hän olisi voinut kertoa Samille omistavansa sen, ellei se olisi hänen? Mitä maailmassa hänellä olisi hyötyä sellaisesta?» »Ei mitään, luullakseni. Mutta hän on varmaankin ostanut sen aivan viime aikoina. Viimeksi kun kuulin siitä puhuttavan, omisti sen Jimmie G. Se muodostaa osan hänen perinnöstään. Ensi kerran, kun tapaan Jimmien, kysyn häneltä.» Kun Jimmie G. — hänen sukunimensä oli Peters — kolme päivää myöhemmin käveli kaupan ohi, huusi kapteeni hänelle pyytäen hänet sisälle kauppaan ja meni suoraan asiaan. »Milloin myit Jerry Cliffordille tuon North Inletin vieressä olevan maapalasesi, Jim?» hän kysyi. Jimmie G. näytti hämmästyvän. »Miten maailmassa tiedätte, että olen myynyt sen?» hän kysyi. »Se voittaa kaiken entisen, miten asiat tulevat ilmi tässä kaupungissa. Myin tuon kaistaleen vasta toissa päivänä iltapäivällä ja kauppa päätettiin vasta eilen, ja kumminkin te sen jo tiedätte. En sano sitä senvuoksi, että se minua liikuttaa, vaan sentähden, että Jerry halusi pitää asian salassa. Kuka sen teille kertoi?» Kapteeni Shad vihelsi. »Ymmärrän», hän sanoi hitaasti. »Ymmärrän sen nyt täydellisesti, koira vieköön! Kun Jerry kertoi Samille omistavansa tuon alueen, hän... Hm! Kyllä se peijakas osaa valehdella. Kun Jerry Cliffordin voittaminen on kysymyksessä, on lähdettävä varhain liikkeelle, vai mitä? Toivoakseni sait hyvän hinnan tuosta palasesta, Jim?» »No niin, enpä voi juuri sanoa sitäkään. Mutta mikä on kysymyksessä? Mitä tarkoitatte, kapteeni Shad?» Mutta ennenkuin kapteeni ennätti vastata, teki Mary, joka oli kuunnellut keskustelua, erään kysymyksen. »Herra Peters», huudahti hän kiihkoissaan, »voitteko sanoa minulle erään asian? Kenen nimissä hän teki tuon kaupan, omassaanko vai rouva Cliffordin?» Jimmie G. nauroi. »Niin, se oli hieman hullunkurista, sekin», hän sanoi. »Tunnette kai Jerryn, kapteeni Shad? Hänellä ei ole milloinkaan mitään omaa, vaan kaikki on hänen vaimonsa. Se kuuluu hänen periaatteihinsa.» »Sanoisin sitä paremminkin periaatteiden puutteeksi», murisi Shadrach. »Viis siitä kumminkin, Jim! Jatka vain.» »Hänellä oli kumminkin hirmuinen kiire syystä tahi toisesta päättää kauppa», jatkoi Peters, »ja minä tyhmyydessäni kirjoitutin kauppakirjaan Jeremiah Cliffordin ostajaksi. Hän raivostui ensin hirveästi, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikaa senkään vertaa, että olisin sen muuttanut, joten hän ojensi minulle maksuosoituksen ja —» »Voi, odottakaa nyt hieman, herra Peters!» keskeytti Mary mielenkiinnosta loistavin silmin. »Sanokaa minulle nyt, olenko ymmärtänyt oikein? Olette myynyt tuon maapalasen herra Cliffordille ja hän omistaa sen siis nyt omissa nimissään?» »Niin varmasti omistaakin!» Mary ei odottanut enempää. Hän riensi kaupasta kadulle ja sitten postikonttoriin. Muutamia minuutteja myöhemmin keskusteli hän jo tuomari Baxterin kanssa puhelimitse. Kun hän palasi, halusi kapteeni kuulla, missä hän oli ollut, mutta hän ei tahtonut kertoa. »Odota», hän sanoi. »Odota, Shad-eno, sillä luultavasti tapahtuu jotakin pian.» Se tapahtui maanantai-aamuna. Mary seisoi tiskin vieressä, Simeon laittoi varastohuoneessa kuntoon aamutilauksia ja kapteeni Shad seisoi ikkunassa ja katseli kadulle. Äkkiä Mary kuuli hänen huudahtavan: »No, mikä nyt on?» hän kysyi. »Ah, ei mitään.» »Huudahdit kuin sinuun olisi koskenut.» »Sitä ei voida ihmetelläkään. Katselen juuri jotakin, joka tuottaa minulle tuskaa. Tuo ryppyinen vanha veijari Jerry Clifford on juuri menossa postikonttoriin, luullakseni. Hän liimaa sentin postimerkin kirjeeseensä ja antaa sen saajan maksaa tuon toisen sentin, otaksuttavasti. Hän pyytää aina, säästääkseen vaivojaan ja kieltään, että postimestari kostuttaisi merkin kielellään. Se on totta... Ei», hän lisäsi hetkistä myöhemmin, »hän ei menekään postikonttoriin, vaan kääntyy tännepäin... Tulimmainen sentään, luulenpa melkein, että —. Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?» Sillä herra Cliffordin askeleet kuuluivat jo kaupan kuistikon lattialta ja hetken kuluttua ovi aukeni ja tuo saituri itse ilmestyi näkyviin. Shadrach ei sanonut mitään, tuijotti vain häneen hämmästyneenä, sillä Jeremiaan viimeisestä käynnistä oli kulunut jo kolmatta vuotta. Mutta hän tuli sinne kumminkin nyt. Katsottuaan ympärilleen ei hän ollut huomaavinaankaan kapteenia ollenkaan, vaan käveli suoraan tiskin luo. Hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Mary sitävastoin loisti aivan riemusta. »Hyvää huomenta, herra Clifford», hän sanoi. Jeremiah, joka oli hyvin pieni laiha mies, katsoi häneen tuuheiden harmaiden kulmakarvojensa alta ja silmälasiensa yli. Hän ei ollut kuulevinaankaan tervehdystä. »Hm!» hän murahti vihaisesti. »Luulet kai olevasi hyvinkin nokkela, vai mitä?» Shadrach lähestyi nopeasti. »Mitä — mitä —» hän aloitti, mutta Mary ojensi varoittavasti kätensä. »Älä sotkeudu tähän, Shad-eno», hän määräsi. »Tämä on herra Cliffordin ja minun välinen asia. Ymmärrämme toisemme täydellisesti.» Sitten hän kääntyi synkännäköisen Jeremiaan puoleen ja sanoi: »Kiitoksia vain, herra Clifford, mielestäni olen melko nokkela — juuri nyt. Ettekö luule niin itsekin?» Vieras ei ollut nytkään kuulevinaankaan kysymystä. »Miksi olet hakenut kiinnityksen tuohon maahani?» hän tiuskaisi. »Teidän ei varmastikaan tarvitse kysyä sitä minulta, herra Clifford. Teidän velkanne on satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä. Muistan sen ja luulisinpa teidänkin sen muistavan, koska siitä on teille tarpeeksi usein huomautettu.» »Hm! Minä vähättelen koko tuosta vanhasta velasta. Perikää se Siipolaiselta?» »Hyvä on. Silloin saatte tekin tyytyä siihen, mitä tuosta maastanne jää jäljelle. Luullakseni ette pääse siitä eroon pitkiin aikoihin, kun kerron herra Keithille totuuden. Kuten tiedätte, saapuu hän tänne iltapäivällä.» Oli selvää, että Jeremiah tiesi tarkasti, milloin Sam Keith saapuu. Hänen muutamat jäljellä olevat hampaansa loksahtivat yhteen ja, kuten kapteeni Shadrach sanoi jälkeenpäin, hän oli sen näköinen, ettei hän tiennyt, purisiko hän vai heittäisikö päänsä taaksepäin ja karjuisi. Mutta nähtävästi tuntui hänestä karjuminen kumminkin turvallisemmalta. »Olen tässä kumminkin tuumannut, että maksan pois tuon saatavanne», hän sanoi. »Tietysti, sillä mekin olemme tuumanneet, että haluatte sen tehdä», sanoi Mary lempeästi. »Sekä teidän että meidän tuumailumme toteutuvat siis, herra Clifford. Se on hauskaa, vai mitä?» Varastohuoneesta, jossa Simeon laittoi ahkerasti tilauksia kuntoon, kuului tukahdutettua naurua. Shadrach, joka juuri alkoi päästä selville tilanteesta, löi polveensa. Herra Clifford oli hyvin vihaisen näköinen. »Jos maksan tuon — mitä se nyt taasen olikaan, satakymmenen dollaria, jonka sanotte minun olevan teille velkaa, peruutatteko silloin tuon kiinnityksen heti?» kysyi hän. »Jos maksatte tuon satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä, soitan heti tuomari Baxterille», sanoi Mary nopeasti. Jeremiah ei epäröinyt enää. Hän oli punninnut asiaa puolelta jos toiseltakin ennen poistumistaan kotoaan, eikä tuo satakymmenen dollaria ollut kuin mitätön summa siihen verrattuna, mitä hän toivoi voittavansa tuosta maakappaleesta. Hän pisti kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä esille pitkän likaisen lompakon, jonka ympärille oli kääritty nauha. Hän aukaisi tuon nauhan, avasi lompakon ja haki sieltä esille maksuosoituslomakkeen. »Antakaa minulle kynä ja mustetta», hän sähisi, »jotta voin täyttää tämän.» Kapteeni ojensi kätensä ottaakseen kynän ja mustepullon, mutta Mary esti. »Tahtoisin rahaa, jos se teille sopii», sanoi hän suloisesti. Jeremiah katsoi häneen vakavasti melko kauan, niin ainakin muista tuntui. Sitten Mary hämmästyi nähdessään, miten Jeremiaan huulet rupesivat vapisemaan ja miten hänen silmiinsä ilmestyi julma ilme. Hänen äänessään oli kumminkin hieman ihailua, kun hän sanoi kuivasti: »Ette jätä siis mitään sattuman varaan, vai mitä?» »Emme. Emmekö mielestänne ole jo tehneet sellaista tarpeeksi?» Herra Clifford ei vastannut. Hän tukki tuon tyhjän lomakkeen takaisin lompakkoonsa, jonka toisesta osastosta hän sitten kaivoi esille muutamia seteleitä, jotka oli kääritty pienelle rullalle ja sidottu kautsukkinauhalla. »Kas, tuossa on», hän sanoi lyhyesti. Sitten hän lisäsi kääntyen Shadrachin puoleen: »Enkö saa ollenkaan alennusta, kun maksan rahalla?» Varastohuoneesta kuului iloista naurua ja Marykin nauroi ääneen. Ja mitä kapteeni Shadiin tulee, voi hän ainoastaan tuijottaa, sillä Cliffordin rohkeus oli vienyt häneltä puhelahjan. Mary vastasi sitten kuin hän oli lopettanut naurunsa: »Vedämme pois koron, jonka olisimme voineet vaatia teiltä, herra Clifford», hän sanoi. »Kiitoksia. Tuossa on jäännös takaisin ja tässä on kuitattu lasku. Menen nyt soittamaan tuomari Baxterille.» Kun hän palasi postikonttorista, oli Jeremiah vielä kaupassa. Shadrach laittoi hymyillen paketteja. »Mitä nuo ovat, Shad-eno?» kysyi Mary. Herra Clifford vastasi: »Ah, juolahti mieleeni, että voin samalla ostaa hieman sokeria, jauhoja ja sen sellaista. Niitähän tarvitaan aina taloudessa. Lähettäkää ne meille, kun teillä on asiaa sinnepäin. Hyvästi.» Hän oli jo tarttunut lukon kahvaan, kun Mary kutsui hänet takaisin. »Herra Clifford, odottakaahan nyt hieman!» hän huusi. »Oletteko kovastikin noiden tavaroiden tarpeessa, sokerin ja kaiken tuon muunkin?» »En, ei niiden tuonnilla mitään niin erikoista kiirettä ole. Mutta miksi sitä kysyt?» »Ah, muuten vain. Mutta ellei teillä ole mitään erikoista kiirettä, neuvon teitä ensin maksamaan ne. Kuten muistatte, sanoin teille jo, ettemme jätä mitään sattuman varaan.» Jeremiah seisoi hetkisen paikoillaan mulkoillen pahasti, mutta sitten hän teki toisen hämmästyttävän teon. Hän kaivoi lompakkonsa vielä kerran esille ja haki sieltä kahden dollarin setelin. »No, ota se nyt sitten tuosta», hän sanoi, »ja lähetä minulle kuitattu lasku jälkeenpäin. Haluan aina tietää, paljonko kustakin tavarasta olen maksanut. Ja kuulehan — mikä sinun nimesi taasen onkaan — Mary-'Gusta, jos väsyt työskentelemään Shad Gouldin ja Zoeth Hamiltonin hyväksi, tule silloin luokseni. Minulla — tarkoitan, vaimollani on muutamia kiinnityksiä, joista ei ole maksettu korkoa vuosikausiin. En ole voinut saada niitä kootuiksi hänelle, mutta, koira vieköön, sinä siinä varmaankin onnistuisit.» Hän poistui ja seuraavassa hetkessä oli Mary melkein murskautua enonsa syliin. »Tämän jälkeen», kapteeni huudahti, »luulen kaiken mahdolliseksi, jos sinä vain ryhdyt siihen, Mary-'Gusta! Jos