The Project Gutenberg eBook of Maininki ja vaahtopää This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Maininki ja vaahtopää Runoja Author: Aaro Hellaakoski Release date: April 8, 2026 [eBook #78391] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924 Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78391 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAININKI JA VAAHTOPÄÄ *** MAININKI JA VAAHTOPÄÄ Runoja Kirj. AARO HELLAAKOSKI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924. SISÄLLYS: I Naapurit Pakkanen Talvinen näky Käy sisähän hiljaisuus — Ne puhuvat — Ken hiihtäjä — Peippo ja minä Napapiirin kevät 1, 2 Iltalaulu Lauluja rannalta 1 — 4 Aurinkolaulu Erämaassa Tyytymys II Veljeilyä Mitävarten heitä — Pikkarainen laulu Lumipyryssä Julkisuuden koiralle Realipolitikko Vappumonoloogi Pienen tytön värsykirjaan Äiti, anna anteheksi — Enskerrat kun aurinko nousi — Kokemus ja kaipuu III Talviaurinkoa Kevätlaulu Tulenliekillä leikimme — Serenaadi Sanattomasti Nokikanto Kun kirjotin kirjeen En tiedä — Näky Jos onnea ei — Parakraafi Satimessa Mit’ ikään onni — Elämän keskipäivä IV Kantaatti: I. Infernon poika II. Infernon marssi III. Enkelten laulu IV. Voittaja V. Profeetta VI. Rakkaus VII. Kuoro V Vanha laulu Lemmenlehdet ja pohjatuuli Juopon juttu Matti ja Maija Tuppilan Jussi Paha mies Olipa kerran — Minä etsin — Pitkä matka Carmen saeculare Parantajat I NAAPURIT Kylväjä, uskossa keväimen, maan multahan kätki siemenen. Tuli kesä. Hän katseli laihojaan, ne poudassa kypsyivät povella maan. Tuli syksy. Hän satonsa leikata sai, jyvät kultaiset aittaansa korjasi kai. Oi, kylväjä, iloitse onnestas, älä puoleeni käännä katsettas; mä mitään en sarkaani kylvänyt, en kesältä mitään mä pyytänyt, tuli syksy, metsät jo kellastui, nyt jyvää en ainokaista pui, syystuuli yli aution peltoni vain käy keltalehtiä tanssittain. Pois, naapuri, käännä katsehes. Sua kaipaa en neuvoines, lohtuines. Ma rakastan martoja kenttiä vain ja tanssia lehtien katoavain. PAKKANEN Metsätieltä soivat kulkuset niinkuin muistot ikimennehet. Laaja hankivaippa verhoaa vanhaa nukkunutta maailmaa, jonka yllä tähdet korkeat tuntehettomina tuikkivat. Jossain metsähiiri vikisee — kärppä ehkä kurjaa runtelee. Jänön parkaisun sa kuulit kai? — kettu ehkä saaliin siitä sai. Vait on taasen metsän hämäryys. Pakkanen vain puheenvuoron pyys, halki raikahutti järven jään kietoin rannat pitkään jylinään. Saalihiltaan loikkaa kärppä pois, kettu laukkaa niinkuin kuolo ois. Kiihtyy kirpelöivä pakkanen. Sammunut on ääni kulkusen. TALVINEN NÄKY Pimeähän pitkään rako aukeaa. Näy ei armot mitkään, näkyy talven maa; pakkastaivahalla sauhupatsahat, talot niitten alla hangen saartamat. — Rakosesta kahden pitkän pimeän katsoo yli lahden päivä kylähän, kylän taakse heittää kylmän katsehen, metsiin, joita peittää lumi valkoinen. Näkyi sieltä jostain sauhu eilettäin, rukouksen nostain taivaskantta päin. Liekkö ollut keitten pyyntö viimeinen, taakse umpiteitten unohdettujen? Hiljaa nyt on siellä tölli takamaan, nietos kaivotiellä nietos portaallaan. — Lyhyt hämär hankein tölliin haparoi, jota oksin kankein kuuset vartioi, mutta yö jo ryhtyy maita peittämään; huomispimi yhtyy eilispimeään. KÄY SISÄÄN HILJAISUUS — Käy sisähän, hiljaisuus, tuo takaisin suruni mulle, tuo sieluuni levottomuus ja takaisin suruni mulle. Ei olla voi köyhempää kuin hän, joka surunsa kieltää. Muu menköön. — Sa tule, sa jää! sua, ainoa, tahdo en kieltää. NE PUHUVAT — Ne puhuvat ihmisistä ja jumalistakin. Oi, molemmista niistä pois olla tahtoisin. Ma tahtoisin joku olla, joku täällä ollut vain, jok’ ei tahdo muuta olla kuin joku ollut vain, joku, rakastanut teitä ja teihin tyytynyt, joku, liki ollut teitä ja teistä väsynyt. KEN HIIHTÄJÄ — Ken hiihtäjä hankien harjalla lie? Et tietää voi — kuka lienee. Mihin johtaa eessäsi säihkyvä tie? Et tiedä minne vienee. Tuli maaliskuu, tuli aurinko luo. On juopunut hiihtäjä tuo. Ne nukkuvat alla hankien sinipiiat ja Tapio-ukko, yhä Metsolan portill’ on pakkasen ja talven kireä lukko. On äänetön hankien kirkkaus ja taivaan holvien korkeus. Mut hiihtäjä, missä sun mieles on? Sitä, juur’ sitä ethän tiedä, vain antanet johtaa auringon, lumikenttien säihkyn viedä. Sinä liu’ut itsesi luota pois kuin verissäs ääretön aurinko ois. PEIPPO JA MINÄ Oi peippo, helkkyy laulus sun niin luottavaisna julki, kautt’ akkunani avatun se korvihini kulki. Sull’ onhan kesä autuas pian vehmahinnaan eessä, pian aukeaa se vastahas niin korkeana, seessä. Sa pieni, osas helppo on — vain uskoa ja luottaa. Sa katso: lahjat auringon jo edessäsi vuottaa. Sa kiitä osaas, pienoinen. Pian uskos talven voitti, sai koivunsilmut lehtehen ja kentät vihannoitti. NAPAPIIRIN KEVÄT 1 Yli maitten ja merten rajain Kevät tanssii voitosta voittoon, pois talvea takaa-ajain yön maille, Pohjaan loittoon. Ja riemuhan ilmat ratkeaa, ilojuhlaan kiihtyvi maa. Niin kerällä riemun täyden ja juhlasta juhlaan käyden Kevät karkeli kaikkialle, niin maailmanmatkallansa hän voitonhurmassansa tuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle. Yhä täynnä voittajamieltä hän hulmusi ylitse metsäin, soiden, ja uupunut talvi hoippuneiden hätäpäissään pakeni tieltä. Mut miks niin kylmää, vaiteliasta? Miks kiitosta ei, ei ääntäkään? Kevät seisahtuu, ja nyt vasta hän katsovi, hieroen silmiään. Ei lehteä puuss’ ole ainokaista, ei kukkaa pienintä kentällä paista, ei iloa ilmoille raikuvaa, ei yhtään ihmistä nauravaa. Niin raskas on humina kuusien, veden kuohu kylmä allaan, niin kaukana, vilussa värjyen on aurinko taivahallaan. Pajupensas lätäkön reunalla vain on tuntenut Kevään tulon, ja ujona tarjovi kurkottain se kukkainsa köyhän sulon; joku vihreä korsi kyljessä mättään sekin tervehdykseksi puistaa kättään; joku harmaja lintu huutelee kuin itkevän lapsen lailla; joku ihminen työhönsä astelee niin kasvoilla huolekkailla. Kevät tunsi jo kammon ahdistavan. Hän hiipi luo pajupensahan ja kuiskasi korvahan tälle: Hyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin ja kitsaita Kevähälle? Ma karkoitinhan