The Project Gutenberg eBook of Ajanwiete lapsille
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ajanwiete lapsille

Author: Jakob Tengström

Translator: Otto Tarvanen


        
Release date: August 8, 2026 [eBook #79306]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: J.C. Frenckell ja poika, 1886

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79306

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AJANWIETE LAPSILLE ***
language: Finnish




AJANWIETE LAPSILLE

Kirj.

Jacob Tengström


Suom.

Otto Tarvanen [Otto Tandefelt]





Helsingissä,
J.C. Frenckellin ja Pojan luona,
1836.






SISÄLLYS:

Esipuhe.
 1. Lapsien pitää aina ja mielusesti wanhempiaan totteleman.
 2. Satu.
 3. Kauniit woatteet.
 4. Elä koskaan luota omaan wiisauteesi.
 5. Kowasywämminen Poika.
 6. Onnettomat Pojat.
 7. Ihtepäinen Kärpänen. Satu.
 8. Helläsywämminen tyttö.
 9. Hywä tyttö.
10. Aina pitää tekemän hyweä ja kart'taman pahoa salasuuwessakin.
11. Uneton lapsi.
12. Kumpanenko oli wiisaampi?
13. Nimipäiwä.
14. Totuuteen harjauntuneet lapset.
15. Ensin pitää työtä tekemän, siitte leikihtemän.
16. Sisarusten keskinäinen rakkaus.
17. Imeisen arwo on sitä myöten kun häntä lapsena opetetaan.
18. Wähästä säikähtäwä poika.
19. Joulu-aatto.
20. Hywät tawat owat suuremmasta arwosta kun kauneus.
21. Jo lapsuuwesta pitää kokeman harjauntua puhtauteen ja järjestykseen.
22. Laiska ja suruton Poika.
23. Turha on pelätä pimeässä.
24. Lapset ja eläwäiset.
25. Totinen lapsi.
26. Aina pitää karttaman pahoja ja roswo ihmisiä.
27. Kissa. Wanha ja nuori Hiiri.
28. Lapsena pitää jo oppia neännyttämään himonsa.
29. Ahnas rankasoo ihtensä.
30. Kuka uskoo walehteliata?
31. Että soaha tehä mitä ihte lysteä ei ole parain.
32. Luonnoton rohkeus soattaa useen onnettomuuteen.
33. Wesikoarre.




ESIPUHE.


Tämä Kirja on suomentama Peä-Pispa wainoan J. Tengströmin ansiollisesta
Ruohtalaisesta Kirjasta: Tidsfördrif för mina barn, joka jo menneellä
wuosisa'alla painettu, kuitenkin wielä on pysynyt mainiona lasten
kirjana.

Tästä keännöksestä olen jättänyt pois melkeen kaikki runoilemat. Syy
siihen on etten ole waronut niijen oikeen minun käsissäni luonistuwan.

Sawon puheenpartta, jota jo monessa kirjassa tawataan, olen tässä
pannut ikäänkun perustukseksi, woan olen sitä wäliste muutellut ja
lisännyt muillakin puheenparsilla; olen siis kirjottanut sanoja wäliste
wähan erilailla, kun niitä tawallisesti kirjotetaan.

Tästä seuroa muutamia sanoja werrattawiksi e.m.

  Soari yhtä kun saari.
  Moa y.k. maa.
  Teällä y.k. täällä.
  Weännän y.k. wäännän.
  Tuloo y.k. tulee.
  Menöö y.k. menee.
  Tahon y.k. tahdon.
  Teijän y.k. teidän.
  Rakkauwen y.k. rakkauden.
  Sa'e y.k. sade.
  Sa'an y.k. sadan j.n.e.

Laweampi selitys taitasi tässä olla sopimaton. — Siis waikenen toiwoen
kirjalleni lukian suosion.

Suomentaja.




1. LAPSIEN PITÄÄ AINA JA MIELUISESTI WANHEMPIAAN TOTTELEMAN.


Kaksi weljestä, Wilppu ja Juonas saiwat syksy-iltana, koska ilma oli
erinomaisesti kaunis ja hyö ahkerasti oliwat lukeneet, isältään luwan
mennä puutarhaan iloilemaan sillä kowalla eholla, että pysysiwät
puutarhassa, eiwätkä juoksisi kauwemmaksi.

Puutarha oli iso ja kaunis, ja pojilla oli siellä hetken aikoa warsin
hupanen olo.

Mutta samalla Wilppu hawahti, että puutarhan takanen hila [Hila,
toisin paikon portti.], jonka ulkopuolella oli suuri tiheä mehtikkö,
oli auki. "Juonas," se sano, "kahto! hila tuonne metistöön päin on
auki; mennäänpä sinne! Siellä wasta juoksu käwisi loatuun," [yksi kun
laatuun.]

Juonas. Mutta eikö isä kieltänyt meitä menemästä puutarhan ulkopuolelle?

Wilppu. Niin; se warotti meitä woan kauwas juoksemasta; tullaanki kohta
takasin, niin emme sitä tarwihte pelätä. Woi, kahtoppa Juonas, se
sano, samassa kurkistaen hilasta mehtikköön — kas, teällä on kaunis!
Joka ihte mielusesti teköö eli haluaa jotain, sitä ei paljon tarwihte
wietellä, sanotaan wanhassa sananlaskussa; niin nyt oli Juonaankin
kanssa. Wasten isänsä kieltoa meniwät pojat mehtikköön, jossa
juoksenteliwat ristiin rastiin. Mutta jo rupesi ilma kolkkonemaan ja
illan pimeneminen muistutti heitä menemään kotiin.

Mutta pojat oliwat jo juosseet niin kauwas tiheässä mehtistössä,
etteiwät eneä osanneet puutarhaan. Ilta pimeni pimenemistään, ja
hetki, jona niijen piti oleman wanhempiensa luona, aikoa sitte siwute.
Hä'ääsään [yksi kun hädässään.] rupesiwat itkemään ja korkeasti
huutamaan apua.

Koska lapset wiipywät yli meärätyn hetken, meni isä puutarhaan niitä
hakemaan. Onneksi sattu se kuulemaan heijän huutoansa, ja meni siis
sitä kohen. "Nyt ihte neätten," se sano heitä hiljankin löywettyä,
"kuinka käypi tottelemattomille ja ymmärtämättömille lapsille, kun
eiwät kuule wanhempiensa käskyjä ja warotuksia! Minä kyllä ajattelin
että tämä eli wielä jotain pahempata soattasi teille tapahtua; sentähen
käskin teijän pysymään puutarhassa. Mutta kun ette minua totelleet,
niin ette tästä lähin millonkaan [Millonkaan on Sawon puhessa yksi kun
koskaan Hämeen ja muijen.] peäse kahenkesken puutarhaan iloilemaan."

Isä piti myös tämän uhkauksen; sentähen koska ei isä eli äiti
joutanut seurata lapsia, täyty heijän olla huoneessa, katuen
tottelemattomuuttaan.

Yhtenä päiwänä kun ikään istumat äitinsä suojassa, puhu äiti niille
seuroawan sa'un, [yksi kun sadun.] että tarkemmasti tulisiwat
tietämään, kuinka tarpeellinen on, että lapset tottelewat wanhempiansa.




2. SATU


Rikas Kauppias, joka kaukaiselta ulkomoalta oli tuottanut ihtelleen
kolmet pientä ja warsin kaunista kultakaloa, [Indian meressä
löytyy pieniä kaloja, jotka kullan-näkösyytensä tähen kuhtutaan
kultakaloiksi.] peästi niitä pieneen, sitä warten kaiwettuun
lammikkoon, josta puro oli juoksetettu isoon järween. Sinne niitä
peästäissään hän anto niille seuroawan opin eli warotuksen: "kalat!
kalat! jos tässä uuwessa asumuksessanne aina tahotten olla onnelliset
ja tyytywäiset, niin kätkekeä mieleenne nämä kaksi asiata: ensiksi,
ei koskaan piä uimanne tealtä tuonne isoon järween, joka on tämän
wieressä, ja toiseksi ei koskaan oleman wein pinnassa niinkuin nyt, jos
en minä ole soapuilla."

Se käwi joka päiwä kahtomassa pieniä kalojaan, istu toisinaan
rantapenkereelle, wiskasi niille wehnäsen eli nisun mureneita, joita ne
näpeästi söiwät, ja uuwisti joka kerta hywyywellä warotuksen, jonka hän
anto niille, ensin niitä sinne pannessa.

Ensimmältä ne tarkasti kuunteliwat hänen warotusta, ja oleskeliwat
myös mieluisesti sen jälkeen; mutta aiwan wäleen kyllästywät etuinsa
ja pieneen lammikkoonsa, ja puheliwat siis ihmetellen ja nurisemalla
isäntänsä opista, eiwätkä ymmärtäneet minkätähen niitä oli kielletty
nousemasta wein [yksi kun weden.] pintaan, tahi puroa myöten uimasta
isoon järween. "Käyhän se ihtekkin tuolla yläällä ja iloitteloo,"
sano yksi niistä, "miksi hän kuitenkin kieltää meitä olemasta ies
[Edes Savossa ies.] pikkuruisen ylempänä?" "Ja meijän aina täytyy
olla tässä ahtaassa potakossa," sano toinen kala; "mitä haittoasi jos
wähän jaloteltasimme isossa järwessä?" — "Tosin hän on kowa ja meitä
kaehtiwa," sano toas ensimmäinen, "koska hän ei soisi meille sitä
iloa." — "Minä en hänestä eneä huoli," lausu toinen, "mutta menen hänen
kiusalla isoon järween, ja näytän ettei siellä ole waarasa olla." — "Ja
minä nousen sill' aikana wein [yksi kun weden.] pintaan, annan auringon
ihteäni lämmitellä ja pulauttelen ilosesti."

Mutta kolmas kultakala oli toisia viisaampi; se arweli ihtekseen:
"Totta hywällä isännällämme on syyt, joijenka tähen olemme soaneet
nämä warotukset. Epäilemätä hän paljon meistä pitää ja suopi onneamme,
ei suinkaan hän muuten niin usein tulisi meitä terwehtimään, antasi
wehnästä, ja olisi ilossaan kun syömme joka mureneen. Ei ikään hän ole
kowa meitä kohtaan, mutta hänen neuwot lieneewät meille hyöwylliset;
waikka en minä niijen hyötyä ymmärrä, olen kuitenkin hänelle
kuuliainen."

Tämä hywä ja ajattelewa kala pysy kauniisti lammikon pohjassa, mutta
toiset tekiwät uhkauksiensa jälkeen. Ensimmäinen ui puroa myöten isoon
järween, ja toinen iloili weinpinnalla päiwänhelteessä, ja kumpanen
nauro sywämmen pohjasta kolmannelle, joka ei näin ymmärtänyt ihteään
huwitella.

Mutta mikäs tapahtu? Tuskin ennätti ensimmäinen tulla isoon järween,
kun samalla tuli suuri nälkäinen hauki, joka nielasi sen. Sissiwä
kalalokki äkkäsi toisen kultakalan leikastelewan weinpinnassa, otti
sitä kynsiinsä ja nielusi sen kohta.

Kolmas kultakala, joka totteli isänteänsä, oli lewossa eikä tietänyt
weljiensä kuoleman tuskasta.

Sywämmessään oli isäntä ilonen tämän hywän kalan tottelewaisuuwesta, ja
toi sillen aina paraimman elatuksen. Sentähen se myös eli wanhaksi ja
tyytywäisesti pienessä lammikossaan.

"Lapseni! seuratkoa aina," sano äiti lopetettuaan tämän jutun, "sen
hywän ja kuuliaisen kultakalan esimerkkiä, että teillen maalimassa
[yksi kun maailma.] käwisi hywin, ja wanhempanne teistä saisiwat
pitkällisen ilon ja ikuisen huwituksen."




3. KAUNIIT WOATTEET.


Pieni Karoliina oli äijiltään äsköttäin soanut kotona tehyt
puummuliwoatteet, ja uuwet kengät, että se olisi siististi puetettu,
kun se jonkun kerran äitinsä kanssa peäsi terwehtimään tuttawiaan.
Hänen peän kaunistuksella ei äiti paljon waiwannut ihteään, woan
keäräsi tyttärensä luonnosta kauniit hiukset palmikolle peänla'elle.

Mutta kun Karoliina kyläilemässä ollessaan, näki lapsia
silkkiwoatteissa, koreissa hatuissa ja soreissa woatekengissä, niin se
häpesi kun ei hänellä ollut niin kaunis puku kuin niillä, ja rupesi
siis kotiintultuansa kiusaamaan wanhempiansa ostamaan hänellekin yhtä
kauniita woatteita, kuin oli muillakin pienillä neijoilla. [Neito,
toisin paikon neitsyt.]

Mutta isä saneli: "Se ei tie mitään kuinka kauniit woatteet owat, kun
woan owat eheät ja puhtaat. Kauniit woatteet owat lapsille warsin
sopimattomat, sillä hyö eiwät osoa niitä warottoa, ja sattuwat useen
semmosen turhan koreuwen kautta wahinkoon." Mutta Karoliina kiusasi
ehtimiseen, ja lupasi parauwen jälkeen warotella soreata pukuaan,
jos isä hänelle ostasi semmosen, ja lupasi myös isommalla huolella
ahkeroija hywyyttä ja kuuliaisuutta wanhempiaan wasten.

Isä piti paljon tyttärestään ja myöty siis tässä asiassa nouwattamaan
Karoliinan mieltä, jotta se ihte tulisi tuntemaan, ettei kauniit
woatteet soata ihmisen onnellisuuteen ja autuuteen.

Jo oli Karoliinan uusi komea puku walmis, jossa se halusi kohta naytteä
ihteänsä. Tämä toiwottu hetki tulikin pian. Huomenna se kuhtuttiin
äitinsä keralla käwelemään eli lysteilemään kaupunnin ewustalla
olewallen ihanalle tantereelle, muijen hänen ikäsien pienien tyttöjen
seurassa. Kukin arwannoo Karoliinan nyt kaikella mokomin tahtoneen
olla puettu uusilla komeilla woatteillaan. Mutta mitä tästä? Ilta
rupesi jo lähestymään: ruoho oli kasteesta kostea ja ilma kolkkoni,
jonka tähen ohuissa silkkiwoatteissa puettu Karoliina wäleen wiluuntu.
Kaipauksella se jo muisteli lämpösiä puummuli-woatteitaan, ja äiti sitä
nuhteli turhan kopeutensa. Kun toiset lapset ilosesti ja kepperästi
juoksenteliwat e'estakasin [toisin edestakasin.] nurmella, noukkien
ihania kukkasia, joilla niityt ja mehtät runsaasti oliwat kaunistetut,
teki Karoliinankin mieli heijän joukkoon, mutta kun sille sanottiin,
että hänen siwakkaat kengät ja kauniit hameensa helmat jo oliwat
kastuneet, ja warsin pilauntusi, jos se menisi tien wiereen, täyty sen
erkauntua toweriensa seurasta ja yksinään joutilaana outtaa heijän
takasin tuloa.

Nyt meni tie kummun ylite tiheätä koiwikkoa myöten. Toiset lapset
peäsiwät helposti wiijakon läwite, mutta kauniissa puettu Karoliina
oli joka hetki woarassa liehuwasta silkkihameestaan tarttua oksiin.
Paraillaan kun se koki warotella helmojaan, se ei äkännyt tien ylite
kaartunutta puuta, woan meni sitä wasten, löi ohtansa ja rikko samassa
peräti korean tukkarakennuksensa. Muut lapset rupesiwat nauramaan
Karoliinalle ja tämä pila wihlasi niin sen sywäntä, että se oli
puheta itkemään. Nyt rupesi sen ruumis ahtaista woatteista käymään
niin helläksi, että hän tuskin peäsi liikahtamaan. Tyttö rukoili siis
äitiänsä menemään kotiin, mutta hänen tähtensä yksinään ei soatettu
rikkoa koko seuran iloa. Sentähen se istu itkussa silmin outtamaan
siksi kun toiset paloasi, silla se ei eneä jaksanut käwellä etemmäksi
ahtaassa puwussaan.

Muita outtaissa oli aika aiwan pitkä, ja se ajatteli monasti
ihteksensä: "Kyllä isällä oli oikeen! Kumpa olisin ottanut hänen neuwot
warteen!"

Hetken perästä palasiwat toiset, etäällä jo huutaen: "Juokse, juokse
Karoliina! Tuossa paikassa rupeaa satamaan; kahto tuonne! tuo musta,
mehewä pilwi lähestyy meitä ehtimiseen!" — Karoliinan täyty siis ruweta
juoksemaan niin siewään kun taisi; mutta toiset lapset juoksiwat pian
sen siwute ja ennättiwät pois sateen alta, mutta kömpelö Karoliina
jäi kauwas jälkeen, kastu ihoa myöten, puotti toisen kenkänsä
ropakkoon ja tuli wasta ison aikoa jälkeenpäin itkien ja leähöttäen
kotiin. Wielä peälliseksi hän sai niin kowan yskän tästä onnettomasta
lysteilemisestä, ettei moneen wiikkoon tohtinut mennä pihalle.

Hänen uuwet soreat woatteet tuliwat sateelta niin soastutetuksi
eitteiwät eneä kelwanneet piteä. — "Wieläkö nyt, tyttäreni!" lausu
sillen isä, "tahtosit silkkiwoatteita ja aina olla yhtä korea kun
wiimen, ollessasi kyläilemässä?"

"Ei, isä kultani!" wastasi Karoliina ujosesti,"kyllä jo tiijän, ettei
autuus ole komeassa puwussa. Olen siis paljon tyytywäisempi jos hywät
wanhempani antawat minun käywä entisissä kotikutosissa woatteissani, ja
unouttawat tämän lapsellisen ymmärtämättömyyteni."




4. ELÄ KOSKAAN LUOTA OMAAN WIISAUTEESI


Monasti oli pieni Lauri isältään kuullut, että lapsien pitää seurata
wanhempien ja ymmärtäwämpien ihmisien neuwoja, sillon koska ihte wielä
owat pienet, osaamattomat ja ymmärtämättömät. Mutta se ei ottanut
warteen näitä hyöwyllisiä muistutuksia, woan unoutti ne heti.

Isän luwalla oli puutarhan-hoitelia tehnyt Laurille ja hänen
wanhemmalle weljelle, Niilolle pienet puutarhat, johon ihte saiwat
istuttoa mieleisiä kukkasia, eli mitä ikänä lystäsiwät.

Niilo, muistaen isänsä muistutuksia kysy siis heti hoitelialta mitä
hänen piti istuttaman puutarhaansa. Puutarhan hoitelia, jonka nimi oli
Perttu, anto hälle monenlaisia pieniä taimia, joita Niilo huolella
istutteli ja hoiteli tarkasti Pertun neuwoijen jälkeen.

Perttu tarjosi Laurillenkin yhenkaltasia taimia, mutta Lauri luotti
woan omaan wiisauteensa, ja ylenkahto Pertun neuwoja, sanoen: "Mihinkä
tuommoset rumat taimet kelpoa? Minä näytän että minun puutarhani tulee
paljon koreammaksi kun Niilon." — Se taitto nyt monenlaisia kukkia,
pisti niitä moahan, ja isoili [isoilen, isoittelen, ylpeilen.] sitte
korean puutarhansa peältä. Mutta toisena päiwänä oli kaikki hänen
soreat kukat lauhtuneet ja näiwettyneet. Se repi ne sentähen pois ja
pisti toisia siaan; mutta niijenkin käwi yhellä lailla. Näin Lauri
monta päiweä istutti ja toas hyljäsi hilwistyneet, mutta tuskastu
wiimen puutarhaansa, ja jätti sen sikseen, kaswamaan wesiheineä ja
muuta mitätöntä ruohoa.

Aikoa tätä jälkeen oiwalsi hän jotain punertawata, joka kuumotti
lehtien wälistä Niilon puutarhassa. "Woi, Niilo, tuleppa kahtomaan,"
huusi Lauri kummastellen, "mikä teältä punottaa." — Nyt näkiwät pojat
isoja mansikoita, jotka jo oliwat joutumaisillaan. "Woi kun en minäkin
istuttanut tuommosia," sano katuwa Lauri, "niin olisiwat minunkin
mansikat joutuneet!"

Moniaan päiwän perästä Niilon puutarhaan toas puhkesi monenlaisia
ihanoita kukkasia. Nyt käwi Laurin mieli warsin pahaksi; se ajatteli
katuwalla sywämmellä: "Kumpa minäkin olisin ollut niin wiisas kun
Niilo, ja totellut Perttua, niin olisi minunkin puutarha yhtä
kukostawa!"

Mutta hywä sywämminen ja siweä Niilo lohutteli weljeään, lausuen: "Elä
ole mielipahoissasi; pietään minun puutarhani yhteisesti ja pannaan
marjat ja kukat kahtia!" Mutta Perttu nuhteli: "Elä toiste luota
omaan wiisauteesi, Laurini! mutta opi tästä seuroamaan ymmärtäwämpien
ihmisien neuwoja, kun rupeat jotain tekemään, kuta et ihte ymmärrä, eli
johon et ole warttunut."




5. KOWASYWÄMMINEN POIKA.


Antti oli köyhä mäkitupalainen asuwa moalla. Hänellä ei ollut hewosta,
jolla olisi wetänyt puita kotiin; siis täyty sen ihte roahoaman
polttopuunsa mehtästä.

Yhtenä pakkais-päiwänä wiipy Antti tawattomasti kauwan mehtässä.
Sill'aikana ajatteli hän ihtekseen: "Kyllä nyt taitaa hywä waimoni
murheksia, kun wiiwyn näin kauwan? Ja mun pieni Heikkini, se hywä
lapsi, joka minusta pitää niin paljon, kyllä sekin nyt taitaa itkeä ja
huutoa iseänsä? Kohta toki peäsen kotiin: kuinka ne ihastunewat kun
näkewät minua! kuinka toas halannewat minua!"

Antti astu majaansa. Hänen puoliso istu murehtien ja wesisilmin lawan
reunalla kyynäskolkkasillaan, nojaten peätä kättään wasten ja Heikki
seiso itkien sen wieressä, pitäen käsissään äitinsä toisen käen, mutta
jonka tämä näytti wetäwän pois poikansa käsistä.

Antti, joka luuli waimonsa ja poikansa olewan pahoillaan hänen
wiipymisen tähen, puhutteli heitä ystäwällisesti, ja toimitti, tiellä
tawanneensa wanhan köyhän ukon heijän naapurista, joka oli wäsynyt
raskaasta puukuormasta. Tätä oli Antti ensin auttanut kotiin, ja
sentähen wiipynyt yli tawallisuuwen.

"Se oli warsin kiitettäwä työ," sano waimo itkussa silmin, "ja se on
toas to'istus hywästa sywämmestäsi! Mutta minua huolettaa, ettei meijän
pieni Heikki ole sinun kaltasesi!"

"Mitenkä," kysäsi Antti, "soattasiko minun Heikkini olla paha? Sitä en
olisi uskonut. Tosin se wäliste on wallaton ja pikanen, mutta toiwon
kun hän tuloo wanhemmaksi ja ymmärtäwäisemmäksi, että se tasmettuu
helläsywämmiseksi ja siweäksi ihmiseksi."

Äiti. Kun sillen ikeä enenöö, sillon se wasta tuloo oikeen julmaksi ja
kowa-sywämmisiksi!

Isä. Mitä kuulen Heikistäni? Tule tänne poikani! — keännät woan pois
silmäsi. Etkö julkee kahtoa peälleni? Totta nyt lienet ollut aiwan
pahankurinen?

Äiti. Soisin ettet koskaan saisi sitä tieteä.

Isä. Puhu kuitenkin mikä on tapahtunut; koska se näyttää katuwan ja
häpeäwän rikostaan, niin toiwon hänen kuitenkin ojentawan ihteään.

Äiti. Niin kuule siitte Heikkimme rikos. Poisollessasi aukasin useasti
owen, kuunnellen josko sinua jo kuulusi tahi näkysi. Siinä aiwotuksessa
auwastuani owea, lenti pirttiin pieni pakkasen käsissä köntettynyt
lintunen. Minä otin sen polosen, lämmittelin sitä hengehtimällä
käteni wälissa, syötin ja hywäilin sitä niinkun taisin. Samassa tuli
pieni Hetu itkein, näyttäen minulle sormeaan, jota hän wahingossa oli
leikannut että weri tippu, ja pyysi minun sitomaan kipeätä sormeaan.
Minä annon linnun Heikin huostaan, kaston riewun tuohon pieneen
walkoseen lasiin, joka riippuu tuossa ikkunan pielessä, ja solmesin sen
Hetun sormen ympärillen. Eikö se ollut oikeen?

Isä. Warsin oikeen hywä puolisoni! Mutta mitä Heikki teki?

Äiti. Sill'aikana kun minä sion Hetun sormea, pistiin Heikki nurkkaan
linnun kanssa ja — — —

Isä. Mitä hän teki?

Äiti. Repi höyhenet pois siitä polosesta.

Isä. Kaikki höyhenet?

Äiti. Ainuastaan siipiin se jätti muutaman kynän, ja wiskasi siitte
linnun pihalle. Kyllä sen arwannet kuinka se kitu kauheassa pakkasessa.
Hetkensä kuulin sen siipiään liepsuttawan ja surkeasti wisertäwän,
ikäänkun olisi se walittanut kuinka hirweästi sitä Heikki käsitteli;
mutta sillon oli jo niin pimeä, etten sitä eneä löytänyt; ehk'ei se
tohtinut tulla tänne kun sitä teällä reäkättiin niin pahasti. Siitä
asti on mieleni ollut niin paha, etten sinun kotiintulostakaan taitanut
oikeen ihastua, enkä huoltani unouttoa. Useen on toiwo, että Heikkikin
olisi yhtä hellä ja hywäluontonen kun sinä, minua ihastuttanut, mutta
tämä toiwo on minua pettänyt. Et sunkaan sinä lapsenakaan ollut niin
kowasywämminen kun Heikkimme? Pelkeän sen wanhemmaksi peästyä tulewan
warsin jumalattomaksi ihmiseksi!

