The Project Gutenberg eBook of Gyurka ja Sándor
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Gyurka ja Sándor

Author: Ferenc Herczeg

Translator: Matti Kivekäs


        
Release date: April 4, 2026 [eBook #78359]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1955

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78359

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GYURKA JA SÁNDOR ***
language: Finnish




GYURKA JA SÁNDOR

Uusia lisiä Gyurkovicsin poikien elämäntarinaan


Kirj.

FERENC HERCZEG



Suomentanut

Matti Kivekäs





Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.






SISÄLLYS:

Alkusana.

I. Kouluvuodet.

Lehtisammakko ja sotilasnappi.
Ryövärielämä.

II. Rakkaus ja ylioppilastutkinto.

Selityksiä johdannoksi.
Gyurka on vähällä joutua kaksintaisteluun.

III. Gyurka ja Sándor.

Alkusana selitykseksi.
Rouva Gyurkovics yhdistelee.
Myötäjäisiä takaa-ajamassa.
Häväistysjuttu.




ALKUSANA.


Kun vuosia sitten julkaisin Gyurkovicsin poikien elämäntarinan, revin
minä muistiinpanoni ajatellen:

»Saattaa käydä niinkin, että vielä kerran tekee mieleni kertoa yhtä ja
toista Gyurkan ja Sándorin hommista ja vaiheista, mutta nämä nuoret
herrat (varsinkin nuorempi heistä) ovat niin tyyten tykkänään vailla
kaikkea vakavuutta, että tällä erää en mitenkään rohkenisi heitä
esittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkäpä sitten joskus, kun heidän
korvantauksensa ovat kuivuneet.»

Vasta nyt saatan kertoa odotetun ja ilahduttavan uutisen: nuorten
herrojen korvantaukset ovat kuivuneet.

Jo kauan sitten olen ollut vakuutettu siitä, että Gyurka
on miehistynyt. Eteläisten seutujen ylituomari ja ahkerat
sanomalehdenlukijat voivat varmasti muistaa hänen nimensä niiltä
ajoilta, jolloin hän kiinnitti itseensä yleisön, huomion lukuisilla
siirtymisillään alati uusille seuduille ja suurenmoisella
innokkuudellaan, jota hän osoitti koettaessaan tutustua mahdollisimman
perinpohjaisesti kalliin isänmaansa eri paikkakuntiin. Näihin aikoihin
teki muuan puolueeton edusmies sisäasiain ministerille välikyselyn,
ilmaisten huolestuneen epäilynsä gyurkovicsilaisen siirtosysteemin
oikeudenmukaisuudesta ja soveliaisuudesta: mutta seurauksena oli,
että Gyurka haastoi valtiopäivämiehen kaksintaisteluun, ja koska hän
kohteli vastustajaansa erinomaisen ritarillisesti, voitti hän hänet
ystäväkseen, eikä kukaan sen koommin epäillyt Gyurkan nuhteetonta
virkakuntoisuutta.

Minun täytyy myöntää, että myöskin Sándor on varttunut mieheksi. Niinpä
niinkin, voin omantuntoni rauhaa häiritsemättä sanoa, että hän on
varttunut aimo mieheksi.

Minä sain mieskohtaisesti siitä varman selon viime
valtiopäivämiesvaalien aikana, käydessäni omien asioitteni pakottamana
Bajnassa. Ajoin vaunuissa koko matkan, ja kaupungin ulkopuolella,
vanhan kasarmin takana olevan Betekintin majatalon luona pysähtyi
ajomieheni juottamaan hevosia. Valtiopäivämiesvaalit oli jo pari päivää
sitten suoritettu (kuten tiedetään, valittiin Milán Gyurkovics suurella
ääntenenemmistöllä), ja kapakan katolla liehui vielä suuri lippu:
Eläköön Milán Gyurkovics, valtiopäiväehdokkaamme! Ravintolan puolelta
kuului symbaalin soittoa ja sekavan äänekästä hälinää.

Pikemmin ajankuluksi kuin uteliaisuudesta nousin vaunuista luodakseni
tarkastavan silmäyksen, ravintolaan.

Kiiltonappinen palvelija pysähdytti minut.

— Ette voi mennä sisään, arvoisa herra!

— Miksi en?

— Gyurkovics-herrat huvittelevat siellä, sanoi hän hyväntahtoisesti.

Samassa kuulin ankaraa lasinhelinää ja pistolinlaukauksen
ruokailuhuoneesta, mikä teki tarpeettomiksi pitemmät selittelyt. Ensi
laukausta seurasi viisi peräkanaa... Ovesta syöksyi pihalle kaksi
pahoin pelästynyttä mustalaista ja kolmas, bassoviulun soittaja, huusi
heille ikkunasta:

— Tulkaa toki takaisin, jänishousut, armollisen herran revolverissa on
vain kuusi kutia!

Bassoviulun soittajan mukana astuin minäkin huoneeseen. Ainoastaan
yksi Gyurkovics huvitteli siellä: Sándorka; kiiltonappinen käskyläinen
oli nähtävästi sen vuoksi puhunut Gyurkovics-herroista, että hän luki
siellä olevan Feri Horkaynkin saman perheen jäseneksi.

Ulkona paahtoi päivä kirkkaana, mutta pöydällä paloi silti monta
lamppua ja vähintään kolmekymmentä viinipulloihin pistettyä kynttilää.

— Valoa! Vielä enemmän valoa! huusi Sándor sisään astuessani.

Nappiniekka toi vielä tallinkin lampun.

— Mitä te täällä toimitatte? kysyin uteliaana.

— Keräämme ääniä! sanoi Sándor itsetietoisesti.

— Viikkoon emme ole levähtäneet päivällä emmekä yöllä! valitti Horkay.

— Lakkaamatta olemme muokanneet maaperää Milánille suosiolliseksi!
jatkoi Sándorka.

— Totta vie, ilman meitä kadottaisi Milán paistetun varpusensa!

Ravintolahuoneessa oli, paitsi meitä kolmea, ainoastaan mustalaiset ja
nappiniekka; parhaalla tahdollanikaan en olisi voinut ymmärtää mitä
maaperää he muokkasivat.

— Mutta vaalithan päättyivät jo kaksi päivää sitten!

Tämä selitykseni saattoi heidät hiukan hämmennyksiin.

— Vakuutatko sen kunniasanallasi?

— Kunniasanallani!

— Silloin täytyy meidän lähteä keräämään ääniä, ettemme vain
viivästyisi, sanoi Sándorka.

Vaivoin sain heidät ymmärtämään, että heidän puuhansa oli aivan turha,
koska jo sanomista tiesin, että Milán oli vastaanottanut toimensa ja
matkustanut Budapestiin.

— Siitä saa hän kirkkaasti meitä kiittää, todisteli Sándor. — Ilman
meitä hän olisi kadottanut paistetun varpusensa.

— Mustalaiset, soittoa! huusi Horkay. — Nyt täytyy meidän juoda jotakin
voittomme kunniaksi!

(Molemmat langokset olivat yhtä varmasti vakuutettuja siitä,
että Milán sai kiittää yksinomaan heidän uhrautuvaa avustustaan
valtiopäivämiehyydestään, ja myöhemmin, kun edusmies yksikantaisesti
kieltäytyi maksamasta heidän Betekintin-laskuaan, eivät he pitäneet
sitä ainoastaan pimeänä kiittämättömyytenä, vaan olivat myöskin
vakuutettuja siitä, että Milánin arvo sen johdosta huomattavasti aleni
paikkakunnalla.)

Tapaamiseni Betekintissä kerron ainoastaan sen vuoksi, että silloin
tulin vakuutetuksi siitä, ettei Sándor Gyurkovicsia enää voi lukea
lasten kirjoihin, vaan että hänet on mainittava jo tärkeänä jäsenenä
piirikunnan seuraelämässä. Hoilakka pojannahjus oli varttunut kypsäksi
mieheksi. Hän oli väkevöitynyt ja vakavoitunut. Raskaimman tuolinkin
hän jaksoi nostaa yhdellä kädellä ja pirstota sen seinään, mutta jos
hän tarrautui kiinni johonkin ajatukseen, ei edes vallankumouksellinen
Horkaykaan saanut hänen tahtoaan taipumaan.

Niin olen lopultakin päätynyt siihen, ettei minulla enää ole oikeutta
kätkeä vakan alle molempien nuorinten Gyurkovicsien kirkkaasti palavia
kynttilöitä.

Mutta minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että me tällä kertaa
perinpohjaisemmin syvennymme toisen urhomme, Gyurkan lapsuuteen.
Mielestäni on se välttämätöntä sen vuoksi, että tuleva ylituomari juuri
näinä vuosina päätti tämän elämänratkaisevan ja tärkeän askelensa,
joka herätti huomiota, närkästystä ja vihaa ei ainoastaan Gyurkovicsin
perheessä, vaan myös koko eteläisten piirikuntien herraseuroissa; jos
on totta, mitä sanotaan, että lapsuuden leikeissä piilevät nuoren
miehen luonteenominaisuudet, voidaan kenties näistä piirteistä
löytää sielullinen selitys moneen hämärään kohtaan, jotka vielä tänä
päivänäkin ovat kunnon bács-bodrogilaisten silmille näkymättömiä ja
selvittämättömiä asioita. Ken teistä on lukenut Gyurkovicsin poikien
historian, hän löytää tästä vanhat tuttavansa. Mutta jos joku ei ole
sitä lukenut, ei hänelle ole vahinkoa tapahtunut.






I.

KOULUVUODET.




LEHTISAMMAKKO JA SOTILASNAPPI.


Bajnan kymnaasin piirustuksenopettaja, herra Huszarka, seisoi avatun
ikkunan ääressä ja katseli surumielisen huolestuneesti kahta pientä
poikaa, jotka kieriskelivät torin tomussa koettaen parhaansa mukaan
repiä toisensa palasiksi. Toinen heistä oli tummanpuhuva ja herttainen
niinkuin lemmenjumala ja toinen vaalea ja rusoposkinen niinkuin
vihastunut enkeli. Lemmenjumala painoi polvensa enkelin rintaa vasten
ja nujuutteli molemmin käsin hänen silkkistä, vaaleata tukkaansa,
ja enkeli tarttui niin tukevasti lemmen jumalan kurkkuun, että tämä
vaivoin saattoi hengittää.

— Irroita, lurjus! korisi lemmenjumala.

— Päästä otteesi, koiranpenikka! vikisi enkeli.

— Etkö irroita?

Seuraavana silmänräpäyksenä ei enää erottanut enkeliä eikä lemmen
jumalaa, ainoastaan tomupilven, joka pöllähteli käärmeennotkeina
kieriskelevien ja jaloillaan sätkivien vihollisten ympärillä.

Naapuritalojen ikkunoista katselivat ihmiset siveellisesti
suuttuneina hurjaa kaksinkamppailua. Vanhemmat kutsuivat perillisensä
ikkunan ääreen antaakseen heille havainto-opetuksen mukaisen kuvan
inhimillisestä pahuudesta.

— Näetkö, poikani, noita hillittömiä lapsia. Heitä ei hyvä Jumala
rakasta!

Tytöt kylläkin kavahtivat, mutta poikien silmistä tuikki taistelun tuli
ja heidän sydämessään heräsi halu tulla noiden vertaisiksi. Jokaisella
heistä oli veli tai hyvä ystävä, jota he tarpeen tullen olisivat
kurittaneet yhtä perinpohjaisesti kuin tumma poika vaaleata.

Piirustuksenopettaja Huszarka oli jo kuitenkin kylliksi miettinyt asiaa.

— Elefántovics, sanoi hän, — riennä heti kadulle ja erota nuo
hurjistuneet tappelupukarit.

Elefántovics hypähti piirustuksensa äärestä ja kiiruhti täyttämään
kunniakasta tehtäväänsä. Hän oli pitkä, tyttömäisen näköinen ja
erittäin huolellisesti puettu poika, jota Bajnan kaikki koulupojat
vihasivat opettajien vakoilijana. Hän ei koskaan leikkinyt
tovereittensa kanssa ja oli aina luokan ensimmäinen. Mutta hän lukikin
yksityisopettajien johdolla kaikkia aineita, vieläpä uskontoakin.

Kun Elefántovics joutui tappelevien luo, oli vaalea poika jo täysin
voitettu ja kärsi vastaansanomatta patukat. Rauhanvälittäjä tarttui
armottoman voittajan käteen ja huusi komentavasti:

— Herra opettaja Huszarka käskee teitä heti paikalla lopettamaan
tappelunne!

Pienempi poika pujahti salamannopeasti vihollisensa kynsistä ja hypähti
pystyyn. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt kreivin aikaan tullutta
apua, kääntyi hän kuohahtaen auttajaansa.

— Mitä sinuun kuuluu meidän asiamme, mehän olemme veljeksiä!

— Totta vie, huudahti isompi poika, — tämä on minun nuorempi veljeni,
ja vaikka minä löisin hänet kuoliaaksi, ei kellään ole siihen mitään
sanomista!

— Minä sanon herra opettaja Huszarkalle, uhkasi rauhan välittäjä.

— Sanotko? Tuosta saat, vakoilija!

Näin sanoen oli enkeli irroittanut hihnan kirjojensa ympäriltä ja
iski sillä Elefántovicsia korvalle, ja lemmenjumala teki pikaisen
jalkakammin kaataen hänet selälleen katukiviin. Sitten he iskivät
navakasti vielä muutaman kerran ja lähtivät suinpäin juoksemaan
kasarmia kohden. Peräytyminen ei muuten olisi ollut sääntöjenmukainen,
elleivät he; lähimmässä kadunkulmauksessa olisi kääntyneet hiukan
näyttämään aasinkorvaa pahoinpitelemälleen rauhan välittäjälle ja
ilkkuen huutaneet:

— Vakoilija! Vakoilija!

Elefántovics kompuroi jaloilleen nyyhkien niinkuin tyttö ja palasi
sinne mistä oli tullut. Hänen jalkansa oli aivan vioittumaton, mutta
heti luokkahuoneeseen tultuaan alkoi hän ontua tuottaakseen siten
vihamiehilleen sitä tuntuvamman rangaistuksen. Hänen saamansa kuritus
oli tehnyt huomattavasti virkistävän vaikutuksen koko luokkaan. Poikien
kasvot säteilivät mielihyvästä, pari kolme painoi nopeasti päänsä
pulpettia vastaan salatakseen rähähtävään riemunsa.

— Mikä niiden heittiöiden nimi on? kysyi herra Huszarka.

— György Gyurkovics ja Sándor Gyurkovics, vastasi lähetti
nyyhkytystensä lomasta. — Toinen on toista vuotta toisella luokalla ja
toinen käy ensimmäistä.

Sillä välin kuin herra Huszarka mietti kyllin tehoisaa rangaistusta
hunttioille, jotka olivat hänen lähettiläälleen antamallaan
selkäsaunalla loukanneet hänen arkatuntoista opettaja-arvoaan, oli jo
Kasarminkatu todistamassa uutta veljesriidan näytelmää. Gyurka näet
uhkasi jälleen hyökätä veljensä kimppuun:

— Annatko tänne sammakkoni?

— Ei se ole sinun, se on minun!

— Enkö minä muka sitä ottanut?

— Anna tänne, sanon!

Sándorka solutti kätensä kuluneitten samettihousujensa polveen asti
ulottuvaan taskuun kopeloiden sieltä muiden pikkuesineiden joukosta
riitakapulaksi käynyttä lehtisammakkoa, ja kuta kauemmin hän kahmaloi,
sitä vakavammaksi kävi hänen lempeitten kasvojensa ilme.

— No nyt jo saanet sen, sanoi hän lopulta kiltisti.

Gyurka ymmärsi samassa Sándorin jalomielisyyden syyn: taistelun
telmeessä oli sammakkoparka rutistunut kuoliaaksi.

— Viis' siitä, lohdutteli veli.

Samassa tuli heidän jäljestään valkopukuinen sokerileipurin palvelija
kantaen päänsä päällä tarjotinta, savuke suussa. Tarjotin, jolla oli
suuri lasimaljakollinen lumivalkeata kermavaahtoa, pysyi taitavasti ja
varmasti tasapainossa.

Pojat tuumivat hiukan tarkastaen sivusilmällä leipuria. Gyurka löysi
maahan heitetyn paperossinpätkän ja juoksi leipurin luo.

— Anteeksi, herra leipuri, voitteko lainata minulle hiukan tulta?

— Kernaasti...

Gyurkan sytyttäessä hautasi Sándorka huomaamatta sammakonraadon
lasimaljakkoon. Sitten jatkoivat pojat sopuisina matkaansa, kasvot
loistaen hyvän omantunnon rauhaa ja itsetietoisuutta, jonka
turmeltumattomille lapsenmielille antaa ajatus suoritetusta urotyöstä.

Sándor kysyi kohteliaasti eräältä lihavalta herralta ajan kulua ja
huomatessaan, että päivällinen tuli vasta puolen tunnin kuluttua,
yhtyivät he kasarmin pihalla vetelehtivään sangen kirjavaseuraiseen
poikajoukkoon. Gyurkan valtasi pian pelihimon riivaajainen. Hän
nyhtäisi housuistaan koristenapin ja selitti, että hänkin tahtoo
pelata. Muuan paljasjalkainen vekara työnsi hänet halveksivasti tieltä.

— Mitä sinä tuollaisella pahanpäiväisellä pöksynnapilla luulet
tekeväsi? Me pelaamme silmukkaniekkaisilla metallinapeilla ja
sotamiesnapeilla... Sotilasnappi vastaa viittä metallista, ja yhdellä
metallinapilla saat viisi pöksynnappia.

Gyurka tollotti siinä punastuneena kopeanmahtavien pomojen keskellä
kädessään viheliäinen pöksynnappi. Hänen ylpeä mielensä ei kuitenkaan
voinut sulattaa häväistystä.

— Samantekevä, sanoi hän ylhäisen huolettomasti, — kohta tuon
sotilasnapin kasarmista.

Nyt katselivat pojat häntä jo kasvavalla kunnioituksella.

— Saatko sinä mennä sinne? kysyi paljasjalka.

— Tietysti! Siellä on minulla muuan ystävä, kadetti, jota silloin
tällöin käyn tervehtimässä... Hän antaa minulle niin monta nappia kuin
ikinä haluan...

Sitä he eivät kuitenkaan oikein ottaneet uskoakseen.

— Pojat! sanoi heidän johtajansa, — älkää uskoko häntä, hän pöyhkeilee.

— Ellette usko, niin katsokaa! Nyt menen suoraa tietä kasarmiin ja tuon
tullessani sotilasnapin!

Hän antoi kirjansa Sándorkalle ja pää ylpeästi pystyssä hän astui
päättäväisesti kasarmin portille. Ei sanakaan hänen puheissaan
kadettiystävästä ollut totta. Hän ei koskaan ollut käynyt kasarmissa.
Mutta nyt, kun häntä seurasi kymmenen hämmästynyttä ja ihailevaa
silmäparia, päätti hän visusti käydä rohkeasti pelättyyn rakennukseen
eikä palata ilman nappia, vaikka niitä jok'ainoata vartioisikin
seitsenpäinen peto. Hän nyt oli kerran sellainen.

Portilla seisovat soltut eivät häneen kiinnittäneet huomiotaan. Hän
livahti niin rauhallisesti ja luottamusta herättäen heidän ohitsensa,
etteivät he hetkeäkään epäilleet, vaan luulivat häntä jonkun upseerin
pojaksi.

Suurella kasarminpihalla olivat nahkapojat juuri jättäneet
harjoitustemppunsa; toimeton luutnantti hämäsi avatun ikkunan ääressä
istuvaa pientä koiraa... Upseerin takinselässä kiilsi kuusi kultaista
nappia. Sanoisinko sitä ajatusta, joka tällä hetkellä välähti Gyurkan
aivoissa, häpeälliseksi hävyttömyydeksi vaiko kuulumattomaksi
urotyöksi? Sillä poika päätti leikata napin luutnantin takista... Hän
avasi varovasti linkkuveitsen taskussaan, kasvot viekkaanjuonteisina,
silmät loistaen, hiipi varovasti seinänviertä niinkuin ainakin hänen
ihanteensa, punanahka Chingangook skalppimetsästysretkellä.

Luutnantti parka ei edes aavistanut, mikä vaara häntä uhkasi. Hän
leikki yhä huolettomasti pienen koiran kanssa...

Nyt — se tapahtui! Gyurka piti kädessään nappia, jonka mukana oli iso
kangastilkku lähtenyt upseerin takista.

— Älä tyrki, poika! sanoi luutnantti katsoen oudostellen taakseen.

— Anteeksi, sanoi Gyurka, — minä kompastuin.

Mutta itsekseen hän sanoi riemuiten: hän ei ollenkaan huomannut!

Gyurka kohotti kohteliaasti lakkiaan ja rauhallisesti, mutta
mahdollisimman pitkin askelin astui hän porttia kohden.

— Herra luutnantti, huusi samassa joku ensimmäisen kerroksen ikkunasta,
— poika leikkasi napin takkinne selkämyksestä!

Gyurka lähti samassa käpälämäkeen ja juoksi minkä jaksoi porttia kohden.

— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!

Hän livahti parin nahkapojan käsistä taitavasti ja pääsi jo portille
— mutta silloin, voi kohtalon kompastusta! hän syöksyi suinpäin
vahtisoltun syliin. Hänet kohotettiin ilmaan ja vietiin riemusaatossa
pihalle. Matkalla hän puraisi kantajaansa pahanpäiväisesti käteen,
mutta sai aimo korvatillikan palkakseen...

Pojat, jotka ulkopuolella tähyilivät, heidän mukanaan Sándorkakin,
katselivat kauhistuneina näytelmää. Heidän pelästynyt mielikuvituksensa
alkoi heti miettiä, mikä kohtalo Gyurkan nyt perisi. Ajatellen pihalla
olevia isoja kanuunoita pitivät he otaksuttavimpana, että hänet
muitta mutkitta annettaisiin kanuunanruoaksi. Sándorkan täytti tämä
ajatus surumielisellä ylpeydellä, joka on ominainen marttyyrikuoleman
saaneiden urhojen omaisille.

Gyurka seisoi sillä välin kalpeana ja noloissaan luutnantin edessä,
joka hurjistuneena purki vihaansa parasta takkiaan kohdanneen
häväistyksen tähden. Upseeri kiusasi poikaa sadoilla kysymyksillä,
mutta Gyurka ei vastannut sanallakaan, ainoastaan itkeä tihitti
nyyhkytystensä lomassa.

— Kuka on isäsi? kysyi luutnantti lopulta. — Sano heti, kuka on isäsi!

Poika vastasi vihdoin. Hän ojensi kätensä porttia kohden ja sanoi:

— Tuolla tulee isäni!

Muuan esikuntaupseeri tuli juuri portista. Hän oli täydessä
juhlapuvussa; nähtävästi hän aikoi juuri käydä päällikkönsä luona
kumarruskäynnillä.

— Hän on minun isäni! valehteli Gyurka uhkarohkeasti.

Pihalla olevat sotamiehet asettuivat heti perusasentoon, ja hämmentynyt
luutnantti teki päämiehelleen kunniaa.

— Rakas isä, nyyhki Gyurka, — tulkaa tänne, nämä sotamiehet tekevät
minulle pahaa...

Upseeri lähestyi kummeksien.

— Kuka on tuo poika? kysyi hän.

Rautainen käsi, joka siihen asti oli lujasti pitänyt Gyurkaa
kauluksesta, lensi samassa kunnioittavasti lakinreunaan. Gyurka
oli juuri sitä silmänräpäystä odottanut, hän riensi nopein askelin
esikuntaupseerin luo ja — ennenkuin vielä kukaan ehti ajatella
takaa-ajoa — oli hän jo ehtinyt kadulle.

Vasta päästyään kolmanteen kadunkulmaukseen hän uskalsi katsoa
taakseen. Sándorka seurasi hänen kintereillään.

— Saitko sotilasnapin? kysyi hän.

— Sain korvapuustin, vastasi Gyurka.

Hän sojotti nyrkkiään kasarmia kohden ja sanoi uhkaavasti:

— Kyllä minä heitä vielä opetan tietämään huutia.

Pojat tulivat parahiksi päivälliselle. Sen verran oli heillä aikaa,
että siistivät pukunsa ennen pöytään astumista. He saivat hyvän
päivällisen, sillä heidän isäntäväkensä vietti hääpäiväänsä. Isäntä,
jota pojat nimittivät Toni-sedäksi, pukeutui juhlan kunniaksi mustaan
takkiinsa. Zsuzsi-täti pröystäili kyyhkysenharmaassa silkkihameessa.
Liemen syötyään riisui Toni-setä jälleen takkinsa, ja paistin jälkeen
nosti täti hameensa polviin, sitoi ison esiliinan eteensä ja ja meni
keittiöön.

— Pojat, sanoi silloin Toni-setä viekkaasti kaataen vedensekaista
viiniä heidän laseihinsa, — nyt saatte jotain oikein hyvää syödäksenne,
mutta enpä sanokaan mitä se on. Sen verran vain vihjaisen, että se on
sokerileipurin tekemä!

Gyurka maiskutti suutaan, ja Sándorka hypähti riemastuneena tuoliltaan.
Nyt avautui ovi, täti astui huoneeseen suu messingillä kantaen
juhlallisesti lasimaljakkoa, niinkuin ainakin paavi pyhää valtikkaansa.
Hedelmäriisiä oli maljakossa, poikien mieliruokaa. Kermavaahtoista
riisiä koristi suuri määrä sokeroituja hedelmiä: meloneja, vihreitä
manteleita, päärynöitä.

Ja hedelmien keskellä, aivan kuin sokerista valmistettuna sekin,
komeili lehtisammakon raato. Pojat huomasivat sen, täti vasta
yrittäessään nostaa sitä lusikalla lautaselleen...

Peittäkäämme verhoon tämä näytelmä, joka oli syynä siihen, että
Toni-setä tunsi itsensä sairaaksi joka kerran nähdessään hedelmäriisiä
syötävän.




ANIKÓ.


Gyurkovicsin poikien asuman talon edustalla oli avoin kaivo, jonka
kaupunki oli siihen kaivattanut, mutta jonka pojat väkevämmän
oikeudella olivat anastaneet itselleen ja pitivät omana luonnollisena
omaisuutenaan.

Ei mikään heitä suututtanut enemmän kuin se, että joku vieras vekara
ilman heidän lupaansa ammensi vettä heidän kaivostaan. Jos he tapasivat
jonkun juuri toimessaan, rangaistiin häntä heti, ja usein ajettiin
vesivarasta takaa läpi puolen kaupunkia. Jos he saivat hänet käsiinsä,
antoivat he kunnolla selkään, ja — jotta oikeuden ja kohtuuden
muodollisuudet täytettäisiin — hänet pakotettiin kantamaan »varastettu
vesi» kaivoon takaisin.

He vartioivat lähdettä alinomaa ja pitivät omistusoikeuttaan sitenkin
voimassa, että upottivat siihen kaikenlaisia kallisarvoisia esineitä.
Esimerkiksi ampumiaan rottia, lasisirpaleita ja muita senkaltaisia.

Kun pojat epämiellyttävästi päättyneen päivällisen jälkeen olivat
aikeissa lähteä kouluun iltapäivätunneilleen, yllättivät he pienen
tytön, joka juuri aikoi ammentaa heidän kaivostaan vettä pieneen
siniseen ruukkuunsa.

— Katso hävytöntä! huudahti Sándor harmissaan.

Tyttönen lensi kadulta niinkuin takaa-ajettu jänis, ja molemmat pojat
seurasivat häntä kintereillä niinkuin hyvin opetetut vinttikoirat.

Sivuutettuaan neljä viisi rakennusta he saavuttivat hänet. Tyttö
painautui portin karsinaan ja tuijotti kauhistuneena takaa-ajajiaan.
Peloltaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, vain hänen suuret, siniset
silmänsä katsoivat rukoilevina ja kyynelten täyttäminä. Suloiset
olivat hänen kasvonsa, ja sievä pieni tytöntypykkä hän oli muutenkin.
Hän oli avojalkainen, ja hänen liivinsä oli kauniilla serbialaisilla
ompeluksilla kirjailtu.

Silloin Gyurka laski kohotetun kätensä.

— Sinulle me annamme vettä, sanoi hän, — saat niin paljon kuin haluat.
Saat toistekin, milloin vain tahdot.

Sándorka ei ollut oikein tyytyväinen tällaiseen käänteeseen. Hän olisi
tahtonut antaa pikku tytölle ainakin kevyen korvatillikan, mutta
Gyurkan tähden hän ei rohjennut napista. He palasivat kaivolle ja
täyttivät sinisen ruukun, sitten he lähtivät kolmisin astumaan kasarmia
kohden. Pikku tyttö kulki ajotiellä ja pojat jalkakäytävällä, mutta
siitä huolimatta he keskustelivat vilkkaasti.

— Minne sinä vettä kannat? kysyi Gyurka.

— Betekintin kapakkaan, vastasi tyttönen.

— Mikä on nimesi?

— Anikó... Sunnuntaisin meillä aina soitetaan.

— Torvellako?

— Ei kun sitralla.

— Käytkö koulua?

— En, sillä isä sanoo, että lukeminen ja kirjoittaminen on vain
hunttioiden tehtävää...

Pojat myönsivät Anikón sanat oikeiksi ja puolestaan valittivat, ettei
heidän oma isänsä kyennyt kohoamaan filosofisesti yhtä korkealle
tasolle.

— Onko isäsi väkevä? kysyi Gyurka.

— Hyvin väkevä, sanoi Anikó. — Kerran hän heitti kapakasta rotevan
sotamiehen.

— Minun isäni löi kerran ajomiestä korvalle, niin että nyrjäytti
kätensä, ylpeili Sándorka.

— Minun isäni on usein juovuksissa, sanoi tyttö ylvästellen hänkin.

— Minusta on kovin hauskaa nähdä juovuspäisiä miehiä, jatkoi Gyurka
keskustelua.