olisit ollut Jonaksen sijassa, olisit varmaankin pistänyt valaan taskuusi ja uinut maihin.» XXVII. Huhtikuun alussa, kun Mary ilmoitti aikovansa ruveta panemaan toimeen suurinta ja kunnianhimoisinta suunnitelmaansa, jonka Barbara Howen tekemä huomautus oli synnyttänyt viime vuonna — nimittäin tuota teeravintola- ja lahjakauppasuunnitelmaansa — ei kapteeni pannut hyvinkään kovasti vastaan. »En näe siinä juuri mitään järkeä», hän myönsi. »En tiedä, tiedänkö, millainen sellainen onkaan. Sen verran kuin puheistasi ymmärrän, aiot avata jonkunlaisen hienon ruokalan, vai mitä?» »En, Shad-eno, en juuri sellaistakaan», selitti Mary. »No jonkunlaisen ryyppylänkö sitten? Sellainen siitä varmaan tuleekin, koska sanot sitä 'teeravintolaksi'. Siis jonkunlaisen raittiusravintolan, vai mitä? Voiko siellä saada kupin kahviakin, jos haluaa? Kaipaan niin vähän teetä, ettei se minua juuri öisin valvota.» »Kuulehan nyt, Shad-eno, kun selitän: Teeravintola — ainakin sellainen teeravintola, jonka minä aion perustaa — on sellainen paikka, jonne kesävieraat, erittäinkin naiset ja tytöt, tulevat istumaan pienten pöytien ääreen juodakseen teetä tahi syödäkseen torttuja ja jäätelöä ja katsellakseen merelle, jos ilma on kaunis —» »Niin, ja tarkastellakseen sumua ja puhuakseen lähimmäistensä vaatteista ja mustatakseen parhaimpien ystäviensä mainetta. Ymmärrän nyt, että siitä tulee jonkunlainen ompeluseura, jossa ei ommella. Hyvä on, anna mennä vain ja laita tuo teeravintolasi kuntoon, jos vain haluat. Jos joku voi saada sen kannattamaan, niin ainakin sinä, Mary-'Gusta.» Siispä Mary, saatuaan tuollaisen rohkaisun, alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Hän oli miettinyt erikoiskohtia jo jonkun aikaa. Kaupasta kotiin vievän kadun puolivälissä oli muudan toinenkin pieni ja vanhanaikainen cape-codilaistyylinen talo. Se sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla, josta oli laaja näköala merelle, rannikolle ja kauppalaan. Sen ympärillä oli muutamia tuulen tuivertamia puita ja pensaita. Se oli ollut autiona jo pitkän aikaa ja oli hyvin huonossa kunnossa. Mary sopi sen omistajan, muutaman bayportilaisen, kanssa, että hän saa vuokrata sen ja sen ympärillä olevan maan kolmeksi vuodeksi mitättömästä vuokrasta. Sopimukseen liitettiin pykälä, jonka mukaan Maryllä oli oikeus teetättää tarvittavat muutokset ja korjaukset. Sen mukaan sai vuokralainen vielä ostaakin talon sopimuksessa määrätystä hinnasta noiden kolmen vuoden kuluttua, jos hän vain haluaa. Sitten saippuan ja veden, valkoisen maalin ja liituveden, miellyttävien, mutta vaatimattomien seinäpaperien ja syrjään sysättyjen vanhojen omituisten huonekalujen, joista suurin osa ryövättiin Gould-Hamiltonin kodin seurustelu- ja parhaimmasta makuuhuoneesta, avulla rupesi Mary sisustamaan tuon pienen rakennuksen huoneita. Kaikki mereltä tuodut esineet, vanhojen purjelaivain kuvat ja muut sellaiset harvinaisuudet asetti hän hyvin näkyville paikoille. Nurmikko niitettiin ja nuo sotkeutuneet pensaat puhdistettiin, leikattiin ja oksittiin; halvat mutta kauniit ristikot, jotka muistuttivat laivan köysistöä ja joita pitkin köynnösruusujen otaksuttiin jolloinkin kiipeilevän, kiinnitettiin seiniin, puiden varjoon ja viiniköynnösmajaan asetettiin maalaispöytiä, ja valaistusvälineiksi ripustettiin laivanlyhtyjä. Kadulle johtava tie silitettiin ja tehtiin kovemmaksi, ja kyltti, jonka Josua Bernis, paikallinen »Talojen, veneiden ja kylttien maalaja, peltiseppä ja lasimestari» — katso herra Bernisin ilmoitusta Advocatista — oli maalannut, ripustettiin portin yläpuolelle. Kapteeni Shadrachin huomautukset, kun hän ensimmäisen kerran näki tuon kyltin, ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Mary ei ollut neuvotellut hänen kanssaan siitä, sillä hänestä oli sellainen menettely tuntunut parhaimmalta. Kun se oli kiinnitetty paikoilleen, vei hän kumminkin kapteenin katsomaan sitä. Shadrach korjasi silmälasejaan ja luki: Etumainen Tähystysasema. Teetä ja Lahjoja. Herkkuja syötäväksi. Kauniita tavaroita ostettavaksi. »Kaikki hyvin!» Siihen oli sitäpaitsi maalattu fregatti, jonka kaikki purjeet olivat levällään. Se lasketteli täysin purjein tummanviheriässä, valkoista vaahtoa kuohuvassa meressä jonkunlaista viheriää rantaa kohti, missä kasvoi viheriöitä tomuviuhkoilta näyttäviä puita. Shadrach tarkasteli tuota taideteosta kauan ja hyvin tarkkaavaisesti, ja sanoi lopulta: »Jokainen riepu on ylhäällä, ruorissa ei ole ketään, maa on melkein keulan edessä ja tyrskyt pieksävät jo laitoja. Minusta näyttää, että tuo matka loppuu lyhyeen ja melko äkkiä sittenkin. Mutta kun tähystäjä, jonka pitää se tietääkin, sanoo 'Kaikki hyvin!', on kai asia sitten niin, sillä hänellä on luullakseni enemmän kokemusta kuin minulla tällaisten lahjakauppalaivojen ohjaamisessa. Mutta mitä nuo harjasmaiset esineet tuolla rannalla ovat? Ovatko ne teepensaita vai ruohoa?» Ensimmäisten viikkojen kuluessa ravintolan avaamisesta ei siellä ollut juuri ollenkaan liikettä eikä siis »Etumaisen Tähystysaseman» optimistinen selitys toteutunutkaan kirjaimellisesti. Mary oli taipuvainen ajattelemaan, etteivät asiat olleet ollenkaan hyvällä kannalla. Suunnitellessaan tuota uutta yritystä oli hän ollut niin säästäväinen kuin suinkin, mutta hänen oli kumminkin ollut pakko tuhlata rahoja ja tehdä uutta velkaa. Sitten hän oli ottanut palvelukseensa hyvän kokin ja pari tarjoilijatarta, joten hänen oli pakko ajatella myös viikoittaisia menojaankin. Mutta niiden autojen lukumäärä, jotka poikkesivat uudelle tielle, pysyi kuin pysyikin harmittavan pienenä. Mutta niiden lukumäärä kasvoi kumminkin. Kuten ihmiset olivat puhuneet Hamilton ja Kumppanin joulutavaroista, alkoivat he nytkin puhua tuon uuden ravintolan »omituisuuksista ja miellyttävistä erikoisuuksista». Tee oli hyvää, tortut ja jäätelö olivat herkullisia, kauniina päivänä oli näköala hurmaava ja lahjakaupan kauniit esineet oli asetettu näytteille houkuttelevasti. Joten, kun toukokuu meni ja kesäkuu alkoi, jolloin huvilat ja hotellit alkoivat täyttyä asukkaista, kasvoi tuon uuden ravintolan liike keskinkertaisesta hyväksi ja lopulta vallan suurenmoiseksi. Mary jakoi aikansa kaupan ja ravintolan kesken, ollen vuorotellen kummassakin ja koettaen pitää silmällä niitä molempia. Hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi halunnut tavata ihmisiä ja senvuoksi hän pysyttelikin vieraista ihmisistä niin kaukana kuin suinkin. Sellaisia entisiäkin tuttuja, jotka tulivat ravintolaan, näki hän vain harvoin. Jollei hänellä olisi ollut niin paljon hommaa, olisi hänestä varmaankin tuntunut hauskalta tarkastella ihmisluonteiden vastakkaisuuksia sen perusteella, miten nuo hänen entiset tuttavansa suhtautuivat nyt häneen. Kun esimerkiksi herra ja rouva Christopher Mullet ja heidän tyttärensä Irene, joka nyt oli päässyt koulusta ja lopettanut lukunsa niin täydellisesti, että hänen ulkonainen minänsä todellakin kimalteli, istuivat puiden siimeksessä juomassa teetä, sanoi rouva Mullet: »Ja tällainen on siis kaiken tuon ylvästelyn, keimailun, Euroopan matkan enkä tiedä minkä kaiken muun tulos. Täällä hän nyt hoitaa tällaista ruokalaa. Ruokalaa — ajatelkaahan nyt! Ellei tällaista voida sanoa taantumukseksi, niin ei mitään. Etkö sinäkin luule, Rena, että häntä hävettää?» Neiti Mullet ummisti väsyneet silmänsä ja huokaisi toivottomasti. »Voi, äiti», hän sanoi venytellen, hyvin toivottomasti, »etkö voi olla nimittämättä minua tuohon ulkomaalaiseen tapaan? Minuthan on ristitty Ireneksi, luullakseni. Koeta muistaa se.» »Aivan niin, Re — Irene, en unhota sitä enää. Ah, tuoltahan tuo Mary-'Gusta nyt tuleekin! Miten hän voi näyttäytyäkään täällä näiden kaupunkilaisten keskuudessa, kun hän ei ole muuta kuin palkattu apulainen, jonkunlainen tarjoilijatar, niin sanoakseni? En ole missään tapauksessa näkevinänikään häntä. Voin kyllä juoda hänen teetään ja syödä hänen kakkujaan, mutta — ei kiitoksia. Kuka tuo on, joka riensi hänen luokseen, suuteli häntä ja teki en tiedä mitä kaikkea? Siunatkoon! Heitä voitaisiin luulla sisaruksiksi, ellei tiedettäisi. Kuka hän on? Hän on mielestäni melko jokapäiväisen näköinen. Eikö sinustakin näytä siltä, Rena — Irene, tarkoitin?» Irene tuhautti nenäänsä. »Tuo», sanoi hän hyvin korostavasti, »on Barbara Howe. Hänen vanhempansa rakennuttavat tuota suurta huvilaa Ostervilleen, ja hänen isäänsä sanotaan miljoonanomistajaksi. Hänen vanhempansa eivät sallineet hänen tulla tuohon samaan kouluun, johon te minut lähetitte, koska se heidän mielestään ei ollut tarpeeksi hyvä tytölle. Niin jokapäiväinen hän on. Olin hänen seurassaan kerran, mutta hän ei tunne minua enää, koska hän on aivan hullaantunut tuohon Mary Lathropiin. Ah, tuolla särpää isä taasen tuota teetään! Taivaan nimessä, lähdetään kotiin.» Ja juuri silloin syleili Barbara ihastuneesti entistä koulutoveriaan ja huudahti: »Sinä teit sen! Tiesin sinun kykenevän siihen, kun vain ryhdyt toimeen. Sanoin, että siihen tarvitaan järkeä, yritteliäisyyttä tahi jotakin sellaista, ja olin varma, ettei sinulta niitä puutu. Tämä on suloisin tällainen paikka, mitä milloinkaan olen nähnyt, kultaseni, ja ellei jokainen täällä läheisyydessä asuva henkilö tule tänne ainakin kerran viikossa tuhlaamaan suunnattomia rahamääriä, en halua olla heidän kanssaan enää minkäänlaisessa tekemisessä. Muutan itseni kuljeksivaksi fonograafiksi, kultaseni, ja toistan toistamasta päästyänikin: 'Jos rakastatte minua, on teidän mentävä Etumaiselle tähystysasemalle'. Ja tietysti kaikki rakastavat minua, sillä minkäpä he sille voivat. Odota senvuoksi, mitä tapahtuu.» Kun tämän uuden ravintolan kehuminen tuli kysymykseen, oli hän enemmänkin kuin puheensa arvoinen. Elokuussa vilkastui liike niin kovasti, että Maryn oli pakko palkata kolme uutta tarjoilijatarta ja myyjätär lahjakaupan puolelle. Hän kulutti nyt suurimman osan ajastaan siellä luovuttaen kaupan Shadrachin, Simeonin ja muutaman uuden apulaisen haltuun, joka oli palkattu auttamaan kesäaikana. Kun huvikauden loppu alkoi lähestyä syyskuun alussa, näyttivät sekä ravintolan että Hamilton ja Kumppanin kirjat melkoista ylijäämää. Kaiken tämän tapahtuessa parani Zoethkin vähitellen ja tuli voimakkaammaksi. Heinäkuussa voi hän istua auringon paisteessa kuistissa. Elokuussa kykeni hän jo kiipeämään rattaille ja ajamaan kauppaan, jossa hän sitten istui kaiket päivät tiskin takana nojatuolissaan katsellen liikettä ja kuunnellen toverinsa pilapuheita — sillä Shadrach oli nyt aina hyvällä tuulella — ja sanoen