Isä. Ole murehtimata, hywä ystäwäni! Tosin on Heikki tehnyt warsin
hirweän ja jumalattoman työn, mutta toiwon kuitenkin hänen parantawan
ihteään. Mutta jos ei hän täytä tätä toiwoani, niin hän ennen kuolkoon,
että ies peäsisimme häntä pahantekiänä näkemästä! — Tule luokseni,
Heikki! Neätkös kuinka olet soattanut wanhempasi mureeseen! — Sinä
itket; kyllä onkin sinulla syytä itkeä! Julmuutesi sitä pientä
lintua kohtaan liikuttaa minuakin. Jos minä tekisin sinun kanssa
samalla lailla kun sinä linnun kanssa, riisusin sinua alastomaksi ja
heittäsin pihalle pakkaseen, mitähän wirkkasit? Nyt minulla olisi syytä
suuttua sinuun ja rangasta sinua, mutta toiwon wasta olewasi hellempi
luontokappalille. — Kuule, waimo kultani! noukitaan nyt höyhenet,
jotka Heikki äskön repi linnusta, siotaan ne wihkoon ja pannaan owen
päälle naulaan riippumaan. Olkoon Heikille rangastus että hän joka
päiwä täytyy nähä tämän muistutuksen rikoksestaan, ja hän siis tulisi
ajattelemaan ansahteneensa tämän rangastuksen.

Heikin wanhemmat kokoiliwat höyhenet ja paniwat naulaan riippumaan.
Heikki itki katkerasti kun hän näki ne naulassa, sillä, se arweli:
"Wieraat jotka toisinaan tulewat meille, soattawat kysyä, minkätähen
nuo höyhenet riippuwat naulassa, ja wanhempani ehkä ilmottawat syyn."

Siitten anto isä sille seuroawan warotuksen: "Aina pitää muistamasi,
että luontokappalilla, niin suurilla kun pienillä, on tunto ikäänkun
meilläkin. Siis ei niille millonkaan piä tekemän pahoa, sillä ne
tuntewat siitä kiwun niin hywin kun sinäkin, jos joku sinua löisi.
Jumala holhoo niitä niinkuin meitäkin isällisellä rakkauwella, eikä
salli että myö niitä waiwataan ja reäkätään. Se pieni lintunen,
joka wilussaan lenti tupaamme lämmittämään ihteään, eihän se tehnyt
mitään pahoa; miksi sinä siis reäkkäsit sitä niin kauheasti, noukit
siltä höyhenet ja wielä peälliseksi wiskasit sen pakkaseen kärsimään
wilun kauhean kuoleman? Etkös sillon ollut warsin jumalaton ja
kowasywämminen?"

Heikki katu kaikesta sywämmestä tätä rikostaan, pyysi itkien anteeksi
isältään ja äijiltään, luwaten ei koskaan eneä kowasywämmisyytensä
kautta huolettoa hywiä wanhempiaan.

Ensimmältä eiwät wanhemmat luottaneet tähän lupaukseen; mutta wiimen
koska hän oli antanut monta esimerkkiä hellästä sywämmestään,
warsinkin köyhiä ja wiheliäisiä kohtaan, unouttiwat wanhemmat
surullisen tapauksen linnun kanssa, toiwoen lapsensa wuosia myöten
warttuwan auttawaiseksi ja helläksi luontokappaleita ja tarwihtewia
ja wiheljäisiä imeisiä wastaan. [Ihminen, Sawon puheenparren jälkeen
imeinen.]

Yhtenä päiwänä kun Heikki huolellisesti kahteli owen riimalla riippuwia
höyheniä, sano hänen äitinsä: "Jos isäsi myötyy, niin otetaan pois
nuo muretta [14. Mure, yksi kun murhe.] herättäwät höyhenet, koska
iloksemme olemme hawanneet sinun päiwä päiwältä harjauntuwan hywissä
tawoissa."

Isä. Mielusesti, hywä poikani! nyt otamme pois höyhenet ja kun
iltasella tehään walkea takkaan, poltamme ne, to'istukseksi että nyt
uskomme sinun olewan taipuwa kaikkeen hywyyteen.

Niin sanottu ja niin myös tapahtu. Heikki ihastu kuultuaan wanhempiensa
nyt ajatteleman hänestä niin hywästi, eikä millonkaan eneä antanut
heille syytä huoleen.




6. ONNETTOMAT POJAT.


Pariisissa, Rankriikin peäkaupunnissa, oli kauppias, jolla oli kaksi
poikoa, nimeltä Tuomas seihtemän ja Joakko kuuwen wuo'en wanha. Näitä
poikiansa rakasti isä isällisellä helleywellä. Useen täyty hänen
kauppa-asioitaan toimittaen matkustella pitkiä matkoja, ja sillon sen
myötä aina oli kaksi la'attua pistuolia. Mutta kun hän tuli kotiin
laukasutti hän ne tawallisesti eli poisotatti laijingin, ettei niijen
kautta soattasi tapahtua wahinkoita.

Kuitenkin oli hän kowasti kieltänyt poikiaan koskemasta näihin
ampuaseisiin, sillä lapset eiwät ymmärrä niitä käsitellä ja taitasiwat
wäleen wahingoittoa ihteään ja muita ihmisiä. Se oli myös wakaasti
warottanut heitä wasta wanhemmaksikin tultua hypistelemästä ja
leikihtelemästä niin woarallisilla aseilla, koska useen semmosen
huolimattomuuwen kautta on isot wahingot ja suuret onnettomuuwet
tapahtunut.

Yhtenä päiwänä kun Kauppias toas palasi tawallisista matkoistaan, käski
hän yhen palwelian heti laukasemaan pistuolit, ja siitte panemaan niitä
hänen huoneeseen tawalliselle paikalle. Että pojat niitä käsittelisi,
eli ies niihin koskisi, sitä ei hän uskonut, koska se heiltä oli
kowasti kielletty.

Mutta kuinka käwi? Seuroawana oamuna kun isä oli toimituksillaan pois
kotoa, pujahti Tuomas ja Joakko isänsä suojaan, jossa heti äkkäsiwät
pistuolit. "Ollaanpa sotasilla!" sano Tuomas nuoremmalle weljelleen,
samassa sillen antaen yhen pistuolin, ja ihte pitäen toisen. — "Mutta
etkö muista," sano Joakko, "että isämme on kowasti kieltänyt meitä
niihin koskemasta?"

"Muistan kyllä!" lausu Tuomas, "mutta tiijän myös ettei, nämä ole
la'attuna, sillä isä laukasuttaa ne tawallisesti, ennenkun niitä soa
tuuwa huoneeseen. Olisikko näitä siis woarallinen käsitellä? Neätkö
Joakko! kyllä minä osoan wiritteä," se sano, samassa wirittäen kumpaset
pistuolit. "Isämme tarkotus lie ainuastaan, ettemme käsittelisi
la'attuja pyssyjä. Seiso nyt siinä, minä seison teällä; kuuntele
tarkasti kuten käsken, ja kun sanon: _Laukase_, niin pitää painamasi
tuota rautoa, että pyssy laukioo."

Pojat seisowat nyt wastatuksin ja käyttiwät ampuaseitaan Tuomaan
komannon jälkeen: _"Warolta! Kunniaksi! Tähteä! Laukase!"_ Yht'aikoa
laukesi kumpanen pistuoli suurella paukauksella, ja pojat koatuwat päin
toisensa wereen. Palwelia muka oli unouttanut eli huolimattomuuwesta
jättänyt pistuolit laukasemata.

Poikien äiti, joka sattu kuulemaan paukaukset, hyppäsi säikähtyneenä
puolisonsa suojaan; mutta Jumala! mikäs onnettomuus teällä aukeni äiti
polosen silmien eteen! Se waipu tainiona werisien poikiensa wiereen,
juur samassa kun wetiwät wiimesen henkensä. Hiljankin äiti tointu,
mutta sillon oli poikien henki jo sammunut.

Hellän äijin kauhea tuska, ja isän katkera mure, joka hänen tullessa
kotiin häntä kohtasi on arwattawa. Kun hän aukasi suojansa owen näki
hän rakkaat poikansa hengetöinnä, werisillä ja säretyillä muo'oilla.
[Muo'oilla, yksi kun muodoilla.]




7. IHTEPÄINEN KÄRPÄNEN. SATU.


Yksi, ainuastaan muutaman päiwän wanha, kärpänen, istu äitinsä kanssa
tuwan orrella; hiiluksessa kuohu kiehuwa liemikattila. Wanha kärpänen,
jolla oli muuwalla toimittamista, ja siis piti lentämän pois, sano
samassa tyttärelleen: "Istu tässä kauniisti lapseni, eläkä liiku
paikasta ennen kun minä tulen takasin."

"Miks niin?" kysäsi nuori kärpänen.

"Sentähen," sano äiti, "että pelkeän menewäsi kowin likelle tuota
kiehuwata sywyyttä." — Sillälailla kuhtu se kattilata.

Tytär. Olisko se niin woarallinen?

Äiti. Olispa kyllä, silla soattasit puota siihen, ja siis hukkua.

Tytär. Miksikä siihen putoasin; eikös minulla ole hywät siiwet?

Äiti. Syytä en taija selitteä; mutta useen olen nähnyt, että joka kerta
kun ylöllisesti rohkea kärpänen on yrittänyt lenteä semmosen höyrywän
ylite, on se puonnut sinne, eikä millonkaan tullut takasin.

Nyt luuli äiti sanoneensa kyllä tyttärelleen warotukseksi, ja lenti
sentähen pois.

Mutta nuori kärpänen, joka juur ei ollut tyytywäinen tällä
warotuksella, puisteli peatään arwellen: "Aina ne wanhat owat turhat!
Nyt ei äitini sallisi minulle sitä wiatonta iloa, että lenteä wähäsen
ympäri kahtellen moaliman ihanuutta, ikäänkun ei minulla olisi yhtä
hywät siiwet kun sillä ihtellään, tahi ikäänkun en osoasi ihteäni
warottoa! Mutta sanokoon mitä lysteä, minä kuitenkin sen poisollessa
lähen lystäilemään tuonne hänen mielestä niin woaralliseen paikkaan;
olispa lysti tieteä kuka minua siihen puottasi?" Nyt se lähti lentämään
höyryäwän pa'an ylite.

Mutta haiku ja kuuma höyry wiemisti sitä niin, että se putosi päin
kuohumaan kattilaan, johon se hukku tottelemattomuutensa kostoksi.




8. HELLÄSYWÄMMINEN TYTTÖ


Kerran sai pieni Riikka äijiltään pienosen seästö-arkun, jossa se
säilyttäsi rahoja, joita wanhemmat sille toisinaan antowat. Yhtenä
päiwänä näki äiti seästö-arkun olewan tyhjänä. Se kysy siis mihinkä
Riikka oli hukannut rahansa?

Riikka. Tänään, äiti kultani! minä lahjotin niitä.

Äiti. Kellenkä?

Riikka. Yhelle pahankuriselle pojalle.

Äiti. Pahankuriselle pojalleko annot rahasi? Ehkä sen wuoksi että se
jättäsi pahat tapansa?

Riikka. Kyllä kait minä sen soisin! Mutta kuuleppa hywä äitini,
soammeko myö pyyteä nuita pieniä lintusia, jotka ilmassa lentelewät ja
kuinka hywin niitä reäkätä?

Äiti. Ei ikään; ilman syytä, eli ainuastaan tehäksemme pahoa, emme soa
niitä reäkätä.

Riikka. Niin minäkin arwelin; sentähen se pahankurinen poika teki
warsin jumalattomasti, kun hän otti kiini pienen linnun pojan, joka ei
wielä osannut lauloa, elikkä muulla tawalla häntä hyöwytteä, tuskin
lenteäkkään; ja sitä se minulle kaupotteli. Lintu raukka huusi niin
surkiasti ja olisi lentänyt pois, mutta poika puristi sitä niin kowasti
kouraansa ettei se woinut liikkua, eikä walittoa.

Äiti. Mutta mitä sinä teit?

Riikka. Minä heti hyppäsin suojaani, aukasin seästö-arkkuni ja annon
pojalle kaikki kootut rahani. Se anto heti minulle linnun, ja minä
laskin sen toas wapauteen. Kuinkas ilonen oli nähä sen riemua, kun se
peäsi kourastani!

Äiti. Aina on ilosa tehä hyweä niitäkin kohtaan, jotka owat
pahankuriset.

Riikka. Mutta ehkä poika köyhyywen pakolla oli niin kowasywämminen?
Totta hän linnulla toiwo saawansa jonkun äyrin?

Äiti. Niin minäkin waron, ettei hän ainuastaan halusta tehäkseen pahoa,
reäkännyt pientä wiatonta linnun poikoa.

Riikka. Eikö siis ollut oikeen että annon hänelle rahani lukematakkin?

Äiti. Ei juur warsin oikeen; sillä jos nyt toas tulisi toinen poika
kaupottelemaan sinulle pientä lintua, niin ei sinulla olisi rahoja
ostoa sitä wapaaksi.

Riikka. Niin pyytäsin hywältä äijiltäni.

Äiti. Mutta jos ei minullakaan sattusi olemaan?

Riikka wastasi epäillen: "Niin — — — niin — — niin olisin warsin
neuwoton."

Äiti. Sentähen sinun aina pitää ymmärryksellä ja taiten jakaman
ihmisille seästetyt rahasi, silla olla tuhlari on yhtä suuri wika,
kun olla liljan ahnas. Sentähen koska pienistä tawaroistaan antaa
jollekulle köyhälle, pitää aina muistaman että tarwihtewia on monta,
joita myös olemme welwolliset auttamaan, ja siis kullekkin antamaan
waraimme jälkeen. Mutta tunsitko sitä poikoa? mikä sen nimi on?

Riikka. En tuntenut; ja eikös äiti minua ole opettanut, ettei piä
kysymän nimeä kun taitaa tehä hyweä?

Äiti. Lapseni! tässä asiassa kostaa hellä sywämmesi pienen
tuhloamisesi. Missä nyt on seästö-arkkusi? Anna sen minulle, niin toas
panen sen täyteen.

Riikka. Kost' Jumala, hywä äitini! Sepä kyllä olisi hywä!

Äiti suuteli sitä ja sano: "Jumala sinua siunatkoon, hywä tyttöni!
Koita aina olla hellä köyhiä kohtaan."




9. HYVÄ TYTTÖ.


Miina puhuen ihtekseen nukillensa: "Wai et sinä, pieni neitoni, taho
minua totella! Millon on peä jäpässä, millonka jalat sisään päin ja
käsiwarret nuin lengollaan. Niin kauwan minua ärsytät, että wiimen
sinuun suutun niinkun äiti toanon [Toanon, myös tuonon.] suuttu minuun,
kun löin wierasta koiroa."

"Mikä sinussa on, pieni Miina?" kysäsi äiti, joka samassa hänen
oiwaltamata oli pujahtanut huoneeseen, ja kuullut kaikki kun se puhu
nukilleen. "Sinä näytät niin yksiwakaselta; eikö nukkisi ole mieltäsi
myöten?"

Miina. Ei; se on ihtepäinen, eikä piä peätään, jalkojaan ja käsiään
niinkun minä tahon.

Äiti saneli yksitotisesti: "Sentähen uhkoat siihen suuttua?"

Miina wastasi hämmästyneenä: "Siihen suuttua? Mitenkä — — — minä
suuttusin! — — — Äiti lie ehkä kuullut kun nukkiani nuhtelin?"

Äiti. Mutta jos en olisi kuullut, ja nyt tähtösin tieteä mitä sille
wirkot, etkö sitä minulle sanosi, tahikka saloasitko sitä minulta?

Miina. En ikään; paha tyttö olisin jos wanhemmiltani pitäsin
ajatuksiani salasena.

Äiti. Aiwan oikeen lapseni! Tule syliini ja sano mitä nukillesi hoastot.

Nyt puhu Miina äijilleen kaikki mitä jo ennen olemme kuulleet hänen
puhuwan nukilleen.

Äiti. Luuletko siis minun öylön [toisin paikon eilen.] sinuun
suuttuneen?

Miina. Koska äiti ei minullen ollut niin sulonen kun tawallisesti, niin
luulin äijin suuttuneen.

Äiti. Enemmän olin pahoilla mielin ja mureessani kun wihoissani; sillä
minua huoletti että niin kowasti hakkasit koira parkoa, ja pelkäsin sen
wiimen sinua purewan, kun et ikään tauwonnut lyömästä. Sentähen useen
olen pyytänyt sinua luopumaan wallattomuuwestasi, mutta kun et totellut
tulin pahoille mielin, jonka tähen lienet luullut minua suuttuneeksi.

Miina. Eikö äiti nytkään suuttunut minuun waikka silla lailla puhun
nukkini kanssa.

Äiti. Ei sunkaan, Miinaseni! Lienet sillä lailla puhunut ainuastaan
lapsellisesta ymmärtämättömyywestä. Erittäin sain tässä loman [yksi
kun tila.] selitteä weärän luulosi, ja antoa sinulle wakuutoksen
äijillisestä helleywestäni ja rakkauwestani sinua kohtaan. Oletko nyt
tyytywäinen?

Miina. Hywin tyytywäinen! Jospa woan ansahtesin niin hywän äijin
rakkauwen! Kumpa toki taitasin warttua niin kuuliaiseksi äitiäni
kohtaan, ja niin hywäksi kun tahtosin ja pitäsin olla!

Äiti. Se ei ole waikea, jos woan to'en [To'en, toden.] perästä seuroat
neuwojani ja sywämmeesi kätket warotukseni.

Miina. Mielusesti tahon tästä puoleen parauwen jälkeen seurata äitini
neuwoja, ettei äiti eneä tarwihtesi olla tyytymätön Miinansa kanssa.

Hän piti myös rehellisesti tämän hywän lupauksensa; ja jos se jonkun
kerran unoutti wanhempiensa warotukset, niin ei äiti tarwinnut muuta
kun wiittoamalla ojentoa hänen erhetyksiä. Äijin poisollessa se oli
yhtä siweä ja hiljanen, kun hänen lässäkin ollessa, aina muistaen
äitinsä antamat neuwot ja warotukset.

Silla lailla se päiwä päiwältä harjauntu hywyyteen, eikä äiti koskaan
tarwinnut sitä nuhella, ja woitti sen kautta tyytywäisyywen, muijen ja
äitinsä korotetun rakkauwen.




10. AINA PITÄÄ TEKEMÄN HYWEÄ JA KARTTAMAN PAHOA SALASUUWESSAKIN.


Lämpösenä ja selkeänä syksypäiwänä sai hieni Koaprel luwan isänsä
keralla käwellä kaupunnin ympäristölle, jossa oli monta kaunista
ja paraillaan he'elmöitä kantawia puutarhoja. "Minua janottaa niin
julmasti," sano Koaprel isälleen, kun oliwat yhen puutarhan kohalla. —
"Janottaappa minuakin," sano isä, "mutta meijän täytyy kärsimän janoa
siksi kun tulemme semmoseen taloon, jossa rahalla soamme juomista."

Koaprel. Ennen kun sinne ennätämme kuolen minä janoon. Mutta kahtoppa
isä, tuossa on iso omenapuu niin suurilla ja ihanilla omenoilla; ne
sammuttasiwat ies wähäsen janoamme.

Isä. Kyllä minäkin sen neän; mutta se on toisen miehen puutarhassa.

Koaprel. Mikä sitte? Piste ei ole warsin korkea; kyllä sen ylite pian
peäsöö warsinkin kun on semmonen jano kun minulla nyt. Eikö pitäsi
kokea?

Isä. Lapseni! elä puhu eläkä ajattele sillä lailla! Tiijät aiwan hywin
ettei tämä puutarha ole meijän; se olisi siis sekä synti että häpeä,
että warastoa toisen omaisuutta. Jos haltia sattusi meitä näkemään,
mitä luulisit hänen wirkkawan?

Koaprel. Tokko tuo moniaasta omenasta Wirkkasi mitään. Mutta eipä sitä
nyt näykkään, eikä näy eikä kuulu muitakaan, jotka sille tästä soattasi
hiiskua.

Isä. Nyt sinä, poikani, erehtyt. Yksi on kuitenkin joka meitä näköö, ja
Hän pahastusi ja meitä rankasesi, jos tahalla tekisimme pahoa.

Koaprel. Kuka se on? Eihän teällä näy ketään.

Isä. Hän, joka jokapaikassa on lässäolewa, joka meitä aina näköö ja
tietää salaisimmatkin työmme. Tunnetko sitä?

Koaprel saneli hämmästyneenä alennetuilla silmillä: "Jumala! hywä
kaikkea näkewä Jumala! Kas, Häntä en ollenkaan muistanutkaan! minun
mielessäni oli woan kauhea janoni."

Samassa nousi yksi mies, joka oli piilottanut ihteään pisteen takana
olemassa nurmikossa, ja siellä kuullut mitä Koaprel isänsä kanssa oli
hoastanut. Tämä mies oli juur puutarhan haltia. Sentähen hämmästy
Koaprel wielä enemmän; mutta wieras nuhteli sitä aiwan laupiaasti:
"Lapsi! kiitä Jumalata, että hywä isäsi esti sinun: kipuamasta minun
puutarhaani ja koskemasta minun he'elmäpuihin; sillä, että warjella
niitä warkailta, olen puutarhaan wirittänyt ketunrautoja, joihinka
olisit tarttunut, ja siis katkassut jalkasi. Mutta koska tottelit
iseäsi, niin soat rikoksesi anteeksi, ja annan mielusesti sinulle
paraita omenoitani, niillä suutasi kostuttoa, koska kuulen sinulla
olewan ankaran janon."

Se meni wähän matkoa, puisti isoa omenapuuta ja toi Koaprelille koko
lakillisen makeita mehusia omenoita. Isa tarjosi niistä maksua, mutta
se ei ottanut rahoja, pait saneli: "Jumala, joka ei salli pahoa
tekewämme, on runsaalla mitalla luwannut palkita sen hywän, kun
lähimmäisellemme taijamme tehä. Sentähen toiwon, etteiwät nämäkään
omenat, Jumalan siunauksella, ole minulta hukassa."

Isä kätteli ja kiitteli sywämmellisesti rehellistä miestä hywyytensä
e'estä ja lähti toas poikineen käwelemään. [E'estä, yksi kun edestä.]

Heti sano Koaprel isälleen: "Se oli warsin rehellinen ja hywä mies."

Isä. Se on aina ollut rehellinen, ja se on hänellen ilo että tehä
hyweä, sentähen on Jumala myös runsaasti siunannut sitä.

Koaprel. Mutta olisko Jumala meitä rangassut, jos luwata olisimme
ottaneet sen omenoita?

Isä. Etkös kuullut missä woarassa olisimme olleet, jos luwata
lähestyimme hänen he'elmäpuita? Eikö olisi ollut kyllä kowa rangastus,
jos jalkamme olisi katkenneet, ja ehkä ikämme raajarikkona täytynyt
wietella päiwiämme?

Koaprel. Mutta ei se rangastus olisi Jumalalta tullut; silla eikös se
äskönen mies lie wirittänyt ketunrauwat?

Isä. Aiwan niin, poikani, mutta Jumalan sallimisen kautta; silla Jumala
wallihtoo moalimata ja käyttää tapaukset niin, että kaikki kun tapahtuu
on hywille palkaksi ja pahoille rangastukseksi. — Että tarkemmasti
selitteä tätä, tahon kertoa tapauksen oman lapsuuteni ajasta.

Koska wielä olin wanhempieni luona, ja olin melkeen sinun ikänen lapsi,
oli meillä kaksi puutarhanhoiteliata lähimmäisinä noapurina. Sen nimi,
joka asu oikealla käellä oli Luikkanen, ja Maukonen oli wasemmalla
käeltä asuwa. Luikkasella oli poika, jonka nimi oli Risto, ja Maukosen
poika oli Penttu.

Ristolla oli se paha ja ruma tapa, että yhtenään heitteä kiwiä,
ilman arwelemata jos hän sen kautta soattasi tehä wahinkoita. Isänsä
puutarhassa hän alinomoa heitteli, että kaikki noapurit pelkäsiwät
hänen kiwiä. Luikkanen oli kyllä kowasti kieltänyt Ristoa kiwiä
wiskomasta; mutta tahikka hän ei huolinut isänsä warotuksista, elikkä
hän ei luullut woaralliseksi että tehä pahoa, kun taisi sitä tehä
salasuuwessa. Siis harjauntu se ehtimiseen pahassa tawassaan.

Yhtenä päiwänä kun hän toas oli puutarhassa, kiihkosi se kiwiä heitteä,
ja koska hän tiesi isänsä olewan pois kotoa, niin se luuli ihtellään
olewan wallan tehä mitä mieli.

Samalla ajalla sattu myös Maukonen poikineen olemaan omassa
puutarhassaan, Pentulla oli sama paha tapa kun Ristollakin: niin kauwan
kun sitä joku näki, oli se warsin taukea ja siweä; mutta kun woan waro
olewansa yksinään oli hän wallaton ja teki kaikellaista koirankuria,
jonka kautta se wiimen soatto ihtensä ja Riston onnettomuuteen.

Pentun isä oli muka ottanut la'atun haulipyssyn myötänsä puutarhaan,
sillä ampuakseen ahnaita warpusia, jotka joukottain rawihtiwat ihteään
hänen marjapensaissa; mutta sill'aikana kun se oli lehtewän puun
takana piilossa outtaen warpusien toas kokountuwan, sai Pentun isä
sanoman että hänen luona oli wieras, joka kaikella mokomin sitä tahto
puhutella. Se meni siis pois, pani pyssynsä puuhun ja kielsi kowasti
Penttua siihen koskemasta.

Nyt jäi Penttu yksinään. "Wahingoittasiko se minua," arweli poika,
"jos taitawasti käsittelisin tätä pyssyä? Enhän minä sillä tie mitään
pahoa, ja wielä toiseksi, ei isänikään neä minua, jotta soattasi tulla
pahoille mielin ja torua minua." Se kipusi siis puuhun, otti pyssyn ja
rupesi sitä käyttämään niinkuin sotamiehet. Hän wiritti sen myös, laski
sen oksalle, suu Luikkasen puutarhaan päin, — sillä pyssy oli niin
raskas ettei se muuten jaksanut sitä käsitellä. Samassa lenti teräwä
kiwi, jonka Risto heitti isänsä puutarhasta, wasten Pentun silmeä,
josta tämä säikähtyneenä tapaturmasesti laukasi puoleksi wiritetyn
pyssyn. Kohta kun se paukahti kuulu Luikkasen puutarhasta kauhea
woiwotus ja hätähuuto.

