The Project Gutenberg eBook of Korkokeinottelua
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Korkokeinottelua

Author: Matilde Serao

Translator: F. O. Viitanen


        
Release date: May 3, 2026 [eBook #78590]

Language: Finnish

Original publication: Tampere: Kustantaja osuuskunta Wäinämöinen, 1908

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78590

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORKOKEINOTTELUA ***




KORKOKEINOTTELUA

Kirj.

Matilde Serao



Tekijän luvalla italiasta ("Trenta per cento") suomentanut

F. O. Viitanen





Tampereella,
Osuuskunta Wäinämöinen,
1908.






Matilda Serao on syntynyt v. 1856 Kreikassa. Hänen vanhempansa
olivat italialainen politiko Franz Serao, joka valtiollisista syistä
karkotettiin maanpakoon, ja tämän puoliso, muuan kreikkalainen
ylimysnainen. Jo 17-vuotiaana alkoi Matilde Serao kirjallisen uransa
sanomalehtikirjailijana, ja v. 1885 hän, naimisiin jouduttuaan,
perusti puolisonsa (Scarfoglio) kanssa Koomaan sanomalehden »Corriere
di Ro ma». Sen jälkeen hän on yhtäjaksoisesti työskennellyt
sanomalehtihommissa. Nykyään hän toimittaa puolisonsa kera Napolissa
laajalle levinnyttä ja tunnettua lehteä »Il Matino».

Sanomalehtitoimensa ohella on Matilde Serao kirjoittanut suuren
joukon novelleja ja romaaneja, joista muutamat luetaan paraisiin,
mitä uudenaikainen italialainen kertomistaito on voinut luoda.
Italian kirjallisuudenhistoriassaan pitävätkin toht. Berthold Wiese
ja prof. Erasmo Pèrcopo häntä Italian tunnetuimpana nykyaikaisena
romaaninkiijoittajattarena. Toht. Alfred Friedmann, joka on kääntänyt
saksaksi useita Seraon novelleja, pitää häntä monessa suhteessa
nykyisen italialaisen kaunokirjallisuuden tyypillisimpänä edustajana.

Jokapäiväisen elämän monet pikkudraamat ovat useinkin Seraon
kertomusten ja jutelmien aiheina. Hän katsoo synkästi elämää, ja
samoinkuin hän sanomalehtitoimessaan usein ja sydämeenkoskevasti
on puhunut köyhien puolesta ja maalannut voimakkain värein suurta
suurkaupunkikurjuutta, samalla tavalla hän romaaneissaan usein nousee
sotajalalle yhteiskunnan virheitä ja epäkohtia vastaan. Vaikka hän
onkin realisti, pysyttelee hän kumminkin etäällä tämän suunnan
äärimmäisyyksistä, ja hänen pessimismiäänkin miedontaa jonkinlainen
henkäys etelä-italialaisen elämänilosta. Voittamattomana pidetään
Matilde Serao varsinkin napolilais-elämän kertojana ja kuvaajana.
Hänen parhaista teoksistaan — kaikkiaan nousee hänen kirjoittamiensa
nidosten luku neljännellekymmenelle — mainittakoon »Fantasia», »La
conquista di Roma», »Il paese di cuccagna», »Per monaca», »Addio,
amore!» ja tämän jälkimäinen osa »Il castigo» sekä myöhemmistä »La
ballerina», joka äskettäin on ilmestynyt suomeksikin. Enin luetuin
hänen teoksistaan, mikäli maansa olojen tarkka tuntija, italialainen
toht. Sophia Rebuschini eräässä tänne lähettämässään yksityisessä
kirjeessä mainitsee, lienee kumminkin »Nel paese di Gesù. Ricordi di un
viaggio in Palestina», jossa Palestiinan oloista annetaan kerrassaan
suurenmoisia ja hienoja kuvauksia. Erittäin suosittu on Italiassa
myöskin hänen useille kielille käännetty, nyt suomenkielisessä
asussa »Korkokeinottelua» nimisenä ilmestyvä Napolin oloja kuvaava
kertomuksensa »Trenta per cento», jota alkukielellä jo on levinnyt
kuusi painosta. Viimeksi on Matilde Serao osottanut omaavansa runsaasti
näytelmäkirjailijankin taipumuksia. Viime vuoden lopulla hän yhdessä
ranskalaisen kirjailijan Pierre Décourcellen kanssa kirjoitti näytelmän
»Dopo il perdono», jolla Parisissa oli sangen huomattava menestys ja
joka aivan äsken on ilmestynyt kirjanakin.

Matilde Seraon kielenkäytöstä sanoo edelläviittaamani Italian
kirjallisuudenhistoria, että tuskin kukaan Italian naisista on
käyttänyt italian kieltä kauniimmin kuin hän.

Tampereella, maaliskuussa 1908.

Suomentaja.




I.


Professori Alessandro de Peruta oli juuri lopettanut historiatunnin
Napolin ensimäisen, kuninkaallisen tyttökoulun kolmannella luokalla,
jossa hän opetti joka aamu. Alfonsina Barracaracciolo, vartiavuorollaan
oleva opettajatar, kalpea, hiljainen, sairaalloinen nainen, oli
saattanut hänet pitkän, puutarhaan asti ulottuvan holvikäytävän
läpi suureen, luostarimaiseen etuhuoneeseen tammisine penkkeineen
ja leveine, mustine pöytineen. Sitten hän hiljaa poistui, silittäen
laihan kätensä kapeilla sormilla vaaleita hiuksiaan. Professori
nojasi kyttyräselkäistä vartaloaan pöytään, ja hänen suuren päänsä
kellertävänkalpeat kasvot olivat kumartuneena päiväkirjan yli, johon
hän hitaasti merkitsi tuntinsa, Barbarellan, koulun kaitsijan,
jatkaessa sukankudintaan. Hänen painellessaan punaisella imupaperilla
kuivain, luisevain sormiensa kirjoittamaa töhryistä nimikirjoitusta,
tuli sisälle käsityönopettaja Clorinda Fasulo. Hän oli suuri, lihava,
hauska nainen, jolla oli pulleat, punaisina loistavat posket ja
niin kireä villainen puku, että näytti siltä, kuin olisi se joka
silmänräpäys ollut vähällä ratketa pyöreäin olkapäiden ja lihavain
käsivarsien liikkeistä.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, herra professori», lausui hän iloisesti.
»Voitteko hetkisen täällä viipyä?»

»Mielelläni», vastasi pieni mies-pahanen, joka kunnioittaen ja ihaillen
katseli voimakasta, paksua naista.

»Te voisitte tehdä minulle palveluksen. Tunnetteko Ruffo-Scillan
pankkia?»

»En», vastasi professori hienosti hymyillen, »en tunne sitä enkä mitään
muutakaan pankkia.»

»Ei tee mitään, minulla on tässä osote. Luullakseni on pankki teidän
matkanne varrella. Lyhyesti, jollette pidä vaivaa suurena, voisitte
viedä sinne nämä seitsemänsataa liraa, kolmesataa liraa sisareni
Elisabetta Fasulon ja neljäsataa Clorinda Fasulon nimeen.»

»Onko se säästöpankki? Otanko yhden pankkikirjan vai kaksi?»

»Ei kumpaakaan, herra professori. Margherita Lombardi, joka vei
sinne kaksi kuukautta sitten sataviisikymmentä liraa, sai ainoastaan
yksinkertaisen kuitin, jossa on pankin leima ja viisi, kuusi
allekirjoitusta. Samoin emäntämme Teresina Farnese ja pienokaisten
opettaja Filomena Scognamiglio. Siis ei muuta kuin kuitti. Kun rahat
ovat olleet siellä kuukauden, saa sadasta lirasta satakaksitoista.»

»Kaksitoista prosenttia korkoa kuukaudessa!» huudahti professori
hämmästyneenä.

»Niin, kaksitoista liraa», vastasi neiti ääneen nauraen, mikä teki
hänen kasvonsa vielä punaisemmiksi ja loistavammiksi.

»Se ei minusta ole mahdollista», vastusti professori.

»Margherita Lombardi, Teresina Farnese ja Filomena Scognamiglio ovat
niin saaneet», sanoi Clorinda Fasulo riemuiten.

»Silloin se on vehkeilyä», mutisi professori arasti; hän ei koskaan
uskaltanut varmaa mielipidettä sanoa ääneen.

»Eikö mitä! Ruffo-Scilla on ylhäinen herra ja kunnon mies; meillähän on
hänen veljentyttäriään opistossamme.»

»Mutta miten hän voi niin satumaisia korkoja maksaa?»

Clorinda Fasulo oli hetken ääneti ja sanoi sitten, varovasti
katseltuaan ympärilleen, melkein kuiskaten professori Alessandro de
Perutan korvaan: »Ruffo-Scilla on asioissa Rothschildin kanssa; rahat
ovat Rothschildin.»

»Ah», vastasi professori, syvään henkäisten. Kuitenkin teki hän,
ankaran oikeudentuntonsa pakottamana, vielä viimeisen kokeen asiasta
päästäkseen:

»Minkätähden ette itse vie rahoja pankkiin, Signorina Fasulo?»

»Koska käymme ulkona ainoastaan sunnuntaisin ja pankki on silloin
kiinni. Olen pahoillani teidän tähtenne, sillä siellä on kai aina
kova tungos. Tietysti! Kuka päästäisikään sellaista tilaisuutta
käsistään? Mekin luovutamme kaksivuotiset säästömme. Ymmärrätte, ettei
kolmesta- neljästäkymmenestä lirasta, jotka sisareni kanssa kuukaudessa
ansaitsemme, juuri paljoa voi säästää. Miksi emme siis asettaisi
rahojamme Ruffo-Scillan pankkiin?»

»Olen valmis palvelukseenne, vaikka olisin mieluummin suonut, että itse
olisitte vienyt rahanne. Voisitte kuitenkin vielä ehkä katua; joku
onnettomuus ...»

»Niin kauvan kuin mainitsemani henkilö on hänen yhteydessään», sanoi
neiti, tarkottaen rahakuningas Rothschildia, »voimme olla levollisia.»

»Olen valmis palvelukseenne», toisti professori, vetäessään käsiinsä
villaisia käsineitään, sillä hän tahtoi kaikin tavoin voittaa ystäviä
opistossa. Siitä huolimatta painostivat häntä kovasti Clorinda Fasulon
antamat rahat, niin pian kuin suuri, tamminen ovi, jonka koulun
kaitsija Barbarella hänelle avasi, oli jälleen sulkeutunut. Hän oli
syviin ajatuksiin vaipuneena. Koska olisikaan hänellä, köyhällä
professorilla, ollut seitsemänsataa liraa hallussaan! Niin paljoa ei
hän ollut koskaan omistanut, vielä vähemmin oli hän sellaista summaa
koskaan mukanaan kuljetellut. Hänhän oli vain köyhä historianopettaja,
joka, valmistuneena professoriksi ilman vakinaista paikkaa, töin
tuskin sai kouluopetuksellaan ja paria yksityisoppilasta ohjaamalla
kuun lopussa kokoon sataseitsemänkymmentä liraa, joilla hänen
täytyi itse tulla toimeen kaupungissa ja vielä ylläpitää äitinsä ja
sisarensa Giffoni Vallepianassa Cilentossa. Ei milloinkaan ollut hän
yht'aikaa nähnyt seitsemääsataa liraa, tämä professori parka, joka
asui kurjasti kalustetussa huoneessa via Concordian varrella olevassa
palazzo Cariatissa. Via Concordia päättyy Corso Vittorio Emanueleen,
mikä on yleinen köyhäin ja rikkaitten kokouspaikka. Ja kulkiessaan
pitkää matkaansa jalan, jotta raitiotiemaksu, kolme soldoa, säästyisi,
kosketti hän vähän väliä päällystakkinsa taskua, jossa oli Fasulo
sisarusten seitsemänsataa liraa suureen, rikkinäiseen, mustasta,
kuluneesta nahasta tehtyyn lompakkoon kätkettynä.

Jos ne hukkuisivat tai jos joku ne häneltä varastaisi! Paljas sellainen
ajatuskin saattoi hänet kalpenemaan ja teki hänen kolmekymmenvuotiset
pergamenttikasvonsa entistään kellertävämmiksi. Mieluimmin olisi
hän mennyt pankkiin suoraa päätä, päästäkseen rahoista, jotka häntä
suorastaan piinasivat, mutta ei ollut enää aikaa mennä palazzo
Fausitanoon Toledokadulla olevan Carità kirkon torin varrelle, jossa
Ruffo-Scillan suuri pankkiliike sijaitsi; hänen oli ensin opetettava
via del Gesùn varrella olevan normaalikoulun toisen luokan oppilaita.

Sen takia antoi hän, yhä peläten kadottavansa rahat, kätensä edelleen
olla vaaranalaisen taskun päällä poiketessaan koulukirjakauppias
Cambardellankin luo via Trinità Maggiorella, josta hän, niinkuin usein
ennenkin, lainasi vihon Muratorin historiaa. Kirjakauppias kuunteli
tarkkaavasti erään vaaleaverisen, hienostipuetun nuorukaisen puhetta,
järjestäessään Scavian kielioppeja pieniin kääröihin.

»Nyt vien don Antonion puolesta viisituhatta liraa pankkiin», sanoi
nuori mies, mainiten erään kuuluisan lääkärin nimen.

»Niin paljon ja enemmänkin voi don Antonio panna pankkiin», lausui
kirjakaupassa oleva pieni, vanha mies, joka nautti eläkettä jostakin
entisen bourbonilaisen raha-asiainministerin virastosta. Hän vietti
joka päivä kaksi tai kolme tuntia hiljaa ja liikkumatta Filippo
Gambardellan kirjakaupassa ja puhui vain yhden lauseen joka puolen
tunnin kuluessa.

»Ettekö te aio pankkiin mitään panna, don Filippo?» kysyi nuori mies
imarrellen.

»Minä myyn kirjojani», vastasi hän hiukan epävarmalla äänellä.

»Lyön vetoa, että päätätte huomenna vielä sen tehdä», sanoi nuorukainen
nauraen. »Tulenko huomenna takaisin?»

»Eikö mitä! Oletteko tekin ehkä pankkiiri?» kysyi Filippo Gambardella.

»En, mutta minä olen Ruffo-Scillan ystävä», vastasi nuori mies mitä
suurimmalla kohteliaisuudella. »Muutenhan... en hänelle tee sillä
palvelusta, vaan teille.»

»Ymmärrettävästi!» murisi eläkkeennauttija, ottaen hyppysellisen
nuuskaa. »Kaksitoista prosenttia kuukaudessa on hyvä asia.»

»Liian hyvä», mutisi don Filippo välinpitämättömästi.

»Voitte levollisena uskoa pankille rahanne ettekä menetä mitään!»
huudahti nuori mies iloisesti. »Rahat ovat englantilaisia, kaikki tulee
Englannista.»

»Oletteko hyvä ja annatte minulle Muratorin?» sanoi de Peruta
hämmästyneenä ja levottomana, sillä tämä toisinta asiasta herätti koko
hänen epäilyksensä uudestaan.

»Odottakaa hetkinen, palvelen teitä heti», vastasi don Filippo
Gambardella, nuorukaisen poistuessa nauraen ja luvaten seuraavana
päivänä palata.

»Aiotteko te viedä rahoja Ruffo-Scillan pankkiin?» kysyi professori,
kirjakauppiaan etsiessä Muratorin kirjaa.

»Kukapa tietää!» vastasi tämä, astuessaan tikapuita alas. »Ehkä vien
sinne pienen summan.»

»Eikö se teistä ole uskallettua?»

»Arpajaisissakin uskalletaan ja kuitenkin ylläpitävät ne valtion ja
koko maailma koettaa niissä onneansa», huomautti eläkkeennauttija.
»Tahtoisin vain omistaa rahaa!»

»Onhan se muuten englantilaista keinottelua», mutisi kirjakauppias;
»englantilaisethan tekevät rahoja niinkuin heinää.»

»Todellako? Minulle on puhuttu Rothschildista», huomautti professori de
Peruta yhä epäillen.

»Rothschildistako? No, sitä parempi, silloin saamme olla varmoja.
Näette, että Ruffo-Scilla ymmärtää asiansa...».

Professori lähti kaupasta, tulematta asiasta vakuutetuksi; mutta pieni
eläkkeennauttija mietti, miten ihmeellistä oli, että hänelle maksettiin
vain korkoja eikä pääomaa; jos hänellä nyt olisi ollut eläkkeensä
pääoma, olisi hän voinut tulla rikkaaksi Ruffo-Scillan avulla.

Hitaasti asteli professori de Peruta tänä marraskuun aamuna
normaalikoulun korkeita, pimeitä portaita ylös. Sairaalloisesti
hermostuneessa mielentilassaan, joka on kyttyräselkäisille ominainen,
tuntui hänestä kuin painaisi musta lompakko seitseminesatoine liroineen
hänen rintaansa leiviskäin painolla. Tietysti ei historiatunti voinut
tänään mennä muuten kuin huonosti, vaikkakin hän, työteliäänä,
tunnontarkkana opettajana, otti vähäpalkkaisen virkansa, niin
katkeralle kuin elämä hänestä tuntuikin, sangen vakavalta kannalta.
Opettajahuoneessa, joka, kuten muutkin huoneet, näytti pimeältä,
kostealta ja tomuiselta, katseli hän kirjallisuudenopettajaa, pientä,
paksua, oppimatonta barilaista pappia, joka vilkkaasti keskusteli
johtajan, laihan, tavattoman pitkän piemontilaisen kanssa, joka myös
oli pappi. Kuvitteliko hän, vai kuuliko hän tuollakin kuiskattavan
nimeä Scilla, tuon turmiollisen karin vaarallista nimeä? Hän meni
ohi tervehtien, pysähtymättä, sillä hän tiesi, ettei häntä kaivattu
eikä rakastettu. Oliko sekin kuvittelua, vai kuiskuttelivatko hänen
oppilaansakin salaa samaa nimeä, istuessaan tarkkaamattomina ja
kuuntelematta opetusta? Oliko se todellakin kirjoitettuna pienille
paperiliuskoille, jotka kulkivat penkistä penkkiin ja otettiin
vastaan hymyillen tai tirskuen? Olivatko Ruffo-Scillan pankkihuonetta
koskevat asiat kiihottaneet näitä tyttöjäkin? Koska he olivat
kaupunkilaislapsia, jotka kello kahdeksan aamulla lähtivät kouluun, oli
joku heistä voinut kuulla niistä puhuttavan joko kotona tai matkalla
tai vieraskäynnillä. Turhaan vaati hän milloin kohteliaasti, milloin
suuttuneesi, sairaille ja onnettomille ominaisella ärtyisyydellä
hiljaisuutta; tyttöjen lörpöttelyhalu ei ollut tukahutettavissa,
eivätkä he oikeastaan pelänneetkään häntä, sillä huolimatta
hermostuneesta äreydestään oli hän hyvä kuin lapsi ja aivan liian arka,
heikko ja sairaalloinen, saavuttaakseen näiden itsepäisten kansanlasten
kunnioittavan arvonannon. Hän itse voi tuskin odottaa tunnin loppua,
päästäkseen koulusta kuulemasta enää puhetta tästä pankista, jonka
rohkeus raha-asioissa ja jonka epäilyttävä vehkeily teki levottomaksi
hänen ankarasti oikeudenmukaisen omantuntonsa, jonka ei vielä ollut
tarvinnut häntä mistään syyttää. Miten hän olikaan onnellinen, kun
kello vihdoin löi yksitoista, ja tytöt, niin pian kuin näkivät
opettajan seisovan, itsekin nousivat kolistellen ja, käyttäen hyväkseen
tekosyytä meluamiseen, huusivat kuorossa: »Hyvästi, herra professori!
Hyvästi, herra professori!»

Jo kiiruhti hänkin kantamansa mustan lompakon painostamana ja
kiusaamana katua alas, ikäänkuin olisivat onnettomat rahat häntä
ajaneet takaa. Palazzo Faucitanon avara piha ja kauniit portaat
rauhoittivat häntä vähän. Vihdoinkin saavutti hän päämaalinsa ja
kymmenen minuutin kuluessa saattoi hän päästä vapaaksi taakastaan;
sitten sai hän ajatella kävelyretkeään Kansalliskirjastoon, jossa
hän teki tutkimuksia arvostelevaa historiaansa varten. Se oli pitkä,
vaivalloinen työ ja hänen oppineena-olemisensa ihanne. Hänen mukanaan
nousi portaita ylös muitakin ja taas toisia tuli ylhäältä alaspäin.
Pankissa oli suuri joukko ihmisiä. Sen muodosti suuri, pitkähkö huone,
jonka kaunis, vaahterapuinen väliseinä jakoi kahtia. Väliseinässä
olivat virkamiesten luukut: kolme rahojen jättämistä varten,
kolme, joista niitä sai ottaa; mutta ihmiset tungeskelivat tiheinä
joukkoina ensinmainittujen edessä, eikä niillä luukuilla, joista
korkoja maksettiin, näkynyt kuin kolme, neljä henkilöä. Yleisölle
määrätty osasto oli sisustettu silmiinpistävän komeasti; siellä oli
tummansinisellä sametilla päällystettyjä huonekaluja, joissa oli
sinisiä ja kultaisia reunuksia ja tupsuja. Tummansinisiin, keltaisella
kirjailtuihin virkapukuihin puettuja palvelijoita, joilla oli lakkeihin
kirjoitettuna: _»Pankkihuone Ruffo-Scilla»_, kulki edestakaisin.
Ja yhä enemmän ihmisiä tunkeili luukuilla toinen toistaan vastaan
puristettuina. Kaikki pitivät rahaansa valmiina kohotetussa kädessään.
Kaikellaisia seteleitä, keltaisia, sinisiä tai harmaita, järjestettyinä
pieniin kääröihin tai kokonaisiin paketteihin, muutamat ihka uusia
kuin olisivat juuri olleet kivipainosta lähteneitä, toiset likaisia ja
rasvaisia kuin olisivat jo tuhansien likaisten käsien kautta kulkeneet.
Oikeastaan ei nähnyt muuta kuin päitten yli kohotettuja seteleitä
piteleviä käsivarsia.

Professori de Peruta tunsi itsensä hetken aikaa ikäänkuin
masentuneeksi; sillä mitä hän aamulla oli pitänyt yksityisenä
tapauksena, näytti hänestä nyt, kun tunti tunnin jälkeen kului,
joltain, joka salaman nopeudella leveni joka haaralle ja kehittyi. Tämä
ihmispaljous pelotti häntä; hän vetäytyi huoneen nurkkaan ja alkoi,
kääntyneenä seinään päin, ottaa Fasulo sisarusten seitsemääsataa liraa
lompakostaan, laskeakseen ne vielä kerran ja pitääkseen niitä valmiiksi
kahteen osaan jaettuna, toisessa kolme, toisessa neljäsataa liraa, ja
sitten hän asettui viimeiseksi hitaasti eteenpäin kulkevaan jonoon.
Silläaikaa jatkui rahain antaminen mahdollisimman yksinkertaisesti.
Uusimman kuosin mukaan vaatetettu nuori virkamies, jonka hiukset
kiilsivät voiteesta, jonka viikset olivat taidokkaasti käherretyt
ja jolla oli loistava, musta helmi kravattineulassaan ja suuri,
kiiltävään, tukevaan kultasormukseen juotettu jalokivi pikkusormessaan,
kirjoitti kiireesti kassakirjaansa maksetun summan suuruuden ja repäsi
siitä pienen kuitin, jonka leimasi ja ojensi maksajalle. Samalla
huusi hän niin äänekkäästi, että kaikki sen kuulivat, maksajan nimen
ja maksetun summan suuruuden toiselle, puuaitauksen takana olevalle
virkailijalle, joka kirjoitti molemmat pieneen luetteloon. Niin kuului
nimi toisensa jälkeen ja summa summan perästä:

»Francesco Jadicicco, neljäsataakolmekymmentä!»

»Pasquale Foderaro, kaksituhattaseitsemänsataaseitsemänkymmentä!»

»Salvatore Apricena, satakaksikymmentä!»

»Parooni Costanzo Vasaturo, seitsemäntuhattayhdeksänkymmentä!»