jo Talven pois. Nyt riemun aika ja leikin ois. 2 PAJUN LAULU Niin pitkä on talven valta kuin ikuinen se ois, meni aurinko taivahalta, meni elämä luotamme pois. Kevät, turhan toivon toitko sa meille jällehen, sa luvata meille voitko myös suvea hiukkasen? On juurillamme routaa, syli kylmä on soitten veen. Suo vielä hiukkasen poutaa ja me nousemme uudelleen. ILTALAULU Jo kohina illan tuulen käy metsiä tuudittain, jo tervehtivän sitä kuulen ma lintujen raukeain. Oi tuuli, jok’ ennen yötä käyt metsiä siunaten, tuo vuotehelleni myötä yks onnen hiukkanen, sa illan kohinan ääni, tee mulle armotyö ja laula unehen pääni, joss’ on jo valmis yö. LAULUJA RANNALTA 1 Jopa aurinko maata turtaa hyvin hellitti poutasäin. Tien roudan lävitse murtaa elo ikuinen päivää päin, moni vihreä pälvitilkku jo kentillä kuumottaa, ens rentukan keltapilkku puron vartehen puhkeaa. Jopa ulapan auki huhtoi suvituuli huoleton, jäät rannan kivihin ruhtoi ja nostatti aallokon; jäälauttoja hartehiltaan ne paiskovat vaahtopäät, ja sihisten sulavat iltaan ne mennehen talven jäät. 2 Se kantele soitettavaksi, kuin muutkin, tehtihin kai, kupu vuoltiin kaikuvaksi, ja se heleät kielet sai. Mut minne, minne se joutuikaan, kun soitettu ei sitä milloinkaan? Jäi unhoon se laatijaltaan, kai unohtui muiltakin, jäi loukkohon se, tomun valtaan, puri ruoste sen kielihin. Niin kantele odotti loukossaan, mut soitettu ei sitä milloinkaan. Ja kuka sen kerran keksi jo kielin katkennein, toi vanhoille ihmeheksi, leluks lapsille yksintein; piti lapset sen leikkilaivanaan. Mut soittaneet eivät sitä milloinkaan. Kun vihdoin se leikkipaatti sai tuohesta purjehen, ens tuulen puhuri saatti yli ulapan kiehuvan sen. Lens kauvas se, kuohut keulassaan, mut soitettu ei sitä silloinkaan. Pois autiorannalle heitti sen kuohut jonnekkin ja helein hiekoin peitti sen pienen ruumihin. Niin löytänyt oli se rauhan maan, Mut soitettu ei sitä milloinkaan. 3 Lähdössään oli merimies. — Minne matkasi lienee? — Kukapa sen niin varmaan ties minne tuulet vienee. — Tuultenko vietävä oot sinä vain? — Tuulta on paljo mun matkassaan. — Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat, miehentahtos, ja määräsi kovat? Ilman niit’ olet irtolainen, aalloilla keinuva korkki vainen. — Merelle, merelle pauhaavalle saattaa sortua mies. saattaa painua aallon alle tai säilyä voi, kenties. Vaikka en päätyisi milloinkaan minkäänlaisehen valkamaan, niin vaaran vierellä voitto lie, taistossa elämän tie. 4 Ma rannan aaltoja lukea koin, ja niit’ oli monta, monta. Vain keinua niitten keralla voin, mut lukea — mahdotonta. Ei sellaista tekstiä lukea voi sen painetun kirjan lailla; ken aaltojen kirjan suuren loi, lukutaitoa hänkin oli vailla, hän tunsi vain ihanan hurmion ja elämänriemun täyden, ikiunten syliin mi vievä on kuin aallonkeinussa käyden. Mit’ ei voi viisaus kirjoineen, sen voi tuo läikky laineen, joka sielun, aineesta syntyneen, taas laulaa lepohon aineen. AURINKOLAULU Sykkää, sykkää vielä jotain tuolla, rinnassa sykkää, viel’ en tahdo kuolla. Viel’ on mieli alttiimpi päivälle kuin yölle viel’ on altis turhalle, tukalalle työlle, joll’ on tahto löytää viisaus ja hyvyys, elämän murheesta riemun syvyys. — Aurinko armas, paista vielä hetki, valaise mun elämäni autio retki. tee väkirynnäkkö sydäntäni vastaan, anasta se asunnokses sun ainoastaan, jotta se surussakin kasvaa voisi, yöhön astuessaan kypsempi oisi. ERÄMAASSA Kuin levotonna harhaellut oonkaan tään pitkän päivän pitkin erämaita! Ma, jättäin asumukset viimeisetki ja kiertäin salo töllein peltotilkut, oon kapuellut poikki kumpujen ja kuunnellut kuin hartellilla niitten soi virsi huojuvaisten petäjäin. Ma eksyttäväin karjapolkuin pohjaa oon tapaellut soitten reunamilta. Ja vaatteet pääni päälle vyöttäen oon uinut poikki järven, jossa ol’ verenkarvainen ja tumma vesi, ja silloin nauroin, konsa jäseneni veen alta paistoi niinkuin kupari, kuin kupari, niin kiinteänä paistoi jokainut jäsen, mutta notkeana ja varmoin viilloin vettä puhkoen. Mik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu, kun tahto käskee, ruumis tottelee, tuo ruumis, heikko, mutta sitkeä. Niin metsän uumenista viihdytystä löys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa. Pois haihtui uupumus ja katkeruus. Mut pitkin taivaan haaleata pintaa on harmajissaan pilvet kiitäneet. Ma tuskin huomasin kuin sulloutuivat ne tiukkaan taivahalle tuuliselle — ja niin on sade yllättänyt mun. Nyt hämy tihenee, ja ilta tummuu, jo huokaa raskahasti metsä laaja, kun lähestyvän sateen ensi kuurot lyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin. Yö saapuu. Yksin metsämaille jäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan, ja rintaan pyrkii ahdistava hätä kuin lapsen, pimeähän hyljätyn. Mut lähtisinkö ihmisasunnoita taas etsimään — ja suojaa pyytämään? Ei, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään. Ma tahdon olla yksin. Terveheksi ma tahdon tulla metsän synkkyydessä ja tuulen alla, sateen ruoskiessa. Näin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla mun suojanani villi metsä vain, se hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan ja elämää ja ihmisiä vastaan mua suojelkoon kuin jotain petoa, kuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin sen viidakoista suojaa vaatii ja suojan ottaa. Tuon jyrkän vuorenseinän kupehelta ja selkä vasten kovaa kalliota saan kyllin suojaa, kyllin armoa — saan minkä saan, mut pyytämättä saan. Yö tummukoon. Ja villiin erämaahan nyt sammionsa sade kaatakoon. Sen raskas ääni — pisaroitten pauhu, kun metsän uumeniin ne uppoavat — puunlatvuksissa tuulen vihellys — se olkoon tuutulaulu turvallinen, se olkoon seinä, jonka takaa ma kirkkain mielin saatan siunata: hyv’yötä maa ja maailma. TYYTYMYS Mik’ onkaan päivän ihanuus yli kaiken maailman! Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan. Ei mielialojen vaihtelut, ei raskas menneisyys sitä heittele, ken auennut ja altis olla pyys. Mitä uskoa tunnustaa ma voin, se ei kuulu kellekkään. jos hartauden hetken toin vain arjen vilinään. Ja ma tuon sen, niinkuin uupunut, joka työstä huoahtaa ja katsoo kuinka muuttunut on ihanaksi maa. Mitävarten tänne synnyttäis jos kirous vain ois se, mikä saaliiksemme jäis kun kerran käymme pois? Miks emme etsis iloa, jos löytää voimme sen? Miks oisi meille maailma vain laakso murehen? Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan. Mik’ onkaan elon ihanuus yli kaiken maailman! II VELJEILYÄ Minä himojeni kanssa veljeilin ja ne olivat veikkoja veikkoin. Ei niill’ ollut haamua helvetin, ei häntää, ei sorkkia peikkoin. Tosin olivat ne joukkoa riivattua ja tahtia vailla ja tapaa, mut olalle reilusti löivät ne mua ja niill’ oli katse vapaa. Jos silloin tällöin ne hommihin vei, joist’ ei sovi puhua julki, niin huoleta ei, ja kaduta ei, jos niitäkin teitä kulki. Ja jos vielä mua joskus kuivattais lain puustavin alla olo, yhä heisiäpä seuran vapahan sais, joss’ ei lie olla nolo; ne saattavat ohjata oikeampaan kuin kirjat ja järjen ääni ja ne oppivat alati matkallaan, sillä niill’ on avara lääni. MITÄVARTEN HEITÄ — Mitävarten heitä mä pilkkaisin, jotka on mua huonompia, mitävarten toisille hurraisin, jotka on mua parempia. Ei ole ykskään nokkaansa saanut muille kuin ittellensä. Viisaan onni on viisautensa ja tyhmän onni tyhmyytensä. Hyvä on tyytyä muihin, ja itte jyrsiä kannikkaansa, juoda jos on juotavaa, laulaa milloin laulattaa, ja viljellä laiha maansa. PIKKARAINEN LAULU Yhtä vähän kuin ma olen käskettävä kenenkään, yhtä vähän itse polen ihmislasta yhtäkään. Jos lie keissä kelvollista itsekseni iloitsen. mik’ ei siedä katsomista, näkemättä jättänen. Nurkumatta väistän heitä, jotk’ on itsetärkeät, jopa kartan valtateitä, jotta välttyis rähinät. Mut ken vaikka varpahille astuu mua tahallaan, nyrkistäni annan sille, jotta oppii muistamaan: yhtä vähän kuin ma polen ihmislasta yhtäkään, yhtä vähän itse olen poljettava kenenkään. LUMIPYRYSSÄ Kai saattelin tyttölasta ma äsken kotiaan, kai silmästä kiehtovasta sain kutsun uskaltamaan, mut vaitipa annoin kättä, »hyvän yön» tylyn toivotin, edes hetkeä viivähtämättä pyryilmaan painausin. Kai kyllä sen tunsin: kaksi olin silmää pettänyt. Mut mieleni vapahaksi todentotta ma tunsin nyt. Mitä kuuluu mulle naiset nuo hiiren-lemmekkäät ja kuutamonkatsojaiset ja viisahat pikku-päät. Mut annas, kun kohdanneisin rutihullun tyttösen, käsin kantaen sen veisin pois hullujen onnehen. JULKISUUDEN KOIRALLE Miks vapiset omissa housuissas sa koira, sa miesi löyhä? Jos kerjäät edessä kuulijas, oot totisesti köyhä. Hyvin tajunnet liukkaalla järjelläs tään päivän tunnusmerkin, ja tunnonherkässä hännässäs on sielu herkistä herkin. Mut häntä jos koiran kunnia lie, älä laske noin sitä lakoon, älä hiidessä kunniaasi vie noin häveten koipies rakoon. REALIPOLITIKKO Miss’ eilistotuus olleekaan, se orhi vaahtokuono, se, jolla ratsain kunniaan mies päästä saattoi huono. Se tänään rankkurille annettiin ja kulkukoiran viereen kuopattiin. Uus totuus nyt jo keksittiin, ja uljas kyll’ on tääkin; se paperist’ on tehty niin ett’ paperia on pääkin. Ehkei se kelpais rankkurillekkaan, ma siitä silti parhaan ratsun saan. Voin paperisen orhin sen ma sanoin kyllä ostaa, ja, hieman vielä paikaten, vaikk’ alttarille nostaa. Tään päivän sill’ on oiva ratsastaa. Kai huomiseksi jonkun uuden saa. VAPPUMONOLOGI Valkolakki, valkeat hansikkaas — väärä lippuko mastossa taas? On. Nyt mennään joukkoon yhden-päivän-houkkoon. Susi, ole nahkassa lampaitten, kaapparilaiva, ole valkoinen, säikehes, villi veri. ruususolmulle keri. Vappumielellä aurinkoon! Silmä tyynenä katsokoon menoa, melua joukkoin yhden-päivän-houkkoin. PIENEN TYTÖN VÄRSYKIRJAAN Jokaisella kiltillä tytöllä on oma pikkuenkeli, valkoiset siivet seljässä, joilla se taivaasta lenteli. Pilven syrjällä istuen katselee hyvä Jumala, halliten joukkoa enkelten, käskien niitten totella. Jokaisen kiltin tytön luo oma enkeli lentelee, hyviä unia hänelle tuo, yöllä ja päivällä suojelee. Kun olet ahkera koulussa, syöt kiltisti kaurapuuroa, isää ja äitiä tottelet, niin enkelit ovat iloiset. mutta jos paha oot, juonikas, etkä syö sitä puuroas, silloin on enkelit suruissaan ja Jumala itkee taivaassaan. ÄITI, ANNA ANTEHEKSI — Äiti, anna anteheksi kolttoseni kirjavat, jotka saivat suruiseksi sydämesi sopukat. Jumalilta, ihmisiltä anteheksi pyydä en, pyydänpähän yksin siltä, jonk’ oon eessä syyllinen siks’ ett’ annoit, tiettävästi, kaiken anteeks eeltäpäin — siit’ on pitkä jälkirästi jäänyt aneltavaks näin. Vastaisetkin anteheksi anoen nyt antaos. Eihän tiedä mitä keksi vielä poikahulttios, kun ne vielä veret soivat, sydän levotonna lyö, kun on vielä nyrkit oivat, sappi sisuksia syö. ENSKERRAT KUN AURINKO NOUSI — Enskerrat kun aurinko nousi mun kehtoni piirihin, en tiennyt mitä päivät toisi, mut huusin kuitenkin. Ja päivät ne ajavat toisiaan. Mitä on ne tuonehet tullessaan? Kai tuhansin kierroin juoksi jo ylitseni auringon tie, toden ankaran tuoden luoksi, mut enään ei huudettu lie. Niin päivät on ajaneet toisiaan. Ne tuskalla kyntivät uhriaan. Sen käsittelyn mä kestin, joskohta läähätin. Ma huutoni uhalla estin ja leikit luikkasin. Yhä päivät ajavat toisiaan syvin viilloin leikkeen uhriaan. Niin kyllähän aura vaivan teki jälkeä kuohkeaa, mut en ole tunnoton aivan, olen ihminen, enkä maa. On hermovoimani uupuneet. Kuka kylvää ne kynnetyt tantereet? KOKEMUS JA KAIPUU Jos ei päivää korkeaa koskaan aukeaisi, ei tuo silti musertaa kaipausta saisi. Vaikka ijät asuisin maalla harmajalla vielä harmajammankin itkupilven alla, vaikka korppi raakkuen toivoilleni kukkuis kun ne soille murehen umpipäihin hukkuis — huono oisin, kaipaus jos sentähden vaipuu. Enemmän kuin kokemus, enemmän on kaipuu. III TALVIAURINKOA Anna sun äänesi kirkkahan auringon keralla soida, ylitse hangen ankaran säihkyen kipunoida. Sun on auringon armaus kevättä kirkkahampi, mun on hanki ja turtumus talvea raskahampi. Lumensa kohtalo satanut on äkäisen rintani ylle karkelokentäksi auringon tytölle siivitetylle. KEVÄTLAULU Sa katso, kukkahan puhkeaa taas vanha, väsynyt maa. Näet kaiketi lailla Ofelian hänen