Ikänsä oli Penttu toissilmä tämän onnettoman tapauksen jälkeen, ja
Riston jalka tuli pyssyltä niin haawotetuksi, jotta se liikkasi
elinaikansa.

Koaprel. Woi, woi niitä poika polosta!

Isä. Mutta ei kukaan niitä surkotellut, sillä hyö oliwat
tottelemattomuutensa kautta soattaneet ihtensä näin onnettomiksi.
Ehkä se myös oli heillen onneksi ja hywäksi, että saiwat tämän koston
wallattomuutensa tähen.

Koaprel. Mitenkä, onneksi? Eikö se enemmin ollut niille kowa rangastus?

Isä. Suureksi onneksi on useen pahoille ja wallattomille, että Jumala
niitä wähän kurittaa, ja semmosen isällisen kurin kautta estää niitä
isommista rikoksista ja wahingoista. Muuten olisi nämä pahanelkiset
pojat ehkä wielä kauwan salaisuuwessa harjottaneet pahuuttaan, ja siis
taitaneet matkaan soattoa wielä useampia ja isompia wahingoita, eikä
ainuastaan ihtelleen, mutta myös muillenkin. Mutta kun jo nuoruuwessaan
saiwat näin ankaran kurituksen, oppiwat hyö pelkeämään kaikkeanäkewätä
ja tietawätä wanhurskasta Jumalata, joka tietää rangasta salasestikkin
tehyn pahan. Siitä päiwästä rupesiwat pojat harjauntumaan siweyteen
ja hywyyteen. Neät siis, että rangastus, jos kohta kowa, soattaa olla
onneksi ja hywäksi.

Koaprel. Sentähen ompi parempi totella ja kätkeä mieleensä sulosia
warotuksia ja neuwoja, niin tulewat suuret rikokset ja onnettomat
tapaukset kartetuiksi.

Isä. Muista aina tämän opin, ja olkoon kiihkosi, että opin ja hywien
tapojen kautta ansaihta Jumalan ja lähimmäistesi rakkautta.

Koaprel rupesi iltasella lewollisella ja tyytywäisellä sywämmellä
wuoteelleen, toiwoen monasti soawansa näin sekä hyöwyllisiä että
huwittawia neuwoja.




11. UNETON LAPSI.


"Lapseni et makoa!" sano äiti pienelle Sohwille, "woan heitteleit
lewotonna wuoteellasi; oletko kipeä? wai mikä sinua waiwoa?"

Sohwi. Kyllä olen terwe, woan minulla on kowa nälkä.

Äiti. Annonhan sinullen aika woileiwän, ennen moatapanoa?

Sohwi. Hywä äitini! kyllä kait; mutta soatuani woileiwän, tuli meille
kerjäläistyttö, ja kun ei sitä kukaan älynnyt, eli joutanut sillen
antoa ruokoa, niin minä annon woileipäni. Jospa äiti olisi nähnyt
kuinka se ihastu, kuinka hartaasti se minua kiitteli! Totta sillä lie
ollut suurempi nälkä kun minulla?

Äiti. Jumala sinua siunatkoon, lapseni! Hywä on olla hellä köyhiä
kohtaan, ja siinä teit kiitettäwän työn. Mutta minkätähen et sanonut
minullen, ihtesi jeäneen iltaseta?

Sohwi. Minä ajattelin niin paljon köyhän tytön peällen, etten ihteäni
muistanut; siitten minua rupesi raukasemaan, ja nukahin siihen
paikkaan. Kuka siitte lienöö minua riisunut ja tawallisuuwen jälkeen
pannut minua pieneen lawaani?

Äiti. Siis olet nyt soanut kokea, kuinka hywä on nälässä moata. Mutta
kuitenkin monen köyhän lapsen täytyy iltaseta rutveta moata.

Sohwi. Ne lapsi raiskat! Sentähen pitäsi meijän joka päiwä niille
seästämän palasta, ja kun luoksemme tulewat, aina niillen antaman
jotain. Warsin tukala on nälässä ruweta wuoteelleen.

Äiti. Mielelläni, Sohwini, minä tässä asiassa nouwatan mieltäsi, ja
olkoon sinun huolena, ettei kukaan peäse luotamme awuta. — Mutta koska
sinulla on nälkä, niin nousen heti sinullen antamaan ruokoa.

Sohwi. Kost' Jumala äiti kulta! Siitte toas makoan lewollisesti kun
peäsen ilkeän nälän. Kas nyt woileipä maittaa!




12. KUMPANENKO OLI WIISAAMPI?


Kaksi poikasta käweli kerran puutarhassa, jossa ampiaiset oliwat
tehneet pesänsä ilomajan kattoon. Puutarhan hoitelia kielsi
yksitotisesti poikia koskemasta ampiaisten pesään, silla kun niille
teköö rauhattomuutta, ampuwat ne wihollisiaan, josta soawat kärsiä
hirmusen tuskan.

"Minua ei millonkaan ampiaiset ole ampunut," sano uskaliaasti yksi
pojista, samassa kepillä surwasten ampiaispeseä. Heti tuli joukko
närkästyneitä ampiaisia, jotka ampumalla kostiwat pojan järettömän
rohkeuwen; mutta tästä wahingosta tuli poika wiisaammaksi.

Toiselle pojalle, joka otti puutarhanholhojan neuwot warteen, ei
ampiaiset tehneet mitään.

Kumpanenko nyt pojista oli wiisaampi?




13. NIMIPÄIWÄ.


"Ylihuomenna, elikkä ensi keskiwiikkona on weli Jussin nimipäiwä," sano
pieni Kaisa äijilleen. "Mielusesti lahjottasin hänelle jotain, joka
olisi sen mieleistä, mutta en wielä ole keksinyt mitään, jota taitasin
antoa. Eiköhän äiti tietäsi mitään antimeksi Pienelle Jussille?"

Äiti. Miks eikäs; mutta minkätähen minun pitäsi sinun kautta antaman
Jussillen? Etkö luule minunkin mielelläni sillen antawan jotain? Jos
minä antasin sinulle jotain antoaksesi Jussille, niin se olisi minä
joka antaa lahjan, eikä sinä.

Kaisa. Kyllä niin hywä äiti; mutta antasin niin mielusesti weljelleni
jotain.

Äiti. Eikö ihtelläsi ole mitään soweliasta antimeksi weljellesi
hänen nimipäiwällä? Arwellaanpa wähän! Pieni myrtipuusi, joka kaswaa
kauniissa posliini-astiassa? Se on sinun.

Kaisa huokasi ja lausu: "Mutta se on niin mieleiseni!"

Äiti. Se pieni wuonna, jonka tuonon minulta sait; anna sen.

Kaisa. Siitä en millään muotoa hennosi luopua!

Äiti. Anna siitte ne kaksi Pientä kyyhkystä, joita joka päiwä niin
ahkerasti syöttelet ja hywittelet.

Kaisa. Kaikesta omaisuuwestani, äiti kulta, owat ne minusta rakkaimmat.

Äiti. Juur sentähen pitäsit niitä antaman weljellesi. Jos Jussia
rakastat, niin pitäsit hänellen antaman jotain, joka myös on sinunkin
mieleisesi; muuten ei lahjasta paljon ole.

Kaisa. Pitäsikö minun siis antaman Jussille kaikki kun on minun
mieleiseni?

Äiti. Ei ikään, lapseni! Anna hänelle mitä ihte tahot, ja niin paljon
kun lysteät.

Kaisa arweli ensin wähän aikoa, mutta sano sitte: "Pienet rakkaat
kyyhkyseni minä annan weljelleni, ja sion hänelle kukistostani myös
kauniin kukkapätineen." [Ruohtista lainattu sana kukkaranssi ehkä
tutumpi kun kukkapätine.]

Nyt otti äiti tyttärensä hellästi syliinsä, sanellen: "Sen kautta
ilahutat sekä minua että Jussia."

"Mutta ihtelleni se on wielä ilosempi," sano Kaisa wilkkaasti. "Kuinkas
lysti nähä Jussin iloa, kun soa kyyhkyset ja kukkapätineen!"

Äiti. Ylihuomenna soat myös kuhtua Jussin ja omat tuttawasi
wieraiksenne, ja puutarhassa hywitellä heitä omenoilla ja muilla
makeilla, joita minä sillon teillen annan. Ole sinä emäntä ja Jussi
isäntä.

Kaisa suuteli kiitollisesti äitinsä kättä, ja kippaili ilosta, suoten
Juhannuksen olewan jo huomenna.




14. TOTUUTEEN HARJAUNTUNEET LAPSET.


Kun Wilhelm ja Hannu kauniina syksypäiwänä ahkerasti oliwat lukeneet
ja siististi ja wireästi toimittaneet pienet askareensa, saiwat hyö
äijiltään luwan, jälkeen puolenpäiwan kahenkesken mennä puutarhaan
iloilemaan.

Pojat iloiliwat siellä hetkensä kauniisti ja taitawasti, niinkun hywien
lapsien tapa aina on sillonkin kun owat yksinään, rupesiwat sitte
juoksemaan ympäri puutarhoa, jossa kaswo monta he'elmäpuuta, ja niijen
seassa yksi nuori omenapuu, joka nyt ensimmäisen kerran kanto omenoita,
erinäisen hywiä; mutta äiti ei wielä noukkinut niitä, sillä se seästi
tämän ilosan työn puolisolleen, jonka istuttama puu oli, mutta nyt
matkusteli asioitaan toimittamassa.

Poikiensa, jotka aina oliwat tottuneet hänelle kuuliaisiksi, ei
hän uskonut koskewan eli maistawan näitä omenoita, koska heitä oli
kielletty.

Mutta kun pojat juoksiwat tämän puun siwute, huomasi Wilhelm kaksi
moahan puonnutta omenata, joista se heti, unouttaen [Unoutan, yksi kun
unhotan.] äitinsä kiellon, anto yhen Hannulle ja piti ihte toisen.

Wasta syötyänsä omenat, juohtu Hannun mieleen, että äiti oli kieltänyt
heitä koskemasta tämän puun he'elmiin. "Woi toki, Wilhelm," sano siis
Hannu, "nyt olemma olleet tottelemattomat ja syöneet isämme omenoita!
Mitähän äiti nyt wirkkaa? Mitenkä paraiten peäsisimme tästä pulakasta?"

Wilhem. Mitä joutawia! Eihän se tiijä että myö olemme niihin koskeneet.

Hannu. Mutta pitäsimme sille ilmottoa tämän rikoksemme; tiijät sen
ihtekkin aiwan hywin, että hywä äitimme paraiten antaa anteeksi, jos
hänelle tunnustamme rikoksemme ja erhetyksemme.

Wilhem. Mutta kun olemme olleet näin tottelemattomat äitiämme wastaan,
niin soamme ehkä wihtoja. Tuo sunkaan ei olisi hauska.

Hannu. Mutta kuitenkin hywin ansaittu.

Wilhem. Kyllä niin lie; mutta äijin on aina sillon paha mieli, ja sitä
en mielelläni soisi.

Hannu. En minäkään; mutta eikö se huolettasi sitä wielä enemmän jos hän
soapi tieteä rikoksemme, waikka myö salattasimme sitä häneltä? Minä en
mitenkään ilosena taitasi äitiäni lähestyä, jos sywämmessäni tietäsin
tehneeni pahoa, jota en wielä olisi hänellen ilmottanut, ja soanut
siltä anteeksi. Eikö meijän pitäsi punistuman ja häpiämän, kun se meitä
rakastaa ja puhutteloo hywiksi lapsikseen, kun kuitenkin rikoksilla,
joita siltä saloamme, olisimme mahottomat hänen hywyyteen?

Wilhem. Aiwan oikeen, Hannu kulta! Mennään siis hänen luokse
tunnustamaan tottelemattomuutemme! Ehkä soamme anteeksi.

Weljellisesti lähtiwät huolelliset pojat käsi käessä hakemaan äitiään.
Kun löysiwät hänen, sano Hannu wapisewalla alaisella eänellä ja
ujosilla silmillä: "Hywä äiti, toas olemme olleet tottelemattomat,
josta ansaihtemme rangastuksen; mutta elä kuitenkaan meihin pahastu,
sillä emme muistaneet että teimme tahtoasi wastaan."

Sitte tarinoi Wilhem mitä jo tiijämme puutarhassa tapahtuneen.
Mielellään hywä äiti anto anteeksi totuutta rakastawille lapsilleen,
sillä muistutuksella, että toiste tarkempaan panisiwat mieleensä hänen
neuwot ja käskyt, etteiwät eneä rikkosi niitä wasten.




15. ENSIN PITÄÄ TYÖTÄ TEKEMÄN, SIITTE LEIKIHTEMÄN.


"Tänään olisi mielestäni warsin ilosa leikitellä," sano pieni Juoseppi
isälleen. "Eiköhän isä antasi minun iloilla kaiken päiweä?"

Isä. Kaiken päiweä?

Juoseppi. Niin, hywä isäni, jos saisin luwan? Toisena päiwänä olisin
sitä ahkerampi.

Isä. Luuletko olewan rattosan leikitellä niin kauwan?

Juoseppi. Kyllä se olisi hupasa, jos woan isäni on siihen myötywä.

Isä. Etkö siis tänään ollenkaan taho lukea eikä kirjottoa? Tie miten
mielit! Mutta minä waron, että päiwä sinullen on warsin pitkä ja ikäwä.

Juoseppi. Kost Jumala, isä kulta! Ei sunkaan tule ikäwä.

Samalla laski poika täyttä jalkoa hakemaan leikkikalujaan.

Siitte leikihti Juoseppi hetkensä ilosesti, ja oli warsin riemussaan,
että oman tahtonsa jälkeen soaha iloilla. Mutta kun ei hänen sisaret,
jotka oliwat koulussa, joutaneet hänen kanssa leikkiä tekemään,
rupesi hän wiimen kyllästymään että yksinään leikitellä, ja meni
siis pyytämään äitiään kanssaan kirmailemaan [Kirmailen, yksi kun
leikihtelen.], eli tarinoimaan hänelle satuja eli muita senkaltasia
kertomuksia. Mutta äitikään ei joutanut olla poikansa huwiksi, sillä
hänellä oli kaikellaisia tärkeitä talouwen toimituksia.

Sentähen istu poika nyrpeissään outtamaan sisartensa lupa-aikoa, jona
hyö taitasiwat iloilla hänen kanssa. Kun hyö hiljankin tuliwat, hyppäsi
Juoseppi heijän wastaan, toimittaen kuinka hän oli heitä ikäwöinyt.

Jokainen terwehti sitä ystäwällisesti, ja rupesi sen keralla
leikihtemään, että se wähän wirkistysi ikäwyywestään; mutta Juoseppi ei
ollenkaan tullut ilosemmaksi, woan haukotteli eikä ihtekkään tietänyt
mitä hän tahto.

Sen wanhin sisar Anni oli lukemaan ahkera, ilonen ja siweä tyttö,
se lausu nyt hywyywellä weljelleen: "Juoseppi, mikä sinussa tänä
päiwänä on? Sinulla on ikäwä, etkä ole ennollasi [Ennollasi, toisin
mielihywissäsi.]. Totta et tänään ole lukenut ahkerasti?"

Juoseppi. Se on tosi! Isä anto minulle luwan leikihteä kaiken päiweä.

Anni. Et lie mielinyt lukea. Juur sentähen sinulla nyt on niin ikäwä,
ettei ole lysti ollaksesi sisaristesikaan kanssa. Muisteleppa kuinka
hupanen aika on ollut e'esmenneinä päiwinä, kun luit ahkerasti? Neät
nyt myös kuinka iloset myö olemme koulussa luettuamme; sentähenpä
meillä nyt ahkeruutemme tähen on lupa leikitellä.

Samassa tuli isä lapsiansa terwehtimään, ja kuuli siis kaikki mitä
Anni weljelleen wirkko. "Sisaresi puhuu totta," sano isä Juosepille.
"Jo minä sulle ennustin ikäwätä, kun et koko päiwänä tahtonut lukea,
pait leikitellä woan. Ota siis opiksi, että aika aina on pitkä ja ikäwä
työttömälle, ja että hywällä lapsella on lystimpi, kun ensin teköö
työtä ja siitte leikihtöö."




16. SISARUSTEN KESKINÄINEN RAKKAUS.


Selkeänä kewätpäiwänä saiwat Kallu ja Hetu luwan seurata iseään
johonkuhon kaupunnin ympäristöllä olewaan puutarhaan. Isän puetessa
iloiliwat lapset eteestuwassa, jossa Kallu, ilossaan keikkuen ympäri,
tapaturmasesti kepillään taitto kalliin ja ihanan kukan, jonka
isä kauwan omassa huoneessaan suurella huolella oli hoijellut ja
säilyttänyt, kerran siitä soahakseen joutuneita siemeniä.

"Woi, mitä nyt teit?" sano huoletettu Hetu, nostaen lattialta
kukan, jonka se wielä piti käessään isän samassa tullessa tupaan.
Mielipahoissaan se kahto häneen, sanoen: "Mitä, kauniin kukkaseni olet
katkassut? tiesithän mitenkä sitä hoitelin?"

"Hywä isäni," sano Hetu wähän hämmästyneellä eänellä, tarttuen isänsä
käteen, "elä ole pahoilla mielin; pelkeän isän meihin suuttuwan."

Laupiaalla eänellä wastaeli isä: "En ole suutuksissa; mutta pelkeän
kun tulemme wieraaseen puutarhaan, sinun sielläkin rupeawan taittamaan
kukkia, joita neät. Nyt en sinua tohi ottoa mukaani."

Hetun silmät aleniwat ja se lensi punaseksi, mutta ei sanallakaan
pitänyt puoltaan kowoa peätöstä wastaan. Nyt ei Kallu kauwemmin
taitanut salata totuutta. Itkien se tuli isänsä luokse, suuteli
sen kättä ja sano: "Hetu on wiaton, mutta minä, katkasin kepilläni
tapaturmasesti isän sorean kukan. Minun siis rangastukseksi pitää
jeämän kotiin, ja Hetu soa mennä kerallasi."

Isä, joka sywämmellisesti tuli liikutetuksi näijen hywien lapsien
helleywestä toinen toistansa kohtaan, syleili kumpasta, anto suuta ja
lausu: "Molemmat oletten minun hywät lapseni, ja molemmat soatte minua
seurata. Oli kyllä pahasti tehty Kallulta niin huolimattomasti särkeä
kukkastani, josta olen nähnyt niin paljon waiwoa; mutta mielelläni
unoutan tämän wahingon, koska neän teijän niin hywästä ja totisesta
sywämmestä rakastawan toisianne."

Kallu ja Hetu ihastuwat, eikä hywä isä tarwinnut katua ottaneensa heitä
mukaansa wieraaseen puutarhaan.




17. IMEISEN ARWO ON SITÄ MYÖTEN KUN HÄNTÄ LAPSENA OPETETAAN.


"Moalimassa on niin monta walistukseen enemmän ja wähemmän
harjauntunutta kansoa," sano kerran ajattelewa Isso isälleen, "ja
niin iso erotus ihmisien ajatuksissa ja tawoissa; mikä on syy heijän
erilaisiin ajatuksiin ja tapohin?"

Isä, joka aina mielusesti harjotti poikansa opin halua, neuwo häntä
siis tässäkin asiassa. "Kansakuntien erotus," se saneli, "tuloo siitä
ettei hyö lapsuuwesta kaswa yhelaisessa kurissa, eikä heitä opeteta
yhellä lailla." Tätä totistoakseen kertosi isä, pienen poikasen
eksyneen wanhemmistaan awaraan sywänmoahan, jossa karhuilla oli
wapaa olo. Karhut ei tehneet pahoa lapselle, woan antowat sillen
osan ruuwistaan. Sentähen warttu lapsi wiimen niijen kanssa mehteä
kuleksimaan, tuli yhtä williksi kun nekin ja kun kaswo isommaksi tuli
se yhtä karwaseksi kun karhut, käweli neljällä jalalle, elättäen
henkeään kaikellaisilla moan kaswuilla, mutta ei millonkaan oppinut
puhumaan, eikä soanut mieltä.

Toinen lapsi oli toas yhtynyt williin lammasparween. Tämä lapsi tuli
toas niin lampaijen kaltaseksi, että hän meäki kun lammas, eikä
syönyt muuta kun marjoja ja heiniä. Sekään ei oppinut puhumaan ja oli
aina järkeä wajoalla. — "Kuinkas sinä olet onnellinen, lapseni, joka
olet kaswanut imeisiin seurassa, ja mikä on wielä sitäkin parempi,
walastuijen ihmisten seassa. Sentähen sinä myös osoat puhua ja ymmärrät
mitä hoastetaan, ja tulet wielä, Jumalan awulla, älykkäämmäksi.
Lapset owat enimmiten semmosia, kun heijän ylöskaswattamisen loatu
on; ihmisen sekä arwo että taito owat ylöskaswattamisen he'elmät. Jos
ei kukaan olisi sinua opettanut lukemaan, et sunkaan ihtestäsi olisi
oppinut. Ilman opita et tietäsi erottoa ei pahoa ei hyweä, ei oikeutta
ei weäryyttä. Moni kansa ei wieläkään ymmärrä, että warastoa, tappoa
ihmisiä ja heitä syywä on synti ja häpeällinen tapa. Sentähenpä heijän
lapsetkin kaswawat yhellaisessa tietämättömyywessä ja sokastuksessa.
Lapseni, kuinkas ilonen sinun siis pitäsi oleman, koska jo lapsuuwesta
olet soanut eleä ymmärtäwien ihmisten seurassa, ja jo pienestä pitäin
oppia tuntemaan mikä on hyöwyllinen ja tarpeellinen!"

Issossa wahwistu tämän puheen jälkeen hänen hywä peätöksensä, että
aina olla ahkera oppimaan ja sywämmeensä kätkeä wanhempiensa neuwot,
aina kokea harjauntua hywissä tawoissa, että muka sen kautta kostoa
wanhempiensa hellän huolenpion ja hywäntahtoset warotukset.




18. WÄHÄSTÄ SÄIKÄHTÄWÄ POIKA.


Joku ymmärtämätön oli pienelle Hermannille joaritellut kaikellaisia
tyhmiä ja järjettömiä satuja kummitoksista ja muista olemattomista
hengistä. Musta ukko oli kummitos, jota warsin saiwat pojan pelkeämään.

Sentähen kun hän ensimmäisen kerran näki yhen noenlakasian, juoksi
hän wapisten pelosta pakoon kyökkiin, luulten siellä olewansa häjyltä
piilossa; mutta noenlakasia tuli sen jälessä kyökkiin, sillä se aiko
sieltä alotella työtään, koska sieltä paremmin waro peäsewänsä toisiin
takantorwiin. Tuskassaan hyppäsi Herman toiseen huoneeseen ja pistiin
lawan alle, waroen nyt löytäneensä ankarimman piilopaikan. Mutta wähän
ajan perästä näki se kauhistuksekseen mustan noenlakasian laskeuwan
takantorwen kautta tähänkin suojaan. Heti lähti Herman, sywän suussa,
pakoon puutarhaan, jossa hän piilotteliin ison puun suojassa, ja
kahteli hämmästyksellä ympärilleen, josko musta ukko wielä ilmauntusi
häntä ajelemaan. Samassa tuli noenlakasia katolle ja rupesi laulamaan,
niinkun heijän tapansa on.

Nyt rupesi Herman wärisemään kun hoawanlehti ja huutamaan apua niin
korkealla eänellä, että isä tuli kiireesti ja säikähtyneenä kahtomaan
mikä pojalle oli tapahtunut. Mutta tämä ei kauhistukselta soanut
puhutuksi, pait wiittasi käellään huolellisilla ilweillä katolle päin.

Waikka isä oli mielipahoissaan, että hänen poikansa oli opetettu
niin suotta pelkeämään, ei hän kuitenkaan ensimmältä taitanut muuta
kun nauroa. Siitte selitte hän pojallensa että semmosen miehen työ
on tarpeellinen ja wälttämätön, warsinkin suurissa kaupunnissa, jos
tahtoo esteä walkean wahingoita. Sillälailla se hiljankin sai Hermannin
uskomaan, että on warsin turha pelätä noenlakasiata sentähen että se on
musta.

Herman ujosteli tätä ymmärtämättömyyttään, ja lupasi ihtekseen ettei
millonkaan eneä kuunella ja uskoa ymmärtämättömien ihmisien joutawia
joarituksia kummitoksista.




19. JOULU-OATTO.


Wilhemin ja Emman wanhemmat oliwat joulu-oattona, tawallisuuwen jälkeen
lahjottaneet lapsilleen kaikellaisia pieniä antimia, jonkatähen
nämät hywät lapset nyt oliwat ilossaan. Mutta Wilhem ei kuitenkaan
ollut niin tyytywäinen ja ilonen kun hänen sisarensa olisiwat
suoneet. "Mikä sinussa on, Wilhem?" kysäsi Emma. "Etkö ole tyytywäinen
joululahjoillasi?"

Wilhem. Olenpa kyllä! Minä olen soanut enemmänkin kun ansaihten, ja
juur sentähen olen ala-ulonen, sillä en taija olla niin kiitollinen
hywiä wanhempiani kohtaan kun minun pitäsi. Meillä ei ole muuta pait
kuuliaisuutemme ja hywyytemme, jolla taijamme kostoa heijän hywyytensä
ja holhomisensa, mutta kuitenkin tiemme niin useen heijän tahtoa
wastaan.

Emma. Tosin niin on! sillä joka päiwä rikomme monella tawalla! Ja
waikka minä toisinaan ihtekseni peätän tulla paremmaksi, unoutan
kuitenkin niin wäleen hywät peätökseni, ja tien kaikellaisia, joita
siitte ka'un, enkä soisi tehneeni.

Wilhem. Ja paljon kun pitäsimme tehä, heitämme tekemätä.

Emma. Mutta kuitenkin pitäwät wanhempamme meistä niin paljon, eiwätkä
koskaan kyllästy tehä meille hyweä.

"Niin hywiä wanhempia ei taija monella lapsella olla," sano Wilhem
liikutetulla sywämmellä ja hoiperoiwalla eänellä; kyyneleet nousiwat
sen silmiin, eikä isoon aikaan soanut puhutuksi; mutta wirkisty toas
wähitellen.