— Minusta se ei ole hauskaa, sillä silloin hän aina lyö, vastasi Anikó.

— Lyökö hän äitiäsikin?

— Ei hän enää lyö, sillä äiti on kuollut, mutta Kata-tätiä hän usein
lyö.

He pysähtyivät kadun kulmauksessa.

— Miksi te suureksi tultuanne aiotte? kysyi tyttö, joka ei rohjennut
sinutella Gyurkaa.

— Minusta tulee Sándor Rózsa.

— Mikä se on?

— Sándor Rózsalla on mustat silkkihousut, ja hän ampuu ja ryövää
ihmisiä.

— Ampuuko hän kaikki ihmiset?

— Ei, vain ne, jotka hän tahtoo.

— Tahtooko hän ampua minut?

— Ei, sinua minä en ammu enkä muitakaan tyttöjä, kunhan ette vain anna
minua ilmi santarmeille.

— Minä en anna ilmi, vakuutti Anikó.

Gyurka otti taskustaan sateenkaaren väreissä vivahtelevan lasikuulan
ja näytti sitä Anikólle. Tyttö laski ruukkunsa maahan ja sanoi, ettei
ollut niin kaunista eläessään nähnyt.

— Minä lahjoitan sen sinulle, sanoi Gyurka.

Anikó ei uskonut korviaan.

— Saanko sen ikiomakseni?

— Kunniasanallani: en koskaan pyydä sitä takaisin!

Anikó piilotti kuulan poveensa.

— Osaatteko kiivetä puuhun? kysyi hän.

Gyurka mittasi häntä kiireestä kantapäähän.

— Etkö koskaan ole kuullut puhuttavan Gyurka Gyurkovicsista?

— Jos osaatte, niin tulkaa koulun loputtua Betekintin takapihalle.
Siellä näytän teille harakanpesän, jossa on pieniä poikasia.

— Sinne tulemme! huudahti poika kiiluvin silmin.

He erkanivat kukin omalle taholleen. Kymnaasin portilla molemmat pojat,
Gyurka ja Sándor, olivat kuitenkin vähällä joutua tukkanuottasille
Anikón harakanpoikien tähden. Sándorka väitti, että puolet linnuista,
jotka he saavat vangittua, ovat hänen, mutta Gyurka oli aivan jyrkästi
toista mieltä.

— Sinulla ei ole niihin mitään oikeutta, sanoi hän. — Jos tahdon, annan
sinulle yhden tai pari, mutta jos mariset, et saa yhtäkään.

Ken tietää, mihin riita olisi johtanut, ellei se olisi loppunut siihen,
että koulukellon soitto ilmaisi tunnin alkavan.

Neljännestä myöhemmin tapahtui toisella luokalla seuraava
vuoropuhelukohtaus:

Luokanjohtaja: György Gyurkovics!

Gyurka: Täällä olen!

Luokanjohtaja: Mitä teit tänä aamuna kello yhdentoista tienoissa?

Gyurka: Olin kotona lukemassa läksyjäni. (Syvä hiljaisuus luokalla.)

Luokanjohtaja: Sinä valehtelet, Gyurkovics, sillä sinä tappelit torilla.

Gyurka: Se ei ole totta!

Luokanjohtaja: Tiedä huutia, opettaja Huszarka näki itse.

Gyurka: Ei hän nähnyt, sillä hän on likinäköinen.

Luokanjohtaja: Elefántovicskin näki, annoitte hänelle vielä selkään.

Gyurka: Kuka on Elefántovics?

Luokanjohtaja: Kolmannen luokan oppilas.

Gyurka: En ole häntä koskaan nähnyt.

Luokanjohtaja: Pidä suusi ja istu! Saat istua neljästä kuuteen.

Gyurka: Minä olen viaton!

Luokanjohtaja: Istu alas!

Gyurka: Minun isäntäväkeni tietää, että luin kotona läksyjäni.

Luokanjohtaja: Pidä suusi!

Gyurka: Tämä on veristä vääryyttä...

Luokanjohtaja: Vieläkö murisetkin?

Gyurka: Hm, hm, hm...

Ensimmäisen luokan johtaja kuulusteli hänkin samaan aikaan Sándorkaa.
Mutta kymnaasin kurinpitotoimet sujuivat hänen kohdallaan paljon
hiljaisemmin, sillä Sándorka noudatti tällaisissa tilaisuuksissa aivan
toista menettelytapaa kuin hänen veljensä.

Hän tunnusti katuvaisesti kaikki, lupasi omasta aloitteestaan
parannusta ja kiitti vielä lopuksi saamastaan kurituksesta. Hän ei
huutanut koskaan raivokkaasti, sillä hän tiesi, että siten vain
ärsytetään opettajia, vaan hän valutteli kyyneliä huoaten.

Luokanjohtajalta oli hiljattain kuollut poika, jolla oli ollut yhtä
lempeät, siniset silmät kuin Sándorkallakin, ja sen vuoksi hän aina
tunsi sulavansa nähdessään Sándorin katseen. Poika tiesi katseensa
salaisen tehon, ja aina kun häntä rangaistus oli odottamassa, loi hän
mahdollisimman helliä katseita opettajaansa.

Mutta tänään hän turhaan tuhlasi syviä katseitaan luokanjohtajalle,
joka luultavasti oli luvannut opettaja Huszarkalle rangaista ankarasti,
ja niin tuomittiin poikapaha kahden tunnin jälki-istuntoon.

Kun sitten avain väännettiin lukkoon kahden naapuriluokkahuoneen
ovissa, ja molemmilta Gyurkovicsin pojilta riistettiin kultainen
vapaus, ajatteli Sándorka harakanpoikasia ja oli alakuloisen
murheellinen. Gyurkakin ajatteli harakanpesää ja joutui niissä
mietteissään aivan raivoon. Hän piirusti liidulla kahdella
pyöristetyllä vedolla kaksi eläintä, jotka vain lapsen vilkas
mielikuvitus olisi voinut selittää ihmisiksi. Molemmille hän piirsi
päänkoristeiksi mahdottoman suuret aasinkorvat ja kirjoitti lopulta
selitykset alle: Tämä on opettaja Huszarka ja tämä on kaatuvatautinen
Elefántovics.

Pitkän hetken hän mietti sen jälkeen täynnä katkeraa mielihyvää
mielikuvitusrikkaita kostojuonia. Jo aikoja sitten hän oli päättänyt
ruveta ryöväriksi, ja nyt tuntui hänestä varsin helpolta toteuttaa
tulevaisuudenunelmansa koko ohjelmassaan. Hän saapuu uskollisine
betyáreineen Bajnaan ja vangitsee sekä opettaja Huszarkan että hänen
vakoilijansa, joko viekkaudella tai väkivoimin. Tätä varten hän
heti mietti valmiiksi yksityiskohtaisen suunnitelman: hän kaivaa
maanalaisen käytävän, joka aukenee piirustussalin katederiin, ja niin
käy kaikki helposti ja mutkattomasti. Myöhemmin hän päätti, että kun
piirustuksenopettaja on katunut epäoikeutettua ja väärää käytöstään,
antaa hän hänelle vapauden hyviä lunnaita vastaan. Mutta Elefántovics
ei löytänyt armoa hänen edessään.

Nopeasti hän piirsi vielä hirsipuun Elefántovicsin pään ympärille ja
kirjoitti alle varoittavat ja esimerkiksi kelpaavat sanat: »Tämä olkoon
jokaisen vakoojan kohtalo!» Samassa hän kuuli viereisestä seinästä
kolme voimakasta koputusta. Karsseriin suljettujen latinanlukijoiden
kansainvälisellä kielellä se merkitsee: »tule ikkunalle!» Viereisellä
ikkunalla kurotteli Sándorka vaaleata päätään.

— Gyurka, kuiskasi hän innoissaan, — miten käy harakanpoikiemme?

Voi harakanpoikia! Siihen mennessä kuin he saavat vapautensa, ovat
varmaankin niiden siivet kasvaneet kantaviksi ja ne lentävät pesästään.
Tai sitten väsyy Anikó odotukseensa ja kertoo salaisuuden toisille...

Yht'äkkiä vei heiltä kaiken vastustuskyvyn ankara metsästysinto, joka
on niin luontaisen ominainen kaikille vereville pojille. Sellaisella
kuumeensekaisella ikävällä he ajattelivat harakanpesää, että sille
ainoastaan rakastuneen hehkuvanunelmoivat ajatukset vetävät vertoja.

Ikkuna oli ainoastaan pari metriä kadun yläpuolella.

Katu oli aivan tyhjä. Gyurka heitti toisen jalkansa ikkunan
ulkopuolelle ja ratsasti ikkunalaudalla. Sándorka seurasi uskollisesti
esimerkkiä.

— He antavat meille tästä hyvästä kunnon selkäsaunan, sanoi nuorempi
arkaillen.

— Emme me pakenekaan kokonaan, rohkaisi vanhempi omaatuntoaan, — me
käymme vain katsomassa harakanpoikasiamme, ja kello kuudelta, kun
vahtimestari avaa oven, olemme jälleen paikoillamme.

Pohjimmiltaan Sándorka vihasi kaikkea hiuksenhalkomista, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä molemmat pojat, revittyään muutamia liivinnappeja ja
suunnilleen puolentoista neliömetrin alalta seinälaastia, jota rapisten
putosi ikkunan alle, juoksivat suin päin kohden lähintä kadunkulmausta.
Heidän käpälämäkeään kannusti vielä mörisevä miehen ääni, joka kaikui
rehtorin ikkunasta kauheana ja peloittavana niinkuin Herran ääni
Madáchin murhenäytelmässä: — Pysähtykää heti! [Imre Madách (1823—64)
kuuluisa unkarilainen runoilija, jonka draamallinen runoelma Az ember
tragédiája (Ihmisen murhenäytelmä) on saavuttanut maailmanmaineen. Se
on aiheeltaan sama kuin Linnankosken »Ikuinen taistelu».]

Kadunkulmauksessa he pysähtyivät hiukan levähtämään.

— Enkö sanonutkin! puhkui Sándorka. — Enkö sanonutkin, että vielä näkee
meidät rehtori! Mitä me nyt sanomme hänelle?

— Sanomme, että se ei ole totta, vastasi Gyurka, joka aina oli
johdonmukainen, kun oma nahkansa oli vaarassa.

Kasarmin takana he kohtasivat kotiin palaavan sotilasjoukkueen. Gyurka,
joka ei koskaan mitään unohtanut (tietysti läksyjään lukuunottamatta),
tunsi vielä aamullisen häväistyksen polttavan kunniaansa ja sydämensä
pohjasta vihaten sotamiehiä hän käytti heti hyväkseen tarjoutuvaa
koston tilaisuutta.

Hyvin tähdätty kivi lennätti viimeisillä tykkivankkureilla istuvan
sotamiehen lakin.

Patrulli hävisi juuri kasarmin portista, niin etteivät sotamiehet edes
ehtineet ajatella rikollisen rankaisemista. He saivat nuolla näppiään
ja tyytyä siihen, että väänsivät kasvonsa hirvittävän peloittaviksi,
sylkivät heidän jälkeensä ja samalla kirosivat sekä heidät että heidän
isoisänsä ja jälkeentulevaisensa ja sukulaisensa hamaan risti-isään
saakka.

Tämä uhkarohkea kivi oli ensimmäisenä renkaana niiden katkerien
ja sammumattomien vihamielisyyksien ketjussa, jotka armottomasti
raivosivat kasarmisotilaiden ja kymnaasinuorison välillä. Tästä puolin
löylyttivät sotamiehet kunnollisesti jokaisen koulupojan, joka sattui
heidän kasarminsa läheisyyteen, eikä näistä selkäsaunoista mikään
osunut paremmin paikalleen kuin se, että ensimmäisen, mutta ei suinkaan
kevyimmän sotamieskorvapuustin sai juuri Elefántovics, joka ei koskaan
ollut liian hellästi ajatellut Gyurkovicsin poikia.

Pojat löysivät pian uuden ystävättärensä, joka Betekintin kapakan
takapihalla odotti heitä. Hän istui kyykkysillään heinikossa ja
etsiskeli huolestuneesti jotakin. Kyynelsilmin hän kertoi hukanneensa
Gyurkalta saamansa kauniin lasikuulan. Hänen seurassaan oli iso,
pitkäkarvainen paimenkoira, joka aluksi ärähteli pojille, mutta
huomatessaan, että he olivat hänen pienen emäntänsä ystäviä, suostui
hänkin heidän ystävyyteensä. Anikó esitti uusille ystävilleen koiransa.

— Tämä on Csigány. Minun oma koirani. Se on hyvin hyvä koira.

Hän oli huomattavan ylpeä koirastaan, ja koiran tähden hän heti kohosi
poikien silmissä.

Lähellä olevasta puistikosta he löysivät sitten harakanpesän. Se
oli koko korkealla, mutta Gyurka, joka kirjavan sulan tähden olisi
kiivennyt vaikka Kölnin tuomiokirkon torniin, nousi reippain ottein
puunlatvaan. Hän löysi pesästä melkein täysisiipisen poikasen, mutta se
livahti hänen käsistään ja hypähti läheiselle oksalle. Poika kurotti
jäljestä, mutta astui innoissaan liian heikolle oksalle ja putosi
maahan niin että tömähti.

Anikó kauhistui, sillä hän luuli Gyurkan särkeneen jäsenensä; mutta
poika ponnahti heti kantapäilleen, hieroskeli nokkosten polttamia
käsiään, sylkäisi niihin voimakkaasti (sitä kykyä ihailtiin ja
kadehdittiin koko koulussa) ja sanoi: Saakeli soikoon!

Sándorkalta oli onnistumaton metsästys vienyt kaiken halun pitempiin
leikkeihin, ja hän sanoi menevänsä haukkaamaan välipalaa.

— Mikä on välipala? kysyi Anikó.

— Omena ja leipä.

Pikku tyttö ei vielä tahtonut erota tovereistaan, jonka vuoksi hän
tarjoutui hakemaan heille jotain purtavaa ruoka-aitasta. Viiden
minuutin kuluttua hän palasi, pieni esiliinansa omenia täynnä. Hänen
sydämensä pamppaili kovasti, sillä tänään hän varmaankin ensi kerran
elämässään kävi varkaissa.

Gyurkan ehdotuksesta he sitten leikkivät ryöväriä. Sándorka ja hän
olivat ryöväreitä, Anikó oli rikas juutalainen ja omenat puhdasta
kultaa. Pojat piiloutuivat pensaistoon, ja kun he hyökkäsivät tytön
kimppuun, huusivat he hänelle: Kulta tai kuolema! Csigány näytteli
poliisin osaa: hänen täytyi laskeutua pitkäkseen, sillä hänet oli
ammuttu.

Heillä oli tavattoman hauskaa, ja ellei hämärä olisi langennut,
olisivat he halusta jatkaneet vaikka miten kauan.

Kun he lähtivät kotia päin astumaan, huomasivat he Betekintin kapakan
ovella humalaisen miehen, joka odotti Anikóta remmi kädessään.

— Se on isäni, sanoi tyttönen.

— Onko hän humalassa? tiedusteli Sándorka kiinnostuneena.

— Hiukan vain...

Kapakoitsija tarttui lujemmin hihnaan.

— Tule tänne, senkin letukka! Kyllä minä opetan sinua omenia
varastamaan!

Anikó heitti hyvästelevän silmäyksen ystävilleen, sitten hän astui pää
kumarassa, mutta nopein askelin isänsä luo. Saattoi nähdä hänestä,
ettei sellainen ensi kertaa tapahtunut.

Ennenkuin kapakoitsija kuitenkaan ennätti kättänsä kohottaa, seisoi
Gyurka jo hänen edessään.

— Setä, sanoi hän päättäväisesti, — jos tahdotte lyödä, niin lyökää
meitä, sillä me söimme omenat.

Poika ajatteli, että he kaksin kestäisivät paremmin lyönnit kuin heikko
tyttö. Mutta Sándorka ei käsittänyt veljensä ritarillisuutta, vaan
lähti suin päin juoksemaan pakoon.

Kapakoitsijaan tehosi huomattavasti Gyurkan esiintyminen, mutta
mahdollisesti vielä enemmänkin herraspuku. Hetken hän hapuili miettien
mitä tekisi, sitten hän sanaakaan sanomatta kiinnitti vyön uumilleen.

— Älkää olko typeriä, murisi hän.

Purkaakseen suuttumustaan johonkin potkaisi hän Csigánya ja meni
kapakkaan. Hiukan myöhemmin hän vilkaisi ikkunasta. Nähtävästi kutkutti
hänen itserakkauttaan se, että hänen tyttärensä oli herraslasten ystävä.

Anikó saattoi Gyurkaa puolitiehen. Pitkän hetken hän kulki äänetönnä,
mutta lopulta hänen pienestä, aina syrjäytetystä sydämestään nouseva
kiitollisuus ja ihailu puhkesi sanoiksi.

— Kun teistä tulee armollinen herra, niin minä rupean teidän
sisäköksenne. Minä tahtoisin niin mielelläni olla sisäkkönä ja kantaa
kaunista valkeata esiliinaa...

— Mutta minusta ei tulekaan armollista herraa.

— Miksi sitten aiotte?

— Ryöväriksi.

— Onko se enemmän kuin armollinen herra?

— Paljon enemmän.

— Eikö ryövärillä ole sisäkköä?

Gyurka mietti hetkisen, sillä tästä hän ei ollut aivan selvillä.

— Ei, sanoi hän lopulta. — Hänellä on vain rakastajatar.

— Mitä sellaisen täytyy tehdä?

— Kun ryöväri nukkuu, täytyy hänen pitää silmällä, etteivät poliisit
pääse häntä yllättämään.

— Hyvä on, kyllä minä hyvin vartioin.

— Mutta jos sinä kavallat minut, kostan minä julmasti.

— Mitä se on, että joku kostaa?

— Minä tapan sinut ja sytytän kapakan tuleen. Anikóta peloitti tämä
kamala mahdollisuus.

— Mutta minä en petä sinua, sanoi hän vavisten.

— Silloin en minä tee teille pahaa.

— En ole koskaan kellekään kertonut, milloin vahtimestari tulee
Kata-tädin luo, kerskasi Anikó.

Silloin otti Gyurka taskustaan kallisarvoisen aarteen, jota kaikki
hänen toverinsa olivat kadehtineet, ja lahjoitti sen Anikólle:
kiiltävän messinkisen piipunkannen, jonka hän oli varastanut isänsä
piippuhyllystä.

— Minä annan sen sinulle, mutta sinun täytyy varjella sitä visummin
kuin lasikuulaa.

Anikó oli onnesta haltioissaan.

— En koskaan petä teitä, sanoi hän, — ja ahkerasti pidän silmällä
poliiseja.

Samassa hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi kapakkaan. Gyurka riensi
kaupungille. Pian löysi hän Sándorkan. Nuorempi Gyurkovics makasi
pitkällään lakkinsa päällä ja huusi innokkaasti Gyurkaa auttamaan häntä
vangitsemaan harvinaista yöperhosta, joka hänellä oli lakkinsa alla.
Mutta kun he hyvin varovasti kohottivat lakkia, ei perhosesta näkynyt
jälkeäkään.




RYÖVÄRIELÄMÄ.


Gyurkovics-poikien isäntä, Toni-setä, oli vielä seuraavankin päivän
aamuna sairas lehtisammakkopäivällisestä. Reimana miehenä hänen
vihdoin, pitkän ja ponnistuksellisen miettimisen jälkeen, onnistui
löytää arvoituksen avain. Hän oli valtiolliselta vakaumukseltaan
äärimmäinen vasemmiston mies, ja jokainen tiesi, että sokerileipuri
lukeutui hallituspuolueeseen. Toni-setä piti siis luonnollisena, että
sokerileipuri valtiollisessa kiihkomielisyydessään oli häntä häväissyt.
Leipuri oli varmastikin saanut korkeammasta paikasta kehoituksen
valmistaa valtiolliselle vastustajalleen niin pirullisen yllätyksen
kuin mahdollista. Vaikk'ei hän siitä hyvästä olisikaan saanut maksua,
oli hänelle joka tapauksessa taattu rankaisemattomuus.

Pojat eivät pitäneet tarpeellisena hiiskua osallisuudestaan tähän
valtiolliseen jupakkaan. He nauttivat nopeasti aamiaisensa äänettöminä
ja livahtivat liukkaasti koulutielle. Vajaan puolen tunnin kuluttua.
he palasivat takaisin. He kertoivat, että rehtori syntymäpäivänsä
kunniaksi oli antanut koko koululle lupaa.

Se oli tietysti kaikki silmitöntä valetta. Totuus oli se, että kun
he astuivat koulun portille, pysähtyivät heidän silmänsä mustalle
taululle, johon oli kirjoitettu seuraava ilmoitus:

  »György Gyurkovics, II:n, ja Sándor Gyurkovics, I:n luokan oppilas,
  määrätään kello 11 aikana saapumaan opettajahuoneeseen. _Rehtori_.»

Jos he olisivat olleet varmoja siitä, että heille luvataan kunnon
selkäsauna opettajahuoneessa, eivät he suinkaan olisi siitä sen enempää
välittäneet. Mutta tämä virallinen kutsu liikutti heidän sieluansa
pohjia myöten ja täytti heidän mielensä pelolla ja vavistuksella. Nämä
kaksi pientä, vaikka tosin pippurista poikaa käsittivät, että he tällä
kertaa eivät olleet tekemisissä minkään hermostuneen ja suuttuneen
opettajan kanssa, vaan että heidän täytyi silmästä silmään kohdata koko
koulukurin ankarimmat pykälät. Ja siihen ei heillä ollut riittävästi
rohkeutta. Parempi oli paeta.

— Mikä nyt neuvoksi? alkoi Sándorka.

— Minä kyllä tiedän mitä teen, sanoi Gyurka. — Jos tahdot, saat tulla
matkaani. Ellet tahdo, saat puolestani jäädä kotiinkin.

Gyurka uskoi veljelleen mietteensä, jotka hän kauan harkittuaan oli
saanut itselleen selviksi.

— Minä en enää palaa kouluun, minä rupean ryöväripäälliköksi.

Sándorka ilmaisi hiljaisella vihellyksellä tyytyväisen mielihyvänsä.

— Miten voi ihminen tulla ryöväripäälliköksi?

— Ei mikään ole sen helpompaa... Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään
ja yhtyä ensimmäiseen rosvojoukkoon, jonka tapaa. Kun sitten vain
osoittautuu urhoolliseksi ja suuriin tekoihin pystyväksi, niin toiset
valitsevat päälliköksi.

Sándorka ei oikeastaan tuntenut kutsumusta ryöväriammattiin
(kernaamminkin olisi hän ruvennut sokerileipuriksi, sillä hän oli
namusiin kovin mieltynyt), mutta hänen täytyi myöntää, että Gyurkan
suunnitelmassa oli monta huomioonotettavaa kohtaa. Ryövärin ei tarvitse
käydä koulua eikä oppia laskentoa, jota Sándorka sydämensä pohjasta
vihasi. Ryövärit elivät metsissä ja arolla, ja sellaisissa paikoissa
on aina hyvin lysti olla. Sai nukkua niin kauan kuin tahtoi, eikä
tarvinnut pyytää lupaa uidakseen joessa.

Eniten kuitenkin vaikutti Sándorkan päätökseen tulevan päällikön
lupaus, että ensimmäinen ryöväys tehtäisiin Szvoboran sokerileipomoon,
jolloin hän saisi kerrankin ylen määrin nauttia mielimakeisiaan.

Gyurka aloitti käytännön miehenä heti valmistukset. Hän pisti taskuunsa
äidiltään hiljattain lakin ostoon saamansa neljä floriinia. Sitten
kirjoitti hän muutamia hyvästely- ja uhkauskirjeitä.

Alle hän piirsi sanat: _Bácskan haamu_. (Tämän nimen hän valitsi
klassillisten esikuvien mukaan.) Uhkauskirjeistä oli yksi osoitettu
Elefántovicsille. Gyurka maalasi sen ylälaitaan ristin, pääkallon ja
kaksi luuta ja kirjoitti alle ohjelauseensa: »Kuolema! Tikari! Myrkky!»

Päivällisen jälkeen hän hiipi isäntänsä makuuhuoneeseen, anasti sängyn
yläpuolella riippuvan vanhan pistolin, ja niin hän jätti Sándorkan
kanssa lapsellisten leikkiensä näyttämön. Bácskan haamu vastasi
mennessään surumielisellä hymyllä tädille, joka ikkunasta kehoitti
heitä saapumaan välipalalle hyvissä ajoin.

— Saavatko ryöväritkin haukata välipalaa? kysyi Sándorka arasti.

Gyurka rauhoitti häntä vakuuttamalla, että ryövärit syövät välipalaa
niin usein kuin ikinä haluavat.

Päällikön toivomuksesta he suuntasivat askelensa Betekintin
ravintolaan. Pitkän aikaa täytyi heidän odotella oven edustalla,
ennenkuin Anikó huomasi heidät.

— Tahdotko tulla mukaan? kysyi Gyurka.

— Tietysti tulen! Koska palaamme?

— Emme koskaan.

— Silloin otan uudet kenkäni matkaan, sanoi tyttö.

Pian he ehtivät kaupungin metsän laitaan, ja Gyurka, joka vaati
ankarasti tarkkojen ja vakiintuneiden muotojen noudattamista, käski
seuralaistensa laskeutua eteensä polvilleen ja vannomalla hänelle
uskollisuutta vihkiytyä ryöväreiksi. Sándorka ja Anikó lausuivat
sanasta sanaan liikutettuina valan laskien kaksi sormeaan pistolille.
Sen jälkeen polvistui Gyurkakin vuorostaan ja vannoi suojelevansa
heitä uskollisesti viimeiseen veripisaraansa asti ja rankaisevansa
kavallukset kuolemalla.

Iltapäivän he kuluttivat keräämällä betyáripellavaa, sillä Gyurka
selitti, että jokaisella oikealla ryövärillä oli betyáripellavatöyhtö
lakissaan. Sen jälkeen he lähtivät etsimään metsässä oleskelevia
ryöväreitä. Varmaankaan he eivät vielä illan tullenkaan löytäneet
heitä sen vuoksi, että ryövärit olivat juuri silloin muualla omilla
retkillään. Mutta he tutkivat silti tarkoin jokaisen onton puunkolon,
löytämättä ristinsieluakaan, ainoastaan repien vaatteensa oksiin.

He eivät nähneet metsässä muuta luojan liikkuvaista kuin muutamia
lehtiä kahmivia kanoja, joita Sándorka väitti metsäkanoiksi. Ilta oli
jo pitkälle kulunut, kun he jälleen joutuivat metsänlaitaan. Edessään
he näkivät suuren kaupungin. Aluksi he luulivat sitä joksikin vieraaksi
kaupungiksi, Budapestiksi tai Wieniksi, mutta suuresta kasarmista ja
luostarin tornista he tunsivat sen pian omaksi Bajnakseen.

Silloin Sándorka, ajattelematta uppiniskaisuutensa mahdollisia verisiä
seurauksia, astui uhkaavasti päällikkönsä eteen. Hän sanoi, että koko
juttu on aasimaisen tyhmä ja että hän oli nälissään kuin susi. Bácskan
haamu oli vakuuttanut hänelle, että hän saa välipalaa milloin vain
haluaa, ja hän oli ollut ryövärinä sitten puolisen eikä ollut vielä
kertaakaan saanut mitään vatsansa täytteeksi.

Gyurka laski pistolin maahan antaakseen niskoittelevalle pari kunnon
korvapuustia, mutta sitten hän vaipui mietteisiinsä. Sándorka oli vasta
aloitteleva nahkapoika, ja tottumattomalle on aina paljon annettava
anteeksi. Varmaankin hän myöhemmin paremmin tottuu ja karaistuu.
Gyurka ehdotti sen vuoksi, että joku heistä juoksee kaupunkiin ja tuo
matkassaan leipää ja makkaraa. Sándorka oli heti valmis lähtemään
vaaralliselle retkelle, ja Bácskan haamu osoittautui kovin huonoksi
ihmistuntijaksi antaessaan veljelleen yhden neljästä floriinistaan ja
lähettäessään hänet matkaan.

Luostarin tornikello osoitti jo kymmentä, kuu kumotti jo korkealla
metsänrannan yllä, mutta Sándorkaa ei kuulunut takaisin tulevaksi.
Bácskan haamu ja Metsän orvokki — sen nimen oli Gyurka antanut Anikólle
— istuivat surullisina metsänlaidassa.

— Varmaankin ovat santarmit hänet ampuneet? huokaili Anikó huolissaan.

— Älä höpsi, sanoi Gyurka, — minä tunnen Sándorkan tavat ja nyt jo
tiedän, että hän on mennyt kotiin. Lyön vetoa, että hän oli kannellut
kaikki salaisuutemme ja nyt kuorsaa vuoteessaan. Mutta siitä hän saakin
vielä ansaitun palkkansa!

Hiukan myöhemmin he painuivat syvemmälle metsään ja rakensivat
nuotion kuivista puista. Hetken he katselivat riemu silmässä komeasti
hulmuilevia liekkejä ja olivat potria siitä, että tuli vain heitä kahta
lämmitti, mutta liekin riutuessa aleni heidän ilonsakin, ja Anikón
silmään herahti kyynel.

Gyurka katseli kotvan tyttöä, joka urheasti taisteli heikkouttaan
vastaan, ja sanoi lopulta surullisesti:

— Anikó, minä luulen, ettei ryövärielämä ole sinua varten. Jos tahdot
palata kotiin, saat rauhassa minusta erota, valasi ei sinua sido, enkä
minä siitä kanna sinulle kaunaa.

Nyt saivat Anikón kyynelet täyden vallan.

— En mene kotiin, sanoi hän, — minä tahdon aina olla teidän luonanne.

— Miksi sinä sitten itket, Anikó?

— Minun on niin nälkä...

— Mutta meidän täytyy nähdä nälkää huomiseen asti.

