The Project Gutenberg eBook of Puhdasta jälkeä This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Puhdasta jälkeä Palasia erään kylän historiasta Author: Väinö Kolkkala Release date: October 9, 2026 [eBook #79753] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79753 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUHDASTA JÄLKEÄ *** language: Finnish PUHDASTA JÄLKEÄ Palasia erään kylän historiasta Kirj. VÄINÖ KOLKKALA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916. I Töykkälä kaivoi talonkirjat suuresta, kukilla ja heloilla koristellusta arkusta, josta lemahti vaatteiden ja yrttien hajua. — Mäntylä merkitsee sitten taas kuten edellisinäkin vuosina näihin kirjoihin, että kuitataan maksetuiksi sisarieni Leenan ja Liisan perintöosuuksien viime vuoden korot sekä lisäksi kummallekin lyhennystä viisisataa markkaa, sanoi hän Mäntylään kääntyen. Leenan ja Liisan miehet katsahtivat toisiinsa, rykäisivätkin, mutta eivät virkkaneet mitään. Herrastuomari ja kylänvanhin Mäntylä asetti sankalasit nenälleen alkaen kahistella papereita. — Jaa-ah, puheli hän sitä tehdessään. — Viime vuonna sait suoritetuksi vanhimman sisaresi Mantan osuuden ja nyt lyhennät ensi kertaa näiden toisten... Tuohonpa se tuleekin. Mahtuukohan tälle sivulle vai täytyykö jatkaa uudelta. Hän rupesi piirtelemään hymisten itsekseen sanat, jotka sitten putoilivat paperille suurina, raskaina koukeroina. Heitä istuili täällä Töykkälän porstuaperäkamarissa, johon ulkoa pihalta kuului palloa lyövien lasten huutoa ja mailojen läiskettä, väkeä enemmänkin. Olivat näet eilen, lauvantaina, saapuneet isännän sisaret perheineen vierailulle. He kävivät kerran vuodessa, tavallisesti näin kesän alussa, sukuloimassa vanhassa kotitalossaan Töykkälässä, jossa isännöi heidän ainoa veljensä Santeri. Tämä oli lunastanut kotitalon — oli lunastanut, niin, mutta maksanut vasta vanhimman sisaren osuuden. Vihdoin Mäntylä nosti silmänsä kirjoista, työnsi sankalasit otsalleen ja katseli huoneessa-olijoita, yskähdellen niinkuin tuomari päätöksen kirjotettuaan. Kotvan kuluttua hän veti lasit jälleen nenälleen ja luki harvakseen mitä oli pannut paperille. — Pistäkääpä sitte nimenne alle, virkkoi hetkisen hiljaisuuden jälkeen ja nousten seisoalleen osotteli sormellaan, mihin kukin piirtäisi: — Tuohon noin. Käypä se vaikeasti kuin aura kuivaan tinasavipeltoon, ähäh, menipä kuitenkin... Niin, siihen juuri, pentele kun tuli leveät variksenvarpaat... Hm, vai puumerkki vain, miksei, kelpaahan se suuremmissakin supliikeissa... Kun kaikki olivat tehneet tehtävänsä, naurahteli Mäntylä: — Eivätpä ole varsin notkeita piruja nämä puustavit. — Sellaisia jäykkiä harasormia kuin maapirut itsekin, murahti Liisan mies. — Semmoisia vaan, ehee, myönsi Mäntylä. — Minä sitten todistan toisena. Mistä saadaan toinen? — Pistäydyn huutamassa vaikka tuon renki Jussin, vastasi Töykkälä. Hetkensä huudeltuaan ja koluttuaan pihat, tallin yliset ja luhdit hän palasi kiroillen hiljaa. — On mennyt pahus vetelehtimään kylälle, koska ristitanhualta kuuluu sen päiväinen mekastus ja kikatus. Mutta kelpaa kai siihen vaimoihminenkin? Piika Olka vetelee hirsiä tuolla pirtin sängyssä. Huudanko mä hänet vai? — Huuda, huuda. Sehän teillä on piikana Olka Suonpää, Punkan talon torpasta. Mallaahan se vaimoihminen näissä tällaisissa tapauksissa, vaikka monissa muissa seurakunnan ja kihlakunnankin asioissa saa vaieta. Olka tuli unenpöpperöisenä, kylkeään kyhnytellen, ja piirsi puumerkkinsä. — Mikä se on tuommoinen puumerkki? kysyi Mäntylä hetken tirkisteltyään töhryistä pilkkua ja purskahti hiljaiseen nauruun. Olka tiuskaisi pirttiin mennessään: — Se on tavallinen oo-puustavi. Ja se on kelvannut suuremmankin herran kuin herrastuomarin raaputuksissa. — Sosoo, sanoi Mäntylä ja muisti: — Olkahan olikin vallesmannilla palveluksessa, mutta joutui pois, kun sai lapsen. Tyttö parka. Muisti sen Töykkäläkin, tietysti. He eivät voineet olla hymyilemättä, sillä asialla oli huvittavakin puolensa. Nimismies, kertoi Mäntylä, oli ollut kiero ja kopea, ajanut tytön muitta mutkitta luotaan, mutta tyttöpä nosti semmoisen metakan, että miespoloisen korvat kuumenivat, ja maksaa kuin maksaakin se nykyään säännöllisesti ruokkojaisensa. Saadakseen vain, nähkääs, olla rauhassa. Emännätkin, jotka istuivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hymähtelivät vilkuillen toinen toisiinsa, mutta ääneti tupakoivat Leenan ja Liisan miehet hypistellen kauan käsissään saamiansa rahoja, ennenkuin varovasti asettivat ne kuluneisiin kukkaroihinsa. — Höm, yskäisi naurunsa lopuksi vanhimman sisaren, Mantan, mies ja käveli kelloonsa katsahtaen akkunaan. — Ehtoo rupeaa saapumaan. Emmekö ala jo lähteä kotimatkalle? — Mikäs kiire teillä, ettei edes tupakaksi ehdi pistää, tuumaili Töykkälä täyttäen piippuaan. — Ei ole kiire, naurahti Manta. — Mutta lapset voivat yön selkään nukahtaa rattaille ja tipahtaa tien sivuun. — Ei suinkaan niitä ole niin paljon, ettei katoomista huomaisi, tokaisi Mäntylä. — Koko kärryllinen, koko kärryllinen, vastasi Manta mennen pihalle, missä äitimuori, joka eleli Töykkälässä, kuului moittivan riiteleviä lapsia. — Hm, hm, rykäisi vihdoin Leenan mies vilkaisten emäntäänsä. — Hetipä lähdetään, mutta olisi sitä ennen puhuttava asiaakin. Sylkäisi ja syventyi painelemaan peukalolla ritisevää piippuaan. Töykkälä käännähti uteliaana päin. — Vai oikein asiaa? kummasteli hän, vaikka hyvin aavisti, mihin toiset pyrkivät. — Niinkuin sanottu, jatkoi lankonsa puhetta Liisan mies. — Olisi sinun, Santeri, jo vihdoinkin maksettava vaimojemme osuudet kokonaisuudessaan. — Nepä juuri, täydensi toinen. — Olemme päättäneet, ettemme odota enää kauankaan. — Sillä et suinkaan voine vaatia, että me vuodesta vuoteen tyydymme noihin korkoihin ja harvoin tipahteleviin lyhennyksiin. Rippeisiin. Töykkälä olisi mielellään jo aikoja sitten suorittanut niin Leenan kuin Liisankin osuudet, mutta mistä hänkään otti yhdellä nykäisyllä tuollaisia summia: yhdeksäätuhatta. Näkihän hän hyvin, että he kipeästi tarvitsivat rahansa — eivät suinkaan he, siskoraukat, muuten istuisi noin allapäin ja arastellen, varsinkin nuorin, Liisa, joka ei ollut päässyt erittäin hyville oloille: mies oli töykeä, anoppi häijy ja talo kurjassa kunnossa. — Vaatimuksenne ei ole suinkaan kohtuuton, vastasi hän pahoilla mielin katkaisten ajatuksensa, joita oli hautonut usein ennenkin. — Olen koettanut tehdä voitavani, mutta sitkeässä istuu maamiehen raha. — Se on totta, puolusti Mantan mies. — Kelpaa sinun sovitella, puuskahti Liisan mies. — Kun jo olet omasi saanut. — Älkäähän taas alkako vanhaa riitaanne! kokivat sisaret tyynnyttää huomatessaan, minne päin keskustelu rupesi kallistumaan. Pitkän vaitiolon ja murjotuksen jälkeen Töykkälä alotti: — Se on sillä tavalla, että mistäs minäkään kiskon rahaa muualta kuin pellosta. Nuorempain sisarten miehet kohauttivat hartioitaan. — Sait talon pilahinnoilla, jurautti toinen heistä. — Vai pilahinnoilla! kuohahti Töykkälä. — Senkö tähden tässä sitten pitää rähjätä väsyksiin asti, niin minun kuin emännänkin. Emäntä oli kuullut keskustelun tupaan, josta nyt tuli kamariin istuutuen miehensä viereen arkulle ja pyyhkien kämmenellä hikeä kasvoiltaan lisäsi: — Enempikin kuin väsyksiin asti. Siihen ei ollut kellään mitään liitettävää. Olihan heillä kaikilla sama kokemus elämästä. Vihdoin hoksasi Mantan mies: — Mutta onhan Töykkälässä tietääkseni metsää. Eikö siitä passaisi yrittää? Kuuluvat viime aikoina merenrannoilla-asujat tienanneen hyvästikin metsillään. Toiset kohottivat päitään. Niin, niin, olivat hekin kuulleet siitä joitakin huhuja. — Mene tiedä, vastasi Mäntylä. — Poikani Siltala möi tässä viime vuonna kappaleen semmoiselle tukkiherralle. Kehui kylläkin saaneensa suuret rahat, mutta yhtäkaikki on jo ehtinyt taas kimpsuilla minultakin, tapansa mukaan. Töykkälä oli itsekin ajatellut metsänsä myyntiä aina siitä asti, kun oli kuullut alamaissa asuvien isäntien napanneen metsistään tuhansia. Ja vallankin viime syksystä, kun Siltala, hänen naapurinsa, koppasi metsäpalastaan kolmetuhatta markkaa kuin ilmasta ikään, oli tämä tuuma jauhautunut hänen aivoissaan. Mutta ei oikein olisi raskinut kaadattaa kookasta metsäänsä, kun ei ollut mitään hengenhätää. Lisäksi häntä pelotti joutua jollain tavoin puijatuksi. Kuka ne sellaiset herrat takaa? Ja mahtaisiko Töykkälän metsästä herua roskaa niin runsaasti kuin yhdeksäntuhannen markan arvosta? Emäntä puolestaan vaipui miettimään, että olisi aimo potkaus, jos pääsisi yhdellä kertaa vapaaksi noista kärttävistä sukulaisista, mutta ääneen hän tuumi: — Ei liene myyjää tuossa meidän isännässä, ja tokkopa on metsäkään minkään arvoinen. — Kuka tietää, havahtui isäntä. — Olen kyllä tuuminut asiaa jo ennenkin. — No, tuumi, tuumi edelleenkin, virkkoi Mantan mies. — Ja yritä, kun ostaja saapuu, sillä kun se kerran löysi tien näille maille, niin se tulee toistekin. Niinhän se on kauppiaiden tapa. — Ja korppien, lisäsi Mäntylä. — Haaskapaikkansa ne löytävät kummatkin. — Kuten sanottu emme odota enää kauan, lausui Liisan mies noustessaan muiden mukana hyvästelemään. — Tee kuin parhaaksi näet. — Koetetaan, vastasi Töykkälä ja meni vanhimman poikansa Kustaan kanssa noutamaan vieraitten hevosia jokiahteelta. Kun vieraat jo istuivat rattailla, virkkoi Liisan mies ohjia käteensä keräillen Töykkälälle: — Päätimme äsken, että varromme vielä ensi kevääseen. — Mutta emme sen pitemmälle, täydensi Leenan mies. Emäntä, joka piian kanssa nosteli lapsia rattaille, ei voinut olla äyskähtämättä: — Tukkikaa jo suunne! Siinä koko kylän kuullen änkäilette. Samassa läjäytti Mantan mies ohjien perillä hevostaan lautasille, ja peräkanaa läksivät Töykkälän pihasta jyrisemään kolmet rattaat, joiden takaistuimet ja äitien sylit olivat täynnä nauravia, kirkuvia lapsia. Äitimuori istui kuistin penkillä pyyhkiellen pääliinansa liepeellä silmiään, mutta kartanolla viipyivät vielä isäntä, emäntä ja Mäntylä ennustellen taivaan merkeistä ja rattaiden nostattamasta maantien tomusta, minkälainen ilma tulisi huomiseksi, pouta vai sade vaiko pilvipouta. Aikansa kuunneltuaan miesten jaaritteluja poistui emäntä ehtooaskareilleen. — Tuntuu niillä lankomiehilläsi olevan tosi mielessä, virkkoi Mäntylä tovin kuluttua. — Eivät ne suotta rääkyisi, myönsi Töykkälä. — Ja pitäisihän heille maksaa. Mäntylä mietti hetken. — Juohtui tuolla kamarissa mieleeni muuan asia, alotti hän sitten. — Minulle kun talosta luovuttuani jäi vähän tätä maallista mammonaa, niin voisit saada siitä lainaksi, jos haluat. Kun Töykkälä ei vastannut, jatkoi Mäntylä: — Antaisit minulle vain ensimäisen kiinnityksen taloosi. Sillä tavalla pääsisit heistä eroon. Töykkälä imi piippuaan. — Tosin olisi parempi olla velassa vieraalle kuin omaiselle, tuumaili hän harvakseen. — Olen itsekin joskus ajatellut ottaa lainan, mutta tekemättä se on jäänyt. Laina kuin laina, olen tuuminut. — En tyrkytä, vastasi Mäntylä. — Hyvän hyvyyttäni vain ehdotin. Töykkälä kiiruhti selittämään: — Käsitän kyllä tarkotuksenne, vaikka en tahdo käyttää sitä hyväkseni. En ainakaan vielä. Olen nimittäin ruvennut ajattelemaan sitä metsän myyntiä. — Onhan se niinkin, että omillaan toimeentuleminen on hauskempaa kuin vieraan avulla, myönsi Mäntylä. — Niin juuri, ilahtui Töykkälä, kun toinen näkyi käsittävän hänet oikein. Mäntylä nousi kaivonkannelta, jolla he istuivat. — Tee tahtosi, virkkoi hän hyvästellessään. — Ja jos toden sanon, samoin olisin minä vastannut sinun sijassasi. Töykkäläkin nousi ja lähti astelemaan rantaan. Hänellä oli joessa muutamia rysiä, joita ei ollut ehtinyt kokea tänään. Siinä kävellessä juolahtivat mieleen emännän äskeiset äkäiset sanat lankomiehille, ja suupieliä hytkäytti pidätetty nauru. Se on emäntä vielä, jos niikseen tulee, yhtä topakka ja tiuskea kuin tyttönäkin, vaikka jo vuosikausia on puskenut töitä kuin ahkerin urakkalainen. Se siitä vain yltyy. Näyttää kuin sen voimat kasvaisivat siinä, missä niiden luulisi herpaantuvan... Annas olla, kuinka kauan sitä jo onkaan yhteisestä puurokupista syöty. Ensin asuttiin ja hoidettiin Töykkälää viisi vuotta isävanhan ollessa peräsimessä, mutta kun isä kuoli, ostettiin talo omaksi, ja siitä on taas kulunut... mutta tuossahan se onkin veistettynä isän kuolinvuosi, tuossa lautan tolpan kyljessä. Hän astui lautalle ja kumartui katsomaan. ... Niinpä niin. Siinä näkyy vieläkin harmaana vuosiluku 1880. Samana päivänä kuin pirtissä höylättiin isälle ruumisarkkua, nakutteli tanhualla tämän vuosiluvun hänen äsken valmistamaansa lauttaan pelimanni-Antti sanoen, että tästä sinä, poika, muistat aina isäsi kuoleman. Sanoi ja rupesi soittamaan viulullaan niin liikuttavaa virren säveltä, ettei äitikään hennonut kieltää, kun äijä siinä istui rankaläjällä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, että sävelet kantautuivat kammioon asti, missä isä tuskin kylmenneenä lepäsi laudoillaan. Olivat vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja, isävainaa ja pelimanni-Antti, vainaja hänkin jo aikoja sitten. Mutta tahtoipa tuolla tavoin, sanoi hän lopetettuaan soittonsa, saattaa isää hänen viimeisellä matkallaan, kun ei hänenlaisensa risamekko ollut muka sovelias kulkemaan saattoväen ja papin seurassa kirkkotarhan veräjältä haudalle. Äiti, joka oli pysähtynyt kaivon kivelle istumaan, kuunteli ääneti, kunnes nousi, haki kamarista pullon ja pikarin ja ojentaen ne Antille virkkoi kyynel silmässä: »Siinä peijaisryypyt. Olen sinut monasti ajanut talosta pellolle, kun mellastitte vuorokausmääriä, mutta onhan sinulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.» — »Suur' kiitosta, emäntä! Ei minulla muuta olekaan kuin mainitsemanne», vastasi Antti. »Mutta tämän pikarin saatte heti takaisin. En tarvitse sitä.» Ja hän kallisti pullon suusta, kunnes kallistui lopulta itsekin, pölkyltä nurmelle, mihin nukahti lämpimään auringonpaisteeseen. Siihen ukko kellistyi... Töykkälä lykkäsi lautan rannasta ja koki siinä lähellä olevat kaksi rysää. Paljoa ei niistä herunut, pari pienehköä haukea ja muutamia ahvenen vonkaleita. Missähän ne lahnat piilottelevat? ajatteli isäntä, jonka kalastusinto oli herännyt. Pitäisihän niiden kutuajan olla parhaillaan, näin haavanlehtien puhkeemisaikana. Mutta hiukan ylempänä joessa, siinä missä se teki äkkimutkan painuen metsän korpeen, oli pieni lampare, melkein ruoviston peitossa. Siellä ne lahnat tavallisesti molskivat ja kisailivat. Hänen kolme parasta rysäänsä, talvella kudottuja, lujia ja pitkä-aitaisia, olikin siellä. Eiköpä niistä nouse? Hän työnteli seipäällä lauttaa hiljalleen eteenpäin. ... Viisi vuotta ja melkein yhdeksän isäntänä. Joko tuosta on kulunut noin pitkälti — kohta neljätoista vuotta. No, sittenpä täyttää Kustaa piakkoin saman vuosimäärän, neljätoista, se kun syntyi noin, niinkuin akat paasaavat, ennen aikojaan... Eipäs ollut kuin kaksi laihaa lahnaa, mutta miten lie tuon keskimäisen pyydyksen laita? Näkyy vesi hieman poreilevan sen päällä. Kappas vaan, eikös olekin siinä neljä tavallista veitikkaa... Syntyi ennen aikojaan hehehee, juu. Ei olisi Helenan isä, Punkan vanha rusthollari, antanut oikein mielellään tytärtään pikkutalon pojalle. Ukkoa pidettiin rikkaana ja se se kai olikin, mutta sinne jäivät rikkaudet ja saivatkin jäädä. Antoi pojalleen talon miltei ilmaiseksi, ja Helena sai vain sen verran, että Mantan osuus voitiin suorittaa... Niin, kun asia kerran oli näin juurtajaksain alustettu tai kuinka Helena silloin tokaisi isänsä vänkäämisiin, niin täytyi ukon myöntyä. Se on näet näissä rakkauden asioissa aina sillä lailla, että jonkun siinä täytyy taipua... Mutta kas, kas, miten tuon kolmannen rysän seipäät tutisevat. Siinä niitä on... yksi, kaksi, kuusi aika mullikkaa. Potkii maar tässä isä poikineen, mutta turhaan potkivat, niskat poikki vaan!... Turhaan se potki Punkankin ukonköriläs, niskasuonet rempsahtivat siltäkin hervottomiksi, kun huomasi asian tuiki selväksi. Eikä ole tarvinnut sitä katuakaan, toimeen kun on tultu ilman heidän apuaan. Ainoa, mikä painaa mieltä, on se, ettei vielä ole jaksettu maksaa Leenan ja Liisan perintöjä. Hän löi lautan seipäällä kiinni pohjamutaan, sytytti suupielessään sojottavan piipun ja kantaen saaliinsa kahden mättään väliin rannalle alkoi läheisestä tiheästä pajupensaikosta oksia lujaa vitsasta, mihin pujottelisi kalat. — Teenpähän tuosta lisäksi kepinkin, jotta on komeampi kulkea, tuumaili hän mielessään, kun näki siinä sileän, paksun oksan. Hän katkaisi sen juuresta ja koetteli sen taipumattomuutta painamalla sitä maata vasten. Tonki ja tonki mietteissään... että pitäisi saada pelloksi tämäkin rantaniitty... jahka Kustaa miehistyy, silloin he yhdessä... survaisipa jonkun kerran kepillään pajupensaikkoonkin. — Kuka helvetti sieltä pistelee silmiini? kuului ärjäisy pensaikosta. — Vai nokkivatko kärpäset katveessakin? Oksat työnnettiin kiivaasti syrjään, ja näkyviin tuli Siltalan partainen naama. Töykkälän suu vetäytyi leveään hymyyn, kun hän näki Siltalan vieressä maassa melkein tyhjillään olevan pullon ja korttipakan. — Naapuri se vain kalastelee, virkkoi Siltala haukotellen, huomattuaan kalakimpun Töykkälän kädessä. Ja kohentuen laiskasti jaloilleen hän äkkäsi pullon. — Janottaa, sanoi ja tähtäsi pohjan taivasta kohden. — Antaisin sinullekin, mutta mitäs tyhjästä antaa. Ja nakkasi pullon veteen. — Saatu mikä luvattu, myhähti Töykkälä. Siltala pisti kortit taskuunsa kertoen kylän poikain kanssa lyhentäneensä sunnuntaita pelaamalla, mutta kun alkoi raukaista, pistäytyi tuonne pensaikkoon. Siellä oli nukkunut ja nyt oli melkein vesiselvä. — Taidat olla harmissasi kuten entinen huittislainen renki, joka ryyppäsi itsensä humalaan mennäkseen rähisemään kylälle, mutta nukahtikin väsyneenä oman talon veräjän pieleen. Herättyään oli urho vallan selvä, mutta kiukuissaan siitä hypähti tasajalkaa ilmaan ja hihkaisi isännälle: »Voi p—kele, mitä varten annoitte mun nukkua! Nyt meni köyhän miehen rahat hukkaan!» — Eikä harmita, nauroi Siltala. — Vaikka olihan se reilusti ajateltu, se huittislaisen meininki. He läksivät yhdessä kävelemään kotiin. Erottaessa kysäisi Töykkälä: — Tuleeko se metsäherra tänä suvena näille maille? On kai sinulla vihiä siitä. — Lupaili tulevansa, vastasi Siltala ja läksi haukotellen kujaa myöten taloonsa. Töykkälä asteli rantapolkua. Se kiersi saunan vieritse, jonka nurkkauksista ja raoista tupsahteli harmaa, tasainen sauhu, niin että matala, hieman jokeen kallistunut sauna näytti siinä tyynessä ehtooilmassa hiljalleen kytevältä sysimiilulta. Siellä poltettiin parhaillaan maltaita. Se työ kuului äitimuorille. — Katsonpahan, miten pitkällä jo ovat, ajatteli isäntä sivu kulkiessaan, — ja onko pesässä tarpeeksi halkoja. Hän kurkisti varovasti kuumaan, savuiseen saunaan. — Kuka siellä kolistelee ja laskee ulos jumalan lämmintä? ärähti äitimuori liikutellessaan maltaita parvella. — Minä vain. Vilkaisin ohi astuissani tännekin. — Vilkaisit tännekin, matki muori. — Ikäänkuin vakoillaksesi, olenko lyönyt toimeni laimin. Ee-en. Pidä sinä vain vaari omista töistäsi. Meillä on tässä itsekullakin täysi homma ja kiire voidaksemme tehdä velvollisuutemme. Niin minulla kuin sinulla ja emännälläkin. Viimeisen sanan hän venytti hieman pilkallisesti. — Mitä se äiti taas närisee. Eihän meillä ole hätäpäivääkään. — Hätäpäivääkään! Sanotko niin, ettei hätäpäivääkään, vaikka sisaresi saavat vuosia ja taas vuosia odottaa saataviaan. Ja lopuksi taitavat jäädä niille teille kuin emäntäsikin ennakolta kehutut myötäjäiset. — Äiti! Isännän ääni vapisi, mutta muori turisi olkansa yli tosin lauhtuneempana: — Enhän minä muuten, tulee vain tyttäriäni sääli. — Isäntä painoi kiusaantuneena oven kiinni. Häntä vaivasi tämä äidin ja Helenan välinen kireä suhde. Helena oli ainakin ensi vuosinaan ollut tyly ja komenteleva äitiä kohtaan, joka puolestaan ei voinut unohtaa, että Helena, jota ei mielisuosiolla ollut annettu hänen pojalleen, kaiken lisäksi toi pesään tuskin enempää kuin tavallinen pikkutalon tytär. Hän nouti kaivolta kiulun, jonka täytti puoleksi vedellä, pudotti kalat siihen ja jäi istumaan kuistin penkille. Tuvassa näkyi emäntä laittavan ehtoollista, piika tuli kaivolle pesemään lypsinastioita, ja hiekkakasalla veräjän pielessä pelmuilivat nuoremmat lapset. Hän silmäili ruisvainiotaan, joka navetan päädystä lähtien levisi tasaisena ja suorasarkaisena. Se työnsi jo vahvaa, tiheätä olkea, ehtootuulen sitä hiljaa häälytellessä. Siitä sitä taas kasaantuu viljaa, mehevää ja runsassatoista. Heinää läjääntyy tuolta luhtaniitulta tavallista enemmän, ja hyvä alku näyttää olevan apilapellollakin, jota hänellä oli vasta pieni vainio kuin kokeeksi. Joen toisella puolen, pari sataa askelta heiltä, sijaitsi Siltalan talo. Harmaa ja rujan näköinen, vaikka samantapainenhan tuo oli Töykkäläkin. Mistä ne rahat rakennuksiin ja koreiluihin? Siltalasta eteenpäin kohosi maantien varrella kylän kauppapuoti punaiseksi siveltynä, sen takaa puunsi Mäntylän siisti rakennus, jonka ukko oli ostanut mylläriltä. Mylläri oli rakentanut uuden asunnon aivan kosken rannalle, vesi miltei sen nurkkia nuoleskeli. Vaimonsa kuoltua oli Mäntylä luovuttanut talon pojalleen ja eleli nyt herrastuomarina mökissään, jossa oli vähän maata ja puutarhaakin. Hänen saunansa sijaitsi jokirannassa kosken alapuolella kahden mahtavan männyn välissä — niistä hän oli nimensäkin ottanut isännyydestä luovuttuaan. Mutta muista erillään pienellä kumpareella peltojensa keskellä kohosi Punkan rustholli uljaana ja avarana tuuliviireineen ja ruokakellokatoksineen. Maantieltä erkani sinne leveä, sannotettu ajotie; pihaveräjän pylväinä oli kaksi kivimöhkälettä, jotka eivät huojuneet pahimmissakaan myrskyissä niinkuin ei itse talokaan. Asuinrakennuksen akkunain alla sijaitsi puutarha, jossa kasvoi omenapuita ja karviaismarjapensaita. Siitä poispäin aukenivat viljelykset molemmille sivuille. — Siellä sitä on, rahaa, huoahti Töykkälä, ja katse siirtyi vastahakoisesti omille maille, metsään, joka sinersi peltojen takana, ikäänkuin sieltä sittenkin olisi vapahdus tuleva. Ainakin oli lysti kuvitella niin. Eipä maistunut ruokakaan, kun emäntä vihdoin tuli kutsumaan ehtoolliselle. Hän vain mietiskeli ja poltti vielä sängyssäkin monta piipullista, ennenkuin uni tuntui lähenevän. Emäntä hänen vierellään väänteli ja käänteli itseään hautoen nähtävästi hänkin samoja ajatuksia. Vihdoin putosi piippu kolahtaen lattiaan, ja kun isäntä unipäissään kopeloi sitä laskeakseen sen sängyn tolppaa vasten, kysäisi emäntä: — Mikset nuku? Häiritset toisiakin. — Ei tahdo päästä alkuun, haukotteli isäntä, niin että leukaluut ruskahtelivat. Kului hetki. — Kannattaisi sitä ainakin yrittää, alkoi emäntä yhtäkkiä. — Niin, mitä? — No tuota metsän myyntiä, hyvä ihminen! ihmetteli emäntä. — Saa tuollaisia ajatella päivälläkin! murahti isäntä, haukotteli pari kertaa syvään ja pitkään ja sai kuin saikin unen päästä kiinni. Mutta emäntä valvoi vielä kauan ja nukahti vasta sitten, kun isännän hengitys muuttui tasaiseksi ja tyyneksi. II Joulu oli ovella. Aamun kylmä kajastus levisi idän taivaalle, punasi mäntyjen rungot ja hypähti Töykkälän akkunaan ja siitä pirtin lattialle, jossa lapset teuhasivat lastujen seassa. Isäntä nousi reenteelmyksensä äärestä, iski kirveensä tukkiin ja kierrettyään katossa palavan lampun sammuksiin istahti penkille. Katseli syrjästä uunin edessä hääräävää emäntää, tuolloin tällöin vilkaisten ulos, Siltalaa kohden. — Suotta siinä kurkkailet, virkkoi emäntä. — Ei se metsänostaja taida kuitenkaan tulla meille. Isäntä ei viitsinyt vastata, imi vain piippuaan. Emäntä kantoi perunat ja piimät pöytään, otti kaapista pari leipäkyrsää ja kimpaleen sianlihaa alkaen mätkiä puuroa vatiin. Lapset lattialla päästivät äkäisen äläkän, ja pikku siskon paapertaissa isän turviin rupesivat lastut sinkoilemaan. Heikki poju oli tarrautunut nuoremman vekaran jalkoihin ja vetää retuutti tätä pitkin lattiaa. — Jes' siunatkoon noita kakaroita! Särkevät vallan korvat rääkynällään. Siivolla, siivolla siinä! tuskitteli emäntä. — Voisit sinäkin, Santeri, pitää heitä vähän lujemmissa aisoissa. Isäntä vilkaisi uhkaavasti ovipieleen pistettyyn vitsakimppuun ja sitten Heikkiin. — Tekeekö mielesi koivunjuustoa, häh? Heikki hellitti oitis veljestään, mutta mutisi ynseästi: — Hän se ensin... Pisti terävällä tikulla minua pakaroihin. Tuommoinen rääpänä! — Voi voi tuota poikaa! Aina vain syyttää toista, päivitteli emäntä. — Mikä riivattu siitä tuleekaan lopuksi? Hän lennätti puurovadin pöytään istuutuen syömään pikku tyttö sylissään. Ruuan kimppuun karkasivat kohta toisetkin lapset, Olka tuiskahti navetasta ja Jussi tanhualta halkotukkinsa äärestä vetelästi kävellen. Isäntä laski piippunsa akkunalle seuraten toisten esimerkkiä. Ainoastaan Kustaa, joka palavan pesän edessä lueskeli jotain kirjaa, ei vielä malttanut käydä pöytään. Äiti katsahti pari kertaa tuikeasti häneen, mutta kun poika ei näyttänyt huomaavankaan, niin hän sanoi lyhyesti: — Mars muiden matkaan, Kustaa, äläkä anna jumalanviljan odottaa tyhjänpäiväisten lorukirjain takia! Lukisit edes katkismustasi, kun kohta ovat lukuvuorotkin edessä. Kustaa laski vastahakoisesti kirjan omaan seinäkaappiinsa. — Siitä Kustaasta taitaa tulla koko makisteri, nauraa virnotti piika suu täynnä ruokaa. — Vai mitä ne hokevat kylällä? Istuu nenä kirjoissa kiinni vielä aikamiehenä. Ja Siltalan Maijusta tehdään kai makisterinna, yhdessä kun kuuluvat tuteeraavan, hi... Jussiltakin pääsi leveä nauru, mutta emäntä, joka kyllä itse puuskahteli omaisilleen, vaikkei sallinut sitä vieraiden tehdä, katkaisi nopeasti: — Kuuluvat, kuuluvat. Syö äläkä turise, vallesmanska! Kääntyen isäntään hän jatkoi: — Sinun pitäisi kohtapuoleen mennä kirkonkylän kauppiaalle. Joulu on heti käsissä eikä meillä vielä ole likokalaa, ei ryynejä eikä mitään muutakaan. Sietäisi lapsillekin ostaa jotain. Pojillahan ei ole kunnollisia kintaita eikä karvalakkeja, ja tarvitsee jotain tämäkin. Hän työnsi sormellaan hienoksi pureskelemansa ruokapalan pienokaisen suuhun ja viitaten päällään piikaan lisäsi: — Ja täytyy kai ostaa jotain tuollekin, vaikkei se mitään ansaitsisi. Eikä passaa jättää ilman Jussiakaan. — Ehei! pärskäytti Jussi piimätuoppiin. — Öhöm! yskäisi piika, mutta kun puuro poltti kurkkua, ei saanutkaan sanotuksi enempää, sillä isäntä ehti väliin. — Mitäs, jos oltaisiin tänä jouluna ilman noita herkkuja ja lahjoja? — Ilman? Emäntä