Isä, joka lapsiltaan tietämätä, ole kuunellut heijän keskinäisen
puheen, astu nyt ilosena ja ystäwällisenä huoneeseen, johon
lapset oliwat kokountuneet, ja nyt paraillaan kahteliwat soatuja
joululahjojaan. Pienemmät lapset oliwat warsin iloset, mutta Wilhem ja
Emma eiwät olleet niin ilosia. Siis kysy isä mikä heissä oli?

Wilhem lausu huoleentuneella muo'olla isälleen, niinkun äsken
sisarelleen, kuinka tyytymätön hän useen on käytöksensä kanssa
wanhempiaan kohtaan, sanoen: "Jos isä tietäsi kuinka paljon minä rikon
isääni ja äitiäni wastaan, niin ei sunkaan isä olisi antanut minulle
niin monta ja koreata joululahjoa."

Isä. Rikoksesi ja lapsellisuutesi unoutan mielusesti, koska tiijän
totisesta sywämmestä katuwasi ja pyytämäsi tulla hywemmäksi.

Wilhem. Mutta waikka koetan ojentoa wikojani, niin en kuitenkan
mielestäni tule paremmaksi; wäliste rikon ymmärtämättömyywestä,
toisinaan toas pikaisuuwesta; useen unoutan kaikki hywät peätökseni,
toiste toas olen puuttuwa halua ja woimia niitä seurata. Hywä isäni!
kuinka minun pitäsi olla, että tulisin hywemmäksi.

Isä. Lapseni, koeta aina wältteä pahoa ja tehä mikä hywä on; ota
wastaan hywiä esimerkkiä, eläkä millonkaan unouta että rukoilla
Jumalata jotta Hän joka päiwä antasi sinun harjauntua wiisauteen ja
hywiin tapohin. Jos niin tiet, niin Hän kyllä sinua auttaa joka päiwä
ojentamaan wirheitäsi, että joka päiwä tulet hywemmäksi.

Wilhem. Kumpa minä woan oikeen taitasin rukoilla Jumalata! Koska isä
on opettanut niin monta kaunista rukousta, niin ehkä isä wielä on niin
hywä ja opettaa meitä, kuinka meijän pitäsi rukoilla Jumalalta armoa ja
woimia että tehä mikä on hywä.

Isä. Jos et omilla sanoillasi taija rukoilla, niin pane mieleesi
seuroawan lyhykäisen rukouksen. Tawallisesti opit wäleen niitä
rukouksia, joita sinun ja sisaresi e'essä olen lukenut:

  Kaikesta sywämmestä pitäsi meijän totteleman Sinua, hywä Jumala! ja
  suuri on tuskamme kun unoutamme käskyjäsi ja huoletamme wanhempamme
  koska poikkeamme awun tieltä. Siis rukoilemme Sinua, taiwaallinen
  Isä, että tulisimme Sinun kaltasiksi! Koska olet meille hellä ja
  armelias, anna meillen armoasi, että joka päiwä tulisimme hywemmiksi.
  Anna elämämme olla Sinullen otollinen, ja rakkauwesta meitä heikkoja
  kohtaan unouta rikoksemme ja wirheimme!

Wilhem. Kost Jumala, isä kulta! tämän hywän joululahjan e'estä; kyllä
se on parempi muita, kun tänä iltana olen soanut! Ja kuule Emma, nyt
meijän kohta pitää oppia sen ulkoa, että muistamme sen hywin koska
pietään oamu- ja ilta-rukouksia. Hywä Jumala meitä siitten auttaa
tulemaan hywemmiksi, kun tähän soakka olemme olleet.

Emma. Minä pyywän iseä wielä muutaman kerran lukemaan sitä eissämme,
niin ehkä opimme sen ulkoa.

Isä. Mielusesti lapseni, minä sen tien. Antakoon Jumala sen olewan
teille siunaukseksi ja joka päiwälliseksi harjauntumiseksi hywyywen
tiellä.




20. HYWÄT TAWAT OWAT SUUREMMASTA ARWOSTA KUN KAUNEUS.


Lowiisa oli pieni kaunis tyttö. Mutta aiwan wahingollinen oli
kehuminen, jonka se yhtenään sai kuulla tytöltä joka sitä puki,
kaikelta talonwäeltä, ja warsinkin entiseltä ammaltaan, sillä jokainen
kehu sitä niin kauniiksi ja ihanaksi, ja että hän joka päiwä kaunistu
kaunistumistaan, niin jotta hän kohta olisi kauniin koko tienualla.

Lowiisa kuunteli mielusesti tätä järjetöntä puhetta ja ansaihtematonta
ylistystä, ja luuli siis ansahtewansa suuremman arwon kun muut lapset,
joille kowa onni ei lahjottanut semmosen kauneuwen kun hänelle.
Sentähen kun se näki yhtä-ikäsiensä olewan rokonarpisia, rumia eli
muuten rampoja, niin se kartto heijän seuroansa, eikä tahtonut
leikitellä niijen kanssa, woan pilkkasi heitä heijän rumuutensa tähen
ja nauro heijän onnettomuuwelle.

Murheekseen hawahti isä ja äiti kohta Lowiisan häpiällisen ylpeywen,
ja ko'ettiwat siis monella keinolla taiwuttaa tytärtään siitä pahasta
tawasta. Kerran kun se isänsä keralla meni puutarhaan, pyysi se häneltä
omenoita heijän wieressä kaswawasta omenapuusta, jossa kaswo mehunen
he'elmä, waikka se oli weärä ja ruma, ja siis peältä nähen ei mistään
arwosta. Likellä tätä kaswo kaunis, suora ja monella tawalla imeisiltä
koristettu omenapuu, mutta sen he'elmät oliwat wihawia ja karwaita,
waikka ne peältä nähen oliwat ihania. Isä tarjosi sille kaksi kauniin
puun omenoista, mutta Lowiisa tahto weärän puun he'elmiä, jotka oliwat
mainion hywiä.

"Siis neät kuinka wäleen imeinen tuloo petetyksi, kun hän ainuastaan
kahtoo kauneuwen peälle," sano isä. "Ikäänkun tuo suora ja kaunis puu
kantaa wihawan ja karwaan he'elmän, samaten on myös useen ihmisienkin
kanssa. Kaunokainen soattaa sywämmensä ja tapoinsa puolesta olla warsin
ruma, kowa ja paha; mutta ruma ja rampa olla helläsywämminen, siweä
ja hywätapanen. Sentähen opi tästä puoleen ettei ruumiin ihanuuwesta
arwata kennenkään sisällistä ansiota, — ettei kauniin aina ole paras, —
ja että ruman ja rososen kuoren alla soattaa mehunen ytin."

"Sano minulle, Lowiisani," kysäsi isä, "miksi et mielusesti leikihtele
serkkusi Arwon ja Pirjon kanssa?"

Häpien ia soperoiwalla eänellä saneli Lowiisa: "Niin... serkkuni
Arwo... ja Pirjo"... Se lensi punaseksi ja tahto moahan ikäänkun
ujostellen sanoa mitä hän ajatteli.

Isä. Kyllä minä ymmärrän mitä ajattelet; hyö eiwät ole niin kauniit kun
sinä, eiwätkä warainsa wuoksi taija käywä niin kauniissa ja hienoissa
woatteissa, kun Perttu ja Sohwi joijenka kanssa niin mielusesti
leikihtelet; eikös niin? Arwon selkä on koukussa ja Pirjolla oli
wakaisena rokko, josta sen silmät tuliwat turmeltuiksi ja kaswot
arpisiksi; mutta onko se näijen hywien lapsien syy?

Lowiisa. Ei sunkaan.

Isä. Onko siis oikeen että sentähen niitä ylenkahtoa? Etkö tiijä
että jokainen kehuu Arwoa että hän on ahkera lukemaan ja kirjottaa
kauniisti? Mutta Perttua moittii kouluttaja wallattomaksi ja niin
perin laiskaksi lukemaan, että Arwon useasti pitää häntä auttaman ja
opettaman, ja monasti Arwo ainuastaan houkuttamalla taitaa esteä sitä
wallattomuuwessaan tekemästä wahinkoita; eikös niin?

Lowiisa. Kyllä on tosi että Arwo on ahkera ja hywä poika.

Isä. Pirjo samaten. Et sinä eikä Sohwi osoa neuloa niin siewästi ja
kauniisti kun se. Ja useen lukiissanne se selittää teille paikkoja,
joita ihte etten ymmärrä. Kun teillä on ikäwä niin Pirjo tarinoi jonkun
jutun ja lystiä satuja, tahi moaloa huwiksenne kaikellaisia eläwien
kuwia ja kukkia. Mutta kuitenkin on ikäänkun häpiäsitten leikitellä sen
kanssa ja sen seurassa. Onko tämä oikeen?

Nyt hawahti Lowiisa että hän oli käyttänyt ihteäan warsin pahon Arwoa
ja Pirjoa wastaan. Se seiso hetkensä waiti ja pahoilla mielin että
hän oli ollut niin ymmärtämätön; mutta kun se hiljankin piti rupeaman
puoltamaan käytöstään heitä kohtaan, puuttu siltä puhe ja kyyneleet
kiiluwat sen silmissä.

Isä, waikutettu tyttärensä katumuksesta ja rikoksensa tunnustamisesta,
anto sillen anotut omenat. Tyytywäisellä mielellä se nyt otti nämä
wastaan suuteli kiitollisuuwella isänsä kättä, eikä epäillyt ettei isä
häntä rakastasi ja antasi hänellen anteeksi.

Isä unoutti mielusesti mitä hänen tyttärensä ymmartämattömyywessä oli
rikkonut hywiä serkkujaan wasten, ja kysäsi hywyywellä: "Wieläkö nyt,
Lowiisani, olet tyytömätön olla Arwon ja Pirjon seurassa?"

Lowiisa. En koskaan, isä kulta! Kumpa minäkin taitasin olla niin siweä,
ahkera ja hywä kun hyö owat!

Samassa tuli nämät hywät lapset puutarhaan terwehtimään Lowiisoa.
Että näytteä heille kunniata ja ystäwyyttä, ano se nyt isältään
omenoita Arwolle ja Pirjolle. Tähän myöty kohta hywä isä. Heti tarjosi
Lowiisa ilosesti ja ystäwällisesti omenoita wierailleen, ikäankun
wakuutokseksi, että hyö nyt oliwat sywämmellisesti terwetultuja.

Tästä lähin oli Lowiisa kernaasti niijen seurassa; ja wiimen hyö
oliwat siweytensä ja hywyytensä tähen sen mielestä rakkaammat, kun muut
leikkikumppanit. Se oppi myös ettei koskaan woatteijen koreuwen jälkeen
peätteä imeisen sisällistä arwoa, ja että ainuastaan äly, hywät tawat
ja siweys owat ihmisen kunnia ja totinen arwo. Se hawahti myös kuinka
turha on ylpeillä kauneutensa tähen, sillä kaunis muoto ei ole ihmisen
oma ansio, mutta Jumalan antama lahja; ja että siis pitäsi opin, taijon
ja hywien tapoijen kautta kokea ansaita ihmisien rakkauwen; sillä
ymmärrys ja awut owat jokaisen ylistettäwin ja parain kauneus.




21. JO LAPSUUWESTA PITÄÄ KOKEMAN HARJAUNTUA PUHTAUTEEN JA JÄRJESTYKSEEN.


Eljas ja Taawetti oli kaksi weljestä, mutta heijän tawoissa ja
käytöksissä oli warsin suuri erotus. Eljas, joka oli wanhempi, oli aina
puhas, mutta Taawetti aina likanen ja huolimaton.

Heti oamusilla kun Eljas hawahti puki hän ihtensä kohta ja siewään;
sillä hän oli tottunut iltasella riisutessaan panemaan woatteensa
yhteen paikkaan, ettei hän oamusilla tarwihtesi niitä hakea.

Taawetti hawautettiin yhellä ajalla kun wanhempi weli, mutta melkeen
aina oli Eljas jo täysissä woatteissa ennenkun Taawetti kerkesi
nousemaan wuoteltaan. Mutta kun se hiljankin rupesi pukemaan ihteään
piti hänen ympäri huonetta hakea woatteitaan, ja löysi niitä useen
lawoijen ja rahien alta jos ei Eljas, niinkuin monasti tapahtu, sitä
ennen kokoillut niitä.

Kohta kun Eljas oli woatteissaan kampasi se heti peänsä, pesi silmänsä
ja kätensä, että hän puhtaana taitasi alkoa tawallista työtään.
Woatteitaan se aina piti kauniisti ja warotellen, harjasi ja tomuutti
niitä ihte, ja warotti, sekä syywessään että leikitessään sisariensa
eli toweriensa kanssa, ettei woatteet likauntusi ja tuhrauntusi.

Mutta Taawetti oli harwon puhas; sentähen täyty wanhempien monasti
ajoa sitä pois pöywästä, kun se tuli ruuwalle likasilla käsillä
ja takkusella peällä. Yhtä oli hänen mielestä jos woatteet oliwat
eheät eli rikkinäiset. Syywessä se tiputteli ruokoa peällensä,
ja kun se toisinaan sai luwan lystäillä towerinensa, juoksi se
wallattomasti wesilammikkoihin; siis oliwat hänen woatteet aina
rikkinäiset, soastatetut ja likaset. Yhtä huolimaton oli Taawetti
kirkkowoatteinsakin kanssa. Sentähen hän aina oli niin soastatettu
ja tuhrattu että wanhemmat useen saiwat häwetä hänen tähen, eiwätkä
millonkaan taitaneet ottoa Taawettia mukaansa, kun meniwät käwelemään
eli terwehtimään ystäwiään ja heimojaan; Taawetin piti tawallisesti
jeämän kotiin rangastukseksi huolimattomuutensa tähen.

Mutta ilonen oli heillen ottoa puhtaan ja siistin Eljaksen myötään,
ja kaikki wanhemmat salliwat mielusesti hänen iloilewan lapsiensa
kanssa. Kun muut lapset eiwät olleet puhtaat, sano heijän wanhemmat:
"Kahtokoa Eljasta kuinka siisti hän aina on; harjauntukoa hänen jälkeen
puhtauteen ja kaikkiin hywiin tapoihin."

Tosin ei ollut Taawetin mieltä myöten, ettei koskaan peästä
wanhempiensa ja sisariensa keralla kyläilemään; mutta koska se oli
hänen oma syynsä, ja hän myös hawahti että wieraat ihmisetkin häntä
karttoivat ja häpäsiwät soastasuutensa ja huolimattomuutensa tähen,
niin se hiljankin peätti eritä pahoista tawoistaan ja harjauntua
puhtauteen ja hywihin tapohin, wanhemman weljensä wertaseksi.

Ensimmältä oli hänestä warsin raskas luopua wanhoista tawoistaan;
mutta kun se joka päiwä seurasi wanhempiensa neuwoja ja warotuksia ja
Eljaksen esimerkiä, harjauntu se wiimen puhtauteen ja siweyteen että
sitä ei olisi tuntenut entiseksi huolimattomaksi Taawetiksi.

Wanhemmat ihastuwat äkättyään poikansa muuttuneen näin siistiksi
käytöksissään ja puhtaaksi woatteinsa puolesta, ja rakastiwat häntä
siis yhtä hellästi ja sywämmellisesti kun muitakin lapsiansa.




22. LAISKA JA SURUTON POIKA.


Oapo ei ollut paha, mutta niin laiska ja ajattelematon, että hän useen
ei oiwaltanut mitä sille sanottiin. Wanhemmat ja opettaja oliwat
monasti sitä nuhtelleet tästä huolimattomuuwesta, woan se ei ottanut
heijän nuhteita eikä warotuksia korwiinsa, ja sai siis useasti katua
tätä wirhettään.

Kauniina kesäpäiwänä, kun Oapo wielä luki sisariensa kanssa
tawallisessa lukusuojassa, tuli isä ilosena sisään, sulosesti
puhutellen lapsiaan: "Koska tänään on lämmin ja selkeä ilma, on äitinne
ja minä aikonut mennä järwelle lystäilemään, ja myös terwehtimään
ystäwiämme, jotka asuwat tuolla järwen takana; ne teistä jotka
ahkerasti lukewat otamme mielusesti myötämme, jos woan lysteätten
tulla."

Ilo leimahti lapsien silmissä ja nyt koettiwat lukea kilpoa, kuka ennen
ennättäsi ja paraiten osoasi meärätyn lukunsa.

Pihasta kuulu huuto ja jyhäkkä, Oapo meni ikkunaan kahtomaan mikä
siellä olisi. Kaksi kerjäläispoikoa kisaili muka pihassa ja tekiwät
kaikellaista wallatonta koirankuria. Näitä kahteli Oapo niin uutterasti
että lukeminen unehtu, eikä sen koummin muistanut isänsä warotusta,
että joka, ahkerasti luettuaan, sai opettajalta luwan tulla mukaan,
pitäsi tunnin perästä tuleman wenetalaaseen.

Toiset lapset oliwat jo lukeneet meäränsä, ja oliwat nyt walmiit isänsä
keralla menemään rantaan. Wasta Oapo sai kiireen, sillä sekin olisi
mielusesti lähtenyt lystäilemään. Se rupesi siis ahkerasti lukemaan
meärättyä lukuaan, ja peäsikin siitä hiljankin wapaaksi; mutta kun hän
tuli walkamaan oliwat wanhemmat ja hänen ahkerat sisarensa jo kaukana
järwellä. Sentähen täyty hänen häpien ja itkussa silmin keäntyä kotiin,
katuen laiskuuttaan ja ajattelemattomuuttaan.

Toisen kerran tapahtu sille juur saman syyn kautta yhellainen seikka.
Se oli muka kauwan halunut soahakseen kelkan, jolla hän saisi laskea
mäkeä tulewana talwena. Isä oli myös antanut hänelle rahoja, että ensi
markkinoilla ostoa kelkan ihtelleen. Kun markinat tuli, sano sillen isä
että hän rengin kanssa warain oamusella pitäsi menemän ostamaan, että
saisi walita paraimman ennenkun kaikki oli myöty. Mutta Oapo ei pannut
tätä neuwoa mieleensä, eikä ollut milläänkään waikka isä ja renki
monasti muistutti että aika myöhästy ehtimiseen, ja jo pitäsi menemän
ostamaan. Mutta kun hän hiljankin peäsi pukuunsa ja meni markkinoille,
oli jo toiset pojat ostaneet kaikki kelkat, kun oli markkinoilla
kaupan; siis meni se nyrpeissään kotiin ja sai kaiken talwea katua
tottelemattomuuttaan. Isä oli rangastukseksi kieltänyt toisia poikia
lainoamasta Oapolle keikkojaan.

Yhtä huolimaton se oli tarkemmissakin asioissa. Se oli myös warsin
kankea oppimaan, ja jos sille selitti semmosia paikkoja, joita ei
hän ymmärtänyt, niin hän harwon wiihti kuunella mitä sanottiin. Jos
kärpänen lenti, kissa nauku, tahi pihalta kuulu wähänkin eäntä, unoutti
Oapo kirjan ja opettajan, miettien woan kaikellaista lapsellista, eli
kuten hän paraiten taitasi olla hywin wallaton.

Isä koetteli palkinnoilla ja makeilla houkutella sitä ahkeruuteen ja
ajattelemiseen. Siis koska hän osasi selitteä mitä isä eli opettaja
oli opettanut kehu sitä isä ja anto sille kaikellaisia pieniä lahjoja.
Mutta ei tämäkään keino auttanut Oapoa ahkeruuteen ja ajattelemiseen.

Yhtenä päiwänä tarinoi opettaja isän lässä-ollessa lapsille tapauksia
Ruohtin mainio kuninkaa wainoan Gustaf II. Adolphin elämästä. Isä,
jonka mieleiset nämä tarinat oliwat, otti heti seinältä kuwia, joissa
juur samat tapaukset oliwat kuivailtuna, ja lupasi näitä niille
lapsille, jotka muistiwat mitä kouluttaja oli kertonut. Kaikki lapset
pait Oapo toimittiwat nyt kukin yhen tapauksen niistä kun opettaja oli
kertonut tästä kuulusaasta kuninkaasta. Isä anto heille luwatut kuwat
ja kehu wielä peälliseksi lapsiensa ahkeruutta ja oiwaltawaisuutta.

"Entä sinä, poikani," se sano, "etkö sinäkin muista mitään?" — "En minä
eneä muista mitä opettaja toimitti," sano häpiäwä Oapo.

"Warsin paha on," sano huoletettu isä, "että olet niin oiwaltamaton,
sillon kun pitäsit pystyllä korwalla kuunteleman mitä opetetaan.
Sentähen sinun nytkin pitää kärsiä häpeän ettei soaha näitä kuwia,
joita yhtä mielusesti olisin antanut sinulle kun toisillekin
lapsilleni, jos et toas olisi ollut niin oiwaltamaton. Eikö ole suuri
häpeä, että nuoremmat weljesi ja sisaresi osoawat paremmin kun sinä,
etkä siittenkään luowu huolimattomuuwestasi ja ajattelemattomuuwestasi?"

Nyt rupesi Oaps häpiämään huolimattomuuttaan, ja kärsi raskaalla
mielellä rangastuksen, jonka hän sen kautta ihtelleen oli soattanut,
ja uhkasi ihtekseen toiste olla oiwaltawampi; mutta tämä häneseen
piittynyt tapa, ei millonkaan hänestä tyyten luopunut. Siis oli hän
kaiken ikänsä niin huolimaton imeinen, ettei hänen peälle kukaan
tohtinut luottoa, sai sentähen monasti kärsiä pilkoa ja häpeätä, ja
katua ettei hän lapsena ottanut wanhempiensa oppia ja neuwoja warteen.




23. TURHA ON PELÄTÄ PIMEÄSSÄ.


Pienen Kustaan wanhemmat oliwat hywin rikkaat, ja auttowat köyhiä
warojaan myöten. 'Hyö asuwat likellä kaupuntia isossa talossa, jossa
elättiwät wanhoja uskollisia palkollistaan.'

Riitta oli yksi niistä. Se oli wanha hywänsuntanen akka; sentähenpä
lapset hänestä piti paljon, mutta se oli myös warsin herkkä-uskonen,
ja tiesi kaikellaisia satuja mörkölöistä ja kummitoksista. Näitä se
taitamattomasti ja arwelemata puhu pienen Kustaan huwiksi, joka kätki
näitä mieleensä totena ja kalliina tawaroina. Koska ei kukaan tietänyt
kielteä poikoa uskomasta semmosia joutawanpäiwäsiä ja turhia satuja,
ja hän ihte wielä oli kowin nuori niitä ymmärtämään perättömiksi,
niin se luuli moalimassa olewan semmosia olentoita, jotka pimeässä ja
warsinkin yön aikana tekewät ihmisille pahoa. Sentähen hän ei tohtinut
olla yksinään huoneessa kun rupesi hämärtämään; ilman kynttilätä ja
johattajata ei hän uskaltanut mennä pihalle.

Wiimen wanhemmat hawahtiwat poikansa näin turhaksi pelkuriksi; mutta
hyö luuliwat tämän pahan tawan katoawan kun poika tulisi wanhemmaksi ja
ajattelewammaksi, eiwätkä ensimmältä tästä paljon huolineet; kuitenkaan
eiwät eneä peästäneet Kustaata Riitan luokse. Mutta kun ei siitä ollut
apua, ja poika woan päiwä päiwältä tuli pelkeäwämmäksi, rupesiwat
hyö wiimen, waikka aiwan myöhään, to'en perästä wartuttamaan lastaan
hänen lapsellisista uskoista; mutta heijän waiwa oli turha. Isä koki
kowuuwellakin oijasta Kustaan ymmärtämättömyyttä. Toisinaan se salpasi
hänen pimeäseen huoneeseen, mutta se itki ja parku täyttä kulkkua niin
kauwan, että sitä wiimen piti peästämän pois.

Monasti sitä häwästiin, että esimerkkien kautta soaha häntä luopumaan
tästä moitittawasta tawasta. Kerran pantiin muka paljon pienempiä
ja nuorempia lapsia kun Kustaa pilkkosten pimeäseen huoneeseen.
Siellä oliwat iloset ja tyytywäiset nauraen Kustaalle; wäliste oliwat
sokkosilla ja nukkuwat wiimen wäsyttyään kukin soppeensa. Tätä näki ja
kuuli Kustaa, mutta ei tohtinut eikä tahtonut seurata heijän esimerkkiä.

Se oli kaheksannella wuo'ella kun hänen isänsä wanha ystäwä kuoli,
ja jätti peräänsä yheksän wuotiaan, Penjam nimisen pojan, jollenka
ei jeänyt muuta perintötä, kun hywä yleskaswatus. Kustaan isä otti
hänen siis luoksensa, pojallensa ratoksi, jolta hän myös oppi monta
hyweä tapoa; sillä Penjamin mielestä oli ilosa että awuijen ja hywien
tapoijen kautta ansaihtoa hywäntekiänsä suosiota ja hywyyttä.

Penjam koetteli monella lailla soaha Kustaata luopumaan turhasta
pelostaan, ja kerto hänelle kuinka monta ihmistä owat joutuneet
onnettomiksi ja suuriin wahinkoihin, sentähen, että hyö oliwat
ylöllisesti pelänneet mörköjä, kummitoksia ja muita semmosia,
järettömiltä imeisiltä walehteltuja wahingoittawia henkiä, joita ei
ollenkaan ole moalimassa. Totistoakseen tätä hoastetta tarinoi hän
seuroawan jutun.

"Minä olin nuin seihtemän wuo'en paikolla," se lausu "kun kauniina
syksy-iltana sain luwan mennä käwelemään isäni ja muutaman hänen
ystäwän kanssa, joilla myös oli poikansa keralla. Myö lapset juoksimme
aina isäimme e'ellä, ja tulimme heistä wiimen niin kauwas ettemme
eneä kuulleet heijän puhetta. Yhtäkkiä rupesi yksi pojista huutamaan
täyttä kulkkua; tämän pojan nimi oli Niko. Säikähtyneinä kysymme mikä
hänessä oli? "Ettenkö mä tuolla tuota hirweätä mörköä?" se sano,
käellään osottaen sinne päin, johon meijän piti menemän. Myö lähtömme
sinne, mutta ei nähty mitään. — "Woi! tuolla se tuloo!" parkasi Niko
toas; "nyt se tuloo peälleni!" Nyt se rupesi juoksemaan niin paljon
kun pitkisikään jakso, ikäänkun sitä olisi joku ajellut. Myö pyysimme
häntä taukoamaan eli tulemaan takasin luoksemme; mutta hän ei innossaan
joutanut meitä kuulemaan. Samassa kuulimme polskeen ja Niko huusi apua
niin paljon kun jakso. Siis juoksimme täyttä karkua häntä auttamaan;
mutta kun tulimme hänen tykö oliwat wanhemmat jo siellä, roahaten Nikoa
sywästä hauwasta, joka oli täynä sawista ja likasta wettä, ja johon
Niko kiireessään päin oli langennut. Nyt kysywät minkätähen myö olimme
eronneet yhestä seurasta, siis toimitimme kuinka Niko äkkiä meistä
erosi, eikä huolinut waikka sitä pyysimme ja huusimme taukoamaan."