Tyttö nukahti pian. Gyurka hoiteli pitkän ajan tulta, mutta lopulta
varastautui uni hänenkin silmäänsä.

Kun hän heräsi, oli hiillos jo aikoja sitten hiipunut. Hän heräsi
lintujen lauluun. Aurinko paistoi herttaisen lämpimänä lehtien lomitse.

Gyurka lähti hiukan myöhemmin kaupunkiin ja sai velaksi muutamasta
ruokatavarapuodista kunnon sämpylän ja kokonaisen makkaran. Hän sanoi
kauppiaalle hiukan kaksimielisesti, että aikoo valmistaa tovereilleen
pienet kekkerit. Hän toi Anikólle vielä tuliaisiksi hiukan rusinoita ja
rintasokeria. Ja kun heidän nälkänsä oli tyydytetty, palasi heidän hyvä
mielensäkin.

He lähtivät jälleen etsimään ryöväreitä ja kuulivat samassa
puheensorinaa etäältä.

— Tulevatko ryövärit? kysyi Anikó hätkähtäen.

— Eivät, sanoi Gyurka, — pojat huhuilevat metsässä... Heitä on koko
suuri liuta...

Yhtäkkiä juolahti jotakin hänen mieleensä.

— He etsivät meitä! Totta vie, Sándorka on ilmiantanut meidät
rehtorille, ja kun tänään on sunnuntai, on koko koulu tullut meitä
metsästämään... Mutta saadaan nähdä löytävätkö he meitä!

Hän tarttui tyttöä käteen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan.

Anikó kietoi makkaran kaulansa ympäri niinkuin jonkin uuskuosisen
puuhkan, vapaammin juostakseen. Kun tyttö jo oli hengästykseensä
menehtyä, oli Gyurka miettinyt paremman sotasuunnitelman. Hän etsi
matalaoksaisen, ison puun ja auttoi ystäväänsä kiipeämään sen latvaan.
Siellä he piileksivät suuren oksan varassa, tuuhean lehtikatoksen
suojassa.

Metsä elävöityi nopeasti. Koko koulu oli todellakin lähtenyt heitä
etsimään. Koululaiset kulkivat pitkänä ketjuna ja huhauttelivat
huutojaan metsän hiljaisuuteen.

— Gyurka, hu-huh! Gyurkovics, hu-huh!

Saattoi nähdä, että pojat tavattomasti iloitsivat ketjuajostaan.
Välistä joku puijasi toisia huutamalla: Täällä hän on! Täällä hän on!
ja silloin juoksivat toiset sinne päätä pahkaa. Turhaan heitä komenteli
parempaan järjestykseen opettaja Huszarka, joka myöskin oli ajomiesten
joukossa, varovaisuuden vuoksi revolveri taskussa ja kalossit jaloissa.

Niin pian kuin poikajoukko oli ehtinyt Bácskan haamun piilopaikan
ohi, kurkisti Gyurka uteliaasti lehtien lomasta, mutta vetäytyi
samassa nopeasti takaisin. Kaksi myöhästynyttä poikaa vetelehti
verkkaan muiden jäljestä: Elefántovics ja Sándorka; verinen vihamies
ja petturiveli. He juttelivat ja naureskelivat aivan kuin olisivat
olleet parhaita ystävyksiä. He pysähtyivät juuri Gyurkan puun alle
jakaakseen veljellisesti pivollisen auringonsiemeniä. Sándorka kertoi
Elefántovicsille paostaan ja höysti juttuaan hurjilla valheilla.

— Minä en olisi seurannut häntä, mutta hän uhkasi minua pistolilla...

— Nallihattupistoliko hänellä on?

— Eikä mitä! Oikea kuulanampuva pistoli.

— Mistä hän sen on saanut?

— Muuan ryöväri lahjoitti sen hänelle. Hänellä on ryövärien parissa
paljon salaisia ystäviä.

— Entä miten pääsit erillesi hänestä?

— Kun hän minua metsässä jälleen rupesi uhkailemaan, tartuin minä hänen
pistoliinsa.

— Eikö hän ampunut?

— Ampui kyllä, mutta minä väistin nopeasti ja kuula osui kantoon.
Silloin otin sen väkisin.

— Oletko sinä väkevämpi kuin hän?

— Paljonkin! Hän on minua kookkaampi, mutta minä olen väkevämpi. Minä
tappelen koska tahansa. Koetahan lihaksiani, eivätkö olekin kovat?

Elefántovics, joka oli heikko kuikkana, puristeli hiukan Sándorin
käsivartta ja sanoi kohteliaasti:

— Hyvin on kova!

Gyurkan täytyi niellä kiukkunsa, ja pojat poistuivat. Kun metsä jälleen
hiljeni puiden lehtien humuksi ja lintujen lauluksi, laskeutuivat
he puusta. Anikó sai kauniin perhosen, jota Bácskan haamu pienessä
rasiassa kuljetti mukanaan taskussaan muiden aarteittensa parissa. Kun
takaa-ajajat jo olivat painuneet kauaksi, leikkivät he koko päivän
mielensä halusta metsiä kierrellen.

Illalla he jälleen rakensivat tulen, ja silloin herahtivat kyynelet
uudelleen Anikón silmiin. Tällä kertaa hän ei ollut nälissään. Hän ei
sanonut ikävöivänsä kotia, mutta hän itki sittenkin. Gyurka sitä hyvin
ihmetteli; silloin hän vielä tunsi naisia liian vähän.

Tyttö vaipui lopulta uneen. Poika otti silloin taskustaan
muistikirjansa, repi siitä lehden ja kirjoitti jotakin tulen hohteessa.
Kun hän oli aivan varma siitä, että hänen pieni ystävättärensä nukkui
sikeästi, nousi hän varovasti pystyyn ja suuntasi hiipivät askelensa
kaupunkia kohden. Hänen päästyään metsänreunaan näytti luostarin kello
yhtätoista, ja poika lähti juoksemaan.

Mikä mahtoikaan hänet saada lähtemään turvallisen metsän suojasta
vihollisen leiriin, kaupunkiin? Bácskan haamu oli tässäkin uskollinen
omalle itselleen; hän tahtoi kostaa petturiveljelleen. Hiipien talojen
varjossa joutui hän pian kotipihalle. Kevyesti hypähti hän aidan
yli ja riisuttuaan kenkänsä portaille livahti notkeasti kuin kärppä
lukuhuoneeseensa. Kuu paistoi ikkunan läpi valaisten vuodetta, jossa
valapatto nukkui oikeata »vanhurskaan unta».

Gyurka katsoi uhkaavasti nukkuvaa.

— Tilinteon hetkesi on tullut! mutisi hän itsekseen.

Pöydällä oli mustepullo, ja värilaatikosta hän kai voi pensselin. Sen
hän tarvitsi täyttääkseen pimeän aikeensa. Painautuen vuodetta vastaan
hän vahingoniloisesti hymyillen maalasi vahvat musteviikset veljensä
nenän alle ja silmien ympärille sankalasit. Sitten hän veti muutamia
suoria viivoja nenälle ja lopuksi täplitti molemmat posket ja leuan.

Sándorkaan ei tämä toimitus tehnyt mitään vaikutusta, sillä hän tuskin
liikahtikaan koko aikana; häntä herättämään siitä unestaan olisi
tarvittu vähintään kannullinen jääkylmää vettä.

Kun Gyurka katseli kättensä töitä, kauhistui hän itsekin. Valkealla
pieluksella lepäsivät mustat, peloittavat pirunkasvot. Gyurka laski
lopuksi mukanaan tuomansa paperiliuskan pöydälle ja hävisi jälleen yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.

Paperille oli kirjoitettu vain kaksi, mutta silti hyvin painavaa sanaa:
_Bácskan haamu_.

Kun hän riensi kaupungista ja ehti Betekintin kapakan luo, kuuli hän
koiran haukuntaa.

— Hei vain, siellähän on ystävämme Csigány! sanoi hän itsekseen.

Hän riensi aitauksen luo, jossa koira häntä tervehti iloisesti
haukahtaen. Gyurka repäisi nopealla otteella pari lautaa aitauksesta
ja päästi Csigányn vapauteen. Vinttikoira varmaankin älysi, minne tie
meni, sillä se seurasi mielellään poikaa.

Anikó odotti heitä riutuvan tulen liepeellä. Hän oli herännyt jo
aikoja sitten ja pelkäsi kovin yksin ollen. Hän ei voinut ymmärtää,
minne Gyurka oli saattanut hävitä, ja hän piti luultavimpana, että
santarmit olivat hänet vieneet. Nyt hän riemuiten tervehti heitä,
eikä ole mahdotonta, että hän enemmän iloitsi Csigányn kuin Gyurkan
tulosta. Hän istuutui koiransa viereen ja kiersi kätensä onnellisena
sen pitkäkarvaisen kaulan ympäri. Kaikista hänen kotolaisistaan oli hän
vinttikoiraansa eniten kiintynyt.

Aamupuolella he huomasivat, että koira ei ollut ainoastaan miellyttävä,
vaan hyödyllinenkin toveri heille. Ilma viileni, ja elleivät lapset
olisi voineet hiipiä Csigányn lämpimän turkin turviin, olisivat he
varmastikin ankarasti palelleet.

— Tänään me ainakin löydämme ryövärit, sanoi Gyurka heidän syödessään
aamiaista ja antoi eväistä osan Csigányllekin.

Tällä rohkealla ajatuksenaan ei hän tahtonut rohkaista ainoastaan
Anikóta, vaan myöskin itseään. Eipä ihme, jos häntä jo pitkästytti
nykyinen työtön elämä. Kaksi päivää olivat he jo olleet ryöväreitä ja
olivat kuluttaneet aikansa kokoamalla betyáripellavaa ja vangitsemalla
perhosia niinkuin mitkäkin koululapset. Anikóstakin jo saattoi huomata,
että hän alkoi pitkästyä alinomaiseen metsien samoiluun.

Päivä paistoi jo täydeltä terältä metsän yllä, kun Gyurka liukkaasti
juoksevaa sisiliskoa tavoitellessaan tiheässä viidakossa äkkiä seisoi
silmästä silmään herraspojan kanssa. Hetken he seisoivat siinä
katsellen tiukasti toisiaan, sitten poika mainitsi Gyurkan nimen.

— Ka, sinäkö se olet, Ferkó?

Se oli Ferkó Visky, koulun kuuluisin tappelupukari ja tietysti
Gyurkovicsin poikien henkiheimolainen.

Viidakko alkoi samassa sähistä, ja kymmenkunta poikaa piiritti Gyurkan
joka puolelta hihkuen jälleennäkemisen ilosta.

Gyurka katseli hämmästyneenä ympärilleen.

— Mitä te täältä tahdotte? kysyi hän.

— Sinua me etsimme, vastasi Visky. — Älä pelkää meitä, sillä me emme
ole vihollisia, vaan kunnon kavereitasi. Me tulimme tänne metsään
pyytääksemme sinua ottamaan meidätkin ryövärijoukkoosi.

— Tahdotteko kaikki ruveta ryöväreiksi? kysyi Gyurka, äänessään hiukan
halveksiva väre.

— Emme vain me, vaan puolet koulua. Jokainen kunnon Bajnan poika tahtoo
ruveta ryöväriksi. Mutta minä valitsin pojista vain parhaat. Reimoja
ja luotettavia poikia kaikki, ei kukaan meistä pelkää edes pimeyden
pääruhtinastakaan.

Gyurka tarkasteli upseerin asiantuntemuksella nahkapoikia.

Valiojoukko oli todellakin lupaava. He olivat arpipäisiä
tappelupukareita, torimummojen ja kisällien kauhistuksia; vihoviimeisiä
vetelyksiä koulussa, mutta uimapaikoilla aina nähtyjä kävijöitä.
Poikien joukossa oli pari sellaistakin, jotka olivat saaneet potkut
muista kouluista, ja suurin osa oli heistä kerran tai useamminkin
jäänyt luokalle.

Päällikön silmä pysähtyi lopulta teerenpilkkuiseen, hintelään poikaan.

— Höh, huudahti hän ylenkatseellisesti, — Horváth, priimus! Mitä sinä
täällä teet? Miksi et laputa kouluun?

Puhuteltu oli todellakin kolmannen luokan priimus. Hän oli puhtaan
innostuksen valtaamana yhtynyt seurueeseen, ja nyt hän seisoi siinä
noloissaan, niinkuin ainakin se, joka tietää tulleensa kuokkavieraana
häntä paljon korkeammalla asteella olevaan seuraan.

— En minä sille mitään mahda, että olen priimus, sanoi hän
surullisesti, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

— Etkö mahda, senkin kirjatoukka? kysyi Gyurka korskeasti.

— En minä ole mikään kirjatoukka, puolusteli Horváth. — Pojat voivat
todistaa, että minulla ei monesti ole ollut hajuakaan läksyistä...
Rehtori on minun setäni, ja sen vuoksi minä vuoden lopussa aina saan
hyvän todistuksen... Mutta en minä itse ole siihen syypää...

Pojat, joiden joukossa priimuksella oli useita hyviä ystäviä,
todistivat hänen sanansa, ja Gyurka osoittautui jalomielisen
suvaitsevaiseksi.

Gyurka ymmärsi ystäviensä sanoista, että koulun muurien sisällä liikkui
sellaisia huhuja, jotka olisivat voineet tyydyttää kunnianhimoisimman
ryöväripäällikön rohkeimmatkin unelmat. Bajnan pojat olivat pyhästi
vakuutettuja siitä, että Gyurka kuului suureen ryövärijoukkoon,
joka asuu aseita ja kalliita aarteita täynnä olevissa maanalaisissa
luolissa. Kaikki koulupojat mainitsivat hänen nimensä kunnioitusta ja
ihmetystä tuntien, ja useimmat heistä toivoivat hartaasti saavansa
vaihtaa ikävän koulupenkin hänenlaiseensa vapaaseen ja maineikkaaseen
elämään.

Bácskan haamu ei lainkaan halunnut särkeä heidän innostuneita
illusionejaan. Ja kun häntä pyydettiin näyttämään aarreluolaa,
kieltäytyi hän päättävästi.

— Ei se ole niinkään yksinkertainen juttu kuin luulette, sanoi hän. —
Ryövärit eivät ilmaise piilopaikkojaan kelle pojalle hyvänsä. Mutta
jos te kestätte tulikokeen ja pysytte lujasti liitossamme, voimme
keskustella siitäkin.

— Sano meille sitten tulikokeesi! huudahti Visky, joka oli joukossa
rohkein. — Valtamaantie kulkee tuosta aivan läheltä. Jos tahdot,
Gyurka, ryöstämme ensimmäiset vastaantulevat vaunut, ja silloin voit
nähdä, kuka on poikien paras.

Tämä ehdotus miellytti päällikköä. Häntä pitkästytti joutilas
vetelehtiminen metsässä, ja hän tahtoi lopultakin oikealla
urotyöllä ansaita sen kunnianhohteen, jonka hänen toverinsa olivat
mielikuvituksessaan hänelle luoneet.

— Hyvä! huudahti hän. — Jos te olette urhoollisia, niin lupaan, että
vielä tänä aamuna ryöstämme pari matkustajaa.

Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan oli samassa kypsynyt
yksityiskohtainen sotasuunnitelma. Ensi työkseen hän tarkasti
asevaraston. Viskyllä oli pistoli, muutamilla oli pitkät puukot,
jollakin lyhytvartinen kirves, ja loput olivat tukevilla ryhmysauvoilla
aseistautuneet.

— Verratonta! sanoi päällikkö. — Näillä me ryöväämme vaikka
junankin... Nyt tarvitsemme vielä pitkän köyden ja tusinan mustia
silkkinaamioita... Köydellä me suljemme tien ja pysähdytämme hevoset,
ja naamiot suojelevat meidät tuntemattomina...

Horváth, luokkansa priimus, joka koko ajan oli miettinyt, miten voisi
kohottaa arvoansa toveriensa silmissä, tarjoutui hankkimaan köyden.

— Tänne tullessamme näin erään ratavahdin puutarhassa pyykkiköyden.
Minä käyn koppaisemassa sen...

Hän vilahti tiehensä niinkuin orava ja oli vajaan neljänneksen kuluttua
köysineen takaisin.

— Hyvä on, sanoi Gyurka, — huomaan, että kykenet parempaan kuin mitä
luulinkaan.

Priimus vastaanotti onnellisena päällikön kiitoksen.

Enemmän tuottivat heille päänvaivaa mustat silkkinaamiot. Pitkän
neuvottelun jälkeen he sopivat siitä, että he toistaiseksi, kunnes
voivat hankkia nämä aivan välttämättömät suojukset, tyytyvät nokeamaan
kasvonsa hiilellä..

Muuan poika, joka tahtoi seurata priimuksen esimerkkiä, juoksi
läheiselle tiiliruukille ja täytti siellä taskunsa hiilillä. Niillä he
mustasivat toistensa kasvot, ja Anikókin noettiin korvia myöten. Koko
seura oli uudessa asussaan niin hirvittävän näköinen, että yksi ja
toinen tunsi sydämensä pamppailevan, ja Csigány haukkui peloissaan.

Sitten he lähtivät Tamásista tulevalle valtamaantielle. Tutkittuaan
aseman tarkasti neuvoi Gyurka jokaiselle paikkansa tietä reunustavissa
pensaistoissa.

— Kuunnelkaa nyt tarkasti, sanoi hän mielenjännityksestä muuttuneella
äänellä. — Kukin pysyköön omalla paikallaan, kunnes kuulette kolme
huuhkajan huutoa. Kolmesti minä huudan niinkuin kissapöllö, ja silloin
alkakoon verinen työmme... Te kaksi jännittäkää köysi tien poikki
estääksenne vaunut etenemästä... Te kaksi tartutte sen jälkeen hevosten
suitsiin... Visky, sinä tähtäät ajurin rintaan ja huudat hänelle
uhkaavasti: »Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran!» Minä puolestani
otan matkustajat omalle osalleni... Te kaikki muut heristätte
keppejänne, välkyttelette puukkojanne ja kiljutte hurjasti, niin että
matkustajat pelästyvät...

Maantiellä ei näkynyt ristinsielua, ja Viskyn ehdotuksesta he huvin
vuoksi harjoittelivat hyökkäystä. Huuto, josta Gyurka oli niin paljon
toivonut, ei häntä tyydyttänyt. Pojat kirkuivat niin kimeästi kuin
ainakin kolmikuiset sianporsaat. Ainoastaan Visky jyrähdytti kumeasti:
— Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran! Harjoitus oli samassa
jätettävä kesken, sillä maantiellä näkyi tomupilvi.

Kolmet härkien vetämät vankkurit köröttivät ohi.

— Köyhiä talonpoikia me emme ryöstä, sanoi Gyurka jalomielisesti.

Hetken kuluttua tuli muuan juutalainen ajaen kirjavasti koristetuissa
vaunuissaan. Gyurka huusi tosin varoitushuutonsa, mutta sitä ei otettu
sovitusta merkistä ja niin pääsi juutalainen ehjin nahoin uhkaavan
vaaran kynsistä. Pojat olivat hyvin kiihkoissaan, jotkut alakuloisia.
Ehkäpä olisi hyvä jättää tämä hyökkäys toiseen kertaan? Siihen asti,
kun he saavat oikeat kunnolliset silkkinaamiot...

— Pitäkää varanne! huudahti Gyurka. — Tuolta tulevat herrasvaunut!
Jännittäkää köysi!

Isot matkavaunut rämisivät maantiellä. Ne olivat vanhanaikuiset,
sellaiset, joilla maalla asuvat perheet ajavat kaupunkiin. Eteen oli
valjastettu pari vanhaa työhevosta, pukilla istui piippua poltteleva
renkipoika. Rengin vieressä oli pystyyn käännetty iso matka-arkku,
ja vaunujen sälynpitopaikat olivat täynnä nassakoita, säkkejä ja
kaikenlaista pientä sälyä. Peräpenkillä istui komea naisihminen. Hän
oli verhoutunut tomuviittaansa, ja hänen kasvojaan suojeli tiheä
sininen harso, jolla maaseudun herraskaiset suojelevat itseään
tuulelta ja päivänpaahteelta. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta
sellaisenaankin hän teki voimakkaan vaikutuksen.

Vaunut pysähtyivät tien poikki viritetyn köyden eteen.

— Herranen aika, mitä tämä merkitsee? huudahti renkipoika heikolla
äänellä.

Samassa kuului sovittu huuhkajan huuto...

Visky hyökkäsi pensaikosta ja uhkasi poikaa pistolillaan. Mutta sen
sijaan, että hänen olisi pitänyt huutaa: »Pysähdy, tai ammun sinut
niinkuin koiran!» huusikin hän voivottaen: »Pysähtykää, pysähtykää!»

Gyurka kääntyi vaunuissa istuvan naisen puoleen.

— Raha tai henki! huusi hän.

Toisista ryöväreistä ei ainoakaan täyttänyt tehtäväänsä. Eivät edes
nekään, joiden olisi pitänyt tarttua hevosia suitsista. He piilivät
pensaikon peitossa ja auttoivat johtajaansa korviahalkovalla kirkunalla
ja räiskyvällä melulla.

Miten käyttäytyi nyt rouva tällä vaaranalaisella hetkellä? Hän toimi
hyvin omituisesti! Sen sijaan, että hän ryöväriromaanien sääntöjen
mukaan olisi pyörtynyt, tarttuikin hän päättävästi sateenvarjoonsa ja
astui sitten vaunuista nokkelammin kuin hänen pyöreältä vartaloltaan
olisi voinut odottaa ja hyökkäsi suin päin ryövärien kimppuun.

Visky lähti käpälämäkeen. Yhdellä hyppäyksellä lensi hän komeasti
maantienojaan ja hävisi metsään. Toiset seurasivat häntä päätä pahkaa...

Mutta Gyurka ei paennut. Vaikka hän olisi tahtonutkin, ei hänessä olisi
ollut miestä siihen. Painunein päin hän seisoi lyötynä vaunujen edessä.
Hänen jäsenensä vapisivat; hän oli niinkuin anakondakäärmeen katseen
kahlehtima kolibri.

Rouva oli hänen oma äitinsä. Hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics.
Ainoa olento koko maailmassa, jota Bácskan haamu pelkäsi. Jos hän
vielä olisi epäillyt oman äitinsä läheistä läsnäoloa, olisivat hänen
epäilyksensä samassa keikahtaneet niinkuin hänkin kahden tukevan
korvapuustin voimasta, jotka saivat hänet näkemään tulenhehkuvia
ympyröitä. Varmaankaan ei kukaan ryöväripäällikkö ole saanut niin
suorasukaista tuomiota valtamaantiellä kuin Bácskan haamu. Paria
ensimmäistä tillikkaa seurasi toisia rajusti sataen, oikeana
Niagara-putouksena. Gyurkan kunniaksi on mainittava, että hän
kärsi iskut stoalaisen mielentyyneydellä. Totta kylläkin oli hän
sen saavuttanut pitkäaikaisen harjoituksen avulla. Hän menetteli
tällaisissa tapauksissa niinkuin kovakuoriainen, joka on olevinaan
kuollut, kun sen kimppuun hyökätään; hän sulki silmänsä, pidätti
henkeään, ja usein hän näytti siltä, kuin olisi hän miettinyt jotakin
hauskan hullunkurista juttua. Lopulta aina hänen äitinsä ensimmäiseksi
väsyi.

— Mihin maantierosvokuntaan tuo kuuluu? kysyi rouva Gyurkovics ensin
huoattuaan kymmenisen minuuttia ankarien ponnistusten jälkeen.

Hän osoitti Anikóta, joka itkien näki Gyurkan ryövärikunnian joutuneen
auttamattomasti häpeään.

— Hän on minun rakastajattareni, sanoi ryövärikapteeni syvään huoaten.

Hänen jalosukuisuutensa nostatti kuomun, istutti nokiset lapset kahden
puolen itseään ja käski ajaa suoraa tietä Toni-sedän asunnolle.

Äidin odottamaton tulo on helposti selitetty. Poikien isännän lähettämä
kirje oli saapunut perille bács-tamásilaiseen linnaan sunnuntai-iltana.
(Gyurkovicsit nimittivät kuusi-ikkunaista rakennustaan linnaksi, mutta
koska en tahdo kiistellä heidän kanssaan siitä, miten moni-ikkunainen
on suurin talo ja pienin linna, tyydyn käyttämään heidän
terminologiaansa.) Seuraavana päivänä oli hänen jalosukuisuutensa jo
matkalla.

— Kyllä minä järjestän Bajnan asiat selviksi! sanoi hän.

Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, eivät hänen sanojaan hetkeäkään
epäilleet.

Hän järjestikin asiat.

Poikiensa asunnossa hän ensi töikseen pesi Gyurkan ja Anikón, kaksissa
lämpimissä vesissä kummankin, hangaten heidän poskiinsa aimo kimpaleen
kotitekoista saippuaa. Sitten hän lähetti palvelijansa saattamaan
Anikón isänsä luo ja vaunuillaan hän ajoi tervehtimään latinakoulun
rehtoria ja molempien luokanjohtajien sekä opettaja Huszarkan
puheille. Käytännöllisenä naisena ei hän kuitenkaan lähettänyt tuloaan
ilmoittamaan vain tyhjänaikaista nimikorttiaan, vaan puolikkaan
syöttösikaa, kymmenen pulloa parasta viiniä, nassakan valkoviiniä ja
muutamia rasioita kelpo silavaa kullekin.

Kun opettajisto myöhemmin käsitteli Gyurkovicsin poikien juttua,
osoittautui se erittäin humaaniseksi arvostelussaan. Rehtori lausui
mielipiteenään, että oppilaiden yksilöllisyys on varteenotettava
heitä kasvatettaessa. Hänestä oli luonnollista, että sellaiseen
luonteeseen kuin György Gyurkovicsiin vaikuttaa paremmin lempeys kuin
ankara rangaistus. Rangaistus vaikuttaa usein pahentavasti herkkään
lapsenmieleen. Varmastikin oli Gyurkovics ainoastaan rangaistuksen
pelosta päättänyt lähteä hullulle retkelleen.

Kasvatusopillisten periaatteiden voittoa sai Gyurka kiittää siitä, että
hänen seikkailustaan koituva rangaistus poikkeuksellisesti supistettiin
vähimpään mahdolliseen, ja niin tuomittiin hänet istumaan muutamia
tunteja ja saamaan ankara varoitus.

Tuskin olivat poistuvan rouva Gyurkovicsin vaunut hävinneet lähimpään
kadunkulmaukseen, kun Gyurka aivan ensi tehtäväkseen pehmitti aimo
lailla Sándorkan selkäpuolta. Kevennettyään siten mieltään lähti
hän suoraa tietä, välipalaa odottamatta, Betekintin kapakkaan
tiedustellakseen ystävättärensä kohtaloa. Anikó leikki hilpeänä
Csigányn kanssa aitovarren luona.

— Oletko saanut selkääsi? kysyi Gyurka ihmetellen.

— Kukaan ei ole huomannut, että olin poissa, selitti tyttö.

— Kuinka ei?

— Kata-täti luuli minun nukkuvan palvelijattaren kanssa, ja
palvelijatar uskoi minun olevan Kata-tädin hoteissa. Ja isä on ollut
humalassa koko ajan.

Tämä betekintiläistä elämää räikeästi valaiseva selitys ilahdutti hyvin
Gyurkaa.

— Nyt ei minusta enää tulekaan ryöväriä, sanoi hän.

— Mikä sitten?

— Poliisipäällikkö.

— Mitä sellainen toimittaa?

— Vangitsee ryövärit ja ampuu heidät.

— Onko poliisipäällikölläkin rakastajatar?

— Ei, ei hänellä ole.

— Entä mikä minusta sitten tulee?

— Sinusta tulee minun rouvani. Mutta sinun täytyy ensin oppia lukemaan
ja kirjoittamaan ja sitten täytyy sinun kulkea kengissä.

— On minulla kengät ja minä pyydän Kata-tätiä päästämään minut kouluun.
Mutta isälle ei siitä saa hiiskua sanaakaan, sillä hän sanoo, että vain
lurjukset ja tyhjäntoimittajat kirjoittavat.






II.

RAKKAUS JA YLIOPPILASTUTKINTO.




SELITYKSIÄ JOHDANNOKSI.


Siitä päivin kun rouva Gyurkovics kovakouraisesti oli hälventänyt
Gyurkan tarumaisen Bácska-kummituksen, on seitsemän vuotta hukkunut
aikojen mereen.

Pojat olivat sillä välin muuttaneet bajnalaisesta kymnaasista
zomborilaiseen. Täältä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Ujvidekiin,
sillä heitä loukkasi verisesti luokanjohtajien puolueellisuus.
Luultavasti — vaikkakaan tätä minun otaksumaani ei nimenomaan ole
kannatettu — oli sikäläinen opettajisto yhtä puolueellinen, sillä
seuraavana vuonna jatkoi Gyurka Kalocsassa ja Sándorka Bajnassa
tieteellisiä opinnoitaan. En tahdo arvostella Kalocsan jesuiitta-isien
opetusmetodeja, totean vain kuivasti, etteivät ne lainkaan tyydyttäneet
Gyurkan vaatimuksia, sillä hän ei suorittanut ylioppilastutkintoaan
Kalocsassa, vaan Bajnassa.

Bácskan kovanonnen lintu päätti niin muodoin kiertolentonsa ahtaitten
asuntojen välillä tieteen taivaanvaltakunnassa.

Sillä välin kuin hän jo surumielisenä odotti ylioppilastutkinnon
lähenemistä, ja tämä välttämätön onnettomuus läheni päivä päivältä
varmasti ja vinhasti, tappoi Sándorka aikaansa huolettomasti
vuoleskelemalla Bajnan kymnaasin viidennen luokan pulpetteja.
(Pyydän, ettei ystävällinen lukija kiinnittäisi liian paljon huomiota
siihen, että Gyurka onnistui seitsemän vuoden aikana pääsemään
veljestään kolme luokkaa edelle. Oppivuosiahan voi useimmiten verrata
kilparatsastukseen. Ratsastajat lähtevät yhtä haavaa, mutta joutuvat
perille eri aikoina. Kilpailussa ei aina ahkerin ja taitavin pääse
voitolle; siinä on odottamattomilla kohtalon oikuillakin määräävä
osansa.)