silloin tällöin sanasen itsekin. Kauniina sunnuntaipäivänä vietiin hänet vaunuilla kirkkoon, jolloin kapteeni ja Mary seurasivat häntä. Hän oli kyllä kalpea, raihnainen ja laiha, mutta lääkäri sanoi heille, ettei ollut mitään syytä odottaa muuta kuin täydellistä parantumista. Kapteeni Shadrachista tuntui kumminkin siltä, että hänen toverillaan oli sittenkin jonkunlaisia huolia. Hän vaipui useinkin ajatuksiinsa ja oli silloin tällöin huolestunut ja ärtyisä. Kapteeni ei ollut milloinkaan kysynyt, hän ei ollut milloinkaan koettanutkaan kyselemällä saada selville, mikä noiden huolien, jos Zoethilla nyt sellaisia olikaan, syy oli. Hänelle oli sanottu tarpeeksi usein, ettei sairasta saa mitenkään kiihoittaa, joten hän ei aikonut panna mitään vaaralle altiiksi. Mutta Zoethin pitkäaikainen vaitiolo ja hänen kasvojensa ilme, kun hän istui tuolissaan syvissä mietteissään, hämmästyttivät ja huolestuttivat hänen toveriaan ja ystäväänsä. Hän huomasi tuon ilmeen joskus silloinkin kun Mary oli huoneessa. Kun Mary liikkui, seurasivat Zoethin silmät häntä, ja niissä oli silloin tuo ilme, jota kapteeni ei ymmärtänyt. Shadrach oli kertonut ystävälleen, että Mary oli antanut nuorelle Smithille rukkaset. Zoeth oli nimittäin tiedustellut Crawfordia heti, kun hän sai luvan ottaa osaa pitempään keskusteluun. Hän tuntui olevan kiintynyt ja innostunut asiaan. »Mutta, Shadrach», hän sanoi, »oletko varma siitä, että hän antoi Crawfordille rukkaset senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia? Oletko varma, että hän teki sen senvuoksi?» »Minkä muun vuoksi hän sitten olisi sen tehnyt?» kysyi kapteeni. »Hän sanoi minulle itse tehneensä sen senvuoksi. Olin tietysti hieman hämmästynyt, sillä olin luullut asian olevan melkein sovitun heidän kesken, mutta sitten selvisikin, etten tiennyt, mitä puhuin. Sellaista on kyllä tapahtunut ennenkin elämässäni, niin omituiselta kuin se mahtanee kuulostaakin», lisäsi hän kuivasti. Zoeth huokaisi. »Toivoisin —» hän sanoi hitaasti, »toivoisin, että saisin sen tietää.» »Mitä sinä haluaisit tietää?» »Mitäkö? Ah, en mitään. Jos olisin hieman vahvempi, koettaisin itse puhella Mary-'Gustan kanssa. Haluaisin, että hän kertoisi minulle koko asian.» »Tarkoitatko, ettet usko minua, vai mitä? Kas niin, kas niin, laivatoveri, kaikki on hyvin. Minä laskin vain leikkiä. Mutta sinun sijassasi en kumminkaan kysyisi Mary-'Gustalta sitä. Tietysti tiedän, että hän pitää Zoeth-enostaan paljon tahi enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa, ja olen varma, että hän kertoo hänelle kaikki, jos häneltä kysytään, mutta en kumminkaan usko —. Niin, jos olisin sinun sijassasi, en kysyisi.» »Niin, niin, Shadrach, luulen ymmärtäväni. Tarkoitat, että hänestä voi tuntua ikävältä kertoa, mitä hän sanoi tuolle nuorukaiselle, ja luulet, ettei hän halua palauttaa sitä muistiinsa.» »Aivan niin, Zoeth.» Nyt seurasi muutamia minuutteja kestävä hiljaisuus, sillä molemmat toverukset vaipuivat ajatuksiinsa. Sitten Zoeth sanoi: »Shadrach, minä — minä —» Hän ei lopettanut lausettaan. Kapteeni uskalsi muistuttaa häntä siitä. »Niin, Zoeth, mitä aioitkaan sanoa?» hän kysyi. »En mitään. En voi sanoa sitä sinulle nyt. Mutta vähitellen, jos Herra suo minulle voimia jälleen, kerron. — Mutta viis siitä nyt. Älä viitsi kysellä minulta.» Shadrach ei senvuoksi kysellytkään, mutta hän hämmästyi kumminkin ja tuli hieman levottomaksi. Mitä hänen toverillaan olikaan kerrottavaa, kun tuo kertominen tuntui niin vaikealta? XXVIII. Ja vasta eräänä päivänä syyskuun puolivälissä sai kapteeni Shadrach kuulla ystävänsä salaisuuden. Hän, Zoeth ja Mary olivat kaupassa kolmisin. Liike oli vieläkin melko vilkasta, mutta suurimmat kiireet olivat jo ohi. Kesähuvilat alkoivat tyhjentyä ja useimmat hotellit oli jo suljettu. Marykin oli ottanut teeravintolansa kyltin alas jo viime viikolla. Sen tehtävä oli päättynyt sille vuodelle. Tulos oli ollutkin suurenmoinen. Mary oli pahoillaan, että tuo vilkas liikekausi oli loppunut. Hän oli kyllä melko väsynyt, sillä hän ei ollut suonut itselleen ollenkaan lepoa eikä vapaapäiviä, vaan tehnyt kaikkensa voidakseen olla ajattelematta muuta kuin Hamilton ja Kumppania ja teeravintolaa koskevia asioita. Nämä olivat onneksi antaneet hänelle tarpeeksi ajattelemista, ja hän karkoittikin muut ajatukset päättäväisesti mielestään. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä minkäänlaisia suunnitelmia ravintolaansa varten, ja kiitos Sim Crockerin ja sen pätevän tavan, jolla Sim oli ruvennut pitämään huolta kaupasta, ei hänen enää tarvinnut välttämättä oleskella siellä aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan. Hänen Zoeth-enonsa oli myöskin jo melkein terve, joten Maryn ei enää tarvinnut raskauttaa mieltään huolehtimalla hänenkään terveydestään. Hän oli nyt vaarassa joutua pakostakin ajattelemaan itseään eikä hän sitä saanut tehdä, sen hän tiesi. Jos hän alkaisi ajatella itseään, ajattelisi hän varmaankin silloin tuota toistakin ja kaikkia muitakin toteutumattomia mahdollisuuksia. Ja miten hyödytöntä ja toivotonta ajattelemista sellainen olisikaan! Ei, ei! Hänen täytyi keksiä jotakin muuta ajattelemista. Senvuoksi hän suunnittelikin kaupan julkipuolen korjaamista ja suurentamista. Hän aikoi suurennuttaa ikkunat ja korjauttaa sillan. Hän keskusteli juuri suunnitelmastaan Shadrachin ja Zoethin kanssa, kun John Keith tuli kauppaan. Keithit aikoivat poistua South Harnissista melko varhain tänä syksynä, ja perheen päämies oli nyt tullut sanomaan jäähyväisiä. Herra Keith piti Marystä yhtä paljon kuin ennenkin ja kunnioitti hänen enojaan tähän aikaan peittelemättä. Enot suhtautuivat häneen samalla tavalla. Keskustelu alkoi samaan tapaan kuin useimmat keskustelut tässä maailmassa, nimittäin kohdistuen aluksi ilmaan, millainen se oli ollut, millainen se nyt oli ja millaiseksi sen otaksuttiin muuttuvan, siirtyi sitten teeravintolaan ja sen saavuttamaan kannatukseen ja lopuksi vieraan viimeiseen New Yorkin matkaan, jolta hän juuri äsken oli palannut. Päivä oli melkein puolessa eivätkä heidän keskusteluaan keskeyttäneetkään kuin muutamat ostajat, joista herra Crocker piti kyllä huolta. »No, kuuluuko sieltä mitään kummempaa?» kysyi kapteeni Shadrach, udellen tuon suurkaupungin uutisia aivan samoin kuin hän olisi tiedustellut Harnissin tapahtumia. »Tapasitteko ketään tuttua, vai mitä?» Keith hymyili. »Kyllä», hän sanoi. »Kohtasin kaikki ne henkilöt, joita olin matkustanutkin tapaamaan. Olin siellä liikeasioissa. En tavannut ketään odottamatta, jos sitä tarkoitatte.» Kapteeni nyökäytti päätään. »Ette varmaankaan käynyt South-Streetilläkään, vai mitä?» hän kysyi. »No, sen arvasinkin. Jos olisitte käynyt, olisitte tavannut montakin. Aina kun olin lähdössä merille, en milloinkaan elämässäni risteillyt tuolla kadulla tapaamatta jotakin henkilöä, jota en osannut odottaakaan. Luullakseni on South-Street maailman suurin sellainen paikka, jossa aina tapaa tuttuja. Useat merimiehet ovat sanoneet minulle samaa.» Kun Keith kuuli tämän viisauden palasen, hymyili hän yhä sydämellisemmästi. Sitten hän sanoi: »Puheenne johdosta muistankin nyt, kapteeni, että sittenkin tapasin erään tutun odottamatta. Kohtasin hänet Bostonissa enkä New Yorkissa, ja se tapahtui eilen. Tekin tunnette hänet luullakseni ja Mary tuossa, niin hän tunsi tuon henkilön ennen hyvin hyvästi. Tarkoitan nuorta Crawford Smithiä, tuota Samin ystävää. Hän oli täällä South Harnississa luonamme muutamana kesänä.» Shadrach oli ainoa noista kolmesta kuulijasta, joka sanoi jotakin tuon uutisen johdosta. Ei hänkään puhunut vähään aikaan mitään, vaan katsoi Maryyn pelokkaasti, ennenkuin hän teki sen. Mary ei sanonut kumminkaan mitään eikä Zoethkaan, joka nojautui taaksepäin tuolissaan ja jonka kasvot olivat tiskin kulman takana, sanonut sanaakaan. »Vai niin!» huudahti hän. »Vai kohtasitte te hänet! Bostonissako? Miten omituista! Luulin hänen oleskelevan jossakin tuolla Lännessä.» »Niin minäkin. Viimeksi kun kuulin puhuttavan hänestä, oli hän lopettanut opintonsa täällä Idässä — hän lueskeli lääketiedettä, kuten ehkä tiedättekin — ja matkustanut kotiinsa Nevadaan. Hänen isänsä, joka oli sairas, oli pyytänyt häntä tekemään sen. Hän on kirjoittanutkin Samille pari kertaa tuolta kaukaa. Senvuoksi hämmästyinkin melkoisesti nähdessäni hänet Bostonissa nyt. Tapasin hänet asemalla ja me juttelimme muutamia minuutteja. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli kuollut.» Tiskin takaa, jossa Zoeth istui, kuului omituisia äännähdyksiä kuin jonkunlaista huohottamista. Shadrach kumartui nopeasti katsomaan. »Mikä sinua vaivaa, Zoeth?» hän kysyi. Mutta ennenkuin Zoeth ennätti vastata, sanoi Mary: »Kuollutko?» hän huudahti. »Herra Keith, sanoitteko Crawfordin isän kuolleen?» Hänen äänensä oli niin omituinen, ettei herra Keithkään voinut olla sitä huomaamatta. Hän katsoi Maryyn ja näytti haluavan kysyä jotakin, mutta vastasi sitten Maryn kysymykseen. »Sanoin. Hän on kuollut. Hänen poikansa kertoi minulle hänen sairastaneen jonkun aikaa ja kuolleen noin pari viikkoa sitten. Crawford ei kertonut kumminkaan minulle mitään erikoiskohtia eikä ilmoittanut sitäkään, miksi hän oli tullut tänne Itään. Hän ei näyttänyt todellakaan olevan halukas puhumaan, vaan käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessä. Tietysti sanoin hänelle olevani pahoillani, jolloin hän kiitti minua ja kysyi, miten vaimoni, Edna ja Sam voivat. Sitten piti minun kiiruhtaa junaani. Ah, aiotteko lähteä jonnekin, Mary? No, silloin on minun sanottava jäähyväiset tulevaan kesään asti, sillä me matkustamme huomenaamulla.» Mary selitti melko hätäillen, että hänen piti keskustella Simeonin kanssa muutamia minuutteja. Hän sanoi jäähyväiset, puristi herra Keithin kättä ja kiiruhti ulos. Keith katsoi hänen jälkeensä. »Toivoakseni en tehnyt mitään tyhmyyttä», hän sanoi, »puhuessani nuoresta Smithistä. Hän ja Crawford olivat yhteen aikaan hyvin hyviä ystäviä, vai kuinka? Ymmärsin sen niin Samin huomautuksista. Teinköhän nyt jonkun tyhmyyden mainitsemalla tuon pojan nimen, vai mitä luulette? Toivon kumminkin päinvastaista.» Kun Zoeth ei sanonut mitään, kiiruhti Shadrach tyynnyttämään häntä. »Ei, ei», hän sanoi. »Tässä yhteen aikaan luulimme mekin siinä olevan jotakin. Emme kumminkaan tienneet mitään varmasti, mutta otaksuimme kumminkin, että he olivat toisilleen enemmänkin kuin ystäviä. Mutta nyt näyttää kumminkin siltä kuin kaikki olisi lopussa. He eivät luullakseni enää kirjoitakaan toisilleen. Otaksun, että Mary-'Gusta