The Project Gutenberg eBook of Halveksittu mies
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Halveksittu mies

Author: Lauri Haarla

Release date: January 19, 2026 [eBook #77740]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1930

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HALVEKSITTU MIES ***
language: Finnish




HALVEKSITTU MIES

Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.




ENSIMMÄINEN LUKU.



1.


Sanoivat häntä hounaksi.

»Houna-Iivari, Houna-Iivari», huutelivat pojat hänelle vieläkin rähäkän
sattuessa, vaikka hän oli jo iso pojan jolppi ja puoleksi elätteli
äitiänsäkin, Rosina-muoria, jonka ainoana poikana hän oli kasvanut
Veentaan pikkuruisessa mökissä.

»Ho-ho-houna», pojat räkättivät. Sillä yhä hän heidän mielestään
hounaili puheissaan, vaikka he usein olivat saaneet tuta, niin
selkänahassaan kuin sisuksissaankin, että Iivari teoillaan ja
tempuillaan piti heitä kaikkia vallassaan.

Jo pari vuotta sitten oli Iivari ollut sahan koneenkäyttäjällä
passaripoikana. Tovin se oli sen jälkeen ollut seppä Raivanterilla
’palkeitten pullistelijana', kuten pojat haukuskelivat, mutta samaan
aikaan teroitellut myllärin apupoikana jauhinkiviä ja juossut passinkia
kauppias Piinulla makasiinin, laivasillan ja puodin välillä.

Viime talvena se oli ollut vasta poikaa. Oli lasketellut pyhäpäivät
kelkalla kirkonmäkeä ja pihamaita ja myyskennellyt leipuri Hiukkasen
vehnäpullia, sokerikorppuja ja veskunapaakelseja. Arjet oli kierrellyt
vehnäskoreineen syrjäkylillä ja kehunut saavansa mestarilta oikeat
rosentit jokaisesta kakkarasta.

Mutta houna kuin houna. Oli jättänyt kesken senkin souvin. Ja höyläili
nyt oppipoikana nikkari Viitasella. Näperteli ja höyläili. Mutta
samalla kiskaisi heiltä, pojilta, lantin ja hilkun jos jollakin
konstilla. Varsinkin apteekkarin pillikinttuiselta Tuure Kunnarilta ja
sahanpatruunan Allanilta, jotka olivat hänelle yhtämittaista velkaa
kokonaisia markkojakin.

Kotonorolla rakentamillaan myllyillä, joissa ei ollut ainoastaan
ruuhia, tokeita ja vesirattaita, vaan yksinpä pieniä sirkkelisahojakin
pyörineen ja hihnoineen, vieläpä samaan alasimeen puuvasaroilla
nakuttavia ukkoja, hän oli heiltä keplotellut rahaa pelkästä
näyttämisestäkin. Senkin juutas! Ja sitten... huvittavasti
näverretyillä koivunpahkoilla, harvinaisilla harakankivillä ja
pilleillä ja huiluilla, joiden hän väitti soivan ihmeellisemmällä
tavalla kuin kenenkään muun, hän oli heiltä etuillut lantteja ja
hopearahoja.

Entäs hänen mökkiräppänänsä puuliiteri? Se se vasta oli Allanin ja
Tuure Kunnarin surmanpaikka. Siellä oli vekinettä ja kapinetta.
Mutta kaiken lisäksi oli se kokonainen Noakin arkki. Siellä oli joka
kevät kesytettyjä, synkeän näköisiä variksenpoikia, joita teki mieli
ostaa. Talvisin tirskuttivat siellä talitiaiset häkeissään. Ja mikä
houkuttelevinta kaikessa kaameudessaan. Käärme, elävä kyykäärme,
jolta oli nykäisty pois myrkkyhampaat, lojuili siellä kannellisessa
kopassa. Ja se syötti sille hiiriä, jos vain herraspojat maksoivat
näyttelystä. Mutta kaiken yläpuolella, kattoparrusta, riippui
moniosainen häkki, jossa oli eri huoneita ja näiden välissä pyöriviä,
rattaan näköisiä vempeleitä, ja siellä asusteli Iivarin ihastuttavin
aljo: tuuheahäntäinen, vikkeläkäpäläinen orava, jota myöskin
näytettiin, mutta jota poika ei suostunut myymään millään rahalla. Se
hyrräsi rattaissaan ja killisteli niin, että pojat olivat naurusta
tukehtumaisillaan. Mutta sen kojeisiin ei saanut sormellaankaan koskea.
Ei edes syöttää. Ruokaa sille anteli Rosina-muori ja Iivari itse. Ja he
hellittelivät sitä monenlaisilla lempinimillä, joille herraspojatkaan —
ties mistä syystä — eivät uskaltaneet naureskella.

Joskus pojista tuntui, että Iivari vouhotteli piruuksissaan
houkutellakseen ansaan, tekemään kauppoja, joita vasta jälkeenpäin sai
katua, kun se otti niskavilloista kiinni ja paukahutti kuin vasaralla:
»Maksaks kanss'?»

Mutta melkein iltikseen saivat pojat häntä ihitellä ja hounuutella.
Ei se höyrypää osannut oikein suuttuakaan, jollei satuttanut hänen
mielensä arimpaan sykkyrään, hänen äitiinsä, joka oli saanut Iivarinsa
huorkakarana, kuten oli tapana huokaista kylän akkojen kesken, eli
äpäränä, kuten oli merkitty kirkonkirjoihin.

Eräänä kevätiltapäivänä, kun poikaroikka seisoi nikkarintönön
nurkkavierustalla, katsellen yli jääsohjoisen salmen vastarinteen
punertavaa viitametsää, huudahti Iivari ihastuksissaan:

»Kultaa, kultaa. Tuolla on kultaa...»

Apteekkarin Tuure Kunnar, joka heitteli paraikaa kuperkeikkoja
viheriänmakuisella pälvellä, jäi nelinkontin paikalleen ja pirahutti
lovellisesta ylähampaastaan tirskauksen. Patruunan Allan alkoi hokea
isältään oppimaansa kiroussanaa:

»Sappermanni, sappermanni...» ja tokaisi jotakin ruotsiksi Tuure
Kunnarille.

Iivari seisoi silmät ympyriäisinä, pää haaveellisena takakenossa
ja tuhisteli väärähköllä nenällään taivasta kohti. Hän osoitteli
sormellaan, löi välillä rintaansa ja huitaisi taas käsivartensa kohti
hehkeänpunaista viitametsän rintaa, jonka takana rinteellä nuokkui
hänen äitinsä mökki, ja puheli kuin sekapäinen itsekseen:

»Kultaa, jukoliste! Siellä on palatsi... rappuset marmorista ja
elfenluusta pilarit ja kaiteet, ja seinät... jukoliste... kullasta ja
hopeasta.»

Poika jäi tuijottamaan silmäluomet lupsallaan, alahuuli lerpullaan ja
ylähuuli höröllään. Siellä... pienellä laattialla käpsähteli vikkelästi
pienen pieni Rosina-muori, hänen äitinsä... Avarassa poimuisessa
hameessa, pienet jalat näkymättömissä, pikkuruinen naisolento pyrähteli
hellan luota ikkunan luo, jossa hypisteli siunaaman hetken heloittavaa
verenpisaraa tai muutti raikasta vettä valkoisille kylmänkukille, jotka
katselivat tähtisilmin pienestä peltipurkistaan.

Kiepsahti taas rosoisia palkkeja pitkin astiahyllylle, jossa
sinikirjavat kupposet ja pikkuruinen sokeriastia puhtaina säteilivät.

»Västäräkki...» hymähtelee Iivarin mielessä keskellä näkyä.

Nyt käännähtää Rosina-muori ovelle ja piipertää hintelä selkä kyhärässä
yli pienoisen pihamaan ja palaa tuossa tuokiossa käsivarrella soman
soma puusylys. Ja nyt... taas liikettä pienellä laattialla, ja hän
istahtaa ruskeanpunaisen akkunapöydän ääreen, jossa alkaa suu supussa
nypläillä pieniä neulomuksiaan...

»Siipimuurahainen, senkin siipimuurahainen...» pälkähtää Iivarin päähän
toinen äidilleen antamista lempinimistä.

Mutta punainen aurinko valaa viitametsän keskelle vaskea, kuparia ja
kultaa. Sinisenpunainen, yhä vielä lumen painama notkelma kallistuu
kuin jättiläispilari alas salmea kohti. Ja marmoriseinät, patsaat,
joiden päissä säihkyvät kultaiset pallot, ja koreat kaiteet nousevat
jälleen uneksijan eteen. Ne sekoittuvat ihanana värileikkinä hänen
kotimökkinsä harmauteen ja äitinsä ruskeaan hameeseen. Ja kas, vain
kulumaton hetki... hän näkee Rosina-muorin seisomassa kultalinnan
porraspuulla heleässä nutussa ja kultaiset kengät pilkistämässä
ihanapoimuisen hameen alta. Ja samassa kaikui pojan korviin pitkin
kuparinkuultoista santatietä tutulla, hyväilevällä äänellä:

»Käenpoika! Siinä... senkin käenpoika...»

»Ja sinä, senkin Orava-muori, oikea siipiorava!» kuuli hän itsensä
huudahtavan vastaan.

Ja näkynsä katsoja alkoi nauraa suu levällään, sillä käenpojaksi tapasi
muori häntä kiusoitella usein, kun hän ahmi nälissään velliä suurella
lusikalla akkunapöydän ääressä, ja äiti itse oravankepeänä laattialla
hyöri.

Sahanpilli alkoi huutaa. Iivari havahtui kuin ihanasta unesta.

»Jokos lakkasit höynästelemästä», hohottivat pojat.

Iivari katseli hetken säikähtyneenä. Mutta sitten hän jäykisti niskansa
kyhärään, rypisti silmänsä ja veti suupielensä viuruun:

»Kakarat», hän murahti lopuksi.

»Kakarat, pakarat, hakarat, sakarat», alkoi jätkytellä Tuure Kunnar.

»Häpärät, täpärät, ää-pää-rät», Allan käkätti.

»Huorkakara», huusi Tuure Kunnar.

»Huorkakara! Äpärä! Huorkakara!» rääkyi ärräpäinä koko poikajoukon
suusta. Rumat sanat sekaantuivat rähiseväksi sekamelskaksi, josta ei
lopulta kuulunut muuta kuin mieletöntä kirkunaa.

Iivari seisoi hetken neuvottomana joukon edessä. Oli kuin hänen
jäsenensä olisivat puutuneet. Huulet vavahtelivat itkunsekaisesti.
Silmät seisoivat avuttomina. Laihat kasvot kävivät vieläkin
laihemmiksi. Ne harmenivat, ikäänkuin vanhenivat. Mutta hetken kuluttua
alkoi ohimoissa jyskyttää. Sormet haparoivat, kunnes puristuivat
nyrkiksi. Pää työntyi hyökkäävästi etukenoon. Huulissa viipyi vielä
kärsivää, katkeraa itkua, mutta kulmalliset ja otsa ponnistelivat
kostonhaluisina kohti poikalaumaa.

Silmät nauliutuivat samassa Tuure Kunnariin, joka äkkiä lakkasi
huutamasta eikä osannut säikähdykseltä liikahtaa askeltakaan. Iivari
syöksyi pojan kimppuun ja retuutti tätä tolkuttomasti kauluksesta.
Hetken aikaa ei hän oikein tietänyt mitä tehdä rääsäävälle pojalle.
Mutta äkkiä hän näytti keksineen huiman keinon. Pihan puolelta,
törmänteeltä nousivat matalat tikapuut nikkarintönön katolle. Iivari
retuutti säälittä pojan tikapuita raahaten katolle. Täällä Tuure Kunnar
alkoi kavuta pakoon harjaa kohti. Iivari uudestaan haukkana kiinni.
Ja siinä seisoivat pojat harjalla, korkean päätyseinän yläpuolella ja
huojuivat kuin vaappuvan laivan kokassa.

»Peruutatko?» Iivari karjui.

Tuure Kunnar itki, peruutti kaiken ja pyyteli nikotellen anteeksi.

»Peruutatteko joka sorkka», Iivari huusi alas poikajoukkoon, »tai
tämä variksenpoika saa opetella lentämään?» »Peruutatteko, saatanat?»
Ja käsi työnnälsi samassa Tuure Kunnaria, niin että tämä oli
kuukahtamaisillaan. Hetken hiljaisuus. Uhri on hervoton kauhusta.
Silloin kuuluu alhaalta yksinäinen ääni:

»Peruutetaan, pojat.»

Samassa huutaa koko joukko peruuttamista.

Tuure Kunnar pääsee irti ja lysähtää harjalle. Iivari ottaa pari
askelta räystästä kohti ja hyppää suoraan alas törmänteelle ja näyttää
katkeran ylpeältä, poikien kääntyessä häneen ihaillen katsomaan.

Lopulta hän sanoo harvakseen, hammasten välistä työnnältäen sanan
toisensa jälkeen:

»Minä näytän teille, että tuolla on kultaa. Ja minä sanon, että
tuolle kummulle rakentaa tämä poika huvilan ja palatsin ja suuren...
Ja suuremman kuin on Allanin ja Tuure Kunnarin isällä. Sopii rääsätä
siihen asti.»

Ja mitenkäs kävi, kun tuli silmujen puhkeamisaika? Istuttiin
pajukkometsän rinteellä. Kukin näperteli omia hommiaan.

Iivari pureskeli ruohonkortta:

»Mitäs maksatte, pojat, vielä koreammasta kepistä kuin on Allanin
velipekalla, sillä Ookke-herralla?»

Toiset lupasivat viisi penniä, toiset kymmenen. Mutta Allan tarjosi
kokonaisen suutarinmarkan siinä tapauksessa, että hän saa valita
keppinsä ensimmäiseksi.

Iivari veti samassa ladon alta joukon pajukeppejä, joiden päät oli
lakattu mustalla lakalla kiiltäviksi ja varret sivelty mikä siniseksi,
mikä viheriäiseksi. Mutta yksi oli maalattu keltaiseksi ja lisäksi
koristeltu tulipunaisin täplin. Ja tämän sai ensimmäisenä omakseen
sahanpatruunan Allan.

Kauppa kävi hyvin. Mutta Iivari tokaisi hampaitaan narskuttaen:

»Etteks näe, että kyllä tästä rinteestä rahaa saa. Ja raha se
juuri on kultaa.» Hihitti ja virnisti päälle ja sujautti lantit
housunkaulukseensa.

Koko sen viikon pasteerailivat pojat kirkonkylän valtatiellä
viuhautellen koreita, kummallisen näköisiä herraskeppejä.

Mutta Iivari kuljeskeli ilman keppiä, kädet housuntaskuissa. Hän oli
kiikuttanut rahat Rosina-muorille ja mietti uusia tienauskeinoja.



2.


Pysähtyivät pojat erään kerran Hiskias Piinun kauppapuodin
porraspieleen, jonka nojalla seisoo jonkun matkustavaisen polkupyörä.
Portailla lekottelee pari sahalaista. Kukerteleva leipurinpiika ja
marja-akka supisevat vastapenkillä. Tarkastellaan. Polkupyörä on
kummallisen näköinen kapistus. Kummit moninpäin paikatut. Lakeeraus
lohkeillut rautatangoista. Suuri, ruskeankulunut laukku peittää
tankojen välisen aukon. Mutta istuimen alla on vielä kummallisempaa:
mustalle peltilevylle on maalattu tuhruisin kirjaimin:

    ARTTU TOIKKA
      AKENTTI

Iivari tarkastelee takapyörää, koettelee, tunnustelee, pyörittelee...

Tulee puodista pyörän omistaja, itse Artturi Toikka, postikorttien ja
valokuvasuurennusten kaupitsija. Kauppias Piinu lösähtää nojalleen
kaidepuun varaan. Ja perästä sipsuttelee hänen ainoa tyttärensä,
neiti Silla Piinu, jonka alinomaa nauravasta suusta oli ruoste
syönyt ylähampaat poikkinaisiksi piikeiksi ja jonka vartalo oli kuin
ennenaikojaan kuivahtanut latuskaiseksi kaperoksi.

Mutta Artturi Toikka, hän alkaa hääriä, niin että tulee eloa
koko seuraan. Hän vetäisee pyöränsä laukusta pari suurikokoista
valokuvamallia ja pinkan postikortteja. Näyttää valokuvaa, jossa seisoo
vasta vihiltä tullut nuoripari, sipaisee leukaansa, jossa on siellä
täällä värittömän valkoisia haivenia ja esittää tuotteitaan:

»Hyvät ihmiset, tänne... te lainatkaatte nyt silmiänne. Tässä on nuori
pari, jolle tulee kohta vari. Nyt lempi heitänsä yhteen mallaa ja
kuherrusviikot on heipparallaa. Mut on aavistus mulla, että vuoden
perästä aa-aa ja tussalulla...»

Pojat kimahtivat nauramaan, Silla neiti heivautti esiliinaansa, piika
kukersi, marja-akka veti liinankulman huuliensa eteen ja sahalaiset
röhähtelivät.

Artturi Toikka jatkoi:

»Eikös siis passais, jos markan pari hassais suurennuskuvaan kullastaan
tai omasta naamastaan. Työn ehtaksi takaa Artturi Toikka, tämä poika
reipas ja hoikka...»

Samassa hän siehauttaa postikortit kuin viuhkaksi ja jakaa niitä
kaikille, pojillekin.

»Katsokaa, lukekaa. Kymmenen penniä per stykke. Jaa, jaa. Lukekaa jos
osaatte spanjaa ja ranskaa.»

»Mitä lienee mongerrusta», kauppias muhoilee.

»Siinäpä se. Minun täytyy lukea ja kääntää.»

Ja Artturi Toikka lukee korttikuvan alta, joka esittää harsoverhoihin
puettua rusoposkista naista, kuuluvalla äänellä kirjain kirjaimelta:

»La femme fait sa toilette.»

Tämän jälkeen hän painaa etusormensa pienelle syylälle, joka nyhjöttää
hänen nenänsä vasemmalla sieraimella ja kääntää:

»Se merkitsee: Hieno taami vuottaa toiletissa kreivillistä lemmittyään,
eli... Susanna on menossa paatikylpyyn eli... vapaasti käännettynä...
reilingit reilaan sano’ entinen likka...»

Sahalaiset hohottivat täyttä kurkkua ja alkoivat kaivaa lanttia
kukkarostaan.

Ja Artturi Toikka lopetti saarnansa:

»Joo, joo, on kirjat selattu ja kortulla pelattu, mutta tässä ei ole
petos mielessä eikä valheen hunaja kielessä, vaan rakkautta puolella
hinnalla tämän maailman kaperalla pinnalla.»

Ja kauppa kävi. Allan ja Tuure Kunnarkin ostivat omansa. Mutta Iivari
katseli suu auki pelkästä ihastuksesta.

»Siinä on vasta poikaa...» välähteli hänen mielessään. »Tuolla tavalla
livetellä pyörällä maanteitä, puhua, nähdä, puhua ja tehdä kauppaa...
Palata taas Rosina-muorin luo kukkaro täynnä rahaa, mukana lahjat ja
iloiset kertomukset...»

Tämä ajatus oli hänet huikaista. Hänestä tuntui, että hänen piti ruveta
kyselemään jotakin tuolta pojalta, jonka pienet silmät killistelivät
iloisina kaikille puolille.

Mutta samassa jo hyrräytteli matkamies koneensa takapyörää, että
laakerit vingahtelivat ja kettingit rotisivat ja ratisivat.

»Kylläpä se kauppamiehen kone rätisee kuin ikäkulu akka», tokaisi Piinu
portailta.

»Eipäs mitä, eipäs mitä», singahteli vastaan lähtijä.
»Apostolinkyydistä pyörän satulaan ja satulasta orivarsan rattaille. Ja
silloin on tämä poika herra. Hip hei!»

Artturi Toikka teki ympyrän kädellään, heitti lentomuiskun ilmaan ja
huudahti:

»Hyvästi, neiti Zilla! Taivaassa tavataan!»

Silla neiti alkoi viuhtoa kädellään, ikäänkuin kainosti torjuen, ja
kauppamies paineli matkaansa.

Iivari jäi tuijottamaan ajovehkeen vempsahtelevaa takapyörää, kunnes
koko komeus häipyi tienmutkan taakse.

Mutta kotomatkalla hän tokaisi pojille:

»Ostaaks kuka puolikkaan polkupyörää?»

Pojat katsoivat kysyjään ymmällä naama.

»Tämä poika sen joka tapauksessa tekee, ensin puolikkaan ja sitten
kaksipyöräisen, ja sitten se ajelee kauppamatkoja, jotta hippulit
vinkuu ja maailman ranta pöllyää. Sopii toljottaa siihen asti.»




TOINEN LUKU.



1.


Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä
leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa.

Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen
Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on
päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli
tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille.

Lopettelevat murkinoimistaan.

Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä
kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja.

Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta
puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa
ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat
elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton
pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se
oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa.
Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin
tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi
korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys
revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta.

Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet
alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin... hartioilla tai
selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta
iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa,
jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan.

Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa.

Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin
olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies.

Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai
mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo
talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui
äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja
luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset
että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin...
ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui
joskus Iivarista.

Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti
jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna:

»Kaunis olet, kaunis olet...»

Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi.

Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä
peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä
tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi.

»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta... laskemassa kultaiset lahjansa
taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin
mielessä.

Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti
letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta
sipaisten.

Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat
arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai
kissaviikolla.

Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla:

»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat.
Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään
pienestäkin ilosta.»

Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut,
mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei
uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille.

Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä
makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten
siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön
aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä.
Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu
sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa
kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä:

»Syö, syö, västäräkki... se, se... siinä on senkin käenpoika... Syö,
syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen... Käpy se, Käpy se... Kas,
niin, Käpy-poika... Kas, kas! So-so-so... Pure, pure, hammasniekka,
mutta älä kiukkuusi kuole...»

Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia
puolapuita.

Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua.

»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen,
mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat
petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä
kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän
esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä
kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot.

Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään
pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen
itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua
kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen
tapainen äännähdys:

»Saatanan nulkit...»

»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos
siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen
poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa... Käy kuin
sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu,
poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta... Surun
kaima on tämäkin mies.»

Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin
pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen
kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat
saaneet hänet kiraisemaan.

»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi,
sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan... Niin, niin. Se oli ihankuin
oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista
maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu
ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri
hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko
talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure
Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin
apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan.

»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin
apteekille, kuulusteluille muka... Minkäs siitä... selvästä kaupasta
minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen
herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää
kulkuria.»

Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan
tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan:

»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää
vihaa. Panivat minun syykseni... muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja
sitten se tapahtui... sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat
myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä
kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi
pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku
oikosena:

»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu...
finntuppe, finnkollo... Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat.
Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa,
Ruu-si-naa.' Haukkuivat... ruippanat... sillä tavalla minun äitiäni...»

Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin,
liikkein ja katkonaisin sanoin:

»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin... tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne
mukanaan... Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran
paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän
raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja
härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika
ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke,
jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia...
Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin
ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne
kauluksesta kuivalle.

»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää
muka... kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain
rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat
sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin
konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin
ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä...

»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en
hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin,
istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta.

»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko... Poika pääsi liehtariksi! Ja
tässä sitä nyt ollaan, mutta...»

Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui
synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti
hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan
sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat
heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan
vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä.

Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut.

Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva.
Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen.

Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa,
joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa.

»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se
tapa. Sisun se tekee.»

Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle.

»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen.
Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka
taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena...

»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää...
Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi... Äläs mitä, äläs mitä...
Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi...»

»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen
hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin.

Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä.



2.


Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita.
Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui
häkissään kuin pahassa myrskyssä.

»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa
alamäessä.

»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä.

Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen,
huolettomasti kaarteileva maantie.

Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin
kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti
polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä
ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina
karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän
vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta,
kuoleman väsyneenä.

Autio kammo juuttui Iivarin mieleen.

»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat
hänen silmänsä oivasta keksinnöstä.

»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!»

Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti
jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin
vantterat jalat.

Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä
oravanhäkki hyppysissä.

Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi:

»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa,
sano' kulkurisälli!»

Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään:

»Jopas sain, jopas sain... potran pojan... potran pojan...»

»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä.

Ukko huusi mäen alta:

»Luuletkos olevasi tirehtööri?»

»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen.

Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain
voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja
mittaamattomana.




KOLMAS LUKU.



1.


Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä.

Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen
hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna
korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka.

Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena
kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen
hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista,
jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät
konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan.

Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat
maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa
kaupunkeihinkin.

Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat
suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät
neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti
suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten
liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä.

Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä
kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä
ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden
pankolla oljennellut Suomen kansa.

Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi
leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan.
Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän
aavisti.

Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista.
Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen
maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä... tavallista kansaa,
puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia
konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan
vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään.

Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset
Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat
koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat.

Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo
kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen,
suuri kauppamatkustajan kapsäkki.

Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää
vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista,
nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja
huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu:

    ARTHUR TOIKKA
      AKENTTUURI

Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat.

»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi
vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu
päivästä päivään kuin tärpäntikkeli... Mitenkä trotsii kinttukauppa?»

»Siinä kävelee», ukko tokaisi.

»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi
kyytipojan ruoskalla konia selkään.

Sinne katosi.

Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi
ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä.

»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä
suuremmille markkinoille.»

»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain
kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka
muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään...»

Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia.

Iivari hörähti nauramaan.

Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat
kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja
sahanpatruunan Allan.

Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä.

Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari
sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien
jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä
kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin
olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä,
tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä
kadehtia, ei rakastaa eikä vihata.

Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen
kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja
Vikruutin ukkoon nähden.

Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista
ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla
elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan.
Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin
ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä,
tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää,
kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua.

Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain
likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut
mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä,
varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen.

»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät.

»Lie jos jotakin tehnyt... tihutöitä», uhosi toisen katse.

»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella.

Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän
oli alkanut siihen tottua.

Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat
tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä
lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että
kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret
veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä
jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin.

Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä
sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat,
vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat
rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä
elämää. Ei sitä osannut lähestyä...



2.


Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan.
Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin
ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa
hidastaen käyntiään.

Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava
helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama,
huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä.
Ja nyt... tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa
paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain
himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin
valkoisemmilta.

Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti.

Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli
päivänpunertava kuin tuo tuossa... Hän jää katsomaan tyttöä silmiin.

Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja
nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta.

Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille
tuopillisen sinttupiimää.

Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli
hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada
selvää.

Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin
tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa
sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä
houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin
katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen
puseron alta?

Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin.

Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin... Paljonkos
Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja
niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä
tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä.

Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen
silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai
kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai
tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua,
hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta.

Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien
uudestisyntynyttä kauneutta?

Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä
riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään
penikulman päästä.

Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin
asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli
ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla
päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka
melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä
ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle.
Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka
olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä.

Ja ukko hyvitteli kujilla:

»Pohatta tulee Vikruutin pojasta... oikea narinkkajuutalainen...»

»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa
kultaa», Iivari rehenteli.

Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan.



3.


Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi
tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa.

Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo
yötiloillaan.

Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista
etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä.

Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan.
Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä
sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi.

Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja
liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia
maitoa pienestä kupista.

Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat
haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen
upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin
näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa... Vai onko
hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla
alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja
tuo hengityskin korvanjuuressa... kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä...

Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen.

Se liikahtaa pehmeästi.

Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa
ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee
mieli rouhaista se olemattomiin.

Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa
takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee
näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana.

Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää
kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää
matoa... kuin kiiltomato kesäyössä... houkutteleva ja lähipitäin
kammottava.

Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon
fosforiloisteessa.

Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja
tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä.

Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa
tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää
nauramaan.

Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa
toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii.
Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti.

Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa
retkahtaa maahan.

Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua
kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva
tummuus. Suu huohottaa avoimena.

Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän,
laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat.
Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä
hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni.

Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa
kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle.

Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki
laivan iloinen keula.




NELJÄS LUKU.



1.


Syyskesällä, eräänä pyhäisenä päivänä, palasivat kauppiaat samaan
kylään.

Iivarilla oli ensi kerran elämässään uutena ostetut, melkein
herraskaiset nauhakengät. Mutta ne eivät olleet jalassa, vaan laukussa
päällimmäisinä. Ja jalkaan ne piti pantaman vasta kylän laitamalla.
Siihen asti painoi Iivari laukku selässä paljain jaloin maantien
piennarta, jonka kostea nurmi hyväili jalkapohjaa ja solui mukavasti
varpaitten lomitse.

Ja kukkarossa oli Iivarilla rahaa.

Mutta sen sisimmäisessä lokerossa oli kultaakin kalliimpaa... Nillan
kirjoittama rakkauden kirje. Se oli luettu sataan kertaan kuukauden
aikana. Eikä voinut olla rakastuneelle nuorukaiselle sen taatumpaa
tyttönsä rakkauden ja uskollisuuden panttia. Se kuului sanasta sanaan
seuraavasti:

 »Kerihtin sen valkian lampaan. Sain naulan villoja. Luukampaa jonka
 Lemmen Pantiksi sinulta sain kesäyön aamuna olen Pyhä päivinä pitänyt
 ynnä itseäni peilannut siitä pyöreästä peilistä. Ikävä on kovasti.
 Eikä se ihmekään ole kuin ei sen kesäillan jälkeen oo aittani ovea
 muille Riiareille avattu. Omalle Reissusällilleen

 Kunilla Mäenpää.»

Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla
itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat
kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista
tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen
kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään.

Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta:

»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.»

Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli
silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea
hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen
kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi.

Se kun kääräistään näkyviin, niin... sopiipa katsoa, ettei... tässä
olla mitään tavallisia jätkiä.

»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan.

Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi
kertaa elämässään muutamia tehtaitakin.

Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei
ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista
sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan
eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai
kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja
näkynyt.

Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli
kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen
vaimoksi... oikeaksi rouvaksi.

Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys,
jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena
yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi
röyheärintaiseksi miehenaluksi.

Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien
hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle.

»Vaikka käärme... ei meillä sumeilla», hohahti kulkija.

Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin
kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen
silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä.

Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät
jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje...
keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti
varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella
kullanvärisellä kaulusnapilla.

Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko,
niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa.



2.


Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon
uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä
seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna.

Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja
vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä.

Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana
pystyttää tupakkakauppa.

Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi.
Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa
lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten.

Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille
tupakkavarastonsa.

Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi
tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli
erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan.

Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä
haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin
tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia
laukkuryssiksi.

Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi.
Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura.

Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin
oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä.
Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen
oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista
leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta
jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä
äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset
selkäsauna-annoksensa.

Sitäpaitsi... jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei
ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä
mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen
maalitaulun?

Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet,
ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa
jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa
pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä
taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja
ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän
kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää
sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan.

Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin.

Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa
kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän.

Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin
vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin
kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri.

Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut
kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi
paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt.

Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä
selkäsaunoista.

Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi
armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan
synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen
lehteen:

                TIETOA RAHAA
      ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA

    Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja
    herralle ja narrille kun olette lukeneet ja
                _maksaneet_

     40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän
      Rakkauden ylenpalttisista tapauksista.

                HUOM! HUOM!

          Varma takuu. Draagasta että
                _Kellosta_

Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla
seisoi Kalle Hoppa osoitteineen.

Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa.
Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa.
Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi.

Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle.

Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan
limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi.
Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä:

    KALLE HOPPA
     TEHTAALIA

Siitä se oli lähtenyt... yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken
kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä,
paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan
päivänpolttamia jäännöksiä...

Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin
monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli
kulumattomat ansionsa.

Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan
naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista
hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku
hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi.

Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään
ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä.

Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli
istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun
kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina
maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta
huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa,
ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli
leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa
työntyi uhkaavana alamäkeä kohti.

Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja
haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan
maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa.

Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa.

Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä
parveilevalta juhlakentältä.

Äkkiä... tuolla pöydän kulmalla... seisoo Nilla jonkun kylänpojan
kanssa. Juovat keltaista limunaatia.

Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei
huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee
kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa.

Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti.

»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä.

Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa.

»Kas vaan... mitäs reissusällille kuuluu?»

Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin.

Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä:

»Tule tänne...» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen,
jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa.

»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla
sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon.

Iivarin käsi haparoi neuvottomana.

»Minulla on tuota... Nilla!»

Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä.

Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä.

Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi:

»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin...»

Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan
kuistilla.

Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan
rämähtävään nauruun.

»Eipä ole tuohesta...» alkaa kylänpoika.

»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle.

Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas
posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia
kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki
uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia
liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman
näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella.

Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset
sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa,
joka oli ollut kuin... Jumalan karitsa... senkö tuo tyttö nyt häpäisee
iljettävällä sutkauksella?...

Hänen nyrkkinsä puristuvat.

Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä
sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin.

»Minulla olisi asiaa Nillalle ja... heti!»

Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili
salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi:

»Ei kiirettä kirkkoon...»

»... pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti.

Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan
poispäin.

Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän
työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli.
Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia
vieri maahan.

Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui:

»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset...»

Uteliaita kertyi yhä enemmän.

Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja
pöydälle.

»Riittääkö, pullamaakari?»

»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset...
Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt...»

Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului
murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava
talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä.

Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan
karjahdukseen: »Tolvanat!»

Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille,
niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas.



3.


Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla.

Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia
kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan
ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä
polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet
olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan
lehvistön nousevaa aurinkoa kohti.

Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon.

Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät
tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava
hämärä.

Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika
tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat
kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet...
hiiltyneet sormet... kammottavasti ihmiskäden näköiset...

Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui
jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän
kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat.

Tuo niljakas kiemurtelu... sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin
myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka...

»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava
ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?»

Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari
kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja
raapaistiin tulta.

»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.»

Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen.

»Tule, Iivari tule...» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset
käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa.

»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja...»

»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin
katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle.

Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi
suulla.

»Kun ma heinällä heitän... Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on
vikisevinään, niin siitä se vasta...»

»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi,
suuri nyrkki oman leukansa alla.

»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja
laukkuryssän morsiameksi...» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos
minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan...» Yhä
riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä
oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja
rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään.
Älä luulekaan...»

Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne
somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen
rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat
pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet
alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni
muuttui lurittelevaksi lauluksi:

»Tuu tänne vaan, poika... En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas
sentään... on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja
tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen.

Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi
päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi:

»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet
kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.»

Kääntyi poistuakseen.

Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne
siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät
kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen.

Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi
auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä.

Samassa lonksahti aitan ovi kiinni.

Nilla havahtui.

Veräjällä hän tavoitti Iivarin:

»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä.

»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari.

Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi.

Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan
jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän
yli.

Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat:

»Sinä... hapsinkakkiainen... Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä»,
hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle.

Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin
hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla
kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena
hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista
paidanhelmaansa.




VIIDES LUKU.


Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari
seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan.
Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua.

Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana.

Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä
laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää
koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä
kaupanteossa.

Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa,
pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä.
Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan
alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet.

Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja
valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja
rehellinen.

Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään,
sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla
kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa.

»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä
pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.»

»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa
selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti.

»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!»

»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä
silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja
komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat
kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär,
joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli
sen rakkautensa tähden.

»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla
peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot.

»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin
olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa.

»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa
naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle
silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin
silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita
ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten
mielestä.

»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä.
Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja
muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit,
viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät
ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja
lentojätkät. Niin että... onpa meitä tässä joukkoa... Ei muuta kuin
leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse
narreina nauravat tai... itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan
tyttären leikailulle.

»Niin että... parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.»

Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka
mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt.

»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi.
»Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta
silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta.

Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En
välitä mistään muusta kuin rahasta.»

»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs
mitä, äläs mitä...» ukko myötäili.

»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten
vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme...»

He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu
tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen,
ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa.

Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla
äänellä:

»Entäpäs ne rahat... ei riitä pennoset puotikaupan ostoon...»

Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä:

»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn,
vaikka paljaista kämmenistäni.»

Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon.

»Kappas vaan poikaa...» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa.

Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään.




KUUDES LUKU.



1.


Pohjoisesta etelään, yläisistä vesistä laajaa järvialuetta kohti,
laskivat suuret kosket. Ylimmässä niskanikamassa, pitkästä
järvensuikaleesta lähtiessään, vedet pyörteilivät hiljalleen kuin
epäröiden jättää ympäröivien korpien suurta rauhaa.

Ne haparoivat, souketen keskellä kesää melkein myllypuron näköiseksi,
länteen ja itään jättäen keskelleen laajan, soikean saaren ja taakseen
pari lahonnutta korpimyllyä. Mutta yhtyessään jälleen ne olivat saaneet
vauhtia kierrollaan ja alkoivat työntyä väkevänä virtana alamaata
päin. Samalla ne siemaisivat uomaansa vasemmalta ja oikealta purosen
sieltä ja täältä tai ruskeavetiset joet, jotka olivat syntyisin
rutarantaisista umpilammista.

Seuraavassa koskenniskassa yhä ylpeämmin etenevä vedenpaljous
kuitenkin hidastui vauhdissaan. Se laajeni järven tapaiseksi. Ja näin
marraskuussa se melkein jäykistyi ohuen jään ja jäähileiden painosta
mustaksi, kuolleeksi lammeksi. Sen voima näytti lannistetulta, sillä
ihminen oli rakentanut sen tielle mahtavat muurinsa.

Suuret patolaitteet korkeine tokeineen, raudoitettuine hirsipylväineen,
jättiläisluukkuineen ja rautapyörineen, joista käsin ihminen hallitsi
mielin määrin korpien synnyttämää painetta, katkaisivat sen tien.

Patolaitteitten läntisestä päästä sen pintavedet saivat tosin vapaasti
painua pitkän pitkään jättiläisruuheen. Mutta muuten se oli kokonaan
kahlittu, säännöstelty, jaoiteltu ja ohjailtu palvelemaan toista, ei
itseään.

Tältä ratkaisevalta luonnon ja ihmisvoiman rajalta alkoi suuri
tehdasalue.

Paperi- ja selluloosatehtaat nielivät veden voimasta suurimman määrän,
melkein kaikki. Ja varsinkin selluloosatehtaan korkea happotorni ja
rikinkäry hallitsivat koko seutua.

Mutta sen ja paperitehtaan jättiläisjytinään liittyi tuhottoman
paljon muidenkin pienempien tehtaitten ääntä ja touhua. Höyrymyllyt,
sementtivalimot, tervauunit ja tärpättitehtaat ja vieläkin sivummalla
monenlaiset verstaat, konepajat ja tiilitehtaat antoivat kukin lisänsä
siihen viuhinaan ja räiskinään ja jytinään, koko siihen kilisevään ja
kalisevaan, hyrisevään ja helisevään yhteislauluun, joka täytti avaran
laakson.

Kauimpana etelässä, missä kosket olivat lakanneet, ja juoheana
paisuileva virta kuin huomaamattaan avautui välkeäksi suvannoksi,
sijaitsi Joensuun kummallakin niemekkeellä sahalaitos, Toinen suuri ja
mahtava, ulottaen lautatapulinsa, lastausplaaninsa ja monet siltansa
lautavajoineen, proomuineen ja hinaajineen kauas pitkin läntistä
rantamaa poukamasta poukamaan ja niemenkärjestä toiseen.

Täällä hallitsi Johan Krook, rasvasilmäinen, möyhähtelevä patruuna,
joka jo vuosikymmenet oli hallinnut tätä ruotsalaisisäinsä perintöä.

Itäpuolen niemekkeellä sisukkaasti sätkyttelevä saha, joka näytti kuin
vahingossa kasvaneen Krookin sahan kylkeen ja jonka hallitsema alue oli
siihen verraten kuin torpanmaat kartanon vainio- ja peltolakeuksiin,
oli Jänkälän, patruunan entisen sahanasettajan ja konemestarin,
rakentama.

Se oli tuskin saanut säälliset rakennukset koneittensa ympärille, eikä
sen konehuoneen korsteeni ollut pahaisen pultsarin piippua kummempi.
Mutta siinä se kaksine raamisahoineen — kuten sanottu — löi tukkipuuta
laudoiksi, niin että sen vihellys, suihke ja rätinä erottui selvästi
patruunan sahan paljon mahtavammasta, kumea-äänisemmästä melusta.
Ja helposti erotti tarkasteleva silmäkin nämä laitokset toisistaan.
Jänkälän ainoan lastuupaikan touveissa seisovat proomut olivat
tuoreessa, kellanruskeassa tervassa, kuin jättiläispullot, peräpuolet
pönkeinä, ikäänkuin eivät olisi aikoneet ruveta vuotamaan ja lotisemaan
sinä ilmoisna ikänä. Näiden rinnalla makailivat patruunan monet proomut
kuin vanhat, mustuneet noita-akat vesikoetta tekemässä. Upotako vai
pysyäkö pinnalla? hotisivat aamusta iltaan ja illasta aamuun niiden
keulakansien huokailevat pumput.

Uutta ja ehjää ei sillä puolella näkynyt muualla kuin sahan
nuorenherran, Bertil Krookin, poukamassa, jota sanottiin Pertel-herran
satamaksi. Siellä keinahteli välkeässä altaassa kiiltokylkinen
ja messinkikoristeinen huvimoottori mahonkisine kansihytteineen
ja sametinhienoine peräsalonkeineen. Ja ulompana halkoi aaltoja
jalomuotoinen huvipursi punaiseksi ja keltaiseksi maalatun poijunsa
vieressä.

Näitä vastaan ei Jänkälän rantueella ollut panna muuta kuin
uudenuutukainen tanakka hinaajalaiva, jonka tummanruskeaan kylkeen oli
vedetty räikeänkeltainen juova ja keulaan maalattu _Konsta I_.

Näiltä saha-alueilta vielä etelämmäksi urkenivat pitkät väylät ja
suuret selät, joita myöten koko tehdasyhteiskunnan moninaiset tuotteet
rahdattiin merelliseen satamaan ja maailman markkinoille.



2.


Taivas oli marraskuun viheriänkylmää kirkkautta. Maa oli roudassa.

Iivari ja Vikruutin ukko painelivat Länsikylän maantietä, jonka
kummallakin puolella siintäiksen suurten talojen katonharjoja,
mutta jonka varrella on kauppoja vain yksi pahainen nurkkapuoti
tienristeyksessä.

»Siinäpä tokkeroi kehno kauppamies», Iivari tokaisi miesten käväistyä
kaupassa.

»Äläs mitä, saatpa nähdä kohta Jokivarressa sellaisia hotelleja,
etteivät vedä vertoja raatihuoneet kaupungissa.»