yrttejä meille ojentavan; kukan sulle, kukan mulle hän antanee, ja nyökkää, ja raskaasti hymyilee. Ota vastaan se lahja, minkäs sait, se on alttiilla mielellä annettu kait. Ota vastaan, ota hajamielisnä, vait, kuin antajakin on tuo, jolta sen sait. Sa katso, kuin kaikkeen jo väsynyt ois, hän kukkaset käsistään karisti pois. TULENLIEKILLÄ LEIKIMME — Tulenliekillä leikimme. Nyt sen nään, vaikk’ aavistaneet sitä emme. Kuin ennen, me emmehän lienekkään nyt herroja sydäntemme. En eilen peljätä tietänyt tällaista tapausta, mut’ onpa niinkuin tuntisin nyt tuhon saapuvan huimausta. Ikä meidän jos ei lie lapsosten ikä lemmen ja lemmenvalain, sitä varmempi lie vesi hiljainen kai liikkua suurten kalain. Myös kyllin suorat luontomme lie ja veremme kyllin kuumat, ne kun yhteisvoimin meitä vie, ei auttane järjen tuumat. No, tulkoon tuho, jos tuleva on, ihan aavistamatt’ ei se tulle. Mut laulun tään panen piilohon. Sitä en edes näytä sulle. SERENAADI Siitä asti kun sinut näin, sekasorto surkea on mielessäin. Intohimot keitti liemen tulisen, hyvät, pahat sekaisin ne patahansa heitti, loikkien piirissä ympärillä sen. Poissa oli voima mun tahdostain. Houkka, sitä balettia katselin vain. Valmihiksi soppa joutui niin. hoilaten se kitahani kaadettiin ihan joka noppa. Siitäpä juovuin kerrassaan. Himot ovat vartijatta valloillaan. Näin ne miehen raastaa valittunsa luo. Pakenetko? Kuuletko? — lempeästi haastaa paholaiset nuo. Tahtovat ne kylpeä silmissäs, himoitsevat sointua äänestäs, varrellesi köyrtyin hiipivät ne luo. ylpeät, ne kesyinä sun etehesi nöyrtyin huultes mehun juo. SANATTOMASTI Kuin sydämeni riemastui sun, kallis, nähdessäin; ja sanat kaikki unohtui mun mielestäin! Vain tunnevirta lämpöinen mun rinnastani nous. ja lainehilla virran sen mun sydämeni sous. Jos arkaellen airot käy, niin kuplii virran vuo, ja hiljallensa matka käy sun hengitykses luo. Ei sanaa kuulu. Kuuluvat vain lyönnit sydänten. — Sa venheeseeni astahdat Niin luottaen. On kallis lasti matkassani, sun luottamukses on. Ma liian suuren lahjan sain. Oon siihen arvoton. NOKIKANTO Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun vuokseni haavoituit. Tulit kukkia poimien, laulellen suvi-illalla riutuvalla; hymys katse vanhojen honkien, maa värjyi askeles alla. Pirunpahka, ma vaanin askeltas, nokikanto, kamppasin sun — kukat kaikki sun kirpoi sormistas, sinä puhkesit itkuhun. Menit pois, sun kukkasi jäivät vain ja sun kyynelhelmesi jäivät. Nokikanto, kukkia paljon sain, mut synkkeni suveni päivät; veti verhon aurinko silmilleen, puut syyttäen päitään puistaa, kukat kenttien itkevät itsekseen — ne kaikki sun käyntisi muistaa. Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun syystäni haavoituit. KUN KIRJOITIN KIRJEEN Häpeän sun edessäs, armahain. Kun luonnollisin avomielin haastat lemmestäs, ryhdyn kirjeen tekoon myös, filosofeeraan kuin houkka ikäloppu kirjatoukka, homehtunut, syömä koin. Ei! Se katkerasti väärin molemmille meille on. Miksi sydämeni käärin jaaritusten verkkohon, kun on minullakin rinta täynnä runsahinta uutta elämää. Armas, ajattele emme miksi, mistä rannoillemme seilas lemmen lippulaiva tää. Astukaamme laivaan, nauttikaamme lahjat taivaan, joita meille tarjotaan, joita oomme olleet vailla. Riemuitkaamme lasten lailla, joill’ on autuus omanaan. EN TIEDÄ — En tiedä, jos mainehikkaat lie onnen toukomaat kuin kerskuvat raharikkaat ja arvovaltiaat, mut mun on onneni ainut sun lempesi luona vain kun rintaani vasten painut, minut omakses tunnustain, ja rikkauteni kallein on laulu, jonka luon ja omalle armahallein nyt huomenlahjaksi tuon. NÄKY Kuin tauti jäytää kaipaus sun luokses, ainokainen, ja mielessä on ahdistus niin verta kiehtovainen. Se on aikamiehen kaipaus, kun ympärill’ on autius; ma kaipaan luokses silloin niin yksinäisin illoin. Näen kaukaa pienen huonehen ja siellä kahvipöydän. Siell’ naisen mustakulmaisen ma sylistäni löydän. Jo pianon ääreen nainen käy. Ei silmän säihke mulle näy, mut kuuluu täysi ääni, joka rauhottaa mun pääni. Kyll’ kuuluu äänin kantavin jos joitain aarioita, ne pauhaa tuskaa Carmenin ja Simson-Deliloita, mut oudosti ne viihdyttää, ne autiuden lievittää kuin moiset jalopeurat nyt ois mun sydänseurat. Kuin aavat hiekat Saharan mun silmihini siirtyy ja hahmot kahden leijonan päin taivaanrantaa piirtyy; jos näännyttävä helle on ehk’ yllä hiekan aution, niin kahta jalopeuraa mun katseheni seuraa: Ne pystypäisnä kulkevat halk’ aavan hietapellon ja silmät mustanhohtavat ne leijonattarell’ on. Sill’ onhan kasvot ihmisen kai mulle melko läheisen! Noin hänkin mua seuraa. Voi kahta jalopeuraa. JOS ONNEA EI — Jos onnea ei mulla itselläin, sun onnessas ma soisin lepääväin, sun sielussasi riemun-kirkkahassa, jok’ on mun hoivassani kasvamassa. Sun onnes hellin käsin kasvatin ja myrskyiltä sen vaivoin suojasin. Nyt täysin auennut oot lemmessäsi. Kuin vahtisolttu valvon vierelläsi. Ma soisin lepääväni onnessas, tulikukka, nukahtaisin kuvussas. Ei, ei! Vain vaalia voin kukintaasi. — Puutarhur himokas, sa turvaa kukkamaasi! PARAKRAAFI Aran haavees aavistanhan sen ja ma myönnyn: käyköön niin. Minä hommaan jostain sormuksen ja me mennään naimisiin. Me ostamme osakehuoneuston — ne on halpoja nykyisin. Näet: etelän puoleen akkuna on, näet pienen alkoovin. Ei hätiä mitiä, kunhan vain minut kyyhkyks kesytät, me arkeen auomme sunnuntain, joss’ on ilot hempeät. Runovärsyjä pannussa paistellaan ja kahviks keitetään ja me laakerinlehtiä paiskataan joka rokkaan kitkerään. Ja minä olen Eerikka-kuningas, sinä Kaarinani mun, minä halailen sun polvias ja sylihis unohdun. Oi kotinen kananen kultainen kuin tahdot, käyköön niin. Hoi! pappi mustatakkinen! Me mennään naimisiin. SATIMESSA Joutui viisaskin vipuhun, kettu riivattu ritahan, hukka hautahan humahti, karhu kaatui keihä’äsen. Minkä vierähti vipuhun senpä silmihin syvihin, taas min tarttuihe ritahan senp’ on huulihin hyvihin, minkä hautahan humahti senpä muihin muotoisihin, keihääseen min kellistyihe lysmyi lemmen leikkilöihin, Varjele vakainen luoja, auta armias jumala ettei