Näihin aikoihin aikoi Sándorka ensi kerran elämässään ampua itsensä
tekemänsä kunniavelan tähden. Hän pyysi vakuutetussa kiireellisessä
kirjeessä äitiään valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: joko hän
lähettää pojalleen ensi postissa yksitoista floriinia tai valmistautuu
saamaan kuolinsanoman. Koska rouva Gyurkovics sai niin vapaasti valita,
valitsi hän jälkimmäisen. Lakonisessa kirjeessä hän ilmoitti, että
Sándorka saa huoletta ampua kuulan otsaansa, »kyllä silti jää vielä
riittävästi katupoikia maailmaan».

Koska Sándorkan nimi vielä tänään mainitaan Gyurkovicsien sukupuussa,
täytyy meidän otaksua, että hänen onnistui järjestää raha-asiansa
ritarillisesti. Ei ole mahdotonta, että nuorukainen käytti hyväkseen
niin hyvin kaupungissa kuin unkarilaisella maaseudullakin loistavasti
menestyvää panttilainajärjestelmää.

Mainitsin, että Gyurka samoihin aikoihin valmistautui
ylioppilastutkintoon, sydämessään oudosti vapisuttava tunne.
Valmistautumisella ei tietenkään tarkoiteta oppimista, vaan sitä
ajatusprosessia, jonka avulla ihminen voi fatalistisesti ja tyynesti
antautua murskaavalle kohtalolle alttiiksi.

Sattuu joskus, että kypsyneet miehetkin vaaran uhatessa unohtavat
käyttää yksinkertaisimpia puolustuskeinoja, eikä suinkaan ole
kummeksittava sitä, että Gyurka vielä muutamia viikkoja ennen
tutkintoaan muun muassa toivotteli tuhoista tulipaloa ja tappavaa
tautia, jotka hävittäisivät sekä koulun että opettajiston, — mutta hän
unohti ajatella ainoata ja yksinkertaista oljenkortta: oppimista.

Gyurka todisti monesti tavalla, joka ei tahtonut vastaväitteistä
mitään tietää, että ylioppilastutkinto aivan kokonaan on tarkoitustaan
vastaamaton toimitus. Englannissa ei sitä suoriteta — ja kuka
rohkenee silti väittää, ettei Englanti ole sivistysmaa? Ja oman
maamme historiakin osoittaa lukuisin esimerkein, että tämä tutkinto
on turha... Kuka koulupoika ei tietäisi, ettei Petőfi suorittanut
ylioppilastutkintoa? Kossuth ja Ferenc Deák saivat Gyurkan
tiedonantojen mukaan reput kaikissa aineissa, ja Demjanich, Batthyányi
ja Andrássy saivat potkut koulustaan. [Petőfi, Unkarin loistavin
lyyrikko, Kossuth samanaikuinen suurpuhuja ja 1848—49 vv:n vapaussodan
johtaja. Deák sen mahtavin ja rakentavin valtiomies. Demjanich
oli etevä kenraali, Batthyányi ja Andrássy Unkarin kuuluisimpia
magnaattisukuja.]

Nämä asiat olivat usein poikien kesken puheenaiheena, ja Gyurka
painosti aina sitä, että kultusministeri oli periaatteellisesti ollut
ylioppilastutkinnon poistamisen puolella, mutta ainoastaan virastojen
hitaudesta johtuu, ettei virallinen ilmoitus tästä vielä ole saapunut
rehtorille.

Juuri asioiden näin kärjistyessä tapahtui, että Gyurkan sydämen
haavoittivat Eroksen nuolet. Hänen ensi lempensä esineinä oli kaksi
neitosta: toinen oli Sari Csopkay ja toinen Amanda Sziporka.

Puhukaamme ensiksi Amanda-neidistä. Hän kuului kiertelevään
teatteriseurueeseen, joka näihin aikoihin näytteli Bajnassa, ja hänen
lahjansa osoittautuivat aivan kummallisen monipuolisiksi. Hän näytteli
pohjoisessa Medeata, etelässä Suhancia, idässä Finom Rozsia ja lännessä
Opheliaa. Sillä välin hän näytteli mitä hyvänsä ja aina Gyurkan
suureksi tyytyväisyydeksi. Neiti Sziporkan syvä taiteellinen vaikutus
nuoreen ylioppilaskokelaaseen johtuu varmastikin siitä, että Gyurka
itsekin silloin uneksi taiteilijan tulevaisuutta itselleen. Hän mietti
jo aivan vakavasti valita näyttämötaiteen elämäntehtäväkseen, sillä hän
tiesi, ettei näyttelijöiltä vaadita ylioppilastutkintoa. Ennenkuin hän
siinä kuitenkaan pääsi omasta itsestään selvyyteen, vieläpä ennenkuin
hän mieskohtaisesti ehti tutustua Amanda Sziporkaan, riitaantui
taiteilijatar teatterinjohtajan kanssa ja matkusti kaupungista. Neiti
ei varmaan vielä tänäänkään tiedä, että hän, paitsi velkojia, jätti
Bajnaan särjetyn ylioppilaskokelassydämen.

Vanhat pakanat, jotka pystyttivät alttareita monille jumalille, eivät
olleet aivan tuhmia. Ellei joku heidän jumalistaan kuullut heidän
rukoustaan, elähdytti heitä aina toivo siitä, että toinen kuitenkin
kuulee. Gyurkallekin oli onneksi, että hän neiti Amandan kadottua
saattoi löytää surevan sydämensä lohdutuksen pystyttämällä alttarin
Sari Csopkaylle.




GYURKA ON VÄHÄLLÄ JOUTUA KAKSINTAISTELUUN.


Kaksi viikkoa ennen ylioppilastutkintoa tiesi jo koko maailma, että
Gyurka Gyurkovics hakkaili Sari Csopkayta. (Koko maailmalla tarkoitamme
tietysti bajnalaisen latinakoulun oppilaita, tai niinkuin he tahtovat
sanottavan: kuulijoita.)

Sari oli hovioikeuden presidentin tytär, ja hänellä oli hurjapään
maine. Hänestä kerrottiin, että hänen viisitoistavuotiaassa sydämessään
asui naisen kunnianhimo ja että hän latinakoulun nuorukaisista käytti
ylpeästi sanaa »penikat». Varmaa kaiketikin on, että hän kulki pieni
nenännypykkä alati sangen korkealla ja että hän yhtä paljon vähäksyi
konventtilaisten seurustelutaitoa kuin arvioi liian korkeaksi
keltanokkaisten »lainoppineiden» ja varsinkin nuorten kadettien kyvyt.

Pitkään aikaan hän ei ollut huomaavinaankaan Gyurkaa, kunnes nuori
herra kerran rohkealla hyökkäyksellä valloitti odottamatta Sarin
sydämen.

Tämä tapahtui seuraavasti. Gyurka oli sunnuntaina oppilaiden messussa,
ja Sari oli penkkiinsä kumartuneena juuri hänen edessään. Hänen yllään
oli ruiskukansininen puku ja päässään uusi hattu. Muodikas hattu
nostatti hänen korskeata kopeuttaan yhä enemmän, eikä hän koko messun
aikana edes vilkaissut Gyurkaan, vaikka tämä siirteli itseään, niin
että penkki narisi, ja yski ja huokaili hänen selkänsä takana. Tämä
luoksepääsemättömyys sytytti Gyurkassa kapinan hengen. Hän polvistui
penkkiinsä, liitti kädet suunsa eteen torveksi ja kumartui niin lähelle
tytön niskaa, että hän selvästi tunsi sen orvokintuoksun, ja alkoi
puhua hänelle yksitoikkoisella äänellä, aivan kuin olisi rukoillut:

— Sari-neiti, selkäkenoon hiukan painukaa, niinkuin olisitte rukoukseen
vaipuneena. Näettekö tuolla alttarilla Gabor-enkelin? Hän on hyvin
kaunis, mutta vielä ihanampi olisitte te, ellei teitä ylpeytenne
rumentaisi. Mitä hyötyä on ylpeydestä? En kai minä ole yhtä ylpeä kuin
te. Ensi vuonna minä olen lainlukija. Jo kauan olen teitä rakastanut,
Sari-neiti, ja jos tekin rakastatte minua, niin käymme salakihloihin.
Jo tänä iltana te kirjeen kukkavihkoon käärittynä oman kamarinne
ikkunalta löydätte. Vaan vaarin ottakaa: ei kukaan toinen sitä löytää
saa. — — — Et cum spiritu tuo...

Tyttö ei rohjennut liikahtaakaan; hänen molemmat korvansa muuttuivat
pelästyksestä hehkuvanpunaisiksi. Messun jälkeen hän melkein juosten
riensi kotiinsa rohkenematta kertaakaan silmätä taakseen. Mutta tästä
päivästä pitäen hän seurasi sydämestään Gyurkan toimia.

Rohkeus tekee naisiin aina erehtymättömän vaikutuksen, varsinkin kun
sen muoto on imarteleva.

Parin päivän kuluttua olivat he jo salakihloissa. Totta kylläkään eivät
he kertaakaan vielä olleet keskustelleet toistensa kanssa, mutta Sari
luki uskollisesti kaikki koulun kirjaston runokirjoista huolekkaasti
valitut poiminnot ja helmet, jotka soveltuivat somasti koristamaan
Sarin kultaista sydäntä. Hän sai kirjeet säännöllisesti ikkunalleen,
ja lopulta hän vastasikin. Hänen kirjeensä oli tunteellinen ja hiukan
surullinen. Hän puhui särkyneistä unelmista, jotka varoittavat ihmistä
liiaksi panemasta luottamustaan miehien — varsinkaan konventtilaisten —
rakkauteen... Gyurkan ehdotuksen hän kuitenkin hyväksyy, mutta asettaa
ehdoksi, että kihlauksen täytyy toistaiseksi pysyä visusti salassa.
Kirjeessään hän lähetti kiharansa kiehkuran.

(Tämä kihara kulki seuraavana uskontotuntina koko luokalla kädestä
käteen. Gyurka aikoi näyttää sitä ainoastaan naapurilleen, mutta hänen
kädestään sen koppasi kolmas, ja Sarin rakkauden pantti ja todistus
kiersi kaikki penkkirivit. Vasta ankaran tappelun perästä sai Gyurka
tunnin loputtua aarteensa takaisin. Hän ei sanallakaan maininnut, kenen
päässä kihara oli kasvanut, mutta kun koko kaupungissa ainoastaan Sari
Csopkaylla oli sellainen vaskenkarvainen tukka, tiesi jo koko koulu
ennen pitkää suloisen salaisuuden.)

Neljäntenä päivänä kihlauksen jälkeen tapahtui jotakin aivan
erinomaista.

Gyurka harjasi nyt kuten ainakin heti koulusta tultuaan vaatteensa,
kiinnitti sitten kukkasen takkinsa napinläpeen lähteäkseen
jokapäiväiselle kolmituntiselle kävelylleen morsiamensa ikkunan alle.
Hän käveli tupakkakaupasta kadunkulmaukseen ja sieltä takaisin;
tavallisesti hän käveli sen matkan kaksisataaviisikymmentä kertaa ja
vaihtoi matkan varrella merkitseviä silmäyksiä Sarin kanssa.

Sikarikaupan luona hän kohtasi oudon olion. Se oli aivan nuori sotilas,
kadettipuvussa. Hänen pyöreät kasvonsa olivat täynnä teerentäpliä
niinkuin kalkkunan muna, ja hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, että
niitä olisi luullut valkeiksi. Kadunkulmauksessa seisoivat he jälleen
silmätysten. Kun he niin olivat jo kymmenesti kohdanneet toisensa,
alkoi Gyurkan sydäntä vihloa mustasukkaisuuden riivaaja. Hän katseli
tiukasti kadettia silmiin. Tämä vastasi samalla mitalla... Seuraavan
kerran kohdatessaan Gyurka hymyili ivallisesti... Sitten hän alkoi
viheltää... Kadetti vihelsi myöskin...

Samassa ilmestyi Sari ikkunaan ja kadetti — Gyurkan äkkiällistykseksi —
pysähtyi ikkunan alle ja ryhtyi pakeisiin tytön kanssa. Uskoton Sari ei
ollut tietääkseenkään sulhasestaan, kuunteli vain hymyillen sotapojan
sopertelua.

— Se on sinulle kuolemaksi, kurjimus, mutisi Gyurka poistuen murtunein
mielin.

Sándor Visky, kahdeksannen luokan väkevin poika ja »tuplaaja», jolle
hylätty sulhanen haihdutteli huoliaan, tunsi kadetin.

Sotapojan nimi oli Mihály Zsemlye. Hän oli torin kulmassa olevan
tupakkakaupan omistajien, korkeasti kunnioitettujen Zsemlye-neitien
veljenpoika. Nämä molemmat vanhatpiiat olivat niin toinen toisensa
kuvia, että ainoastaan aniharva kykeni heidät erottamaan toisistaan
nimiä sekoittamatta. Molemmat olivat he menninkäisiä ihmisiksi, ja
heidän kasvonsa olivat kurttuiset niinkuin näivettynyt omena. Kaupungin
kaikkein liukaskielisimmät juoruakat eivät kuitenkaan löytäneet
heistä muuta muistutettavaa, kuin että he vielä seitsemänkymmenen
ikäisinä käyttivät samaa torninkorkuista tukkalaitetta, joka
heidän nuoruudessaan oli ollut muodissa. Kun kauppa kävi hyvin ja
Zsemlye-neidit elivät tarkasti pennistä penniin, luettiin heidät
kaupungin raharikkaiden joukkoon. Vaikka he itse palvelivat kaupassaan,
ei heitä kukaan siitä pilkannut — joskus saattoi kuitenkin joku
häikäilemätön sanoa heitä sikarineideiksi. Siitä sanasta he — herra
tiesi minkätähden — loukkaantuivat sappikatkerasti.

Muuten eivät neidit mainittavasti liikkuneet kaupungin kaduilla.
Arkipäivät he työskentelivät, sunnuntai-aamupäivän he valmistivat
kermavaahtoa ja torttuja iltapäivän välipalaksi. Näinä päivinä heidät
kuitenkin saattoi nähdä useamminkin. Se, joka heistä lähti ulos,
pukeutui aina vaaleansiniseen samettihameeseen ja käyskenteli hiukan
kadetin käsipuolessa kenotellen. He jumaloivat heitä tervehtimään
pistäytynyttä sotapoikaa, ja tupakkakaupan parhaat savukkeet eivät
hänen taskustaan puuttuneet.

Gyurka olisi ennen kaikkea tahtonut tietää, miten hyvää pataa Sari oli
sotapojan kanssa, mutta tiedot, jotka Visky hänelle hankki, olivat
sangen masentavaa laatua.

Viskyn tarvitsi ainoastaan mainita Sarin nimi, kun kadetti jo
— ensin vaadittuaan häneltä kunniasanan ollakseen varma asian
salassapysymisestä — salaperäisesti hymyillen veti taskustaan
samanlaisen vaskenkarvaisen kiharan, joka hiljattain oli päässyt
uskontotunnilla livahtamaan Gyurkan kädestä poikaparveen.

En ihmettele, jos rakastunut sulhanen unohti tätä kuullessaan
ritarillisuuden ja sanoi:

— Minä mäiskin vielä Sari Csopkayta kunnolla korville!

Visky huomautti hänelle, että hän sellaisella kohtelulla tekee ikuiset
kolttoset Bajnan latinakoulun ritarimaineelle.

— Kernaamminkin me annamme aimo selkäsaunan kadetille.

— Ei, huudahti Gyurka, — se olisi liian vähäinen hyvitys!

— Mitä sitten tahdot?

— Tahdon kaksintaistella!

Visky katseli hämmästyneenä ystäväänsä silmiin; miehekäs päättäväisyys
ja itsetietoinen rauha kuvastuivat hänen kasvoillaan.

— Gyurka, sanoi hän tarttuen lujasti ystävänsä käteen, — se ajatus on
sinun vertaisesi!

Kun he sitten ryhtyivät keskustelemaan jumalantuomion
muodollisuuksista, täytyi heidän valittaen todeta, ettei löytynyt
heille sopivaa taistelupaikkaa. Bajnassa ei miesmuistiin ollut
kaksintaisteltu. Ne mielipiteiden eroavaisuudet, jotka olivat
tavallisia kapakoissa, suoritettiin muitta mutkitta katkotuilla
tuolinjaloilla ja tyhjillä viinipulloilla. Ritarillisuuden tapoja piti
yllä ainoastaan Bajnan sanomalehden päätoimittaja. Humalapäissään hän
vaati jokaisen kaksintaisteluun; kerran aikoi eräs näyttelijä taistella
hänen kanssaan, mutta he eivät koskaan päässeet alkujärjestelyitä
edemmäksi. Oli sen vuoksi onni, että koti- ja ulkomaiset romaani- ja
näytelmäkirjailijat — varsinkin ne heistä, jotka nauttivat suurta
suosiota varttuvan nuorison parissa — niin perusteellisesti ovat
käsitelleet ritarillisuuden vaatimuksia kaikissa elämän tiloissa.
Heidän antamiaan tarkkoja ohjeita molemmat kokelaat nyt käyttivät
hyväkseen.

— Olisi parasta, kun heittäisit hänelle hansikkaan, tuumi Visky.

— Niinkö arvelet?

— Niinpä niinkin. Hansikkaan heittäminen on sotilaalle suurin
häväistys. Sinä heität hansikkaasi hänen jalkojensa juureen ja sanot
kylmästi: Näkemiin, herrani!

Tästä aikeesta täytyi heidän hetken mietittyään kuitenkin luopua,
sillä heidän oli otettava huomioon, että Zsemlye, joka vasta oli
viidentoistavuotias, mahdollisesti ei ymmärrä vaatimuksen oikeata
tarkoitusta.

— Kernaammin kirjoitan hänelle taisteluvaatimuksen, sanoi Gyurka.

Pitkän mietinnän jälkeen he kyhäsivät seuraavan kirjeen:

  »Herrani! Toinen meistä on liikaa tässä maailmassa. Minä vaadin
  teidät täten taistelemaan kanssani pistoleilla. Ehdot: etäisyys
  viisikolmatta askelta, kumpikin ampuu kaksi laukausta. Se, jonka
  jalkaan sattuu kuula, saa ampua polvistuneena. Aika ja paikka: ensi
  sunnuntaiaamuna täsmälleen kello kymmenen kansanpuistossa olevan
  simakioskin takana. Jos olette ritarillinen mies, tulette. Kumpikin
  tuo pistolin mukanaan. Odotan teitä. _György Gyurkovics_.»

Tämä kirje suljettiin huolellisesti mustalla lakkasinetillä, ja Visky
ja Horváth Gyurkan sekundantteina veivät sen kadetille.

Zsemlye istui sikarikaupan viereisessä huoneessa. Hän tuprutteli savuja
paksusta sikarista, jonka toinen täti oli hänelle heikkoudessaan
antanut, ja nyt hän oli kauhean pahoinvoipa. Vaikka hän ei koskaan
ollut merta kulkenut, luuli hän kuitenkin istuvansa pienessä veneessä
hyökyaallokossa. Silloin juuri tulivat sekundantit huoneeseen. Hän
luuli heidän tulevan häntä tervehtimään ja sen vuoksi hän hätkähti, kun
Visky, joka oli ollut hänen ystävänsä jo monia vuosia, lausui töykeästi:

— Tehkää hyvin ja lukekaa tämä kirje!

Hän luki sen ja ellei hän jo Juanitta-sikarista olisi ollut
liidunvalkea, olisi hän varmaankin nyt kalvennut. Visky itse
tovereineenkin oli niin jännityksissään, että heidän sydämensä tykytti
kuultavasti.

— Otatteko vastaan vaatimuksen? kysyi ensimmäinen sekundantti.

— Otan, vastasi Zsemlye itkevällä äänellä.

Visky kumarsi hänelle.

— Te olette ritarillinen mies.

Zsemlyekin kumarsi nyt ja sanoi:

— Minä suostun vaatimukseenne, mutta ainoastaan kahdella ehdolla.
Ensiksikin valitsen miekan taisteluaseeksi, sillä minut on haastettu
ja minä saan siis valita. Toiseksi täytyy herra Gyurkovicsin antaa
minulle todistus täysikäisyydestään, sillä sotilas ei käy taistelemaan
kaikenlaisten koulupoikien kanssa.

Tämä sana sai sekundantit sanattomiksi. Mutta koulupoikien
mainitseminen sai heidän verensä kuohahtamaan.

— Mutta tehän olette paljon nuorempi kuin Gyurkovics, sanoi Visky.

— Mutta minä käyn keisarillisissa vaatteissa, sanoi kadetti pöyhkeästi.

Ken tietää miten jupakka olisi loppunutkaan, ellei toinen tädeistä,
syrjäyttämällä kaikki ritarillisuuden säädökset, olisi sekaantunut
asiaan. Hän oli juuri, ilahduttaakseen veljenpoikansa ystäviä, aikonut
tuoda heille savukkeita, kun hän ovenraosta kuuli mistä oli kysymys.
Muuten niin lempeä nainen muuttui samassa mustaksi vihasta.

Minun täytyy tässä kertoa, että Zsemlye-neidit, niin vilpittömästi
kuin he muuten ihailivatkin sotilasuraa, eivät mitenkään voineet
suostua sellaisiin raakalaisuuksiin kuin ovat sota ja kaksintaistelut.
Jo useasti he olivat sanoneet, että Miskan täytyy sodan tullen
erota sotapalveluksesta. Poika selitti silloin, ettei hän koskaan
suostu sellaiseen pelkurimaisuuteen. Tädit ihailivat tosin hänen
sankarillisuuttaan, mutta heitä harmitti sekin, ettei hän tässä tehnyt
heidän mielikseen.

— Mitä puhetta se on sellainen? sanoivat he. — Mitä hyödyttää ihmistä
urhoollisuus, jos hänet kaikesta huolimatta kuitenkin ammutaan!
Sellainen sopii ainoastaan järkensä menettäneille. Ja mitä haittaa
pelkuruus sitä, jolla on rahoja?

Sotaa he vain pelkäsivät, mutta kaksintaistelusta puhuminen sai
heidät sapekkaaseen raivoon. Miska kertoi usein ja seikkaperäisesti,
miten sotilaan, saadessaan kaksintaisteluvaatimuksen, täytyy joko
taistella tai ottaa ero virastaan. Tädit kuvittelivat, että oli petoja
ihmishahmossa, jotka häikäilemättä asettavat nuoren sotilaan sellaiseen
tienristeykseen, ja ajatus, että heidän oma, rakas veljenpoikansa
mahdollisesti voisi joutua samaan asemaan, täytti heidän mielensä
katkeruudella.

Sanoin, että tuo muuten niin lempeä nainen joutui mustaan raivoon.

— Mitä te tahdotte? huusi hän. — Kaksintaisteluako?

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kadetin ja sekundanttien välissä. Sitten
hän lennätti heille vasten kasvoja kauheimman solvauksen, jonka
koskaan voi gentlemannille sanoa. Hän sanoi: — Te penikat! Hän asetti
»penikat»-sanan eteen vielä attribuutin, joka voimakkaasti alleviivasi
heidän alaikäisyyttään.

Viskyn kunniaksi on mainittava, että hän säilytti arvokkuutensa tällä
kriitillisellä hetkelläkin.

— Neiti, sanoi hän, — te olette epäritarillinen.

Silloin tapahtui samassa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti
kaksintaistelujupakan myöhempiin vaiheisiin. Myrsky, jonka väkevä
Juanitta-sikari oli nostattanut Miskan sisuksissa, oli saavuttanut
nousukohtansa, ja vaikka nuori soturi ponnistelikin tarmonsa takaa
vastaan, täytyi hänen lopulta antautua merikivun valtaan. Nuori kadetti
alistui kohtaloonsa. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että
vaivoin hoiperteli huoneen toiseen päähän, missä muiden huonekalujen
joukossa oli myöskin pesulaite.

Täti ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa. Hän käsitti ainoastaan sen,
että perheen ylpeys oli julman tuskan pitelemänä. Yhdistäen ajatuksensa
koko ajan kaksintaisteluun, uskoi hän, että koko pahoinvointi johtui
suorastaan taisteluvaatimuksesta. Hän joutui lopulta aivan järjettömän
raivon valtaan. Hän koppasi vimmoissaan huoneen nurkassa olevan
vanhuudesta haljahtaneen sateenvarjon ja — — — tässä pysähdymme hiukan!

Siitä, mikä sen jälkeen tapahtui, on lausuttu kaksi toisistaan eriävää
mielipidettä. Toisen mukaan olisi sateenvarjo todellakin satuttanut
Viskyn olkapäätä, ja toisen mukaan olisi sekundanttien ritarillinen ja
kunnioitusta herättävä rauhallisuus herpauttanut aseen hurjistuneen
naisen kädestä, ennenkuin hän ehti sitä kehenkään satuttaa. Varmaa on
kuitenkin, että Visky ja Horváth muutaman hetken kuluttua mustan vihan
kaivellessa heidän sydänkuoppaansa kiireisin harppauksin kaikkosivat
tupakkakaupasta, jossa vieraanvaraisuus ja ritarillisuus niin
häpeällisesti oli maahan poljettu.

Oli suuri onni, että seuraavan päivän aamuna ilmestyi Bajnaan muuan
ensi vuoden lakitieteen ylioppilas, joka ei pitänyt akateemista arvoaan
alentavana selvitellä Gyurkovics—Zsemlye-jutun takkuista vyyhtiä.
Tämä nuoriherra oli syvästi perehtynyt ammattimies kaikenlaisissa
kaksintaisteluasioissa. Jos voi uskoa hänen sanojaan, että
Budapestin tappelupukarit mainitsivat hänen nimensä pelonsekaisella
kunnioituksella, ei ole ihmeellistä, että Gyurkovics ja Visky kernaasti
alistuivat hänen painavaan sanaansa.

— Juttu on varsin yksinkertainen, sanoi oikeustieteilijä. — Kadetti on
vastaanottanut taisteluvaatimuksen... Huomenna kello kymmeneltä menemme
taistelupaikalle... Odotamme kaksikymmentä minuuttia... Jos hän tulee,
taistelemme. Ellei hän ilmesty: me diskvalifioimme hänet.

Niin tapahtuikin. Kadetti, jonka hänen tätinsä jo aamujunassa olivat
lähettäneet kotiin äitinsä luo Zomboriin, käyskenteli kirkon edustalla,
ja samaan aikaan, kun hän vahvisti luontoaan savuuttelemalla väkeviä,
Bajnasta muistoksi saamiaan sikareja, tuomitsi hänet seitsenpäinen
kunnialautakunta, lakitiedetten ylioppilaan johtaessa puhetta,
siveellisesti arvottomaksi ihmiseksi. Horváth, sekundanteista
nuorempi, ehdotti, että Zsemlye-neiditkin diskvalifioitaisiin, mutta
kunnialautakunta ei pitänyt sitä ehdottomasti tarpeellisena.

Tuomiopöytäkirja kirjoitettiin sitten useampina kappaleina. Yksi
lähetettiin sikarineideille, toinen rykmentin everstille, mutta Mihály
Zsemlyelle ei lähetetty mitään, ja niin ei kadetti, joka sen jälkeen
varmaan on jo kohonnut yliluutnantiksi, luultavastikaan tiedä mitään
siitä, että hänet on tuomittu siveellisesti ala-arvoiseksi.

Saman päivän iltapuolella ilmestyi Gyurka jälleen Sari Csopkayn
ikkunan alle. Ken luulee vihan hänen sydämessään lauhtuneen,
hän kokonansa erehtyy. Ei, hän tahtoi näyttäytyä uskottomalle
morsiamelleen ainoastaan osoittaakseen hänelle kouraantuntuvasti syvän
halveksumisensa. Kolmisenkymmentä kertaa hän käveli edestakaisin ja
joka kerta, kun hän joutui ikkunan alle, käänsi hän kopeasti katseensa
muualle. Vieläpä hän viheltelikin aivan äänekkäästi...




IHME.


Nyt tule, oi Musa, minua auttamaan laulaakseni siitä, miten suoritti
Gyurka Gyurkovics ylioppilastutkintonsa, mikä totisesti ei ole helppo
tehtävä tänä meidän epäilyksemme aikana, jolloin totuudestakin jokainen
etsii todenmukaisuutta.

Mutta hän suoritti sen kuitenkin.

Maanantaiaamuna, nukuttuaan voitonkohmelonsa, hän hypähti hurjasti
pelästyneenä vuoteestaan.

— Jeesus Maaria, huomennahan ovat kirjoitukset ja ylihuomenna suulliset
tutkinnot!

Kukapa olisi uskonut, että aika on niin hullun kiireesti livahtanut?
Aivan hiljattain oli hän lohduttanut itseään sanomalla: vasta kuukauden
kuluttua... Sitten hiukan myöhemmin: kahden viikon päästä... ja nyt
oli tutkinto aivan tuossa paikassa käsillä. Se oli tullut aivan
äkkiarvaamatta, varastautunut salaa, hyökännyt kimppuun... Kunpa olisi
vielä vaikka kuukausi valmistuksen aikaa! Tai edes viikon verta! No
vaikka vain pari kolme päivääkin!

Ensi hädässä herahtivat häneltä kyynelet. Mutta sitten hän painoi
tuskansa hiljaiseksi ja istahti pöytänsä ääreen. — Alkaisiko nyt
viime tingassa päntätä päähänsä? Se olisi ollut yhtä järjetöntä kuin
Raamatun juutalaisten olisi ollut lusikalla ammentaa tyhjäksi Punaisen
meren syvyydet, voidakseen kulkea sen yli jalan kastumatta. Vaikka
virkoisikin laiska lauantaina, ei häntä enää muu auttaisi kuin ilmeinen
ihme.