Ja niinpä kävi. Kun he pääsivät paperitehtaan kaarisillalle, olivat
ennen nähdyt kaupungit Iivarin mielestä pelkkiä kuolleita kyliä. Hän
tuijotti etelää kohti jokilaaksoa pitkin, ja hänen henkeänsä salpasi.
Tämänkaltaista hän oli kuvitellut ensimmäisen kaupunkimatkansa jälkeen.
Mutta tuossa... tuossa seisoi nyt hänen kuvitelmansa räiskyvänä ja
sauhuavana todellisuutena. Oli pakko tuntea itsensä tämän kaiken
rikkauden yläpuolella pelkäksi tuulenvietäväksi.

Päästäpä tänne yhdeksi ainokaiseksi rattaaksikin, pieneksi
vauhtipyöräksi, hammasrattaaksi tai vaikkapa vain viheliäiseksi
ruuviksi ja mutteriksi. Kelpaisi täällä... tarrautua kiinni, pyöriä
ja soittaa mukana... Mutta haikea voimattomuuden tunne lamasi hänen
aivonsa: miten pureutua kiinni itsensä Mammonan kultavuoreen?
Mustalainen, kiertolainen, äpäräksi haukuttu ja halveksittu...

Ukko alkoi käkättää lystillisellä naamalla:

»No, niinhän sinä pölläilet kuin Nalle markkinoilla. Ei poika»,
ja samassa hän löi Iivaria olkapäälle, »ei meillä olla muuta kuin
Mooseksen poikia, Israelin lapsia... korvesta tullaan, ja Kaanaanmaa
on silmiesi alla. Rieskaa ja hunajaa sen sinulle vuotaman pitää.
Tulepas... pannaan kaupanteko käyntiin.»

Iivari seurasi epäröiden. Mutta työläisasuntojen kujillapa alkoi vasta
elämä. Ukko näytti tuntevan täälläkin ihmisiä.

Tulevat juuri salvetun uudistalon luo, jonka harjalla nuorehko mies
naputtelee päreitä kattoon.

»Mitä sinä, suutari, siellä harjalla kukut? Nurkkaanko olet lestisi
heittänyt?» pauhaa sivumennen ukko.

»Eipä ei, tässä vain suutari kukkuu omalla harjallaan», mies huijasi
vastaan. »Kiire on, kiire on... kun on se morsian-likka jo paksullaan»,
hän lauloi lopuksi huikealla äänellä ja nauroi hyväntahtoisen leveätä
naurua.

Ukko hohotti. Suutari löi suuhunsa pärenauloja ja alkoi vimmatusti
naulata niitä päreeseen, mutta jatkoi yhä samaa nuottia kurkullaan.

»Heipä hei», Iivari huusi ja viittasi kädellään. Oli kuin olisi saanut
ensimmäisen oivallisen tuttavan.

Ja niitä tuli lisää. Asuntojen ovilla emännät tulivat kädet levällään
vastaan.

»Kappas vaan... no, voi jestas sentään... että tässä vielä piti
näkemän tätä Vikruutin ukkoa.» »Oli se ennen lenheettiä, kun Vikruutti
heilautti laukkunsa kototuvan permannolle... Hoi jaa, muuttuneet ovat
ajat ja ihmiset...»

Sellaisia tervetulosanoja lennähteli ukkoa vastaan portailta jos
toisiltakin. Kahvit tupattiin eteen joka toisessa talossa ja kauppoja
tehtiin leikin lomassa. Niin oltiin kuin orpanoimassa.

Iivari oli taas riuskemmalla päällä kuin pitkään aikaan. Nuo
työläisihmiset olivat kuin yhtä perhettä. Menneitä aikoja kiiteltiin ja
nykyisiä voivoteltiin. Tuon tuostakin kääntyi puhe tehtaanherroihin. Ja
siinäkös pärmäntättiin.

»Niinhän nuo ovat ylpeitä kuin olisivat rautakangen nielleet.» — »Rahan
saa maksaa, mutta ei saa tehtaan kaupassa ees säällistä kohtelua...
venskata pitäisi.» − − − »Eikä tuo kuulu komersrootikaan muuta kuin
moukaksi karahteeraavan... suomalaista työläistä.» —

»Ja pikkupomot!... Ne, ne vasta koko perkeleitä ovat!» rääsäsi suutaan
joku pojankloppi.

»Mitä lienevät saksmanneja tai herrasväkien hulttiopoikia», lisäsi joku
tietävämpi.

»Mutta ei tule ihminen sen höylimmäksi kuin on komersrootinna...
Hyvänpäivän sanoo kuin vertaiselleen, ihan on katsannoltaankin kuin
kärsivä karitsa. Tietäähän sen... sellaisessa palatsissa ja kun kuuluu
syntyjään olevan tätä suomalaista kansaa», jatkoi joku huokaileva akka.

Puhetta tuli kuin vettä, ja etupäässä akkojen suut oli seulana.



3.


Iltapäivällä alkoi jo rihkamalaukun pohja paistaa. Iivarin jalat olivat
suloisen veltot. Ruumista kiersivät lämpöiset virrat. Hän oli häärinyt
kuin kalastaja apajalla, joka on täytenään kiiltäväkylkistä kalaa.

Rinta oli röyheästi kohollaan... Mutta se oli muutakin kuin laukun
keveyttä ja onnistuneen saalistajan rohkeutta. Hän tunsi saaneensa
kokonaisen ihmispaljouden itselleen läheisiä olentoja. Hän oli heidän
kauppiaansa.

Heitä kaikkia yhdisti toisiinsa jokin perinjuurinen vastahenki
vierasverisiä, kopeita herroja kohtaan. Kotokylän sahanpatruunan
ja apteekkarin herrasväet, Allan ja Tuure Kunnar, jotka olivat
häntä äpäräksi haukkuneet vieraalla kielellä, palasivat tajuntaan.
Nuo komersrootit, saksmannit ja herrasväkien hulttiopojat olivat
varmasti samaa väärämielistä joukkoa. Ja poika tunsi päivän kuluessa
liittyneensä tämän tehdasyhteiskunnan pieneläjien vastahenkeen. Heille
hän halusi myydä tavaraa aamusta iltaan. Tulisipa täällä kaupanteosta
oikeata leikintekoa...

»Tänne se kauppa perustetaan, juuri tänne eikä mihinkään muualle», hän
jämäsi ukolle useampaankin kertaan. Mutta ukko vain kyhni leuanaluista
parranvarjoaan. Sitä näytti huvittavasti kutittavan.

Päivä oli jo laskun puolella. Ilma oli tullut melkein yhtä lämpimäksi
kuin kesällä. Iivarin housuntaskussa oli kukkaro täynnä hopearahaa. Se
painoi mukavasti kuvetta. Ja kylkilaukussa oli kosolti setelirahaa ja
kuparia, joutipa jo vähän toljailla muuten vain ympärilleenkin.

Olivat tulleet tehtaanherrojen koreitten asuntojen lähettyville.
Ei niihin ollut menemistä kaupantekoon. Missä vain näyttivät
herraskaisilta portit ja porraspielet, sieltä ajettiin kulkukauppiaat
tiehensä. »Hus, koirat, kulkukoirat!» sähistiin kintuilla. Mutta sopipa
noita sentään loitommalta katsastella...

Joutuivat aivan kosken rantaan, jossa erääseen sivu-uomaan oli
rakennettu aivan erikoiset, valkoiseksi maalatut patolaitteet, niin
että näiden yläpuolelle oli syntynyt ikäänkuin pieni lampi. Pikkujärven
keskelle oli — nähtävästi keinotekoisesti — tehty saari, jolla seisoi
ylpeä rakennus, päätypuolen kohotessa kolmikerroksisena tornina kaikkia
muita lähirakennuksia korkeammalle. Saaren rannat oli laskettu sileillä
kivillä. Pihamaalla risteili hiekkaisia käytäviä ja nurmikolla kasvoi
pari koivua, mutta etupäässä joitakin ulkomaan puita, joiden niiniäkään
eivät kauppiaat tietäneet.

Kapean salmen yli vei vaakasuora puusilta koukeroleikkauksin
koristeltuine kaiteineen, ja sen kummassakin päässä oli portti.

»Se on sen komersrootin palatsi», ukko sanoi.

Hitaasti myötäilevä patolammin vesi muodosteli liikahdellessaan
monennäköisiä viistoja, soikeita ja häränsilmän muotoisia kuvioita. Sen
pinta välkehti kaikissa väreissä, sinisen mustasta aina taivaanrannan
lohenpunaiseen saakka. Mutta tämän kaiken Iivari huomasi vain
sivumennen.

Hän tuijotti saarta ja rakennusta. Tuossa... tuossahan oli hänen
palatsinsa, se sama satulinna, jonka hän oli nikkari Viitasen nurkalta
nähnyt Veentaan viitametsän rinnassa. Siinä ei ollut marmoriportaita
eikä pilareita. Mutta sen valkea torni ja ikkunapäällysten leikkaukset
olivat vieläkin kauniimmat kuin hänen kuvitelmassaan.

Ja itsestään lennähti siihen jostakin iltaruskosta Rosina-muorikin ja
nojasi portailla elfenluiseen kaidepuuhun, nojasi, käännähti ja kokosi
helmojaan alas astuakseen, tullakseen vastaan...

Vähältä piti, ettei ennättänyt poika nähdä hänen pieniä
kultakenkiäänkin, kun lennähti ovi jostakin auki. Ja sen näköinen tyttö
kuin Iivari oli nähnyt vain kuvissa alkoi juosta santatietä siltaa
kohti.

Musta tukka oli oikosenaan juoksun vauhdista. Tulipunainen rusetti
kimmelsi korvan juuressa ja vielä suurempi lehahteli toisella
olkapäällä. Ja punainen oli silkkinauhakin hoikilla vyötäröillä. Ilma
painoi ohuen puvun laihoja lanteita vasten ja nousi poimuihin polvien
yläpuolelle.

Portti lennähti auki, samassa toinen, ja miesten edessä seisoi puoliksi
palavasilmäinen tyttöhupakko, puoliksi nuori neiti.

Hame oli koltun tapainen. Pitkät sääret eivät olleet oikein
sopia sen pariin. Liikkeet olivat kulmikkaat ja holtittomat kuin
keskenkasvuisella tytöllä. Mutta kun hän seisahtui ja näytti äkkiä
häpeävän törmäilevää kiirettään, katsoivat tummansiniset silmät
arvostelevan tutkivasti kuin hienon neidin. Pää meni takakenoon ja
kääntyi sivuittain, kuin aikoisi hän palata takaisin sen tiensä.

Mutta samassa seisoi tyttö taas harajaloin, polvet koukistaen ja lyöden
kämmenensä polviin. Siristi matalalta silmiään ja kurkisti kasvoihin
vuorotellen ukkoa ja Iivaria.

»Ettepäs olekaan posetiivareita? Eikö teillä olekaan onnenlehtiä?
Keitäs te sitten oikein olette?»

»Ollaanpahan vaan... kauppamiehiä», Iivari tokaisi hyvittelevästi.

»Mitäs sinulla, ukko, on sitten tuollainen häkki?» Samassa hän kihahti
kutittavaan nauruun »Orava!» Oravanpoika! Se, se... onkos sillä nimeä?»

»Käpy, Käpy se vaan on», sanoi Iivari.

Tyttö oli jo kyykkysillään.

»Se on vasta kaunis. Kauniimpi kuin lintu. Se on somempi kuin äidin
kanarialinnutkin. Kas, kas, se osaa purra. Puree kuin poika...»

Tyttö kurkisti alhaaltapäin ukkoa kasvoihin:

»Anna se minulle.»

Ukko nikkasi Iivariin päin. Tyttö nousi ja katsoi kysyvästi poikaan.

»Enpä ma taida antaakaan», Iivari vastasi leikillisen venyttävästi.

»Minä tahdon», kivahti tyttö ja suoristautui pieneksi ylpeäksi
neidiksi. Iivari ynähteli nauruntapaista.

»Pappa antaa siitä sinulle rahaa.»

»Ei sitä rahalla saa», sivalsi Iivari jyrkällä, hieman halveksivalla
äänellä.

»Etkö sinä tiedä, että kaikki ihmiset antavat minulle mitä vain tahdon?»

Kukaan ei vastannut. Tyttö rypisti tummia kulmallisiaan. Ne
vavahtelivat kuin pikkuruiset siivet lentoon lähtemässä, painuivat
nenän juureen yhä syvemmälle, uhkaavaksi kulmaksi. Ja huulet
pingoittuivat suuttumuksesta.

»Vieraatkin antavat! Tulevat vaikka Tukholmasta ja Kööpenhaminasta ja
Lyybekistä ja... ja... Englannista, kaikki antavat sellaisia lahjoja,
etten ole osannut nähdä unessakaan... Teet minulle vääryyttä!» Ja
viimeinen tavu kimmahti kiukkuisena.

»Nähkääs, neiti», Iivari alkoi suuret kämmenet kömpelösti ojossa, »kun
se on sellainen kotokorvesta otettu aljo, että...»

_Aljo_-sanaa ei tyttö ymmärtänyt. Hän vain tuijotti alta kulmain
syvästi loukattuna ja sanoi pikkuvanhan vakavasti: »Ei saa tehdä
koskaan vääryyttä, sanoo pappa.»

Iivari ei kyennyt jatkamaan.

Hän hämmästyi saamattomaksi. Mutta äkkiä hän riuhtaisi rennosti
kädellään, koppasi laukusta pienen pääkamman ja pyöreän peltiselkäisen
peilin, ojensi ne kankean juhlallisella kädenliikkeellä tytölle, sanoen
takeltelevalla äänellä:

»Rohkenen ojentaa tämän lahjan... muistoksi... kulkuripojalta...»

Tyttö ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä. Nosti suipon leukansa
ylemmäksi. Kääntyi hitaasti poispäin. Painoi portit lukkoon taakseen
katsomatta ja käveli yhtä hitaasti santatietä kaartaen veden rajaa.
Siellä hän pysähtyi, vei kädet selän taakse ja jäi tuijottamaan
sinisen mustia katvipaikan pyörteitä. Niin surullista... Iivarin kädet
vaipuivat vähitellen alas. Miehet jatkoivat hitaasti matkaa.

Iivarin oli pitkän aikaa sanomattoman paha olo. Ensin ne olivat
olleet... sen silmät... kuin juuri heränneet auringon huikaisusta...
tumman tummat ruiskukat, jotka ovat kasvaneet väkevässä mullassa,
sitten... kuin leikkivät, kimmeltävät kuplat ja sitten... kuin sinisen
musta pyörre katvessa, surulliset, syyttävät ja... liikuttavat. Sydäntä
kiersi pitkän aikaa jonkinlainen häpeä.

Mutta taivaltaessaan Länsikylään päin he kulkivat taas ohi uudistalon,
jonka harjalla suutari yhä naputteli naulojaan. Siinä samassa haihtui
jonnekin ilmaan tuo kasvoilla läimehtivä nolous ja palasi taas hänen
näkyjensä palatsi. Ja nyt sen kristalliset seinät päilyttelivät tuon
äskeisen tytön kuvajaista kaikkiin suuntiin. Ovilla kumartuivat
tummasukkaiset palvelijat. Katossa paloi kuin alttarikruunu. Ja sen
alla käyskeli hoikkavyötäröinen tyttö olkapäällään hehkuvasiipinen
perhonen. Voitollinen riemu tulvahti taas päätä huumaavana vereen.

Palatsi... pyörryttävä taivassali... jytisevät tehtaat, taskussa
rahaa... Rosina-muori ja... olematon olento, joka oli löytämättömissä
ja — tuossa... omassa silmäterässä.



4.


Virran suuntaan kulki korkea vuori, joka päättyi laajaan, puuttomaan
kumpuun. Tämän huipulla seisoi lahonnut ja siivetön tuulimylly ja sen
tehtaanpuoleisella rinteellä kekotti pari työläisasuntoa, joista heidän
piti hakea itselleen yökortteeri.

Iivari heitti laukun portaille. Juoksi kummulle. Kiersi tuulimyllyn ja
nauroi sitä suu levällään. Harppoi täältä kaarevaa notkoa vuorelle ja
alkoi katsella ympärilleen.

Tuolla avautui Länsikylä suurine taloineen, peltoineen ja metsineen.
Jokin pienten rakennusten ryhmä tönötti sielläkin puolella, lähellä
tehdasalueen rajaa. Iivari näytti ahmivan sitä silmillään. Äkkiä hän
huitaisee kädellä ja lipsahuttaa peukalollaan. Alkaa huutaa ukkoa, joka
kömpii jo vuoren kuvetta.

»Senkin köntys», huutaa Iivari.

»Senkin tirehtööri. Mitä sinä siellä ärjyt?» ukko hohottaa kääntäen
toista korvaansa muka paremmin kuullakseen.

»Senkin saapas» karjuu poika.

»Tanssi, tanssi, karhunpenikka!»

»... kun on morsianlikka jo paksullaan», lallattaa Iivari.

»Senkin äpärä!» huutaa taas ukko, huitaisten käsivarret levälleen.

»Mee-tuu-saa-lee-mi!» poika rähisee silmät täynnä pieniä, iloisia
piruja.

»Katso, tuonne, tuonne noin...»tohisee Iivari ukon läähättäessä hänen
vierellään, »noihin tönöihin pannaan kauppa». Sormi sojottaa Länsikylän
puoleista rakennusryhmää.

»Tuo pikkuruinen kyläpuoti nujerretaan parissa viikossa. Isännät ja
torpparit meille viimeistä sorkkaa myöten. Sitten... pannaan kampoihin
tehtaankaupan kanssa. Kihaman kahaman juoksevat meidän puotiin
työläispöksistä miehet ja muijat, kun vaan saavat kaupan, jossa niitä
kohdellaan ihmisiksi ja selvällä kielellä. Ja me kun osataan panna
kauppa leikiksi ja leikki kaupaksi. Mitä sanot?»

»Djenki nietu, sano' tattaripoika ryssänlikalle», ukko piruili leuka
ojossa.

»Älä sinä aina marise, senkin kitupiikki. Rahat tai henki, sano'
Kuoreveen rosvo. Oletpa luvannut palkan lisäksi kymmenen rosenttia
voitosta siltä ajalta, kun olen laukun kantanut ja kaupat hoitanut. Ja
sitä souvia on nyt tehty yli kolme vuotta. Ja olenpa laskenut, että
sillä ja säästöilläni ostetaan pari kolme laukullista riimatavaraa.
Lisää saan velaksi, jotta hyllyt luokkina notkuvat. Häh? Uskotkos?»

Vikruutin ukko oli istahtanut kivelle ja katsasteli vain muina
miehinään tehtaanpiippujen ja savupatsaitten taivasta hamuilevaa
hongikkoa. Oli muka itsekseen hokevinaan:

»Ne-nee, onpas tässä... tuota näkemisen alaa, ihankuin kiusauksen
vuorelta, on, on... koko maailman loisto ja valtakuntain rikkaus...»

»Ja mitäs panet likoon omasta takaa?» jatkoi tuimana Iivari.

»Ja mitäpäs, poika, tekisit, jos sinullekin sanottaisiin: Tämän kaiken
minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua?»

»Älä sinä enää ärsytä, senkin salarikas saituri», poika puhisi. »Onpa
sulla risainen pankkikirja risaisen liivisi taskussa. Kyllä se tietään:
Hö-höö! Ja minä otan sinut komppanjuuniksi, jos hellität mustakyntiset
hyppysesi ja annat kapitaalia.»

Ihankuin tätä olisi odottanut, käännähti ukko seisaalleen, seisoi
kahareisin kuin vanha jäärä kalliolla, löi kämmenensä polviin ja
hohotti:

»Ehei, Rosinanpoika, ei tässä köyhiä olla, vaikka hullut luulevat.
Täällä on... kirjassa sellainen tukko seteleitä, jotta... vaikka
maakuntakauppa pönkilleen huomenissa. Mutta eipä ollut haitaksi katsoa,
onko sinulla älliä päässä ja mitä minusta meinasit. Lyötkös tuohon
kouraan? — Ja pokkaatkos kanssa?»

»Pokkaanpa maahan saakka, vaikka olisi edessäni mustempikin
sarviniekka.»

»He-hee... Ja luuletkos, etten ole tätä asiaa valmiimmaksikin
aatellut? Kauppa pystyyn. Sinä puukhollariksi ja minä olen patruunana.
Ja jos patruuna kuolee, ennenkuin on sata vuotta täyttänyt, perii
puukhollari koko kaupan kaikkine kampuineen. Siinä ne on sinun kymmenen
rosenttiasi.» Ja ukko alkoi taas hohottaa.

77

Iivari oli ilosta suunniltaan. Kumarteli ja pokkaili hullunkurisesti
keikistellen. Pökkäsi kämmenellään ukkoa rintaan. Hyppäsi sekapäisenä
korkealle kivelle ja huijasi laaksoon täyttä kurkkua:

»Rosina-muori! Ro-si-naa! Ro-si-naa!»




SEITSEMÄS LUKU.



1.


Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan
puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa
akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet
taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi
patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan
törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti.

Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua.
Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä
vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja
toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot
kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet
jääröykkiöitä vasten.

Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten
tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka.

Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen
ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan.

»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja
hieman hermostunutta katkeruuttakin.

Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa
keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan
komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti
etelää, valtamerta.

Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät
erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään.

Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja
hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon,
mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja
salakavalalla karhunkämmenellään.

Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin.

Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo
nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden
lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen
korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä.

Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja
tuijotti.

Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin.
Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän... hänen häpeänsä
muistuttaja... hänen vaimonsa, Magda Merthen.

»Kuulehan, Albert...» kuului hyväilevän arka ääni.

Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman
tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja... kauniskin... ja kuitenkin...
Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä:

»Missä on Verna?»

»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa
ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana.

»Yhdessäkö aikovat?»

»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana.

»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta.
Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee
huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja
torpat... Ei välitä asustaan ei arvostaan...»

»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että
hameisillaan...» yritti kauppaneuvoksetar.

»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää
kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän
jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin... talonpoikaissaappaita...
tallirenkien jätteitä, luultavasti...»

»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan
tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki
taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli
saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa.

»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa.
Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.»

Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla
oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista...
Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja
'talonpoikaissaappaat'.

»Niin, mitä sinulla olikaan...?» hän päätti hajamielisesti.

Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin
viimeisen tarmonsa:

»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä... käymään
kotona?»

Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa.

Rouvan ääni muuttui syyttäväksi:

»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään... Nyt minun täytyy.»

»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin... jäidenlähdön aikana», mumisi
mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta.

»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai,
että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta
viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista
katkeruutta.

Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei
tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut
noin taipumaton.

Ehkä... ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei
niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään... Kuolevatkin kuin...
tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä...

Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa
tuulessa. Hän... tavallisesti niin nöyrä ja... lämmin...

Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun.

»Niin, onhan sinun toki... lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta
tapailevalla äänellä.

»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle.



2.


Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen
pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —,
'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella
sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa
lepoa.

Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja
pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun
äitejä ja tyttäriä.

Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut
puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim
Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina,
oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin... Hollannin ja Saksan
rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä
terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa
suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista,
melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut
katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän
ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly
ukon päässä.

Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten
privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen
lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset
korkeakirjaimiset sanat:

    _»Hans Kejserliga Majestäts
    Nådiga Resolution.»_

Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli
yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin
surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat
tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret
rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot
pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan
lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen.

Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset
piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä
ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti
kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa
polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen.
Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin
mallinenäksi... kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi,
ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä
monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen
muokkaustyötä.

Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan
kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia,
Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä.

Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet
alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa
ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia.

»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa»,
ajatteli kauppaneuvos.

Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan
sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän
ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa»,
»Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine
säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia
otsatukkineen ja pussihihoineen.

Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä
selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu
monikoukeroisin kirjaimin:

    _Några Svåra År._

Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan —
sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt.

Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut
vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli
ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia,
Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia
suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet,
suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi
loppumattomiin suomalaisessa korvessa.

Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt
olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli
täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan.

Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti
Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina
laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti.

Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen
hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko
Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu.

Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi
Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän,
Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin,
Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin
Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman
selkäsaunan.

»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä
muistojaan.

Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka.
Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista
tyytyväisyyttään.

Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi
turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään,
puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista
tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli
laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia
täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden
maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja
yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo
ennestään rasitettua luottoa.

Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä
työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen
kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi
tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen
suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain
veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja
halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa.

Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa
avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset
köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän
äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut.

Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin
suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa.

Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli
— jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti
— nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset
vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt.

Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi
marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi
uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä.

Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän
seuraksi.

Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta
sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa:

»Äks-ty-ty... minä meinaan tuota, että... Könnin mannaa ei anneta enää
ilmaiseksi... äks-ty-ty...»

»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka
kahdella, jos osaa... moukka, ei siinä ole vielä sittenkään
liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan.

»Noo, jos sitten tuota... äks-ty-ty... tuo summa kerrattaisiin
kolmosella ja sitten... jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin
vain... äks-ty-ty... yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin...
sopusummaan... äks-ty-ty...»

Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin
rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua.

»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta... Satatuhatta
markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty... tuota... se kun kävisi
herralle halvemmaksikin niinpäin... tuota.» Ja isäntä turahutti koko
nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin.

»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti.

»Ei tässä ole naurun paikka. Puussa ja metsässä te olette, herrat,
kettäneet jo talonpoikaa tarpeeksi. Ilmaiseksi olette saaneet
koko korven voiman, joka on minun omaani viimeistä rantaniittyä,
kivenmukulaa ja häränsilmää myöten... ilmaiseksi, sanon... niin isäni
kuin minunkin aikanani. Lisäksi olette mielin valloin niittyjäni
upotelleet ja rannat kaikenlaisella töryllänne tärvelleet. Mutta nyt
sopii panna mieleen, herra, että sellainen törkypeli on Könnin mailta
lopussa.»

»Ja minkä arvoinen olisi nyt sinun hallainen korpitalosi, jollei olisi
ollut tehtaitani sen arvoa nostamassa kymmenkertaiseksi? Mitäh, moukka?»

»Siitä olette jo korvauksenne ottaneet... ilmaisista koskista ja
ilmaisista metsistä. Ja nyt ollaan... äks-ty-ty... nyt... tuota ollaan
vatupassissa. Joopa, joo, Ruohtin herrat, vaakasuorassa vatupassissa.
Kauppa kuin kauppa. Niin, jotta... minun reklementtieni mukaan
kahdenkymmenen vuoden kontrahti tai satatuhatta kerta kaikkiaan. Laki
on puolellani. On tultu reilattua nämä asiat herrassöötinkienkin
kanssa, jotta... äks-ty-ty... sopii kärrätä pois koko törky, jos ei
sovussa selvitä.» Roiskautti viimeisen tupakkasylkynsä ja läksi.

Sukukirja oli jäänyt pöydälle levälleen. Kauppaneuvos paiskasi sen
kiinni, ja käsi jäi nyrkkinä lepäämään sen kannelle.

Sukutarina oli kääntymässä häntä itseänsä kohti. Se alkoi tehdä yhä
kipeämpää.

Isä Joachim oli laskenut ja neuvotellut lakimiesten kanssa. Uusi
pitkäaikainen sopimus sellaisin vuokraehdoin oli tehtaan tulevaisuuden
kannalta mahdotonta. Kosken ostamiseksi oli olemassa vain velkaa
ja markkinatiet tukossa. Käräjöimään ei ukko uskaltanut, sillä
mielivaltaisesti, perityn tavan mukaan, oli todellakin käytetty
rantamaita, sekä varastopaikkoina että patoamalla ja uittoaikoina puuta
haaskaamalla. Arvaamattoman suuret korvaussummat saattaisi se moukka
riidellä itselleen kaiken lisäksi.

Korpi oli ruvennut vaatimaan palkkaansa ja jurnutti äänettömänä,
suostumatta mihinkään sovinnon tekoon.

»No, ka tuota... syksykäräjillä lämmitetään herroille saunat
äks-ty-ty... ja ukkosenpuilla», vastasi Jaakko Könni jokaiseen
sovitteluyritykseen.

Ja lautamiehet tulivat jo jäidenlähdön kynnyksellä...

Kauppaneuvos nousi ja alkoi kävellä huoneesta huoneeseen. Jostakin
keittiön puolelta salin läpi juosten tuli Verna häntä vastaan, harppasi
suoraan kynnykseltä ja heittäytyi kaulaan. Märällä saapaspohjallaan
tytär tuli polkeneeksi isänsä hienoille kengille. Kauppaneuvos etääntyi
ja osoitti tyytymättömän näköisenä tyttärensä saappaita.

»No, noo, pappa parka, älä nyt ole sellainen mamselli», ehätti Verna.
»Ja koetapas alkaakin torumista. Vai hankaanko hihallani...?» Ja
samassa hän on jo polvistumaisillaan laattialle.

»Älähän nyt, älähän nyt...» isä hätäilee.

Verna riepoittaa hänet istumaan ja paukauttaa suoraa päätä:

»Pappa, mitä merkitsee _äpärä_? Se on suomalainen sana, mutta Thure ei
suostunut selittämään...»

»Missä olet sen kuullut?» kysyi isä ankarasti.

»No, ka... Thurelta. Äsken tuolla... puhuimme siitä Länsikylän nuoresta
kauppiaasta, jolla on hartiat kuin karhulla...»

»Ooho», hämmästeli kauppaneuvos.

»... ja Thure sanoi hävyttömällä äänellä: Hän ä så'n skålknalle och
landstrykare och... _äpärä_... Mitä se merkitsee? Sano... Jotakin
häijyä varmaan, sillä Thure on aina ilkeä, varsinkin suomalaisille, ja
sitä minä en siedä.»

»Kas, kas, älä nyt innostu, rakas, enpä ole sattunut kuulemaan...
sellaista sanaa. Niillä kun on niitä niin kummallisia...»

»Otan siitä kyllä selvän!» sinkautti tytär ja nousi lähteäkseen.
Huudahti ovelta jäähyväiset ja katosi.

Ja siinä olivat kauppaneuvoksen ojennusyritykset, nyt kuten ennenkin.
Hän ihaili tyttärensä kauneutta. Tämä oli hänen elämässään ainoa, jota
hän saattoi rakastaa täysin sydämin. _Tytär_ kaikesta huolimatta hänen
vertansa, Mertheneitä. Ja niinpä oli hän ollut jälleen heikko.

Sitäpaitsi oli tuo 'äpärä' hätkähdyttänyt hänet. Hän uumosi siinä —
ties mistä syystä — jotakin kaukaista vaaraa tyttärelleen. Ja se oli
kaiken lisäksi sattunut hänen ajatuksiensa ratkaisevimpaan vaiheeseen
ja ajoi nyt kuin kirvelevä isku hänet taas siihen jäidenlähdön aikaan,
jolloin hänet oli uhrattu suvun pelastamiseksi.

Niin, kevättalvi oli kulumistaan kulunut.

He seisovat noilla samoilla tokeilla, jotka yhä saivat turhaan odottaa
jää- ja vesimassain rynnistystä. Silloin... äkkiä, kuin luonnottoman
paineen räjähtäessä, ärjähtää isä kummallisen käskyn:

»Mene ja nai sen tytär.» Käänsi selkänsä ja käveli poispäin. Palasi
vielä pari askelta: »Mene ratsain. Se on moukkien mielestä komeata.»
Murahti ja meni.

Seuraavana päivänä, kun poika asettui vastarintaan, hän lisäsi synkkänä:

»Parempi häpeä, joka menee vuosien mukana ohi, kuin konkurssi, joka
tappaa koko suvun.» Ja lopuksi jyrähti kiusatun sielun hirvittävällä
voimalla:

»Tottele!»

Valvottuja öitä, jotka olivat täynnä kirvelevää häpeää ja tolkutonta
raivoa, ja niitä levottomia päiviä, joina hän ratsuilleen lanasi niityt
ja kaatoi sen kavioihin lahonneet aidat, hän ei vielä tänäkään hetkenä
jaksanut muistella pohjia myöten. Hän ikäänkuin hyppäytti hevosensa yli
mustan kuilun ja antoi lopputapahtumain palautua silmäinsä eteen.

Uusimmassa ratsupuvussaan hän ratsasti eräänä iltapäivänä
Könnin pihamaalle. Astui taloon ja ryhtyi isännän kanssa muka
sovinnonhieromisiin. Mutta samalla katsasteli tytärtä, joka ei osannut
puhua sanaakaan, mutta joka ei kyennyt pakoonkaan pyrkimään, kun
nuoriherra pois lähtiessään sai silmiin katsotuksi ja leuan alta
sipaistuksi. Jäi ovelle katselemaan ja kauniisti katselikin. Nuori
herra olisi jo melkein innostunut leikkiin omasta takaa, jollei sillä
olisi ollut nimenä tuo... typerältä kuulostava Leena.

Mutta kirkonkirjoissa oli se sentään Magdaleena, ja Albert-herra palasi
taloon harva se päivä. Ja mitäs osasi tyttö parka hienolle herralle?

Kauppaneuvos naurahti kesken kaiken melkein huvitettuna.

Rakastui heleästi punastuvaa korvannipukkaa myöten eikä puhunut
sanaakaan. Mutta hymyili ja huoahteli sitä enemmän.

Ei ollut aikaa menettää. Albert-herra kysyi tyttöä isännältä,
säädyllisesti ja kohteliain sanoin.

»Herrojen temppuja», kivahti Könni, »ulos talosta, nulikka, ja
keileesti tai... äks-ty-ty...» Ja käsi haparoi uunin nurkasta
makkarahalkoa.

Albert kalpeni ja läksi. Mutta nyt oli taistelu muuttunut uudeksi.
Tähän saakka hän oli suorittanut uhritehtäväänsä sisimmässään häpeä.
Kokematonta tyttöä, jolta hoivaava äiti oli varhain kuollut, yksin
kasvanutta raukkaa... tätä hän oli metsästänyt teeskennellyn rakkauden
myrkkypalalla. Ooh... hän oli tietänyt sen häpeälliseksi. Se ei ollut
sopinut hänen verelleen. Mutta nyt... häntä, nuorinta Mertheneistä, oli
tuo talonjussi sanonut nulikaksi.

»Satans bondfolk», oli hän ähkäissyt pihalla painaessaan kannukset
Trollen kupeisiin.

Ja nyt, nyt oli tämä seikkailua, siekailematonta ja hurjaa.

Hän tunsi melkein rakastavansa — ja yhtä monin hetkin halveksivansa
— tuota viatonta tyttöä, joka oli uhri, kuten hän itsekin. Joka
tapauksessa oli hän liekeissä, oli se sitten koston tai valloittamisen
himoa.

»Niin, niin», hymyili raukea ajatus muistelijan mielessä, »miten vähän
ajatellaankaan nuorena ratsun selässä... Hulmuavaa harjaa, kuumien
kupeitten tuskaa ja vapisemista, tuulen soittoa ja ruoskan viuhinaa...
on silloin elämä.»

Jo seuraavana yönä hän oli Magdaleenan kamarinakkunan alla. Ei kuulunut
pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Nuoriherra alkoi raivostua. Vihdoin
hänestä tuntui, että joku nousi vuoteesta ja istahti jonnekin. Hän
kiersi porstuan oven taakse ja kuiskasi: »Magdaleena...» Läheltä ovea
kuului hätäinen huoahdus, kun joku koettaisi pidättää hengitystäänkin.
»Tietenkin se vain huokailee... ei osaa puhua, ei liikahtaa, tuo...
Könnin tytär...» Tuli ajatus potkaista hajalleen tuo ovi, häväistä,
tehdä skandaali... Pääsisi jatkamasta. Kuului pieni niiskutuksen
tapainen. Jotakin itkettävää alkoi kiertää odottajankin kurkussa. Hän
koputti hätäisesti rystysillään. He olivat kuin yhteisessä hädässä.
Hänen täytyi, täytyi...

Samassa hän tuntee, että kamarin sisäpuolellakin nousee sydämen hätä
korkeimmilleen. On kuin siellä ojennettaisiin käsiä suuressa tuskassa,
painettaisiin ne rintaa vasten ja sitten... neuvottomille huulille,
jotka ovat parahtamaisillaan.

»Magdaleena», kuiskaa jälleen nuorukainen, ääni kiihkeänä todellisesta,
palavasta kaipuusta.

Silloin kuuluu kamarin ympäri kiertäviä askeleita, pysähtyvät ja
vihdoin... riennähtävät ovelle. Kädet avaavat lukkoa niin hätiköiden,
että ne sekaantuvat hetkeksi jonnekin. »Odota, odota», soinnahtaa
kärsimättömästi huohottava ääni. Laskemattoman lyhyt hetki täyttä
hiljaisuutta... Ovi vaipuu vetävästi sisäänpäin. Kynnyksen takana
ovat itkettyneet silmät, mutta huulet onnellisesta naurusta avoimina,
pää antautuvasti taaksepäin horjahtaneena, olkapäät, käsivarret, koko
vartalo vastaanottavina.

Leena Könni tuli rakkautensa uhriksi suku-uhrin suorittajalle.

Tässä hetkessä viipyi kauppaneuvos kauan. Ja kireät kasvot olivat
sulaneet hetkeksi kokonaan.

Niin, mitä sitten? — Taas tuli hänelle kiire päästä muistojensa päähän.
— Pelkkää häpeällistä peliä, inhoittavaa, konnamaista kiristämistä...

Kun Leena-tytär oli ilmoittanut isälleen olevansa raskaana ja isä
Joachim oli 'suostunut' antamaan pojalleen naimaluvan, jos kosket
tulisivat pesään tyttären myötäjäisinä, oli Jaakko Könni tyytynyt
nyökytellen, kuin halvattuna kaikkeen mitä vaadittiin. Mutta häitten
jälkeen ei hän käynyt kertaakaan Merthenien talossa. Ei edes
Joachim-herran kuolinvuoteella, vaikka tämä oli lähettänyt sanan
kolmeen kertaan. Mutta eipä ollut Magda Mertheniäkään päästetty käymään
syntymäkodissaan. Kummallakaan puolella ei ollut voitu unohtaa, ei
tähän päivään saakka.

»Hyvä kuitenkin, että... päästin hänet lähtemään.» Hän tunsi
tyynnyttävää helpotusta sekä tuosta jalomielisyydestään että Könnin
ukon kuolemasta ja näiden nuoruudenmuistojensa kertakaikkisesta ja
lopullisesta — kuten hänestä jälleen tuntui — voittamisesta ja unhoon
painamisesta.



2.


Oli kyllin taisteltavaa vielä eteenkin päin. Merthenin tehtaat
olivat yhä johtavassa asemassa maan paperiteollisuudessa. Mutta
kaikki sarakkeet eivät kirjanpitäjän kirjoissa kuitenkaan olleet
yhtä loistavia. Monenlaiset nousukkaat, myöhempäin polvien Könnit
ja Kannot, tuollaiset Leppäset ja Löppöset olivat alkaneet häiritä
kauppaneuvoksen mielenrauhaa. Tehtaitten osakkeita oli jokunen määrä
joutunut suomalaisten käsiin. Yksinpä kaikenlaiset kulkukauppiaat
olivat alkaneet perustella kauppoja ja kilpailla... hänen kanssaan.

Tämä viimeinen suututtava ajatus ikäänkuin muistutti häntä jostakin.
Hän riensi konttoriinsa ja käski puhelimella kaupanhoitajansa
puheilleen.

Tuskin hän oli laskenut kädestään kuulotorven, kun puhelin alkoi soida.
Kuului patruuna Krookin suuttumuksesta läkähtyvää karjuntaa:

»Tietääkös veli... jah... höh... Donnerwetter. Siinä sitä ollaan.
Tjam-tjam-mmh... tämä Jänkälä. Keisari Konsta ensimmäinen...
hö-hö-hö... varastanut, rosvonnut... parhaat mieheni omalle
rö-rö-rö-rötökselleen. Paremman kohtelun ja palkan muka. Sanoivat...
ottaessaan litviikin... ro-ro-roistot. Ja minulle ei jää kohta muuta
kuin luikkumiehet ja repsikkapojat, vastatulleet maantienlipparit,
lentojätkät ja kaikki maailmanrannan rentut... Jah... höh? Mitäs sanot?»

Kauppaneuvos koetti tyynnyttää muutamalla sanalla kiivastunutta
patruunaa.

»Helppo sinun on sieltä yläjuoksulta saarnata järkeä. Mutta
täällä...helvettiä. Oikeata suomalaisten noitain häkäsaunaa... Sitä ei
kestä perkelekään. Tästä tulee ko-kho-khom-konkurssi...» Ja taas hän
yski ja kakoi, läkähtymäisillään.

Kauppaneuvos naurahteli.

»Höm...» möyhähti patruuna vastaan. »Oho-ho-homaan nilkkaasi sattuu...
ha-ha-ka-likka. Hmmh. Aikoo rakentaa kuulema — ties millä rahoilla —
voimalaitoksen ja ruveta kilpailemaan Merthenien kanssa... Hjo-hoh?
Mitäh?»

»Pikku seikka meille. Emme ole tarkoittaneetkaan sähkölaitostamme
tuskin muuta kuin omaa tarvetta varten», kauppaneuvos sanoi kuivasti.

»Jaa-hah... ne-nee... mutta se-se-seh... piru on yksissä juonissa sinun
kilpailijasi, sen maankiertäjän kanssa. Milläs se muuten rakentaisi
omaa kaupparakennusta ja... ja-jajah...»

»Hyvä veli, ei ole syytä puhua kilpailusta jonkun...
nurkkakauppiaan ja... No, niin, tuo tehtaankauppa on meillä vain
hyväntekeväisyyslaitos, niin sanoakseni... omaa työväkeä varten...»
Kauppaneuvos oli aikonut katkaista keskustelun ylpeällä viittauksella,
mutta hermostui vasten tahtoaan loppusanoissa.

»Älä, älä... khä-khä-häh... älä sinä ylpistele turhia. Sinua puree
tuo saatana tällä kertaa vasta ky-khy-kyljestä ja selästä ja minulle
ä-hä-härhentelee vasten naamaa, ärhentelee kiertää ja petkuttaa, tuo...
entinen renkini, tuo mustakyntinen viiluri ja kattilanpaikkuri...
oikea korpisaatana...» Patruunan ajatuksenjuoksu alkoi hukkua kokonaan
haukkumasanojen tulvaan. Kauppaneuvos kuuntelee vain puolella korvalla,
katsellen ikkunasta. Ja kun hän näkee kaupanhoitajan saapuvan siltaa
pitkin salkku kainalossa, lopettaa hän lyhyesti keskustelun.