pää perin palaisi, kaula varsin katkeasi näissä pauloissa pahoissa, omin uhmin ottamissa. Anna usko aivuihini, rikas riemu rintahani, että vivussa viserrän, ritasessa riuskuttelen, hukka, hauassa huhuan, karhu, keikun keihä’ässä niinkuin oiva ois oloni, hunajainen muu huvini, vaikka istuisin ijäksi naisen vierehen verevän, soma rengas sormessani, kätten kahle kaulallani. MIT’ IKÄÄN ONNI — Mit’ ikään onni tarjoiskin se on nautittava varoen. Sun sylihisi valmistin ma itselleni vuotehen. Oot turhaan, kallis, peljännyt. Jos vuoteen kerran itse tein, yöks yhdeks sit’ en pyydellyt. Tein haudan hyvän itsellein. ELÄMÄN KESKIPÄIVÄ Elämän keskipäivä, sinä lähestyt totisin kasvoin, mutta silmäsi ovat kuin armaani silmät, tummat ja syvät. Elämän keskipäivä, tulen eteesi hiljaisena miehenä, köyhänä ja laihtuneena, uskaliaana yhäti, mutta vailla uhmamieltä. Elämän keskipäivä, en pelkää tuloasi, mutta sieluni, vapauteen tottunut, oikkujen hurmaan tottunut, vapisee kasvojesi vakavuutta. Elämän keskipäivä, ota minut vahvuutesi piiriin, kypsytä minuun miehuutta onnen ja onnettomuuden hetkille, kypsytä miehuutta uskomaan, miehuutta rakastamaan. IV KANTAATTI I. INFERNON POIKA Ne tahtovat käydä maailmaan, ne jo haastavat kapinasta, ja tuskin heidät hillityks saan läpi porttien painaumasta. Hyvä on — en pidätä heitä, — ma en ole vanginvahti — nyt käyköön Helvetin mahti sekin vapauden teitä. Tämä hullua järjestelmää on näin maailma kahtia panna: puol’ toinen, mi käy alla auringon, elon vettä ei toiselle anna. He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa, oman parhaansa tänne he manaa, jos kiellettyyn se johti tai kirosi taivasta kohti. Ylipäätään suoraa väkeä he siimana tänne valaa. Ei ihme, jos mieli äkeä Infernossa voittaa alaa, jos tuomitut oikeuttansa kysyy, moni kostoa hautoo povi. Se on selvä, ja selvänä pysyy; nyt auetkohon ovi. Te siellä, te asujat valkeuden, pian näätte nyt vierellänne epätoivonne, kieltonne, kaiken sen, jonka kätkitte itseltänne. Valon heimo, sa pelkosi heitä, oman itsesi meissä tapaat, sa tartu käsihin meitä, ole vapaa kuin me oomme vapaat. II. INFERNON MARSSI Infernon hetki on täyttynyt, sen portit on auki lyöty nyt, ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät, sinitaivahan alle järjestäyvät. Alust’ aikain paossa piillehet, he nyt ovat esille tullehet, he vannoivat loppua maailmalle ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle. Pois tieltä. Turha on vastustaa. Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa Infernon poika nuorin, hän, iskussa sukkelin, suorin, hän, loistava, syntynyt hävittäjäks, Infernon edelläkävijäks, hänen eessään ei suorana seistä voi ykskään teistä ei meistä. Hän tullut on teitä kurittamaan, on vapaus hänellä ratsunaan, on ohjina oikeus silkka ja ruoskana kirkas pilkka. Hänen katseensa heidät puhki syö, hänen ruoskansa kasvoihinne lyö, hän Uskonne joukot jakaa ja Toivon hän kiertää takaa. Hei katsokaa, hänen jäljissään käy mustia pilviä vyörymään, se on meidän, Helvetin uho, ja sen helmassa piilee tuho. Se on omaanne, katkua pistävää. Joko itkettää? Joko yskittää? Oman tuskanne saitteko maistaa, epätoivonne katkua haistaa? On turhaa maan sekä Taivaan työ, nyt on voittava kipu ja kauhun yö, ja sen turvissa Inferno niittää ja laihoa riittää, riittää. Hei, kuulkaa huutoa enkelten, kun usvassa lentävät valittaen ne, itkien kauhua allaan, ja yskien tukehtumallaan. III. ENKELTEN LAULU Lyötynä on hyvä. Hetki viivästyvä uhkaa viime voimat masentaa. Kaikk’ on rikki, jolla äsken vielä olla saattoi arvovaltaa oikeaa. Usko lyötiin lakoon, Toivo kärkäs pakoon pahan näköä jo säikähtäin. Järkkyy taivaan pielet, joukot rienakielet riehuu pyhätöitä hävittäin. Vielä koittakaamme. Avuks kutsukaamme ahdistettuin turva, Rakkaus. Rakkauden mahti, anna uusi tahti, uusi toivo, uusi uskallus. Kokoon kaikki hyvä; hetki viivästyvä saattaa kaiken, kaiken hajottaa. Rakkauden henki, auta taistellenki, auta joukkoamme hukkuvaa. IV. VOITTAJA Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä. Hän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks, ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä, ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen. On taivas lannistettu, maan käyty oikeus, nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus. Hän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain, loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille. Siin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville. Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan, niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan, ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen, vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen. Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa, kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa. Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa, ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa. On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään, ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään. On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ — ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö. Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies, hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän. Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties. Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt, nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt, nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi, on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi. V. PROFEETTA Turhaa, turhaa kaikki on, auttaa heit’ on mahdoton, tehoa ei tunto, järki; epäillen he kaiken särki. Sen he siis on oppineet! hulluuteensa hukkuneet, heistä’ ei kokonaista luoda. Karvas on se kalkki juoda. Mun on yksin kaikki syy. Kaikki, kaikki myrkyttyy, johon kosken käsilläni, toivoin hyvää tekeväni. Puutuin ehkä jotakin jok’ on kaikkein tärkein, jossa juuret ihmiselon viihtyy, tuntumatta pelon. Outo puutos, esiin astu teoin elävin, joudu, astu tilalleni, korjaa huono luomiseni. VI. RAKKAUS Ken mua kutsui? Ullakko saan? Kauvan jo varroin kutsua maan, vaikk’ olin syrjitty, toivoin salaa: kerran mun luokseni maailma palaa, muu kun on pettänyt, mua tarvitaan. Turhaan kolkutin päivin, öin, sydänten ovia turhaan löin. Nimeni he ottivat itsellensä, peittivät sillä tyhjyytensä solvaten nimeäni kylmin töin. Nytkö on tullut hetkeni mun? Ei, jos on kutsu taisteluun. Maa vain kutsuu vaivaansa omaan, enkelit taistoon toivottomaan. — Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun. Muut avuks tahtovat itselleen, yks toki itsensä puutteeseen. Kutsuu Inferno, hänelt’ en kiellä, hän onhan ainoa nöyrällä miellä, ottaen syyn kaiken itselleen. Kutsut Inferno! Viestisi sain! Muille en kuulu, sulle vain. Uljas, ma oon sun palvelijasi, tahdon ma käydä rinnallasi lävitse kaikkien maailmain. VII. KUORO Alust’ aikain vierasta kaksi on toisensa löytänyt, he saapuvat vierahaksi joka ihmiselle nyt. Nyt itsemme kanssa meidät he voivat sovittaa. Ken vastaanottaa heidät, hän mielenrauhan saa. He syntyneet ovat meistä — siitä, jonka me kätkimme pois — ken itseään ei heistä nyt jälleen tuntea vois! He on parhainta itseämme ja he meitä vahvistaa, he meidän sydämissämme kodin pysyväisen saa. Ole kiitetty päivänkoitto, Ole kiitetty valkeus. Nyt vasta on saatu voitto, nyt vasta on vapaus. Tuli Taivas meidän luoksi, Inferno oli kerallaan. On syntynyt heidän vuoksi joka ihminen uudestaan. V VANHA LAULU Pouta se narrasi nuoren nurmen ennenaikoja kukkimaan. Pouta meni piiloon pilven taakse. Halla tuli kukkia korjaamaan. Poika se narrasi neidon nuoren ennenaikoja kukkimaan. Poika meni piiloon maailman teille. Suru tuli neitoa korjaamaan. Nousi se nurmi hallan alta, uusiin kukkihin puhjeten. Neito ei toipunut surunsa alta. Kuihtuivat ruusut poskien. Kuka sen pienen lapsen heitti virran vierivän pyörteisiin? Kuka nyt kalterin takaa katsoo kentän kukkihin kultaisiin? LEMMENLEHDET JA POHJATUULI Ja lemmenlehdet ja pohjatuuli ne toisens’ syksyllä kohtasit, kun kesän menneen jo mailta luuli, mut hohti metsien temppelit. Ol’ pihlajat punamekko päällä ja koivunlehvät jo kellastui. Kaks punalehteä siellä täällä pois oksistansa ne tempautui. Tuul’ niitä lennätti, sitte heitti ne metsän syrjähän sylikkäin. Pian talven tuisku ne sinne peitti, kaks lemmenlehteä, lähekkäin. JUOPON JUTTU — Miksi juot sinä villi poika viikkokausia yhtenään? — Siksi juon, kun et neitokulta ole mun luonani yhtenään. — Omasi olen jo, juopporenttu; miksi juot yhä yhtenään? — Siksi juon, kun sa muijakulta olet mun luonani yhtenään. — Nurmen all’ oon jo nukkumassa; miksi juot yhä yhtenään? — Haluan luoksesi nurmen alle, siksi juon yhä yhtenään. MATTI JA MAIJA Oli kerran Matti ja Maija, ja he rakasti toisiaan. Monet muutkin Matit ja Maijat kai rakastaa toisiaan, mut nämä oli Maija Koisti se konttorineitonen, ja Matti Savikurki, pienvirkailija tunnollinen. He sielujen sympatiiaa tosilemmessä tunsivat — jos ketkään, niin tottavieköön he toisiaan rakastivat, he päivin ja yönkin hetkin vain uneksit toisistaan, ja kun toisens he kohtasit illoin, he vaipuivat suudelmaan. He suutelit siihen asti että Maija pikkuisen sai, senjälkeen oli selvä juttu että Matti Maijan nai — kas kunnon poika oli Matti ja hän Maijaansa rakasti niin! Oi, terve, Maija ja Matti, ei kaikki rakasta niin! Pesän yhteisen laittoivat he ja olivat onnelliset. Ei surreet he huomista päivää kuin nykyiset ihmiset, vaan luottivat isähän taivaan, joka hänkin rakastaa ja kaarneen poikia ruokkii, kedon kukkaset vaatettaa. Mut pesähän Matin ja Maijan ei osunut anti muu, vain heilimöi anteliaasti se lemmen hedelmäpuu... Koki Matti pennejä koota, teki kahdenkin miehen työt, ja Maija säästi ja neuloi, kera Mattinsa valvoen yöt. Oi rakkauden voimaa kuin pienissä se väkevä on, kuin yhäti saattaa se kestää läpi puutteen ja ahdingon, ei säiky, jos kuinka köyhyys käy ovesta irvistämään, jos Matilta kolmatta kertaa jo takki käännetään. Mut ihmislapsi ei koskaan täystyytyväinen lie. Ja kerran Matinkin aatos hyvin oudoille teille vie. — Nyt Maija on sairas, ja lasta saa Matti lullata ja mustikkavellit keittää ja astiat tiskata, niin silloinpa Matin kulmat jo hiukan ryppyhyn käy ja aviojuhdan toimeen ei tyytyvän hän näy, vaan pienintä lullatessa kun hetkeksi istua saa, hän kyyneleisin silmin näin laulun laulahtaa: * Aa — aa — lullaa Miksipä, Matti, synnyinkään tänne ihmiseksi? miksi en kukkaiseksi tullut taikka lintuseksi? Aa — aa — lullaa Oisinpa pieni peipponen siipiniekka veikko, oma öisin herrani, vaikka kuinka heikko; Aa — aa — lullaa koivunoksaan laitteleisin sammalista pesäsen, jota tuulen sormet soutais koko pitkän kesäsen. Aa — aa — lullaa Tuuli se pieniä tuudittais, minä Maijalle lauleleisin, joskus kärpäsen, joskus toukan pienten suuhun veisin. Aa — aa — lullaa Ei olis huolta einehestä eikä vaattehista, ei veronkantajan käynnistä, ei ulosottajista. Aa — aa — lullaa Talvikaan ei peljättäis kun siiville nousisimme ja halki ilmain siintäväin luo kesän lentäisimme Aa — aa — lullaa Niilin rannan kaislikoille luokse kultakalojen luokse lemmen ikuisen ja lootoskukka-alojen. Aa — aa — lullaa TUPPILAN JUSSI Oh leppeä lauvantainen ilta, puut puhkesi vihreään, kun Tuppilan Jussi tuli kaupungilta ja haasteli mielissään: »Nyt, muijani, nyt on lauvantai Ja Jussi litviikkinsä sai, mut ostoksia teki Jussi, ja nyt on tyhjä pussi. So-soo, ei huolita kiivastella, ei itselleni ole ostokset, vaan muijani tahdon kaunistella kuin tulipaanin kukkaiset. Hei katsoppas hattua, kenkiä koita, pitspöksyjä, liivejä valkeoita, ja katsele hepeniä muitakin, pue itsesi niihin kaikkihin.» Mutta Jussin muijassa siinä on muijaa; sepä kiljahtaa, sepä pystyyn tuijaa. Tämä vaimo pulskista tuomisista vain keksii touhua lapsellista, jopa keksii pilkkaa ja typeryyttä, kun vanha muija, näin, ilman syyttä, nyt tehtäis nauruksi naapurein. Ja muija se Jussin korvaan huusi etten minä oo joku joulukuusi, joka puetaan rimpsuin ja hetalein. Niin pauhaa muija, ja Jussi parkaa se meteli hämmästyttää. Ovipuolessa