Yht'äkkiä hän herpaantui säikähdyksestä yhtä voimattomaksi kuin
on vaivainen talvikärpänen. Ankara pelko, jonka voittamiseksi
muut ylioppilaskokelaat kuukausia valmistautuvat, yllätti hänet
auttamattoman masentavasti.

Ankarassa tuskassaan hän lähti hiukan jaloittelemaan. Kirkkotorin
yllä hän näki kyyhkysparven kaareilevan. Koulupojat ovat hyvin
taikauskoisia, varsinkin silloin, kun ovat pulassa.

— Jos niitä on parillinen luku, läpäisen tutkinnossa, jos pariton, saan
varmasti reput.

Yhdeksän oli kyyhkyläisten luku.

Viereiseltä kadulta tuli muuan lihava pappi. En tiedä onko niin
kaikkialla, mutta ainakin etelä-Unkarissa pappi ennustaa pahaa, jos
hänet aamulla tapaa. Paras keino papin pahaa silmää vastaan on heittää
olkitukko hänen askeliinsa. Vankkureilla ajavat talonpojat eivät
sitä koskaan laiminlyö. Mutta jalkamies, jolla ei olkia ole käsillä,
auttaa itsensä parhaiten sillä, että hän — suokaa anteeksi — sylkäisee
kolmesti. Gyurkakin sylkäisi kolmesti, sitten hän tunsi mielessään
hartautta ja astui kirkkoon.

Erään sivualttarin yllä hän näki Pyhän Yrjänän taistelevan
lohikäärmettä vastaan.

— Kas tuossahan on minun suojeluspyhimykseni! sanoi hän itsekseen.

Hän seisoi siinä mietteisiinsä vaipuneena pyhän suojelijansa edessä,
ja hänen ajatuksensa muovautuivat jonkinlaiseen hiljaiseen ja nöyrään
rukoukseen. Se oli omituinen rukous, mutta rukous se oli kaikessa
tapauksessa.

— Rakas suojelijani, minä olen verraton velikulta. Laiska ja
kiusantekijä olin minä vemmelpuun Vaulasta saakka. Tyttöjen
jäljissä minä juoksin, kun olisi minun pitänyt fysiikkaa oppia,
ja uskontotunnilla olen vuollut penkkini piloille. Ja kun toiset
ovat työskennelleet, olen minä vetelehtinyt ja tupakkapaltureita
poltellut. Jos voisit minulle ajatuksesi ääneen lausua, et sinä
voisi minua syyttää näiden minun sanojeni valheesta ja ajatuksen
epärehellisyydestä. En ole sinua koskaan rukoillut, nyt vasta tulen
luoksesi, kun olen pulaan joutunut. Minä häpeän itseäni enkä rohkene
astua alttarillesi. En uskalla sinua edes vakavasti rukoilla, sillä
minä pelkään häpäiseväni sinut. Pyhä suojelijani, anna minulle
anteeksi, että olen tuottanut häpeää sinun nimellesi. Jos minä saan
reput tutkinnossa, ammun kuulan otsaani tai lähden Amerikkaan. Mutta
jos sinä mahdollisesti luulet minun vielä miehistyvän mieheksi, niin
tee ihme!

Ken ei koskaan vielä ole sillä tavoin rukoillut, hän heittäköön
Gyurkaan ensimmäisen kiven!

Pari paljasjalkaista poikaa joutelehti kirkon ovella, ja suntio tuli
heitä kutsumaan.

— Osaako joku teistä olla kuoripoikana? Ken taitaa, hän saa
armolliselta herralta neljä kreutseria.

Pojat selittivät, että he osaavat ainoastaan soittaa kirkonkelloja.

— Minä rupean kuoripojaksi, sanoi Gyurka, — enkä minä siitä rahaa pyydä.

Konventtilaiset eivät juuri milloinkaan ruvenneet kuoripojiksi, ja
suntio tarkasteli Gyurkaa tutkivasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän
puheli sakaristoon:

— Armollinen herra, täällä on jo kuoripoika. Muuan nuorukainen,
joka juuri rukoili Pyhän Yrjänän alttarin edessä, tahtoo nyt ruveta
kuoripojaksi.

— Annahan minun nähdä sitä hurskasta nuorukaista, kumahti syvä ääni
holvista. Sakaristossa pukeutui parhaillaan sama lihava pappi, jonka
Gyurka vastikään oli nähnyt kadulla.

— Käsisuukkonen, Nektar-setä! huudahti poika.

— Ka, sinäkö se olet, Gyurka? Aiotko sinä olla minun kuoripoikanani!

— Jos vain sallitte, Nektar-setä.

Pappi oli korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz
Gyurkovics, Kolumbacsin nimirovasti _in partibus infidelium_, Gyurkan
setä. Hän asui Kalocsassa, eikä Gyurka ollut häntä tavannut sitten
joulun. Gyurka ankarissa sieluntuskissaan aivan riemastui tästä
odottamattomasta kohtauksesta, eikä vanha herra sen vähemmin.

— Katsohan vain, poikani, tämä oli kunnon teko, sanoi hän. — Et
nähtävästi ole sittenkään niin viheliäinen lurjus kuin miksi sinua
mainitaan. Nähdäänhän piankin, mitä taidat tutkinnossasi!

— Tuleeko setä sinne? kysyi Gyurka kirkastuvin kasvoin.

— Tietysti! Teitähän minä tänne tulinkin kuulustelemaan, sillä
ylitenttaattori on sairastunut... Mutta aloittakaamme, poikani!

Gyurka ei edes itse tietänyt, kävelikö hän omin jaloin kirkossa, iso
messukirja kainalossa, vai kantoivatko häntä enkelit ilmojen halki.
Hän polvistui Pyhän Yrjänän alttarin eteen, jolla jo silloin kynttilät
tuikkivat, ja riemusta vapisevin äänin hän lauloi kuorilaulunsa.

— Ad Deum, qui laetificiat juventutem — hihheli hei! Minä en saa
repposia, en saa repposia, en, en — auttaa Nektar-setä.

Hänestä tuntui samassa, kuin olisi pyhimys kumartanut sädekehäisen
päänsä hänen puoleensa ja sanonut:

— Sinä veitikka! Et ole vielä läpäissyt ja nyt jo ilvehdit jälleen!
Mitä hyödyttää sinun tähtesi tehdä ihmettä!?

— Mitä sinä oikeastaan tiedät? kysyi häneltä Kolumbacsin nimirovasti,
kun he yhdessä poistuivat kirkosta.

Gyurka painoi päänsä surullisesti alas eikä vastannut mitään.

— Kait sentään jotakin tiedät? Esimerkiksi mitä tiedät
maailmanhistoriasta?

— Olen lukenut arabialaisten kirkollisesta kulttuurista, sanoi Gyurka
luoden nöyränä katseensa katuun.

Siitä hän todellakin jotakin tiesi. Kerran oli hänen hammastaan
pakottanut ja silloin oli hän lukenut hiukan aikansa kuluksi.

— Entä Unkarin historiasta?

— Tiedän Mátyás-kuninkaasta...

Siitä hän ei oikeastaan tietänyt, mutta hän arveli, että hän vielä
ylihuomiseen sen ehtii oppia, jos oikein kireälle ottaa. Kun he siten
olivat vielä hiukan keskustelleet muutamista tutkintoaineista, laski
rovasti kätensä siunaavasti Gyurkan päälaelle ja sanoi:

— Lue nämä asiat, niin minä siihen mennessä otan selon, voitko odottaa
pyhimyksesi Pyhän Yrjänän erikoista suojelusta.

Hän tiesi kaiken, mitä häneltä kysyttiin. Tai kysyttiinkö häneltä
juuri sitä, minkä hän tiesi? Suojeluspyhimyksen avunantoa helpotti
paljon se, että siihen aikaan ei tunnustuksellisissa kouluissa käytetty
kirjallista kuulustelutapaa. Ainoastaan Unkarin historiassa hän
oli vähällä joutua kiikkiin. Opettaja, joka oli hyvin hajamielinen
mies, kyseli häneltä Ludvig Suurta. Mutta hän tiesi ainoastaan
Mátyás-kuninkaan historian. Olisiko hän tiuhaan oppinut ulkoa koko
ylpeän Wienin kaupungin kukistamisen? Siunaaman hetken hän vaikeni,
katseli ällistyneenä rovastia ja hajamielistä opettajaa, mutta sitten
hän hämmästyttävän rauhallisesti katkaisi gordilaisen solmun:

— Ludvig Suuri polveutui Anjoun suvusta, eikä Hunyady-suvusta, niinkuin
Mátyás I, joka vuonna 1440 syntyi Kolozsvárissa Hunyadi Jánoksen ja
Szilagyi Erzsébetin poikana. Mátyás-kuningas sai lapsuudessaan erittäin
huolellisen kasvatuksen — j.n.e.

Hän kertoi kaiken minkä tiesi Mátyás-kuninkaasta. Ja kun hän kielensä
liputtavalla nopeudella valutteli sanojaan, sai kuningas Ludvig Suuri
parka murheissaan palata Fehervárin hautaansa.




ENSIMMÄINEN KORVAPUUSTI.


Mitä tekee nuorukainen, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon?
Hän tekee kaikkea sitä, mikä häneltä aikaisemmassa nuoruudessaan
oli kiellettyä. Koulukuri kieltää ankarasti oppilasta käymästä
ravintoloissa, oleskelemasta kellareissa, se kieltää tupakanpolton
julkisilla paikoilla ja kävelykepin käyttämisen. Gyurka oli tuskin
kääntänyt koululle selkänsä, kun hän jo osti itselleen kepin, sytytti
sikarin ja meni kapakkaan.

Siellä hän tapasi koko joukon kypsyneitä kansalaisia: kunnialautakunnan
puheenjohtajan, pikku Horváthin ja Viskyn. Viskylle ei opettajisto
tosin voinut antaa erotodistusta, ennenkuin hän oli hiukan parantanut
tietojaan latinassa, mutta jo tämäkin tulos oli Viskylle yllätys. Kello
kahdeksalta sairastui pikku Horváth, joka tahtoi osoittaa miehuuttaan
tyhjentämällä neljä tuoppia olutta, seurauksia aavistamatta, ja hänen
ystävänsä veivät hänet hiukan kävelemään. Kävelyllään he pitkän aikaa
huvittelivat matkimalla koiran haukuntaa ja kissan naukumista ja ennen
pitkää he hyvän tuulensa kannustamina hyppelivät aitojen ylitse. Kun
eräs kaupungin santarmi heitä kehoitti järjestykseen, sanoivat he
itsetietoisesti: »Meillä on siihen lupa, sillä me olemme ylioppilaita!»

Seuraavana päivänä toimeenpanivat vastaleivotut ylioppilaat vanhojen
bajnalaisten perintätapojen mukaisesti tanssiaiset kaupungin
puistossa. Tanssiaisissa oli luonnollisesti Sari Csopkaykin, Gyurkan
uskoton morsian. Hänellä oli yllään kaunis sininen hame, ja hänen
vapaasti liehuva pitkä tukkansa, joka kultaisina kiharoina valui
hänen hartioilleen, sai kiivaasti tykyttämään monen ylioppilaan,
jopa ylioppilaslakista unelmoivan seitsemäsluokkalaisenkin sydämen.
En tiedä, johtuiko se omantunnon kolkutuksista vaiko Gyurkan
ritarillisesta esiintymisestä kadettia kohtaan, mikä oli tehnyt syvän
vaikutuksen kauniiseen uskottomaan, mutta sen verran on kuitenkin
varmaa, että Sari jo silloin katkerasti katui mustaa petollisuuttaan
ja halukkaasti olisi uudelleen tahtonut liritellä entisen sulhasensa
kanssa. Koko iltapäivän hän viidentoistavuotiaan tytön rohkeudella
keikaili hänelle, väänteli silmiään ja huokaili; mutta Gyurka torjui
ylhäisen ylpeästi kaikki hänen lähentelemisyrityksensä.

Nuori herra ei tanssinut ainoatakaan pyörähdystä iltaan mennessä. Hän
hääri ahkerasti ison viinitynnyrin ympärillä, jonka muuan onnellinen
isä oli lahjoittanut ylioppilaille, ja jakeli lasien mukana kyynillisiä
arvostelujaan naisista: — ne tytöt eivät ole edes tyhjän pähkinän
arvoisia.

Illan tullen väsyi Sari Csopkaykin liehittelemään. Hän tahtoi kostaa
katkerasti hänkin ja sen vuoksi hän alkoi mielistellä toisia,
varsinkin ensivuoden lakitieteen ylioppilasta, joka vei hänet
tanssiin. Meidän täytyy myöntää, että tämä kaikessa tapauksessa oli
sellainen nuorukainen, joka hyvinkin saattoi odottaa nuoren, korkeita
tavoittelevan neidon huomiota. Vaikka hän ei ollutkaan likinäköinen,
käytti hän kuitenkin monokkelia, joka antoi hänen kasvoilleen
ylhäisemmän ilmeen; sitäpaitsi oli hänellä Pariisin viimeisimmän
kuosin mukainen, hieno, kirjailtu liivi, joka oli Bajnassa laatuaan
ensimmäinen. Hän puhui paljon kaksintaisteluista ja antoi hienolla,
diskreetillä tavallaan aavistaa, että hänen yhdeksän kertaa oli ollut
pakko ase kädessä löylyttää tuhmanrohkeita ja hävyttömiä uskalikkoja.
Hän puolestaan ei koskaan etsinyt riidanaihetta, mutta pääkaupungin
tunnetuimpana ja parhaana miekkailijana hän piti sekä hyödyllisenä
että terveellisenä silloin tällöin antaa heille pienen, ojentavaisen
opetuksen.

Hämärän langettua, kun jo puiden oksien lomitse kuulsivat värikkäät
lyhdyt, asteli Gyurkakin tanssipaikalle. Hän meni sinne oikein kunnolla
vielä kerran osoittaakseen Sarille, miten vähän hän hänestä välitti,
mutta hän huomasikin, ettei tyttö ollut vähääkään hänestä tietääkseen,
vaan päinvastoin piti hilpeätä iloa kunnialautakunnan puheenjohtajan
kanssa. Silloin alkoi jää hänen sydämensä ympäriltä sulaa. Puolen
tunnin ajan hän ikävöi tytöltä katsetta, mutta sitten — voi miehen
sydämen omituista johdonmukaisuutta! — hänelle selvisi äkkiä, että hän
nyt rakasti uskotonta kaunotarta syvemmin kuin koskaan ennen, eikä
voisi ilman häntä elää.

Katuvaisena hän meni tytön luo ja pyysi hänet tanssiin. Mutta Sari
— voi naisen sydämen omituista johdonmukaisuutta! — antoi hänelle
rukkaset. Hän sanoi kylmästi, että hänet on jo pyydetty jokaiseen
tanssiin; sitten hän käänsi selkänsä ja laski hansikoidun kätensä
lainlukijan käsivarrelle.

Gyurka poistui hoippuvin askelin. Hänestä tuntui, ettei hän kauemmin
enää voi elää, ettei hänellä enää ole elämisen oikeuttakaan sen
jälkeen kuin hän oli kärsinyt suurimman häpeän, mikä miehen osalle
voi joutua: saanut rukkaset. Mutta seuraava hetki antoi hänelle uutta
elämänrohkeutta, sillä hän oli keksinyt tepsivän kostokeinon.

Tanssikentän laidassa seisoskeli kokonainen parvi talonpoikaistyttöjä,
jotka huomattavan halukkaasti katselivat herraskaisten ilonpitoa.
Heidän joukossaan oli eräs, joka jo aikoja sitten oli vetänyt herrojen
huomion puoleensa.

Hän oli suunnilleen kuudentoistavuotias tyttö: ruskeasilmäinen,
suloisesti hymyilevä, kookas ja varreltaan täyteläinen. Hän
teki pikemminkin talonpoikaispukuun puetun herttuattaren kuin
talonpoikaistytön vaikutuksen. Hänellä oli yllään rikkaan
bunyeváci-tytön kansallispuku. Hänen vaatteensa ilman kaulassa
riippuvaa kultarahanauhaakin olivat kallisarvoisemmat kuin viiden,
kuuden herrasneitosen tanssiaispuvut yhteensä. Hänen hameensa oli
valmistettu raskaasta kultabrokadista, jota Lyonin silkkitehtaat
erityisesti tähän tarkoitukseen valmistavat; jaloissa oli hänellä
hienosti kirjaillut punaiset kengät, ja hänen kupeillaan riippuva
laukkukin oli hienointa silkkiä.

— Minä vien hänet tanssiin, sanoi Gyurka itsekseen, — kaikki tytöt
siitä varmasti suuttuvat silmittömästi, ja Sari Csopkay pakahtuu
vihaansa.

Hän astuikin talonpoikaistytön luo, kumarsi kohteliaasti ja pyysi hänet
tanssiin. Tyttö punastui samassa hiusmartoa myöten.

— Ei taida käydä laatuun, sammalsi hän bunyeváci-murteella.

— Miksi ette tahdo tanssia minun kanssani, neiti?

— Sen vuoksi, etten minä ole neiti, ja sitäpaitsi ei sitä sallittaisi...

— Sitäpä minä tahtoisin nähdä! sanoi Gyurka harmistuen.

Varmuudellaan, joka olisi kaunistanut Rikhard Leijonamieltäkin,
rohkaisi hän talonpoikaistytön pikku sydäntä. Sanattomana tämä laski
kätensä Gyurkan olkapäälle. Kahden he sitten tunkeutuivat mustalaisten
ympärillä seisoskelevien rivien läpi ja olivat samassa valmiit yhtymään
mustalaisprimaksen alkamaan csárdákseen. Bunyeváci-tytöt ovat kaikki
syntyneet tanssin tahtiin, ja Gyurkan tanssijatar oli täysiverinen
bunyeváci. Niin pian kuin hän oli päässyt ensi hämmingistään, tarttui
häneen riemuitseva ilo, ja pian hän lensi tanssin pyörteessä,
liikkeissään naisellisen hento sulous.

Herrasneidit loukkaantuivat sisukkaasti Gyurkan päähänpistosta.
Ankarimmin tietysti Sari Csopkay. Hän oli mielestään velvollinen
lopettamaan tanssin, joka loukkasi hänen isänsä, hovioikeuden
presidentin arvoa. Hänen tanssijansa yhtyi hänen närkästykseensä.

— Sellainen olisi Pestissä aivan mahdotonta! sanoi kunniatuomari. —
Mutta kyllä me pian saatamme ihmistavat voimaan Bajnassakin!

Hän astui Gyurkan luo, katsoi häneen käskevän läpitunkevasti ja sanoi
äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Lopeta heti tanssisi!

— Minäkö?! — ihmetteli Gyurka.

— Me emme siedä täällä talonpoikaistyttöjä... Nämä ovat herrasväen
tanssiaiset!

Tyttö jätti heti tanssijansa ja aikoi poistua, mutta Gyurka
tarttui hänen käteensä ja vapaalla oikealla kädellään — läimäytti
kunniatuomaria korvalle.

Hänen ensimmäinen korvapuustinsa.

Moni vähäksyy sen merkitystä, varsinkin ne, jotka eivät ole antaneet
ensimmäistä korvapuustia, vaan saaneet. Ja kuitenkin on päivänselvää,
että ensimmäisellä korvapuustilla on mieheen yhtä suuri vaikutus kuin
naiseen ensimmäisellä suutelolla. Ensimmäinen korvapuusti, jonka nuori
mies, mahdollisesti aivan harkitsemattoman välittömästi on antanut, voi
välistä ratkaisevasti kääntää koko hänen elämänuransa. Hän on sillä
iskullaan avannut itselleen pääsyn hyvin suljettuun ritaristoon. Hän
oppii, että hänen ei tarvitse kärsiä mitään. Ei yhtään mitään! Miten
onkaan käynyt niin, että ensisuutelo on saanut niin monta runoilijaa
ylistäjikseen, mutta ensimmäinen korvapuusti ei yhden yhtäkään!

Luulen, että olemme velvolliset sen verran kunnioittamaan
kunniatuomaria, että kerromme miten hän vastaanotti korvapuustinsa.

Hän vastaanotti sen, niinkuin gentlemannin täytyykin. Hän tarkasteli
Gyurkaa kiireestä kantapäähän, korjasi monokkeliaan kiinteämpään
asentoon ja sanoi jääkylmän rauhallisesti:

— Tätä te vielä kadutte, herra Gyurkovics!

Sitten hän asettui seisomaan vanhan akaasiapuun alle, kädet ristissä
rinnalla. Hän pysyi siinä määrin kylmäverisenä, että sanoi ympärillä
seisoville nuorille ystävilleen:

— Älkää minua säälikö, vaan tuota poikaparkaa tuolla.

Aluksi hän aikoi mennä suoraan kotiin hakemaan revolverin ampuakseen
yksinkertaisesti Gyurkovicsin. Mutta sitten johtui hänen mieleensä,
että se ei olisi hänen arvolleen soveliasta. Hän vaatii hänet
kaksintaisteluun, sellaiseen kaksintaisteluun, että siitä puhutaan
koko valtakunnassa, niin että ihmiset unohtavat Mátyás Hollóksen
ja Holubarin keskeiset tappelut. Siihen hän jo rauhoittui. Hän ei
tanssinut enää, vaan istuutui metsään. Hän ajatteli äitiään ja
yht'äkkiä hän tunsi lämpimästi, miten paljon hän omaisiaan oikeastaan
rakastikin. Ja sekin johtui hänen mieleensä, miten julmasti hänen
äitinsä murehtisi, jos hän kaatuisi kaksintaistelussa.

Tanssi loppui samassa; mustalaiset soittivat lomaan laulunnuotin, joka
oli niin haikean surumielinen, että kunniatuomarin silmät kyyneltyivät.
Hän tunsi rinnassaan henkeä salpaavan painostuksen. Sitten hän rohkaisi
mieltään ja alkoi miettiä. Annahan olla! Mitäpä minulle siitä? Se, että
minun täytyy taistella hänen kanssaan. Täytyykö?! Minkävuoksi täytyy?
Mutta eihän koko juttu ole jupakan arvoinen... Lapsellisuutta alusta
pitäen... Aasimaisuutta!

Samassa hänen mielensäkin keveni. Ei tarvitse. Ihmisen ei tarvitse
tehdä mitään, mitä ei itse tahdo!

Hän palasi tanssisaliin ja katseli hymyillen Gyurkaa. Vähän myöhemmin
hän meni hänen luokseen ja muksahdutti häntä kevyesti selkään.

345

— Kuulehan, sinä olet aika turkkilainen, sinä.

Gyurka tanssi silloin jo herra tiesi kuinka monennen tanssin
talonpoikaistytön kanssa.

Hän sanoi tälle:

— Te olette kovin kaunis tyttö, paljon kauniimpi kuin kaikki
herrastytöt yhteensä.

Tyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni, ja häntä pyörrytti suuri
onnentunteensa. Mutta hän tanssi silti mielensä halulla, ja vanhat
herrat, heidän joukossaan korkeasti kunnioitettava herra Nektárius
Gyurkovics, rehtori ja opettaja Huszarka, seisoivat ympärillä hänen
tanssiaan katsellen.

Gyurka hiukan hämmästyi heidät nähdessään, sitten hän laski tyttönsä
kolmesti selkäkenoon, melkein maahan asti, nosti hänet tanssin tahdissa
rivakasti pystyyn jälleen ja kysyi tanssijattareltaan:

— Mikä on nimenne, kaunis tyttö?

— Kerran minä pakenin nuoren herran kanssa, ja kolme päivää me
kuljeskelimme metsässä. Nuori herra oli silloin ryöväri, ja minä olin
hänen rakastajattarensa... Anikó on minun nimeni.

— Anikó?! Betekintin Anikó?!

Kun hän tarkasteli häntä lähemmin, huomasi hän hänen suloisilla
kasvoillaan piirteitä, jotka palauttivat hänen mieleensä hänen entisen
Anikónsa juonteet.

— Anikó! Missä sinä olet ollut tähän asti, kun en ole sinua nähnyt.

— Minä olen ollut Tamásissa, tätini luona... Kaksi vuotta minä olin
siellä... Viikko sitten palasin Bajnaan...

— Entä miten satuit tulemaan tänne, Anikó? kysyi poika vähän myöhemmin.

— Tiesin, että Gyurka-herra on täällä, vastasi tyttö rehellisesti. —
Siksi minä pukeuduin juhla-asuunikin.

Herraspojilla on mielestään aina oikeus tehdä tuhmaa pilaa kauniille
talonpoikaistytölle. Gyurkakin tahtoi käyttää hyväkseen tätä oikeutta
ja sanoi:

— Ennen sinä aina sanoit, että sinusta tulee minun rakastajattareni.
Mutta silloin et sinä vielä tietänyt, mikä se on... Nyt sinä tiedät,
mutta rakastatko sinä minua enää?

Siihen ei tyttö sanallakaan vastannut. Turhaan Gyurka uudisti
kysymyksensä. Anikó vain sulki silmänsä, ja hänen suunsa vavahteli,
aivan kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Sitä hän ei
kuitenkaan tehnyt niin paljon häpeästä kuin häveliäisyydestä. Rakkauden
sanojen edessä oli niin omituinen, rikkova herrasleima.

Hänen kaunis, ruskea kätensä puristi kuitenkin entistä lujemmin Gyurkan
olkapäätä, ja siitä nuoriherra, joka — kuten tiedämme — oli elähtänyt
maailmanmies, sai yht'äkkiä ankaran sydämentykytyksen. Kun hän jälleen
lensi tyttönsä kera tanssiin, hiipi tämä niin hellän hempeästi hänen
rintaansa vastaan, kuin olisi hän ollut herkkä hengetär.

Gyurkovics-komppanian ylhäiset jäsenet, heidän joukossaan pikku
Horváth ja kolmeneljäsosaa ylioppilastutkinnosta suorittanut Visky,
tanssittivat myöhemmin kaikki Betekintin tyttöä. Anikó, jolla
uskollisuus oli myötäsyntynyt, lähti tanssiin heidän kanssaan vasta
pyydettyään luvan Gyurkalta. Kun hän toisten kanssa tanssi, käänsi
hän aina säteilevän hymyn kirkastamat kasvonsa Gyurkaan, niinkuin
auringonkukka kääntää teränsä auringon kulkua myöten.

Puolenyön aikaan sanoi Anikó, että hänen täytyy lähteä kotia.

— Isä sanoi tappavansa minut, ellen ole yhdeksältä viimeistään kotona.

Betekintin kapakassa tunnettiin kuoliaaksilyömisen eri muodot ja
asteet, sillä Anikóta ei millään keinoin saatu jäämään kauemmaksi.
Yhtä nopea kuin hänen lähtönsä, oli hänen hyvästinsäkin: hän hymyili
Gyurkalle, sitten hän riensi pois tanssipaikalta ja haihtui pimeyteen.

Kun hän jo oli ehtinyt poppelitielle, kuuli hän askelia takanaan.
Aluksi hän luuli, että joku paha-aikeinen häntä seurasi, mutta samassa
hän tunsi Gyurkan äänen.

— Anikó! Anikó!

Poika saavutti ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Älä juokse, minulla on sinulle vielä jotakin sanottavaa...

Mutta nyt jätti pojan monesti koeteltu rohkeus hänet kokonaan pulaan.
Hän kysyi Anikólta ainoastaan, elikö hänen vinttikoiransa Csigány
vielä. Anikó pudisti surumielisesti päätään.

— Isä ampui sen jo kolme vuotta sitten.

Hitaasti astellen he etenivät. Oikealla ja vasemmalla kimmelsi
kasteinen aroheinä kuutamossa, niinkuin olisi järvi saartanut tietä
kahden puolen.

— Anikó, suutele minua, sanoi kerran Gyurka.

Tyttö pysähtyi; hän oli niin pelästynyt, ettei voinut kieltäytyä.
Mutta hän antoi kuitenkin saattajansa suudella polttavia poskiaan ja
silmiään. Hämillään hän vastaanotti hyväilyt, hän ei nähtävästi koskaan
ollut sellaista ennen kokenut.

Betekintin ikkunoista loistivat valot, kapakkahuoneesta tunkivat soiton
hilpeät äänet.

— Miklós Csincsák huvittelee, sanoi Anikó hiukan hätkähtäen.

— Kuka on Miklós Csincsák? kysyi Gyurka mustasukkaisesti.

— Hän on minun sulhaseni isä, selitti Anikó yksinkertaisesti.

Gyurka huudahti hämmästyneenä:

— Mitä kummia? Onko sinulla sulhanen?

— On, Miklós Csincsákin poika...

Poika oli aluksi vähällä joutua raivon valtaan.

Hän luuli, että Anikó oli hänet pettänyt. Mutta sitten saivat paremmat
ajatukset hänessä vallan, ja hän näki omat aikeensa oikeassa valossa.

— Menetkö sinä miehelään, Anikó?

— Eikö minun pitäisi sitten mennä? kysyi tyttö vuorostaan.

— Tietenkään et mene.

— Mitä sitten tekisin?

— Tule minun kanssani.

— Minne?

— Minne sinut vienenkin.

— Nytkö heti?

— Nyt heti!

Anikó mietti hiukan ja sanoi sitten surullisesti:

— Minä sanon teille, Gyurka-herra: minä tulisin kyllä kanssanne. Totta
Maarian minä tulisin! Mutta ei siitä olisi siunausta. Te katuisitte,
minä en.

Gyurka kuunteli järkensä sanaa ja mietti muuta.

— Hyvä on, ellet sinä tule minun kanssani, tulen minä sinun luoksesi...

Niin sanoen hän puristi lujasti tytön kättä ja riensi takaisin metsään.




ANIKÓ.