»Kevätkuukausien myyntisummat ja vastaavat numerot edelliseltä
vuodelta», käskee herra.

Nuorehko, neekerinnäköinen kaupanhoitaja, jota sanottiin
Pertteli-herran hovinarriksi, koska hän oli Krookin nuorenherran
välttämätön vitsiniekka tämän jahti- ja purjehdusretkillä, vilkui ja
luimisteli syrjittäin kuin karkumatkalta tuotu koira isäntänsä edessä.

»Mitä?» kauppaneuvos sanoi katseltuaan numeroita. »Laskua, kuukausi
kuukaudelta, ja tänä keväänä? Narrinpeliä! Ettekö osaa ammattianne,
mies?»

Lasse Snöre selittää ja selittää. Tuon Iivari Takalan _täytyi_ myödä
pelkällä tappiolla, ainakin kaikki kuranttitavara. Mutta se oli vasta
piru miehekseen...

»Millä hän sitten kestää? Me ostamme suuremmin parttioin, laskemme
hyväksemme kassa-alennukset... Hän ostaa epäilemättä raskaalla
luotolla. Ja te, te ette kykene häntä nujertamaan. Selittäkää.»

»Osh... tuo kulkukoira! Juoksee iltakaudet työläismurjut ja Länsikylän
torpat ja talot. Näyttelee ja tarjoo, hekottaa ja horisee tyttöjen ja
akkojen kanssa... osh... Alensimme hintoja moneen kertaan. Mies oli
kuukahtamaisillaan. Mutta alkoi tukkukaupan tuon kylän talollisille. Ja
välittää nyt heille suurin porttioin väkirehuja ja lannoitusaineita.
Miten jatkaa kilpailua? Satans bodpojke — anteeksi herra kauppaneuvos —
hän on nyt tukkukauppias ja meillä on vähittäiskauppa...»

»Vai sellainen poika!» huudahti kauppaneuvos. »Niin, niin, sellaisia
ne ovat, toinen toistaan sisukkaampia, nousukkaita», hän mumisi taas
ikäänkuin häveten äskeistä ihastunutta huudahdustaan. »Hyvä, lähettäkää
tänne prokuristi Zinck ja soittakaa herra Takalalle, että kävisi
puheillani... liikeasioissa. Menkää.» —

»Tahdon nähdä sen... äpärän», mutisi hän itsekseen, noustessaan
torninsa toiseen kerrokseen, jota sanottiin Galleriaksi, koska sen
salihuoneessa ja kamarissa säilytettiin suvun taulukokoelmia, joita
varsinkin kauppaneuvos intohimoisena kokoojana oli paljon laajentanut.

Salihuone oli vain keveästi kalustettu: toisella sivulla pieni pöytä
tuoleineen, joiden päällys oli sinistä, hieman haalistunutta verkaa
ja sirokaarteiset puuosat valkoista ja kultaa. Kevyt korituolikalusto
oli eräässä nurkassa ja omalla seinällään yksinäisenä harvinaisuutena
vanhanaikainen spinetti, jota ei enää vuosikymmeniin ollut kukaan
soittanut.

Tällä kertaa ei kauppaneuvos kiinnittänyt huomiota maalauksiin.
Hän kulki suoraan akkunan luo ja otti seinällä riippuvan kiikarin
kotelostaan. Todellakin. Tuon »kulkukoiran» uusi kaupparakennus
oli noussut jo harjaan saakka. Ikkunain yläkamaraan asti näkyivät
keltahirsiset seinät. Puodin puoli lienee jo pantu kuntoon sisältäkin
päin, koska oven yläpuolelle oli naulattu uusi kilpikin:

    Sekatavarakauppa
     Iivari Takala

Kauppaneuvos hymähti. Kirjaimet olivat mustat ja kankeat, ja tuo I...
ja T... kuin kömpelö seiväs ja korkea risti...

Eteläpuolen ikkunasta hän tarkasteli Jänkälän sahan aluetta. Niin,
siellä toinen! Kaksi lautatapulia oli tullut lisää talven kuluessa.
Uusi räikeänpunainen höyläämö näytti olevan jo täydellä käynnissä ja
joitakin perustuksia juntattiin saharakennuksen toiselle puolelle.
Krookin puolella maalattiin telakalla Bertil-herran huvimoottoria.

»Hm... todellakin, meitä taidetaan ruveta saartamaan», hymähti
kauppaneuvos.

Hänen olkapäittensä asennossa oli jotakin raukeaa. Mutta hetken
kuluttua hän nauroi äänetöntä naurua: »Eivät taida tietää nuo...
Takalat ja Jänkälät, että korvenlaidasta... uudisrakennuksilta on pitkä
matka... valtaistuimille.»



3.


Niin, hän ei ollut enää Veentaan Iivari. Hän oli kauppias Takala.

Jo edellisenä kevättalvena oli kuollut Rosina-muori, joka
kuolinvuoteellaan oli hypistellyt poikansa uuden verkapuvun
rinnuspieltä ja mustaa silkkikravattia ja sanonut: »Hienoksi herraksi
olet käynyt, poikani... ihankuin rinssiksi...» Ja värittömät huulet
olivat olleet ilosta höpöllään kuin pienellä lapsella.

Yksin oli poika seisonut hänen pienen hautansa hiekalla.

»Siipi-muu-ra-hainen», hän oli hokenut särkyneellä äänellä. Ja yksin
hän oli sieltä kylän läpi palannut. Mutta kesällä oli hän tullut
sinne uudestaan ja pystyttänyt kummulle metallisen ristin, jonka
hopeanväriseen laattaan oli kirjoitettu:

    Rosina Takala.
    Hurskas vaimo.

Samalla matkalla hän oli haudannut Käpy-vainaan entisen kotomökkinsä
pihanlaitaan pihlajan alle, sillä aljo oli keväällä ja kesällä
surkastumistaan surkastunut, lakannut syömästä, tullut laikoittain
karvattomaksi ja lopulta kuolleeksi raadoksi. »Seh-seh. Käpy-poika»,
oli hän hyvästellyt kultaisen aljonsa ja samalla haudannut koko
lapsuutensa elämän.

Ja nyt, tuolla Länsikylän hautausmaalla, oli jo pieni kivipatsas
Vikruutin ukonkin haudalla. He olivat kaikki hänet jättäneet.

Ukon silmät olivat kaiheutumistaan kaiheutuneet. Koko viimeisen kesänsä
hän oli istuskellut puodissa silakkatynnyrin ja nuuskapöntön kupeessa
ja hokenut Iivarille: »Tunnetkos, poika, sieraimissasi petäjäkankaitten
pihkan hajua? Ne, ne vasta olivat matkoja.» Syksyn oli ukko virunut
peräkamarissaan kasvot kelmeinä ja sammaltuneina. »Äläpäs mitä, äläpäs
mitä, puukhollari, palatsi tästä nousee, rutkasti nouseekin, ja
marmoriportaitten alla on itse Vikruutin ukko sammaltuneena maakivenä.
Neh, neh... alimmainen astinlauta vain, herra tirehtööri ja pelkästä
suomalaisesta vierinkivestä lohkaistu, mutta katselepas... tuolloin
tällöin... illankajossa... silkkaa kuparia ja kultaa, Rosinanpoika.»

Sellaisiin puheisiin oli kuollut Vikruutin ukko ja jättänyt Iivarille,
ottopojalleen, kaikki säästönsä, jotka olivat suuremmat kuin perillinen
oli osannut aavistaakaan.

Iivari oli orvompi kuin koskaan ennen. Mutta hän oli tullut mieheksi,
joka ponnisti »astinlaudaltaan» sumeilematta ylöspäin eikä aikonut
luopua yhdestäkään jalansijasta toisten hyväksi. Kenellepä hän olisi
enää hyväntyön velkaa. Hänen hyväntekijänsä olivat jo kaikki elämästä
erinneet.

Parhaillaan hän sitoo uudessa puodissaan kravattia paidan rinnukselle
ja pudistelee vähän jauhoja housuistaan, sillä hän on lähdössä
kauppaneuvos Merthenille... liikeasioissa. Hymähtelee vähän kuin
ilkamoiden, sillä hän arvaa, mitä ne »liikeasiat» koskevat. »Ei meitä
petetä, komersrootit», uhittelee mielessään.

Tienvarrella, tuulimyllyn kohdalla, ratsastavat käymäjalkaa Verna neiti
ja hänen kavaljeerinsa. Iivarin reipas tahti kätkee ja sotkeutuu. Hän
on tuntenut tuon herraskeikaleen. Tuure Kunnar, jota hän oli uittanut
myllyruuhessa läksiäisikseen kotokylästä. Lyseo oli jäänyt herralta
kesken. Oli opiskellut, kuulema, jossakin saksmannien korkeakoulussa ja
nyt oli lomalla, harjoittelemassa, muka insinööriksi...

Tuota herrasnulikkaa oli hänen mahdotonta sietää. Sen kasvoissakin oli
hänen mielestään jotakin ennenaikojaan ränsistynyttä, hipiällä kuin
lievää madonsyömää, olkoonkin nenänvarsi ylpeä ja otsanpuoleltaan kuin
joku ritarinpoika kuvakirjoissa.

»Ei tuollaisilla hepsakehtivilla polvilla ainakaan pitkälle potkita
tässä maailmassa, vaikka oltaisiinkin itse Mertheneille suvunsukua»,
puuskahteli vihamielinen tunne Iivarin sydänkuopassa.

He pysähtyivät. Kävelijä oli poiketa tiepuoleen, mutta jäi seisomaan
paikalleen, sillä häntä hävetti pakoonkin putkahtaminen.

He näyttivät ilakoivan ja väittelevän keskenään. Se ikäänkuin sattui
Iivariin. Verna neidin nauraessa tuon »keljuilevan herraspojan»
seurassa ei hän tahtonut häntä katsoa silmiin. Ei kyennyt paljastamatta
vihanpitoaan ja... Niin, oliko tämä mustasukkaisuutta? Kysymys välähti
pakostakin aivoissa. Mutta samassa hän nauroi sen mahdottomuutta.

Ei, hänen oli vain niin kummallisen vaikeata kohdata neiti Mertheniä
luonnollisesti ja vapaasti. Hänen edessään nousi käsi takinreunaan
tavallistakin kömpelömmin, ja jos neiti pysäytti hänet tiellä, jäi
käsivarsi avuttomasti koukkuun, eikä hän tietänyt miten päin sitä
asetella. Osasipa se sellainen karvastella. Kyläläisten kanssa hän
osasi laskea sekä laatupuheet että loikurit. Heidän parissaan tuskin
enää muistikaan kulkuriaikojensa ihmisvihoja, sillä 'kulkurisälli',
'laukkuryssä' ja 'äpärä' näyttivät hukkuneen ihmisten mielestä, mikäli
heitä kaikkia täälläpäin tiesivätkään. Mutta... Verna Merthen! Hänen
edessään takoivat ne jälleen jonnekin takaraivoon. Suonet alkoivat
pakottaa. Käsivarsi jäykistyi ja huulet pureksivat sanoja kuin kiven
palasia.

Vain kerran, viime juhannuskokolla, kun neiti itse oli pyytänyt
tanssiin, hän oli unohtanut tuon mieltä hiukaisevan välimatkan. Kokon
loimo ja tanssi tehtaantyttöjen ja talontyttärien kanssa oli jo
ennakolta päihdyttänyt hänen verensä. Hän ei ajatellut mitään. Otti
ja tanssitti. Silloin... hän olisi vienyt häntä vaikka koholla ympäri
kuumottavan kokon. Heidän katseensa oli palannut silmästä silmään.
Hänen kasvonsa olivat olleet varjossa ja tulenloimossa vuorotellen. Ne
olivat välkähdelleet naurua kuin kerran sillankorvalla ja taas uhanneet
kulmien alta, tutkimattomista pohjavesistä. Mutta vähitellen ne olivat
käyneet kuin ajatuksettoman totisiksi, katsoneet ja katsoneet... Ja hän
oli tanssittanut joka nivel ja jäsen norjana... kuin ihananpaahteista
maantietä pitkin... korpimailla, sokaisevassa helteessä.

Tanssin päätyttyä neiti Merthen oli jättänyt kuin väsyneenä kätensä
hänen käsivarrelleen ja sanonut hengästyneenä, huulilla nauraen, mutta
silmät totisina: »Teillä on vasta käsivarret... kuin karhulla. — Hyvät
kädet... turvalliset kädet...» oli hän lisännyt puoleksi itsekseen.

Iivari oli pysähdellyt ja jatkanut matkaa. He seisauttelivat yhä
ratsujaan. Hän tunsi käyvänsä naurettavaksi, riipaisihe irti
epäröinnistään- ja alkoi kävellä rennoin askelin. Mutta lähetessään hän
pakostakin taas tunsi, kuinka jalat liikkuivat luonnottoman kankeasti.

»Ahaa... herra Takala! Nytpä minä saan sen sittenkin kuulla...»

Thure Gavelius näytti kieltävän seuralaistaan jatkamasta. Mutta Verna
neiti touhusi kuin kavaljeerinsa kiusalla: »Tämä herra on ilkimys
tai... tyhmä! Hän ei osaa selittää mitä merkitsee _äpärä_. Te sen
varmaan tiedätte, herra kauppias. Sanokaa! Hän on pitänyt minua
mokomallakin tempulla narrinaan... Sanottehan?...»

Hänen huulillaan näytti olevan vieläkin sanoja. Mutta ne sulkeutuivat
äkkiä, sillä Iivarin hahmo oli muuttunut. Hän oli viemässä lakkia
päähänsä. Se pysähtyi koukistuneeseen käteen. Äsken Vernan iloisesta
äänestä kirkastuneet kasvot kävivät harmaan elottomiksi. Oli kuin joku
tunnoton käsi olisi heittänyt niille tappavaa myrkkyä. Hän seisoi kuin
patsas. Lakkia pitelevä käsi törrötti luonnottomassa asennossaan.

Verna Merthen oudostui, pelästyi ja alkoi hätääntyä. Thure Gavelius oli
karauttamaisillaan pakoon.

Mutta hermot alkoivat elää kasvoissa. Huulet tottelivat. Äkkinäisellä
tempauksella löi Iivari lakin syvälle päähän. Kädet työntyivät
röyhkeästi taskuihin. Ja sanat alkoivat viiltää kuin kylmä puukko.

»Satunpa tietämään tuon sanan. Se merkitsee _'horpojke'_, neiti
Merthen.»

Verna neiti vavahti. Hän tunsi antaneensa kuolettavan iskun. Hevosen
liinaharja hämärsi hänen silmissään.

»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika,
sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa,
sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin...
sammakko. Hyvästi.»

He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan
viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä
selkein aivoin. Mutta sitten... ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet
pyörryttävään häkään.

»Hyvät kädet, turvalliset kädet...» hän hähätti jätkytellen. »Oikein,
karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli
parka...»

Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa
kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen
vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä
takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa
revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja
syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina...

»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta
penikka elää! Elää ja repii... Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja
lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee... te koreat rotuhiehot... aika
tulee...»

Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla
hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva
pakkasenhenki teki hyvää päälle...



4


»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä
kanssani...» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti.

»Vain kilpailla tietääkseni.»

»Luullakseni... tässä tapauksessa... hieman korkealentoinen sana»,
kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti.

»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.»

Tuli hetkisen vaitioloa.

»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?»

»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä
hävyttömämmin.

Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti
sen asialliselta näyttävään kysymykseen:

»Mistä te saatte rahaa?»

»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti.

Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan.

»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen.

Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea,
nuorimies.»

»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.»

Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli
iskettävä pääasiaan.

»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette
onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.»

»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi.

Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin.

»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja
seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla
sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi
päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.»

»Ohoh... olipa se 'paljastus'.»

»... jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä
hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on
liian usein ärtypäällä kohmelosta.»

Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi
tunnustaa tuo arvostelu päteväksi.

»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät
kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?»

»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet
rengikseen.»

»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta,
mutta vasta toinen... Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook
teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden
kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia
virkailijoikseni ottanut... korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta
oikeudentuntoni sanoo, että... todellinen kyky on palkkansa ansainnut
ja... ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski
lopuksi ylpeän suorasukaisesti.

»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä
vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.»

Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden
sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän
heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä
enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen
pöydän takaa: »No, ja... millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta
niinsanotusta kilpailustanne?»

»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista,
jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden
jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja
rajapitäjien sekatavarakauppiaille.»

Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua.

»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit.
Pankistani saatte selville maksukykyni.»

Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona:

»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään.
Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua.
Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin
paperitehtaita. Hyvästi.»

Ja hän oli kadonnut.

Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut
ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä.

Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin
palatessa konttorinovesta.

»Lie odottelemassa... pillerimaakarin Tuure Kunnaria... Onneksi
olkoon...» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen
katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui
kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää
askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa.




KAHDEKSAS LUKU.



1.


Neiti Siviä Syrjänen, posteljoonin tytär läheisestä kaupungista, käynyt
tyttökoulua, erotodistuksessa keskiarvo tyydyttävä, uskonnossa hyvä
kiitettävä, laulussa välttävä... hän seisoo Takalan sekatavarakaupan
myymäpöydän takana. Hän palvelee yleisöä, järjestelee ja pyyhkielee
hyllyt... koko puoti helottaa iloista puhtautta; hän laskuttaa tavarat,
virkkaa pienet lomahetket somankapeita pitsejään, pitää osittain huolta
taloudestakin, ompelee kauppiaan höltyneet nutunnapit ylen piukkaan
ja kaiken lisäksi opettaa iltamyöhät matematiikkaa ja paria kieltä
isännälleen.

Ilman Sivi-neitiä — kuten paikkakuntalaiset häntä nimittivät — ei
Iivari tulisi enää toimeen päivääkään. Hänen välittäjäkauppansa
on laajentunut tuonnempiinkin pitäjiin ja myyntiartikkelien luku
lisääntynyt... polkupyörien ja etenkin maanviljelyskoneiden välitys on
tuottanut hyviä tuloksia.

»Minun oikea käteni», Iivari sanoo usein leikkiä laskien Sivi-neidille.
Hänen parissaan on hyvä olla. Niin ketterän ahkera kuin Rosina muori,
tulee joskus hänen mieleensä, kun kiireisissä hommissa tytön hameet
kiepsahtelevat pikkuruisella vartalolla.

Ja muutenkin palautti tuo tyttö mieleen vanhan äitimuorin. Tällä oli
ollut omat mielikukkansa, joita hän sanoi kylmänkukiksi ja joita hän
juhannuksen alusviikolla tapasi poimia pieneen peltipurkkiinsa. Niissä
oli tähtimäinen, valkea, yksi ainoa kukka ja herkästi varisevat heteet.
Niitä löysi katvipaikoista ja niiden tuoksu muistutti kielon tuoksua,
mutta oli miedompaa ja helposti haihtuvaa.

Sellaista... miedon suloista tuoksua oli olla Siviä neidon lähellä. Ja
yhtä leppoista oli katsoa hänen lemmikinsinisiä silmiään, jotka olivat
tosin väriltään hieman haaleat, mutta ilmeiltään kuitenkin tähtimäisen
sirkeät.

Työteliästä rattoisuutta ja perheenomaista rauhaa oli ollut heidän
elämänsä aamusta iltaan.

Leikkuuaikana, kun kaupankäynti oli tavallista hiljaisempaa, olivat
he molemmat eräänä pilveilevänä päivänä puodissa. Iivari hinnoitteli
saapuneita tavaroita myymäpöytään nojaten, ja Siviä istui melkein
näkymättömissä myymäpöytien kulmauksen takana, ainainen kapopitsi
ahkerissa sormissaan.

Kello kilahtaa. Iivari ei jouda nostamaan katsettaan. Jotakin ilmavaa
lehahtaa hetken kuluttua kasvoille. Hän näkee kesäisen, kuohkean
hameen lanteitten kohdalta ja käden hienosti muodostuneet sormet ja
safiirikiven ohuessa sormuksessa. Hän tietää... päätä on vaikeata
nostaa. Se alkaa painaa raskaasta verestä. Sitten viime kevään hän on
karttanut mennä huveihin ja kokkotulille. Ja nyt... tänne?...

Pää täytyy kuitenkin kohottaa. Hän kokoo kasvoilleen jonkinlaista
ammatti-ilmettä ja katsoo Verna Mertheniä kysyvän näköisenä kasvoihin.

»Onko tuo hän... joku toinenko? Vielä silloin... kokolla... huulet
kuin pieni tulipalo... Nyt jollakin tavalla kypsyneet, vakavat
ja... himmeämmät.» Miten tarkasti hän muistikaan! Kulmallisilla oli
liikahdellut pienen pieni, levoton höyhenpari... Nyt... kuin kaksi
tummaa, leveähköä sulkaa, jotka harvenivat kärjiltään hämäräksi
untuvaksi, mutta ulottuivat keskeltä melkein yhteen. Ja noinko raskaat
ja rauhalliset silmäripset? Ja entistäkin tummempi niiden alla katse!
Epämääräistä rasittuneisuutta himmeällä hipiällä... laihtuneempi... Ja
vartalo kuin naisen!

Verna neiti on alkanut puhua, viitannut erääseen hyllyltä heloittavaan
kangaspakkaan. Kauppiaan kurkottaessa hyllyä kohti ostajatar liikahtaa
kuin lähestyäkseen. Katse lämpenee, se hyväilee kuin liian kauan
poissa ollutta tuttua olentoa. Tuttua ja samalla vierasta, joka täytyy
jälleen tuntea entisekseen. »Niin, tuollaiset olivat hartiat...
luonnottoman leveät, juuri niin, ne ovat kantaneet tavaralaukkua.»
Silmät heittelevät ja käyvät yhä lämpimämmiksi. »Ja hoikka... kuin
tiivis teräsvyö vyötäröillä. Kädet suuret ja kopristuneet monenlaisesta
työstä. Juuri niin... nuo hyvät kädet... turvalliset kädet... Asultaan
hienompi kuin ennen, karkeat hiukset... tasaista, tiheätä metsää...
Juuri niin.»

Kauppias kääntyy. Salakatsoja ennättää nähdä hänen leveän otsansa,
joka on kuin lujittunut entisestään. Hän kokoo rohkeutta...
ryhtyäkseen selittämään tuota viimekeväistä onnettomuutta. Hän
on jo katsomaisillaan suoraan Iivaria kasvoihin, melkein käteen
tarttumaisillaan, kun sivuseinällä myymäpöydän takana joku liikahtaa
hermostuneesti, ja tarkat, epäluuloiset silmät tuntuvat seuraavan häntä
sivultapäin.

Sieltä nousee Siviä neiti, mutta ei poistu, vaan on järjestelevinään
joitakin vaakapunnuksia.

»Niin, noin paljon ehkä... olkaa hyvä», Verna neiti sanoo lyhyesti
kauppiaalle. Hän seisoo jäykkänä. Kauppias leikkaa. Vernasta tuntuu
tämä kaikki tuskalliselta. Ooh, mitäpä turhia sattumia selitellä!
Tuon miehen poskipäät näyttävät kuluneilta, rahankeruusta, ovelta
ovelle juoksemisesta ja kaikenlaisesta... Hän muistaa isänsä puheet
nousukkaista.

Vaistomaisesti hän kääntyy kuin pois lähteäkseen, mutta sanoo jotakin
sanoakseen:

»Teilläpä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä!»

Iivari ojentaa hänelle pakettia. Verna näkee pakostakin nuo harmaat
silmät, jotka katsovat häneen alhaalta päin, pitkän välimatkan takaa.
Ne ovat unohtuneet jostakin syystä vain katselemaan. Ja Verna neiti
horjahtaa äskeisestä jäykistymisestään. Hän ei voi olla katsomatta
anteeksi pyytävästi. Mutta hän ei saata enää olla lähtemättä.

»Kiitos, hyvästi», tulee hengästyneen hätäisesti. Mutta ovella hän
käännähtää äkkiä reippaasti ja antaa kuin uhalla koko kasvojensa
päivänpaisteen tulvia Iivaria kohti, joka hänkin alkaa nauraa
avoimin suin ja tervein hampain. Ovikello helähtää iloisesti. Iivari
seisoo yhä kuin voittaja urheilukentällä. Hän on nähnyt kerran neiti
Merthenin hätääntyneenä ja epävarmana. Oliko se mahdollista? Hän
ojentaa käsivartensa herätäkseen todellisuuteen. Oh, tyhjä puoti...
Apulaistyttö seisoo ja kääntelee virkkuuneulaansa. Mitä hän sanoi?
»Teillä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä.» Ei muuta.

Mutta äskeiset kasvot ovella ja kellonhelähdys eivät lakkaa paistamasta
ja kuulumasta. Menee hän tänä päivänä minne tahansa, hänen silmänsä
näkee ja korvansa kuulee kummallisella tavalla.

Hän ei vain ymmärrä, mitä kaikella tuolla oudolla kauneudella tehdä.
Eihän ole mitään tapahtunut eikä muuttunut mikään.



2.


Verna ei tietänyt mitä tehdä. Hän kierteli yksin sisähuoneissa.

Tuli »pönkkähamekamariin». Täällähän ei tietenkään ollut mitään uutta.
Sifonierissa, salalaatikossa, oli tosin sukukirja, mutta sitä hän
ei koskaan ominpäinsä saanut nähdäkään. Isä oli sieltä vain joskus
hänelle lukenut noiden partaniekkojen elämästä, naimisiin menoista,
syntymisistä, rakentamisista ja kuolinpäivistä. Ei kannattanut edes
muistella...

Hän levähyttää yksinäisellä pöydällä olevan vanhan saksankielisen
sukuraamatun kannen levälleen. Siellä olivat vain nuo vanhat
harakanvarpaat.

»Autuaat ovat puhtaat sydämestä», oli kirjoitettu sen ensilehden
ylälaitaan. Ja hirveän pitkät saksalaiset ässät jatkoivat yhä
hullunkurista marssiaan pitkässä jonossa. Ne... juuri nuo ässät olivat
Mertheneitä, muisti hän ajatelleensa lapsena.

Ei mikään miellyttänyt. Ei enää pitkään aikaan. Pimeä syksyiltä oli
tulossa. Tuulet jo tohisivat. Ne kiersivät ikäänkuin yhtämittaisessa
kehässä saaren ympäri. Ja hän oli sen keskellä, toivottomana vankina...
Hän saattoi tosin kuvitella niinkin, että ne lakaisivat maata
määrättömät lepakonsiivet selässä ja pyrstönä kilometrin pituiset
hulmuavat harjat. Ja kaatoivat ryskyen tieltään korvessa petäjiköt ja
laaksossa aidat ja rakennukset... Mutta jos sillä tavalla kuvitteli,
veivät ne hänet aina tietä pitkin tuon kauppiaan talon luo ja ovesta
sisään... ostamaan kangasta.

Tuo elokuinen käynti ei lakannut häntä vaivaamasta. Miksi hän
ei ollut kyennyt selittämään suorin ja selvin sanoin tekemäänsä
loukkausta erehdykseksi? Ooh, tuo haaleasilmäinen tyttö pöydän
takana kurkistelemassa! Se se oli ollut. Ja siksi hän ei ollut sinne
toistamiseen mennyt. Mutta miksi hän oli sitten ovella... tuon
toisen nähden... nauranut Iivarille koko olemuksellaan. Niin, hän
tunsi vieläkin, että hän oli antanut jotakin itsestään. Ja sitten...
paennut... pujahtanut ovesta kuin joku... pahanpäiväinen puotityttö.
Jokin koskematon hänessä... hänen sisäinen ylpeytensä nousi tuota tekoa
vastaan harmittavana, poskille saakka läimehtivänä joka kerta, kun hän
sen muisti. Ja hän muisti sen aina, tuon tuostakin.

Samassa iskeytyi mieleen taas tuo sukutotuus. Pitää tehdä oikeutta, ei
saa koskaan tehdä vääryyttä. Se oli ollut melkein ainoa siveellinen
käsky, jota hänelle oli opettamalla opetettu.

Isällä oli ollut aina tunnuslauseenaan: »Tee talonpojalle oikeutta,
mutta älä koskaan enempää.» Ja talonpojalla hän tarkoitti aina
suomalaisia. »Jos loukkaat alempiasi, alennat itsesi heidän tasalleen»,
oli toinen hänen alinomaisista ajatuksistaan.

»Niin, todellakin... isä ei edes osaa suuttua alaisilleen. Hän pitää
sitä mahdottomana. Sellainen hieno ja ylpeä herra. Eikä hänen tarvitse
suuttua. Hän vain käskee, ja he tottelevat», muisteli Verna.

Oi, kuinka hän rakastikaan isäänsä! Ei kukaan osannut pää niin ylpeänä
pystyssä, selkäranka suorana ja sikari niin hienosti sormien välissä
sanoa ajatuksiaan.

Hiljan hän oli ollut purjehtimassa kahden isän kanssa. Se oli aina
hänen suurimpia juhliaan. Ja hän oli kysynyt: »Isä, eikö kukaan
Mertheneistä ole koskaan tehnyt vääryyttä toiselle, pettänyt tai...?»

Isä oli huudahtanut hänelle varoittavasti, sillä hänen oli juuri
laskettava isopurje vastakkaiselle laidalle. Mutta hetken kuluttua hän
oli vastannut:

»Ei koskaan, tyttäreni.»

»Mutta jos he ovat vahingossa tai melkein tietämättään loukanneet tai
häväisseet syytöntä ihmistä, miten he sellaisessa tapauksessa...?»

»Oikea Merthen tunnustaa aina rehellisesti tekonsa ja on valmis
antamaan hyvitystä», isä oli taas vastannut kuin sukukirjasta lukien.

»Eilen, juuri eilisiltana, kun hän oli taas miettinyt tuota onnetonta
tekoansa, oli hän kysynyt äidiltä: »Miltä sinusta tuntui, äiti, kun
rakastuit isään?»

»Vai sinä, hupakko, tässä vielä rakkauksista höpöttelet.» Tuo
'höpöttelet', se oli taas äidin mielisanoja...

Mutta sitten hän oli ikäänkuin liihoitellut kauaksi heidän
keskustelustaan ja lisännyt väsähtäneellä äänellä: »Niin, ei
missään voida toista pettää ja sydänjuuriin saakka loukata niinkuin
rakkaudessa, jos sokeana seuraat vain sydäntäsi.»

Miksi hän oli sellaista kysynyt? Ja miksi äidin huokaava ääni soi
hänessä vieläkin. Ei hän tietänyt. Mutta jotakin oli tehtävä. Tätä
tuskaa oli mahdotonta kestää...

Verna kierteli taas huoneita. Hänen täytyi saada liikkua. Akkuna auki!
Se revähtyi tuulen painosta levälleen. Virta vyöryi... sekin kuin
raskaassa ympyrässä saarta kiertäen. Raskas tuulenpaine suorastaan
työnsi hänen ruumistaan taaksepäin. Täytyi pidellä akkunasta kiinni.
»Ei tässä niin vain...» hän huohotti ihastuneena, että sai ponnistella
jotakin vastaan.

Hänellä oli näihin saakka ollut tapana iltamyöhällä hypätä matalasta
akkunasta puutarhaan ja kuvitella karkaavansa seikkailumatkalle. Tänä
kesänä oli tuo melkein unohtunut. Mutta nyt! Nyt se tehdään. Ja hän
pudottautui märkään pensaikkoon.

Silta oli sähkölampuin kirkkaasti valaistu. Ja rantakin molemmin
puolin. Verna juoksi yli sillan... vastatuulta. Rantalehmukset
tohisivat, ja niiden alitse alkoi pimeä maantie. Sinne! Ei satanut.
Mutta koko ilma oli märkää. Se pesi lämpimin aalloin kasvoja ja... koko
ruumista. Hän käveli ja juoksi. Melkein kuin ratsastusta! Samanlainen
hurjapäinen rohkeus valtasi hänet kokonaan.

Ei ole olemassa mitään esteitä ja raja-aitoja! Vain vastatuulta ja...
ikävä, ikävän ikävä... huuhtoa pois tämä kiusallinen tuska. Kylläpä
sitä olikin... takertumistaan takertunut. Mutta nyt... se irtautui
irtautumistaan! Hän oli vapaa, vapaa... tekemään mitä tahtoi. Ja hän
teki oikein! Juuri niinkuin sopi Merthenien tyttärelle... rohkeasti ja
kerta kaikkiaan.

Oliko nyt kuinkakin myöhä? Olkoon vaikka yö! Verna Merthen on menossa
Iivari-kauppiaan talolle, tulkoon mitä tulkoonkin...

Matka oli lyhyt. Samassa vauhdissa hän kiertää kaupparakennuksen
pihanpuolelle ja lyö suljetulle ovelle. Tosin tuli ajatus: Mitä sitten,
jos tuo puotityttö tulee avaamaan? Ooh, tulkoon! Hän ei aikonut toista
kertaa puikahtaa pakoon... Hän ei ollut mikään apulaistyttö. Ja hän löi
uudestaan ovelle.

»Tullaan, heti tullaan», kuului sisältä Iivarin ääni. Odottaja tunsi
nyt jo itsensä turvalliseksi. Miksi hän ei tullutkin jo ennemmin,
paljon ennemmin...

Lukkoa avataan. »Hyvät kädet... turvalliset kädet.» Verna hymyilee
jostain nurkan takaa heijastavan sähkölampun valossa.

Kauppias seisoo hämmästyneenä, sitten hullunkurisesti säikähtyneenä.

»Onko jotakin tapahtunut?» hän kysyi hätäisesti.

»Tulkaa», Verna neiti toistaa, ikäänkuin ei osaisi sanoa enää mitään
muuta.



3.


Kun Verna oli selittänyt tuon onnettoman tekonsa, kertonut miten se
oli häntä vaivannut ja kuinka hän oli sen tehnyt suureksi osaksi
tietämättään ja hetken ajattelemattomuudessa, olivat he ennättäneet
vanhan tuulimyllyn kohdalle.

Hän oli puhunut niin omantunnontarkasti kuin suinkin.

Aluksi hän oli ajatellut täyttävänsä vain välttämättömän
velvollisuutensa. Mutta vähitellen oli tuo selittely, jonka hän
oli luullut tuskalliseksi, muuttunut läheiseksi, vapauttavaksi
tunnustukseksi.

Iivarin kasvojenilmeet näyttivät tiheän hämärän läpi luonnottoman
venähtäneiltä. Ja hän kulki mykkänä. Mutta Verna tunsi hänen
kuuntelevan. Ja hän jatkoi. Hän ei halunnut enää mitään itsestänsä
peittää. Ja kun hän ei osannut enää puhua, tuntui hänestä kuin hän
olisi lahjoittanut itsensä kokonaan. Siitä ei ollut enää mitään
pelastettavissa. Eikä tarvinnut. Hänen oli hyvä olla.

He nousivat rinnettä tuulimyllyä kohti. Kumpikaan ei puhunut.

Raskaat huokaukset tulivat korvesta. Verna kuunteli tuttua
koskenkohinaa. Se oli alkanut kuulua hämmästyttävän selkeästi.
Puhelinlangat soivat, sähköjohtojen kuparilangat vonkuivat ja kaiken
alta kuului tehtaitten kumea jyminä. Koskaan, ei koskaan hän ollut
kuullut tuollaista veden, korven ja ilman määrätöntä ääntä.

»Vaikka hukkuisikin sinne... löytämättömiin», hän tunsi kuin
tajuttomuuden vesiin painuva hukkunut. Ja taas, kun he pysähtyivät
tuulimyllyn juurelle, hän ikäänkuin heräsi ja ajatteli täysin
päinvastaista:

»Tämä, tämä vasta on elämän alkamista...»

Iivari oli kulkenut kuin rikoksentekijä. Tässä hän rämpi... kehno
otus, matalajalkainen peikko, joka oli hautonut alhaisia ajatuksia
hänestä... puhtaimmasta ja rehellisimmästä olennosta, mitä hän oli
osannut edes kuvitella. Loukannut muka häntä! Mokomaakin... kyläkujien
ja riihentakuisten maleksijaa, jota ei edes retonkihameinen torpantyttö
kyennyt tunnustamaan ihmisten arvoiseksi. Tuo mitätön, unohtunut
olento palasi muistiin inhoittavan selvänä. Se asettui tuohon... hänen
vierelleen. Se teki mahdottomaksi kaiken puhumisen. Vastakohta oli
luonnoton. Tienvierillä sanajalkojen alla likainen, matala elämä,
johon hän itse oli kuulunut kaikkine haluineen ja himoineen. Täällä,
hänessä... sellaista avomielisyyttä ja jaloutta, jota ei voinut
arvioida millään hänen tähänastisen elämänsä mitoilla tai punnuksilla.

Ensikerran elämässään hän tunsi itsensä todella, sielultaan äpäräksi...
Ajatuksiltaan, tunteiltaan ja kokemuksiltaan viheliäisen elämän
viheliäiseksi äpäräksi.

Ja ensi kerran hämärtyi muistissa Rosina-muorin kuva epämääräiseksi
hahmoksi, joka seisoi korvenlaidassa koleassa varjossa.

Verna kosketti hänen käsivarttaan. Mies tiesi saavansa ottaa häntä
kädestä, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen...

He olivat istuutuneet tuulimyllyn portaille. Korkeasta sähköpylväästä
heijastui sinne heikko valojuova.

Iivari tunsi tartuttavan käteensä ja näki palavat silmät lähellä
kasvojaan. Niissä oli houkuttelevaa kysymystä.

Raju tahto... kohottaa kädet ja hukuttaa tuo olento käsivarsien
alle... repi rinnan sisäpuolta. Mutta siellä oli myöskin toivotonta
voimattomuutta. Hän ei jaksanut muuta kuin nostaa kätensä raskaasti
Vernan olalle. Se ei uskaltanut puristaa. Se painoi sitä kömpelön
hellästi. Ja hän sai lopulta sanotuksi yhtä kömpelöt sanat:

»Ei teillä ole minulle... mitään selitettävää... ei yhtään mitään...»

Mutta äänessä oli sellaista liikuttavaa hartautta, että Verna naurahti
iloisesti. Nousi äkkinäisestä hyvänmielen tulvasta, kiersi kätensä
miehen pään ympäri ja hyväili karkeaa tukkaa kädellään, rinnallaan,
hengityksellään, huulillaan... hetken, olemattoman lyhyen hetken ja
pakeni samassa rinnettä alas. Viittasi vielä alhaalta kädellään, nauroi
haihtuvan, riemukkaan naurun ja katosi kuin kiitävä varjo.

Iivari jäi seisomaan rinteelle toinen käsi ojollaan ja ruumis
kallistuneena eteenpäin. Hän oli kuin hyökkäämässä, mutta yhtä avuton
kuin jalustaansa kahlittu patsas.




YHDEKSÄS LUKU.



1.


Iivari Takalan elämänaurinko oli noussut.

Mutta se oli singahtanut suoraan keskitaivaalle. Eikä se ollutkaan
kultapallo tai vallan jättiläisomena, vaan rakkauden pyörryttävä silmä.

Hänen entiset elämänlaskunsa olivat sekaantuneet. Hän oli nähnyt
usein rikkauden näkyjä: palatseja ja torneja. Mutta tämä... tämä oli
uneksimattoman kaunis, häikäisevää ihmettä...

Se täytyi saavuttaa, mutta se oli luonnottoman korkealla. Kuinka
monesti hän joutuikaan tänä talvena epätoivoon. Koko hänen miehinen
tahtonsa nousi vaatimaan oikeuttaan. Mutta... hän ei ollutkaan
tullut syrjäkyläisen aitanoven eteen, jossa mitättömät kiiltomadot
köllöttelivät kiertolaissällien tallattavina.

Hän oli tullut koskemattoman, ylhäisen kuvan eteen. Ja alkukantainen
miehinen vaisto hänessä vaati tinkimättömästi, että hänen oli tuo
kauneus itselleen ansaittava merkillisillä teoilla. Hänen oli tultava
voimakkaaksi ja mahtavaksi mieheksi... Mutta miten, millä tavalla?
Sellaista vartenhan tarvittiin hänen mielestään valtakuntia.

Uudestaan ja uudestaan epätoivo hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Mutta teon mies, jolle ristissäkäsin rukoileminen on luonnonvastaista,
ei voi olla etsimättä käsiinsä asetta, jolla taistella.

Iivarille kävi nyt, kuten ennen poikana, nähdessään yli kotosalmen
viitametsän paistavan kultana ja marmoripilareina. Hänen oli täytynyt
ryhtyä johonkin, joka muuttaisi näyn lähemmäksi todellisuutta. Hän oli
ryhtynyt tekemään kultaa ja saanut ainakin kuparilantteja.

Samoin hänen oli nytkin mahdotonta haaveilla toimettomana. Hän näki yhä
selvemmin, että hänen täytyi kyetä rakentamaan silta yli pyörryttävän
kuilun. Mutta miltä kohtaa ja millä voimalla?

Sekatavara- ja maalaistukkukauppa ei siihen riittänyt.

Edellisessä kilpailussa hän oli jo saavuttanut voiton. Kauppaneuvos oli
antanut kaupanhoitajansa tehdä sopimuksen myyntihinnoista. Vieläpä oli
soittanut eräänä koreana aamuna ja sanonut hyvätuulisen ivallisesti:
»Myönnän teille tuon agenttuurin. Minua, nähkääs, huvittaa nähdä, onko
teissä myöskin sanojenne mittaista miestä.»

Ja nyt. Välityskauppaa oli enää mahdotonta alueellisesti laajentaa.
Saattoi vain lisätä myyntiartikkeleitten lukua. Mutta se ei kykenisi
oleellisesti tilannetta muuttamaan. Ei, oli tehtävä jotakin
ehdottomasti ratkaisevaa!

Maat jo alkoivat pälvehtiä.

Iivari kuljeksii koko kevät illan Länsikylän syrjäteillä. Kiipeilee
vuorenrinteitä, nousee samalle paikalle, jossa hän ukon kanssa oli
päättänyt rakentaa kaupan. Täälläkään ei tapahtunut mitään ihmettä.
Selluloosatehtaan happotorni uhkaa vain ylpeänä kosken vastarannalta.
Hän palaa pää painuksissa takaisin laaksoon. Mutta hän ei voi olla
kulkematta omaa kehäänsä. Tuossa on taas kunnaalla hänen yläpuolellaan
siivetön tuulimylly. Ajatuksettomana hän menee myllyvanhuksen juurelle,
kiertää sen ympäri, seisoskelee ja kiipee lopulta sen sisäpuolelle,
istahtaen kylmenneelle jauhinparille.