Kun Niko wähän tointu hämmästyksestään, kysyttiin häneltä minkätähen
hän niin äkkiä meistä juoksi? Niko sano tiellä nähneensä kauhistawan
kummitoksen, nimittäen suuren mustan ukon, lewitetyillä koprasewilla
käsillä, pitkällä parralla ja sarwilla, ja Jumala tiesi kuinka hirweä
se wielä muutenkin oli pojan mielestä. Tätä se niin kauheasti säikähti
ja juoksi pakoon, mutta lankesi tuskassaan ja kiireessään sywään
wesihautaan. Jos ei meijän olisi tullut surko Nikoa, niin olisimme
hänelle nauraneet, sillä se oli yleensä rapakossa ja oli langetessaan
wahingoittanut polwensa, että hän meijän awulla työn tuskin peäsi
liikkeelle.

Siitte rupesimme tarkempaan kahtelemaan mikä niin suhottomasti mahto
Nikoa säikäytteä, ja hawahtimme wiimen tien meressä olewan mustan
kannon kahella kuiwanneella oksalla, jotka pelästetty poika luuli
ukon pitkiksi sarwiksi. Monta kuukautta sai nyt Niko, kostoksi turhan
pelkonsa, sairastoa polweansa. Mutta minä, sillon ja wastakin,
muistelin mitä isä wainoani minullen oli sanonut: "Jos ei eläwät tie
meille pahoa, niin emme sunkaan kuolleita tarwihte pelätä; sillä kun
imeinen kuoloo ja hauwataan, niin hänen ruumis mätänöö mullaksi,
eikä nouse hauwasta ennenkun Jumala moaliman wiimesellä hetkellä,
toas herättää hänen uuteen elämään. Kuinka siis kuolleet taitasiwat
eläwille kummitella? Ja toiseksi, olemmehan myö aina, niin päiwällä kun
pimeälläkin, kaikkiwaltiaan ja tietäwän wanhurskaan Jumalan huostassa;
ketä siis tarwihtesimme pelätä?"

Mutta waikka Penjam näin wiisailla neuwoilla koki opettoa Kustaata,
oli hän kuitenkin aina pimeässä yhtä pelkeäwä, jota seuroawa tapaus
totistaa. — Penjam oli muka yhtenä päiwänä kun ilma oli kaunis,
suurella waiwalla soanut sitä houkutetuksi kerallaan kuuwalolla
käwelemään puutarhassa. Samana päiwänä oli puutarhanhoitelia leikannut
puutarhassa olewien isoijen kuusien oksia. Nämä kuuset luuli nyt Kustaa
olewan joukko kummitoksia ja mörköjä. Se wärisi kun hoawan lehti,
tarttu Penjamin käteen ja rukoili häntä tulemaan kotiin. Penjam sano
että ne, joita hän piti kummitoksina, ainuastaan oliwat kuusia, ja
hänen pelko siis aiwan turha; mutta tätä puhetta ei Kustaa joutanut
kuuntelemaan. Se hyppäsi wapisten pois eikä moneen wiikkoon pimeällä
tohtinut liikkua pihalle suojastansa.

Luultawasti olisi hän kaiken ikänsä ollut näin joutawa pelkuri, jos ei
seuroawa tapaus olisi hänessä wahwistanut peätöksen että luopua tästä
häpeällisestä ja wahingollisesta tawasta.

Yhtenä iltana kun kaikki talonwäki oliwat kotoa pois, tuli äkistään
Kustaan isä kipeäksi. Weri nousi hänen muotoon, silmät painuwat umpeen,
kylmä tuskahiki puhkesi ruumiista ja hän olisi herwotonna koatunut
istumeltaan lattialle, jos ei Kustaan hämmästynyt äiti olisi soanut
sitä syliinsä. Korkealla eänellä huusi nyt äiti apua. Kustaa ja
Penjam, ainuat kun talossa oli kotona, tuliwat säikähtyneinä juoksien
huoneeseen. — "Jumala meitä auttakoon!" sano huoletettu äiti. "Isänne
on kauheasti kipeä, eikä yhtään Tohtoria ole soapuilla! Mitä nyt
pitäsimme tekemän?"

Heti tarjousi Penjam juoksemaan kaupuntiin Tohtoria hakemaan. — "Mutta
et tiijä missä hän asuu; juokse sinä, Kustaa, Penjamin kanssa, sinä
tiijät Tohtorin talon... Juoskoa, hywät lapseni, niin siewään kun ikään
woitten! Pelkeän isänne muuten kuolewan."

Murheinen Kustaa otti kauhistuksessaan takkinsa, tarttu Penjamin käteen
alkaen juosta kaupuntiin. Mutta tuskin peäsiwät owesta pihalle niin
Kustaa rupesi huutamaan niin paljon kun pitkisikään jakso: "Woi, woi,
niinhän teällä on pimeä kun säkissä! Ja peälliseksi tulemme menemään
kirkon moan siwute. En minä tohi tulla mukaan," samassa se toas hyppäsi
äitinsä huoneeseen. Penjam juoksi hänen perässä, itki ja pyysi sitä
hellimmällä tawalla tulemaan kanssansa. Äitikin rukoili poikoansa
sanoen: "Taijatko kylmällä sywämmellä nähä isäsi kuolewan, ilman ettet
hänellen apua hakisi? Se olisi sinulle murhe ja häpeä, jota elinaikasi
saisit kärsiä!" — Mutta turhat oliwat äijin rukoukset; Kustaa tutisi
woan eikä taitanut sortoa pelkoansa.

"Niin minä menen yksinäni Tohtoria hakemaan," sano hywä Penjam. "Paras
onkin että Kustaa jeä kotiin äitinsä ratoksi. Minä en tiijä kussa
teijän Tohtorinne asuu; mutta sen luokse hywin osoan, joka hoiteli isä
wainoatani." — "Kuhtu tänne jonka woan ensin tapoat," sano Kustaan äiti;
"ja ole niin siewä kun suinkin taijat."

Penjam lenti kun lintu, ja wähän ajan perästä tuli hän rattailla
Tohtorin kanssa takasin, joka sano tautia aiwan woaralliseksi, iski
heti suonta ja hoiteli sairasta taitawasti, antaen sille kaikellaisia
hänen tautiin soweliaita rohtoja. Wasta oamupuoleen rupesi sairas
wirkoamaan, ja tuli wähitellen paremmaksi, että Tohtori jo moniaan
päiwän perästä sano hengen woaran olewan ohite. Mutta jos ei apua olisi
soatu näin wäleen, niin Jumala tiesi mitenkä olisi käynyt.

Jokainen kiitteli ja kehu nyt Penjamia, että hän näin wäleen nouti
Tohtorin kaupunnista. Hauwan partaalta pelastettu wanha mies halasi
poikoa, sanoen: "Sinua, hywä Penjam, tuloo minun jälkeen Jumalata
kiitteä että wielä elän! Jumala sinua siunatkoon!" Kustaan äiti oli
yhtä ilonen ja kiitollinen, suuteli Penjamia äijillisellä helleywellä,
ja sano: "Ilman sinuta olisi rakas puolisoni ja Kustaan hellä isä
kuollut. Hywyytesi tähen sinä aina pysyt mielessäni, ja siunaten
muistan hetken, jona ensimmäisen kerran tulit luoksemme!" Kaikki
palkolliset ja aluswäki kiitteliwät häntä myös itkussa silmin, että
heijän hywä isäntänsä, jota hyö suhattomasti rakastiwat, oli hänen
kautta tullut pelastetuksi kuoleman kowista kourista.

Yhteiset ylistykset ja kiitokset ilahuttiwat tosin Penjamia, mutta
ilahuttawampi oli hänestä, että hän taito näytteä kiitollisuutensa
hywäntekiälleen. Hän olikin Penjammille ihankun oma isä ja rakasti sitä
kun omoa lastaan, anto hänen oppia mitä hän halusi, ja suojeli sitä
puutteista.

Pelkeäwä Kustaa tuli tästä onnettomasta tapauksesta niin liikutetuksi
että hän wähitellen rupesi luopumaan turhasta pelkeämisestä; sillä se
hawahti nyt että tämä moitittawa tapa useen matkaan soattaa suuria
wahinkoita ja häpeitä; ja että sen kautta useen tuloo estetyksi koska
aikoo tehä hyweä ja olla lähimmäiselleen auttawainen.




24. LAPSET JA ELÄWÄISET.


Kun selkeänä ja lämpösenä kesäpäiwänä menin käwelemään nä'in pieniä
lapsia, jotka wiattomasti iloiliwat nurmisella pientareella. Näistä
oli pieni Wappu warsin minun mieleiseni, ei kauneutensa tähen, sillä
moni kaunis lapsi on tawoistaan ruma, mutta sentähen että Wappu
näytti olewansa helläluontosempi ja hywäsywämmisempi, kun hänen
leikkikumppalit. Juostuansa ihtensä wäsyksiin ja palawaan hän istu
wiheriäiselle mättäälle. Samassa oiwalsi tyttö ihanan perhosen, jota
ahnas warpunen sissi nielastakseen. Wappu rupesi nyt matalalla ja
wiattomalla eänellä laulamaan perhoselle seuroawan warotuksen, jota
minä pysähnnyn kuuntelemaan.

    Perho pieni lennä luoks,
    Lennä parmohini!
    Kahto warpu konna luo
    Tuolla sua wäijyy.

    Etkö kuule kuinka jo
    Noukkoaan hiwoopi,
    Herjä hurtta nielläkseen
    Sua sukkelasti?

    Wielä warsin wakainen
    Moaliman menoissa,
    Tiijät tuskin ollenkaan
    Kunne siipes kiitää.

    Eipä perho eläwä
    Kauniimpi kun sinä,
    Kun nopeesti nuolena
    Kultasiiwill' kiijät.

    Tule tänne, perhonen!
    Tule turwihini;
    Minä sua suojelen
    Paremmin kun kukka.

    Piä woan nyt warolta,
    Kauniist sua käsken.
    Kun on woara kaukana
    Lennä minne mielit.

Ilolla kuunteli perhonen wiattoman tvtön kaunista laulua, laukuile
hetken ystäwällisesti hänen ympärillä ja istu wiimen hänen käellen,
ikäänkun kiittäen häntä tästä hywästä neuwosta. Lapsellisella ilolla
kahteli Wappu pientä ihanata perhosta ja sen monella karwalla soreasti
kuwattuja loistawia siipiä, ja oli mielihywissä ettei ahnas warpunen
soanut nielasta tätä soreata kesän lasta. Kun warpunen wähan ajan
perästä lenti pois, peästi Wappu lupauksensa jälkeen perhosen wavaasti
laukuilemaan kunne mieli.

Jos minä ihastun Wapun helläsywämmisyywestä, niin toas huoleennun sitä
enemmän Maunun kowasywämmisyywestä yhtä myös wiatonta eläwätä kohtaan.
Yksi pieni kaunis ja kiiltäwä kowakuoriainen, joka tekemätä kellenkään
pahoa ja tietämätön woarasta, hiljasuuwessa hankki elatustaan
pähkinäpuun lehellä. Kewytmielinen Maunu ei kuitenkaan taitanut
antoa sen olla rauhassa, woan otti sitä kowasti hyppisiinsa, solmisi
hienon silkkilangan säikeen sen jalkaan, ja kun se rupesi mantimaan
pois, nykäsi hän sitä niin kiiwaasti takasin, jotta sen pieni jalka
lohkesi. Tästä julmuuwesta wiaton kowakuoriainen kitu hirmusesti,
ikäänkun walittaen Maunun luonnotonta kowuutta. Samassa tuli pieni
Wappu, ja oiwalsi kituwan kowakuoriaisen. Hän surkotteli sitä ja lausu
yksitotisesti Maunulle: "Mutta jos ihte, Maunu, olisit kowakuoriaisen
asemissa, [Asemissa, yksi kun siassa.] mitä wirkkasit jos sinulta
rewästäsi toinen jalka? Ihte arwannet minkä kauhean tuskan se polonen
sinun wallattomuutesi tähen kärsii! Jumala loi kowakuoriaisen
tunnelmilla niinkun meijätkin, eikä siis salli että niitä kiwutetaan ja
niille tehään pahoa ilman syytä."

Tämä Wapun kaunis muistutus liikutti Maunua, että hän katu
kowuuttaan kowakuoriaista kohtaan, ja lupasi tästä päiwästä luopua
kewytmielisyywestään ja tunnelmattomuuwestaan.




25. TOTINEN LAPSI.


Kerran wanhempiensa poisollessa sattu pieni Mikko tapaturmasesti
särkemään yhen warsin sorean juomalasin. Rahoja sillä ei ollut joilla
olisi taitanut ostoa toisen, ja kuka tiesi jos rahallakaan olisi soanut
semmosen. Huoleisena se kahteli lattialla olewia lasinkappaleita, eikä
tietänyt mitenkä hän tässä asiassa ihteänsä auttasi.

"Että salata wahinkotani ei käy loatuun," ajatteli Mikko ihtekseen;
"sillä wanhempani soattasiwat peätteä wahinkotani wiattoman syyksi;
paras on siis että tunnustan rikokseni kohta kun wanhempani tulewat
kotiin. Jos minua siitä kuritetaankin, niin olen kyllä ansaihtenut
rangastuksen; mutta ehkä myös soan anteeksi, kun heille wakuutan, jotta
wahinko tuli tapaturmasesti, eikä huolimattomuuteni tähen."

Iltasella tuliwat wanhemmat kotiin. Heti meni Mikko alennetuilla
silmillä äitinsä luokse, sanoen alaisella eänellä: "Äiti kulta, elä
minuun suutu, jos tunnustan wahingon, joka minulle tuli tapaturmiossa!"

"Ei ikään, Mikkoni!" lausu äiti; "kun et tahallasi tie pahoa, niin
annan mielullisesti sinullen anteeksi. Mutta mikä wahinko sinullen on
tullut?"

Mikko. Minulla oli jano, ja otin siis juuwakseni korean hiotun lasin;
mutta samassa lankesin kynnykseen ja lasi meni kappaleiksi.

Äiti. Oli kyllä paha että särit sen lasin, joka oli niin isäsi
mieleinen! Sinun olisi pitänyt ottoa toisen lasin, eikä juur
kauniimman; mitä siihen nyt soahaan? ole toiste taitawampi?

Ilolla lupasi nyt Mikko olla warottawampi, suuteli kyllä kymmenenkin
kertoa äitinsä käsiä, ihtekseen ajatellen: "Kyllä se oli paljon
parempi, että heti tunnustin rikokseni; muuten en sunkaan olisi näin
ilonen ja tyytywäinen."

Hänen hywä äitinsä muistutteli häntä wielä kuinka kaunis ja kiitettäwä
on, että lapset puhuwat totuutta, sillon kun sattuivat rikkomaankin;
sillä kun hyö tunnustawat rikoksensa, taitaa heille mielusemmin
antoa anteeksi, ja neuwoa heitä luopumaan wirheistään. Kun äiti
lopetti warotuksensa, tarinoi hän wielä seuroawan jutun, josta Mikko
selkeämmästi tuli ymmärtämään kuinka hywä on ilmottoa rikoksensa, ja
siihen siaan kuinka niijen saloamalla imeinen poatuu pahuuteen, soattaa
ihtensä, ja wielä peälliseksi, muitakin onnettomuuteen.

Oatamin wanhemmat — puhu äiti — oliwat kerran kyläilemässä. Ainuastaan
wanhan uskollisen palwelian, nimeltä Matti, jättiwät Oatamia
hoitelemaan, ja antowat myös awaimensa hänen haltuun. Kerran kun hän
siiwosi isäntänsä suojoa, juohtu sen mieleen joku tärkeä asia, jonka
hän puutarhassa piti toimittaman, ja juoksi siis kiireesti sinne,
mutta unouti awaimen oween. Oatam tuli samassa huoneeseen Matille
toimittamaan jotain asiata; mutta Matti ei ollutkaan siellä.

Oatamin isä rakasti kukkia; sentähen sillä myös oli kaikellaisia
kukkia kaswamassa yhellä lauwalla, joka oli nauloilla lyöty ikkunan
ylä pielilauwan kohallen. Oatamin teki mieli että kerran likempätä
kahtella näitä kukkia, ja kipusi sitä warten ikkunan peälle, koettaen
piteä ihteään kiini lauwasta, jonka peälle ne kaswowat. Mutta hän
tarttu niin nawakkaasti lautaan, että naulat peäsiwät irti, ja kukat ja
lauta putosiwat Oatamiin peälite permannolle. Kukat taittuwat ja soreat
posliini-astiat, joissa kaswowat meniwät tohjoksi.

Nyt seiso Oatam hämmästyneenä, miettien mitä pitäsi tekemän. Monasti
juoksi se pihalle huutaen Mattia, ja toas huoneeseen kahtomaan
wahinkotaan. Mutta Mattia ei kuulunutkaan; Oatam oli siis yksinään
hämmästyksineen ja huolineen.

Wiimen hoksasi hän olleensa yksinään huoneessa kun wahinko tapahtu, ja
arweli rikoksensa saloamalla paraiten taitawansa wältteä isänsä toria.
Heti peätti hän piteä koko asian salasena, pujahti siis pihalle, pani
owen lukkoon, eikä ollut niinä miehinäänkään, kun hän olisi tehnyt
pahoa.

Mutta tuskin ennätti hän lukuhuoneeseensa kun Matti tuli näkywiin
ja samassa wanhempienkin waunut pyörähtiwät pihaan, isä meni heti
suojaansa — "Woi, woi! mitähän nyt isäni wirkkaa?" ajatteli hämmästynyt
Oatam, "kun hän näköö ihanat kukkansa taitetuina ja kauniit astiansa
säretyinä? Ei sunkaan minulle olisi ilosa jos hän tietäsi sitä minun
työkseni! Mutta suureksi onnekseni ei Matti, eikä isäni nähneet mitenkä
lauta putosi lattiaan. Kyllä minä nyt piän warolta etten tunnusta, jos
minulta kysyttäisiinkin!"

Näin häpiällinen oli ilkipilasen Oatamin peätös, waikka se kuuli isänsä
kiiwaasti toruwan wiatonta Mattia turmeltuista kukkasistaan. Matti
wakuutti kyllä suuttuneellen isännälleen olewansa wiaton, arwellen ehkä
tuuliaispeän eli hiiren tahi tärinän, siitä kun raitilla ajettiin,
puottaneen ikkunan peällä olewat kukka-astiat. Että tämä wahinko olisi
Oatamin syy, ei hän ollenkaan ajatellutkaan. Tämä puhe oli isännän
mielestä niin perätöntä että hän suuttu Mattiin, ja kiiwauksissaan
ajo hänen talosta, sillä hän ei suwannut walehtelioita ja wilkkuria
palwelluksessaan.

Pelolla ja omantunnon waiwalla meni Oatam hiljankin terwehtimään
kotiintulleita wanhempiaan, mutta kuuli heiltä kauhistuksekseen,
että uskollinen Matti jo oli ajettu talosta pois rikoksen tähen
johonka hän oli ihan wiaton. Mureella ja itkussa silmin se äskön oli
lähtenyt talosta. Oatam arweli jo tunnustoa rikoksensa isälleen;
sillä hänen sywän oli puheta kun hän oatteli [Oatteli, yhtä kun
ajatteli.] wiattomasti soattaneensa hywän Matin onnettomuuteen, waikka
hän niin kauwan uskollisesti oli palwellut hänen wanhempia, ja oli
rakastettu kaikilta tuttawiltaan. Mutta Oatam pelkäsi suuttuneen
isänsä rangastusta, ja kärsi siis ennen ihtensä olewan häpeällisen
walehtelian, kun totuuwen tunnustamisella ehkä soaha hywin ansaihtetun
rangastuksen.

Kun ruwettiin iltaselle niin ei käynytkään huoliwan Oatamin syöminen.
Hän paniin siis heti wuoteellen; mutta hänen pahanteko ja rehellisen
Matin onnettomuus että tulla erotetuksi palwelluksestaan, jossa hän
kunnialla ja uskollisuuwella oli toimittanut tehtäwänsä, laukuiliwat
yhtenään sen e'essä ja karkottiwat koko yön aikana unen hänen silmistä.
"Mihinkä nyt Matti polonen joutunoo," walitti poika "kun se näin keski
wuo'essa ajettiin palwelluksestaan? Ja kuka näin la'ittomalla ajalla
ottaa luokseen hyljätyn palwelian? Wielä peälliseksi on hän köyhä
ja ilman mitään elatusta. Mutta se minua warsin huolettaa, että hän
wiattomasti ja minun tähen kärsii niin kowan rangastuksen. Eikös minun
pitäsi tunnustaman rikokseni; ehkä Matti sitte saisi tulla meille? Kuka
tiesi jos hänellä nyt on ruokoa ja suojoakaan jossa, hän olisi, ja
ehkä jokainen sitä hyljeä ja ylenkahtoo. Woi kuitenkin onnetonta Matti
polosta!"

Tämmöset ajatukset roateliwat kaiken hötä Oatamin lewotonta omatuntoa;
mutta oamusella oli hän kuitenkin yhtä pysywä moitittawassa
peätöksessä, ettei tunnustoa rikostaan. Sillälailla kulu kaheksan
wuorokautta, joilla hänellä ei ollut ruuwan halua eikä soanut unta.
Pahanteon katkera muisto waiwasi sitä yhä; sen entinen ilonen mieli
katosi, hänen muoto käwi kalpeaksi ja kumman näköseksi, eikä kukaan
ymmärtänyt mikä ala-kulosessa Oatamissa oli.

Wiimen peätti huoletettu isä kysyä neuwoja Tohtorilta, joka asu
wastapeätä toisella puolen raittia, ja tawallisesti joka päiwä käwi
talossa, mutta nyt ollut moalla nämä kaheksan wuorokautta. Heti sen
kotiintultua kuhtu huolellinen isä häntä luokseen päiwälliseksi
soahakseen apua Oatamin tautiin. Ollessa päiwällisellä kaipasi Tohtori
wanhoa Mattia, joka tawallisesti toimitti pöywässä ruok'ajan ajalla
tapahtuwat askareet, ja kysäsi sentähen missä se nyt oli. Isä puhu nyt
ajaneensa Matin palweluksestaan, sentähen että hän oli särkenyt hänen
kukat ja kukka-astiat, ja kuitenkin häpeällisillä waleilla tahto salata
rikostansa.

Tohtori. Tiijätkö warmasti että Matti, eikä joku muu matkaan soatto
tämän wahingon?

Isä. Sen minä tiijän; sillä kukas muu olisi taitanut tehä semmosen
wahingon? Hänellä oli minun huoneeni awain, talossa ei ollut kissoa
eikä koiroa, lauta oli kowasti naulattu ikkunan [Ikkuna, yksi kun
akkuna.] pieleen, ja ikkunan ha'at oliwat myös kowasti kiini. Sano siis
ihte mitenkä muut taitasiwat olla tämän rikoksen alaset?

Tohtori. Tosin nämä ilmotukset to'istawat Matti polosen rikosta; mutta
uskon kuitenkin hänen olewan wiattoman, ja että joku, jota et taija
arwellakkaan on tehnyt tämän wahingon.

Isä. Nyt en sinua ymmärrä! Mutta ehkä sinä tiijät paraan selingon?

Tohtori. Elä ole hätäinen! kohta waron soatawamme asian ilmeen.

Tämän puheen aikana oli Oatam hirmusessa tuskassa, sillä Tohtori kahto
kaiken aikoa tarkasti hänen silmiin. Kauwan ei se kärsinyt tätä tuskoa,
woan sano olewansa kipeä, ja pyysi siis peästäkseen pöywästä. Wanhemmat
luuliwat tämän olewan uuwen to'istuksen hänen sairauwesta, ja käskiwät
poikansa rupeamaan kylelleen, siksi kun Tohtori jälkeen puolenpäiwan
joutasi tulemaan sen luokse.

Jälkeen puolenpäiwän kun Tohtori Oatamin wanhempien keralla oli isän
suojassa, kerto tämä kuinka hän, sinä päiwänä kun wanhemmat tuliwat
moalta kotiin, oli nähnyt pienen Oatamin kipuawan ikkunaan isänsä
suojassa, ja käyttänyt ihteään niin taitamattomasti että lauta, jonka
peällä kukka-astiat oliwat, hänen peällite putosi moahan. Mutta koska
Tohtori samana iltana lähti kaupunnista, niin ei hänellä ollut lomoa
[Loma, yksi kun tila] ilmottoa tätä tapausta.

Wanhemmat tuliwat warsin paholle mielin kun saiwat kuulla, että heijän
rakas poika näin kauwan kowasywämmisesti oli salannut rikoksensa.
Huolen asia oli heille myös että heijän uskollinen palwelia niin
wiattomasti oli ajettu palwelluksestaan, eiwätkä murheessaan heti
hoksanneet kuinka tämä asia eneä olisi autettawa. Mutta aiwan hywin
nyt ymmärsiwät Oatamin sairaloisuuwen ja onnettomuuwen. Tohtori lupasi
taitawasti soattoa sitä tunnustamaan ja katumaan rikostaan.

Sill'aikana oli Oatam huoneessaan kauheassa tuskassa, puhuen ihtekseen:
"Epäilemätä tietää Tohtori wahinkoni, koska se ruok'aikana minua
kahteli niin tarkasti. Ehkä hän jo on sanonut isälleni että minä
olen särkenyt hänen kauniit kukka-astiansa ja turmellut hänen ihanat
kukkasensa, ja kohta taijan soaha ansaitun rangastuksen? Woi, woi
minua onnetonta! — Mikä neuwoksi? — Mitenkä minä ihteäni nyt pelastan
rangastuksesta? — Ei kukaan ole niin onneton kun minä!" — Se käweli
tuskassaan yles ja ales suojan lattiata, huokasi, itki ja woiwotti, ja
pelkäsi joka hetkellä isänsä tulewan. Jo kuulu askeleita porstuassa,
lukko narisi, owi aukeni ja Tohtori astu suojaan wakaalla kahtannolla.