Miklós Csincsák, joka remuili Betekintin kapakassa, oli tyypillinen
saita rahaylimys. Hänen omaisuutensa nousi sataantuhanteen floriiniin,
ja jokaista, jolla ei ollut vähintään viittäkymmentätuhatta, hän
nimitti kerjäläiskoiraksi. Hänen ulkoasustaankin saattoi huomata, ettei
hän ollut mikään tavallinen talonpoika. Hän poltti viiden kreutserin
sikareita, ja hänen kaulahuivinsa oli kirsikanpunaista silkkiä. Jos
hän istahti jonnekin, riisui hän heti takkinsa, jonka alla hänellä oli
hieno liinapaita; lakkinsa hän otti päästään vain kirkossa, muuten
ei missään muualla, ei edes apteekissa. Hänen saappaansa olivat
korkeakauluksiset, ja kun hän istui, ojensi hän aina molemmat jalkansa
suoriksi. Hänellä oli oikea kultainen sinettisormuskin, jota hän kantoi
oikean käden etusormessaan. Hän raaputteli aina sillä sormellaan
nenäänsä, silloinkin kun sitä ei syyhynyt.

Hän uskoi lujasti, että kaikki ihmiset kadehtivat häntä. Ja se usko
hiveli häntä miellyttävästi. Tullessaan kapakkaan hän pyysi jyrisevällä
äänellä kolmenkymmenen kreutserin viinit ja sitten silmäili varkain
ympärilleen, miten kateellisilta »ne kerjäläiskoirat näyttivät»...

Csincsák ei ollut vanhempi kuin viidenneljättä. Kotonaan oli hänellä
kuudentoista ikäinen poika, jolle hän pyysi Anikóta. Poika ei
vielä ollut edes nähnytkään morsiantaan, mutta eihän sellainen ole
bunyeváceilla aivan välttämätöntä. Pääasia on, että tuleva miniä
appivanhempiaan miellyttää. Miklós Csincsák oli aikoinaan samalla
tavoin naitettu, ja niin hän tahtoi naittaa omatkin lapsensa ja
lapsenlapsensa. Jos kerran ikivanhat perintötavat olivat pyhiä, niin
oli tämä ainakin hyvin pyhä.

Miklós Csincsákilla oli ainoastaan yksi ylhäinen kilpailija,
joka oli häntä ylempänä: Betekintin kapakoitsija. Häntä ei raha
tehnyt aristokraatiksi, vaan syntyperä. Hän polveutui aatelisesta
Jazomirovics-suvusta, jonka eräs jäsen — kuten mainitaan — joskus
oli ollut tuomari. Betekintin isäntä lukeutui myöskin arvokkaan
Visky-perheen sukulaiseksi, vaikka perheenjäsenet eivät muistelleetkaan
sukulaisuuttaan muulloin kuin valtiopäivämiesvaalien aikana, joka
heidät toi kapakkaan.

Meidän päivinämme ei enää ole outoa, että ylhäisten perheiden jäsenet,
kirkastaakseen haalistuneet kilpensä kullalla, tekevät mesallianssin,
eikä meidän senvuoksi tarvitse kovin kummeksia Jazomirovicsia, kun
hän antoi tyttärensä Csincsákin pojalle. Hän ei sitä tehnyt ensin
kauan epäröimättään ja oikeastaan hän vielä nytkin sydämestään vihasi
Csincsákia, jota hän salaa nimitti »löyhäsuiseksi talonpojan jässiksi».
Mutta raha taivuttaa kopeimmankin sukuylpeyden.

Molemmat appivanhukset istuivat vielä sivu puolenyön Betekintin
kapakassa. He tyhjensivät jo kolmatta pulloaan (neljännellä he
säännöllisesti riitaantuivat), kun ovi aukeni ja sisään tuli joukko
uusia vieraita.

Gyurkovics-komppania siinä tuli koko voimallaan: kaikkiaan heitä oli
kuusi. Pojat tilasivat samppanjaa. Mutta kun sitä ei ollut, tyytyivät
he Siller-viiniin.

— Joka pojalle pullonsa ja joka pullon viereen tuikkiva kynttilä!
Mustalaisillekin pullo mieheen!

Sen sanoi Gyurka.

Kun minun ystävälliset lukijani, jotka jo ovat Gyurkovicsin poikien
raha-asioiden perillä, varmaankin hiukan rauhattomasti ajattelevat
suorituksen hetkeä, riennän minä edeltäpäin kertomaan, että Gyurkalla
tällä kertaa oli rahoja. Korkeasti kunnioitettava rovasti oli hänelle
antanut viidenkymmenen floriinin setelin yhdessä ylioppilastodistuksen
kanssa: yliopistollisen stipendin sijasta, kuten hän sanoi. Pojan
itsetietoisen varma esiintyminen tämän päivän kuluessa johtuikin
suurimmaksi osaksi oudon suuren setelin vaikutuksesta.

Anikó oli jo puoliksi riisuutunut saadessaan tietää ylioppilaiden
huvittelevan kapakassa. Nyt hän ymmärsi Gyurkan jäähyväissanat, joita
oli tähän asti turhaan aprikoinut.

— Minä tulen auttamaan tarjoilussa, sanoi hän.

Hänen tullessaan kapakkahuoneeseen soittelivat mustalaiset parahiksi
hurjaa csárdásta. Gyurka hypähti samassa hänen rinnalleen, kietoi
kätensä hänen uumilleen, ja pian he tanssivat kiivaassa tahdissa
mustalaisten edessä. Toverit säestivät heitä hihkuen ja rallatellen;
ainoastaan Jazomirovics ja Csincsák rypistivät tyytymättöminä
kulmiaan. Isä käski tytärtään moneen kertaan lopettamaan tanssinsa ja
painautumaan levolle, mutta Anikó ei kuullut eikä nähnyt mitään, tanssi
vain niinkuin järkensä menettänyt, tai niinkuin olisi, ollut lumouksen
valloissa. En tiedä mitä keinoja Betekintin ravintoloitsija olisikaan
käyttänyt saadakseen pontta isänmääräysoikeudelleen, ellei Visky
onnellisella päähänpistolla olisi tyynnyttänyt nousevaa myrskyä.

Lasi kädessään hän astui Csincsákin pöydän luo.

— Kumpi herroista on minun Jazomirovics-setäni? kysyi hän
vaatimattomasti.

Pöhönaamainen kapakoitsija hyväili tuuheita viiksiään.

— Kuka minua kunnioittaa kysymyksellään?

— Nimeni on Sándor Visky...

— Jalosukuisen herra maaherran poikako? kysyi kapakoitsija.

— Niin... Minun isäni mainitsi nimenomaan viimeisessä kirjeessään,
etten saisi lähteä Bajnasta, ennenkuin olen käynyt tervehtimässä
rakkaita sukulaisiamme... Isäni on usein puhunut kodistanne. Hän sanoi
aina, että teillä, setäni, on erinomaiset valtiollisen älyn lahjat ja
että vain aniharvat herrasmiehet osaavat niin verrattomasti huvitella
Bácskassa kuin te...

Minun täytyy myöntää, että Visky tällä kertaa silmittömästi valehteli.
Maaherra oli vain kaksi kertaa kaikkiaan maininnut kapakoitsijan nimen
ja oli silloinkin nimittänyt häntä holipoli-honttioksi. Sukulaisuudesta
ei hän tietänyt ja jos tiesikin, ei ollut tietääkseen. Mutta minun
täytyy samalla kuitenkin mainita, että Jazomirovics luki tämän hetkensä
elämänsä onnellisimpien joukkoon. Että se tyhmänpöyhkeä talonpoika
kerrankin osui omin korvin kuulemaan! Mieluinen ylpeys täytti hänen
sydämensä, ja ylhäinen arvokkuus kuvastui hänen kasvoillaan... Häntä
ei edes tarvinnut kehoittaa, hän tuli itsestäänkin poikien pöytään.
Niin alentuvaisen hyväntahtoisesti hän katseli heidän ilonpitoaan, kuin
itsevaltias silmäilee aatelispoikien leikkiä.

— Samanlainen olin minäkin poikavuosinani! sanoi hän.

(Silloin hän oli ollut lahtarinsälli.)

Osoittaakseen miten oikeassa maaherra oli kiittäessään häntä Bácskan
verrattomimmaksi huvittelijaksi, alkoi hän juoda äärettömästi ja
lopulta hän huvitti vieraitaan viskelemällä laseja pirstoiksi.
Hullumpaa oli, että hän ryhtyi politikoimaan. Hän tahtoi osoittaa
todeksi senkin, että hänellä on erityiset valtiollisen älyn lahjat, ja
hän esitti perustuslakimme historian neljänkymmenenkahdeksan vuoden
pohjalla, arvostellen sitä ankarasti.

Gyurka ja Anikó tanssivat taukoamatta. Tyttöä tuskin tunsi entisekseen.
Hän hiipi vastustamattomasti tanssijansa povelle, hikikarpalot
kihoilivat hänen otsalleen, hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa.
Hänen kasvoillaan oli niin jäykkä ilme, kuin olisi hän jotakin
säikähtänyt, ja kuitenkin oli hän sanomattoman onnellinen. Hän rukoili
itsekseen, että tämä yö, jota hän myöhempinä elinpäivinään ajatteli
elämänsä onnellisimpana ja kirkkaimmin loistavana tähtenä, saisi
kestää iäisyyden. Ei hän olisi pahakseen pannut, vaikka olisivat
katonkannattimet suistuneet haudaten heidät alleen.

Tanssijat pysähdytti Miklós Csincsák. Tuleva appivaari, joka oli jäänyt
yksikseen pöytänsä ääreen, ei mitenkään saanut sulatetuksi sitä, että
hänet oli syrjäytetty. Häntä kaiveli se, että kukaan ei hänen rahojaan
häneltä kadehtinut, ja se häntä vielä enemmän katkeroitti, ettei edes
tarjoilija ollut hänestä huoliakseen. Hän sytytti viiden kreutserin
sikarin, sitten hän astui lakkipään Gyurkan luo, tarttui häntä aito
bunyevácilaisen ylimielisesti käsipuolesta ja sanoi:

— Hei, pikku veljeni, tämä on minun tanssini.

Gyurka ei sen vuoksi ollut tämän päivän iltapuolella iskenyt
kunniatuomioistuimen puheenjohtajaa korvalle, että nyt olisi sallinut
Csincsákin tehdä mitä halusi. Hän näppäsi isännän lierekkeisen lakin
peukalon ja etusormensa väliin, heitti sen keskelle huonetta ja sanoi
kylmän ylimielisesti:

— Jos minulle puhut, niin paljasta pääsi!

En kirjoita sankarirunoelmaa, jonka vuoksi suopeat lukijani sallinevat
minun hiljaisuudella sivuuttaa sen melun, joka täytti seuraavan
neljännestunnin ajan Betekintin kapakan jokaisen sopen.

Odysseus saattoi omin voimin voittaa Itakan kosijaparvet, mutta hänellä
ei ollutkaan pitkävartisia saappaita, jotka olisivat estäneet häntä
vapaasti liikkumasta. Sen vuoksi voivatkin mustalaiset jo neljänneksen
kuluttua virittää reippaan voittomarssin säestämään Jazomirovicsin ja
Csincsákin kaksinpuhelua kahden puolen katuovea.

— Saat pitää tyttösi, kapakoitsija!

— Vielä puhutkin minun tyttärestäni, moukka. Minun Anikóni on
herrasneiti ja voi valita miehekseen viskaalin tai muun ulosottomiehen!

— Minä kostan vielä verisesti, kapakoitsija!

Jazomirovics nosti Csincsákin lakin lattialta ja heitti sen kadulle.

— Vahinko, sanoi hän palatessaan poikien luo, — että raipat on laissa
kielletty. Sen koommin ei enää voi tulla toimeen moukkien kanssa!

Viskyn sukulainen ryyppäsi taukoamatta, vähääkään välittämättä
tyttärestään, joka sanatonna istui Gyurkan vieressä pitäen lämpimissä
käsissään Gyurkan kättä.

Aamu oli aikoja sitten sarastanut, ja mustalaiset soittivat unisesti,
kun muuan palvelija ilmestyi kapakkaan.

— Herra Gyurka, rientäkää kotiin, teidän veljenne Bandi odottaa teitä
vaunuilla!

— En astu askeltakaan, huusi Gyurka. — Ilonpito kestää kolmanteen
päivään!

Ei se kestänyt kuitenkaan puolta tuntia kauemmin. Silloin pysähtyivät
kevyet vaunut Betekintin eteen ja metsästyspukuun puettu herrasmies
astui kapakkaan. Uljaasta ryhdistä ja käskevästä katseesta hänet heti
tunsi vanhimmaksi Gyurkovicsien pojista.

Bandi astui huoneeseen korskean päättäväisenä. Hän maksoi mustalaiset
(mitä hän varmastikaan ei olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut
vihiäkään Gyurkan taskussa olevasta viidenkymmenen floriinin setelistä)
ja ajoi ulos koko soittokunnan. Tehtyään tilit kapakoitsijankin kanssa
tarttui hän veljeään kauluksesta ja talutti hänet kadulle. Gyurka
salli kaiken vastaansanomatta tapahtua. Gyurkovics-veljekset erosivat
Bismarckista siinä, että he pelkäsivät, paitsi jumalaa, myöskin
toisiaan. Ketään muuta he eivät pelänneet koko maailmassa.

Juomaveikot saattoivat heidät vaunuille katsellakseen lähtöä. Samassa
alkoivat he hurjasti liikehtiä; raivostunut mies hyökkäsi heidän
keskellensä, kiiluva tikari kädessä. Se oli Miklós Csincsák. Ollakseni
aivan oikeudenmukainen täytyy minun sanoa, että Csincsák siinä teki
aivan oikein Bajnan talonpoikaiskunnian kannalta katsoen. Jos joku
ajetaan kapakasta, voi hän saada hyvitystä ainoastaan tikari kädessä.
Jos hän sen tekee, pelastaa hän kunniansa. Ellei, on hän siveellisesti
kuollut.

Csincsák toimi siis yleisen mielipiteen pakottamana, kun hän tahtoi
surmata Gyurkan. Hän iski ja osui. Mutta hän ei osunut Gyurkaan, joka
älysi väistää, vaan Anikó-parkaan. Tyttö parahti heikosti ja vaipui
Gyurkan syliin, mutta ei pyörtynyt, vaan nousi tuokiossa pystyyn
jälleen, ja samassa hyökkääjä suistui pientareelle Bandin voimakkaan
nyrkiniskun kaatamana.

Csincsák ei ruvennut puolustautumaan sen enempää; hän ei ajatellut
pakoakaan. Hän pisti tikarin tuppeen ja antautui miehekkäästi
kohtaloonsa, niinkuin ainakin ihminen, joka on hyvää tarkoittanut,
mutta tahtomattaan joutunut pahantyön tekoon.

Tikari oli osunut tytön käsivarteen. Kun hänen puseronsa riisuttiin
kaivon luona, oli koko paidanhiha aivan verinen. Verenvuoto ei ottanut
tyrehtyäkseen edes kylmästä vedestä, ja Bandi lähetti vaununsa lääkäriä
noutamaan. Kesti kokonaisen iäisyyden, ennenkuin tohtori tuli, mutta
tulihan hän lopulta kuitenkin. Silloin oli koko seurue jo selvinnyt
yöllisestä humusta.

Tohtori tyrehdytti verenvuodon nopeasti ja sitoi haavan.

— Ei se ole vaarallinen, sanoi hän.

— Siinä tapauksessa lähdemme! sanoi Gyurkan veli.

Poika meni Anikón luo, joka yhä istui kaivonkappeella, ja sanoi hänelle
kaikkien kuullen:

— Nyt minun täytyy lähteä, Anikó. Älä sure minua, vaan ole rohkea.
Jos sinua tullaan pyytämään avioksi, niin älä mene, älä edes Serbian
kuninkaalle, sillä parin vuoden kuluttua tulee Gyurka Gyurkovics sinua
noutamaan.

Bandi keskeytti hänet.

— Tahdotko korvapuustin? kysyi hän hiljaa.

Gyurka jatkoi ääntään kohottaen:

— Siihen mennessä opi hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, niin että
kelpaat rouvakseni.

— Kyllä, kuiskasi tyttö, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Viiden minuutin kuluttua laukkasivat jo raudikot tuttua tamásilaista
valtatietä vieden matkassaan Gyurkan, joka itsepäisen äänettömästi
torjui luotaan veljensä valikoidut haukkumasanat.






III.

GYURKA JA SÁNDOR.




ALKUSANA SELITYKSEKSI.


Kuusi vuotta oli kulunut sitten Gyurkan ylioppilastutkinnon ja kaksi
siitä muistettavasta päivästä, jona Sándorka — pitkän ja katkeran
taistelun jälkeen monia persoonallisiksi luulemiaan vääryyksiä vastaan
— Bajnan opettajakunnan edessä julistettiin kypsäksi vapaaseen
ylioppilaselämään.

Kertomuksemme alussa ovat molemmat veljekset pääkaupungin kultaisen
nuorison innokkaita jäseniä; Gyurka oli Pestin piirikunnan tanssiaisten
johtaja, ja Sándorka niitti laakerinsa teknillisen korkeakoulun
tanssitilaisuuksissa. Heitä ei kuitenkaan sokea kohtalo johtanut
karnevaalien eriseuraiseen telmeeseen, vaan heidän elämänkutsumuksensa.
Gyurka oli nimittäin maan suurimman piirikunnan oikeuslaitoksessa
harjoittelijana, ja Sándorka oli vihkiytynyt teknillisiin opintoihin.

Sándorkan saattoivat voittamattomat vaikeudet latinankielen opinnoissa
teknilliseen korkeakouluun. Hän oli jo lapsuudessaan lausunut
vakaumuksenaan, että latinan lukeminen on aasimaisen tyhmää, eikä häntä
koskaan voitu siitä mielipiteestä järkyttää. Polyteknikko-aikanaan
hän kuitenkin heräsi näkemään, että matematiikka on aivan yhtä
vihattavaa kuin latinakin, ja vannaankin oli tämä syynä siihen,
että hän, johdonmukaisesti vakaumuksiaan noudattaen, uskollisesti
pysyi poissa luennoilta. Hänen passiivinen suhteensa korkeakoulun
luentoihin antoi teknillisissä tanssiaisissa aihetta Sándorkalle hyvin
ikävään kohtaukseen: joku vanha herra oli töytäissyt häntä, ja kun
itsetuntoinen nuorukainen vaati ritarillista hyvitystä, saikin hän
tietää olevansa tekemisissä oman rehtorinsa kanssa.

Vielä täytyy meidän tässä mainita, ettei Gyurka silloin enää oikein
selvästi muistanut juhlallista lupaustaan, jonka hän oli antanut
eräälle Anikó Jazomirovics-nimiselle tytölle, ja ne suosiolliset
lukijani, jotka itse joskus nuorina vihreävarpusina ja ensimmäisiä
vapaita askelia tepastelevina ylioppilaina ovat luvanneet naida
kotiopettajattarensa tai jonkun tanssikoulu-»flammansa», eivät
varmaankaan sitä ota niin kovin vakavalta kannalta.

Jos voisimme luoda pienen sisäsilmäyksen Gyurkan sydämeen, emme sieltä
löytäisi jälkeäkään Anikósta, mutta sen sijaan loistaisi sieltä
vastaamme kirkkain tulikirjaimin neljä naisen nimeä.

I ja II. Ella ja Margit Lányi, piirikunnan eniten verotetun Gáspár
Lányin tyttäret. Molemmat he olivat hyvin sieviä, rusoposkisia ja
pystynenäisiä neitosia. He kulkivat aina yhdessä, pukeutuivat samalla
tavoin ja olivat hyvin toistensa näköisiä. Gyurka jumaloi heitä
molempia, mutta ei koskaan päässyt selvyyteen, kumpaa hän enemmän
rakasti.

III. Neiti Liza. Sukunimi tuntematon. Ammatiltaan Aequator-kahvilan
kassaneiti.

IV. Kornélné Risztory. Viidenneljättä, mutta itseään yhdeksänkolmatta
ikäisenä pitävä, hyvin kaunis ja erittäin hieno, naimisissa oleva
rouva. Hän kulki tavallisesti Kossuth-Lajos-kadulla liitävin liikkein
ja askelin, huulet alati puoliavoimina ja arvoituksellisesti hymyillen.

Oli omituista, että nämä samat neljä nimeä olivat myöskin Sándor
Gyurkovicsin sydämeen painuneet tulikirjaimin. Hänkin tanssi
paljon Lányin neitosten kanssa eikä hänkään voinut päättävästi
valita. Liza-neidin mieliksi hänkin retkotteli puoleen yöhön asti
Aequator-kahvilan tarjoilupöydän ääressä. Ja hänkin kohtasi sykkivin
sydämin kevytaskelisen rouva Risztoryn Kossuth-Lajos-kadulla.

Ne, jotka ovat lukeneet Milán Gyurkovicsin elämänvaiheet, tietävät,
että Bácskan ylpeys näihin aikoihin järjestelemällä onnistuneita
valtiopäivämieskekkerejä oli päässyt kunniaan ja maineeseen loistavalla
valtiollisella urallaan. Milánin kunniaksi on vielä mainittava,
että hän uhrautuvaisesti opasti nuorempia veljiään. Hän suositteli
heitä yliopistopiireissä ja vei heidät ylhäisiin perheisiin, antoi
heille hyviä paikkoja patsaiden paljastustilaisuuksissa ja jakeli
heille pääsylippuja lehterille valtiopäiväistunnoissa — rahaa hän
vain ei heille antanut koskaan. Jos Sándorka, joka luonteeltaan
oli hyvin optimistinen, pyysi häneltä rahaa, maksoi Milán rahan
sijasta kultaisilla neuvoilla. Näin hän sanoi: Raha ei tee ihmistä
onnelliseksi; niinkuin vuoteensa valmistaa, niin sillä nukkuu; illan
virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää; aamuhetki kullan kallis;
j.n.e. Kerran hän esitti heille esimerkiksi sopivana spartalaisen
nuorison, joka hänen sanojensa mukaan vain kerran viikossa oli saanut
lämmintä ruokaa illalliseksi.

Että molemmat nuoret Gyurkovicsit näissä oloissa kuitenkin saattoivat
elää asemansa mukaisesti käyden tanssiaisissa ja ajaen kaupungilla
kaksivaljakoilla, se oli kokonaan Gyurkan ansiota. Hänellä oli
erikoinen, sielutieteellisesti vielä aivan liian vähän tunnettu lahja
saada aina lainoja itselleen. Kaikkein ruostuneimpienkin rahaholvien
ovet, joita ei koskaan avattu tilapäisessä rahapulassa oleville
ihmisille, ponnahtivat Gyurkalle vaivattomasti auki. Varmasti oli
oikullinen luonto jakanut hänelle suurin määrin näitä aivan erikoisia
lahjoja, sillä miten voitaisiin muuten selittää se, että monet kuolevat
nälkään rahan loppuessa ja toiset siitä huolimatta nopeasti kokoavat
satojentuhansien floriinien rikkauksia? Tieteeseen voi työllä ja
ahkeruudella syventyä, mutta taiteilijaksi synnytään. Turha olisi
tutkia, miten Jókai on ajatellut romaaninsa, ja turhaa olisi minun
kertoa, miten Gyurka järjesteli raha-asioitaan; lukijaa ei se vähääkään
hyödyttäisi.




ROUVA GYURKOVICS YHDISTELEE.


Eräänä iltana tuli Sándorka pelästyneenä Aequator-kahvilaan.

— Eikö Gyurka ole ollut täällä? kysyi hän. Liza-neiti vastasi, ettei
hän ollut nähnyt.

— Sitten en tiedä missä hän mahtaa olla, sillä olen etsinyt häntä
kaikkialta.

Myöhemmin johtui hänen mieleensä, että hän ei vielä ollut etsinyt
häntä kotoa. Vaikka se tuntui turhalta vaivalta, lähti hän kuitenkin
varmuuden vuoksi sinnekin.

Tultuaan Realtanoda-kadulle, missä he silloin asuivat, hän näki miehen,
joka käärmeen tavoin kiemuroiden tuli vastaan, milloin rynnäten
millekin puolelle kapeata katua.

— Se on varmaankin joku outo, joka ei löydä etsimäänsä numeroa,
ajatteli Sándorka.

Hän huusi hänelle:

— Tasaluvut olivat kadun oikealla puolella ja parittomat vasemmalla.

Vieras käännähti, ja Sándorka tunsi veljensä Gyurkan.

— Sinäkö se oletkin! sanoi hän. — Olen sinua etsinyt puolipäivästä
asti! Missä olet ollut?

— Csinkotassa, vastasi Gyurka hiukan kangastelevin kielin. — Olin
Elefántovicsin todistajana, mutta koko jupakasta ei tullut mitään, kun
vihamiehet sopivat... Sitten menimme aamiaista haukkaamaan...

— Kuulehan, sanoi Sándorka, — äiti on tullut kaupunkiin. Hän lähetti
sanan, että meidän täytyy tulla Krumpholczien iltakutsuihin...

— Se on vähän vaikeata, vastusti Gyurka.

— Äiti sanoi, että minun täytyy tuoda sinut joko elävänä tai kuolleena.

— Entä humalassakinko? kysyi Gyurka.

— Oletko hyvin hiprakassa?

— Koko lailla, totesi vanhempi. — Mutta ei sen tarvitse minua estää
tulemasta. Pääasia on: täytyykö siellä seistä, vai saako siellä istua.
Jos minun täytyy seistä, niin minua pyörryttää... Mutta jos istun, ei
kukaan voi minusta mitään huomata... Minulla menee viini jalkoihin,
mutta pääni on aina selvä. Vieläpä monet sanovat, että minä sellaisessa
tilassa olen harvinaisen rakastettava. Minä olen paljon puheliaampi
kuin muulloin, ja siitä tytöt pitävät...

— Hyvä on, sanoi Sándorka, — sittenhän voimme mennä kutsuihin...
Menemme käsikoukussa sisään, sitten etsin heti sopivan paikan, mihin
istuudut. Mutta pidäkin huoli siitä, että eivät sinusta mitään huomaa.

— Älä pelkää! Kun kerran olen saanut tuolista tukea, ei minulla enää
ole mitään hätää.

Krumpholczit asuivat talvella suuren kiertotien varrella omassa
talossaan; kesät he viettivät maatilallaan Bácskassa. He olivat Bácskan
raharikkaimpia svaabeja. Ukko Krumpholcz oli vielä miljoonamiehenä
seurustelutavoiltaan samalla tasolla kuin ollessaan rakennusmestarina,
mutta hänen poikansa eleet olivat jo herraskaisia. Krumpholczien
kutsuilla — jotka eivät koskaan oikein rauhallisesti päättyneet —
oli vapaamielisellä rouva Gyurkovicsilla kunniasija. Niin kauan kuin
hänellä oli ollut naimattomia tyttäriä, oli hän hyvinkin kiinnostuneena
seurannut miljoonanperijä-nuorenmiehen askelia, johtaakseen ne
sopusointuun omien pyrkimystensä kanssa. Mutta kun viimeinenkin
Gyurkovicsin tyttäristä oli mennyt naimisiin, olivat molempien
perheiden välit kylmenneet.

Nyt oli hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics kuitenkin uudelleen
solminut ystävälliset välit. Hänen silmänsä eivät tällä kertaa
tähdänneet nuorta herraa, vaan hänen hempeää sisartaan, Martaa.

Marta Krumpholcz kuului siihen naisryhmään, jota muuan ranskalainen
kirjailija on mairitellut nimellä: monumentaaliset kaunottaret. Hänen
kaikki muotonsa olivat valtavat: silmät, nenä, suu, korvat, kädet
ja jalatkin. Tähän aikaan hän saattoi olla enintään viidenkolmatta
korvissa.

Miehistä hän ajatteli, että he poikkeuksetta olivat kortinpelureita
ja että he yhtä poikkeuksettomasti tahtoivat kaikki naida Marta
Krumpholczin. Tietysti he tahtoivat naida hänet ainoastaan voidakseen
pian tehdä lopun hänen omaisuudestaan. Kun hän niin helposti näki
heidän aiheittensa ytimen, oli hänen helppo olla heistä välittämättä.
Jos joku nuori mies sanoi hänelle: Miten voitte, Marta-neiti?
tarkasteli tyttö häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi: No siinähän
se menee. Mutta itsekseen hän ajatteli: Eikö totta, hulivili, sinulle
kyllä rahani menisivät mukiin?

Varmaankin nuoret miehet arvasivat, mitä Marta-neiti itsekseen
ajatteli, sillä ennen pitkää ei kukaan enää tullut häneltä hänen
voimisiaan tiedustelemaan. Kahtena viimeisenä vuonna olivat ainoastaan
sellaiset upseerit häntä käyneet tervehtimässä, joitten olisi
velkojensa vuoksi muuten täytynyt ampua itsensä. Sellaiset onnettomat
ihmiset kävivät vielä joskus heillä, ennenkuin ryhtyivät viimeiseen
epätoivontekoon. Mutta kun he olivat pari minuuttia keskustelleet
Martan kanssa, valitsivat he sittenkin kernaammin pistolin.

Täsmälleen seitsemältä tulivat molemmat Gyurkovicsit Krumpholczien
taloon.

Se oli tilava ja komeasti sisustettu. Vanhukset olivat päättäneet, että
kun heidän Martansa kerran menee miehelään, asuu hän täällä, eivätkä
he olleet säästäneet rahoja silatakseen sekä pöydät että seinät.
Heidän kaltaisensa vanhoilliset porvarit kiinnittävät eniten huomiota
sellaiseen, mikä on kestävää ja pistää silmään. Heidän mielestään on
kaikki sellainen ylellisyyttä, mistä silmä vain ohimennen hyväillen
iloitsee. Kaikki perheenjäsenet kulkivat kallisarvoisissa turkeissa,
heidän astiakaappinsa olivat täynnä hopeoita — rautatiellä he samasta
syystä eivät matkustaneet ensimmäisessä luokassa, teatterissa
he istuivat aitioissa, ja kuka nuori mies tahansa pääsi heidän
seurapiiriinsä sillä suosituksena, että hän poltti kahdenkymmenen
kreutserin sikareja.