Ympärillä oli vain koleata ilmaa, hometta ja lepakonkoloja. Mutta hänen
aivonsa tyyntyvät.

Tuollaisia, mutta vielä suurempia myllynkiviä hän oli kotokylässä
teroittanut myllärin apupoikana teräväkärkisellä vasaralla. Se oli
ollut vasta nakutusta, kilkettä ja kalketta... Kivensirut olivat
lennelleet ja iskun jäljistä oli noussut tulikivenkatkua. Hän oli
tuntevinaan sitä vieläkin sieraimissaan.

Kuluu hetki. Tuo vanha iloinen kuva särkyy äkkiä kuin moukarin iskusta.
Ja samassa valaistuu hänen päässään huima ajatus. Ponnahdus... hän on
noussut seinäparrulle ja alkaa tuijottaa vuoren huipulle. Tarkastelee
sen kuvetta, kallioseinää ja taas sen jyrkkänä taittuvaa harjaa.

Mies on sokaistumaisillaan mielenliikutuksesta. Mutta hän näkee, hän
näkee. Tuosta... vuoren juurelta torni! Oikea nykyajan tuulimylly.
Jyvinä lyijyrakeet ja säkkiin kultajauhoa... Haulitehdas! Niin, tuosta
se nouskoon, pitkin kallioseinää, vuorenharjan tasalle ja siitä
ylemmäksi, jotta näkee kauppaneuvos akkunastaan ja Verna pienestä
kulmakamaristaan...

Iivari hohottaa, kuten ennenmuinoin Vikruutin ukon kanssa.

Välähtää mieleen: koko maassa ennestään... yksi ainoa kilpailija! Hyvä.
Hän tekee nopeasti summittaisia laskelmia. Siihen yritykseen hänellä on
joka tapauksessa mahdollisuuksia...

Ainakin osakkaaksi yhtiöön.

Niin juuri... siitä nousee yhtiö! _Haulitehdas O.Y._ tai...
_Haulitehdas Tuulimylly O.Y._

Iivari Takala kiirehtii juoksujalkaa asuntoonsa. Hänen täytyy ennättää
ensimmäiseen junaan ja matkalle kaupunkiin, jossa sijaitsee vanha,
maankuulu haulitehdas.



2.


Kauppias Takalan useimmat liiketuttavat olivat häntäkin pienempiä
aloittelijoita. Sahanomistaja Jänkälä oli ainoa, jolla jo oli mahtia
käsissään. Muut tavoittelivat vasta ensimmäisen miljoonansa ensimmäistä
kourallista. Näissä ei Iivarilla, yhtiökumppaneita hakiessaan, ollut
paljonkaan valitsemisen varaa.

Mutta iloista Artturi Toikkaa oli onnestanut häntäkin vuodesta
vuoteen. Osasi tehdä vekseleitä kuin poika. Ja luotto kasvoi, sillä ne
hoideltiin reippaasti. Ja hänen ruuviittarilaukkunsa! Se se vasta oli
kasvanut. Ja vuodesta vuoteen olivat pidentyneet »oorterilistat» ja
kundit lisääntyneet.

Mikäs hän sen vähempi nyt enää olisi kuin oikea tukkukauppias
ja koht'sillään tehtailija. Ainakin hän tänä hetkenä, iloisena
kevätaamuna, istuu ensi kerran elämässään toisen luokan vaununosastossa
menossa Iivari Takalan luo perustavaan yhtiökokoukseen. Kutsukirje
on povitaskussa. Kiiltävänappisilla samettiliiveillä heilahtelevat
sirot »tupleeperät», ja soukkakärkiset nappikengät ovat jalassa. Eikä
hän suinkaan ole unohtanut juhlatuliaisia. Kolmen tähden Martellia on
käsilaukussa.

Mutta hänen iloinen sydämensä! Se oli kaikkia niitäkin soreampi.
Se sykki sellaiseen »voi sun peeveli»-tahtiin, ettei ollut pysyä
samettiliivienkään alla.

Tehtailija! Sellainen arvonkorotus pyrki nyt ainakin laulattamaan.
Mutta hetkittäin se teki myöskin vakavaksi. Erotus entisen souvariajan
ja tämän pehmeäsohvaisen herraselämän välillä oli sentään juhlallisen
pelottava asia. Ja miksi ei tuossa vastapäätä ollut edes ketään ihmistä
puhetoveriksi? Niin, niin, suuret herrat matkustavat ylhäisessä
yksinäisyydessä... kapinetissaan...

Artturi Toikka kun ei sittenkään ollut vielä yksinäisyyteen tottunut...

»Mutta... ehkäpä tässä, kun pannaan vaikka... paperossiksi!» Hän pisti
nokkelasti savukkeen pitkään guttaperkaiseen imukkeeseen ja sai samassa
takaisin koko iloisen luontonsa. Pienet muistot sieltä ja täältä
alkoivat mukavasti kutittaa sydänalaa.

»Olin minä sentään jo silloinkin aika poika Kokkolasta!» hän yritti
lyödä entiset loistotemppunsa summamutikassa. Mutta eipäs. Herkullisin
niistä jäi vain kuin lauluna soimaan. Ja samassa hän alkaa hyräillä
selvällä ranskankielellä: »La femme fait sa toilette, la femme fait...»
Ja sitten hän hohotti entisille postikorttikaupoilleen. Miten hän oli
osannut sen jo silloin, noin vain vaistostaan kääntää ja vääntää?
Noin vain... kautta rantain, puoliksi laulaen: »Reilingit reilaan...»
Ei, ei... ei nyt riittänyt pelkkä lallatus. Se piti laskea oikealla
nuotilla. Ja hän kajautti oman sävellyksensä kuin ennenmuinoin
maanteillä pyörän satulasta: »Reilingit reilaan sano' entinen...»

Mutta tässä hetkessä hän pysäytti äkkiä tahtia lyövän jalkansa.
Hieno herra meni ohi ja muljautti häneen kuin... mihinkäkin
hanurinsoittajaan. Ei, ei täällä sovi. Ja taas tuli tuo kummallinen
ikävän ja kaukaisen pelon tunne. Eikä hän voinut olla kaihoamatta niitä
hauskoja aikoja, jolloin hän oli saanut tuolla... kolmannessa luokassa
haastella hyväntahtoisten ihmisten kanssa.

»Ho-jaa... ei sitä näy pääsevän ihan näin ensihetkessä ihmisparka irti
edes... omasta entisestä itsestään», hän huokasi lopuksi.

Mutta tätä uutta tehtailijan-arvoa ei hän sittenkään olisi vaihtanut
mihinkään muuhun maailman koreuteen. Sillä se se oli alku ja juuri,
josta kaikki muu koreus oli kasvava itsestään, noin vain... kuin
rekoolikukat suuren herran puutarhassa.



3.


Ja niin istuivat sahanomistaja Jänkälä ja Artturi Toikka vielä samana
päivänä Takalan puotikamarissa. Iivarin valmistama rakennussuunnitelma
ja kustannusarvio oli tarkastettu. Ja kun Toikan poikakin oli noin
vain... lystikseen lisännyt oman allekirjoituksensa, oli yhtiö valmis.
Takala oli tullut osake-enemmistön haltijaksi ja toimeenpanevaksi
johtajaksi. Jänkälä vastasi kolmanneksesta. Ja Toikka sai
muutamalla osakkeellaan olla välttämättömänä kolmantena pyöränä eli
»hyrrärattaana», kuten Jänkälä oli tokaissut tärkeää Artturi-poikaa
härnäten.

Toikka oli ollut vähältä suuttua. Mutta miten ollakaan! Kun hän
oli hetken istuskellut keinutuolissa ja katsellut haulitehdasta
kuvaavaa piirustusta, jossa punaisen tiilitornin taakse taivaalle
oli pantu kaiken koreuden lisäksi vielä punertava pilvenhattara,
näytti se hänestä niin kauniilta, että hän yltyi taas omiin iloisiin
viisauksiinsa:

»Siinä se on... tämän rumfatiraatin ruusunpunainen onnenpilvi. Jaa,
jaa... afäärimies se vasta tarvitsee tuulta ja purjetta, tuuria,
oikeata hasartituuria, sanoi Karneeki Ameriikan herroille. Skool,
pruurit.»

Konsta Jänkäläkin iski pikarinsa pohjaan, nikkasi Iivarille ja alkoi
taas härnätä Toikan poikaa:

»Älä sinä, poika, puhu Carnegiesta, jonka tämä mies on omilla
silmillään nähnyt Pittsburgin kaupungissa.»

»Vai ei tässä, mukamas, enää saisi puhuakaan... omassa
yhtiökokouksessaan? Jeskandeeraa! Ole sinä ollut vaikka Pätspuurissa,
mutta toisella kun on tuuri jo syntymäpäivänään ja toisella ei, niin...»

»Ei ole muuta kuin työ ja järki», Jänkälä keskeytti vetäen naamansa
äkkiä synkkiin kureisiin. »Eivätkä riitä aina nekään... tavalliselle
miehelle», lisäsi hän hiljaisemmin.

Mutta Artturi oli jo ennättänyt paljastaa harminsa ja häntä kiukutti
yhä enemmän Jänkälän naamassa ärsyttävästi liikkuva arpi. Tämä ulottui
valkeana juovana oikeasta silmänurkasta korvanjuureen saakka. Hänen
nauraessaan se leveni, mutta ilmeen tuimistuessa kiemurteli kuin
ohut mato hipiällä. Ja se näkyi sitäkin selvemmin, kun senpuolinen
poskenaluskin oli ikäänkuin ruudinsavun syövyttämä, musta kuin
murjaanilla.

Niinpä parin ryypyn kuluttua, Jänkälän nauraessa kirjavalla naamallaan,
hän kimmastui ilkeilemään:

»Nauraisit, patruuna, sinäkin ees ihmisen huulilla etkä pelkillä
arvilla.»

»Nääpäs, veli veikkonen, kun arvet vanhenevat, alkavat ne nauraa, mutta
nuorena ne vain irvistelevät», Jänkälä muhoili.

Nyt ei osannut Toikka vastata mitään. Jänkälä kysyi lopuksi:
»Tiedättekös, pojat, mistä tuo arpi on saatu? — No niin», hän jatkoi
hetken kuluttua, »sopisipa tässä ajanollen nuorten miesten kuulla, mitä
tämä murjaanin naama oikein nauraa».

Hän painoi syvälle paksut kulmakarvansa ja paiskasi kuin kertomuksensa
päällekirjoitukseksi:

»Se on sitä tämän miehen... elämäntuuria.

»Oltiin nuorena miehenä Connelsvillen hiilikentillä eli ’Frickin
helvetissä’, kuten siihen aikaan kirottiin. Eikä se maa ollutkaan
tavallista jumalan maailmaa. Ympärillä ruosteen ruskeat vuoret ja
keskellä tulenkarvainen, satojen ratakiskojen leikkelemä laakso. Eivät
siellä tomuhiukkaset leikkineet auringon juovassa, vaan miljoonan
miljoonat hiilensirut iankaikkisessa savussa ja saatanannäköiset
työläiset tulenlieskojen välissä. Minun ammattinani, kuten satojen
muidenkin, oli juosta jättiläisuunilta toiselle, jotka seisoivat
suunnattomassa puoliympyrässä ja kärvensivät miehiä kuin kärpäsiä.

»Ja oli siinä miestä paistettavaksi. Neekereitä, ryssiä,
makarooninsyöjiä, madjaaripoikia ja meitä suomalaisia eli "hunneja",
kuten jenkit meitä haukkuivat. Halveksituimpien kansojen pohjaryönää.
"Niillä on käsivarret, mutta ei aivoja", arveltiin meistä kaikista
summamutikassa. Eikä siitä pohjasakasta ollut helppo nousta
ihmismäisempään sakkiin.

»Mutta väliin auttaa suomalaista sisu. Kun olin pari vuotta juossut
ja kärrännyt, luutinut ja hankonut, kertaakaan kuukahtamatta,
pääsin kuin pääsinkin paremmille työmaille. En suinkaan pelkällä
työkyvylläni! Ei, pojat. "Hunni-elukan" piti näyttää muka sankaruutta,
ennenkuin se edes havaittiin ihmiseksi. Mitäpäs minä? Tuli taas kerran
kaivos-onnettomuus. Pelastustöitä ei saatu alkuunkaan, ellei ensin
joku hounapää avannut räjäyttämällä aukkoa kaivoskäytävään. Kyseltiin
miestä. Minä painuin maan alle. Räjäytin, enkä hautautunut, kuten
olivat luulleet. Ja niin pelastettiin kokonainen työporukka. Mutta
minuakos kiitettiin sankariksi! Hullut! Se oli vain kiusaantuneen
ihmisen epätoivoinen teko. Olin päättänyt joko kuolla tai — päästä
ihmiseksi. Sillä tavalla selitin sen pääpomolle, ja minut siirrettiin
Lake Superiorin rautavuorille, jotka kuuluivat samoihin Pittsburgin
tehtaisiin.»

Iivari oli kuunnellut jännittyneenä. Hän oli tuollaisesta jo lukenut
kirjoja. Mutta nyt... kertojan elämänraskas ääni, nyrkinojennukset ja
ennenkaikkea nuo hänen intohimoiset, kovat ja synkät kasvonsa melkein
kuristivat hänen kurkkuaan. Tuo ei ollut enää työtä ja kilpailua. Se
oli sotaa, armotonta sotaa elämästä tai kuolemasta.

Sitä kuunnellessaan hän joutui sisäiseen hätään oman tulevaisuutensa
edessä, joka näytti niin toisenlaiselta ja kuitenkin epätietoisen
määrättömältä.

»Ja tuo arpi on muistona tuosta... räjäyttämisestä?» hän sai kysytyksi.

»Ei, veli hyvä, siellä vain mustui tämä naamatauluni. Mutta sekin
piti kertoakseni, jotta ymmärtäisit, miltä tuntui olla elukkaakin
halveksitumpana ja mistä minä sain sisun nousta.»

»Niin, ymmärrän», sanoi Iivari, »lie ollut tässä... kukin omalla
tavallaan... halveksittuna».

»Siksipä juuri! Ja siksi minä sinua autankin... ja jokaista sisukasta
miestä, joka halveksitusta suomalaiskansasta kykenee nousemaan.»

Jänkälä sipaisi harmahtavaa tukkaansa ja jatkoi vapautuneemman
näköisenä:

»Niin, tultiin Superiorin järven malmikentille. Ja siellä osattiin
jo paremmin erottaa mies miehestä. Eikä kestänyt kauankaan, kun
pääsin Steel Companyn terästehtaaseen oikeaksi masuunimieheksi. Sai
sielläkin vielä kuulla jenkeiltä: 'Outsider', mikä merkitsee melkein
samaa kuin 'saatanan muukalainen'. Mutta se aika oli minulle juhlaa.
Minä näin edessäni virtaavan koko maailman voiman, joka muutti
muutamissa minuuteissa koksin, kalkkikiven ja malmin teräskiskoiksi
ja pantsariplootuiksi. Koko tehdas on kuin käsin mittaamaton
rautajättiläinen, jonka suonissa virtaa ihmisen voimasta tulenpalavaa
verta. Sen sisukset sulattavat kymmenen tonnia minuutissa raakaa
ruokaa. Sen aivot iskevät tulta ja taas jäähtyvät jäälohkareeksi,
joka panee hyytymään hirvittävimmänkin tulivirran. Sen käsivarret
juoksuttavat edestakaisin satoja vaunuja kiskoja pitkin kuin
leikkikaluja. Ne kaatavat vaununtäydet sulaa massaa sekoittajiin ja
taas jättiläismuotteihin ja taas hehkuvat lohkareet kaasu-uuneihin
ja valsseihin, joissa se vatkaa teräsparkaa kuin pyöveli piinattavaa
saatanaa, kunnes se katkeilee kortena huimissa sirkkelisahoissa ja
pääsee taas uusissa vaunuissa uusille markkinoille.

Kas sellainen leikki oli minulle oikeata taivasmatkaa. Nousin ja
nousin. Pääsin kokonaiseksi masuunipomoksi. Mutta silloinpa pistin
tämän moukan-pääni alimmaiseen kattilaan.»

Artturi Toikkakin heitti keinuttelunsa ja sytytti hermostuneella
raapaisulla uuden paperossin.

»Meillä oli pääinsinöörinä oikea herra miehekseen. Aina ensimmäisenä
vaaranpaikassa, iloinen heiskale ja työläisille kuin kaveri.

»Kerran eräs masuuneista tukkeutui kokkareisiin eli ruuhkautui, kuten
suomalaisten oli tapana sanoa. Murrettiin miehissä ruuhkaa rikki,
insinööri taas etunenässä. Äkkiä murtui uuninsyrjään aukko, josta
purkautui hehkuva laava päin naamaa. Näin, kuinka yli suojamuurin
syöksyy tulinen suihku kohti insinöörin päätä. Kiskaisin miehen
suolivöistä olkani sivu. Taisi lentää takaseinään saakka. Hyppäsin
suojamuurille ja löin maasta kaapaisemani malmilohkareen reikään.
Se tukkeutui. Mutta ennätti tuiskata vielä raiskauksen, joka söi
luuta myöten oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni ja pirskautti tuohon
korvanjuureen tämän lähtemättömän laikan. Ja siinä se on pysynyt
uskollisena kaverina nyt jo parikymmentä vuotta.

»Niin, että, Toikan poika, jos se nauraakin minun mukanani, ei se
sen häijymmin naura kuin isäntänsäkään», katkaisi kertoja karkean
leppoisasti.

»Eipäs se ollutkaan pikkuinen teko», ihasteli korkealla äänellä
Artturi. »Ryypyt vaan... kunniaksi ja ylistykseksi!»

»Sillä tavalla, pojat pääsin kiinni tähän kapitaalitavaraan. Sain
nimittäin teosta suuren palkinnon. Mutta sairaalassa oli iskeytynyt
minuun, joka jo repsikkapoikana olin pudistanut isänmaan tomut
jaloistani, sellainen kiukkupäinen koti-ikävä, ettei muuta kuin
takaisin tänne syntymämaille. Ja olipa taskussa sievoinen pääoma,
joskaan sillä ei vielä voinut suoraa päätä ruveta tehtaita rakentamaan.
Niinpä, katsasteltuani taas kotoisia paikkoja, menin tämän Krookin
patruunan palvelukseen. Näin, että laitos oli rappiolla. Olin oppinut
yhtä ja toista maailmalla ja yritin sitä kohentaa. Touhusin yht’aikaa
sahanasettajana, konemestarina, metsänostajana ja proomunrakentajana.
Ja lopulta hoitelin melkeinpä koko hotellia, jossa isäntä lallatteli ja
möyhähteli ja nuori herra tuhlasi huvilaivoihinsa ja ryyppykavereilleen
minkä kerkesi.

»Sattui hama mihin paikkaan tahansa tai tuli rahan vaatija, tapasi
Krookin ukko tokaista: 'Höh, kysy Konstalta, kyllä se korjaa' tai:
'Kyllä se rahaa tekee.' Minua se konttorissaan ravisteli hartioista
ja möyhähteli hyvillään: ’Sinä se vasta olet oikea arpipiru. Taidat
pelastaa minut konkurssista...'

»Ja pelastinkin sillä kertaa. Tuotanto ja luotto nousivat perättäin
tikapuita. Ja ukko lasketteli leikkiä herra-seuroissa: 'Minäpä olen
tehnyt liiton sellaisen moukkapirun kanssa, joka ei osaa vaatia edes
kunnollista palkkaa.'

»Mutta eräänä päivänä latelin herralle ehdot pöytään. Halusin kerta
kaikkiaan koko laitoksen tirehtööriksi ja palkat senmukaisiksi.

»'Höh, pöyhkeiletkös?' sanoi patruuna. 'Suomalainen ei koskaan minun
sahoillani käske, vaan palvelee... möh.'

»Sitten hän vatkasi ikäänkuin epäillen paksua nenäänsä peukalollaan,
kakoi ja mumisi: 'Tirehtööriksi tarvitaan oikeata nimeä... käsitätkös,
nimeä, titteliä ja hmh... sukua... mnjaa, jaa... mutta palkan lisää
voitaisiin kyllä... jaa, paljoko?'

»'Kauanko sitten tämä patruunantitteli on ollut Krookin suvulla?'
tokaisin piruuksissani, kun satuin, näet, tietämään, että ukon isoisä
oli ansainnut omaisuutensa kyypparina tuolla eräässä rantakaupungissa.

»Ukko paran naama tuli suuttumuksesta paleltuneen nauriin näköiseksi.
Hamuili muka keppiään. Mutta oli saada halvauksen ja jäi kakomaan ja
huohottamaan nojatuoliinsa.

»'Hyvä', ajattelin minä, 'ruotsalaiset kapitaaliherrat eivät ole
parinkymmenen vuoden aikana oppineet mitään. Mutta me olemme!' Ja
rakensin tuon sahani, joka tänä hetkenä on ajanut Krookin uudestaan
konkurssituvan kynnykselle.

»Eikä nyt säälitä! Elämä ei ole säälinyt meitä ja vielä vähemmän nuo
vierasveriset herrat, jotka ovat pitäneet meitä jos jonkinlaisina
muukalaisina ja äpärinä omassa maassamme. Niin, älä ollenkaan
hekota, Toikan poika, koko suomalaiskansa on ollut tähän asti omassa
syntymämaassaan äpärä! Ja varsinkin me mannuttomat, jotka teemme
kauppaa ja yritämme perustaa laitoksia.

»Mutta nyt, sanon sen vieläkin, tämä äpärä on tehtävä isännäksi omaan
taloonsa, eikä siinä taistelussa sääliä anneta eikä tarvita.

»Ja jos sinä, Iivari, kykenet paiskaamaan kontilleen tuon
heikäläissakkiin kuuluvan hauliherran, ristin sinut vaikka...
Carnegieksi. Mutta se muista, että koko vastuu on sinun harteillasi.»

»Sehän on selittämättäkin selvä», tuimistui Iivari.

»Älähän soutele», Jänkälä jatkoi, »katsokaapas tuonne tuosta
tuulimyllyn nurkan ohi... Jänkälän niemelle. Siellä kaivaa työporukka
perustuksia... Ja kohta alkaa siltä paikalta nousta voimalaitos,
jolla valaistaan koko pitäjä ja vähän naapuripitäjiäkin. Se on
viimeinen isku Krookille, sillä se mies ei osaa tehdä jätepuulle muuta
kuin lykätä sitä järveen ja tehdä kilometrisiltoja Bertil-herran
loistomoottoreille...»

Puhe katkesi hetkeksi repäisevään nauruun, jonka aikana kimitti Artturi
vikkelästi väliin:

»Ja siitä se alkaa nuoren herran matka kilo 144 metritehtaalle!
Jeskendeeraa!» Ja hän imi posket lontolla ryypyn niskaan paperossiaan.

»Niinpä niin, pojat», levahutti Jänkälä kämmenillä polviaan, »mutta
tuo laitos nielee pitkiksi ajoiksi luottonikin viimeistä hännänpäätä
myöten, jottas sen tiedät... jo Paapelin-tornisi juurella.»

»Pa-pa-paapelin torni...» tapaili Artturi hykertävässä ilossaan.

Iivari oli noussut seisomaan ja laski vaistomaisesti käden nyrkkinä
pöydänkulmalle:

»Hyvä. Minä rakennan tehtaan. Ja jos hauliherra Vargen minut nujertaa,
ei siitä tule kärsimään kukaan muu kuin minä, vaikka sitten maksaisin
laukunkannolla tappioni. Onko selvä?»

»Selvä. Sinä sen nostat. Ja sitten saat minun puolestani ampua
sellaisen pienen väkänuolen vaikka Merthenin tyttären sydänalaan,
jollei jo lie ammuttunakin...»

Ja Jänkälä nauroi koko suullaan, arvellaan ja mustalla poskellaan, niin
että koko ruumis tärähteli.

Mutta Artturi alkoi laulaa korkealla äänellä:

    »Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia,
    mut avioss' on elämä kuin karvasmantelii-aa.»

»Ja nyt tämä juhla on lopussa!» karjahti Iivari ja löi nyrkkinsä
tärähtäen pöytään.

Artturi jäi suu auki. Mutta Jänkälä nousi lepyttelemään: »Eihän sitä,
näin meidän kesken, toki pieni leikinlasku tapa miestä. Sattuuhan sitä,
sattuuhan sitä... Mutta mitäs me niistä akkojen veuhtomisista...»

Iivari pysyi mykkänä. Mutta ojensi hitaasti kätensä lähtijöille.

Jänkälä vei kääseillään Artturi Toikan asemalle. Iivari seisoi
akkunassa ja katseli otsa raskaana heidän lähtöään. Hänestä tuntui kuin
he olisivat reväisseet jostakin... rinnan kudoksista sen arimman kalvon
riekaleiksi. Ei koskaan hän ollut tuntenut olevansa näin yksinäinen...
kuin rannattoman meren takana... lähtemässä mitättömällä laivalla
ryöstämään kokonaista valtakuntaa...

    »Ja sitten kun tuli se kolmas kerta, kolmas kerta...»

loilotti Toikan ääni ulkoa lurittelevaa säveltä. Ääni haihtui jonnekin.
Mutta mäenpäältä kaikuivat vielä loppusanatkin:

    »... oli aamu jo kirkkaimmillaan.»

Eikä Iivari voinut olla hymähtämättä. Kaksimielisestä laulusta jäivät
hänen korviinsa vain sanat »aamu» ja »kirkas». Ja ne ikäänkuin
siirsivät hänet seuraa van päivän taisteluun.




KYMMENES LUKU.



1.


Haulitorni on jo voittamaisillaan vuorenharjan. Iivari seisoo töiden
päätyttyä sen ylimmillä telineillä. Keskelle syksyä syntyneen
intiaanikesän taivaankupu seisoo suunnattomana kristalliholvina laajan
maiseman yllä. Pienimmätkin piirrot, kirpeän viheriät sammaljuovat
ja kituliaat katajapensaat näkyvät silmään laaksontakaisista
kallioseinämistä. Koko maisema on kuin mittaamaton lasimaalaus:
yht'aikaa kirkas ja kuultava, harras ja riemastuttava.

Päivätyön kireä koura on hellittänyt. Graniittiseinä on voitettu.

Hän tietää jo telineiden pilkoittavan Vernan kulmakamariin. Hän on
valmis hyppäämään kuilun yli vuorelle ja huutamaan alas: »Tule,
tule katsomaan! Minä olen tämän tehnyt. Ja nyt olen sinut itselleni
ansainnut!»

Kuitenkin... miten kaukana he ovatkaan yhä olleet toisistaan...
Hän muistaa heidän jokaisen tapaamisensa. Ne ovat kaikki toistensa
kaltaisia. Hän, Iivari, odottaa kärsimättömänä, käsivarret avoimina.
Verna lähestyy. Hän huudahtaa odottajan havaittuaan kuin tahtoisi
heittäytyä suoraan hänen syliinsä. He lähestyvät. Odottajan käsi on
ojentuneena. Tulija ottaa kädestä, käsivarresta tai olkapäästä. Ja
katsoo ensi hetkessä kuin todellakin pitkä, nälkäinen ikävä olisi
tehnyt kuumeisiksi silmät.

Hän hengittää läheltä kuin aikoisi suudella kasvoillaan, huulillaan,
koko ruumiillaan. Mutta vain sanomattoman lyhyen hetken. Vain käden
kosketus, hyväily, joka hukkuu henkäyksenä tuuleen... ja hän istahtaa
jäykkänä kivelle tai kääntyy katsomaan puolittain selin maisemaa.
Hän on jäykistynyt, vieraantunut, istuu tai seisoo kuin ylhäisessä
juhlapuvussa...

»Taisteleeko hän itseänsä vastaan? Joutuuko hän pettymyksen valtaan vai
hämmästyykö hän joka kerta omaa hulluuttaan?» Iivari on usein kysellyt
itseltään. Ei, sellaistakaan ei se voi olla. Sillä kun hän taas alkaa
keskustella, puhuu hän läheisesti ja luontevasti, kuten ainakin
ihminen, jolla on hyvä olla toisen kanssa.

Mutta... entä jos se olisikin vain nuoren, kokemattoman herrastytön
romanttista seikkailun halua? Myöhäisiltaiset salakohtaukset
tuulimyllyllä, vuorella, metsäteillä?... Ei, ei! Olisihan hänellä koko
tehdas ja Krookin saha ja aateliskartanot täynnä koreita ihailijoita,
jotka, kuulema, kauppaneuvoksen kutsuissa ja omissa juhlissaan kilvan
häntä palvelevat...

He eivät ole puhuneet sanaakaan rakkaudesta, mutta joskus kun hän,
pääsemättä tapaamaan, kirjoittaa kirjeen, on siinä niin kipeää
ikävää, katkonaisin lausein kirjoitettuja tunnustuksia, suloista iloa
edellisestä näkemisestä ja kuumaa lupausta, ettei se voi olla pelkkää
leikittelyä tai seikkailunhalua.

Kaupungissa käydessään oli Iivari hiljan nähnyt Strindbergin »Neiti
Julien» teatterissa. Se ilta oli hänet tukehduttaa. Kreivitär, vanhan
suvun viimeinen tytär, kuolee sairaassa rakkaudessaan, joka alentaa
hänet karkean lakeijan rakastajattareksi. Mitä? Eletäänkö tuolla heidän
kohtaloansa? Kuuma hätä oli vallannut hänet pimeässä. Tuollako tavalla?
Vanhentuneen suvun viimeisillä jälkeläisillä on himo tulla tallatuksi
lokaan. He laskeutuvat sukupuustaan sen juurelle... mättäille, raakaan
maahan ja liejuun, imeäkseen heiveröisiin jäseniinsä uutta, punaista
verta. Ja tuhoutuvat nousukasten raakojen ryntäitten alle...

Sellaistako? Tuhoutumisen intohimoa, sairaalloista kiimaa imeytyä
rahvaan ruumiiseen kuoleman hädässä?

Iivari ei ollut voinut olla vertaamatta tuota lakeijaa ja kreivitärtä
heidän suhteeseensa. Ulkonaiset olosuhteet, syntyperä ja asema sopivat
yhteen kauhistuttavan selkeästi, ja hän oli tullut takaisin kotiin
tuskasta väsyneenä, turtana koko elämälle.

Mutta sekin epätoivo oli mennyt ohi jo saman päivän iltana, kun hän sai
nähdä rakastettunsa. Miten luonnottoman turhia hän oli kuvitellutkaan!
Tuoko olento olisi alentunut kuin nuori kreivitär karkeitten käsien
häväistäväksi. »Siinä, siinähän juuri», Iivari ajatteli palatessaan
yöllä kotiin, »on hänen puhdas terveytensä, että hän odottaa...
varjelee itseänsä ja että... hänet on todella ansaittava hänen itsensä
arvoisella teolla».

Siitä alkaen Iivari oli saanut takaisin tuon onnellisen ajatuksensa
rakastamansa naisen ansaitsemisesta ja piti taas heidän kaukaista
rakkauttaan luonnollisena ja ainoana oikeana.

He olivat sittenkin yhteisen kohtalon alaisia, ja hän, Iivari Takala,
torninrakentaja, oli kohta oleva sen kohtalon herra...

Nytkin, telineillä seisoessaan, oli hänen kärsimättömyytensä iloista
voitontunnetta. Hän olisi tahtonut juuri tässä silmänräpäyksessä
näyttää rakastetulleen, kuinka paljon heidän alapuolellaan jo oli
voitettua maailmaa... Kohta, vaikka tässä paikassa... hän on valmis
repäisemään auki koko rintansa... Se oli pakahtumaisillaan. Hän ei
voinut olla painamatta molempia nyrkkejään kylkiluita vasten. Se tuntui
rauhoittavalta.

Kallion vastakkaiselta puolelta nousee näkyviin ruskea hattu, jonka
oikeanpuolista ohimoa leikkaa punainen siipikuvio. Iivari alkaa
nauraa vapaammin kuin koskaan ennen rakastettunsa lähestyessä. Hän
näkee sanomattoman selvästi Vernan katseen, joka on täynnä iloista
uteliaisuutta. Hänenkin huulensa nauravat hengästynyttä naurua.

»Arvasinhan», Verna huudahtaa, »ennenkuin olin oikein avannut
silmänikään...»

Hänen lauseensa kätkee hengästymiseen. Iivari näkee rakastettunsa
kasvot unesta heräämässä sinisten uudinten takana, auringonvalon
varkaana häilähdellessä silmäripsillä.

»Arvasinpas», jatkoi Verna, »tänään, juuri nyt sen täytyy näkyä
akkunaani... koko tämän maailman kahdeksannen ihmeen...»

»Niin, nyt se näkyy», vastasi Iivari. »Ja kohta se alkaa työntää
taivaalle savupilviä ja lyijyrakeita maahan.»

Puhuessaan Iivari levitti vaistomaisesti kätensä, kuin kutsuen Vernaa
luokseen.

»Ei sinne taida päästä», nauroi Verna. Lähestyi pari askelta kuilun
reunaa: »Kuilu on pyörryttävä!»

Ja jatkoi taas leikintekoa, kädet lanteilla ja pää eteenpäin
kurkottuneena:

»Ettepä taida uskaltaa tekään, suuri Solness-rakentaja? Ettepähän
taida!»

Huima leikki iski Iivarin päähän. Hän tunsi itsensä yhtä luontevan
joustavaksi kuin kerran kokko-tanssiaisissa. Nosti telineitten
reunalle pystyyn lankun ja antoi sen kallistua sillaksi, joka
ulottui kallioseinän reunalle. Ja samassa hän seisoi lankulla sen
torninpuoleisessa päässä. Verna ei ennättänyt saada sanaa suustaan.
Kädet nousivat voimattomina estävään liikkeeseen. Kasvoissa oli
jäykistynyttä hätää.

»Hän pelkää minun puolestani», soi Iivarin mielessä.

Poikamainen, säälimätön peloittelun halu ja tahto saada tässä samassa
riemussa syliinsä tuo vapiseva olento yllyttivät hänet jatkamaan.
»Tuohon... askel, kaksi askelta ja... kolmannella kalliolle!»

Hän harppasi. Lankku putosi kuiluun. Mutta Iivari seisoi ehjänä Vernan
edessä. Tämä tarttui hänen käteensä, ikäänkuin tunnustellakseen, että
hän oli siinä elossa. Huulet vavahtelivat moitetta, ja vapauttavan
huokauksen mukana tuli tuskallinen äännähdys. Sitten... hän oli
syleilemäisillään...

Mutta samassa hän kääntyi kuin loukkautuneena poispäin ja loittoni.

Iivari jäi syyllisenä katsomaan alaspäin taipunutta niskaa ja hiljaa
liikahtelevia kyynärpäitä, joista näkyi, että kädet puristelivat
avuttomina toisiaan.

Iivari oli ollut varma, että hän kahmaisee Vernan suoraan
käsivarsilleen, hukuttaa hänet suudelmiin ja puhuu rakkaudesta: »Minä
rakastan sinua, tuo torni on meidän rakkautemme merkki... Ja minä
ryöstän sinut sinne kuin peikko...»

Mutta nyt... hän oli hätääntynyt. Hänen oli pyydettävä jollakin tavalla
anteeksi... Lähestyen hitaasti hän veti Vernaa puoleensa kömpelön
arasti eikä osannut sanoa muuta kuin nuo mitättömiltä näyttävät sanat:

»Niin, katsokaas, se nousee nousemistaan...» Mutta näihin valautui
sellainen suojeleva ja rauhallinen varmuus, että Verna kääntyi
tyyntyneenä hänen puoleensa.

»Se on hyvin kaunis», hän sanoi hetken kuluttua.

»Viikon parin kuluttua se on käynnissä. Ja sitten alkaa kilpailu.»

»Oletteko varma, että voitatte... siinäkin?» Verna kysyi ikäänkuin
selvää ratkaisua odottavalla äänellä.

»Minun täytyy voittaa», vastasi Iivari. He katsoivat avoimesti
toisiinsa. Läksivät painumaan äänettöminä rinnettä alas.

Vernaa näytti vaivaavan jokin ajatus. Lähellä maantietä hän pysähtyi,
näytti hetken epäilevältä, mutta sanoi sitten tyynesti, matalalla
äänellä:

»Isän kuuluville on tullut... jostakin kylältä meidän tapaamisemme.
Uhkasi lähettää minut ulkomaille, jos en niistä luovu.»

Iivari katsoi kysyvästi, silmät laajentuneina. Mitä oli Verna
vastannut, mitä hän aikoi?...

Verna otti Iivarin käden ja katsoi silmiin:

»Teidän täytyy voittaa.» Ja hän poistui taakseen katsomatta.

Niistä sanoista kuulosti Iivarin korviin hätää, kovaa välttämättömyyttä
ja kaukaista lupausta.

»Kukin käy... omalla tavallaan sotaa... elämästä tai kuolemasta»,
Iivari ajatteli. Mutta hänen oma taistelunsa oli hänestä kaikista
ihmeellisin ja ylpein.



2.


Myyntikilpailu on täydessä vauhdissa. Vargenin koko maan
myyntiä hallinnut haulitehdas oli painanut hinnat lopulta alle
tuotantokustannusten nujertaakseen epämukavan aloittelijan.

Mutta tämä pinnisti sitkeästi vastaan. Iivari Takala käytti entistä
sotatapaansa: lisäsi lisäämistään tuottoisan tukkukauppansa
myyntiartikkeleita, ja samalla kun hän kauppiaana turvasi tällä tavoin
selkäpuolensa, hän tehtailijana hyökkäsi hyökkäämistään. Kyetäkseen
yhä tappavampiin vastaiskuihin hän nosti luotolla käyttökapitaalinsa
kaksinkertaiseksi, heitti rahoja arvelematta reklaamiin ja kehitti
tarjonnan niin riuskaotteiseksi, että mukaviin myyntitapoihin tottunut
kaupungin hauliherra hämmentyi, pudisteli kapikaljua päätään kuin
siellä olisi keikkunut leijonanharja, ihmetteli ja kiroili ja alensi
vielä kerran hintojaan.

Mikään ei auttanut.

Takala jatkoi. Hän laski, että vanhan tutisevan Vargenin kärsivällisyys
loppuisi, ennenkuin hänen käyttökapitaalinsa. Ennenpitkää hän tarjoisi
sovintoa. Silloin he jakaisivat maan kahteen myyntialueeseen, hinnat
kohotettaisiin jälleen luonnollisiksi. Ja taistelu oli voitettu.

»Kohta, kohta... ratkaisun täytyy tulla», hän hoki itsekseen ja
jännitti askel askelelta luottonsa äärimmilleen. Jänkälän mukana-olo
teki uskottavaksi, että heilläkin riitti kapitaali tasavertaisesti
kilpailijan kanssa. Ja laadultaan heidän tuotteensa kestivät vertailun
koska tahansa. Vielä ei ollut hiventäkään menetetty lopullisesta
voitosta.

Taloon poikkeilevat kauppamatkustajat toivat hyviä viestejä.
Suomalaiset liikemiehet seurasivat taistelua suu messingillään.
»Koroita veli, osakepääomaa... osakkeita kauppaan ja menevät kuin
kuumille kiville», kehoittelivat. Iivari pudisti päätään viisaan
näköisenä.

»Ähää, poikaa», ajattelivat, »aikoo syödä yksin koko saaliin,
nahkoineen, karvoineen... peevelin poika». He eivät tietäneet,
että Iivari kieltäytyi tuntonsa pakosta. Hänen mielestään oli
edesvastuutonta keinottelua vetää sivullisia tappionvaaraan äärimmäisen
uhkarohkeassa yrityksessä. Ei, tämä oli hänen taistelunsa... sekä
voitossa että tappiossa.

Artturi ilmoitti tavan takaa, mitä huhuiltiin kaupungin liikepiirissä.

»Kaljupää ei uskalla enää mennä suomalaiseen saunaan, pelkää
halvausta!» hän huijasi puhelimessa. »Me sitten ollaan vasta aika
poikia Kokkolasta! Hei sun, poika, terve.»

»Jatka poika», tärähytteli Jänkälä. »Täällä nousee sähkölaitos kuin
tuomiopalatsi Krookille ja Merthenille. Patruuna veisaa viimeisiä
virsiä ja Merthen on pirunmoisissa takuissa. Minä pehmitän herran
selkäpuolta, pidä sinä huolta etupuolesta ja... tyttärestä...
ho-hohoo... Jatka! Mutta älä polta, pakana, housujasi. Selvä.»

Iivari alensi vielä kerran ja lähetti kiertokirjeet ensimmäisinä juuri
Vargenin taatuimmalle ostajajoukolle, saadakseen ukon sitä nopeammin
ärsytetyksi ja tekemään päätöksensä.

Alkoi odotus. Hänen hermonsa olivat jo katkeamaisillaan. Viimeiset
punnukset oli pantu vaakalautaan. Jos niistä yhtäkään varomattomasti
liikahuttaisi, romahtaisi koko yritys.

Iltaöistä hän ei saanut unta. Tuijotteli ikkunasta tai kiipesi torniin,
josta katseli Verna neidin ikkunaa. Mutta kertaakaan hän ei pyrkinyt
rakastettuaan lähestymään.

»Minulla ei ole oikeutta saattaa häntä vaikeuksiin, moitittavaksi,
ehkä solvattavaksi», hän toisteli itselleen ahmiessaan näännyttävän
nälkäisenä pienen kamarinikkunan sinertävää valoa. 'Ennenkuin olin
oikein avannut silmänikään'... hän muistelee Vernan sanoja ja näkee
jälleen hänen kasvonsa, tummat hiukset hajallaan, silmäripset unesta
raskaina.

Palatessaan yöllä kotiin tapaa Iivari Siviä neidin yhä useammin
valvomassa, silmät itkettyneinä. Hänen nukenkasvonsa ovat Iivarin
huomaamatta jostakin syystä rutistuneet. On kuin niiden korein
vahakerros olisi alkanut lohkeilla. Ja lemmikinsini silmissä on
entistäkin haalistuneempaa.

»Mikä teitä vaivaa?» kauppias kysyi kerran puoliksi ärtyneenä.

»Mikäpäs minua», neiti vastasi liioitellun alakuloisesti, »ettei vain
kauppias itse olisi joutunut...»

»Ja mihin?» Häntä ei suututtanut mikään sen enempää kuin kauttarantain
puhuminen.

»Mitäpäs minä...» jatkui haikea voivotus. »Minä vain tunnen sillä
tavalla», tuli äkkiä tarmokkaammin. Hän painosti kolmatta sanaa
särähtävällä äänellä. Ja poistuessaan katsoi punareunaisilla silmillään
voimattoman syyttävästi.