katsoi silmät selällään isäntään, ja piika hotkaisi hätäisesti palansa. Lapset kuuntelivat jännityksissään vanhempainsa puhelua. Olihan joulu heille ainoa herkuttelun ja ilakoimisen aika. — Ei oikein kannattaisi panna rahaa sellaisiin tänä vuonna, kun satokin kaikesta huolimatta tuli kovin niukka. Eikä ole paljoa kertynyt navetan puoleltakaan. Isäntä teki lusikallaan suuren loven puuron kylkeen ikäänkuin puheensa pisteeksi. — Mutta miltä joulu maistuu ilman likokalaa ja ryynipuuroa ja... Niin, miltä tosiaankin se tuntuisi semmoinen joulu? näkyivät lapsetkin aprikoivan, mutta isäntä täydensi leikillisesti: — Jako ilman viinaa? En minä, muoriseni, ole sille niin kovin perso. — Häts! Minä sinun viinoistasi! — Ja lisäksi tiedät, että on siinä muukin mutka: Leena ja Liisa, puheli isäntä ääntään alentaen. — Emmekö pane suuta säkkiä myöten, ainakin toistaiseksi? — No voi sinua ja meitä kaikkia! alkoi emäntä puuskua. — Kun muistelen, miten Punkalla otettiin joulut vastaan, tekisi mieli itkeä. Siellä lahjat ja herkut ja ruuat ja... ja tämmöiseen kitupiikkielämään pitikin sieltä joutumani! — Älä nyt tuossa ala vetää vanhaa virttäsi. Ainakaan lasten ja vieraiden kuullen. — Kuulkoot vaan! Kyllä se tekee hyvää heillekin. Tietää olevansa velkaantuneen pikkutalon lapsia. — Mutta yhdessäpä me ostettiin tämä Töykkälä näine päivineen, vastasi isäntä jyrkästi. — Pidä se tarkoin mielessäsi. — Yhdessäpä yhdessä! kivahti emäntä. — Mutta olihan minun pakko suostua, sillä enhän voinut torppaan lähteä enkä maantielle sellaisesta talosta kuin Punkan rusthollista. Isäntä nousi pöydästä niin kiivaasti, että emäntä vaikeni siihen paikkaan, ja komentaen Kustaan, rengin ja piian töihinsä, lapset pihalle, aikoi ruveta nuhtelemaan emäntää tämän alinomaisesta nurinasta ja napinasta, mutta huomatessaan äitimuorin kartanolla tulevan pirttiin hillitsikin itsensä. — Älä huolehdi, muoriseni, sanoi hän vain. — Vielä me kerran hyppäämme tällaisen ojan yli. Myymme metsää. Emäntä, joka oli vetäytynyt muurin eteen, heitti puita pesään virkkaen: — Myymme metsää! Kuinka monta kertaa oletkaan jo tuota hokenut. Eikä siitä kuitenkaan ole syntynyt mitään, ei munia eikä poikia. — Mutta tulee kai siitä kerran tosikin. Kävihän täällä syyssuvella tukkiherra metsiä katsastamassa ja ennen joulua lupaili tulevansa kaupoille. Eikö mahda vain jo ollakin naapurissa — kuului illalla oudon tumpelin ääni Siltalan kartanolta. — No myy sitten, myy herran nimessä! virkahti emäntä ja paiskasi oven kiinni painuen navettaan. Heti köpitti äitimuori pirttiin. — Taisi taas olla pieni pyykinpesu, puheli hän pöydän ääreen kävellessään. — Vai miksi pesupunkka paukahteli ja hame tuiskuna pyrähti pihalle? Isäntä vaikeni käyden apein mielin reenteelmykseen käsiksi, mutta äiti pakisi kuoriessaan kylmää perunaa: — Toiset pyrkivät taloonsa kiinni, velkaisenakin, kuten sinä joukkoinesi, toiset talostaan irti kuten tuo Siltala. Vai mitä se oikein meinannee? Myy lystikseen metsää, kappaleen toisensa jälkeen. Kun eilen ehtoolla olin siellä, saapui taloon se sama suottaherra, joka suvellakin. Ryypätä alkoivat ja kauppaa hieroa. — »Mitä kauppaa ne taas kihnuttavat?» utelin emännältä. — »Sitä yhtä samaa, metsäkauppaa», vastasi tämä. — »Mutta miksi se myy rapsuttelee metsäänsä noin alinomaa, kun ei ole minkäänlaista rahanpuutetta, ei kynnen vertaa?» koetin vielä onkia, mutta siihenpä vaikenikin emäntä, huokasi vain kuin itsekseen, tällä lailla. Muori huokasi pitkään, puraisi sitten puolen silakkaa ja perunaa hörpäten piimää päälle. — Sitä kai aavisti emäntä, mikä juolahti minunkin mieleeni, että sellaisen elämän loppu ei ole hyvä. Kun antaa pirulle sormen, niin se kohta vie koko käden. Kun repelee talostaan kappaleen toisensa jälkeen, menee lopulta koko höskä. Vai mitä? Sanoitko sinä jotain, häh? Isäntä veisteli ääneti. Mitä olisi kannattanut vastata äidin puheisiin, yltynyt vain olisi. Ei äiti tosin tarkottanut pahaa noilla kärtyisillä höpinöillään paremmin kuin emäntäkään hotakkuudellaan ja äkkipikaisuudellaan. Mutta saisivat ne sentään pitää vähän soukempaa suuta, kasaavat tuolla tavoin vain turhaa harmia ja kiusaa... Tulisipa nyt se tukkiherra, niin saisi edes kuulla, mitä se aikoo tarjota. Kenties sitä tietä syntyisi jonkinlainen selvyys tähän ikävään asemaan, jossa aina tunsi olevansa kuin puristuksissa: yhdellä puolella seisoi äiti iänikuisine vatkutuksineen ja ennustuksineen, toisella tuskaili emäntä ja kolmannella kitsas, epävakainen luonto, johon ei työ tuntunut tehoavan. — Vai et mitään, ihmetteli äiti. — Omituista, kun korvani ovat viime aikoina ruvenneet horisemaan tyhjää. Mitä se mahtaa tietää! Silloin kun isäsi kallistui kuolintilalleen, paria viikkoa sitä ennen ne samalla tavalla... Äitimuoria alkaa jo vanhuus lapsettaa, hymähti isäntä itsekseen ja ryhtyen iskemään molemmista päistä tervattua jutkolautaa paikoilleen jatkoi ajatuksiaan: niin, puristuksissa kuin härkä ahtaassa karsinassaan. Mutta karsinassapa on ainakin yksi veräjä. Kun vain löytäisi sen! Ja löytäisi sen oikean! Riemusta hän silloin mylvähtäisi niinkuin kevätlaitumelle laskettu sarvipää. Tuo metsäkauppa — jospa se päästäisi hänet tästä pinteestä, sisaret omilleen ja vaimoväen suitaan soittamasta. — Sinä et edes kuuntele, kun kerron isäsi viimeisistä päivistä, jämäsi äiti närkästyneellä äänellä. — Sinä olet kovakorvainen ja penseä, Santeri. Niin, niin. Paria viikkoa ennen isäsi kuolemaa alkoivat korvani soida ja valehdella tällä samalla lailla, ja minä sanoinkin tuolle Suonpään akalle, joka sattui olemaan meillä, että... Voi pakana, katso, Santeri, tuonne kartanolle, siinä se nyt on se tukkiherra kyytimiehineen ja Siltaloineen. Isäntä oli kuullut tumpelin äänen ulkoa ja vilkaissut sinne. Heitti sitten kiireesti takin ylleen ja meni tulijoita vastaan. Reestä nousi komeihin turkkeihin kääriytynyt mies, jonka isäntä tunsi metsänostajaksi. Toinen, joka sitoi hevosta kiinni, oli sekin tuttu, se kun oli jäänyt pariksi viikoksi paikkakunnalle vähän, niinkuin sanoi, arvioimaan metsiä. Siltala, joka oli keikkunut reen kannaksilla, näkyi olevan pienessä nousuhumalassa. Isäntä ohjasi vieraat kamariin ja riensi hakemaan emäntää, pistäytyen yksin tein viskaamassa heiniä hevoselle ja ihailemassa sen välkkyviä valjaita. Kun hän palasi kamariin, istui ostaja keinutuolissa, jonka oli siirtänyt pöydän eteen, ja selaili papereitaan. Turkkinsa oli heittänyt sänkyyn levälleen, ja suuri nahkainen salkku venyi pöydän kulmalla. Isännän katse siirtyi tuosta rotevasta, punakasta miehestä kartanolle, missä sen komea hevonen korskui tumpeliaan helistellen; sieltä se kääntyi takaisin ja pysähtyi tuohon valtavaan nahkasalkkuun, joka pullotti täysinäisenä ja lupaavana ihan hänen ylettyvillään. — Siinä se varmaan säilyttää rahojaankin, ajatteli hän itsekseen ja päätteli, että mahtaa se olla upporikas liike, jonka rengitkin noin leventelevät. — Möin taas pikkuisen, sanoi Siltala. — Sen Huhdin kappaleen. — Naapuri taisi taas siepata suuret rahat. — Juu, silmät ummessa maksoimme, havahtui ostaja, kääri paperinsa kokoon ja nyökäyttäen tyytyväisesti toverilleen pisti ne avaraan povitaskuunsa. — Siltala möi, ja kauppaa varten tulimme teillekin. Mutta kuppi kuumaa ei taitaisi tehdä pahaa. Emäntä toi parahiksi kahvin. — Olemme nyt tarpeeksi selvillä metsästänne, jotta voimme ryhtyä kaupantekoon, alotti ostaja. — Haluaisimme vain kuulla, minkälaista hintaa isäntä pitää siitä. Isäntä aprikoi. Ostaja kopeloi laukkuaan vetäen sieltä pöydälle rommipullon. — Saas nähdä, lyönevätkö summamme yhteen ollenkaan, puheli hän kuppiinsa pulputtaessaan. — En oikein tiedä, kun olen outo tällaisissa asioissa, tuumaili isäntä verkkaan ikäänkuin maaperää tunnustellen, mutta päätti kuitenkin pyytää neljäätoistatuhatta markkaa, vaikka aikaisemmin oli Siltalan kanssa ajatellut vain kymmentätuhatta. Voisihan siitä sitten alentaa, jos rupeaa tinkimään. — Mitäs te tarjoaisitte? Ostaja naurahti. — Myyjä määrää hinnan, josta sitten ostaja tinkii. Se on meillä Suomessa kauppalaki semmoinen. Totta puhuen on metsänne laadultaan keskinkertaista ja sijaitsee kovin kaukana liikepaikoista, uitto tulee kalliiksi ja... Isäntä, jota harmitti tämä tällainen alku, pölläytteli ostajan tarjoamasta sikarista sakeita savuja tokaisten vihdoin närkästyneenä: — Ei suinkaan minun metsäni ole sen kauempana kuin tämän Siltalankaan. Ja hyvää, vartevaa se on. — No, kuinka sen ottaa, mutta enimmäkseen on siellä kuusipuita, jotka eivät vedä vertoja männyille. Maistelivat ja puhuivat välillä yhtä ja toistakin. — Kas kuinka reimasti Töykkälässä nyt naukkaillaan, ilveili Siltala. — Missä on emäntä, talon ojennusnuora? — Missä lie, vastasi isäntä toisten nauraessa ja ostajan hyväntahtoisesti selittäessä, että se sellainen elämä, missä naisellakin on sananvaltaa, se lieneekin sitä oikeata raamatun elämää. — Jos esimerkiksi noilla vanhan testamentinkin kuninkailla ja niillä muilla äijillä olisi ollut topakoita emäntiä, eivät he miltei järjestään olisi olleet sellaisia juopporatteja, lopetti hän nauraen. Emäntäkään, joka seisoi kuuntelemassa viereisessä kamarissa, ei voinut olla hymähtämättä. Hänen täytyi, arveli hän, seurata asioiden menoa täältä salaa, kun ei ilennyt koko aikaa istua ryypiskelevien miesten parissa, ettei Santeri näet pääsisi tekemään mitään tyhmyyksiä. Mutta mukava ja alhainen mies taitaa ostaja ollakin. — Niin että isäntä on hyvä ja sanoo summan, jotta päästään siunattuun alkuun, kehotti ostaja vihdoin, asiaan palaten. — Siellä alamaissa kuulutte saaneen metsiä toisinaan ilmaiseksi, urahti isäntä lopulta. — Mutta minun metsääni ette viekään hinnatta. — Eipä suinkaan, lohdutteli ostaja. — Kuinkas me — emmehän me elä pakanain ja ryövärien maassa. Sehän puhuu kuin kristitty ihminen, ajatteli emäntä oven takana, vaikka onkin herra. Mutta isäntä, jonka päähän jo oli kihahtanut hieman rohkeutta, löi reiteensä ja laukaisi äkkiä: — Neljätoistatuhatta markkaa. Ostaja putosi ällistyneenä keinutuoliin, jolta juuri oli nousemaisillaan. — Neljätoistatuhatta! Ei ollut uskoa korviaan, vilkaisipa salaa toveriinsakin, joka kumartui toimekkaana varistamaan sikaristaan tuhkaa pieksunsa kärkeen. — Ei penniäkään alle, vakuutti isäntä silmä kovana. — Sillä lailla! nauroi Siltala. — Paina päälle vaan, naapuri. Ostaja sai kohta kylmäverisyytensä takaisin ja vastasi: — Ei olekaan, kuulen ma, kysymys mistään pikku summasta. Kokonaisen talon hinta, piru vie. Isäntä mulautti häneen epäluuloisesti. — Ei se ole hinta eikä mikään verrattuna metsän hyvyyteen. — Metsän hyvyyteen! Mutta siinä on matkassa monta mattia, kuten jo äsken osotin. Pitkät uittoväylät, joissa moni tukki ehtii upota ja mädätä perille asti saapumatta, kalliit ajat ja monet muut perhanat. Huhhuh, otetaan välillä pieni tärskäys. Ehkä se ajaa järkeä miesten päihin. Mutta isäntä ei hellittänyt muuta kuin viisisataa, vaikka siinä kuinka jankattiin ja kinasteltiin. Pitää jurnutti vain ryypänneen miehen härkäpäisyydellä kiinni kolmestatoista ja puolesta tuhannesta. — Pitänee siis suostua maksamaan isännän vaatima hinta, tuskastui ostaja vihdoin. — Tahdomme tämän kerran maksaa ruhtinaallisesti, hehehe, kenties yli voimiemmekin, kuka sen tietää niin tarkoin nyt vielä. — On siinä hintaa, jumal'avita! ihmetteli Siltala. — Tämä pääasiassa sen tähden, että siitä mahdollisesti voi olla jotain hyötyä liikkeemme täkäläiselle toiminnalle, tämä kun on ensimäinen suurempi metsäkauppamme näillä mailla. Näkevät siitä muutkin myyjät, että me kyllä pystymme, vaikkei isännän silti tarvitse kehua sivullisille pennilleen saamaansa summaa. Alkaisivat vain toisetkin kiskoa yhtä huikeita hintoja, ja silloin ei kaupoista tulisi mitään, ei ainakaan meidän liikkeemme taholta. Sillä emmehän mekään, luonnollisesti, voisi joka kaupassa maksaa itseämme kipeäksi. — Mitä sitä sivullisille, vastasi isäntä. — Mutta, jatkoi ostaja ääntään alentaen, — kun me nyt suostumme tähän kauppaan, täytyy meidän liittää siihen muuan ehto, mitätön ja merkityksetön itse asiassa, tarkotettu vain kaatamisen ja kuljetuksen helpottamiseksi. Meidän tulee saada ottoaikaa, sanottakoon esimerkiksi kymmenen vuotta. Se olisi meille ikäänkuin jonkinlaisena ennakkohyvityksenä tässä kaupassa, joka meille varmasti tuottaa joko tappiota tai varsin alhaisen rahankoron. Saisimme kaataa metsän milloin meille parhaiten sopii tuon ajan kuluessa. Emäntä ei malttanut enää pysyä poissa, vaan tuli kamariin. Isäntä kynsäisi korvallistaan. Kymmenen vuoden kaatoaika. Olihan se vähän harmillinen pykälä, mutta vielä harmillisempaa oli tämä elämä ainaisine huolineen ja ahtaine karsinoineen, josta ei näyttänyt vapautuvan minkään muun veräjän kautta. Nythän oli tämä veräjä auki, ja tarjolla oli enempi kuin oli ajatellutkaan. — Se on oikeastaan varsin kohtuullinen vaatimus, virkahti ostaja välinpitämättömästi tutkien papereitaan. — Niin, miksei siihen voisi suostua? kysyi emäntä. — Eivät suinkaan ne tuosta ota jalkoja alleen, metsä ja maa. Ostaja, joka oli noussut kävelemään, taputti nauraen emäntää olalle. — Osasipas emäntä lykätä toden sutkauksen: eivät ota jalkoja alleen. Kippis emännän kunniaksi! Mikäs siinä enää. Kaupat syntyivät, kirjat kirjotettiin, todistettiin ja harjakaisiksi tehtiin vielä toinenkin kuuma. Töykkälä myi metsänsä Vesterbergin liikkeelle neljäntoista jalan päästä seitsemään tuumaan kaadettavaksi kymmenen vuoden kuluessa. Kauppahinta: kolmetoistatuhatta viisisataa markkaa. Liikkeen puolesta hyväksyi ja varmensi kaupan: Gustaf Hellman. * * * * * Kun Hellman ehtoomyöhällä läksi ajelemaan tovereineen kirkonkylän kestikievariin, oli hänen päänsä ja sydämensä kuuma. Hän hyräili hiljaa. Reen liukuessa tähtikirkkaan taivaan alla lepäävien metsien halki, joiden hän aavisti ennen pitkää kaatuvan joen vieriteltäväksi, tunkeutui hänen mieleensä omituinen hentomielisyys. Mutta hän tempautui irti tällaisesta joutavasta. Kaatukoot! Tuottavat siten rahaa sekä ostajille että myyjille. On kunkin oma syy, jos ei osaa pitää varaansa, vaan kaatuu yhdessä metsänsä kanssa. Ja muistaen sukkeluuden, jota hänen päällikkönsä käytti hyvin kaupoissa onnistuessaan, nauraa hörötti hän kysyen ajajanpukilla värjöttävältä toveriltaan: — Tiedätkös sinä, mitä merkitsee: oma suu proximus, oma maha maximus? Kun toveri kääntyi hölmistyneenä päin, jatkoi hän: — Mutta mistäs sinä tietäisit. Se on: oma suu lähinnä. Ja se oma maha ei oikeastaan kuulukaan asiaan. Hän alkoi jutella toverinsa kanssa. — Taisi tulla hyvät kaupat? kysyi toveri muun puheen lomassa. — Perhanan hyvät. Ei osannut raukka pyytää edes kohtuullista hintaa. Olisin maksanut paljo, paljo enemmän. — Kuinka paljon? uteli toinen tähyillen palttoonsa kauluksen sisältä Hellmania. — Mitä helvettiä se sinuun kuuluu! ärjäisi Hellman kiukuissaan, että oli paljastamaisillaan liikkeen salaisuuksia sivistymättömälle toverilleen. — Keikuta se pullo nopeammin tänne ja lyö hevosta selkään, ettet kohmettuisi siinä könöttäessäsi. Ajaja otti pitkän siemauksen, samoin Hellman vaipuen sitten katselemaan kirkkoa, joka rupesi häämöttämään etäällä. Talot tien varrella olivat jo pimeinä. Tumpeli soi hillitysti väsyneen hevosen luokassa, ja väsyneinä nuokahtelivat miehetkin kuuran kasvaessa heidän partoihinsa ja vaatteisiinsa. Ainoastaan tähdet valvoivat tasangon yllä välkkyen kilpaa lumikiteiden kanssa. — Niin se on, havahtui Hellman hevosen pysähtyessä kestikievarin kartanolle. — Oma suu lähinnä. Hetken kuluttua hän jo kuorsasi rauhallisena majatalon parhaimmassa vuoteessa. Samoin nukuttiin levollisina ja onnellisina Töykkälässä, oltiin jo kauan nukuttu ja kuorsattu. Pääsihän talo painajaisestaan ja isäntä karsinastaan. Ja joulu tuli Töykkälään lipeäkaloineen ja lahjoineen. III Alkulan kylän kinkerit olivat loppumaisillaan. Rovasti teki kirkonkirjoihin viimeisiä merkintöjä katsahdellen vaivihkaa kinkeriväkeä, joka jännityksestä ja pelosta lauennein kasvoin seisoi vieri vieressä Punkan avarassa pirtissä. Silloin tällöin kuului vain joku lyhyt naurahdus tai helpotuksen huokaus merkkinä siitä, että vuoden raskain päivä oli mennyt. Kappalainen ryki, ja kanttori naputteli sormellaan pöytään, niinkuin hänen tapansa oli tehdä nälissään. — Onko kylänvanhimmalla mitään huomautettavaa lukulahkon elämää tai käytöstä vastaan? kysäisi vihdoin rovasti nostaen katseensa kirjoistaan. Mäntylä tirkisteli kotvan ympärilleen ja koetti muistella. Väkijoukko liikahteli hiljaa. Jokainen tiesi, että rovasti, joka vasta pari vuotta oli ollut seurakunnan paimenena, oli tiukka ja jäntevä mies. Vaikkei kylänvanhimmalla olisikaan mitään muistuttamista, olisi sitä kylläkin rovastilla. Sen aavistivat kaikki entuudestaan. — Ei minun käsittääkseni, vastasi Mäntylä hetken kuluttua. — Siivosti on koetettu elää ja rehkiä päivästä niinkuin yöstäkin toiseen. Rovasti rykäisi äkäisesti ja löi kumahtaen valtavat kirkonkirjat kiinni ojentaen ne kanttorille, joka läksi tiheään sulloutuneen joukon lävitse retuuttamaan niitä kamariin. — Vai ei mitään, lausui rovasti ja katseli rypyssä kulmin laumaansa ikäänkuin etsien vuohta, jota voisi ruoskia. Katse pysähtyi Mäntylään. — Ee-ei, tokaisi tämä. — Kenties ei lukutaito ole kyllin kehuttava, mutta... — Tjaah, siinä ei ole mitään muttaa, keskeytti rovasti. — Sitä juuri tavottelin. Koko lukulahkossa on tuskin kymmentä kunnon lukijaa. Hän mainitsi heidät nimeltään. — Surkeata, perin surkeata, jyrähti hän sitten ja piti pitkän, jylisevän nuhdesaarnan tällaista kehnoutta ja laiskuutta vastaan. Kinkeriväki kuunteli vaieten. Kylänvanhinkaan, jolla oli tapana yskähdellä arvokkaasti tällaisissa juhlatiloissa, ei nyt uskaltanut kakistella. Mutta kun rovasti vihdoin lopetti, oli hänen vihansakin haihtunut. Hän piti heti yhteen menoon loppurukouksen, kanttori luikautti kuivasta kurkustaan virren, johon kappalainen ja kinkeriväki yhtyivät, ja niin oli Alkulan kylän lukukinkerien virallinen eli henkinen puoli lopussa. Ovi sysättiin kiireesti auki, ja tukahuttavan lämpimästä pirtistä alkoi väkeä työntyä ulos tammikuun viiltävään pakkaseen. — Kelpaa taas vuosi hengittää, tuumaili Töykkälän renki Jussi painaen lakin pörröiseen päähänsä, jota vastikään oli vanuttanut rovastin luja koura. — Ja istua pöydän vieressä eikä sen alla, virnaili toinen, nuori pojan naskali, joka oli ollut tekemisissä kanttorin kanssa. — Noita jumalattomia! siunaili joku vanhempi vaimo. — Niin, meitä, vatkutti Jussi. — Kyllähän mekin tahtoisimme olla jumalisia, mutta yksi ainoa vuoden päivä pelottaa meitä astumasta kapealle tielle, jolla kaikki päivät, arvelen ma, ovat täänkaltaisia. Nuoret hajaantuivat naureskellen ja pilapuheita päästellen, vanhat päitään puistellen. Vähitellen hiljeni piha, johon ehtoopäivän talviaurinko valoi kylmiä säteitään. Kujilta ja teiltä kuuluva tumpelien ja kulkusten ääni lakkasi kokonaan. Heinänrippeiden ääressä, joita oli jäänyt pitkin aitojen varsia ja vajojen seinämiä, tirskuttivat jälleen iloiset varpusparvet. Mutta sisältä huoneista kuului ääntä ja puheen porinaa, jota joskus säesti kaikuva naurukin. Siellä istuivat pitovieraat, naapurit ja talon sukulaiset odotellen päivällistä ja vilkuillen keittiöön päin, joka oli täynnä hälyä ja ruokien käryä, kokin ärinää ja hänen apulaistensa hikisiä, punottavia naamoja. Vaimoväki istuskeli salissa puoliääneen puhellen ja supatellen, mutta miehet olivat vallanneet molemmat kamarit täyttäen ne rupatuksellaan ja tupakansavulla. Olipa sentään väkeä vielä pirtissäkin. Rovasti viipyi yhä pöydän päässä silmäillen papereitaan. Hänen tapanaan oli näet kinkeritilaisuuksissa koota sellaisia rästejään, joita ei syystä tai toisesta ollut vielä antanut nimismiehen huostaan. Pitkin penkkejä istuikin noita velvollisuutensa laiminlyöneitä lampaita, mäkitupalaisia, köyhiä torppareita ja sensemmoisia hiljaa horisten ja murjotellen. Maksajat poistuivat sitä mukaa, kuin saivat asiansa suoritetuksi. Lopulta ei siellä ollut enää muita kuin jokusia vieraita ja oman talon alustalaiset, joille juhlan kunniaksi piti tarjottaman päivällinen heillekin, mutta vasta sitten kun vieraat ensin olivat ravinneet itsensä. Kanttori ilmestyi kamarista pirtin puolelle, mutta huomatessaan rovastin vielä paikoillaan ja päivällisen niin ollen viipyvän yhä sytytti huoahtaen laatikosta muurin olalta sikarin ja seisahtui hajasäärin kamarin kynnykselle. Yksi ja toinen seurasi kanttorin esimerkkiä, kuka sytyttäen piipun, kuka sikarin tai paperossin, joita oli runsaasti varannut niitäkin Punkan pyylevä rusthollari. — Sitten on täällä vielä Suonpää, torppari, tämän talon alustalaisia, puheli rovasti lasiensa takaa. — Hänellä on maksamatta kahden vuoden rästit. Onko hän läsnä? Suonpää, rokonarpinen, synkännäköinen mies, jonka ilmainen päivällinen, vaikkapa vain jälkipöydässä, oli viekotellut jäämään, painoi suonikkaalla sormellaan tupakkaa piippuunsa murahtaen: — Kyl-lä. Rovasti jäi odottamaan, mutta kun Suonpää ei tehnyt alotettakaan noustakseen maksamaan, tiukkasi: — Eikö Suonpää kuullut? Puhuteltu nojasi hievahtamatta polviin tuettuihin käsiinsä, ritisevä nysä hampaissa, ja tähyili suoraan eteensä, ikäänkuin olisi etsinyt sieltä lattian raoista rovastin vaatimia pennejä. Rovastin otsasuonet alkoivat pullistua. Mäntylä karisti sikaristaan tuhkan permannolle, sylkäisi ja kääntyi rovastiin. — Sillä on huono toimeentulo, virkkoi hän hiljaa. — Suuri perhe ja pieni torppa. Suonpää katsoa mulautti kulmainsa alta rovastiin, joka yskäisi kiusaantuneesti. — Viimeksi tänään risti pastori yhden, lisäsi Töykkälä, joka istui pastorin rinnalla lähellä rovastia. Pastori nyökäytti myöntävästi. — Ja se on muistaakseni yhdeksäs siinä pesueessa, lausui Punkka leveästi hymyillen. — Vai niin, hm, jaa, puheli rovasti. — Ei siinä sitten ole suinkaan ollut siunauksen puutetta. — Tiedä häntä, irtaantui vihdoin Suonpään suusta katkerasti. — Kyllä sen tietää, kiirehti rovasti selittämään, — että siunaus se on ollut, juu, siunaus, joka itse asiassa on kylläkin hyvä, ainakin muutamille, kun taas toisten olisi syytä ajatella joskus noita apostoli Paavalinkin sanoja, että, hm, olkaat niinkuin ette olisikaan naimisissa. Hymy kiertyi miesten suupieliin. — On koetettu muistaa sitäkin, tokaisi Suonpää. — Mutta se meidän akka on sellainen, että kun sille vaan housuja näyttää... — Ei suinkaan Punkka olisi halukas suorittamaan tätä Suonpään rästiä, ehätti rovasti katkaisemaan Suonpään selittelyt. — Ovat muutkin isäntämiehet niin tehneet alustalaistensa puolesta. Kaikki kääntyivät Punkkaan, joka vuorostaan silmäili Suonpäätä ikäänkuin arvostellakseen tämän voimia. Jaksaisiko se suorittaa takaisin? Muisti sitten, että se on hänelle entistäkin velkaa: mitä lienee tynnyrin rukiita ja kymmenkunta markkaa rahaa. Aprikoi ja pudisteli päätään, kun ei oikein olisi ilennyt kieltääkään rovastilta vieraiden kuullen. Mutta piruko sen Suonpäänkin takasi. — No niin, tuli rovasti vihdoin hänelle avuksi. — Annetaan sitte Suonpään rästien olla siltisellään. Hän veti paksun viivan Suonpään maksujen yli ja katsahti syrjästä Punkan rusthollariin. Vieraat ja naapurit supattelivat hiljaa, mutta Punkka selitti hämillään rovastille: — Se on velassa taloon jo korviaan myöten. Kyllähän minä muuten. — Niin, tietysti, hymähti rovasti ja asteli saliin isännän seuraamana. Nälkä oli jo tullut rovastillekin, sillä raskas ja pitkä oli ollut työpäivä. Kun päivällinen vihdoinkin saatiin valmiiksi, siunasi rovasti sen lyhyellä rukouksella. Kamariin ruokittiin rovasti ja muut kirkonmiehet. Pääsipä joukkoon muutamia arvokkaimpia isäntämiehiäkin ja läheisimpiä sukulaisia. — Olisi täällä piirongin olalla palan sulatusainetta, jos niinkuin passaisi rovastille ja muillekin, huomautti talon isäntä viitaten pullealla kädellään piirongin lahviin, jolla törrötti viinapullo ja muutamia pikareita. Rovasti rypisti kulmiaan, mutta tyhjensi kuitenkin suutaan maiskauttaen lasinsa. — Onhan se jumalanviljaa sekin, virkkoi hän syömään ruvetessaan. — Mutta vaarallista se voi olla joillekuille naapureille. Kanttori, joka arveli rovastin sanoillaan tarkottavan häntä, ryyppäsi ryyppynsä väärään kurkkuun. Kappalaisen elimistö taas ei sietänyt väkeviä ollenkaan. Puhe kiertyi päivän tapahtumiin. Mäntylä, jota kismitti rovastin hänen mielestään aiheeton nuhdesaarna, alkoi pohtia: — Se on sillä tavalla, että meillä täällä syrjäkulmalla ei ole aikaa niin rutosti kuin siellä keskipitäjällä lukutaidon ja tietojen hankkimiseen. — Taidatte käyttää liiaksi tuota, arveli kappalainen osottaen Mäntylän kädessä olevaa täysinäistä lasia. — Joka sekin on Herran viinamäessä ahertamista, pisti kanttori, mutta vaikeni, kun rovasti katsoi paheksuvasti häneen. — Emme liikoja, emme ollenkaan liikoja, lohdutti Mäntylä. — Kenties keskipitäjäläisistä näyttää siltä, me kun kallistelemme julkisesti ja vain näin juhlatiloissa, mutta emme salaa, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän siellä pääkylässä. Hän vilkaisi kurillisesti kanttoriin, jonka tiedettiin ryypiskelevän sangen halukkaasti sekä kotona että kylällä, kun vain ei rovasti sattunut olemaan lähettyvillä. Rovasti myhähti kanttorin painuessa lautasensa yli. — Mutta mihin täällä sitten kuluu aika? kysäisi kappalainen ihmeissään. — Ka »otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi», tokaisi Mäntylä. — Niin se on — vaikka en luule silti olevamme keskipitäjäläisiä huonompia lukijoita, jos pantaisiin kova kovaa vastaan. — Ollaan täällä pitkien matkojen takana, yhtyi Töykkälä puheeseen. — Emme saa tuotteistammekaan samaa hintaa kuin muualla. — Onhan se hyvinkin totta, myönteli rovasti. — Mutta meillä on ainakin yhtä lajia tavaraa, josta heltii rahaa kuin roskaa, kehui Siltala. — Metsiä, metsiä, metsiä. — Jaa, tosiaan, havahtui rovasti. — Siltala se kuuluu myyneen taas ja saaneen sievoiset rahat. — Tulihan niitä. Ja lisää tulee. Vasta se liike alkaakin tämän joen varsilla, kun viime vuonna saivat koetuksi uittoväylän ja muut mahdollisuudet. Viikon parin päästä ruvetaan kaatamaan meidän metsää ja tämän naapurin, Töykkälän. — Sehän on hyvä, että pitäjään virtailee rahaa, tuumaili rovasti. — Mutta pitää sentään varoa, ettei tukkilainen vie metsiä ja kukkaroita. Siellä alamaissa, missä ennen olin pappina, kuuluu moni manttaalimies joutuneen puille paljaille tai oikeammin puuttomille paljaille, heh, noiden ovelien kettujen peleissä. — Mitenkä siinä keikahtaisi, nauroi Siltala. — Kun saa sen, minkä pyytää. Ja myy vain määrättyyn tuumaan asti. — Jos osaa pyytää vastaavaa hintaa, oikaisi rovasti. — Eivät ne monessakaan paikassa enää myy vain summamutikassa määrättyyn tuumaan. Kuuluvat jo luetuttavan itsekin metsänsä tai ainakin vaativan kirjoihin, että niin ja niin monta runkoa saa tukkilainen viedä. — Minun ei tullut tehdyksi kumpaakaan, huomautti Töykkälä ajatuksissaan, jotka rovastin sanat olivat herättäneet hänen mielessään. Entäpä jos tukkilainen on jymäyttänyt häntä. Onko hän sittenkään osannut pyytää tarpeeksi suurta hintaa? — No suittaa olla, että Töykkälä on yhtäkaikki saanut kohtuulliset rahat, tyynnytteli rovasti. — Sanokaamme esimerkiksi kolme markkaa rungolta, mikä lienee kohtalainen hinta näin matkojen takana. Siellä alhaalla saanevat jo viisi, kuusikin markkaa kannolta. — Kyllä minä puolestani olen tyytyväinen enkä luule Töykkälänkään katuvan kauppojaan, sanoi Siltala. Mutta Töykkälän mielessä alkoi herätä epäluulo. Entäpä, entäpä? Jumalauta! — Pyytää sitte niin että rotisee sekä metsä että lompakko, äsähti Mäntylä. — Silloin ei ainakaan talo keikahda nurin, vaikka metsä keikahtaisikin ja toisinaan mieskin voiton ilossaan. Kaikki remahtivat nauramaan paitsi Siltala, joka aavisti isän pistelevän häntä. — Yleensä ei pitäisi myydä metsiä ollenkaan, ellei hätä pakota, lopetti Mäntylä. Näin puheltiin kamarissa. Ja pirtissä, jossa kahta seinää kiersivät jykevät, valtaisilla liinoilla peitetyt honkapöydät, kävi yhtäläinen äänten porina kahvelien ja veitsien kilinän ohella. — Olipas rovasti äreä tänään, huomautti Siltalan kalpea Loviisa emäntä vierustoverilleen Töykkälän emännälle. — Äreä ja tuima on rovasti tavallisestikin, vastasi tämä. — Mutta aina oikeamielinen ja tarkka. Osasipas tänäänkin erottaa jyvät akanoista. — Sinä se hoksaat, naurahti hiljainen Loviisa. — Jyvät akanoista: hyvät lukijat huonoista. — Niin, kuten tuon teidän Maijunkin. — Älä viitsi. Lapsi tulee vain itserakkaaksi. Mutta katsohan Kustaata. Molemmat äidit vilkaisivat onnellisina kumpikin omaansa, jotka rovasti oli maininnut paraiden lukijoiden joukossa. Maiju istui äitinsä rinnalla syöden ääneti ja joskus salaa katsahtaen pöydän yli Kustaaseen. Kun vihdoin päästiin päivällisen loppuun, astuivat kamarista pirtin puolelle rovasti, kappalainen ja kanttori. Kappalainen siunasi ruuan, kanttori alotti tyytyväisenä ruokavirren, ja sen loputtua, jotta muistaisivat Herraakin, jolta kaikkinainen hyvä tulee, ehdotti kappalainen kerättäväksi Hänen kunniakseen kolehtia pakanalähetykselle. Lautanen pantiin kiertämään, ja siihen putoilikin kuparia ja jokunen pieni hopeakolikko, lukuunottamatta sitä kaksimarkkasta, jonka rovastin rinnalla seisova isäntä, Punkan rusthollari, helähytti päällimmäiseksi ikäänkuin äskeisen saituutensa korvaamiseksi. — Se on jalo asia, se pakanalähetys, arveli hän rovastiin kääntyen. — Ei sovi kieltää, myönsi rovasti heikosti hymyillen ja vetäytyi kamariin tupakoimaan. Saliin ja kamareihin työntyivät nyt muutkin vieraat; vain jokunen ahneempi, jota alkoi raukaista, kallistui pirtin sänkyihin. Ja nyt marssivat ruokien kimppuun jälkipöytäläiset, jotka aamusta tähän asti olivat saaneet kiristää suolivöitään. Mutta nytpä ne höllennettiin. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin leukojen jauhamisesta ja astioiden kalinasta syntyvää ääntä, kunnes vähitellen alkoi sieltä täältä pöydän äärestä erottaa tyytyväistä huoahtelemista, joka muistutti saaliinsa edessä makailevan kylläisen pedon hiljaista murinaa. Lopulta rupesi kuulumaan muutamia sanojakin, irrallisia ja epäselviä, kunnes hetken kuluttua jo syntyi kokonaisia lauseitakin. * * * * * Mutta jonkun aikaa puheltuaan kamarissa emäntien kanssa rovasti vilkaisi kelloonsa, nousi ja astui kanttorin luo viereiseen kamariin. — Kanttori voisi jo lähteä vähitellen seuraavaan kinkeritaloon. Pastori ja minä yövymme tänne Punkalle. Tätä oli kanttori odottanutkin. Hän jo tunsi kielellään rommin makua, jota ehtoon kuluksi tulisi tarjoilemaan Jokelan isäntä, jonka talossa huomenna olivat lukuset. Hän kantoi kirkonkirjat ja muut kapistukset rekeen ja hyvästellessään isäntäväkeä muisti: — Kiitoksia myöskin haloista, jotka isäntä toimitti minulle. — Niin tosiaankin, hoksasi pastori, joka seisoi vieressä. — Muistaissani kiitän minäkin. Rovasti liitti hieman väkinäisesti: — Samat sanat, vaikkakin lampaasta. Punkan rusthollari koetti estellä hieman nolona: — Ei kestä. Mitä? Tuommoisista joutavista. Vieraat hymähtelivät. He tiesivät, että Punkan tapana oli joka vuosi näin lukuvuorojen edellä lähettää kirkonmiehille kelle halkoja, kelle lammas tai jotain muuta. Ettei näet sitten kinkeritilaisuudessa pantaisi kovin ahtaalle. Rovastia oli jo pitkän aikaa tuskastuttanut tällainen tapa. Eikä hän mennessään takaisin vaimoväen puolelle voinutkaan enää olla huomauttamatta leikillisesti: — Tuollainen meininki on hylättävä. Saammehan me määrätyn palkkamme. Annoinkin sen Punkan lampaan pappilan voudille, jolla ei ollut ennestään. Vai sille se joutui, ajatteli Punkka mennessään saattamaan kanttoria. Sitäpä vähän aavistinkin, että jotain oli hullusti, kun pani rovasti, pahus soikoon, korvani kuumenemaan päivällä palvelusväkeni kuullen morkaten minua huonosta lukutaidosta. Mutta ensi vuonna koetankin pujottautua tämän kanttorin luetettavaksi. Kohta alkoivat hajaantua toisetkin koteihinsa. Ulkona paukkui ja räsähteli ankara pakkanen. Joskus vongahteli kumeasti jokijää, jonka alta vesi oli paennut pohjaa kohden, painuili ja halkeili. Metsät saarsivat kylää joka taholta; ne kohosivat tummina ja jäykkinä harjanteillaan kuin vartiosotilaat paikoillaan, suojellen myrskyiltä jokilaaksoa taloineen ja torppineen. Töykkälä kulki miettiväisenä emäntänsä rinnalla. Oli alkanut hautoa mielessään niitä rovastin varottavia sanoja ja epäillä tulleensa petkutetuksi. Viipyi kartanolla hetkisen emännän mentyä sisälle lasten kanssa ja katseli maisemaa. Näki kujassa metsästä päin juoksevan varovasti vikkeläliikkeisen, tuuheahäntäisen olennon. — Kettu! Rauhottui kohta muistaessaan kanojen olevan navetassa tiiviiden ovien takana ja unohtui tarkkailemaan kuistin pimennosta revon metkuja ja kiertoja. Se hiipi ääneti kuin varjo navetan seinustalle, nuuski ja tunnusteli joka haaralle koetellen ovia ja rakoja, mutta ei päässyt sen pitemmälle. — Haistaa, että siellä on sisällä haluamaansa, eikä vain pääse käsiksi, tuumaili Töykkälä itsekseen. — Niin se on meillä ihmisilläkin laita. Yskäisi hiljaa. Kettu jäykistyi suoraksi viivaksi, pälyillen ympärilleen silmänräpäyksen, kunnes hypähti yhdellä loikkauksella aidan yli lähtien vilistämään hankea pitkin metsää kohden. — Noin. Minkä sille teet, kun seinä tulee vastaasi, mietiksi Töykkälä sisälle astuessaan. — Joko on väistyttävä tai yritettävä. Ja jos yrität, niin joko voitat tai juokset pääsi puhki. IV Uusi, outo aika teki tuloansa kylään. Olihan siitä tosin jo viime vuonna saatu jonkinlaista esimakua, kun Siltalan metsälohkoa kaadettiin, mutta se oli sentään pientä puuhaa, lapsen askartelua, sen touhun ja mäikinän rinnalla, mikä kylässä alkoi helmikuun alussa, jolloin käytiin käsiksi äsken myytyihin metsiin. Mistä ne kaikki lienevätkin saaneet viestin, miehet ja hevoset, jotka kuin näkymättömän käden ohjaamina ilmestyivät kylään? Siinä oli nuorta ja vanhaa miestä, reippaita, suurisuisia jätkiä, joiden parissa harvat hiljaiset miehet tunsivat olonsa tukalaksi. Hevosta heillä oli jos jonkinlaista, pilalle ajetusta luuskasta kiiltäviin syöttiläihin asti. Ja oli monella sällillä mukana harmonikka ja korttipakka. Joukon jatkona hääräili sentään omankin kylän miehiä, torppareita hevosineen, mäkitupalaisia ja torpanpoikia kirveineen ja sahoineen. Päivät kolusivat metsiä rallatellen ja kiroillen, puhteet ja yöt makailivat pirteissä ja saunoissa pelaten ja naisia nauratellen. Vanhat kylässä seurasivat epäilevin silmin tätä menoa. — Ei ole hyvän merkki, tuumivat päitään pudistellen. — Parempi entinen hiljainen elämä vaikkakin niukempi. Mutta nuoret menivät virran mukana, ja ne oman kylän miehet, jotka työskentelivät tukkimetsissä, kehuivat rahaa kertyvän kourakaupalla, samoin vaimot, jotka tukkilaisille myyskentelivät ruoka- ja muita tarvetavaroita. — Nyt sitä tienaa työmieskin kunnollisia päiväpalkkoja, ylvästeli Suonpää. — Ei tarvitse muijankaan kakaroiden kanssa nuoleskella rasvattomia patojen pohjia. — Saa voitakin leipänsä päälle, milloin haluttaa, naureskeli Koivunen, Töykkälän torppari. — Vaikka molemmille puolille, lisäsi lähellä aterioiva vieraspaikkakuntalainen, levittäen vehnäsensä päälle ja alle voita ja haukaten silavaa väliin aimo pytkyn. — On tämä toista kuin talonjussin huonossa muassa ja palkassa rehkiminen, sanoi Suonpää röyhtäisten. — Mistä mikin tykkää, arveli varovasti muuan vanhempi mies, joka säälien katseli moista mässäämistä. — Mistäkö mikin tykkää? tiukkasi heti usea ääni. Ja siitä sitten virisi päivällispärinä junnien kesken, päättyen lopulta kuten tavallisesti siihen, että on se tämä tukkilaisen elämä sentään reilumpaa ja tykättävämpää kuin maan myllääminen ja möyriminen. Samaan suuntaan ajatteli ja eli Siltalakin. Joi ja hummaili muiden mukana, elämöiden varsinkin työnjohtajien ja kasöörin — Hellmanin — parissa, milloin tämä vain pistäytyi kylässä. Loviisa emäntä tuli yhä hiljaisemmaksi ja kalpeammaksi. Maiju seurasi suurin silmin talon elämää. — Ei laula, luulen ma, kunnian kukko Siltalan harjalla, valitti emäntä usein. — Kun pääsisin näkemästä lopullista kurjuutta. Maijunkin mieli painui silloin niin apeaksi, että oli hyrähtää itkuun. — Ette te saa kuolla, äiti, vaikeroi hän pelokkaasti vilkuillen kamariin, jossa isä vielä nukkui. — Jäisin aivan yksin. — Kuolema on Jumalan kädessä, lohdutti äiti. — Mutta tunnen väsyväni päivä päivältä ja ikävöiväni pois täältä. Sinua vain käy säälikseni. — Mitä te siellä tuvassa rukoilette ja turisette? pauhasi isäntä potkaisten makuulta kamarin oven selälleen. — Laittakaa suurus pian valmiiksi. Hellmanni saapuu kohta taloon. Äiti ja tytär ryhtyivät ääneti töihinsä. Mutta Maijun katse livahti usein kesken askareita Töykkälää kohden ikäänkuin hakien sieltä iloa, jota ei löytynyt kotoa. Mutta ei ollut elämä Töykkälässäkään aivan entisen kaltaista, ei ainakaan isäntään nähden. Outo levottomuus piti häntä vallassaan. Hän saattoi pitkät hetket tuijotella ulos jokirantaan, johon metsästä käsin virtaili alituinen hevosjono, tai vilkua pellon yli metsään, josta kuului yhtämittainen huuto, ryskinä ja melu. Siellä liikkuivat kirves ja saha. Säälimättömän ihmisvoiman pakottamina ne pureutuivat puiden ytimiin, kunnes jäykimmätkin metsän jättiläiset raskaasti ähkäisten kaatuivat lumiseen tantereeseen. Puulta puulle, metsän laidasta toiseen ne siirtyivät hiljalleen, ihminen ja hänen työkalunsa, ja kintereillä laahusti monikymmenpäinen hevosjono. — Mitä sinä siinä töllistelet? ihmetteli emäntä toisinaan. — Hukkailet hyviä päiviä. Menisit töihisi jo, sinäkin. — On tainnut rusthollarimaisuus mennä päähän, pisteli äitimuori rukkinsa takaa. — Kun tuli rahaa taloon, passaa kai jo vähän volnaillakin ja korjailla ja koristella yhtä jos toistakin. Äitimuori ei pitänyt siitä, että talon rakennuksia ja viljelyksiä alettiin parannella, niinkuin isäntä ja emäntä olivat aikoneet. Emäntä kääntyi kohona päin, mutta isäntä lausui vaivaantuneesti ulos mennessään: — Suu kiinni, akat! Viitsittekin aina motkottaa tuota yhtä ja samaa. Ikäänkuin ei tässä olisi tärkeämpääkin. Ja hän ajatteli katkeruudella, mikä elämä nousisi talossa, kun saisivat tietää — ja kerranhan ne saavat —, että asiat ovat hullusti, mikäli hän aavisti. Emäntä katsoi pitkään hänen jälkeensä, ja äitimuori höpisi jotain itsekseen. — Mikä pirulainen siihen on oikein mennyt? puheli emäntä katsoen syrjäsilmällä muoria päästäkseen selville tämänkin ajatuksista. — Jöröttää kankeana ja umpimielisenä, kuin olisi tukin nielaissut. — Kenties onkin. Eikä saa sitä sulamaan, virkkoi muori lyhyesti. Emäntä hätkähti. — Arveletteko tekin, että kauppa olisi tullut huono? sai hän vihdoin sanotuksi. Mutta muori ei vastannut, kehräsi vain, itsepintaisesti seuraten pellavan sujumista sormiensa välissä. — Sellainen aavistus lennähti yhtäkkiä mieleeni, jutteli emäntä edelleen. — Mitäs te luulette siitä? Katsoi jälleen kysyvästi muoriin, joka nousi ottamaan kopasta uusia pellavia. — En luule mitään, sanoi muori vihdoin kuivasti. — En muuta kuin mitä hän itse virkkoi äsken töihin lähtiessään. Emäntä näki selvästi, että muorillakin oli omat aavistuksensa. Vähitellen hän alkoi kysellä isännältäkin, mutta tämä ei voinut antaa mitään selvää vastausta. Sen vain tiesi kertoa, että Hellmanni oli uhkaillut yhdeksän vuoden perästä tulevansa uudestaan Töykkälän metsään ja ottavansa loput seitsemään tuumaan asti. — Mutta eikö tänä talvena jo kaadeta kautta metsän kaikki leimatut puut? kummasteli emäntä. — Niin tehdään. Mutta Hellmanni väittää, että heillä on nautinto-oikeus metsään kymmenen vuoden aikana. — En minä käsittänyt kauppaa sillä tavalla, puuskahti emäntä. — En minäkään. Ymmärsin sen niin, että heillä on oikeus vain kerran hakkauttaa metsä läpikotaisin. — Siihen tapaan haihatteli minunkin ajatukseni. Pitkän tuokion kuluttua lausui isäntä: — Mutta Hellmanni väittää toisin. Ja kirjat ovat, se täytyy myöntää, tehdyt hänen hyväkseen. Emäntä tuiskahti: — Kirjat! Hyvänen aika mun päiviäni! Ettet sinäkään, joka sentään olet mies, osannut tuon paremmin pitää varaasi. — No no, älähän ala hyppiä minun nenälleni, koetti isäntä tyynnytellä. — Muistapas omaakin osuuttasi tuossa kaupassa. Mutta emäntä, kun kerran oli päässyt vauhtiin, ei hellittänyt aivan hevillä. Puuskui ja äkeili, milloin vain sattui tilaisuuksia, muorin heittäessä sekaan silloin tällöin jonkun purevan sanan. Ja niin päästiin maaliskuuhun. Tukkitöiden oli määrä loppua päivän parin päästä. Oli jälleen pidetty pientä suukopua Töykkälässä, vaikka oli sunnuntai ja aurinko helotti kirkkaana ja sovittavana pitkän pimeän jälkeen. Isäntä oli tuskastuneena paennut pirtistä. — Rähiskööt keskenään! tuumi hän itsekseen ja käveli verkalleen rannalle, jossa näki Mäntylän seisoskelevan. Mäntylä katseli huolestuneen näköisenä hirsikasoja, joita virui siinä kylki kyljessä. Töykkälä istuutui hänen lähellensä tukille ja pani tupakan. — Taitavatkin jo vähitellen olla kaikki rannassa, arveli Mäntylä. — Melkein. Ja onhan niitä jo siinäkin — ensi aluksi. Mäntylä vilkaisi säälien häneen. — Onpa kyllä. Ja yhdeksän vuoden päästä toinen mokoma, kuten olen kuullut puhuttavan. — Niinhän ne väittävät, vastasi Töykkälä katkerasti. — Ja viimeinen villitys on aina ensimäistä pahempi. Kuinka käynee lopulta Siltalankin? Olen huolissani hänen tähtensä. Katseli taas tukkeja ja metsää, joka jo näkyi arveluttavasti harventuneen, istahti siitä Töykkälän rinnalle hirren tyvelle ja lausui: — Pelkään sinunkin puolestasi. Taisivat viedä ilmaiseksi koko metsäsi. Vaikenivat pitkäksi aikaa. Leuto tuuli kantoi jostain harmonikan räikeitä ääniä pitkin valkoisia hankia. — Aivan kuin pirun räkätystä, virkkoi Mäntylä, kun toinen ei vastannut. — Sitä pelkään itsekin, tuli vihdoin Töykkälän suusta. Tähän ei Mäntylällä ollut mitään sanottavaa. Sen sijaan muisti hän toisen asian. — Olisi sittenkin ollut parempi ottaa laina, kuten silloin ehdotin. Töykkälä mietti kotvan. — Kenties, sanoi hän sitten. — Vaikka yleensä kammoankin lainoja. Nyt se on myöhäistä. Vaipuivat uudestaan ajatuksiinsa. Lopulta heräsi Mäntylän lakimiesvaisto. Hän löi toista olalle reipastuttaakseen hänen masentunutta mieltään. — Myöhäistä on enkä tahdo kuten loimaalainen puhua perästäpäin neuvon sanoja. Mutta etkö mitenkään voisi estää tuota toista kaatoa? Mennäänpäs katsomaan kauppakirjoja, joita olisi hauska silmäillä. Menivät ja sulkeutuivat Töykkälän kamariin, jossa Mäntylä alkoi tutkia papereita. — Selvät näkyvät olevan, tuumi hän vihdoin. — Osaavat ne peijakkaat, en paremmin sano, laatia kauppakirjoja. Töykkälä nyökkäsi kankeasti, sillä olihan hän jo senkin seitsemät kerrat päntännyt päähänsä paperin sisällyksen. — Siltala on hieman onnellisemmassa asemassa kuin sinä, jatkoi Mäntylä. — Hän kun ei myynyt kautta metsän. — Mutta menee se vähitellen häneltäkin, jos tuota kyytiä puskee, arveli Töykkälä. — Sitäpä juuri pelkäänkin, myönsi Mäntylä, jota suretti poikansa elämä. — Pahuksen hunsvotti näkyy panevan lopullisen turvansa minuun. Että jos elääkin tuhlaten, saa muka periä minut. Mutta on liian aikaista nuolaista, kun ei vielä ole tipahtanutkaan. Töykkälä katsoi kysyvästi häneen. — Onhan Siltala ainoa perillisenne, nyt kun toiset lapset ovat kuolleet? Mäntylä hymyili viekkaasti. — Nykyään kyllä ainoa, mutta pystyyhän sitä vanhakin mies johonkin — vallankin jos sattuisi vihastumaan poikaan ja mieltymään johonkin vaimoihmiseen. Töykkälä yskähti ymmärtävästi. Olihan hänkin kuullut hoettavan, että Mäntylällä ja Marilla, joka siinä hoiteli taloutta, oli joitakin yhteisiä tuumia. Varsinkin horisi siitä Siltala, epäillen pahoja. — Jassoo. Miksei. Sitä Maria te kai meinailette? — No sitä. Ei tuota minun iälläni enää välitetä, sattuuko se sopiva olemaan talontytär vai mikä, muhoili Mäntylä. — Tämä Mari on vain torpantyttö, mutta pääasia on saada hoitaja vanhoille päivilleen, ja siihen se kyllä on sopiva. Äkkäsi sitten yhtäkkiä puhuvansa liikoja ja syventyen uudestaan aprikoimaan kauppakirjan sisällystä tuumaili: — Ainoa koukku, johon mahdollisesti saattaisit tarttua, on siinä, jos vieraatmiehet, Siltala ja se toinen, muistavat samoin kuin sinä. Mutta sekin on kuten sanottu epävarma. — Olen kyllä ajatellut itsekin tuota, vastasi Töykkälä. — Ja tänään, kun Hellmanni tovereineen tulee Siltalaan, olen aikonut mennä tarkemmin peräämään asiaa. — Sillä tavalla! kehotteli Mäntylä. — Mutta pistäydytäänpäs sitä ennen katsomassa sitä hävityksen kauhistusta, joka on pantu toimeen metsässä. He kävelivät verkalleen ja vaiteliaina milloin tätä tietä, milloin tuota, joita metsässä kulkikin ristiin rastiin. Maaliskuun hanget hohtivat valkoisina, ja ylhäällä puhalteli iloinen tuuli. Mutta metsä tuntui vaipuneen tylsään alakuloisuuteen. Jos joskus kävi tohahdus sen sydämessä, kuulosti se kuin voihkaukselta tai sairaan huokaisulta. Sikin sokin virui siellä ryteikköjä ja kokonaisia röykkiöitä puiden jätteitä, oksia ja latvuksia kuin katkottuja jäseniä, jotka pistäytyivät esiin lumen ja toinen toistensa alta. Oli kuin siellä olisi myllertänyt äkillinen hirmumyrsky silpovana, musertavana. Siellä oli äänetöntä ja alastonta, mikä painosti kulkijankin mieltä ja pusersi rintakehää. Hämärä kammo, jonka vallassa seudulta olivat karkonneet metsän elolliset olennot, alkoi kaivaa molempain miesten mieliä. — Hävityksen kauhistus, todellakin, virkkoi Töykkälä heidän erotessaan metsänrannassa. Mäntylä asteli hiljaisena kotiinsa. — Mitä jos Siltala jatkaa alottamaansa suuntaan, aprikoi hän itsekseen. — Turmioonsa menee, poika houkkio. Ei tule minulle hänestä vanhuuden iloa eikä turvaa. Paras on katsoa eteeni jo aikanaan, ettei pääse tuhlaamaan vielä minunkin varojani. Mari tuli eteisessä vastaan. — Päivällinen on valmis, ilmotti hän iloisesti. — Aioin juuri lähteä huhuilemaan teitä. — Vai oikein huhuilemaan, sanoi Mäntylä, mielissään silmäillen syrjästä Marin meheviä kasvoja. Ripusti hitaasti takkinsa naulaan ja istuutui paitahihasillaan pöytään, johon aurinko paistoi lämpimästi. — Kuulehan, Mari! huusi hän hetken mietittyänsä keittiöön, jossa Mari puuhaili uunin ääressä. — Otappas ja käy sinäkin syömään tänne yhteen menoon. Marilta pääsi helakka nauru, joka yhä enemmän lämmitti Mäntylän sydäntä. — Mitä se herrastuomari nyt taas hulluttelee? Kyllä minä syön sitten perästäpäinkin hyvällä ruokahalulla. Mutta Mäntylä ei hellittänyt, ennenkuin Mari istui pöydän toisessa päässä. — Taitaisit mielelläsi syödä vastakin yhdessä? Pitemmänkin ajan kuluessa? tuumaili hän leikillisesti. — Joko se taas alkaa velmuilla? sanoi Mari. — Ei pitäisi pilkata köyhää. — Mitä sinä tuommoisia! Pilkata! vastasi Mäntylä tekeytyen vakavaksi. — Olenpa jo liian vanha järjetöntä leikkiä ja pilkkaa laskeakseni, etkä ole eilisen teeren lapsia sinäkään. — En. Kohta puolivälissä neljänkymmenen, huoahti Mari. — Ei sinun huokailla tarvitse, lohdutti Mäntylä. — Ikä parahultainen. Annetaan ajan vähän kulua ja muovailla meiningeitämme. Näin jaaritellen he nauttivat päivällisestään ja elämästään, sillä välin kuin Töykkälä Siltalassa selvitteli asioitaan Hellmanin kanssa. Hellmanin talvellinen toveri, joka sattui olemaan läsnä, selitti asian olevan niin kuin kirjoihin oli merkitty. Siltala taas sanoi olleensa silloin niin humalassa, ettei oikein muistanut, mitä oli puhuttu. Oli kuitenkin muistavinaan tuon kaatopykälän suhteen samalla tavalla kuin Töykkäläkin. — Mutta jos kirjoihin on tullut merkityksi tällä Hellmannin väittämällä tavalla, niin en uskalla ottaa valalleni muuta kuin sen, minkä niissä olen todistanut nimikirjotuksellani, lopetti hän arkaillen. — Siis et voi todistaa kauppakirjaa vastaan? kysyi Töykkälä. — Ka kun en muista. — Ja suotta Töykkälä yrittää tästä tekaista käräjäjuttua. Häviätte kuitenkin, virkkoi Hellman mahtipontisesti. — Ja kuka voi sanoa, että Töykkälä on menettänyt tässä kaupassa ja me voittaneet? Töykkälä painoi lakin päähänsä. — Siitä aion ottaa selon ennen pitkää. Kohta kesän tultua. Hellman pullisteli rintaansa ja sipaisten käsin pitkiä viiksiään pärskäytti: — Sopii koettaa vaan. Mutta kirjat ovat selvät joka tapauksessa. — Koetetaankin. Eikä kysytäkään lupaa tuommoisilta retkuherroilta! kimmastui Töykkälä paiskaten oven kiinni. Hellman rähähti nauramaan. — Sinä vielä kysyt meiltä yhtä ja toista, huusi hän Töykkälän jälkeen. — Mutta me emme kysele sinulta mitään, tulemme kuin kotiimme vaan sinun metsääsi uudestaan yhdeksän vuoden perästä. Siltala, jota säälitti naapurinsa kova onni, ei voinut olla ärjäisemättä: — Älä hirnu siinä, Hellmanni saatana! Taikka paukautan vasten turpaasi ja viskaan sinut tunkiolle. — Sen sinä taidat jättää tekemättä vai mitä? sanoi toinen uhkaavasti. — Moukka! Siltala ponnahti ryskinällä tuoliltaan, mutta ennenkuin hän ehti iskeä kiinni, oli Hellmanin toveri tarrautunut hänen käsiinsä pidellen niitä, kunnes miehen viha ehti lauhtua. — Oletpa kiero mies, puuskui Siltala. — Juotit minut humalaan silloin, kun Töykkälän metsäkauppaa hierottiin, etten voisi todistaa hänen puolestaan. — Etkä voikaan, irvisteli toinen. — En, sitä en voi, kun en kuolemaksenikaan muista, mitä ennen kirjantekoa puhuttiin, sanoi Siltala synkästi. — Mutta siitä olen varma, että Töykkälä on oikeassa. — Olkoon! Mitä se meihin kuuluu! kivahti Hellman. — Kuuluu, vänkäsi Siltala. — Niinkuin sekin, että juotit minut silloin. Tiedätkö, voin toimittaa sinut siitä linnaan, jaa, voipa kauppakin sen perustalla mennä rikki että paukahtaa. Hellman purskahti hörönauruun. — Sinä olet lapsellinen, Siltala. Millä sinä todistutat syytöksesi? Ajattele sitä. Siltala huomasi itsekin puhuneensa mahdottomia. — Voi piru, piru sinua! — Älä siinä siunaile, vaan ota ryyppy kuivaan kurkkuusi, joka on syypää muistamattomuuteesi, kehotti Hellman. — Äsh! Äh-häh. Ja taas palasi sopu ja ilo miesten pariin. V — Voi p—kele! Töykkälä paiskasi nyrkkinsä pöytään, niin että pirtti tärähti. Emäntä, joka ei moniin aikoihin ollut kuullut miehensä puhelevan näin voimakkaasti, katsoi kysyvästi häneen. Isäntä istui pöydän päässä tirkistellen hiki otsalla rihvelitaulua, jolle äsken oli piirrellyt jos jonkinlaisia, suuria ja pieniä numeronmuotoisia koukeroita. Siinä pöydällä hänen edessään oli nyt tulos siitä kantojen luetuttamisesta, jonka hän heti keväällä oli pannut toimeen. Se oli päättynyt eilen, ja tänään oli hän koko aamupäivän laskenut ja vertaillut, murissut ja noitunut itsekseen. Ja mitä pitemmälle hän pääsi, sitä kolkommaksi muuttui katse. — Ei se hyvää tiedä, kun vanha mies riipustelee koruja kuin pikku lapset, toraili äitimuori. — Ei tiedäkään, jurautti isäntä kiukkuisesti. Rupesi uudestaan kankeasti kuljettamaan rihveliä taululla jupisten hiljaa: — Tuossa on yksituhatta kantoa, tuossa taas, noh, kun on sotkeentunut... — Ole varuillasi, ettei sotkeennu järkesi, neuvoi emäntä pistellessään leipiä uuniin. — Hiljaa, hiljaa, älkää häiritkö, akat! varotteli isäntä. — ... Kaksituhatta ja kymmenentuhatta, siihen lisää kolme ja taas kymmenen, voi juutas, yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta kantoa. Jos nyt puu maksaisi, rovastin arvelun mukaan, kolme markkaa, tulisi siitä... kaksi kertaa kaksikymmentäviisi on viisikymmentä, siihen lisäksi kaksikymmentäviisi ja perään kolme nollaa... Kolmeko niitä tulisi?... täytyy tulla. Mutta siitä paisuukin sitten seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa. — Häh? Emäntä lensi isännän viereen penkille. Molemmat tähyilivät numeroita, aivan kuin epäillen niiden valehtelevan. Mutta mitäpäs ne. Totisina ja yksivakaisina ne näkyivät taululla, nuo paksut, puisevat merkit, ikäänkuin auran koukerot kivisellä maalla. — Noinko paljon? virkahti hiljaa emäntä käsien pudotessa velttoina helmaan. Isäntä oli jo varma asiasta, mutta ehdotti kuitenkin näön vuoksi: — Annetaanpas Kustaankin tarkastaa. Nuorella on äkkäävämpi järki. Kävi huutamassa Kustaan toukopellolta. Tämä tuli ja alkoi naurusuin silmäillä noita jäykkiä numeroita. Mutta niitä lähemmin tarkastellessaan ja vertaillessaan hän pääsi perille niiden tarkotuksesta ja säpsähti. Pyyhkipä pois isän laskelmat, merkitsi ja laski kaiken uudelleen päätyen kuitenkin samaan tulokseen. — Seitsemänkymmentäviisi tuhatta, sanoi hän sitten hiljaisella äänellä. — Kyllä se on oikein. — Ja yhdeksän vuoden kuluttua muutamia tuhansia lisää, katkaisi emäntä syntyneen äänettömyyden. Isännän katse synkistyi. Uusi hiljaisuus. Muori vain kartata rapsutteli. — Käräjiinkö aiot, Santeri? — Sinne kai tästä on mentävä, vastasi isäntä vihdoin. — Ensimäisen kerran joutuu siten niillekin teille. — Ja kun menee kerran, menee kohta toisenkin, mutisi äitimuori. Hetken mietittyään esitti emäntä: — Mutta eikö olisi viisainta lähteä ensin itse sen Vesterperin puheille. Kenties se peruuttaisi, jos asian kauniisti selittäisi ja pyytäisi. — Siitä ei tule mitään, sanoi isäntä jyrkästi. — Vaikka alistunkin käräjöimään, en sentään nöyrry kerjäilemään. — Mutta kuka sen Hellmanninkin takaa. On voinut lykätä paljasta lökeriä, josta se pääherra ei tiedä tämän taivaallista. Isäntä naurahti katkerasti. — Sinun luulojasi! Kyllä niillä on yhteiset