The Project Gutenberg eBook of Kansojen historia 3, by Carl Gustaf Grimberg and Weikko Pakarinen

   Esipuhe.
Tieteen ensimmäinen suuruudenaika.
   Sofistat.
   Antiikin jaloin ja viisain ihmisystävä.
   Sokrateslaiset koulukunnat.
   Platon.
   Aristoteles.
   »Lääkitsemistaidon isä».
Vanha attikalainen huvinäytelmä.
   Aristophanes.
Kreikan valtiollinen rappio.
   Helleenit Persian herruuden alaisina.
   Sisilian olot ateenalaisten Syrakusan luona kärsimän tappion jälkeen.
Makedonian johtovalta.
   Makedonian kuningas Philippos.
   Aleksanteri Suuri.
   Maailmanvaltakunta hajoaa.
Hellenistinen aika.
   Maailman taloudellisen kehityksen uusi vaihe.
   Hellenistinen kulttuuri…………………………… 268
   Hellenististen valtakuntain häviö.
   Lännen helleenit ja barbaarit.
Italia ennen roomalaisia.
   Etruskit.
Rooman taruaika.
   Romulus ja Remus.
   Rooman kuningastarut.
   Brutus.
   Horatius Cocles ja Mucius Scaevola.
   Patriisien ja plebeijien välinen taistelu.
   Cincinnatus.
   Gallialaiset hävittävät Rooman.
   Aito talonpoikaiskansaa.
   Rooman historiaa tarun ja tieteen valossa.
Rooman sankari- ja suuruusaika.
   Roomalaiset pääsevät koko niemimaan herroiksi.
   Roomasta tulee suurvalta.
   Roomalaiset pääsevät itäisenkin Välimerenmaailman valtiaiksi.
   Scipio ja Cato.
   Hannibalin viimeiset vaiheet.
   Kolmas puunilaissota.
   Numantia — toinen Karthago.

ESIPUHE.

Kreikkalaisten historian kuvauksessa professori Ernst Nachmanson on edelleenkin hyväntahtoisesti auttanut minua tarkastajana ja neuvonantajana. Kiitollisuudenvelkani hänelle on kasvanut suhteellisesti nopeammin kuin hänen tarkastamansa sivumäärä. Erikoisesti hänen asiantunteva opastuksensa hellenististä aikaa koskevan runsaan kirjallisuuden suhteen on ollut minulle verrattomaksi hyödyksi.

Rooman historiassa minulla on ollut yhtä suuri etu kuin ilokin saada turvautua lehtori Harald Hagendahlin apuun. Osaston »Tieteen ensimmäinen suuruudenaika» Aristoteleeseen asti on suosiollisesti tarkastanut myöskin fil. tri Alf Ahlberg. Kaikille näille avustajille sydämellinen kiitos!

TIETEEN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA

SOFISTAT.

»Tänä yönä — tai oikeammin varhaisena aamuhetkenä — tuli Hippokrātēs,
Apollódōroksen poika, ja kolkutti sangen kovasti kepillään ulko-oveani.
Hänelle avattiin ovi; hän ryntäsi heti sisään ja huusi kovaäänisesti:
Sokrates, oletko hereillä vai nukutko?'»

Hän jatkaa: »'Hyvä', minä sanoin. 'Mutta mistä on kysymys? Miksi tulet tänne näin varhain?'

Nykyaikaisessa kielenkäytössä »sofista» merkitsee samaa kuin sanojen vääristelyä: henkilö, joka viisasteluilla ja sanansutkauksilla voi muuttaa mustan valkoiseksi ja yhtä helposti ja sujuvasti voi todistaa saman väitteen vääräksi tai oikeaksi.

Jos sofista sattui näkemään jonkun kurittavan koiraansa, niin hän saattoi — käyttääksemme antiikin aikaista esimerkkiä — miehen hämmästykseksi todistaa hänen lyövän omaa isäänsä: »Koirahan on sinun, ja isä se myöskin on — nimittäin pentujensa. Siispä koira on sinun isäsi.»

Ensimmäiset tunnetut sofistat eivät kuitenkaan olleet sellaisia sanojen vääntelijöitä. »Sofista» samoinkuin »tyranni» ovat sanoja, jotka aikojen kuluessa ovat saaneet huonomman kaiun, kuin niillä alkujaan oli. Oikeastaan sofista merkitsee »viisasta ja taitavaa miestä», ja Protagoras oli sellainen. Perikleen päivinä, kansanvallan kulta-aikana, Ateenassa ja muissa Kreikan kaupungeissa esiintyi kokonainen sarja samanlaisia viisaudenopettajia, jotka käyttivät itsestään sofistan nimeä. Tätä he tietenkään eivät olisi tehneet, ellei se olisi ollut kunnianimi.

Sofistoilla, viisailla ja taitavilla miehillä, on ollut suuri sivistyksellinen merkitys. He ovat tuoneet aikansa tieteen tulokset yhteisen kansan ulottuville: he olivat yleistajuistieteellisiä luennoitsijoita ja opettajia, »puoleksi professoreja, puoleksi sanomalehtimiehiä», kuten Gomperz sanoo. Heidän aloittamansa uusi aika on valistusaikaa ja henkisesti sukua 1700-luvun suurelle samannimiselle sivistysvirtaukselle.[1]

Äsken kuvatusta kohtauksesta, jossa nuori Hippokrātēs yllättää vielä makuulla olevan Sokrateen saattaen hänet suunniltaan ihastuksesta Protagoraan kaupunkiin saapumisen johdosta, saamme voimakkaan vaikutelman siitä, millainen yhteiskunnallinen voima sofistoilla mahtoikaan olla, — Plātōn, Sokrateen suuri oppilas, antaa eräässä kuuluisista »dialogeistaan» mestarinsa kertoa tapauksen. Hippokrates palaa innosta päästä osalliseksi mainehikkaan kansanvalistajan viisaudesta, ja Sokrateen täytyy luvata esittää hänet suurelle julistajalle. Mutta nuorukaisen täytyy koettaa malttaa mielensä, kunnes aamu sarastaa.

Heti päivän valjetessa he lähtevät taloon, johon Protagoras on majoittunut — erään rikkaan ateenalaisen vieraaksi. Heidän saapuessaan sinne koko talo on jo jalkeilla. Eteishallissa suuri sofista kävelee edestakaisin syventyneenä keskusteluun isäntänsä, Perikleen kahden pojan ja kolmen muun ylhäisen miehen kanssa. »Heidän takanaan», Sokrates sanoo, »kulki koko joukko ihmisiä, ilmeisesti suurimmaksi osaksi muukalaisia, kuunnellen keskustelua. Protagoras vetää heitä mukaansa eri kaupungeista, joissa hän vierailee — hän lumoaa heidät äänellään kuin uusi Orpheus. Seurassa oli myöskin muutamia ateenalaisia. Joukon katseleminen tuotti minulle todellista huvia: miten äärimmäisen tarkasti kukin varoikaan joutumasta koskaan Protagoraan eteen tai hänen tielleen. Joka kerta, kun hän vierustovereineen kääntyi, toiset jakaantuivat niin sirosti ja täsmällisesti molemmille tahoille, tekivät käännöksen ja asettuivat aina hänen taakseen erinomaisessa järjestyksessä.» Ja verrattomalla ironialla Sokrates kertoo, miten kuulijat heti suuren miehen avatessa suunsa odotuksen jännityksestä kiinnittivät katseensa hänen huuliinsa ja miten hänen lopetettuaan kauan pidätetyt jyrisevät suosionosoitukset puhkesivat ilmoille. — Talon sisäosissa oli muita sofistoja majaillen eri huoneissa, kukin ihailijapiirinsä ympäröimänä.

Sofistojen tiede oli aivan toista kuin ne elämänarvoitukset, joita maailmalle vieraat luonnonfilosofit olivat pohtineet — sofistojen pyrkimyksenä sen sijaan oli tarjota ihmisille sellaista filosofiaa ja tietoa, josta oli hyötyä elämää varten.

Hyötynäkökohta oli siis vallitsevana heidän toiminnassaan. Siinä piili sekä tämän sivistysliikkeen voima että sen häviön siemen.

Kreikkalaiset pitivät käytännöllisenä tieteenä ennen kaikkea puhetaitoa, retoriikkaa. Olivathan he kansaa, joka on kaikkina aikoina mielellään pitänyt ja kuunnellut puheita. Temmatakseen mukaansa etelämaalaisen kansanjoukon puhuja tarvitsee vain kauniisti helkähteleviä korulauseita. Niitä vastaan etelän lapset ovat avuttomia. He humaltuvat kuin oopiumista, eikä kukaan kysy tosiseikkoja. Ken osaa hyvin valita sanansa, voi täällä ohjata ihmisten sydämiä niinkuin vesiojia. Ateenassa ja muissa kansanvaltaisissa yhteiskunnissa hänelle tarjoutui kansankokouksessa loistavat mahdollisuudet. Ja jos hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, niin taitava asianajo oli paras keino, jolla hän saattoi johtaa tuomareina olevat yksinkertaiset kansanmiehet, mihin itse halusi. Henkilö, joka ei kyennyt asestautumaan kaunopuheisuuden taitokeinoilla, oli yhtä pahassa pulassa, kuin jos hän olisi heittäytynyt ilman miekkaa ja kilpeä taistelukentän tuoksinaan.

Tällaisissa oloissa itsekukin oivalsi, että »tieto on valtaa», ja varsinkin, että kaunopuheisuuden taito oli mahtava yhteiskunnallinen voima. Eräässä Platonin dialogissa muuan sofista julistaakin, että retoriikka tuottaa ihmiselle vallan hallita muita ja tehdä heidät orjikseen. »Liikemies, joka kerää rahoja, ei kokoa niitä itselleen», sofista sanoo, »vaan toiselle — juuri sinulle, jolla on sana vallassasi ja voit vakuuttaa kansanjoukkoja. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansan edessä voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka muu ammattimies tahansa. Sen laatuinen, niin valtava on tämän taidon voima.»

Protagoras kerskaili myöskin voivansa puhetaidollaan »tehdä heikomman syyn voimakkaammaksi». Sattuvammalla tavalla ei voi ilmaista uskoa retoriikan kaikkivaltaan. Saattaa ymmärtää, miten sofistat johtuivat pitämään puhetaitoa kykynä, joka tuotti »kansalaiskelpoisuuden». He pitivät retoriikkaa kaikkia muita taitoja tärkeämpänä ja kaikkien tieteitten mestarina. Mikään tieteellinen lauselma, mikään vakaumus ei ole niin luja, että se voisi vastustaa kaunopuheisuuden taikavoimaa, sillä kuten Protagoras sangen oikein sanoi, »jokaisesta asiasta on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä.»

Koko tämä ajatustapa perustuu siihen käsitykseen, että ei ole mitään ehdotonta totuutta, vaan ainoastaan »mielipiteitä» ja »arveluita».

Kuitenkin jo sofistat tiesivät kaikesta kaunopuheisuuden taidon ylistämisestään huolimatta, että se vaikuttaa voimakkaammin, jos se on yhtynyt vakavaan tietoon. Vanhemmat, kunnianarvoisat sofistat koettivatkin itse perehtyä erikoistieteisiin voidakseen sitten vuorostaan välittää näitä tietoja oppilailleen, pyrkien täten kehittämään heistä kunnon kansalaisia.

Ennen kaikkea heidän kieliopintonsa osoittavat, miten vakavasti he tällöin suhtautuivat tehtäväänsä. Juuri sofistat tutkivat ensimmäisinä tätä tiedettä luodakseen virheettömän kielen, joka olisi käyttökelpoinen heidän toimiessaan puhujina. Samasta syystä sofistat harrastivat innokkaasti muitakin tieteitä. Sillä ne, jotka ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta, arvelivat, että sen, joka haluaa puhua vakuuttavasti ammattikysymyksistä, tulee olla perin pohjin tutustunut käsittelemäänsä aineeseen.

Aikana, jolloin erikoistuminen ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle kuin nykyjään, tarvittiin tällaisia monipuolisia miehiä tyydyttämään yhä kasvavaa sivistysjanoa. Heidän oli sen vuoksi turhaa ryhtyä sellaisiin mielettömiin liioitteluihin kuin sofista Hippias, joka asettui torille rahanvaihtajien pöydän ääreen ja kerskaili tiedoillaan kaikkien mahdollisten tieteitten alalla. Edelleen hän kehui olevansa erikoisen etevä muistamistaidossa, mnemotekniikassa, eikä unohtanut kertoa hämmästyneille kuulijoilleen, miten hän kerran Olympiaan tullessaan oli omin käsin valmistanut kaiken, mitä hänellä oli yllään aina sormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, öljypullosta ja kylpysuasta kenkiin ja viittaan saakka. Vyönsäkin hän oli itse kutonut. Eikä siinä kyllin: matkatavaroittensa joukossa hänellä oli myöskin ollut kertovia runoja, murhenäytelmiä ynnä muuta runoutta sekä joukoittain erilaatuisia suorasanaisia kirjoitelmia.

Sellainen tuhattaituri ei tosin vaikuta oikein luottamustaherättävältä, ja pätevämmät sofistat, kuten Protagoras, rajoittautuivatkin kohtuullisemmalle liikkuma-alalle.