»Ja mitä tämä tällainenkin... kaiken lisäksi?» mutisi kauppias, mutta
ei jaksanut pitemmältä asiaa ajatella.

Mies on tullut suorastaan taikauskoiseksi. Ensi kerran elämässään hän
kuulostelee harakannaurua, ikäänkuin se tarkoittaisi häntä. Ja ensi
kerran eräät ihmiset kammahduttavat hänet.

Syyskuisessa iltahämärässä lössöttelee puodinovesta Joonas Tassi. Tulee
lompsahtelevin askelin myymäpöydän eteen ja ojentaa velton kätensä.
Silloin vasta kauppias hänet tuntee.

»Konkurssihaaska!» Hän saa vaivoin pidätetyksi sisäisen huudon
hampaittensa taakse.

Vieras kääntyilee ja mittailee hyllyjä silmillään. Hänen litteä nenänsä
näyttää nuuskivan salattuja kätköjä.

»Taitaa olla... suurikin varasto?» honottelee.

»Onhan sitä.»

Joonas Tassi panee tupakaksi.

»Eikähän se tehtailija tainne enää kauan näitä pöksäkauppoja...»

Iivari koetti nauraa.

»Jo taitaa Tassi haistella haaskanhajua... Turha vaiva.»

»Eipähän mitä... poikkesin vain tuossa mennessäni, jos niinkuin
muutenkin tulisi myymistuuri... Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä...» Veti
tupakkansa loppuun, ojensi kättänsä ja läksi.

Kauppias käveli silmät rypyssä työpöytänsä ääreen ja alkoi taas laskea
jo sata kertaa laskettuja numeroitansa.

Aamuyöstä hän havahtuu tuon tuostakin levottomasta unenhorrosta,
katsoo vähän väliä kelloa. Aika kulkee hitaammin kuin etana. Se tuntuu
matelevan taaksepäin. Äsken se näytti jo olevan seitsemän ja nyt
taas... tunti tuskin puolessa. Lepiköstä räjähtää harakannauru. Veret
sävähtävät, hermot pingoittuvat. Hän ei voi pysyä vuoteessa. Lähtee
kuljeksimaan asemalle päin, vaikka postijuna saapuu vasta yhdeksältä.

Asemalle! Sieltä täytyy ratkaisun tulla, postissa tai sähkösanomana.
Kerranhan tuon haulipohatan täytyi taipua. Hänen täytyi.

Päivät ja viikot hän sai tällä tavalla kulkea jäsenet lamassa. Ei ollut
mahdollisuutta enää tarttua yhteenkään uuteen otteeseen. Hän oli kerta
kaikkiaan tullut laskujensa rajalle. Tehdas vain jatkoi käyntiään. Se
oli suljettava viikon, viimeistään kahden kuluttua, jos aikoi säilyttää
edes rehellisen ihmisen maineen, säästyä konkurssista.

Iivari kantoi ensi kerran elämässään voimattoman toimettomuuden
kiristäviä kahleita. Kulkea puolittain tainnoksissa ja näytellä
ulospäin toimeliasta tehtailijaa! Se oli hänen luonnolleen enemmän kuin
vankilaa. Se oli roviolla palamista. Hänessä alkoi vähitellen horjua
kaikki muu paitsi aivot ja eräs lähtemätön kirkkaus kuumeisen silmän
pohjukassa.

Taas turha käynti aamujunalla. Ja turha päivänpitkä odotus. Iivari
Takala istuu iltapäivällä pöytänsä ääressä ja piirtelee kynällä
ajatuksettomia numeroita. Hän laskee niitä yhteen. Ne nousevat
suunnattomiin summiin. Hän kertoo, yhä hirvittävimpiin. Ne ovat
olevinaan hänen tappioitaan. Ooh, nuoko tappiolukuja! Kynä vetää niiden
yli paksun moninkertaisen viivan. »Tappio on toisaalla...» hän huokaa
ja nousee raskaasti.

Puhelin soi pitkään. Kuulotorvi otetaan käteen haluttomasti.

Äkkiä kuuntelijan rannesuonet jännittyvät. Asemalta? Sähkösanoma?
Hänelle luetaan: »Ukko selvä. Huomenna tullaan. Heleijaa. Artturi.»

Sähkösanoman lukija hymähtää. »Toistakaa», sanoo kuuntelija. »Kiitän»,
hän päättää lyhyesti. Yhdellä iskulla hän on saanut takaisin koko
tarmonsa. Tekee tuokiossa sopimusluonnoksen, jonka hän on valmiiksi
ajatellut jo sadat kerrat, ja painaa Jänkälän luo.

Vasta pimeässä hän palaa. Nousee rantatietä. Tulee Merthenin sillan
kohdalle. Voittamaton halu hiipiä Vernan ikkunan alle ja kertoa hänelle
onnellisesta sanomasta naulitsee hetkeksi hänet sillankorvaan.

Ei, ei... ei sittenkään, hän ei halua tulla hiipimällä sen herran
saarelle. Ei, vaan kohta... kaiteilla kivillä laskettua siltaa pitkin,
käsissä aseet ja valtakirjat. Matka jatkuu.

Seuraavana päivänä, ennen päiväjunan tuloa Iivari järjestää
konttorihuoneessaan kynät, paperossit, sikarit ja istuimetkin
huolellisesti paikoilleen. Jo aamulla hän on ottanut ylleen parhaan
pukunsa. Ja istuu nyt akkunan vieressä. Tänään, tänään hänen elämänsä
ratkaistaisiin onnen puolelle! Hän ei osaa muuta kuin ihmetellä
edellisten viikkojen tuskanpäiviä.

Jänkälän kääsit ajavat lujaa vauhtia alamäkeä. Odottaja kavahtaa
seisaalleen. Menee eteiseen ja avaa ulko-oven. Vastaan töytää Jänkälä
retuuttaen käsipuolesta Artturi Toikkaa, joka seuraa nöyrästi, kasvot
itkun sekaisessa irvessä. Hän viittaa avuttomasti käsillään kuin
aikoisi jotakin selittää. Mutta Jänkälä työntää yhä ja heittää uhrinsa
kamarin sohvalle.

»Tuosta nulikasta ei ota selvää pirukaan!» hän tuhahtaa murahtaen ja
istuu pätevissään keinutuoliin.

»Jotakin on tapahtunut, jotakin saatanallista», pusertuu Iivarin
aivoihin. »Missä on Vargen?» hän kysyy lyhyesti.

»Se on sitten vasta piru miehekseen, oikea juutalaispiru, kaljupää
rappi, Ristuksenpettäjä!» kiukutteli ja voivotteli Artturi, nikottaen
ja hakaten päätään rystysillään.

»Missä hän on?»

»Missä ja missä? Matkalla! Tai... pukinparta sonnien välissä... kas
näin ikään...» Ja Artturi parka hapuili toivottomana olemattomia
haiveniaan, muka matkien Vargenia.

»Puhu heti ja kaikki!» Jänkälä karjahti ponkaisten Toikan luo ja
ravistaen hartioista.

»Kyllä se _tuli_, mutta.»

»Kerro», käski Iivari synkästi.

»Katsokaas nyt, hyvät veljet. Se soitti eilen ja sanoi: 'Olen valmis
myyntisopimukseen. Voitteko lähteä huomenna päiväjunassa, te kun,
kuulemani mukaan, olette myös pääosakkaita, niin...'

»'Jaha, jaha', ajattelin minä... 'ei meitä petetä' ja lauloin muina
miehinäni: 'No jaa, no, niin... onhan tässä vähän muitakin matkoja
sinnepäin.' Ja sitten minä sähkötin. Ja sitten... asemalla tavattiin,
jetsulleen, kuten liikemiesten sopii. Ja ukko oli höyli kuin
narinkkajuutalainen, noin vain, kas näin...»

Artturi alkoi tehdä käsillään matkivia eleitä, ikäänkuin päästäkseen
jatkamasta vaikeata tunnustustaan.

»Älä vikurtele, lurjus!» Jänkälä tärähti.

»Vikurtele ja vikurtele... Kuka siinä vikurteli? Ei kukaan muu kuin
se peevelin rilliniekka. Melkein otti käsikynkästä ja vei vaunuun,
tietenkin toiseen luokkaan... No, niin.»

»Siinä sitten istuttiin herrat vastakkain, ja minä tarjosin Fenniaa...
Ja se sytytti, kuten tuleekin... kohteliaan miehen. No, ja... eikä
siinä sen kummempaa.»

Iivarin kärsivällisyys oli katkeamaisillaan. Mutta hän seisoi
liikahtamatta.

»Minä kun aloin ylistellä meikäläisiä laitoksia. Näyttelin valokuvaa
haulitornista. Ja sekös nyökytteli: "Komeata on, onpas siinä..."
Taputteli olalle, noin vain, noin ikään... Ja ottipas ehtahopeisen
taskumatin ja sanoi väpäytellen parrastaan: 'Kun tässä nyt tullaan
melkein kuin yhtiötovereiksi, niin...' No, mitäs minä? En suinkaan minä
ruvennut loukkaamaan ystävällistä ihmistä. Häh? No niin...»

»No, jaa, ja sitten sinä ryyppäsit kuin porsas», sanoi Jänkälä.

»Se on sitten vasta emä vale! Ei muuta kuin kierretään auki ruuvi ja
siitä samasta vekineestä noin vain... sivumennen putkahti pystyyn oikea
helkutin hieno hopeapikari, ja sitten, no niin... maistettiin pari
tippaa ja... jatkettiin tietenkin keskusteluja...»

Iivari alkoi kävellä. Pysähtyi tuijottamaan akkunasta. Jänkälä seisoi
muurin luona kädet puuskassa.

»Ja annapas olla! Oltiin melkein jo kuin veljeskannalla. Niin, tuota...
puhuttiin parhaillaan afäärielämän vaikeuksista ja tästä elämän
souvista ylimalkaan, ja miten ollakaan... rupesin ukon kanssa vähän
metkuilemaan: 'Juuri niin, niin se on... että oikea afäärimies elää
alvariinsa tätä yhdettätoista hetkeä', sanoin... 'En oikein ymmärrä',
ukko tokaisi. 'No sitä vaan, että taisipa olla meilläkin jo vähän
niinkuin viimeiset tuutissa', nauroin, enkä minä sillä sen kummempaa,
noin vain... aioin kaverillisesti vähän härnätä ja keplotella ukkoa
paljastelemaan asioita. Mutta siinäpäs olin oma nenä ongessa. Ukko
kiersi taskumatin ruuvin tiukasti kiinni, veteli partaansa ja
killisteli rilliensä takaa, eikä sanaakaan, ei sanaakaan päästänyt
pitkään aikaan hampaittensa välistä. Rupesin siinä kautta rantain vähän
korjailemaan sanojani. Mutta ei! Ei siinä enää auttanut enkelinkään
kieli, ei vaikka olisi ollut arkkienkelin pasuunatorvi... Ei! Se oli
muuttunut kerta kaikkiaan selväksi piruksi. Ja mitäs teki tultaessa
väliasemalle? Napitti takkinsa, nosti borsalinoaan, noin vain,
näin ikään... Ja käski sanoa terveisiä. 'Viekää terveisiä kauppias
Takalalle, että valitsee seuraavalla kerralla itselleen soukempisuisia
yhtiökumppaneita.' Niin, sillä tavalla! Ja nauroi suu vinossa kuin
jäniksellä. Ja-ja-ja... sitten se... jänisti. Luikahti asemalle ja jäi,
jäi... kuuletteko, jäi tulematta! Jeevelin peeveli, veljet! Tässä istun
enkä muuta voi...»

Siihen lysähti sanomattoman onnettomana Artturi Toikka.

Iivari tuijotti yhä akkunasta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tilanne
oli naurettava ja toivoton. »Kirottua ja naurettavaa», puri hän
hampaitaan. Mutta mitä se auttoi? Elämä oli huvikseen pyörähyttänyt
sattuman hyrrää ja sipaissut sivumennen hänen tuulimyllynsä
pirstaleiksi. »Narri», hän ähkäisi hetken kuluttua. Mutta mitä enää
sekään auttoi? Hän tiesi nyt vasta, että yksi narri voi tehdä narriksi
kymmenen selväpäistä miestä. »Narri!» suutahti hän vielä kerran
itselleen ja jatkoi tuijottamistaan, välittämättä Jänkälän yrityksistä
aloitti keskustelua.



3.


Iivari Takalan tähänastinen kamppailu oli hänet opettanut näkemään
vasta raja-aitoja ja kuiluja. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä,
että sydämet voisivat olla purppurarintaisia lintuja, jotka lentävät
vapaasti toistensa luo, yli kuilujen, yli vuorien, ohi huimaavien
tornien ja suunnattomien merienkin taakse.

Merthenin tytär oli tullut hänelle epäjumalaksi, jonka jalkojen juureen
tuli kantaa satumaiset aarteet ja voittojen kunnia, ennenkuin saattoi
hänelle edes sydämensä rehellisesti avata.

Ja nyt... ylpeän, epätoivoisen ja rohkean taistelun jälkeen,
ratkaisevan voiton kynnyksellä, herruuden portilla, jonka sisäpuolella
hän olisi kyennyt riistämään mahtavalta kilpailijaltaan puolet maasta
omaksi valtakunnakseen, juuri nyt hän oli sortunut maahan, takaisin
kyläkujille ja maantien ojaan, yksinäisen akan yksinäiseksi pojaksi.

Tosin olivat hänen tilikirjansa selvät ja tunto puhdas. Olihan vielä
komea kauppatalo. Vähittäiskaupan varasto oli muutettavissa rahaksi ja
tukkukaupan puolella oli laajalti varmoja saatavia. Tuosta kaikesta jäi
osa vielä puhtaaksi omaisuudeksi, vaikka haulitehdas olikin pakko myydä
tuskin rakennusaineittensa arvosta.

Hän kykeni siis jatkamaan ainakin luoton turvissa liikemiesuraansa.

Mutta hän oli sittenkin kärsinyt enemmän kuin liiketappion. Hän oli
tullut narriksi. Heille naurettiin. Toikan narrinteko oli levinnyt
monenkarvaisina juttuina kaupungista käsin maaseudulle saakka. Ja
ennenkaikkea tänne... Merthenin ja Krookin seurapiireihin.

Thure Gavelius ja Bertil Krook nauroivat hänelle vasten naamaa
tavatessaan maantiellä. Ja Krookin totijuhlissa oli, kuulema, hovinarri
Lasse Snöre esittänyt Vargenin loistotempun kuplettina, jolle
koko herrasjoukko oli nauranut haljetaksen. 'Moukat', 'kollot' ja
'nousukkaat' olivat päässeet irvikuvina herrasseuraan.

»Ja ehkäpä äpärätkin! Kyllä kai, tietenkin... kuinkas muuten»,
kuvittelihe Iivarin katkerassa mielessä. Häpeä oli tappaa hänet. Täytyi
paeta, paeta! Samalla tavalla kuin kerran kotokylästä. Häpeässä!

Jäädä rakastettunsa läheisyyteen nuolemaan haavojaan häväistynä
koirana! Ei koskaan...

Ennen vaikka korpeen tai... maailmalle, hukuttautumaan vähäpätöisten
onnenonkijain suureen laumaan...

Tällaisissa mielialoissa Iivari Takala selvitteli tappiotilinsä ja
valmisteli muuttoa kaupunkiin.

Routaisena syysiltana hän nousi viimeisen kerran aution torninsa
ylimmäiseen kerrokseen, odotellessaan yöjunan tuloa. Hänen täytyi saada
ahmia vielä kerran tuon pienen akkunan valoa sinisten uutimien takaa.

Jos joku olisi nähnyt hänet tuossa... nousemassa levottomin askelin
taskulamppu kädessä kerros kerrokselta, olisi hän näyttänyt yhtähyvin
mielenhäiriöön joutuneelta itsemurhantekijältä kuin lemmenkohtaukseen
kiirehtivältä rakastajalta. Himo tuntea eroamisen tuska ytimiin saakka
poltti hänen kasvojaan, jotka kuitenkin olivat vain kosteat kylmästä
hiestä.

Se välimatka, joka oli ollut aina hänen ja muiden ihmisten välillä, oli
revähtänyt mitattomaksi tyhjyyden kuiluksi. Se täytyi kuitenkin mitata!
Pohjaan saakka... toivottomilla silmillä, rannasta rantaan avuttomilla
käsivarsilla...

Jollakin tavalla juuri niillä, avuttomuuden käsivarsilla, oli hän
ylettyvä mustien vesien vastarannalle ja kouraiseva itselleen... jonkin
ihmeen avulla surullisen hymyn rakastettunsa kasvoilta tai... hetkeksi
ojentuvan käden tai edes... kylmän korun hänen hiuksiltaan.

Mitäänhän muuta hänellä ei ole oikeutta pyytääkään...

Ylhäällä on tyyntä ja kylmää.

Mutta alhaalta Merthenin saarelta tulvii valoa tavallista enemmän.
Ja äkkiä... torvisoittokunta kajahuttaa tanssikappaleen. Värilliset
paperilyhdyt reunustavat laajaa kuistia. Koko rakennuksen pituudelta
nousevat niiden loistavat pallot kuin raskaat hedelmät yli puutarhan ja
päätyvät lipputangon huippuun, muodostaen rakennusta kohti levitetyn
säteilevän jättiläisviuhkan. Ja tuolla, lipputangon juurella, istuu
köynnöslavalla soittokunta.

»Niin, tanssia! He juhlivat... suurten herrain malliin. Niin, he
tanssivat, tanssivat...» Ja tähän ajatukseen juuttuu katselijan koko
mielikuvitus.

»Thure Gavelius... Tuure Kunnar! Hän kumartaa parkettilattialla ja
vie tanssiin Verna Merthenin... Niin, niin... kas, vaan... miten
taitavasti he liihoittelevat satojen katseitten saattamina. Ja
Bertil herra odottaa vuoroaan... Kyllä se tulee, tuleehan toki. Hän
nojaa ovenpieleen ja arvioi jo edeltäpäin raukein elostelijankatsein
kaunotarta... Sopii yrittää, harvinainen saalis, niin, niin... sangen
arvokas ja harvinainen... Mutta helppo, tietenkin helppo Bertil
Krookille, maanmainiolle naisten hurmaajalle... Ja sitten toiset!
Kokonainen armeija toinen toistaan hienompia hännysniekkoja, ritareita
ja maailmanmiehiä isiensä armosta, aviossa syntyneitä, täsmälleen
oikealla ajalla... ei kynnenmustukaisen tahraa frakinrinnuksella,
ei nimessä, ei suvussa, eikä koskaan häpeänpaloja kurkussa... eikä
taakkoja hartioilla...»

Soitto lakkasi. Iivari nojasi kaiteeseen ja kuulosteli synkkänä kuin
salakyttä korvessa. Kaukaista ääntensorinaa... Puutarhassa nuoria
pareja... Hän kääntyy poispäin. Mutta hän kuulee. On kuulevinaan
juhlasalista lauluntapaista.

»Mitäpäs muuta, tottahan toki... Narri parka esittää loistonumeroaan
postikorttikauppiaista, laukkuryssistä ja äpäristä...»

Hän ei kuule, tulevatko aploodit. Mutta totta kai, mitenkäs muuten...
kuvittelevat hänen kiusatut korvansa. Tuolta alhaalta ilkkuvat
valonsäteet ovat sokaisseet hänet, sieltä tulevat äänet ovat särkeneet
hänen korvansa. Aistien tiehyet valuttavat häneen vain myrkkyä. Ne
eivät lopulta välitä hänen tajuntaansa muuta kuin yhtä ainoata katkeraa
tunnetta: Verna Merthen on hänet pettänyt, juossut tanssimaan hänen
häpäisijöittensä kanssa ja Tienaamaan, niin... Tienaamaan koko sielunsa
häneltä pois... toisille...

Kun hän astui askel askelelta portaita alas ja laahusti asemaa kohti,
jäi siivetön tuulimylly tuijottamaan hänen selkäänsä kuin raajarikko,
kädetön ja tunnoton, olento, joka jo iäkseen on lakannut taistelemasta
ja mitään kaipaamasta.

»Ihmeitä, mukamas... Ei tällä kamaralla», kohautti hän vielä kerran
hartioitaan pimeyteen katoavassa tienmutkassa.




YHDESTOISTA LUKU.



1.


Ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta Iivari Takalan kaupunkiin
muutosta, mutta neiti Syrjäsen lemmikkisilmät ovat jo kirkastuneet
entiselleen. Itkut ovat kaukana. Pienten kasvojen hipiä on jälleen
raikastunut ja rusottaa poskipäillä kainona punerruksena. Ja
neitseellisen kapea pitsi sujahtelee taas lomahetkin näppärissä
sormissa.

Mutta pienetkin lepohetket ovat entistäänkin harvinaisempia. Hän on
nyt arvoltaan kassanhoitaja, ja hänellä on oikeus kirjoittaa per
procura, ei siis mitään sen vähempää kuin isäntänsä oikea käsi. Mutta
siksipä juuri... Jo kello seitsemältä aamulla hän tulee konttoriin ja
suorittaa siivoamistyöt, hoitelee konttorihuoneen etuosaan perustettua
pientä teekauppaa, jonka on määrä peittää konttorikulut; pyörähtää
jo ostajan kääntyessä takaisin pulpettinsa ääreen kirjeenvaihto- ja
kirjanpitohommiin, ottaa puhelimessa tilauksia ja suorittaa omin käsin
pienempien lähetysten pakkaustyötkin. Pankkiajan lähestyessä tulee
hänen pieni Aili sisarensa myyjättäreksi, ja Siviä neiti juoksee
pankkiasioille ja pelastelee tuon tuostakin isäntänsä vaikeista
tilanteista, joista tämä, alinomaa kiertäessään kundien luona, ei aina
saa tietoakaan, ennenkuin ne jo ovat onnellisesti järjestetyt. Ja
niistä kertoessaan katsoo Siviä neiti isäntänsä silmiin kuin hakeakseen
näistä auringonpilkkeitä. Hän ei tiedä mitään onnellisempaa kuin
olla tuon kalvistuneen miehen pieni uskollinen kotikoira. Eikä hän
halua mitään sen parempaa palkkaa kuin ansaita joskus väsähtänyt hymy
yksinäisten iltaöittensä hiljaiseksi iloksi.

Olipa Siviä neiti osannut keksiä pieniä temppujakin tuodakseen edes
jotakin kodikkuutta herransa elämään. Tällähän ei ollut oikeata
asuntoakaan. Heittäytyi aamuöiksi pitkälleen pienen varastohuoneen
kapealle vuoteelle, jonka ympärillä oli hyllyillä kangaspakkoja ja
monenkarvaisia pahvilaatikoita, laattialla teelaatikoita, kahvisäkkejä
ja pakkalaatikoita, vieläpä maanviljelyskoneiden tarveosia jos
jonkinkokoisia.

Siviä neiti pyyteli isäntäänsä milloin itsensä milloin sisartensa nimi-
ja syntymäpäiville. He istuivat silloin kahden posteljooni Syrjäsen
ainoassa kamarissa koreasti somistetun kahvipöydän ääressä. Ja emäntä
oli asettanut piirongin kulmalle hienoimmat kirjansa: »Ajatelmia
elämästä» ja »Ollos iloinen elosi tiellä». Onnentoivotuskortit taas
sijaitsivat akkunan luona pienellä kukkapöydällä, jolta ne otettiin
joka kerta katseltaviksi.

Sellaisina iltoina uneen vaipuessaan hän kuvitteli olevansa
kihloissa... nuori morsian, jonka pään yllä häämötti ihanasti
myrttiseppele ja valkea huntu. Ja sellaisten unien jälkeen tuli hän
työhön kaksin verroin ahkerampana.

Niin hän nytkin, ensilumen sataessa kadulle, seisoo pienillä tikapuilla
ja järjestelee hyllyjä.

Artturi Toikka levähyttää oven auki ja pinkaisee sisälle kädessä päivän
aamulehti.

»Onkos neiti jo nähnyt? Kalle Hoppa on voittanut komian lesken ja
lesken sängyn ja lesken putiikin, noin vain... sivumennen reklaamilla.
Jeskandeeraa!»

Asiainmeno oli ollut nimittäin sellainen, että Kalle Hoppa,
ävertymistään äverryttyään, oli hänkin muuttanut kaupunkiin ja heti
ryhtynyt jatkamaan omalaatuista neronuraansa.

Oli perustanut pelikorttien, unikirjojen, jännitysromaanien,
»seuranäytelmien» ja »kansallisten laulukirjojen» kustannusliikkeen
sekä pystyttänyt paperi- ja kirjakaupan, jossa oli myös erikoinen
antikvaarinen osasto.

Liekö ollut sattuma vai nerollinen näkemys, joka tapauksessa oli hän
avannut liikkeensä kadunkulmassa, jonka vastapäätä sijaitsi leskirouva
Toivaisen pieni, mutta vakavarainen paperitarpeiden kauppa.

Ensi päivästä lähtien Kalle Hoppa oli aloittanut säälimättömän
kilpailun. Aamulehdessä seisoi kuvallinen ilmoitus, joka pian teki
uuden kauppiaan päivän sankariksi. Siihen oli kuvattu pyylevä
naisihminen — reikäleipä kaulassa ja viereen nöyrännäköinen mies, joka
kurkotti rouvasihmisen täysinäistä leipää. Alla oli teksti: »Kalle
Hoppa on saapunut.»

Seuraavassa reklaamissa oli samat hahmot, mutta mies oli jo lohkaissut
loven rouvasihmisen leveään leipään. Eikä alla ollut muuta kuin Kalle
Hopan nimi ja liikkeen osoite. Mutta koko kaupunki oli jo käsittänyt
asian. Se nauroi. Seuroissa ei puhuttu muusta kuin lesken ja sukkelan
kauppiaan kilpailusta. Kaduilla naurettiin, rouva Toivaisen akkunan
alla naureskeltiin. Ja Kalle Hopan puotiin virtasi uteliasta väkeä.

Reklaamit jatkuivat. Pala palalta soukkeni rouva paran leipä. Lopulta
ei hänellä ollut enää kuin pieni kannikka kädessä.

Toivaisen rouva oli pakahtua harmista. Hän kävi kilpailijansa luona
uhkaamassa kanteella kunnianloukkauksesta. Mutta Kalle Hoppa kumarteli
kohteliaasti ja näytteli liikettänsä. Rouva poistui epätietoisena.
Mitäpäs siinä kanteetkaan auttoivat. Hänen nimiänsä ei ollut mainittu,
eikä se kuva ollut edes hänen näköisensä.

Mutta jollakin tavoin hän tahtoi kostaa. Painatti hänkin reklaamin.
Siinä oli yläkulmassa puhdas siropiirroksinen sydän, jonka alla
luettiin: »Parhaat lemmenkortit saadaan Alma Toivaisen tunnetusta ja
tunnustetusta liikkeestä.» Ja alakulmassa oli kuva äijänkäppyrästä,
joka katseli toivottomasti taivasta kohti.

Mutta jäikös Kalle Hoppa vastauksen velkaa. Seuraavassa ilmoituksessa
oli taas miehen ja vaimoihmisen kuva. Ja nainen tarjosi miehenkuvalle,
jonka alla seisoi 'Kalle Hoppa', herttaisesti hymyillen
siropiirroksista sydäntä.

Rouva Toivainen oli suuttunut yli äyräittensä. Hän oli tuoksahtanut
suoraan kilpailijansa puotiin ja toraillut ankaralla äänellä, kunnes
oli pillahtanut vainotun leskivaimon haikeaan ja hellyttävään itkuun.

Tämä kohtaus oli nyt ollut viikon verran maukkaana puheenaiheena
kaupungissa. Ja nyt... kaikkien ihmeeksi ja Artturi Toikan suureksi
iloksi, juuri tämän päivän aamulehdessä on kihlausilmoitus: _Alma
Toivainen ja Kalle Hoppa_.

»No, nyt siitä vasta patruuna paisuu», touhusi Toikka Siviä neidille.
»Saattepas nähdä, sanokaa minun sanoneeni, että Kalle Hoppa istuu
kohta vaikka... teatterin johtokunnassa, sillä se poika ymmärtää sekä
taiteet että lesket, ja nyt sillä on, millä kirjoittaa poikkipäin, kun
tarvitaan... sanokaa mun sanoneeni», heitti hän vielä kääntyessään
ovelle.

Mutta alkoi samassa hyräillä mielilauluaan:

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...»



2.


Elämä antaa meille sittenkin aina siivet.

Jos se toiset, pilviä tavoitelleet, murskaa, antaa se sijaan toiset,
tosin aluksi laahaavasti lentävät, mutta kauaksi kantavat.

Niiden varassa me liikumme kummallisina kaksoisolentoina.

Me lennämme yli maallisten maisemain, kuten ennenkin. Mutta me
näemme puut ja pensaat, kukat, laaksot, eläimet ja ihmiset entistä
selkeämmin kuultavassa, läpitunkevassa valossa. Me viistämme vettä,
etenemme yli ulapoiden, kuten ennenkin. Mutta vedet avautuvat allamme
uudennäköisinä, syvänsinisinä ja pohjattomassa rauhassaan ylhäisinä.

Ja parhaimpina hetkinämme me silloin näemme läpi näkymättömänkin...
jonnekin, jonka jotkut ovat ristineet Ikuisuuden rannaksi.

Samalla tavalla, kaksoisolentona, oli elänyt viime ajat Iivari
Takalakin.

Hän järjesteli asioitansa, tapasi ihmisiä, kävi kauppaa ja teki
sopimuksia, kuten ennenkin. Olivatpa vapaahetket hänelle entistäkin
harvinaisempia.

Mutta hänellä ei ollut samanlaista sisäistä kiirettä kuin aikaisemmin.
Hän ei välittänyt enää välimatkoista ja näki ihmiset tuossa...
edessään, alapuolellaan... selkeästi ja rauhallisin aivoin.

Tämän vuoksi juuri oli hänen toimintansa entistä määrätietoisempaa. Hän
oli jo hankkinut nuoren matkustajan palvelukseensa, etupäässä maaseutua
varten. Omalle osalleen hän oli ottanut suurimmat kaupungeista. Taas
hän näki ratansa nousevan linjasuoraa viivaa loivasti ylöspäin.
Ulkonaisesti näytti äskeinen tappio yhä mitättömältä.

Tämä yksitoikkoisia ratakiskoja ja maanteitä haarautuva ja leviävä
liike ei ollut kuitenkaan hänen lopullista valtakuntaansa. Sen tiet
olivat jo kaikkien kuluttamia. Kerran hän tiesi löytävänsä oman
alueensa, joka oli omin käsin vallattava ensimmäisestä peruskivestä
alkaen ja rakennettava kerros kerrokselta... sellainen rakennus, joka
kestää.

Mutta nyt hänellä ei ollut kiirettä. Oli toistaiseksi etupäässä
tarkasteltava ympärilleen.

Pieniä ja suurempia suomalaisia yrityksiä oli nousemassa kaupungin
joka kolkassa. Eräs suutarinverstas oli jo laajentunut kenkätehtaaksi,
ja toisia oli parhaillaan nousemassa. Entiset karvarimestarit
alkoivat muodostella yhtiöitä luodakseen parkkitiinuistaan oikeita
nahkatehtaita. Korjauspajat pyrkivät laajenemaan konepajoiksi. Ja
monenkarvaisia pikkuyhtiöitä nousi, vaurastuakseen tai kaatuakseen,
miten milloinkin. Varsinkin juuri muotiin tulleet eläväin kuvain yhtiöt
näyttivät muodostuvan keskeymättä pyöriviksi rahamyllyiksi.

Mutta Iivari Takalalla ei ollut kiirettä. Hän antoi rahan kasaantua.
Ja odotti. Hän tunsi viikko viikolta kykenevänsä erottamaan ihmiset
toisistaan yhä selkeämmin. Ja juuri siksi, ettei hän kiinnittänyt
heihin muuta kuin aivonsa.

Hän itse oli jossakin... poissa. Katseli kauas uneliaan hämärälle
rannalle, jossa ei kukaan häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli
hänen todellisinta elämäänsä.

Tänä iltana kauppias Takala on tullut kotiin vasta lähellä puoltayötä.
Pöydällä palaa enää pieni viheriävarjosteinen työlamppu. Koko muu huone
on pimeässä. Suuret ulkoikkunat ovat puoliväliin himmennettyä lasia.
Yksinäinen katulamppu heittää valonsa jonnekin ohi, katua pitkin.
Häntä, istujaa, ei näe kukaan.

Hän katselee ajatuksettomana käsiään. Ne ovat ohentuneet ja
liikahtelevat luontevammin kuin ennen. Laukunkantajan kämmenet ovat
siliytyneet ja kädenselän paksut suonet ohentuneet. Hän hymähtää...
Mitäpä niillä enää tekisikään...

Kalvistuneilla kasvoillakaan ei läimähtele enää tuo kuriton verentulva,
joka oli aina niin tolkuttomasti paljastanut hänen sydämensä juuri
silloin, kun se olisi ollut salattava... kaikilta.

Ennenkaikkea häneltä, häneltä...

Istuja sipaisee hiuksiaan ja nousee aikaillen, epätietoisena, mennäkö
jo levolle vai jäädäkö. Hän kulkee jo varastohuoneen ovelle. Huomaa
vasta, että pöytälamppu on väännettävä sammuksiin. Palaa ja ojentaa
kättään yli pöydän... Se pysähtyy.

Ulko-ovelta on kuulunut kiireinen kolkutus. Himmeän oviakkunan takaa
näkyy hämärän hämärä varjo. Se käy mustemmaksi, painautuu aivan ovea
vasten. Ja taas kolkutus yhä kiihkeämpänä.

Iivari menee ovelle. Hän on nähnyt. Hän tuntee tuon kolkutuksen...
eräästä yöllisestä tapauksesta. Mutta hän ei usko mitään... on
mahdotonta ajatellakaan...

Lukko aukenee. Ovi vetäistään puoliksi auki, ja sisään pujahtaa Verna
Merthen, kasvot kosteasta lumesta märkänä, päällystakilla suuria, vielä
sulamattomia hiutalekimppuja.

Iivari peräytyy ovelta. Tuulimylly-vuoren tapaukset lennähtävät
takaisin juuri tähän hetkeen ja tähän huoneeseen. Jotakin kuitenkin
on toisin... Mitä kaikkea onkaan saattanut tapahtua ihmeellistä tai
hirvittävää?

Verna lähestyy kuin muinoinkin... rientäessään vastaan metsäpolulla.
Silmät loistavat kosteista kasvoista. Kädet ojentuvat kuin pitkän
pitkää ikävää valittaen, kohoavat... kiertyäkseen hellittämättömään
syleilyyn...

Iivarikin on liikahduttanut käsiänsä. Mutta ne eivät enää pysähdykään
epätietoisina. Nyt on tapahtumaisillaan enemmän kuin koskaan ennen...
hän tuntee sen. Hän on kuin paareilta heräämässä.

Ja samassa hän on tukahtua Vernan käsivarsien rajusta syleilystä. Ne
eivät enää vain koskettaneet, hänen huulensa eivät enää vain hyväillen
hengähtäneet. Kädet puristuivat lujaan, ruumis painautui herpautuen
häntä vasten, ja huulet hukkuivat mittaamattomaan suudelmaan...

Heräämisensä sanomattomassa riemussa Iivari kiersi tuon kummallisen,
itkevän ja nauravan olennon käsivarrelleen ja vei takahuoneeseen
kovan ja kapean vuoteensa laidalle. Taivutti hänen päänsä kasvojensa
alle. Katsoi ja katsoi... omana omaisuutenaan. Suuteli suutelemistaan
kuin eksynyttä lintua. Syleili uudestaan ja uudestaan kuin surmaisi
saalistaan pitkän pitkäin vaivojen jälkeen. Nuo huulet, nuo silmät,
tuo ujosti ylpeä kaula ja hengittävä rinta, nuo suuret kyynelet
poskilla ja hyväilevät sormet ja väsyneet käsivarret... ne ovat olleet
hänen omiansa aina... Ne ovat tähän saakka nukkuneet valekuolleen
unta lasisessa arkussa ja nyt... ties mistä syystä... samantekevää...
ne ovat rikkoneet lasiarkut, ajaneet pakoon painajaiset rinnalta ja
suutelevat, itkevät, nauravat, värisevät ja syleilevät, kuten olisivat
jo sata vuotta tätä hetkeä odottaneet... noidutussa arkussaan...

»Tiedän... nyt sen tiedän», Verna huoahtaa. Hän tahtoo puhua. Hänen
huulillaan näyttää värisevän tuhansien malttamattomien sanojen
hurma. Hän kavahtaa istumaan. Hänen täytyy saada tunnustaa jokainen
ajatuksensa. Ne olivat nyt sekaisin. Mutta ne täytyy tunnustaa. Ja
hän noppasi kuin liian innokas vyyhdenkerijä umpimähkään langanpään.
Se sujui vyyhdestä oikkuillen, katkesi ja alkoi taas juosta, jälleen
katketakseen. Mutta hän ei herennyt. Hän oli tullut selvittämään omaa
sydäntään, joka nyt vasta... hänelle itselleenkin oli tullut maailman
tärkeimmäksi ihmeeksi.

Niin, he olivat uskaltaneet nauraa hänen rakastettuaan. He olivat
häväisseet hänet pilkkalaululla. Ja silloin... Hätäinen, itkettävä
sääli oli ottanut hänet valtoihinsa. Niin yksinäisenä ja surullisena
hän oli nähnyt rakastettunsa. Ja sitten... kuin suloisesti vuotava
haava oli avautunut hänen rintaansa. Päivät ja tunnit olivat käyneet
sietämättömiksi. Sillä hän olisi tahtonut juoksemalla juosta hänen
luokseen, vaikka mittaamattomaan korpeen ja antaa hänelle koko itsensä,
jotta tietäisivät nuo... hienot kavaljeerit, että hän, Iivari, oli
voittaja, voimakkaampi kuin kukaan muu, ja että he yhdessä nauraisivat
heille kaikille...

Sellaista oli rakkaus. Ja nyt hän tiesi sen rakkaudeksi.

Hän oli nauranut ja tanssinut heidän juhlissaan. Mutta koko ajan hän
oli vain ajatellut keinoja, miten päästä rakastettunsa luokse. Ja
vihdoin... kuten monet kerrat tyttönä, hän oli pujahtanut akkunasta
puutarhaan, juossut lokaista tietä pitkin suuressa hädässä ja sitten...
asemalle.

Tuon kaiken ja tuhat muuta seikkaa hän oli ennättänyt kertoa. Lause
lauseelta hänen oli tullut yhä parempi olla. Ihan kuin hän olisi
vapauttanut itsensäkin, pelastaessaan rakastettunsa suuresta murheesta.
Ja nyt hän nauroi lapsellisen onnellisena.

Mutta hetket olivat kuluneet laskemattoman nopeasti. Hänen täytyi
ennättää varhaisimmalla aamujunalla kotiin, jotta ei kukaan huomaisi
hänen poissa-oloaan. Hänen täytyi... Mutta vielä jäähyväissuudelmiin
hän valoi onnentunnustuksiaan, sillä hän oli saanut ensi kerran
elämässään puhua tuosta kummallisesta ihmeestä, jota sanotaan
rakkaudeksi.

Kun Iivari hetken kuluttua palasi asemalta ja heittäytyi vuoteelleen,
oli tuo täyteen ahdettu varastohuone hänestä onnellisen hauska.
Hän tuijotti kattoon. Kahvisäkit ympärillä nyhjöttivät kuin uniset
vartijat. Puoliksi kuivaneet laatikkolaudat seinävieriltä ja hyllyiltä
kangaspakat lemusivat kodikkaasti. Unta ei tullut. Vastapäisestä
karkeasta tiiliseinästä alkaa jo aurinko taittaa säteitään.
Pahvilaatikoitten värikkäät tehtaanleimat valaistuvat kirpeän
punaisiksi kukiksi ja kiiltävät koneosat ja teräsrattaat makaavat
loistavin kyljin, kuin olisivat laattialle pudonneita kattokruunuja.
Tämä on kaikki huvittavaa sekamelskaa suuren juhlan jälkeen. Merthenin
ainoa tytär ja Iivari Takala ovat pitäneet ensimmäisen juhlansa. Se oli
tullut ja kiitänyt hänen ohitseen kuin epätodellinen uni. Mutta hän ei
enää epäile oikeuttaan omistaa ja rakastaa.




KAHDESTOISTA LUKU.



1.


Thure Gavelius ja kaupanhoitaja Snöre ovat menossa Bertil Krookin
krapukesteihin.

Lasse Snöre yrittää kertoa vitsejä. Mutta insinööri Gavelius, joka
vasta hiljan on palannut Saksasta, insinöörinpaperit taskussa, hyräilee
»Burschenherrlichkeitiä» ja on muutenkin sangen hajamielinen kuulijaksi.

Hän on rakastunut korvia myöten. Ja kuka nyt ei tehtaan insinööreistä
olisi ollut rakastunut Verna Mertheniin? Sekin häntä hermostuttaa,
ja hänen poissa-ollessaan on tullut vielä jotakin lisää. Ilmassa on
sähköä. Huhutaan jostakin viimesyksyisestä skandaalista. Mutta kukaan
ei tiedä mitään varmaa. Verna kohtelee häntä jäykästi, ja kauppaneuvos
on entistäkin ystävällisempi; ja tuo Snöre, »helvetes spefågel»... hän
tietää jotakin, mutta tekee vain viittailuja ja pirullisia grimaaseja.
»Olkoot... kyllä siitä selvä otetaan», hän puraisee huultaan ja heittää
savukkeensa tiepuoleen.

Mutta hermostuneet mietteet eivät pysähdykään tähän päätökseen. Häntä
on jo melkein totuttu pitämään kauppaneuvoksen tulevana vävypoikana.
Ja isä-ukko kotona on siitä liiankin varma. Mutta minkäs teki?
Valitteli ja valitteli hänen tuhlauksiaan jokaisessa kirjeessään. Ja
hänen oli lopulta täytynyt panna rahanpyyntöihinsä sellainen sävy,
että hän oli muka Vernan kanssa läheisessä kirjevaihdossa... Ja
nyt! Hän oli melkein suutuksissaan itselleen. Oli tullut tottakin
eletyksi vähän holtittomasti... Opintokaupungista oli tullut vielä
jälkilaskuja. Ja pari selvää kapakkalaskua oli mennyt suoraan
isäukolle, ties minkälaisin... 'memorandumein'... Joka tapauksessa oli
ukko kirjoittanut hirvittävän saarnan. Ja vihoviimeiseksi kiipeliksi!
Hän ei ollut uskaltanut ukolle kirjoittaa selityksiä, vaan... oli
sähköttänyt kaksi hullunrohkeata sanaa: »Kihlaus odotettavissa.» Ooh,
tätä sekamelskaa! Sisimmässään hän kiemurteli kuin kananvarkaista
tullut repolainen ketunraudoissa. Muistuivat mieleen isä-ukon antamat
selkäsaunatkin. Ja näiden yhteydessä... jostakin syystä myllynruuhi
ja lautakatoksella rähmällään Veentaan Iivari, jonka kasvojen
vääristynyttä ilmettä hän ei ollut koskaan saanut kokonaan irti
itsestään.