Meidän täytyy mainita, että nuori Krumpholcz ainoastaan kotona pysyi
perheen kalsean porvarillisissa tavoissa. Muuten hän eli eräässä
merkityksessä kulkurivariksen elämää. Kodin ulkopuolella hän seurasi
kaikessa aikansa rientoja. Hän oli Orfeumin alituinen kävijä, hänen
taskunsa oli aina täynnä floriinin sikareja, ja hänen mielijuomansa oli
Heidsick-viini.

Mutta seuratkaamme Gyurkan vaiheita Krumpholczien iltakutsuissa.
Astuessaan saliin hän katseli hämmästyneenä ympäristöään. Mitä kummia!
Lamput ja huonekalut pyörivät salamannopeasti hänen ympärillään, ja
hänestä tuntui, kuin olisivat siellä olleet nuoret naikkoset piirissä
pyörineet hänen ympärillään kuin vedenneidot. Lopulta hän sai erään
haltiattaren pysähdytetyksi.

— Suutelen käsiänne, jalosukuinen rouvani, sanoi hän.

Samalla hän suuteli, mutta käsi oli Marta-neidin käsi. Nojatuoli, joka
varmaankin kiivaasta juoksusta oli lopen väsynyt, pysähtyi hetkeksi
hänen eteensä, ja Gyurka tarttui siihen nopeasti ja istuutui, jottei
se pääsisi karkaamaan. Urhomme kääntyi nyt rakastettavan huomaavaisena
lähimmän naisen puoleen ja kysyi:

— Miten voitte, Marta-neiti?

Mutta hän oli kääntynyt väärälle puolelle ja kohtasi äitinsä katseen.

Rouva Gyurkovics kumartui miellyttävästi hymyillen lähemmäksi ja sanoi
julmistuneena:

— Sinä roisto, sinähän olet humalassa!

Hänellä oli sellaisissa asioissa tarkka silmä; ei hän turhaan ollutkaan
Bácskasta kotoisin. Gyurka tunsi samassa rakkaan emonsa, ja päästäkseen
pahasta epäluulosta hän päätti olla hyvin sukkela suustaan ja hurmata
koko seurueen.

Miellyttävä hymy huulilla ja salonkimiehen varmuudella hän kertoi
naisille kohtauksen virkamieselämästään. Juttu oli erinomainen, ja
Gyurka teki ainoastaan yhden virheen kertoessaan: kun jännitys oli
korkeimmillaan, piti hän pienen paussin kiillottaakseen kuulijoittensa
uteliaisuutta, mutta samassa hän aivan haihtuikin kerrottavastaan eikä
enää jatkaessaan muistanut, mitä hänen oikeastaan pitikään kertoa.
Turhaan hän raapi korvallistaan: äly oli hänet kokonaan jättänyt.
Hänellä oli varastossaan neljä kaskua, jotka hän tavallisesti kertoi
kutsuissa, ja nyt hän ei kuolemakseenkaan voinut muistaa, minkä näistä
hän oli kertonut. Aiheiden runsaus saattoi hänet pulaan; hänen kävi
niinkuin sadun kuninkaan, joka eksyi omaan aarrekammioonsa.

Epätoivoissaan hän silmäili ympäristöään löytääkseen jostakin
revolverin, millä ampua kuulan otsaansa (se oli hänen mielestään ainoa
sovelias loppu kaskulle) — mutta hän ei nähnyt pöydillä muuta kuin
teekuppeja ja kaviaarivoileipiä.

Kauan aikaa hän seisoi siinä kylmän hien kihoillessa otsalle; sitten
tarttui häneen yht'äkkiä huima pakenemisen halu. Pois täältä! Ulos
kadulle — kotia — tai minne hyvänsä — mutta pois joka tapauksessa!

Sanatonna hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohden. Kulkiessaan hän
— taivas tiesi minkä ajatusyhdistelmän johdosta — jupisi itsekseen
puoliääneen: Pois Kreetaan! Pois Kreetaan!

Hän erehtyi kuitenkin ovesta, ja kun hän pysähtyi salin toiselle
puolen, ei hän löytänytkään itseään oven, vaan suuren, katosta lattiaan
asti ulottuvan seinäpeilin edestä... Hurjistuneena hän katseli
ympärilleen: mikä hullu arkkitehti liekään tämän rakentanut, kun ei
ole hoksannut jättää ovea seinään? Häntä huimasi hiukan, ja nopeasti
hän istuutui nojatuoliin, neiti Marta Krumpholczin viereen, joka juuri
yksinäisyydessä nautti teetään.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi Marta.

— Ei mikään, rauhoitti häntä Gyurka. Sitten hän kuitenkin selitti
tarkemmin ja sanoi: — Minä olen vain hiukan humalassa — siinä kaikki.

— Miksi te sitten tulitte tänne? kysyi neiti kuivasti.

— Totisesti, en minä omasta halustani tullut, selitti Gyurka, — vaan
siksi, että äitini käski minua tulemaan...

Hetken äänettömyyden jälkeen hän kumartui Martan puoleen ja kysyi
häneltä luottavaisesti:

— Sanokaa, jalosukuinen rouvani, kuka täällä on Marta Krumpholcz?

— Minkätähden tahdotte sitä tietää? kysyi tyttö.

Sattuu varsin usein, että humalaiset ihmiset uskoutuvat avoimesti
ventovieraille ihmisille. Useat käyvät aivan epätoivoisiksi, jos heidät
siitä estetään, ja he kertovat solkenaan sisimmätkin salaisuutensa.
Gyurkakin oli juuri niitä ihmisiä.

— Sen tähden, että minusta tuntuu siltä kuin tahtoisi äitini sitoa
meidät yhteen.

Marta-neidin silmät välähtivät voitonriemuisesti.

— Annahan olla! sanoi hän itsekseen, — nyt minä johdan hänet omien
sanojensa ansaan.

— Ja miksi tahdotte naida hänet, vaikka ette edes tunne häntä?

— Ai, puolustautui Gyurka, — älkää luulkokaan, että minä aion naida
hänet! En minä ole pähkähullu.

Tämä sana hämmensi tytön ja haihdutti hänet kokonaan hänen aikeistaan.
Viekkaudella hän ehkä kuitenkin vielä voisi houkutella häneltä yhtä ja
toista tietoonsa.

— Mutta Martahan on hyvin rikas tyttö. Sanovat hänen perivän ainakin
miljoonan.

Gyurka oli tänään hyvin epäitsekkäällä tuulella.

— Minä en naisi häntä, vaikka hänellä olisi yhtä monta miljoonaa
kuin Englannin pankilla... Oikea herrasmies ei koskaan mene Marta
Krumpholczin kanssa naimisiin...

— Miksi ei? kysyi tyttö loukatun uteliaisuudella.

— Sen vuoksi, että hänen miljoonalleen kaikki nauravat... Häntä ovat jo
monena vuonna enää vain teollisuudenharjoittajat ja vararikon partaalla
olevat suurtilalliset liehakoineet; jokainen kunniallinen ihminen
välttää hänen kotiaan ollakseen koko hullutukseen joutumatta...

— Eihän tyttö sille mitään mahda, sanoi Marta.

— Miksi ei mahtaisi! Hän, niinkuin koko joukkokin, luulee, että raha on
kaikki kaikessa... Kun joku elostelija häntä liehakoi, niin hän uskoo,
että kaikki muutkin ovat elostelijoita...

— Mistä te sen tiedätte, kun ette häntä edes tunne?

— Senhän tietää koko maailma ja nauraa sille makeasti...

Marta-neiti vihastui.

— Vain ne puhuvat sellaista, jotka hänen rahojaan kadehtivat.

— Saattaa niinkin olla, mutta minä en ainakaan kadehdi, sanoi Gyurka
epäitsekkäästi. — Raha on hyvä olemassa, mutta ellei sitä ole, niin
välipä sillä! Kun vain on sen verran, että saa päivällisensä ja
voi sytyttää sikarin syötyään... Mitä hyötyä minulla siitä olisi,
jos pöytälaatikossani olisi tuhannen syömätöntä päivällistä ja
peittämätöntä sikaria vielä sitäkin paitsi? Lisäksi en voisi sietää,
että viisaalla miehellä olisi sekainen vastenmielinen rouva...

— Onko Marta Krumpholcz sitten vastenmielinen? kysyi tyttö.

— On, sanoi Gyurka ja väänsi samalla kasvojansa.

Gyurkasta tuntui nyt siltä, että hänen täytyisi sanoa jokin miellyttävä
kohteliaisuus kunnon rouvalle, joka niin hartaasti oli häntä kuunnekut.

— Jos Marta olisi sekainen kuin te, jalosukuinen rouvani, silloin olisi
hänellä paljon oikein kunnollisia kosijoita, vaikka hän olisi köyhäkin
kuin kirkon hiiri...

Sitten hän juonnutti kasvoilleen nöyrästi ihailevan ilmeen ja lisäsi:

— Sanokaa, rouvani, missä kutsuissa te tavallisesti käytte? Tahtoisin
niin kernaasti teidät vielä jossakin tavata, sillä tänne en enää
koskaan tahdo tulla...

Neiti Marta tarkasteli tutkivasti Gyurkaa. Entäpä jos tuo mies ei
sittenkään ole humalassa? Jos hän tietääkin, ketä hän puhuttelee?

Entä jos koko juttu onkin pirullisen kavalasti punottu sotajuoni
Krumpholczien miljoonia vastaan?

Mutta ei sittenkään! Ei tarvinnut muuta kuin katsoa häntä silmiin, niin
jo kaikki epäilykset haihtuivat.

Martan mielen täytti omituinen katkeruus, mutta samalla hyväili hänen
sydänalaansa miellyttävä tunne. Ensi kerran puhui joku hänelle noin
raa'asti, mutta ensi kerran tunnusti myöskin joku pitävänsä hänestä
epäitsekkäästi hänen oman itsensä tähden. Krumpholczien veri kuohahti
hänessä, mutta hänen naisellinen itsetuntonsa sai hänessä vallan.

Ja kuitenkin: jos hän olisi paremmin tuntenut Gyurkan, ei hän olisi
vähääkään iloinnut hänen kohteliaisuuksistaan. Nuoriherra kuului
niihin, joiden esteettisen tunnon viini kokonaan hämärtää. Sumuisena
tuntui hänestä jokainen nainen sievältä ja miellyttävältä. Vanhoja
torimatamejakin, jotka aikaisin aamusella riensivät toimiinsa, hän
ylisti jumalaisiksi. Sanon vielä enemmän: sellaisessa tilassa vaikutti
pelkkä käsite »nainen» hänen mieleensä voimakkaan suggeroivasti.
Hänelle sattui kerrankin, että hän Aequator-kahvilassa taputti
isännän parrakasta poskea, kun tämä oli asettunut hetkeksi poistuneen
kassaneidin paikalle, ja sanoi ihailevasti: — Miten ihmeen kaunis te
olette tänään, pikku enkelini!

Ehkäpä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti kertoa, miten Gyurka erosi
Krumpholczien vieraanvaraisesta perheestä ja miten hän Sándorkan
käsipuolessa kulkien lopulta pääsi kotiin. Riittää, kun kerron tämän
käynnin seurauksista. Ensiksikin Marta antoi veljensä ymmärtää,
ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos veli tilaisuuden tullen
kutsuisi Gyurkan heidän maatilalleen metsästämään. »Hän ei ole mikään
epämiellyttävä mies, eikä häntä voi aasiksi väittää...» (Tämä oli
suurin kiitos, minkä kukaan oli Martalta koskaan saanut.) Käynnin
toisena seurauksena oli pitkä keskustelu rouva Gyurkovicsin ja hänen
poikansa välillä, keskustelu, josta tähän lainaan muutamia otteita. Kas
tässä:

— Minä olen kaiken elämäni ajan ollut kunniallinen ja jumalaapelkäävä
nainen, ja kuitenkin on elämäni ollut huolta ja murhetta, hamasta
siitä asti, kun voin muistaa. Aluksi oli minun vaikea tottua siihen,
sillä niin kauan kuin isäsi oli elossa, tunsin murheet vain toisten
kertomista... Isäsi hemmotteli minua niinkuin prinsessaa; hän oli paras
mies koko maailmassa... Mutta siitä pitäen kuin jouduin leskeksi,
on minun itse täytynyt valvoa kaikkia teitä... Sillä hän, joka meni
onnellisemmille maille, jätti tilan varsin alakuntoisena jälkeensä...
Miten itkinkään minä monesti yökaudet ja huokailin huolissani, kun hän
kiinnitti uuden lainan maatilaamme! Kirottu korttipeli hävitti meiltä
perheonnen. Vasta siitä päivin olen jälleen elänyt rauhassa, kun olen
saanut koko maatilan hoidon omiin käsiini... Totta kylläkin on elämäni
sen jälkeen ollut alinomaista lietsuamista. Kohtaloni on kovin vaikea,
sillä kukaan ei minua auta ja ympärilläni on ainoastaan kateellisia ja
pahansuopia ihmisiä. Mutta en minä silti ole työskennellyt turhaan,
sillä voin ylpeillä siitä, että koko piirikunnassa ei ole ainoatakaan
ihmistä, joka ei mitä suurimmalla kunnioituksella mainitsisi nimeäni.
Ja se tekee ihmiselle hyvää... Nyt minä jo olen vanha ihminen ja
tiedän, mikä minun ikääni tulee... Toiset naiset elävät vielä minun
iälläni suuressa maailmassa. Ajattele vain rouva Elefántovicsia! Hän
on kolme vuotta minua vanhempi, mutta hän hyppää sittenkin vielä
tanssiaisissa... Mutta hänellä on kasvot puuterissa ja tekohampaat
suussa. Minulla on kaikki omani vielä tallella, sillä minä en koskaan
ole käyttänyt kaunistuskeinoja ja olisin kernaammin kuollut kuin
puuteroinut kasvojani... Sinun isäsi ei juuri ymmärtänyt leikkiä, ja
kun minä menin tanssiaisiin, pyyhki hän aina takkinsa hihaan poskiani,
ja jos hihaan tarttui puuterijauhoa, sain minä siitä aika sapiskat...
Minun ihoni kaunistuskeinona on aina ollut raitis vesi. Viime
kerrallakin sanoi minulle maaherra: »Teidän jalosukuisuutenne on alati
vain nuoria tyttöjä kauniimpi.» Enkä minä koskaan osta kolmea floriinia
kalliimpaa hattua. Monikin rouva maksan neljäkymmentä pariisilaisesta
hatusta, joka on päässä niinkuin mikäkin hyasintti-istutus jauhosäkin
päällä. Mutta minä en pukeudu sellaisiin, minä olen jo vanha ihminen ja
tiedän mikä on aistikasta...

Ja tämä oli vasta hänen puheensa johdanto... Kunnioitettava lukijani ei
voi edes aavistakaan, mihin se lopulta tähtäsi, eikä ole kummaa, ettei
Gyurkakaan voinut sitä aavistaa.

Hänen jalosukuisuutensa lopetti elämäkertansa ja rohkealla käänteellä
tarrautui kiinni Gyurkan elämään. Hän kosketteli vanhempien ja lasten
välisiä suhteita ja tapahtumia, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän
epämiellyttäviä ja muuttuivat sitäkin epämiellyttävämmiksi, kun rouva
Gyurkovics näki ne syyttäjän pimeässä valaistuksessa. Loihdittuaan
Gyurkan silmien nähtäviksi maailman kauheimman tappelupukarin kuvan
salli hän hänen hiukan epätoivossaan huoata; sitten hän kuvaili hänelle
loistavan helein värein kultaisen pelastuksen tien.

— Ota puolisoksesi Marta Krumpholcz! Saat miljoonan... Ajattele:
miljoonan! Sinusta tulee kunniakas mies, seuramies ja suuri herra...
Annat valita itsesi valtiopäiville, nimitytät itsesi maaherraksi...
Sillä Gyurkovics, jolla on miljoonan omaisuus, voi tehdä mitä ikinä
tahtoo. Kaikkea! Ettäkö Marta ei ole kaunis? Mitä on kauneus? Ei
mitään! Se on hulluutta! Sulaa järjettömyyttä! Typeryyttä! Ja
sitäpaitsi...

Gyurka ei itsekään oikein tietänyt, mitä oli vastannut äidilleen.
Jotakin sellaista oli hän sanonut kuin: hyvä on, no saadaanhan
nähdä, ehkä... Jotakin hän kuitenkin varmasti lupasi: vastaanottaa
Krumpholczien kutsun ja lähteä heidän maatilalleen metsästämään.

Kun hän palasi asuntoonsa Realtanoda-kadulle, odotti häntä siellä
kirje. Bajnasta se oli tullut. Tuntematon naisen käsi oli kirjoittanut
osoitteen kauniilla, helmenpyöreillä kirjaimilla.

»Rakas Gyurka-herra! Kaksi kuukautta olen minä aikonut kirjoittaa
teille, mutta nyt olen päätynyt siihen, että minun sittenkin täytyy
kirjoittaa. Muistatteko te enää pientä Anikóta, joka leikki kanssanne
metsässä ja jota Csincsák iski puukolla? Kun te, Gyurka-herra, lähditte
täältä, sanoitte te minulle, etten minä saa mennä kenellekään, en edes
Serbian kuninkaalle, ja että minun pitäisi oppia hyvin lukemaan ja
kirjoittamaan, kelvatakseni teille. Siitä on jo kuusi vuotta kulunut.
Serbian kuningas ei ole käynyt minua pyytämässä, mutta kyllä moni muu.

Mutta minä en mene talonpojalle enkä käsityöläiselle. Minä olen
jo kahdenkolmattavuotias. Kaikki entiset tyttöystäväni ovat jo
naimisissa ja pilkkaavat minua ylioppilaan leskeksi. Vähät minä
siitä muuten välittäisin, mutta minä pelkään kovin vanhentuvan!, jos
vielä kauan odottelen, ja sitten en minä enää kelpaakaan teille. En
minä nytkään enää ole se, mikä olin kaksi vuotta sitten. Mutta kyllä
minä olisin tämän kirjeeni jättänyt kirjoittamatta, ellei isäni
olisi joutunut pulaan. Kapakka käy huonosti, ja uudeltavuodelta on
vuokraoikeus ummessa. En tiedä mikä meidät sitten perii. — Vanha
Csincsák on minua jälleen pyytänyt nuoremmalle pojalleen, joka
juuri pääsee sotapalveluksestaan. En minä missään tapauksessa mene
hänelle. Hyvä olisi kuitenkin, jos kirjoittaisitte minulle kirjeen,
rakas Gyurka-herra. Vain pari riviä, jotka sitten näyttäisin isälle,
niin että hän jättäisi minut Csincsákista rauhaan. Isä juo päivät
pääksytysten ja sanoo, että minä olen kaiken surkeuden alkusyy. Minä!

— Antakaa anteeksi, jos tämä on teille epämiellyttävää, mutta
kirjoittakaa pari sanaa. Minä olen aina teidän uskollinen ja nöyrin
palvelijanne: Anikó Jazomirovics. Jälkikirjoitus! Käsialani on muulloin
paljon kauniimpi, mutta nyt vapisee käteni.»

Gyurka luki kirjeen, sitten hän vihelsi puoliääneen. Kauan aikaa hän
käveli edestakaisin huoneessaan pudistaen päätään ja näpsäytellen
sormiaan. Vähän päästä tunki hänen suustaan hiljainen voihke: jui — jui
— jui! Aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, lopuksi hurjana huutona.
Vihdoin hän heittäytyi sohvalleen ja sanoi: Hyi! ja vaipui syviin
mietteisiin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän vapaasti saanut valita
joko hirsipuun tai mestauskoneen.




MYÖTÄJÄISIÄ TAKAA-AJAMASSA.


Hiukan häveten täytyy minun mainita, että Gyurka Gyurkovics vielä ennen
joulua lähti Krumpholczien bajnalaiselle maatilalle.

Jänikset antoivat hänelle otollisen tekosyyn matkan tekoon.
Oikeastaan ei metsästys kuitenkaan tarkoittanut pitkäkorvia, vaan
Martan miljoonia. Gyurka oli samoihin aikoihin huomannut, että
»miljoona»-sanalla aivan kuin »rakkaus»-sanallakin on kaksinainen
merkitys. Tietämätön puhuu niistä niinkuin pilvestä tai sumusta. Sanan
merkityksestä perillepäässeestä sitä vastoin, joka elää sen kiehtovassa
pyörteessä, on tämä sana niin paljon merkitsevä, niin syvästi
mielenkiintoinen, niin valtavan salaperäisesti soiva kuin — keskiyön
messun urkusävelet. Nuori mies käveli usein edestakaisin huoneessaan
ja toisti ääneen tuota kummaa sanaa. Miljoona! Miljoona! Aluksi se
jätti hänet aivan kylmäksi. Hänestä tuntui se suorastaan naurettavalta.
Se maistui niinkuin hapan viini, ja hänen kasvonsa vääntyivät sitä
ajatellessa... Oliko se tosiaankin viiniä? Hän joi enemmän ja tunsi
päätään huimaavan. No, no — ei se ole niinkään huonoa viiniä! Ja
lopulta hänen täytyi tunnustaa: hän ei koskaan ollut maistanut niin
erinomaista viiniä!

Sattui silloin useinkin, että Gyurka kaivoi esiin paperiarkin ja
ryhtyi laskemaan. Miljoonan vuotuinen korko on neljäkymmentätuhatta
floriinia. Mahtaisikohan tuo oikein riittää yksinkertaiseen, mutta
hienoon talonpitoon? Yksinkertaiseen, mutta hienoon talonpitoon
kuuluu: pieni budapestiläinen palatsi, kahdeksan palvelijaa,
nimittäin: portinvartija, kamaripalvelija, metsästäjä, ajuri,
tallirenki, kamarineitsyt, keittäjä, keittiöpalvelijatar, — kuusi
hevosta, niistä pari jalorotuista vaunuhevosta, — teatteriaitio, —
kasinon jäsenkortti y.m.m.... Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän
läpäise neljälläkymmenellätuhannella floriinilla. Ja kuitenkin oli
hän laskenut ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat! Nojaten päänsä
käsiensä varaan vaipui hän synkkiin mietteisiin. Ensi kerran elämässä
kiusasivat häntä vakavat rahahuolet. Sanalla sanoen: miljoona tuotti
Gyurkalle jo edeltäpäin ankaraa päänvaivaa. Kun hän niin kuvitteli
tulevaa elämäänsä, unohtamatta edes sellaisia yksityisseikkoja kuin
palvelijoiden livreepukuja ja valjaiden silauksia, ei hän, kumma kyllä,
vähääkään muistanut miljoonan vastenmielistä peräkaneettia, kauheata
vanhaapiikaa, Marta Krumpholczia.

Gyurka lähti siis kaikesta huolimatta bajnalaiselle maatilalle
valloittamaan kultalipasta. Sándor seurasi veljeään hänen
Argonauta-retkelleen. Heillä oli kummallakin yllään aivan moitteeton
metsästyspuku. Pyssyt oli heillä myöskin matkassaan. Mutta maatilan
jänikset katselivat huolettoman iloisina linnaa kohti ajavia vaunuja,
jota vastoin vanhan Krumpholczin tulen- ja tiirikankestävä kassakaappi
vapisi pelosta.

Neiti Marta vastaanotti vieraansa verraten sekavin tuntein. Osaksi hän
pelkäsi ratkaisevaa hetkeä, osaksi hän oli hyvin utelias näkemään,
minkälainen Gyurka oli. Hän ei ollut rakastunut, pikemminkin olivat
hänen tunteensa äidillisiä. Siitä hän oli aivan selvillä, ettei Gyurka
suinkaan vastannut hänen ihannettaan. Hän teki korskean ja itsevaltiaan
vaikutuksen. Nähtävästi oli hänkin peluri.

Kun he sitten istuivat salissa vastakkain, valtasi tytön kauhea pelko.
— Hyvä jumala, ajatteli hän itsekseen, — täytyykö minun todella mennä
miehelään? Miehelle, jolla on viikset, joka tupakoi ja joka, milloin
vain tahtoo, saa suudella minua? Tämä ajatus tuntui hänestä hyvin
oudolta, ja nyt hän jo toivoi Gyurkan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Minä en rakasta äkkinäisiä käänteitä ja sen vuoksi kerron jo
edeltäpäin, että uljaat argonautit kärsivät surkean haaksirikon. Jo
heti ensimmäisenä iltana.

Illallisen jälkeen neiti sanoi tarjoilijattarelle:

— Sanokaa Nina-neidille, että me juomme salissa...

Kun he tulivat saliin, odotti Nina-neiti heitä teepöydän ääressä.

— Ka kun onkin soma! sanoi Sándorka itsekseen.

Gyurka ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä.

Anikó...

Se oli hän. Hän seisoi siinä vaatimattomana niinkuin palvelijatar.
Hänen yllään oli musta hame ja edessä valkea esiliina. Varmastikin hän
tiesi, että Gyurka oli linnassa, sillä hän ei näyttänyt hämmästyneeltä.

Rauhallisesti ja taitavasti hän palveli seuruetta, ainoastaan silloin
vavahti hänen kätensä hiukan, kun hän ojensi Gyurkalle teekupin.
Gyurka ei rohjennut nostaa katsettaan tyttöön, mutta Sándorka, joka ei
tietänyt, että kaunis neitonen oli heidän muinoinen leikkitoverinsa,
katseli häntä ihaillen.

— Omituista! ajatteli hän itsekseen. — Vasta olivat hänen kasvonsa
tulipunaiset ja nyt ne ovat lumivalkeat!

Kun tyttö laski teekupin Gyurkan edessä olevalle pienelle pöydälle,
kilahti lusikka lautasen reunaan.

— Älkää olko niin taitamaton, sanoi hänelle Marta.

Neiti Martasta saattoi nähdä, että hän ei voinut sietää Anikóta. Hän
vihasi häntä, niinkuin vihaavat rikkaat, rumat tytöt köyhiä ja kauniita
tyttöjä. Anikón kauneus häntä suorastaan hämäsi. Kun tyttö hiukan
myöhemmin poistui, sanoi talon neiti äidilleen:

— Huomasitko miten hän jälleen oli laittanut tukkansa? Se oli niinkuin
kreivittärellä ainakin.

Vanha rouva Krumpholcz oli hyväsydäminen nainen, joka ei yhtynyt
tyttärensä hermostuneeseen vastenmielisyyden tunteeseen.

— Nina on hyvin reipas tyttö...

— Naurettavan keikaileva!

Sándorka, jota kaunis tyttö kovin miellytti, uskalsi tehdä aran
kysymyksen:

— Onko hän kamarineitsyt?

— Ei, sanoi vanha rouva. — Nina on ompelijatar... Hän neuloo Martan
myötäjäisiä ja auttaa lomassa talousaskareissa...

Myötäjäisiä mainittaessa Marta sävähti tulipunaiseksi ja loi äitiinsä
varoittavan silmäyksen. Mutta rouva ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
jatkoi keskustelua.

— Hän on jo ollut meillä kuukauden päivät. Minä pidän hänestä paljon,
sillä hän on siisti ja ahkera tyttö... Mutta hänen isänsä on suuri
lurjus.

Hän keskeytti puheensa, sillä Anikó palasi takaisin tuoden lautasella
muutamia sitruunaviipaleita.

Gyurka uskalsi nyt varkain katsella häntä. Tyttö oli sitten viime
näkemän huomattavasti kaunistunut. Hän oli surumielisen näköinen, ja
hänen silmissään oli oudon syvä ilme. Hänen suunsa oli kuin kypsä
kirsikka, ja hänen vartensa oli täyteläinen, voimakas ja kuitenkin
tyttömäisen hento, suorastaan ihana. Hänen käyntinsä oli sulava ja
ylhäinen niinkuin useimpien eteläslaavittarien ainakin.

— Nyt voitte jo mennä levolle, sanoi Marta, joka vaistomaisesti tunsi,
että kauniin tytön rinnalla hänen omat puutteensa pistivät väkevämmin
silmään. Mutta Anikón poistuttua tuntui pojista siltä kuin olisi
huone samassa pimennyt. Isäntä, varmaankin sytyttääkseen edes yhden
kynttilän valaisemaan, kertoi heille elämäntarinansa. Hän kertoi
mielellään, miten hänen rakennushommistaan oli miljoona karttunut ja
antoi itse puolestaan kertomukselleen suuren moraalisen arvon. Hän
ylpeili erikoisesti siitä, että hänen isänsä oli ollut halonhakkaaja
Pozsonyssa. Hän mainitsi sen sellaisella äänellä, että jokainen jonka
isä oli sattumalta maaherra tai ministeri, häpesi itseään.

Kun molemmat Gyurkovicsin pojat vihdoinkin pääsivät lähtemään
huoneeseensa, laskeutui Sándorka, joka oli hyvin väsynyt, heti levolle,
mutta Gyurka ei käynyt edes riisumaankaan itseään.

— Miksi et tule nukkumaan? kysyi nuorempi.

— Minä tahdon ensin puhutella erästä ihmistä, sanoi Gyurka.

Sándor katsoi veljeään hämmästyneenä.

— Älä vain rupea hulluttelemaan!

— Ole vaiti ja nuku, tiuskaisi Gyurka.

Hän meni eteiseen. Anikón kanssa hän tahtoi puhua. Hänestä tuntui,
ettei hän saa unenpäästä kiinni, ennenkuin on saanut välinsä
hänen kanssaan selviksi. Mikä merkitsee: hän huomasi kohdelleensa
tyttöraukkaa kelvottomasti. Hän ei ollut vielä edes vastannut hänen
kirjeeseensä. Nyt hän kuitenkin tahtoi selvittää välinsä. Hän tahtoi
sanoa hänelle — mitä hän tahtoikaan sanoa hänelle? Sitä hän ei itse
vielä varmasti tietänyt; hän tiesi vain sen, että hänen välttämättä
täytyi puhutella häntä.

Kuulumattomin askelin hän hiipi pitkän, puolihämärän käytävän päähän ja
tarkasti toista valkeata ovea toisensa jälkeen. Mikä niistä mahtoikaan
viedä Anikón huoneeseen? Olisi koko kolkko juttu, jos hän arvaamatta
avaisikin Martan oven... Huh!