Ja kirjanpito kävi niin nopeasti, ettei tarkasti katseleva Alessandro
de Peruta voinut kyllin ihmetellä. Muutkin ihmettelivät tätä liikkeen
liian suurta yksinkertaisuutta ja nopeutta ja olisivat luultavasti
toivoneet enemmän muodollisuuksia; mutta kun toinen toisensa jälkeen
helpotuksesta huoahtaen, kuin olisi raskaasta taakasta päässyt, sekä
täysin onnellisena, kun näki asiansa hyvin toimitetuksi, lähti sieltä,
ei kukaan uskaltanut sanoa mitään.

Aina kun mainittiin joku suurempi summa, kurottivat kauvempana seisovat
kaulaansa, nähdäkseen, kuka se onnellinen oli, joka voi antaa tuhansia
liroja Ruffo-Scillan pankkiin talletettavaksi, ja he puristivat
lujemmin muutamia sadan liran seteleitänsä huoaten, kun ajattelivat
niitä suunnattoman suuria korkoja, joita olisivat voineet saada
tuhansilla. Oi, miten vähemmän rikkaat kadehtivat niitä, jotka voivat
panna niin suuria summia hyväätekevään Ruffo-Scillaan, saadakseen jo
kuukauden kuluttua suuria korkoja ja voittaakseen neljännesvuoden
kuluttua suunnattomasti rahoja!

Professori Alessandro de Peruta näki tämän kaiken omin silmin ja hänen
ihmetyksensä nousi minuutti minuutilta. Kun oli niin pieni, nousi hän
varpailleen, nähdäkseen luukusta liikehuoneen sisustan. Ja kummallisen
mielikuvayhdistelmän johtamana muisti hän samassa silmänräpäyksessä
vaikutelman, jonka kolme tai neljä vuotta sitten oli saanut Italian
toisessa pääkaupungissa Firenzessä. Hän oli matkustanut sinne,
saadakseen suosituksia nykyiseen virkaansa normaalikoulussa. Erittäin
muisti hän päivän, jolloin hän, asiansa toimitettuaan, oli etsinyt
erään napolilaisen ystävänsä, jolla oli virka kansallispankissa.
Kun hän ei tiennyt ystävän osotetta ja koska hän hiukan pelkäsi
Firenzen katujen kauneutta ja vilkkautta, oli hän mennyt suoraan
pankkiin. Ja koko se juhlallinen vaikutus, jonka tuo suuri, valoisa,
hehkulaitoksen lämmittämä huone ja sen syvä hiljaisuus, jota eivät
edes kävijäin askeleet häirinneet, oli häneen jättänyt, palasi nyt
äkkiä hänen muistiinsa; hän näki tummanvihriäiset verhot, suuret,
jykevät, mustanpuhuvat pöydät, komeat kipsi- ja marmoriveistokset,
kalliit, lujat, puiset huonekalut, vaikuttavan huoneen koko melkein
majesteetillisen vakavuuden ikäänkuin kangastuksena edessään.
Salissa suuren puuaitauksen takana oli hän nähnyt ystävänsä muitten
virkailijain joukossa, jotka siellä hitaasti ja äänettöminä
työskentelivät, istuen korkeissa nojatuoleissa suuret konttorikirjat
edessään, ja jotka vähän väliä pistivät kynän korvan taa, verratakseen
kahta kirjan eri sivuilla olevaa lukua. Ja samassa huoneessa oli
hän nähnyt kokonaisia rivejä kirjahyllyjä, kattoon asti ulottuvia
seinäkaappeja ja korkeita ja leveitä kirjoituspulpetteja, joiden
ääressä virkailijat kirjoittivat. Kaikki tämä oli tehnyt häneen syvän
vaikutuksen; hän oli arvostellut ystävänsäkin entistään suuremmaksi
tämän arvokkaan koneiston yhtenä pyöränä ja aivan huumaantuneena
uskalsi hän vain hiljaisella äänellä kutsua ystäväänsä yhteisille
illallisille ennen matkaansa. Illalla kohteli hän häntä suurimmalla
kunnioituksella ja puhui vähän väliä hiljaisella äänellä ja arvokkaasti
kansallispankista, ikäänkuin suuresta, ylevästä, poissaolevasta
henkilöstä, ikäänkuin mahtavasta jumaluudesta, joka oli saavuttanut
hänen kummastelevan ihailunsa.

Kaikki tämä palasi elävästi hänen muistoonsa, hänen seisoessaan
keskellä tämän kirjavan, kalpean, ennakkoluuloisen, hälisevän joukon
huumaavaa melua, kaikkien näiden joko kurjasti tai silmiinpistävän
komeasti vaatetettujen ihmisten keskellä, jotka kiireesti käärivät
kokoon vastaanottokuitin ja sitten riensivät pois kuin olisivat
lähteneet julkisesta pelihuoneesta. Se palasi hänen muistoonsa, kun hän
katseli aitauksen toiselle puolen, jossa näkyi kaksi, kolme erimallista
tuolia ja pieni pöytä; jonka ääressä eräs virkailija kirjoitti, mitä
luukulla oleva nuori mies saneli. Ei ollut siellä kirjahyllyä, ei
kaappia, ei kassaa eikä kirjoituspulpettia, ei mitään muuta kuin tyhjä,
kolkko huone, joka ehdottomasti teki epäilyttävän vaikutuksen.

»Carlotta Bencivenga, kahdeksansataayhdeksänkymmentä!»

»Rosario Fuortes, satakaksikymmentä!»

»Gaetano Amirante, kaksitoistatuhatta seitsemänsataa!»

Pankinhoitaja otti rahat viimeksimainitulta, joka oli suuri,
vahvarakenteinen mies, puettuna kellahtavaan päällystakkiin ja
keltaiseen huopahattuun, selvästi maalainen, sekä alkoi laskea
niitä. Siinä oli likaisia, rasvaisia seteleitä ja joukossa oli myös
pussillinen piastereita, joita ei enää ollut pitkään aikaan ollut
käytännössä, Ferdinand toisen, bourbonilaisen, aikuisia rahoja...
kokonainen paperi- ja hopearahojen mallikartta, jolle virkamies
laskiessaan huomaamatta itsekseen hymyili, maalaisen, jonka takana
professori Alessandro de Peruta seisoi, ahneesti silmillään seuratessa
joka seteliä, joka rahaa.

»Kaksitoistatuhatta seitsemänsataa», sanoi pankkimies, alkaessaan
kirjoittaa vastaanottokuittia.

Hän pani koko summan muitten saamiensa rahojen joukkoon, joka
oli kasvanut suureksi arvopaperikohoksi sekä kokonaiseksi kulta-
ja hopeakasaksi, jonka varalle heillä nähtävästi ei ollut edes
kassakaappia. Eikä ollut vaikea huomata, kuinka vastahakoisesti
maalainen lopultakin rahoistaan luopui, kulkien pois pankista hitain
askelin, huojuttaen paksua ruumistaan kuin hanhi.

»Seitsemänsataa liraa Elisabetta ja Clorinda Fasulon nimeen», sanoi
professori Alessandro de Peruta.

»Elisabetta ja Clorinda Fasulo, seitsemänsataa», huusi pankinjohtaja
kovalla äänellä, pyyhkäisten rahat syrjään ja aikoen kirjoittaa kuitin.

»Ettekö laske rahoja?» kysyi professori hämmästyneenä.

»Ei niin pieniä summia koskaan lasketa», vastasi virkailija lyhyesti,
ja hänen jalokivisormuksensa kimalsi komeasti.

Samalla repäsi hän sulavalla kädenliikkeellä vastaanottokuitin ja
ojensi sen professorille. Mutta tämä vastasi kylmästi: »Erehdytte;
siinä oli kolmesataa liraa Elisabetia, neljäsataa Clorinda Fasulon.»

»Helposti korjattu», sanoi pankkimies, tukahuttaen kärsimättömyyden
ilmeen kasvoissaan. »Antakaahan minulle kuitti takaisin.»

Hän otti kuitin ja kirjoitti siihen pienellä käsialalla pari
muistutusta.

»Ei, herraseni», vastusti professori. »Ei tuo ole mikään oikea kuitti.
Teidän on annettava minulle kummankin maksajan nimeen eri kuitti.»

»Teillä näkyy olevan liikaa aikaa, mutta minun aikani on täpärällä»,
sanoi kaunis nuorukainen hävittömällä äänellä.

»Se on teidän asianne, mutta olkaa hyvä ja antakaa molemmat kuitit,
niinkuin ne haluan.»

»Silloin ette ole lausunut ajatustanne selvästi», vastasi toinen,
kohauttaen olkapäitään, »mutta ei tee mitään, saatte kaksi kuittia.»

Ja huoahtaen kärsimättömyydestä, alkoi hän, revittyään ensimäisen
kuitin, kirjoittaa kahta uutta, lausuen nimet tavuttain, jotta selvästi
näkyisi, kuinka asia häntä rasitti.

Sitten repäsi hän kuitit kirjasta ja kysyi: »No, ovatko ne nyt oikein?»

»Ovat.»

»Silloin kai suvaitsette, että jätän teidät.»

»Mutta mahdattehan korjata kirjaankin erehdyttävän merkinnän?»
huomautti professori kylmästi, poistumatta.

»Oi, se on pian tehty», huudahti nuori keikari mitä huolettomimmalla
äänellä, revästen nopealla kädenliikkeellä pois kirjasta väärän
kuittauksen ja rutistaen sen mytyksi.

»Miten? Te revitte kassakirjaa?» kysyi professori hämmästyksestä
kankeana.

»Mitä toivotte?» kysyi häneltä virkailija, tekeytyen tyhmän näköiseksi.

»En mitään», vastasi professori, aikoen lähteä.

Tämän jälkeen pisti nuori mies päänsä luukusta ja sanoi käheällä
äänellä: »pyydän herrasväkeä olemaan kärsivällisinä viisi tai kuusi
minuutta, tulen heti takaisin.»

Odottajat murisivat tyytymättöminä. Kaikki näkivät, kuinka kaunis
nuori mies levitti hajuvedeltä tuoksuvan, reikäompelulla kaunistetun
nenäliinansa pienelle pöydälle, tunkeakseen siihen kaikki arvopaperit
kirjavassa sekasotkussa, niin että ne näkyivät liinan joka kulmasta.

Hänen kulkiessaan rahakassansa kanssa ovelle, putosi pari kääröä
nenäliinasta lattialle, mutta hän ei sitä huomannut tai ollut
huomaavinaan, toisen virkamiehen pistäessä kulta- ja hopearahat
sekaisin suureen likaiseen riepuun ja jättäessä kuparirahat halveksien
nurkkaan.

Niin hävisivät molemmat virkailijat takaovesta, kuin olisivat he,
maksajain aarteet mukanaan, maasta hävinneet.

De Peruta näki heidän katoavan ja hänkin meni, ollen epätoivoinen
rahoista, jotka olivat kuin kuiluun kadonneet.




II.


Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka
vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä
näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten
välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana
lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi
hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa,
silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin
käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän
nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi
hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat
silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.

»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä
häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.

»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.

»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen
pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»

Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten
kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän
askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.

»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa
suuttuneesi ja alakuloisesti.

»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena
luoden katseensa maahan.

»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului
itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien
verhoamilta.

»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva.
»Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja
hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva
katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei
tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen
näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja
vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä,
vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät
välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan
katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.

Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita
orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja
tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut
antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat
piiloon.

»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti
puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän
sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista,
jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta
kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»

»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen
katseensa.

»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»

»En, en», vastusti tämä nopeasti.

»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän
epätoivoisena.

»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea
signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten
silmien tutkivaa katsetta.

»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö
tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta?
Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»

»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor
Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»

»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä
sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle
luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja
vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi
suoraa julmuutta.»

»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä
olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein
kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta
tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka
minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua
rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan
enää välitä.»

»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.

»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.

»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen
päättävästi.

»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti.
Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne
kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä
niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen
saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»

»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen
säälimättä, käyden suoraan asiaan.

»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin
kohdellut.»

»Siis...», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis... päinvastoin?»

»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran
valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.

Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat
tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat
kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt
Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva
huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin,
pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»

»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle
mitä _hän_ on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»

»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»

»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle
ystävällenne.»

»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä
ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä
valitus kuuluviin.

Nuorukainen katseli häntä vaieten.

»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän
itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua.
»Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken
rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää
omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä
hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja,
heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»

Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut
niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen
ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen
kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.

»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.

»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»

Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi
nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.

»Velvollisuus...» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.

»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita
avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka
häntä jumaloi.

»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta
saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»

»Se on totta», huokasi mies.

»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän
minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä
mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu
hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja
sanaakaan puhumatta ...»

»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee
kaikki».

»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä
jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei
hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»

»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja
hajamielisenä.

»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.

»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran
välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»

»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman
nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin... minua rauhoittaaksenne.»

»Oi, voitte olla levollinen ...» vastasi nuorukainen, pilkallisesti
hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»

Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi
kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää
kysyä.

»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan,
»niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»

»En, en käy missään.»

»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen
huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»

Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti.
Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi
rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella
äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.

»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja
lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se
on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille
aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille...»

»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan,
ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.

»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori
mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki,
jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja
pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta
iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja
teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella
Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»

Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen
suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun
hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun
mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»

»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»

»Ja asia on vaarallinen?»

»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma...»

»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»

»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».

»Vaarallinen?»

»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta
keinottelemista vastaan...»

»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»

»Siltä ainakin näyttää.»

Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso
Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas
käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.

»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta
samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»

»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä
mustasukkainen?»

»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin
levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen
tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt
näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä
äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.

»Käskekää minua!»

»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että
en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja
minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen
onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja
yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto,
koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava
vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja
säälimättä.»

»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.

»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä
kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»

»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen
teille onnistuvan.»

»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.

»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa
vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni»,
lisäsi hän katkerasti.

Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria
uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli
saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää
giardino Cariatin kulmaus... Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen,
mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti
omassaan.

»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat
meitä».

»Mehän olemme koko ajan puhuneet _hänestä_...» vastasi nuori mies
alakuloisena.

»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin
olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».

»Sanokaa: näkemiin!»

»Näkemiin... vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»

»Heti kun minulla on tietoja.»

Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että
tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.

»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti
hymyillen.

»Ainoastaan ilahtuakseni...» vastasi mies, ilosta punastuen.

»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla
luottamuksella.

»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.

»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan
hurmaavasti hymyten.

Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja
katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen
kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia
naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut
saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen
tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt
vaalean signora Eleonoran kättä.

Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora
Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa
ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän
oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle
miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka
siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen
seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu
avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi
sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin,
joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi,
myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen
kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan
eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?»
kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän
ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.

»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina
ahkera?»

»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä,
sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten
lopettaisi keskustelun.

»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain
sanoisi.

»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän
kirjeen kotoa. He kysyvät minulta... he tiedustelevat uusia
pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.

»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva
hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.

»Siltä näyttää... maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten...» lisäsi
hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita... he
tahtoisivat tietää kaikki... ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa
tietoja...»

»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?»
lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.

»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti,
kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi
saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».

»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai
kuitenkin vastannut?»

»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet
ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta
ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»

»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»

»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat
tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.

»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon
kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.

Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta
portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa
kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta
uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain.
Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa.
Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis
tämä suuri uteliaisuus?

Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa
raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä,
noustessaan portaita ylös.

Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle
kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka
hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:

  »Rakas Eleonora!

  Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja
  ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona.
  Näkemiin!

  Carlo.»

Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin
pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut
yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen... miksi signor Paolo
häntä kutsuikaan?... niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi.
Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä,
joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin,
epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa
ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta
Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus
lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli
hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä
tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän
parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä
ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo
Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään
arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain
ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä
ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa,
Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan
ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut
jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella
rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän
tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin
kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä;
mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin
sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä?
Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän
huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja
äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena
kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della
Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet
pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä
pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli
sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita
asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät
hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia
Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa.
Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno?
Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa
hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista
kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä
hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa
rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta
eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista
rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään
ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään,
jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt
hänen luokseen ainiaaksi... ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua.
Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin,
yksin!

Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar,
halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei
enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista
ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta,
joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa
tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa
porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena,
alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä
huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle,
puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle
solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä
huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili
kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.

Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan
vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut
pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan
tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.

»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella
äänellä.

»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.

»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja
ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.

»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi
paeta synkkiä ajatuksiaan.

»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.

»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut
erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan
jotakin köyhille.

»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka
ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena
suosionosotuksena.»

»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä,
näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.

»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä,
että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi
pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka
kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän
huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia
sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä
haaksirikkoa.

»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.

»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija
uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on
alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää,
mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme
saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan...»

»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä
ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa
unohtamaan.

»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen
katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.

»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.

»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä
mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan
siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei
totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi
osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse
niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»

»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.

»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen
jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja
minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä
pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme,
ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä.
Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään
synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla
olemassa.»

»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman
hämmästyksen valtaamana.

»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen
viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo,
on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä;
signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te,
hänen vaimonsa, pyytää sitä?»

»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta.
Mieheni... niin, luulen tosin ... että hän tuntee hänet...»

»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä...»

»Mikä hän on?»

»Kerääjä.»

Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen.
Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä
työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora
odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina
omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri
Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi,
jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan
sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka
oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.

Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää
esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa
se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden
kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme
panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»

»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.

»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja
kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut
tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä
palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän
huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa
saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun
Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa,
ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta.
Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden
kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka
tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa!
Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija
ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää
hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen
vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani,
keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne
miehellenne.»

Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta
Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä
tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen
verkon, joka veti hänet häviöön.

»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että
oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.

»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar,
mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä
silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää,
ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin
rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä
tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta:
»Siinä on neljätuhatta liraa.»

»Mitä?»

»Neljätuhatta liraa», toisti hän.

»Jotka ovat teidän?»

»Meidän säästöjämme.»

»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»

»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää
kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»

»Erityisenä suosionosotuksena...?»

»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle
merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle,
joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»

»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»

»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat
tulevat Franceschiellolta.»

»Keneltä, Franceschiellolta?»

»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen
osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää
ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin
vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon
tervetuliaisiksi laulaa?»

»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.

»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet
ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee,
että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme
kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo
laskeneet monen kuukauden tulot.»

»Tässä ovat rahat», jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, ojentaen
signora Eleonoralle jälleen setelitukkua. »Mutta... ymmärrättehän?
Kaksikymmentä prosenttia! Muuten pidämme nuo muutamat liramme ja
käytämme ne muuhun.»

»Pitäkää ne»; sanoi signora Eleonora kylmästi.

»Kuinka?»

»Minä en ota niitä.»

»Miksi ette? Siksikö, että vaadimme kaksikymmentä prosenttia
kahdeksantoista sijasta. Voi, rouva, hyvä rouva, mehän olemme niin
köyhiä ja eläminen on niin vaikeata! Vakuutan teille, että jollei
minulla olisi vanhaa äitiäni, en välittäisi siitä ensinkään; mutta
kun jo on niin köyhä, täytyy tehdä parhaansa, jottei enää köyhtyisi
enempää. Olemme tehneet laskumme; me tarvitsemme juuri kaksikymmentä
prosenttia, siitä emme mitenkään voi luopua.»

»Voitte tehdä miten tahdotte, donna Concettina, mutta minä en voi
rahojanne ottaa.»

»Ja miksi ette?»

»Koska en tiedä mitään noista pankkihuoneista, enkä tahdokaan tietää,
en nyt... enkä koskaan.»

»Oletteko sitten mitään panneet niihin?»

»Minä? En», lisäsi signora jäisellä äänellä. »Mutta pidän parempana
olla sekautumatta raha-asioihin.»

»Miksi ette sitten salli minun puhua miehenne kanssa?»

»Hän ei ole kotona. Hän on Salernossa.»

»Tuleeko hän pian takaisin?»

»En tiedä. Ehkä parin, kolmen päivän perästä.»

»Niin odotan häntä, vaikka olenkin hyvin pahoillani, kun menetän
kaikilta näiltä päiviltä korot. Me olemme köyhiä ihmisiä,
ymmärrättehän?»

»Miksi ette itse vie rahojanne Costaan?»

»Siellä, kuten muissakin pankeissa, on sellainen tungos! Tietysti! Kuka
ei käyttäisi hyväkseen Jumalan siunausta? Mutta minä kainostelen niin
suuria ihmisjoukkoja. Ja sitten, ei minulle korkoja ylennetä, kun en
ole tunnettu. Odotan siis mieluummin teidän miestänne.»

»Oletteko sitten niin varma, että hän tekee teille tämän palveluksen?»

»Olen tietysti», vastasi rukoilija-sisar riemuiten. »Hänhän on jo
monta aikaa puhunut minulle siitä aina, kun olemme portaissa tavanneet
toisemme, ja neuvonut minua panemaan omiani ja ystäväini rahoja
pankkiin.»

»Hyvä on», vastasi signora Eleonora, kohauttaen olkapäitään, kuin
pudistaakseen taakan päähänsä. »Odottakaa häntä.»

»Säilytättekö salaisuuteni?» kysyi rukoilija-sisar, pistäessään
rahojaan takaisin kellastuneeseen lompakkoon. »En tahtoisi, että tässä
talossa tiedettäisiin meidän pienistä säästöistämme! On niin paljon
pahoja ihmisiä! Ja näinä parina päivänä voisi tapahtua varkaus. Me
naiset asumme ihan yksin. Siksi pyydän hartaasti, ettette puhu mitään.»

»En näe ketään, enkä puhu tästä kenellekään mitään.»

»Madonna tietänne valaiskoon», sanoi rukoileva sisar, nousten
lähteäkseen.

»Pyhä neitsyt olkoon kanssanne», vastasi signora Eleonora hurskaasti.

Kun hän jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä kuin huumautuneeksi.
Palvelijatar tuli uudestaan sisälle kysyäkseen, halusiko rouva syödä
välisuuruksensa; oli tullut myöhäinen ja tytöllä näytti olevan
kiire. Niin lähti siis vaalea rouva väsyneenä ja uupuneena autioon
ruokahuoneeseen, syödäkseen siellä yksin ja kiireisesti, palvelijan
hätäisesti palvellessa.

Vähän ajan kuluttua kysyi tämä: »Salliiko rouva minun mennä ulos
syömisen jälkeen!»

»Kyllä, mutta tulkaa pian takaisin, sillä minä olen yksin.»

»Kaksi tai kolme tuntia tarvitsisin», sanoi tyttö, tuoden kahvia.
»Minulla on kaksi hyvin tärkeätä asiaa.» Ja tavasta, millä hän rouvaa
katseli, näki, että hän olisi mielellään sanonut kaikki. Tämä nousi,
mennäkseen takaisin saliin, antaen tytölle silmillään merkin jatkaa.
Hänellehän oli kaikki tervetullutta, mikä saattoi hänet pakenemaan
ajatuksiansa ja vaipumaan täydellisen unohtamisen ja huumauksen tilaan.

»Teidän armonne tietää, että aion mennä naimisiin parin kuukauden
perästä ja että saatoin säästöjeni ja kaikkien rouvan antamien lahjojen
avulla hankkia itselleni liinavaatteita, koristuksia ja hiukan
vaskiastioitakin keittiötä varten. Sulhaseni Totonno on myöskin tehnyt
ostoksia, ja niin ei meille ole jäänyt soldoakaan, [1 soldo — 5 penniä.
Suomentaja.] jolla voisimme häitä viettää.»

»Annan teille hiukan siihen tarkotukseen», sanoi rouva, katsellen
hajamielisenä erään ranskalaisen romaanin päällyspaperia.

»Armollinen rouva on niin hyvä!» vastasi palvelijatar liikutettuna.
»Mutta me tarvitsemme melkoisen summan, meidän pitää maksaa kolmen
kuukauden vuokra ja muita sellaisia menoja. Siksi päätimme eilen
Totonnon kanssa viedä panttilainastoon liinavaatteemme, koristeet,
vaskikalut, lyhyesti kaiken, mitä voi pantata. Siellä annamme niiden
olla kolme kuukautta ja sijoitamme kaiken, mitä niistä saamme,
pankkiin. Kolmessa kuukaudessa, rouva kulta, kasvaa se meidän
laskujemme mukaan melkein kaksinkertaiseksi; siinäpä todellinen ilo.
Esimerkiksi, jos saamme kolmesataa liraa panttilainastosta... niin
kasvaa se meille kolmessa kuukaudessa korkoa satakahdeksankymmentä
liraa. Sitten lunastamme panttiin pannut tavarat ja meille jää
satakahdeksankymmentä liraa. Oi, Totonno ja minä olemme kaiken niin
hyvin laskeneet.»