Bertil herran moottorin peräsalonkiin on pöytä katettu koreaksi.
Valikoidut jättiläiskravut loistavat kuin panssaroidut vainajat,
joita odottaa juhlallinen hautaus. Hautajaisviinat seisovat
salongin perähyllyllä loisteliaassa rintamassa. Nelikulmaisessa
jättiläispullossa Savon kuuluisaa pöytäviinaa, ribinofka koreilee
siromuotoisena kuin ryssäläisen upseerin paraatisaapas, tummat
likööripullot, jotka näyttävät olevan armeijan kantaupseeristoa,
keikistelevät mahojaan kuin parhaat viinaveikot, ja vihdoin kokonainen
pataljoona tavallista miehistöä... uskollisen näköisiä olutpulloja.
Esikuntaupseeristo... chambertinit, haut'sautemet ja champagnet ovat
jääneet salongin kaappien lokeroihin ylhäiseen yksinäisyyteensä.
Saattavat... ilmestyä seuraan korkeintaan aamutunneilla, kun tulee
'korkeitten' maljojen vuoro.

Tämä yö on kuitenkin poikkeuksellinen. Jo edeltäpäin on jyrkästi
päätetty harjoittaa etupäässä henkevää keskustelua, ainakin kello
kahteentoista saakka, sillä silloin laulaa heidän kvartettinsa
serenaadilauluja Verna Merthenille, jonka syntymäpäivä on huomenna.

Tämä ilta oli oleva hienojen gentlemannien juhla.

Mutta isäntä, Bertil herra, oli näkemässä pikku ukkoja jo vieraiden
tullessa. Prokuristi Zinck, joka oli siitä kummallinen, ettei ottanut
koskaan enempää kuin yhden viinaryypyn tai kaksi konjakkiryyppyä tai
kolme likööriryyppyä, oli saapunut jo heitä aikaisemmin ja istui nyt
kuivat kasvot halveksivassa ilmeessä katsellen Bertil herraa, joka
nyppi olemattomia paholaisia salongin akkunaverhoista, kaula ja koko
pää hermostuneesti oinistellen.

Lasse hovimestari oivalsi heti tilanteen ja kaatoi väkisin suuren
angosturaryypyn Bertil herran suuhun. Niin oli isäntä jo rauhoittunut
neljän muun insinöörin saapuessa ja juhla saattoi alkaa.

Oli jo laulettu pari serenaadiohjelman laulua harjoitukseksi. »Den
glada änkan», joksi kaupanhoitaja oli tällaisiksi juhlailloiksi
ristitty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lasse parka oli eleiltään
perin naisellinen, oli jo alkanut vitsailunsa.

Mutta kesken kaiken rikkoi Bertil herra taas juhlatunnelman. Hän alkoi
sadatella naapuriansa, sahanomistaja Jänkälää.

»Katsokaa tuonne», hän osoitti ikkunasta vastapäiselle niemelle,
»siellä kiertää shakaali, suomalainen shakaali-susi... Muuta en
sano... Ei mitään muuta...» hän lopetti kuiskaavalla äänellä ja näytti
rauhoittuvan.

Mutta kesken seuraavaa laulua hän kavahti taas pystyyn ja huusi
kauhistuneen näköisenä:

»Se syö isäni ruumista vielä haudastakin. Se syö ja syö ja syö...»

Lasse kaatoi hänen lasinsa täyteen vermouthia, mutta juodessaan mumisi
Bertil herra puoliksi itsekseen:

»Minä poltan sen...» Ja lopuksi hän taas huusi huutamalla:

»Minä poltan koko röttelön! Ja kuula ohimoon... skål!»

Mutta Lasse kiepsahti istumaan perähyllylle pullojen keskelle ja alkoi
laulaa uutta kuplettiansa.

»Fröken Julie», hän lausui aluksi kirpeällä äänellä, irvisti
Gaveliukselle ja vilkuili muille pirullisen iloisena.

Insinööri Gavelius puri hampaitaan. Siinä se oli... tuo skandaali!
Sehän oli selvää... Korkeasyntyinen neiti Julie karkaa akkunasta
syysyöhön, juoksee ja juoksee, kunnes tapaa maantienpenkalta
laukkukauppiaan, salaisen rakastettunsa. Aamulla hän palaa hienoissa
helmoissa heinänkorsia ja sammaleita... Ja laulu päättyi siihen, että
neidin korkeasyntyinen isä panee hänet lukkojen taakse, jossa hän nyt
ikävöi »laukkuryssäänsä».

Thure herra näki, että kaikki vilkuilivat häneen hävyttömän näköisinä.
Hän oli tavallisesti näin nousuhumalassa pelkkää hyvänahkaisuutta.
Mutta nyt... tuo harmillinen juttu isä-ukosta ja sähkösanomasta
ja jonkinlainen pakko tehdä ratkaisevia tekoja ärsyttivät hänet
suunniltaan. Mitä tuo uskalsi rääkyä... tuo akkamainen narri...
insinööreille, ylemmilleen.

»Teufel... Knabenlieber!»

Ja hän heitti pikarin Lassea päin. Mutta tämä oli tottunut sellaisiin
temppuihin. Kiskaisi taitavasti naamansa sivuun. Ja hoilasi viimeistä
kertosäettä huikealla tenorillaan.

Prokuristi Zinck katsoi jäätävän halveksivasti. Thure herra tunsi
nolostuvansa ja pelastautui heittäytyen äänekkäästi yhteiseen
naurunremakkaan.



2.


»Du bist wie eine Blume, so hold und rein und schön...» oli kantanut
ritarillisena rakkaudentunnustuksena Verna Merthenin ikkunaan. Herrat
olivat soinnukkaassa kuorossa hurranneet ja kadonneet rantatielle
valkoisine housuineen, sinisine takkeineen ja purjehtijalakkeineen.

Tehtaan torvisoittokunta oli jo soittanut juhlakappaleensa ja
nuorisoseuran laulukuoro oli laulanut suurella hartaudella »Neito
kaunis kultalintu» ja »Sä kasvoit neito kaunoinen» ja päättänyt
ohjelmansa ylitsevuotavan tunnelmallisesti laulamalla loistonumeronsa
»Mä oksalla ylimmällä».

Mutta vielä seisoi päivän sankaritar akkunassa isäänsä nojaten, äidin
istuessa jossakin taempana.

»Odota tyttäreni», sanoi kauppaneuvos, »nyt se vasta alkaakin!» Ja
tytär syleili häntä ihastuneena jo edeltäpäin. Ei koskaan, ei koskaan
ollut isä tuhlannut hänelle niin paljon huomaavaisuutta... rakkautta
kuin tänä talvena ja kesällä... Ja nyt! Mitä kaikkea sieltä vielä
saattoi tullakaan...

Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin
säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli
koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua
orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin
kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät
sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään
yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti
unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä
vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri
huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin.

Ja nyt... tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni
ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti
kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa
esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne
juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas
hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin
käskystä.

Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään
taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa.
Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia
kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle
saatettavaksi.

Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua
Mertheneillä.

Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa
kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli
ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää
hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä
kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka
oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään
ulkomailla.

Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä
vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä
merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia
keinojaan... pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota
samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti.

Ja vihdoin... hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista,
huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita
hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi... Hän näytteli
taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat
oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo
unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että... Mutta
ulkomaille hän ei haluaisi... Kuinka hän voisi olla erossa omasta
isästään... ehkä kokonaiset vuodet.

Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli
ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin
salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin
muulla... ihailulla, huvituksilla ja loistolla.

Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena.
Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven.
Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja
tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin.

»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän
selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä,
ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen
kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi.
Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan,
pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja
kaiuttomaan nimeen kuin...

Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne
näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa
ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan
taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei
petä hänkään lupauksiaan...» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä
tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa
kohteliaisuuksiaan.

»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla,
huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa
edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi
tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia... tahratonta rehellisyyttä ja
kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä.

Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa
ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta
osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran
tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa
mikä kiiltää... ylhäisimmissäkään suvuissa.»

Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken...

Mies oli sanonut:

»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?»

»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi...» oli
huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä
olen huokaillut...»

Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa
haavaa:

»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika,
lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan
alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan
sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs
silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen... horjumattoman
sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle
paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys
oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut
voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa:

»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme
eikä...»

»Niin, niin... tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein
äänin. »Mutta... minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen
painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert...»

Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan:

»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle...»

»Ei, rakas Albert... Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä...
rakastan teitä molempia.»

Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi
kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita
aavistelujaan:

»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen... sinun
petettäväksesi. Mutta kerran... keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi
olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän,
joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani... Me
vihasimme!»

Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä
väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden:

»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka
ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin...
Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä...
äpärästä...'»

»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka
piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun.

»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut
sanoa... Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen... ja tarttui
äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he
petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman
synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli
synti rakkautta vastaan...'»

Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein
kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli
valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se
kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi
sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä
jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa
ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta,
karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta
vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa,
ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen,
järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat
kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on
tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella
oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä
kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä
ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo... ennustelijat...

Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta
tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta
hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen
siittämästä painajaisesta.

Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki
hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen.

»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin
minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus.
Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes
huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?»

»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua
vastustamaan... En osaa, en tahdo mitään muuta kuin... rakastaa»,
oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat
kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa.

Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa
vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut
yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään
hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä,
tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan
sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita.
Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat
rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa
sielussa alinomainen hätä.

Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta
vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on
vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein
unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja
petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla
ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja
nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei
tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää
vainoavan heidän rakkauttansa.

Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä.
Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin.
Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa
suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana.

Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin
hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin
hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa.

Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää.
Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä... kultaisessa vankilassaan. Heidän
juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken
tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään
ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin,
halvimmissa vaatteissaan, sinne... konttorin takaiseen, ahtaaseen
varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode...

Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan,
nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille...
Kuinka hän saattaisi pettää... mitä ne kuvittelevatkaan... Kuinka hän
saattaisi pettää itsensä... oman rakkautensa... Hänhän kuuluu itse
Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja... puhtaita ja
rehellisiä...




KOLMASTOISTA LUKU.



1.


Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla.
Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin
ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa,
että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös... Verna
Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.

Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt
ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois.
Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja
tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin
käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.

Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä.
Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.

»Kas vain... herra Takala! Mehän taidamme tunteakin...»

Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin
käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin
välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut
päästä alkuun.

»Yhä kaltaisensa tuo... Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee
aina turvallista välimatkaa...» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin
ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:

»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos
satutte muistamaan.»

Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän
välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:

»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne?
Väärinkäytöksiä vai...?»

Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin... »Aha», hän ajatteli
kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat
sievistyneet, mutta... 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»

»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon,
etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä
joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi
nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten...
lukekaa uutisista. Niissä seisoo... kavallus!»

Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän
kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla
kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä
liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.

Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli
lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi
kärsimänsä tappion.

Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa
joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa
näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden
syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita
sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän
oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan
toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.

Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää
hänen vahingokseen.

»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan
oli oikeus täyttynyt... »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin
lopullisesti vakuuttautuakseen.

Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus.
Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan...
Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas
kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa
edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut
tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin... hapsinkakkiaisia ja
narreja... Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja
niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot
kravatit ja vaikka... insinöörintitteli...

Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.

Mutta silloin... hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan
kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään
pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat
kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan:
»He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana
kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin
kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti
lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut
tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja
kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen... selviämään.
»Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta... tässä ajan ollen... hänen ainoata
tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.



2.


»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen
kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin
määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän
vekseleitämme, esimerkiksi...»

»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en
ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen
maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on
niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»

»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta...
kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt.
Ja sitäpaitsi... paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan
kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä,
herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle...»

»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät
sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.

Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja
jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:

»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa
moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»

Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri
tämäntapaista... ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia.
Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman
nousukasluokkansa voitontunnosta.

»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina
'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»

Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla
naamiolla.

»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi»,
Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»

»Erehdys... teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui
minulle siitä lähtien, kun rohkenitte... rohkenitte kuvitella, että
minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai...
mökintytärtä maantien varsilla...»

Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui
nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan
ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.

Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:

»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun.
Olettekos ymmärtänyt?»

»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota
vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta
tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»

»Mitä te?... Uskallatteko te?...»

»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata
tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen
tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»

Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä
ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten
kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen
mieleensäkään.

Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden
'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä
säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.

Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt... tuo suuri herra
tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään
nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua
tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä
naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla
aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä
typeryyttä, jotakin... päältäpäin kiilloitettua museotavaraa,
ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän
itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin
koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin
tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset...
kullakin omansa, ja tuolla tuossa... niin pitkät ja painavat, ettei
suostunut niitä edes käyttämään...

Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja
silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin
tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja
Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut
tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin
omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa... Uhkaava ajatus pyöri
raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin
röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja
kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:

»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»

Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.

»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille
edelleenkin, jos...»

»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte
myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä
rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten...
Könnin talossa.»

Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa
todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.

Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina
ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä
alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.

Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä
tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli
hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.

»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra
kauppaneuvos. Hyvästi.»

Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.




NELJÄSTOISTA LUKU.



1.


Tänään, eräänä kesän avajaispäivänä, kun on kulunut vasta vajaa vuosi
ratkaisevasta keskustelusta kaupunginhotellissa, järjestetään jo uutta
kerrosta käyntikuntoon Iivari Takalan paperinjalostustehtaalla.

Tämä oli alkanut viime syyskesällä kaupungin laidalla pienenä
kellarikerroksen verstaana, jossa paperi oli leikattu nyrkkipajassa
taotulla kulmaraudalla ja sitten tehty käsityönä paperipusseiksi ja
kirjekuoriksi.

Mutta kiirettä oli pidettävä. Paperikartellin toiminta oli vielä siksi
vakiintumatonta, ettei se toistaiseksi kyennyt tappamaan pienyrittäjiä.
Mutta koska tahansa oli oltava valmis tappelemaan eloonjäämisen
oikeudesta.

Tämä uhka edessäpäin ja mielessä herpoutumaton työn ilo oli Iivari
pannut arvelematta likoon suurimman osan omaisuuttaan ja luottonsa,
jonka saamisessa vankkumatta tuki yhä mahtavammaksi noussut Jänkälä.

Jo parin kuukauden kuluttua oli tuotettu ensimmäiset leikkaus-
ja stanssauskoneet Saksasta. Nyt oli tehdas ahmaisemassa jo koko
kaksikerroksisen rakennuksen, ja täydellistä kirjekuorikonetta
järjestettiin sen yläkerroksessa käyttökuntoon.

Jänkälä oli pestannut hänen puolestaan Merthenin kirjekuoriosaston
parhaat ammattilaiset alkavan tehtaan mestareiksi ja työntekijäin
ydinjoukoksi ja tullut itse tuomaan heidät kaupunkiin.

»No, tässä meitä nyt on... sieviä tyttöjä ja potria poikia, ja me
olemme tulleet sitä varten, että nämä tyttölapset jäivät haikailemaan
sinun perääsi, jotta... pidäkin meitä hyvänä tai... ei sulle kunnian
kukko laula», oli Jänkälä pauhannut. Tytöt olivat tirskuneet ja miehet
olivat lyöneet tuttavallisesti kättä.

Samalla kertaa oli Jänkälä kertonut omia kuulumisiaan. Hänen
voimalaitoksensa kuparilangat kiersivät pitäjästä pitäjään ympäri
koko Merthenin alueen, ja tämän oli täytynyt laskea pahasti omiakin
hintojaan.

»Eihän se vielä paljoa, mutta perästä kuuluu enemmän, sano'
torventekijä», oli hän hohottanut.

Syksypimeässä oli Krookin nuoriherra juoppohulluna kierrellyt hänen
nurkissaan ja sytyttänyt pari lastukkoa tuleen. Olivat lähettäneet
herraparan Ruotsiin parantolaan. Eikä siitä sen kummempaa. Patruuna
oli jo myötyä miestä. Oli tarjonnut sahansa kaupan. Mutta eipä ollut
sovittu hinnoissa. Saa sen vielä konkurssissakin. Ja silloin kupataan
suonta taas Merthenistäkin... muutama sarvellinen.

»Ei armoa», hän oli toistanut entiseen tapaansa ja lyönyt reiteensä.
»Ja sinä saat... kerran maailmassa pitää lopusta huolen. Mutta
teekin se minun elinpäivinäni, tai konkurssiin panen sinut vielä
kuolinvuoteellani», hän oli lisännyt, kiemurtaen julmaa arpeansa
uhkaavan näköisenä.

Hänen saarnansa oli taas paisumistaan paisunut. Ja se oli päättynyt
jälleen ennustuksen ja karkean leikin rajamaille:

»Katso heidän sukujansa! Krookit rehentelivät neljä polvea: kyyppari,
kaksi patruunaa ja juoppohullu... Merthenit kaksi kertaa kauemmin.
Mutta tämä... Albert herra on jo tukehtumaisillaan omiin nahkoihinsa.
Ja siksi, että he ylpeydessään ovat eronneet kansasta, niin
ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin... Puolikasolentoja! Ei toista
eikä toista rotua. Isänmaattomia 'outsidereita'!» oli hän karjahdellut.
»Ja jälkeläisiä! Yksi ainoa tytär! Minulla on neljä poikaa ja kaksi
tytärtä, ja muija rivakassa kunnossa. Joo, joo... Otapas oppia,
poikaseni, siinäkin sortissa...

»Nääpäs, kun tällaisesta tervaskannosta alkaa työntyä vesaa ja
sellaisesta visakoivusta kuin sinä... paisua ne rakkaudenpahkat, niin
jopas nousi sukukuntaa... tytön puolta ja poikarepsikkaa... kymmenet
polvet... sensaakelinmoista sahapukkikarjaa ja patruunaherroja...» Ja
puhe oli taas päättynyt leveään naurunremakkaan.

Kun Iivari hääri nyt tuossa työläistensä keskellä, joiden joukko oli
kuukausi kuukaudelta karttunut, oli kuin ukko Jänkälän rehevä olemus
olisi ollut läsnä arpisine naamoineen, ympärillään hiottava, räikeä
päivänpaiste. Mutta hänen takanaan, onnellisessa varhaisaamussa, istui
polun ja maantien taitteessa... nurmikolla Vikruutin ukko hymisevine
huulineen ja parranvarjoineen.

Hän jäi katselemaan akkunasta kohti laitakaupungin autioita kenttiä,
joilla kyhjötti muutamia kuihtuneita, mökintapaisia rakennuksia. Pieni
liejuinen lampare makasi latteana läikkänä rakennusten välisessä
notkelmassa. Se oli kaikki kuin viimeistä jätettä muinaisesta
ruohikkorintaisesta järvestä ja kyläyhteiskunnasta. Se toi mieleen
kotokylän ja Rosina-muorin. Niin, punertava porraskivi ja...
»siipimuurahainen» lähdössä lentoon pientä halkovajaa kohti... ne eivät
myöskään hänen sydämestään koskaan kadonneet...

Mutta niiden ja kaikkien onnellisten muistojen yläpuolella oli hänen
uuden tulevaisuutensa näky.

Tuon lätäkön hän kuivaisi olemattomiin. Ei! Se tehtäisiin työläisäitien
ja lasten leikkikentäksi, jonka keskellä on kirkasvetinen
pienoisjärvi uittaa laivoja ja katsella kuvajaistaan. Noiden mökkien
paikalle... puhtaat työläisasunnot! Kullekin perheelle omansa,
kaksine-kolmine kamareineen, ja pihan puolelle perunamaata ja taikka
vihannesviljelystä. Orapihlaja-aita ja koivut tonttimaitten ympärille.
Ja omenapuita akkunan alle. Ja tästä, tältä paikalta laajenevat
tehdasrakennukset ylpeässä kaaressa kaupungin laitaa. Ne nousevat
kuin linnoitukset muuta maailmaa vastaan. Se on heidän kaupunkinsa,
työläisten ja hänen... Eikä sinne pistä päätänsä... ei herrat eikä
narrit.

Iivari Takalan rohkeudella ei tänäpäivänä ollut rajoja. Nyt...
vihdoinkin oli hän onnistuva, tulkoon taisteluita mitä tahansa. Hän oli
ottanut oppia entisistä ja oli nyt oma herransa.

Ainakin erään köyhyydestä nousevan miehen pahimmista kirouksista hän
tunsi heittäneensä niskoiltaan: kehnon seuran... vouhottelevat narrit
ja kavaltelevat lurjukset, joiden kanssa hänen oli täytynyt näihin
saakka olla yhteisyrityksissä.

»Narreja ja lurjuksia voit käyttää hyväksesi ja käskeä, kun olet
heidän yläpuolellaan, et heidän vertaisenaan», oli hänen nykyinen
perusajatuksensa ja koko hänen toimintansa ojennusnuora.

Ja nyt hän on noussut sen varassa jo toiseen kerrokseen. Kohta käy tämä
rakennus ahtaaksi.

Täytyy rakentaa oikea tehdasrakennus. Ja sitten... tuo hänen
_kaupunkinsa_!



2.


Iivari on palannut kaupunkiin. Selailee postia konttorissaan.

Hän ei ole enää viime viikkoina tottunut odottamaan rakastetultaan
kirjeitä. Mutta se ei ole tehnyt häntä levottomaksi.

»Yrittävät tietenkin kaikkensa häntä vangitakseen ja saattaakseen...
unohtamaan», oli hän naurahtanut onnellisena. »Vielä muutama viikko ja
hän kutsuu minut noutamaan tai tulee itse, äkkiä, keskellä yötä, kuten
kerran... pimeimmässä syksyssä...»

Hän vavahtaa ilosta. Sittenkin... kirje häneltä! Pääkaupungin leima?
No, niin... mitäpäs siinä...

Kirjekuori murtuu. Hieno paperi kahahtelee. Alkusanat... 'Herra Takala'!

Lukija tuntee jaloista asti nousevan jotakin kylmää. Veri pakenee.
Musta verho häivähtää silmien editse. Ne näkevät taas. Tavattoman
kirkkaasti. Kirjaimet ovat kuin liikahtaneet paperista irti: Ne
seisovat tuossa... olemattomalla pinnalla, liikkumattoman selkeinä. Ne
työntyvät hänen tajuntaansa itsestään, melkeinpä ilman lukemista, sana
sanalta, järkkymättömässä sarjassa.

 »Olen lähdössä ulkomaille unohtaakseni sen häpeän, että olen
 kokemattomuudessani luottanut Teihin rehellisenä miehenä. Muutama
 päivä sitten on vihdoinkin minun silmäni avattu. Ja ne ovat nähneet
 epärehellisen onnenonkijan kasvot. Liian raskasta olisi kuvata tuota
 onnettomuuden hetkeä. Katson vain velvollisuudekseni ilmoittaa, että
 me kuulumme kahteen vastakkaiseen maailmaan, joita ei voi enää koskaan
 yhdistää mikään voimamaailmassa.

 Verna Merthen.

 P.S. Toivon ettette yritä minua lähestyä minkään syyn tai
 selittelemishalun varjolla.

 Epärehellisestä teosta ei puhdista mikään, vaikka olisikin pelastunut
 siitä ulkonaista rangaistusta kärsimästä.»

Iskun saanut mies haparoi hetken pimeässä. Mutta aivoihin keräytyi
nopeasti selvä kuva tapahtumasta ja sen aikaansaajista. Thure
Gavelius... Tuure Kunnar! Hänen vahingoniloiset kasvonsa työntyivät
pimeydestä häntä vastaan. Niin, juuri hän!

Iivarin ajatukset pysähtyivät ihmettelemään, kuinka helposti murskataan
ihmisen elämä. Ei muuta kuin ovela kertomus, satakunta sanaa, joista
yhdeksänkymmentäyhdeksän on valhetta, ja elämästä tietämättömän sydän
kauhistuu omaa rakastettuansa...

Hän ei tarvinnut edes päätelmiä. Hän näki näkemällä miten kaikki oli
tapahtunut. Tuossa oli juonittelun näyttämö, ja hän itse oli täällä...
ulkopuolella, katsomossa.

»Mutta siellähän on pelissä koko minun elämäni... rehellinen nimeni ja
rakastettuni!» heräsi äkkiä hänessä tarmokas tahto.

Taas sotkeutuivat hänen ajatuksensa. Kumpi niistä... nimestä
ja rakkaudesta, oli suurempi puoli? Vai olivatko ne toisistaan
erottamattomat? Ei, ei! Jossakin syrjässä, autiossa huoneessa makasi
hänen rakastettunsa sairaana ja kuolevana omasta syystään... Se oli
jotakin epätodellista, tällä hetkellä käsittämätöntä. Hän ei jaksanut
mennä edes katsomaan. »Sinä heikkouskoinen», vaikeroi vain syytöksenä
hänen sydämessään.

Mutta tuossa, hänen edessänsä, kasvoista kasvoihin, oli hänen
parjaajansa. Se oli ehdottoman todellista. Elävä konna! Kullakin
olkoon oikeus kieltää toiselta rakkautensa. Mutta kenelläkään ei
ole oikeutta... leikkiä toisen rehellisellä maineella... ei ole. Ja
yhtä vähän... on kenelläkään oikeus edes ajatella rehellistä ihmistä
kunniattomaksi. Niin, ei hänelläkään! Ja kaikkein vähimmän hänellä,
jonka rakkaus ei ole parjausta parempi...

Iivari veti esiin kellonsa äkkinäisellä liikkeellä. Ooh, yöjunaan oli
vielä aikaa. Sellaista ajanmäärää tuntui mahdottomalta kestää. Mutta
sen alitse oli kuljettava vaikka konttaamalla, laahaten ja polvet
verillä. Valhe oli tuhottava.



3.


Valvoneena, jäsenet tyhjinä seisoo Iivari Takala vielä puoleksi
autiolla satamalaiturilla. Hän on käynyt matkatoimistossa ottamassa
selvää matkustajista. Juliana ja Verna Merthen. He matkustavat tänään.

Hänen on tullut parempi olla. Ennätti ajoissa. Kaikki voi olla vielä
pelastettavissa.

Tässä oli varminta odottaa. »Tuossa he astuvat ajoneuvoista», Iivari
kuvittelee. Verna kääntyy kohti tullihuonetta. Siinä hän astuu esiin
ja sanoo: »Tämä kirje on valhetta.» Se on se avain, jonka voimalla hän
astuu rakastettunsa sairaskammioon, avaa sen ikkunat ja jää seisomaan
hänen vuoteensa ääreen. Sääli, voitontunne ja pisara kostoa ovat yöllä
sekoittuneet hänen vereensä.

»Sinä heikkouskoinen», hän näkee itsensä toistamassa rakastetulleen,
joka itkee ilosta ja häpeästä.

Keikaroivat näyttelijät ja esikoisteoksensa julkaisseet kirjailijat
alkavat saapua. Kuuluisa laulajatar tulee rakastajineen, jolla on
paljon hommaa matkatavaroista.

»Kreivitär ja lakeija», hymähtää Iivari puoliksi tiedottomasti.

Liikemiehet saapuvat lähinnä lähtöaikaa. Liikkuvat tottuneesti ja
kiirehtimättä.

»Jospa he myöhästyisivät! Tai... Verna on muuttanut aikeitaan?» tulee
hätäisenä toivona odottajan mieleen. Tässä seisoskeleminen alkaa tuntua
alentavalta. Minuutit käyvät yhä ärsyttävämmiksi. Eikö tämä toisten
ovilla odotteleminen koskaan lopu hänen elämästään?

Kysymys kiertää haikeana mielessä.

Kahdet ajoneuvot! Edellisissä istuu kaksi naista. Astuvat alas. Verna
ei vielä huomaa odottajaa. Nyt hän kääntyy! Ja Iivari astuu askelen
eteenpäin. Mutta toisella askelella hän nauliutuu paikalleen. Sillä
Vernan kasvoilta ja koko olemuksesta havahtuu ääretön suuttumus.
Harmin pilvi häivähtää ensi hetkessä yli kasvojen. Se katoo samassa.
Ja sijalle tulee jäätävä jäykkyys, joka näyttää uuvuttavan hänen
ruumiinsakin. Hän ei liikahdakaan eikä horjahda. Silmät vain
tuijottavat yhtä ainoata ilmettä: »Vieläkö tännekin! Eikö heillä ole
edes sen vertaa kunniantuntoa, että pysyisivät loitolla... omassa
häpeässään?»

Iivari saa ajatuksen, että Verna kaatuu pyörtyneenä maahan, jos häntä
vielä askelenkin lähestyy. Hänen äskeinen oikeudentuntonsa vaatimus on
lakannut kuulumasta. Mitä hän oli tahtonut, tuntui nyt toivottomasti
lakastuneelta. Vain uuvuttava tuska kaiken mahdottomuudesta oli jäänyt
jäljelle. Se painoi joka puolelta eikä päästänyt eteenpäin eikä
pakenemaan.

Takimmaisista ajoneuvoista kiirehti insinööri Gavelius kohti naisia.
Näytti ottavan neiti Mertheniä käsivarresta. Tämä kääntyi tulijan
puoleen kuin... pelastettuna.

»Hyvin on kaikki. Parasta paremmin!» heräsi ylpeä ajatus Iivarissa.
Hän läksi. Kulki heidän ohitseen, keneenkään katsomatta. Hänet oli
puistattanut hereille inhoittava muisto, joka oli taas, yht'äkkiä,
tullut eläväksi.

»Parasta paremmin...» hän toisteli kulkiessaan poispäin. »Nilla
Mäenpäät kylänpojan kainalossa ja 'laukkuryssät' maantielle, Merthenin
tyttäret... Tuure Kunnarien käsivarressa ja... 'kavaltajat' katuojaan.»

Tässä kaikessa ei Iivari Takala nähnyt enää oikeastaan mitään
kummallista.

Elämä oli jo kyllin monta kertaa ollut hänelle väärinpelaaja alhaisinta
lajia.




VIIDESTOISTA LUKU.



1.


Tietenkin oli Artturi Toikan lopullinen rikkaus ja onni läheisessä
suhteessa suuriin maailmantapahtumiin.

Ensiksikin oli täytynyt syttyä maailmansodan, joka tarjosi hänen
agenttuurilleen sata kertaa moninaisemmat mahdollisuudet kuin kitsas ja
laiska, nerollisia temppuja halveksiva rauhanaika.

Hänen mielilauseensa olikin näihin aikoihin:

»No jaa, onhan sitä ajeerattu ja jupileerattu, mutta nyt sitä
kulasseerataan. Ja se on herrojen muotia se!»

Sitäpaitsi oli Ford Motor Companyn T-mallin täytynyt levitä Suomeen
saakka, ennenkuin hän oli saattanut nousta sille vastuunalaiselle
valtaistuimelle, jolla hän tänäkin hetkenä istuu, ajaessaan
illankajoisella valtatiellä oman autonsa ohjauspyörässä.

Hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut voinut sietää, että suurliikkeiden
matkustajat olivat ruvenneet hyräyttelemään hänen kievarinkaakkinsa ohi
komeilla autoillaan.

Tällä kertaa herra Toikka on paluumatkalla maaseudulta. Ja hänellä on
kiire, sillä hän aikoo ennättää vielä tänä iltana suuriin juhliin,
joihin Kalle Hoppa on kutsunut kaupungin koko liikemiesmaailman ja
tietenkin hänet... Artturi Toikan.

Mutta ajelijan ajatukset pysyivät kiinni äskeisen matkan vaiheissa. Se
oli ollut ensimmäinen autolla tehty varsinainen kauppamatka. Ja se oli
ollut ihmeellinen!

Sanoa noin vain sivumennen, kauppatuttavien ihmetellessä: »Ihankos se
Toikka omalla autollaan?» sanoa rauhallisella äänellä:

»Se nyt on sillä tavalla, ettei nykypäivien liikemies jouda enää
kievarikyydillä kitkuttamaan. O-on, onhan se käypä mööpeli...»

Hevoskaakki kammersi vastaan ylämäessä.

»Voi, sun peeveli!» Oli melkein punastuttaa. Ikäänkuin hän itse, se
entinen Artturi poika, olisi istunut tuolla koninrattailla ja kurkannut
taakseen naama suuttumukseen asti ärtyneenä pelkästä kateudesta. »Eikö
tässä nyt koskaan pääse irti siitä... entisestä itsestään!» Hän totesi
taas jos kuinkakin monetta kertaa elämässään kärsivä ilme kasvoillaan.

Hänen täytyi kaunisäänisellä hyräilyllä ikään kuin tuhota menneen
mitättömyydenaikansa muistotkin. Eikä hän enää vahingossakaan
lauleskellut sellaisia hassutuksia kuin »Reilingit reilaan» tai muita
kevytmielisyyksiä.

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...» oli menneistä
lempilauluista ainoa, jonka hän tällä matkalla oli katsonut
moraalilleen sopivaksi. Ja se se oli nytkin sujahtanut säveliksi. Mutta
miten ollakaan... Parhaillaan sitä hyräillessään hän töksähytti äkkiä
jalkansa jarruun. Ei sopinut... enää sekään!

Herra Jumala! Hänhän oli kihloissa. Sehän oli ollut koko loistavan
matkan kummallisin tapaus... Ja auton syytä sekin... tietenkin!

Metsänrinnasta heittyivät somasti varjot tien yli. Ja hän muisteli
kihlaantumistaan, josta hän ei oikein vieläkään tietänyt, iloitako vai
surra.

Oli istuttu kauppias Piimin puotikamarissa ja tehty kauppoja. Olipa
vähin maisteltukin. Ja tytär oli tullut tuomaan kahvia.

Silla neiti oli sitonut hoikalle varrelleen kuultavaksi tärkätyn
pikkuruisen esiliinan. Ja oli muutenkin saanut ikäänkuin nuorekasta
punaa poskipäilleen.

»Onpas arvannut tuokin», muisti hän ajatelleensa, »tulevan näitä
parempia herroja... Ja siinä se nyt törröttää kuin perhosensiipi
aidanseipäässä», hän oli kaiken lisäksi itsekseen häijyillyt. Sillä
hän oli muistanut siihenastisia tapaamisia, jolloin neidin vyötäisillä
olivat olleet mitkä arkiryysyt kulloinkin.

Ääneen hän oli sanonut:

»No jaa... kuinkas se Zilla neiti on voinut?» Noin vain...
välinpitämättömästi, kuten ainakin kysyy arvokas herra pahaiselta
tyttörievulta.

Artturi Toikka voisi vannoa tälläkin hetkellä, ettei hän ollut hautonut
mitään kosimisaikeita.

Mutta olipas tullut sittenkin juhlan loppunumeroksi, keskellä yötä,
autoretki tyttären kanssa.

Muistelija pinnistää taas aivojaan. Varsinaisia kosimissanojaan hän ei
muista. Mutta joka tapauksessa oli aamulla tietänyt Piinun ukko ja koko
talo, että he olivat menneet kihloihin automatkalla. Ja siinä se oli
ollut! »Siunausta vaan nuorille», isäukko oli hokenut moneen kertaan.

Lähdettyään oli sulhaspoika ajanut lauluttomana pitkät matkat.
Varsinkin hänen morsiamensa poikkinaiset etuhampaat olivat häirinneet
hänen tunnelmaansa.

Mutta Artturi Toikan luonnolla ei kyetty olemaan kauan murheellisia. Jo
penikulmat taaksepäin, eräässä mäentöyryssä, hän oli saanut loistavan
ajatuksen:

»Mutta... onhan sillä rahaa. Niillähän sitä teetättää... tekohampaat
vaikka platinasta ja kullasta...»

Ja kun hän nyt taas oli kerrannut tuon tapauksen muistissaan
ja päätynyt uudestaan tähän lohduttavaan tosiasiaan, tunsi hän
todella olevansa rehellinen ja vakaa sulhasmies. Eikä oikean laulun
löytämisestä ollut enää mitään vaivaa.

    »Ja Hämeen valkotukkainen,
    tuo sinisilmä neitonen...»

hän lauloi hartaalla äänellä lähetessään kaupunkia.

Sen äärimmäisellä laidalla sijaitsi Iivari Takalan tehdasalue.
Työläisasuntojen ryhmät, varastohuoneet ja kolmikerroksinen
tehdasrakennus muodostivat komean uudiskylän, jonka teillä käyskeli
kansaa melkein kuin kaupungin kaduilla.

Mutta Artturi Toikka jatkoi yhä jaloa lauluaan.

»Mitäpäs tässä... tutun miehen valtakuntaa», hän ajatteli tuntien taas
pitkästä aikaa itsensä melkein tasavertaiseksi tehtailija Takalan
kanssa.



2.


Kalle Hopan kristallikruunuissa on tuhottoman paljon sähkövaloja.
Koko huoneisto on räjähtäneillään räikeästä valopaljoudesta. Eikä
ihmekään. Sähkövalo ja reklaami ovat hänen mielestään kaiken nerouden
vertauskuvia. Reklaamimestarina hän on kietaissut itsellensä rikkautta.
Mutta hän on tänä hetkenä myös kaupungin upeimman kino-teatterin
omistaja. Ihmisjoukot seisovat jonoissa sen sähkölamppusarjojen alla,
jotka palavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne juoksevat hänen
paperikauppansa lukemattomissa osastoissa, koska ne ovat kirjavanaan
räikeitä värejä ja sokaisevaa sähköä. Ihmisille pitää antaa koreutta ja
prameutta. Eikä hän hiota minkään muun menestymiseen afäärielämässä.

Mutta isännänhuoneessa on amerikkalaisissa kirjahyllyissä lasiseinien
takana suuret joukot antikvaarista kirjallisuutta. Kuluneita, hienoja
nidoksia, laajaselkäisiä harvinaisuuksia ja vanhan kirjapainotaidon
mestaritöitä.

Se on kaikki hänen nuoruudenaikansa rakkautta romaanien ihmeellisiin
tarinoihin. Ikäänkuin hänen sydämensä, joka ei kuulu kenellekään
toiselle. Mutta tämä hänen taiteilijaverensä, joka kaupassa loisti
reklaamin huutavissa väreissä, se oli aina himoinnut myös jotakin
arvokkaampaa... henkistä _maineikkuutta_, joka vastaisi hänen
nuorukaisaikansa »puhdasta hengenjanoa», kuten hänellä oli tapana sanoa.

Ja tänään, tänä iltana hän juhli sen saavuttamista. Hänet oli kerta
kaikkiaan valittu kaupungin teatterin johtokunnan jäseneksi. Tämän
vuoksi hän liikkuu vieraittensa joukossa pieni nenä loistaen leveällä
naamallaan. Ja kun hän seisahtaa keskelle laattiaa, ovat hänen väärät
säärensä tanassa kuin ennenmuinoin juhlakentällä ravintolapöydän
takana. Tosin on hänen vatsansa siitä ajasta ikäänkuin vieraantunut
hänen muusta olemuksestaan. Mutta yhtä kärsivällisen ylpeä on hänen
taiteilijasielunsa.

Erikoisen kohteliaasti hän käväisee keskustelemassa teatterilaisten
joukossa, jossa teatterinjohtaja Sarvas, nuori kirjallinen maisteri,
katselee pystynokkaisena ympärilleen. Näyttelijättärien ensisankarina
näyttää olevan eräs komeannäköinen mies, jolla on kiharat viikset ja
pujoparta, rohkeasti nouseva otsa ja avonaisissa silmissä yhtähyvin
naistenvalloittajaa kuin reipasta urheilijaa. Hän on kaupungin
verkatehtaan toimitusjohtaja Janne Kyöstilä, joka on alkanut
juoksupojasta ja noussut aste asteelta vaikutusvaltaiseksi herraksi.

Naiset näyttävät ihastuneilta hänen leikinlaskuunsa.

Mutta Artturi Toikka elehtii nokkelana iloisen ryhmän ja viinipöydän
väliä ja keksii sujuvia kohteliaisuuksia ojennellessaan tuolien takaa
maljoja näyttelijättärille.

Herrainhuoneessa istuu keskeisimpänä Konsta Jänkälä peikonnaamoineen,
ja hänen äänensä on kuin kallion räjäyttelemistä verrattuna toisten
tasaiseen keskusteluun.

Hiljaisella äänellä sanoo sanottavansa nahkatehtailija Aaro
Kaikari, joka tuskin lainkaan on muuttanut entistä karvarimestarin
hahmoaan. Ruskea kokoparta lepää paksuna rinnalla. Ja vaatteet ovat
yksinkertaisuudessaan jollakin tavalla vanhanaikaiset. Enimmäkseen hän
vetelee vain partaansa, kun Jalo Laaksonen, kenkätehtailija, väittelee
kireällä äänellään.

Keskustelu liikkuu yltyvässä lakkoilussa ja viikolta yhä uhkaavammissa
kapinaliikkeissä.

Mutta rouva Hoppa liehuu valtavana, silkissä kahisten ja
suurimumpulaista kaulaketjuansa lakkaamatta sormeillen rouvasväen
puolella, jossa rouva Kaikari, pieni ja pirteä nainen, juoruilee
kerkeimmällä kielellään.

Syrjässä, herrasmuotisen rouva Laaksosen takana, istuu yksin Siviä
Syrjänen yhä tyttömäisessä leningissään. Sali on luonnottoman kirkas,
mutta hänen ympärillään on luopumaton varjo. Hänessä on nuoruus
katkennut kesken ja nyt palaamattomasti. Lemmikinsini on kulunut
silmistä kokonaan. Jäljellä on vain ilmeetöntä värittömyyttä, joka
on yhtähyvin harmaata kuin haalistunutta sinistäkin. Vain niiden
yläluomissa ja kulmallisilla on enää ilmettä: pelästynyttä arkuutta ja
ehkäpä... jotakin järkevyyttä.

Kasvojen piirteet ovat nuoret, mutta ne ovat kelmentyneet ja
suupielessä on katkera ryppy Iivari Takala oli tietämättään hänet
surmannut. Kun oli tullut tieto Verna Merthenin ja Thure Gaveliuksen
äkillisestä häidenvietosta, oli Siviä neiti pyrkinyt lohduttamaan
isäntäänsä.