Ajan mittaan sofistinen liike muuttui yhä pintapuolisemmaksi. Todellinen perehtyminen asioihin tuli tuskin enää kysymykseen, vaan pikemminkin taito verhoutua näennäiseen asiantuntemukseen. Retorisista taitokeinoista tuli A ja O huolimatta siitä, oliko kaunopuheisuuden näytteiden sisällöllä mitään arvoa. Sofistiikka muuttui asianajotempuiksi ja sanojen vääntelemiseksi. »Onko sairaus hyvä vai paha?» sofistat kysyivät. Ja saatuaan odottamansa vastauksen, että se oli paha, he vastasivat voitonriemuisina: »Se ei ole paha lääkärille!» — »Entä kuolema, onko se paha?» — »Ei hautapaikkojen myyjälle.» He esittivät rikkiviisaita kysymyksiä kuten tämä: »Valehteleeko silloin, kun ei puhu totta, mutta sanoo valehtelevansa?»

Tämän luokan sofistat huvittelivat myös keksimällä mahdottomia todistuksia; he harjoittivat näitä temppuja kuten jonkinlaista silmänkääntämistä. He todistivat esimerkiksi, että yksityisistä hiekkajyväsistä ei voi koskaan saada aikaan hiekkakasaa. »Eihän yksi hiekkajyvänen muodosta mitään kasaa», he sanoivat. »Jos lisätään yksi jyvä, ei siitäkään tule mitään hiekkakasaa, sillä kaksi hiekkajyvää ei ole hiekkakasa. Yhtä vähän syntyy hiekkakasaa, jos lisätään vieläkin yksi jyvä j.n.e. Siispä ei voida lisäämällä yksi uusi hiekkajyvä kerrallaan saada aikaan hiekkakasaa.»

Samalla tavalla he huvittelivat todistamalla, että on mahdotonta tulla kaljupäiseksi. Pää ei tule kaljuksi, jos menettää yhden hiuksen; ei myöskään, jos menettää kaksi, kolme, neljä j.n.e. Yhden hiuksen vähennys ei siis ole mitään.

Tällaiset todistukset ovat sukua elealaisen Zenonin hirssinjyvä-esimerkille. Hiekkakasasta puhuttaessa kieli itse tekee ajatukselle kepposen. Tapaus edustaa runsaslukuisia esimerkkejä »kielen vallasta ajatukseen.»[2] Hiekkajyvän ja hiekkakasan välillä on itse asiassa vain aste-ero; mutta siitä seikasta, että niillä on erilaatuiset nimet, johdumme pitämään itse käsitteitäkin erilaatuisina. Jos on ilmaistava, mitä käsitteeseen »kasa» sisältyy, tullaan siihen tulokseen, että sillä tarkoitetaan niin lukuisaa yksityisten esineitten kokoelmaa, ettei niitä enää voi laskea ensi näkemältä. Siinä kulkee yksityisten esineitten ja kokonaisen kasan raja. Eri henkilöillä tämä raja kuitenkin osoittautuu olevan erilainen. Se vaihtelee riippuen käsityskyvyn nopeudesta ja henkilön tottumuksesta lukukäsitteiden käyttöön.[3]

Toinen esimerkki sofistojen taidosta todistaa mahdottomuuksia on seuraava: »Sen, mitä olen omistanut, mutta jota minulla ei enää ole, sen olen menettänyt. Minulla oli viisi drakmaa[4], mutta en enää omista viittä drakmaa — olen nimittäin tehnyt ostoksia kahdella drakmalla. Koska minulla siis ei enää ole viittä drakmaa, jotka kerran omistin (vaan ainoastaan kolme), niin olen», sofistat sanoivat, »menettänyt viisi drakmaa.» Sillä sovimmehan alussa, että sen, minkä on omistanut ja jota ei enää omista, sen on tietenkin menettänyt.

Sofistat käänsivät myöskin lauseen nurin ja sanoivat: »Mitä ei ole menettänyt, sen omistaa.» Niinpä he kysyivät: »Oletko kadottanut sarvesi?» — »En.» — »Siispä sinulla on sarvet.»

»Oletko lakannut lyömästä isääsi?» he myöskin kysyivät. Jos vastasi myöntävästi, niin sittenhän oli tunnustanut aikaisemmin tavallisesti lyöneensä omaa isäänsä. Jos vastasi kieltävästi, niin sofistat käyttivät kieltoakin julistaakseen siveellisesti langettavan tuomion: »Vai niin, sinä et siis olekaan lopettanut, vaan yhä edelleen jatkat häpeällistä menettelyäsi. Sillä sen, jolta kysyttiin, piti vastata vain kyllä tai ei, eikä hän saanut lisätä: »Koska en milloinkaan ole alkanut lyödä isääni, en myöskään ole voinut lakata sitä tekemästä.»

Tällaisilla väittelytaidon mestarinäytteillä on kuitenkin ollut oma arvonsa. Ne ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että on kysymyksiä, joihin ei voi vastata yksinomaan myöntävästi tai kieltävästi saamatta tahtomattaan aikaan harhaanjohtavaa vaikutusta.

Vähempiarvoisia esimerkkejä loogillisista silmänkääntötempuista ovat tämäntapaiset: »Onhan nylkeminen ja paloitteleminen teurastajalle sopivaa, eikö totta?» — »Sehän on selvää», vastaa toinen ja luulee myöntäneensä todeksi sen itsestään selvän väitteen, että teurastajan sopii paloitella ja nylkeä lihaa. Mutta kavala sofista huudahtaa voitonriemuisena: »Vai arvelet sinä tosiaankin, että menetellään sopivasti, jos teurastaja paloitellaan ja nyljetään!»

Samalla tavoin on kielellistä kaksimielisyyttä seuraavassa ajatusjuoksussa: »Onko mahdollista vaikenevan olla keskustelussa?» — »Ei», toinen vastaa kysymykseen ajatellen: vaieta ja olla mukana keskustelussa. »Sepä vasta merkillistä», sofista tokaisee. »Eikö sitten voi keskustella leivistä ja puista — nehän ovat molemmat vaikenevia.»

Jo ennenkuin tämä sivistysliike, jollainen sofistiikka epäilemättä alussa oli, ehti joutua kaltevalle pinnalle, esiintyi sen vastustajana muuan Kreikan ja koko maailmanhistorian syvimpiä ja jaloimpia henkiä, ajattelija, jonka terävä katse jo alusta alkaen oli huomannut sofistojen enemmän tai vähemmän halpamaisten hyötynäkökohtien turmiollisuuden.

ANTIIKIN JALOIN JA VIISAIN IHMISYSTÄVÄ.

Ateenassa ratkaistiin 23 vuosisataa sitten valtiollinen oikeusjuttu, joka vieläkin mainitaan maailmanhistorian tärkeimpien tapausten joukossa. Muuan nöyrä ja vaatimaton vanha mies, joka ei milloinkaan ollut kohonnut korkeaan yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen asemaan, joka ainoastaan sotapalvelustaan suorittaessaan siirtyi pois siitä pienestä maailman kolkasta, missä hän oli syntynyt — tämä mies tuomittiin silloin tyhjentämään myrkkymalja. Hän ei ollut pitänyt suurta melua itsestään eikä eläessään ollut kirjoittanut riviäkään. Mitäpä tämän miehen kohtalo meitä liikuttaa? Minkä vuoksi on siitä lähtien kaikkina aikoina puhuttu enemmän hänestä kuin kenestäkään toisesta muinaisajan ihmisestä? Sen vuoksi, että hänen elämäntyöhönsä sisältyy jaloin ja korkein, mitä helleeninen henki on luonut. Hän sytytti kipinän, joka vielä valaisee maailmaa. Hänen nimensä oli Sōkrātēs.

Ateenassa ei ollut Perikleen aikana ketään, joka ei olisi tuntenut kuluneeseen viittaan puettua miestä, joka varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan aina kuljeskeli avojaloin kaduilla ja toreilla, kylpylöissä ja voimisteluhalleissa lyöttäytyen keskusteluun kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Kun hän ensinnä ryhtyi puheisiin jonkun kanssa, tuntui siltä, kuin hän olisi vain halunnut rupatella joutohetkensä huviksi. Puhelihan hän mitä jokapäiväisimmistä asioista: ilmoista ja tuulista, vuodentulosta ja torihinnoista. Mutta hänestä erotessaan tunsi, että tuolla miehellä oli jotakin sanottavaa juuri puhuttelemallensa. Oli ihmeellistä, miten paljon ajattelemisen aihetta hän saattoikaan antaa, tuo omituinen, ruma filosofi, jolla oli hyvät ja viisaat silmät. Nyt näki itsekukin selvemmin kuin konsanaan, millainen raukka sitä sentään oli. Mutta tästä lähtien pitikin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi! Sokrates oli ottanut elämänsä tunnuslauseeksi delphoilaisen mietelmän: »Tunne itsesi!» Hän harjoitteli joka päivä itsensä tuntemista ja koetti opettaa tätä vaikeata taitoa muillekin, jotta he sitten voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi.

Juuri siihen Sokrates pyrki keskusteluissaan. Hän halusi osoittaa ihmisille, että jokaisella on tässä maailmassa tehtävänsä täytettävänä ja että korkein kaikista tehtävistä on pyrkimys totuuteen, vanhurskauteen ja hyvyyteen. Hän tahtoi opettaa heitä kuuntelemaan ääntä sisimmässään, »daimonionia», joka varoittaa meitä, kun olemme aikeissa tehdä jotakin pahaa. Se, joka on tottunut seuraamaan tämän äänen johtoa, tekee aina oikein; hänestä tulee hyvä ihminen. Juuri tätä Sokrates tarkoitti kuuluisilla sanoillaan: »Se joka tietää, mikä on oikein, tekee myöskin oikein. Sillä se, joka tietää, mikä on oikein, on juuri ihminen, joka on niin tottunut antamaan omantuntonsa äänen puhua, että hänen täytyy noudattaa sen kehoitusta.»

Sokrateen elämä ja oppi olivat sulautuneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Tämä viisas mies ja ajattelija ei ollut suinkaan kärtyinen erakko, vaan päinvastoin tosi ihmisystävä kaikissa tilanteissa. Hän itki itkevien kanssa ja iloitsi iloitsevien kanssa. Hän ei koskaan pilannut juhlapitoja, joihin hänet oli kutsuttu, vaan antoi aina juhlariemun keskelläkin ihmisille jotakin mieltäylentävää ajattelemista.

Vaeltaessaan kaduilla ja turuilla Sokrateen päämääränä oli, kuten hän itse sanoi, »ihmisten pyydystäminen». Miten tämä tapahtui, osoittaa kertomus siitä, miten kelpo nuorukainen Ksenophōn joutui hänen oppilaakseen. Sokrates tapaa hänet eräänä päivänä kapealla kadulla. Hän pitää sauvaansa nuorukaisen edessä, niin että tämän on pakko pysähtyä, ja kysyy häneltä: »Sanokaa minulle, mistä ostetaan maitoa?» — »Torilta», Ksenophon vastaa. — »Entä öljyä?» — »Myöskin torilta.» — »Mutta minne on mentävä tullakseen viisaaksi ja hyväksi?» — Siihen nuorukainen ei osaa vastata. »Seuraa minua!» sanoo viisas mies. »Minäpä sanon sen sinulle.» Ja pian nämä kaksi olivat parhaita ystäviä. Sokrateen johdolla Ksenophonista kehittyi taitava upseeri ja etevä kirjailija.

Sokrates oli syntynyt v. 469 e.Kr. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä, ja itsekin hän jonkin aikaa harjoitti samaa ammattia. Mutta pian hän jätti sen antautuakseen vaativampaan tehtävään: kehittämään eläviä ihmisiä korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteen. Pienen maatalon tuotteista hän sai niukan elatuksen itselleen sekä ylläpidon vaimolleen ja lapsilleen.[5] Hänen omat elämäntarpeensa olivat mahdollisimman vähäiset. Ksenophon antaa eräässä kirjoituksessaan sofistan sanoa Sokrateelle: »Elämäntapasi on sellainen, ettei yksikään orja kestäisi oloa isäntänsä luona, jos hänen pitäisi elää niin niukasti. Minun täytyy sanoa, että sinä annat köyhyyden opetusta.»

Sokrates kysyy silloin: »Luuletko, että herkulliset ruokalajisi maistuvat sinusta paremmilta, kuin minun ruokani maistuu minusta? Tuntuu, kuin eläisit siinä harhaluulossa, että onni on samaa kuin ylellinen ja kallis elämäntapa. Minä sitävastoin luulen, että olla mitään tarvitsematta on elää kuin jumala. Se jolla on vähäisimmät tarpeet, pääsee siis lähimmäksi jumaluutta.»

Kukaan ei voinut olla vapautuneempi kaikesta ulkonaisesta, välinpitämättömämpi ihmisten mielipiteistä kuin tämä ajattelija, joka saattoi seisoa mietiskellen paikoillaan useita tunteja yhteen menoon, kun jokin tärkeä kysymys askarrutti hänen ajatuksiaan. Tässä asennossa tapaamme hänet Platonin dialogissa »Sympósion» eli »Pidot», joka on kuuluisin ja taiteellisesti viimeistellyin hänen kirjoituksistaan. Sokrates on kutsuttu päivällisille, ja kaikki muut vieraat ovat saapuneet, mutta suuri filosofi on ajatuksissaan kulkenut isännän talon ohitse ja seisoo nyt aivan yksinään viereisen talon edustalla. Isäntä aikoo lähettää häntä noutamaan, mutta muuan vieraista, joka tuntee Sokrateen tavat, sanoo: »Ei, ei, antakaa hänen olla! Hän tekee usein näin. Mutta hän tulee kyllä heti. Älkää vain häiritkö häntä!»

Heti hän ei kylläkään tullut — sillä kun hän vihdoinkin oli herännyt mietteistään, ateria oli kulunut puoliväliin.