"Mikä sinussa on, Oatam?" se sano. "Olet niin kalpea! Wapiset ja
silmäsi owat punaset, ikäankun olisit itkenyt! Oletko hywin kipeä?"

Pelosta ja hämmästyksestä ei Oatam taitanut puhua sanoakaan. Tohtori
kuhtu sitä luokseen, otti sen käen ja lausu: "Oatam, aina olen luullut
sinua hywäksi pojaksi ja siis pitänyt sinusta paljon; mutta nyt olet
poatunut häpeälliseksi walehteliaksi."

Oatam. Herra Tohtori! Tosin olen tehnyt suuren rikoksen ja ansaihten
myös kowan rangastuksen, mutta ehkä olen kyllä rangastettu tällä
kauhealla tuskalla ja lewottomuuwella, jossa näinä päiwinä olen ollut?
Ei öillä, eikä päiwillä minulla ole ollut lepoa, ja rikokseni on
yhtenään kalwanut omatuntoani.

Tohtori. Ja kuitenkin olet niin kauwan wanhemmiltasi salannut
rikoksesi, ja kylmällä sywämmellä nähnyt rehellisen Matinwiattomasti
ajettawan palwelluksesta, ja tieteä että hän sinun tähtesi
ylenkahtotaan, on köyhä ja wiheliäinen.

Oatam. Tosin olen tehnyt pahasti, aiwan pahasti! Kyllä heti olisinkin
tunnustanut wahinkoni, mutta pelkäsin ihteäni rangastawan, ja kun
siitte hoksasin olleeni yksinäni suojassa kun wahinko tapahtu, niin
luulin ihteni paraiten peäsewän rangastuksen, jos en olisi tietäwäni
koko asiasta.

Tohtori. Sillon sinä ajattelit aiwan weärin ja järjettömästi! Etkö
tiijä että sinulla on hywä isä, joka mielellään antaa anteeksi
rikokset, jotka sywämmestäsi ka'ut ja hänelle tunnustat? Kyllä hän
olisi antanut anteeksi tämänkin rikoksen jos kauniisti häntä olisit
pyytänyt ja luwannut toiste olla taitawampi. Elä koskaan luule että
pahanteko kauwan pysyy salassa. Useen sattuu imeisiä näkemään ja
kuulemaan, sillon kun ei ollenkaan luultasi heitä soapuilla. Samaten
nyt tämänkin asian kanssa; minä nä'in ikkunasta aiwan selwästi, ja kuka
tiesi muutkin ka'ulla, kuinka isäsi huoneessa elekselit. Mutta jos ei
sitä ihmisetkään olisi nähneet, niin tiijäthän että taiwaassa on yksi
Jumala, yksi kaikkia näkewä ja tietäwä Jumala, joka myös oli lässä,
ja estää eli rankasoo kaikki pahanteot? Aina on rikoksen alasilla
roatelewa omatunto; ei sekään olisi jättänyt sinua rankasemata.

Oatam. Tosin on niin, mutta se ei juohtunut mieleeni. Siitten olen
kyllä satakin kertoa yrittänyt tunnustoa wahinkotani; mutta — woi hywät
wanhempani! mitähän nyt minusta ajattelette? Eneä en ole mahollinen
heijän rakkauteen! Jos woan nyt saisin anteeksi, niin en millonkaan
eneä — — —.

Se ei taitanut puhua enempätä, sillä kyyneleet nousiwat sen silmiin ja
tukeuttiwat häneltä puheen.

Tohtori. Oikeen, Oatam! katumuksesi kostaa sinun rikoksesi, ja taijan
wakuuttoa sinua, että isäsi ja äitisi owat walmiit antamaan anteeksi ja
unouttamaan tämän rikoksesi. — Tule nyt kanssani! Minä tahon paraalla
tawalla suositella wälillänne tämän asian.

Oatam. Minä häpiän tulla niin hywien wanhempien näkyille.

Wapisten ja häpien seurasi Oatam Tohtoria isänsä suojaan. Kun hän näki
huoletetut wanhempansa puhkesi hän toas itkemään, kahto moahan, eikä
tietänyt kuten pitäsi tunnustaman rikoksensa ja pyyteä sitä anteeksi.
Mutta isä wapautti hänen tästä raskaasta työstä, sanoen leppeällä ja
liikuttawalla eänellä: "Woi, woi, Oatamini! en ikään olisi luullut
sinun niin poatuneeksi pahuuteen! Taijat jo ihtekkin ymmärteä kuinka
ilkeästi olet käyttänyt ihteäsi wanhempiasi ja rehellistä Mattia
kohtaan? Että ensin tehä pahoa, ja peälliseksi niin kauwan salata
rikostaan, eikä huolia waikka wiaton rehellinen imeinen kärsii
onnettomuutta, — — — eikös se ilmota niin pahoa ja kowoa sywäntä, että
wanhempasi, joilla on niin pahankurinen poika, täytywät murehtiman ja
häpiämän?"

Oatam. Isä kultani! Sywämmeni pohjasta olen murheissani ja ka'un tätä
rikostani wanhempiani kohtaan ja kowasywämmisyyttäni hyweä Mattia
wastaan. Tosin isällä nyt on suuri syy minua wihata ja rangasta;
mutta jos kuitenkin nyt saisin anteeksi, niin en eneä millonkaan
wanhempilleni antasi syytä murehtia minun täheni.

Isä. Tiijät aina olemamme walmiit sinullen antamaan anteeksi, koska
hawahtemme katumasi rikoksiasi ja lupoat toiste olla taitawampi
ja järjellisempi. Siis ei sinun olisi pitänyt pelkeämän että heti
tunnustoa rikoksiasi ja anoa minulta anteeksi. Sillä neuwon et olisi
syytäsi suurentanut muilla isommilla rikoksilla. Mutta mitenkä nyt
toiwot suosittelewasi Mattia, joka sinun kautta wiattomasti on joutunut
wiheliäisyyteen?

Oatam. Növrimmästi rukoilen iseäni, jotta se toas saisi tulla meille,
ja siitte wanhempani ja kaiken talonwäen lässä-ollessa rukoilla
sitä anteeksi, koska hän minun kautta on wiattomasti häwästy, ja
palkinnoksi yhen wiikon puutteesta, eli jolla ajalla hän on täytynyt
hukata hi'ellään ja waiwalla koottuja warojaan, antoa sille kaikki
seästöarkkuun seästämät rahani.

Nyt kahteli Oatamin wanhemmat poikansa peälle tyytywäisemmillä
silmillä, ja poika wakuutettu että hyö nyt oliwat antaneet anteeksi
hänen rikoksensa, hyppäsi isänsä syliin, suuteli monasti lepytetyn
isänsä käsiä, totisella lupauksella ettei eneä, rikoksiensa saloamalla,
antoa wanhemmilleen syytä huoleen ja tyytymättömyyteen.

Tehäkseen Oatamin sowinnon täywelliseksi, ja hänen ilonsa suuremmaksi,
lähetti isä wielä sinä iltana hakemaan Mattia, ja tarjosi sille toas
entisen palwelluksen, jonka hän, kuultuaan mitenkä asian perustus
oli, ilolla otti wastaan, ja toimitti wielä samana iltana tawalliset
askarensa.

Oatam piti myös rehellisesti lupauksensa että suositella Mattia, joka
kohta unoutti wihelijäisyywen, jonka hän Oatamin tähen oli kärsinyt, ja
rakasti sitä ja isäntäwäkeänsä toas entisellä rakkauwella ja oli heille
uskollinen.

Siitä päiwästä Oatam hywiinty niin, etteiwät wanhemmat eikä Tohtori
senkoummin tarwinneet sitä nuhella salatuista rikoksista. Mutta jos
hän wielä jonkun kerran sattu erhetyksessä ja epähuomiossa rikkomaan,
niin rikoksensa ja wirheinsä tunnustaminen oli hänelle lohutus ja
tyytywäisyys, jonka hän muuten olisi kaiwannut; sentähen se ei
millonkaan tarwinnut pelätä etteiwät wanhemmat antasi hänellen anteeksi.




26. AINA PITÄÄ KARTTAMAN PAHOJA JA ROSWO IHMISIÄ.


    Yksinään on hywemp' olla,
    Kun olla pahojen kanssa;
    Nepä wäleen wiettelööpi,
    Pian soattaa pahuutehen.

Santeri ja Liena oli kaksi hywässä kurissa kaswatettua sisarusta.
Harwon tarwihtiwat wanhemmat niiltä kielteä mitä hyö pyysiwät, sillä
mitä anowat oli heille tawallisesti hyöwyllinen eli niin wiatonta, että
sitä mielellään niille suottiin. Jos jonkun kerran sattu ettei käynyt
heijän mieltä myöten, eiwät kuitenkaan suuttuneet, eiwätkä olleet
paholla mielin, pait arweliwat ihtekseen: "Hywät wanhempamme, jotka
meitä niin suhattomasti rakastawat, ymmärtäwät paremmin kun myö ihte
mikä meillen on hyöwyllinen ja tarpeellinen; muuten kyllä nouwattasiwat
meijän mieltä."

Kauniina kesä päiwänä oli wanhemmat kuhtutut muuwan ystäwänsä tykö
moalle. Mielusesti olisiwat ottaneet hywät lapsensa mukaan, mutta
kun ei waunuissa ollut tiloa, piti heijän nyt jeämän kotiin seuraksi
wanhalle tätillensä, joka rakasti näitä hywiä lapsia kaikesta
sywämmestään.

Ennenkun wanhemmat läksiwät kotoa kysy Liena äijiltään matalalla ja
lauhkealla eänellä: "Soammeko tänään kuhtua serkkujamme, Pekkoa ja
Timoa huwiksemme?"

"Siihen en anna lupoa," sano äiti; "leikihtelköä kahen kesken niinkun
paraiten taijatte. Huomenna minä toas tulen kotiin teille huwiksi."

"Etkö muista, Liena," sano Santeri, "että isältä olemme soaneet luwan
sill'aikoa iloilla puutarhassa?"

Liena. Niin wainen; sill'aikana tehään pienen puutarhamme walmiiksi, ja
kun isä ja äiti huomenna tulewat kotiin — — —

Santeri. Niin pyywämme heitä kahtomaan puutarhoamme; woi, kuinkas isä
ihastunoo työstämme!

Isä. Mielusesti tulen kahtomaan työtänne, jos myös soan kuulla että
poisollessani oletten olleet siweät ja käyttäneet ihteänne hywästi.

Nyt lähtiwät wanhemmat pois, ja Santerille ja Lienallen oli aika heijän
työtä tehessä niin hupanen, etteiwät ollenkaan muistaneet Pekkoa ja
Timoa.

Kun wanhemmat seuroawana päiwänä tuliwat kotiin, juoksiwat lapset
ilosesti heitä terwehtimään, sanowat woineensa hywin, ja kuhtuwat
iseään ja äitiään tahtomaan Heljän pientä puutarhoa, joka nyt oli
walmis. Tässä asiassa hyö myös nouwattiwat lapsiensa mieltä, kehuwat
heijän ahkeruutta ja pienen laitoksensa järjestystä ja kauneutta.

"Minkätähen," sano äiti Lienalle, "sinä öylön tahot Pekkoa ja Timoa
huwiksenne?"

Liena. Sentähen kun jeätiin yksinämme ja entinen rattomme Akseli on
poikessa. [Poikessa, yksi kun pois.]

Äiti. Akseli on hywänsuntanen ja siweä poika, jonka mielusesti sallin
olewan kanssanne. Mutta tunnetko sinä Tiinoa ja hänen weljeänsä?

Liena. Nä'in minä ne menneellä wiikolla, kun äiti oli heijän wanhempien
luona kyläilemässä.

Äiti. Kyllä minäkin tiijän että olet niitä nähnyt; mutta minä kysyn jos
tunnet niijen tapoja, ja jos ne owat niin siweät kun Akseli.

Liena. Sitä en epäile. Tiina kuhtu meitä useen käymään heillä, elikkä
äijiltä pyyteä lupoa, että saisimme lähetteä heitä hakemaan meille.

Santeri. Ja Pekka oli yhtä hywä minua kohtaan. Se näytteli minulle
kaikki leikkikalunsa.

Liena. Kumpa olisimme soanut olla enemmän aikoa heijän seurassa!

"Soisittenko siis kerran soawanne niitä wieraiksenne?" kysäsi äiti.
Lapset eiwät wirkkaneet sanoakaan, sillä eiwät tietäneet jos se oli
äijin mieleen että olisiwat Pekan ja Tiinan seurassa. "Jos se on teijän
iloksi," sano äiti toas, "niin minä huomenna jälkeen puolenpäiwän,
koska olen yksinäni kotona, lähetän hakemaan heitä ratoksenne?"

Santeri ja Liena. Kyllä se olisi lysti! Woi, kuinkas ilosen päiwän
huomenna soahaan! Kost'Jumala, äiti kulta, sen hywän lupauksen e'estä!

Äiti. Soapa nähä jos se on niin lysti kun toiwotte.

Santeri ja Liena. Ompa kyllä! Siitä ei ole pelkoa; kyllä meille tuloo
ilonen!

Seuroawana oamuna kuhtutti äiti Pekan ja Tiinan luoksensa lapsiensa
huwiksi. Hyö lupasiwat tulla. Mutta jo oli kello yli kolme, eikä wielä
näkynyt wieraita, joita lapset riemuten outtiwat. Toisinaan hyppäsi
Santeri, toisinaan Liena ikkunaan, kysyen: "Eiwätkö jo tule? — Eiwätkö
jo näy raitilla? — Woi kuinka wiipywät! — Nyt tuloo jo niin myöhä! —
Ehk'eiwät tulekkaan?" — Wiimen sano äiti: "Nyt tulewat!"

Santeri ja Liena juoksiwat ilosesti niijen wastaan, terwehtiwät heitä
ystäwällisesti ja weiwät heti wieraansa puutarhaan, johon hywä äiti
oli wiettänyt pöywän, ja panettanut sinne kaikellaisia makeita. Liena
talutti Tiinoa käestä, ja Santeri Pekkoa. Wähän aikoa istuwat lapset
hiljakseen, kauniisti puhuen keskenään, mutta nyt sanowat wieraat:
"Käwelläänpä ensin tässä kauniissa puutarhassa; kyllä wielä ennätämme
syywä makeita." Siis lähtiwät käwelemään.

"Woi kuinka teällä on koreita kukkia!" sano Tiina, joka käwi Lienan
keralla.

"Elä juokse tuollalailla kukkalawoijen peälle, talloat soreat kukat,"
sano samassa Liena; mutta kukat oliwat jo tallatut ennenkun hän ehti
kielteä.

Tiina. Woi kuinka ne lemuawat hywälle!

Liena. Tiina kulta, elä koske niihin! Isä ei salli että kosketaan eli
taitetaan hänen kauniimmia kukkasia.

Mutta Tiina oli jo rewässyt niitä kourallisen, ja sano nyt
tyytymattömästi: "Mikä sitte! Jospa näitä taitto!"

Liena rupesi nyt tasottelemaan kukkalatvoa ja kohottelemaan poletuita
kukkia, mutta Tiina keskeytti häntä, sanoen: "Se on puutarhanhoitelian
työ; hänellä ei ole muuta tekemistä."

Liena. Mutta sillä ei isä ole tyytywäinen.

Tiina. Kas kuinka sinä olet olewanasi siweä ja taitawa! Eihän teällä
osoa liikkuakkaan niinkun sinä tahtosit. Tule meille niin soat nähä
kuinka myö elämme ja olemme wapaat. Tosin ei ole meijänkään isän
mieliin että tallataan hänen kukkalawoja, mutta mitäpä siitä huolimme?
Ja tokko se tietänöönkään kuka sitä teköö?

Liena. Mutta eikö hän soattasi luulta teijän pahantekoja wiattoman
syyksi?

Tiina. Sen parempi meille! Useen olemme kuulleet ja nauraneet kun
isä on torunut puutarhanhoiteliata, ettei se paremmin wartioi hänen
kukkalatvoja.

Liena. Sitä miesi polosta! Ja sille taijatte työ nauroa? Mutta jos
isänne saisi tieteä teijän tallanneen hänen kukkansa ja teijän siis
ansaihteneen torat, mitenkä siitte käwisi?

Tiina. Sitä emme tarwihte pelätä; sillä puutarhanhoitelia tietää aiwan
hywin, että myö tunnemme hänen warkauksensa, ja kuinka hän joka päiwä
isän tietämätä myö omenoita, marjoja ja kaikellaista muuta, eikä tie
wanhemmilleni rahoista tiliä.

Liena. Ja semmosta konnuutta etten ilmota wanhemmillenne?

Tiina. Siitä kyllä ihtemme warotetaan; silla nyt soamme puutarhassa
tehä mitä mielimme, ja kun marjat ja omenat kypsywät, soamme niitä
syywä eholta, ilman sen hiiskumata isälle.

Liena hämmästy kuultua ilkipilasen Tiinan näin hoastawan, ja kahto
huolellisesti ympärilleen, jos joku ehkä olisi kuullut hänen
taitamatonta puhetta. Lienan piti juur ruweta nuhtelemaan Tiinoa tämän
koiruuwen tähen, kun Pekka samassa tuli kiljuen ja juosten.

Heti kysy Liena: "Missä Santeri on? Mihinkä se jäi?"

Pekka. Ei hänestä ole mihinkään! Tuonne nurkkaan oli hän tehnyt
puutarhan näkösen laitoksen, ja siihen istuttanut kaikellaisia kukan
taimia ja puun wesoja. Minä en taitanut muuta kun nauroa semmoselle
kelwottomalle työlle, ja repäsin siis moasta koko joukon hänen
istuttamia taimia ja muutaman wesankin. Tästä rupesi hän itkemään ja
tuli niin pahoille mielin, ikäänkun olisi suuri wahinko tapahtunut.

Liena lensi punaseksi ja toas walwastu Pekan puhuissa, ja kysäsi wielä
kerran: "Missä Santeri on?"

Pekka. Se jäi istuttamaan niitä taimia jotka minä wiskasin pois. Mitäpä
semmosesta nenikkäästä huolii. Ei ies yhtä marjoa hän olisi antanut
minun syywä. Eihän se olisi ollut woarallinen, eikä mikään wahinko ?

"En minäkään tule toimeen tämän siweän mamselin kanssa," sano Tiina.
"Ei ies näitä kukkia se olisi mielusesti antanut minun taittoa." —
Samassa wiskasi se kukat kourastaan, ja puhu niin ruokottomasti, ettei
sen puhetta roahi kirjottoa. "Eikös ole tosi, Pekka, toisellalailla myö
eletään?" isoili Tiina.

Pekan piti juur wastoaman kun Liena samassa lausu: "Ei minun syyni ole
että minun pietää kielteä teiltä semmoisia huwituksia. Hywän isämme
mieli on aina paha, kun hänen kukkalawoja tallataan eli he'elmiä
warastetaan, eikä myö mielusesti tehä hänen tahtoa wasten. Mennään nyt
lehtimajaan, niin mietimme, miten meijän paraiten pitäsi iloileman."

Pekka. Tehään niin koska ei ilo tässä puutarhassa ole mieltämme myöten.
Mutta mitä nyt ruwettasiin leikihtelemään?

Liena. Weljeni Santeri puhu sinun osoawan niin monta lystiä leikkiä;
sano siis ihte.

Pekka. Se on tosi! Onko teillä kiikkua?

"Kas sepä olisi ilonen!" sano wallaton Tiina. "Mutta Santerin pitää
olla kerallamme; minä juoksen häntä hakemaan," — ja samassa se laski
täyttä jalkoa toiselle puolelle puutarhoa.

Sill'aikana sano Liena heillä ei olewan kiikkua.

Pekka. Se ei tie mitään; kyllä myö wäleen tehään kiikun. Tuolla näkyy
olewan kaksi hirttä, jotka kelpoawat pylwäiksi, ja tuolla hilan
ulkopuolella näkyy olewan lautoja. Muita aineita ei siihen tarwita.

Liena. Mutta ei ole kukaan, joka meitä auttasi.

Pekka. Se on puutarhanhoitelialle paras työ. Minä menen heti käskemään
häntä tänne.

Liena. Hänellä on muuta työtä; sitä emme sunkaan soa waiwata.

Pekka. Niin tehään ihte.

Liena. Etkö neä että nuo lauwat owat likaset, myö tuhrattasiin
woatteemme jos niitä ruwettasiin käsittelemään. Leikihtellään ennen
muulla tawalla.

"Woi kun olet tuhma!" sano suuttunut wallaton Pekka. "Teällä aika
tuloo warsin pitkäksi! — — — Mutta ompa tuolla tyhjiä kukka-astioita.
Pannaan niitä rahille ja wiskataan täyteen kiwiä, joita on kyllä
tässä raitilla. Lysti on kuulla kun kiwet helähtäwät niihin tyhjiin
astioihin."

Liena. Elä usko, Pekka, että puutarhanhoitelia antaa meijän sitä tehä!
Astiat owat räpeät ja soattasiwat siis haleta; ja toiseksi...

Samassa kuulu Santeri etäällä walittawan: "Woi mun peäni, woi mun
peäni!"

Liena, joka tunsi weljensa eänen, juoksi heti kuulustamaan mikä hänessä
oli. Kun hän tuli Santerin luokse näki se hänen itkien seisowan pienen
puutarhansa wieressä, pitäen peätään kumpasilla käsillään. Hänen
wieressä seiso Tiina, joka nauroa hekotteli niin sywämmellisesti että
se tuskin pysy seisoaltaan.

Kysyttyä sai Liena tieteä, että koska wallaton Tiina etäällä oiwalsi
Santerin kyykkysillään istuttawan taimia, jotka Pekka oli kiskassut
moasta, meni se hiipotellen Santerin huomoamata hänen taakse, ja
töyttäsi sitä niin kowasti jotta se koatu päin pistettä wasten, ja sai
suuren hoawan peähänsä ja kauhean kuhman ohtaansa.

Wallaton ja paha Tiina kerto tätä mielestänsä urhollista tekoansa
nauraen ja ilman waikutukseta, waikka Santeri polonen itki ja weri
juoksi peästä. Liena oli pahoilla mielin weljensä wahingosta, otti sitä
käteen, ja kysy hellällä huolella, jos hänen peä oli hywinkin kipeä.

"Elä ole pahoillasi, hywä sisareni;" sano kärsiwällinen Santeri; "kyllä
se ehkä paranoo!"

Tiina. Niin minäkin luulen. Ei millonkaan piä leikistä suuttua; kyllä
minäkin useen olen soanut semmosia ja pahempiakin pamauksia, mutta en
kertoakaan ole itkenyt ja woiwottanut.

Nyt kokountuwat lapset toas lehtimajaan. Surkotellen kahto hellä Liena
weljensä silmiin, joka nyt ei ollenkaan ollut ennollaan. Mutta Pekka
ja Tiina eiwät olleet millään Santerin wahingosta, eiwätkä malttaneet
olla yhessä kohin syywessä makeitakaan, jotka heitä wasten oli tuotu
lehtimajaan. Kun oliwat hotkasseet kaikki herkut, ihmeellisellä
ahnauwella, pyrkiwät toas puutarhaan juoksentelemaan.

Santeri ja Liena oliwat jo kyllästyneet tähän wallattomaan ja
lewottomaan seuraansa; sentähen olisiwat nyt suoneet wieraijensa
suostuwan tyynempiin iloihin, ja pyysiwät niitä siis kertomaan
kaikellaisia lystiä satuja ja tarinoita, eli weisoamaan koreita
lauluja, eli kahtomaan eläwien, lintujen ja kalojen kuwia, jotka isä
heillen oli lahjottanut. Mutta ne eiwät olleet wallattoman Pekan ja
Tiinan mieluiset, sentähen eiwät tyytyneet ennenkun Santeri ja Liena
rupesiwat ilohuoneessa heijän kanssa sokkosille.

Wähän aikoa leikihti lapset koreasti; mutta nyt ei Pekka eneä malttanut
olla koirankuristaan erillään. Kun Liena oli sokkona pisti hän jalkansa
eteen jotta tyttö lankesi, löi ohtansa pahasti ja repäsi kaistaleen
uuwesta, hienosta esliinastaan. Pekka ja Tiina naurowat tälle hywälle
työlleen, mutta Lienan mieli käwi wielä pahemmaksi, warsinkin esliinan
tähen, silla se oli tarkka woatteilleen ja piti niitä aina puhtaina ja
siiwossa.

Santeri ei tahtonut olla sokkosilla, ja Liena pyysi myös heitä
lakkoamaan tästä pilasta. Samalla tuli äiti huoneeseen. Santeri ja
Liena ihastuwat kun näkiwät äitinsä, ja Pekka ja Tiina, jotka nyt
pelkäsi etteiwät eneä saisi olla wallattomat, pyrkiwät kotiin.

"Hywät lapseni," sano äiti tultua likemmä, "olettenko nyt oikeen
osanneet huwitella wieraitanne, ja onko teillä ollut lysti niijen
kanssa?"

"Hywin ilonen on ollut, hywä tätini!" wastasi Tiina, kokien olla
ilonen; "mutta nyt emme eneä soa wiipyä teällä, sillä äiti käski meitä
tulemaan kotiin hänelle huwiksi."

Äiti. Koska niin on, niin on hywä että totteletten äitiänne, ja minä
siis en pyywäkkään teitä wiipymään iltaselle.

Pekka ja Tiina heittiwät Nyt hywästi, ja Santeri ja Liena meniwät heitä
soattamaan wähän matkoa. Pekka ja Tiina kuhtuwat heitä käymään luonaan,
luwaten heillen sillon ilosen päiwän.

Kun oliwat heistä eronneet, sano Santeri, joka nyt käsi käessä
sisarensa kanssa meni puutarhaan, jossa äiti outti lapsiansa: "En
minä millonkaan pyywä lupoa mennä niihen wallattomiin ja ilkipilasien
serkkujen luokse. Totta äiti lie niitä tuntenut koska hän ei mielusesti
tahtonut meitä olemaan niijen keralla."