»Raffaella parka!» huokasi signora Eleonora hiljaa.

»Mitä, minäkö? Ei se ole säälittävä, jolla on omaisuutta ja terveys; ja
nyt, kun meillä on uudet pankkihuoneet, ei kukaan ole köyhä, rouvaseni.»

Rouva painoi päänsä alas, alkaen lukea.

»Annatteko minulle kolme tuntia aikaa, armollinen rouva? Meidän täytyy
ensin mennä panttilainastoon ja sitten pankkiin. Panttilainastossa on
aina paljon ihmisiä, sillä kaikki tahtovat viedä rahoja pankkiin ja
panttaavat siksi kaikki, mitä heillä on. Me annamme kauniit villaiset
sänkyvaatteemmekin, jotta summa tulisi suuremmaksi. Portinvartia on
pantannut aito hopeaisen pyhän Genovieffankin, niin että on todella
synti...»

»Menkäähän jo, menkää, Rafaella parka!» mutisi hänen emäntänsä hiljaa.

»Ettekö tarvitse mitään?»

»En mitään.»

»Hyvästi, armollinen rouva.»

»Näkemiin.»

Ja niin oli hän jälleen yksin. Hänen tuskiensa katkeruus oli kuitenkin
vähentynyt. Hän ajatteli, tuntematta erityistä tuskaa, että oli kuin
olisi hän ollut mukana haaksirikossa ja kärsinyt sen kaikki kauhut
Hän oli mielessään tuntenut häviämisen katkeran toivottomuuden ja
kuolemankamppauksen, aaltojen lyödessä hänen ylitsensä ja vetäessä
hänet mukanaan syvyyteen. Mutta nyt oli tuo kamala silmänräpäys ohitse.
Hän oli hukkunut. Hänestä tuntui kuin hän makaisi äärettömän meren
pohjalla, hiekalla ja levillä leväten, ja nukkuisi vienosti, suloisessa
hervottomuudessa, jonka tuollainen kamppailu tuottaa. Hän huomasi
olevansa auttamattomasti hukkunut, tunsi voimansa perikadon tykkänään
uuvuttamiksi, suunnattomain vesimääräin painaessa hänen ruumistaan ja
päätään. Mitä hän enää voi tehdä? Hänhän oli hukkunut. Kaikki oli häntä
vastaan noussut kovana kohtalona ja tämä kohtalo oli yllättänyt hänet,
heikon naisen, ja voittanut jo ennen taistelua; eikä kuolinhetken
katkerasta surusta ollut jäänyt muuta jälelle kuin alakuloinen valitus
kaiken sen tähden, mitä hän oli ympäristöstään ja itsestään kadottanut.
Hänen suloiset kasvonsa erottautuivat kalpeina synkkää taustaa vastaan;
hän oli puettu pumpuliseen pukuun, jota vyö piti koossa, ja hän liikkui
elottomana, aavemaisena makuuhuoneensa parvekkeella, josta näki palazzo
Cariatin puutarhaan.

Rakennuksen vastapäisessä osassa näkyi eräästä akkunasta Paolo
Collemagnon uskolliset, hellät kasvot. Hymyiltyään heikosti toisilleen,
katselivat he aivan ajatuksiinsa vajonneina, puhumatta, liikkumatta,
toisiaan. Tunnit kuluivat, päivä läheni loppuaan, ja yhä seisoi
akkunansa ääressä maailman unohtanut ja hyljätty Eleonora Triggiano.




III.


Viimeinen viikko ennen joulua oli tänä vuonna erittäin lämmin. Ankara
pohjatuuli, joka joulukuun alussa oli raivonnut Napolin kaduilla,
tehden napolilaiset, jotka eivät siedä kylmää, hyvin onnettomiksi —
kolea pohjatuuli, joka saa huulet kalpeiksi ja silmät punaisiksi,
hiljeni, ja vieno scirocco-tuuli sulki helmaansa kaupungin, jolle tämä
tuuli on kaikki kaikessa. Pelkäsivätkö ehkä sade ja suuri kylmyys
köyhäin, varsinkin katukauppiaitten, rukouksia, sillä nämä, jotka
kaupitsivat kaikkia mahdollisia tavaroita, pelkäsivät tänä ilon
viikkona yhtä paljon kumpaakin. He olivat suorittaneet kynttilä-uhrin,
jotta tulisi kaunis ilma ja ihmiset lähtisivät kotoaan ja ostaisivat,
mitä suurella torilla oli saatavana.

Sama on asian laita pääsiäisenkin edellisellä viikolla; silmät
katsovat kohti korkeutta, kuuluu huokailemista ja rukouksia, vieläpä
epäitsekkäidenkin puolelta, että päivä paistaisi, sillä kaikki
tietävät, että nämä viikot ovat köyhille tärkeät, silloin kaikki
auttavat ja ostavat. Puolivarakkaillakin on, niin ihmeelliseltä kuin
se tuntuneekin, näissä tilaisuuksissa suurehkoja summia tuhlata. Tänä
vuonna oli se todellakin rahvaan mielestä ollut Kristus-lapsi, joka
taivaallisessa armossaan oli muuttanut pohjatuulen sciroccoksi ja siten
tehnyt mahdolliseksi, että koko Napoli oli muuttunut markkinapaikaksi.
Markkinain melu oli jo alkanut ja nousi nyt alemmista kaupunginosista
ylöspäin aina Toledokadulle asti, missä se muuttui melkeinpä
sietämättömäksi, koska sinne olivat sadat kauppiaat pystyttäneet
kojunsa. Toledokadulta nousi melu vielä ylemmäksi aina Corso Vittorio
Emanuelelle ja viheriäisille kummuille, niin että koko kaupunki oli
täynnä korviasärkevää humua, ikäänkuin Vesuvio olisi kumean äänensä
nostanut pauhaamaan.

Eleonora Triggiano pysyi, niin kauan kuin kadut olivat jään peittämät,
yksin kotona. Uunissa paloi tuli, ja hehkuvan hiilloksen kuumuus
nukutti hänet alakuloisen velttouden tilaan, joka yhä enemmän sai hänet
valtoihinsa. Hänen miehensä oli palannut Salernosta ja oli entistään
iloisempi ja puheliaampi, hyvätuulisena polttaen ja lörpötellen
lakkaamatta. Mutta hänen vaimonsa kalpeat, miettivät kasvot vaivasivat
häntä. Hän oli tuonut mukanaan parin ihmeen kauniita ja kallisarvoisia
jalokivikorvarenkaita, jotka Eleonora otti väsyneesti hymyillen,
pitääkseen niitä tuskin puolta päivää. Kaksi kertaa oli hän ehdottanut
huvimatkaa Sorrentoon, jossa talvisin oli tapana käydä, mutta Eleonora
oli molemmilla kerroilla kieltäytynyt, syyttäen pahoinvointia ja
kylmyyttä.

Oikeastaan antoi hän vaimonsa mielellään olla yksin ja osotti hänelle
kohteliaisuutta vain päästäkseen omantunnontuskista, jotka häntä joskus
vaivasivat. Mutta kun hän näki Eleonoran ikävänä ja oikullisena, jätti
hän kodin paperossi hampaissa ja iloisesti hyräillen laulunpätkää.
Kaksi kertaa oli hän ollut koko yön poissa ja kolmannella kerralla
ei hän enää katsonut maksavan vaivaa pyytää anteeksi ja koettaa
selitellä poissaoloaan, kuten siihen asti. Eleonora pudisti päätään
ja vaipui jälleen surkeaan mietiskelyyn, viettäen pitkiä aikoja
polttavan tulen loimussa. Ei hän käynyt enää ulkonakaan eikä ollut
nähnyt Paolo Collemagnoa; hän tahtoi karttaa häntä, sillä vaikka he
vain kadulla tapasivat, jäi hänen sydämeensä kuitenkin kummallinen
heikkous. Ainoastaan kun hän istui pienessä nojatuolissaan ikkunansa
ääressä ja oli lukevinaan, suuntasi hän silmänsä kirjasta kalpeihin
kasvoihin, jotka näkyivät kolmannen kerroksen akkunassa ikävöivinä
ja epätoivoisina. Ja illoin, kun hänen puolisonsa söi illallista
Talvipuutarhassa tai oli Lidia Gioian kanssa sekalaisessa seurassa
San Carlossa [Kuuluisa varieteeteatteri, josta Matilde Serao laajalti
kertoo äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »La Ballerina»
(Tanssijatar). Suomentaja.], luki hän pitkiä kirjeitä, joita joka päivä
sai, sillä hän ei voinut kieltäytyä näiden kirjeiden lukemisesta eikä
ystävänsä äänettömästä katselemisesta. Mutta hänen verettömät kasvonsa
kalpenivat päivä päivältä ja mustat reunat silmien alla puhuivat
unettomista öistä.

Mutta sinä päivänä, jona scirocco otti Napolin hellään helmaansa,
sammutti Raffaella tulen uunista ja avasi ovet parvekkeelle. Kun
Eleonora Triggiano nousi vuoteeltaan, räpytteli hän silmiään suloisen
päivänpaisteen häikäisemänä. Nyt, auringon paistaessa kirkkaasti ja
lämpimästi akkunoihin ja kun kadulta vielä tunki iloinen melu hänen
korviinsa, ei hän voinut, kuten muulloin, vetäytyä hämärään nurkkaan
huoneessaan, selaillakseen puolinukkuneessa tilassa jotain kirjaa tai
miettiäkseen. Tylsä hitaus, jonka vallassa hän oli, väisti sinisen
kevättaivaan iloisuutta ja kirkasta päivänpaistetta, sillä ne, ne
lopultakin poistavat kaikki napolilaisen tuskat.

»Eikö rouva aio lähteä ostoksille? kysyi Raffaella, hankkien itselleen
hommaamista hänen lähellään.

»Ei minulla ole mitään ostettavaa», vastasi emäntä epävarmasti.

»Oi, menkää kuitenkin, rouva hyvä, vaikkapa vain armeliaisuudesta!»
sanoi tyttö, mennen noutamaan uutta pukua, jonka ompelija oli tuonut
jo neljätoista päivää sitten, mutta jota rouva ei tylsyydessään ollut
tahtonut pitää.

Hän oli oikein sievä tuossa tummansinisessä verkapuvussa, joka oli
koristettu kapeilla hopeareunuksilla ja johon kuului pieni takki
suurine, taiteellisine nappeineen. Koko puku teki hänet vielä
tavallista nuoremman näköiseksi. Suuren, tummansinisen huopahatun
reunan yli riippui vanhan ranskalaisen kuosin mukaan suuri sulkatöyhtö
vaaleille, kiiltäville hiuksille, jotka olivat kootut paksuun solmuun
niskaan; leveät hatun reunat varjostivat suloisia kasvoja. Raffaella
ojensi hänelle puuhkan, kukkaron, nimikorttitaskun ja valkoisen
nenäliinan ja mutisi tuolla napolilaiselle ominaisella nöyrällä
tuttavallisuudella, jota voisi pitää hävittömyytenä, jollei tietäisi
sen olevan hyväntahtoisuutta: »Kun rouvalla nyt olisi tuollainen
pieni, tuollainen... niin rouva ostaisi leikkikaluja ja vahasta tehdyn
Kristuslapsen.»

»Älkää viitsikö puhua tuollaisista, Raffaella», sanoi hänen emäntänsä
hiljaa, napittaessaan käsineitään.

»Se ei ollut Jumalan tahto ...» lisäsi Raffaella, jota ei voinut estää
viimeistä ajatustaan ilmi tuomasta.

Niin lähti Eleonora Triggiano ensi kerran kahteen viikkoon hitaasti
kotoansa. Mutta hän kulki ilman päämäärää tai tarkotusta, sillä ei
hänellä ollut mitään tekemistä, ja siksi kulki hän koneellisesti. Corso
Vittorio Emanuelea ylöspäin pieneen San Pasqualen luostarin kirkkoon,
jossa hän tavallisesti kävi rukoilemassa. Corsollakin oli jo melkoisen
vilkasta; kaikkialla näkyi kojuissaan puuhailevia ruokakauppiaita,
joilla oli suuret varastot makkaroita, kurkkuja ja mitä erilaatuisimpia
juustoja; vihannes- ja hedelmäkauppiaat taasen olivat asettaneet
omena- ja päärynäkoppansa pitkin koko sivukäytävää. Siellä kohosi
appelsinipyramideja, mandariniröykkiöitä sekä kokonaisia valkokaali-,
parsa-, talvisalaati- ja naurisvuoria, kaikki niin tuoreita ja
viheriäisiä, että oikein silmää ilahuttivat. Myyminen ja tinkiminen
oli juuri alkanut, ja jotta pääsisi hiukankin häiritsemättä eteenpäin,
huomasi signora Eleonora parhaaksi jättää sivukäytävän ja kulkea
keskellä katua kirkolle, jossa hän toivoi löytävänsä yksinäisyyttä,
alakuloista hiljaisuutta, joka soveltui hänen sydämensä toivottomaan
välinpitämättömyyteen. Mutta kirkossa oli joulun kunniaksi kiillotettu
hopeakalut kiiltäviksi, oli hankittu uusi punainen messukirja ja
alttarin tavallinen valkea liina oli vaihdettu erittäin hienoon,
pitsitettyyn; niin, vanhat maljakotkin oli lukkari puhdistanut tomusta
ja niissä oli raikkaita ruusuja. Kirkossa oli juuri nyt rukoilijoita,
ja signora Eleonora polvistui nöyränä tummalle puupenkille, köyhäin
paikalle, sillä heillä ei ole maksaa soldoa, jolla saisivat
olki-astimen.

Hän koetti koota ajatuksensa ja rukoilla, mutta entistä enemmän
piinasi hänen sieluansa tuo kamala epätoivo, joka oli saattanut hänet
tunnottomuuden partaalle. Ei koskaan, ei koskaan enää hänen miehensä
palaisi hänen luokseen, hän tiesi sen hyvin, eikä mikään rukous voisi
häntä palauttaa. Ja vaikka tämä ihme tapahtuisikin, löytäisi hän
vaimonsa sydämen kylmenneenä. Ja tuo toinen?... Oi, häntä ei hän täällä
kirkossa saisi edes ajatella, se oli synti, suuri synti. Eikä hänellä
kuitenkaan ollut voimaa inhota tuota ajatusta, ei hänellä ollut siihen
puhtaan sydämen kauhua, jota hän ennen oli tuntenut. Hän ei voinut
itkeä, ei katua, ei rukoilla ja niin lähti hän vihdoin lohduttomana ja
itseensä tyytymättömänä kulkemaan edelleen.

Mutta tullessaan ulos kirkosta sellaisen ihmisen väsynein ilmein,
jonka ei suurimmallakaan voimainponnistuksella ole onnistunut koota
kiusaavia, lenteleviä ajatuksiansa, värähti hän äkillisestä pelosta.
Jos hän kulkisi vielä pienen matkan pitkin Corsoa, tapaisi hän varmasti
Paolo Collemagnon; hänhän odotti aina siellä Eleonoraa, ja tämän
täytyi joka hetki pelätä, että hän ilmestyisi hänen viereensä. Siksi
kulki Eleonora epäillen vain muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi
sitten etsiä poikkikäytävää Toledolle. Hän löysikin pienen, huonosti
kivitetyn kujan, joka oikeastaan on sata-askeleinen porraskäytävä
kuluneine portaineen ja jonka nimi siksi on delle Cento gradelle
[sata askelta]. Kansannaiset, jotka istuivat talojensa kynnyksillä,
kääntyivät katsomaan ylhäistä rouvaa, jonka hopeakirjailut loistivat
auringossa. Mutta hän kiirehti askeleitaan, kulkien yhä eteenpäin,
aina via dei Sette Dolorille [Seitsemän tuskan katu. Suomentaja.]
asti, ikäänkuin vaaraa paeten. Hänen saapuessaan Pignaseccaan, suureen
köyhien kaupunginosaan, kuului joulumarkkinain melu yhä suuremmalta, ja
huomaamattaan joutui hän keskelle kovaäänistä joukkoa. Kalatorillakin
oli vilkasta elämää, sieltäkin kuului iloisia huutoja ja hoilotuksia.
Marmoripöydille oli levitettynä koko Napolin meren rikkaudet, ja
puolikuolleet, vedellä valellut kalat olivat täytetyissä kopissa.

»Seitsemän liraa tämä kala maksaa!»

»Kuusi liraa», tarjosi osteleva keittäjä.

»Ei, seitsemän!» huusi kaupustelija innokkaana.

»Kuusi ja puoli!»

»Ei kelpaa, seitsemän!»

»No, annahan tänne sitten; olet oikeassa, meillähän on Ruffo-Scilla»,
huusi keittäjä, maksaen seitsemän liraa.

»Eläköön Scilla! Eläköön!» huusi myyjä.

»Eläköön Scilla!» vastasi joukko.

Eleonora Triggiano oli vähällä tukehtua tässä ympäristössä; lämmin
iltapäivä-scirocco toi meriveden tuoksua, hummerit olivat inhoittavia,
ankeriaat kiemurtelivat ja muut kalat olivat puolipilaantuneita.
Mutta ostajain, varsinkin köyhäin ostajain, joukko oli niin suuri ja
kovaääninen tinkiminen vei niin paljon aikaa, että hän joka puolelta
puristettuna pääsi eteenpäin ainoastaan hitaasti ja tunkemalla.

»Kaksikymmentä kappaletta liralla, kaksikymmentä liralla!» kuului
sardinikauppias huutavan.

»Kolme kiloa kolmella liralla», huusi ostaja vielä kovemmalla äänellä;
sitten seurasi ankara sanakiista yhden tai parin soldon tähden, kunnes
vihdoin molemmat, ostaja ja myyjä, jalomielisesti luopuivat kuudesta
soldosta.

»Annan ne sinulle kolmella pyhän viikon kunniaksi!» huusi kalakauppias,
käärien sardinit paperiin.

»Kolme liraa, kolme liraa!» huusi ankeriaisten myyjä, valaen valkoisen-
ja mustankirjavain ankeriaisten päälle käden täyden vettä. Ja koko
napolilainen kuumeentapainen vilkkaus kuvastui tässä ihmisvirrassa,
joka tunkeili marmoripöytäin, suunnattomain, tummien liinavarjostimien
alla olevain koppain, pikku kopilla täytettyjen penkkien ja maljojen
ympärillä. Maljojen pohjalla välkkyi valkeita, liikkuvia merieläimiä.
Tuossa raivasi tietään joukon läpi vaivalloisesti poika, joka piteli
suurta, tummaa rapua uhkaavine saksineen korkealla ilmassa, tässä kulki
pieni tyttö kaikellaisia tavaroita kantavan äitinsä vieressä ja piteli
pienessä kädessään pajulenkkiä, josta riippui neljä ankeriaista. Maata
peitti limainen kerros, joka haisi rantamudalta ja josta sciroccon
vaikutuksesta kohosi lämmin, kirpeä haju. Ihmiset ja esineet olivat
ikäänkuin verhotut vaaleanviheriäiseen usvaan.

Eleonora Triggiano vei vähän väliä, nenäliinan kasvoilleen,
hengittääkseen siitä virtaavaa liljantuoksua. Mutta keskellä tuota
kamalaa sekasotkua sai hän sieltä täältä poimimistaan sanoista,
katkonaisista lauseista ja pienistä, aviopuolisoiden välisistä
keskusteluista, ilohuudahduksista ja kaikkien jotenkin samallaisesta
kasvojen ilmeestä sen selvän ja samalla selittämättömän vaikutuksen,
että Napolissa oli suuria summia liikkeellä ja että köyhimpäinkin
taskut olivat täynnä. Näytti kuin itsessään niin runollinen juhla,
joka näytti muuttuvan suunnattomaksi syömiseksi, tänä vuonna muutenkin
tulisi tavallisuudesta poikkeavaksi.

»_Pare l'urdemo juorno che se magna_» [Näyttää siltä, kuin olisi se
viimeinen päivä, jolloin voi pitää syöminkejä. Suomentaja.], sanoo
runoilija joulujuhlasta; mutta itse asiassa saavat iloiset toiveet
hyvistä, runsaista, kauvan kestävistä syömingeistä napolilaisen aina
harvinaisen iloiselle tuulelle, oikeinpa halusta palavaksi, kuin
haaveilisivat he olevansa »Laiskurienmaassa», jossa heille olisi
valmistettu kokonaisia makaroni- ja kaalivuoria sekä suunnattomia
vadillisia munilla ja laakerimarjoilla suurustettua ankeriaskeittoa,
tai suolattuja tai paistettuja ankeriaisia, kaalimuhennosta ja
sardineja, kovaksi keitettyjä munia, säilykekaloja ja savustettuja,
tomatikastikkeella höystettyjä tai paistettuja kanoja. Ja tänä
vuonna saattoi todella elää kuin »Laiskurien maassa», sillä pankkien
maksamat suuret korot täyttivät kaikki taskut ja tekivät kiertokulun
ruhtinailta palvelijoille, sääliväisiltä ja jalomielisiltä köyhille.
Joka paikassa oli rahoja liikaa, niitä tuli joka puolelta, mutta
varsinkin maaseudulta, ja niitä liikuteltiin kaikkialla, missä
suurenmoisesti tuhlaten valmisteltiin joulua, napolilaisten suurta
onnenjuhlaa. Signora Eleonora Triggianon huomiokyky oli neljäntoista
päivän yksinäisistä mietiskelyistä teroittunut, ja keskellä tätä
äänten, värien ja hajun kirjavaa sekasotkua havaitsi hän terävän ja
syvän totuuden, nimittäin, että etelämaalainen kansa on hillitön,
kun se, tottuneena kohtuullisuuteen ja köyhyyteen, huomaa äkkiä
olevansa rikas ja voi täyttää vatsansa mielensä mukaan, varsinkin
kaupungissa, jossa parhaat kalat, hienoimmat kasvikset ja ihanimmat
hedelmät ovat saatavina. Jonkunlainen lempeä hyväntuntemus valtasi
hänet, kun hän ajatteli rahasummia, jotka kumpusivat joka taskusta,
ruokatavarain paljoutta sekä niiden onnea, jotka nyt voivat ostaa ja
jotka, kantaessaan lintujansa, kalojansa ja vihanneksiansa kotiin, jo
ennakolta nauttivat suurista, loppumattomasti toisiaan seuraavista
kemuista, joita ainoastaan nukkuminen ja kävelyretket keskeyttäisivät.
Joukon eteenpäin kulettamana läheni hän Toledoa; mutta saavuttuaan
Pignaseccan käytävällä olevan leivos- ja hedelmäkaupan luo, täytyi
hänen pysähtyä, sillä sen omistaja ei ollut täyttänyt ainoastaan
sivukäytävää, vaan koko kadun pöydillään, avonaisilla laatikoillaan
ja kopillaan. Siinä oli kuivattuja kastanjoita, kuorittuina ja
kuorimattomina, pähkinöitä, saksanpähkinöitä, poltettuja manteleita,
puristettuja calabrialaisia viikunoita ja sisilialaisia rypäleitä,
kuivattuja ja sokeroituja luumuja ja pieniä, pyöreitä kirsikoita.
Näiden lisäksi oli hienoja ja karkeita talkkunajauhoja, kaikensuuruista
makaronia, ja kaikki oli koristettu taitehikkailla kukkasilla,
värillisillä papereilla ja kullatuilla kiehkuroilla, jotka muodoltaan
olivat mitä vaihtelevimpia; kokonaisuus muodosti suunnattoman
nelikulmaisen teltan, jossa ihmisjoukko tunkeili laatikoitten, pöytäin
ja koppain ympärillä.