Pitojen jatkuessa Alkibiádēs pitää ylistyspuheen Sokrateen kunniaksi ja kertoo m.m., miten karaistunut tämä mies on kestämään kaikenlaista puutetta. Eräällä sotaretkellä Makedonian vuoristoissa, missä he olivat aseveljiä, »hän ei rasitusten kestämisessä voittanut ainoastaan minua», Alkibiades sanoo, »vaan myös kaikki muut. Kun me esimerkiksi toisinaan, kuten sodassa voi käydä, jouduimme eristetyiksi muista ja näimme nälkää, ei muita voinut mainitakaan hänen rinnallaan milloin kestävyys oli tarpeen. Kun taas oli kyseessä juhliminen, niin hän oli ainoa, joka osasi oikean nauttimisen taidon. Ja vaikka hän ei pitänyt juomisesta, hän kykeni, jos hänet kaikesta huolimatta siihen pakotettiin, juomaan meidät kaikki pöydän alle. Ja ihmeellisintä kaikesta: kukaan ei ikinä ole nähnyt Sokratesta juopuneena.»

Hänen kykynsä sietää pakkasta talvisodassa oli aivan uskomaton. »Mainitsenpa esimerkin», Alkibiades jatkaa. »Oli kauhean kylmä, ja sotilaat pysyttelivät sisällä, tai jos heidän oli pakko mennä ulos, he pukivat ylleen tavattoman runsaasti vaatetta ja käärivät jalkansa huopiin ja nahkoihin. Mutta Sokrates lähti ulos ainoastaan tavalliseen viittaansa pukeutuneena ja käveli jäällä avojaloin paljon vaivattomammin kuin me muut, jotka käytimme jalkineita.»

Ja kun käytiin taisteluun ei kukaan kyennyt osoittamaan samalla kertaa suurempaa urhoollisuutta ja ihailtavampaa tyyneyttä. Kerran kun Alkibiades oli vaikeasti haavoittunut, Sokrates pelasti hänet ja toimitti sittemmin Alkibiadeelle palkinnon urhoollisuudesta — hänen itsensä jäädessä ilman.

Yhtä kovakouraisesti kuin tämä viisas mies ryntäsi päin vihollisten rivejä taistelutantereella, yhtä peloittavaa tuhoa hän saattoi tehdä sofistojen parvessa. Hän astuu pylväskäytävään, missä professori-sofista parhaillaan julistaa oppiaan hämmästelevälle nuorukaisjoukolle, ja aito attikalaisen kohteliaasti hän pyytää saada tehdä muutamia kysymyksiä. »Sinä tahdot», hän sanoo viisaudenopettajalle, »opettaa näille monille miehille, mikä on oikein. Mitä siis on oikein? Tahdot tehdä heistä hyviä ihmisiä. Mitä siis on hyvyys?» Kysyjä, joka alituisesti selittää olevansa aivan tietämätön, kietoo ylivoimaisella väittelytaidollaan oppineen professorin mahdottomiin ristiriitaisuuksiin, ja lopputulokseksi todetaan, että viisaudenopettaja tietää asiasta vieläkin vähemmän kuin kiusallinen kyselijä.

Sokrates oli perin pohjin syventynyt aikansa sivistykseen ja huomannut, että se useimmiten oli vain kuori vailla sydäntä, alamittaista puolisivistystä, sulamaton sekamelska sieltä täältä siepattuja tiedonsirpaleita, joilta puuttui keskinäinen yhteys ja tosi hyödyllisyys. Hänen elämäntyönsä muodostuikin sen vuoksi taisteluksi korulauseita ja puolisivistystä vastaan.

Sellaisen »oppineen» miehen perikuva, joka on maistellut kaikkea eikä syventynyt mihinkään, oli sofista Hippias. Sokrates ei olisi voinut keksiä otollisempaa pilkanteon esinettä. Platon tarjoaa eräässä dialogissaan meille tilaisuuden kuunnella näiden molempien miesten sananvaihtoa. Hippias on juuri lopettanut luennon, jota muuan hänen ystävänsä ja ihailijansa ylistää pilviin saakka. Sokrates sitävastoin ei virka mitään. Ja kun kysytään, mitä hän pitää esitelmästä, hän selittää, ettei ole voinut oikein seurata kaunista esitystä. Siksi hän haluaisi mielellään tehdä muutamia kysymyksiä. Hippias oli luennossaan esittänyt Akhilleuksen ja Odysseuksen toistensa vastakohtina. Akhilleus oli luonteeltaan suora, Odysseus kavala.

Sokrates saa Hippiaan kuitenkin myöntämään, että myöskin Akhilleus saattoi valehdella; mutta Hippias huomauttaa, että Akhilleus teki sen tarkoituksetta, kun Odysseus sitävastoin valehteli ehdoin tahdoin. Sofista antaa edelleen Sokrateen houkutella hänet vahvistamaan sen, että voidakseen tahallaan tehdä huonon teon ihmisen täytyy olla sekä viisas että taitava. Sellainen mies on kuitenkin huonompi kuin se, joka ei tahallaan hairahdu, ja ansaitsee ankaran rangaistuksen, kun taas sitä, joka vasten tahtoaan tekee pahaa, on kohdeltava lempeästi.

Sokrates istuu siinä koko ajan niin sydämellisen kiitollisena viisaan miehen hänelle antamista vastauksista. Mutta hänen on niin vaikea käsittää mitään ja senvuoksi hän pyytää Hippiasta olemaan kärsivällinen hänen suhteensa. »Enhän minä ymmärrä filosofisia kysymyksiä», hän sanoo lempeällä ironiallaan, jossa hän oli mestari. »Paras todistus siitä on se, että heti kun olen yhdessä jonkun kanssa teidän joukostanne, jotka koko Hellas on tunnustanut viisaiksi, tunnen olevani aivan tietämätön. Sillä melkein kaikesta ajattelen toisin kuin te. Ja se lienee varmaan ilmeinen todistus tietämättömyydestäni.»

Mutta Hippias on tällä haavaa alkanut menettää uhkavarmuuttaan. Mihin tuo kummallinen mies oikeastaan pyrkii kaikilla kysymyksillään. Hänhän sotkee kaiken, niin että sofista alkaa tuumia, lieneekö hänen viattomilla kysymyksillään salakavalia tarkoituksia. Mutta se Sokrateen on mitä jyrkimmin kiellettävä. »Jos niin olisi», hän sanoo, »että tahallani saisin aikaan sekaannusta keskustelussamme, silloinhan minä omien sanojesi mukaan olisin viisas ja neuvokas mies. Ei, olen aivan tahtomattani sekoittanut asiani. Ole sentähden pitkämielinen minua kohtaan. Itsehän sanoit äsken, että on annettava anteeksi sille, joka vasten tahtoansa tekee väärin.»

Hippias istuu siinä kuin neuloilla, mutta häpeätä välttääkseen hänen täytyy koettaa kestää. Sokrates sitävastoin on nyt kuin kala vedessä. Hänellä on käsillä kerrassaan tyhjentymätön varasto kiperiä kysymyksiä ja harmillisia esimerkkejä. Hän alkaa nyt puhua kahdesta juoksijasta, jotka kilpailussa kumpikin juoksevat hitaasti. Toinen tekee sen siksi, ettei hän voi juosta kovin, toinen siksi, ettei hän halua. »Kumpi näistä on parempi juoksija?» Sokrates kysyy.

Hippiaan täytyy myöntää, että parempi juoksija on se, joka voi juosta nopeasti; jos hän vain tahtoo. Samoin Sokrates saa hänet vastaamaan, kun kysymyksessä on paras painija, paras laulaja ja paras soittaja. »Kaksi miestä soittaa väärin kitaraa», Sokrates sanoo. »Toinen ei osaa soittaa paremmin, toinen soittaa ehdoin tahdoin väärin. Kumpi on suurempi mestari?»

Hippias on varma vastauksestaan. Hänen täytyy myöskin myöntää, että samoin on sen laita, joka ymmärtää tieteitä ja taiteita, verrattuna siihen, joka on niissä taitamaton, jos molemmat tekevät saman virheen.

On siis sovittu, että se jolla on taito tai kyky, on parempi kuin toinen, jolla ei ole tätä taitoa tai kykyä. Ja kun taitava ja tietävä erehtyy, hän on parempi sitä, joka hairahtuu vasten tahtoaan. »Onhan» — Sokrates jatkaa — »oikeamielisyyskin sielun taito ja kyky. Sen suhteen täytyy siis saman pitää paikkansa kuin soitannollisen ja tieteellisen taidon ja tiedon suhteen: Se joka ehdoin tahdoin tekee vääriä tekoja, on siis parempi kuin toinen, joka tahtomattaan tekee niin.»

Sinä hetkenä Hippiaan silmät aukenevat näkemään Sokrateen ironian koko laajuudessaan. Olihan tuo tunkeilevainen mies kysymyksillään saattanut hänet väittämään juuri päinvastaista, mitä hän — Hippias — itse hetkistä aikaisemmin oli lausunut! Mutta sitä johtopäätöstä Hippias tietenkään ei halua tunnustaa mielipiteenään.

»En minäkään, hyvä Hippias», Sokrates sanoo. »Mutta eikö se ehdottomasti ole tutkimuksemme lopputulos? Kuten — näet, minä harhailen sinne tänne pääsemättä mihinkään tulokseen. Eikä olekaan ihme, jos minä ja muut maallikot erehdymme. Mutta se, että te viisaatkin voitte erehtyä, se on suuri onnettomuus — myöskin meille. Emmehän voi päästä erehdyksistämme edes kääntymällä teidän puoleenne.»

Ja Sokrateshan oli ollut niin varma siitä, että Hippias »parantaisi hänet tietämättömyydestään niinkuin taudista»!

Yhtä vähän apua Sokrates saa omahyväiseltä tietäjä Euthyphrōnilta, kun hän haluaa selitystä kysymykseen, mitä jumalanpelko on. Aluksi hän tuskin voi tulkita iloaan tavattuaan miehen, joka niin varmasti tietää, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää. Hän tahtoo heti ruveta Euthyphronin oppilaaksi saadakseen selvyyden tähän tärkeään kysymykseen.

Kyllä vain, se hänelle kyllä suodaan, hurskas tietäjä selittää alentuvaisesti. »Huonosti olisi tosiaan laitani» — hän rehentelee, »ellen olisi varmasti selvillä siitä asiasta. Silloinhan minä, Euthyphron, en olisi parempi kuin tavalliset ihmiset!»

Mutta miten Euthyphron hurskauden määritteleekin, Sokrates ei ole tyytyväinen. Tietäjä aloittaa lausumalla, että hurskaus on samaa kuin »tehdä niinkuin minä teen.» Mutta Sokrates tahtoo saada esille hurskauden yleisen luonteen, niin että hän sitten voi käyttää sitä tekojensa mittapuuna. »Selitä toki se minulle!» Sokrates pyytää niin liikuttavasti. — »Kyllä, Sokrates, sen teen mielihyvällä», viisaudenopettaja lupaa, ja niin hän juhlallisesti julistaa, että »hurskaus on jumalille mieluista ja jumalattomuus ei sitä ole.»

»Oivallista!» Sokrates huudahtaa. »Nyt vastasit täsmälleen kysymykseeni. Mutta onko vastaus myöskin oikea? Miten onkaan, Euthyphron, eivätkö jumalat ole keskenään eripuraisia ja riitele ja toraile keskenään?»

»Mutta silloinhan», Sokrates huomauttaa hiljaiseen ja kainoon tapaansa, »täytyy saman asian olla muutamien jumalien mielestä oikein ja toisten mielestä väärin.» Täten hän on houkutellut ennustajan ja merkkienselittäjän liukkaalle jäälle. Turhaan Euthyphron koettaa selviytyä uusin vakuutuksin, että kukaan ei varmemmin kuin hän itse tiedä, mitä tekoja jumalat hyväksyvät. Sokrates on kyllin epähieno pyytääkseen saada tietää, miten Euthyphron voi olla niin varma siitä asiasta. Mutta kaikki ennustajan yritykset selvitellä kysymystä johtavat siihen, että palataan samaan kohtaan kuin keskustelun alussa. »En totisesti tiedä», Euthyphron huudahtaa uupuneena, »miten minun pitäisi lausua ajatukseni. Sillä mitä sanonemmekin, se pyörähtää aina ympäri eikä koskaan pysy siinä, mihin sen olemme asettaneet.» Mutta Sokrates vihjailee ivallisesti, että Euthyphron ei halua vastata hänen kysymykseensä. »Sinulla ilmeisesti ei ole halua opettaa minua», hän sanoo, eikä se ole kauniisti tehty niin tarkkaavaista oppilasta kohtaan, joka varoo, ettei ainoakaan opettajan viisauden sana pääsisi menemään hukkaan.

Hän on myöskin oppilas, joka ei milloinkaan masennu. Kun taaskin on palattu takaisin lähtökohtaan, hän vain virkkaa armottoman rauhallisesti: »Siispä meidän on taas alettava uudestaan. Sillä minä en aio lopettaa, ennenkuin olen oppinut, mitä jumalanpelko on. Ja jos yleensä joku ihminen sen tietää, niin sinä tiedät. Sano siis se minulle.»

Mutta nyt Euthyphron on saanut tarpeekseen. »Toisella kertaa, Sokrates», hän vastaa hermostuneesti. »Nyt en ehdi, vaan minun on mentävä.»

»Mutta hyvä ystävä, mitä ajatteletkaan?» tiedonhaluinen oppilas huudahtaa aivan epätoivoissaan. »Ja minä kun toivoin saavani sinulta oppia, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää voidakseni siten vastedes elää parempaa elämää kuin tähän asti!»