on väsynyt häneen», hän selitti. »Hän on kyllä hyvin kiltti nuorukainen, mutta ehkä hän ei ole tarpeeksi hyvä Marylle. Ja mitä siihen tulee», lisäsi hän vakaumuksella ja korostavasti, »en ole milloinkaan nähnytkään sellaista.» Keith näytti huojentuneelta. »Olen iloinen, etten erehtynyt», hän sanoi. »Hän näytti niin säpsähtävän, kun sanoin miehen kuolleen, ja hän käyttäytyikin niin omituisesti. Ettekö huomannut sitä itsekin, kapteeni?» Shadrach nyökäytti päätään. »Huomasin, että hän oli jollakin tavoin hämmentynyt», hän sanoi, »mutta mielestäni se ei ole ollenkaan ihmeellistä, kun muistamme, että Crawford ja hän ovat olleet niin hyviä ystäviä. Luullakseni Mary on kuullut hänen puhuvan paljonkin isästään.» »Ehkäpä. Epäilemättä asia onkin niin. Pelkään hänen työskentelevän ihan kovasti ja huolehtivan liiaksi näiden kaikkien yritystensä vuoksi. Hän onnistuu ihmeellisesti niissä, mutta en pidä siitä, että hän menettää poskiensa ruusut. Ne ovat liian kauniit menetettäviksi. Pitäkää häntä silmällä, kapteeni, älkääkä antako hänen väsyttää itseään.» Hän sanoikin sitten hetken kuluttua jäähyväiset. Kapteeni Shadrach saatteli hänet ovelle. Zoeth pysyi paikoillaan nousematta edes silloin kun hän puristi poistuvan ystävänsä kättä. Mutta kun kapteeni kääntyi, huomasi hän toverinsa seisovan tiskin päässä puristaen sen laitaa toisella kädellään ja viittailevan toisella. Shadrach katsahti häneen ja harppusi sitten hänen luokseen parilla askeleella. »Herra siunatkoon, Zoeth, mikä sinua vaivaa?» huudahti hän. Zoeth viittasi häntä vaikenemaan. »Ssh, ssh», hän pyysi kuiskaten. »Älä huuda niin kovasti, että Mary kuulee. Shadrach, minä —» »Mitä sitten?» keskeytti hänen ystävänsä. »Mikä sinua vaivaa, Zoeth? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?» »Ei, ei. Olen aivan täydessä kunnossa, Shadrach. Säikähdin ja hämmästyin vain hieman äsken, siinä kaikki. En ole vielä oikein voimissani, ja tuo uutinen järkytti minua. Mutta, Shadrach, haluan keskustella kanssasi. Haluan kertoa sinulle jotakin heti, sillä en voi salata sitä enää pitempää aikaa. Emmekö voi lähteä kotiin — huoneeseeni tahi jonnekin, missä voimme jutella? Haluatko, Shadrach?» »Kas niin, kas niin, laivatoveri, älä nyt hermostu. Kotiinko? Tietysti voimme lähteä sinne. Hei, Sim, kuulehan?» huusi hän herra Crockerille, joka oli varastohuoneessa. »Sinä ja Mary saatte hoitaa kauppaa vähän aikaa. Zoeth ja minä lähdemme kotiin päivälliselle.» Simeon vastasi, ettei Mary ollut siellä. »Hän poistui takaovesta ja lähti luullakseni kotiinsa. Mutta menkää te vain, kapteeni Shad», hän lisäsi, »sillä voinhan minä hoitaa tämän kaupan yksinänikin.» Tultuaan kotiin ja herra Hamiltonin huoneeseen veti kapteeni esille kaikkein mukavimman nojatuolin, pakotti ystävänsä istuutumaan siihen sekä sulki ja lukitsi oven. Sitten hän istuutui vuoteen reunalle ja sanoi: »Kas niin! Nyt me olemme valmiit ja kaikki on mallikelpoisessa järjestyksessä. Kukaan ei voi tulla laivaan häiritsemään meitä. Anna siis vain kuulua, Zoeth. Mitä sinulla olikaan kerrottavaa?» Zoeth työnsi vapisevan kätensä povitaskuunsa, otti sieltä esille vanhanaikaisen lompakon ja etsi lompakosta käsiinsä hyvin rypistyneen kirjekuoren. »Shadrach», hän sanoi, »en ymmärrä ollenkaan, miten aloittaisin. Tuntuu niin omituiselta ajatella, että sinulla ja minulla, jotka olemme olleet niin läheisessä suhteessa toisiimme kaikkien näiden vuosien kuluessa, on jotakin salattavaa toisiltamme. Minusta tuntuu sellainen tyhmältä. Ja tyhmää se onkin. Olen ollut houkka, kun olen salannut sen sinulta.» Kapteeni nauroi. »Et voisi olla tyhmä, vaikka rupeaisit vanhan Harryn oppilaaksi kymmeneksi vuodeksi, Zoeth», hän sanoi. »Et tiedä, miten voisit sellaiseksi tulla eikä pirukaan voi sinua opettaa. Älä nyt tuhlaa aikaa sanomalla minulle, että puhun kevytmielisesti pyhistä asioista», hän lisäsi. »Eikä tuo vanha paholainen olekaan luullakseni mikään pyhä ja sitäpaitsi haluan nyt kuulla tuon salaisuuden. Mikä se on?» Zoeth pudisti päätään. »Olen ollut tyhmä kumminkin», hän sanoi, »mutta luullakseni olen saanut rangaistukseni. Minulla ei ole ollut mitään todellista syytä, miksi en olisi voinut puhua siitä jo ennenkin, mutta se oli minulle kumminkin jollakin tavoin vastenmielistä. En voinut. Mutta nyt aion kertoa sen sinulle, Shadrach.» Hän näytti tuota rypistynyttä kirjekuorta. »Muistat kai, milloin sairastuin?» hän sanoi. »Muistat kai, että luhistuin yhteen kasaan keittiön lattialle? No niin, etkö milloinkaan ihmetellyt, mikä minut siihen nyykisti? Kerron sen nyt sinulle. Sen teki muudan kirje, jonka sain sen päivän aamupostissa. Tässä on tuo kirje. Onnistuin pistämään sen liivini povitaskuun silloin kun Isaiah riensi hakemaan teitä ja jätti minut makaamaan siihen. En halunnut, että hän olisi huomannut sen. Enkä halunnut silloin, että muutkaan olisivat sen nähneet. Nyt haluan kumminkin, että luet tämän, Shadrach. Mutta ennenkuin teet sen, salli minun varoittaa sinua. Sinun on rukoiltava Kaikkivaltiaalta voimaa siihen. Tulet hämmästymään, Shadrach, hämmästymään ja säikähtämään. Tässä se on. Lue se nyt.» Hän ojensi kuoren toverilleen. Shadrach otti sen ihmetellen ja katsoi osoitetta. »Tätä käsialaa en ainakaan tunne», hän sanoi. »Tunsit sen kerran maailmassa hyvinkin hyvin.» »Tunsinko? Se on leimattu Carson Cityssä, Nevadassa. Siis tuolla samassa paikassa, jossa Crawford Smithkin asuu, vai mitä? Mitä maailmassa tämä on?» Hän aukaisi kuoren ja otti sieltä esille monta tiheäänkirjoitettua paperiarkkia. Hän alkoi lukea ja kun hän luki, hänen kasvojensa ilme muuttui uteliaasta ihmetteleväksi, hämmästyneeksi, vihaiseksi ja lopulta noiden kaikkien sekoitukseksi. Viimeinen arkki putosi hänen hyppysistään lattialle, kun hän katsoi Zoethiin hyvin kalpein kasvoin. »Hyvä Jumala!» hän sanoi vakavasti. Kului puoli tuntia ja he keskustelivat vieläkin. Shadrach ei ollut vieläkään kokonaan tointunut hämmästyksestään, mutta voi jo kumminkin ajatella ja puhua johdonmukaisemmasti, vaikka hän ihmettelikin vielä tuota kaikkea suuresti. »Tuntuu aivan siltä kuin tässä olisi toiminut Jumalan sormi», hän sanoi. »Niin tässä onkin», myönsi Zoeth varmalla vakaumuksella. »Katsohan, miten Herra on täyttänyt lupauksensa. Tuo vääryys menestyi jonkun aikaa, mutta Jumalan rangaistus kohtasi kumminkin häntä lopulta. Etkö voi nähdä jokaisesta rivistä, miten suuressa tuskassa tuo mies-raukka eli?» »Mies-raukka! Herra Jumala taivaassa! Zoeth Hamilton, et suinkaan sääli häntä, vai mitä? Oletko pahoillasi hänen vuokseen?» Zoeth nyökäytti päätään. »En ollut alussa», hän sanoi. »Aluksi se, kun se iski niskaani kuin salama kirkkaalta taivaalta, vei kaikki voimani. Kun lääkäri tuli, sanoi hän luulevansa, että olin säikähtänyt jotakin. Niin säikähdinkin, ja tuo kirje oli syynä siihen. Mutta myöhemmin, kun aloin parantua ja voin ajatella jälleen saatuani tilaisuuden lukea tuon kirjeen uudestaan, rupesin — no niin, en voi antaa hänelle anteeksi tuota hänen tekoaan luullakseni milloinkaan.» »Sitähän minäkin. Piru hänet vieköön!» »Hsh, Shadrach, hän on kuollut.» »Niin onkin. Unhotin sen. Silloin hän on saanut tuomionsa, luullakseni, minun tarvitsematta sitä enää vaatia.» »Hän oli jo tuomittu täällä maailmassa, Shadrach. Koko hänen elämänsä — ainakin sen loppupuoli — on ollut varmaankin yhtä ainoata tuskaa. Hänen on täytynyt jumaloida tuota poikaansa. Hän sanoo niin tuossa kirjeessään, mutta se olisi selvinnyt muutenkin tuon kirjeen jokaisesta kohdasta hänen sanomattakaan sitä. Voit kuvitella, miltä hänestä tuntui, kun tuo kasvoi ja he rupesivat rakastamaan toisiansa yhä enemmän ja kun hänen täytyi joka minuutti pelätä ja vapista, että tuo poika tavalla tahi toisella saa kuulla, että tuo isä, jota hän rakastaa ja kunnioittaa, onkin varas ja jotakin vielä pahempaa. Minä ainakin luulen voivani sen kuvitella. Ja silloin yht'äkkiä tulee tuo poika hänen luokseen ja kertoo haluavansa mennä naimisiin —. Ah, Jumalani! Shadrach, ajattelehan nyt sitä, että hän halusi mennä naimisiin holhokkimme — Marcelluksen tytärpuolen kanssa. Tuo ilmoitus teki kai hänet aivan hulluksi. Ja sitten he riitautuvat, ja tuo poika, tuo ainoa, jonka vuoksi hän on elänyt, poistuu kotoaan ja eroaa hänestä. Ja hän tietää tuon pojan matkustavan tänne — tänne meidän luoksemme, ja aavistaa, että poika jolloinkin saa varmasti kuulla koko asian. En ihmettele ollenkaan, että hän kirjoitti tuon kirjeen, enkä —» Kapteeni keskeytti. »Mutta miksi hän kirjoitti juuri sinulle?» hän sanoi. »Hän kirjoittaa sinulle ja pyytää, ettet antaisi Mary-'Gustan mennä naimisiin hänen poikansa kanssa; ja minkä vuoksi? Suojellakseenko tuota poikaa joltakin pahalta? Ei! Hän tiesi nimittäin, että Mary-'Gusta onkin sellainen kuin hän on, paras ja hienoin tyttö maailmassa. Hän rukoili vain itsensä vuoksi, ettei hänen poikansa saisi tietää, millainen hän todellisuudessa on, siinä kaikki. Ei, Zoeth, en voi juuri sääliäkään häntä. Hän on nyt kuollut, ja se on hyvä asia jo sekin. Siinä ei ole muuta ihmeellistä kuin se, että hän on ollut hengissä koko tämän ajan meidän tietämättämme. Ja kun ajatellaan — mutta olkoon nyt. Ihmeellistä se kumminkin on.» Molemmat vaikenivat hetkiseksi, mutta sitten sanoi Zoeth: »Mikä minua kumminkin on kaikkein enimmän huolettanut tässä asiassa, Shadrach, on Mary-'Gusta itse. Millaiset hänen tunteensa todellisuudessa mahtanevat ollakaan Crawfordia kohtaan? Kerroit minulle, että Mary on antanut hänelle rukkaset, mutta oletko varma, että hän teki sen senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen mennä naimisiin hänen kanssaan? Oletko varma, etteivät siihen olleet muut syyt vaikuttamassa?» »Hän sanoi minulle ainakin niin. Millaisia muita syitä siinä olisi voinut olla?» »Niin, niin, Shadrach, minusta tuntuu, että tuo johtuu vain asianhaaroista. Tiedät, että Mary-'Gusta on viimeinen ihminen maailmassa, joka ajattelee itseään. Jos hän pitää hiemankaan Crawfordista tahi jos hän rakastaa häntä, ei hän salli, että Crawford joutuu kärsimään hänen vuokseen, vai mitä? Mary tiesi ehkä, että Crawford kunnioittaa ja rakastaa isäänsä, ja aavisti, että isän hyvä nimi merkitsee paljon pojallekin. Sitten siinä olimme vielä mekin, sinä ja minä, Shadrach. Hän ei halua tuottaa kärsimyksiä meillekään, jos hän vain voi sen estää. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?» »Hm!» mumisi kapteeni ajatellen ääneen. »Luullakseni ymmärrän, Zoeth. Tarkoitat, että jos Mary-'Gusta on saanut selville kaikki Ed Farmeria koskevat seikat, kuka hän on ja mitä kaikkea hän on tehnyt, ja jos hän on kuullut, että Crawford Smithin isä on Ed Farmer, jota hän ei luule Crawfordin eikä meidänkään tietävän — tarkoitat, että koska hän on Mary-'Gusta, uhraa hän, mieluummin kuin tuottaa surua Crawfordille ja meille, omat tunteensa teeskentelemällä, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi, ja toimimalla, että Crawford matkustaa tiehensä. Hän luuli siten voivansa suojella sekä häntä että meitä. Otaksun, että tarkoitat juuri sitä.» »Aivan niin, Shadrach.» »Hm! Siinä on kumminkin muudan seikka, miksi se tuntuu melkein mahdottomalta. Miten maailmassa olisi hän saanut selville, että sellaista henkilöä kuin Ed Farmeria on ollut olemassakaan?» »Useat South Harnissin asukkaat ovat voineet kertoa sen hänelle, jos he vain ovat halunneet.» »Ehkä niinkin, mutta he eivät ole kumminkaan voineet kertoa hänelle, että Carson Cityssä asuva Edwin Smith on sama kuin Edgar Farmer. Eivät mitenkään! Sitä ei ole tiennyt kukaan muu kuin Ed Farmer itse. Kuinka olisi Mary-'Gusta saanut sen tietää?» »En tiedä, Shadrach, ellei —. Hän on hirveän viisas, kuten tiedät, ja jokin on ehkä voinut viedä hänet jäljille, joita hän sitten on seurannut loppuun. Tiedän sen tuntuvan mahdottomalta, mutta, Shadrach, jos hän vain rakastaa Crawfordia ja Crawford rakastaa häntä, haluan, että he saavat toisensa. Niin juuri! Heidän on pakko!» Shadrach tuijotti häneen. »Zoeth Hamilton», hän huudahti, »tiedätkö, mitä puhut? Haluatko, että holhokkimme menee naimisiin sen miehen pojan kanssa, joka —» »Tiedän, mitä hän teki, Shadrach, sinun ei tarvitse kertoa sitä minulle ollenkaan. Mutta on hän nyt kuollut, ja hänen poikansa on hyvä nuorukainen, jota sekä sinä että minä rakastamme. Ja, Shadrach, olen miettinyt tätä asiaa melkoisesti saatuani tuon kirjeen ja sittenkuin paranin tarpeeksi voidakseni ajatella, ja minä olen päättänyt näin: Tuo konnantyö on jo aiheuttanut tarpeeksi surua ja huolta meille kaikille, mutta siitä pitää kerrankin tulla loppu. Se, joka tuhosi kaikkien meidän elämän kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella näiden kahden elämää, jos vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi. Ja sinä ja minäkin tulemme onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.» Hän keskeytti ja lisäsi sitten: »Haluan senvuoksi, Shadrach, saada jotenkin selville, antoiko Mary hänelle senvuoksi rukkaset, ettei hän rakasta häntä tarpeeksi, vai tapahtuiko se jonkun muun syyn vuoksi.» Shadrach nousi tuolistaan ja laski kätensä ystävänsä olkapäälle. Hän rykäisi pari kolme kertaa, ennenkuin hän puhui, mutta hänen äänensä värähteli kumminkin, kun hän sanoi: »Zoeth, olet parempi mies kuin minä milloinkaan tulen olemaan. Kuunnellessani sinua rupeaa minua hävettämään.» Kumpainenkin jätti päivällisen melkein koskemattomaksi, vaikka Isaiah olikin valmistanut karpalopiirakan syksyn ensimmäisestä karpalosadosta. Hän oli kirjaimellisesti hyvin pettynyt, kun hänen isäntänsä eivät sitä maistaneetkaan. »Ei hyödytä ollenkaan, että raadan itseni melkein kuoliaaksi valmistaessani kaikenlaisia herkkuja tälle miehistölle», murisi hän. »Seisoin tuon hellan vieressä tänään niin kauan, että kuumenin niin hirmuisesti, että aivan höyrysin, kun joku raitis henkäys sattui minuun. En kumminkaan voi tyydyttää teitä.» »Kyllä sinä voit», huomautti kapteeni Shadrach noustessaan pöydästä. »Voit tyydyttää meidät liian pian, siinä se juuri onkin syy. Olimme kylläisiä, ennenkuin ehdimme tuohon piirakkaan.» »Hm! Haluaisin sen kumminkin tietää. Mary-'Gusta oli kylläinen jo paljon ennen sitä. Hän ei syönyt juuri mitään, vaan sanoi, ettei hänellä ole nälkä. Kyllä tämä sentään on masentavaa! Mitä maailmassa te oikeastaan teettekään kokilla? Jos ruokahalunne on muuttunut samanlaiseksi kuin kanarialintujen, niin miksi ette syö siemeniä, kuten ne? Enkä luullakseni ole milloinkaan valmistanut parempaa piirakkaa kuin tuo on.» »Missä Mary-'Gusta nyt on?» kysyi Zoeth. »En tiedä. Hän meni huoneeseensa. Hän on ehkä siellä vieläkin tahi sitten hän on tullut alas ja mennyt jonnekin jälleen. En ole kumminkaan huomannut hänen poistumistaan.» Shadrach katsoi ikkunasta pihalle. Aamu oli ollut pimeä ja sumuinen, ja nyt näytti rupeavan satamaankin. Tuuli humisi poppelien latvoissa ja tyrskyjen kohina rannalta kuului niin selvästi, että kapteeni tiesi varmasti luodemyrskyn olevan tulossa. »Roskailma», huomautti kapteeni. »Ja se muuttuu vieläkin huonommaksi ennen iltaa. Sinun on parasta jäädä tänne tyyneen satamaan täksi iltapäiväksi, Zoeth. Simmie, poika, Mary-'Gusta ja minä hoidamme kyllä kaupan. Niin, niin, sinä jäät kauniisti tänne pysyväksesi kuivana. Toivoakseni Mary-'Gusta otti sateenvarjon mukaansa.» »En tiedä, onko hän mennytkään», sanoi Isaiah. »Hän voi olla huoneessaan vieläkin. Sinne hän ainakin meni.» Huudettuaan turhaan portaiden juurelta monta kertaa: »Mary-'Gusta!» meni kapteeni varmuuden vuoksi katsomaan. Maryn huoneen ovi oli kiinni, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta koputuksiinsa, avasi hän sen ja meni huoneeseen. Mary ei ollut siellä, vaikka olikin selvää, että hän oli ollut siellä aivan äsken. Hän oli selvästi kirjoittanut jonkun kirjeen, koska hänen kirjoitusvehkeensä olivat levällään pöydällä. Laatikko, jossa hän niitä säilytti, oli myöskin jäänyt auki, mikä oli tavatonta huolimattomuutta hänen puoleltaan, sillä yleisesti puhuen, kuten hänen enonsa Shad sanoi: »Maryn huoneessa ei ole mikään milloinkaan poissa paikoiltaan lukuunottamatta muutamia paikkoja, joihin puuseppä on syyllinen eikä hän.» Kapteeni meni lähemmäksi sulkeakseen laatikon. Kun hän teki sen, kiintyi hänen huomionsa muutamaan valokuvaan, joka oli ylimmäisenä muutamassa rasiassa, jossa oli muitakin valokuvia. Hän otti kuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Kuva oli tuo Edwin Smithistä otettu silloin kun hän oli näyttänyt olevan parantumaisillaan taudistaan, tuo sama, jossa hän oli ilman partaa. Kun Shadrach katseli valokuvaa, avautuivat hänen silmänsä suuriksi. Hän huudahti, meni ylävälikön ovelle ja huusi: »Zoeth!» Sitten hän palasi pöydän luo ja otti laatikosta toisenkin kuvan, joka oli nyt ylimmäisenä rasiassa. Se oli tuo vanha kellastunut kuva Hall ja Kumppanin osakkaista. Isaiah tuli kompastellen portaita ylös. »Voinko auttaa teitä jotenkin, kapteeni Shad?» hän kysyi. »Zoeth meni sulkemaan tallin ovea. Hän luuli sateen voivan vahingoittaa sitä. Sanoin hänelle, että minäkin kyllä menen sen sulkemaan, mutta — Herra siunatkoon!» Kapteeni ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Tultuaan huoneeseen oli Isaiah lähestynyt isäntäänsä selän takaa ja huomasi nyt Shadrachin olan yli nuo molemmat valokuvat. »Herra siunatkoon!» huudahti hämmästynyt Isaiah. Shadrach kääntyi katsomaan häneen. »No, mikä sinulle nyt tuli?» hän kysyi. »Miksi noin tuijotat?» »Katselen noita valokuvia», huohotti Isaiah. »No, mikä niissä on vikana? Tiedätkö, mistä Mary-'Gusta on ne saanut? Oletko —. Kuulehan nyt, mihin sinä nyt olet menossa?» »En mihinkään. Menen vain alakertaan. Minun pitää pestä astiat. Antakaa minun mennä, kapteeni Shad. Sanon teille, että minun pitää mennä juuri tässä silmänräpäyksessä.» Mutta kapteeni Shad ei päästänyt häntä. Hän tarttui sen sijaan lujasti pelästynyttä kokkiansa ja stuuarttiansa kaulukseen ja väänsi tämän pään lopulta sellaiseen asentoon, että hän voi katsoa häntä silmiin. Se oli kyllä vaikeaa, sillä Isaiah ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä katsellaan sillä tavalla. »Hm!» murahti kapteeni hetkisen kuluttua. »Hm! Luullakseni olen saanut kerrankin oikean otuksen satimeen. Istuudu tuolle tuolille, Isaiah Chase, sillä haluan puhutella sinua.» XXIX. Luodemyrsky oli kuin olikin tulossa. Nyt satoi jo kovasti ja tuuli kiihtyi kiihtymistään. Puuskat puhalsivat tuon pienen kukkulan yli, teeravintolan ikkunankehykset rämisivät ja vanhanaikuisten luukkujen saranat vinkuivat. Piha, joka oli ollut niin puoleensavetävä, oli menettänyt koristuksensa. Pöydät oli kannettu sisään, lyhdyt oli otettu alas ja tuo ihmeellinen kyltti, joka oli tuon monipuolisen herra Bernisin ylpeys, oli huolellisesti kannettu ullakolle. Kokki, tarjoilijattaret ja myyjätär olivat poistuneet. Teeravintola ja lahjakauppa oli purjehtinut talvisatamaan maatakseen siellä talviunta seuraavaan kevääseen saakka. Huoneet oli huolellisesti lakaistu ja puhdistettu ja parhaimmat huonekalut ja taulut oli peitetty harsolla. Muutamia pieniä kapineita oli kumminkin vielä lahjakaupan hyllyillä, koska Mary oli käskenyt apulaistensa jättää ne sinne, jotta hän itse voisi ne tarkastaa, ennenkuin panee ne säilyyn. Muutamat hänen valitsemansa tavarat olivat menneet hyvin kaupaksi ja hänen oli ollut pakko tilata uusia monta kertaa, mutta muutamat, joita ostaessaan hän oli ollut hyvin luottavainen, eivät olleet menneet ollenkaan kaupaksi. Hän luetteloi molemmat, sekä hyvästi että huonosti kaupaksi menevät, tulevan valintansa ohjeeksi. Hän kirjoitti tuota luetteloa nyt parhaillaan. Ollen yksinään huoneessa, joka entiseen aikaan oli ollut tuon pienen talon parhain, istuutui hän pöydän ääreen kynä kädessään ja muistikirjat ja paperit edessään. Ei ollut olemassa mitään erikoissyytä, miksi tuo luetteloiminen olisi pitänyt tehdä tänään. Hän olisi voinut tehdä sen minä päivänä hyvänsä ennen ilmojen kylmenemistä, jolloin olisi mahdotonta työskennellä lämmittämättömissä huoneissa. Sinä aamuna ei hän ollut aavistanutkaan, että hän ryhtyisi siihen iltapäivällä. Hän rupesi tekemään sitä nyt senvuoksi, että hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään johonkin voidakseen kiinnittää ajatuksensa johonkin ja saadakseen olla yksinään. Teeravintolassa voi hän tehdä molemmat — yhdistää työn eristäytymiseen. Kun herra Keith oli kertonut kaupassa sinä aamuna tuon uutisen Edwin Smithin eli Edgar Farmerin kuolemasta, oli se järkyttänyt häntä kovasti. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta, sillä kun hän viimeksi oli kuullut hänestä, oli hän lääkärin lausunnon mukaan ollut melkein terve. Mary oli ajatellut häntä melko usein viimeisten vuosien kuluessa tahi paremminkin niin, että hän oli ajatellut Crawfordin oloa isänsä luona ja isän iloa, kun poika oli palannut hänen luokseen, ja huojennusta, kun ei hänen omaa häpeällistä menneisyyttään tarvittu paljastaa. Ja Mary oli otaksunut Crawfordin unhottaneen onnettoman rakkautensa isänsä seurassa. Hän käsitti täydellisesti, että Edgar Farmer oli ollut suuri roisto, kuten Isaiah oli sanonutkin, mutta hän tiesi yhtä varmasti senkin, että Edwin Smith varmaankin oli ollut lempein kaikista rakastavaisista isistä. Ja vaikka Crawford olikin ollut halukas eroamaan hänestä hänen vuokseen, oli hän kumminkin rakastanut häntä sydämestään. Ja nyt hän oli kuollut ja Crawford oli jäänyt yksikseen. Mary tunsi olevansa jollakin tavoin syyllinen hänen kuolemaansa. Varmaa tietysti oli, että edellisen vuoden peloittava mielenliikutus ja jännitys olivat kiiruhtaneet sitä. Mary ajatteli Crawfordia ja hänen uutta suruaan, mutta nuo ajatukset ja hänen oma vastuunalaisuutensa olivat melkein enemmän kuin hän jaksoi kantaa. Hän tunsi, että hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, jotta Crawford saisi tietää, että hän oli kuullut tapahtuman ja ajattelee häntä. Poistuttuaan kaupasta oli hän senvuoksi kiiruhtanut kotiin ja sitten takaportaita pitkin omaan huoneeseensa. Siellä hän oli kirjoittanut muutamia rivejä, pienen kirjelippusen vain, mutta senkin kyhääminen oli ollut hyvin vaikeata. Hän olisi halunnut sanoa niin paljon, mutta ei uskaltanut. Kirjoitettuaan sen hän muistikin, että Crawford oli Bostonissa, ja totesi, ettei hän tiennyt Crawfordin osoitetta. Hän päätti silloin lähettää kirjeen Nevadaan ja luottaa siihen, että se sieltä toimitettaisiin osoitteen omistajalle. Hän otti laatikon takaosasta rasian, jossa oli valokuvia, ja rupesi katselemaan niitä. Tehdessään sitä kuuli hän Isaiahin huutavan häntä syömään. Sitten hän kuuli enojensa tulevan kotiin, ja koska hän tunsi, ettei hän nyt voi puhella heidän kanssaan, livahti hän pakoon menemällä suuria portaita alakertaan. Hän oli syövinään hieman ja poistui sitten talosta. Isaiah ei huomannut sitä. Poikettuaan kauppaan sanomaan herra Crockerille, että hän menee iltapäiväksi teeravintolaan, hän kiipesi kukkulalle, aukaisi oven, meni sisään ja aloitti työnsä. Tuuli humisi ja vinkui, ja sade pieksi ikkunoita. Luukut rämähtelivät, kaihtimet rasahtelivat ja puuskat vaikeroivat piipussa, ja kaikki nuo satayksi vaikerrusta ja voivotusta, jotka kuuluvat myrskyn käsiin joutuneiden vanhojen talojen omituisuuksiin, toistuivat. Mary kuuli kaikki nuo äänet kuin sivumennen tehdessään työtä. Sitten, kun ne vähitellen lähenivät, oli hän kuulevinaan muitakin ääniä, nimittäin askelia. Joku oli tulossa taloon. Kun ulko-ovi aukeni, ei hän noussut tuoliltaan eikä kohottanut katsettaan työstään. Hän ei kääntänyt vielä sittenkään päätään, vaikka askeleet kuuluivat jo hänen takanaan olevasta pienestä väliköstä. »Niin, Shad-eno», hän sanoi, »olen täällä täydellisessä turvassa ja aivan kuivana. Minulla on sitäpaitsi hyvin kiirekin. Miksi lähditkään sateeseen hakemaan minua? Olen aivan varma, ettet ole pistänyt kalossejakaan jalkoihisi.» Mutta silloin kuuli hän äänen takaansa sanovan: »Mary!» Hän kääntyi nyt — kääntyi ja katsoi ja nousi seisoalleen. Hänen kasvonsa kalpenivat ensin, punastuivat sitten ja kalpenivat jälleen. »Ah!» hän huohotti. Crawford Smith seisoi siinä hänen edessään. Hänen kevyt päällysnuttunsa — se ei ollut mikään sadetakki — oli likomärkä, kuten hänen kädessään oleva hattukin. Hän seisoi siinä paikoillaan katsoen, veden tippuessa hänen vaatteistaan. »Mary!» hän sanoi jälleen. Mary veti syvään henkeään melkein nyyhkyttäen. »Sinä!» hän huudahti. »Sinä! Ah, miten sinä voitkaan? Miksi olet tullut tänne?» Crawford astui askeleen häntä kohti. »Senvuoksi, että minusta se tuntui melkein pakolliselta», hän sanoi. »Minun piti tulla. Tulin katsomaan sinua vielä kerran. Sinun pitää antaa minulle anteeksi.» Kun Mary ei vastannut, jatkoi hän: »Sinun pitää antaa tämä tänne tuloni minulle anteeksi», hän sanoi jälleen. »On olemassa muudan kysymys, jonka minun pitää tehdä ja johon ainoastaan sinä voit antaa vastauksen. Se ei ole ollenkaan tuollainen samanlainen kysymys, jonka tein kerran ennen, vaikka se ehkä —. Mutta ensin on minun kerrottava sinulle, Mary, että isäni on kuollut.» Mary nyökäytti päätään. Hän uskalsi tuskin puhua, mutta hän koetti kumminkin. »Niin, niin», hän änkytti. »Tie—tiedän sen.» »Tiedätkö?» »Tiedän, sillä herra Keith kertoi sen meille tänä aamuna. Hän sanoi tavanneensa sinut Bostonissa.» »Aivan niin. Olin unhottanut sen kokonaan.» »Senvuoksi tiedän. Ah, Crawford, olen niin pahoillani sinun vuoksesi! Kirjoitin sinulle. Mutta miksi tulit tänne jälleen? Tämä muuttaa kaiken vielä vaikeammaksi meille molemmille.» Mutta Crawford ei vastannut tuohon kysymykseen. »Tiesit siis, että isäni on kuollut», hän sanoi jälleen. »Ihmettelenpä», hän puhui hitaasti katsoen Marya koko ajan silmiin, »kuinka paljon enemmän tiedät.» Mary peräytyi. »Kuinka paljon —» hän toisti. »Kuinka paljon enemmän —. Ah, mitä tarkoitatkaan?» »Tarkoitan, että kuinka paljon tiesit isästäni ollessamme yhdessä — kun tulin tänne pyytämään sinua vaimokseni?» Mary siveli kädellään kurkkuaan. »Ah!» huudahti hän huohottaen, »sinä tiedät siis! Hän on kertonut sinulle!» »Niin, Mary, hän kertoi minulle. Ennen kuolemaansa kertoi hän minulle kaiken. Ja sinä tiesit sen! Tiedän nyt, miksi et halunnut mennä kanssani, varkaan pojan kanssa, naimisiin.» Mary katsoi häneen tuskallisesti hämmästyneenä kyynelien ilmestyessä hänen silmiinsä. »Voi, miten sinä voitkaan!» hän huudahti. »Kuinka voitkaan sanoa noin minulle? Kuinka voit ajatellakaan sellaista? Niinkuin se nyt voisi aiheuttaa minkäänlaista erotusta! Sain sattumalta tietää isäsi oikean nimen ja mitä hän oli tehnyt. Se tapahtui tulopäiväsi edellisenä yönä, mutta se ei voinut muuttaa päätöstäni. En välitä itsestäni ollenkaan, mutta —. Voi, Crawford, kuinka voit luullakaan minun tehneen sen senvuoksi, että isäsi oli ollut sellainen?» Crawfordin silmät loistivat. »En minä ole sitä luullutkaan!» huudahti hän riemuiten. »En ole milloinkaan uskonut sitä, Mary. Uskoin saatuani sen kuulla, niin, olen uskaltanut olla siinä luulossa, että lähetit minut senvuoksi pois, että tahdoit suojella minua pettymyksiltä. Olit saanut selville, kuka isäni oikeastaan on ja mitä hän on tehnyt, minun tietämättä noista asioista mitään. Pelkäsit, että jos menisit kanssani naimisiin, salaisuus ehkä paljastuisi, minä häpeäisin, urani keskeytyisi ja muuta tuollaista. Olen uskaltanut olla siinä luulossa, ja nyt olen tullut kysymään sinulta, onko se totta. Etkö nyt ymmärrä? Minun oli pakko tulla. Onko se totta, Mary?» Hän tuli lähemmäksi. Mary olisi juossut tiehensä, jos hän vain olisi voinut, mutta siinä ei ollut tilaa, mihin juosta. »Katso minuun, Mary», hän komensi. »Katso minuun ja sano minulle, ettet lähettänyt minua pois senvuoksi, ettet rakasta minua. Se ei ollut todellinen syy, vai oliko? Sano minulle totuus. Katso minuun nyt ja sano se minulle.» Mary koetti katsoa ja puhua, mutta hänen katseensa harhaili ja painui maahan Crawfordin katseen edessä eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi veren syöksyvän kasvoihinsa. Hän nosti kätensä vastustavasti puhumatta mitään, mutta tuo vastustus ei tehonnut. Crawford kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli hänen huuliaan ja kertoi hänelle nuo asiat, joista puhutaan tällaisissa tilaisuuksissa. Mary ei taistellut enää vastaan, vaan mukautui kuuntelemaan, uskomaan ja hyväksymään, hän salli tuon ihmeellisen rakkauden ja onnen virran viedä hänet mukaansa, jota vastaan hän oli taistellut niin kauan. Mutta tuo taistelu ei ollut kumminkaan kokonaan loppunut. »Voi, Crawford!» hän huudahti hetkistä myöhemmin. »Voi, Crawford rakkaani, tämä ei ole oikein! Se ei voi eikä saakaan olla? Etkö ymmärrä, ettei se saa? Olemme unhottaneet Zoeth-enon. Hän ei tiedä, kenen poika sinä olet. Jos hän kuulee sen, tuo se takaisin hänen mieleensä tuon vanhan tapauksen ja nuo vanhat huolet. Hän ei ole terve. Järkytys voisi tappaa hänet.» Mutta Crawford vain hymyili. »Hän tietää sen, Mary», hän sanoi. »Isä kirjoitti hänelle. Kerron sinulle koko jutun, kuten isä kertoi sen minulle. Taivas tietää, ettei se ollut hänen pojastaan mitään hauskaa kuunneltavaa, mutta olin kumminkin iloinen saatuani sen tietää. Hänen menneisyytensä oli ollut kurja, mutta se oli kumminkin ollutta ja mennyttä. Sinulla ja minulla on tulevaisuus hallussamme, ja jos Jumala antaa minulle voimia, koetan tehdä sen puhtaaksi ja onnelliseksi meille molemmille.» Shadrach kääntyi juuri silloin ravintolaan vievälle tielle taluttaen Isaiahta käsivarresta. Isaiah seurasi niin vastahakoisesti kuin häntä olisi viety mestauslavalle tahi ainakin johonkin hyvin vaikeaan kuulusteluun. »Pane nyt», komensi Shadrach, »tuo sateenvarjo kokoon ja tule tuonne sisälle kanssani. Haluan sinun sanovan Mary-'Gustalle, että olet kertonut minulle koko jutun Ed Farmerista ja hänen konnantöistään. Sitten saat poistua, koska haluan puhella hänen kanssaan sitten itse.» Hän aukaisi oven ja pitäen vieläkin vankiaan käsivarresta kiinni astui hän huoneeseen. Mutta sitten hän seisahtui kuin naulattu paikoilleen voimatta muuta kuin tuijottaa. Crawford ojensi kätensä ja kapteeni huomasi pudistavansa sitä lämpimästi. »Kapteeni Gould», hän sanoi, »tiedän nyt, mitä en tiennyt pari viikkoa sitten. Tiedän, miten hirveästi isäni teki teille ja tovereillenne vääryyttä. Tiedän koko tuon surkuteltavan jutun. Mutta huolimatta siitä olen tullut tänne, koska rakastan Marya ja haluan mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän on myöntänyt rakastavansa minua. En tiedä, miltä se teistä tuntuu, mutta toivon —» Kapteeni keskeytti. »Odota nyt hieman!» hän määräsi. »Käännä tuuleen ainakin minuutiksi, että saan tässä suuntani selville. Nuori mies, jos aiot aina pudota pilvistä niskaamme näin odottamatta, niin —. Huh!» Hän odotti hetkisen ja lisäsi sitten: »Mary-'Gusta, tulehan tänne.» Hän levitti käsivartensa. Mary tuli hänen luokseen ja painautui hänen syliinsä. »Onko asia niin?» kysyi kapteeni. »Rakastatko tuota nuorukaista tarpeeksi voidaksesi suostua siihen? Rakastatko, Mary-'Gusta?» Hän pisti sormensa Maryn leuan alle ja nosti hänen päätään voidakseen katsoa häntä silmiin. Maryn kasvot olivat aivan tulipunaiset. »Rakastatko, Mary-'Gusta?» hän toisti. Mary katsoi häneen kostein silmin ja hymyillen. »Rakastan, Shad-eno», hän sanoi. »Teen sen, luullakseni.» »Haluat siis risteillä hänen seurassaan koko ikäsi, vai mitä?» »Kyllä, Shad-eno, mutta en, jollette te, sinä ja Zoeth-eno, siihen suostu.» Kapteeni kumartui ja suuteli häntä. »Jumala siunatkoon kultaista sydäntäsi, rakkaani. Kaikki on hyvin. Keskustelin Zoethin kanssa tästä asiasta vähän aikaa sitten. Haluatko kuulla, mitä hän sanoi? No, kuuntele sitten: 'Se, joka tuhosi elämämme kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella noiden kahden elämää, jos minä vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi. Ja me tulemme myöskin onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.' Niin hän juuri sanoi. En muista tarkasti, sanoinko siihen 'Amen', mutta ajattelin sitä kumminkin. Jumala sinua siunatkoon, Mary-'Gusta. Nyt pitää teidän mennä ilmoittamaan tämä Zoeth-enolle. Hän on kotona. Rientäkää nyt sinne nopeasti kertomaan tästä.» Mary kääntyi nyt Isaiahiin päin. »No, Isaiah», hän sanoi, »eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?» Isaiah katsoi Crawfordiin ja sitten häneen. »Mielestäni pitäisi teidän molempien mennä heti jonnekin saamaan kuivaa yllenne», hän sanoi. »Hänen päällysnuttunsa on likomärkä eikä sinun puserosikaan ole paljon paremmassa kunnossa. En ymmärrä, millaiset onnentoivotukset, tahi miksi niitä nyt sanotaankaan, minun pitäisi lausua, mutta toivon kumminkin sinun tulevan äärettömän onnelliseksi, Mary-'Gusta.» »Kiitoksia, Isaiah», sanoi Mary-'Gusta nauraen. »Ei ansaitse. Mutta nyt haluan puhutella kapteeni Shadia minuutin verran.» Hän pyörähti kantapäällään ja kun hän katsoi kapteeniin, oli hänen riemunsa täydellinen. »Kapteeni Shad Gould», raakkui hän, »olette sanonut minua usein näiden viimeisten vuosien kuluessa houkkioksi senvuoksi, että olen vihjaillut jostakin tällaisesta. Mutta entä nyt? Mitä teillä nyt on sanomista? Kuka tässä nyt on houkkio? Sanokaa nyt, kuka?» XXX. Nyt on tämä kertomus Mary-'Gusta Lathropista melkein lopussa. Ennenkuin Crawford matkusti South Harnissista, mikä tapahtui vasta seuraavan viikon lopulla, päätettiin, että jonakin päivänä seuraavan vuoden kesäkuussa Mary lakkaisi olemasta Mary-'Gusta Lathropina. Siinä saatiin puhua pitkin jos poikinkin, sillä olihan nyt vastattava niin moniin hämmästyttäviin kysymyksiin. Ensiksikin oli heidän keskusteltava Crawfordin tulevaisuudesta. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi niin suuren omaisuuden ja niin paljon korkoa antavia kaivososakkeita, ettei hänen olisi ollut ollenkaan pakko jatkaa lääketieteellisiä opintojaan, jos hän vain olisi halunnut luopua niistä. Mutta hän ei halunnut. »Muistaakseni kerroin sinulle, Mary, tuona sunnuntai-iltana, kun ensimmäisen kerran tapasimme toisemme rouva Wyethin luona», hän sanoi, »että olen aina halunnut ruveta lääkäriksi. Isä ei ollut oikein suostuvainen siihen, sillä hän olisi halunnut minusta liikemiestä, mutta minä en suostunut. Rakastan työtäni, enkä aio siitä luopua, vaan jatkaa sitä. Jos olisin niinkin rikas kuin tusina Rockefellereitä, ei se vaikuttaisi mitään asiaan. Mutta ymmärtääkseni en ole ollenkaan rikas. Olen ajatellut hyvin vakavasti, paljonko noista rahoista oikeastaan kuuluu minulle.» Mary nyökäytti päätään. »Luullakseni ymmärrän, mitä tarkoitat», hän sanoi. »Niin, luullakseni ei sitä voida epäilläkään, että melkein kaikki isäni omaisuus on koottu tuolla Lännessä sen jälkeen kuin», hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten, »tuo toinen kuoli ja isäni meni naimisiin äitini kanssa. Mutta minusta tuntuu kumminkin aina siltä, että tuo omaisuus kuuluu oikeastaan enoillesi, tuon vanhan liikkeen elossa oleville jäsenille. Jos voisin, luovuttaisin sen heille.» Mary hymyili. »Kiitoksia, ystäväni, että sanoit tuon», hän sanoi. »Tiedän sinun tarkoittavankin sitä, mutta tekisit vain hyödyttömän tarjouksen, sillä he eivät huolisi siitä.» »Tiedän sen. Meidän on senvuoksi koetettava lahjoittaa se heille jollakin toisella tavalla. Otaksukaamme kumminkin, että heitämme tämän asian mielestämme joksikin ajaksi, jotta voin palata takaisin työhöni. Aion jatkaa sitä. Se on mieliajatukseni, ja sinäkinhän sanot tahtovasi sitä.» »Niin teenkin. Olen varma, että tulet onnellisemmaksi tuolla alalla kuin millään muulla, ja sitäpaitsi — olen luullakseni hyvin epäkäytännöllinen, mutta minusta tuntuu kumminkin, että sinä siten saat kiittää itseäsi menestyksestäsi. Tuo ajatus, että olemme jollakin tavoin riippuvaisia noista rahoista, ei tunnu minusta miellyttävältä. Ah, en voi selittää sitä oikein, mutta tuo ajatuskin tuntuu minusta hyvin tympäisevältä.» »Ymmärrän sen. Haluan meloakin omaa kanoottiani itse, jos vain voin. Mutta tuollaisen nuoren lääkärin kanootti voi alussa olla hyvinkin hidaskulkuinen. Ja tarkoitukseni on ottaa siihen matkustajakin, kuten tiedät, ja minä haluan, että hän istuu siinä mukavasti.» Mary naurahti tyytyväisesti. »Niin hän tulee tekemäänkin», hän sanoi. »Enkö ole kertonutkaan sinulle, mitä juttelin Shad-enon kanssa tässä muudanna päivänä? Hän huomasi minun istuvan ruokasalin ikkunassa ja katselevan jotakin, joka ei luullakseni ollut mitään. Olin luullakseni hyvin tyhmän näköinenkin, koska hän kysyi, mitä ajattelen. Sanoin: 'En juuri mitään erikoista', joka ei ollut totta. Hän sanoi silloin, että se mahtaa kumminkin olla hauskaa ajateltavaa, koska näytän niin iloiselta. Sanoin hänelle olevanikin iloinen. Sitten kysyin häneltä, sillä kuten tiedät, on omatuntoni minua hieman soimannut, onko hän varma, että hän ja Zoeth-eno ovat onnellisia, koska en minäkään muuten voi olla.» »Tuollainen on niin sinun tapaistasi. No, mitä hän vastasi siihen?» »Ah, hän nauroi tuota leveätä nauruaan ja käski minun olla huolehtimatta. 'Olen hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt tällä haavaa, Mary-'Gusta', hän sanoi, ja mitä taasen Zoethiin tulee, kysyi hän minulta juuri tänä aamuna, tuntuuko minusta väärältä, että olemme — hän tarkoitti itseään ja minua, niin tyytyväisiä tämän maailman asioihin. Tiedän senvuoksi, että hän on onnellinen. Kun Zoeth alkaa tuntea itsensä hyvin onnelliseksi, luulee hän olevansa hyvin syntinen. 'Mutta toivoakseni ei tuollainen synnintunto ole ainoa onnellisuuden merkki', sanoin minä, 'koska et luullakseni tunne itseäsi ollenkaan sellaiseksi. Et ole ainakaan sanonut sitä milloinkaan.'» Crawford nauroi ja sitten seurasi tuollainen väliaika keskustelussa, josta, vaikka se ehkä onkin hyvin mielenkiintoinen siihen osallisille, asiaan kuulumattomat eivät luultavasti välitä. Kun se oli ohi, sanoi Mary: »En tietystikään ole niin järjetön, että vaadin sinua jättämään kokonaan rauhaan nuo isältäsi saamasi rahat. Sellainenhan olisi vallan naurettavaa. Tarkoitan vain sitä, ettemme saa olla siitä riippuvaisia, se ei saa muuttaa suunnitelmiamme eikä turmella meidän elämäntehtäväämme eikä tehdä mitään tuollaista. Se muuttaa tietysti elämän helpommaksi meille, ja sen avulla voimme me huojentaa myös muiden huolia. Luullakseni on meidän käytettävä sitä niin.» »Aivan niin, kultaseni. Ja minusta tuntuu kuin ensimmäinen velvollisuutemme olisi ajatella enojasi. Jos he suostuisivat, mutta luullakseni ei sellaiseen ole olemassa minkäänlaisia edellytyksiä, ehdottaisin, että he myisivät kaupan, ravintolan ja kaiken muunkin ja tulisivat mukanamme sinne, jonne aiomme muuttaa, jotta voisimme tehdä heidän vanhuudenpäivänsä helpoiksi ja huolettomiksi.» Mary pudisti päätään. »He eivät pitäisi sellaisesta suunnitelmasta ollenkaan», hän sanoi, »sillä tuo omituinen vanha kauppa on heidän elämänsä ilo. Ellei heillä olisi sitä, eivät he tietäisi, mihin ryhtyä, vaan olisivat yhtä avuttomia, yksinäisiä ja surkeita kuin pari eksynyttä kissanpoikasta. Ei, jos haluamme pitää huolta heistä, on meidän pidettävä myöskin huolta Hamilton ja Kumppanista. Ja meidän on koetettava salata se, että teemme sen», lisäsi hän päättäväisesti. Crawford näytti huolestuneelta. »Luullakseni olet oikeassa», hän sanoi, »mutta jonkunlaiseen pulaan he kumminkin joutuvat, sillä me kai tulemme joka tapauksessa matkustamaan pois heidän luotaan.» »Ah, ei, emme voi menetellä niin, emme ainakaan heti!» »Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä, että meidän on pakko. Olemme päättäneet, sinä ja minä, että matkustan takaisin Länteen lopettamaan lukuni, ja suunnitelleet, että tulen sitten tänne ja menen kanssasi naimisiin. Sen jälkeen — no niin, sen jälkeen olemme päättäneet, että asetun asumaan jonnekin ja aloitan vastaanottoni. Otaksun, että tulet silloin kanssani?» »Joutavia! Tietysti minä tulen.» »Toivoinkin sitä. Mutta ellemme voi poistua enojesi luota ja elleivät he halua luopua kaupasta, niin millaisiin toimenpiteihin me silloin ryhdymme? Nostammeko tuon kaupan rattaille voidaksemme viedä sen mukanamme?» Mary katsoi häneen ja hymyili. »Minulla on muudan suunnitelma», hän sanoi. »En ole saanut sitä vielä aivan valmiiksi, mutta jos se osoittautuu mahdolliseksi, on se luullakseni aivan mainio. Ei, en aio kertoa sinulle, millainen se on, joten et saa minua kiusatakaan. Et suinkaan ole milläsikään, että suunnittelen puolestasi ja komentelen sinua? Toivoakseni et siitä välitä, koska en voi sille mitään. Minut on luotu sellaiseksi, luullakseni.» »En. Komentele sinä vain.» »Niin minä teenkin. Olen kuin tuo skotlantilainen tyttö tuossa kappaleessa, jota rouva Wyeth vei minut katsomaan Bostonissa — Bunty hänen nimensä oli. Hän pakotti minut ajattelemaan itseäni useammasti kuin kerran, vaikka hän olikin minua paljon nokkelampi, kappaleen lopussa sanoo hän sulhaselleen: 'William, minun on pakko sanoa sinulle, että jos menen naimisiin kanssasi, rupean sinua kasvattamaan.' Hän tarkoitti, ettei hän voi sille mitään. En minäkään. Pelkään sen olevan synnynnäistä minussa.» Crawford kumartui ja suuteli häntä. »Muistatko Williamin vastauksen?» hän kysyi. »Mutta minäpä muistan. Se kuului: 'Bunty, minä aivan loistan häpeässäni!' Komentele sinäkin niin paljon kuin suinkin, tyttöseni; minäkin loistan siinä.» Suunnitelmakin onnistui ja se oli tällainen: Tohtori Harley, joka oli harjoittanut lääkärin ammattia South Harnississa yksiviidettä vuotta, aikoi vetäytyä lepoon parin vuoden kuluttua. Hän oli halukas myymään praktiikkansa tuon ajan kuluttua. Hän piti Crawfordista. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen silloin kun Crawford oli ensimmäistä kertaa vieraillut kaupungissa Keithien luona. Sittenkuin Mary oli kertonut suunnitelmansa Crawfordille, meni Crawford käymään tuon vanhan lääkärin luona. Ennen viikon loppua päätettiin, että Crawford, lopetettuaan lukunsa yliopistossa ja harjoittelunsa sairaaloissa, tulee South Harnissiin, työskentelee siellä vuoden tohtori Harleyn apulaisena, ostaa sitten praktiikan ja, kuten kapteeni Shad sanoi, ripustaa sitten oman kylttinsä seinälle. »En aio jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi», sanoi Crawford, »mutta lyhytaikainenkin oleskeleminen täällä hyödyttää minua. Harley on mitä kunnollisin vanhus ja hyvin pätevä tällaisen paikkakunnan lääkäriksi. Hän on antava minulle sellaisia ohjeita, että ne pian osoittautuvat aivan korvaamattomiksi. Tällainen maaseutupraktiikka on sitäpaitsi paras opettaja.» Mary nyökäytti päätään. »Niin», hän sanoi. »Ja tämän talven kuluessa opetan minä Simeon Crockerin taitavaksi kaupanhoitajaksi, ja teeravintolani voin luullakseni myydäkin. Enoni eivät välitä siitä kumminkaan paljon. He ovat täydellisesti onnellisia saadessaan häärätä tuolla kaupassaan, ja kun Simeon tekee kaikki kovimmat työt ja ottaa suurimmat huolet omille hartioilleen, voivat he häärätä siellä sydämensä pohjasta.» »Mutta otaksuhan nyt, ettei Simeon saakaan sitä kannattamaan», vihjaisi Crawford. »Sellainen mahdollisuus voidaan ainakin ottaa lukuun. Kaikki eivät ole Napoleoneja — minun pitäisi kai sanoa kuningatar Elisabetheja — liike- ja raha-asioissa, kuten sinä, nuori neitoseni, olet.» Mutta Maryn luottamusta ei voitu ollenkaan horjuttaa. »Kyllä se kannattaa», hän sanoi. »Elleivät paikkakuntalaiset ja kesävieraat osta tarpeeksi, voimme me auttaa. Meillähän on nuo Lännen rahat, kuten tiedät.» Crawford nyökäytti päätään myöntävästi. »Hyvä!» hän huudahti. »Olet oikeassa. Siinä on meillä kumminkin jonkunlainen pieni mahdollisuus, eivätkä he saa milloinkaan tietää.» * * * * * Hän matkusti tiehensä viikon lopulla, mutta hän tuli takaisin jouluksi ja pääsiäiseksi ja jälleen toukokuun lopussa. Ja pian senjälkeen muutamana päivänä kesäkuun alussa hän seisoi Sam Keithin vieressä tuon rannalla olevan valkoisen talon salissa, Edna Keithin soittaessa »Täältä saapuu morsian»-nimistä kappaletta pianolla, joka oli vuokrattu erikoisesti tähän tarkoitukseen. Käsi Zoethin käsivarrella ja kapteeni Shadrach ja Barbara Howe aivan kintereillään Mary käveli hymyilevien ja kyyneliä vuodattavien ystäviensä keskitse sulhoaan vastaan. Häät olivat hyvin hauskat, sen sanoi jokainen, ja koska ei luultavasti maailmassa milloinkaan ole ollut sellaisia häitä, joita eivät ystävät ja sukulaiset ole kehuneet hauskoiksi, voimme olla enemmänkin kuin varmat näiden häiden hauskuudesta. Ja ei varmaankaan milloinkaan ole ollut suloisempaa morsianta. Kaikki morsiamet ovat kyllä enemmän tahi vähemmän kauniita, mutta tämä oli aivan erinomainen. Isaiah, joka oli saanut kurkistaa harjoitukseen edellisenä iltana, oli myöhemmin keittiössä ollessaan joutunut oikein hurmioon, kun kapteeni sattui tulemaan sinne. »Tulimmainen sentään», huudahti hän, »eikö hän olekin kuin enkeli konsanaankin! Oletteko nähnyt milloinkaan kauniimpaa näkyä kuin hän on tuossa puvussaan ja tuo — tuo — sääskiharso päässään? Hän on enkeli — niin juuri, herra — muudan noista kerubiimeista, joista puhutaan raamatussa. Ja ajatelkaahan nyt, kapteeni Shad, että hän on meidän Mary-'Gustamme! Kuulkaahan, kapteeni Shad, voinko huomenna pukea ylleni ruudulliset housuni ja sinisen takkini? Poltin reiän noihin lavendelin värisiin, kun koetin suoristaa niihin ilmestyneitä ryppyjä. Sitäpaitsi olivat ne ylläni viime sunnuntaina käydessäni satamassa, ja ne haisevat nyt melkoisesti kalalta.» Häävieraita oli vähän, mutta ne olivatkin valittuja. Tuomari Baxter rouvineen oli siellä ja sitten Keithit — rouva Keith oli suostunut koristamaan tilaisuutta läsnäolollaan, koska muutamat »vaikutusvaltaiset henkilöt» olivat katsoneet sopivaksi ruveta seurustelemaan Mary-'Gustan kanssa eikä rouva Keith ruvennut olemaan takapajulla missään asiassa. — Rouva Wyethkin oli siellä ja neiti Pease, samoin herra Green, joka myöskin oli saanut kutsun ja tullut sinne Bostonista, tohtori Harley ja Simeon Crocker eroamattomine tovereineen, jona toimi muudan teeravintolassa palvellut tarjoilijatar, ja Annabel sekä tusinan verran vielä muita. Kun pappi kysyi: »Kuka antaa tämän naisen tälle miehelle?» vastasi Zoeth rohkeasti: »Minä — tarkoitan, minä ja Shadrach». Mutta ei kukaan nauranut, koska Zoeth itsekin koetti hymyillä, vaikka kyyneleet vuosivatkin hänen silmistään. Ja mitä kapteeniin taasen tulee, olivat hänen kasvonsa vihkimisen kestäessä jonkunlaisessa jäykistyneessä hymyssä, jonka hän oli omaksunut jo ennen huoneeseen tuloaan ja jonka hän nähtävästi oli päättänyt säilyttää loppuun asti kaikista mielenliikutuksista huolimatta. Mutta neiti Pease, joka oli aina hyvin tunteellinen, itki, onnellisena itsekseen, ja Isaiah, poistuttuaan välikköön, niisti nenäänsä niin kovasti, että Pollock Ripin sumusireenin ääni on vain heikkoa melua siihen verrattuna, kuten kapteeni sitten myöhemmin sanoi. Mary oli tietysti suunnitellut kaiken. Hänen enonsa koettivat väittää vastaan ja sanoivat hänelle, että on olemassa paljon muitakin, jotka osaavat järjestää kukat ja tarjoilla virvokkeita, kuten paikkakunnan lehti tapauksen johdosta tulisi varmaankin kirjoittamaan, ja tehdä nuo muutkin satayksi valmistusta, jotka ovat välttämättömät niinkin pieniä häitä järjestettäessä. Mutta Mary vain nauroi heidän vastustukselleen. »En haluaisi luopua tästä mistään hinnasta», hän sanoi. »Olen aina toivonut, että saisin järjestää jonkun häät, enkä senvuoksi anna muiden missään tapauksessa järjestää omiani. En välitä ollenkaan, onko tämä sopivaa vai ei. Haluan, ettei siitä muodostu minkäänlaista muodollista tilaisuutta. Shad-eno, jos haluat sanoa 'Tulimmainen sentään!' kun Crawford pudottaa sormuksen, sillä hän tekee sen melkein varmasti, on sinulla oikeus siihen.» Mutta Crawford ei pudottanutkaan sormusta, joten tuo kapteenin lempihuudahdus jäikin sanomatta, koska sitä ei tarvittu. Eikä siinä todellisuudessa tapahtunutkaan minkäänlaista onnettomuutta, vaan kaikki sujui aivan niinkuin pitikin, vieraiden vastaanottaminen ja tarjoileminenkin siihen luettuna, ja »kaikilla oli hyvin hauskaa», kuten paikkakunnan lehti kirjoitti. Ja kun morsian ja sulhanen pukeutuneina matkavaatteihinsa laskeutuivat portaita alas noustakseen autoon, jonka oli määrä viedä heidät asemalle, riensi Mary vielä takaisin, huolimatta konfetti- ja riisisateesta, suutelemaan Zoethia ja Shadrachia vielä kerran ja kuiskaamaan heille, etteivät he pitäisi häntä todellisesti poistuneena, koska hän menee vain lyhyeksi ajaksi ja tulee takaisin pian. »Ja minä olen puhunut Isaiahille kalosseistanne ja öljyvaatteistanne sateen varalta», hän lisäsi Shadrachin korvaan, »ja hän lupasi pitää myös mielessään Zoeth-enon lääkkeenkin. Hyvästi, hyvästi! Älkää nyt ikävöikö. Luvatkaa se minulle.» »Lupaaminen on kyllä helppoa, mutta tuon lupauksen pitäminen on usein hyvin vaikeaa», huomautti Shadrach Zoethille sinä samana iltana heidän istuessaan arkihuoneessa. »Minusta tuntuu kuin tuo iltajuna olisi vienyt muassaan koko tämän talon elinvoiman. Ja kumminkin tiedän sen olevan äärettömän tyhmää, koska hän viipyy matkallaan vain pari viikkoa.» »Olen iloinen, että tuo nimijuttu ratkesi niin onnellisesti», mumisi Zoeth. »Olin oikein huolissani senvuoksi.» Toverukset olivat nimittäin olleet melko huolissaan siitä, oliko Crawfordin laillinen nimi Smith vai Farmer. Jos se oli Farmer ja häntä tultaisiin niin nimittämään täällä South Harnississa, pelkäsivät he, että tuo vanha häpeäjuttu heräisi eloon ja aiheuttaisi loppumattomia juoruja. Mutta kun he kysyivät Crawfordilta, sai hän heidät tyyntymään. »Puhuin asianajajani kanssa siitä», hän sanoi. »Isäni keskimmäinen nimi oli Smith, ja senvuoksi hän kai sen ottikin. Edwin Smith ei eroa suurestikaan Edgar Smith Farmerista, on vain lyhyempi, siinä kaikki. Äitini ei tiennyt ollenkaan, että isälläni on toinenkin nimi. Hän ja äitini menivät naimisiin silloin kun isäni sanoi itseään Smithiksi. Synnyin Smithinä, minut kastettiin Smithinä ja asianajajani sanoo, että olen Smith. Jos siinä olisi ollut jotakin epävarmaa, olisin hakenut oikeuden muuttaa nimeni.» Niin joutui tuo kysymys pois päiväjärjestyksestä, ja Shadrach ja Zoeth tunsivat senvuoksi todellista huojennusta. »Zoeth», huomautti Shadrach vastattuaan ystävänsä huomautukseen tuosta nimiasiasta, »tiedätkö, minkä minä olisin halunnut tänne täksi iltapäiväksi?» »En, Shadrach», vastasi Zoeth, »en ollenkaan. Minkä sitten?» »Olisin ollut hyvin kiitollinen, jos meillä olisi ollut talossamme tuollainen soittotuoli. Olisin pyytänyt tuota rouva Keithiä istuutumaan sille ja katsellut sitten hänen kasvojaan, kun Campbellit olisivat alkaneet tulla.» »Miten maailmassa juolahti se nyt mieleesi?» kysyi hänen toverinsa. »Ah, en tiedä. Ajatellessani Mary-'Gustaa muistelin kai, miten me ensimmäisen kerran tapasimme toisemme Marcelluksen hautajaisissa. Silloin muistui tuo soittotuolikin mieleeni. En ole ajatellut sitä vuosikausiin.» Zoeth nyökäytti päätään. »Shadrach», hän sanoi, »tuo päivä oli siunattu päivä meille molemmille, tuo päivä, jolloin toimme tyttösen kotiimme vanhoissa rattaissamme. Jumala nosti hänet niihin, Shadrach.» »No niin, jos nyt siten halutaan sanoa, niin ehkä hän sen tekikin. Siltä se ainakin näyttää.» »Elämämme oli melko ikävää ja vaivalloista ennen hänen tuloaan. Hän on muuttanut kaikki.» »Aivan niin. Halloo, mitä tuo melu on? No, vie minua ja viipota, Isaiahhan siellä laulaa! Hän veisaa. Mitä sinä siitä ajattelet?» Keittiössä veisasi Isaiah kimeällä nenä-äänellään niin, ettei astioidenkaan kolina kuulunut: »Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa —» Kapteeni keskeytti. »Hei, mikä sinun nimesi taasen onkaan — Jenny Lind — tulehan tänne», hän huudahti. Isaiah tuli huoneeseen saippuanvaahdon tippuessa käsivarsista. »Mitä haluatte, kun ette osaa sanoa nimeänikään enää oikein?» hän kysyi. »Haluaisin vain saada kuulla, mikä sinut pani veisaamaan siunauksista. Luulin ensin sitä jonkun tuulimyllyn kitisemiseksi. Miksi rupesit veisaamaan?» Isaiah näytti melko nololta, mutta nauroi kumminkin. »Ajattelin vain Mary-'Gustaa.» »Vai ajattelit sinä. Niin, hän on ollut siunaukseksi meille, sitä ei voida epäilläkään.» »Ei totisesti», sanoi Zoethkin. Mutta Isaiah sanoi kumminkin viimeisen sanan. »Huh!» hän huudahti. »Hän on enemmänkin kuin yksi siunaus, hän on kokonainen kuuro sellaisia. Senvuoksi juuri rupesinkin niistä veisaamaan.» Hän palasi keittiöönsä kerran vielä ja antoi falsettinsa kaikua riemuitsevasti: »Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa, Suo Herra niiden langeta osaksemme ain!» Kapteeni Shad katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi ystävänsä ja toverinsa puoleen ja sanoi vakavasti: »Oletko huomannut, että Isaiah vanhoilla päivillään on muuttunut melko ystävälliseksi ja järkeväksi?» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAS MARY *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.