viitisen lasta arkaa pelon vallassa kohtausta kyttää. Mut vaimo on tullut jo tikahtumalleen, hän vaivoin kopeloi penkin alleen ja itkua tehden äijältä kysyy että näilläkö rimpsuilla eletään ensviikko, ja näilläkö mukulat kengissä pysyy, ja entäs, kun tölli on kahviton ja sokeriastia tyhjä on. Sepä kysymys nyt ei Jussia paina, ja sellainen syytös tällä tovin on väärä ja ilkeä kovin! Hän, joka on lauhkea ollut aina, tämä Jussi, hän pöytään nyrkillä möykkää, kaks pienintä myttyä esille töykkää ja haastaa asian vakaan, sanat lyö kuin lukkoon ja hakaan: »On huolehdittu sun kaffistas, sitä muistanut oon, ja sokerias; sinä todistat väärin ja turhia torut. Pian nähdä saat: nyt ei auta porut, vaan kun on saunassa piipahdettu, iho löylyn poltossa norjennettu, puet siivosti yllesi korut. — Minä tahdon katsoa muijaani omaa ja leivänhuolille antaa lomaa; sua halata tahdon, ja penikkakullat ajan saunanlavolle nukkumaan, mut ensiksi niillekkin annetaan kai kompiaiset ja kottapullat — toki sitäkin sorttia muisti tämä Jussi, ja markat luisti. — Niin, muijariepuni, pyörällä päästäin tänä iltana oon, minä tiedän sen, mut sanasi tuonnemmaksi säästäin koe olla altis ja suloinen etten minä aivan hulluksi tulis ja kiivauteeni sulis. Kas nyt on päivä, se veriä vievä, kun kevät on tullut kaupunkiin, kun nainen on silmälle sangen sievä ja sormia syyhyttävä niin. Voi voi sitä vilskettä Espiksellä, sitä paljasta kaulaa valkeaa ja pohjetta, joka silkkisellä vain kalvolla karvansa verhoaa; voi sentoki, kun minä katselin, pää kuumeni, tulinpa vimmoihin, ihan silmillä nielin mamsselleita ja ne nielin kaikkine riepuineen, silksukkine, pitseine, paitoineen, jotta täyteen tulin niitä parselleita. Ja niin tulin täyteen mamsselleita ja niitten fiinejä parselleita että puodista puotiin markkani vein, jymykaupat tein ja töinpä ne tuomiset muijallein. Siin’ on ne, kisko ne päällesi vainen, sinä tykkäät rimssuista varmasti, ja jos tykkää et, et ole se nainen, jota Jussi nuorena armasti. Ja sen minä sanon että vaikka luet ikävuosia takanas ankaroita, kun oikeat hynttyyt ruholles puet, sua Espis-likat ei syrjään soita; sull’ on paksut reidet ja pyöreä ruho ja käy siitä yhäti lämpimän uho — kun painautuu sen kylkeen, niin on kuin vierellä hylkeen.» Näin Tuppilan Jussi haastaa ties — Jöröjussiksi haukuttu jämerä mies — oli suulas, suonissa tulta. Ja siitäpä muija-kulta ties nätisti suppuun hillitä suunsa ja ottaa tuomiset tarkasteluunsa. Liki mittoja mallasi vaateparsi! — hyvin Jussill’ oli muistissa muijansa varsi. Ja kun oli saunassa piipahdettu, suut mustalla kahvilla huljuutettu, niin muija jo tukkansa suki, ylen pörhölleen sen kietoen, jopa rautanaulalla piippasi sen, ja kaikki ne parsellit päällensä puki, ylen paljon peiliä käyttäin, pian tyytyväiseltä näyttäin. Mut Jussin naama, se peili paras, sekin hyviä merkkejä näytti, tämä Jussi hymyten partaansa haras, näin peilin tehtävät täytti: »Jopa joo, sit’ on pulskaa naisenpuolta näet meilläkin, kun sen pukee parhain, ja minä sen puetan, pidänpä huolta ett’ on se kuin ruusunen yrttitarhain tai niinkuin ihana joulukuusi. Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi! Ei espislintuja tarvita täällä; ne raukat mua ihan säälittää, kun ei niill’ oo lihoja luittensa päällä, ja kintut niitten — kuin ristissä ois kaks kaunaa vain, ja kuivia netki. Minä käännän niistä mieleni pois, ne olivat harharetki. — Hei mukulat saunaan nukkumaan! Minä käyn tätä hyljettä halaamaan.» Oli leppeä lauvantainen ilta. Puut puhkesi vihreään. Ja Tuppilan tölliin kaupungilta toi Jussi kevätsään. PAHA MIES Näin äsken miehen muutaman, jok’ ei ollut muitten malliin, joka sopinut ei sen rakkahan pyhän yhteisyyden talliin. Kun muilta riemu irti läks, pilajuttu ja leikki kulki, hän silloin suunsa sulki ja muuttui miettiväks; kun muut tuli juhlamielelleen ylös pilviin nousten kovin, hän, jos oli mukana, itsekseen tais torkahdella tovin; Ja muut kun ratsasti murheellaan niin fraasein tuskantärkein, selin kääntyi hän, hymy huulillaan, koko tärkeyden särkein. Miesrievusta tietysti koitui niin pyhän yhteisyyden pilkka, siks hälle myrkkyä juotettiin pian tepsiväinen tilkka. Paha mies ei kuollut kuitenkaan edes myrkkykuuriin tähän: sekin keskinkertaisuudessaan vain sylkemään sai vähän. OLIPA KERRAN — Olipa kerran ihminen eräs, elämänjuoppo luultavasti, jonka aivussa aatos heräs elellä ijäti, kerrassa loppuun asti elämän mahdollisuudet tyhjentäin. Ja niinpä hän kerjäsi hiessäpäin taivahaiselta jumalaltaan lääkettä avuksi kuoleman valtaan. Jumala, joka on ukko hyvä, rukouksista herkentyvä, kääntyi surulliseksi ei ollut hän mahtaja sellainen! Mut kosk’ on hän viisas yli kaikkien, jopa lopulta neuvon keksi. Mettiäiseksi rupesi hän, lenteli kentillä elämän, näpisti hituisen sieltä ja täältä huolettomien orren päältä ja taltehensa kantoi. Niin hän voimaa elämisen lopuksi sai hyvän pussillisen ja sen ihmiselle antoi: »Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs, nauti ja pidä hyvänäs. Jos ei riitä se, taivahan isää pyyydä, ja taas hän hankkii lisää. Mut ettei ois liikoja vuosia tässä, ole varova lääkkeen käytännässä.» Ihminen kiitti ja hymysi, piiloluolahan lymysi appaen siellä vatsahansa kaiken elämän-voitehen niin että lopuksi naamaltansa oli hän aivan rasvainen. Ja hurmauneena onneensa uuteen astui hän elämän ikuisuuteen. Vieri vuossata, vieripä kaks, hän tunsi olonsa ihanaks. Elämän kuohu loppumaton huimana ohitse virtasi, hän kuin jumala kuolematon elämänvirralla souteli. Aika yhä vieri ratojaan vaihtaen vuosisatojaan, se ihminen yhäti eli, mut kurjana itkeskeli. Nyt hän kaipasi haudan poveen kerjäten kolkutti kuoleman oveen: Tämä mielettömyys mua uuvuttaa; olen väsynyt, mutta en lepoa saa. Tätä ikuisuutta en kestä, en kestä. Tulen hulluksi paljosta elämisestä. Haasteli hänelle isä taivaan: »Yks vain apu on siihen vaivaan: varro vielä vuoskymmen muuan. Miks heti ahmit kaiken ruuan jonka silloin minulta sait! Varro nyt, ja ole vait.» MINÄ ETSIN — Minä etsin entistä itseäin ja en sitä löytää voinut. Olin muistonsiruja