Oivallisimpia Platonin jälkimaailmalle pelastamia kielenpieksäntäkohtauksia on se, jonka hän esittää dialogissa »Euthýdēmos». Euthydemos ja hänen veljensä Dionýsódōros ovat ensiluokkainen sofistinen ilveilijäpari — parempaa nimitystä ei heistä voi käyttää. He ovat aikaisemmin esiintyneet miekkailijoina, mutta ovat viime aikoina alkaneet harrastaa väittelytaitoa ja saavuttaneet siinä suurenmoista menestystä. Sille, joka vain haluaa kuulla, he julistavat ujostelematta panevansa toimeen oikeita »hyveen» pikakursseja — luonnollisesti asianomaista korvausta vastaan. Dialogissa he esiintyvätkin ihailevan opetuslapsijoukon ympäröiminä. Sokrates pyytää heitä nyt ottamaan huostaansa erään hänen nuoren, Kleinias-nimisen ystävänsä. »Asian laita on näet niin», hän sanoo, »että sekä minä että hänen muut ystävänsä toivomme hartaasti, että tästä nuoresta miehestä tulisi niin oivallinen ihminen kuin mahdollista. Olemme vain huolissamme siitä, että nuori kun hän on, joku toinen saattaa ehtiä ennen meitä ja kääntää hänen mielensä väärään suuntaan ja siten turmella hänet. Te kaksi tulette siksi juuri kuin kutsuttuina. Ettekö haluaisi kokeilla nuorukaisen suhteen ja puhella hänen kanssaan tässä meidän läsnäollessamme?»

Kyllä vain, siihen nuo etevät hyveenopettajat kyllä olivat halukkaita.
Nuorukaisen on vain vastattava sofistojen esittämiin kysymyksiin.

Ja nyt alkaa näytäntö, miten ihmistä lyhyessä ajassa opetetaan tulemaan »hyveelliseksi». Platon antaa Sokrateen itsensä kertoa tästä uusimmasta sielunkehittämisen muodosta. »Euthydemos», hän sanoo, »aloitti nyt — muistaakseni — suunnilleen näin: 'Sanohan, Kleinias, ovatko ne, jotka jotakin oppivat, taitavia ihmisiä vai taitamattomia?' Kun kysymys kieltämättä oli aika vaikea, nuorukainen punastui ja katsoi melkoisen hämillään minua kohti.» Mutta Sokrates kehoitti häntä vain vastaamaan parhaansa mukaan. »Siitä on sinulle varmasti todellista hyötyä», hän sanoi.

»Samassa hetkessä», Sokrates jatkaa, »Dionysodoros kumartui hieman korvaani kohden, hymyili koko naamallaan ja sanoi: 'Sen sanon sinulle jo etukäteen, Sokrates, että mitä hyvänsä nuorukainen vastanneekin, kyllä me hänet kumoamme.'»

Kun Kleinias nyt lausui vastauksensa, kuului se niin, että ne, jotka oppivat, ovat taitavia.

Euthydemos ryhtyy tutkistelemaan vastausta. Hän kysyy: »Miten olikaan, Kleinias, kun itse kävit koulua? Tunsitteko sinä ja toverisi ennakolta sen, mitä opitte?»

»Taitamattomat siis oppivat, Kleinias, eivätkä taitavat, kuten sinä luulit», Euthydemos huudahtaa voitonriemuisena.

»Nämä sanat kuultuaan», Sokrates sanoo, »kaikki, jotka kuuluivat Dionysodoroksen ja Euthydemoksen seurueeseen, alkoivat yhtä aikaa sekä huutaa että nauraa, aivan kuin juhlakuoro johtajan annettua merkin.

Mutta ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt oikein tyyntyä, Dionysodoros puhkesi puhumaan ja sanoi: 'Kuulehan, Kleinias! Kun opettaja saneli teille, kutka pojista silloin oppivat luetun, taitavat vai taitamattomat?'

'Silloinhan oppivaiset kuitenkin ovat taitavia eivätkä taitamattomia.
Ja sinun yhtymisesi Euthydemoksen sanoihin oli siis virheellistä.'

Nyt näiden kahden miehen oppilaat vasta toden teolla alkoivat nauraa täyttä kurkkua ja huutaa ihaillen heidän viisauttaan. Mutta me muut istuimme hiljaa ja ihmeissämme. Huomatessaan hämmästyksemme Euthydemos tahtoi, että me vielä enemmän ihailisimme häntä eikä päästänyt nuorukaista, vaan kysyi häneltä uudestaan; ja taitavan tanssimestarin tavoin, joka pyörähtää kaksi kertaa ympäri samalla kohdalla, hän käänsi kysymyksen ja sanoi: 'oppiiko ihminen sellaista, minkä tietää, vaiko sellaista, jota ei tiedä?'

Nyt Euthydemos taas kuiskasi jotakin korvaani ja sanoi: 'Tämäkin, Sokrates, on samanlainen kysymys kuin edellinen. Kaikki kysymyksemme ovat tämän kaltaisia: niihin on mahdotonta vastata!'

'Nyt ymmärrän', minä lausuin, 'miksi opetuslapsenne pitävät teitä niin suuressa arvossa.'

Sillä aikaa Kleinias oli vastannut, että ihminen oppii sellaista, jota hän ei tiedä. Euthydemos kysyi häneltä käyttäen samaa juonta kuin äskenkin: 'Miten onkaan? Tunnetko kirjaimet?'

'Jos siis tunnet kaikki kirjaimet — eikö hän silloin sanele sellaista, minkä sinä tunnet?'

'No niin', Euthydemos toisti, 'sinä siis opit sellaista, minkä tunnet ja tiedät, koska tunnet kaikki kirjaimet.'

Euthydemos oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat ennenkuin Dionysodoros puuttui puheeseen aivan kuin pallo siepataan ilmasta, ja kohdisti sanansa nuorukaiselle: 'Euthydemos petkuttaa sinua, Kleinias. Sillä sanokaa minulle — onhan toki oppiminen sellaisen tiedon saamista, mitä ei ole ennemmin omistanut?'

'Ne, jotka oppivat, ovat siis tietämättömiä — eivätkä tietäväisiä.’»

Näin kaikki muuttuu pelkäksi mitä kehnoimmaksi sanojen vääntelyksi, »sofistiikaksi»sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta Sokrates on käsittävittään tämän vain jonkinlaiseksi alkupilaksi. Nyt hän arvelee, että sitä lajia on saatu tarpeeksi, ja pyytää molempia viisaudenopettajia ottamaan asian vakavalta kannalta. »Näyttäkää nyt», hän sanoo, »miten osaatte rohkaista nuorukaista ja saada hänet harrastamaan viisautta ja hyvettä!»

»Vai niin, te tahdotte, että nuoresta ystävästänne tulisi viisas», alkaa Dionysodoros.

»Toivotte siis, että hänestä tulisi se, mitä hän nyt ei ole, ja ettei hän enää olisi sitä, mikä hän on. Niinmuodoin haluatte nähtävästi hänen perinpohjin tuhoutuvan. Hänellä mahtaa tosiaankin olla kelpo ystäviä!»

Siihen tapaan molemmat sofistat jatkavat eivätkä kykene esittämään muuta kuin sanasutkauksiaan. Milloinkaan he eivät edes yritä keksiä jotakin asiallisesti arvokasta, vaan koettavat ainoastaan puhua kumoon toisen puolueen.

Sokrates käyttelee koko ajan oivallisinta ironiaansa. »Olen hiukan hidasjärkinen», hän kerrankin sanoo puolustellen itseään. »Suokaa sentähden anteeksi, että esitän kysymyksen, joka on hieman hankala!» Ja kun kysymys osoittautuu olevan niin hankala, että Euthydemos välttelee sitä kuin liukas ankerias, niin Sokrates antaa täyden arvon hänen »kaikki tietäväisyydelleen, joka neuvoo häntä, milloin hänen on vastattava ja milloin oltava vastaamatta.» Mutta kun sofistojen sanansaivartelu ei ota loppuakseen, Sokrates vertaa omaa taisteluansa heitä vastaan Herkuleen kuuluisaan taisteluun Lernan lohikäärmettä vastaan ja selittää, että tämä oli — naarassofista! Sillä niin pian kuin siltä hakattiin poikki yksi dialektiikan pää, se kasvatti sijalle uusia.

Omasta puolestaan Sokrates koko ajan on tarkoin varovainen vastauksissaan. Nuo kaksi sofista-ilveilijää eivät saa häntä milloinkaan houkutelluksi tuumaakaan pitemmälle, kuin hän itse haluaa. Siksipä hän alkaakin tuntua heistä melko ärsyttävältä. Koko jutun tuloksena on, että Sokrates armottomalla ilveilyllään riistää molemmilta »viisaudenopettajilta» kaiken arvon ajattelevien ihmisten silmissä ja paljastaa heidät halpamaisiksi sanansaivartelijoiksi.

Ei olisi ollut Sokrateen tapaista, jos hän ei olisi siroin kumarruksin lopettanut tätä ystävyysottelua — kuten sitä tekisi mieli nimittää — tunnustaen, ettei hän ikinä eläessään ollut tavannut niin viisaita miehiä ja pitäen heille heidän viisautensa suorastaan musertamana ylitsevuotavan ylistyspuheen. Heidän oli ainoastaan varottava, etteivät tekisi niin harvinaista tavaraa vähemmän kysytyksi ja arvokkaaksi levittämällä taitoaan kansan keskuuteen. Ainakaan heidän ei pitänyt päästää siitä osalliseksi muita kuin niitä, jotka maksoivat opetuksesta.

Sokrates oli ottanut elämäntehtäväkseen opettaa ihmisiä ajattelemaan, avata heidän silmänsä näkemään, miten vähän he itse asiassa tiesivät ja siten herättää heissä arvokkaitten ja jalostavien tietojen kaipausta. Mutta kehoituspuheita ja saarnoja hän ei pitänyt. Hän vain kyseli kyselemistään, kunnes toinen lopulta huomasi, mihin Sokrates tahtoi häntä johtaa. Henkilön, jonka kanssa Sokrates oli ryhtynyt keskusteluun, oli Platonin sanojen mukaan »annettava tämän johtaa itseään sinne tänne, kunnes hänen ehdottomasti oli pakko tehdä tiliä itselleen siitä, miten hän nyt eli ja miten hän oli elänyt.»

Alkibiades sanookin »Pidoissa»; »Kuullessani Periklestä ja muita suuria puhujia minusta tuntui kyllä, että he puhuivat hyvin — mutta en tullut voimakkaasti järkytetyksi, en tuntenut huolta enkä surua oman orjamaisen ja kurjan tilani johdosta. Sokrates sitävastoin on usein saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että elämä minunlaisessani tilassa ei ole tuntunut elämisen arvoiselta. Sokrates on ainoa ihminen, joka milloinkaan on saanut minut siihen, mitä tuskin kukaan olisi minusta uskonut: häpeämään. Sen miehen rinnalla minä tosiaankin häpeän. Sillä olen tietoinen siitä, että kun hän sanoo, mitä minun on tehtävä, en voi sitä kumota, mutta kun sitten erkanen hänestä, niin joukkojen suosion toivo saa minussa vallan. Riistäydyn senvuoksi irti hänestä ja karkaan tieheni; mutta kun uudelleen näen hänet, häpeän rikottuja lupauksiani. Niin, toivoisin usein, että hän olisi kuollut; mutta tiedän hyvin, että jos jotakin sellaista sattuisi, tulisin vieläkin onnettomammaksi. Sentähden en totisesti tiedä, miten minun on meneteltävä sen miehen suhteen.

Ulkonaisestihan hän muistuttaa kivestä veistettyjä sileenejä. Mutta kun hän avautuu, ystävät ja veljet, miten täynnä hän onkaan sisäistä viisautta! En tiedä, onko joku teistä nähnyt siellä sisällä olevia jumalankuvia; mutta minä olen ne nähnyt, ja ne olivat silmissäni jumalallisia, puhdasta kultaa, niin ihmeellisen ihania, että tuntui kuin minun heti olisi pakko kaikessa tehdä, niinkuin Sokrates on käskenyt.»

Sokrates tahtoi ikäänkuin luoda uusia ihmisiä. Hän vertasi omaa menettelytapaansa äitinsä työhön, joka oli kätilö, ja nimitti omaa taitoaan lapsenpäästötaidoksi: hän tahtoi »irroittaa» totuuden jumalallisen lapsen sielusta, joka kantoi tätä lasta kohdussaan. Hän tahtoi ohjata ihmisiä oikeaan, saattaa heitä siveelliseen itsetajuntaan.

Kuten kaikilla elämän aloilla vaaditaan asiantuntemusta arvokkaitten tulosten aikaansaamiseksi, niin — Sokrateen mielestä — myöskin siveysopin alalla on tieto tarpeen, jotta voitaisiin tehdä oikein: ainoastaan se, joka tietää, mikä on oikein, kykenee tekemään oikein.

Tämä hyvän tietäminen, on aivan toisenlaista ja korkeammanlaatuista kuin muut tiedot. Sitä ei voi oppia samalla tavalla kuin muuta. Sen, joka haluaa saada tätä salaperäistä tietoa, täytyy, kuten Sokrates selitti Alkibiadeelle, »odottaa, kunnes jumala on avannut hänen silmänsä ja poistanut sumun, joka vielä himmensi hänen näköään. Hyvyys on sellaista »tietoa», joka voidaan ainoastaan elää. Se on niin ihmeellisen läheistä sukua sille mielenmuutokselle, jota kristityssä kielenkäytössä sanotaan kääntymykseksi. Siten selittyy Sokrateen kuuluisan lauseen näennäinen oudoksuttavaisuus: »Se joka tietää, mikä on oikein, myöskin tekee oikein.»