Kaupan kaarenmuotoisen käytävän yläpuolella heilui menijäin ja
tulijain hattujen sinne tänne työntämänä suuri ilmoitustaulu, jolle
räikein värein keltaisella, sinisellä ja punaisella oli kuvattu
paksu Pulcinella [Pulcinella nimen omaa eräs laji italialaisia
ilveilijöitä, jotka esittävät tilapäisiä huvinäytelmiä kaikissa Napolin
kansanjuhlissa, varsinkin karnevaleissa. Ne ilmestyivät yleisöä
huvittamaan 16:nnen vuosisadan lopulla. Pulcinellojen näyttelemistapa
sekä puku on vaihdellut eri aikakausina. Nykyään heidän pukuunsa
kuuluvat valkeat, täysivillaiset alushousut, samasta kankaasta tehty
väljähihainen päällysviitta, jonka päällä on musta nahkavyö. Kaulassa
on Pulcinellalla liinakankaasta tehty röyhelö ja päässä valkoinen,
villakankaasta tehty lakki, jossa on punainen tupsu; kolme neljättä
osaa kasvoja on naamion peittämä. (Croce, I teatri di Napoli.)
Suomentaja.], joka söi sormin tulipunaisessa tomatikastikkeessa uivia
makaroneja. Vieressä oli kirjoitus:

    Jokaiselle, ken multa ostaa,
    Lahjoitan minä kilon pastaa.
    Hyvää on pasta della Costa,
    Eläköön, eläköön pankki Costa.

    [A chiunque viene a comprare
    Un chilo di pasta voglio regalare,
    Vera pasta della Costa
    Viva viva la banca Costa!]

[»_Pasta della Costa Vesuviana_» on nimenä eräänlaatuisilla
leivoksilla, joita valmistetaan rannikkokylissä lähellä Vesuviota ja
joita pidetään parhaina koko Italiassa. Suomentaja.]

Ja todellakin oli jokainen, joka jo kolmen päivän aikana oli tullut
kauppaan ostamaan viikunoita, pähkinöitä, rypäleitä tai pastaa,
saanut kilon paksua n.s. zitamakaronia. Kilo tätä hiukan mustahkoa
makaronia, jota oli valmiiksi asetettu kääröihin puodin perälle,
maksoi puoli liraa, ja vaikka se ei ollutkaan juuri hyvää, niin oli
tämä suurenmoinen anteliaisuus kuitenkin napolilaisten mielestä
jotain niin arvokasta, ettei kauppa sen jälkeen ollut koskaan
tyhjänä. Kaikki tulivat sieltä ostamaan ja toistivat iloisesti
rallattaen ilmoituksen runoa: »Eläköön, eläköön pankki Costa!» Ja
tarina Pignaseccan pastan-myyjästä kulki ympäri koko Napolin mitä
erilaisimpina, ihmeellisimpinä muunnoksina. Yksi kertoi, että hän oli
korkoina saanut kolmekymmentätuhatta liraa Costalta, toinen tiesi,
että Costa oli antanut hänelle kymmenentuhatta liraa puhdasta rahaa
ja pastaa viidenkymmenentuhannen liran arvosta, jotta hän jakaisi
sitä napolilaisille. Toiset pankkiherrat ystävineen ja keräilijöineen
tukahuttivat kiukkunsa tuon näennäisesti viattoman ilmoituksen
johdosta, joka vaikutti niin paljon, ja koettivat vastustaa sitä.
Mutta kauppa pysyi yhtä täytenä kuin ennenkin, ja joskin ne, jotka
ostivat pieniä makaroneja kuudella soldolla, saivat kilon puolen
liran arvoista makaronia, niin maksoivat ne, jotka ostivat enemmällä
kuin yhdellä liralla, myyjälle tappion takaisin. Mutta mitäpä siitä!
Kauppa ei ollut milloinkaan tyhjänä ja ne, jotka jättivät sinne kolme,
viisi, kymmenen tai kaksikymmentä liraa, kuljettivat riemuiten, kuin
olisivat voiton saaneet, makaronikilonsa kotiin. Eleonora Triggiano oli
jäänyt seisomaan ja katseli yhä vielä kalahajun vaivaamana juustoja,
säilykkeitä ja hyvältä tuoksuvia kasviksia, hymyillen ihmisjoukon
melulle; ja kun hän vihdoin oli vapaalla paikalla della Carita kirkon
ulkopuolella, hengähti hän syvään helpotuksesta.

Täällä vasta alkoivat oikeat joulumarkkinat, jotka lukemattomine
kojuineen ulottuivat aina Santa Brigidalle.

Piazza della Caritan yhdelle reunalle oli eräs koppain kauppias
levittänyt tavaransa: kaikellaisia pajusta punotuita tavaroita, alkaen
pienistä kopista, joissa pienokaiset vievät eväitä kouluun, suuriin
pesukoppiin asti. Toisella puolen toria oli vaskiseppä, joka oli
niinikään asettanut maahan kahvipannunsa, paistinpannunsa, kattilansa
ja sankonsa.

»Kahvipannu viidellätoista soldolla! Hyvä tavara! Hyvä tavara!» huusi
läkkiseppä.

»Pieniä lasten koppia, ainoastaan yksi soldo kappale!» huusi toinen
kauppias.

Mutta signora Eleonora ei pysähtynyt; eräs julkisten ilmoitusten
jakaja oli pannut pienen kelta-puna-viheriäisen paperin hänenkin
puuhkalleen, ja hän luki sen koneellisesti. Siinä via San Giacomolla,
Napolin pankkia vastapäätä, sijaitseva pankkiliike Ferrero ja Kumpp.
ilmoitti maksavansa kuukaudessa kaksikymmentä prosenttia puhtaassa
kullassa kaikille, jotka toivat rahoja heidän säilytettäväkseen,
olivat rahat sitten metallia tai seteleitä. Tämä tietysti suuresti
kohotti korkojen arvoa. Pankki oli avoinna kello kymmenestä viiteen ja
lupasi mitä suurinta huolellisuutta ja täsmällisyyttä asioissaan. Ei
mitään muuta; se oli kuin hammaslääkärin, suutarin tai viinikauppiaan
ilmoitus ilman ainoatakaan allekirjoitettua nimeä. Kuitenkin näytti
siltä kuin riittäisi lupaus koroista ja osote, sillä kaikki lukivat
ilmoituksen mitä suurimmalla tarkkuudella ja käänsivät sen sitten
huolellisesti kokoon, säilyttääkseen sen. Eikä ilmoitusten jakajan
jäljissä todellakaan näkynyt ainoatakaan paperiliuskaa maassa, vaikka
ihmiset tavallisesti rutistavat tuollaiset laput halveksivasti kokoon
ja heittävät ne pois, kun ovat ne lukeneet. Eleonora Triggianokin
säilytti keltaisen paperiliuskaleen, jonka oli vetänyt puuhkansa
sisään, ja jatkoi matkaansa Toledolle, jonka kummallakin sivukäytävällä
joulumarkkinat olivat parhaillaan. Hän olisi tahtonut tehdä hyvän
työn ostamalla jotain, mutta hän ei tahtonut viedä kotiansa sellaista
rihkamaa kuin huonoja laseja, kyökkiharjoja, seitsemänkymmenenviiden
centesimon kaulanauhoja, liran ja viidenkolmatta centesimon kukkaroita,
ruostuneita kahvimyllyjä tai lampunlaseja.

Ostettiinhan tänä vuonna muutenkin niin suunnattomasti, ja myyjät,
jotka tuuppivan ja tunkeilevan joukon keskellä yhä tekivät hyviä
kauppoja, olivat niin tyytyväisiä, että hänen pieni almunsa näytti
aivan tarpeettomalta. Joka kojun ääressä seisoi ilmoittajana poika,
joka erittäin onnellisena, kun sai voimainsa perästä huutaa, kirkui pää
takakenossa ja suu ammollaan: »Kolme nenäliinaa liralla!»

»Harja, viisitoista soldoa!»

»Kellonvitjoja yhdellä soldolla!»

»Kuusi lasia, vain yksi lira! Yhdellä liralla kuusi lasia!»

»Ilotulitus-aineksia, ilotulitusta!» huusi kaikkia muita kovemmin
ilotulitustavarain kauppias, joka myi sähikäisiä, bengalitulta ja
raketteja.

Maalaiset ostivat eniten, he, jotka eivät miesmuistiin olleet
saapuneet jouluksi Napoliin. Tavallisesti tahtoivat he viettää joulua
kotipaikoillaan, Santamariassa, Venafrossa, Potenzassa, Nocerassa,
Cassinossa, Teanossa tai Cotronessa. Mutta tänä talvena olivat he,
pääpappi ensimäisenä, suorastaan tulvineet Napoliin, joskin he
luultavasti aikoivat palata jouluaattona. Naiset olivat paikallisissa
kansallispuvuissa tai myöskin puoleksi kaupunkilaiskuosin mukaan
puettuina, sitten oli joukossa suuria talonomistajia naimaikäisine
tyttärineen ja koulusta päässeine poikineen, paksuvatsaisia notarioita
ja nuuskaavia kylälääkäreitä, pieniä, laihoja, äkäisiä asianajajia sekä
laihoja, kuivia koulumestareita, suuriin rasvanahkaisiin saappaisiin,
ruskeisiin samettiviittoihin ja suurireunaisiin brigantesca-hattuihin
puettuja arentimiehiä sekä jyväkauppiaita viekkaine keräilijöineen. He
olivat kaikki tulleet junilla Foggiasta, Beneventosta, Reggiosta ja
Ebolista ja olivat täyttäneet kaikki maalaisten majatalot: ravintola
»Kukkasen» Fiorentinitorin varrella, San Tommaso d'Aquinon varrella
olevan »Punaisen hatun», »Iloisen ravintolan» Piazza Caritalla
ja Guantai Nuovin varrella olevan »Villa Borghesen». Ainoastaan
varakkaammat olivat sijoittuneet »Hotel Centraliin» via Fontana
Medinalla ja »Hotel de Saint-Petersbourgiin» raatihuoneen torin
varrella. He kuluttivat kaiken aikansa juoksemalla katuja edestakaisin
väsyneinä ja uupuneina, naiset puettuina vanhanaikaisiin takaa
sidottaviin hattuihin, miehet suuriin talonpoikaissaappaisiin. Ja joka
kaupan, joka kojun luo he pysähtyivät tinkien, kaikki sekaisin, naiset,
lapset, papit ja talon pojat, ja puhuen halveksivasti tavaroista.
Huolimatta kaikista myyjän haukkumisista, kun hän heitä sanoi
maanmoukiksi, tarjosivat he itsepintaisesti kolmannen tai neljännen
osan tavaran arvosta, suostuen kuitenkin melkein aina lopuksi maksamaan
pyydetyn hinnan. Ja näkihän heidän korkeista saappaistaan ja raskaista
verkatakeistaan, heidän kultaisista korvarenkaistaan, kolmenkertaisista
kultaketjuista kaulassa ja pitkistä, kultaisista kellonperistä, että
he olivat varakkaita... ohuet huulet, viekkaat syrjäsilmäykset ja outo
kasvojen väri, kaikki taas viittasi siihen, että he olivat tulleet
Napoliin, viedäkseen piasterinsa, tukaatinsa ja napoleondorinsa,
vieläpä vanhentuneet espanjalaiset colonnatitkin, joita oli säilytetty
rautaisissa raha-arkuissa maaseudulla, uusiin pankkeihin, saadakseen
nuo korkeat korot. Milloin oli Napolissa nähty niin paljon hopeata
ja kultaa, niin paljon kiiltäviä, heliseviä rahoja? Ja maaseudun
asukkaita olivat nekin, jotka, uskomatta Italian kansallispankkiin,
eivät tyytyneet siihen, mitä säästöpankit heille antoivat, vaan olivat
nyt uusien pankkiliikkeitten houkuttelemina, kun satumaisten korkojen
avulla luulivat voivansa saada omaisuutensa parissa kuukaudessa
kolmenkertaiseksi, niin turmelevan rahanhimon vallassa, että,
saadakseen nopeasti suunnattomia voittoja, toivat monien vuosien
tarkasti kätketyt säästöt pääkaupunkiin.

Eleonora Triggiano huomasi tämän hyvin, sillä, kulkiessaan pitkin
Toledo-katua [Toledo, Napolin pääkatu, nykyään sen nimenä on via Roma.
Suomentaja.], täytyi hänen vähän väliä pysähtyä, kun pankkihuoneitten
edustalla seisova, ihmettelevä joukko sulki hänen tiensä. Ainoastaan
hitaasti pääsi joukko, jossa suurimmaksi osaksi oli maalaisia,
eteenpäin. Ja maalaisten joukko: pääpappi vaimoineen ja lapsineen,
talonomistaja poikineen ja tyttärineen, paksu arentimies ystävineen,
seisoi niin hartaana kuin olisivat menossa juhlalliseen toimitukseen.
Mutta Eleonora Triggiano, joka tarkasteli joukkoja uteliaasti tutkien,
huomasi, että melkein joka pienemmällä joukkiolla oli johtajana nuori,
hienosti vaatetettu herra, jolla oli helmineula kravatissaan tai suuri
jalokivisormus sormessaan, vieläpä joskus yllä hienot turkitkin.
Ja tätä »keräilijää» seurasivat he tottelevaisesti ja kuuntelivat
hiljaisina hänen vilkasta, aito napolilaista, sydämiävoittavaa
sanatulvaansa.

He kuljettivat vastahakoisia sisälle, rohkaisivat arkoja,
raivasivat tietä syrjääntungetuille ja lyhensivät muodollisuuksia
kärsimättömille. Nuorukaiset, joilla ei ollut paikkaa, pojat, jotka
eivät olleet tahtoneet mitään oppia, vaan olivat jättäneet kotinsa,
oltuaan vanhempainsa suruna, ylioppilaat, joiden luvut eivät
menestyneet, kauppapalvelijat, jotka olivat jättäneet vaatimattomat
paikkansa, vekselientekijät, jotka eivät enää voineet näyttäytyä
pörssissä, kun heidän vekselisummain »erotuksensa» eivät voineet
tulla hyväksytyiksi, viralliset pelaajat, jotka olivat ajetut pois
peliklubeista pelivelkojensa takia, tai huonopalkkaiset virkamiehet,
jotka vain silloin tällöin kävivät konttoreissaan, kaikki sellaiset
rupesivat nykyään keräilijöiksi. Ei mikään ollut sen helpompaa.
Paitsi niitä, jotka harjoittivat tätä ammattia aamusta iltaan
kahviloissa ja teattereissa, ravintoloissa ja kävelypaikoilla,
vieläpä vieraskäynneillä ja tanssiaisissa, lyhyesti sanoen joka
paikassa, kehuen pankkien etuja kauniin sanoin, voi kuka hyvään mennä
kassalle, sanoen: »Eräs ystävistäni lähettää minun kauttani kymmenen,
kaksikymmentätuhatta liraa, vaadin niin ja niin monta prosenttia
keräilijänä». Heti sai hän haluamansa prosentin ja tuli keräilijäksi.
Kuka hyvään kelpasi siksi, kun hän vaan rupesi pankinpitäjän ystäväksi
ja otti tämän harvinaisen näytelmän pääosan, nimittäin viettelijänä
olemisen, suorittaakseen. Ja ajatellen, että hänenkin miehensä näitten
nuorukaisten tavoin piti mustaa helmeä kravatissaan ja jalokivisormusta
sormessaan, ajatellen niitä jalokiviä, joilla hän ihmisten puheitten
mukaan koristeli Lidia Gioiaa, sekä niitä, joita hän, kuolettavasti
loukaten vaimonsa hienotunteisuutta, oli hänellekin tarjonnut —
ajatellen hänen kiihottunutta, melkein päihtyneen puheliaisuuttaan, loi
Eleonora leveälierisen hattunsa alta silmänsä maahan, sillä hän tunsi,
kuinka häpeän puna peitti hänen poskensa.

Mutta mitä merkitsi tämä kaikki? Napoli ui rikkaudessa ja oli
tyytyväinen. Toinen puoli napolilaisia myi, toinen osti ja väliin
vaihdettiin osat. Kulkeva lasitavarakauppias Madonna delle Grazia
kirkon luona [Tämän kirkon portilla on kaksi pitkää kivipenkkiä,
joilla kaikellaiset kaupustelijat myyvät tavaroitaan. Suomentaja.]
herätti yleistä huomiota taivaansinisillä laseillaan ja pulloillaan,
ja Barberion ja Miccion silkki- ja villakangaspakkoihin oli mahdoton
päästä käsiksi. Pienen kirjapainon edustalla, jossa painettiin sata
nimikorttia kahdella liralla, oli kokonaisia perheitä korttejaan
odottamassa, vieläpä suuret jalokivikaupatkin, joissa tavallisesti
vallitsi syvä hiljaisuus, olivat täynnä! Ja joka paikassa tuo puhe
ja huuto! Joka puolelta, joka kaupasta, varsinkin niistä, joissa
ilotulitusaineita myytiin, kuuluivat äänekkäät, etelämaalaiset
ilohuudot, jotka ehdottomasti herättävät vastakaikua, melu, joka yhtyy
meluun, ja melun ja kirkunan huumaaman joukon huudot: »Ilotulitusta!
Ilotulitusta!»

San Giacomo kadulla annettiin Eleonoralle toinen ilmoituslappu, tällä
kertaa punainen. Siihen oli karkeasti kuvattu onnetar, jonka silmät
olivat peitetyt ja joka, liidellen yhdellä jalallaan onnenpyörällä,
antoi sataa kultakolikolta kuolevaisten päälle. Vieressä oli suurilla
kirjaimilla painettu luku ja moneen kertaan uudistettu ilmoitus:

  22 % 100:lta.

  Kaksikymmentäkaksi prosenttia sadalta.

  22 % — vakavasti ja varmasti kaksikymmentäkaksi prosenttia.

Ja alempana oli: »...antaa pankkiliike Palmieri, via Santa
Brigidalla, numero 114, ensimäisessä kerroksessa, kello kymmenestä
viiteen.» Eikä muuta. Siis hänen astuessaan sata askelta pitkin
Toledokatua, olivat pankkikorot nousseet kahdestakymmenestä
prosentista kahteenkymmeneenkahteen. Ilmoitusten jakaja seisoi
pienen joukon keskellä, joka suorastaan repi ilmoitukset hänen
käsistään ja tuskin joutui erottamaan kosteat paperit toisistaan.
Eleonora Triggiano säilytti konemaisesti tämänkin paperiliuskan.
Hänellä oli nyt via Santa Brigida sekä siten suurin kansantungos
takanaan, täällä nimittäin loppuivat joulumarkkinat. Sen sijaan näkyi
suurten, komeasti varustettujen kauppojen ikkunoissa mitä ihanimpia
tavaroita: timantteja ja silkkikankaita, hanhenmaksapiirakoita ja
mitä hienoimpia kaakkuja. Ihmiset olivat hienompia, ylhäisempiä.
Täälläkin kokoontuivat ihmiset suuren, juuri liimatun ilmoituksen
eteen, jossa pankki Costa ilmoitti voivansa tästä lähin, onnistuneitten
liikeyritysten johdosta ulkomailla, maksaa korkoja kaksikymmentäkolme
prosenttia kullassa ja kaksikymmentäviisi paperirahoissa. Se oli
suurelle paperille painettu, ja selityksen alla oli allekirjoitus:
»Pankkiliike Costa ja Kumpp.» Kokonaisuus näytti jo siistiltä ja
kaksikymmentäviisi prosenttia paperirahassa teki valtavan vaikutuksen
joka lukijaan, sillä kaikki jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ja
lukivat ilmoituksen yhä uudestaan. Seuraava paikka, missä ihmiset
jälleen tunkeilivat tiheissä joukoissa, oli sokurileipuri Caflischin
kolmen ihka uuden kaupan edessä. Niissä loistivat peilit ja marmori, ja
kaikenlaiset sokuriteokset ja kirjavat makeiset houkuttelivat ostajia.
Ihmisiä virtasi sisään kauppaan, josta tulivat, kantaen tötteröitä,
paperiinkäärittyjä pulloja, koppia ja pieniä puulaatikolta ja astuivat
sitten ulkopuolella odottaviin vaunuihin. Lyhyesti, siellä oli
samallainen hyörinä ja pyörinä kuin palazzo Faucitanossa sijaitsevassa
Ruffo-Scilla pankissa.

Eleonora Triggianokin meni ostamaan makeisia, joita aikoi antaa
palvelijoilleen, portinvartialle ja pienokaisille naapuristossaan,
tehdäkseen siten iloa pikkuväelle. Mutta hänen täytyi odottaa,
koska kaikki kolme myymälää olivat täynnä, ja niin hän istahti
kärsivällisenä rautaiselle penkille muitten naisten viereen. Eniten
kysyttiin napolilaisen herkuttelun tärkeimpiä tavaroita, nimittäin
keltaisenruskeita, kiiltäviä, jokseenkin kovia joulukaakkuja, joiden
täytteenä on hunajaa ja manteleita, hienoimmista valkoisista jauhoista,
suklaasta ja hillosta tehtyjä _mostacciuolo-leivoksia_, jotka näyttivät
kovilta, mutta oikeastaan olivat niin pehmeitä, että sulivat suussa,
ja hienoa _pasta realea_, joka oli valkoisen, viheriäisen tai punaisen
väristä, riippuen siitä, oliko se tehty manteleista ja kirsikoista,
manteleista ja pistacchiosta tai manteleista ja valkoisesta sokerista.
Nämä leivokset, jotka ihastuttivat silmää kaikenmuotoisina: pyöreinä,
nelikulmaisina, pienten leipäin näköisinä, sydämenmuotoisina ja
suorakulmaisina, vieläpä kaikenvärisinäkin, olivat hyvin houkuttelevia
ja kävivät kaupaksi niin nopeasti, että molemmat kirjurit, jotka
ottivat vastaan tilauksia maaseudulle, eivät ensinkään lakanneet
kirjoittamasta. Mutta myös pienet ranskalaiset leivokset, kirkkaine,
tummine, keltaisine, valkoisine tai punertavine kermatäytteineen,
nuo napolilaisten herkut, joita oli kasattu pyramideiksi, jopa
kokonaisiksi linnoituksiksi, kuluivat pian loppuun, puhumattakaan
ranskalaisista makeisista, joita ostettiin pienet atlas-, silkki-,
olki- tai metallipussit täyteen. Tavalliset korput ja leivätkin
kävivät hyvin kaupoiksi. Kaikki leipuri Caflischin kauppapalvelijat,
joina oli ainoastaan vaaleaverisiä, hienoihoisia ja sinisilmäisiä
sekä valkoisilla esiliinoilla varustettuja sveitsiläisiä, tekivät
äänettöminä ja tottuneina puhdasta ja hienoa työtänsä, johon olivat
jo lapsista asti tottuneet, ja vaunuihin kannettiin suunnattomia
paperitötteröitä. Tässä kaupassa voi nähdä napolilaisten joulunvieton
valmistamisen täydellisesti, sekä niiden, joilla ei ollut paljon
tuhlattavaa, mutta jotka eivät voineet olla ilman makeisia, että
niiden, jotka varakkaampina eivät ostaneet ainoastaan itselleen,
vaan köyhille ja kurjillekin. Tännekin olivat pankkien keräilijät
tunkeutuneet vielä epävarmojen uhriensa mukana, sumentaakseen heidän
järkeänsä jalomielisesti tarjoamalla heille kaakkuja ja malagaa tai
jotain muuta väkevää, makeata viiniä, puhuen koko ajan pankkiliike
Ferrerin tai de Cunctisin ihmetöistä. Eleonora Triggiano koetti
katseillaan taivuttaa erästä myyjää häntäkin palvelemaan, ja kun tämä
kohteliaana ja nopeasti oli tehnyt kaupat ja kirjoitti niitä kirjaansa,
lausui Eleonora: »Mikä tungos!»

»Niin, nyt on neljänkymmenentuhannen liran päivä», vastasi myyjä, joka
tunsi hänet.

»Koko maailma ostaa kaakkuja», jatkoi rouva melkein kuin itsekseen.

»Siitä saamme kiittää ainoastaan pankkiliikkeitä», lopetti
sveitsiläinen tarkka näköisesti.