meiningit. Ja sitäpaitsi saadaanhan tuosta selko muullakin tavalla. Pyydän Mäntylän kirjottamaan ja tiedustelemaan puolestani. * * * * * Mäntylä kirjotti. Vastaus oli selvä ja tinkimätön. »Meidän puoleltamme», kirjotti Vesterberg, »ei tässä ole tapahtunut minkäänlaista erehdystä, vielä vähemmin tahallista puijausta — sellaiset eivät yleensä kuulu meidän liikkeemme tapoihin. Eikä minulla ole syyn hiventäkään epäillä Hellmanin menettelyä. Hän on suora ja rehellinen mies. Mitä tulee siihen väitteeseenne, että me muka jo nyt olemme saaneet kohtuullisen voiton tästä kaupasta, niin se on asia, josta sivulliset eivät saata sanoa mitään varmaa, eikä se heille kuulukaan. Olette pistänyt lusikkanne vieraan velliin. Mutta sitä emme tee me, kun vielä kerran tulemme kaadattamaan metsänne, sillä meillä on oikeus ja kauppakirjat puolellamme.» — Nepä kirjottavat komeasti! ärähti Mäntylä kirjeen luettuaan. — Siinä on Hellmannin sormi ollut mukana, epäili Töykkälä. — Tuo pilkallinen sävy ja varmuus. — Pelkään pahoin, että asiasi on hullulla kannalla, sanoi Mäntylä. — Tuollaiset rahaherrat pitävät aina puolensa ja varsinkin tällaisessa jutussa, jossa heillä on turvana vielä selvät kirjat. Mutta voithan koettaa. Ja Töykkälä, vaikka itsekin epäili asiansa onnistumista, ajoi nimismiehen, pitäjäläisten yhteisen asianajajan puheille. Levitti paperin tämän pöydälle ja selitti juurta jaksain koko jutun, josta nimismies oli kyllä jo kuullut huhuiltavan. Tutkittuaan kauppakirjan ja kuultuaan Töykkälän kertomuksen ojensi nimismies paperin takaisin. — Ei kannata, sanoi lyhyesti. — Häviö siitä tulisi. Mutta kun näki Töykkälän onnettoman muodon, alkoi hän lähemmin selvitellä: — Nämä kirjat ovat niin selvät, ettei niihin pysty itse pirukaan. Jos olisi todistajia, niin juttu olisi toinen. Silloin voisi syyttää heitä petoksesta ja väärien kirjojen tekemisestä. Mutta kun niitä ei ole, kuten isäntä äsken sanoi, — Siltalan »muistaminen» ei oikeudessa painaisi yhtään mitään —, niin peli voisi kääntyä vaaralliseksi kantajalle. Töykkälä pisti kauppakirjan taskuunsa. — Kyllä minä omasta puolestani uskon, että asia on niin kuin Töykkälä sanoo, virkkoi nimismies Töykkälän poistuessa. — Mutta usko ei auta pitkällekään tällaisessa tapauksessa. Ja kun aavistan isännän lähtevän kaupungista etsimään itselleen asianajajaa, tahdon vielä kerran varottaa nostamasta syytettä petoksesta. — Peijakkaan pässinpäät! kirosi hän yksin jäätyään. — Antavat hyvässä uskossa nylkeä vaikka nahan päältään. * * * * * Käräjissä asia päättyi lyhyeen. Töykkälä hävisi. Vastaajan asiamies ei kuitenkaan tahtonut vaatia kantajalle rangaistusta törkeästä syytöksestä. Hänen päämiehensä näet, selitti asiamies tyytyväisesti hymyillen, oli jo ennakolta luopunut nostamasta tällaista syytettä kantajaa vastaan, jonka arveli toimineen vastoin parempaa tietoaan ja ahneuden viekottelemana. Hänen päämiehensä, joka ei halua muuta kuin omaa rauhaa ja naapurin hyvää, jätti siis asian tälleen. Varsinkin tämä isällinen iva, mikä huokui asiamiehen lausunnosta, kiukutti Töykkälää miltei yhtä paljon kuin häviönsä. — Tulee surkuni, sanoi Siltala jutun päätyttyä Töykkälälle. — Mutta minkäs siinä tein, kun vala velvotti. Puhuppas muuta kuin minkä varmasti tiedät. — Ryyppäisit vähemmän, sanoi Töykkälä yrmeästi. — Hyötyisivät siitä omatkin toimesi. Nimismies kehotti Töykkälää heittämään jutun hiiteen. — Rahan menoja, ei muuta, siitä tulee, sanoi hän. — Nurkkasihteerinne ei välitä siitä, miten asia menee. Hänelle on pääasia saada palkkionsa. Töykkälä oli itsekin alkanut tajuta asemansa toivottomuuden. Mieli karvaana hän poistui käräjäpaikalta. VI Toisen vahinko, toisen hyöty. Töykkälän metsäkaupasta koitui voitto ensi kädessä tietysti Vesterbergin liikkeelle, mutta hyötyivätpä siitä vähin erin muutkin, likiseutujen manttaalimiehet, jotka eivät enää myyskennelleet metsiään ummessa silmin. He tulivat varovaisemmiksi kaupoissaan. Kirjoihin alettiin vähitellen vaatia tarkkoja määräyksiä kaadettavien puiden luvusta, suuruudesta ja hinnasta. Eikä ollut pelkoa, ettei kauppoja olisi tehty. Oli ilmestynyt tanterelle pari kolme ostajaa entisen yhden lisäksi. Jos ei ostanut tämä, osti tuo. Nousipa pientä kilpailuakin. Töykkälä seurasi syrjästä tätä menoa apeilla mielin. Olisipa hänelläkin myydä, kyllä osaisi pitää puolensa! Mutta mitäpä hänellä. Kuluu vielä vuosia, ennenkuin hänellä on asiata metsäänsä. — Omaan metsääni! naurahti hän synkästi. Saa vain kasvattaa puita vieraalle. Munia toisen pesään. Ja odottaa, odottaa. Mutta etenkin keväisin, kun joki oli tulvillaan vieriviä tukkeja, joita joka vuosi kuljetettiin milloin oman kylän mailta, milloin joen yläjuoksun varsilta, kalvoivat vihan mietteet miehen rintaa. Niitä yllytti tavallaan emäntäkin, joka ei voinut olla valittelematta: — Voi voi, että kävi näin hullusti! Toiset kasaavat nyt rahoja, me saamme vain katsella. Ettäs annoitkin metsän mennä ihan ilmaiseksi. — Itsehän sinä olit mukana kaupanteossa, puolusteli isäntä. — Mitäs minä, vaimoihminen, ymmärsin sellaisia. Äitimuori, jonka mieltä lähenevä vanhuus ja taloa kohdannut onnettomuus olivat alkaneet sulatella, rupesi sovittelemaan: — Tulihan siitä sentään raha, mikä tarvittiinkin. Saivat lapset osansa. Ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. — Ei saa, lohduttautui isäntäkin. Nousi sitten siitä akkunapielestä penkiltä, jossa usein istuskeli tuijotellen joelle, ja läksi rantaan. Siellä hän leppien piilosta katseli tukkeja, jotka hiljalleen soluivat virtaa alas maailman markkinoille kankeina ja keltaisina kuin ainakin vainajat. Ja alinomaa asui mielessä muisto omasta metsästä. Mitä sanoisivat lapsetkin tästä tultuaan täysikäisiksi? Alkanevatko yrmiä häntä? Kustaa jo rupeaakin olemaan asioista selvillä. Näin hän hautoi ja hautoi, niin että oli toisinaan melkein sekapäinen. Kirottua! Eikö hän jaksa vapautua tästä mielen karvaudesta ja masennuksesta. Hän loi harhailevan katseen ympärilleen ja hätkähti huomatessaan, mihin oli ajatuksissaan päätynyt: metsään kuten tavallisesti. Maassa mätänivät yhä edelleen katkotut latvat ja oksat, joita ei hänen ollut tullut korjatuksi pinoihin, vääntelehtivät tuulessa kaadosta silpoutuneet pienemmät puut. Ehtoohämärässä ne ojentelivat häntä kohden oksiaan moittien, tuomiten. Hänen sekava katseensa pysähtyi lopulta läheisen kuusen oksaan, joka näytti kyllin tukevalta. Hän jäi kuin noiduttuna tirkistämään sitä; näytti siltä, että se viittoili hänelle kutsuvana, velvottavana. — Taitaisi ollakin paras tehdä loppu tästä yhdellä nykäisyllä, ajatteli hän puoliääneen. Tuuli tohisi pimenevässä metsässä. Oli kuin jossain lähellä olisi nyyhkytetty. Hän huojutteli kankeasti päätään, ja käsi tapaili jo vyöhihnaa auki. — Herra, ole minulle armollinen! pusertui hänen jäykiltä huuliltaan. Silloin kuului joelta tukkilaisten hoilaus, johon sillalta vastasi kylän nuorison naurunremahdus. Hän heräsi lumouksestaan. — Saatana! kirahti hampaitten raosta. Ja hän pakeni metsästä kuin vainottuna, astuen vinhasti ja taakseen katsomatta. Otsalla helmeili kylmä hiki, ja kourat olivat suonenvedontapaisesti puristuneet nyrkkiin. * * * * * Varsinkin oli hänen vaikea tavata Hellmania. Kiukku pakkasi purkautumaan raivoksi ja suuntautumaan tuohon mieheen, jota hän piti pääsyyllisenä. Teki mieli iskeä se mäsäksi. Saada edes jonkinlainen korvaus vahingostaan ja katkeruudestaan. Tyynellä mielellä punnitessaan asemaansa hän kuitenkin älysi, että sellainen omankäden oikeus olisi lopullinen tuho. Kaiken häviö. Mutta kovin vaikea oli hillitäkin itseään. Etenkin kun joutui näkemään sen ryökäleen, Hellmannin, tämän tästä, sen käydessä kauppamatkoilla ja aina ollessa kortteeria tuossa naapurissa, Siltalassa. Ja se vielä päälle päätteeksi oli niin perhanan olevinaan ja ivallisen näköinen. »Mitenkäs se meidän metsä kasvaa?» kyseli toisinaan. Leikkiä tuo mahtoi olla, mutta kipeästi se viilsi. Ja kerran ollessaan rannassa venettään tervaamassa Töykkälä oli vähällä tehdä suuren tyhmyyden. Ajoivat siitä näet ohitse Punkka ja Hellman. Pysäyttivät, kun huomasivat hänet. — Nyt sitä möin minäkin metsää, kehaisi Punkka. Töykkälä vilkaisi heihin. Olivat pienessä humalassa. — Siltä näyttää, vastasi hän katkerasti. — Vai näyttää? virnaili Hellman. — Oikeinko se Töykkälä näkee sen päältäpäin? — Sen haistaa, sanoi Töykkälä ivallisesti. — Kuten haistaa sian läsnäolon. Punkan suu vetäytyi leveään hymyyn. — Siitä saitte, virkkoi hän Hellmanille. — Osaapas se lankomies olla toisinaan teräväkin. — Mutta vain nokastaan ja muiden asioissa, pisti Hellman väliin. Töykkälän silmät pienenivät. Tervasuti liikkui vihaisin vedoin. — Mitä Hellmanni sillä tarkottaa? — Kysy itseltäsi, vastasi tämä. — Kai se älyää tuon verran. Punkka, joka oli ohjissa, tyynnytteli levotonta hevosta puhellen: — Sinunkin olisi pitänyt myydä samalla tavalla kuin minä myin. — Miten sitte? kysyi Töykkälä välinpitämättömästi. — No, tulin saamaan viidettä markkaa kannolta, tokaisi Punkka taputtaen povitaskuaan. — Nyt ne viedään kaupungin pankkiin. Mitä siinä tönitte, Hellmanni? Hellman oli koettanut saada Punkkaa vaikenemaan, mutta kun asia nyt oli alustettu, antoi mennä edelleen: — Totta puhuu Punkka. Mutta ne ovatkin eri miehet, joille maksetaan semmoisia summia. Töykkälän rinnassa myllersi ja pisteli. Rikas mies saa tavarastaan paremman hinnan kuin köyhä, sitten kun tämä köyhä ensin on pakotettu käymään varottavana esimerkkinä edellä. Niinhän se on. — Kyllä me jaksamme maksaa, jos vain osaa pyytää ja myyjä on minkään arvoinen, jatkoi Hellman. — Hehee! naureskeli Punkka mielissään. — Mutta mitäpäs me tässä viivytellään lankomiestä turhanpäiten. Noh, orhi, alappas mennä. Mutta ennenkuin he ehtivät juoksuun, lohdutti Hellman vielä: — Se, jolla paljon on, saa yhä enemmän, mutta jolla vähän on, menettää senkin — muistaahan Töykkälä tämän viisauden? Suti, joka jo kauan oli tutissut Töykkälän kädessä, lensi läiskähtäen tervapyttyyn. Hän kimmahti pystyyn kumaraisesta asennostaan karaten hirmustuneena halkopinon viereen. — Kyllä minä sinut suomin, irvileuka! karjaisi hän läähättäen. Mutta he ajoivat jo, loitolla, Hellmanin punakan naaman kääntyessä kerran pari katsomaan. Ja hänet valtasi yhtäkkiä sellainen väsymys, että piti istua siihen jokiahteelle. Hän pelästyi itsekin omaa raivoaan. Ei osannut sanoa, mitä olisi saattanut tapahtua, jos olisi ollut toisenmoinen tilaisuus ja toisenlainen ase kädessä. Ja mitä hän olisi voittanut teollaan? Ei mitään, päinvastoin. Häntä alkoi hävettää. Että hän, vanha mies, voikin menettää noin tyystin malttinsa ja tehdä itsensä melkein naurettavaksi. Mutta ihminen ei koskaan saata olla varma itsestään. Parempi on siis hillitä itsensä kuin katua, parempi väistyä kuin iskeä. Ja kantaa synnit omissa nahoissaan raivoamatta. Mutta raskaalta se tuntui. VII Siltala oli rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Vanha olikin jo käynyt kovin rujaksi ja hataraksi. Mutta samoihin aikoihin, kun he muuttivat tuohon uuteen rakennukseen, loppuivat emännän voimat. Hänen heikko sydämensä tuntui olevan uupumaisillaan. Maiju hänet lopultakin oli saanut suostumaan makuulle. Hän oli silloin jo lopen väsynyt, vaikka alussa vähän vastustenkin sänkysairaaksi rupeamista. Itse hän kyllä tunsi, ettei loppunsa enää ollut kaukana. — Koetahan sydäntäni, sanoi hän kerrankin Maijulle. — Se läpättää kovin epätasaisesti. He sattuivat olemaan kamarissa kahden. Tällöin äiti, joka tavallisesti oli umpimielinen, avasi Maijulle sydämensä puhellen hiljaa ja lempeästi. Maiju painoi kätensä hänen rinnalleen. — Läähättää kuin linnunpoikanen. Äidin pää lepäsi raukeana tyynyllä. — Kuin linnunpoikanen, kertasi hän hiljaa. — Sepä oli kauniisti sanottu, Maiju. Samoin läähättää ja värisee sielunikin, se ikäänkuin tahtoisi hypähtää pois rinnasta. — Älkää puhuko noin! esteli Maiju, ja silmiin kiertyi kyyneleitä. Mutta äiti jatkoi hymyillen: — Tunnen, että se pian lähteekin matkalle. Mutta mitä sinä pelkäät, Maiju? Hän, jonka tahtomatta ei sammu viheliäisinkään elämä, tietää kyllä, mikä on meille parhaaksi. Maiju kuunteli sumein silmin. Isäntä tuli ulkoa kamariin istuutuen vaiteliaana sairaan jalkopäähän. — Ja koska se paras on ollut, niin se tuska ja vaiva on ollut, puheli emäntä katsoen mieheensä. Tämä painoi päänsä alas. Emäntä, joka huomasi isännän liikutuksen, lohdutti: — Ihminen ei saa syyttää toista eikä itseään. Elämä kerta kaikkiaan on nyt sellaista, pettymistä ja kärsimistä. Isäntä liikahteli levottomana. Maiju silitteli äidin laihaa kättä. — Minulla on vain yksi toivomus teille: että sinä ja Maiju olisitte hiukan onnellisempia kuin minä olen ollut eläissäni. Ja että teillä olisi, kuten on aina ollut minulla, usko parempaan tulevaisuuteen. Isännän leuka järähti hänen kysyessään: — Haluaisitko kenties pappia? Emännän katse muuttui iloiseksi. Näytti siltä, että isännän sanat, joita hän ei ollut odottanut, virkistivät häntä. — Suhteeni elämään ja jumalaan on kyllä selvä, vaivaisen ihmiskäsityksen mukaan, vastasi emäntä vakavasti. — Mutta milloinpa syntinen ei kaipaisi lohdutusta ja vahvistusta. Kun nyt rovasti tulee meille, haluaisin hänen vaivaantuvan muidenkin, ei vain itseni takia. Isäntä katsoi kummastuneena häneen. — Niin, sanoi emäntä. — Pyytäisin sinulta, että hän saisi pitää meillä pienen hartaushetken. Se olisi samalla ikäänkuin jonkinlainen siunaus tälle uudelle rakennukselle, että tulisi asumaan onni ja rauha tämän katon alla. Eikä siitä suinkaan olisi vahinkoa kyläläisillekään. Isäntä pelkäsi heltyvänsä liikoja, lupasi käydä noutamassa rovastin ja poistui kiireisesti lähteäkseen heti matkalle. Olikin vasta aamupäivä. — Sinä saat mennä ilmoitelemaan kyläläisille, kehotti äiti Maijua. — Tulisivat siinä kuuden ajoissa ehtoolla. Siksi arvelen rovastin ehtivän. Maiju toimitteli sanoja taloihin ja torppiin. Ja väkeä täynnä oli Siltalan uusi pirtti jo paljoa ennen kuutta. Ihmiset puhuivat hiljaisella äänellä. Tiedettiinhän, että kuolema teki talossa työtään. Jos jonkun ääni karahti vähän kovemmin tai jalka kolahti lattiaan, katsoivat toiset kohta nuhtelevasti häneen. Töykkälän Kustaa istui sairaan viereisessä kamarissa muutamien muiden vieraiden keralla. Hän seurasi surullisin katsein Maijua, joka levottomana kulki paikasta toiseen. Tiesihän hän, kuinka kovasti koskisi tyttöön äidin kuolema. Kunpa hän kykenisi lohduttamaan. Aivan kuin aavistaen Kustaan ajatukset tuli Maiju istumaan tuolille hänen viereensä, tuli kuin turvaa etsivä lintu. Kustaan teki mieli sanoa, että tämä koskee häneenkin ja että kyllä hän suojelisi, jos vain osaisi. Mutta sanomatta se jäi. Ääneti he vain kuuntelivat, kun toiset kehuivat uutta rakennusta. Hyvin tehty ja tilava. — Totta kyllä, virkkoi Mäntylä. — Olisihan hän voinut panna rahansa hullumpiinkin reikiin. — Mahtaa sinunkin olla hauska asua uudessa, siistissä talossa? kysyi Kustaa Maijulta. — Meidän isä on myöskin aikonut ruveta rakennuttamispuuhiin, mutta ei vaan ole päässyt alkuun. Painaa mieltä yhäti se metsäkauppa ja vie työhalun. — Tuskinpa on tästä iloa minullekaan, vastasi Maiju. — Äiti kun ei kuitenkaan enää nousse tautivuoteeltaan. Kustaa aikoi lausua jonkun lohdullisen sanan, mutta samassa tuli rovasti sairaan luota mennen suoraa päätä pirttiin. Maiju vetäytyi kiiruusti äitinsä luo, eikä Kustaa saanut toista tilaisuutta puhumiseen. Rovasti oli tavallista hiljaisemman ja miettivämmän näköinen alkajaisvirttä veisattaessa. Puhelu sairaan kanssa kamarissa, keskustelu isännän parissa matkalla ja metsät, joiden läpi oli ajettu, olivat antaneet hänelle päänvaivaa. Hän tunsi, että tätä kuolemaakin, joka näkyi olevan tulossa, joudutti jollain tavoin metsien myynnistä aiheutunut epäjärjestykseen mennyt elämä. Eivät osaa myydä järjellisesti eivätkä säästää. Eikö olisi pappien velvollisuus valistaa kansaa sekä henkisesti että maallisesti? Oikeampi järjestys olisi kenties: ensin maallisesti, sitten vasta henkisesti. Ensin opettaa heidät elämään niin, etteivät sortuisi tietämättömyyden ja puijauksen ansoihin, vaan ymmärtäisivät maailman menoa. Virsi oli jo hetki sitten loppunut, ja väki katseli rovastia odottavin silmin. Mitä hän puhuisi noille? Hän tiesi heidän kaipaavan lohdutusta, tunsi tilaisuudenkin siihen velvottavan, mutta hän ei voinut. Siitä tuli merkillinen saarna. Se oli enemmän ruoskimista kuin lääkitsemistä, enemmän talouden kuin sielun asioita koskevaa, ja rakkauden tuoksua ei siinä tuntunut vähintäkään. Ihmiset kuuntelivat alaspainunein päin ja vilkuilivat salaa toisiinsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat tekivät näihin. Kyllä he tiesivät rovastinsa ankaraksi järjestyksen valvojaksi, mutta mitä se nyt hosuu noin olan takaa? Luulisi kostuvan vähemmästäkin, syntisen ihmisen. — Se oli kuumaa löylyä, virkkoi Koivunen Suonpäälle pihalla. — Oli, vastasi tämä. — Mutta me torpanväet saimme sen syhymättä. Ilman aikojaan. Manttaalimiehille se kuului. — Ei siitä ainakaan sielu sulanut, yhtyi Suonpään vaimo. Suonpää purskahti raakaan nauruun. — Sielu? Ei köyhällä ole varaa pitää semmoisia kuin tuotakin sielua. — Hillitse kielesi! varotteli Koivunen vakavasti. — Eihän saarna tosin ollut hunajainen, mutta sietää sitä ihminen toisinaan tuollaistakin. — Ei ainakaan pitäisi pilkkailla näitä korkeita asioita, vahvisti Koivusta Töykkälän muori. Mutta ei kukaan ollut ihan tyytyväinen saarnaan. Eikä ollut itse rovastikaan. Asia kyllä oli oikea, mietti hän paluumatkallaan, mutta olisi pitänyt esittää se hieman toisella tavalla ja toisessa tilaisuudessa. Kustaa, joka oli kyydissä Siltalan puolesta, pohti samaa seikkaa. Hänenkin mielestään oli rovasti ollut liian tuikea. Hän oli monasti ajatellut, että tuontapaiset onnettomuudet, kuin heitäkin kohdannut, eivät tulisi mahdottomiksi ennen kuin ihmiset saavat oppia. Oppia myymään ja ostamaan, sanalla sanoen elämään järjellisesti. — Saarna oli oikein ajateltu, kääntyi hän yhtäkkiä rovastiin. Tämä katsahti kysyvästi nuoreen kyytimieheensä. Kustaa joutui tästä ja omasta rohkeudestaan niin hämilleen, ettei osannut jatkaa. — No? kysyi rovasti vihdoin kehottavasti. — Sinulla näkyy olleen halu lisätä jotain. Kustaa selitti verkalleen ajatuksiaan. Rovasti kuunteli ja myönteli. — Se on paikallaan, mitä puhut. Sitä tahdoin itsekin esittää, virkkoi hän mietteissään. — Mutta meiltä papeilta tuskin riittäisi aikaa tuohon kaikkeen. Eikä taitaisi olla sitä lajia oppiakaan jokaisella. He ajoivat juuri kirkonkylän kansakoulun ohi, joka oli perustettu pari vuotta sitten. Rovasti viittasi kädellään siihen sanoen: — Mutta ehkä tuontapaiset laitokset pystyvät täyttämään tehtävänsä siinäkin suhteessa. Ja hyvästellessään Kustaata hän vielä mainitsi koulusta: — Kirkko keskelle kylää — niin ajattelimme, kun puuhasimme sen tuohon. Ensin ikäänkuin koetteeksi, ettei se vain ala järkyttää tuota vanhaa kirkkoamme. Ja jos se kelpaa johonkin, niin sitten pitäjän joka kulmalle noita pieniä, uudenaikaisia kirkkoja. Iloisin mielin lähti Kustaa kotimatkalle, mutta perille päästyä odotti häntä surullinen viesti: Siltalan emäntä oli kuollut. — Nukahti hiljaa, huomaamatta, kertoi Maiju hänelle itkien. Kustaan mieli muuttui totiseksi. — Ei ehtinyt paljoa puhumaan, ennenkuin vaikeni tajuttomaksi, vaikka näkyi hänellä olleen sydämellä jotain muutakin sanottavaa kuin se, minkä jaksoi puhaltaa heikosta rinnastaan. Kustaa olisi halunnut kysyä, mitä emäntä sanoi, mutta katsoi sen sopimattomaksi. Maiju kuitenkin jatkoi rauhallisella äänellä: — Sanoi näinikään isälle: »ala karttaa huonoa seuraa, varsinkin sen Hellmannin, sillä...» Enempää hän ei jaksanut. Kustaa puristi Maijun kättä. Tyttö ymmärsi hänen ajatuksensa ja kohotti itkettyneistä silmistään kiitollisen katseen häneen. Hetken kuluttua Maiju huoahti: — Kyllä nyt alkaa koti tuntua tyhjältä. Mutta Kustaa, joka pelkäsi heltyvänsä uudelleen, koetti lohdutella: — Saat nyt ryhtyä yksin emännöimään. Onhan siinä oma hauskuutensa. — Jo äidin eläessä sain tottua siihen, vastasi Maiju. — Äiti kun oli pitkät ajat perin heikkona. Ja enempi lienee siitä vaivaa kuin hupia, varsinkin meidäntapaisessa talossa. Kustaa aavisti mitä toinen tarkotti. — Isä kun on sellainen. Vaikka eihän pitäisi pahentaa omaa isäänsä. Mutta tiedäthän sen sinäkin. Ja sitä kai tarkotti äitikin viimeisillä sanoillaan, neuvoa isää. Kustaa nyökkäsi. — Muuten kyllä menisi elämä hiljalleen, lopetti Maiju. — Vaikka vaikea onkin tottua äidin poissaoloon. Kustaa muisti nyt rovastin sanat ja aikomukset kertoen ne Maijulle, jotta voisi sytyttää edes yhdenkin iloisen pilkahduksen hänen sydämessään. — Kunpa se olisi tapahtunut jo vuosia ennen, virkahti Maiju, kun Kustaa oli lopettanut. — Olisi ehkä kaikki nyt toisin. Töykkälän väki saapui katsomaan vainajaa. Äitimuori laahusti viimeisenä toisten perässä mutisten: — Paremmille oloille pääsi Loviisa emäntä. Milloinka tulee kutsu minulle? — Me olemme sentään onnellisemmat kuin isoäiti, joka jo on melkein haudan partaalla, virkkoi Kustaa. — Me saatamme toivoa näkevämme tuon uuden ajan. — Niin, havahtui Maiju. — Olet oikeassa. Koetetaan odottaa ja toivoa. Ehkä kaikki kääntyykin parhain päin. VIII Siltala oli pistäytynyt tapaamaan isäänsä. Puheli yhtä ja toista, josta kaikesta Mäntylä alkoi uumoilla, että rahaa se junkkari on taas kärkkymässä. Mutta odottakoonpas! Lopulta Siltala johtuikin pääasiaan. — Pitäisi rakennuttaa uusi navetta entisen lahon tilalle, sanoi hän. — Ei kehtaisi enää katsella tuommoista röttelöä taloisessa paikassa. — No rakenna, rakenna! kehotti Mäntylä. — Mutta siihen tarvitaan rahaa, vastasi Siltala epäröiden. — Ja metsärahat ovat menneet muihin tarpeisiin, kuten siihenkin asuinrakennukseen. Mäntylä rypisti kulmiaan. — Kun eivät olisi menneet oman ruumiillisen rakennuksesi paikkailuihin, ärähti hän. — Kuulut — tai olenhan sen nähnyt itsekin — ratkenneen jälleen. Siltala yritti nauraa. — Mitä se isä niistä joutavista. Kerrankos mies erehtyy. Mutta Mäntylä sanoi tulistuneena: — Vai kerrankos! Häpeä, että aikamies, jolla jo on kohta täysi-ikäinen tytär, kehtaakin aina kerjäillä rahaa. Olisit säästänyt tai pannut maahan, niin nyt olisi mistä ottaa. Siltala mietti hetken, ennenkuin uskalsi lausua: — Onhan minulla nytkin mistä ottaa. Ja jos ei vielä, niin ainakin joskus. Mäntylä hätkähti. Noin julkeaksi ei hän sentään ollut poikaansa uskonut. — Älä ole siitä niin varma, sanoi hän jäykästi. — Saattaa käydä niinkin, että jäät pennittömäksi. Siltala älysi lausuneensa tyhmyyden ja koetti väkinäisesti naurahdellen korjata erehdystään. Mutta Mäntylä virkkoi kuivasti: — Suotta siinä kieräilet. Käsitin kyllä vihjauksesi. — Isä ei siis anna? kysyi Siltala. — En, kuulithan sen. Olet saanut yllin kyllin. Ja sitäpaitsi ei uuden navetan laittaminen ole tarpeellinen. Taloudessasi on monta muuta välttämättömämpääkin korjattavaa, jos mielit menestyä. — Mutta se laitetaan, ylvästeli Siltala. — Ja komea sittenkin. — Kenties, virkkoi Mäntylä yksikantaan. — Mutta ei minun rahoillani. Olisihan hän voinut antaa, jos uusi navetta olisi ollut välttämätön. Mutta sitäpä se ei ollut, sen hän tiesi. Ja tiesi hän senkin, että Siltala vain rakenteli enemmän komeuden kuin tarpeen vuoksi. Olihan mukavampaa ja helpompaa komennella rakennusmiehiä ja itsekin näperrellä siinä mukana kuin tonkia pelloilla ja niityillä. Tästä hän johtui ajattelemaan omiakin kotiasioitaan. Ne olivat yhä entisellään. Mari puuhaili taloudessa, hän itse tuumi ja tuumi. Käsi käski, toinen kielsi. Arvelutti vähän ikäkin, jota jo oli pari vuotta yli kuudenkymmenen. Mutta elleivät asiat valkene muulla tavoin, niin sitten, sittenpä. Näitä miettiessään hän pani saunankin lämpiämään. Jospa tuota sekin auttaisi jotain. Ainakin ajaisi pakosalle pikku hirtehiset, jos niillä oli sormensa tässä pelissä mukana. — Että puhdistuisi ja nuortuisi vanhakin mies, oli hän sanonut Marille, jonka lähetti kutsumaan Suonpään akkaa, Tiinaa, hieromaan häntä. — Onhan tänään Viattomain lasten päivä. Sattuikin juuri olemaan mainittu päivä. Mari läksi naurellen. Mäntylän hoitaessa saunaa tuli Maiju jostain kylältä ja pysähtyi, kun vaari alkoi jutella. — Vieläkö on äitiäsi ikävä? kysäisi Mäntylä tutkivasti. — Vai miksi olet alakuloinen? Maiju olikin tavallista hiljaisempi ja vastaili jos mahdollista entistä harvasanaisemmin. — Vielähän sekin kalvaa, puhkesi hän vaarin tiukkaamana puhumaan. — Mutta on siinä muutakin. — Arvaan mitä aiot sanoa, virkkoi Mäntylä. — Se se painostaa minuakin. — En tahdo jaksaa kärsiä jokapäiväistä rähjäämistä siellä kotona. Väsyn, vaari, liian nuorena. — Mutta onhan sinulla piika apulaisena. Mitä hän tekee? Maiju hypisteli esiliinaansa. — Työtä hänkin. Mutta kun illat ja yöt viipyy kylässä, niin mitä se jaksaa muuta kuin välttämättömän. Suurin taakka on minulla. Jos ei asia muutu, lähden vaikka kotoa pois. Mäntylä katsoi kummissaan häneen. — Mitä sinä hassuttelet, lapsi. Poisko kotoa? Maiju ei voinut olla hymyilemättä vaarin hämmästykselle. Mäntylä huomasi sen ja jatkoi leikillisesti: — Jos oikein kova paikka tulee eteesi, niin asetu tänne meille. — Suur' kiitos, vastasi Maiju. — Mutta kuka on sanonut, että haluaisin teille enkä jonnekin muualle. — Ymmärrän sinut, sanoi Mäntylä silmää vilkuttaen. — Eikä minulla puolestani ole mitään sitä vastaan. Reilu ja suora mieshän se on Kustaa. Maiju punehtui ja purskahti nauramaan. — Voi voi tuota vaaria! Kun vain ei olisi itsellä purjeet sinnepäin, että on hankkeissa teille joku toinen. — Mene matkaasi! torui Mäntylä painuen saunaan, joka jo oli hiiloksella. Mutta Tiinan vanuttaessa ja vatkatessa, sivellessä ja puristellessa Mäntylän ajatukset pyörivät yhä samassa asiassa. Että jos sittenkin tekisi asiasta toden. Olisi ainakin vaalija vanhoilla päivillä, kun ei pojasta kuitenkaan näy olevan siksi. Mitä hän välittäisi Siltalan vihastumisesta. Eihän tuollainen kunnioitus ja hoivaaminen, jota Siltala ehkä rahojen toivossa tulisi osottamaan häntä kohtaan, ollut tyhjää lämpimämpi. Ja tuskinpa se viitsisi vaivautua senkään vertaa. Nytkin jo melkein uhkailee. Ja ihmisten ihmettely ja mahdollinen nauru se taas katoaa ennen pitkää. Kyllä ilmaan ääntä mahtuu. Eikä murru terve oksa, vaikka vanhakin, tuollaisista pikku puuskista. Niin, se terveys olikin hänellä luja. Siitä kai johtuivatkin nämä nuoren ilot ja mietteet. — Mutta ei sitä enää jaksa niinkuin takavuosina, sanoi hän ääneen Tiinalle. — Pakkaa jo hieman väsyttämään tällainen pikku voitelu. Annas, kun