Ennen kaikkea Sokrateen päämääränä oli sen syöpähaavan parantaminen, jonka sofistat olivat aiheuttaneet siveellisellä alalla. Useimmat heistä suhtautuivat tehtäväänsä pintapuolisesti ja kevytmielisesti. He pyrkivät opetuksellaan vain neuvomaan oppilailleen eräitä ulkonaisia taitoja ja puhe taidollisia temppuja, joiden tarkoituksena oli arvostelukyvyttömien ja herkkien kuulijoitten pyydystäminen. Nämä n.s. viisaudenopettajat eivät uskoneet mihinkään.

Arvosteluhan on vain hyväksi ja hyödyksi kohdistuessaan vanhaan taikauskoon ja ennakkoluuloihin. Sillä niitä kriitillisesti tutkittaessa on syntynyt tiede, ja ihmiskunta on kulkenut eteenpäin valistusta kohti. Mutta kun muutamat sofistat eivät edes uskoneet hyvällä ja pahalla olevan lainkaan eroa, silloin he kävivät vaarallisiksi.

Suuri oppi-isä Protagoras oli tarkkojen havaintojensa perusteella tehnyt sen sattuvan johtopäätöksen, että jostakin esineestä ei voi sanoa, millainen se tosiaan on, vaan ainoastaan minkä vaikutuksen se tekee aisteihimme. Kun toisen mielestä on kylmä, niin toinen pitää lämpömäärää miellyttävänä; toinen nauttii soittokappaleesta, mutta jonkun muun mielestä se on hirveätä räminää; muuan syö halukkaasti sparttalaista mustaa lientä, kun taas toinen ei kärsi sitä nähdäkään j.n.e. Kaikki aistivaikutelmat perustuvat siis siihen, kuka ne vastaanottaa, tai kuten Protagoras lausui: »Ihminen on kaiken mitta.» Esineitä sellaisinaan emme tunne.

Sofista Gorgías meni vieläkin pitemmälle ja selitti, että itse asiassa emme tiedä mitään meitä ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka tietäisimmekin jotakin, emme kykenisi ilmaisemaan sitä muille, sillä sanat eivät milloinkaan eri ihmisille merkitse aivan samaa.

Toiset sofistat siirsivät tämän lauseen siveelliselle alalle. Samoinkuin ei ole mitään kaikille ihmisille pätevää totuutta — kuten he arvelivat — ei myöskään ole mitään oikeuskäsitettä, joka on voimassa kaikkien suhteen. Se mitä ihmiset yleensä nimittävät oikeudeksi, on vain sitä, mikä jonakin määrättynä ajankohtana ja määrätyissä oloissa on heille itselleen edullista ja hyödyllistä. Valtion lakeja oli siis noudatettava — juuri sen verran, kuin niistä oli etua, mutta ei enempää. — Muutamia vuosia sitten löydettiin erään kirjoituksen katkelma, jossa muuan etevä sofista julistaa, että »valtion laeista hyötyy eniten, jos todistajien läsnäollessa pitää niitä kunniassa», mutta huomaa: vain todistajien läsnäollessa!

Sellaisilla opeillaan sofistat vaikuttivat höllentäväsi kaikkeen lakiin ja oikeuteen, eikä heidän kouluistaan lähtenyt ainoastaan suulaita lorunlaskijoita, vaan myöskin vaarallisia lainvääristelijöitä, miehiä, jotka aina olivat valmiita ottamaan huonon asian puolustaakseen ja vetivät ylevimmänkin lokaan.

Päinvastoin kuin sofistat Sokrates oli varma ikuisten siveyskäskyjen ja lakien olemassaolosta, lakien, jotka koskivat kaikkia ja joita kukaan ei rankaisematta loukannut. Protagoraan väitteestä, että »ihminen on kaiken mitta», Sokrates kerran lausui: »Hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että sika tai paviaani tai jokin muu eläin on kaiken mitta.» Ja miten nurinkurista onkaan, hän arveli, että tuollaisen ajatuksen lausuja pyrkii esiintymään toisten opettajana ja ottaa maksun opetuksestaan! Olihan hänen jokaisella oppilaallaan yhtä oikeat mielipiteet, ja he olivat siis yhtä viisaita kuin opettaja itse.

Platonin »Gorgias»-nimisessä dialogissa Sokrates häikäilemättömästi vastustaa sellaisia sofistisen siveysopin ilmauksia kuin esimerkiksi seuraava, jonka esittäjä on muuan ehdottoman voimaopin jyrkkä puolustaja nimeltä Kalliklēs. »Valta ja kyky tyydyttää himojaan, siinä hyve ja onni», hän sanoo. »Kaikki muu, kauniit korulauseet, lait ja sovinnainen siveellisyys on vain turhaa lorua.»

Voimakkaat himot ja niiden tyydyttäminen — se siis muka on todellista onnea. »Sinä tietenkin tarkoitat», Sokrates sanoo, »että pohjaton mässäilijä on onnellinen, kun hän vain saa syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.»

»Niin, sitä tarkoitan. Ja se, jolla on kaikenlaisia muita haluja ja joka voi ne tyydyttää, elää iloisena ja onnellisena.»

»Sanokaa minulle ensin», Sokrates jatkaa: »jos jollakin on syyhyä ja kapitautia ja samalla tilaisuus raapia itseään mielin määrin, onko tällainen raapien eletty elämä onnellista?»

Kallikleen mielestä esimerkki on mauton, mutta johdonmukaisuudesta hänen on pakko vastata myöntävästi. »Mutta», Sokrates jatkaa, »etkö joka tapauksessa ole sitä mieltä, että siveettömän irstailijan elämä on häpeällistä ja kurjaa? Vai julkeatko tosiaankin ylistää sellaista miestä onnelliseksi vain sen vuoksi, että hänellä on yllin kyllin sitä, mitä hän toivoo?»

Sokrates valitsee silloin muita esimerkkejä selvittääkseen, mihin hän pyrkii. Hän kysyy m.m.: »Oletko sodassa nähnyt pelkurin? Kumpi mielestäsi iloitsi enemmän vihollisten poistuessa, pelkuri vai rohkea?»

»Pelkuri», Kallikles myöntää. »Niinpä tässä tapauksessa pelkurin nautinto on suurempi kuin urhoollisen», Sokrates vahvistaa.

Mutta nythän se mies, jonka nautinto on suurin, on paras ja onnellisin. Pelkuri on siis parempi ja onnellisempi kuin urhoollinen, Sokrates toteaa järkähtämättömän johdonmukaisesti. Sofistamme ei kuitenkaan voi myöntää sitä. Muutamia nautintoja on tietenkin pidettävä huonompina ja toisia parempina, hän arvelee.

»Ai, ai, Kallikles, millainen vekkuli sinä olet», Sokrates huudahtaa. »Kohtelet minua kuin lasta ja pilkkaat minua puhuen milloin niin, milloin näin. Nyt siis väität, että toiset nautinnot ovat hyviä ja toiset huonoja. Eikö niin?»

Se Kallikleen täytyy tunnustaa, ja sitten Sokrateen on helppoa saada hänet myöntämään sekin, että sellainen ihminen on hyvä, joka on himojensa herra, ja että se, joka tekee hyvää, on onnellinen, mutta se, joka tekee pahaa, onneton.

Keskustellessaan tämän omahyväisen herran kanssa Sokrateella on ollut runsaasti tilaisuutta käytellä hienoa ironiaansa, jossa hän oli mestari. Kun Kallikleen sävy alkaa käydä aivan sietämättömän opettavaiseksi, Sokrates väistää imartelemalla hänen itserakkauttaan ja vertaa häntä koetinkiveen, jolla ihmissielujen kultapitoisuus koetellaan. Hän lausuu ilmi ilonsa sen johdosta, että on vihdoinkin tavannut niin harvinaisen aarteen, ja pyytää, ettei korkeasti oppinut herra millään muotoa kyllästyisi neuvomaan ihmisille, miten tulee ajatella ja toimia.

Taistelunsa sofistojen moraalia vastaan Sokrates kohdisti myöskin siihen seikkaan, että he vaikuttivat alentavasti julkiseen elämään pintapuolisella puhetaidollaan. Kansan johtajina ja valtion hallitusmiehinä ei saanut olla puhujia, vaan asiantuntijoita, miehiä, jotka todella olivat perehtyneet alaansa. Eihän vähemmänkään vaativissa tehtävissä, hän sanoo, turvauduta kaunopuhujaan, vaan ammattimieheen. Äsken mainitussa »Gorgias»-dialogissa Sokrates esittää sofista Gorgiaalle seuraavan kysymyksen: »Kun pidetään julkinen kokous lääkärin tai veneenrakentajan tai muiden ammattimiesten valitsemiseksi — eihän silloin tarvita puhujan neuvoa? Ei, sillä onhan selvää, että kaikissa vaaleissa on valittava se, joka asian parhaiten ymmärtää. Ja samoin, kun rakennetaan muureja, satamia tai laivatelakoita, on rakennusmestarien saatava määrätä eikä puhujien.»

Kuitenkin puhetaito on valtava voima, Gorgias huomauttaa. »Niin, Sokrates», hän vakuuttaa sydämensä kyllyydestä, »jospa vain tietäisit kaiken — se saa aikaan miltei mitä hyvänsä. Esitänpä sinulle pätevän todistuksen. Usein olen lääkärin mukana käynyt sairaan luona, joka kieltäytyi nauttimasta lääkettä tai antamasta lääkärin leikata tai polttaa itseään. Mihin lääkäri ei saanut häntä taipumaan, siinä onnistuin minä, ja yksinomaan puhetaidollani. Uskallanpa väittää seuraavaa: oleta, että lääkäri ja puhuja lähtevät johonkin kaupunkiin, mihin tahansa, missä kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen olisi pohdittava, kumpi noista kahdesta olisi valittava lääkäriksi. Silloin lääkäri joutuisi tappiolle, mutta etevä puhuja valittaisiin, jos hän niin haluaisi. Ja kilpailussa minkä tahansa muun ammattimiehen kanssa puhuja voisi tulla valituksi helpommin kuin kukaan muu. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansanjoukon kuullen voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka ammattimies hyvänsä. Sen laatuinen, niin valtava on hänen taitonsa voima.»

Sokrates takertuu kuitenkin siihen, että puhuja voittaa ammattimiehen juuri kohdistaessaan sanansa kansanjoukolle. »Nimityksellä kansanjoukko tarkoitat varmaankin tietämättömiä ihmisiä?» hän sanoo. »Sillä ymmärtäväisiin kuulijoihin puhuja tietenkään ei voi vaikuttaa vakuuttavammin kuin lääkäri.»

»Ja se, joka ei ole lääkäri, on ilmeisesti tietämätön niissä asioissa, joita lääkäri osaa?»

»Tietämättömiä ihmisiä siis vakuuttaa tietämätön paremmin kuin taitava, koska puhuja on taitamattomampi kuin lääkäri», Sokrates toteaa ja vahvistaa väitteensä lausuen, että niin on laita kaikilla aloilla. »Itse asiasta puhujan ei tarvitse olla selvillä — kunhan hän vain on keksinyt jonkinlaisen todistelutavan, niin että hän tietämättömien ihmisten mielestä näyttää tietävän enemmän kuin asian tuntevat.»

Siihen Gorgias yhtyy, sitäkin halukkaammmin, kun hän ei voi pitää muuna kuin »suurena etuna sitä, että osaamatta mitään muita ammatteja kuin tätä yhtä, kuitenkaan ei tarvitse olla ammattimiehiä huonompi.»

Sokrates sitävastoin sanoo suoraan, että kun puhetaitoa käytetään sillä tavalla, se ei ole muuta kuin jonkinlaista halpaa käytännöllistä taituruutta, jonka tarkoituksena on ihmisten pettäminen ja mielisteleminen, sanalla sanoen: valtiotaidon irvikuva. Sillä todellisen valtiotaidon tehtävä on ihmisten kasvattaminen kunnollisiksi ja vastuukykyisiksi eikä heidän pettämisensä. Siinä Sokrates on antanut kaikkien aikojen kansanjohtajille ja valtiomiehille ajattelemisen aihetta.

Monet saivat kiittää Sokratesta siitä, että heistä oli tullut hyviä ja kunnon ihmisiä. Mutta hänellä oli myöskin suuri joukko vihamiehiä ja kadehtijoita.

Ei ole ihme, että monet omahyväiset luonteet oikein sydämensä pohjasta inhosivat kelpo Sokratesta, joka tällä tavoin vaelsi ympäri kaupunkia koettaen luulotella ihmisille, että he eivät tienneet kerrassaan mitään asioista, jotka he varmasti uskoivat perin pohjin tuntevansa. Ei tosiaankaan ole hauskaa joutua koulupojan tavoin vastaamaan nenäkkäisiin solmukysymyksiin, joita ei osaa ratkaista sotkeutumatta mitä ilmeisimpiin ristiriitoihin. Se voi kenties olla terveellistä ja välttämätöntä, jotta kehittyisi paremmaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, mutta tilanne on joka tapauksessa mahdollisimman epämiellyttävä ja panee häpeämään. Ja sangen harvat ihmiset pitävät sellaisesta henkilöstä, joka on saanut heidät häpeämään tietämättömyyttään. Sitä eivät ainakaan tee laiskat ja hitaat sielut, jotka pysähtyvät häpeämään sisässänsä jaksamatta milloinkaan päästä pitemmälle, ihmiset, jotka eivät ikinä ole saaneet nauttia tuskallisen sielunleikkauksen myönteisiä hedelmiä. Ja vihdoin on muistettava, että ne miehet, joita Sokrates erityisen mielellään ahdisti nenäkkäillä kysymyksillään ja halusi ravistella hereille ajatuslaiskuudesta ja henkisestä unesta, ne olivat enimmäkseen yhteiskunnan tukipylväitä, juuri sellaisia, jotka olivat ylpeitä kyvyistään ja siis erikoisen arkoja nöyryyttäville tilanteille. Heidän epäsuosioonsa joutuminen oli sitäkin vaarallisempaa, kun heidän vaikutusvaltansa tietenkin oli suurempi kuin tavallisten kansalaisten.