Kun Eleonora Triggiano oli jättänyt kaupan, oli hän jälleen tyytymätön
ja olemassaoloonsa kyllästynyt. Miksi hän oikeastaan oli lähtenyt
ulos, miksi tehnyt ostoksia? Mitä häntä liikutti kaikki nuo ihmiset,
tuo herkuttelu? Minkätähden valmisti hänkin joulujuhlaa? Eihän hänellä
olisi joulua, ei pääsiäistä, ei mitään juhlaa koko vuonna! Päivä läheni
loppuaan; scirocco hiljeni vähitellen ja ilma alkoi tuntua kostealta.
San Ferdinandolla lakkasi vähitellen elämä ja liike, mutta joka kadulta
tunki sinne äänekäs, moniääninen, kauvas kaikuva huuto, joka kehotti
ostamaan ilotulitusaineita; yli kaiken kuului huuto: »Ilotulitusta!
Ilotulitusta!»

       *       *       *       *       *

Niin alkoi sitten illan hämärtyessä, suuren syömisen loputtua, jota
joulujuhlan alkuna vietetään kello kahdesta kello viiteen, niinsanottu
_spariatorio_, jouluammunta, jonka polisit turhaan ovat kieltäneet
— annettuaan luvan myydä ilotulitusaineita — ja jota vahdit turhaan
pitävät lakien rikkomisena. Kun oli syöty öljyllä, kynsilaukalla ja
sardineilla suurustettuja makaroneja, paistettua tai muhennokseksi
keitettyä ankeriaista ja erilaisia salateja, joita tehdään broccolista
sekä kukkakaalista, ja kaikenlaisista suolatuista aineista tehtyä
niin kutsuttua rinforzoa, kun oli nautittu koko joukko kaakkuja,
tuoreita ja kuivattuja hedelmiä ja juotu runsaasti viinejä ja likörejä,
alkoi kello viisi kaikilla kaduilla ja toreilla, joka kujassa ja
käytävässä, sekä avonaisissa että suljetuissa pihoissa, ilotulitusten
polttaminen. Napolilainen rakastaa yli kaiken ilotulia ja erittäinkin
ilmaan ampumista, pyssyjen pauketta ja rakettien tulisia kaaria, jotka
pelottavat jalankulkijoita ja saattavat lörpöttelevät naiset hyppäämään
kauvas toisistaan... tulipyöriä, jotka leviävät kuin suihkulähde joka
puolelle, roomalaisia tulia, jotka levittävät punaista, viheriäistä ja
sinistä valoa ja itkevät tulikyyneleitä.

Kello seitsemän illalla näytti siltä kuin olisi koko Napoli mereltä
kukkuloille asti, sekä sen hienot kadut että köyhälistön kaupunginosat,
muskettitulien valtaamat. Kaduilla kun pyssyt paukkuivat, niin
parvekkeilta vastasivat sähikäiset ja lentotulet ja joka ikkunassa
paloi bengalitulta. Joka paikassa oli katupoikia, jotka, ammuttuaan
laukauksen, huutaen ja kirkuen juoksivat pakoon ensimäisen nurkan
taa. Ylimpien kerrosten parvekkeilla näkyi rauhallisia porvareita,
jotka ampuivat, pitäen juuri niin pitkiä väliaikoja, kuin tarvitsivat
pyssyjensä lataamiseen. Ladattuaan tulivat he jälleen ulos ampumaan
ilmaan, naisten paetessa puoliksi peloissaan, puoliksi iloisina sisälle
huoneeseen. Hevoset eivät enää menneet mihinkään ja niin täytyi ajajien
viedä ne pakostakin talliin. Harvat rohkeat jalan kulkijat saivat
kuunnella korviasärkevää melua. Milloin heidän päänsä päällä, milloin
selän takana pamahti odottamatta laukaus, ja väkevä ruudin haju, johon
sekaantui palaneen paperin ja bengalin hajua, saattoi heidät yskimään.

»Ilotulia, ilotulia!» huusivat ilotulien myyjät aina, kun saivat
kojunsa uudestaan täyteen.

Kello kymmenen illalla voi muutamin paikoin luulla, että oli joutunut
taistelukentälle; ainakin kaksikymmentäneljä nuorukaista ja katupoikaa
oli poltetuin käsin, kasvot haavoissa ja sormet ruhjottuina viety
haavoitettujenkotiin. Mutta ei ampuminen siitä vähentynyt, pikemmin
näytti koko kaupunki olevan värillisten tulien, rakettien ja
tulilähteitten peittämä. Unta tai lepoa ei kukaan voinut ajatellakaan,
sillä oli mahdotonta sulkea korviaan pelottavalta jouluammunnalta.
Eleonora Triggiano, joka oli syönyt tänä iltana yksin, makasi nyt,
voimatta enää hallita hermojansa, vuoteellansa, piilottaen päänsä
pieluksien alle. Koko palazzo Cariati ympäristöineen oli eriväristen
tulien vallassa, niin että näytti siltä kuin koko rakennus luhistuisi
kokoon tämän kansanomaisen, kovan tykkitulen ankarista töyttäyksistä.
Moneen vuoteen ei oltu tällaista kuultu; tänä iltana ammuttiin tuhansia
liroja tyhjään ilmaan.




IV.


Kellon käydessä kahdeksatta tuli palvelustyttö Eleonora Triggianon
makuuhuoneeseen. Hänen emäntänsä luki hämärässä päivänvalossa, joka
tunki sisälle puoleksi sulettujen ikkunaluukkujen kautta. Eleonora oli
niin kalpea ja hänen silmänsä olivat niin väsyneet, kuin olisi hän
lukenut koko yön. Ja ihan konemaisesti kysyi hän kauniilla, mutta
ilmeettömällä äänellä, josta tuntui joka ilon ja surun väre kuolleen:
»Onko mieheni palannut?»

»Ei», vastasi Raffaella huokaisten, »ei hän tänäkään aamuna ole
palannut». Eleonoran mies oli ollut jo neljä päivää poissa kotoa,
ilmoittamatta mitään vaimolleen; niin ei ollut ennen koskaan
tapahtunut, ja siksi rouva kysyi joka aamu, kun Raffaella tuli
hänen huoneeseensa, ja joka iltapäivä, kun hän palasi kävelyltään,
yksitoikkoisesti: »Onko mieheni palannut?»

Ja tyttö mutisi, kääntäen päänsä pois, ikäänkuin tuskaista
hämilläänoloansa peittääkseen: »Ei, hän ei ole tullut kotiin». Niin
tottui Eleonora Triggiano vähitellen elämänsä suureen ja surulliseen
tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Hän ei halunnut enää mitään, ei
Jumalalta, ei mieheltään eikä maailmalta; hän eli hetkestä hetkeen,
päivät pitkät, ajattelematta omaa asemaansa. Hänelle oli välttämätöntä
olla ajattelematta, miettimättä, kyselemättä itseltään, miksi
oikeastaan eli; hän pelkäsi, että muuten epätoivon hetkenä unohtaisi
itsensä.

Nuorena ja kauniina, sydän tuntehikkaana ja sielu täynnä korkeita
ihanteita, huomasi hän yhtäkkiä olevansa yksin ja hyljättynä avarassa
maailmassa, ilman turvaa, ilman apua, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka
puoleen olisi voinut kääntyä. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella.
Siksi kulutti hän päivänsä lukemalla ja kävelemällä ja vietti monta
tuntia kirkossa rukoukseen vaipuneena, näyttämättä milloinkaan
kiihottuneetta tai kärsivältä; päin vastoin puhui hän asioista
aina vain pintapuolisesti ja harrasti kaikellaisia pikku asioita,
välttääkseen suurta kysymystä, joka täytti koko hänen sielunsa.

»Missähän herra nyt on?» kysyi Raffaella, joka ei voinut sietää, että
hänen emäntänsä oli niin yksin ja hyljättynä.

»Hän on poissa asioilla», vastasi silloin Eleonora vältellen.

Mutta kun levottoman tytön kysymykset tulivat tiheämmiksi ja
epäilevämmiksi, vastasi Eleonora hänelle eräänä päivänä kuivasti:
»Älkäähän huoliko niistä asioista, Raffaella».

Eikä nyt puhunut kukaan enää hänelle hänen miehestään, eikä mikään enää
voinut irroittaa häntä henkisestä tylsyydestä, ei surukaan. Tosin kysyi
hän yhä miestään, mutta enemmän uteliaisuudesta kuin levottomuudesta.

»Ehkä hän tulee tänään», lisäsi Raffaella tänä aamuna, auttaessaan
emäntäänsä pukeutumaan.

»Ehkä»... mutisi Eleonora Triggiano itsekseen, ja samassa keskeytti
hänet äkkinäinen sade.

Aikainen kevät ilmoitti Napolissa tulonsa tällaisella lämpimällä,
pitkä-aikaisella sadekuurolla, joka tuli kohisten ja lopetti äkkiä
kylmyyden ja pohjantuulen, antaen sijaa lämpimille tuulille, jotka
hiljaisella hyväilyllään rauhoittavat ja virkistävät hermoja kuin
rakkaat kädet.

»Sataa, miten ikävää!» sanoi Eleonora. Hän tunsi ennakolta
loppumattoman pitkän päivän tyhjyyden suuressa, autiossa
huoneustossaan. Eikä hän enää tiennyt mitä tehdä, mitä lukea, millä
kuluttaa aikaansa, jotta voisi estää sydämensä äkkinäisen heräämisen,
jota hän pelkäsi. Ja sellaisia yksinäisiä, yksitoikkoisia päiviä,
jolloin toivo kuolee, näki hän loppumattomana ketjuna tulevan ja
menevän, niin että hänet valtasi selvä pelon tunne, ja elämä tuntui
hänestä sietämättömän pitkältä ja tyhjältä. Kevätsade rapisi ikkunoita
vastaan ja koko kaupunkia peitti suuri, harmaa huntu. Mutta rajuilma
toi mukanaan koko heräävän kevään hempeyden, ensimäiset hennot kukat
ja koko etelämaisen kasvirikkauden kauniin loiston. Se oli lempeätä,
virkistävää sadetta, ja kadulla juoksivat pojat paljain jaloin ja
avopäin ja huusivat nauraen: »Sataa, sataa!»

Mutta mitäpä se häntä, hyljättyä liikutti, että sade lopetti kylmän
talven; eiväthän häntä varten enää ruusut kukkineet. Sulottomina ja
ikävinä vierivät hänen ohitsensa kevät, kesä, syksy ja talvi; ei mikään
vuodenaika voinut tuoda mitään uutta. Hänen koko elämänsähän oli samaa
pitkää, yksinäistä vuodenaikaa ilman kukkasia, ilman hedelmiä.

»Tässä on kirje», sanoi palvelustyttö, joka juuri tuli uudestaan
huoneeseen, missä Eleonora istui välinpitämättömästi kammaten pitkiä,
vaaleita hiuksiansa.

»Kirjekö?» kysyi hän hajamielisenä.

»Niin, eräs palvelija on tuonut sen ja odottaa vastausta.»

Eleonora avasi kuoren. Kirje oli vain Paolo Collemagnolta ja kuului:

  »Signora Eleonora!

  Työ, jonka annoitte tehdäkseni, on tehty. Hän, jota rakastatte, on
  suuressa vaarassa. Ainoastaan Te voitte hänet pelastaa. Sanokaa,
  missä voin tavata Teidät tänään ja mihin aikaan. En uskalla pyytää,
  että ottaisitte minut vastaan kotonanne. Käskekää, minä tottelen, ja
  luottakaa minun rajattomaan uskollisuuteeni.

  Paolo Collemagno.»

Miettien katseli Eleonora kirjettä. Hän, jota rakastatte! Kuka? Hän
vaistomaisesti tunsi, että hän tuskin rakastaisi enää ketään, ei
itseänsä eikä muita. Kuitenkin oli hän valmis tekemään viimeisen
uhrauksensa, jota häneltä nyt menneisyyden nimessä vaadittiin. Hänellä
oli tuon miehen nimi; siksi hän tahtoi pelastaa hänet, ainakin koettaa
pelastaa, sillä oikeastaan hän tunsi itsensä haluttomaksi, melkeinpä
välinpitämättömäksi, ja hänestä oli melkein vastenmielistä, että hänet
oli ravisteltu hereille tylsästä uneliaisuudestaan. Niin kirjoitti hän
hitaasti, ensi kerran, Paolo Collemagnolle seuraavat rivit:

  »Kun ilma selkenee, niin odottakaa minua Capodimonten puistossa,
  ensimäisessä lehtokujassa. Tulen sinne heti, kun päivä alkaa paistaa.
  Kiitos!

  Eleonora Triggiano.»

Tämän epämääräisen, ylimalkaisin lausein kirjoitetun vastauksen
lähetti hän miehelle, jota jumaloi. Kentiesi sade ei lakkaisi koko
päivänä ja hän voisi olla menemättä kohtaamaan miestä, joka herättäisi
koko hänen tuskansa uuteen eloon, jossa kaikki ne vaarat, joita hän
pelkäsi, uudelleen ympäröisivät hänet uhkaavina ja samalla kertaa
houkuttelevina. Hän pelkäsi tuota kohtausta, jossa hän varmaan kuulisi
kauheita asioita; vähintäin pakottaisi se hänet jälleen elämään,
tahtomaan jotain ja katsomaan onnettomuutta silmästä silmään. Ennen
kaikkea näkisi hän uudestaan Paolo Collemagnon, hänen täytyisi katsella
hänen kauniisiin, rehellisiin, uskollisiin kasvoihinsa, kuunnella hänen
sydämeentunkevaa ääntään, jonka sointu sai hänet joka kerta värähtämään
säälistä ja hellyydestä. Hän oli niin hartaasti rukoillut, että Jumala
saattaisi hänen sielunsa yhä enemmän täydelliseen unhoittamisen,
täydellisen lamaantumisen tilaan, joka tekisi hänelle mahdolliseksi
olla mitään ajattelematta, mitään tietämättä ja antaisi hänen elää
jonkinlaisessa puoliunessa. Ja nyt äkkiä kajahti ääni, joka huusi häntä
haudasta, voimakas ääni, joka käski häntä nousemaan ja kulkemaan. Oi,
kunpa sade ei milloinkaan lakkaisi, kunpa se upottaisi koko maailman,
jotta häneltä säästyisi tuo tuskallinen herääminen! Mitä he häneltä
tahtoivat, nuo itsekkäät ihmiset? Miksi he huusivat häntä takaisin
elämään? Miksi täytyi hänen, naisparan, jolla ei ollut voimaa, ei
rohkeutta, taasen heittäytyä elämän taisteluun? Mitä he vaativat
hänen runnellulta sydämeltään? Ja sateen rapistessa yhä hiljemmin
akkunoita ja katukivitystä vastaan, heräsivät hänen sydämessään kaikki
epäilykset, kaikki tuskat, lyhyesti, tuskainen elämä raastavine
riitoineen. Levottomasti kulki hän edestakaisin huoneessa, luullen
tukehtuvansa yksinkertaisessa ruskeassa villapuvussaan, sillä jo sateen
kestäessä alkoi kesä henkiä lämpöä, ja hänen kuivuneissa suonissaan
alkoi jälleen virrata nuori, kuuma veri. Hänen levottomuutensa yhä
kasvoi ja miettien koetti hän päästä selville, minkälainen se vakava,
suuri onnettomuus olisi, joka uhkasi hänen puolisoansa; ja kun hän
yhdisti miehensä pitkän poissaolon Paolo Collemagnon kirjeeseen, loihti
mielikuvitus hänen eteensä mitä synkimpiä kuvia. Yhä hiljaisemmin
virtaili sade tänä helmikuun aamuna, mutta hän, vaipuneena synkkiin
mietteisiinsä, ei sitä huomannut. Oi, hänen unelmansa levosta, rauhasta
ja unhotuksesta oli lopussa, hän oli uudestaan annettu alttiiksi
onnettoman olemassaolon lohduttomuudelle ja suruille. Missähän oli nyt
hänen miehensä? Mitkä vaarat häntä uhkasivat? Kuinka olisi mahdollista
hänet pelastaa, olisiko hänellä edes kyllin voimia siihen? Ah, miten
kovasti hänen sydämensä nyt äkkiä tykytti, kuinka pian ja helposti
se oli avoinna epäluulolle, pelolle, äkkinäiselle heikkoudelle ja
innostukselle! Ja kun hän siten, vaipuneena synkkiin ajatuksiin tunnin
toisensa perästä, kulki autioitten huoneittensa läpi yhä enenevästi
kiihottuen, unohti hän epätoivoisten tavalla ajan. Kello oli yksi, kun
heikko auringonsäde valaisi hänen ikkunansa. Ajatuksetonna katseli
hän ulos. Hänenhän täytyi mennä, hänen täytyi saada selko asiasta;
hänenhän täytyi pelastaa puolisonsa kunnia, ehkäpä sen miehen elämäkin,
jota hän oli rakastanut. »Hän, jota rakastatte», oli Paolo Collemagno
kirjoittanut nöyränä ja kärsien. Ei, ei, ei hän enää ketään rakastanut
eikä tahtonut rakastaa, hänet oli vain uudestaan herätetty tuntemaan
elämän raskaita velvollisuuksia, ja hän tunsi niiden painon laskeutuvan
päälleen vakavana ja vaativana.

»Siis toimeen», sanoi hän.

Kun hän talonsa ovella astui vaunuihin, oli helmikuun taivaalle
levinnyt kirkas sini, joka seuraa pitkällisiä ukkossateita, ja
sekä kadut että ilma olivat vielä lempeän, tuoksuvan kosteuden
täyttämät. Eleonora Triggiano oli antanut tuoda umpivaunut,
peittääkseen kiihottunutta mielentilaansa, mutta, huolimatta
suljetuista ikkunoista, kääntyi moni ohikulkijoista katsomaan
kalpeata, vaaleaveristä, mustapukuista naista, jonka melkein elottomat
kasvot näyttivät oudoilta tiheän, mustan harson alta. Hän oli niin
kiihottunut, että olisi suonut vaunuilla olevan siivet, mutta tässä
ei päästy edes rivakasti eteenpäin, koska oli ylämäkeä ja katu
liukkaan, sateen tuoman mudan peittämä. Niin kulki hän hitaasti ylös
Toledokatua, jolla melkein pitkin pituuttaan näkyi suuria punaisia,
keltaisia ja viheriäisiä ilmoituksia, joissa pankit, vanhat ja
uudet, lupasivat kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, vieläpä
kaksikymmentäkahdeksankin prosenttia kuukaudessa. Mutta Eleonora
Triggiano katseli tätä kaikkea kyyneleisin silmin, näkemättä mitään.
Vähän väliä näkyivät hänen kalpeat kasvonsa vaunun ikkunasta; oli kuin
sisäinen kärsimättömyys olisi pakottanut häntä arkana katselemaan ulos
ikkunasta; oli kuin hän ei olisi enää voinut sietää oloa pimeässä
vaununnurkassa, kuin olisi hän etsinyt tuskainsa syytä ohikulkevain
kasvoista tai ympäröivistä esineistä. Eikä tie ottanut loppuakseen.

Turhaan oli Eleonora Triggiano tuon tuostakin antanut ajajalle merkin
kiiruhtaa, Santa Teresa kuja täytyi ajaa käyden, sade oli sen niin
liottanut. Nyt istui hän ummessa silmin, nojaten vaunujen pieluksiin,
ikäänkuin ei enää olisi tahtonut kuulla mitään, vaan kokonaan unohtaa —
olevansa elossa. Vihdoinkin, kun hän tämän pitkän väsähtämisen jälkeen
jälleen avasi silmänsä ja kumartui ikkunasta katsomaan, missä paikoin
oli, huomasi hän kaupungin olevan takanansa ja vaunujen jo kääntyneen
kummalliselle kaarenmuotoiselle Capodimonte kadulle, jonka varrella
oli onneton »villa del prete», kammottava maatalo, jossa eräs pappi,
»silmälasipappi», niinkuin sanottiin, oli murhattu ja joka antoi
viheriäiselle, laaksoon päättyvälle maisemalle synkän vivahduksen.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista; katu lepäsi autiona, sillä via di
Capodimonte, joka vie kuninkaalliseen linnaan, on kyllä kesällä monien
huviloiden takia hyvin vilkasliikkeinen, mutta talvella sitä vastoin
aivan käyttämätön, koska se on yksinäisyyttä etsiville rakastavillekin
liian kaukainen. Hän katseli maantien suuria, lehdettömiä puita, joiden
ohitse vaunut ihan läheltä kulkivat, ja vasemmalla olevaa ihmeellistä
linnanpuistoa, jossa oli alati viheriöivä kasvullisuus. Ja tästä,
vielä sateesta kosteana välkkyvästä luonnosta, suletuin ikkunoin ja
ovin lepäävistä taloista, koko tuosta maalaisesta talvi-hiljaisuudesta
huokui häntä vastaan rauhaa ja iloa. Vaunut pysähtyivät kuninkaallisen
puiston portille ja portinvartia, joka tunsi Eleonoran, loi tuskin
silmäystäkään pääsylippuun, jota hän näytti. Hän kulki usein täällä
suurilla, varjoisilla, tuoksuvilla käytävillä, joissa löysi rauhaa
ja yksinäisyyttä; hän rakasti pitkiä, kauvaksi häipyviä teitä. Nyt
kulki hän hitaasti ja miettivästi, nojaten päivänvarjonsa pitkään
norsunluiseen varteen, kun näki Paolo Collemagnon, tuon uskollisen,
täydellisen miehen tulevan vastaansa. Näyttikö hänestä vain siltä, vai
oliko hän todella laihtunut; katseliko hän häntä syvään painunein,
kuumehohtoisin silmin?

He nyökkäsivät vain toisilleen, vaihtamatta sanaa, puristamatta
kättä, ja kulkivat sitten hitaasti, ikäänkuin kumpikin ajatuksiinsa
vaipuneena, toistensa vieressä. He jättivät suuren, englantilaisen
puutarhan ympäröivän linnanrakennuksen vasemmalle ja kulkivat
oikeaan syvälle metsään kivisen holvitien kautta, jossa metsänvartia
istui huoneensa kynnyksellä, kuninkaallisella vaakunalla koristettu
lakki päässään. Ohut, sateen kostuttama hiekka, jota vielä peitti
syksyn keltainen lehtikerros, tuskin narisi heidän jaloissaan.
Laajat nurmikentät alkoivat jo vihertää, ja punaisten vuokkojen,
noiden synkkäin metsien kylmäin kukkasten raittiiseen, kosteahkoon
tuoksuun sekaantui jo heikko orvokintuoksu. Ja kun he näin kulkivat
toistensa rinnalla, valtasi Eleonoran joku niin outo, voimakas tunne,
että toivottomuus, joka koko päivän oli kahlehtinut hänen eloon
herätettyä sydäntänsä, väistyi toivon tieltä, joka oli kuin puitten
ensi vehreys, niin tuore ja hento, tai kuin pieni, viaton hankien
kukkanen. Paolo Collemagno taas puolestaan antautui puhtaan, kauvan
kaivatun riemun valtaan, kun näki vieressään hennon, vaalean, nuortean
naisen, joka mustassa puvussaan näytti tytöltä, joka vasta juuri
on astunut yli elämän kynnyksen. Niin kulkivat he yhä edelleen. Ja
Eleonora tunsi sydämensä vapautuvan kaikesta tuskasta; hänelle jäi
vain selvä, kylmä tieto siitä, että hänen tuli täyttää velvollisuus,
ankara velvollisuus miestänsä kohtaan, miestänsä, joka oli vaarassa.
Viimeinen velvollisuus, sanoi hän itselleen, ja tämä sana palasi, hänen
ymmärtämättään, kummallisen, ennustavan kehotuksen tavoin yhä uudelleen
hänen huulilleen, kuin olisi siinä ollut hänen elämänsä avain.

»Puhukaahan, Paolo!» kuiskasi hän hiljaa, istahtaen karkeasti tehdylle
puupenkille, jonka viereen he olivat joutuneet.

Paolo Collemagno jäi, koska hän ei pyytänyt häntä istumaan,
tottelevaisesti seisomaan penkin eteen, kaivellen ajatuksissaan
keppinsä päällä santaa ja siirrellen pieniä kiviä edes takaisin.

»Työ, jonka annoitte minulle, signora Eleonora, ei ollut helppo»,
alkoi hän, lausuen rakkaansa nimen erittäin hellästi, »mutta olinhan
luvannut! Totuus on se, että koko kaupunki, vieläpä maaseutukin, on
joutunut järjettömyyden valtaan, joka lisääntyy päivä päivältä. Ja
etelän maassa, jossa kansalla on sellainen loistava mielikuvitus
kuin esimerkiksi meillä, on hyvin vaikeata varjella itseänsä
liioittelemiselta ja hulluudelta.»