vähän henkäisen välillä. — Vai pikku voitelu? morisi Tiina istuutuen penkille ja vääntäen vettä hameensa helmoista. — Mies voittaa vielä monen nuoremmankin kestämisessä. — Mitä maar! tenäsi Mäntylä. — Toista oli ennen. Mahtanet muistaakin. — Muistan kyllä itsekin vähän ja lisää olen kuullut muilta. Mutta eipä tunnu tyvi vieläkään laholta, koska noin kestää kämmeköimistäni. Tiina kuivaili hikeä otsaltaan. Mäntylä ähisi ja puhisi tyytyväisenä. — Olenkin monasti tuumaillut, jatkoi Tiina äskeistä ajatustaan, — että miksei se herrastuomari mene naimisiin, kun on tuommoinen terveys ja muutakin oltavaa. Mäntylä naurahti. — Vai on se Tiinakin ajatellut sitä. Kaikissa senkin ajatukset askartelevat. — Mitäs kummaa siinä, puolusteli Tiina. — Se asiahan on ihmiselle miltei sama kuin jokapäiväinen leipä. — Niinhän se taitaa olla, myönteli Mäntylä hytkyen. — No, kenen kanssa sitä sitten menisi? Tiina nousi, ryyppäsi kaljakannusta pitkän siemauksen ja alkoi uudestaan hieroa. — Hä, ettäkö kenen kanssa? puheli. — Kaikkea se kyseleekin. Onhan se tässä käden ulottuvilla. — Niin, Mariko? — Sepä justiin. Mitäs sitä merta edemmä kalaan. Onhan siinä vaimoihmistä, hommaava ja näköisäkin. — Ei sovi kieltää, tuumi Mäntylä. — Mutta Tiina ojentaa minullekin tuon kaljakannun; janottaa niin vietävästi. — Niin se on, jatkoi Tiina Mäntylän juodessa. — Jano ei sammu ilman kaljaa eikä tuontapainen meininki ilman naimista. — Saattaa olla Tiina oikeassa, pärskäytti Mäntylä ojentaen kannun takaisin. — Mutta jätetäänpäs se asia jo hautumaan tähän... Taitaa ruveta väsyttämään Tiinaakin tämä hankaaminen. Mutta kohtapa lähestyy loppuansa toimitus. Niin että jos Tiina vielä vähäisen venyttäisi ja puristelisi noita sivuja, vallankin noita ristiluita, niissä kun toisinaan puree ja pistelee kuin peijakas... Kas niin, sillä lailla, äh-häh, hyvää tekee, vaikka koskeekin — hui-ui. On sillä Tiinalla lujat hyppyset yhtäkaikki. No niin, no niin, Tiina saa nyt lopettaa ja mennä sisälle. Käskee siellä Marin kiehauttaa kahvit. Kohtapuoleen ehdin minäkin täältä. Otanpa vain päälle pienen löylyn, jotta varisevat ruumiista nuo synnin roskat ja lusteet. Tiina nakkasi kiukaalle pari kolme kiulullista vettä. Kivet sihisivät ja sähisivät, paukahtipa muutama halkikin, mutta lauteilla pärskyi ja ähisi Mäntylä voidellen vihdalla maallista majaansa. Tiina pusersi alhaalla hameensa kuivaksi, veti päällyshameen ylleen ja kietoen saalin ruumiinsa ympäri aina päätä myöten asteli rantapolkua ja pihan poikki sisään. Mutta kului tunti, toistakin jo puolille, ja Tiina ehti Marin kanssa hörppiä yhden pannullisen, ennenkuin saunan ovi aukeni ja Mäntylä astui talviseen ehtoo-ilmaan kookkaana ja punottavin naamoin. Pysähtyi hetkeksi siihen keskelle pihaa höyryämään ja hengittämään, kunnes puhkuen käveli kamariinsa. Mari vei hänelle kahvin sinne. Mäntylä käski hänen tarjota vielä Tiinalle ja ottaa itsekin. — Niinkuin sanoin, supatti Tiina Marille. — Pidä sinä vain puolesi. Kyllä siitä jotain syntyy. — Jotain? Mari katsahti epäluuloisesti Tiinaan. — Niin, jotain, niin, vastasi Tiina merkitsevästi ja pää kekassa silmäillen Maria. — Mitä Tiina tarkottaa tuolla? kysäisi Mari punan noustessa poskipäihin. — Sitä vain, että vaimoihminen saa miehen tekemään mitä hyvänsä, vallankin vanhan miehen. Marin sydämessä kuohahti. Että Tiina, ikäihminen, ilkeääkin vihjailla tällä tavalla! — Ei näy saavan. Eipä voinut sekään naapuripitäjän tyttö, joka tässä tuonaan kävi Hellmannia kyselemässä, pitää hänestä kiinni, vastasi Mari tuikeasti. — Vaikka oli raukka viimeisillään. — Mitäs hänestä ja muista letukoista, jotka eivät älyä ajallaan käyttää järkeään. Mutta ethän sinä enää ole noin lapsellinen, tuumaili Tiina. — Ja se Hellmanni onkin oikea otus sillä alalla! Mari ei voinut pidättäytyä kauempaa. Pitäisikö hänen tunkeutua Mäntylälle, josta oli tottunut pitämään ja joka aina oli kohdellut häntä ystävällisesti? Siihen ei hänen luontonsa taipuisi ikänä. — Eikä paremmin käynyt teidän Olkankaan, sanoi hän katkerasti. — Pääsipäs sekin kettu livistämään. Tiina purskahti itkuun. Säälittihän häntä Olkan kohtalo, jonka lapsi oli heillä, vaikka omistakin oli tarpeeksi ristiä. — Sinäkin veisaat samaa virttä, sanoi hän moittien Marille. — Sinun parastasi minä tarkotin neuvoillani. Olisihan sinun tässä hyvä olla. Mari katui kohta pahoja sanojaan ja koetti sovitella: — Juuri sentakia en voikaan menetellä toisin. Meidän alhaisten ihmisten on viisainta hillitä itseämme tullessamme tekemisiin näissä asioissa ylempiemme kanssa. — Niinhän se on, myönsi Tiina huoahtaen. — Mutta sitä on vaikea aina muistaa, vaikka raamattukin siitä varottelee, vallankin jos mieluinen mies hyppäilee hännillä, kuten tapahtui Olkan kohdalla. Mari vaikeni. Mitäpä olisi hänellä ollut tuohon huomautettavaa. Olihan se oikein puhuttu. Vaikealta tuntui hillitseminen, kun vielä lisäksi hyvät päivät houkuttelivat. * * * * * Mutta kun siinä sitten oli tarpeeksi tuumailtu ja punnittu, myhähdelty ja velhoiltu, naksahti asia lukkoon. Parhaalla rekikelillä palasivat Mäntylä ja Mari kuulutustaan kuulemasta ja vihiltä yksin tein. Mari istui hiljaisena ja arkailevana vällyjen alla, joihin Mäntylä oli hänet hellävaroen peitellyt hymyilevän kirkkoväen töllistellessä. — Että olisi emännyytesi ensi päivänä lämmin ollaksesi, oli virkkanut. — Niinkuin toivon olevan pitkien vuosienkin kuluessa. Kulkuset kilisivät hauskasti, reki keinahteli hiljalleen, ja hohtavan valkoisena loisteli luminen maa. Kumpikin oli omissa mietteissään, jotka sentään kulkivat samoja teitä: kiertäen tätä päivää ja pitkiä taipaleita ajassa eteenpäinkin. Mari vilkaisi silloin tällöin syrjäsilmällä Mäntylään, jonka posket pakkanen oli pannut punertamaan. Se istui siinä ohjissa niin toimeliaan ja onnellisen näköisenä, että Mari ei voinut olla hymyilemättä. Kun he ajoivat Siltalan ohi, seisoi siellä pihalla isäntä ja Hellman, joka jälleen oli ostanut Siltalalta metsää. Siltala rähähti nauramaan tuntiessaan ajajat ja huusi pilkallisesti: — Onnea nuorelle parille! Mutta Mäntylä ei edes vilkaissutkaan sinne, vaan nosti päänsä pystympään ja viuhauttaen ruoskaa pani hevosen juoksemaan tulista ravia. — Olipas se ylpeä pari, nauroi Hellman. — Uljaasti pihaan, vaikka tiellä kontattaisiin, tuumi Siltala hieman nolona. — Sinulle se voi tehdä hallaa, sanoi Hellman heidän sisälle mentyään. — Ei olisi uskonut ukon enää uskaltavan ottaa tätä askelta. — Se uskaltaakin enemmän kuin sinä, murahti Siltala. — Ethän sinä, raukka, tohdi koskaan mennä matkan perille asti. Narrailet vain naisia ja sitten pujahdat pellolle. — Tykkään enemmän sellaisesta, vastasi Hellman kiusottavasti. — Sen kyllä arvaan, ärähti Siltala. Meni sitten tupaan ja komensi piian keittämään kahvia. — Missä lienee Maijukin? kiukutteli palatessaan. — Saisi ruveta laittamaan ehtoollista. Hellman seisoi akkunassa puhellen selin isäntään: — Tuolla näkyy kävelevän naapuriin, sen Kustaan kanssa. — Vai sinne se taas livahti, sanoi Siltala. Mutta huomattuaan toisen itsepintaisesti seuraavan katseillaan menijöitä kimmahti: — Antaa hänen mennä. Vai mitä pirua se sinua liikuttaa? Hellman kääntyi nauraen päin. — Lakkaa tuossa irvistelemästä? kehotti isäntä. — Minä en kärsi sitä. — Sinäpä olet tänään huonolla tuulella, vastasi Hellman heittäytyessään sänkyyn pitkälleen. — Enkä ainoastaan tänään. Olen ollut sellainen jo monet viikot, sanoi Siltala. — Sitä kai sinäkin tarkotit. — Vaikkapa sitä, haukotteli Hellman. — Ja tiedän syynkin siihen. — Mitäs sinä et tietäisi ja mistä et välittäisi, äkeili Siltala. Jätti Hellmanin lojuilemaan sänkyyn ja meni kahvia odotellessa viskaamaan heiniä vieraan hevoselle, nakkasipa sylellisen omillekin, jotka nälkäisinä hamuilivat niitä suuhunsa. IX Oli jälleen tullut kevät. Sen laskettiin tulevan näille maille heti, kun jäät joesta olivat lähteneet, ei ennemmin eikä myöhemmin. Kauan olikin keikkunut sillä välillä, ettei oikein tiennyt, kumpi kulloinkin oli voitolla, talvi vaiko kahleitaan helistävä kevät. Päivisin tosin oli aurinko sulatellut sen, minkä yöllä pakkanen jäädytti, mutta kun tätä kamppailua oli kestänyt kotvan ja jäät pysyivät itsepintaisesti liikkumattomina nostaen vain vitkaan selkäänsä keskiuomassa, kyllästyivät ihmiset ja puuhailivat töitään murjottaen, harvasanaisina. Nyt vihdoinkin oli kevät tullut: eilen illalla olivat jäät rymisten lähteneet. Myöskin taloihin ja torppiin oli tullut iloisempi, vapaampi tuulahdus talvellisen kankeuden ja jurnuttamisen sijaan. Ihmiset tervehtivät poluilla vastaantullessaan ystävällisemmin toisiaan, ja se virkeys ja onnen odotus, minkä kevät oli herättänyt heidän rinnoissaan, liekehti silmissä tai puhkesi iloiseksi, vapauttavaksi sanaksi. * * * * * Päivä kallistui ehtooseen. Vaikka oli sunnuntai, olivat tukkilaiset kohta aamusta alkaen ruvenneet vierittämään tukkeja jokeen suurista, rannantäyttävistä kasoista. Jokiahteet kuhisivat miestä mustanaan. Heitä olikin siihen ilmestynyt yhtäkkiä kuin kärpäsiä ensimäisen kevätlämmön vaikutuksesta, heti aamulla, ennenkuin joki edes ehti täysin puhdistautua likaisenharmaista jäämöhkäleistä. Keksit ja kanget heilahtelivat, huudot kajahtivat ja vesi pärskyi somasti, joka kerta kun valtava tukki vierien pitkin teloja vauhdilla molskahti jokeen. Siltalan tanhualta katselivat tukkimiesten hommia Maiju ja Kustaa hiljaa jutellen. Kun Maiju pistäytyi navettaan katsomaan Mansikkia, jonka odotettiin poikivan, seurasi Kustaakin sinne. — Niin se on, virkahti hän lujasti. — Tänä suvena sen pitää tapahtua, vielä keväällä. En jaksa odottaa enää kauemmin. — Enkä minä, yhtyi Maiju, jääden seisomaan Kustaan rinnalle. — Mennään vaan piakkoin kuulutuksille ja sitten samaa kyytiä vihille. Ei se näy odottamisesta paranevan. Saa tässä vain raataa ilottomana, isän piikana. Nytkin olen niin väsynyt, että jalkojani kolottaa kuin jäsentautisella. Isä ei raski ottaa tähän apuihmistä, ja piika juoksentelee kylällä, minkä ennättää, varsinkin nyt tukkimiesten jäljissä, joten minun täytyy rehkiä ylenmäärin, valvoa öitäkin tuon Mansikin ja Hertan takia, tiedäthän. — Tiedän. Ja jo senkin, työn paljouden takia on meidän kiirehdittävä. Mieluummin sitä huhtoo ja väsyy, kun tietää sen tapahtuvan oman kodin hyväksi. Hän kiersi kätensä Maijun uumille ja taivutti häntä taaksepäin, mutta Maiju irrottautui lempeästi vastustellen hänen käsistään. — Ei, ei, Kustaa. Odotetaan vielä siihen asti, kunnes päästään yhteen — jaksammehan me kyllä tämän ajan, kun kerran tähänkin saakka. He läksivät ulos, ja kun Maiju kutsui Kustaata pirttiin vielä hetkeksi tarinoimaan, ei tämä voinut kieltäytyä. Pirtin sivulla olevasta kamarista kuului äänekästä laulunrenkutusta, ja kotvan kuluttua työntyi ovesta pirtin puolelle isännän partainen, punottava naama. — Tuoppas, Mai-juu, ka-kahvia lisää! änkytti isäntä. Isännän olan takaa hehkuivat Hellmanin viinasta verestävät silmät. — Luulenpa, piru vieköön, että siellä pirtissä kuherrellaan, kuului se sanovan selvällä, hieman pilkallisella äänellä. Kustaa ei ollut älyävinään toisen ivaa, tähyili vain äänetönnä joelle, ja kun Maiju ryhtyi lämmittämään kahvia, veti isäntä oven kiinni selittäen Hellmanille: — He ovat ku-kuin kihloissa, na-naimista vailla vain. — Vai sillä lailla, hörähti Hellman. — No, heitetäänpäs pohjaan sitte heidän onnekseen. — Koko päivän ovat ryypiskelleet, isä ja tuo toinen juopporatti, tuskitteli Maiju. — Isä on jo täynnä kuin mäkäräinen, mutta lisää sitä vain pitää saada. Ja tuo toinen hyväkäs, joka tyrkyttää — ilkeääkin ikämiehelle, joka ei itse tiedä määräänsä. Lisää kahvia, lisää viinaa! Ei huoli kiellostanikaan Hellmanni, nauraa ja lepertelee vain jonkinjoutavia. Kumma kyllä se ei itse tunnu humaltuvan nimeksikään. Kustaa naurahti. — Se on niin tottunut. — Sitä se kai lienee. He vaikenivat. Kamarista kuului epäselvää puheensorinaa. Kun Maiju oli saanut kahvin valmiiksi, nousi Kustaa lähteäkseen. — Joisit nyt vielä kupin kuumaa, koetti Maiju estellä. — En minä enää. Pitää rientää kotiin valmistamaan hevosille ehtooruokaa, isä kun ei aina muista tehdä sitä minun poissaollessani. Isän näyttää olevan kovin vaikea päästä entiselleen. Ja kyllä tuo pannullinen menee heillekin — Kustaa vilkaisi hymähtäen kamariin, josta kuului korkin paukahdus —, jos riittääkään. Maiju saattoi hänet pihaveräjälle, kävi sitte noutamassa kamarista tyhjät kupit ja täyttäen ne puolilleen vei takaisin pöydälle miesten eteen. Kantoi yksin tein sinne koko pannun. — Taitaa olla parasta näin, arveli hän asettaessaan sitä kamarin uuniin. — Ettei tarvitse joka hetki juosta kuppejanne täyttämässä. Hellman nipisti häntä käsivarresta ja lausui jonkun sukkeluuden, jolle isä tylsästi nauraa hohotti. Maiju paiskasi kamarin oven kiinni ja istahti väsyneenä penkille. Ei, tästä ei tule tämän parempaa. On viisainta, kuten äsken olivat päättäneet Kustaan kanssa, ryhtyä muuttopuuhiin. Eikä tästä pitkälle tarvitsekaan muuttaa. Tuonne vain naapuriin, nyt ensi aluksi. Työtä kyllä saa tehdä sielläkin, mutta onhan aina rakas rinnalla. Tulkoon isä toimeen parhaansa mukaan. — Hiton sievä tytär onkin tuosta Maijusta paisunut, kuuli hän Hellmanin sanovan isälle. — Mitä se sinua liikuttaa, varotteli isä. — Pysytä sinä, He-hellmanni, vaan nä-näppisi siitä loitolla. — Kippis vaan! vastasi Hellman kankeasti nauraen. Maiju ei kuullut enempää, sillä miehet alkoivat pärpättää hiljaisemmin, vain silloin tällöin rähähtäen katkeilevaan naurunhohotukseen, joka omituisen vastenmielisesti hytkäytti Maijun sydäntä. Hän nousi väsyneesti ja meni lypsylle. Palattuaan hän laittoi ehtoollisen, ja molemmat miehet söivät lujaan ja kauan vetäytyen jälleen kamariin kuppiensa ääreen. Hän ei uskaltanut vaipua sikeään uneen, sillä hänen täytyi tavantakaa käydä katsomassa Mansikin tilaa. Hän jätti lampun hiljalleen palamaan ja oikaisihe vaatteissaan vuoteeseen. Hän oli torkkunut ehkä tunnin tai kaksi, se ei ollut oikeata unta, vaan jonkinmoista horrostilaa, kun hän äkkiä alkoi tuntea olonsa piinalliseksi. Koetti arvailla, mistä se johtui, sai vihdoin silmänsä auki ja näki Hellmanin istuvan sängyn laidalla ja katselevan häntä verestävin silmin. Hän kavahti kiivaasti istualleen ja yhtä tietä lattialle asti. Kello löi yksitoista. Lampun himmeässä valossa hän näki muutamien tukkilaisten makaavan oljilla permannolla, kuorsasipa eräs höyläpenkilläkin lämpimän muurin kupeessa. Uunin reunalla ja koukuissa riippui heidän märkiä, likaisia jalkariepujaan kuivamassa, ja lattialla muuria vasten seisoi rivi vettävaluvia pitkävartisia saappaita. Kamarin ovi oli auki, ja sen toisessa sängyssä maata retkotti isä raskaasti kuorsaten. Hellman naurahteli. — Isäntä väsyi miltei kesken, ja minä nostin hänet tuohon lepäämään. Ukkeli nukkuukin sikeästi. — Oli hyvä, että nostitte, vastasi Maiju lyhyesti, haki tulitikkulaatikon muurin olalta kintaiden joukosta ja sytytti lyhdyn. — Isäntä nukkuu kuin tukki — tukkilaisen kanssapa on hummannutkin, haukotteli Hellman, vaikkei vielä näyttänyt uninen olevan, vihelteli vain hiljaa ja tähyili terävin katsein Maijun liikkeitä. Maijun jo ollessa ovella kysäisi hän vihdoin: — Tuonne kai minäkin kamarin sänkyyn? Rupeaa jo raukaisemaan. — Sinne, siihen toiseen. Maijua vaivasi yhä sama vastenmielinen tunne kuin äsken. Sulkiessaan pirtin oven hän näki miehen hievahtamatta istuvan sängyn laidalla ja tunsi hänen imevien katseittensa riippuvan kiinni ruumiissaan. — Aivan kuin saalistaan kyräävä kissa! juolahti äkkiä Maijun mieleen, ja epämääräinen pelko valtasi hänen sydämensä. Hän ehti parhaaseen aikaan Mansikin avuksi. Laitettuaan kaiken kuntoon ja vasikan emineen pehmeille, puhtaille oljille hän tunsi itsensä niin raukeaksi, että päätä rupesi pyörryttämään. Häntä puistatti. Kävi varmaankin veto. Kenties hän oli unohtanut sulkea oven. Aivan varmaan, koska se oli raollaan. Äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan raskaan ihmishengityksen lähellään. Ymmällä mielin hän vilkuili ympärilleen ja nosti lyhtyä ylemmäksi paremmin nähdäkseen. Silloin hän huomasi oven äänettömästi sulkeutuvan, ja oven pielessä seisoi mies hehkuvin, viinasta verestävin silmin. Kauhuissaan hän aikoi huutaa, mutta ennenkuin hän ehti tehdä sen, oli mies yhdellä hyppäyksellä hänen vierellään, voimakkaat kädet tempasivat lyhdyn häneltä, se sammui, ja hän tunsi puristuneensa lujaan, henkeä ja ruumista ahdistavaan syleilyyn. He kaatuivat pimeässä nurkassa olevalle heinäkasalle, ja hänen sieraimiinsa lehahti ilettävä viinan lemu huumaten, pyörryttäen. Äkkiä korahti hänen kurkustaan pari lyhyttä, katkonaista avunhuutoa, mutta mies tukki nopeasti kädellään hänen suunsa, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Hän kiemuroi, kynsi, repi, mutta nuo väkevät kädet eivät hellittäneet otettaan. — Älä... älä...! kuuli hän käheän äänen huohottavan suoraan korvaansa. Oli kuin olisi tuossa supatuksessa huudettu hänen korvaansa maailman kaikki riettaudet ja solvaukset. Hän teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen. Mutta väsymys, joka oli seuraus liiallisesta työstä ja valvonnasta, tuli hänelle ylivoimaiseksi. Hän ei tajunnut enää muuta kuin sydämensä ja ohimoittensa raskaan, huumaavan jyskytyksen. Hän tunsi kuin putoavansa jonnekin alas, hyvin pimeään ja likaiseen... * * * * * Mies oli mennyt. Maiju nousi vaivalloisesti pystyyn ja hoiperteli ovelle, sysäsi sen auki ja jäi pihtipieleen nojaten haukkomaan raikasta yöilmaa. Hänen sydämensä hakkasi vieläkin pakahtuakseen. — Näinkö, näinkö, näinkö sen pitikin käymän? Kustaa parka, minä parka! Yö oli tyyni ja hiiskumaton. Joki kohisi hiljaa, ja sen vastaisella rannalla hieman viistoon tuikutti puominvahdin vaivainen nuotio. Vahti itse lojui sen ääressä ja hyräili ajatuksissaan jotain, jota säesti virrassa vastakkain hankautuvien tukkien surullinen, yksitoikkoinen kitinä. Maiju havahti, kun vasikka hiljaa rupesi yrisemään, haparoi lyhdyn lattialta ja astui veltoin, horjuvin askelin pirttiin, jossa rentonaan heittäytyi vuoteeseen nukkuen vihdoin itkuunsa ja väsymykseensä. * * * * * Aamu valkeni niinkuin monet muutkin aamut sitä ennen. Rannat kuhisivat miestä mustanaan, huudot kajahtelivat raikkaaseen ilmaan, ja keksit ja kanget heiluivat. Kamarissa pirtin sivulla tekivät isä ja se toinen puolkuppisia parannellen kohmeloaan. Maiju palasi aamulypsyltä. Aivan kuin eilen. Ja isä pisti taasen päänsä kamarin ovesta pirtin puolelle virkkaen: — Tuoppas, Maiju, kahvia lisää, kun Hellmanni tahtoo vielä tarjota näin uiton alkajaisiksi. — Höyli mies olet yhtäkaikki, kuului isä jatkavan Hellmanille. — Äh-häh! Hyvää tekee ravistuneeseen ruhoon. — Kippis vaan! vastasi toinen hieman väkinäisesti nauraa hörötellen. — Se on poikaa ihmisen ruumiille, koetti isä edelleen kehittää ajatustaan. — Sillä kun voitelee sisuksiaan, ei ole pelkoa ruumiin ruostumisesta eikä sielun sairastumisesta. — Että mitenkä... sielunko sairastumisesta? — Niin, vastasi isä innostuneena toisen tyhmistymisestä. — Sielu saa humalassa siivet alleen, kohmelossa se tosin menettää ne, mutta päästyään siitä se on taas paljon vireämpi entistään. — Jassoo, vai sillä lailla. Eipä hullummin, myönsi Hellman haukotellen. — Niin... Maiju, joka pani kahvia tulelle, kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään miesten lörpöttelylle. Käski sitten suurusta syövän piian hoitaa pannua ja viedä sen kamariin. Itse hän vetäytyi saliin raskaine ajatuksineen. ... Niin, aivan kuin eilen. Ja kuitenkin. Mutta hän oli tehnyt päätöksensä aamun hiljaisuudessa. Heidän aikomuksestaan, Kustaan ja hänen, ei nyt tietysti voinut tulla mitään. Hänellä oli ollut kova taistelu, ennenkuin hän jaksoi alistua tähän. Olihan hän ollut melkein varma onnestaan. Ja niin likellä kuin se jo tuntui olleen eilen! Ja tiesi hän senkin, ettei hänessä olisi voitu huomata mitään erikoista, ellei ottanut lukuun tuskin näkyvää, hieman kovaa ja katkeraa piirrettä, joka yön ja aamun kuluessa oli syöpynyt hänen suupieliinsä. Olkoonpa, että se kenties jäisi siihen ainiaaksi, mutta sitä ei huomaisi kukaan, ei ainakaan aavistaisi, mistä ja minkä tähden se oli tullut siihen. Ei edes Kustaa. Näin hän oli taistellut. Mutta oli voittanut kiusauksensa, vaikka se tuntuikin ylivoimaiselta. Yhtä hän ei sentään jaksaisi: jäädä paikoilleen kotiinsa, missä joka päivä joutuisi näkemään Kustaan ja muistelemaan entisiä. Hänen täytyi lähteä muualle. Eikä hän epäröinyt lähteä, sillä hän tiesi voivansa elää kättensä työllä vieraissakin. Hänellä ei mielestään ollut muuta tietä, ei muuta toivoa kuin tämä: Pois kotoa! X Siltala ei ollut uskoa korviaan. Mitä hän, Maiju? Kaupunkiin ja vaikkapa piiaksi? — Niin, vastasi Maiju. — Onhan minulla tottumusta siihen toimeen. Sillä mikäpä muu olen ollut kotonakaan kuin piika. Isä kirosi ja ihmetteli. — Ja siksi toiseksi: pääsen rauhaan — näkemästä tätä kotoista surkeutta, jonka loppu ei mahda olla hyvä. — Mene sitten, tulistui isä, — vaikka hornan tuuttiin, jos kehtaat. Piiaksi talontytär! Mutta äläpäs koetakaan enää sen jälkeen avata meidän talon ovea. Kun Maiju ei vastannut, lisäsi isä: — Mitä sanoo Kustaa tästä päähänpistostasi? Niin, helppohan Maijun oli eritä isästä. Toista oli Kustaan suhteen. Teki kipeätä selittää asia hänelle. Eikä Kustaa ottanutkaan uskoakseen sitä yhtä kevyesti. — Lasket leikkiä, sanoi hän kuultuaan Maijun aikomuksen. — Kohtahan meidän piti mennä kuulutuksille. — Mutta siitä ei nyt tulekaan mitään, yritti Maiju hellästi estellä. — Ja minnekäs me perustaisimme kodin. Ei sovi meille eikä teillekään, jossa isäsi ja äitisi isännöivät vielä monta herran pitkää vuotta. Kustaa ei käsittänyt, mistä tämä äkillinen mielenmuutos johtui. — Kaksi nuorta ihmistä, rohkaisi hän Maijua. — Kyllä me tulemme toimeen missä hyvänsä. Asetumme ensi aluksi vaikka johonkin Töykkälän torppaan, jos et halua äidin ja isän lähettyville. Siitä sitten ponnistamme paremmille oloille. Maijun oli vaikea horjumatta kuunnella Kustaan suunnitteluja. Olihan se niin, ettei heille tulisi hätäpäivää, asuisivatpa sitten taloa tai tölliä. Mutta toiselta puolen oli hänen mahdoton selittää Kustaalle juurta jaksain kieltäytymisensä syitä ja vaikuttimia. — Ei, ei, sanoikin hän siis vain yksikantaan. — Olen luopunut noista tuumista. Tee sinä samaten! Kustaa katseli ymmällä mielin häntä. Hän ei ymmärtänyt tästä kaikesta rahtuakaan. Ainoastaan sen, että Maiju oli vakavasti päättänyt mitä sanoi ja aikoi, hän näki selvästi. Mutta minkä tähden? — Kyllä sinäkin vielä kerran myönnät, että näin on paras, virkkoi Maiju lohdutellen, huomatessaan hänen tuskansa. — Erota, ainakin toistaiseksi. Hän oli aikonut sanoa: iäksi, mutta ei jaksanut, sillä hänenkin oli vielä raskas tottua tuohon ajatukseen, että he todella eroaisivat ikipäiviksi. Kustaa istui ääneti. Maiju, joka pelkäsi omaa heikkouttaan, tahtoi tehdä kohtauksen niin lyhyeksi kuin mahdollista. — Älä ole vihainen minulle, sanoi hän puristaen Kustaan kättä. — En voi toisin. Ja ajattele, että aika parantaa sen, minkä väliltämme nyt täytyy särkyä. Kustaa nosti katseensa häneen. — Täytyy? virkkoi hän synkästi. — Mutta miksi? Sanohan edes, minäkö se olen vikapää? Tämä nyt vielä puuttui, että hänen syynsä! Maiju painautui hänen käsiinsä, joiden suojeluksessa olisi tietänyt olevansa varmassa turvassa, ja suuri, lämmin kyynel putosi tuolle leveälle, voimakkaalle kämmenelle. Kustaa tunsi sen ja veti hänet hiljaa syliinsä, mutta Maiju riistäytyi väkivaltaisesti irti, sillä hän tunsi menettävänsä rohkeutensa, jos viipyisi hetkeäkään kauemmin. — Sinun syytäsi ei tässä ole, sanoi hän hätäisesti. — Et saa edes ajatellakaan sellaista. Ja nähdessään Kustaan silmissä toivottoman tuikahduksen hän jatkoi vavahtavin äänin: — Eikä minunkaan syytäni. * * * * * Maijun pannessa vähiä kapistuksiaan kokoon tuli Mäntylä Siltalaan. — En ottanut todeksi taannoista uhkaustasi lähteä kotoasi, sanoi hän. — Mutta matkaan lähtevältä näytät nyt. — En minä itsekään sanonut sitä ihan vakavissani silloin, vastasi Maiju surullisesti hymyillen. — Mutta leikistä tulikin tosi. Mäntyläkin koetti estellä. Puhui kiusauksista ja vastuksista, jotka maailmalla väijyvät ihmistä ja varsinkin tyttölasta. Sanoi, että koti on sentään aina koti, vaikkei se olisi mieleinenkään, ja että kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä päästään pisimmälle tässä vaivan alhossa. Mutta huomattuaan yrityksensä tehottomaksi hän luopui kieltelyistään ja kaiveli hetkisen liivintaskuaan aprikoiden ja arvostellen. — Isäsi näkyy olevan vihapäissään, puheli hän sitten. — Antaneeko sinulle edes pennin pyöryläistä, jos liikeneekään häneltä. — Eipä tuosta ole väliäkään, tuumi Maiju. — On itselläni hiukan säästöä. — Vähätpä ne lienevät tyttörievun säästöt, myhähti Mäntylä. — Ja kaiken varalta sitä pitäisi sentään olla hieman runsaanlaisesti. Otapas tästä matka-avuksi. Hän ojensi setelitukun Maijulle. — Olisi hyvä olemassa, jos et heti sattuisi saamaan ansiotakaan, selitti ukko. — Kiitoksia, vaari! vastasi Maiju heltyneenä. — Teitä minun tulee ikävä, se on varma. Ukko kohotti silmiään katsoen tiukasti Maijuun. — Minuako vain? Eikö ketään muuta — nuorempaa? Maiju punehtui, ja syvä huokaus nousi rinnasta, mutta vastausta ei häneltä tullut. — Niin no. Mitäpä minä niistä, tuumi Mäntylä kulmiaan rypistellen. — Omat ovat asianne. Isä kuului kolistelevan eteisessä, tulossa sisään. — Mutta jos ei luonnista maailmalla, niin tule sitten vaikka meille, virkkoi Mäntylä lähtiessään. — Jos nimittäin et mieluummin asetu jonnekin muualle meidän kylässä. Meillä on tilaa kyllä kahdellekin Maijulle. * * * * * Ja varsinkin kyläläisissä herätti Maijun lähtö huomiota ja arveluita puoleen jos toiseenkin. Talon tytär ja pakenee maailmalle! Mutta ihmiset uskoivat löytäneensä oikean syyn: ei ollut tyttöparalla hyvä olo kotona. Ainoa pulma, joka kauemmin askarrutti heidän aivojaan, oli: mutta Maijuhan oli miltei kihloissa sen Töykkälän pojan kanssa! Miten ne välit nyt katkesivat noin yhtäkkiä? — Sanokaas muuta. — Sellaisia ne ovat nykyajan nuoret, äkkäsi muuan akka. — Kuherrellaan ja erotaan. — Hyvässä sovussa kumpaakin, päivitteli toinen. Ja kun he näkivät Kustaan raskasmielisyyden, arvelivat tytön vain lystikseen huvitelleen pojan kanssa. — Tuommoistakin, joka jättää toisen suruun ja ikävään! siunaili kolmas kämäleuka. — Kuka olisi uskonut sellaista Maijusta. — Niin oli olevinaan vakavamielinen... — ja niin luotettavan ja uskollisen näköinenkin, että... — Mutta