Liena. Minä olen juur wihossani ihte peälleni, että kiusasin äitiä
kuhtumaan näitä häjyjä luoksemme. Kumpa se tietäsi heijän ruokotonta
puhetta! En minä luullut niitä semmosiksi. — Sinä et tiijä mitä Tiina
puhu.

Santeri. Jos sinä tietäsit kuinka häwitön Pekka oli minulle kun
kielsin sitä kukkiani repimästä. Nyt on pieni sorea puutarhamme warsin
turmeltu! Mitä isä nyt wirkkanoo, kun hän näköö millä siiwolla se on?
Ja kun toas rupesin istuttamaan kaunista orjantappurapensasta, jonka
minulle isä lahjotti syntymäpäiwänäni, töyttäsi minua Tiina sen peälle,
jotta oksat ja juuret taittuiwat ja tuliwat wiallisiksi! ja pieni
kaunis omenapuunwesa! Kaikki ovat nyt rasitetut.

Liena. Isompikin omenapuu?

Santeri. Suuremmat oksat owat taitetut, ja ne kolmet punosta ja ihanata
omenata, joita se ensimmäisen kerran kaswo, ne kiskasi Pekka ja söi
suuhunsa, eikä antanut minun maistoa kipenettäkään.

Liena. Ja sinä olit niin lönni ja annot hänen häileä sillälailla?

Santeri. Mitäpä siihen sain? Kyllä kait sitä kielsin, mutta huoliko se
kiellosta, jonka enemmin kielsin, sitä enemmän se teki kiusoa.

Näin puhuissa tuliwat lehtimajaan jossa äiti heitä kokotti. [Kokotti,
yksi kun outti.] Se kysy nyt kuinka tyytywäiset oliwat wieraijensa
kanssa?

Liena. Minä häpiän heijän puolesta kun eiwät olleet semmosia kun
toiwon ja uskon, minä häpiän myös ihtekkin että niin halusin heijän
seuroa. Äiti. Siis hawahtet minulla olleen hywät syyt, joijnka tähen en
sallinut näitä wallattomia ja roswolapsia poisollessani teijän ratoksi;
silla minä tunsin heijät aiwan hywin. Mutta koska kiusasitte minua
ja minulla tänään oli joutilas päiwä, niin nouwatin mieltänne, jotta
ihte tulisitte tuntemaan niijen pahoja tapoja. Elkeä uskoko, lapseni,
että minä siunoaman ajaksikaan olen jättänyt teitä, yksinänne. Tuolla
pähkinäpensaan takana olin piilossa, josta selkeästi näin ja kuulin
kaikki mitä teitten ja sanoitten. Wiimen tulin esiin teitä pelastamaan
näistä pahankurisista lapsista. Ei taitanut olla niin lysti kun
toiwoitten?

Santeri ja Liena eiwät wirkkaneet mitään; sitte lähestywät ujosesti
äitiään alennetuilla silmillä; mutta äiti lausu: "Eikö teillä olisi
ollut paljon hupasempi jos tänään olisitten ollut äitinne kanssa? Eli
kahenkesken leikitellyt puutarhassa? Sentähen pankoa mieleenne, että
mitä minä teiltä kiellän, se ei ole teille hyöwyllinen. Warsinkin on
huono ja paha seura lapsille woarallinen; niitä teijän pitää karttaman.
Wieläkö nyt tahotten Pekkoa ja Tiinoa wieraiksenne?"

"Ei millonkaan, ei millonkaan!" sano kumpaset lapset. "Ennen olemme
hywien wanhempiemme keralla. Näin ikäwätä päiweä emme koskaan soisi
soawamme."




27. KISSA. WANHA JA NUORI HIIRI.


Kissa. Tule, tule pieni hiiri, elä pelkeä! Minä olen sinulle hellä ja
hywä, jos woan annat minulle suuta.

Wanha hiiri. Elä anna sen ihteäst pettää?

Kissa. Kas, nämä makeat soat kun annat minulle suuta.

Nuori hiiri. Kuule äiti kuinka ystäwällisesti kissa minua kuhtuu.

Wanha hiiri. Elä anna pettää ihteäsi.

Kissa. Ja tämän suuren sokuri murikan soat. Woi kuinka makea se on!

Nuori hiiri. Kyllä warotan ihteni jos hätä tuloo; nyt menen.

Wanha hiiri. Elä mene, se pettää sinua!

Nuori hiiri. Se on niin sulonen!

Wanha hiiri. Sitä pikemmin se sinua pettää. Warota ihtesi.

Kissa. Tule, tule kultaseni!

Nuori hiiri. Nyt menen...

Wanha hiiri. Elä mene! se tappaa sinua!

Nuori hiiri. Mutta menen... Woi, woi! Mitä tiet? — Woi, äiti auta! Se
teköö pahoa! Se tappaa minut! — Kuolen! — Jo kuolen! —

Wanha hiiri. Nyt en eneä sinua taija auttoa, koska et ottanut neuwojani
warteen. —




28. LAPSENA PITÄÄ JO OPPIA NEÄNNYTTÄMÄÄN HIMONSA.


Tämän neuwon oli pieni Esko useen soanut isältään, mutta siitä ei
hänellen ollut hyötyä, sillä hän ei ollut siitä millään. Se tahto
kaikkia mikä sen mielestä oli koreata, maisteli ja söi kaikkia mitä hän
luuli makeaksi, ja olisi aina leikitellyt semmosia leikkiä joita se
oppi koirankurisilta kerjäläispojilta, ilman arwelemata jos hän niijen
kautta soattasi ihtensä wahinkoon, eli jos ne siweälle pojalle oliwat
sopiwat.

Kerran käweli hän isänsä kanssa joenwartta, jossa wanha ukko paraillaan
onki. — "Woi kuinka nuo kalat owat tuhmia, kun nuin antawat ihteään
petteä!" sano Esko isälleen.

Mutta isä wastasi: "Mats on niijen mielestä makea; siis tarttuwat
ahnautensa tähen onkeen, ja kuolemat julman kuoleman. — Mutta sinä,
poikani, oletko sinäkään wiisaampi, kun monasti yhtä ahnaasti syöt
kaikellaisia makeita, joista mahasi käy kipeäksi, ja siis owat
terweywelle wahingolliset? Enkö useen ole sanonut, ettei sinun pitäsi
antaman ma'un wietellä ihteäsi, etkä kuitenkaan ole paljon taitawampi
ja warottawampi kun kalat?"

Kun Esko wähän aikoa arweli tätä wertausta hämmästy hän ja häpesi
ajattelemattomuuttaan, ihtekseen peättäen ettei koskaan eneä antoa
isälleen syytä tämmöseen muistutukseen ja wertaukseen.

Mutta isä saneli wielä: "Jos tahot, niin minä käywessämme kerron sulle
tarun, josta wielä selkeammästi hawahtet, kuinka tarpeellinen on, että
ihminen jo lapsesta warttuu tukeuttamaan himonsa."

Esko. Hywin mielusesti, isä kulta, jos olet niin hywä!

Isä. Monta wuotta siitte tunsin yhen pojan noapurissa, jonka nimi oli
Simo. Lapsesta pitäin se jo oli mahottomasti ahnas, ja järjetön lapsen
tyttö, jonka wanhemmat oliwat panneet Simoa hoitelemaan, wartutti sitä
wielä enemmän ahnauteen, ja syömään makeita, waikka mahallen oliwat
warsin woaralliset. Tästä tuli hänen maku niin luonnottomaksi, ettei se
millonkaan tahtonut syywä ruokia joissa ei ollut sokuria, tahi muuten
ei olleet imeliä. Kun hän jonkun kerran sai makeita, söi hän niitä niin
meärättömästi ja ahnaasti, että hän niistä monasti oli surkeasti kipeä.

Turhaan pyysi ja käski wanhemmat Simoa sillon jo luopumaan ahnauwestaan
kun hän oli wanhempiensa tykönä; "Sillä," sanowat hyö, "kun tulet
wieraisiin on sinulle semmosesta pahasta tawasta monta wastusta ja
useen suuri häpiäkin." Mutta Simo ei luullut tapansa olewan niin
woarallisen, eikä siis alussa huolinut tukeuttoa suihtuwata himoansa.

Kun hän oli kahennellatoista wuo'ella, kuoliwat wanhemmat, ja Simo
joutu asianajajan [Asianajaja, yksi kun Ruohtista lainattu sana
Wörmyntäri.] luokse, jossa hänellen ei annettu herkkuja. Teällä oli
elämä ahnaalle pojalle tuskasa, kun hän ei soanut makeita.

Niin kauwan kun sillä kesti rahoja osti hän joka päiwä rusinoita ja
muita makeita; mutta kukkaro kuiwi wiimen, eikä eneä löytynyt äyriäkään
jolla ostasi makeita. Nyt tuli hän woan päiwä päiwältä ahnaammaksi,
eikä woinut tukeuttoa himoansa.

Siitte rupesi hän myömään ja panemaan woatteitaan ja kirjojaan ynnä
muuta pientä kalua; mutta wiimeseltä kun ei tämäkään keino menestynyt,
niin Simo rupesi warastelemaan hywäntekiätään. Tämä kaipasi useen,
toisinaan wähemmän, toisinaan enemmän rahoja, mutta ei kuitenkaan
luullut Simon waipuneen semmosen kauhean rikoksen alaseksi.

Mutta kauwan ei hän taitanut piteä warkauttansa salasena. Peläten
rikoksiensa tulewan ilmeen ja siis soawansa ansaitun rangastuksen ja
tulewansa häwästyksi, karkasi hän yhelle laiwalle joka sillon oli
walmis purjehtimaan Itä-intian moahan.

Mutta kuitenkaan ei hän taitanut wältteä ansaittua rangastusta; sillä
kun laiwa onnellisesti oli purjehtinut yhteen tämän satosan moan
satamaan, ja Simo toas sai jalkansa tanterelle, söi hän, waikka toiset
laiwamiehet sitä kielsiwät, niin ahnaasti makeita heelmiä, joita
hänellä teällä joka hoaralla oli tarjona, että hän waipu woaralliseen
waritautiin, joka muutaman päiwän perästä lopetti hänen elämänsä.

Sillälailla sai hän ankaran koston, ettei hän lapsuuwesta wartuttanut
himojaan taipuwiksi tahtonsa alle. Wälttämätön on että palawa himo
waremmin tahi myöhemmin soattaa ihmisen wahinkoon ja onnettomuuteen.

Tämä kertomus wahwisti pienessä Eskossa hywän lupauksen, että heti
neänytteä himonsa kun ilmauntuwat, ennenkun suihtuneina saisiwat häntä
wietellä rikoksiin ja häpeälliseen elämään.

Tätä puhuissa oliwat jo tulleet kotiin, ja Esko oli myös hywästi
osannut tawallisen meärätyn lukunsa, kun isä, kokeakseen kuinka kowa
Eskon hywä lupaus oli, kielsi sitä lupa-aikana leikihtemästä pienillä
kauniilla waunuillaan, jotka isä hänelle antanut ahkeruuwesta.

"Minkätähen," kysy Esko huoleentuneena isältään, "minkätähen en soa
leikitellä pienillä waunuillani, koska ne owat isän antamat?"

Isä. Tosi on että owat minun antamani, mutta soisin että sinä ilman
pahata mieletä taitasit olla paihti tätä rakastettua iloa. Minä
tahtosin mielullisesti nähä jos niin paljon taitasit haluasi neännytteä.

Esko oli muka wasta moniahta päiweä sitte soanut nämä pi'enet uuwet
ja soreat waunut, jotka sentähen nyt wielä hänen mielestä oliwat niin
hywät, jotta hän lupa-aikona yhtenään weti niitä ympäri pihoa; hän
maltto tuskin ruoka-aikonakaan olla waunuitaan.

Esko. Minkätähen en tänä iltana soa we'ellä waunujani?

Isä. Sinun pitää oppia, toisinaan ja kun asiat niin woatiwat, olemaan
ilota, joka mielestäsi on suuresta arwosta.

Esko. Mutta eihän tämä ole mikään woarallinen ilo.

Isä. Tosin niin on; mutta woarattomiakin iloja pitää ainuastaan
meärältä nauttiman, ettei niijen nauttiminen tule tarpeeksi ja
tawaksi josta emme taija luopua, sillä semmosina soattawat nekin
monasti suuriin wahinkoihin ja onnettomuuteen. Esimerkiksi kuka
luulisi luonnollisemmaksi ja hywemmäksi kun juuwa koska on jano;
mutta tämä, ehkä kuitenkin warsin wiaton nauttiminen, soattaa useen
ajattelemattomuuwen ja meärättömyywen kautta olla aiwan woarallinen
terweywelle ja hengellenkin. Etkö muista kuinka onnettomasti käwi
nuoren Susson, joka juostuaan ihtensä palawaan, joi meärättömästi
kylmeä lähewettä, josta hän sai waritauwin ja wiimen nukku kuoleman
uneen. Turhaan kiellettiin häntä niin ylen meärin juomasta kylmeä
wettä, ja pyywettiin sitä ies wähän aikaa jeähyttelemään ihteään
ennenkun joisi, mutta hän oli tottumaton neännyttämään himojaan. Se
kuoli siis nuoruuwen ijässä pikaisuuwen ja kowapintasuuwen tähen.

Esko. Tämä mureellinen tapaus pysyy kauwan mielessäni! Kyllä Susso
polonen sairas-wuoteellansa lie monastikin katunut juoneensa jeäkylmeä
wettä muijen kieltoa wasten?

Isä. Kyllä kait! mutta sillä ei asia tullut paremmaksi. Joka ei aijon
opi neäntämään halujaan, sillon kun tarwitaan, yksin olla ilman
wiattomiakin tarpeita, woan nauttii ajattelemata mikä siitä soattasi
seurata, hän soa useen kauwan ja katkerasti katua ymmärtämättömyyttään.




29. AHNAS RANKASOO IHTENSÄ.


Pieni Salamon oli jo wakaisena totutettu syömään makeita, jotka
terweywellen owat aiwan woaralliset. Mitä ikään hän näki muijen syöwän
ja juowan, annettiin epäilemätä senkin maistella. Mutta kun hän tuli
wanhaksi, hawahtiwat wanhemmat tämän pahan yltywän tawan, tahtoen
poikoansa siitä luopumaan.

"Sinä turmelet terweytesi," sano äiti sille, "kun syöt paljon makeita.
Se paha tapa soattaa sinua monasti kipeäksi, jos et aijossa luowu
siitä. Minä tunsin pojan joka oli yhtä menewä makeisiin kun sinä.
Kun hän tuli wanhemmaksi, ei hänellä aina ollut rahoja makeita
ostoa, ja ilman se ei tullut aikaan; mitäpä luulisit hänen siitte
tehneen? Se warasti rahoja tähän huonoon tarpeeseen mistä woan sai,
siksi kun se wiimen soatiin ilmi. Siis rangastiin poika ja pantiin
ojennushuoneeseen."

Tämmösiä warotuksia sai Salamon useen, mutta niitä ei se ottanut
warteen. Tosin se nyt ei wanhempiensa lässä-ollessa näyttänyt
ahnauttaan; mutta muijen näkywissa oli hän yhtä ahnas kun ennenkin,
waikka maha useasti oli warsin kipeä makeijen ylellisestä syömisestä.

Kerran oli taloutar pannut peälliskupin kyökin lauwalle. Wähän ajan
perästä tuli Salamon kyökkiin, älysi kupin, ja koska ei ketään ollut
huoneessa, nousi rahille ja joi peällisen suuhunsa. Samassa se kuuli
ihteään huuwettawan, siis pujahti hän wikkelästi kyökistä kennenkään
oiwaltamata, ja pahanteko jäi tällä kertoa tietämämättömyyteen.

Tämä tapahtu niin syksy puoleen, että kirsimarjat jo oliwat joutuneet.
Äiti oli poiminut niitä kourallisen että antoa Salamonille, sillä se
ei tietänyt mitä poika kyökissä oli hötkässyt. Siunoaman ajalla oli
marjat syöty, ja Salamon olisi suonut soawansa niitä enemmänkin. Mutta
wähän ajan perästä rupesi sen wahtoa puremaan. Äiti lohutteli sitä
kiwun kyllä taukoaman; mutta tauti äity ehtimiseen, jotta poika oli
kauheassa tuskassa, ja heitteliin lewotonna wuoteella. Nyt kysyttiin
siltä mitä hän oli syönyt ennen kirsimarjoja? ja häpeäkseen täyty sen
wiimen tunnustaman kuinka hän kyökissä oli käyttänyt ihteäan. Nyt ei
sitä eneä keneenkään tullut surko. Kaiken iltoa ja yötä hän ei soanut
unta, ja täyty peälliseksi tulewana päiwänä olla huoneessa, ja ottoa
kaikellaisia karwaita rohtoja; mutta sisarukset saiwat luwan mennä
käwelemään mehtikköön, jossa niillä oli aiwan ilonen.

Nyt Salamon koki warotella ihteään ahnauwesta, mutta kauwan ei hän
soattanut olla erillään juurtuneesta tawastaan, ja sai sentähen toas
kerran kärsiä yhtä kowan rangastuksen ahnautensa tähen. — Yhtenä
vainuna kun Salamon opettajan pois-ollessa yksinään oli koulusuojassa,
älysi hän nurkassa seisomalla pöywällä yhessä, lasissa, jotain maijon
ja wein näköstä. Kohta teki hänen mieli maistoa tätä, ja koska se oli
imelätä ryyppäsi hän puolen. Mutta wähän ajan perästä tunsi poika
ihtensä niin kipeäksi, jotta hänen täyty ruweta moata; mutta tauti woan
kiintiinty, se käwi walastun palttinan muotoseksi, kylmä hiki puhkesi
ohtassa, ja hän walitti korkeasti kauheassa tuskassa.

Wanhemmat huoleentuwat tästä. "Mikä sinussa on, Salamon," kyseli äiti;
"kun et toas olisi syönyt jotain wahingollista?"

Salamon. En minä juur ole syönyt, mutta maistelin minä kuitenkin jotain.

Äiti. Mitä maistelit? Nyt olet toas unouttanut monet warotukseni!
Jumala armahtakoon kuinka ahnas sinä olet!

Salamon. Pöywällä kouluttajan suojassa oli yhessä lasissa maijon
näköstä imelätä. Koska se mielestäni oli makeata, ryypin minä siitä
wähitellen nuin puolen werran.

Äiti. Onneton poika! Jumala ties mitä toas olet juonut? Entä jos nyt
olisi wiimenen päiwäsi!

Samassa tuli opettaja huoneeseen ja sano huojentuneille wanhemmille,
että hän oli laittanut oksennusrohtoja yhelle, sairaalle palkolliselle
talossa, ja sill'aikana kun opettaja wähän pyörähti pihalle tuli
Salamon huoneeseen, älysi rohot ja ahnauwessaan maisteli niitä.

"Siis soat toas," sanowat wanhemmat, "ansaitun rangastuksen
häpeällisestä ahnauwestasi. Hyöwyllinen on sinullen että soat nähä
kuinka ahnas rankasoo ihtensä."

Peälliseksi waikutti oksennusrohto niin hitaasti, että Salamon monta
tuntia yökötteli ja oli kauheassa tuskassa. Wielä toisena päiwänä oli
hän niin heikko, jotta hän tuskin hoiperoimalla peäsi permannon poikki.

Tämä, ynnä muita yhellaisia tapauksia soattowat häntä wiimen ottamaan
warteen wanhempiensa neuwoja ja warotuksia. Kuitenkin unoutti hän wielä
toisinaan kehuttawan peätöksensä, mutta kun hän hiljankin toen perästä
tahto siitä luopua woitti hän kuitenkin himonsa.

Nyt oliwat wanhemmat toisellaisia sitä kohtaan, sillä hyö ei eneä
tarwinneet panna piiloon mitä ennen warowat Salamonin ahnauwessaan
syöwän ja juowan. Ennen oli Salamonin nuorempi weli heijän poisollessa,
soanut puutarhan awaimen huostaansa, mutta nyt tohtiwat uskoa sitä
Salamonillenkin, joka nyt oli siweä ja luopunut entisestä terweywelle
wahingollisessa ahnauwesta.




30. KUKA USKOO WALEHTELIATA?


Syksypäiwänä kun ilma oli kolkko ja tuores oli Tanel niin kauwan
juoksentellut ja leikihtellyt pihalla, että hän iltasella oli
warsin kipeä. Se walitti siis tautiansa äijilleen, joka heti sillen
anto isossawiinassa [Wiiniä sanotaan muutamissa moan paikoissa
isoksiwiinaksi.] yhen laijin imeliä rohtoja, että hänen maha wähän
lämpiäsi. Se paranikin moniaan tunnin perästä. Mutta koska rohot,
elikkä pikemmin makea isowiina oli sen mieleinen, pyysi hän wielä yksiä
rohtoja, joita hänen järjellinen äiti kuitenkin ei antanut. "Että juuwa
paljon wiiniä," se sano, "ei ole lapsille terweellinen ja rohtoja pitää
ottaman sisään ainuastaan sillon, kun on kipeä, muuton niihin niin
oppii etteiwät ollenkaan auta koska olemme kipeät ja to'en perästä
niitä tarwihtesimme."

Tanel pyysi monta kertoa woan ei soanut. Siis ajatteli hän: "Kyllä
toisen kerran olen älykkäämpi, että kuitenkin soan tahtoni täytetyksi."

Muutaman päiwän perästä tuli hän äitinsä luokse ala-ulosena, istu
rahille ja piteli käsin mahoansa, ikäänkun olisi ollut kipeä. "Mikä
sinussa on, poikani," sano äiti, "koska niin pitelet mahoasi ja olet
ala-ulonen?" — "Mahani on kipeä niinkun wiimenkin," wastasi Tanel.
"Kumpa äiti olisi hywä ja antasi minulle niitä hywiä rohtoja, joista
tuonon oli niin siewä apu." Äiti usko Tanelin puhetta ja anto hänellen
anotuita rohtoja. Tanel oli nyt tyytywäinen kun hän taito äitiänsä
petteä, sillä tämä herjä poika oli ihan terwe, waikka oli olewanaan
kipeä, ja wielä peälliseksi se peätti tällä neuwon useen hankkia
ihtelleen näitä makeita rohtoja.

Aikoa tämän jälkeen muistu rohot toas Tanelin mieleen, ja heti oli hän
walmis äijilleen walittamaan ihteään. Mutta nyt rupesi äiti luulemaan
hänen woan suotta olewan kipeä. "Kuule Tanel," sano siis äiti, "minä
waron sinun woan suotta walittawan ihteäsi kipeäksi. Puhu totta! Eikö
makea isowiina, sentähen että se on imelätä, soata sinua walehtelemaan?
Tunnusta nyt että niin on, niin minä annan sinulle wähäsen isoawiinoa,
jos pyywät kauniisti, ennenkun suon harjauntuwasi walehteliaksi."

"Jumala warjelkoon! Wai minä pettäsin äitiäni!" sano walittaen
pahanilkinen räiwä. "Niin häwitön en taitasi olla. Kuinpa äiti tietäsi
kuinka mahoani puroo, niin kiirehtesit kyllä rohtoja antamaan." Samassa
se woiwotti niin surkeasti ja wetiiksen koukkuun, jotta äiti wiimen
nouwatti hänen mieltä.

Siis onnistu wielä kerran Tanelin petos; mutta kohta se sai ansaitun
rangastuksen.

Tulewana päiwänä hän tuli oikeen kipeäksi. Jo puolen päiwän aikana
tunsi hän peätään kiwistäwän; mutta koska hänen sisaruksensa oliwat
soaneet luwan jälkeen puolenpäiwän mennä nurmiselle tantereellen
leikihtelemään, niin hän ei walittanut ihteään kipeäksi, silla se
pelkäsi täytywänsä jeähä kotiin, jos olisi tautiaan ilmottanut.

Mutta Tanelin äiti oli sanonut puolisolleen, tahi Tanelin isälle
pelkeäwänsä pojan ainuastaan suotta walittawan ihteään kipeäksi.
Wanhemmat hoastowat juur paraillaan tästä luulosta kun Tanel samassa
tuli kotiin.

Isä kysy jos hänellä oli lysti. "Olisipa kyllä ollut lysti", wastasi
Tanel, "jos ei peätäni olisi kiwistänyt ja mahoani purrut. En tiijä
ihtekkään mikä minussa yhtenään on, en tänään pitkin kyennyt
leikihtemään toisten lasten keralla."

"Yhtenäänpä sinä olet kipeä!" sano äiti yksitotisesti.

Tanel. Woi, woi, äiti kulta! En millonkaan ole ollut näin kipeä!

Hänen posket leimusiwat, ohta oli kuuma ja silmät tummat; mutta
wanhemmat warowat kowin kiiwaan hyppeämisen olewan syyn tähän. Siis
lausu isä: "Sinun pitää oppia kärsimään pieniä kipuja; muista, olet jo
kohta aikamieheksi tulewa."

Tanel saneli itkien: "Mahoani puroo niin kauheasti; en woi eneä olla
yläällä!"

Isä. Niin mene kylellesi, eläkä itke; kyllähän paranet!

Tanel. Kumpa isä ensin antasi rohtoja!

Isä, suuttuneena poikaansa, luullun konnuuwen tähen, wastasi: "Ehkä
toas niitä rohtoja kun pannaan makeaseen isoonwiinaan? Mutta tiijäppä,
poikani, että sinun petoksesi eiwät aina luonnista. Mene nyt heti
pitkällesi ennen iltaseta — sillä eihän sairas jaksa syywä — niin
toiwon huomenna olewasi terwe!"

Isän käsky ja yksitotinen puhe oliwat Tanelista ouwot; mutta koska
hän tiesi ei olewan hywä tehä wasten isänsä käskyä, toiwotti hän
wanhemmilleen lewollisen yön ja meni koulusuojaan. Itkussa silmin poika
riisu ihtensä ja paniin wuoteelleen. Sen peätä kiwisti ja mahoa puri
kauheasti, mutta enemmän huoletti häntä isän kowuus. Uni karkkountu sen
wuoteelta. Kello löi jo kaksitoista, woan aina walwo Tanel walittaen
ihteään, mutta kuitenkin niin hiljakseen ettei hawahteisi opettaja,
joka jo heti illasta oli nukkunut. Mutta nyt se puoli-yön aikana
hawahti ja kuuli Tanelin walittawan.