»Mutta te olette päässyt totuuden perille?» kysyi Eleonora, luoden
Paoloon sellaisen katseen, kuin olisi hän ainoa totuutta tutkiva, kuin
olisi hän itse totuus.

»Niin, minä olen saanut kaikki selville, mutta se on maksanut paljon
vaivaa», vastasi tämä, luoden uudelleen silmänsä maahan. »Minun täytyi
omalla vastuullani tehdä tutkimus ja itse toimia tutkintatuomarina;
nyt voin antaa sille, joka saa tämän suurpetoksen rangaistukseen,
täydelliset asiapaperit.»

»Suurpetoksen!» huudahti Eleonora kalveten. »Kuinka niin?»

»Signora Eleonora», jatkoi Paolo Collemagno juhlallisen vakavasti,
»nämä pankkiliikkeet ovat suunnatonta varkautta; pankkiirit, johtajat,
palvelijat ja... keräilijät muodostavat yhden ainoan, suuren
varasliiton.»

Rouva puraisi huuleensa ja kyyneleet — viimeiset kyyneleet —
himmensivät hänen silmänsä; hän ei nähnyt enää mitään.

»Ei yksikään keksityistä jutuista ole totta», alkoi Paolo uudestaan,
kuin olisi hän selittänyt asiaa itsellensä, »ei Rothschild, ei
Englannin pankki, ei paavi, ei Frans toinen eikä Brasilia ole
antaneet vähääkään näille pankeille. Rahat eivät koskaan, eivät edes
onnistuneimmilla, kylmäverisimmillä keinotteluilla tuota kymmentä,
kahtatoista, viittätoista tai kahtakymmentä prosenttia. Vielä
vähemmin ovat kaikki nuo ihmiset, Ruffo-Scilla, Costa, Ferrer ja
lukematon jälkijoukko, pankkiireja tai pörssikeinottelijoita, he ovat
yksinkertaisesti yleisön rahojen kavaltajia, ryöväreitä ja varkaita
eikä muuta. He voivat maksaa korkeita korkoja ainoastaan ottamalla
ne ennakolta pääomasta, lopun he anastavat, itse suurimman osan,
palvelijat ja keräilijät saavat pienemmän. He maksavat pääomasta
otetut korot ja elävät päivät päästään humussa ja ylellisyydessä,
tietäen hyvin, että neljännesvuoden, tai ehkä kuukauden, tai ehkä
jo kymmenen päivän kuluttua tulee onnettomuus, joka syöksee heidät
perikatoon. Mutta sitä he eivät tahdo ajatella, he luottavat etelän
lapsien heikkouskoisuuteen ja »Laiskurienmaa»-unelmien elpymiseen. Niin
unohtavat he pian välttämättömästi uhkaavan, varman, voittamattoman
vaaran ja elävät keskellä rajattoman ylellisyyden kaikkia iloja,
nauttien naisista, hevosista, matkoista, huviretkistä ja jalokivistä,
keskellä koko inhimillisen lyhytnäköisyyden tyhmyyttä, joka tahtoo
nauttia vain nykyhetken riemuja...»

»Kaikkiko he ovat varkaita?» kysyi signora Eleonora konemaisesti.

»Kaikki, poikkeuksetta. Tämä rakastellakseen naista, tuo saadakseen
hevosvaljakon, yksi saadakseen paikan San Carlossa, ylellisen
päivällisen tai viehättävän illallisen... Kaikki he varastavat. Raha,
joka kello kaksi iltapäivällä tuodaan johonkin pankkiin, on jo kahden
tai kolmen tunnin kuluttua jälleen liikkeellä, kadotakseen ainaiseksi
pankkiirin, virkailijain, keräilijäin, vieläpä palvelijainkin taskuista
joka paikassa, missä syödään, juodaan, pelataan, lyhyesti, missä rahoja
tuhlataan. On selvää, että rahanhimo on saattanut rikkaat panemaan
rahansa noita satumaisia korkoja kasvamaan, epäilemättä on väärä
omanvoiton pyynti paaduttanut siihen asti tarkat omattunnot, mutta
surullisinta on, että näiden ohessa on hävinnyt lukemattomia pieniä ja
juuri siksi kalliita säästöjä, joiden kadottaminen merkitsee kurjaa
tulevaisuutta!...»

»Ja ratkaiseva loppusuoritus?» kysyi Eleonora, katsahtaen puhujaan
arasti.

»Sattuu kolmen tai neljän päivän perästä. Kaikki tuon ennen
kuulumattoman petoksen langat ovat valtion viranomaisten käsissä.
Pankkiirit, keräilijät ja virkailijat pannaan kaikki syytteeseen
yhteisesti tehdystä rikoksesta, ehkä riittää vain petos tai vararikko.
Vähemmällä kuin viidellä vuodella vankeutta ei kukaan pääse; joka
tapauksessa ovat he hukassa.»

»Luuletteko, että mieheni on vaarallisesti sekaantunut asioihin?» kysyi
Eleonora, pitäen itseään jo pahantekijän puolisona.

Nuorukainen epäili hetkisen, sitten sanoi hän hiukan vaivalloisesti:

»On... luullakseni.»

»Oletteko siitä varma?» kysyi toinen, yrittäen esiintyä ankarana.

»Minulla on todistuksia käsissäni», vastasi Paolo hiljaa, tuntien
tunnossaan oikeudenmukaisuutensa rauhan.

»Voivatko nuo todistukset tehdä hänet oikeudessa rikokselliseksi tai
kanssarikolliseksi; voidaanko hänet niiden nojalla tuomita?» kysyi
Eleonora itsepäisesti edelleen, sillä hän oli päättänyt tunkeutua
kurjuuden pohjaan asti.

»Voidaan», vastasi Paolo, »ne ovat kuitteja, papereita ja osotuksia,
joissa on hänen nimensä; ne täytyy hävittää. Luultavasti on niillä
jotka ovat antaneet hänelle rahoja pankkiin vietäväksi, paljon
todistajia, mutta jos paperit ovat poissa, niin ei puheilla ole enää
mitään arvoa.»

»Oh!» vastusti rouva, kuin olisi häntä tuollainen tapa vaivannut.

»Muuta ei voi tehdä. Harha-askel on otettu, nyt täytyy hävittää
todistukset. Samalla täytyisi hänen... lähteä pois...»

»Hänen pitäisi siis paeta?» kysyi Eleonora miettien.

»Niin. Ei rikoslain kanssa ole leikkimistä. Jälkeenpäin voi sovittaa
kaikki.»

»Kunnia on mennyt iäksi», vastasi rouva kylmästi.

»Niin, kunnia», vahvisti mies.

»Mitä voin tehdä?» kysyi Eleonora.

»Teidän täytyy vakuuttaa miehellenne uhkaavan vaaran varmuus, taivuttaa
hänet hävittämään todistukset ja pakenemaan. Häneltä ei puutu rahoja...
hän voi jättää Napolin...»

»Ja minä?» kysyi nainen.

»Te olette voimakas ja hyvä», vastasi nuorukainen sydämellisesti, »te
tulette kantamaan helposti rakastetun miehenne nimen häpeän».

»Minä en rakasta häntä», kuului varma vastaus.

Paolo katsahti häneen, ja hänen kalpeat, intohimoisen rakkauden
kuluttamat kasvonsa punastuivat. Mutta rakkaus oli kirkastanut hänen
jalon sydämensä ja hän sanoi ainoastaan: »Yhdentekevää, teidän täytyy
kuitenkin pelastaa hänet».

»Koetan», vastasi Eleonora, painaen päänsä alas.

»Koettakaa heti», uudisti nuorukainen. »Ettekö siis ymmärrä, että, kun
työskentelen hänen pelastuksekseen, teen sen ainoastaan siksi, että
tahdon pelastaa teidät teidän nimenne ja tulevaisuutenne.»

»Minulla ei enää ole tulevaisuutta, Paolo», sanoi hän surullisesti
suloisella, tuskien murtamalla äänellä.

»Älkää sanoko niin, teille voivat ihanat päivät vielä palata...»

»Oi, ei! Tiedättehän, että kaikki on hukassa.»

»Luvatkaa minulle kuitenkin tehdä, minkä voitte, estääksenne
onnettomuutta.»

»Miten alotan?» kysyi Eleonora, katsellen kuin hukkuva ympärilleen.
»Hän on jo neljättä päivää poissa kotoa.»

»Ettekä tiedä missä?»

»En. Ennen hän sanoi sen minulle, mutta nyt en tiedä mitään.»

»Ehkä hän tulee pian takaisin.»

»Kukapa tietää», vastasi Eleonora, käyden yhä levottomammaksi.

»Kuulkaahan», alkoi Paolo Collemagno, huomattavasti ponnistaen
voimiansa, »minä ajattelen vain teidän onnettomuuttanne. Jollei
hän hävitä todistuksia ja lähde täältä, niin täytyy teidän kärsiä
kaikki hänen pahaa työtään seuraavat harmit vielä sen häpeän lisäksi,
että tiedätte hänen olevan vankeudessa ja otatte osaa yleiseen
epätoivoon: polisit tulevat häntä hakemaan teidän kodistanne, santarmit
tulevat pitämään kotitarkastusta, tutkintatuomari tulee vaatimaan
teitä todistajaksi ja vielä on tuhansia kiusallisia, häpeällisiä
yksityiskohtia. Oi, Eleonora, hurskas enkeli, kuinka kestätte sen
kaiken?»

»Jumalani, Jumalani!» huudahti hän, väännellen käsiään.

»Ja kun ajattelen, ettei teillä edes ole ketään, jonka luona voisitte
etsiä turvaa...!» jatkoi nuorukainen epätoivoisena.

»Ei ketään, ei ketään!»

»Pikku raukka!» sanoi Paolo, ottaen säälivästi hänen kätensä ja pitäen
sitä omissaan.

Eleonora punastui kuin nuori tyttö, joka kuulee ensimäisen lemmen
sanan. Ja häpeän ja tuskan painostamana, ajatellessaan kauhistavaa
tulevaisuuttaan, tietäessään, että oli sidottu konnaan, ja katsellen
silmästä silmään onnettomuutta, jonka tiesi uhkaavan, nousi hän
päättäväisenä ja sanoi, katsoen Paolo Collemagnoa suoraan silmiin:
»Nyt menen täyttämään viimeistä velvollisuuttani. Mutta ensin, Paolo,
kuulkaa vielä, mitä minulla on sanomista: sydämeni on nöyryytetty
teidän sielunne suuruutta nähdessäni. Te olette niin voimakas ja viisas
ja samalla niin hyvä ja lempeä, että minä tunnen itseni tyhmäksi ja
kurjaksi, niin pahaksi teidän rinnallanne. Olen kiusannut teitä»,
lisäsi hän väräjävällä äänellä, »enkä ole ollut sen arvoinen, että
olisin saanut tehdä teidät rauhattomaksi surullisilla ajatuksillani.
Pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Sanokaa, että annatte minulle
anteeksi.»

»Oi, älkää sanoko niin, rakas, uskollinen sydän...» kuiskasi Paolo
puoleksi tukahutetulla äänellä.

»Ei, ei, en ollut sen arvoinen. Olen heikko, kurja olento. Olen
tuottanut teille surua. Antakaa minulle anteeksi. En voi teitä jättää,
ennenkuin sen lupaatte.»

»Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä olette minulle
tehnyt», sanoi Paolo vakavana, koskettaen hänen otsaansa.

Ja niin kulkivat he jälleen äänettöminä toistensa rinnalla, koskematta
toisiinsa, puhumatta sanaakaan. Kärsien toisten syntien tähden kulkivat
he, taivuttaen päänsä kohtalon kuorman alla, mutta rehellisinä ja
lujina, surullista turmiotansa kohden. He kulkivat hitaasti, kuin
olisivat tahtoneet pitentää suloista yhdessä olemista. Mutta hetki
kului ja pian huomasivat he olevansa kivisessä holvikäytävässä,
jossa heidän täytyi erota. Paolo Collemagno ymmärsi, että Eleonora
tahtoi hänet tässä jättää hyvästi, ja pysähtyi puhumaan hänelle vielä
viimeisen sanan.

»Kuulkaahan, Eleonora», sanoi hän, pitäen lujasti hänen kädestään,
ikäänkuin antaakseen hänelle rohkeutta ja voimaa, »en ole teidän
miehenne ystävä, enkä siksi saa tulla teitä tapaamaan. Mutta muistakaa,
että tästä hetkestä alkaen olen valmis kaikkeen; sanokaa vain sana,
kun olette suojan, avun tai neuvon tarpeessa, niin olen aina paikalla.
Mitä teille tapahtuneekin, älkää koskaan ajatelko olevanne yksin tai
hyljätty! Teillä on ystävä, joka pitää teistä enemmän kuin kukaan
muu. Kirjoittakaa minulle, lähettäkää minulle sana; teen kaikki mitä
tahdotte, kaikki mitä haluatte! Älkää unohtako, että asun samassa
talossa kuin te, että olen kuin vahtisotamies paikallani. Tehkää
minulle se palvelus; älkää unohtako minua vaikeina hetkinänne.»

»En unohda», sanoi Eleonora, syvästi liikutettuna. »Ajattelen teitä
aina.»

Sitten lähti Eleonora Triggiano nopein askelin, kääntymättä kertaakaan,
kuin pelkäisi hän omaa liikutustaan, kuin tuntisi hän itsensä
pelottavan lopun takaa ajamaksi.

Hän heittäytyi suljettuihin vaunuihinsa ja antoi päänsä vaipua
pieluksille. Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin tuskallisesti
hereillä; hän sulki silmänsä ja rukoili Jumalalta tarpeellista voimaa,
taivuttaakseen puolisonsa mielen.

Mutta, oi, hänellä ei ollut siitä mitään toivoa! Mies oli liian
kevytmielinen, liian vallattoman paheellinen, liian iloinen
hurjastelija, lörpöttelevä ja petollinen etelämaalainen, joka,
silloinkin, kun hän vielä rakasti vaimoansa, oli osottautunut liian
vaihtelevaksi ja tahdoltaan heikoksi. Ensi lemmen kaunis unelma oli
liian pian muuttunut. Kuinka saattoi Eleonora toivoa voivansa vaikuttaa
mieheen, joka oli sulkenut sydämensä siveellisyydeltä ja oikeudelta
ja joka ei tyytynyt melkoiseen omaisuuteensa, vaan tahtoi enemmän,
yhä enemmän, suunnattomasti rahaa, tullen sen takia varkaaksi ja
petturiksi! Mikä rehellinen, avomielinen sana nyt enää voisi herättää
tämän kevytmielisen pahantekijän omantunnon? Ah, ei hän oikeastaan
mitään enää toivonut, kaikki näytti hänestä olevan auttamattomasti
hukassa. Hitaasti kuljettaessa mäkeä ylös kaupunkia kohden, koetti hän
keksiä tehoavaa keinoa, mutta hänen miehensä iloista huolettomuutta
vastaan tuntui kaikki kilpistyvän. Ja sitten ei hän edes ollut köyhä ja
rikos siis sitä suurempi. Mitä sellaiselle ihmiselle voi sanoa?

Oli jo myöhäinen, kun hän saapui talonsa edustalle, ja astumatta
vaunuista kysyi hän portinvartialta, oliko hänen miehensä jo tullut
kotiin.

»Ei», oli vastaus.

»Eikä mitään sähkösanomaa; ei kirjettä?»

»Ei mitään.»

Eleonora pudisti päätään ja tunsi rohkeutensa yhä vähenevän tämän
kovan kohtalon alla. Hän aikoi nousta vaunuista ja lähteä odottamaan
puolisoansa huoneissaan; mutta hän ei voinut vastustaa kuluttavaa
liikkumisen halua, halua etsiä häntä, joskin turhaan, ja niin käski
hän ajaa pankkiliike Costalle. Hän saapui sinne juuri, kun pankki
suljettiin, vaikka se tänään olikin ollut auki tunnin kauvemmin kuin
tavallisesti, suuren ihmistungoksen takia. Hän ei uskaltanut kysyä
mitään virkailijoilta, jotka tulivat portaita alas juhlatuulella,
puhellen ja polttaen, yhtä kovaäänisinä ja heleästi nauraen kuin hänen
miehensä. Hän katseli heitä vain hämmästyneenä ajatellen, että parin
päivän kuluttua ei yksikään heistä enää nauraisi.

Ajaessaan sieltä umpimähkään, eteenpäin, uuvuttaakseen tuskansa,
pysähytti hän, ikäänkuin etsimishulluuden valtaamana, joka paikassa,
missä mahdollisesti voi kuvitella miehensä olevan: klubilla, jossa
hän kävi, kahviloissa, vieläpä muutamien ystävienkin asunnoilla.
Tosin hän ei itse noussut vaunuista, peläten, että hänen epätoivonsa
näkyisi kasvoista; hän lähetti vain ajajan, hermostuneesti keksien
asiaa taloihin, ja odotti itse, puristaen käsiänsä kuin rukoilisi hän
tuskaisesti, illan hämärtyessä yhä enemmän. Ajaja, joka oli vanha ja
kankea, lähti hitaasti liikkeelle ja palasi yhtä hitaasti ilmoittamaan
Signoralle, ettei herra Triggianoa ollut neljään, viiteen päivään
näkynyt ystäväin luona, ei klubissa eikä kahviloissa. Silloin sanoi
rouva uuden osotteen ja tuskallinen kulku alkoi uudestaan. Vihdoin,
kun hän ei enää tiennyt ainoatakaan paikkaa, mistä voisi etsiä, paitsi
avoimen kadun, sanoi hän itsekseen:

»Hän on varmastikin Lidia Gioian luona.»

Ja pelastusinnossaan ei häntä olisi pelottanut etsiä miestään tuon
hävyttömän naisenkaan luota, kun vaan olisi tiennyt, missä hän asui.
Mutta nyt ei hänellä enää ollut pienintäkään toivoa, ja jo aivan
pimeässä illassa käski hän ajajaa viemään hänet kotiin.

Siellä, kun hän juuri oli ajurille maksamaisillaan, sanoi portinvartia
hänelle: »Teidän herra miehenne palasi kotiin tunti sitten».

»Oi», vastasi hän, syvän huokauksen puristautuessa hänen rinnastaan.
Sitten hän kiiruhti asuntoonsa, jossa Raffaella avasi hänelle oven.

»Herra on tullut kotiin. Hän on jo syönyt ja nukkuu nyt. Minä saan
herättää hänet vasta kello yhdeksältä.»

»Minä odotan», mutisi Elenora itsekseen.

Hän riisui hattunsa ja mustista helmistä kimaltelevan viittansa, veti
hitaasti käsineet käsistään ja ojensi kaikki kamarineidilleen, joka
äänettömänä häntä katseli. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja nojasi
päätään kättä vastaan, kärsivällisesti odottaen.

»Ruoka on valmista», sanoi Raffaella, lähtemättä huoneesta.

»Hyvä on, myöhempään», sopersi Eleonora.

»Mutta tällä tavoin teidän armonne tappaa itsensä.»

»Olkaa huoletta, Raffaella, menkää vaan ja ilmoittakaa minulle sitten,
kun herra on herännyt.»

Mutta hän sai kauvan odottaa, vähintäin kaksi tuntia. Sen ajan hän
istui liikkumatta nojatuolissaan, suuren, silkkisen lampunvarjostimen
varjotessa hänen silmiään. Hänen miehensä nukkui syvästi ja sikeästi,
kuten suuresta henkisestä tai ruumiillisesta ponnistuksesta leväten.
Ei tarvinnut muuta kuin kuulla hänen kovaa, syvää, kahden huoneen läpi
kuuluvaa hengitystään, ymmärtääkseen, että hän oli vallan uupuneena
palannut kotiin. Siitä huolimatta odotti Eleonora kärsivällisesti,
liikahtamatta; olihan Herra osottanut hänelle armoansa, saattamalla,
vaikkapa vain päiväksikin, jälleen kotiin hänen miehensä. Yhä
synkemmäksi pimeni ilta; ja vihdoin soi sähkökello pitkään, jolloin
Carlo Triggiano tavallisella iloisella melullaan ilmoitti heränneensä.
Hän kuului puhelevan Raffaellan kanssa ja itsekseen tyytyväisenä
rallattelevan; hän aukoi ja sulki kolistellen laatikoita ja naristeli
uusilla, hienoilla kengillään. Eleonora ei noussut, mennäkseen häntä
vastaan hänen omaan huoneeseensa, kuten tavallisesti, vaan odotti
häntä vierashuoneessa. Vähän ajan kuluttua hän tulikin, vihellellen
laulunpätkää, puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun sekä komeaan
turkkiviittaan, joka jätti hohtavan valkoisen paidanrinnan näkyviin.
Saavuttuaan vaimonsa luo, jota kohtaan hän vielä tunsi hiukan
kunnioitusta, vaikeni hän ja otti hatun päästään.

»Sinun täytyy antaa anteeksi», luuli hän velvollisuudekseen sanoa, »kun
et ole saanut minusta mitään tietoa; asiani eivät ole jättäneet minulle
hetkeäkään käytettäväksi...»

»Hyvä, hyvä, ei merkitse mitään», vastasi hänen vaimonsa, katsellen
häntä melkein säälivästi.

»Tänäkin iltana täytyy minun heti jälleen mennä», sanoi hän. »Meillä
pankkiireilla on kokous, meidän asemamme tulee yhä merkitsevämmäksi.»

»Minun täytyy puhua kanssasi», vastasi Eleonora päättävästi.

»Hyvä, siihen on meillä aikaa huomenna suuruspöydässä. Minä en nyt aio
matkustaa... ja tänä iltana en todellakaan voisi...»

»Ei huomenna, vaan vielä tänä iltana», vastasi rouva samalla äänellä.

»Sitten yöllä, kun olen tullut kotiin», sanoi mies, toivoen tällä
lykkäyksellä voivansa taivuttaa vaimonsa.

Mutta tämä vastasi uppiniskaisen päättävästi:

»Ei, vielä tänä iltana.»

»Mutta minun täytyy mennä», intti mies, alkaen käydä kärsimättömäksi.
»Minulla on tärkeitä asioita.»

»Mitä minulla on sinulle sanottavaa, on enemmän kuin tärkeätä.»

»Niin te naiset aina sanotte», torui mies, »ja lopuksi on kysymys
jostain pikku asiasta. Kun pyydän sinua, niin teet varmaan minulle
mieliksi ja lykkäät tämän puhelun huomiseksi.»

»En», kuului taipumaton vastaus, »minun täytyy puhua sinun kanssasi
vielä tänä iltana, viipymättä. Olen odottanut sinua viisi päivää,
saamatta mitään ilmoitusta; olen tänään etsinyt sinua kaikkialta. Ja
nyt pyydän sinua jäämään tänne ja kuulemaan, mitä minulla on sanomista.»

Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja niin levollisella äänellä, että
se hänen mieheensä ehdottomasti vaikutti. Tähän asti oli hän aina
nähnyt vaimonsa lempeänä, suloisena ja nöyränä; nyt tunsi hän olleensa
väärässä, hän tiesi, että Eleonoralla oli täysi syy olla muuttunut ja
puhua niin.

»Minä kuuntelen», sanoi hän, istahtaen vaimoansa vastapäätä, laskematta
kuitenkaan hattua ja keppiä käsistään, kuin olisi hän ollut täällä
kylässä.

»Carlo», alkoi Eleonora minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen. »Sinun
luottamustasi on käytetty väärin, sinua on petetty; ystävyytesi
pankkiiri Costaan on saattanut sinut rumaan juttuun osalliseksi. Neljä
kuukautta olet työskennellyt ihmisten eteen, joita kaikki rehelliset
ihmiset pitävät varkaina ja jotka ehkä jo huomenna joutuvat oikeuden
käsiin.»