eipäs vaan! — Ei, ei viihtynyt kotona eikä jaksanut kiintyä yhteen mieheen. — Pois piti maailmalle ja oikein kai valikoimaan niitä miesten parhaita. — Vaikka olisi tuossa Kustaassa ollut enemmänkin kuin tarpeeksi hänen laiselleen. — Olisipa, mutta mitä se hänestä. Maailmalla on vapaampaa. — Muka ansiollaan elämään. — Äläpäs. — Hihihii... Mutta renki Jussi, joka yhä palveli Töykkälässä, äsähti lujasti, kuultuaan akkojen panettelua: — Ei se tyttö lähtenyt ilkisten ilojaan kotoaan. Mahtoi hänellä olla syynsä, joiden perille ette te, pirun aisankantajat, pääse koskaan. Monen mieli tosin kääntyi Maijua vastaan, vaikka kukaan ei osannut sanoa mitään varmaa. * * * * * Mäntylän ja Töykkälän väet eivät tienneet mitä ajatella. Ihmisten juorut koskivat kipeästi heihin. Eihän ollut heilläkään selvillä, mistä tämä kaikki oli alkuisin. Piti tyytyä Maijun omiin sanoihin, joilla hän oli perustellut poistumistaan. Olihan, se täytyi myöntää, tytöllä ollut kotona liian kova komento ja iloton olo. Toiselta puolen ihmetytti heitä tosin se, ettei Maiju turvautunut siihen tiehen, joka jo oli valmiiksi suunniteltu nuorten kesken: lyönyt hynttyitään yhteen Kustaan kanssa. Siinä oli aita, jonka eteen heidänkin täytyi arveluineen pysähtyä. Kustaalta ei kannattanut kysellä. Se vain vaikeni ja murjotteli yksikseen. Samoin Siltala. Heillä kummallakin oli omat ajatuksensa ja aavistuksensa, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet johtavan mihinkään selvään tulokseen. Siltala alkoi vainuilla Maijun lähdön syitä, jos sellaisia ylimalkaan saattoi löytyä, toisaalta kuin Maiju oli sanonut. Kenties Kustaa tietää. Tämän tavattuaan hän alkoi kautta rantain udella, olisiko heidän välillään tapahtunut jotain. Eripuraisuutta, eroa tai muuta sen tapaista? — Sattuuhan sitä sellaista. Mutta kun sai selville, ettei ainakaan Kustaan tieten ollut tapahtunut mitään tuommoista, niin siihen töksähti kuin seinään. Jäi samoille jäljille, mistä oli lähtenytkin, aprikoimaan, vainuamaan. Olisiko tyttö sittenkin paennut vain ilotonta kotiaan? Mutta vieläkin epäselvemmissä, pimeämmissä aavistuksissa ja arveluissa kuin Siltala hamuili Kustaa. Hän ei saanut edes pienintäkään valoa tähän ongelmaan. Että siinä piili jotain, sen hän aavisti. Jotain muuta kuin se, minkä Maiju oli selittänyt päätöksensä syyksi. Hän muisti kaiken tuiki selvästi: Maijun hädän, joka tuntui nousseen sielun pohjalta asti, kovan äänen, jolla hän lähtiessään puhui, mutta jota hän ei kuitenkaan ollut jaksanut tyystin estää särähtämästä itkunsekaiseen värinään, ja tuon levottomuuden, joka vivahti jonkinlaiseen pelkoon. Hänestä oli heti silloin tuntunut, että Maiju ikäänkuin pakeni jotain. Eikä vain toistaiseksi, kuten sanoi häntä lohduttaakseen, vaan iäksi — sen hän tunsi vaistomaisesti kaikesta siitä, mikä hänen sieluunsa oli syöpynyt Maijusta tuona erohetkenä. Maiju pelkäsi jotain, jota tahtoi paeta. Mutta mitä? Siinä oli ongelma. Ja toinen tässä: Mikä tai kuka oli aiheuttanut sen? Ettei se ollut hän, siitä hän oli vakuutettu. Eihän hän ollut tehnyt mitään, joka olisi järkyttänyt Maijua sydänjuuria myöten, niinkuin Maiju tuntui olleen. Ja olihan Maiju sanonut, ettei hän ollut vikapää eikä ollut sitä Maiju itsekään. Sen täytyi siis olla joku toinen. Vieras. Mutta kuka? Ensin hän ajatteli Siltalaa. Mutta kohta hän luopui tästä luulosta huomattuaan Siltalan olevan asiasta yhtä ymmällä. Ja toiseksi: Olisihan Maiju milloin hyvänsä voinut vapautua isästään ja kotoisesta ikävästään tavalla, josta he jo olivat sopineetkin, Maiju ja hän: menemällä naimisiin. Maijun oli siis turha lähteä sen takia, paeta kauas kotoaan ilotonta elämää. Hän oli paennut jotain muuta. Siitä oli Kustaa varma. Mutta ketä hän olisi paennut? Kustaa ei voinut ymmärtää muuta, kuin että Maiju oli lähtenyt hänen tähtensä. Oli paennut häntä. Häntä? Häntäkö? Päästyään näin pitkälle Kustaa oli sekaantunut vieläkin monimutkaisempaan verkkoon kuin alussa. Tämähän oli sulaa järjettömyyttä: Maiju pelännyt häntä! — Mutta, jatkoi hän ajatuksissaan aina uudestaan ja uudestaan päädyttyään tähän asti, — jos kerran Maiju on lähtenyt minun vuokseni, niin täytyy totisesti olla olemassa joku syy, painava ja pakottava, joka on minulle vieras. Mikä se mahtoi olla? Sitä hän pohti ja punnitsi. Äiti koetti lohduttaa häntä. Mutta Kustaa vastasi: — Antakaa olla, antakaa olla. En tarvitse surkuttelujanne. Vanhemmat vaikenivat pahoilla mielin, kun eivät osanneet paremmin. Vihdoin ei äiti kestänyt kauemmin poikansa äänetöntä kärsimistä. — Ei kannata surra itseään hourupäiseksi, sanoi hän kerran Kustaalle. — Ei ole Maiju sen arvoinen. Että raskitsikin niin tehdä! Mutta silloin Kustaa melkein huusi äidille: — Älkää! Alatteko tekin puhua pahaa hänestä. Äiti pillahti itkemään. Juuri kun oli alettu toipua onnettomuudesta, jonka metsäkauppa aiheutti, tuli taloon toinen ja kahta vaikeampi, tämä Kustaata kohdannut. Raisumpikin luonto pehmenee tällaisissa koettelemuksissa. — Sinun parastasi minä vain, sanoi äiti hiljaa. Kustaa katui heti töykeyttään. — Mutta te ette kuitenkaan käsitä tätä, kun en minäkään. Antaisitte minun olla rauhassa. Äitimuori mutisi kääntyessään vuoteessaan seinään päin: — Ahneus, ahneus. Siitä on tullut tähän taloon kaikkinainen paha ja onnettomuus. Poikani sen toi meille Punkalta. Emäntä poistui hartiat kyyryssä navettaan. Olihan turha ruveta riitelemään lapseksi tulleen vanhuksen kanssa. Mutta äitimuori, joka ei enää jaksanut olla jalkeilla, vaan makaili päivät yöt, jatkoi sängystään, josta seuraili talon elämää: — Kun kerran on olemista omiksi tarpeiksi, ei pitäisi enempää ahnehtia, vaan anteeksiantaen tyytyä siihen, mitä ei ole, vaikka voisikin olla. Hän kuunteli hetken odottaen jonkun vastailevan, mutta kun pirtissä ei enää ollut ketään, höpisi hän edelleen: — Maailma tulee päivä päivältä kummallisemmaksi. Niinkuin siinäkin, että nuoret eivät mene naimisiin kuten minun aikanani oli tapana. Maijukin jätti tuon Kustaan siihen paikkaan haikailemaan ja töllistelemään. Eikä tainnut ansaitakaan sen parempaa kohtaloa poika parka, kun ei ymmärtänyt pitää lujemmin kiinni. Mutta senpä ymmärsi tehdä Mäntylän vaari, hehee, meni kankeilla säärillään papin puheille. Nurin narin on nykyään järjestys, kun vanhat naivat, nuoret haikailevat. Mutta sääli tulee Kustaata. * * * * * — Äiti raukka! ajatteli isäntä jouduttuaan toisinaan kuuntelemaan hänen puheluitaan. — Hän ei eläne enää pitkiä aikoja. Koskipa häneenkin Kustaan kohtalo, kun hän näki pojan liikkuvan toimissaan umpimielisenä ja harvasanaisena. Usein hän keskellä kiireisintä niittämistään salaa vilkaisi poikaansa, joka toisinaan liikutti viikatettaan hitaasti ja veltosti, toisinaan taas heilutti sitä niin, että mättäät ilmassa tuoksahtelivat. XI Maijua onnisti kaupungissa paremmin, kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Hän pääsi heti palvelijaksi vanhalle, varakkaalle leskirouvalle, joka ollen lapseton asui yhdessä sisarensa kanssa. Työteliäisyydellään ja hiljaisella olennollaan hän voitti alusta alkaen heidän suosionsa. He elivät rauhallista, eristettyä elämää. Eivät käyneet vieraisilla, eikä heidänkään luonaan monesti näkynyt vieraita. Ensi päivinä he kyllä olivat udelleet, miksi Maiju, talon tytär, viitsi ruveta palvelukseen, mutta kun huomasivat hänen karttavan puhua tästä ja arastelevan sanoa syitänsä, jättivät hänet rauhaan. Pitäköön salaisuutensa. Mitä he tekisivätkään sillä tiedolla. — Hyvä ihminen hän on joka tapauksessa, sanoi rouva sisarelleen. — Mikä sitten lieneekin syynsä ja surunsa, sillä sellainenkin hänellä on. — Oletko sinäkin huomannut sen? kysyi toinen. — Jo toki. Ja mieleni on paha, kun en osaa lohduttaa. — Niin, kun ei tiedä surun syytä. Mutta kysytäänpäs vielä kerta, varovasti, ettei tyttö pelästy. Molemmat vanhat koettivat parhaansa saadakseen selville, mikä Maijua painoi. — Sillä jokin murhe sinua kalvaa, sanoivat he. — Se helpottaa, kun useampi on sitä jakamassa. Maiju katsoi säikähtynein silmin heihin. Hänen mieleensä muistui äitinsä. Olisiko hän paljastanut itseään edes hänelle? Ei, sitä hän ei olisi tehnyt. Miksi siis kertoa vieraille, olkoonpa, että he ovatkin ystävällisiä, ymmärtäviä ihmisiä. Tätä he eivät kuitenkaan käsittäisi. — Olen jo maininnut, että kotona ei ollut hyvä ollakseni, virkkoi hän viimein hidastellen, sillä mielellään hän ei puhunut pahaa isästään, varsinkaan kun tämä ei ollut pohjimmaisena syynä hänen lähtöönsä. Ja hän kertoi kotioloistaan sen, minkä katsoi välttämättömäksi. — On sitä siinäkin kylliksi surua, myönsi rouva kahdenkesken sisarelleen. — Isä näkyy kaikesta päättäen olevan kelvoton mies. — En minäkään enää ihmettele tytön menettelyä, vastasi toinen. — Mutta kuten sinä jo sanoit, on tyttö tullut hyvään äitiinsä, josta hän kertoi niin kauniisti. — Niin, sillä ei hän muuten voisi olla noin ahkera ja ymmärtää tehtäviänsä jo pelkästä viittauksestamme, täydensi rouva sisarensa ajatuksen. Ja tämän jälkeen he eivät enää vaivanneet Maijua kyselyillään, vaan alkoivat lohduttaa häntä. — Kyllä aika pyyhkäisee tuommoisen surun, sanoivat he. — Ja kenties isässäsikin tapahtuu muutos parempaan päin. Sulaapas kirsikin, vaikka talvi olisi kuinka pitkä ja raskas. Mutta tämä tällainen kiusasi Maijua melkein yhtä paljon kuin heidän utelemisensa ensi aikoina, kiusasipa toisinaan enemmänkin, kun todellinen syy ja suru asuivat koskemattomina, muilta salassa hänen rinnassaan. Vaikka olisi kuinka koettanut unohtaa kohtalonsa, palasivat ajatukset kuitenkin alituisesti siihen, tai oikeammin sitähän ne hautoivat aina. Etenkin ehtoisin, kun hän yksin istui keittiön pöydän ääressä poski käden varassa katsellen ulos, painoi ja kirveli mieltä. Kauas kotikylään, minne oli jäänyt rakkain, lensivät silloin ajatukset. Hän muisteli kaikkea, mitä hänen osalleen oli tullut siellä, aina lapsuudesta lähtien, mutta kun ehti tuohon yhteen yöhön, havahtui hän äkkiä, ikäänkuin eteensä olisi pimeästä kohonnut jokin musta, kauhea kummitus. Ja sehän se olikin murskannut hänen kaikkensa. Viha, jota hän vaistomaisesti oli alusta alkaen tuntenut tuota miestä kohtaan, oli sen yön jälkeen kasvanut päivä päivältä ja kohosi nyt hänen kurkkuunsa raskaana ja tukahuttavana. Mutta mitä hän voi tehdä? Oli kyllä aikonut kertoa kaiken Kustaalle tai isälle, mutta ei ollut jaksanut. Ja mitä hyötyä siitä saattaisi olla enää? Lisäksi oli hän heikkona hetkenään ajatellut niinkin, että antaisi asian mennä menojaan, tekisi niinkuin jo oli päätetty: kävisi vihillä Kustaan kanssa, tuli sitten mikä tuli. Kenties kaikki päättyisikin hyvin, suloiseen rauhaan ja perheonneen. Mutta hän tunsi kuitenkin kohta, että vaikka mitään ei pääsisikään päivän valoon, tuo salaisuus painaisi häntä kuolemaan asti. Hän ei tahtonut uhrata rauhaansa onnen takia, joka ei tulisi olemaan todellinen. Ja eiköpä se olisi väärin Kustaatakin kohtaan. Näin hän ajatteli ja taisteli itsensä kanssa. Kello saattoi osottaa jo puolta yötä, ennenkuin hän raukeana laskeutui vuoteeseensa. Mutta uni ei tahtonut tulla vielä sittenkään. Levoton mieli ei suostunut antamaan lepoa väsyneelle ruumiille. * * * * * Maijun palatessa kerran torilta tuli Hellman häntä vastaan kadulla. Maiju koetti sivuuttaa hänet huomaamatta, mutta Hellman ryhtyi puhelemaan. — Vai täällä sinä hommailet? sanoi hän äänessä jonkinlainen anteeksipyytelevä sävy. — Mikä kumma sinut lennätti kaupungin ryökkinäksi? Maiju nosti maahan käännetyt silmänsä häneen. Niissä oli uhmaa ja ihmettelyä. — Mikäkö? Hellman tuli hieman noloksi kadottaen tavanmukaisen röyhkeytensä. Perhanan naiset, kirosi hän itsekseen, ne ovat hulluja kaikki tyynni. — Ei suinkaan sinun olisi tarvinnut lähteä sen takia, yritti hän väkinäisesti hymyillen puolustautua. — Olisit vain mennyt Töykkälän Kustaalle ja sillä hyvä. Eihän tästä tiedä kukaan, ja seurauksista on liian ennenaikaista puhua ja valitella. Maijun valtasi sellainen viha ja inho tuota miestä kohtaan, ettei hän saanut sanaa suustaan. Käsi, joka kantoi koria, tärisi, ja sydänalaa kouristi. Että kehtaakin noin julkeasti! — Mutta miten vain tahdot, jatkoi Hellman. — Siellä kotikylässäsi kuuluu Kustaa olevan ikävissään, pelkäävätpä hänen laitansa olevan hullusti. Muutaman viikon päästä joudun matkustamaan sinne Punkalle. Saan kai viedä terveisiä, vaikka kai sitä kirjotellaankin sinne tuolloin tällöin. Mutta nyt ei Maiju enää jaksanut kestää kauempaa. — Menkää, huusi hän. — Menkää! Ja vedet silmissä hän vaikeroi hiljaa: — Miksette anna minun olla rauhassa? Mitä te siinä jaarittelette ja neuvoilette mukamas? Joku ohikulkija pysähtyi lähelle ihmettelemään itkevää liinapäistä tyttöä ja herrasmieheltä näyttävää henkilöä. — Tapahtukoon tahtosi, sanoi Hellman kiireisesti. — Hyvästi sitte vaan! Häntä hermostutti koko kohtaus. Mikä hänet panikaan puhelemaan tytön kanssa? Itsehän se tuntui karttaneen kohtaamasta häntä. Mutta ikävä juttu joka tapauksessa se keväällinen. Tuollainen vakava, hiljainen tyttö kuin Maiju lienee sitä sorttia, joka leikistä suuttuu ja koettaa tehdä oikein sekä itselleen että muille. Kuuluu niitä olevan sellaisia hassuja. Eipä hän olisi uskonut, jollei olisi itse kokenut sitä Maijun kohdalta. — Saat kyllä olla rauhassa minulta, puheli Hellman itsekseen. — Se sopii hyvin minunkin aiheisiini. Mutta Maijun mieleen, sitten kun se oli tyyntynyt äskeisestä järkytyksestä, jäi kytemään vain se, että Kustaa ikävöi häntä. Kyllä hän oli aavistanut sen koko tämän kaksikuukautisen ajan, minkä oli ollut poissa kotoa, mutta ettei olonsa kävisi vieläkin raskaammaksi, oli hän koettanut kitkeä sellaisen ajatuksen pois. Nyt se valtasi hänet tykkänään. Ja ihmeekseen hän tunsi tuosta tiedosta, jota hänen ei ollut syytä epäillä, se kun kävi yhteen hänen oman ikävöintinsä kanssa, virtaavan sieluunsa voimaa ja riemua, joskin tuskallista. Kustaa ikävöi häntä! Hän tahtoi kirjottaa hänelle kirjeen, sanoa hänelle oman ikävänsä ja omat toiveensa. Mutta sitten jysähti aivoihin tuo synkkä kummitus kuin raskas kivilohkare. Teki kipeätä päässä ja sydämessä. — Se olisi turhaa kuitenkin, valitti hän hiljaa. Ja niin tulikin siitä kirjeestä hyvin tavallinen ja lyhyt. — Mutta sekin sentään hieman helpotti mieltä. Saahan Kustaa edes tiedon siitä, missä hän on ja mitä puuhailee. XII Kustaa ei kostunut paljoakaan Maijun kirjeestä. Siinä ei mainittu sanallakaan asiasta, joka oli hänelle tärkein; ei ollut siinä viittaustakaan siihen, minkä tähden Maiju lähti jättäen hänet yksin. Kustaa oli johtunut ajattelemaan sitä keväällistä ehtoota, jonka jälkeen Maiju oli kuin muuttunut toiseksi ihmiseksi ja alkanut puuhata lähtöä. Olisiko syy etsittävissä juuri tuosta hetkestä? Ja mitä oli voinut tapahtua tuolloin? Hän muisti, että Siltala ja Hellman olivat ryypiskelleet koko päivän ja, kuten myöhemmin Maijulta kuuli, pitkälti yötäkin. Mutta mitä tekemistä tällä seikalla oli Maijun äkillisen päätöksen kanssa? Olihan tuontapainen elämä sangen jokapäiväistä Siltalassa, etenkin Hellmanin käydessä talossa. Eihän Siltala tiennyt mitään erikoista tapahtuneen silloin, vaikka Kustaa oli koettanut kysellä häneltä. — Ryypättiin ja väsyttiin, murisi Siltala. — Ja kun aamulla herättiin, alettiin sama peli. Siinä sitä oltiin. Tätä edemmäksi hän ei voinut tunkeutua. Oleili vain itsekseen ja hautoi hedelmättömiä aavistuksiaan. * * * * * Kerran syyskesällä, kun kylän nuori väki tanssi ja leikki sillalla, käveli hänkin lähemmä pysähtyen sillan päähän ja nojaillen kaidepuuta vasten seurasi välinpitämättömänä toisten iloja. — Tule mukaan! kehotti Jussi palaten ehtoolliselta. — Pieni polkan kiemura karistaa sydämen ja ruumiin pahoinvoinnin. Kustaa hymähti katkerasti, mutta nähdessään Hellmanin astelevan metsästä käsin, missä tämä oli käynyt tarkastelemassa Punkan myytävänä olevaa lohkoa, jäikin paikalleen umpimielisenä. Hellman pysähtyi juttelemaan hänen luokseen, kun hän siinä nojaili sillankaiteeseen vähän matkaa toisista. Suonpää, joka oli ollut oppaana, poikkesi Töykkälään. — Sitä rupesi janottamaan, sanoi Hellman Kustaalle. — Koko päivän rämmimmekin metsiä. Kun Kustaa ei vastannut, vaikeni Hellman vedellen tyytyväisenä savuja paperossistaan. — Sillä Punkalla on metsää runsaasti, alotti hän tovin kuluttua. — Ja hyvin on näkynyt kasvaneen se teidänkin metsä. Ensi talvena se on kaadettava. Vuoden päästähän menee sen hakkuuaika umpeen. Kustaa liikahti kiukkuisesti. Hellman huomasi sen ja kiintyi katselemaan nuorten kisailua. Harmonikka kimisi ja rämisi, siltapalkit tömähtelivät ja joskus kaikui sekaan kimakka naurun remahdus ja villi hihkaisu. — Komeapa se on yhä vieläkin tuo Suonpään tyttö, ihasteli Hellman, kun muuan poika tanssinsa kruunuksi keikautti Olkan käsillään ilmaan, niin että hameet heilahtivat. Kustaa näki, millä nautinnolla Hellman katseli tyttöjä, kuuli hänen hohottavan naurunsa, ja hänen vastenmielisyytensä Hellmania kohtaan kasvoi. Siihen liittyi jonkinlaista epämääräistä vihaa, jonka syytä hän ei tajunnut. Mutta korvalle hänen teki mieli sivaltaa sitä, kun se siinä huuteli tytöille ruokottomuuksia ja nauraa hörötteli. Mutta hän pysyi alallaan. Ei tullut lähdetyksi poiskaan, vaikka halutti. Oli kuin olisi odottanut jotain, joka jänne pingotettuna. Kun Hellman kääntyi häneen aikoen sanoa nähtävästi jotain sukkelaa, hymyili hän halveksuvasti. Hellman huomasi sen ja virkkoi pirullisesti: — Mutta missäs se on tämän Töykkälän nuoren isännän henttu? Silloin oli nuorukaisen maltti mennyt ja mitta täysi. Läjähti kaikuva korvapuusti, ja Hellman kierähti pitkin pituuttaan sillalle kaiteelta, jolla oli istuskellut jalkojaan heilutellen. Jotkut tanssijoista näkivät tapauksen, mutta eivät kiinnittäneet siihen sen suurempaa huomiota. Peli rämisi edelleen ja palkit tomahtelivat. Hellman kömpi kalpeana jaloilleen kirahtaen hiljaa hampaittensa raosta, niin että vain Kustaa kuuli sen: — Minäpä tiedän, miksi kyyhkysi lensi muille maille. Kustaan silmissä iski kipinöitä. Kamala aavistus lennähti hänen mieleensä. Yhtäkkiä, salaman nopeasti, hän tajusi miehen koko olennosta jotain hirveää tapahtuneen. Pyrynä karkasi hän Hellmanin kaulukseen ja vyötäisiin paiskaten hänet ilmasta siltapalkeille. Kuului kauhunhuudahduksia, jotka kantautuivat Töykkälään asti. Sieltä riensi juosten paikalle Suonpää. — Älä kurista! vikisi Hellman. Mutta Kustaa painoi kätensä yhä lujemmin hänen kurkkuunsa kähisten: — Vastaa, vastaa, miksi? — Maiju... korisi Hellman hiljaa. — En tiennyt mitä tein... juovuksissa... Kustaan rinnasta pääsi karjaisu, joka lopultakin sai lähellä-olijat toimimaan nopeammin. He vapautuivat jähmetyksestä, johon tapaus oli heidät voivuttanut, juoksivat taistelevien luo ja saivat väkivalloin Hellmanin irrotetuksi Kustaan suonenvedontapaisesta syleilystä. — Voi sinua perhanan poikaa! kiroili Suonpää paikalle ehdittyään ja rupesi virvottamaan Hellmania, joka näkyi menneen tainnoksiin. Saapuivat sillalle Töykkälän isäntä ja emäntäkin, säikähdyksissä, neuvottomina tästä rajusta kohtauksesta. Kohta kuitenkin tuli Hellman tajuihinsa ja katseli silmät harrillaan ympärilleen. — Olisi saattanut syntyä vaikka miesmurha, sanoi Suonpää, — jollemme olisi ajoissa ehtineet apuun. Hellman nousi hitaasti pystyyn ja sähisi Kustaalle: — Tämän saat vielä kalliisti maksaa! Hänen lähdettyään Suonpään seuraamana vitkalleen astelemaan Punkalle vallitsi sillalla tuskallinen hiljaisuus. Kustaa seisoi kalpeana ja läähättäen paikallaan tuijottaen synkästi eteensä. Hän ei tuntunut edes kuulleenkaan Hellmanin uhkausta eikä näyttänyt huomaavan ympärillä-olijoita. Äiti nyyhkytti hiljaa. Nuoret, jotka olivat vetäytyneet yhteen joukkoon, supattelivat ja loivat ihmetteleviä katseita Kustaaseen. Mutta Kustaa seisoi liikkumatta; ainoastaan silmät räpyttivät, ikäänkuin hän olisi kärsinyt katsoa eteensä näin äkkiä avautuneeseen maailmaan. Isä kosketti kädellään Kustaata olkapäähän. — Tule! sanoi hän hiljaisella, lujalla äänellä. — Mennään kotiin. Kustaa totteli astellen pää alaspainuneena isänsä rinnalla. Heidän jäljessään käveli äiti pyyhkien esiliinalla silmiään. — Voi poikani, miksis teit tämän? valitteli hän. — Mikä se sokaisikaan järkesi niin, että iskit tuohon mieheen noin armottomalla kouralla? Sitä ihmetteli itsekseen isäkin. Kustaa, hiljainen, rauhallinen mies, menettää malttinsa ja riehuu kuin villitty. Totisesti on siinä täytynyt tapahtua jotain vakavaa sitä ennen hänen ja Hellmanin välillä. — Älä tuossa siunaile ja vaikeroi! sanoikin hän senvuoksi emännälle. — Tottapa pojalla oli syynsä. Kustaa oikaisi vartaloaan. — Niin olikin, vastasi hän synkästi. — Surettaa vain, etten heittänyt sitä mäsäksi. Äiti hyrähti uudestaan itkuun sanoen sen lomasta: — Sinä puhut kauheita, Kustaa. En ole tuntea sinua enää omakseni. — Kiitä onneasi, virkkoi isäkin värähtäen, — ettei käynyt sanojesi mukaan. Sillä kauniistipa joutuisit silloin linnaan, vaikka kukaties jo tästäkin saat marssia sinne joksikuksi viikoksi. Samaa asiaa pohdittiin sillallakin. Mistä oikeastaan oli syntynyt riita miesten kesken? Lausuiltiin monenlaisia arveluita. — Mutta miehen heitto se oli, siitä ei päästä mihinkään, kehui Jussi renki. — En ihmettelisi tuota niin kovin, jos Kustaa olisi ollut viinapäissään, mutta kun ei ollut. Eihän se juoda osaakaan. — Oli se kyllä roima tempaus, vaikka taitaa tulla kalliiksi poika paralle, tuumaili joku joukosta. — Mikä parka se on! puuskahti Olka. — Hyökkää keskellä tietä rauhallisen ihmisen kimppuun kuin mikäkin metsänpeto. — Taitaa tuo Olka toivoa vielä pääsevänsä Hellmannin armoihin, pisti muuan pojista ilkeästi. — Koska alkaa puolustella kuin ainakin omaansa, lisäsi toinen. Muutamat nauroivat näille pistoksille, jotka osuivat maaliinsa. Olka nakkasi kiukuissaan niskojaan tehden samassa ruumiillaan rivon liikkeen noille irvileuoille. — Mutta ei suinkaan se karannut syyttä suotta Hellmannin kimppuun, arvaili Jussi. — Hellmanni mahtoi ensin loukata sitä. Mitä se lienee sanonut Kustaalle, kun tämä sitä kuristeli. Olin kuulevinani sen valittavan jotain, ikäänkuin puolustaakseen itseään, mutta se puhui niin heikosti, ettei korvani erottanut mitään selvää. — Niin tosiaan, muisti joku muukin nuorista. — Jotain sentapaista minäkin olin kuulevinani. — Ja Kustaan käheä huuto: »vastaa, miksi!» Kuulittekos sitä? — Kyllä se kuultiin, vastattiin useasta suusta. Mutta sitten vaiettiin taas pitkäksi aikaa. — Mitä se mahtoi tarkottaa? arveli vihdoin joku. — Ja mitä vihoja lie ollut heillä keskenään? Kun ei kukaan osannut vastata, tuumi Jussi viimein hitaasti: — Vihoja niillä oli ja on, se on varma. Ja ohrasestipa olisi tainnut Hellmannia lykästää, jollei olisi sattunut olemaan ihmisiä lähellä. Suonpää tuli samassa sillalle palaten Punkalta. — Haasteen saa poika, että paukahtaa, virkkoi hän toimeliaana. — Vähemmästäkin sitä istutaan käräjissä ja linnassa. Painakaa mieleenne, jos sattuisitte joutumaan todistajiksi. — Kaikilla teillä tekin liikutte. Vai todistajiksi? En tiedä kertoa mitään, kieltäytyi Jussi. Moni muu kannatti häntä. — On tässä ollut näkijöitä tarpeeksi, vastasi Suonpää. — Minä ainakin. Satuin juuri katsomaan tuolta Töykkälän pihalta, kun Kustaa iski kaiteella rauhallisesti istuskelevaa kasööria korvalle ja ennenkuin tämä ehti kunnolleen kohota jaloilleen, karkasi uudestaan hänen kimppuunsa kuin äkäinen marjaskarhu. — Te tietysti, pisteli Jussi. — Taidatte päästä päällysmieheksi ensi talven tukkitöihin? — Joko vihdoinkin? yhtyi muuan toinen poika kiusantekoon. — Sepä nähdään sitte, kivahti Suonpää. — Perhanan näsäviisaat renginvetelykset. Ja pää pystyssä läksi Suonpää astelemaan kotiinsa mielessä hykähdyttävä tunne siitä, että ensi talvena, kuten Hellmanni oli luvannut, hän pääsee valvomaan metsätöiden suoritusta. Vähitellen läksivät nuoretkin sillalta hajaantuen hiljaisina eri tahoille mietiskellen äskeistä kohtausta. Olihan tapahtunut jotain, jota he eivät ymmärtäneet: tappelu ilman syytä, niinkuin näytti, ja ihan vesiselvien miesten kesken. Niin. Mutta ilmanko syytä? Sitä kysymystä pohti Siltalakin, joka oli kuullut melun sillalta ja sen houkuttelemana tullut paikalle joutuen siten kuulemaan nuorten puhelua ja arveluita. Hän istui rannalla sillan varjossa ja päästyään selville siitä, mitä oli tapahtunut, vaipui raskaisiin, sekaviin ajatuksiin. — Mikä mahtanee piillä tämän takana? koetti hän selvitellä itsekseen. — Jotain pirullista siinä täytyy olla. Ja vitkalleen alkoi ajatus askarrella eteenpäin, saaden kiinni säikeen sieltä, toisen täältä, kutoutuen vähitellen yhtenäiseksi rihmaksi. Mikä pahus sitä Hellmannia oikein vaivannee? Ei ole käynyt heilläkään pitkään aikaan, vaikka kyllä on kylässä liikuskellut. Punkalla pitää kortteeria, vaikka ennen aina makaili heillä vuorokausikaupalla. Sinnepä on mennyt nytkin. Ja hän juuri oli lähettänyt sille nimenomaisen sanan, että tulisi heille. Tehtäisiin taas kauppoja, oli selittänyt, hän möisi heille koko höskän, Siltalan talon maineen metsineen. Kuuluvat näet ostelevan kokonaisia talojakin. Mutta eipäs vaan mahtunut asettumaan Siltalaan, Punkalle pujahti. Siellä ne nyt maistelevat parastaikaa. Ja maistelkoot hänen puolestaan! Mutta mikä siinä on, että se ikäänkuin karttelee häntä. On kuin sillä olisi paha omatunto. No, se sillä onkin, tietäähän sen, kun on koiran virka: petkuttaa ja puijata yksinkertaisia. Mutta se sillä on ollut aina, se huono tunto, eikä se kuitenkaan ennen hävennyt yöpyä Siltalassa. — Ja mitäpä olisikaan hävennyt? hymähti Siltala. — Enhän ole pappi, että olisi tarvis pelätä minun alkavan kolkutella toisen syntiaitan ovea. Mutta hymy kuoleutui huulille, kun hän muisti Kustaan ja Hellmanin tämänpäiväisen yhteenoton. Hän aavisti, että oli vain yksi asia, mikä voi saattaa Kustaan tuommoiseen raivoon. Ja se yksi oli: joko oli loukattu hänen kunniaansa tai sitten jonkun muun, hänelle läheisen. Ja Kustaalla taas ei ollut muuta niin läheistä kuin Maiju. Maiju. Ja Maijun kunnia! Hän säpsähti, kun ajatuksensa pysähtyivät tähän. Siitä hänen oli vaikea päästä eteenpäin, mutta kun oikein ponnisteli ja muisteli, rupesi selviämään. Sen jälkeen kuin Hellmanni oli viimeksi heillä, oli Maijukin lähtenyt maailmalle päätäpahkaa. Eikä ole Hellmanni käynyt heillä sen koommin, sivuuttaa talon kuin häpeissään tai peloissaan. Se lurjus on mahtanut tehdä konnantyön, josta Kustaa sai selvän jollakin ihmeen tavalla ja siitä kimmastuneena olisi vaikka tappanut hänet. Ja tuo konnantyö on voinut Hellmannin tapaiselta mieheltä kohdistua