Oli ojentanut kätensä ja ikäänkuin vahingossa koskettanut hänen
hartiaansa.

Mies oli nostanut julman näköisenä kasvonsa ja sanonut karkeasti:

»Turhaa. Kyllä koira haavansa nuolee.»

Ja kun Siviä oli yrittänyt pyydellä anteeksi, oli hän lisännyt vielä
hirveämpää.

»Ei se ainakaan miedoista lääkkeistä parane», hän oli ähkäissyt
halveksivasti. Niin ainakin Siviä neiti oli sen käsittänyt. Ja siitä
alkaen oli hänen ympärillään ollut tuo surullinen varjo.

Pieni hauraslehtinen puu oli joutunut pimeäoksaisen kuusen katveeseen.

Mutta neiti Syrjänen odottaa tänäkin hetkenä vain isäntänsä saapumista.
Hän on myöhästynyt. Läpi naisparven kieltensorinan Siviä kuulostelee
jännittyneenä ovikellon soittoa. Ja hänen korvansa ovat herkistyneet
kuin mustasukkaisen aviorouvan, joka kuuntelee ovien takana.

Jänkälän ääni alkaa pauhata viereisestä huoneesta, kuin yrittäisi hän
voittaa konehuoneen jyskinän:

»Tietävätkös, veljet, millä tempulla Takala iski eripoikki
kirjekuoriherrojen renkaan?»

Siviä alkoi kuunnella hartaana kuin juhlapuhetta. Sillä hän ei osannut
vieläkään ajatella, ettei se olisi ollut heidän yhteistä taisteluansa.

»Nähkääs», jatkoi Jänkälä, »rengasherrat aikoivat ensin kuristaa kolme
muuta suomalaista pienyrittäjää ja sitten vasta Takalan, joka näytti
niinkuin vähän suuremmalta käenpojalta. Ja saivatkin ne polkukaupalla
konkurssin partaalle. Silloin teki temppunsa Iivari poika. Osti salaa
hätääntyneiltä kavereilta koneet, mutta antoi niiden käydä edelleen
entisten omistajain nimissä. Rengasherrat ihmettelemään: 'Sehän nyt
on piru, ettei tässä saa nitistetyksi hengiltä enää suomalaista
kärpästäkään!' Ja rupesivat pääskysherrat pieneen kuorolauluun
käenpojan kanssa. Nyt löi Takala valttinsa pöytään: 'Niin ja niin monta
konetta, hyvät herrat!' No, mitäs... herrat nielaisivat kiireesti
ja melkein mielissään karvaan palan, joka oli paisumaisillaan
nielaisemattomaksi, kun olivat päässeet yhdellä iskulla irti kaikista
muista kilpailijoista. Ja Iivari Takalasta tuli kartelli-herra. Sillä
tavalla...»

»Konkurssihaaska», ärähti kenkätehtailija.

»Äläs mitä... miten kävi kolmen tappiolle joutuneen?» selitti Jänkälä.
»Yksi pääsi kartellin toimitusjohtajaksi, ja kaksi muuta oli säästynyt
konkurssista. Tällä tavalla oli tunkeutunut kaksi suomalaista miestä
ruotsalaisrenkaan sisäpuolelle. Ja mikä tappelu se sellainen on, jossa
ei ole edes haavoittuneita! Vai konkurssihaaska? Sotaherra, sanon minä!
Ja tiedättekö, paljonko maksoi se taistelu rahassa Merthenille ja
kumppaneille? Lähes satatuhatta kultamarkkaa! Ja meille siitä tuskin
neljättä osaa...»

Kuului hämmästyneitä huudahduksia ja vastaväitteitä.

Samassa kuulee Siviä neiti sivultansa rouva Kaikarin äänen, joka
juoruilee jollakin sisämaan murteella, salamyhkäisesti, somat
nenänniiskutukset mukana:

»Mutta siitä se vasta paisuu kuuma paikka... Kun se insinööri, se
Merthenin tyttären mies, onkin kuulemma ihan maailmanlopun renttu,
ja Verna-rouva on karannut isäpappansa luo, ja kauppaneuvos hieroo
tyttären puolesta erojaiskauppoja. Jotakin siinä on muutakin takana.
Sanokaa mun sanoneeni...»

Siviä neidin kasvoille oli läimähtänyt tuskallinen kuumotus. Hän nousi
hätääntyneenä paetakseen huoneesta. Mutta takanaan hän kuuli vielä
rouvien supinaa ja myönnyttelevät sanat: »Eipähän se vanha rakkaus
ruostu.» Ja sitten moniäänistä kikatusta...

Siviä neiti puuteroi eteisessä poskipäitään.

Juhlan isännän kasvot olivat tällä välin menettäneet jotakin
juhlailmeestään. Niissä oli hermostunutta myrtymystä. Meni mihin
seuraan tahansa, Takalasta ja Takalasta... ihankuin ei muusta enää
osattaisikaan keskustella.

He olivat kyllä jo aikoja sopineet vanhat vihat. Eikä hän kaunaa
kantanut... Mutta luuli hän nyt sentään olevansa tämän juhlan sankari!
Vai kuka tässä oli valittu johtokunnan jäseneksi, ja kuka tässä juhlat
tarjosi? Hän, Kalle Hoppa, joka tahtoi puhua taiteen korkeista asioista
ja siitä kansallisen kulttuurin suuresta voitosta, jota tässä juuri
juhlittiin.

Isäntä kimposi äkeissään teatterilaisten seuraan. »Miten intresanttia!»
»Oo, kuinka intresantti mies!» näyttelijättäret huudahtelivat. Ja
Artturi Toikka laski kuin päätökseksi tuolin takaa: »O-on se...
aika poika Kokkolasta! Ja on sitä yhdessä ajeerattu ja souvattu.
Perustettiin kerran yhdessä haulitehdaskin. Ja hyvin se nousi ja haulit
tippuivat satamalla. Tosin sillä kertaa sattui kalkyleeraukseen ja
konjunktuureihin sellainen pikkuruinen hama...»

»Oo, miten intresanttia!» huudahti taas näyttelijätär.

»Mutta paljonkos se meille», Artturi innostui. »Pieniähän ne on
silakat herrojen joulupöytään...» Ja hän nauraa kikatti huumaantuneena
näyttelijättären korvaan.

Isäntä yritti kääntää keskustelun vakavammalle laadulle.

»No, jaa, herra tirehtööri», hän lausui maisteri Sarvaalle, »meidän
ohjelmistomme nostetaan nyt tietenkin uudelle, niin sanoakseni
supliimitasolle...»

»Kuinka niin?» maisteri kivahti.

»Niin, tuota... minulla on nähkääs omia ajatuksia vähän niinkuin...
Taaliankin taiteesta... Jotakin äärettömän synkkää, kuten 'Makpetti'
tai sitten... tanssia, trikoosukkia, supretteja, krisettejä...» Ja
tässä kohdassa hän kumarsi näyttelijättärille. »Sanalla sanoen sähköä,
heijastajia, äärettömän iloista, kuten esimerkiksi... tuossa 'Kahden
miljoonan perijättäressä'. Toisin sanoen... 'ei mitään välimaata',
kuten norjalainen Ibsen sanoisi. Katsokaas... Strindbergit ja muut
tuollaiset, miten sanoisin... romanttisen sydämen häiritsijät, niin...
etten sanoisi rienaajat...»

Tässä hän äkkiä pysähtyi. Maisteri katsoi häneen lasiensa takaa kuin
pirullinen kärppä kivenkolosta.

»Niinpä niin», käänsi Hoppa, »pääasia tietenkin on ylimalkaan...
kansallisen taiteen ja kirjallisuuden...»

Ovikello soi.

»Jaha, jaha...»isäntä ehätti ja kiirehti eteiseen.

Iivari Takala astuu sisään vaiteliaan näköisenä.

Hän on näinä vuosina muuttunut hieman raskaammaksi vartaloltaan.
Päättäväisten tekojen yhtämittainen pakko on kiristänyt juonteita
poskipäitten alapuolella. Suurimmalle osalle kasvoista on ikäänkuin
satanut tuhkaa. Iho on tummempi entisestään. Mutta leveä otsa on yhä
liikkumattoman puhdas. Eivätkä hänen silmänsäkään näytä menettäneen
mitään valoisasta rohkeudestaan. Ne katselevat ympärilleen melkein
huolettomina, hänen kiertäessään salin kautta herrojen puolelle.

Tavatessaan Jänkälän hän sanoo ensi sanoikseen:

»No, nyt on sitten meilläkin, ensi kerran... oikea lakko.»

Kuuluu ihmettelyä ja sadattelua.

»Työväen lähetystö oli juuri luonani», Iivari lisää.

»No — neh!» alkaa Jänkälä. »Siinä sitä ollaan. Työmies syö tässä maassa
omaa lihaansa, suomalaista isäntäänsä, joka on lähtenyt taipaleelle
hänen naapurimökistään, mutta suuria ruotsalaisherroja se kumartaa.
Koiramaista! sanon minä...»

»Älä tuhlaa ruutia, veli Jänkälä», Laaksonen tokaisi, »ei se ole sen
juhlallisempaa kuin ryssäläistä svabodaa, joka on vallihautaporukoista
levinnyt kaikkialle eikä vain meitä vastaan».

»Ooho, etkös sinä sitten ole osannut lukea lakkotietoja? Siitä
asti, kun työväki on järjestynyt, on se lakkoillut etupäässä
suomalaisilla työmailla, mutta jättänyt melkeinpä rauhaan suuret
ruotsalaiskapitalistit. Ja mikä on ollut tästä seurauksena? Me
suomalaisnousukkaat, joiden kämmenistä ei siliä koskaan työläiskänsät,
me taomme nyrkkimme koko suomalaisrahvaan puolesta muukalaisherrojen
linnanportteihin, mutta saamme niskaamme oman kylän ryysypekat, joiden
pitäisi tapella kylki kyljessä rinnallamme. Niin minun järkeni sanoo,
vaikka kaavailisivat Marxit ja Kautskyt mitenpäin katkismuksiaan.
Meillä on omamme, eikä siinä sanota: 'Köyhälistö ja herrat', vaan...
suomalaiskansa ja muukalaiset raharuhtinaat. Niin, niin, väännä vain
naamasi piruserkkusi malliin, tällä kansalla on tällä kertaa kaksi
tautia: ryssäläinen svaboda on sen verenmyrkytys ja ruotsalaisherrojen
henki sen keuhkotauti. Ja ne ne tappavat suomalaiskansaa lakona,
niin työläistä kuin isännän näköistä. Mutta... mitäpäs minä
tässä saarnaamaan... Jumalantauteinahan ne niitä pitävät... sekä
sivistysherrat että moukat...» Jänkälä vetäisi sikaristaan hirvittävän
pöllysauhun ja jäi istumaan muristen itsekseen kuin yksinäinen karhu.

Nahkatehtailija Kaikari oli vedellyt hiljaisena partaansa.

»Eivät ole, nähkääs, _tähän asti_ työläisten voimat riittäneet
suurkapitaalia vastaan. Mutta nyt kun niiden pitäisi nitistää koko
maailma matruusien kanssa, niin tuota... älä sinä Jänkälä sure... saat
kyllä ne suuret herrat meidän kanssa samaan liemeen. Ja sittenkös
meistä tulee 'pestapruurit' yhteisellä aprakkatiellä...» hymähteli
partaniekka.

»No, kerjuupelissä ne nyt ainakin saisivat päihinsä», Laaksonen
naurahti.

Samassa oli Jänkäläkin leikissä mukana: »Äläs mitä... mutta me kun
ei kerjätäkään. Sinä, Laaksonen, otat taas kämmeniisi pikilangan ja
lestin, minä rupean masuuni-piruksi. Tuo Kaikari rupeaa haistelemaan
parkkitiinujansa. Ja Iivari poika lyö selkäänsä rihkamalaukun ja jahtaa
piikalikkoja. Ja Hoppa-Kallekin mitä tehnee paakaripullia. Mutta nuo
Krookit, Vargenit ja Merthenit? Mitä ne osaisivat? Kerjurinyytti
herraskepin pumpulaan tai parhaassa tapauksessa... kyypparinfrakki
niskaan. Niin että... ero meistä sekä tässä että tulevassa
paratiisissa...» Ja hän nauroi niin hyvillään, että mustat laikat
paistoivat poskilla kuin paistikasperunat.

»Oikein, veljet», alkoi Iivari, »ei tässä tarvita muuta kuin reipasta
leikkiä. Koko tuo lakko ei kestä huomista tai ylihuomista kauempaa.
Ketkään eivät paremmin tiedä kuin minun työmieheni, että näinä vuosina
ei minulla ole ollut muuta iloa kuin rakentaa heidän kanssaan yhteistä
elämää. Olen asettanut yrityksemme pari kertaa kukistumisen vaaraan
kiirehtiessäni työläisasuntojen rakentamista. Joka kerta, kun olen sen
kyennyt tekemään, olen iloinnut enemmän kuin he. Ja he ovat sen nähneet
ja sen tunnustaneet.

Puhuja keskeytti hetkeksi. Näytti siltä kuin hän olisi epäillyt
paljastaa parhainta ajatustaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin jatkaa
avomielisesti ja läheisesti:

»Eivätkä he ole vain _sitä_ nähneet. Minä olen ollut heille
kiitollinen...»

Kenkätehtailija naurahti kuivasti.

»Niin, minä olen ollut heille kiitollinen siitä, että olen... ensikerta
elämässäni saanut tuntea itseni samanarvoiseksi toisten kanssa. Pienet
lajittelijatytöt ovat oppineet minulle puhumaan kuin vanhemmalle
veljelleen, joka on hankkinut heille työtä ja vähän huvituksiakin.
Ainakin olen nähnyt sentapaisen pilkkeen heidän silmistään. Eivätkä
he ole tietäneetkään mitä he ovat sellaisilla katseilla minulle
antaneet. Sen ainoan elämänilon, mikä minunlaisessani kohtalossa on
mahdollista saada... Ja ne miehet, jotka ovat olleet mukana yrityksessä
alustapitäen, he ovat puristaneet monet kerrat kättäni, niin että siinä
on tarvinnut olla tottavie laukunkantajan koura panna vastaan. Ja minä
olen lyönyt heitä olalle, niin että ovat horjahtaneet ja ruvenneet
kiroilemaan, peittääkseen hyvää sydäntään... Ymmärrättehän, että me
emme viitsi pitkälle juosta tämän tolkuttoman villityksen perässä.
Takaan, että me ryhdymme töihin huomenissa tai...»

Kuuntelijat olivat kaikki hiljentyneet. Ja vähältä piti, ettei Jänkälä
alkanut vetistellä. Ainakin hänen poskiarpensa värähteli liikutuksen
kourissa.

Mutta salin puolella oli paisunut hälinä ja melu. Rouvien äänet
kimittivät ja kikattivat, voivottelivat ja venähtelivät pitkään nauruun
kuin puhalluksissa olevat harmonikat.

Ne kiertelivät kattoon saakka, yli Artturi Toikankin terävän
lallatuksen ja näyttelijättärien naurun, jota Artturi poika piti yllä
ihan palavissaan.

Mutta jäivätpä mykiksi rouva Kaikaritkin, kun Toikka aloitti naistensa
kanssa huikean operettilaulun:

    »Se on se lempi, se tyhmä lempi,
    mi miehet niinkuin teerenpojat sokaisee.»

Viimeisen tavun heitti Artturi sellaiseen falsettiin, että kaikilta
puolilta keräännyttiin oville ja naurettiin täyttä kurkkua.
Näyttelijättäret olivat kesken laulunsa läkähtyä. Mutta Toikan poika
oli heti valmiina tarjoamassa pikaria, katkaisematta sekunniksikaan
huikeaa laulunmenoa.

Ja talon isäntä oli ruvennut lyömään pitkäkaulaisella pullolla tahtia
keskellä salia.

Mutta Artturin oli nyt enää mahdotonta pitää iloansa säädyllisyyden
kahleissa. Hänhän oli kihloissa. Hänen täytyi saada lentää! Auton ääni
hyrisi ihanasti hänen korvissaan. Kaukana, kauppakartanon ikkunasta
kuikutti kullanhohtavin hampain hänen luonnottoman kauniilta näyttävä
morsiamensa. »Jeskandeeraa!» hän kirkaisi niin, että maisteri Sarvas
naisineen vetäytyi sivummalle. Tuli hetken jännittävä hiljaisuus. Ja
Artturi hyppäsi tuolille seisomaan ottaen sen selustasta kiinni ja
vääntäen molemmin käsin kuin auton ohjauspyörää. Täältä valtaistuimelta
hänen täytyi saada julistaa ennenkuulumaton onnensa. Sopersi ensin
muutamia sanoja neiti Zillasta. Mutta kaikki sanat tuntuivat nyt
pelkiltä surisevilta kärpäsiltä. Hän sipaisi kiukkuisena kasvojaan ja
laikahti laulamaan kireällä äänellä:

    »Ja Hämeen valkotukkainen,
    tuo sinisilmä neitonen.»

Milläpä muulla olisi voinut paremmin tulkita sulhastunteitaan
hämäläisen kauppakartanon tyttäreen?

Mutta maisteri Sarvas kohautteli mielenosoituksellisesti olkapäitään ja
tokaisi laulun lomassa:

»Nousukkaita...»

Artturi kivahutti silmänräpäyksessä riidanhaluisena tuoliltaan:

»Vai nousukkaita? Kuulkaapas, hyvä herrasväki, tuo tirehtööri sanoo
meitä nousukkaiksi!» Hän hyppäsi alas ja lähestyi maisteria:

»Mitä se sellainen sana oikein meriteeraa? Sanokaapas ja sanokaa se
paikalla, herra jupileeri.»

Maisteri Sarvas tunsi joutuneensa kiusalliseen tilanteeseen. Hän näytti
tekevän poislähtöä, mutta tiuskaisi Artturille läksiäisiksi:

»Sivistymätöntä narria, joka on keinotellut enemmän rahaa kuin osaa
syödä ja juoda!» Ja kääntyi ovea kohti.

Mutta Artturi poika otti kiinni kuin kissaa hännän päästä:

»Ähää, mutta miksikäs sanotaan sellaista herraa, joka syö ja juo
enemmän kuin osaa tienata? Sanokaapas?»

Maisteri jatkoi kulkuaan eteistä kohti. Mutta tirehtööri Kyöstilä
seisoi ovella vastassa ja työnsi herran nauraen takaisin. Tämä ei
tietänyt mihinpäin yrittää ja poukkaili eri suuntiin keskellä permantoa.

»Odottakaa», Takala käski lujalla äänellä. Hän ei ollut tottunut enää
sietämään herrasmiesten ylpeilyä. Tuossa seisoi taas pitkästä aikaa
hänen edessään eräänlainen Tuure Kunnar... Hän kiehui suuttumuksesta.
Hänen kouransa olivat jo tarttumaisillaan loukkaajaa niskasta. Mutta
kuin kiukustuen itselleen hän löi ne selkänsä taakse ja alkoi kurittaa
sanoilla:

»Oikein puhuttu, herra maisteri. Me olemme nousukkaita, sillä
me emme ole muuta tehneetkään kuin... nousseet. Katsokaas tuota
herrasmiestä, joka seisoo takananne! Juuri niin, herra Kyöstilä...
hyvin halveksittava nousukas, sillä alkaa juoksupojasta ja olla
sitten pakkaaja, varastonhoitaja, kirjanpitäjä, kirjeenvaihtaja,
kasööri, konttoripäällikkö ja lopuksi tehtaanjohtaja, sehän on
vasta nousukasmaisuutta. Teidän mielestänne olisi tietenkin ollut
kunnioitettavampaa, jos hän olisi syntynyt tirehtöörin poikana ja
olisi nyt päässyt konttoristiksi? Ja tietenkin tehtailija Laaksonen ja
Kaikari olisivat hienoja herroja, jos he olisivat tulleet maailmaan
tehtailijanpoikina ja päässeet tähän mennessä kisälleiksi. Tottakai...
mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan nousseet päinvastaisessa
järjestyksessä, herra maisteri. Ja pitäkää se hyvänänne.»

Herra Sarvas kumarsi jäykästi ja aikoi poistua, mutta Iivari Takala
nosti vieläkin estävästi kätensä:

»Sallikaa vieläkin eräs huvittava seikka, joka itsellenikin on
vasta viime vuosina selkeytynyt totuudeksi. Ajatelkaas... meissä
on todellakin narriutta paljon ja narrejakin, kuten suvaitsitte
huomauttaa. Mutta meissä on sankareitakin. Varokaa nauramasta! Katsokaa
tuonne... sahanomistaja Jänkälää. Katsokaa tarkasti. Hänen kasvoillaan
näette sankarin merkit...

»Ja nyt... nyt se onkin jo valmis... se totuus. Olen ollut näkevinäni,
että vain narrit ja sankarit tässä maailmassa luovat... yrittävät,
keksivät, näkevät totuuksia, tekevät kauppaa ja rakentavat sekä
ilmalinnoja että tehdasrakennuksia ja... koko yhteiskuntaa. Mutta
siltä väliltä... nuo tuhatlajiset puolinarrit ja teatterisankarit sekä
näyttämöllä että katsomossa... he eivät tavallisesti kykene muuhun kuin
häpäisemään meidän... narrien ja sankarien rehellistä mainetta. Ja
nyt... saatte mennä, herra maisteri.»

Mutta Artturi otti lopultakin koko kahakasta viimeisen sanan. Juoksi
eteiseen ja kimmahutti ovesta painuvalle herralle:

»Sellaista herraa sanotaan lippariherraksi, saakeli soikoon!»

Iivari saattoi Siviä neidin kotiin. Heidän seisahtuessaan porrasovelle
sanoi neiti äkkiä, kuin ankaran harkinnan tuloksena:

»Siellä kerrottiin, että rouva Gavelius hakee eroa miehestään...
ehkä on jo eronnutkin.» Sitten oli Siviä neidin jo helpompi jatkaa.
Hän sanoi leikillisen merkitsevästi: »Joku rouvista sanoikin, ettei
se vanha rakkaus ruostu... Siinäs saitte.» Ja hän löi kätensä
toverillisesti ja reippaasti isäntänsä jäykistyneeseen käteen. Se ei
kestänyt tosin koko aikaa yhtä reippaana. Se värähti. Ja hän veti
sen äkkiä pois, juosten portaisiin. Täällä hän ei sytyttänyt valoa,
ennenkuin näki saattajan kääntyvän poispäin. Ja vielä kerran työntyi
tuskallinen pisto sydämeen. Mutta riisuutuessaan levolle tuli hänen
sanomattoman hyvä olla, haikean hyvä. Hän oli antanut oman uhrinsa. Ja
hän tunsi jollakin tavalla auttaneensa kahta onnetonta ihmistä.



2.


Tuo tieto, että Verna oli tulemassa vapaaksi, ei herättänyt Iivarissa
mitään toiveita. Hän ei ollut tottunut enää pitkään aikaan tuolta...
’toisesta maailmasta' onnea odottamaan, vaan luomaan sitä itse omasta
maailmastaan.

Mutta se kiersi hänen eteensä Thure Gaveliuksen tekoineen. Tuo mies oli
yhä hänelle velkaa. Hän ei ollut sitä sanallakaan takaisin vaatinut.
Sillä hänen itsetuntonsa ei sallinut koskea mieheen, jonka Verna
Merthen oli liittänyt kohtaloonsa.

Mutta nyt... sinä hetkenä kun heidän tiensä ovat erinneet, on mies
suojaton ja saa maksaa velkansa. Miten tämä oli tapahtuva, ei hän
tietänyt eikä huolinut edes ajatella. Mutta hän tunsi kykenevänsä
armottomaksi velkojaksi. Ja se riitti hänelle.

Syksyinen yö oli sumuinen. Takalan tehtaan ja kaupungin välisellä
tiellä näkyi harvassa heikkoja valopyörylöitä.

Mutta tuolta, hänen tehtaansa vaiheilta siinsi valomeri kuin aamun
nousu. Ja siellä odotti taistelu.

Lämmin, hiottava yö teki kuumaksi koko ruumiin. Jäsenet kevenivät
kevenemistään kuin pitkänmatkan juoksijalla. Iivari painoi melkein
ajatuksettomana eteenpäin, tuijotti kaukaisiin valoihin ja nautti
humalluttavasta verenkierrosta.

Valot lähenivät. Mutta takana pysyy yhä paksuna sumuseinä. Kävelijä
vaistoaa jostakin syystä, että hänen takanaan liikkuu ihmisolentoja.
Hän kääntyy. Eräitä haamuja katoo muutaman rakennuksen taakse.

Se ei herätä kulkijassa erikoista huomiota.

»Onpahan niitä toisiakin yöjalassa kulkijoita», ajattelee. Matka jatkuu.

Erään lankkuaidan varjossa hän kuulee taas, aivan kantapäiltään,
joukon sekavia, varoskelevia askeleita. Hän ei käännä päätään, vaan
aikoo ottaa selvän maleksijoista. Askelet seuraavat itsepintaisesti
ja uhkaavina. Kuuluu supisemista ja ikäänkuin toinen työnnältäisi
toista tieltään tai eteenpäin. Joku päästää hampaistaan sihinää ja
soinnuttomia ärräpäitä, joista muodostuu epäselvä 'saatanan herra'.

Iivari kohauttaa vaistomaisesti olkapäätään. Mutta samassa kuuluu
rasahdus. »Vedettiinkö siellä puukko tupesta?» välähtää ajatus. Ja
samassa käännähtää kävelijä koko ruumiillaan, survaisee kätensä ja
tarttuu lähintä miestä rinnuksiin. Muut katoavat selkä kyyryssä sumuun.
Mies riuhtoo itseänsä irti. Iivari työntää hänet raivokkaasti tien yli
valon puolelle seinää vasten.

Iisakki Rokka, suonikaskaulainen, nuorehko mies, joka oli hiljan tullut
nälkäisenä ja surkeana pyytämään töihin, räpytteli silmiään valoa
vasten.

»Vai niin, Iisakki Rokka... Mitä renttuilemista sinulla täällä on? Ja
mikäs sinut panee kiroilemaan isäntäsi selän takana? Vastaa!» Ja Iivari
päästi kätensä irti, odottaakseen vastausta.

Mies väänsi toista olkapäätään korkealle ja alkoi röyhkeästi:

»Ja mitäs perkelettä se...»

Samassa kahmaisi taas isännän koura hänen olkavartensa kuin
ruuvipenkkiin.

»Keitä olivat nuo muut?» hän kysyi lyhyesti.

Miehen silmissä välähti sekä häijynilkistä aietta että pelastuksen
toivoa:

»Oli siellä sekin... Kaakon Pentti.»

»Valehtelet», ärjäisi Iivari Takala. »Pentti Kaakko ei maleksi
lorvailemassa sinunkaltaisesi kanssa.» Hän oli heittänyt miehen syrjään
ja antoi tuomionsa:

»Otin sinut koetteeksi laatikontekijän paikalle. Nyt huomaan, että olet
valehtelija ja renttu. Hae huomenaamulla tilisi.»

Eniten oli Takalaa suututtanut Pentti Kaakon nimen mainitseminen. Siinä
oli paljastunut miehen alhainen kataluus. Pentti Kaakko, nuorukaiseksi
noussut työläisen poika, joka oli juoksupojasta alkaen ollut tehtaan
palveluksessa, oli hänen suojattinsa. Teräväpäinen, taitava poika oli
käynyt ominpäin iltakoulua ja kohonnut jo varastonhoitajaksi. Isäntä
oli kustantanut hänelle kirjanpidon ja kielten opettajat, aikoen
siirtää hänet mahdollisimman pian konttorin puolelle.

»Kaakon Pentti... minun poikiani ja tulevaisuuden mies... Hänkö kulkisi
sakilaisjoukossa ja kiroilemassa minun selkäni takana!» Mikään ajatus
ei saattanut häntä enemmän suututtaa. Tuo juutas oli sittenkin päässyt
liian vähällä. Olisi ollut selvästikin selkäsaunan tarpeessa...



3.


Korkeasta sähköpylväästä heijastui valoa Takalan yksityiskonttoriin
ja tämän viereiseen makuusuojaan. Tehtailija oli jo heittänyt takin
yltään, mutta ei osannut paneutua nukkumaan. Tehdasalueella oli jotakin
levotonta. Työväentalo oli yhä valaistu, vaikka ei kuulunutkaan mitään
tanssimusiikkia. Ja useimmista työläisasunnoistakin tuikkivat tulet.
Mitään muuta ei näkynyt eikä tänne saakka kantautunut mitään ääniä.
Mutta tuntui kuin koko yhteiskunta olisi valvonut ja valvojien aivoissa
hehkuneet järjettömät ajatukset. Sähkölamppujen ympärillä oli sameaa
kiihkoa, ja niiden välisessä sumumeressä vyöryili näkymätöntä raivoa.

Rakennusten nurkkaukset kohosivat kuin hätämajakat usvasta. Ja tuntui
kuin ei niissä olisi yksikään vartija paikallaan.

Takala odotti kärsimättömänä aamua. Silloin oli oleva hänen vuoronsa...
Eilen illalla hän oli jo saanut lähetystön jäsenet äänettöminä
häpeilemään. Aamulla, auringon valossa, hän oli karistava lujalla
kädellä Iisakki Rokan hengen niiden sieluista viimeistä tuulenpesää
myöten. Hänen kasvattamansa puun täytyi saada yletä puhtaana
tunkkaisista pesäkkeistä... Ajatukset tulivat ja menivät. Mutta aamuyö
tuntui venyvän venymistään... katkeamattomana matona...

Alakerroksen seinään jysähti pari kiveä. Takala syöksähti akkunaan.
Kauempana, tietä myöten, oli tulossa muodottomia ihmisryhmiä. Mutta
pihalla ei näkynyt ketään. Hän kuulosteli, mutta ei ollut vieläkään
uskoa korviaan.

Taas jysähdyksiä. Tällä kertaa syrjemmällä. Ja alakerroksessa sälähti
jokin akkuna säpäleiksi.

Takala vetäisi takin ylleen ja syöksyi portaille. Joukot olivat
lähestyneet ja alkoivat levittäytyä pihamaalle. Hän arvioi joukon
suuruutta. Enemmän kuin puolet, melkein kaikki hänen työläisistään...
Samassa kajahti kauempaa yksinäinen laukaus.

»Vai tällaista se on se lakko!» Takala karjahti.

»Alas herrat!» kuului näkymättömistä tiepuolesta. Lähemmäksi joutuneet
seisoivat äänettömänä massana.

»Mitä te täällä hulinoitte? Selittäkää!» huusi Takala.

»Me olemme päättäneet, että meidän ehtomme on hyväksyttävä nyt ja heti
paikalla, ja että siinä tapauksessa tullaan aamusta töihin», julisti
esiin astuva joukon johtaja.

»Olen jo eilen illalla sanonut, että ne ovat mahdottomat ja etten
niitä hyväksy. Ja kaikkein vähimmän tässä... kivittäjien ja
pyssynpaukuttajien edessä», isäntä vastasi.

»Kyllä koiraskin poikii, kun pannaan kovalle!» huijasi karkea ääni
sumun seasta ja perässä tuli häntänä pitkää naurua, jossa kuului
naistenkin ääniä.

»Sopii panna», kajahti Takalan suusta, »mutta tämä koira poikii
korkeintaan järjenmunia kalloihinne eikä mitään muuta. Ja siihen olen
valmis heti paikalla! Alettakoon kokous.»

»Ruokamakasiinin kanget auki!» kuului taas huuto.

»Vai rosvomatkalla? Siltä se kuulostikin», vastasi Takala kylmästi.

»Nälkämatkalla!» huusi sama ääni.

»Te tiedätte itse», alkoi isäntä asiallisesti, »että elintarpeita on
jaettu koko se määrä mikä meille oikeuden mukaan kuuluu. Onpa saatu
kokoon yhtä ja toista sen ylikin. Ja järjestelyni avulla te olette
lisäksi päässeet jonottamisesta. Tämän te tiedätte, ja tähän saakka te
olette minua siitä kiittäneet. Minä vaadin luottamusta ja järjestystä
edelleenkin, muuten kärsivät kaikki, sekä tehdas että sen työntekijät.»

»Hyvä on saarnata lihapatojen äärestä.» — »Tämä on luokkataistelua eikä
veljeilyä herrojen kanssa!» kuului huutoja.

»Siinä tapauksessa te, hyvät herrat, olette yläluokkaa», Takala
iski nauraen. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Mitä
puhuivatkaan nuo järjettömät lihapadoista ja ylemmistä ja alemmista
luokista! Hänen naurunsa muuttui katkeraksi. Hän ei tuntenut enää
seisovansa tässä työnantajana ja isäntänä, vaan yksinäisenä miehenä,
jonka täytyi riisua itsensä alastomaksi, näyttääkseen vaivoissa
kovettuneet lihaksensa, paisuneet hartiansa, suonikkaat käsivartensa ja
lukemattomat arpensa, pakottaakseen nuo olennot uskomaan itseensä.

»Kuinka moni on teistä», hän puhui hitaasti, »alkanut polkunsa
maailman rannalla äpärän kyttyrä selässä? Sangen harva. Useimmat
teistä ovat saaneet siihenkin nähden nauttia yläluokan ylellisyyttä
minuun verrattuna. — Ja kuinka moni teistä on keskenkasvuisena poikana
kantanut parikolme-leiviskäistä kaupustelulaukkua kylästä kylään ja
ovelta ovelle? Se oli minun toinen kyttyräni... kulkurin häpeänkyttyrä,
jota en kenenkään, en viheliäisimmänkään, nähnyt kunnioittavan minään
yläluokan kunniamerkkinä.

»Ja kuka teistä kykenee laskemaan ne pistot, kepin iskut,
piiskansivallukset, potkut ja vieläkin katkerammat haavat, joita minä
olen kerännyt ruumiini ja sieluni täyteen, noustakseni... teidän
isännäksenne muka? Mutta teidän täytyy ne ymmärtää, jos kerran itse
olette saaneet kärsiä sorretun elämää. Ja teidän täytyy älytä,
että minun kanssani on turha puhua lihapadoista, yläluokasta ja
työnantajista. Olen yksi teistä! Ja alunperin alhaisinta alaluokkaa.
Enkä minä suinkaan ole siitä tullut sen kadehdittavammaksi tai
vihattavammaksi, että minä välitän teille työtä ainoalta todelliselta
työnantajalta, joka on olemassa, nimittäin... maailmanmarkkinoilta.
Onko selvä?»

»Selvä on!» — »Kuulittekos, pojat? Se oli vasta miehen puhe.» — »Niin
veti kuin puukolla miehen rintaa...» alkoi kuulua innostuneita huutoja.

Joukosta astui esiin vanhahko työmies. Tuli käsi ojossa Takalaa
kohti, joka oli puheen lopussa astunut portaitten eteen, ja sanoi
liikutettuna, kaikkien kuullen, isännälleen:

»Ei herran tarvitse luulla, ettei tällä puolella osattaisi olla
ihmisiksi... oikeille ihmisille. — Eikös olekin sillä tavalla, pojat?»
kääntyi hän lopuksi joukon puoleen.

Monenkarvaiset myönnytyshuudot yhtyivät jyriseväksi suosioksi. Takala
lähestyi joukkoa. Hänen kättänsä puristivat joka puolelta sekä miehet
että naiset. Hän sekaantui joukon keskelle. Hän tiesi voittaneensa
taistelun. Mutta tämä riemu ei ollut pelkkää voitonriemua. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi päässyt pitkältä matkalta oman perheensä pariin.
Nämä tässä ympärillä olivat lapsia ja veljiä, sisaria ja sisarusten
lapsia... Hän oli liha heidän lihastaan. Ja hänen kohtalonsa heidän
kohtaloansa. Ei ollut tarpeen voittaa heidenkään muiden sydämiä. Hehän
yhdessä muodostivat oman yhteiskuntansa... pään ja jäsenet, sen keuhkot
ja sydämen, lihaksien loppumattoman voiman, sielun ja ruumiin.

Syysaurinko teki sumusta vaivalloista nousuaan. Sen valo siivilöity!
vahvana lukemattomien ainehiukkasten takaa, mutta itse se pysyi
näkymättömänä. Valo joukon yllä oli himmeästi hehkuvaa, ja miesten
kasvot paistoivat Takalan mielestä kuin kokolla, juhannusyönä.

Mutta missä oli Kaakon Pentti. Iivari luuli hänet nähneensä äsken,
puhuessaan, jossakin syrjemmällä, hoikka vartalo suorana ja silmät
palavina. Hän kääntyi löytääkseen nuorukaisen. Luuli vilahtavan hänen
hartiansa miesten lomasta ja oli jo huutamaisillaan häntä nimeltä.
Oikea käsi kohoaa sekin vaistomaisesti osoittamaan etsittyä miestä.
»Pentti Kaakko!» on jo pääsemäisillään huulilta. Mutta samassa koholla
oleva käsivarsi ponnahtaa jännittyneenä. Hän kuulee selkänsä takaa
äänen, käheänä ja matalana: »Siinä on sinulle litviikkiä.» Ja sanojen
mukana työntyy jotakin turruttavaa hänen selästään sisään. Samassa
käy kipeä vihlailu olemuksen juuria myöten. Hänen suunsa avautuu
ammolleen. Veren makua suussa. Ilma mustenee. »Iisakki Rokka!» selviää
ajatuksissa. Mutta hän yrittää turhaan huutaa tuota nimeä. Ainakaan
hän ei kuule omaa ääntään eikä näe enää miehiä ympärillään. Katkera
verenmaku muuttuu kuumaksi tulvaksi. Ja puukotettu kaatuu suulleen
hiekkaiselle maalle.




KUUDESTOISTA LUKU.



1.


Iivari Takalan sairashuoneen laattian yli kulkee varpaisillaan
hoikkauumainen sairaanhoitajatar. Potilas makaa horroksissa. Hoitajatar
asettelee varovasti yöpöydän maljakkoon kimpun ruusuja. Katsahtaa
palatessaan vuoteen päätypuolesta nukkuvaa ja pudistaa päätään.

»Kummallinen sairas», hän ajattelee, »haava on parantumaisillaan,
mutta mies itse ei halua parantua». Iho on yhä kelmeän harmaa. Nenä ja
poskipäät muistuttavat vainajan naamiota. Ja suupielet nytkähtelevät
unessakin.

He ovat joskus keskustelleet. Hän on katsonut läheltä potilaansa
suurentuneisiin silmiin ja vavahtanut niiden riutunutta katkeruutta.
Tällä tavalla on kulunut jo kuukausia. Ketään hän ei ole suostunut
ottamaan puheilleen. Ja hänen harvat lauseensa ovat hirvittäviä.

»Parantuako, rakas sisar? Voitteko vakuuttaa, että jokukin tämän
elämän lurjuksista kykenee lyömään muualtakin kuin takaa päin? Siinä
tapauksessa hävettäisi ehkä vähän vähemmän... jatkaa elämistä», oli hän
vastannut hiljan hänen terveydentoivotuksiinsa.

Kun hän oli tuonut sanan, että kaupunki ja koko isänmaa oli vapaa, oli
potilas saanut silmiinsä iloisen välkkeen ja noussut ryntäilleen. Mutta
sanonut hetken kuluttua entiseen tapaansa:

»Niin, Iisakki Rokan piti kuolla, mutta Kaakon Pentti on heistä
suurempi konna. Eivätkä hekään ole vielä mitään hienojen konnien
rinnalla.»

»Niin», ajatteli huoahtaen nuori hoitajatar, »hänen sielunsa ei halua
elää. Mutta ruumis paranee pakostakin. Se taas ei halua kuolla...
Kummallista.»

Potilas havahtui hoitajattaren kadotessa ovesta ja näki tuoreet ruusut.
Hän hymähti puolittain vaivautuneesti. Mutta repäisi umpimähkään
ruususta pari terälehteä ja pani ne kämmenelleen. Ne olivat Siviä
Syrjäseltä. Kaksi uskollista lehtiparkaa... koko maailmassa.

»Ja nekin alusta pitäen, jo umpussaan... haalistuneet mitättömiksi»,
sairas hymähti ajatusten jatkoksi. »Niillä, jotka ovat uskollisia, ei
useinkaan ole rakastamisen voimaa ja kukkeutta, ja ne, joilla sitä
on... he eivät tiedä uskollisuudesta mitään. Pirullista järjestystä...»

Siviä neidin kukat olivat ilmestyneet joka päivä hänen pöydälleen, ja
jokapäiväisiä olivat myös nämä potilaan päätelmät.

Mutta saman päivän iltapuolella solahti hoitajatar huoneeseen uusi
kukkalaite kädessään ja entistä aurinkoisemmin kasvoin.

»Siellä on kaunis, kaunis nainen! Hän pyysi minua rukoilemalla
rukoilemaan, että tekisitte tällä kertaa poikkeuksen. Saanhan
kutsua hänet, herra Takala, saanhan? Hän on niin siro ja kaunis ja
juhlallinen...»

Sairas rypisti kulmallisiaan, mutta otti käteensä käyntikortin ja
puristi sen ajatuksissaan kouraansa.

»Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan... Siniset ja... sinistäkin
sinisemmät, kuin kaukaisilta vuorilta huikaisevaa varjoa», jatkoi
hoitajatar.

Potilas hymähti ja repäisi kahtia käyntikortin. Mutta ei antanut mitään
vastausta.

»Hän näytti niin surulliselta ja pyysi minua kädestä pitäen: 'Pyytäkää,
rukoilkaa, hyvä neiti! Minun täytyy saada hänet tavata...’»

Potilaan kurkusta tuli lyhyt naurahduksentapainen. Mutta pian hän nousi
ryntäilleen ja sanoi melkein uhkaavasti:

»Tulkoon... hakekaa.»



2.


»Oi, käsitättehän», jatkoi Verna Merthen pitkää selitystään, »mitä minä
ymmärsin silloin liikeasioista ja... kavalluksista. Tuo... herrasmies
sanoi, että sellaisiin ovat useat syyllisiä, mutta yksi tehdään
syntipukiksi, ja osoitti teidän nimeänne uutisessa... Ja minun oma
isäni... hän nyökkäsi myöntävästi. Niin, minä katsoin häneen hätäisin
silmin ja vaativasti, ja hän... hän nyökkäsi uudelleen, ehdottomasti
ja vakuuttavasti. Enkä minä voinut muuta kuin uskoa häneen, johon
olen luottanut koko elämäni rehellisimpänä kaikista olennoista...
Käsitättehän? Voi, älkää vaietko enää, sanokaa...»