Hänen ensi sanoistaan oli mies käynyt aivan kalpeaksi; mutta kun
Eleonora sitten rauhallisesti puhui edelleen, rauhoittui toinenkin ja
kierteli vain hermostunein sormin viiksiään, kuin olisi puhe hänelle
hiukan tukalaa. Mutta Eleonora katsoi häntä suoraan kasvoihin ja jatkoi:

»Sinulle on valehdeltu, Carlo. Sinä olet kunnon mies, mutta olet
antanut villitä itsesi; sinun hyväntahtoisuutesi ja rehellisyytesi
estävät sinua näkemästä, mihin kuiluun olet sysätty. Sinä, rehellinen
ja kunnollinen mies, jonka käteen minä olen ylpeänä laskenut omani,
voit jo huomenna, jollet ajattele pelastumista, vaipua häpeään ja
perikadon partaalle. Minä luulen... toivon», lisäsi hän vaivalloisesti,
»että sinä vielä voit pelastua. Vielä voit hävittää kaikki, mitä voi
käyttää todistukseksi sinua vastaan, paperit, kirjeet ja kuitit voit
repiä ja polttaa, voit erota Costasta ja lähteä Napolista, matkustaa...»

Mies katsahti häneen ja ratkesi sitten äänekkääseen nauruun.

»Älä naura, oi älä naura», pyysi Eleonora äänellä, joka osotti: hänen
sydämensä olevan pakahtumaisillaan surusta ja tuskasta.

»Nauran juttua, joka on sinulle uskoteltu. Costa on Europan
kuuluisimpia liikesuunnittelijoita ja mahtava raha-asioissa. Vakuutan
sinulle, että sinua on pidetty narrina ...» lisäsi hän halveksivalla,
säälivällä äänellä.

»Costa ja kaikki muutkin saavat kolmen päivän kuluessa vastata
teoistaan oikeuden edessä. Kaikki paperit ovat kaupungin viranomaisten
hallussa», jatkoi Eleonora, voittaen ainoastaan vaivoin liikutuksensa.

Mutta Carlo Triggiano nauroi uudestaan, niin että Eleonora tuli kuolon
kalpeaksi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.

»Sinua on pidetty narrina, rakkahin. Se on Costan vihollisten levittämä
väärä tieto, joka on ollut liikkeellä jo neljä kuukautta.»

»Olen varma asiastani, se on niin totta kuin itse totuus», huudahti
Eleonora, kohottaen kättään, ikäänkuin vannoakseen. »Teidät kaikki
vangitaan yhteisesti tehdystä rikoksesta.»

»Lörpötystä», vastasi mies nousten, »ei muuta kuin lörpötystä, josta en
ole vähääkään levoton.»

»Oi Carlo, Carlo! Et siis tahdo pelastaa itseäsi?»

»Pelastaa itseäni? Mutta mitä kummallisia houreita sinulla on. En
tarvitse neuvoja enkä rukouksia. Olen alusta alkaen ollut Costan
asioimiskumppani ja aion siksi jäädäkin, kunnes olemme yhtä rikkaita
kuin hän».

»Rahat ovat varastettuja», sanoi Eleonora varmana.

»Eleonora, nyt et enää tiedä, mitä puhut!» huusi mies vihastuneena.

»Sanon sinulle, että rahat ovat varastettuja; sinut vangitaan varkaana
ja silloin seison minä rinnallasi varkaan puolisona!»

»Vaikene», sanoi syytetty, kiristellen hampaitaan, »ole ääneti, narri!»

Eleonora seisoi silmät kiinni, huulet kalpeina ja piirteet kuin
kuolemantuskan uurtamina.

»Muuten», jatkoi mies vimmastuneena, »ei sinun tarvitse surra.
Tuomarit, presidentit ja kaupungin viranomaiset ovat kaikki meidän
puolellamme. Rahalla voi paljon. Mitäpä ei rahalla saisi?»

»Carlo, Carlo!» keskeytti häntä Eleonora väristen.

»Älä toki tee itseäsi noin viattomaksi, äläkä pidä meitä pässinpäinä.
Olemme järjestäneet asiamme niin ja olemme saavuttaneet niin
suunnattoman kannatuksen, että meidän ei tarvitse pelätä haaksirikkoa;
meidän mukanamme menisi liian monta pohjaan. Voit olla aivan
levollinen, me pidämme varamme.»

Tämän kauhistuttavan hävittömän puheen kestäessä, jossa ei hän edes
käyttänyt hyväkseen vaimonsa keksimää valhetta, että hän oli petetty
kunnon mies, vaan pikemmin tunnusti syyllisyytensä ja oli siitä ylpeä,
tuntui Eleonorasta, kuin kaikki hänessä olisi romahtanut maahan ja
hänen sydämessään sitten olisi tullut kuolon hiljaisuus.

»Siis tiedät jo, että nämä pankit ovat konnuutta ja petosta?» kysyi hän
jääkylmästä.

»Hiljaa, hiljaa; ne ovat kylmäveristä keinottelua ja ahneuden ja
tyhmyyden hyväkseen käyttämistä. Mehän maksamme korot...»

»Jotka otatte pääomasta...» huudahti Eleonora samalla jäisellä äänellä.

»Eleonora, nämä ovat asioita, jotka eivät kuulu sinuun», vastasi
mies yhtä kylmästi, hilliten vihaansa. »Ei naisten pidä sekaantua
raha-asioihin».

»Et siis tahdo minua uskoa?» kysyi vaimo tuskissaan, joita tuskin muu
kuin kuolemaan tuomittu voi tuntea.

»En, en usko sinua.»

»Et tahdo pelastua, polttaa papereita ja paeta?...»

»En ollenkaan.»

» Tahdot siis jäädä tänne?»

»Niin, en ole niin tuhma, että lähtisin pois juuri nyt, kun täällä voi
ansaita paljon rahaa.»

»Jumalani!» huudahti Eleonora, väännellen käsiään mitä suurimmassa
epätoivossa.

»Säästä kauniita sanojasi», sanoi toinen halveksivasti.

»Et sittenkään, vaikka pyydän sinua nimemme, kunniamme... muinoisen
rakkautemme nimessä?»

»Kauniita sanoja», toisti mies.

»Carlo, Carlo, taivuhan toki, älä tahallasi kulje perikatoon, kuule
rukouksiani, tuskaani, rukoilen sinua polttamaan kaikki ja lähtemään
pois!»

»En», oli lyhyt ja kova vastaus.

Eleonoran pää vaipui rintaa vastaan, ikäänkuin hän miettisi. Kun hän
sen jälleen kohotti, oli hänen kasvoistaan jokainen liikutuksen väre
hävinnyt.

»Olen ymmärtänyt sinut», sanoi hän. »Sinä et ole noita muita parempi;
heidän tavallaan käytät sinäkin vieraitten rahoja, tyydyttääksesi
kurjaa, paheellista elämääsi. Olen luullut, että olen naimisissa kunnon
miehen kanssa, mutta sen sijaan olenkin konnan puoliso...»

»Eleonora!» huusi mies raivoissaan.

»Häpeän puna kohoaa kasvoihin, kun ajattelen, että minulla on sinun
nimesi... kun ajattelen, että sinä ryöstät rahoja köyhiltä, joilla ei
ole mitään... Jos kärsisit köyhyyttä ja nälkää, voisi ehkä kurjuutesi
sinua puolustaa! Mutta näin ollen on se vain halpamaista rahan himoa,
toivot vain omistavasi yhä enemmän rahaa, jotta voisit antaa tuolle...
tiedäthän... tuolle Lidia Gioialle...»

»No, niin, ja mitä vielä?» huusi mies raivon vallassa, jota ei hän enää
voinut hillitä.

»Pyhä neitsyt, tue minua», sanoi Eleonora, kohottaen käsiänsä taivasta
kohti.

»Oletko ehkä luullut, että minä koko ikäni katselisin sinun surkeita
silmiäsi?» huusi mies, ollen raakuuden huipulla. »Oletko ehkä luullut,
että minä lukisin kanssasi rukouksia kaksikymmentä vuotta? Kun tahdon
lemmityn, niin en kysy lupaa keltään. Kulutanko ehkä sinun rahojasi?»

»Oi Madonna, valaise minua!» huudahti vaimo jälleen kuin rukoillen.

»Eikö sinulla ehkä ole kaikkea, mitä haluat? Annanko sinulta mitään
puuttua? Eikö sinulla ole täysi vapautesi? Anna siis minunkin pitää
omani, äläkä enää kiusaa minua.»

»Oi Maria, pyhä neitsyt, valaise minua!» rukoili hän kolmannen kerran.

»Älä väsytä minua sellaisilla menoilla, kirkunallasi ja kauniilla
sanoillasi. Etkö huomaa, ettet siten saavuta muuta kuin että joudun
sinusta yhä kauvemmaksi? Tahdotko saattaa minut jäämään pois ainiaaksi?»

»Elääksesi hänen kanssaan, eikö niin?»

»Hänen tai jonkun muun tai ei kenenkään, mutta ei ainakaan itkuisen,
uskottoman vaimon kanssa, joka saattaa solvata miestään ja muita
rehellisiä ihmisiä. Jonkun kanssa, kunhan ei vain sinun!» karjui mies
kolme tai neljä kertaa perätysten, voimatta enää vähintäkään hillitä
itseään.

Eleonora oli kalvennut ja sanoi hitaasti:

»Voinhan mennä.»

»Mihin tahdot!» huusi mies. »Tosin en tiedä, mihin voisit mennä, mutta
oikeastaan on se minulle yhdentekevää.»

»Jossain löydän turvapaikan, hyvän tai huonon», kuiskasi Eleonora,
luoden silmänsä taivasta kohden.

»Tee, mitä tahdot», sanoi Carlo Triggiano väsyneenä ja haluten päästä
pois.

»Minun pitää siis mennä?» kysyi Eleonora todellisen sydäntuskan
vallassa, kuin olisi hän vielä voinut muutakin toivoa.

»Mene ainiaaksi», sanoi hänen miehensä kovasti, koettaen sytyttää
uudestaan sikariansa.

»Carlo, muista, että sinä lähetät minut pois, että sinä itse pakotat
minut menemään. Muista se!»

»Älä pidä turhia puheita! Meitä ei ole luotu yhdessä elämään. Mene!»

»Hyvästi, Carlo!»

Ja niin käänsi hän miehelleen selkänsä, osottamatta pienintäkään
liikutuksen merkkiä. Hänen kirjailtu viittansa, hänen hattunsa ja
käsineensä olivat vielä hänen levottoman retkensä jälkeen huoneessa,
mutta hän ei huomannut niitä, vaan meni, sellaisena kuin oli, ilman
hattua, mustassa puvussaan pois, painaen päänsä syvään rintaansa
vastaan. Kohtalo niin tahtoi.

Konemaisesti, tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, meni Carlo Triggiano
sikari hampaissa hänen perässään; mutta Eleonora ei enää kääntynyt,
vaan hiipi suoraan, kuin unissaankävelijä, läpi koko huoneuston. Mies
näki, miten hän avasi eteisen oven selälleen ja meni porraskäytävään,
ja seuratessaan häntä kynnykselle asti, huomasi hän, että Eleonora ei
mennytkään alas, lähteäkseen talosta, vaan että hän asteli hitaasti
portaita ylös aina kolmanteen kerrokseen asti.

Ja hämmästyneen puolisonsa silmäin edessä, joka katseli häntä,
käsittämättä, minne hän meni, koputti hän, nojattuaan hetkisen
portaitten käsipuuhun, kuin pelkäisi vaipuvansa maahan, eräälle ovelle
kolmannessa kerroksessa. Se avautui heti, ja sanomatta sanaakaan hävisi
Eleonora, ja Carlo Triggiano palasi yhä poltellen asuntoonsa ja huusi
Raffaellaa luoksensa.

Tyttö, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki, tuli kalpeana ja vapisten.

»Kuka asuu tuolla kolmannessa kerroksessa?» kysyi Triggiano,
teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Signor Paolo Collemagno», sammalsi tyttö, katsellen maahan.

»Rouvan rakastaja, eikö niin?» sihisi mies raivostuneena, ja hänen
keppinsä halkaisi ilmaa vinkuen.

Mutta Raffaella vastasi heti, vaikka ei ollutkaan varma sanojensa
arvosta: »Oi ei, ei. Hän vain tarkottaa hyvää.»

»Oh!» vastasi Carlo Triggiano, kierrellen viiksiänsä hermostuneesti, ja
sitten hän lähti kalpeana ja hiukan epävarmoin askelin.

Tuskin oli Eleonora tuolla ylhäällä koputtanut, kun Paolo Collemagno
itse tuli avaamaan kuin olisi hän odottanut häntä. Kun hän oli astunut
sisään, jäi hän liikkumattomana seisomaan hämärään eteiseen ja hänen
huuliltaan tulivat henkäyksenä sanat: »Tässä olen».

Mutta Paolo vaipui itkien polvilleen hänen jalkainsa juureen ja suuteli
pyhällä kunnioituksella hänen pukunsa lievettä.




V.


Helmikuun kymmenentenä päivänä oli Napoliin levinneitten pankkien luku
noussut yli sadankymmenen.

Ja vaikka useimmat aikaisemmin perustetuista olivat, Ruffo-Scillaa ja
Costaa jäljitellen, olleet sekä sisustuksensa että henkilökuntansa
puolesta siistejä, jopa loisteliaitakin, niin olivat monet myöhemmin
perustetuista pankeista vajonneet epäilyttävien katujen ja kujien
köyhyyteen, ja niissä toimittivat kurjat, huonosti puetut ja raa'at
henkilöt rahojen vastaan ottamisen ja maksut, ja kaikki kävi ilman
mitään muodollisuuksia. Pankin avaamiseen tarvittiin kaksi pientä
huonetta jonkun pikkukadun varrella olevan talon pimeässä ensimäisessä
kerroksessa, sitten kaksi kurjaa, rääsyihin puettua henkilöä, kaksi
horjuvaa pulpettia, pari likaista kirjanpitokirjaa sekä neljä
olkituolia.

Muutamat näistä uusista pankeista olivat via Tribunalin, Vico Nilon ja
via Mercantin suurissa rakennuksissa, joissa löytyy kaikkia sekaisin:
porvari- ja työläisperheitä, työhuoneita, joissa tehdään hienoja kukkia
ja messukasukoita, kätilöltä, onnettomain, siveettömyyden hämärässä
eläväin naisten asuntoja, salaisia pelihuoneita, halpoja ravintoloita,
ja panttilainastoja. Joka paikassa, missä oli panttilainahuone,
syntyi heti ylä- tai alakertaan melkeinpä kuin luonnolliseksi lisäksi
pankki, ja viranomaisten kasvot niissä muistuttivat usein liiankin
paljon panttilainaajain kasvoja, saattoipa vielä huomata salaperäistä
yhtäläisyyttä kummankin laitoksen huonekaluissa ja kirjoissakin,
ja tämä yhtäläisyys ulottui aina rautaisiin tai puisiin aitauksiin
asti, jotka tavallisesti olivat kassapöytien ympärillä. Sekä uusissa
pankeissa että pantti- ja lunastustoimistoissa oli vain vanhoja,
rasvaisia, haisevia tavaroita, ja kummassakin oli virkailijoilla
samallaiset kuluneet, likaiset takit, samallaiset risaiset paidat ja
tahraantuneet kaulaliinat.

Kuitenkin olivat, näitten uusien pankkien huonosta sisustuksesta
huolimatta, korot nousseet uskomattomasti, samoin kuin pieni lumipallo,
joka lähtee alpeilta kierimään, muuttuen lopulta lumivieremäksi. Jo
tammikuun puolivälissä oli se keino vanha, että korot maksettiin
ennakolta, niin että sai mennä heti toiselta luukulta toiselle korkoja
saamaan, mikä tietysti oli ennen kuulumatonta, häikäisevää. Ja nämä
ennakkokorotkin kohosivat jo helmikuun alussa kolmeenkymmeneen
prosenttiin, niin että koko Napolista, maaseudulta, läheltä ja kaukaa
virtaavat maksut nousivat satumaisesti.

Jolla ei ollut rahoja, hän lainasi; naiset panttasivat jalokivensä ja
hopeakoristeensa, myivätpä parhaat vaatteensakin; jolla oli eläke, se
panttasi eläkekuittinsa; vieläpä postin- ja rahastojenhoitajatkin,
joitten täytyi tehdä tilit joka viikko tai kaksi kertaa kuukaudessa,
panivat rahat täksi vähäksi ajaksi pankkiin. Kaikki, joilla oli
hoidettavana muitten rahoja, vieläpä kunnollisimmat ja rehellisimmätkin
heistä, panivat rahat pankkeihin, tietysti vain vähäksi aikaa, kuten
he, itseään rauhoittaakseen, sanoivat.

Kartanoiden omistajat maalla vaativat rahansa talonpojilta, pannakseen
ne johonkin pankkiin, ja joka paikassa, missä oli yhdistyksiä,
porvarien tai sotilaitten klubi, suuri perhe, nunnaluostari,
naisyhdistys, poikain tai tyttöjen kasvatuslaitoksia, kehittyi
rahanhalu sellaiseksi intohimoksi, että arimmat ja köyhimmätkin,
säästävimmät ja varovimmatkin, antoivat houkutella itsensä panemaan
rahansa näihin pankkeihin, jotka maksoivat korkoja _kolmekymmentä
prosenttia_ kuukaudessa.

Jos rahasummat olivatkin pieniä, niin niitä tuli sitä enemmän, sillä
ravintoloitsijasta silittäjään, joka oli säästänyt satakaksikymmentä
liraa, hurskaasta rukoilijasisaresta bourbonien lepoa nauttivaan
päämieheen, koulutytöstä opettajaan, portinvartiasta talonomistajaan
asti ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi pannut rahojansa vaarallisiin
pankkeihin. Tosin liikkui monessa aavistus, epämääräinen pelko,
epäilyksen varjo, ja oli paljon ääniä, jotka viisaalla varovaisuudella
ennustivat koko horjuvan rakennuksen kaatumista; joka paikassa kuuli
kiivaita väittelyitä epäilijäin, välinpitämättömäin ja innostuneitten
välillä, mutta tuo epämääräinen pelko, tämä aavistus, tämä epäilys,
ainoastaan kiihottivat maksajain intoa ja mielikuvitusta, tuota
hehkuvaa etelämaista innostusta, joka niin mielellään tahtoo tunkeutua
kaikkeen, vieläpä kauppa-asioihinkin, antamaan niille uutta vauhtia.
Uutterimmin toimivat ne pankkien innokkaat kannattajat ja puolustajat,
jotka yhdessä osakkaiden kanssa kävivät katkeraa sotaa kaupungin
yhtä rehellistä kuin rohkeata iltalehteä »Pangoloa» vastaan. Tämä
oli alusta alkaen käynyt säälimättömän tarmokkaasti uusien pankkien
kimppuun. Mutta, niinkuin kaikella hyvällä, oli tälläkin varjopuolensa;
tämän riidan seurauksena ilmestyi uusia, pankkeja puolustavia
lehtiä kuin sieniä maasta, ja ne herättivät tietysti levottomuutta
ja epätietoisuutta. Oli jo ehditty suorittaa kaksintaistelujakin,
joissa usea viaton oli kuollut, ja siten olivat turmiolliset pankit
tahrautuneet verelläkin. »Pungolo» pitkitti taistelua, huolimatta
kaikista pelotuksista ja nimettömistä uhkauskirjeistä, mutta osakkaat
eivät enää pelänneet yleistä mielipidettä, koska he olivat jo
voittaneet sen puolelleen, vaan sitä, mille kannalle hallitus ja
kauppahuoneet asettuisivat.

Tästä huolimatta lisääntyivät pankkien tulot yhä suunnattomammiksi.
Tuntui siltä, kuin olisivat rauhallisimmat, maltillisimmatkin
raivoisalla kiireellä rientäneet perikatoansa kohden, ja kahdeksantena,
yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä helmikuuta tyhjenivät kaikki
vähäpätöisimmätkin kassat. Yhdennentoista päivän iltapuolella korotti
kaksi uutta pankkia korkonsa, jotka nyt kymmenen päivää olivat
pysyneet kolmessakymmenessä prosentissa, aina neljäänkymmeneen ja
kuuteenkymmeneen asti.

Mutta niiden ei enää onnistunut saada tuloja, sillä puolen päivää
niiden ilmestymisen jälkeen, helmikuun kahdennentoista päivän aamulla,
kukistuivat kaikki pankit yhtaikaa kuin korteista rakennettu talo.
Tosin oli »Pungolo» edellisenä päivänä kertonut, että kaupungin
viranomaiset seuraavana päivänä antaisivat käskyn vangita pankkiirit,
keräilijät ja pankkien hoitajat ja ottaisivat haltuunsa maksetut
summat. Mutta ei kukaan tahtonut tätä tietoa uskoa. Sama huhu oli
kulkenut jo monta kertaa ennen, ja se voi aivan hyvin olla vain tuon
lehden hurskas toivomus, joksi se heti leimattiinkin. Eivät edes
pankkien osakkaat uskoneet ilmoitusta, vaan näyttäytyivät vielä yöllä
lemmikkiensä, ystäviensä ja tuttujensa seurassa »Talvipuutarhassa»,
suurissa ravintoloissa, julkisissa pelihuoneissa, tanssiaisissa ja
kahviloissa.

Mutta jo kello kahdeksan aamulla alkoi sekasorto; kuultiin varmalta
taholta, että Guglielmo Ruffo-Scilla yöllä, kun hän ei voinut enää
suorittaa maksuvaatimusta, vaan katseli avoimin silmin kuiluun, johon
oli vaipunut puolittain tahdotonna, ikäänkuin sattumalta, mutta
kuitenkin suurimmaksi osaksi haaveellisen, voitonhimoisen hulluuden
takia... että Ruffo-Scilla oli yöllä luvannut vapaaehtoisesti
antautua aamulla polisin käsiin ja että hän sitten todellakin oli
mennyt polisipäällikön luo. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta
taivaalta, saattaen koko kaupungin levottomaksi ja hämmästyksiin.
Kello kymmeneltä alkoi vangitseminen, takavarikkoon ottaminen ja
sineteillä sulkeminen keskellä itkevää joukkoa, joka täytti toimistot,
asunnot ja kadut pankkien ympärillä. Mikä näky! Kaikkien kasvot olivat
kalpeita ja tuskaisia, kuin olisi kuolon käsi niihin koskenut, yhden
piirteet olivat aivan liikkumattomat, toisen värisivät tuskasta.
Useimmille merkitsi tämä isku täydellistä köyhtymistä, suurinta
kurjuutta, onnettomuutta, jonka suuruutta he eivät vielä kyenneet
edes arvostelemaan; mutta jonka pelottavan painon he jo tunsivat.
Mutta monelle se merkitsi kunnian menettämistä. He olivat ottaneet
vieraita rahoja, toivoen voivansa maksaa ne takaisin, ja näkivät nyt,
etteivät olleet menettäneet ainoastaan rahoja, vaan olivatpa vielä
vaarassa tulla syytetyiksi varkaudesta. Sellaiset ihmiset olivat
pelosta kangistuneita ja aivan maahan masentuneita. Kuolonkalpeina,
tuijottavin silmin liikkuivat he yleisessä tungoksessa kuin olisivat
olleet kuuroja, sokeita ja tunteettomia, tajuten ainoastaan sen
ajatuksen, että olivat hukassa. Palazzo Faucitanon edustalla oli
hallituksen asettama valtion raha-arpajaisten pitäjä, joka kolme
päivää sitten oli pannut liikkeelle monta tuhatta liraa. Ensin hän ei
tahtonut uskoa onnettomuutta, ja sitten, kun hän oli siitä varma, alkoi
hän vuorotellen huutaa, itkeä ja nauraa, käyttäytyen kuin raivohullu,
ja saattoi siten tällä äkkinäisellä hulluudellaan ihmisjoukon vielä
suuremman kauhun valtaan, niin että polisien lopulta täytyi viedä hänet
väkisin pois. Tuollaisia kauhistavan liikuttavia tapauksia ei sattunut
vain yksinäisinä poikkeuksina, vaan niitä sattui tuhansia. Täällä
huusi epätoivoinen vanhus: »Lapset, lapset, tappakaa minut, minähän
olen ryöväri, murhamies!» Tuolla oli nuorukainen, jonka kasvot olivat
valkeat kuin liitu ja joka mumisi itsekseen: »Ei jää muuta neuvoksi
kuin itsemurha, itsemurha», ja hän toisti koko ajan viimeistä sanaa,
kuin olisi hänkin tullut hulluksi; toinen ukko, jolla oli punertavat
silmät, joista vanhuuden viimeiset, harvinaiset kyyneleet olivat
vuotaneet, änkötti ja sammalsi kuin olisi hermokohtaus vienyt häneltä
puhelahjan. Mutta sydäntäsärkevää oli nähdä kuinka yksi ja toinen,
joka ei vielä ollut mitään kuullut, tuli pahan aavistuksen ajamana
joukkoon; joka puolelta yhtaikaa kiirehdittiin hänelle ilmoittamaan
surullista uutista ulvomalla ja kirkuen, itkien ja kiroten, ja silloin
kalpeni uutisen kuulija puolestaan, joskus alkoivat hänen silmäluomensa
väristä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt päivän valoa, joskus alkoi hän
horjua, kuin tuntisi hän pohjan luisuvan jalkainsa alta.