tässä tapauksessa vain yhteen: Maijuun. Hän nousi kiivaasti seisoalleen, ja kourat puristuivat nyrkkiin, niin että nivelet naksahtelivat. — Jumaliste! Olisiko se roisto uskaltanut? Silloin hänet perii piru. Hän läksi nopeasti astelemaan kotiin, ja jalkojen alla narskahteli vihaisesti karkea hiekka. Pimeässä jokitöyräällä kitisi hiljaa tuulimyllyn siipi, jonka ympäri kierteli suhisten pari yökköä. * * * * * Surullisena kului ehtoo Töykkälässäkin. Istuttiin enimmäkseen vaiti. Jokaisella oli rinnassa sellainen raskas, pusertava tunne, joka usein valtaa mielen lähenevän onnettomuuden edellä. Emäntä koetti saada puhelua aikaan, mutta hänkin vain siksi, ettei hiljaisuus olisi tuntunut niin ahdistavalta. — Menisit puhelemaan sille kauniisti, sanoi emäntä muun muassa. — Ehkä sopisi vielä. Ei ole hauska joutua käräjiinkään. Isäntä katsahti kysyvästi Kustaaseen, ja äitimuori yhtyi sängystään emännän mielipiteeseen. Mutta Kustaa vastasi lujasti ja ylpeästi: — Ei sitä kehtaa ruveta hieromaan sovintoa rengin kanssa, vaikka herrankin rengin. Ja toisekseen: parempi selvä riita kuin laiha sovinto. Isännän katse välähti, eikä hän voinut olla lisäämättä: — Se on talonpojan luonto sellainen. Emäntä pysyi ääneti, mutta äitimuori vaikeroi: — Sanoinhan jo, että kun talosta mennään käräjiin yksi kerta, mennään sinne kohta toinenkin. Ensin isä, sitten poika. Kustaa mietti hetkisen. — Tuli mitä tuli, en väistä, sanoi hän lopuksi. — Ja minkä tein, sen tekisin uudestaankin, vaikka, pelkään mä, perusteellisemmin. Vanhemmat kuuntelivat liikutettuina, mutta yhtä hämäräksi jäi heille asian ydin. XIII Seuraavana päivänä, kun Punkka ja Hellman jo olivat päättäneet kauppansa, viipyivät he vielä moniaita tunteja höyryävien lasien ääressä. — Kuten puhe oli, saan talosta sitte kyydin asemalle, sanoi vihdoin Hellman punottavin naamoin. — Sitä vartenhan istuskelee Suonpää tuolla pirtissä, vastasi Punkka. — Sen mieli teki kovin lähteä kasööria kyytiin. Mutta ei ole kiirettä. Hellman kierteli viiksiään. — Onkin mukava mies, se Suonpää. Olen tuuminut tehdä hänestä päällysmiehen kylän ensitalvellisia tukkitöitä varten. — Mukava, mukava, myönsi Punkka käsiään hykerrellen. — Meidän torppari. Hyvää tekee hänelle, kun pääsee vähän rahottumaan. — Mutta poikkeaa kai kasööri Siltalaan, muisti hän sitten. — Se kun odottelee. Hellman mietti hetkisen kulmat rypyssä. — Mitäs minä siellä? Ei sillä ole enää metsääkään muuta kuin omiksi tarpeiksi. Eikä sitä viitsisi poikkeilla suotta aikojaan. — Ähää. Vai on se jo kaluttu niin tyystin. — On, sanoi Hellman. — Ja sinne on vähän vaarallistakin pistäytyä. Punkka katsoi kysyvästi häneen. — Niin, melkein vaarallista. Siellä nähkääs tulee pakostakin juoduksi puolikuoliaaksi. Ja minä kun en enää pidä oikein sikahumalastakaan. — Kuulutte takavuosina mekastaneenkin siellä hiivatinmoisesti, virkkoi Punkka silmiään siristellen. — Mutta taitaa jo ruveta vanhuus pitelemään kasööriakin. — Se ja yleinen haluttomuus, mikä sitten lieneekin syynä, vastasi Hellman vältellen. — Niin että, kuten sanottu, en mielelläni mene sinne. Enkä Töykkäläänkään. Molemmissa taloissa murjotellaan ja kyräillään kuin mitäkin pahantekijää, joten niissä liikkuu henkensä kaupalla minunlaiseni mies. — Onhan tuossa perää, arveli Punkka. Ja saadakseen jotain valaistusta eiliseen tapaukseen, jonka illalla oli jäänyt hänelle käsittämättömäksi, koetti hän urkkia: — Oli se merkillinen, se Kustaan silmitön raivostuminen, sen sanon minäkin, vaikka olen sen sukumanni. Mistä se mahtoi johtua? Hellman pudisteli päätään, ikäänkuin ei itsekään olisi tiennyt sitä. — Hitto ne käsittää tuommoiset mulkoilevat jukuripäät. Mutta taitaa olla myrtynyt siitä isänsä metsäkaupasta, josta tulin huomauttaneeksi hänelle, että ensi talvenapa kaadetaan sekin. Punkka aikoi kysyä jotain enempää, mutta Hellman sanoi, ettei häntä huvittanut jauhaa tätä asiaa pitemmälti. Sen saa tehdä oikeus, johon hän sanoi vetävänsä jutun. Punkka katsoi epäillen häneen, mutta unohti kohta koko asian, kun Hellman rupesi kertomaan, että piakkoin on heidän liikkeellä suuri juhlapäivä. Silloin näet täyttää konsuli Vesterberg 60 vuotta. Hänenkin pitää joutua sinne, joten ei senkään takia ehdi tässä aikailemaan eikä poikkeilemaan. — Olenkin jo palvellut konsulia pian viisitoista vuotta, lausui hän. — Ja se merkitsee jotain konsulin tapaiselle rehdille miehelle. — Saatte varmaankin suuria lahjoja, arveli Punkka. — Sellainenhan kuuluu olevan tapa herrojen kesken. — Vaikka sen itse sanon, olisi se oikeus ja kohtuus, sanoi Hellman, kun huomasi toisen älyävän hänen tärkeytensä. — Tietysti, tietysti, kiiruhti Punkka. — Onhan kasööri epäilemättä tehnyt puhdasta jälkeä konsulin hyväksi. — Niin no, leikki sikseen! vastasi Hellman. — Mutta oikeaksi kädekseen tuo on toisinaan maininnut minua. — Vai ihan oikeaksi. Ja siellä juhlassa virtailee sitten konjakki ja samppanja, kuvitteli Punkka kieltään lipaisten. — Eiköhän, vaikka konsuli itse onkin ollut jo monet vuodet sangen kohtuullinen, nauroi Hellman. Heidän näin puhellessaan astui kamariin Siltala. — Päivää pitkästä aikaa! tervehti hän lyhyesti Hellmania. — Miten niin: pitkästä? kummasteli tämä. — Keväällähän viimeksi hummattiin. — Mutta et ole tullut meille, vaikka kyllä olet kylässä juoksennellut, virkkoi Siltala luihusti. — Ennen aina olit monipäiväinenkin vieras. — Kas kun ei ole ollut asiaa, selitti Hellman vilkaisten epäluuloisesti Siltalaan. — Eikä sitä oikein ehdi poikkeilla vartavasten ryypiskelemään. — Poikkeilitpa ennen, virkkoi Siltala. Syntyi kiusallinen äänettömyys. Punkka rummutteli sormin keinutuolin kaidetta, ja Hellman heitti lasinsa tähteet suuhunsa. — Täällä sitä vaan koolaillaan, huomautti Siltala katsoen karsaasti pöytää. — Naapuri käy istumaan tähän lähemmäksi, kehotti Punkka. — Minä käyn tuvasta vettä ja lasin. Siltala istahti raskaasti. — Teehän nyt sinäkin pikkunen, sanoi Punkka palattuaan. — Kiitoksia! murahti Siltala, valmisti lasinsa ja horaisi sen yhdellä imaisulla. — Vaikka en minä tullut tätä varten. — Eipä se siltä näytäkään, huomautti Hellman kuivasti. Siltala käännähti kiivaasti päin. — Häh! Mitä sinä tuossa pyrstöilet? — Otetaanpas mekin pohjaan, että pysyisimme mukana, sovitteli Punkka. — Ja laitetaan uusi. — Kuten ma jo sanoin, en tullut tätä varten, jatkoi Siltala. — Tulin tuon Hellmannin vuoksi. — Oikeinko minun? ihmetteli tämä. — Niin, sinun. Kun sinä et enää mahdu meille, täytyi minun pistäytyä hakemaan sinua, kun minulla on asiaakin, vaikkei sitä olisikaan sinulla. Hellman naurahti hämillään. — Mitäs se sitten lienee? kysyi hän epävarmana. — Arvatenkin jotain kauppaa koskevaa, josta äsken puhuimme, virkkoi Punkka. — Niin juuri, vahvisti Siltala kylmästi. — Kauppaa se koskee. Hellman hengähti helpotuksesta. — Vai kauppaa. Mutta mitä se Siltala sitten möisi? — Oletpa sinä nyt olevinasi tietämätön, puuskahti Siltala äkämystyneenä toisen ivallisesta äänenpainosta. — Mitäkö möisin? Vaikka koko talon metsineen ja muine höskineen, jos vain hinnoista sovitaan. Osta pois! Hellman rähähti nauramaan. Siltala heitti häneen kiukkuisen katseen. Punkka puolestaan töllisteli Siltalaa epäillen tämän laskeneen leikkiä. Myydä talonsa, saakuri! — Mitä nauramista siinä on? tiukkasi vihdoin Siltala. Tiesihän hän, ettei hänen metsänsä enää ollut niitä parhaimpia, mutta olihan siellä sentään yhä vieläkin puuta runsaasti ja kaadetut lohkot koko lailla hyötyisiä. — Pirujakos me tekisimme sinun talollasi, vastasi Hellman pilkallisesti. — Hyvät rakennukset kyllä, navettakin, mutta vain joku laiha lehmä kykkimässä siellä täällä. Vaan kuinka lienee itse pääasian, metsän laita? — Onhan sitäkin. Ja olettehan ostelleet taloja ettekä ainoastaan metsiä, kuten olen kuullut. — Kyllä, kyllä, myönsi Hellman. — Mutta ne ovatkin olleet erilaisia kuin tämä Siltala. Paljasta metsää, vartevaa, tiheää, että niihin kun mies maanantaina eksyy, saa kiittää onneaan, jos lauvantaina osaa ihmisten ilmoille. — Heh! Vai sellaisia aarnioita! ihmetteli Punkka. — Maistetaan, ettei eksyttäisi oikealta tieltä. Siltala ryyppi ahkeraan, ei puhunut enää paljoa, kuunteli vain toisten pärinää ja hautoi samalla omia ajatuksiaan. Rinnassa karvasteli. Tähän asti hän siis oli joutunut. Selvää pilkkaa työnsi Hellmanni hänelle vasten silmiä, kun hän vakavissaan tarjosi taloaan. Jumalauta, Hellmanni! Hänen päässään kiehui ja kuohui, mutta hän tajusi kaiken ihmeen selvästi. ... Hellmanni, Hellmanni, jyskyttivät hänen aivonsa, — paljonpa sinä uskallatkin. Ensin sinä puijaat ja sitten sinä ivailet. Ja etkö ole mahtanut kehdata vieläkin enemmän. Kunniaton roisto taidat olla. Kuinkahan lienet palkinnut vierasvaraisuuteni. Melkein pääsemättömissä olin sinusta ennen, nyt livahdat kuin koira talon sivu häntä koipien välissä ja silmät pälyillen. Varo itseäsi... Hellman nousi lähteäkseen. Punkka meni pirttiin sanomaan Suonpäälle, että valjastaisi hevosen. Kasööri lähtee. — Hittojakos siinä suret! sanoi Hellman lyöden olalle Siltalaa, joka istui tuolilla nojaten ääneti polviinsa. Siltala mulautti häneen kohoten verkkaan seisoalleen. — Kaupoistamme ei siis tule mitään? kysyi hän. — Ei, hyvä mies, vastasi Hellman. — Monta kertaa sinulle näkyykin tarvitsevan selittää noin yksinkertaista seikkaa. — Olisit kuitenkin voinut tulla meille sanomaan sen, kun kerran panin sanan, tivasi Siltala. — Vai häpeätkö käydä talossa, jonka olen hävittänyt sinun avullasi? Hellman naurahti. — Sinäpä otat nokkaasi joutavasta, niinkuin tuosta, etten ole ehtinyt teille. Ja olenko minä hävittänyt taloasi? Rahaa olet saanut jokaisesta tikusta, joka metsästäsi on viety. Eikä talosi suinkaan ole häviöllä, vaikkemme me, kuten käsität, haluakaan ostaa sitä. Ja muuten: on järjetöntä myydä taloaan, sen sanon sinun etuasi silmällä pitäen. — Joko sinä kauankin olet harjottanut tuota isällistä neuvojatointasi? kysyi Siltala karmivasti. — Vai vasta viime keväästäkö saakka, josta alkaen olet ruvennut karttamaan minua kuin pahantekijää? Hellman kalpeni hiukan, mikä ei jäänyt Siltalalta huomaamatta. — Muistaakseni et sinä ennen juuri välittänyt pitää silmällä toisten parasta, jatkoi Siltala. — Minusta tuntuu, että joko minä olen tehnyt jonkin rikoksen tai sitten olet johonkin konnantyöhön syypää — sinä. Hän katsoi suoraan Hellmania silmiin. Tämä peräytyi pari askelta tuijottaen kauhuissaan Siltalaa, jonka tuhkanharmailla kasvoilla asui hirvittävä tyyneys. — Sinä olet humalassa, sopersi Hellman. — Tai sitte näet näkyjä keskellä päivää. Mutta Siltala, joka huomasi Hellmanin hämin ja pelon, astui uhkaavana pari askelta lähemmäksi. Kiukkuun, joka kiehui hänen rinnassaan, sekottui mustana, polttavana laavana kostonvimma. Vaikkei hän tiennyt mitään varmaa, ainoastaan aavisti ja päätteli omista johtopäätöksistään ja Hellmanin esiintymisestä, niin hän tunsi kumminkin olevansa oikeassa tuon miehen suhteen. — Näkyjä, sanot sinä, puheli hän nopealla, matalalla äänellä. — Mutta ne näyt ovatkin todellisia ja sinä näet itsekin ne, jos tahdot olla rehellinen. Ulkoa kuului Punkan askeleita, jotka lähenivät kamaria, kuuluipa hänen äänensäkin, kun hän määräili miehet päivällistunnilta töihin. Hellman heräsi äkkiä lumouksestaan ja puhkesi rajuun nauruun. — Retku! karjaisi hän tarttuen tuoliin ja heiluttaen sitä päänsä päällä. — Itse hävität taloasi ja syyn panisit toisten niskoille. Siltala ponnahti kuin vietereiltä Hellmanin eteen, ja puukko välähti hänen kädessään. Samassa astui Punkka kynnykselle, mutta pysähtyi siihen suu ammollaan. — Auttakaa! huusi Hellman. Hän yritti iskeä tuolilla, potkaistakin, mutta Siltala viskautui koko painollaan hänen kimppuunsa. Tuoli lensi kappaleiksi permannolle, ja molemmat miehet kaatuivat vimmatusti painiskellen. Vasta nyt tajusi Punkka, mitä oli tekeillä, ja riensi notkuvin polvin huutamaan renkejä pihalta. Mutta Siltala pureutui kuin iilimato Hellmaniin ja upotti raivokkaalla iskulla puukon hänen rintaansa, josta raskaan ähkäisyn mukana tunkeutui punainen, paksu verisuihku. Sitten hän yhtäkkiä kavahti pystyyn, hieroi silmiään syvään hengähtäen kuin pahasta unesta heräten ja jäi hievahtamatta seisomaan paikoilleen. Siinä hän seisoi yhä, kun Punkka palasi renkeineen, seisoi synkkänä ja täysin selvinneenä. Emäntä, joka muiden mukana oli tullut sisään, koetteli Hellmanin sydäntä, jonka kohdalla puukko yhä törrötti. Lyödyn suupielistä pursui veristä vaahtoa, ja jalat potkivat suonenvedontapaisesti lattiata. Kädet kouristuivat ja ojentuivat vähä väliä. Kohta kuitenkin jäykistyi kaikki, matala köhinä päättyi pitkään, tärisyttävään korahdukseen, ja emäntä nousi säikähtyneenä jaloilleen virkkaen itkien: — Kuollut. Näkiväthän sen toisetkin huoneessa-olijat. Naiset itkeä nyyhkyttivät kalpeina, ja miehet katsoivat totisina vainajaa seuraten samalla syrjäsilmin Siltalaa, joka liikkumatta, ääneti tähyili ulos taivaalle, missä syyssuven aurinko liekehti kuparinvärisenä. — Sinua kurjaa! sanoi Punkka hätääntyneenä katkaisten painostavan äänettömyyden. — Tapoit miehen. — Ja hyvän miehen, liitti Suonpää, joka mykkänä oli seurannut Hellmanin kuolinkamppailua. — Ja minkä tähden? Hyviä ystäviähän olitte. Sitä toisetkin ihmettelivät ja siitä supattelivat keskenään. Vaimot huokailivat ja miehet pälyilivät kierosti Siltalaa, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta. Mutta hän sanoikin karskisti: — Mitä siinä vetistelette ja ruikutatte? Menkää noutamaan vallesmannia. — Se on totta, havahtui Punkka. — Sinä, Suonpää, saat sillä hevosellasi lähteä tuomaan sitä paikalle. Suonpää läksi, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin kädessä luja köysi. — Jos kumminkin pantaisiin ensinnä näihin, varmuuden vuoksi, arveli hän lähestyessään varovasti toisten miesten etunenässä Siltalaa. — Tyhjää pelkoa, vastasi tämä ojentuen täyteen pituuteensa. — En minä liiku tästä mihinkään. Mutta he sitoivat hänet kuitenkin, ja hän alistui siihen välinpitämättömän näköisenä. * * * * * Murha! Se sana lennähti tuossa tuokiossa kylän joka asuntoon leviten ennen pitkää laveammallekin, oman kylän ja pitäjän ulkopuolelle. Ihmiset painoivat päänsä alas vaiteliaina, umpimielisinä. Ei tiedetty mitä ajatella. Myrkyllisinkin, kärkkäin kieli ikäänkuin jäykistyi kantimiinsa, lamaantui jo ensimäiseen liikkeeseensä. Olikin jo kulunut vuosia siitä, kun kylässä viimeksi oli mies murhattu: nitistetty muutamalta reppuryssältä pää mäsäksi kylän takaisella kankaalla, missä vieläkin kohosi puolilaho risti. Murhaajaa ei saatu kiinni, vaikka kohistiinkin yhtä ja toista eräästä vissistä henkilöstä. Mutta kun tämä jyrkästi kielsi eikä ollut todistajia, niin voimatonhan siinä oli laki ja oikeus. Vapaalla jalalla kulkee mies edelleen, vaikka kerrotaankin sen öisin heittelehtivän tuskissa ja aina, milloin vain osuu näille maille, jo kaukaa kiertävän murhapaikan, jossa tuo harmaa risti ojentelee kankeita käsivarsiaan ikäänkuin avuton ihminen huutaen sovitusta ja armahdusta. Mutta tämä murhaaja, tämä Siltala, ei kiellä eikä kierrä. Ja kuinka se voisikaan tehdä sitä, kun oli näkijä, tuo Punkan rusthollari. Mutta oli sekin näkijä: seisoo toljottaa vain ja antaa toisen rauhassa painaa kylmää terästä toisen rintaan, niinkuin minkäkin härän. — Taisivat olla juovuksissa kaikin, suhahti muuan akka salaa, kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi. — Eihän muulla tavoin voisi käsittääkään koko murhaa, sihisi toinen varovasti vilkuillen ympärilleen. — Parhaita viinaveikkoja olivat Siltala ja murhattu. Mutta pelästyneinä vaikenivat hekin kohta, kun saivat osakseen vihaisia katseita ja sanoja. Järkyttihän tapaus jo sinänsäkin mieliä siinä määrin, ettei uskallettu eikä kehdattukaan ruveta erikoisemmin panettelemaan ketään yksityistä. Kullakin oli omat arvelunsa ja aavistuksensa murhan syistä, mutta niitä ei sentään päästetty muiden kuuluville. — Mahtoi hänellä olla syynsä, murahdeltiin vain itsekseen. Kustaa oli parastaikaa kaurapellolla, kun sai tiedon murhasta. Hän ja isä härvelöivät Heikki veljen ja piian sidellessä. Näkivät silloin äidin juosta lönkyttelevän peltotiellä heitä kohden. — Mikäs hätä sillä äidillä on? tuumaili isä rauhallisena nojautuen härvelinsä varteen. — Lieneekö kotona sattunut joku vahinko? Vai olisiko äitimuori ruvennut tekemään loppuaan? Kustaa näki äidin väsyneenä juoksevan ja vähä väliä painelevan käsin rintaansa, aivan kuin olisi henkeä ahdistanut, mutta kun muisti, ettei ainakaan hänen osalleen ole voinut enää sattua entistä pahempaa, jatkoi hän ääneti työtään. Perille päästyään äiti oli niin hengästynyt, ettei kotvan aikaan saanut sanaa suustaan. Huohotti vain ja katseli älyttömästi miestään. Tämä odotti levollisena. — No, puhallapas jo esiin joku sanakin! virkkoi isä vihdoin, kun äiti hiljaa oli vaipunut pyörtänölle istumaan. — Se Hellmanni on mu-murhattu, tuli lopulta äidin suusta vavahtelevalla äänellä. Kustaa pysähtyi kuin lyötynä paikalleen. — Murhattu? Hellmanniko? kysyi isä venyttäen. — Nii-in, vakuutti äiti, joka jo oli ehtinyt hieman tyyntyä. — Siltala sen äsken murhasi Punkalla. — Siltalako? sanoi Kustaa säpsähtäen ja astui äidin luo istuutuen hänkin pyörtänölle. Äiti kertoi mitä tiesi, lopettaen: — Ja Suonpää on parhaillaan noutamassa vallesmannia. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä. Lopulta isä sanoi katkerasti: — Veihän se vainaja meiltäkin, mutta vielä enemmän se riisti Siltalasta: isännän talostaan ja järjestään. Minä puolestani olen jo jaksanut antaa sille anteeksi sen vähän, minkä minua vahingoittikin, mutta kuinka lienee Siltalan laita. Hänelle varmaan se on vaikeampaa, sillä ilman vakavia syitä ei tehdä tällaisia töitä, jotka vievät miehensä linnaan. He jättivät työnsä siltä päivältä ja läksivät hiljaisina kotiin. Jumalan sormi, ajatteli Kustaa kävellessään Punkalle kuulemaan poliisitutkinnon pitoa. Kuulustelu, johon Kustaa pääsi nimismiehen suostumuksella, ei kestänyt kauaa. Siltala tunnusti rehellisesti työnsä, vaikkei sanonut syitänsä. — Teitte sen luultavasti humalapäissänne? koetti nimismies autella. Siltala mietti hetken vastaten sitten vakavasti: — Olin kyllä humalassa, mutta muistan kaiken selvästi ja toimin tajussani. Se olkoon jo sanottu vastaista oikeudenkäyntiäkin varten. Mutta syytä tekoon, sitä en katso tarvitsevani mainita. Voitte merkitä kirjoihinne tämän kaiken. Nimismies katseli hämillään Siltalaa. — Vai niin. Siis selvin päin ja täydellä järjellä, puheli hän hiljaisella äänellä. — Sitten todistajia? Kun Punkka alkoi arkaillen kertoa mitä tiesi, kehotti Siltala tyynesti: — Puhu pelkäämättä vaan, naapuri, niinkuin tiedät ja näit. Tutkinnossa ei ilmennyt mitään varsinaista, pakottavaa syytä murhaan. Nimismies pureskeli ymmällä mielin kynänsä vartta ja sanoi vihdoin melkein kuin anteeksi pyydellen: — Pannaanpas sitte nämä koristukset käsiin, koska Siltala on itse tunnustautunut syypääksi ja todistajainkin puheista asia on päivänselvä. Hän napsautti käsiraudat Siltalan ranteisiin. Siltala vavahti hieman, mutta katse, jonka hän samalla loi Kustaaseen, ilmaisi tälle yhtäkkiä sen, mitä hän oli koko ajan aavistanutkin: syyn ja aiheen tuohon tekoon, sen, joka oli tiedossa vain heillä, Siltalalla ja hänellä. Mäntylä, joka istui Kustaan vieressä sohvalla, mutisi tolkuttomana: — Selvä murha. En olisi osannut uskoa, että poika paran huonon elämän loppu olisi sentään ollut näin kurja. Elinkautinen vankeus siitä tullee. Kustaakin värähti johduttuaan äkkiä ajattelemaan, että hän, jollei sattuma olisi tullut eilen väliin, olisi nyt tuossa asemassa kuin Siltala: kahleisiin lyötynä lähdössä synkkien muurien taakse Kakolan kalliomäelle. Kun nimismies poistui kamarista Siltalan astuessa edellä, virkkoi Siltala oven suussa seisovalle Kustaalle matalalla äänellä: — Kun tapaat Maijun, sano terveisiä — jos ne kelpaavat hänelle. Kustaa puristi mieli järkyksissä hänen kättään. — Niin no, kiirehti nimismies hyväntahtoisesti. — Alkakaahan jo mennä siitä, että pääsemme taipaleelle, ennenkuin pimeä yllättää. — Hyvästi, isä, virkkoi Siltala ja ojensi raudotetut kätensä Mäntylälle. — Ette te kuitenkaan jaksa saapua näille käräjille. — En luule, vastasi Mäntylä särähtävin äänin. — Hyvästi vaan. Hän tarttui vapisevalla kädellä Siltalan kouraan pyyhkäisten vasemman kätensä selkäpuolella silmänurkkaansa. Nimismies sytytti yskähdellen paperossin. — Hoitelette sitte mielenne mukaan taloani, sanoi Siltala vielä isälleen. — Puhun sen valmiiksi jo nyt, ettei tarvitse käydä siellä luonani sitä varten. Mäntylä kohotti päätään. — Älä huolehdi sellaisista, virkkoi hän hiljaa. — On sinulla nyt muutakin ajateltavaa. Mitä pyyntöösi tulee, koetetaan tehdä parhaamme. Ehkä tämä Kustaakin ottaa avustaakseen siinä nuorempana ja taitavampana miehenä. Siltala katsahti kysyvästi Kustaaseen. — Kunpa hän ottaisikin, lausui hän verkkaan ja epäröiden. Kustaa älysi, mitä toinen näkyi tarkottavan, mutta hän oli jo tänä lyhyenä aikana valinnut osansa. Hän tiesi vain kaipaavansa Maijua ja Maijun aavisti hän tekevän samoin. Lisäksi oli hän oppinut tuntemaan ihmisen mitättömyyden kohtalojen ohjaajan kourissa. Tämä tunne ei aiheutunut mistään säälistä Maijua kohtaan, siitä hän oli varma, vaan se pohjasi johonkin syvempään ja kestävämpään hänen sielussaan. Se oli, niin hänestä tuntui, oikeastaan sama tunne, joka häntä aina oli vetänyt ja liittänyt Maijuun, mutta se oli nyt ikäänkuin kirkastunut ja voimistunut kärsimyksissä. Eikä siihen vaikuttanut sääli Siltalaakaan kohtaan, sillä näkihän hän, ettei tämä ollut sellaisen tarpeessa, vaan tahtoi yksin, omin voimin, sovittaa sen, minkä oli rikkonut, ja kärsiä kohtalonsa itse napisematta ja suomatta muidenkaan tehdä sitä. — Kyllä minä yritän parhaani, sanoi hän vakavasti. — Ja uskonpa, että Maijukin palaa kotiinsa vuorostaan auttamaan minua. Siltalan synkkä katse vaikeni hieman. — Sitte ei ole hätää, virkkoi hän. — Tiedän talon joutuvan parempiin käsiin kuin entisen isännän. Ja kohtaloonsa alistuvan miehen tyyneydellä hän seurasi nimismiestä, joka oli mennyt eteiseen odottelemaan. Kohta lähtikin kartanolta murheellinen kuorma ajaa jyryyttelemään kirkonkylää kohden. Mutta Punkan kuistilla istuksivat vielä Mäntylä ja Kustaa muutamien muiden miesten kanssa mykkinä kuunnellen rattaiden yhä loittonevaa jyrinää. XIV Kustaa oli matkalla kaupunkiin. Hän tahtoi ehtiä Maijun luo, ennenkuin tieto tapauksesta joutuisi hänen korviinsa vieraita teitä myöten. Hän oli ensin aikonut kirjottaa, mutta tunsi kohta mahdottomaksi saada paperille kaikkea, mikä liikkui mielessä ja sydämessä. — On kaikin tavoin parempi, että lähden itse kertomaan hänelle, päätteli hän mielessään. — Helpompi sekä Maijulle että minulle. Ja niin istui hän junassa, joka kohisten kiidätti häntä päämääräänsä, jonne vieläkin nopeammin lensivät hänen ajatuksensa. Hän muisteli sitä, mikä oli mennyt, ja mietiskeli sitä, mikä oli tuleva. Eikä hänestä tuntunut enää lainkaan yhtä helpolta kuin kotoa lähtiessään selittää kaikkea Maijulle juuri niin, kuin sydän oli jo valmiiksi sommitellut. Siinä oli monta pulmaa, joista oli vaikea suoriutua niin, ettei Maiju käsittäisi häntä väärin. Ensiksikin: miten saada Maiju katselemaan elämää valoisin silmin, kun omakin mieli pyrki toisinaan masentumaan? Toiseksi: tulisihan taloa ja sen asukkaiden sydämiä painamaan isännän onneton kohtalo. Jaksaisikohan Maiju astua tuollaiseen tulevaisuuteen hänen rinnallaan, ja jos jaksaisi, kestäisivätkö hänen voimansa ja uskonsa lannistumatta kuolemaan asti? Kolmanneksi — ja tämä tuntui hänestä kaikista arkaluontoisimmalta ja samalla vaikeimmalta —: millä tavoin voisi Maijua loukkaamatta ja tuottamatta hänelle lisää kärsimyksiä ja sieluntuskia, joita hänellä on mahtanut olla liiaksikin, saada hänet ymmärtämään, että hän tietää hänen salaisuutensa? Sillä Kustaa aavisti, ettei Maiju suostuisi hänen vaimokseen, ennenkuin heidän välinsä olisivat täysin selvät, ja ettei Maiju puolestaan alistuisi antamaan minkäänlaisia selityksiä, siitä hän oli varma. Tämän takiapa juuri Maiju olikin paennut kotoaan. Mutta Maiju oli jo lehdestä lukenut isänsä teosta. Molemmat vanhat naiset olivat neuvottomina. He istuivat salissa keskustellen hiljaisella äänellä, ettei Maiju, joka itki keittiössä, kuulisi. — Tämä nyt vielä puuttui! — Että isästä tuli murhaaja. Voisivatko he enää pitää Maijua? Mitä sanoisivat naapurit ja muut kaupunkilaiset kuultuaan, että heillä oli murhaajan tytär palvelijana? — Ss! sanoi toinen ja tassutteli tohveleissaan keittiön ovelle, jossa olevasta pienestä ympyriäisestä lasiruudusta tirkisti sisään. — Ei se enää itke niin rajusti kuin alussa, virkkoi hän puoliääneen, istahtaessaan sisarensa viereen sohvalle. — Tyttö parka. — Koko aamupäivän onkin raukka ollut niin surunsa vallassa, että on ollut vaikea katsella, jatkoi toinen. Vihdoin nousi vanhempi sisar päättävästi. — Emme me henno panna kiveä kuorman päälle, virkkoi hän. — Jos Maiju ei itse halua lähteä luotamme, niin pidämme hänet kernaasti. — Niin, sen me teemme, yhtyi nuorempi. — Pidämme hänet, vaikka ihmiset puhuisivat mitä hyvänsä. — Vaikka, vahvisti toinen. — Mitä me välitämme ihmisten juoruista. He astuivat hiljaisina keittiöön, selittivät päätöksensä Maijulle ja vetäytyivät tyytyväisinä takaisin saliin. Mutta Maiju tuijotti yhä jäykästi eteensä pöydälle, missä oli levällään sanomalehti. Hän oli moneen kertaan lukenut siitä murhaa koskevan uutisen, ajatellut ja itkenyt. Uutisessa mainittiin, että murha, joka törkeydessä ja raakuudessa haki vertojaan, oli tehty luultavasti äkillisen, juopumuksen aiheuttaman raivonpuuskan vallassa. Voihan se olla niinkin, mietti Maiju kyynelettömin silmin. Itse asiassa hän sentään aavisti syyn olleen toisen, paljoa syvemmän. — Kunpa saisi puhella Kustaan kanssa! juolahti silloin hänen mieleensä. Näin orvoksi ja tuskalliseksi hän ei ollut ennen tuntenut oloaan. — Saisi puhella hänen kanssaan. Tai edes nähdä häntä. Sekin jo lohduttaisi ja virkistäisi. Ja hän syventyi niin tähän ajatukseen, joka kuljetti hänet kotikylään ja Kustaan luokse, ettei hän kuullut, kun ovi avautui ja Kustaa astui hiljaa sisälle. Hän oli unohtanut isänsä ja tämän sielussa mahdollisesti parhaillaan käyvät taistelut; hän oli unohtanut omankin viheliäisyytensä ja nautti vain näystään. Kustaa seisoi pitkän aikaa ovensuussa silmät hellittämättä luotuina Maijuun, joka tähyili kauas yli kaupungin ja metsien. Hän näki lehden pöydällä ja arvasi, mihin tytön katse kantoi, aavisti hänen hartioittensa ajoittaisista värähtelemisistä, mitä hän näki ja tunsi sielussaan. Syvä hartaus valtasi nuorukaisen. Tyttö huokasi hiljaa muutaman kerran, ikäänkuin tuo näky, mikä kajasti hänen silmiinsä, olisi ollut haihtumaisillaan tai muuttumaisillaan toiseksi, rumaksi ja musertavaksi. Nuorukainen ei hennonut hievahtaakaan peläten häiritsevänsä tyttöä. Vihdoin tämä liikahti hiljaa ja kääntyi hitaasti ovensuuhun päin. Mutta hän oli vielä niin näkynsä vallassa, ettei ollut uskoa tuota todeksi. Kotvan he katselivat toisiaan suoraan silmiin ääneti ja hievahtamatta, nuorukainen vakavana, liikutettuna, tyttö epäilen, ihmetellen. Kohta kuitenkin levisi nuorukaisen kasvoille lämmin hymy, joka saattoi tytön ilosta punehtumaan. — Kustaa! puhkesi silloin Maijun huulilta niin välittömästi, että tuo yksi sana ilmaisi nuorukaiselle kaiken, minkä hän halusikin tietää. Hän ojensi kätensä Maijulle ja istuutui tuolille hänen viereensä. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan. Lopulta osuivat Kustaan silmät pöydällä olevaan sanomalehteen, ja hän katsahti kysyvästi Maijuun. — Tiedän jo kaiken, vastasi tämä. Kustaa epäröi hetken, mutta kysyi sitten vakavasti: — Kaikenko? Maiju säikähti ja ujostui yhtäkkiä. Niin, hän oli unohtanut, että heidän välillään oli vielä selvittämättä se, mistä varmasti oli aiheutunut tämä isän epätoivoinen tekokin, mutta katsahdettuaan Kustaan avomielisiin silmiin, joista ei voinut erehtyä, hän tiesikin tietävänsä kaiken. Hän nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei olisi jaksanut sanoa sitä. Riemu siitä, että Kustaa, vaikka tiesi hänen salaisuutensa, yhtäkaikki istui tässä hänen rinnallaan, herpaisi hänen voimansa. Kustaa kertoi sitten matalalla äänellä tapauksen sellaisena kuin sen tiesi ja tunsi. — Isä parka! havahtui Maiju ajatuksistaan, joihin Kustaan kertomus oli vaivuttanut hänet. Hän painautui Kustaan leveätä rintaa vasten ja purskahti hiljaiseen, vapauttavaan itkuun. Näin he istuivat kauan ja tunsivat uskaltavansa rinnan astua elämään, vaikkei se ensi alussa olisikaan heille suopea. Kustaankin äskeiset epäilykset, jotka junassa olivat piinanneet häntä, hälvenivät. Olihan ollut tyhjää sekin, mitä hän oli pelännyt Maijun uskon ja voimien suhteen. Ja hän uskoi käsittävänsä nyt vasta oikein Siltalankin ajatuskannan ja kohtaloonsa alistumisen: Siltala oli rikkonut Jumalaa, elämää ja itseänsä vastaan ei ainoastaan tällä tihutyöllään, vaan koko elämällään. Mutta hän ei tahtonut väistää rikkomuksensa rangaistusta, ei maallisen oikeudenkaan tuomitsemaa, kaiken sen sisäisen tuomion ja kärsimyksen lisäksi, jotka raatelivat hänen sieluaan. Niin sen täytyi olla, ainakin jotenkin tähän suuntaan, ajatteli Kustaa. Ja hänen huomautettuaan tästä Maijulle — hän ei osannut, sanoi hän, lohduttaa häntä sen paremmin — arveli tyttö hänen olevan oikeassa. — Sillä minä, virkkoi Maiju, — olen itsekseni selvitellyt sitä samalla tavalla vaikka hämärämmin. Tietystikään ei heidän elämänsä tulisi kevyeksi, mutta sitä lujemminhan he olisivat pakotetut liittymään toisiinsa, samalla kun heidän sieluissaan alati vahvistuisi tietoisuus elämän vääjäämättömistä voimista, jotka eivät salli ihmisen tinkiä velvollisuuden ja kunniantunnon vaatimuksista. * * * * * He päättivät lähteä kotiin vielä samana päivänä iltajunassa. Vanha rouva ja hänen sisarensa, jotka olivat ihmeekseen kuulleet keittiöstä miehen ääntä, ilmestyivät uteliaina kynnykselle. Mutta kuultuaan Maijun aikomuksen ja nähtyään Kustaan, joka seisoi siinä vakavana ja uskollisena, autellen Maijua tavaroiden kuntoonpanemisessa, he älysivät kaiken ja toivottivat nuorille parhainta menestystä elämässä. — Sillä jos kukaan tarvitsee lähimmäistensä hyviä toivotuksia matkalle lähtiessä, sanoivat he rohkaisevasti, — niin ainakin te, joita näin kovasti koetellaan. Junassa Kustaa virkkoi Maijulle: — Sinä muutatkin meille siksi, kunnes saamme asiamme niin pitkälle, että voimme yhdessä siirtyä Siltalaan? — Niin, vastasi Maiju kiitollisena tapaillen hänen kättään. — En mielelläni asettuisi yksin kotiin, missä ei ole isäntää. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa: — Milloin ovat käräjät, joissa isä tuomitaan? Kustaa silitteli suurella kämmenellään hänen vavahtelevaa kättään vastatessaan: — Vallesmanni sanoi niiden olevan jo ensi viikolla. He istuivat hiljaisina koko matkan ja astuttuaan Syrjäjoen asemalla junasta läksivät ajamaan yhtä äänettöminä kohden kotikylää, joka kuutamoyössä uneksi rauhattomia uniaan monen peninkulman päässä asemalta, kaukana keskipitäjän vainioiden ja metsien takana. XV Konsuli Vesterberg täytti 60 vuotta. Pitkin päivää tulvi juhlijalle onnitteluja ja kunnianosotuksia lähetystöjen, sähkösanomien, kukkien ja kirjeiden muodossa niin koti- kuin ulkomailta. Siinä esiintyi, paitsi kauppatuttavia sekä ystäviä ja muita kylänmiehiä, erilaisia sivistyslaitoksia, yleishyödyllisiä yhdistyksiä ja tiede- ja taideseuroja, joiden toimintaa konsuli aina oli suosinut ja tukenut lahjotuksillaan. Illalla vietettiin konsulin tilavassa, komeassa yksityispalatsissa torin varrella juhlat, jommoisia ei siinä kaupungissa oltu nähty miesmuistiin. Puhumattakaan maan jokapäiväisistä ihmisistä kuten liikemiehistä, tehtailijoista, kaupungin johtohenkilöistä ja muista senkaltaisista, jotka sankoin joukoin olivat saapuneet juhlimaan, oli siellä läsnä taiteilijoita ja pari professoriakin, jotka sitäpaitsi kuuluivat konsulin persoonalliseen tuttavapiiriin. Kahisi silkki, tuoksuivat hajuvedet, ja herrat liikkuivat arvokkaina hännystakeissaan. Konsulin omassa rintapielessä kiersi ritarinauha, kun hän kohteliaana isäntänä kulki ryhmästä toiseen, huoneesta huoneeseen, koettaen tehdä voitavansa saadakseen vieraansa viihtyisälle mielialalle. Ja hyvinpä ne tuntuivat viihtyvänkin. Olihan talo pannut parhaansa nautittaviin ja näkyviin. Ja millainen talo päälle päätteeksi! Seinillä upeili loistavia sekä koti- että ulkomaisten mestarien taideteoksia, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteinen arvokas ominaisuus: olivat maksaneet paljon mynttiä. Lattioita peittivät pehmeät, kallisarvoiset matot, joihin jalka tomahti hiljaa kuin villavasuun. Kultaa, hopeaa ja veistokuvia oli kaikkialla, minne vain katse sattui, kukkia monenlaisia, tuoksuvia ja silmää hiveleviä. Ja pöydät herkkujen painosta notkuvina ja anteliaat kellarit täynnä kuohuvia, jaloja viinejä. Loistava päivällinen syötiin yleisen riemun vallitessa. Juhlijalle ja hänen perheelleen pidettiin useita puheita, joihin konsuli vastaili lyhyeen, vaatimattomaan tapaansa. Päivällisten huippukohdaksi muodostui kuitenkin se hetki, kun luettiin julki konsulin tekemät uudet lahjotukset. Osansa saivat jälleen suomalainen yhteiskunta, sivistys, tiede ja taide, eikä ollut unohtunut varsinainen kansanvalistuskaan: Syrjäjoen kaukainen pitäjä oli saanut 5,000 markkaa, jonka koroilla avustettaisiin pitäjästä kotoisin olevia kansakoulun opettajiksi pyrkiviä nuorukaisia ja neitoja, jotta »pitäjässä vallitseva ilmeinen raakuus», kuten sanat kuuluivat, »vähitellen alkaisi hälvetä tätäkin tietä». Vieraat olivat haltioissaan. — Mikä ihmeellinen mies! kuiskailivat naiset katsellen ihaillen konsulia, joka tyynenä otti vastaan ihastuksen huudot ja onnentoivotukset. — Mikä jalo, lämmin sydän ja laaja katse! Ihmeissään olivat herratkin. Tämä tällainen anteliaisuus meni jo yli heidänkin ymmärryksensä. Vaikka he olivat aavistaneet konsulin vuosi vuodelta menestyneen ja rikastuneen, eivät he sentään olisi osanneet edes kuvitellakaan, että hän olisi sellainen Kroisos kuin mitä nämä lahjotukset edellyttivät. Kun ensimäinen hämmästyksen ja hurmion puuska oli mennyt ohi, nousi toinen professoreista ja piti juhlijalle puheen, jonka olisi luullut tekevän hänet itserakkaaksi ja pöyhkeäksi. Puhuja kuvasi hänen ansioitaan ja jaloa mielenlaatuaan maan kaikenpuolisen elämän kehittämisessä ja kohottamisessa niin loistavin, liikuttavin värein, että usean naisen silmäripsillä kiilsi kyynel. Mainitsipa hän siitäkin, että konsuli omalla nerollaan, saamatta mitään varsinaista koulusivistystä, oli niukoista oloista noussut maan mahtavien eturiviin, muutamissa suhteissa seisoen heidän yläpuolellaankin. — Vain tosi sydämen sivistys, lausui puhuja, — kaukonäköisyys ja itsekkyydestä vapaa luonne tekevät miehen siksi, mikä hän on osottanut olevansa: yhdeksi maamme suurmiehistä. Hän vaikeni hetkeksi. Herrat yskähtelivät ja naiset vilkaisivat konsuliin, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt erikoisempaa mielenliikutuksen ilmettä, jollei ottanut lukuun voimakkaan leuan hiljaista järähtelyä. — Jos meillä yliopistossa, lopetti puhuja leikillisesti, — olisi tapana ja oikeutena vihkiä liikemies kunniatohtoriksi, niin ole vakuutettu, hyvä veli, että ensimäinen sellainen tohtorinhattu tulisi kaunistamaan sinun ylevää päätäsi, joka yhdessä sinun hyvän, avaran sielusi kanssa on edistänyt sivistystämme varmaankin enemmän kuin moni tuollaista hattua kantava miekkonen. Mutta konsuli vastasi tähän niinkuin muihinkin hänelle kohdistettuihin puheisiin, että hän katsoi vain tehneensä velvollisuutensa ja että ne ylistykset, joita täällä oli suitsutettu, olivat aiheettomia muussa suhteessa paitsi siinä, että ne ilmaisivat hänelle hänen osuneen oikeaan näillä lahjotuksillaan. — Ja tässä tietoisuudessa on minulle kiitosta enemmän kuin tarpeeksi, vakuutti hän. — Se se yksin tekee mieleni tyytyväiseksi, hyvät naiset ja herrat. Hän kohotti lasinsa ja joi Suomen, sen kansan ja elämän onneksi, johon maljaan vieraat yhtyivät täysin mielin ja lasein. Päivällisen jälkeen istuskeltiin eri ryhmissä ja keskusteltiin jalomielisestä lahjottajasta. Eikä suinkaan säästetty kiitos- ja ylistyssanoja. Vilkkain puhelu virisi heti salissa, jossa istuskeli naisia ja nuorempia herroja. — Mikä kunnia meidän kaupungillemme, ihasteli pormestarin rouva. — Omistaa tuollainen mies. — Todellakin, jatkoi lyseonrehtorin rouva. — Hän on harvinaisuus koko maassa, saati meidän kaupungissa. — Mutta rakkaat ystävät, koetti konsulinna torjua. — Tehän saatatte aivan pyörälle sekä konsulin että minun pääni aiheettomilla ylistyksillänne. — Emme ollenkaan puhu aiheettomia, kiistelivät toiset. — Konsuli on todella poikkeus liikemiehistämme, kuten hänen tämänpäiväinen menettelynsä selvimmin osottaa. Konsulinna kääntyi nauraen vävypoikansa, ruotsalaisen luutnantin, paroni von Stubbenfeltin puoleen. — Mutta tässä ainakin on yksi, joka on eri mieltä. Vai kuinka, rakkaani? Paroni Stubbenfelt, joka yhdessä taiteilija Möttösen kanssa oli kierrellyt katselemassa talon taideteoksia, pysähtyi tovereineen. Kumpikin heistä oli hieman happamella mielellä. Möttönen, muuan paikkakunnan merkkihenkilöistä, siksi, että oli ollut huomaavinaan konsulin taideteosten valikoinnissa porvarillista makua, jonka laskuun hän pani myöskin konsulin ilmeisen tyytymättömyyden häneltä viimeksi tilaamaansa tauluun, ja paroni Stubbenfelt taas oli huonossa vireessä omien yksityisasioittensa takia. Niitä eivät olleet suinkaan omiaan avittamaan konsulin äskeiset lahjotukset, jotka hänen mielestään olivat harvinaista hulluutta, vaikka toiselta puolen ne antoivat jonkinlaisen aavistuksen konsulin rajattomasta rikkaudesta. Mutta sittenkin, hitto soi! Naiset odottivat uteliaina, ja konsulinna taputti hymyillen häntä olalle. — No? kysyi hän vihdoin kehottavasti. Paroni kumarsi. — Konsuli on itse harvinaisuus, virkkoi hän hieman pilkallisesti. — Mikä mamman mieliksi olkoon minunkin suustani lausuttu. Taiteilija Möttönen, joka älysi toisen tarkotuksen, poistui hymähtäen jatkamaan taiteellista arvioimistyötään ja päätyi lopulta konsulin omaan, jykevillä, antiikkisilla huonekaluilla sisustettuun kamariin, jonka seiniä kiersivät valtavat hyllyt ja kirjapinot. Siellä oli koolla muutamia vanhempia herroja; keskustelivat, tupakoivat. — Suvaitkaapa, herra konsuli, virkkoi lyseon rehtori ja kaupungin valtuuston puheenjohtaja poltellen havannaa pehmeässä, veistoksin ja upotuksin koristellussa nahkanojatuolissa vastapäätään istuvalle isännälle, — suvaitkaa sanoa minulle ja näille herroille, mikä on se taikasana, joka on luonut teidän ihmeteltävän menestyksenne ja onnenne. Konsuli sulki toisen silmänsä, kuten hänen tapansa oli miettiessään, ja nojasi veltosti mahtavan päänsä tuolin selustaan. — Taikasananne tai tunnuslauseenne, korjasi rehtori kysymystään. — Jos nimittäin en ole liian utelias. Konsuli naurahti lyhyeen, hyväntahtoiseen tapaansa. — Päinvastoin, virkkoi hän. — Kysymys on aivan luonnollinen. Minun tunnuslauseeni: tjaah, onko minulla ollutkaan sellaista? Malttakaahan, hyvät herrat, kun kokoan ajatukseni. Siihen kerääntyi lisää herroja, ja äskeinen professori sanoi pisteliäästi rehtorille: — Veli varmaankin tahtoisi saada siitä jonkinlaista ohjetta koulunsa ja kaupungin talouksien hoidossa. Muutamassa sekunnissa, joiden kuluessa konsuli etsi vastausta tuohon kysymykseen, ehti hänen sielunsa silmien editse vilahtaa koko hänen tähänastinen elämänsä:... Pieni kotitalo, jonka sai puijatuksi melkein ilmaiseksi herkkäuskoisilta sisaruksiltaan, myyden sen heti kymmenkertaisella voitolla... Ei maistunut ruumiillinen työ eikä tavallinen maalaiselämä. Veressä heräsivät kauppavaistot. Perusti sahalaitoksen, ostellen ensin naapureilta metsiä, vähitellen ulottaen toimintansa laajemmallekin. ... Useampia sahoja. Luikertaen kuin mato pitäjästä pitäjään, joiden metsät kaatuilivat. ... Muutto kaupunkiin. Oma konttori ja oma kivitalo. Ei enää itse kiertele maita mantereita, apulaiset ovat työssä, ja mistä lähtevät, sinne jää paljaat, hakatut mäet, ryteikköiset notkot, synkät ihmiset. ... Laajenee, laajenee. Konttorissa kymmeniä ihmisiä, maita kiertelemässä, metsiä väijymässä monia miehiä viekkaita kuin kettu, säälimättömiä kuin susi, satamassa tuhansia tapuleita ja merillä komeita laivoja. ... Kaikki hänen ja hänen palveluksessaan. ... Hän itse hiljaisessa toimitushuoneessaan. Sinne suuntautuvat kaikki nyörit, sieltä lähtevät miehet kaappausmatkoilleen ja palaavat repuissaan yksinkertaisten metsänomistajain hyväksymät kirjat, joiden voimalla tukit virtaavat sahoihin, sahoista jalostettuina omaan maahan ja ympäri maailmaa kaukaisten merien taakse jättäen kuitenkin tuossa huimassa, alinomaisessa menossaan sadan, jopa tuhannenkin prosentin voitot hänen lujaan, tilavaan kassaholviinsa. ... Rahaa, rahaa, säännöllisesti, joka päivä, tunti, minuutti. ... Mutta jäljet, tämän huimaavan, armottoman menon jäljet? Minkälaisia ne ovat? ... Raiskattuja metsiä, epätoivoisia perheitä. Toiset murjotellen mykkinä pirteissään, toiset jo sortuneina taloistaan maantielle häviten vähitellen irtolaisten tuntemattomiin laumoihin. Mutta mitä niistä! Raha se on, joka pyörii. Ja pyöriköön, äh!... Hän sipaisi kevyesti kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen noita näkyjä, jotka eivät suinkaan olleet outoja hänelle, hymähti kylmästi herrojen uteliaisuudelle ja omalle heikkoudelleen. — Minun tunnuslauseeni, vastasi hän verkalleen, kun hälinä ja nauru, jonka professorin sanat olivat herättäneet, vaikeni, — jos sellaisesta voin puhua, lienee yksinkertaisesti tämä: rehellisyys, nopeatoimisuus ja uskallus. Maljanne, hyvät herrat! Hän tarttui hymyillen samppanjalasiinsa ja kumartaen herroille siirtyi saliin täyttämään isännän velvollisuuksiaan. Herrat katselivat hieman pettyneinä toisiinsa. — Tuostapa et sinä, veli hopea, viisastunut paljoakaan, nauroi professori rehtorille. Tämä kohenteli hämillään silmälasejaan. — Se oli yksinkertainen ohje, myönsi rehtori vihdoin. — Tavallisen talonpojan oppi. — Mihin sitä kukaan pääsee omista nahoistaan, tokaisi taiteilija Möttönen välinpitämättömästi. Monet katsoivat paheksuvasti häneen, ja rehtori alkoi selitellä: — Merkillinen mies joka tapauksessa. Kasaa kultaa kuin amerikkalainen. Puhutaan paristakymmenestä miljoonasta. — Olkootpa sitten keinonsa minkälaiset tahansa, huomautti taiteilija. — Keinonsa? sanoi professori kulmiaan rypistäen. — Pyydän, hyvä herra, hillitkää kielenne. Mutta taiteilija räpytteli hermostuneena silmiään vastatessaan: — Niin juuri, keinot, sillä eihän tarkotus saa pyhittää niitä. Ja että niissä voi olla yhtä ja toista muistutettavaa samoin kuin yleensä erehtyväisten ihmisten keinoissa, lienee jokaiselle päivänselvä. — Mutta pitääkö sitä nyt huudella noin julki, vastattiin usealta taholta huoneesta. — Se vivahtaa panetteluun. Ja mihin te oikeastaan pyritte tuolla näsäviisaudellanne, sana suotakoon anteeksi. — En mihinkään, vastasi taiteilija lyhyesti, mutta jatkoi hetken mietittyään: — Kun kuulin äsken tuolla salissa naisten aivan haltioissaan hokevan: mikä ihmeellinen mies, kerrassaan harvinaisuus! niin lennähti mieleeni muuan tapaus, josta luin hiljattain lehdistä ja joka nyt muistiini palanneena aiheutti äskeiset äkkinäiset sanani, joita, mikäli käsititte niitä parjaukseksi, pyydän anteeksi. Herrat katsoivat kysyvästi häneen. — Lienette lukeneet tekin saman uutisen, sanoi taiteilija hymyillen. — Se koski murhaa, jonka uhriksi joutui muuan konsulin etevimmistä miehistä. Murhaaja on talollinen, huomatkaa se, ja mikäli poliisikuulustelussa ilmeni, ei tekoa tehty yksinomaan juopumuksen vallassa, joskin silläkin lienee siinä osansa, vaan pääasiallisesti äkillisestä raivostumisesta. Mitä sanotte siihen? Eihän tuollainen silmitön vimmastuminen, joka purkautuu noin väkivaltaisella, tuhoisalla tavalla, saata olla mahdollinen ilman vakavaa syytä. Herrat kohauttelivat olkapäitään. — Luin kyllä minäkin mainitun uutisen, virkkoi rehtori. — Mutta ette suinkaan te olettane, että konsuli olisi vastuussa alaistensa menettelystä ja keinoista, jos niissä muuten lienee mitään aihetta tuontapaiseen villitykseen. Eiköpä se ole syntyisin vain kansan yleisestä raakuudesta ja matalasta luonteesta. — Ja toisekseen, muisti muuan läsnäolijoista, kaupungin pormestari. — Konsuli on joka tapauksessa suhtautunut liikuttavan kauniisti tähän ikävään juttuun. Se pitäjä näet, kunnioitettavat herrat, Syrjäjoen pitäjä, jossa tuo murha tehtiin, sai tänään osansa herra konsulin anteliaasta kädestä: viisituhatta Suomen pyöreätä markkaa. — Ahaa, vai se se oli, havahtui professori mietteistään. — Ajattelinkin jo, miksi konsuli oli muistanut juuri tuota pitäjää. Eihän se ole hänen synnyinseutuaan eikä hänellä luullakseni ole muitakaan sinne liittäviä siteitä. Mutta nytpä ymmärrän. Hän nousi arvokkaasti ja nähdessään konsulin kävelevän salista kamaria kohden kääntyi selin taiteilijaan. — Jättäkäämme tämä asia omaan arvoonsa, virkkoi hän sitten hillityllä äänellä. Taiteilija sytytti ivallisesti suutaan muikistaen sikarin, ja toiset olivat hiukan hämillään, ikäänkuin pahasta teosta tavatut pojat, kun konsuli hymyillen astui sisään. — Herrat eivät anna häiritä itseään, puheli hän. — Jatkakaa vain. Olin tuonne saliin kuulevinani täällä käyneen vilkkaan keskustelun. Syntyi nolo, kiusallinen äänettömyys. Rehtori katsahti vihaisesti taiteilijaan, joka istui sohvalla mukavassa asennossa, ja professori koetti saada puheen kääntymään kevyemmille aloille kuin mistä he äsken, sanoi hän, olivat puhelleet herra konsulin kanssa. — Ei, mutta kyllä minä tiedänkin, mistä herrat luultavasti puhelivat, sanoi konsuli hiljaa naurahtaen ja vilkaisten kysyvästi heihin. — Eikö totta, murhasta, joka viime viikolla tehtiin Syrjäjoen pitäjässä? Siitähän oli meillä juuri äsken tuolla salissa keskustelu naisten kanssa. Herrat hengähtivät helpotuksesta huomattuaan, millä hienoudella ja keveydellä konsuli puheli tästä surullisesta tapahtumasta. Häntä säälitti tuommoinen raakuus, sanoi hän, vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli syntyisin kansan syvistä riveistä. — Mutta onneksi ei meillä enää ole noin pimeitä pitäjiä monta, lopetti hän. — Niin ainakin toivon. Hän puhui tyynesti, koruttomasti. Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan värähdellyt, ne olivat avomieliset ja antiikkisen levolliset. Taiteilija katseli ihmetellen häntä. Tosiaankin merkillinen mies, täytyi hänenkin myöntää itsekseen. Niin oli lopultakin kaikilla sama mielipide. Ja juhlat kuluivat iloisesti edelleen. Luisti juttu, hehkuivat kilpaa kalliit viinit kattokruunujen keralla, ja sivuhuoneisiin, jotka olivat täydellisiä kukkatarhoja, levisi salista, jossa musiikki soi ja karkelo kävi, iloinen äänten hälinä pehmeänä ja hillittynä. * * * * * Seuraavan päivän sanomalehdet toitottivat ympäri maata suuren, lämminsydämisen lahjottajan kunniaa ja mainetta. Hänen nimensä, pauhasivat ne pääkaupungin lehdistä pikkukaupungin vaivaiseen paperilappuun asti, hänen nimensä on säilyvä maan sivistyshistoriassa kautta aikojen, kertoen tuleville sukupolville miehestä, joka omalla työllään ja nerollaan ponnistautui Suomen suurmiesten joukkoon. Ja paikkakunnan sanomalehti, joka yksityiskohtaisesti kirjotti juhlapäivän tapauksista ja vietosta, painosti eritoten sitä lahjotuskirjelmän kohtaa, jossa määrättiin tuo jo mainittu summa Syrjäjoen pitäjälle. »Siis juuri siihen samaan pitäjään, — niin jatkoi lehti varsinaisessa pääkirjotuksessaan pyhän innostuksen valtaamana — missä viime viikolla tapahtui, kuten jo varemmin olemme selostaneet, tuo tärisyttävä ja inhimilliselle järjelle käsittämätön murha: pistettiin kylmäverisesti puukko sydämeen yhdelle konsuli Vesterbergin luotetuimmista ja taitavimmista miehistä. Mainittu lahjotussumma ei tosin ole suuren suuri verrattuna niihin muihin eriin, jotka ovat lueteltuina toisessa paikassa lehteämme, mutta se todistaa kuitenkin epäämättömästi lahjottajan ylevää sielua: hän on varmaankin täten tahtonut osottaa, kuinka lähellä hän on varsinaista kansaa ja kuinka altis hänen sydämensä on tämän kansan niin aineelliselle kuin henkisellekin hyvinvoinnille. Mutta tämän lisäksi todistaa lahjotus mielestämme vielä muutakin. Konsuli Vesterberg on näin tehden vääjäämättömästi näyttänyt, kuinka suuresti hän kunnioittaa jumalaista, ihmisen sielussa vallitsevaa lakia, joka kieltää pahaa pahalla kostamasta, vaikka arvatenkin ja aivan varmaan tällainen kansassa ilmenevä raakuus ja törkeys koskevat kipeästi hänen sydämeensä. Mutta me, joilla on onni tuntea tämä suurmies ja kunnia lukea hänet kaupunkimme jäseneksi, emme ollenkaan ihmettele, me vain ihailemme häntä, sillä me olemme konsuli Vesterbergistä aina saaneet sen käsityksen, että tuon karulta ja jonkun verran umpinaiseltakin näyttävän kuoren alla sykkii jalo, miehekäs sydän, jolla on ihmiselle kalleimmat, vaikeimmin saavutettavissa olevat ominaisuudet: epäitsekkyys, anteeksiantavaisuus ja lähimmäisten hyväksi uhrautuvaisuus.» Puhuttuaan vielä siitä, mitä hän on koko maalle ja erittäinkin kotikaupungilleen, tämä lämmin, suuri sielu, huudahti kirjottaja lopuksi: »Kunniaa hänelle, sivistynyt sääty! Mutta kaksin verroin kunniaa, kansa, jonka luuta, lihaa ja sielua hän pohjaltaan yhä edelleen on!» XVI Raskas, syksyinen ehtoo. Hiljalleen vaimenevan sateen pisarat lyövät vielä harvakseen akkunaruutuihin, mutta kohta lakkaavat nekin ja paksu hiljaisuus kietoo vaippaansa kylän ja vainiot ja metsät. Töykkälän kartanolle, jossa ruoho jo on kulottunut ja kellertynyt, on muodostunut suuria, liikkumattomia vesilätäköitä, jotka tuijottavat pimeälle taivaalle kuin ilmeettömät, kauhun kangistamat silmät. Pirtissä istuvat talon väki ja Mäntylä, joka on tullut sinne kuullakseen tarkemmin käräjistä, vaikka jo ennestään on tiennyt, miten siellä asia tuli päättymään. Selvä juttuhan se. Kustaa, joka on ollut käräjillä, on juuri kertonut tuomiosta. Kaikki ovat vaipuneet mykkään äänettömyyteen. Emäntä huokaisee vähä väliä, ja äitimuori liikahtelee sängyssään. Renki Jussi vetäisee piipustaan pari vankkaa savua, mutta kun tupakka alkaa ritistä, pelästyy hän tätä häiritsevää ääntä ja painaa jurosti peukalonsa piipunpesään. — Sen saattoi uskoakin, virkkaa Mäntylä lopulta palatakseen jälleen poikansa kohtaloon. — Elinkautinen kuritushuonevankeus. Kun kukaan ei löydä siihen mitään lieventävää lisäystä, jatkuu entinen hiljaisuus. Mutta Kustaa muistaa vielä jotain unohtaneensa. Hän nousee ja haparoituaan kotvan seinään ripustamansa palttoon taskuja vetää sieltä esiin sanomalehden ja laskee sen pöydälle. — Toin tullessani postin, sanoo hän katkerasti, — ja siinä on vielä hieman jatkoakin tähän surkeuteen. Maiju levittää lehden ja hämärässäkin löytää siitä tarkotetun kirjotuksen. Toisten tarkkaavaisina kuunnellessa hän sitten rupeaa lukemaan mitä siinä on. Välillä keskeyttää aina lukemisen ja kuivaa silmiään liinansa kulmaan. Tuntuu vaikealta niin lukijasta kuin kuulijoistakin. Monasti katkeaa värähtäen Maijun ääni, ja loppuun päästyä se särkyy kokonaan. Istutaan edelleen äänettöminä, katseet maahan luotuina ja hartiat kumarassa ikäänkuin uutta, odottamatonta iskua odotellen, mutta kun ei kuulu mitään, jurauttaa Jussi vihdoin karmeasti: — Vai sellaisia ihmeellisiä juupeleita ne ovatkin. Se Hellmanni-vainaakin. — Kovalta tuntuu, huoahti emäntä hetken kuluttua. — Ei sitä pitäisi sentään tuomita niin jyrkästi ja yksipuolisesti kuin tuossa lehdessä oli. Hän aikoo sanoa vielä jotain, mutta ääni tyrehtyy kurkkuun ja hän jää neuvottomana katselemaan toisesta toiseen. — Ei pitäisi, jupisee muori sängystään koettaen tulla miniälleen avuksi, — varsinkaan kun ei koskaan voi tietää, kuka kulloinkin on eniten rikkonut. Mutta malttavatko ihmiset hillitä kieliään. Sitä samaa he miettivät kaikki: Kuka näistä kolmesta, jotka teoillaan ovat vaikuttaneet heidänkin vaiheisiinsa, on tehnyt suurimman synnin? Hänkö, tuo suurmies, jota äsken juhlittiin ja ylistettiin, vai hän, joka herransa renkinä oli pannut täytäntöön tämän käskyt ja määräykset, vaiko hän, joka nyt istuu ristikkojen takana? Ehtoo hämärtyy, ulkona on virinnyt tuuli, joka repii piilipuun oksia pirtin päätyakkunan takana ja vinguttaa kaivonvinttiä. Mutta Maiju on hiivittäytynyt Kustaan viereen penkille ja tavottaa hänen kättään omaansa. — Eiköpä sitä tiedetä ja punnita tuolla ylhäällä, lausuu Mäntylä vihdoin jotain sanoakseen. — Niin, siellä, virkkaa Töykkälä. — Se sama taivashan on nähnyt ja näkee kaiken. Siihen pysähtyy heidän jokaisen ajatus, tarrautuu kuin viimeiseen pelastavaan korteen. Se se onkin heidän ainoa, ensimäinen ja viimeinen, lohdutuksensa ja turvansa. He tähyilevät vaiti pimenevään syysiltaan, jonka taivaalla tuikkii ensimäinen arka tähti. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUHDASTA JÄLKEÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.