Sairas oli maannut silmäluomet veltosti kiinni ja naurahti väsyneesti,
kuin kaiken turhuutta valittaen.

»Sitten kun... naimisiin mentyäni näin hänet muutamassa viikossa ei
ainoastaan mitättömäksi vaan myöskin... kehnoksi olennoksi...»

»Vanha juttu», Takala hymähti avaamatta silmiään.

»Niin lienee... Mutta minä ryhdyin ottamaan selvää väärästä
syytöksestäni. Ja siihenhän ei paljoa tarvittu. Kirjoitin teille
kirjeen itseäni häveten ja suuressa tuskassa, mutta myöskin
onnellisena. Lähdin hänen luotaan, karkasin kotiini. Ja odotin teidän
vastaustanne. Mutta sitä ei tullut...»

»Katsokaas, minä olin löytänyt uuden rakkauden», mies sanoi puoliksi
itsekseen.

Verna Merthen loi silmänsä maahan, ja hänen kutistuneet hartiansa
näyttivät odottavan vielä julmempaa iskua.

Omasta lauseestaan oli Takala ikäänkuin havahtunut. Hän alkoi uudessa,
kiihkeämmässä sävyssä.

»Niin, olin mennyt vertaisten! pariin ja antanut heille koko sydämeni.
Me rakensimme tehdasta, omaa yhteiskuntaamme, me panimme käyntiin
koneen toisensa jälkeen ja rakensimme pieniä kotejamme, joiden jokaisen
järjestämisessä olin omin käsin mukana. Eikä mikään eikä kukaan saanut
riistää minulta ajatustakaan uuden ja ainoan rakkauteni kustannuksella.
Uskoni ihmisiin alkoi palata, se tuli takaisin kohisemalla, ikäänkuin
elämäni joet olisivat virranneet ylöspäin entisiä uomiaan, nuoruuteni
lähteille saakka.

»Minä en ollut enää kenenkään kerjäläinen enkä halunnut ottaa vastaan
armahduskirjeitä itseäni kehnommilta. Elämän osattomimmat äpärät olivat
mielestäni suuremman rakkauden arvoiset kuin yksikään, kauneinkaan...
teidän maailmastanne, kunnes...»

Verna oli ottanut hänen kädestään, eikä sairaalla ollut voimaa sitä
vetää pois. Hän jatkoi väsähtyneenä:

»... Kunnes sekin rakkaus vuoti maahan puukon uurnaa pitkin, selästä,
keuhkojen läpi, sydämen ohitse... kylkiluihin saakka. Ja viimeinenkin
uskoni retkahti suulleen, verilätäkköön... Eikä sitä saanut aikaan vain
eräs renttu tai sekapäinen joukko, vaan rakkain suojattini, jonka olin
aikonut ottaa pojakseni, kuten kerran Vikruutin ukko oli ottanut minut.»

Hän tunsi kättään hyväiltävän. Kuumat huulet hengittivät siihen kuin
salaa suudellakseen. Mutta katkeruus ja tilinteon täytymys olivat liian
voimakkaita. Ne eivät sietäneet hellää kosketusta. Sairas veti kätensä
pois ja lisäsi:

»Niin, mitähän arvelisitte Natsarealaisen tunteneen, jos hänen
Johanneksensa olisi ollut usuttamassa Juudasta tekoon? Minä luulen
juuri sen itselleni tapahtuneen... Pitäisikö minun siis teidän
mielestänne vielä johonkin uskoa?» hän iski lopuksi sairaalloisen
ärtyneesti.

»Olette oikeassa», rouva vastasi, »te olette aina ollut liian
rehellinen ja puhdas...»

Sairas keskeytti vähäksyvällä naurulla.

»Erehdys, hyvä rouva, olen kyllä koettanut itseäni tahrata.
Yhteen aikaan yritin pitää rakastajattariakin. Niin, niin, turha
kainostella... Eikä niissä kai ollut sen ihmeempää vikaa. Ne vain
kyllästyttivät. Koetin tulla myöskin oikeaksi liikemieheksi keksimällä
kavalia koiruuksia ja pääsinkin melkein konkurssihaaskaksi. Parhailta
tovereiltani ostin näiden hädässä polkuhintaan koneet ja varastot.
Mutta siitäkin löi Jänkälä olalleni ja karjui: 'Oikein tehty!
Sotapäällikön täytyy menettää myöskin kaatuneita.' Enkä onnistunut
tahrata mainettani, vaikk'ei halua puuttunut. No niin, hyvä rouva,
te, joka olette aina ollut niin perin arka siitä... mertheniläisestä
rehellisyydestänne... eikö tämä teitä kauhista?»

Verna Merthen ei kuunnellut viimeisten sanojen ivaa. Hän sanoi
yksinkertaisesti:

»Minä olen aina teitä rakastanut...»

Takalan täytyi ponnistamalla ponnistaa itsensä irti noista hiljaisista
sanoista. Hänen äänensä jyrkkeni melkein luonnottomaksi.

»Luultavastikin tuota aikaisempaa, tähänastista hounaa! Mutta
teidän täytyy tietää, että jos minua huvittaa jatkaa tätä elämää,
olen tekevä itseni jotakuinkin tuon teidän muistettavan kirjeenne
arvoiseksi. Luultavasti en kykene pikkusummien kavaltajaksi. Mutta
ulvomaan minä kykenen uudella tavalla susien kanssa, tulevat ne sitten
alaluokasta tai teidän puoleltanne. Ja siitä saatte olla varma, etten
säästä hampaitani pureutuessani vihamiesteni kurkkuun, vaikka olisi
kysymyksessä teidän oma isänne, jota te rakastatte, kuten tyttären
tulee...»

»Oi, näkisittepä minun isäni», Verna alkoi rukoilevalla äänellä.
»Hän rikkoi minua vastaan, mutta hän teki sen rakkaudesta... Sen
on hän viime aikoina yllinkyllin osoittanut. Jokaisessa sanassaan
ja hyväilyssään hän on ollut minulle entistäänkin hellempi. Minun
onnettomuuteni ovat häntä painaneet enemmän kuin muut huolet yhteensä.
Ja hänen hiuksensa ovat harmaantumistaan harmaantuneet... Niin, ja...
hän sai uhrata paljon, ennenkuin tuo ihminen päästi minut vapaaksi
ilman... skandaalia. Ja sittenkin hän sanoi: 'Vaikka minun täytyisi
ostaa sinut vapaaksi painollasi kultaa, teen sen, sillä se on vähintä,
mitä velvollisuuteni minulta vaatii.' Ette usko miten rehellisesti ja
jalosti hän on pyrkinyt sovittamaan tuota... sukuylpeytensä tuottamaa
onnettomuutta...»

»Ihmisparat», Takala sanoi väsyneesti. Mutta jatkoi kiihkeän
tinkimättömästi: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan,
päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa.»

Verna ei näyttänyt heti käsittävän lauseen sisäistä tarkoitusta ja jäi
katsomaan epätietoisen kysyvänä.

Sairaan ilmeet jyrkkenivät. Tuolla naisella ei sittenkään näyttänyt
olevan voimaa... muuta kuin latelemaan huulilla joitain viehkeyksiä,
joita hän sanoi rakkaudeksi. Juuriltaan hän oli yhä kiinni jossakin
toisessa maaperässä, sen ennakkoluuloissa ja rakkauksissa ja
kurkoitteli ajankulukseen, jälleen... virkistäväksi vaihteluksi...
sinisen sinisiä kukkiaan yli muurin... tälle puolen... Mutta tällä
kertaa ei Iivari Takalan sydämessä ollut enää varaa tavoitella muutamia
terälehtiä, jotka lakastuvat päivässä ja kahdessa... Hän tunsi tämän
kipeästi, melkein raivostuttavasti, ja hänen äänensä ärtyi karkeaksi:

»Koettakaa se ymmärtää, hyvä rouva. Joka tapauksessa... olen näinä
aikoina... Iisakki Rokan ansiosta... ennättänyt jonkin verran ajatella.
Ja olen tullut siihen, että ne 'välimatkat', joita ihmiset tähän saakka
ovat eteeni levitelleet, ne määrään ja asetan tästä alkaen minä itse.
Eikä niiden yli liihoitella pelkin sanoin, vaan... luopumalla kaikesta
siitä, mikä on tyhjän tilan tuolla puolen... Niinpä olisi teillekin
onnellisinta tarkastella hieman sukupuutanne, eikö sen ylpeillä oksilla
sattuisi olemaan yhtään maahan karistettavaa toukansyömää lehteä tai
hedelmää tai kokonaista oksaa...» Sairas oli hengästynyt. Rinnasta
alkoi pistää. Hän painoi nyrkkinsä hetkeksi kylkiluita vasten ja jatkoi
taas:

»Kuten näette, tuo entinen houna on saanut hieman selvää järkeä ja
sitä mukaa myös rehellisyyttä itseänsä kohtaan. Minä en kestä enää
tappioita! Ymmärrättekö? Enkä minä luota siihen rakkauteen, joka ei
ainoastaan langennut ensimmäisestä koettelemuksesta, vaan tärveli
itsensä ensimmäisessä sylissä, joka sattui olemaan lähettyvillä...»

Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja
siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat.
Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina.

»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin
luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta... Niin, olin valmis
lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne... teidän
luoksenne... Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä
raivoavaa petoa...» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi
pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä
ylpeyttä:

»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä... sukupuussa maahan varisemista
tai... jotakin vieläkin murheellisempaa... Enhän ole sittenkään
rakastanut ketään muuta...»

Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka
väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua
hukkua unettomaan uneen.

Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi
lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan.
»Rehellinen itselleen... se se juuri onkin... tuo peto toisia
kohtaan...» hän päätteli hitaasti itsekseen.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.



1.


Pikajuna lähenee pääkaupunkia.

Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin
onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa
lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra
år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti.

Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan
alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka
on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle
nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta
lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään.

Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten
yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta
rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin,
jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi
ajatuksiksi.

Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on
elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta
on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät
vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä... kaislikkoa
vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan.
Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan
ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas
seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan
todistajina.

Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen
sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin... nuolet,
jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat
arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas
reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt
hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan
toivottoman väsyneenä.

Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut
löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä
kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa.

»Ooh, sellaista se oli... odottaa... varisemista lahoavasta
sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin.

Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan:
»He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta
rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa
edellisenä keväänä.

Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan
astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä.
Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta...

Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin
sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan
ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää...

Ja itsensä varisemista hän oli odottanut!

Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä
_kaikista vaikein_. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta
talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin
rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa
ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot
kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä
oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään
kyennyt sitä korjaamaan _kaikista vaikeimmalla_...

Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen
ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi
löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki... Hänen
tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa,
hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja... niin,
ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken.

Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä.
Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen
nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai...
ainakin kohta... niiden täytyy muuttua...

Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja
hyväilleet suloisesti sydäntä.

Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja
kehkeytyivät totiseksi mietteeksi.

»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät
irtaudu vihurin tempaisulla... Mutta kun tulee määrätön rakkaus...
etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen
pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat... viheriöitseviksi kasveiksi,
jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa...»

Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten
kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan
koskeva häneen itseensä... paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin
haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein... hänen
nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan...?

Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden
takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa,
jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet... putoamaan
juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika.

Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat,
oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä.



2.


Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari
Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius.

Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen
nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa
kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on
yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä
ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti
eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin
allensa.

Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi
kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan
pitkälle paperiliuskalle.

Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle:

»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa
osakkeittenne nimellisarvoa.»

»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä
haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema
minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että...»

»Korkeintaan... konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä
äänellä.

Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn:

»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin
sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä.

»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on
etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista
pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne
insinöörintitteliä. Sellaisilla... Nachtlokal-todistuksilla ei päästä
minun tehtaissani insinöörin asemaan.»

Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän
oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti
reidelleen ja lisäsi:

»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta
arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin
elämän...»

»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta.
Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä
minut juuri... puhemieheksi...»

»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta
lisäksi ja ennenkaikkea... kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja
minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään
voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan
sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.»

»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä,
millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.»

»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista
tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette
käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen
puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja
kuten näette... avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?»

Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan.

»Paljon, mutta... ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena.

»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan
elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia
on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te
olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte
sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan
summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne
kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin
oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne
myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin... matkustajakotiin,
jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä
hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään
kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain
normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän
arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään
pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.»

Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa
kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut.
Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa
edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa
ja... voittaa... Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää.
Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai
sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla
vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään
lehti shekkikirjasta.

Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken
ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen
riekaleen, heittäen sen pöydälle.

Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.



1.


Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos
Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja
havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka
vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi.

Albert Merthenin hiukset ovat harmaantuneet ohimoilta ja otsalta
takaraivoon saakka. Mutta selkäranka on yhä suora, eivätkä ole
vieläkään ylpeätä päänasentoa painamassa kalkkiutuneet niskasuonet.
Hänen liikehtimisensä on yhä vapaata ja luontevaa. Ja jos ovatkin
syventyneet suupielten vaot, on niiden kylmä, kohtelias hymy sitä
erehtymättömämpi. Se ei häviä näkymättömiin nytkään, vaikka hän on
yksin omine ajatuksineen, ja huulet pyrkivät pakostakin kääntymään
vihelteleväksi nauruksi. Sillä tämä päivä on hänelle monien raskaitten
vuosien jälkeen ilon ja koston päivä, ensimmäinen jäidenlähdön aika,
jolloin eivät enää mitkään suomalaiskorvesta nousseet voimat kykene
hänen sukuansa uhkaamaan. Tänään, juuri tänään hän on osoittava noille
kyläkujien nousukkaille, että hän on ja pysyy sukunsa ja tehtaittensa
herrana. Hän ei voinut olla ääneensä naurahtamatta. Tuo 'kansallinen
kapitaali' oli tulossa hänen yhtiökokoukseensa valloittajana ja saapa
pysähtyä ovensuuhun... kuokkavieraaksi...

Kauppaneuvos kulki akkunan luo. Alla kulki vain katuliikenne. Mutta hän
tunsi olevansa tehtaittensa keskellä, valtiassaarensa komentosillalla.

Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet merihädässä kulkemista. Rauhan
tultua oli ollut hidasta ja vaikeaa kääntää menekkiä länsimaille
menetettyjen Venäjän-markkinoiden korvaukseksi. Sodan aikana rappiolle
kulunut koneisto olisi täytynyt uusia yhdellä iskulla. Mutta se oli
ollut mahdotonta valuutan hoippuessa ja laskiessa luonnottomiin ja
kotimaisenkin kauppiaskunnan pysähdyttäessä tuontuostakin ostonsa
maksuvälineiden puutteessa.

Oliko ihme, ettei tilinpäätöksissä ollut voitu jakaa osinkoja? Mutta
tämä, juuri tämä oli ollut Albert Merthenistä tuskallisinta. Osakkaat
rettelöivät. Pörssissä alkoivat osakkeet painua alle nimellisarvon
ja joutuivat ties minkälaisten olentojen käsiin. Hänen kuuluisa
komentajamaineensa oli hukkua häväisevien huhujen likavesiin.
Ja mikä pahinta! Niissä oli osa tottakin. Lasse Snöre oli saatu
kiinni kavalluksesta. Ja eräs yhtiökokous oli täytynyt lykätä, kun
tilintarkastajat eivät olleet hyväksyneet tilejä paljastuneiden
väärinkäytöksien vuoksi. Ja samoihin aikoihin... tuo hänen tyttärensä
onnettomuus, ja Krookin lopullinen haaksirikko.

Vieläkin hän näkee silmäinsä edessä sen ajan alinomaisen näyn.

Maine vaarassa, koko yhtiö tuuliajolla pörssissä ja silmien alla tuo
saharaunio, jonka Jänkälä oli huutanut omakseen, hän oli seisonut
yksityiskonttorinsa akkunassa koko syksyn ja kuunnellut raskaan ilman
läpi verivihollisensa karkeata hohotusta. Niin, silloin olivat hänen
hiuksensa harventuneet ja harmaantuneet, ja hänen selkärankansa oli
ollut katkeamaisillaan.

Mutta vihdoin... keskeltä haaksirikkoa oli syttynyt kamppailu elämästä
ja kuolemasta.

Äkkiä olivat, nimittäin, osakkeet alkaneet nousta pörssissä. »Hyvä»,
oli hän ajatellut, »laskusuunta oli vain yleistä kriisitilannetta ja
rahapulaa. He luottavat minuun edelleenkin ja ovat aina luottaneet...»
Mutta nousua kesti vain hetken. Ne alkoivat heilua edestakaisin.
Laskivat ja nousivat. Taas laskeakseen, noustakseen ja laskeakseen...
»Nehän ovat joutuneet keinottelijain käsiin», oli välähtänyt pahaa
aavistava ajatus.

Ja hän oli ruvennut miettimään: »Se on sameassa vedessä kalastamista.
Joku viholliskäsi on sen pannut liikkeelle... Se on lähettänyt
kätyrinsä kalastamaan, apaja apajalta, kunnes...»

Jänkälän, Iivari Takalan ja eräitten muiden leveät kasvot olivat
nousseet koskenniskasta hänen näkyviinsä. »Kaivosmiehet ja
kulkukauppiaat, nuo... nykyiset saha- ja verstasherrat... he eivät enää
saarra, he hyökkäävät!» oli paljastunut hänelle selviönä. Ja hän oli
alkanut raivokkaana taistelun omasta hengestään.

Uskollisimmat kannattajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.
Epävarmoista käsistä oli houkuteltu tai riistetty rahan voimalla
osakkeet. Viikko viikolta oli käyty ankaran paineen alla, kuin
tietymättömän meren syvyydessä, salamyhkäisiä kahakoita kahden rintaman
välillä. Ystävää oli ollut monta kertaa mahdoton erottaa vihollisesta.
Petturit olivat luikahtaneet saaliin himossa puolelta toiselle. Ja
monesta voitosta oli saatu maksaa verisen kalliisti.

Mutta nyt... nyt ei ollut muuta tehtävää kuin... sanella viholliselle
masentava rauha ja korjata talteen saalis ja pelastettu kunnia, sillä
hän oli laskenut päässeensä voittajaksi osaketaistelussa.

Kauppaneuvos viittasi prokuristilleen:

»Apropos, lukekaa vielä kerran tuo arvio... kapinoitsijain
äänimääristä.»

»Tehtailija Iivari Takala», prokuristi aloittaa.

»No niin, ja samaan summaan hänen kätyrinsä», keskeyttää isäntä
ärtyvästi.

»Yhteensä 70,500 osaketta ja meillä...»

»Hyvä, hyvä, muistan kyllä... lähes 20,000 osakkeen enemmistö...»

»Epäilemättä, mutta...»

»Ei mitään ’epäilemättä'!» kauppaneuvos sinkosi. »Jos otaksuisimme
senkin, että insinööri Gavelius ei äänestä 8,000 äänellään puolellamme,
jää meille sittenkin yli 10,000 äänen voitto.»

»Epäilemättä, mutta jos tuo herra Gavelius ei ainoastaan jätä
äänestämättä, vaan on antanut valtakirjansa Iivari Takalalle... entä
sitten?»

»Mahdotonta. Tuo lurjus on kyllä sukunsa mätämuna. Mutta hän on sentään
ruotsalainen eikä voi syödä antamaansa sanaa. Ja sitäpaitsi...»

»Jotakin epäilyttävää, jos saan sanoa, on kuitenkin siinä, ettei hän
suostunut myymään noita osakkeitaan herra kauppaneuvokselle eikä
antamaan valtakirjaa, vaikka...»

»No, jaa», isäntä hymähti, »aristokraattiselta suvulta peritty
viimeinen ylpeyden ripe... Hänhän oli jo sitä ennen antanut
kunniasanansa. Ja hänellä oli jonkinlainen oikeus loukkautua
tarjouksestani. Katsokaas, _peritty_ kunniallisuus ei hevin heltiä
miehestä vielä katuojassakaan. Ja ketä hän vihaisi enemmän kuin tuota
kiipeilijä Takalaa, joka... Hjaa. No, niin. Joka tapauksessa...
mahdotonta.»

»Mutta, herra kauppaneuvos, jos, sanoin vain _jos_?»

»Hyvä, siinäkin tapauksessa jää parintuhannen enemmistö, ja hätätilassa
saa riittää sekin.»

»Toivotaan, toivotaan», hymisi kohteliaasti prokuristi. Mutta
kauppaneuvos jatkoi kävelyään hieman harmistuneena.

Koputettiin oveen.

»Verna, sinä täällä?» huudahti Merthen puoliksi iloissaan, puoliksi
hämmästyneenä.

»Ja miksikä en, hyvä isä? Osakkeenomistaja, katsos...» hän lisäsi
liioitellun leikillisesti ja hypisteli hivenen hermostuneena
hansikoittensa sormenpäitä.

»No, mutta meillähän on sinun valtakirjasi, lapsi rakas, ja sinä joudut
täällä olemaan ainoana naisena ja seurassa, joka tulee olemaan aika
tavalla... sekalaista.»

»Ei siinä auta, isä, 10,000 osaketta ja 10,000 ääntä, jotka käytän
itse», helähti tytär kirkkaalla äänellä ja nauraen. Mutta samassa
sulkeutuivat hänen huulensa päättävään ilmeeseen, ja hän kääntyi
prokuristin puoleen:

»Herra Zinck, annattehan tuon valtakirjan haltuuni, koska kerran
olen nyt omassa persoonassani läsnä...» Hän korosti taas leikillisen
liioittelevasti viimeiset sanansa, mutta niiden alta kuulosti kuitenkin
käsky, joka saattoi prokuristin selailemaan valtakirjaa papereistaan.

»Mikä on tarkoituksesi?» kauppaneuvos kivahti ärtyneesti.

Mutta tytär kiirehti isänsä luo kulmallisten ilmeet iloisen moittivina
ja syli avoinna. Veti isän hartioista lähelleen ja vei hänet
ulommaiseen akkunasyvennykseen. Toinen käsi hyväili harmaata tukkaa,
huulet jokelsivat torailevaa houkuttelua. Mutta jossakin salassa kiersi
kuumaa itkua... »Miten kipeästi se koskeekaan...» soivat uudelleen
tukahduttavina.

Ikkunan luona hän jätti toisen käden isän hartialle ja kysyi avoimesti:

»Rakas isä, mitä arvelet itse? Onko sopivaa, että kauppaneuvos
Merthenin tytär pakenee ratkaisevaa hetkeä eikä uskalla seisoa
kasvoista kasvoihin vihamiestensä edessä?»

»Vihamiestesi?» konsuli rypisti kulmallisiaan. »Luulen päinvastoin,
että minun tyttäreni ei sovi edes vihata jotakuta herra Takalaa siksi,
että on kerran suvainnut antaa hänelle rukkaset.»

»Entäpä, jos minua huvittaisi koettaa, uskaltaako hän tarjota niitä
takaisin!» tytär nauroi kylmää uhmaa ja parahtavaa itkua. Mutta hän
hillitsi itsensä nopeasti:

»Olen kauan tätä asiaa ajatellut ja vasta viime yönä pääsin selvyyteen
siitä, mitä minun on tehtävä... Isä, olen tullut sovittamaan... Ei, ei,
kuuntele mitä sanon!»

Isän katsoessa häneen epäilevän synkkänä soi hänessä itsessään:
»Sanonko hänelle kaiken... ymmärtääkö hän... ja auttaa meitä?» Mutta
hän ei rohjennut. Oliko hänellä oikeutta säästää Mertheneitä sovituksen
teolta? Ei, ei! huusi koko hänen tahtonsa. Ja hän jatkoi taitavasti
tunnustellen:

»Katsos, olethan itse joskus sanonut, että tehtailija Takalan
herkeämätön taistelu sinua vastaan on juurtanut alkunsa hänen
onnettomasta... no, niin... tuosta hänen nöyryytyksestään, meidän
ylpeydestämme...»

»Olenko sitä valittanut?» kauppaneuvos katkaisi tuimasti. »Ja enkö ole
sitä kestänyt? Tänään on voitto meillä, kuten tiedät.»

»Tiedän kyllä, tiedän... Mutta... kuule, isä, minä tahdon olla
mukana... ratkaisemassa», tytär pyytelee kiihkeästi.

Isän korvaan kuulosti tyttären kärsimätön ääni lapselliselta
päähänpistolta. Noin, juuri tuolla äänellä oli hän jo tyttöhupakkona
houkutellut mielitekoihinsa. Ja Merthen naurahti huvitettuna:

»No, jos sen kunnian haluat, hupakko...»

»Minä haluan sen, isä», Verna sanoi hitaasti ja vakavasti. Hän katsoi
taas avoimin silmin, joissa oli läheistä hellyyttä ja rohkeutta. Ja
hän lisäsi hiljaa, kuin kuumana rakkauden tunnustuksena: »Kaikille
Mertheneille onneksi...»

Isä oli sokaistunut hänen silmiinsä, ääneensä ja sanoihinsa. Niiden
alla ei ollutkaan vain tyttöhupakon mielitekoja, vaan... sankarillista
kauneutta, jotakin... elämän jalointa viiniä...

»Tuosta äänestä ja noista silmistä tunnen tyttäreni ja Merthenit», hän
alkoi puhua ihastuneen ylpeänä. »He eivät unohda loukkausta, he pysyvät
alhaison yläpuolella ja osaavat laskea jalkansa sen niskalle, silloin
kun se nöyryytystä tarvitsee...»

»Niin, isä, pääasia ei ole osakkeissa, vaan tyttäresi oikeassa teossa.»

»Bravo, bravo!» Kauppaneuvos alkoi liikehtiä silmät loistavina. »Herra
Zinck, antakaa tuo valtakirja ja järjestäkää hänet äänestämään heti
minun jälkeeni ja — huomatkaa — ennen Gaveliusta. Taas hän palaa kädet
avoimina.

»Hyvä, tyttäreni! Tuo mies uskalsi tavoitella minun ja minun isieni
tehtaita, ja tänään heitän hänet aasinsatulasta maahan. Hän rohkeni
toivoa jotakin Verna Mertheniltä, ja tänään sipaisee tyttäreni
hansikkaallaan huvikseen tuon narrin naamaa.»

Kauppaneuvos nauroi herttaisesti ja pitkään. Verna oli jo pannut
valtakirjan käsilaukkuunsa. Nyt hän seisoi ovella joustavan solakkana
ja ojensi kutsuen kättänsä:

»Mutta nyt, rakas kavaljeerini, saata minut ravintolan puolelle. Tahdon
nähdä ihmisiä, kuulla musiikkia ja ylpeillä omasta isästäni.»




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.



1.


Herrat seisovat ryhmissä. Parkettilattia välkehtii kattovalojen
alla. Pitkä, viheriäverhoinen pöytä jakaa kokoushuoneen suurelta
osalta kahteen puoliskoon. Toisella puolella istuvat ja seisoskelevat
suomalaiset valtaajat, toisella Merthen kannattajineen.

Kumpikin puoli on laskenut voittavansa. Suomalaiset keskustelevat
matalalla äänellä, mutta heidän kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä.
Ja nurkkauksen nojatuolissa loistaa Jänkälän naama kuin ukkos-säällä
aurinko. Hänen oikea kätensä nojaa tanakasti reiteen, eikä se siitä
kertaakaan liikahda.

Seuran kavaljeerit seisovat Verna Merthenin istuimen ympärillä. He
hakevat sukkeluuksia ja kohteliaisuuksia ja tarjoilevat niitä kuin
hienon hienot tarjoilijat herkkupaloja.

Verna rouva vastaa herrojen leikkiin ilakoivasti ja kylmästi. Mutta
hänen kätensä tapailee jännittyneesti nojatuolin kädensijaa. Hän ei
muuta asentoaan, mutta hänen korvansa ja silmänsä aistivat joka hetki
hermostuneesti ovenkäyntiä.

Iivari Takala ei ole vielä saapunut.

Kauppaneuvos keskustelee huolettomasti poltellen, nojaten
ikkunalautaan. Herroista toinen toisensa jälkeen pysähtyy hänen
luokseen, ja hänellä on jokaiselle heittää leikkisänä tai vastaus
kysymyksiin.

Mutta yli puhuteltavan olkapään, kävelevien herrojen ja seisoskelevien
ryhmien lomitse hän tarkastelee yhtämittaa suomalaista valtaajajoukkoa.

Aikaisemminkin on noita nousukas-kapitalisteja joutunut hänen
lähettyvilleen. Mutta ei koskaan ennen noin suurena joukkona. Eikä
hän tunne voivansakaan — omaksi ihmeekseen — välttää eräitä epäröiviä
ajatuksia.

Siellähän on pujopartaisia, itsetietoisen näköisiä liikemiehiä, nenällä
välähtelevät silmälasit tai tottuneesti sormien välissä hitaasti
palava sikari. Tuossa nuori, joustava vartaloinen gentlemanni! Hän
kuuntelee harmaa-ohimoisten herrasmiesten keskustelua. Olento on vapaa,
epäilemättä urheilijanvartalon ansiosta. Mutta kasvoilla on lisäksi
— kauppaneuvos toteaa sen yhä kiusaantuneempana — älykästä iloa ja
terävyyttä. Profiili ehjä ja voimakas.

»Mitä? Tuollaistako on heidän nuorisonsa?» tunkee hänen mieleensä
karvaita kysymyksiä.

Onko hän lopultakin säilyttänyt liian kauan suvussa periytyneitä
ennakkoluuloja? Tuossahan... häntä vastassa... ei seiso enää korpea,
kuten vielä hänen isäänsä Jaakko Könni ja muut erämaan eläjät. Nuo
eivät ole enää mitään... työläisjoukkoakaan... ei edes työläisten
poikia tai pojanpoikia, vaan... itsetietoisia herroja. Mistä he ovat
tulleet? Parissa vuosikymmenessä!...

Kauppaneuvoksesta tuntui, kuin koko hänen elämänsä ojennusnuora
alkaisi luisua käsistä. Hermostuneella liikkeellä hän heitti tuhkan
sikaristaan. Käsivarret herpautuivat voimattomiksi. Hän tuijotti
hetkisen maahan. Ja hämmästyi puoliksi kiukuissaan. Hän oli karistanut
sikarin tuhkan — laattialle, parkettipermannolle... Sehän oli kuin tuon
pirttiläisjoukon tapoja...

Hänen suutahtanut katseensa kimmahti suoraan Jänkälän kirjaviin
kasvoihin. Ja nyt... omasta kiukustaan ja tuon »arpipirun» naamasta hän
sai taas ajatuksilleen uutta ainesta.

»Ahaa, Jänkälä... suoraan suomalaisesta sysihaudasta... kaivosorjaksi
ja — herraksi. Mutta... vestigia terrent...»

Tarkastelija oli taas saanut kiinni oikeasta ojennusnuorastaan. Ja
hän naurahti. Siinä, juuri siinä miehessä oli koko tuon nousukasrodun
todellinen edustaja, niin, ja hänen oppipojastaan, joka oli
hävyttömässä moukan-röyhkeydessään noussut vielä mestarinsakin
yläpuolelle. Äpärä ja arpisaatana!

Kauppaneuvos ei ajatuksissaankaan lausunut noita sanoja. Mutta juuri
sensisältöisten käsitteiden ympärille oli hänen halveksuntansa
lopulta tihentynyt. Se oli löytänyt oikeat perushahmot, ilmielävät
vertauskuvat. Ja nuo muut... ihmisemmännäköiset! Pari poikkeusta
ja sekarotuista, toiset ruotsalaissukujensa luopioita, fennomanian
ja nimenmuuttoraivon uhreja... hän ajatteli. Eikä tuollainen
nuorukaisvartalo synny pelkästä urheilusta. Jonkun todellisen herran
haaksirikosta nopeasti noussut jälkeläinen tai jälkeläisen poika, jonka
on täytynyt avata ensi uransa itseänsä alemmassa luokassa...

Jänkälä nousi. Käveli ovea kohti.

»Kuin vanha karhu», kauppaneuvos hymähti. »Menee hakemaan
marraskarhua.» Ja hänen sisimmästään noussut nauru soi pitkään ja
voitollisena. Se soi korvissa ja sekaantui hänen oman seuransa iloiseen
äänten sorinaan. Barytoneja, tenoreita, kalskahtelevaa, teräskaikuista
kieltä... Nuo tuolla... nurkassa supisijoita, mykkää joukkoa... Eivät
rohkene täällä käyttää todellista kieltään... maailman karkeimpia
kiroussanoja.

Ylimielinen kädenheilahdus. Niskan ylpeä terästyminen. Joustava askel
lähinnä seisovaan ryhmään. Ja kauppaneuvos alkoi kierrellä omiensa
keskellä, iloisena ja säkenöivänä.

Hän oli valmis karhunmetsästykseen. Pesä oli jo merkitty ja kierretty.

Hetken hän nojasi tyttärensä tuolinselustaan ja sanoi kavaljeerimaisen
nuorekkaasti: »Saanko toivoa, että tyttäreni saapuu tämäniltaisen
juhlamme kuningattareksi?»

»Suurimmalla ilolla, rakas kuningas-isäni», tytär vastasi leikkiin,
»jos asetat rinnalleni naapurivaltakunnan kuninkaanpojan...»

»Sen saa prinsessamme itse armollisesti valita», isä kumarsi nauraen.

Kirkas naurunhelähdys oli vastauksena.

Samassa alkoi näkyä suomalaisten puolelta liikehtimistä. Ovi oli
avautunut. Iivari Takala ja Jänkälä olivat astuneet sisään.

Takala kumarsi seuralle. Mutta liike katkesi kuin kesken. Hän oli
huomannut Verna Merthenin. Ja kääntyi jäykkänä kannattajiensa ryhmää
kohti.

»Herra Takala», kuului samassa rohkeana Verna rouvan ääni. Puhuteltu
lähestyi kuin pakosta ja tarttui ojennettuun käteen. Huoneen
kummallakin puolen seurataan tapahtumaa salavihkaisesti hymyillen, kuin
arveluttavaa näyttämökohtausta.

Verna ei sitä huomannut. Hän näkee vain rakastettunsa ilmeissä
riutumusta ja jotakin liian yksinäisen erakon elotonta tuijotusta.
Kumma sääli tulvahti äskeisessä kutsujassa.

»Miten olettekaan vanhentunut», hän sanoi välittömästi, melkein
huudahtaen sisäisestä tuskasta.

Herrat lähettyvillä naurahtivat. Huudahdus käsitettiin Merthenin
tyttären ylpeäksi leikittelyksi tai taisteluhaasteeksi.

»Kiitän säälistänne», Takala vastasi. »Mutta tuo väite ei pysty
ainakaan minun _järkeeni_, joka on vasta kahden vuoden vanha, tuskin
sitäkään.»

Kuului römeää hohotusta. Se oli Jänkälän ääni. Hän seisoi todellakin
pöydän takana kuin isokarhu penikkansa puolesta.

Häpeä ja tuska, tuska ja häpeä riipoivat joka puolelta Vernan
sydänhermoja. Tuo herrojen naurahtelu nosti kasvoille kuumaa häpeän
punaa. Ja tuo suuri mies, joka parhaillaan kääntää hänelle leveän,
tunnottoman selkänsä! Hänkin oli lyönyt kuin sydämetön peto... Hän
oli tarkoittanut sairausaikaansa, heidän kohtaustansa, jossa hän oli
hylännyt hänen rakkautensa ja saanut muka itselleen järkevyyttä ja...

Verna Merthen valahti voimattomaksi. Tuon miehen puolesta hän oli
tullut uhraamaan ja taistelemaan, ja hänen ensimmäinen nuolensa oli
pudonnut maahan katkenneena ja kärki tylsänä. Mutta hän hillitsi
itsensä. Ja hetken kuluttua hänen silmänsä alkoivat kirkastua kuin
sumun seasta. Ne tähyilivät silmäripsien varjosta kuumeisen palavina.
Ja aivot alkoivat laskea luonnottoman selkeästi kylmiä lukuja. Hän oli
kuullut puheenjohtajan äänen, joka ilmoitti jätetyn kaksi johtokunnan
jäsenehdokaslistaa:

Merthenin ja Takalan.

Kauppaneuvos istuu tytärtään vastapäätä, puoliksi vihoissaan siitä,
että insinööri Gavelius on jäänyt saapumatta. Mutta ohuilla huulilla
pysyy kuitenkin järkähtämättömästi varma voitonilme.

Hän rykäisi ensi kerran vasta sinä hetkenä, kun hänen tehtaittensa
apulaisjohtaja äkkiarvaamatta äänesti vastustajan listaa.

»Konna», välähti aivoissa. »Havittelee oman isäntänsä vihollisilta
johtajanasemaa. Laskuvirhe, miesparka», sanovat hänen ivalliset
huulensa, kun hän silmää entistä kannattajaansa.

Petturin äänimäärä ei ollutkaan murhaava. Se tuhottiin, vieläpä
ylitettiin nopeasti, sillä eräät epävarmoiksi lasketut näyttäytyivät
vuorostaan uskollisiksi.

Takala ja tämän kannattajat lyövät näkyviin omat osakemääränsä ja
valtakirjoja.

Ja nyt, nyt on hänen vuoronsa!

Yhdellä iskulla nousee Merthenin listan äänimäärä lähes tasalle
vastustajain summaa. Vain kuutisentuhatta ääntä puuttuu. Kauppaneuvos
ottaa kotelostaan sikarin ja leikkaa sikarisaksillaan, naurahtaen kuin
olisi kysymys jostakin pienestä leikistä, kärpäsenpään katkaisemisesta.

Hän luo silmäyksen Takalaa kohti.

»Laskujen mukaan, sittenkin... laskujen mukaan, hyvä herra», hän uhoo
puoliksi siristyvien silmäluomien alta.

Hän käännähtää. Katsoo avoimin silmin tyttäreensä. Nyt oli hänen
vuoronsa. Kymmenentuhatta ääntä! Lähes neljätuhatta yli vihollisten,
siitä huolimatta, että...

Mutta hänen ajatuksensa pysähtyivät samassa. Verna Merthenin nimi
oli jo kaikunut. Kiihkeästi väreilevä hiljaisuus oli äkkiä muuttunut
hämmästyneen tyhjäksi äänettömyydeksi. Rouva Merthen ei puhu vieläkään.
Hän katsoo isäänsä. Huulissa vavahtelee itkevä ilme. Silmissä on
hätä kuin lapsilla vanhempainsa kuolinhetkellä. Hänen toinen kätensä
liikahtaa hieman. Se jää pyrkimään avuttomana isää kohti...

Mutta katse on jo kääntynyt pöytää pitkin vastakkaiselle suunnalle. Se
nousee ja nauliutuu Iivari Takalan silmiin.

»Te luulette, että me uhraamme pienessä, päästäksemme olemasta
rehellisiä kaikista vaikeimmassa», se uhoo kuin kylmä, kirkas lähde. Ja
se havahduttaa istujan ja taas... vangitsee hänet.

»Jotakin on tapahtumassa... onnellista ja hirvittävää... Hänet on
estettävä itseänsä hukuttamasta», risteilee Iivari Takalassa sokaisevia
valoja. Käsi vavahtaa noustakseen estävään liikkeeseen.

Mutta se ei ennätä muuta kuin rutistaa insinööri Gaveliuksen
valtakirjan, joka on maannut hänen kätensä alla. Hän näkee
rakastettunsa valkean kaulan kuin kaatumassa jyrkänteeltä koskeen. Ja
hän kuulee hillityn, jäntevän äänen:

»Äänestän herra Takalan listaa.»

Lauseen jälkeen jäävät hänen huulensa puoliavoimiksi. Ne eivät jaksa
enää tarmokkaasti sulkeutua. Ne avautuvat voimattomina Takalaa kohti.

Iivari Takala tuijottaa silmät suurina ja nöyrtyneinä häntä vastaan.
Ympäriltä kuuluu sekaisia ääniä. Liikehditään levottomasti.

He ovat vain kahden, kahdenkesken luonnottoman pitkästä aikaa.

Sanotaan, että kuoleman hetkellä nähdään taaksepäin. Suuressa onnessa
käy samoin.

Hukkuneet tapaukset palasivat tuoreina, kuin äsken, tänä hetkenä
syntyneinä aistimuksina Iivarin tajuntaan. Hän seisoo Merthenin
sillankorvalla, edessään oravanhäkkiä tiukkaava tyttö. Suloinen
odotus tuulimyllyn portailla. Yölliset suudelmat konttorintakaisessa
varastohuoneessa. Kuparisen loistava mökinporras ja sillä hyvästiä
viittomassa Rosina-muori, siipimuurahainen... Ja hän, hän... seisomassa
sairashuoneen ovella kasvot ihanassa valossa, kuten nyt... Ja ennen...
ja aina. »Hän on rakastanut aina!» humahtelee suloisena lämpönä hänen
olemuksessaan.

Iivari nousee. Valtakirja jää pöydälle rutistuneena pallona. Hän lähtee
kiertämään pitkän pöydän päitse.

»Hän tulee, hän on ymmärtänyt... se paha mies»... humisee Vernan
sydämessä. Äsken hän oli putoamassa huimaavasta korkeudesta,
jostakin... sukupuusta. Ja murskautunut kipeästi. Ja silloin, juuri
silloin... pienen pieni, suloinen ilo on noussut särkyneitten kuorien
alta. Se on pistänyt päänsä kuin kuultava itu siemenestä. Ja nyt... se
kasvaa taimeksi, vesaksi, tuuhealehtiseksi, viheriöitseväksi...

Verna on noussut. Mutta hän on uupunut paikalleen. Painavat askelet
lähestyvät. Hän kuulee ne. Mutta hän ei osaa liikahtaa, ennenkuin
hänen käteensä tartutaan. Hän tuntee ranteensa lepäävän rakastettunsa
käsivarrella. Ja hän osaa kävellä... Hän alkaa tajuta ympäristöä.
Ihmiset siirtyvät molemmille puolille. He avaavat tietä. Häntä
johdetaan ovea kohti. Sen ymmärrettyään hän tarttuu yhä lujemmin
johdattajansa käsivarteen.

Ovi käy. Koko seura jää tuijottamaan pitkän tovin sulkeutunutta ovea.
Kukaan ei huomaa, että kauppaneuvos Merthen on painanut hitaasti
otsansa vasten pöydän viheriötä verkaa.

Hetken kuluttua kuuluu akkunain alta auton lähtösurina, joka tohahtaa
silmänräpäyksen ajaksi kuin kaukaiseksi myrskyksi ja vaihtuu samassa
pariksi heleäksi autotorven toitahdukseksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HALVEKSITTU MIES ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.