Mutta Sokrates otti myöskin mielellään hoiviinsa lahjakkaita nuorukaisia. Ja kun nämä tulivat kotiin mieli tulvillaan uusia tuumia ja ajatuksia, joita isä ei hyväksynyt, voi helposti käsittää, millainen mieliala vanhemman polven keskuudessa vallitsi tätä »nuorison viettelijää» kohtaan. Hänhän opetti lapset vastustamaan vanhempiansa ja pitämään itseään mukamas heitä viisaampina! Ja hän houkutteli heitä laiminlyömään velvollisuutensa ja sen sijaan vetelehtimään kaupungilla tuollaisen omituisen ukkorähjän seurassa. Eräällä Sokrateen syyttäjistä, joka muuten oli nahkuri, tuntuu olleen juuri tuollaisia perhesyitä. Tämän miehen poika seurusteli mielellään Sokrateen kanssa, ja filosofi, jossa nuorukaisen innokkaat älylliset harrastukset ja suuri lahjakkuus olivat herättäneet suuria toiveita, koetti suostuttaa isää sallimaan hänen antautua jollekin muulle alalle kuin nahkuriksi. Mutta isä pysyi jyrkkänä mielipiteessään, että siihen asiaan ei omituisella ukkorähjällä ollut oikeutta sekaantua. Mitenkä tuon kummallisen vanhuksen omat kasvatusyritykset olivatkaan onnistuneet? »Katsokaapa sellaisia oppilaita kuin Alkibiades ja Kritias![6] Kauniita esimerkkejä!»

Vihdoin tilanne kärjistyi niin pitkälle, että muutamat Sokrateen vihamiehet uskalsivat julkisesti astua esiin ja syyttää häntä siitä, ettei hän enää uskonut isänmaan jumaliin, vaan tahtoi asettaa näiden sijalle muita henkiolentoja, ja että hän turmeli nuorisoa.

Jumalattomuudesta oli säädetty ankara rangaistus, ja syyttäjä vaati — kuolemanrangaistusta. Mutta Sokrateen mielestä syytös oli niin mahdoton, että hän tuskin vaivautui puolustautumaan. Valmistautumatta hän saapui oikeuteen ja puhui yhtä koruttomasti, kuin hänellä oli ollut tapana keskustellessaan ihmisten kanssa kaduilla ja turuilla. »Minun iälläni tuskin olisi sopivaa astua teidän eteenne kuin koulupoika suorittamaan kaunopuheisuudennäytettä», Platon kertoo kirjassaan »Sokrateen puolustuspuhe» hänen lausuneen tuomareilleen. Yleensä hän ei osoittanut tuomioistuimelle niin syvää kunnioitusta, kuin sen jäsenet vaativat. Hän esimerkiksi laiminlöi yleisen tavan koettaa kyynelin ja rukouksin hellyttää valamiehiä. Hänen mielestään näet ei ollut yhteiskunnan eikä hänen omalle arvolleen sopivaa kyyneltulvin kerjätä tuomarien sääliä. »Muukalaiset voisivat sellaisesta käyttäytymisestä saada sen käsityksen, että ne miehet, joita ateenalaiset kunnioittivat valitsemalla heidät korkeimpiin virkoihin, eivät ole parempia kuin heikot ja tunteelliset naiset», hän sanoi. Ja mitä häneen itseensä tuli, oli Sokrateen mielestä hänen arvolleen alentavaa esittää sellaista näytelmää, ikäänkuin hän pelkäisi kuolemaa.

Mutta sopivaisuudesta puhumattakin hän ei pitänyt oikeana sitä, että tuomari antoi rukousten vaikuttaa itseensä. Sillä tuomarin velvollisuus ei ollut langettaa tuomiota ikäänkuin suosionosoitukseksi tai lahjaksi, vaan huolellisesti harkittuaan, mikä oli oikein.

Yleensä Sokrateesta ei ollut — niin ihmeelliseltä kuin se tavallisen ihmisen korvissa kuuluukin — tärkeintä se, tuomittaisiinko hänet kuolemaan vai eikö, vaan se, langettaisivatko ateenalaiset oikean tuomion vai väärän. Hän oli niin syvälle juurtunut kansankasvattajan tehtävään, että oma elämä näytti hänestä toisarvoiselta sen kysymyksen rinnalla, kykenivätkö hänen maanmiehensä osoittamaan oikeamielisyyttä ja itsehillintää. Sen tarkoituksena, mitä hän lausui tuomioistuimen edessä ei ollut hänen oma vapautumisensa, vaan ateenalaisten estäminen tekemästä väärää tekoa. Hänen oma kohtalonsa sitävastoin oli aivan epäoleellinen seikka. »En usko», hän kerran lausui, »että jumalallisen lain ja inhimillisen järjestyksen mukaan on mahdollista, että huonompi mies vahingoittaa parempaa.» Se, joka tekee pahaa, vahingoittaa sillä vain itseään. Ja Sokrates tahtoi estää ateenalaisia tekemästä tätä rikosta itseään vastaan.

Sokrates on useita muita kertoja lausunut saman ajatuksen. Ksenophonin »Muistelmissa Sokrateesta» luemme esiin.: »Kun kerran eräs mies oli vihoissaan siitä, että tuttava ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä, niin Sokrates sanoi: 'Jos olisit tavannut raajarikon, ihmisen, jolla oli huonompi ruumis kuin sinulla, et olisi suuttunut. Eikö silloin ole hullunkurista, että olet vihoissasi tavattuasi henkilön, jolla on huonompi sielu kuin sinulla?»

Syytetty koetti myöskin innokkaasti tehdä selväksi tuomareilleen, että hän ei tahtonut ostaa vapautusta lupaamalla lakata »viettelemästä nuorisoa». Hänen elämäntehtävänsä kansan kasvattajana oli hänelle kalliimpi kuin elämä. »Niin kauan kuin elän ja siihen kykenen, en ikinä luovu filosofiastani enkä lakkaa neuvomasta ihmisiä», hän sanoi. »Jokaiselle teistä, jonka tapaan, sanon totuuden tavalliseen tapaani. 'Oi, sinä miehistä parhain’, olen sanova, ’joka olet kotoisin Ateenasta, tästä suuresta, sivistyksensä ja valtansa vuoksi eniten arvossapidetystä ja kuuluisasta kaupungista, etkö häpeä huolehtia vain rikkauden, arvon ja kunnian kokoamisesta välittämättä lainkaan viisaudesta ja totuudesta ja oman sielusi kehittämisestä täydellisyyteen? Senvuoksi, ateenalaiset, vapautatte minut tai ette, tietäkää, että en aio toimia toisin enpä edes vaikka minun pitäisi kärsiä kuolemanrangaistus kuinka monta kertaa hyvänsä.’» Näin ainakin Platon selostaa hänen tuomareille pitämänsä puheen. Ja vaikka tämä esitys ei ehkä olekaan sananmukainen, esiintyy siinä kuitenkin aivan varmasti Sokrateen ajatusjuoksu.

Kun toimitettiin äänestys 500 valamiehen kesken, oli tuloksena Sokrateen julistaminen syylliseksi. Jäljellä oli ratkaiseva oikeustoimenpide — rangaistuksen määrääminen.

Syyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta, mutta tämäntapaisissa oikeusjutuissa se, joka oli julistettu syylliseksi, sai ehdottaa jotakin lievempää rangaistusta. Jos Sokrates nyt olisi ehdottanut maanpakoa, on sangen todennäköistä, että tuomioistuin olisi tyytynyt tähän rangaistukseen, sillä syylliseksi julistus oli tapahtunut vain mitättömän pienellä enemmistöllä.

Mutta sellainen menettely oli Sokrateelle mahdotonta kahdestakin syystä: sisältyisihän siihen ensinnäkin se, että hän tunnusti olevansa rikollinen, ja toiseksi sellainen rangaistus estäisi häntä suorittamasta elämäntehtäväänsä. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu rangaistusmuoto.

»Aion siis ehdottaa oikeudenmukaista rangaistusta» — näin Platon antaa hänen sanoa — »valtion hyväntekijälle, joka on köyhä ja tarvitsee vapautusta muista toimista voidakseen neuvoa teitä. Mikäpä silloin, ateenalaiset, olisi sopivampaa, kuin että sellainen mies saisi aterioida raatihuoneessa kaupungin kustannuksella? Eikö tämä ole paljoa oikeudenmukaisempaa kuin saman kunnian antaminen jollekin niistä, jotka ovat yhdellä, kahdella tai neljällä hevosella voittaneet olympialaisissa kisoissa? Sillä sellainen mies saa aikaan sen, että te näytätte onnellisilta, minä sitävastoin, että olette onnellisia.»

Sellainen puhe syylliseksi julistetun vastaajan suusta oli tietysti omiaan suoraa päätä aikaansaamaan kuolemantuomion. Sen julisti vihapäissään paljoa suurempi enemmistö kuin se, joka oli julistanut hänet syylliseksi.

Sokrates kuunteli järkkymättömän tyynesti, kun kuolemantuomio luettiin julki. Hänen esiintymisensä tuomioistuimen edessä oli mitä ihanin todistus siitä, että hän oli kohonnut korkeammalle kaikkea inhimillistä pelkoa ja heikkoutta. Hän tiesi, että hänen elämänsä loppunäytös tulisi olemaan havainto-opetus, joka poltettaisiin aikalaisten ja jälkimaailman tietoisuuteen syvemmälle kuin kaikki hänen puhumansa sanat, ja joka sinetöisi kaiken sen, mitä hän pitkän elämänsä aikana oli julistanut. Platon antaa hänen päättää puheensa tuomareille näin sanoen: »Nyt on meidän aika lähteä täältä, minun kuolemaan, teidän elämään. Kenelle meistä on langennut parempi arpa, sitä ei tiedä kukaan muu kuin jumala yksin.»

Mutta hänen ystävänsä ja oppilaansa olivat epätoivoissaan. Kun eräs heistä valitti sitä, että hänen ihaillun opettajansa täytyi kuolla syyttömänä, Sokrates silitti hymyillen hänen päätään ja sanoi: »Näkisitkö mieluummin minun kuolevan syyllisenä?»

Päivä päivältä suuren ratkaisun lähestyessä hänen mielensä kävi yhä valoisammaksi. Ja käydessään hänen luonaan ystävät saivat aina opettajaltaan lohdutuksen sanoja. Dialogi »Kritōn», joka on saanut nimensä erään Sokrateen uskollisimman oppilaan mukaan, vie meidät kuolemaantuomitun vankilaan paria päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa. Sokrates on vielä makuulla rauhalliseen uneen vaipuneena. Hänen herätessään Kriton sanoo: »Olen nyt istunut hyvän aikaa ja ihaillut sitä, että voit nukkua niin hyvin. Monta kertaa kuluneen elämäsi varrella olen kadehtinut mielenrauhaasi, mutta en milloinkaan niin suuresti kuin nykyisessä asemassasi — kannat kohtalosi niin keveästi ja kärsivällisesti.»

Sokrates vastaa: »Minun iässäni, Kriton, olisikin aika typerää masentua siitä, että täytyy kuolla.»

Sokrates oli varmasti vakuutettu siitä, että se, mikä tapahtui, oli hänelle parasta, sillä hän ei ollut näinä päivinä kertaakaan kuullut ääntä sisimmässään, joka muulloin aina varoitti häntä, milloin hän oli tekemäisillään jotakin väärää. Siitä hän teki sen varman johtopäätöksen, että, kuten hän sanoi, »sen, mikä minulle on tapahtunut, täytyy olla jotakin hyvää, ja niiden meistä, jotka luulevat, että kuolema on jotakin pahaa, on täytynyt erehtyä.» Näin hän itse kuoleman lähestyessä todisti sen viisauden voimasta, jota hän koko ikänsä oli julistanut.

Mutta Kriton ei voinut tyytyä siihen, että väärä tuomio pantaisiin täytäntöön. Hänen onnistui lahjoa vankilan vartijat, niin että he eräänä iltana jättivät oven lukitsematta. Hän oli huolehtinut siitäkin, että rakastettu opettaja saisi varman turvapaikan, sillä hänellä oli Thessaliassa hyviä ystäviä, jotka ilolla ottaisivat vastaan Sokrateen ja valmistaisivat hänelle siellä rauhallisen elämän. Mutta kun Kriton saapui ystävänsä luo kehoittaen häntä pakenemaan, niin viisas mies vastasi: »Rakas Kriton, emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei koskaan pidä palkita pahaa pahalla? Emmekö ole keskusteluissamme tulleet siihen tulokseen, että kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on lakien noudattaminen? Olen näin kauan elänyt isänmaani lakien alaisena ja nauttinut sen etuja; välttäisinkö niitä nyt, siksi että muutamat henkilöt käyttävät niitä väärin minua vastaan?» Erään Pōlos-nimisen Gorgiaan oppilaan ja Sokrateen välisessä keskustelussa, jota Platon kuvaa »Gorgias»-dialogissa, Sokrates oli kerran lausunut: »Jos olisi välttämätöntä joko tehdä väärin tai kärsiä vääryyttä, valitsisin jälkimmäisen.» Ja hän jatkaa ajatusta esittämällä kysymyksen: »Onko pahantekijä onnellinen saadessaan oikeudenmukaisen rangaistuksensa?»