Onni auttoi häntä. Käytävän päässä aukeni samassa ovi, ja Gyurka ehti
juuri parhaiksi piiloutua ikkunapielen taakse, kun Marta-neiti astui
eteiseen. Marta koputti viereiselle ovelle, raotti sitä hiukan ja sanoi
puoliääneen:

— Nina, älkää nukkuko liian kauan... Herrat lähtevät jo viideltä
metsälle.

— En, neiti, vastasi Anikó huoneestaan.

Marta poistui jälleen, ja Gyurka hiipi ovelle. Hän odotti kotvan ja
koputti sitten aivan hiljaa.

— Kuka siellä? kysyi sisältä uninen ääni. Seuraavalla koputuksella ovi
avautui raolleen.

— Kuka siellä?

— Anikó, oletko sinä yksin? kysyi hän kuiskaten.

— Jessus Maaria, Gyurka-herra!

Nuori herra pujahti sukkelasti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
Tyttö oli todellakin yksin. Nähtävästi oli hän juuri maatamenoaikeissa,
sillä hän oli hajoittanut tukkansa.

— Anikó, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Gyurka-herra! Gyurka-herra! toisti tyttö puoliääneen.

— Anikó, sitä minä tahdoin sinulta kysyä, että — (niin mitä tahtoikaan
hän kysyä häneltä?) — että oletko sinä minulle vihainen?

— En ole vihainen, Gyurka-herra. Mutta nyt teidän täytyy mennä!

— Etkö tosiaan ole minulle vihainen?

— En ole, sillä nyt minä jo tiedän, että koko juttu oli järjetön... Ei
siinä ollut mitään totista tarkoitusta, Gyurka-herra! Minä tiedän, että
nuoret herrat saavat leikitellä sellaisilla asioilla, mutta tytöt eivät
saa heidän pilaansa ottaa totena... Koskihan minuun hiukan, kun ette
tänään ollut minua tuntevinanne, mutta en minä silti ole vihainen...
Mutta menkää nyt jo, Gyurka-herra!

— Anikó, sinä luulet minua huonoksi ihmiseksi, sanoi Gyurka synkistyen.

— Miten voitte sellaista sanoa! kauhistui tyttö. — Sellaista herraa —
minä —?! Kyllä minä tiedän, että koko juttu oli sulaa hulluutta. Minun
isäni on juopporalli kapakoitsija ja minä köyhä ja tyhmä tyttö...
Herran nimessä, en minä ole vihainen!

— Miten sinun nyt käy, Anikó?

— Älkää minusta huolehtiko, Gyurka-herra. Minä osaan tehdä työtä, osaan
neuloa ja yhtä ja toista muutakin...

Tyttö sanoi tämän hyvin päättäväisesti. Mutta sitten hän vaikeni
ja taisteluaan hyvän aikaa kyyneltään vastaan hän joutui lopulta
mielenliikutuksen valtaan ja purskahti katkeraan itkuun.

Gyurkalla oli vielä silloin verraten vähän kokemusta naisten
käsittelyssä, ja hän joutui aluksi ymmälleen nähdessään kyynelet. Mutta
hänen terve vaistonsa osoitti hänelle kuitenkin pian sen tien, jota
parempaa ei vieläkään tunneta itkevää naista lohduteltaessa. Hän painoi
Anikón hellästi rintaansa vasten ja suuteli häntä.

— Älä itke, Anikó, säästä kyynelesi!

— Menkää jo, Gyurka-herra! Jättäkää minut! nyyhki tyttö henkeään
vetäen, mutta kietoutui samalla häneen niin lujasti, ettei nuori mies
olisi hänestä päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.

Ei ollut enää Anikón sydämessä mielenkatkeruuden rahtuakaan. Niin hän
itki, kuin olisi tahtonut sulaa kyyneliinsä, mutta samalla hän oli
sanomattoman onnellinen. Niin huikaisevan onnellinen hän oli Gyurkan
sylissä, ettei sellainen onnentunne koskaan, edes unissakaan, valtaa
teitä, te raukat Pestin herrasnaiset.

Ihmeellistä, miten pelkkä kosketus voi kokonaan muuttaa rakastavan
naisen ajatuksenjuoksun. Anikókin unohti samassa johdonmukaisuuden
alkeellisimmatkin säännöt, ja ilman mitään ylimenoa hän sanoi Gyurkalle:

— Eikö totta, te rakastatte minua sentään vielä hiukan?

En tiedä, mitä Gyurka olisi tähän vastannut, ellei samassa olisi
kuulunut ovelta ankara koputus. Käytävästä huusi Marta-neiti.

— Nina, onko joku luonanne? kysyi hän ääntään korostaen.

Gyurka ja Anikó katselivat toisiaan kauhistuneina. Nuori herra sammutti
samassa kynttilän. Mutta jo seuraavana silmänräpäyksenä hän katui
äkkipikaista tekoaan.

— Nina, miksi sammutatte kynttilän? Miksi ei Nina vastaa?

— Nyt jouduimme kiikkiin! murisi Gyurka.

— Voi hyvä Jumala! huokaili Anikó.

— Pelasta nahkasi! ajatteli Gyurka itsekseen.

Hän kohotti kätensä varoittaen tytölle ja hiipi ikkunan luo. Onneksi
siinä ei ollut rautaristikkoa... Silmänräpäyksessä oli hän avannut sen,
sitten hän nousi ikkunapenkille laskeutuakseen puutarhaan. Hypätessä
tuntui hänestä siltä, kuin olisi huoneen ovi auennut ja sisään olisi
astunut nainen, joka samassa vetäytyi pelästyneenä takaisin, mutta
sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, vaan juoksi päättömästi
pitkin puutarhan hiekkakäytävää.

Pian löysi hän vierashuoneen ikkunan. Pitkän aikaa täytyi hänen
koputtaa, ennenkuin Sándorka heräsi. Ikkuna avattiin, ja Gyurka kiipesi
notkeana kuin voimistelutaituri huoneeseen.

— Höh, mistä sinä tulet? kummasteli Sándor.

— Kävelin hiukan puutarhassa, vastasi Gyurka viattoman näköisenä.

— Niinkö?

Sándorkan silmistä karisivat samassa unet. Uteliaana ja epäluuloisena
hän katseli veljeään, mutta tämä ei lainkaan näyttänyt olevan
juttutuulella, vaan alkoi riisuutua näköjään huolettomana, niinkuin
ainakin. Tuskin oli hän heittänyt takkinsa yltään, kun hän sen puki
päälleen jälleen. — Mitenkä Anikón käy? Entä jos ne sittenkin ovat
huomanneet jotakin?

Varovasti hän avasi oven ja kuulosteli. Käytävän äärimmäisestä päästä
hän todellakin kuuli askelia ja sekavaa puhetta... Kolme, neljä ihmistä
keskusteli siellä, miesten ja naisten äänet sekaantuivat toisiinsa,
vihastuneina ja rumasti rääkyen.

— Kuka se oli? Kuka?

— Sanokaa heti!

— Eikö Nina kuule? Ettekö kuule?

— Se oli varmasti mies! Minä näin!

— Mieskö?! Minun talossani!

— Minä näin! Se hyppäsi ikkunasta!

— Kuka se oli? Sanokaa heti!

Eräs ääni kaikui ylinnä, ja miesten ja naisten äänet säestivät ärheänä
ja vihaisena huutona:

— Korjatkaa heti luunne! Pois talosta! Yks'kaks'! Ulos!

Kaikki tämä sanottiin (nähtävästikin vieraitten tähden) pikemmin
käärmeen sähinällä kuin ihmisten äänellä.

Gyurka seisoi liikkumatta ovellaan. Hän nojasi rennosti kalpeat
kasvonsa oven pihtipieleen. Sándorkaan vaikutti veljen omituinen käytös
sen, että hän ponnahti vuoteeltaan ja alkoi nopeasti pukeutua. Hän
ei ymmärtänyt vähääkään koko jupakasta, mutta sen hän ymmärsi, että
jotakin kauheaa oli tekeillä.

Nyt ilmaantui surullinen hahmo eteiseen. Hän kulki pää syvään
kumarassa, pieni nyytti kainalossa. Hänen poistuvia askeliaan seurasi
kostonhimoisten peikkojen sähisevä huuto:

— Korjatkaa luunne! Ulos talosta! Hinaus, wenn ich sag'!

Nyt hän ehti Gyurkovicsien ovelle. Silloin Gyurka avasi oven ja astui
eteiseen.

— Älkää sättikö tyttöä!

Sähisevien peikkojen joukossa vetäytyivät peikottaret samassa
pelästyneinä peikkojen selkien taakse. Heillä oli syytäkin siihen,
sillä he olivat kauhistuttavia öisissä pukimissaan.

Sitten Gyurka tarttui onnetonta Anikóta kädestä.

— Tule, Anikó, minä vien sinut pois täältä...

Hän ojensi hänelle käsipuolensa, ja sanaakaan sanomatta he laskeutuivat
portaita. Krumpholczit seisoivat kivettyneinä eteisen päässä.
Vaikka Sándorka nyt älysi koko jutusta vielä entistä vähemmän, teki
hän kuitenkin heti johtopäätöksensä. Hän ei seurannut veljeään
veljenrakkaudesta, vaan pikemminkin ryöväriyhteistunnon kehoittamana.
Hän otti mukaansa omansa ja Gyurkan talvipalttoon. Sitten hän kumarsi
Krumpholczeille ja sanoi ylhäisesti vain:

— Suutelen käsiänne.




HÄVÄISTYSJUTTU.


Rakastettava lukijani, oletko koskaan nähnyt keskellä valtamerta
yksinäistä karia, joka uhmaavan ylhäisesti halveksii hurjimpienkin
hyökyaaltojen rousketta? Ellet ole nähnyt, pyydän sinua luomaan
vilkaisevan silmäyksen Gyurkovicsien linnan ruokailuhuoneeseen. On
tammikuun kuudes, kolmen kuninkaan päivä. [Unkarinkielinen muoto
_vizkereszt_ merkitsee sananmukaisesti: vesiristi. Juhlaa vietetään
muistoksi kolmen itämaisen kuninkaan saapumisesta Betlehemiin. Tästä
päivästä alkaa myöskin karnevaali, joka jatkuu lakkaamattomana
huvittelujen pyörteenä paaston alkuun asti, helmikuun 19 päivään.]

Gyurka istuu suurella sohvalla. Liikkumattomana, mykkänä ja muodoltaan
kovana kuin kivipaasi. Siinä hän kuitenkin erosi tavallisista
kareista, että hänellä oli sytytetty savuke hampaittensa välissä.
Hänen ympärillään kohajaa myrskyn pieksemä valtameri kaameaa ryskettä
pitäen. Laineitten joukossa tunnemme hänen jalosukuisuutensa rouva
Gyurkovicsin, Gyurkan neljä veljeä, kuusi sisarta ja neljä lankoa.
(Gyurkovicsin tytöt ovat kaikki muut läsnä paitsi rouva Katinka, mutta
häntä odotetaan joka hetki miehineen tulevaksi.)

Täsmälleen kello kolmelta oli Gyurka sanonut viimeisen sanansa.
Juodessaan mustaa kahviaan sytytti hän sikarinsa ja sanoi:

— Rakkaani, minä ilmoitan teille, että aion mennä naimisiin Anikó
Jazomirovicsin kanssa.

Muuta ei hän sanonut. Ja sen jälkeen oli kello jo lyönyt viisi.
Perhe puhui keho kolmesta viiteen. Sinä aikana he puhuivat kaikki
yhteen ääneen, eikä heistä kolmea vähempi ryhmä koskaan puhunut yhtä
haavaa... Tietenkään eivät herrat saaneet kertaakaan sananvuoroa.
Sanoinko sananvuoroa? Jos voi puhumiseksi mainita sitä kaakatusta,
jonka aikaansaa viisi kuusi yht'aikaa huutavaa, parkuvaa, hysteerisesti
nyyhkivää, jalkojaan polkevaa, uhkaavasti komentelevaa ja pilkallisesti
hohottavaa naista; silloin he puhuivat. Kaikkein tottuneinkaan
valtiopäiväkertoja ei olisi kyennyt erottamaan ainoatakaan järkevää
sanaa tai selvästi kuultavaa lausetta koko jupakasta. Ainoastaan
yksityisiä huudahduksia saattoi ymmärtää, ja nekin olivat pilkallisia,
kopeita ja loukkaavia.

En vähääkään valehtele sanoessani, että naiset tyhjensivät rakkaan
magyarikielemme kunnianloukkausjutuissa tavattavan sanavaraston hamasta
puhvelista murtovarkaaseen asti. Mutta Gyurkan ruumiillinen hyvinvointi
ei vähääkään tästä kaikesta kärsinyt. Rouva Gyurkovics sanoi, että
sellainen kuulumattoman kiittämätön poika olisi suorastaan muitta
mutkitta ammuttava, mutta hänen tyttärensä Ella arveli, että se olisi
liian helppo rangaistus, pikemminkin pitäisi hänet pieksettämän niin
että tuntuisi.

Kello viiden aikaan syntyi hetken hiljaisuus. Rouva Gyurkovics oli
puhunut äänensä piloille, ja tytöt olivat järjestään käheitä.

Gyurka vastaanotti koko ryöpyn satumaisen kylmäverisesti. Välistä
näytti siltä kuin olisi hän itse nauttinut myrskyn raivosta, niinkuin
ihminen joskus iloitsee nähdessään luonnonvoimien väkivaltaisen
purkautumisen. Hänen kasvonsa olivat melkein kulmikkaat ja ilmaisivat
järkähtämätöntä itsepäisyyttä.

Viideltä hän katsoi kelloaan ja sanoi:

— Joutukaahan, rakkaani, sillä kuudelta menen työhöni...

Silloin sai Gyurka aivan odottamattoman puoluelaisen: rouva Gida
Radványin, lihavan ja hyväsydämisen Lizan.

— Rakas äiti, sanoi Liza puoliääneen, — ajattele kuitenkin: hehän
rakastavat toisiaan!

Tämä aavistamaton sana pisti tikarina äidin sydämeen.

— Tahdotko korvapuustin? sanoi hän väsyneesti.

Lizán itsetunto heräsi.

— Minua saa ainoastaan mieheni kurittaa, mutta ei äiti! sanoi hän
päättävästi.

Ja sitten hän poistui mielenosoituksellisesti ruokailuhuoneesta saliin.

Puoli kuudelta saapui kiihkeästi odotettu apujoukko: kenraali
puolisoineen. Rouva Katinka, joka tiesi jo koko jutun, pyrähti
huoneeseen niinkuin kaunis, vaalea lohikäärme. Hänestä lemusi hieno
orvokintuoksu, ja tyynesti hän kääntyi veljensä puoleen. (Hänkin muuten
osoittautui aina majesteetillisen tyyneksi.)

— Sinä hullu! Aiotko naida rutiköyhän tytön? Oletko kadottanut järkesi?

— Olen, vastasi Gyurka. — Olen yhtä järjetön kuin kaikki lankoni, jotka
ovat menneet teidän kanssanne naimisiin.

— Teemme sinut perinnöttömäksi! huusi rouva Katinka polkien
julmistuneena jalkaansa.

— Minä luovun kyllä puolestani koko perheen sukukartanosta, vastasi
Gyurka pilkallisesti.

— Ja millä aiotte elää?

— Sitä joudan miettimään häiden jälkeen... Onneksi tuli kenraali
samassa huoneeseen.

— Hiljaa! jyrähti hän komentamiseen tottuneella äänellä. — Kyllä minä
täällä asiat selvitän! Te naiset ette ymmärrä tällaisia asioita...
Te osaatte vain parkua ja suututtaa ihmisiä... Poistukaa täältä
jok'ikinen! Ainoastaan sinä hunttio jäät tänne! Minä tahdon puhua sinun
kanssasi kahden kesken!

Kenraalin tarmokas esiintyminen tehosi koko seuraan ja herätti samalla
luottamusta naisissa. No nyt täytyy Gyurkan antautua!

Kun langokset jäivät kahden kesken, istuutui kenraali, risti kätensä
polviensa ympäri ja sanoi kylmästi:

— Kerro nyt minulle koko hassutus. Kerro alusta loppuun!

— Hyvin kernaasti.

Ja Gyurka kertoi kaiken, mitä kenraali sanoi hassutukseksi:
tuttavuutensa Anikón kanssa. Hän kertoi lapsuutensa leikeistä metsässä,
puukon iskusta, lupauksestaan, kirjeestä ja Krumpholczien linnassa
tapahtuneesta häväistysjutusta. Hän kertoi senkin (mitä ystävälliset
lukijat eivät vielä tiedä), että hän oli saattanut Anikón Krumpholczien
linnasta kotiin isän luo ja että hän siihen sanaan oli tytöstä eronnut,
että hän kuukauden kuluttua tulee hänet noutamaan vihille.

— Nyt tiedät kaiken, sanoi Gyurka lopuksi. — Anna nyt hyvä neuvo, mitä
on minun tehtävä?

— Sinun täytyy mennä tytön kanssa naimisiin, sanoi kenraali lyhyesti.

Gyurka kutsui naiset huoneeseen.

— Me olemme jo selvillä asiasta!

— No? No? utelivat naiset. (Katinka loi mieheensä kiitollisen ja
lämpimän silmäyksen.)

— Kenraalinkin mielestä minun tulee naida hänet...

Gyurka käytti myrskynedellistä hiljaisuutta hyväkseen poistuakseen
huoneesta. Hänen takanaan riehahti orkaani uudella voimalla. Naiset
huusivat äkeissään, nauroivat suuttuneina, polkivat jalkojaan, ja rouva
Katinka oli äitinsä parhaana säestäjänä. Hän olisi jo yksinkin kyennyt
hälisemään yhtä paljon kuin kaikki hänen sisarensa yhteensä.

Valittaen täytyy minun mainita, ettei kenraali näytellyt yhtä
mallikkaasti järkähtämättömän paaden osaa kuin Gyurka. Jo alusta
pitäen hän erehtyi yht'aikaa koettamaan äänellään voittaa seitsemää
kaakattavaa naista. Hänen jyrisevä leijonabassonsa, joka muuten
hallitsi kokonaisen ratsurykmentin, osoittautui tällä kertaa
voimattoman heikoksi. Vasta silloin hiljenivät naiset, kun kenraali
ankarasti kolisteli sapeliaan lattiaan. Kaikki muut hiljenivät paitsi
rouva Katinka. Kenraalin rouvan hermot kestivät minkälaista melua
tahansa.

Näin sanotaan sanassa: »... Kosket pauhaavat; virrat kuohuttavat
laineensa. Mutta väkevämpi kuin koskien pauhu ja merien aallot on
Herra, joka korkeudessa asuu.»

Korkeudessa asuvan Herran tahto oli, että Anikó Jazomirovics tulisi
Gyurkan puolisoksi. Turhaan pauhasivat Gyurkovicsit: häät vietettiin
tammikuun lopulla.

Heidät vihittiin Bajnan kyläkirkossa. Vieraita ei kutsuttu, mutta
Gyurkovicsin perheen jäseniä tuli useampia kuin Gyurka oli uskaltanut
toivoakaan. Hidvéghy, vanhimman Gyurkovicsin tyttären mies, ilmestyi
sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli häntä kieltänyt menemästä. Gida
Radványi siksi, että eukkonsa päästi hänet menemään. Rouva Radványikin
oli luonnollisesti siellä, kostaakseen äitinsä hänelle lupaaman
korvapuustin. Sándorka tuli sen vuoksi, että oli lämpimästi kiintynyt
veljeensä, ja kenraali tuli »ilman vain!» kuten hän sanoi.

Hääväen keskuudessa herätti kenraalinrouvan tulo suurta huomiota. Hänen
yllään oli malvanvärinen silkkipuku ja päässään eriskummainen hattu, ja
hänen huulillaan leikki rakastettava hymy. Minun täytyy mainita, että
Katinka-rouva sitten bács-tamásilaisen perhekohtauksen oli ohut kireissä
väleissä miehensä kanssa. Vasta vihkiäispäivän aattona hän oli hiukan
käynyt sovinnollisemmaksi. Siihen oli syynä pari kaunista raudikkoa,
joita bajnalainen hevoskauppias oli käynyt hänelle tarjoamassa. Ne
olivat juuri samanlaisia virmoja, kiiltokarvaisia hevosia, joita
Katinka-rouva jo kauan oli halunnut korivaunujensa eteen! Kun hän
oli selvillä siitä, ettei Gyurka ollut pelastettavissa, tahtoi hän
ainakin pelastaa itselleen molemmat raudikot. Hän astui alttarin eteen
katsellen hymyillen Gyurkaa; sitten hän suuteli morsiamen sormenpäitä
ja pujotti uskaliaasti hansikoidun kätensä kenraalin kainaloon.
Kenraali tunsi samassa pistoksen vasemmalla povellaan, missä hänen
lompakkonsa oli.

Anikó ei huomannut Katinka-rouvaa. Hän ei sillä hetkellä nähnyt mitään.
Hänen silmänsä olivat selkosen selällään, mutta sittenkin tuntui
hänestä siltä, kuin hän olisi seissyt keskellä nopeasti pyörivää
ruusunpunaista kraateria, ja tämä mielikuva huumasi häntä suloisesti.
Alttaria koristavat pienet alastomat enkelit, pyhimykset, pappi ja
häävieraat sulautuivat hänen mielikuvituksessaan samaksi seurueeksi.
Välistä oli hän tuntevinaan Lizán ja Sándorkan piirteet enkelien
kasvoilla. Siitä hän pelästyi ja kävi surulliseksi.

— Vielä minä herään, ja kaikesta kauniista ei jää jälkeäkään! ajatteli
hän itsekseen.

Kun vihkiminen oli suoritettu, kaikui kautta kirkon holvien vieno
soitto.

— Enkelit laulavat, ajatteli Anikó.

Mutta se olikin Marein mustalaissoittokunta, joka kuorissa soitteli.
Tämän yllätyksen oli Sándorka valmistanut. Bajnan pastori oli aluksi
tahtonut kieltää sen.

— Mustalaiset eivät saa soittaa kirkossa.

— Mutta soittavathan tsekkiläiset suuressa messussa, keskeytti Sándorka.

— Tsekkien soitto on aivan toista...

— Miksi se olisi toista? Mustalaisia parempia soittajia ei ole koko
maailmassa!

— Totta kyllä, mutta mustalaiset ovat kovin maallisia...

— Ovatko tsekkiläiset sitten hurskaampia. Nehän ovat aina humalassa.

Pastori suostui lopulta. Mutta yhden ehdon hän asetti: symbaalia ei
saanut tuoda kirkkoon.

Mutta aivan viime tingassa Sándorka näytti pastorille psalmia, joka
kuului:

»Kiittäkää Herraa torvien äänillä; kiittäkää häntä harpuin ja viuluin;
kiittäkää häntä rummuilla ja huiluilla — kiittäkää häntä _iloisesti
helähtävin symbaalein_!»

Niin korotettiin symbaali arvoonsa.

Vasta silloin Anikó heräsi uskomaan onnellista todellisuutta, kun he
tulivat kotiin pieneen parihuoneiseen asuntoonsa. Gyurkalla oli kaiken
kaikkiaan kahdeksankymmentäviisi floriinia taskussaan. Sillä hän aikoi
perustaa perheen.

— Riittää viikoksi tai pariksi, sanoi hän itsekseen, — sittenpähän
joudan maallisia murehtimaan.

Ken luulee bács-tamásilaisten kuluttaneen häiden jälkeiset päivät
hyödyttömään valitukseen, hän tuntee hyvin huonosti Gyurkovicsien
perheen.

Hänen armonsa kertoi puolelle ja toiselle, ettei hänellä suinkaan ollut
mitään syytä hävetä Gyurkan valintaa. Anikó oli tosin köyhä tyttö,
mutta hän polveutui silti Bácskan vanhimmista aatelisperheistä...
Ettäkö hänen isänsä oli juopporalli ja kapakoitsija? Herranen aika,
eikö siirtolaisaikana muutama kreivi kiilloitellut kenkiä New-Yorkissa
tai lakaissut katuja Lontoossa... Ja mitä juoppouteen tulee, niin
heittäköön herroista ensimmäisen kiven se, joka aina on ollut selvänä.

Rouva Gyurkovics kävi samoihin aikoihin tarkasti penkomaan kaikkien
niiden perheiden sukumuistoja, jotka seurustelivat hänen kanssaan.

— Millä pöyhkeilevät Mándacsit? Heidän isoisänsähän oli sikakauppias!
Entä Elefántovicsit? Heillä ei oikeastaan ole mitään isoisää! Ja
Krumpholczit —? Annahan olla! Ukko ylpeilee itse sillä, että hän oli
Pozsonyssa rakennusmestarina, ja nyt he kuitenkin arvostelivat Anikóta
niinkuin mitkäkin ylimykset...

Varsinainen sovinto rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa
välillä tapahtui kuitenkin vasta neljä viikkoa myöhemmin. Hänen
jalosukuisuutensa oli Bajnassa asioitaan järjestelemässä ja tapasi
ennen päivällistä poikansa kadulla. Gyurka suuteli kunnioittavasti
äitinsä kättä.

— Minne matka, äiti kulta?

— Menen »Kultaiseen tähteen» päivälliselle.

— Minä tiedän halvemman ja paremman paikan.

— Missä? kysyi äiti.

— Minun luonani.

Rouva Gyurkovics vihasi siinä määrin ravintolaruokaa, ja hänellä oli
ollut niin paljon kokemusta ravintoloitsijoiden petollisuudesta, ettei
hän voinut vastustaa kutsua. Mutta mustaan kahviin asti hän pysyi
päivällisen aikana hyvin sulkeutuneena. Kun Gyurka sitten päivällisen
jälkeen poistui, suli jää hyvin pian molempien naisten sydämistä.
Nuori rouva valloitti anoppinsa harvinaisella kyvyllä: hän osasi
kuunnella ihmisiä epäitsekkäästi, miltei hartaasti. Niin suulaalle
ihmiselle kuin rouva Gyurkovics oli, tapahtui hyvin harvoin, että hän
sai puhua oikein suunsa puhtaaksi. Nuoriso on meidän aikanamme niin
hermostunutta ja kiirehtivää. Älkäämme sen vuoksi kummastelko sitä,
että rouva Gyurkovics käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi kolmesta
seitsemään asti yhtä mittaa piirikunnan perhesuhteista, lahtarien
hävyttömyyksistä, hallituksen anteeksiantamattomista erehdyksistä ja
palvelijoiden epäluotettavuudesta. Seitsemältä hän heitti hyvästit
ja suuteli Anikóta. Kotona hän sitten sanoi, että Gyurkan vaimo on
hyvin sievä, reipas rouva, joka pitää taloutensa mallikelpoisessa
järjestyksessä eikä ole niin nenäkäs ja huolimaton kuin muutamat
nuoret rouvat. (Tätä sanoessaan hän heitti puhuvan katseen rouva Bandi
Gyurkovicsiin, omaa sukua Jutka Brenóczy, joka muuten oli ihastuttava
pikku rouva, mutta ymmärsi talonpidosta yhtä vähän kuin kana aapisesta.)

Tähän voinkin jo päättää kertomukseni.

Vielä täytyy minun kuitenkin mainita, että Gyurka virkamiesvaihdoksessa
valittiin Bajnan tuomariksi. Siitä hän sai ensi sijassa
kiittää veljensä Milánin innokkuutta. Herra valtiopäivämies ei
säästänyt aikaansa eikä vaivaansa liehakoidessaan piirikunnan
tanssitilaisuuksissa ylituomarin rouvaa. Hän tanssi kotiljongin hänen
kanssaan. Oli luonnollista, että Gyurkankin erinomainen hallinnollinen
kyky sai sen tähden julkisen tunnustuksen.

Tuskin tarvinnee minun mainita, että Betekintin Anikósta tuli verraton
pikku rouva. Naisilla on paljon suurempi mukautumiskyky kuin miehillä,
ja minä puolestani en naisten joukosta voi erottaa nousukasta.
Olen tuntenut kuorolaulajattaren, josta parissa vuodessa kehkeytyi
täydellinen magnaattirouva.

Ukko Jazomirovicsista en voi yhtä miellyttäviä asioita kertoa. Hänestä
saattoi huomata ainoastaan, että sen sijaan että hän ennen ryyppäsi
maljansa murheelle, tyhjensi hän sen nyt ilonsa kunniaksi. Mutta
ryyppiköön hän rauhassa!

Ja lopuksi vihdoin sana Sándorkasta. Hän oli pyhittänyt voimansa
bács-tamásilaisen tilan kohottamiseen, sen jälkeen kuin hän eräässä
teknillisen korkeakoulun tutkintotilaisuudessa oli joutunut ankaraan
väittelyyn professorinsa kanssa eroavien mielipiteittensä tähden.
En usko kuitenkaan, että tämä hänen elämänuransa valinta on aivan
lopullinen. Varmastikin kangastavat nuoren miehen mielessä rohkeat
tulevaisuudenunelmat, sillä sen voi päättää siitä innosta, millä
Gyurka kaikissa tilaisuuksissa pyrkii kiinnittämään piirikunnan
valitsijamiesten huomion veljeensä. Ottaen huomioon Sándorkan nopeasti
kasvavan kansansuosion, on hyvinkin todennäköistä, että ensi vaalien
jälkeen kaksi Gyurkovicsin perheen jäsentä istuu valtiopäivillä.

Tiedän, että Sándorka asettuu vastustuspuolueen ehdokkaaksi. Mutta
lukeutukoon hän mihin puolueeseen hyvänsä: kun hän kerran on
parlamentissa, en enää hänestä huolehdi. Sillä Gyurkovicsin poikiin
soveltuu Bismarckin sana Saksan kansalle:

— Ei tarvitse muuta kuin istuttaa heidät satulaan, ratsastaa he kyllä
osaavat itsestään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GYURKA JA SÁNDOR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.