Tämä hywä miesi oli monasti mureekseen halvannut Tanelin walehtelemisen
halun, ja koska hän monasti turhaan oli kokenut soaha sitä luopumaan
tästä moitittawasta tawasta, usko hän ikäänkun isäkin Tanelin
ainuastaan kurillaan sairastawan; mutta nyt hawattuaan hänen olewan
kipeä to'en perästä, nousi hän antamaan pojalle sopiwia rohtoja, joita
sattu olemaan soapuilla. Niistä oli myös heti helppo, ja tunnin perästä
waipu Tanel wirwottawaan ja lewolliseen uneen.

Kun poika oamusella hawahti oli peänkiwistös paljon helpompi, ja
mahakin oli parempi kun iltasella. "Mutta kyllä isä nyt taitaa uskoa
että tautini oli suotta, koska näin wäleen paranin?" sano Tanel
huolellisesti kouluttajalle. "Kumpa toki kouluttaja olisi hywä ja
wakuuttasi wanhemmilleni olleeni totisesti sairas."

Kouluttaja. Oma syysi on ettei isäsi soattanut sinun puhetta uskoa,
kun niin useen waleilla olet uskaltanut häntä petteä. Siis oli sullen
ansaittu rangastus ettet soanut niitä makeita rohtoja waikka olit
kipeäkin, sillä olet niin monasti petoksella wietellyt hywän äitisi
suotta suowite sinulle niitä antamaan. Sillälailla soa walehteliat
useen kärsiä waleinsa tähen; waikka puhuwat tottakin ei heitä
kuitenkaan taija uskoa, sillä kukin pelkeä ihtensä tulewan petetyksi.

Tanel. Kumpa isä ei olis wihossaan minun peälle, niin en millonkaan
waleini kautta antasi hänelle syytä minuun suuttua!

Kouluttaja. Kyllä minä ko'etan soaha sitä uskomaan sinua paremmaksi,
ja puhun sille kauniin uhkauksesi ettei tästä lähin eneä walehtella
ja muka sen kautta huolettoa wanhempiasi. Toiwon myös rehellisesti
pitäwäsi tämän lupauksen.

Kouluttaja piti lupauksensa, ja isä rakasti siitä hetkestä Tanelia
niinkuin muitakin lapsiansa, sillä hän ei tästä päiwästä puhunut muuta
kun totta, ja otti tarkasti isänsä ja muijen ymmärtäwien wanhempain
ihmisten oppia ja neuwoa warteen.

Tanel myös puolestaan piti lupauksensa että ei walhella. Siis
unouttiwat wanhemmat mielellään poikansa lapsuuwen rikokset ja wirheet.




31. ETTÄ SOAHA TEHÄ MITÄ IHTE LYSTEÄ EI OLE PARAIN.


Poawo. Appa minä olisin täysi ikänen ja isän kokonen!

Isä. Minkätähen sitä soisit, poikani?

Poawo. Niin ei kukaan taitasi minua käskeä, woan saisin tehä mitä ihte
mielin.

Isä. Olisko se mielestäsi niin lysti?

Poawo. Sepä wasta oliskin lysti.

Isä. Mitenkä sinun mielestäsi, Iewa! Mielisitkö sinäkin, niinkuin
Poawo, tehä mitä woan lysteät?

Iewa. Kyllä se olisi minunkin mieliin!

Poawo. Woi Iewa kuinka myö leikiteltäsi; kuinka meillä olis rattosa
elämä!

Isä. Koska niin mielusesti tahotten, lapseni, niin oletten huomenna
wapaat, ja soatten tehä mitä mielitten.

Ilosta keikkuen lausu Poawo ja Iewa: "Huomenna soamme tehä mitä
lysteämme."

Isä. Niin soatten; eikä minulla ja äijillänne, eikä muillakaan
talonwäestä ole waltoa teitä käskeä eli teiltä kielteä mitään.

Poawo ja Iewa. Suurkiitos! Kost' Jumala, isä kulta! Kas huomenna on
meillä ilonen päiwä!

Isä. Soapa nähä kuinka lysti teillä on. Muistattenko ettei huomenna
teistä kukaan ole millään, eikä huoli mitä hywin tietten?

Huomenenpäiwä tuli. Muullon herätettiin lapset jo kello seihtemän,
mutta nyt ei heitä kukaan hawauttanut; siis makasiwat kello kymmeneen.
Mutta kun hawahtiwat oli niijen mieli raskas kauwan moattuaan.

Kuitenkin selwisiwät unen kähmästä muistettuaan tänään soawansa tehä
mitä mieliwät. Siis pukiwat ihtensä wäleen, ja söiwät oamiaiseksi mitä
parainta löysiwät.

"Mutta mitä meijän nyt pitäsi tehäs", kysäsi Poawo.

Iewa. Mitäpä muuta kun leikitellä kaiken päiweä?

Poawo. Mitä ensin leikihteltäsimme?

Iewa. Rakennetaan kortista huoneita.

Poawo. Semmosilla lystäilkööt pienet lapset.

Iewa. Ollaan siitte sokkosilla.

Poawo. Se olis wiisaasti! Myö kahenkesken?

Iewa. Tahi heitetään noppoa uuwessa nopporuuhessa. [Nopporuuhi,
Ruohtiksi Kägelbana.]

Poawo. Etkö muista minun jo siihen kyllästyneen?

Iewa. Niin mieti ihte mikä olis lystimpätä.

Poawo. Lystimpi olis kaiken päiweä ratastoa kepillä ympäri niittyjä ja
kumpuja.

Iewa. Hyi! Luuletko sopiwaksi että tyttö ratastasi? Siihen en minä
soata suostua.

Poawo. Ole sinä hewonen, minä olen ajomies.

Iewa. Wai niin! ettäkö toas, niinkun tuononkin, saisit ruoskallasi
lyywä minua silmiin? En minä semmosiin kajoa.

Poawo. Kyllä sen tiijät, Iewa kulta, etten sinua tahallani lyönyt.

Iewa. Olkoonpa mitenkä hywin, niin teki kuitenkin warsin kipeätä; minä
en eneä taho sitä kokea.

Poawo. Kuinka sitten iloiltasimme? Ollaan jäniksillä; sinä ole jänis ja
minä mehtämies.

Iewa. Luuletko minua niin yksinkertaseksi, jotta saisit minua
wietellyksi semmosiin leikkiin?

Poawo. Niin en huoli iloilla kerallasi!

Iewa. Enkä minä sinun kanssani!

Suuttuneena istuwat nyt kumpanen nurkkaansa, eikä isoon aikaan
wirkkaneet sanoakaan toiselleen.

Jo löi kello yksitoista; siis oli ainuastaan yksi tunti ihanata
oamupäiweä, kun Poawo hiljankin keänty sisareensa päin sanoen: "Tule
nyt heittämään noppoa, koska äskön tahot."

Iewa. Kyllä tulen; mutta ensin pitää sinun maksoa ne wiisi rusinata,
jotka öylön jäit minulle welkoa.

Poawo. Elä luule minua niin tuhmaksi että tänään maksan mitä öylön jäin
welkoa?

Iewa. Miks ei?

Poawo. Sentähen ettei kellään tänäpäiwänä ole waltoa minua käskeä.

Iewa. Mutta kun sanon isälle niin sinun täytyy maksoa.

Poawo. Eipä isälläkään tänään ole waltoa minua käskeä.

Iewa. Mutta en heitä noppoa kanssasi.

Poawo. Ole ilman; en minä taho sinua wäkiste!

Nyt istuwat toas hetken nurkassaan wihoissaan ja ala-ulosina Poawo
wihelteli ja Iewa hyräili yhtä laulua. Wiimen sai Poawo ruoskansa ja
rupesi sillä räiskämään, mutta Iewa puheli matalalla eänellä nukilleen.

Aika kulu ehtimiseen; ainuastaan wähän aikoa oli eneä puoleenpäiwään.
Poawo kyllästy ruoskaansa ja Iewa tuskastu nukkiinsa, ja kumpanen
huokasi ikäwästä, kun näkiwät kellon kohta olewan kaksitoista. Poawo
kahto huolellisesti sisarensa peällen, epäillen jos mitään sille
laususi.

Wiimen ratkasi Iewa eänettömyywen, sanoen: "Kohta on puolipäiwä,
tule siis, Poawo, wähäsen aikoa iloilemaan ennenkun meitä kuhtutaan
ruuwalle; minä rupean hewoseksi."

Poawo. Miksi et heti ruwennut? Tässä on suihtet; ota nyt kuolaimet
suuhusi.

Iewa. Minkätähen suuhun? Etkö soata solmita niitä käsiwarsiin?

Poawo. Et sinä ymmärrä kuinka pitää olla hewosena. Etkö ole nähnyt että
suihtet pannaan hewosen suuhun kun sillä mennään ajelemaan, ja että
ohjakset owat kiini kuolaimissa?

Iewa. Mutta sinun pitää muistaman etten minä ole hewonen!

Poawo. Sen tiijän aiwan hywin; mutta nyt sinun kuitenkin pitää
käyttämän ihtesi kun hewonen, koska olet olewanasi semmonen.

Iewa. Se ei ole wälttämätön.

Poawo. Aina olet olewanasi niin wiisas! Tie nyt, Iewa kulta, niinkun
minä tahon ja ota suihtet suuhusi.

Iewa. Mutta en ota!

Poawo. Ole ottamata! Minä en kehtoa sinun kanssasi iloilla, koska olet
nuin ihtepintanen.

Iewa. Luuletko että sinua kaipoan?

Nyt niille toas tuli yhtä ikäwä kun äsken. Poawo haki toas ruoskansa
ja meni yhteen nurkkaan, ja Iewa nukkineen toiseen; mutta kummallakin
oli warsin ikäwä. Poawo huokaili, Iewa itki ja wiimen puhkesi Poawokin
itkemään.

Päiwä oli jo puolessa ja isä tuli huoneeseen kysymään jos tahtowat
tulla ruuwalle; mutta koska hän näki lapsiensa itkewän, kumpanen eri
nurkassa, kysäsi se lauhkealla eänellä: "Mikä teissä on, lapseni, kun
itketten?"

"Eipä juur mikään!" wastasiwat, salasesti pyyhkien kyyneleet silmistään
ja ujosesti seuraten iseänsä ruokahuoneeseen.

Wanhemmilla sattu sinä päiwänä olemaan kuhtuwieraita päiwälliseksi;
siis oli pöywällä usiampia ruokaloatuja kun tawallisesti ja wiiniäkin.

"Lapseni," sano isä ruwetessa ruuwalle; "jos minulla tänään olisi
walta, niin minä kieltäsin teitä syömästä kaikkia näitä ruokia ja
juomasta isoawiinoa, sillä se ei teillen ole terweellinen. Mutta koska
minulla ei ole tätä waltoa, niin tehkeä kuinka mielitten."

Sekä Poawo että Iewa näyttiwät että heillä nyt oli oma waltansa
käskiwät palwelioita, söiwät ylenmeärin joka loatua ja joiwat
ylellisesti isoawiinoa, eiwätkä huolineet isänsä kiellosta.

Heijän äitikin anto selkeästi tieteä, että semmonen ylellisyys on
terweywelle wahingollinen. Mutta koska wanhemmat ihte oliwat antaneet
lapsilleen semmosen wallan, niin eiwät nyt taitaneet kieltämällä
eli muuten esteä heijän ylellisyyttä, koska lapset eiwät huolineet
nouwattoa wanhempainsa mieltä ja hyöwyllisiä warotuksia.

Nyt nousiwat pöywästä. Lapsien mahat oliwat meärättömasti täywet, ja
liijasta isonwiinan juomisesta oliwat humalassa, jotta [Jotta, yksi kun
että.] huone pyöri heijän silmiensä e'essä.

"Tule Iewa!" sano humalainen Poawo, samassa melkeen wäkiste wetäen
sisartansa kanssaan puutarhaan. Mutta isä, joka hawahti ettei ollut
oikeen lapsien laita, seurasi niitä heijän tietämätä, pitäen warolta
mitä rupeasiwat tekemään.

Puutarhan läwite wirtaeli kapea joki, jossa oli pieni wene jolla nyt
Poawon teki mieli mennä lystäilemään.

"Etkö muista," sano Iewa, "että isä on kowasti kieltänyt meitä weneellä
menemästä joelle?"

"Kieltänyt?" sano Poawo ylpeästi. "Etkö tiijä että tänään soamme tehä
mitä ikään mielimme?"

"Niin wainen!" sano Iewa, ointaen kätensä weljelleen, ja hyppäsi
samassa wenoseen.

Isä seurasi heitä likeltä mutta kuitenkin ettei lapset häntä
oiwaltaneet; ja koska hän tiesi joen oleman warsin matalan, toiwo hän
wäleen soawansa niitä yles, jos wallattomuutensa kautta sattusiwat
horjahtamaan jokeen. Siis anto isä niijen mielensä jälkeen eleksellä,
tarkasti pitäen warolta kun wahinko rupeasi tulemaan.

Nyt kokiwat lapset woimiensa jälkeen soaha wenettä rannasta, mutta se
oli niin kowassa, että heijan yritys oli turha.

"Koska ei tätä soaha irti, niin ruwetaan siitte tällä keijuamaan!"
kiljasi wallaton Poawo, ja samassa rupesiwat heiluttamaan wenettä kahen
puolen niin paljon kun jaksowat.

Mutta tämä ilo ei ollut pitkällinen, sillä koska niin kowasti ja
epätasasesti heiluttiwat sitä, horjahtiwat humalaiset lapset päin
jokeen, ja huusiwat nyt kauheasti apua. Mutta isä, joka oli kätkeinnään
lähisen pensaan taakse, hyppäsi kiireesti niitä auttamaan. Sitte
talutti hän märkiä lapsiansa, jotka itkiwät ja oliwat säikäyksissä,
lämpöseen suojaan, jossa heijän piti olla kaiken päiweä, sillä
hyö oliwat warsin kipeät ylellisestä syömisestä ja juomisesta,
ja peälliseksi wiluuntuneet kylmässä weessä. Wiimen nukkuwat
mielipahoissaan ja wäsyneinä.

Tulewana oamuna tuli isä lapsiensa suojaan kysyen jos oliwat moaneet
yönsä lewollisesti, ja kuinka nyt woiwat?

"Emme woi hywin!" wastasiwat kipeät lapset surkealla ja matalalla
eänellä? "Ei meillä ollut lepoa koko yönä, sillä mahoa puroo ja peätä
kiwistää."

"Minun tuloo teitä surko, lapsi poloset," sano hellästi hywä isä;
"mutta koska nyt oletten soaneet koston ymmärtämättömyywestänne, niin
toiwon kuitenkin kohta paranewanne, ja siitte taijatten toas tahtoa
saman luwan että tehä mitä mielitten; wai kuinka?

"Ei millonkaan, ei millonkaan!" huusiwat lapset yht'aikoa.

"Miks ei?" kysäsi isä. "Eikös öylön ollut lysti olla omassa
wallassanne?"

"Tosin myö olimme niin ymmärtämättömät," wastaeli Poawo ujosesti.

"Tosin, isä kulta, olemme olleet warsin ymmärtämättömät ja tuhmat!"
saneli Iewa alennetuilla silmillä.

Isä. Ettenkö siis tänäänkin taho olla wapaat?

Poawo ja Iewa. Ei, hywä isä; kun tottelemme wanhempiamme ja seuroamme
heijän neuwoja ja warotuksia on elämämme paljon parempi ja hauskempi.

Isä. Niin minäkin olen waronut; mutta onko tosi että lupoatten
mielellänne ja ilman wastahakosuuweta totella wanhempainne käskyjä ja
nouwattoa minun mieltäni?

Poawo ja Iewa. Hywin mielusesti ja kaikesta sywämmestä tahomme olla
isälle kuuliaiset, sillä isä pitää meistä niin paljon; miksi emme siis
olisi kuuliaiset?

Isä. Tässä on teille kummallekin rohtoja. Tosin ne eiwät maista
hywältä, mutta owat teille warsin terweelliset. Siis pitää teijän heti
ottaman niitä, jos mielitte tehä minun tahtoni jälkeen.

Poawo ja Iewa. Niitä pahoja rohtoja!

Poawo. Mutta isämme on käskenyt niitä ottamaan; meijän pitää siis
arwelemata totteleman. Kas Iewa, näin minä tien, samassa nielasi hän
tarjotut rohot.

Nyt teki Iewakin yhellälailla. Rokot oliwat niin hywät, jotta lapset jo
tulewana päiwänä oliwat terweet kun ennenkin.

Kuuliaisuuwella ansaihtiwat lapset tästä hetkestä wanhempiensa
hywyywen ja helleywen, sillä hyö hawahtiwat ei olewan hyöwyllisen että
wallattomat ja ymmärtämättömat lapset soawat tehä mitä mieliwät.




32. LUONNOTON ROHKEUS SOATTAA USEEN ONNETTOMUUTEEN.


Paha on että poika on pelkeäwä pieniä, useen ainuastaan luultuja
woaroja, mutta pahempi on kuitenkin wallattomuuwessa ja ilman kowata
tarpeeta rohkeasti, lkäänkun sokea, heittäitä woarohin, joissa useen
terweys turmeltuu ja monasti henkikin on woarassa. Semmonen imeinen on
warsin tuhma ja mieletön.

Wallaton Wihtor ei totellut niitä warotuksia, joita hän joka päiwä sai
hywiltä wanhemmiltaan luonnottoman ja ylellisen rohkeutensa tähen.
Mutta wiimen se tuli niin kowasti rangastuksi, että hänen onnettomuus
olkoon esimerkkinä ja warotuksena muillen yhtä hurjille pojille.

Muuwalla ei hänellä ollut iloa kun woarapaikossa, niinkun muka kiwuta
jyrkkiä tikaportaita myöten, ilman arwelemata jos ne kestiwät, tahi
oliwat lahoneet; kiwuta korkeimpien puijen latwoihin; juoksennella
kattoloilla ja hypätä niiltä moahan, waikka oliwat kuinka korkeita,
semmoset oliwat sen tawalliset ilot. Toisinaan lankesi hän jotta ohta
oli mustelmissa, muoto ja käet peitetyt werinoarmuilla. Harwon piti hän
woatteinsa puhtaina. Siis sai hän useen toria ja wihtoja wanhemmiltaan,
woan ei siitäkään ollut apua. Mutta wiimen sai hän kowan rangastuksen
tottelemattomuutensa tähen.

Hän oli muka kylmänä syksy-iltana luwata pistainnään hämärässä
merenrannalle, johon äsköttäin oli souwettu hirsilautta. Hirret oliwat
jo toisistaan peästetty irti, ja miehet weti niitä paraikoa moallen.
Ilosa oli roakaluontosen Wihtorin mielestä juoksennella irtanaisien
ja pyöriwien hirsien peällä, waikka työwäki kowasti kielsi sitä.
Mutta huoliko se kiellosta? Työwäki meni kotiin; sepä oli warsin hywä
Wihlorin mielestä, sillä hän jäi nyt yksinään ja sai siis eleksellä
niinkun tahto. Wiimen pimeässä luiskahti se mereen kahen oksasen hirren
wäliin, katkasi seäriluunsa, ja oli kauwan kainaloihin asti kylmässä
weessä, ennenkun soatiin wapautetuksi woarallisesta tilastaan.

Nyt oli se niin pahasti taittanut jalkansa, että hänen täyty hirmusessa
tuskassa wuoteellaan kärsiä monta, monta wiikkoa kauhean kiwun,
ja siittenkin kun hän parani oli hän elinaikansa ontuwa taitettua
jalkoansa. Mutta wanhaksi ei se elänytkään, sillä hän wiluuntu kylmässä
syksyweessä niin läpi luunsa, että hän jo warsin nuorena sai hirmusen
luuwalon ja jäsenien kolotuksen, jonka tähen ei se soanut lepoa yöllä
eikä päiwällä. Tällälailla kitu Wihtor monta wuotta, ja kuoli wiimen
kaksikymmenen wuotisena.

Lapset, elkeä siis olko tottelemattomat wanhemmillenne, mutta seuratkoa
tarkasti ja mielusesti heijän wiisaita neuwoja ja warotuksia, silla hyö
ymmärtäwät paremmin kun työ, mikä teillen on hyöwyllinen.




33. WESIKOARRE.


Kauniina kesä-iltana oli pieni Maija isänsä kanssa jalottelemassa.
Hiljanen sa'e [Sa'e, yksi kun sade.] oli äsken wirwottanut kukostawat
niityt ja touwot, ilma oli wilponen, ja aurinko, jo laskehtimassa,
tapaile säteillään pakenewan mehewän pilwen, jota wasten loisti
kauniisti juowattu wesikoarre.

"Woi kuinka ihana tuo wesikoarre on!" saneli Maija hurmotuksissa; "ei
luonnossa ole ihanuuwessa sen wertaista! Kumpa toki olisin tuolla
kummulla, jossa se koskoo moahan, jotta tarkemmasti taitasin sitä
kahtella, koskea siihen ja nähä mitä ainetta se on!"

Isä. Elä usko, lapseni, että tämä ihanuus on jotain totista. Kun
aurinko paistaa wesipisareita wasten ja toinen puoli taiwasta on
peitetty mustalla pilwellä, niin auringon säteet kuwailoo silmäimme
eteen monen karwasen kauniin loistawan wesikoarteen. Jos ei ruoho nyt
sateesta olisi niin märkä, niin menisimme tuonne kummulle, mutta siellä
olisi kaikki tämä ihanuus silmiltämme kateessa, ja taiwas yhellainen
kun muuwaltakin.

Maija. Tuopa olis ihmeteltäwä! Wai on tämä kaunis wesikoarre ainuastaan
warjo, elikkä sen tapanen? Jos ei isä olis sanonut en sunkaan olis
luullut silmäni niin pettäwän.

Isä. Elä sitä niin kummastele, hywä lapseni. Moalimassa on paljon joka
etäältä nähen on kaunis ja hywäksi arwattawa, mutta kun sitä likempätä
ja tarkemmasti kahtoo ja tutkii, niin hawahtoo sen olewan halwan, useen
warsin tyhjänkin, eikä siis mistään arwosta.

Samassa kulki tietä mahtawat komeat waunut jossa istu rikas, kauniisti
puettu, nainen. Neljä jaloa hewosta hallittiin yheltä ajajalla
kullankarrella kaunistetuissa waatteissa, ja kaksi käskyläistä, yhtä
soreassa puwussa, seisoivat waunuijen takana. — Nyt unehtu Maijalta
wesikoarteen tutkisteleminen. Korea nainen ja sen mahtawat waunut
oliwat puoleensa wetänyt Maijan ajatukset, joka nyt kumastellen saneli:
"Woi sitä waimoa! Se lie onnellinen joka taitaa eleä niin mahtawasti ja
on niin rikas?"

Isä. Soisitko olewasi hänen siassa?

Maija. Mitäpä auttaa että sitä suon? Niin onnelliseksi en kuitenkaan
millonkaan tule.

Isä. Mutta minä waron tulewasi onnellisemmaksi, hywä lapseni. Tämän
rouwan päiwillen en sinua soisi?

Maija. Mitä isä nyt puhuu? Tunsitko sitä, hywä isä? Mitä siltä mahtasi
puuttua, joka on niin rikas ja korkeaseätynen?

Isä. Tosin se on rikas ja korkeaseätynen, mutta ei kuitenkaan
onnellinen. Etkö oiwaltnut kuinka kalpea, hilwistywä ja huolehtiwa hän
oli komeissa waunuissaan?

Maija. Sitä en oiwaltanut, sillä kahtelin woan koreita waunuja.

Isä. Mutta minä kahtott häntä surkotellen. Se olt jaloseätynen nainen,
nimeltä Tamminen, joka kewytmielisyytensä ja ylellisyytensä kautta
jo nuorena turmeli terweytensä, hukkasi kauneutensa, katkeroitti
puolisonsa päiwät, kaswatti lapsensa kurita ja hywitä tawoita,
riitauntu ystäwiensä kanssa, ja siis nyt rikkautensa ja korkean
seätynsä kanssa on ilman ilosta hetkeä ja tyytywäistä sywäntä. Semmonen
onni ei sunkaan ole kateen alanen.

Maija. Woi sitä waimo polosta! Ja peältä nähen sitä olisi luullut niin
onnelliseksi!

Isä. Siitä neät, lapseni, kuinka ulkonainen kauneus on pettäwä.
Semmosen ihmisen loistawa arwo katoapi kun sitä tarkemmasti tutkimme
ja opimme tuntemaan ikäankun ihana wesikoarre. Mitä meitä auttaa
korkea seäty, rikkaus, turhat ilot ja huwitukset, kun tyytymättömyys
neännyttää ilon sywämmessämme, rikokset ja roatelewa omatunto
katkeroittaa elämämme, waikka hywä onni on ympäri piirittänyt meitä
ylellisellä rikkauwella? — Harjauntunut ymmärrys, hywä sywän,
säilytetty wiattomuus ja palawa rakkaus lähimmäisiämme kohtaan —
nämät owat paraat ja ainuat autuuwen lähteet. Ehi niitä, niin tulet
onnelliseksi!

Tämä puhe waikutti sywästi hywän Maijan sywäntä. Ajatellen ja miettien
se erkani isästään, muisteli useen hänen hywiä neuwoja ja opetuksia, ja
koki kaiken elinaikansa niitä seurata.




Painowirheitä:

siw. — juowalla — on — lue
1 — 16 — loatuuu, — loatuun.
3 — 11 — joutunnt — joutanut
5 — 15 — isosesti — ilosesti.
10 — 19 — kompelo — kömpelö
14 — 2 —  asuen — asuwa
15 — 11 — wälistä — wäliste
16 — 24 ja 25 — hyöhenet — höyhenet
21 — 12 — wanhemmaksikkin — wanhemmaksikin
42 — 6 — etkä — eikä
48 — 24 — o e — ole
57 — 4 — käskinäisen — keskinäisen
64 — 13 — tarwetultuja — terwetultuja
65 — 9 — Eljas — Eljas,
100 — 17 — rikoksensa wirheinsa — rikoksensa ja wirheinsä
103 — 24 — lupoa — lupoa,
107 — 22 — juoksten. — juosten.
113 — 8 — puhtain — puhraina
115 — 21 — toiwoin — toiwon
115 — 22 — uskoin, — uskon,
116 — 2 — heijän — heijät
117 — 23 — petteä — pettää
136 — 1 — oaha — soaha

Ynnä muita pienempiä, jotka Lukia ihte oijaskoon.













*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AJANWIETE LAPSILLE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.