Täydellisen epätoivon kuvan sai naisista. Joka paikkaan, mihin pankkeja
oli perustettu, kaduille ja kujille, ovien edustalle, pimeisiin
käytäviin ja synkkiin eteisiin nähtiin kaikensäätyisten naisten
kokoontuvan kaikkialta: siinä oli kansannaisia, joilla olivat sekä puku
että hiukset epäjärjestyksessä, kamarineitejä, jotka olivat sitoneet
valkoiset esiliinat nurin eteensä, maalaisnaisia, joiden viitat
riippuivat vinossa, panttilainaajia, naisia, jotka tahtoivat käydä
vallasnaisista, ja todellisia vallasnaisia, joista näki, että he olivat
ottaneet ensimäisen käsiinsä sattuneen hatun, ja joitten harsojen
takaa näkyi sama kalpeus, samat tuskan ja vihan vääristämät kasvot
kuin kansannaisillakin. Oli sydäntäsärkevää nähdä vapisevia käsiä,
toivottomia katseita, sinisenpunaisia huulia, jotka turhaan kokivat
pidättää nyyhkytyksiä. Heikommat eivät voineet hillitä itseänsä, vaan
itkivät keskellä katua tai kulmauksissa, joko sanattomasta tuskasta,
niin että suuret kyyneleet vierivät heidän poskilleen, tai kuumin
uhmakyynelin ja voimattomasta lapsellisesta turvattomuudesta. Ja tämä
loppumaton itku, joka herkesi tässä, jatkuakseen heti tuolla jälleen,
nuo epätoivoiset naisten kyyneleet, naisten, jotka vaikersivat joka
kadulla, kaikissa portaissa ja kaikilla ovilla koko omaisuutensa,
kaikkien säästöjensä ja rauenneitten toiveittensa kadottamista, tämä
naisellinen nyyhkytys, jota ei kukaan voinut vastustaa, täytti tämän
onnettoman aamun loppumattomalla surulla. Mutta näytelmä muuttui,
kun polisipäälliköt poliseineen ja santarmeineen olivat lopettaneet
kotitarkastuksensa, takavarikkoon ottamisen ja sinettien panemisen ja
tulivat portaita alas, tuoden konttorikirjoja, vangittujen pankkiirien,
pankkivirkailijoitten ja niiden harvojen keräilijäin seurassa, jotka
vielä olivat olleet kyllin varomattomia tai häpeämättömiä edelleen
pysyäkseen ihmisten nähtävillä. Katsellessaan tätä synkkää jonoa,
joka näytti surusaatolta, ymmärsi odottava kansanjoukko liiankin
hyvin, että kaikki oli lopussa, kaikki menetetty, etteivät he
koskaan enää saisi rahojansa. Oikeudenpalvelijat, jotka kulettivat
mukanaan rikollisia, otettiin vastaan kovaäänisesti meluten, ja siinä
naisten itkuun sekaantui sadatuksia, valituksia, ulvomista ja rajuja
kirouksia, vieläpä äitiensä sylissä istuvat pienokaisetkin korottivat
epätoivoista, odottavaa ääntänsä. Raivoisimmat hyökkäsivät santarmeja
vastaan, jotta voisivat riistää heiltä vangitut, tappaaksensa,
lyödäksensä, ruhjoaksensa heidät. Muutamien pankkien edustalla, kuten
esim. via Tribunalilla ja via Forialla olevain, huomasivat polisit,
että oli tarpeellista esiintyä virkavöissä ja puhua raivoavalle
joukolle, jotta voisi pelastaa syylliset; Mercanti ja Santa Maria
La Nova katujen varsilla olevain pankkien edustalle täytyi tilata
poliseja ja sotamiehiä estämään kansaa panemasta tuomiotansa toimeen
pankinhoitajia kohtaan. Oli mahdotonta välttää yhteentörmäyksiä ja
hajoittaa kansanjoukko, oli mahdotonta saada ihmisiä ymmärtämään,
että oli turhaa enää mitään odottaa. Ei! Sellainen isku vei miehiltä,
naisilta ja nuorukaisilta voiman pysyä kotona rauhallisina; se ajoi
heitä vastustamattomasti ulos, ja epämääräisesti etsien viimeistä
toivon kipinää juoksivat kaikki pankeille, näkemään katuja, muureja,
seiniä, joitten sisältä heidän rahansa olivat hävinneet.

Klubeihin, luostareihin, toimistoihin, kouluihin ja padiglioneihin
[Padiglioni, näin sanotaan Italiassa suurenpuoleisia rakennuksia,
joita sotilasviranomaiset alhaiseen hintaan vuokraavat valtiolta,
vuokratakseen niistä jälleen vielä halvemmalla asuntoja naimisissa
oleville aliupseereille, sotavanhuksille j.n.e.] levisi tieto kello
kahden aikaan. Oppitunnit täytyi keskeyttää, niinkuin kaikki muutkin
työt; ei kukaan enää ajatellut lukemista tai kirjoittamista, vaan
ainoastaan sitä, miten pikimmin pääsisi pankillensa itse kuulemaan
ja näkemään. Joka ei saanut siihen lupaa, meni omin luvin, käyttäen
hyväkseen yleistä epäjärjestystä, kun kaikki järjestys, kaikki
itsensähillitseminen oli mennyttä ja kaikkia vallitsi vain yksi ainoa
ajatus. Kellon käydessä kolmatta lisääntyi ihmisjoukko jälleen, kun
kaikki ne saapuivat, jotka olivat saaneet ilmoituksen myöhemmin.
Siinä tulivat luostarisisaret, opettajat, professorit, virkamiehet,
työmiehet, upseerienlesket ja maistraatin virkailijat, jotka saapuivat
suoraan raatihuoneelta... uusi, äkkinäisen tuskan valtaama parvi.

Mutta ne, jotka vielä kolmen, neljän aikaan tulivat, vihasta ja surusta
vapisten, tapasivat vain hiljaisen, alakuloisen, liiasta puheesta,
huudosta ja itkusta uupuneen, joukon, joka aivan väsyneenä turhaan
odottamiseen ei kuitenkaan voinut lähteä lohduttomiin koteihinsa, vaan
jäi seisomaan kauhusta jäykkänä ja ikäänkuin typertyneenä. Ja kun
vastatulleille uudistuivat aamulliset kohtaukset, pudistelivat muut
vaan päitänsä hiljaisina, sillä he olivat voimattomia enää olemaan
edes epätoivoisia, ja jokainen arveli, että hänen onnettomuutensa
oli vielä paljon suurempi kuin kaikkien muitten. Lyhyesti, uudet
tulokkaat tapasivat tuskaan ja kurjuuteen vaipuneen joukon, joka
kokonaisuudessaan teki heikkomielisen vaikutuksen. Mutta vähitellen
alkoi taas niittenkin synkän hiljaisessa joukossa, jotka seitsemän
tuntia olivat imeneet onnettomuuttansa sieluihinsa ja saaneet ne
siitä täyteen, uusi levottomuus, hyljättyjen kauppojen, koulujen
ja toimistojen, lyhyesti, kaikkien tavallisen elämän olinpaikkojen
pysyessä tyhjinä.

Pian alkoi Salernosta, Casertasta, Foggiasta ja Campobassosta
perätysten tulevilla junilla saapua maalaisia, jotka suuresta pankkien
vararikosta olivat eniten kärsineet. Sieltä tuli ihmisiä, joiden
kasvot olivat kamalasti vääristyneitä; toiset olivat laihoja ja
tuhkanharmaita, toiset niin punaisia ja pöhöttyneitä ja heidän silmänsä
niin verestäviä, kuin olisivat he olleet kuolemaisillaan halvaukseen.
Oli kummallista katsella, kuinka he, sanaakaan puhumatta, katselivat
ympärilleen arasti ja epäluuloisesti.

Napolilaiset olivat aina herättäneet heidän epäluuloaan ja itse Napoli
näytti heistä hehkuvalta sulatusuunilta, jossa kaikki raha suli ja
muodostui kylmäksi tuhkaksi. Nyt oli perikato heidät saavuttanut,
he olivat hukassa. Kuka heitä olikin käskenyt jättämään kotikylänsä
ja ottamaan rahansa arkkujen uskollisesta turvasta Napoliin
vietäviksi? Nyt olivat napolilaiset nielleet koko Jumalan siunauksen
ja ainiaaksi! Maalaisparat eivät tahtoneet uskoa, että yksikään
napolilainen oli liraakaan menettänyt; kaikki huuto ja itku, kaikki
toivottomat kasvot heidän ympärillään merkitsivät heistä vain niiden
suurta teeskentelemistä, jotka olivat kuluttaneet heidän rahansa
ja jotka ehkä vielä epätoivoisesti itkiessään ja parkuessaankin
pitivät osaa niistä taskuissaan. Synkkinä ja umpimielisinä nähtiin
maalaisten seisovan, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut ja
silmät vilkuivat epäluuloisina, ja kumarassa he kulkivat, kuin olisi
isku heidät murtanut. Ne, jotka joutuivat pankeille asti ja löysivät
ovet lukittuina ja sineteillä suljettuina, käänsivät niille selkänsä
halveksivasti hymyillen. Monet ajoivat vaunuilla kuin mielipuolet
polisipäällikön luota kaupungin viranomaisten luo ja näitten luota
kauppaoikeuden presidentin luo, odottaakseen tuntikausia etuhuoneessa,
joka oli täynnä yhtä toivottomia ihmisiä kuin hekin ja saadakseen
lopulta ymmärrettävästi kylmäkiskoisen vastaanoton jälkeen purkaa
suuttumustaan katkeroiksi sanoiksi Napolista ja napolilaisista.
Kärsivällisesti kuunneltiin puhujaa ja sitten ilmoitettiin hänelle,
että tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä, täytyi odottaa tietoja
taksoittajilta ja luottamusmiehiltä. Ja pikkukaupunkilaiset olivat
uskovinaan näitä totuudenmukaisia ilmoituksia; mutta oikeastaan
he eivät uskoneet sanaakaan ja menivät hampaitaan kiristellen ja
tunnossaan varmoina, että tämä oli paha yritys saada heitä, petetyitä,
perikatoon joutuneita, lähtemään kotiin.

Vihdoinkin alkoi ilta hämärtää, ja joukko hajosi hitaasti,
salaperäisinä varjoina, jotka hävisivät vastahakoisesti, koska eniten
pelkäsivät kotiin tulemisen hetkeä, yhteistä surua ja omantunnon
tuskia. Napoli oli tänä ensimäisenä onnettomuutta seuranneena yönä kuin
sukupuuttoon kuollut. Kahvilat olivat autioita, San Carlon teatteri
ja Talvipuutarha olivat suljettuja, sillä ei kukaan ajatellutkaan
huvittelemista; ainoastaan kaupungin hienoimmilla kaduilla harhaili
myöhään yöhön yksinäisiä olentoja, jotka kuolettavan tuskan
lamauttamina eivät voineet palata perheensä helmaan. Pienet, aseman
vieressä olevat ravintolat tulivat täyteen tällaisia kurjia, katumuksen
ja omantunnon tuskain kiusaamia. Ja missä perheen pää tai poika,
veli tai äiti oli palannut, kuului yön hetkinä loppumaton itku ja
huokaileminen; vieläpä pienet viattomat lapsetkin, jotka aina tahtoivat
nauraa, alkoivat katkerasti itkeä, kun huomasivat vanhempain itkevän,
vaikka eivät ensinkään ymmärtäneet, mistä oli kysymys, ja heitä oli
mahdoton saada rauhoittumaan.

Lyhyesti sanoen, kaupungin kaikista taloista, köyhistä ja rikkaista,
läheltä ja kaukaa kuului toivottomuutta ja valituksia; ei kukaan
voinut nukkua eikä kukaan lepoa ajatellutkaan. Kaikkia oli onnettomuus
kohdannut, täältä puuttui isä, tuolta poika, veli, joka oli vangittu
ja viety San Francescon kauheaan vankilaan, San Francescoon,
napolilaisten kamalimpaan paikkaan. Ja missä ei itketty, siellä
taisteltiin pankkivararikosta ja rahojen menettämisestä; isä nousi
poikaa vastaan, mies vaimoansa, sisar veljeänsä, ja vahingosta syytti
kukin toistaan katkerin nuhtein, verisin loukkauksin... Lukemattomien
luonteitten huonous paljastui ja nousi pinnalle, joka taholta kuului
turhaan tukahutettuja huutoja, kirkumisia ja kirouksia. Kurjain rahain
vuoksi ilmaantui näinä sekasorron surullisina hetkinä häpeämättöminä
ja raakoina mitä inhoittavimpia tunteita ja pyrintöjä. Veren pyhät
siteet sotkeutuivat, liitot, jotka olivat näyttäneet rikkumattomilta,
saivat iskun, joka lopetti ne iäksi. Monessa paikassa riensivät
yövahdit puoleksi tukahutettuja avunhuutoja kuullessaan paikalle ja
löysivät paljastettuja puukkoja ja välkkyviä revolvereita, mutta eivät
hekään voineet joka paikassa estää veren vuodatusta. Niin kului pitkä
talviyö äänekkäissä epätoivon ilmauksissa tai voittamattoman tuskan
tuottamassa synkässä hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna kerrottiin
neljästä itsemurhasta, monesta rosvouksesta ja viidestä tai kuudesta
haavoituksesta. Suuri joukko ihmisiä oli matkustanut iltajunilla pois;
he olivat jättäneet kotinsa, perheensä, kotiseutunsa, paetakseen
häpeää ja koko omaisuutensa menettämistä. Nyt alettiin jo kuiskailla
eri pankkivararikkojen suuruudesta, ja oli kummallista nähdä, kuinka
summat tunti tunnilta kohosivat yhä satumaisemmiksi. Kymmenestä,
kahdestatoista, viidestätoista miljonasta puhuttiin, kunnes vihdoin
oikeat summat tulivat tunnetuiksi: Ruffo-Scillassa kaksikymmentä
miljonaa, Costan pankissa kymmenen, neljä ja puoli miljonaa muutamissa
pienemmissä pankeissa, ja koko vararikon suuruus nousi siis ainakin
kolmeenkymmeneenneljään ja puoleen miljonaan!

       *       *       *       *       *

Hän, jolla ei ollut ollut rohkeutta tappaa itseänsä tai paeta, oli
Alessandro de Peruta raukka, onneton, sairaalloinen professori.
Helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, ennenkuin hän tavallisuuden
mukaan lähti tunneilleen kello kahdeksan, sai hän pitkän, sekaisen,
sydäntäsärkevän kirjeen sisareltaan Giffoni Vallepianasta. Sisar ja
äiti olivat tehneet suuren synnin. Salernosta heille saapuneitten ja
siellä olevain asiamiesten monistamat puheet olivat huumanneet heidät
ja tehneet heidät sokeiksi; heidänkin pieneen kyläänsä saapuneen
keräilijän loistavain lupausten vietteleminä olivat he myyneet
pienen talonsa vihannespuutarhoineen kahdestatuhannesta lirasta,
kunnianhimoisesti toivoen, että pian olisivat saaneet omaisuutensa
kahden-, jopa kolmenkertaiseksi kasvamaan. Pankkiliike Costan
maksamilla koroilla aikoivat he sitten ostaa suuremman talon ja siten
auttaa poikaa ja veljeä, hyvää Alessandroa, joka Napolissa teki työtä
kuin juhta, jotta voisi elättää heitä. Nyt oli heidän talonsa — Jumala
heitä armahtakoon — myyty Francesco Sorgentelle, joka jo kauvan oli
sitä toivonut, mutta joka nyt, kun näki, kuinka mielellään he sen
olisivat myyneet, oli tarjonnut siitä vain polkuhinnan. Kaksituhatta
liraa oli salaa veljeltä — Jumala heitä armahtakoon — lähetetty
erään keräilijän mukana Napoliin, ja naiset olivat saaneet niistä
kuitin. Vasta sitten oli omatunto pakottanut heitä kysymään häneltä,
kuin ei mitään olisi tapahtunut, lähemmin pankeista. Alessandro
oli — hän muisti sen hyvin — vastannut niin jyrkin sanoin, että he
olivat kangistuneet pelosta eivätkä tienneet, miten saisivat vikansa
tunnustettua ja sovitetuksi. Vihdoin, kun monien kyyneleiden ja
rukousten jälkeen olivat kuulleet, että heidän kahden päivän kuluttua
täytyi luovuttaa talonsa Francesco Sorgentelle, olivat he päättäneet
lähettää kuitin pojalle, veljelle, pyytäen, että hän ottaisi pankista
rahat ja samana päivänä lankeavat kuukautiset korot ja lähettäisi siitä
heille osan, jotta voisivat tulla pariksi päiväksi hänen luokseen
Napoliin; kahdellatuhannella seitsemälläsadalla liralla pääsisivät
he kyllä hyvään alkuun. Kuitenkin pyytävät he musertuneina vikaansa
anteeksi häneltä, joka on oikeudenmukainen, hyvä, ja joka ei tunne
petosta eikä valhetta. He rukoilevat polvillaan, että hän antaisi
heille anteeksi, että he niin olivat menetelleet hänen tietämättään.

Ja siitä johtui, että Alessandro de Perutakin tänä kauhun aamuna
harhaili Napolin kaduilla tuhkan harmaana ja huulet tiukasti yhteen
puristettuina, jotta ei itku nousisi kurkkuun. Hän kulki pankkiliike
Costalta polisikamariin, sieltä pormestarille ja kauppaoikeuteen ja
sieltä jälleen Costalle, laahaten itseään tuskan murtamana paikasta
toiseen. Oi! Kohtalo oli ollut häntä voimakkaampi! Köyhänä ja
sairaalloisena, omistamatta liraakaan, ja tietäen, että perheensä oli
yhtä köyhä kuin hänkin, oli hän, huolimatta hämäristä aavistuksista,
ollut itse puolestaan levollinen ja vapissut vain muitten puolesta.

Niin, kova, armoton kohtalo oli pimittänyt hänen äitinsä ja sisarensa,
nuo molemmat hyvät naiset, ja ryöstänyt heiltä heidän varman suojansa,
perhetalonsa. Joka paikassa, missä vähänkin sääliä oli, katseltiin
tätä aavemaista, pientä, kurjaa, sairasta olentoa syvällä surulla ja
hänelle uskallettiin tuskin ilmoittaa, että ne, jotka olivat vieneet
rahoja Costalle, olivat kaikkein onnettomimmat, koska siellä ei enää
ollut mitään, ei yhtään mitään jälellä kymmenestä miljonasta. Tänä
onnettomuuden päivänä ei hän mennyt tunneilleen, ei suurukselle
eikä päivälliselle, vaan harhaili väsyneenä, kykenemättä kumminkaan
menemään kotiinsa palazzo Cariatiin, kuluttavan janon vaivaamana
ympäri katuja, juoden virvokevesikauppiaitten luona silloin tällöin
lasillisen puhdasta vettä, maksaen siitä kaksi centesimoa. Minkälaisen
yön hän sitten viettäisikään ylhäällä kylmässä, kolkossa huoneessaan
ypö yksin! Hän oli etsinyt Eleonora Triggianoa, mutta tämä oli
paennut kauvas pois Paolo Collemagnon, rakkautensa ja katumuksensa
seuraamina; hän oli kysynyt Carlo Triggianoa, Costan keräilijää; mutta
hän taas oli lähtenyt aamun sarastaessa pikajunalla Parisiin eikä,
pahain kielten kertomuksen mukaan, yksin, vaan erään lemmittynsä
seurassa ja vieden mennessään köyhiltä ryöstämänsä rahat. Vihdoin,
keskiyön aikana, oli professori palannut kotiin väsyneenä, ruumis
ja sielu uupuneena, hautautuakseen kylmän ja itkun lamauttamana
yksinäisyyteen. Hän kuvitteli, miten molemmat naiset Giffonissa
kärsivät, kun kuulevat, että olivat kadottaneet kaikki, talonsa ja
omaisuutensa, Francesco Sorgenten tullessa samana päivänä ajamaan heitä
talosta. Ja miesraukan enkelimäisessä sydämessä heräsi oikeutetun
vihan sijasta armahtavaisuus, syvä sääli molempia onnettomia naisia
kohtaan; hän ei voinut ajatella äitinsä hurskaita ja sisarensa iloisia
kasvoja, tuntematta sääliä. Rahojen menettämisestä aiheutuneen vihan
ja kaikkialla vallitsevan kurjuuden pelon raadellessa sydämiä ja
katkoessa hellimpiä siteitä, tunsi hän rakkautensa omaisiinsa kasvavan
yhä sydämellisemmäksi, ja halu olla heidän turvanaan onnettomuudessa
täytti hänet ylevillä tunteilla, melkeinpä pyhällä kunnioituksella.
Yöllä rukoili hän, että Jumala helpottaisi molempain heikkojen,
yksinkertaisten naisten kuormaa ja antaisi hänelle voimaa täyttää
rakastavan pojan velvollisuudet tänä raskaana aikana; hän rukoili,
etteivät äiti ja sisar saisi kuulla onnettomuutta muilta kuin häneltä
itseltään. Ja seuraavana päivänä onnistui professori Alessandro de
Perutan suunnattomilla ponnistuksilla saada kokoon äidin ja sisaren
matkarahat Napoliin ja lähettää ne heille. Samalla kirjoitti hän
heille, että he lähtisivät heti, sillä hän vapisi, peläten joka hetki,
että he kuulisivat surullisen sanoman jo Giffonissa tai matkalla.
Hänen äitinsä oli niin vanha ja heikko, hänen sisarensa niin hyvä
ja yksinkertainen, että tuo isku voisi heidät murtaa. Uuden toivon
elvyttämänä, joka näytti suorastaan ihmeelliseltä tässä pienessä,
sairaalloisessa, suuripäisessä miehessä keltaisine kasvoineen, lähti
hän, vapisten pelosta ja huolesta, asemalle heitä vastaan ja siellä
katsoi hän heitä niin levottoman tutkivasti kasvoihin, kuin tahtoisi
hän lukea ajatukset heidän sielustaan. He olivat kalpean ja väsyneen
näköisiä, mutta se johtui vain ikävästä, kun täytyi jättää vanha koti,
ja matkan rasituksesta. Kaksi tai kolme kertaa olivat he jo ensimäisten
tervehdysten jälkeen koettaneet alottaa puhetta rahoista, ainoasta
apulähteestään; mutta Alessandro antoi heidän ymmärtää, että niistä
keskustelun aika tulisi myöhemmin, ja niin he vaikenivat miettiväisinä,
hänen koettaessaan saada voimaa ilmoittaa heille kaikki. Kun he vihdoin
olivat yksin hänen kanssaan, hänen pienessä huoneessaan, suuteli hän
vanhan äitinsä pyöreätä, työstä väsynyttä kättä ja sanoi, kylmän
kalpeuden levitessä hänen kasvoilleen:

»Äiti, äiti, sinulla ei enää ole muuta apua kuin minä!»

Äiti ja sisar olivat vain yksinkertaisia pikkukaupunkilaisia,
kokemattomia, liian helposti petettyjä naisia, mutta he käsittivät heti
koko kamalan totuuden. Ja sisaren huudahtaessa tuskasta, tahtoi vanhus
heittäytyä polvilleen poikansa eteen, rukoillakseen, että hän antaisi
anteeksi äidilleen, joka oli syössyt hänet turmioon.

Mutta poika vastasi, tuskasta väristen:

»Oi, äiti, teillähän on minut, älä pelkää mitään, teillähän on minut!»

Ja he itkivät yhdessä syvimmästä, tuskaisimmasta sydämensurusta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORKOKEINOTTELUA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.