pyydystäin sen haussa kompuroinut, murun sieltä, täält’ olin löytänyt, ne visusti konttiini kätkenyt, mut niistä en voinut yhdistellä sitä muotoa, joka on ihmisellä. Se milloin mitenkin muovautui, kala, lintu se oli, oli iileskotti, ja kun se parhaiten onnistui, niin aasin muodon se silloin otti. Paha muruista koota, mahdoton, sitä, joka jo unhoon hajonnut on; sellainen työ voi hetkellänsä vain kuvastella tekijätänsä, ja tekijä vaihtuu vuosien mukaan; edes eilist’ ei itseään tavota kukaan. Mut kerranpa luulin löytäneeni polun lapsenmielehen entiseeni, kun sattuma niitylle minut johti, joka auringon alla kukissa hohti, ja niitten keskessä poikanen pien puheli kerällä ruohojen. Jopa varmana luokse polin; jos mikään, niin tuo minä olin. Nuo kasvot on samat kuin minunkin — iän eroa välillä vähän — ja muistanpa hyvin kun unohdin, hänet kerran kentälle tähän. »Hei terveeks, pikkumies! Minut tuntenet kenties?» »Et kuulu mun tuttaviini. Mikä lietkin, kuka sen tietää. Paha silmä sull’ on, paha miini. Mene pois! En voi sua sietää.» Päin silmiä haukkui noin mua poikanen pieni. Palan karvaan niellä koin, »niin lie», vain nolona hoin, kun pois vei tieni. Meni päiviä, viikkoja juoksi. Tulin talohon muutamaan. Jano poltti. Emännän luoksi kävin juomista anelemaan. Toi tuopin emäntä aimo ja sen ojensi juodaksein — mut valjuks valahti vaimo, ma otsalle käteni vein, ja tuoppi putosi meiltä kuin lapsilta säikkyneiltä. Me tuttuja oltiin vuotten takaa, ja liian tuttuja! tottavie. Tilin vaatii nyt tuo katse vakaa: seis! pystyssä on pakotie. Sellaisen katseen alla en paina ma paljoakaan, vaan häveten, mielellä masentuvalla, alas pääni laskea saan. Kuin hukkuen helmaan vetten oli silloin tunto mulla; niin huonoksi tunnuin etten voi huonommaksi tulla. Sulut rintani hetkessä suli, sanat kerrankin totiset tuli: »Sano kuin olen syyllinen miesi, mua kadotetuksi sano, sen tiedon jos kielesi tiesi, vain silloin mun loppuu jano. Olen etsinyt kiihkoisasti ma entistä itseäin, ja nyt sun silmies pohjalta näin; olen pettäjä alusta asti.» »Älä väärää todistusta ano. Niin en minä koskaan, en koskaan sano. Sa väärin minua tulkitset — et oo mua pettänyt, itseäs et. Mikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä, mut entisen itsesi tiedän kyllä, ja se entinen oothan minulle yhä, sen muistossa sinua tervehdin; se muisto on minulle pyhä nyt vieläkin. Olet sydämessäni kallis, kallis, jota kenenkään en soimata sallis. Mun silmäini pohjalta löytää voit kuvan oikean itsestäsi. Ja sormus, jonka sa kerran toit — viel’ onko se mielessäsi? — se tallella on, sen saatan näyttää. Täst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.» PITKÄ MATKA Kuin pitkä onkaan matka ihmisiin, niin lyhyt vihamiehiin, pitkä ystäviin. Se syntyi diplomaatiksi ystävyys, se niukoin käsin antoi, mutta paljon pyys, ja jos se käden rakkaan tarjoaa niin toinen käsi varkain puukon piilottaa. Se varuillaan on aina hiukkasen, se — äänenkantamattoman kaukainen. CARMEN SAECULARE Rautahepo ja automobiili! — Voimansa antoi sähkö ja hiili! Maapallo kuljettu navasta napaan, luonnon vapaan jäsenet lyötynä kahleisiin; jättilaivat meriä viiltää, pilvissä kiiltää pauhaten kotka rautainen. Sekuntikello raksaa, raksaa hermoja kiihottain. Ihminen uupuu, ja toinen jaksaa vaivalla vain. Hetki on kallis. Hetken työtä räiskävät konehet päivää, yötä; hetken voittaja kaiken voittaja, sekunnin varas varkaista paras. Raudan ja sähkön vuosisata, terve! Terve, sa teknillinen järki, keksinnöittesi huima rata entiset ihmeet särki. Teeppäs yks kukkanen, pieni puu, oksalle lintu laulusuu, tee yks ihminen tilalle sen, joka jää pyöritän konehen ja murskautuu. PARANTAJAT Olympon jumalat kaikin he kerran, joutessaan, kävit maata parantamaan. Ja paljon he aikaansaikin! He sanoilla filosofeeras ja asiat abstraheeras, kukin järjestelmiä laati, lain voimaa niille vaati. Huhu silloin oudon sanan toi joukkoon jaloon: On Hades, herra Manan, ylös yöstään kömpinyt valoon; hänet nähty on jossain siellä puusauva kourassa tiellä. Kun salien loukosta loukkoon lens kauhunsanoma uus, niin riitaisaan jumaljoukkoon tuli hiljaisuus. Ja jumalat pienet ja suuremmat ne kysyen toisiinsa katsoivat. Ja naisia pyörtyi nurin. Oli tulossa vallankumous, ylen kauhea rikkomus kurin! Eip’ ihme, jos leimahti suuttumus, jos yhteisten etujen puolustus pian rohkaisutti mielet ja ennenkaikkea kielet. Tuli kaikille innostus yhteinen ja he seiniltä aseita riipi pois häätääksensä vieraan sen, joka varkain maassa hiipi. Oli kiirettä, tuhinaa, tohinaa kyllä, mut pian oli sotisopa kaikkien yllä, oli kiväärit kaikilla seljässään eikä puuttunut konekiväärikään. Lopuks naftaliiniarkusta siivet tuotiin ja viimeiset rohkaisuryypyt juotiin. Ja niin jumalurhot lensi ja juoks pahan rauhanhäiritsijän luoks — hänet löysivät illansuussa vasta tienviereltä vaiti istumasta. »Miks hiivit sa meidän maille? Ulos! tai jäät päätäsi vaille.» Ei pahasti säikkynyt outo mies, vaan pauhaaville vastata ties: — Te katsokaa miten yksin on maan luonto kesänsä hetkin. Te kai väistytte saleihin Olympon, selin kääntyi ihmisetkin; ei kukaan pilvien lentoa seuraa, ei puhele keralla kukkain, näe kukaan ei synnyttävää peuraa, ei tappelua hukkain. Te valtaanne vartioitte vain, mut vallanalaiset unhottain. Senverran tok’ ihmislapsia vaalitte että suitsutuksia heiltä haalitte mun nimeäni kiristyskeinona käyttäin. Jos yhäti jatkuu se taktiikkanne, Manan herra on vaaliva maailmanne vähän toisellaisia tapoja näyttäin. — Hän, joka on valtias vainajain, hän yksinkö elämää rakasti vain? Näin sanoen otti hän taskustaan sen lakin, jota usein mainitaan, ja kun hän sen päähänsä veti, hän häipyi silmistä heti, eikä kukaan tiedä, hän menikö pois vai vieläkö maahan jäänyt ois. Ei tiedetä. Zeuskaan kurkistaa ei voi Manan taikahytyrän taa. Joku vaivattu lie silti tuntenut hänen lempeän äänensä rohkaisut. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAININKI JA VAAHTOPÄÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516, Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.