»Mutta jollei häntä rangaista — onko hän silloin mielestäsi onnellinen?»

»Mutta minun käsitykseni mukaan, Polos, väärämielinen ja rikollinen ihminen on kaikissa oloissa onneton. Kuitenkin hän on onnettomampi, jollei hän saa oikeudenmukaista rangaistusta rikoksestaan, ja vähemmän onneton, jos jumalat ja ihmiset häntä siitä rankaisevat.»

»Sinäpä vasta lausuit kummallisen ajatuksen, Sokrates.» Sokrates yrittää silloin selvitellä asiaa esittämällä seuraavan kysymyksen: »Jos ajattelemme kahta henkilöä, jotka ovat sairaita, olkootpa sitten ruumiiltaan tai sielultaan, kumpi on silloin onnettomampi: sekö, joka saa lääkärinhoitoa ja siten pääsee kivustaan, vaiko se, jota ei hoideta ja jonka on edelleen kärsittävä vaivansa?»

Sokrates kysyy silloin: »Eikö rangaistuksen saamiseen sisälly vapautus suurimmasta pahasta, sielun pahuudesta?»

»Sillä», Sokrates jatkaa, »rangaistus palauttaa ihmisen järkiinsä, tekee hänet oikeamielisemmäksi ja parantaa pahuuden.»

Sen Polos myöntää, ja Sokrates jatkaa: »Mutta se, joka elää törkeässä pahuudessa ja vääryydessä saamatta rangaistusta, on miehen kaltainen, joka potee vaikeita tauteja, mutta jonka on onnistunut karttaa lääkärinhoitoa, siksi että hän — aivan kuin lapsi — on pelännyt polttamista ja leikkaamista, koska se tekee kipeää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?»

Periaatteelleen kärsiä mieluummin vääryyttä kuin tehdä väärin Sokrates pysyi uskollisena silloinkin, kun hänen oli valittava elämän ja kuoleman välillä. Hänen viimeisten hetkiensä kuvaus Platonin »Phaidōn»-dialogissa on ylevintä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Sen kieli on kauttaaltaan erinomaisen yksinkertaista ja hillityn arvokasta, ja nämä ominaisuudet vain lisäävät sen tehon voimakkuutta. Sokrates esiintyy miltei ylimaallisen kirkastetun hohteen ympäröimänä. Hänen oppilaansa Phaidon, jonka mukaan dialogi on saanut nimensä, kuvaa seuraavin sanoin muistojaan näistä mieltäylentävistä hetkistä: »Minusta tuntui tosiaankin varsin omituiselta ja ihmeelliseltä olla hänen luonaan. En nimittäin lainkaan tuntenut sääliä häntä kohtaan, kuten olisi odottanut, sillä olinhan rakkaan ystävän kuoleman todistajana. Hänhän oli onnellinen — sen huomasin selvästi hänen käytöksestään ja puheestaan. Pelotta ja pystypäin hän erosi elämästä vuorenvarmana siitä, että hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua pahaa elämässä eikä kuolemassa, eikä hänen kohtalonsa ole jumalille yhdentekevä.»

Phaidon vie meidät Sokrateen vankilaan. On viimeinen päivä. Varhain aamulla ystävät saapuvat tervehdyskäynnille kuolemaantuomitun luo. Hänellä on silloin luonaan vaimonsa Ksanthippa, jolla on käsivarrellaan heidän pieni poikansa — nuorin kolmesta lapsesta. Mutta kun Sokrateen ystävät astuvat sisään, vaimo alkaa itkeä ja valittaa niin äänekkäästi, että Sokrateen täytyy lähettää hänet kotiin, jotta hän valituksillaan ei häiritsisi hänen keskusteluaan ystäviensä kanssa. Sokrateella on nimittäin vielä muutamia sanoja lausuttavana heille, ja ne ilmaisevat sitä luottamusta, jolla hän odottaa viimeistä matkaansa.

Hän koettaa lohduttaa heitä unohtamattomin sanoin, sellaisin kuin nämä: »Näyttää siltä, kuin ette pitäisi minua yhtä hyvänä tietäjänä kuin joutsenia: nehän laulavat koko ikänsä, mutta innokkaimmin huomatessaan loppunsa lähestyvän. Sillä ne iloitsevat siitä, että saavat lähteä sen jumalan luo, jonka palvelijoita ne ovat. Mutta ihmisten on tapana oman kuolemanpelkonsa perusteella väittää, että joutsenet valittavat kuolemaansa ja laulavat surusta. He eivät ajattele sitä, ettei mikään lintu laula nälissään tai viluissaan tai tuntiessaan jotakin muuta vaivaa, eivätpä edes satakieli tai pääskynen tai harjalintu, joiden juuri väitetään laulavan valitusvirsiä. Ei, surusta he eivät suinkaan laula, ja yhtä vähän joutsenetkaan tekevät sitä. Ne ovat Apollonin omia, ja siksi niillä on tietäjänlahja. Ja omasta puolestani pidän itseäni joutsenten palvelustoverina ja samalle jumalalle pyhitettynä. Uskon siis, että minäkin olen saanut herraltani tietäjänlahjan yhtä hyvin kuin ne, ja että minun on erottava elämästä yhtä iloisena kuin ne.»

Kun päivä kallistui iltaa kohti, tuli vanginvartija kuolemaantuomitun huoneeseen ilmoittaen, että nyt hänen on aika tyhjentää myrkkypikari. Mies purkaa samalla sanoiksi sen, mitä hän tänä hetkenä tuntee: »Olen tänä aikana oppinut tuntemaan sinut jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaaksi mieheksi, joka milloinkaan on tänne joutunut.» Näin sanoen mies purskahtaa itkuun. Ja nyt seuraa ihmeellinen loppukohtaus, sellaisena kuin Platon antaa Phaidonin kuvata sen: »Miehelle, joka ojensi hänelle myrkkypikarin, Sokrates sanoi: 'Niin, ystäväni, sinä, joka olet selvillä tästä, sano, miten minun on meneteltävä?'

'Sinun on yksinkertaisesti vain juotava se', kuului vastaus, 'ja sitten käveltävä ympäri huonetta, kunnes jalkasi tuntuvat painavilta; silloin sinun on laskeuduttava makuulle, jolloin myrkky vaikuttaa itsestään.' Näin sanoen mies ojensi hänelle pikarin. Sokrates otti sen vastaan mitä ystävällisimmän näköisenä, käsien vapisematta, kasvojen värin muuttumatta tai ilmeenkään värähtämättä. Hän vain tapansa mukaan katsoi kiinteästi mieheen ja kysyi: 'Mitä arvelet, jos uhraisin tästä pikarista juomauhrin? Onko se luvallista?' Mies vastasi: 'Sokrates, me valmistamme vain juuri sen määrän, jota pidämme tarpeellisena juoda.' — 'Ymmärrän', Sokrates sanoi. 'Mutta on varmaan luvallista rukoilla jumalia — rukoilla, että muutto täältä tuolle puolen olisi onnellinen. Se on rukoukseni: Tapahtukoon siis niin!»

Näin sanoen hän vei pikarin huulilleen ja tyhjensi sen reippaasti ja helposti.

Tähän saakka useimmat meistä olivat kutakuinkin kyenneet pidättämään kyyneleitään. Mutta nähdessämme hänen juovan, nähdessämme, että hän oli tyhjentänyt pikarin — silloin olivat voimamme lopussa. Mitä minuun tulee, niin kyyneleeni valuivat virtanaan, niin paljon kuin koetinkin niitä hillitä, ja minun täytyi peittää kasvoni ja itkeä itsekseni. Sillä en minä häntä itkenyt, vaan omaa onnettomuuttani, kun olin menettänyt sellaisen ystävän. Kriton oli jo aikaisemmin noussut ja lähtenyt ulos, kun hän ei voinut pidättää kyyneleitään. Apollodoros oli koko ajan itkenyt lakkaamatta, mutta nyt hän puhkesi äänekkäisiin valituksiin ja voivotuksiin, niin että kaikki läsnäolijat paitsi Sokrates tulivat syvästi järkytetyiksi.

Sokrates sanoi: 'Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Juuri senvuoksihan minä lähetin pois naiset, jotta he eivät käyttäytyisi tuolla tavoin. Olen myöskin kuullut sanottavan, että pitää saada kuolla rauhassa. Rauhoittukaa ja osoittakaa olevanne miehiä!'

Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme kyyneleitämme. Sokrates käveli nyt edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua hän sanoi, että hänen jalkansa alkoivat nyt tuntua painavilta, ja laskeutui senvuoksi selälleen. Sillä niinhän mies, joka antoi hänelle myrkyn, oli käskenyt hänen tehdä.»

»Sellaisen lopun sai ystävämme. Voimme ainoastaan sanoa, että hän oli paras, viisain ja oikeamielisin ihminen, jonka milloinkaan olemme tunteneet.»

Tämä tapahtui vuonna 399 e.Kr. Vasta liian myöhään ateenalaiset huomasivat, miten väärin he olivat kohdelleet jaloa ihmisystävää, joka itse oli elänyt köyhyydessä ja niukoissa oloissa auttaakseen lähimmäisiään henkisesti rikkaampaan, enemmän ihmisarvon mukaiseen elämään, ollen aina valmiina sinetöimään rakkaudentyönsä marttyyrikuolemalla.

Lämminsydämisiä luonteita on ollut kaikkina aikoina ja samaten teräväjärkisiä, mutta on miltei ainutlaatuista, että samassa henkilössä niin hehkuvan lämpöinen sydän on yhtynyt niin ihmeellisen terävään järkeen. Sellainen selvän järjen innostus kuin Sokrateella ylittää ihmisen tavalliset mitat, sillä innostuksen omaan luonteeseenhan sisältyy se, että tunteet hämmentävät arvostelevan järjen. Mutta Sokrateen suuri innostus pyrki tekemään sekä hänet itsensä että muut ihmiset selvänäköisemmiksi. Haaveilijan koko hehkulla tämä mies janosi selvyyttä, eivätkä hänen arvostelukykyään ikinä hämmentäneet intohimot, ei viha eikä rakkaus. Ja kuitenkin hän oli luonnostaan intohimoinen. Muuan kuuluisa syyrialainen fysiognomi luki sen hänen kasvonpiirteistään. Kun Sokrateen ympärille kokoontunut oppilasjoukko kiivaasti väitti syyrialaisen arvostelua vastaan, mestari itse saattoi heidät vaikenemaan sanoen: »Hän on nähnyt aivan oikein: minulla on voimakkaat intohimot. Mutta olen päässyt niiden herraksi.»

Kullan puhtaus koetellaan tulessa. Mitä Sokrates oli, sen osoitti täysin vasta se kiirastuli, joka lopetti hänen maallisen elämänsä, mutta teki hänet kuolemattomaksi, hänen tuomionsa ja kuolemansa. Tämän koetuksen tuloksena oli yksinkertaisen ihmisen mieltäylentävä kuva, ihmisen, joka on alistanut koko sielunelämänsä järjen johdettavaksi ja joka sen nojalla seisoo koskemattomana kaikissa kohtalon vaiheissa. Elämässä ja kuolemassa hänen sielunrauhansa on häiriintymätön. Onnellisena hän elää; onnellisena hän vaeltaa viimeisen matkansa. Sokrateen kuolema on ihmishengen kauneimpia riemuvoittoja vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Tämä kohtaus on ylevän kaunis ja kuitenkin niin puhtaasti inhimillinen. Näemme siinä vain köyhän ihmisen, joka hiljaa ja tyynesti eroaa elämästä, marttyyrin, jolta puuttuu marttyyrien kouristuksen tapainen kiihko, mutta jonka kestävyys juuri sen vuoksi on sitäkin ihailtavampaa.

Karl Joel: Der echte und der Xeonphontische Sokrates: 2 nid.
(Kirjallisuusviittauksin.)

SOKRATESLAISET KOULUKUNNAT.

Suuren miehen julistus käsitetään aina enemmän tai vähemmän yksipuolisesti. Se kuuluu neron tragiikkaan tässä vajavaisuuksien maailmassa. Tavalliset ihmiset eivät täytä neron hengen mittaa, eikä hän kykene kohottamaan heitä luokseen muuta kuin pienen matkan. Jokainen suuren mestarin oppilaista ottaa vaarin siitä, mikä parhaiten sopii hänen omalle lahjakkuudelleen ja henkiselle suunnalleen. Jokainen voi ainoastaan sirpaleittain omaksua mestarin julistuksen selittäen sen omalla pienellä tavallaan. Ihmishengen rajoittuneisuudesta johtuu, että suurten julistajien opit niin usein ovat olleet alkuna erilaisille koulukunnille, jotka monesti ovat olleet ja yhä vieläkin ovat sotakannalla keskenään.

Sokrateenkin oppilaat hajaantuivat ajan mittaan koulukuntiin, jotka yksipuolisesti takertuivat mikä mihinkin puoleen suuren oppi-isän julistuksessa.

KYYNIKOT JA STOALAISET.

Sokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät kiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä ja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet vaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä vieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan siten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin nauttia», sanoi oppi-isä Antisthénēs. Kyynikkojen opin kehitti huippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän asui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi maljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin sivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen kuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä suosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa ystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan minuun!»[8]

Juuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi nimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana on kreikkalainen sana kýōn: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot eivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että olisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he kuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan olivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä on ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista harhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä hyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin takkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä he vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja julistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle ja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva, etenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he sanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon sanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta ihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän risaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa viittasi reiästä!»

Kyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun. Aikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin henkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis. »Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki muuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein syntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat ammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten maksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin lakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta jalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja huoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on hänenkin tunnusmerkkinsä.

Kyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla kielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan ihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja vallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti uuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa kaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen »kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.

Mitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa kuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi stoalaisessa oppikunnassa kunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa ihmisille itsensähillitsemista ja vapauttaa heidät siten kiivaista mielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä, suuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin. Sillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan vapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja seuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on hyveen tunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten tunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti kaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja puutteeseen! Kaikki sellainen on vain ulkonaista ja sen vuoksi ajattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme on tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on viisas; hänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään ei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu ihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä, tietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.

Viisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden, ja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden hyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu kokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää filosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen ihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää lähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.

Stoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa. »Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen velvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään epäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua tekojaan.

Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen sielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty roomalainen stoalainen Sēneca. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!» Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.

KYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.

Sokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen, hänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen. Tuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden oppien välillä on vain hiuksenhieno ero.

Sokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se on toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa, vaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä näyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä voidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.

Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän korkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää perinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan oppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää »kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua askel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt rohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo pyrkimys ihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä johtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta kohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti, että tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka seuraa hyvettä, vaan itse elämä hyveessä. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei, vaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen onni.

Sokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen mielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy paremmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat hyveen oleellinen osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa suurimman mahdollisen mielihyvän.

Aristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on mahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla sijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa. Siellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja miellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista varten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin ja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin sokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan kohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen päämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito helleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän »lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin lausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.

»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen myöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi, vaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta», oli muuan Aristippoksen ajatelma.

Mutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa kohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että se johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin kaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan turmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein selvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle kuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.

Varoittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten tavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti muuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen mielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei uskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa asetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana vapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai sen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä pessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa esityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi »Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella, että Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea itsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää häntä esitelmöimästä.

Kuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen, samoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset, jotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä Epikūroksen mukaan. — Epikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.

Epikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan evankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän korkeimmaksi hyväksi hän asetti sen nautinnon, joka johtuu siitä, että hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän selittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että mielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota irstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä sitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.» Henkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin rohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa jälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin merkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».

Voidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa, joka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä voi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen pelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen rangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista kipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy pitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita toiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen noudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui bene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko esiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien ystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on paras suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri samoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus.

Ihmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua jumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät ole tunteneet ilmiöitten luonnollisia syitä ja sentähden ovat etsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä pelkäävät kummituksia».

Onkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta on paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta Epikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa kaiken yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.

Tämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään Demokritoksen atomioppi. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät kaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla eetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten kilvoittelusta.»

Jos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä vähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata, sillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan kuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen paatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä et ole sinä.»

Painavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen itsekkyys. Epikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän ulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan. Hän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja ystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän rauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa itseään eikä toista.

Mutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita suvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa. Epikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten monien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi, eikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.

Ihminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta ja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin ulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen yksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet, heidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on kaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan.

Samasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa, samasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä seuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään, joka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille. Ja valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden omistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden kruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.

PLATON.

Ehjimmän kuvan Sokrateesta on jälkimaailmalle antanut Platon, verrattomasti suurin hänen oppilaistaan. Jo aikalaisiltaan hän sai kunnianimen »filosofian ruhtinas». Suurella mestarilla ei milloinkaan ole ollut niin arvokasta seuraajaa.

Platon oli syntynyt vuonna 427 e.Kr. suuren peloponnesolaissodan viidentenä vuotena. Hän kuului erääseen Ateenan ylhäisimpiä ja varakkaimpia sukuja. Hänen isänsä sukujuuret ulottuivat aina Ateenan viimeiseen kuninkaaseen asti. Syntyperänsä nojalla tällä kunnianhimoisella, runsaslahjaisella nuorukaisella oli kaikki edellytykset kohota valtiomiehenä johtavaan asemaan. Mutta niihin aikoihin, jolloin hän astui elämään, sattui tapahtuma, joka antoi hänen elämänuralleen aivan toisen suunnan: hän oppi tuntemaan Sokrateen. Ja hänet valtasi ihailu, jota eheä persoonallisuus aina herättää intomielisessä nuorukaissydämessä. Elämä oli jo opettanut nuorelle idealistille niin paljon, että hän oli huomannut sekä ylimysvallan että kansanvallan heikot ja turmiolliset puolet. Molemmat olivat tehneet politiikasta väkivallan ja puolueellisuuden välikappaleen. Mutta ajan kiistojen keskellä Sokrates esiintyi ihmisyyden ja oikeamielisyyden lipunkantajana väkivallan ja vääryyden pahoja voimia vastaan. Mitä arvoa olikaan valtio- ja puoluemielien uralla sellaisen henkilön siunauksellisen elämäntyön rinnalla? Mitä auttoikaan kaikki maailman valtiotaito, niin kauan kuin yhteiskunta oli muodostunut ihmisistä, joiden silmät olivat sokeat näkemään hyvän ja oikean? Mitä enemmän onnettomuudet saartoivat Platonin maanmiehiä, sitä selvemmin hän tajusi, että ainoa todellinen valtiotaito on ihmisten tekeminen paremmiksi ja onnellisemmiksi. »Hän näki», kuten muuan ruotsalainen Platonin kuvaaja lausuu, »vain yhden mahdollisuuden paremman valtion aikaansaamiseksi: sen, että ihmiset muuttuisivat paremmiksi.» Siihen Sokrates oli työllään pyrkinyt koko ikänsä, ja Platon tahtoi nyt jatkaa hänen elämäntyötään.

Platonin päätökseen seurata opettajansa jälkiä vaikutti peruuttamattomasti se, että Sokrates ihailtavalla tavalla sinetöi kuolemallaan elämäntyönsä. Niihin aikoihin, jolloin Platon ainaiseksi jätti hyvästi nuoruudenaikaiset valtiomiesunelmansa, jolloin hän uhrasi kunniansa velvollisuuden ja todellisen onnen hyväksi, hän oli 28-vuotias mies.

Platon tuntee nyt, että hänen lähin tehtävänsä on kaiken maailman edessä sovittaa poismenneen mestarinsa muisto. Ja hän tarttuu kynään ja kirjoittaa ne kaksi teosta, jotka ovat nimeltään »Sokrateen puolustuspuhe» ja »Kriton». Kaikesta päättäen ne eivät olleet Platonin teosten pitkän sarjan ensimmäisiä. Asiantuntijat pitävät aivan yleisesti vanhempina ainakin paria niistä dialogeista, jotka esittävät Sokratesta kiistelemässä sofistojen kanssa, erikoisesti »Protagorasta» ja »Hippiasta». Sitävastoin muuan toinen Platonin kuuluisimpia dialogeja, joka käsittelee samaa aihetta, nimittäin se, jonka nimenä on »Gorgias» ja jota on sanottu »oikeamielisyyden korkeaksi veisuksi», on ilmeisesti kirjoitettu unohtumattoman mestarin kuolemasta saatujen voimakkaitten vaikutusten alaisena.[10]

Platon oli aloittanut kirjailijauransa näytelmänkirjoittajana. Nuoruudenteoksensa hän oli polttanut päättäessään vihkiä elämänsä filosofialle, mutta draamallinen kipinä kyti vielä hänen dialogeissaan. Ne eivät ole ainoastaan saaneet sisältöään suurella ajattelijalta — ne ovat myöskin suuren taiteilijan muovailemia. Dialogit, jotka Platon kirjoitti voimansa päivinä, ovat jännitystä ja elämää uhkuvia mestariteoksia, ja niissä vaeltaa silmiemme editse runsas kokoelma mielenkiintoisia henkilöitä. Ja kun vielä tänä päivänä puhumme attikalaisesta siroudesta, attikalaisesta suolasta esityksen mausteena, silloin ajattelemme etupäässä Platonin dialogien valikoidun hienoa, taiteellisesti viimeisteltyä kieltä.

Ennenkuin Platon ryhtyi jatkamaan edesmenneen mestarinsa rakkaudentyötä, hänen täytyi saada toipua musertavasta iskusta. Hänelle oli tarpeellista päästä joksikin aikaa pois kansan keskuudesta, joka oli palkinnut jaloimman ja parhaan miehensä kuolemalla. Platon kaipasi maahan, missä helleenisen maailman valtiollinen levottomuus ja kilvoittelu oli pannaanjulistettu, valtioon, jolla oli luja perustus ja ikivanhat perimätiedot. Ja niin hän lähti Egyptiin, salaisen viisauden ihmemaahan.[11]

Hänen hiljaisuuden ja rauhan kaipuunsa ei pettynyt. Täällä tuntui siltä, kuin ajan kello olisi pysähtynyt ja ikuisuuden muuttumaton maailma astunut alas ajalliseen elämään. Heijastaen iäisyyden suurta rauhaa ja sielu syventyneenä Hellaan suurin ajattelija palasi faaraoitten maasta.

Kotimatkalla hän kävi etelä-Italiassa, jossa tapasi Pythagoraan opin kannattajia. Näiden esimerkkiä hän noudatti monessa suhteessa, kun hän kotiin palattuaan itse perusti filosofisen yhdyskunnan. Luultavasti hän myöskin oli pythagoralaisilta saanut elämänkatsomukseensa sellaisia piirteitä kuin uskon sielunvaellukseen.

Syrakusassa Platoniin liittyi muuan hänen uskollisimpia ja huomattavimpia oppilaitaan, yksinvaltias Dionysioksen lanko Díōn, joka silloin oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. »Hän omaksui», Platon itse sanoo, »esittämäni opit suuremmalla innolla ja terävyydellä kuin yksikään siihen asti tapaamani nuorukainen.» Mutta itsevaltias Dionysios ei suinkaan yhtynyt Platonin ihastukseen. Hän piti huolen siitä, että mahdollisimman pian päästiin eroon filosofista, joka julkisesti paheksui väkivaltaa ja raakuutta, ja panetti tämän laivaan, joka vei hänet takaisin kotimaahansa.

Oltuaan poissa kymmenkunnan vuotta Platon palaa koliinsa Ateenaan rikkaana uusista vaikutelmista ja kokemuksista. Hän on kypsynyt mieheksi ja filosofiksi. Nyt hän tahtoo käydä käsiksi suureen elämäntehtäväänsä, ryhtyä uudistamaan yhteiskuntaa jalostamalla ihmisiä. Ja niin hän kokoaa ympärilleen joukon ihanteellisia luonteita veljeskunnaksi pythagoralaiseen tapaan. He asuvat puutarhan kaunistamassa maatalossa, joka sijaitsi Ateenan ulkopuolella Akádēmos-nimiselle satusankarille pyhitetyllä paikalla ja oli siitä saanut nimen Akadēmeia. Luonnonihailija Kimon oli täällä keinotekoisen kastelun avulla saanut aikaan tuuhean puiston ja vihreitä nurmikenttiä. Platon oli itse ostanut maatilan.

Viileissä pylväiköissä tapahtui varsinainen opetus, ja Akademeian hiljaisessa ja tyynessä lehdossa Platon käyskenteli oppilasparvineen keskustellen filosofisista ja muista tieteellisistä kysymyksistä. Niin syntyi maailman ensimmäinen akatemia. Se sai nimensä paikasta, jossa se sijaitsi, ja se on antanut nimensä myöhempien aikojen korkeammille opetuslaitoksille sekä oppineille, kaunokirjallisille ja taiteellisille yhdyskunnille.

Platonin akatemia oli laatuaan pitkäikäisin opetuslaitos, mikä milloinkaan on ollut olemassa. Kun keisari Justinianus vuonna 529 j.Kr. hajoitti sen, se oli pysynyt pystyssä enemmän kuin yhdeksän vuosisataa.

Mutta akatemia ei ollut ainoastaan koulu, vaan myös tieteellinen tutkimuslaitos — sitä voisi nimittää maailman ensimmäiseksi yliopistoksi. Täällä opiskeltiin miltei kaikkia silloisia tieteitä, ja Platon antoi herätteitä eri alojen tutkimukselle.

Ennen kaikkea harrastettiin luonnollisesti filosofian eri aloja. Täällä laskettiin perustus sekä psykologialle, joka on oppi ihmisen sielunelämästä, että logiikalle, joka tutkii ajattelun lakeja. Etiikka oli kuitenkin kaikista filosofian haaroista lähinnä Platonin sydäntä. Kaikkien hänen filosofisten mietiskelyjensä lopullisena tarkoituksena oli sen elämäntehtävän toteuttaminen, jonka hän oli perinyt omalta opettajaltaan ja mestariltaan: ihmisten tekeminen hyviksi ja oikeamielisiksi. Todellisena Hellaan poikana hän ei milloinkaan väsynyt saarnaamaan kohtuullisuutta ja mielenmalttia kaikkia muita etevämpinä hyveinä.

Tämä Platonin siveysopillinen harrastus on ollut alkuna m.m. tutkimukselle, jota voisi pitää alkoholikysymyksen ensimmäisenä tunnettuna tieteellisenä käsittelynä. Hän tutkii ensin, millainen käsitys eri kansoilla on juovutusjuomista alkaen skyyttalaisista ja traakialaisista, joiden keskuudessa sekä miehet että naiset juovat viiniä, tai Tarentumin asukkaista, missä voi Dionysoksen juhlana nähdä koko kaupungin juopuneena, aina sparttalaisiin saakka, jotka ovat kieltäneet kaiken viinin käytön ja rankaisevat ankarasti juopunutta henkilöä. Platon tutkii edelleen humalan seurauksia ja huomaa, että ne osoittautuvat halujen ja intohimojen voimakkaana nousuna, kun sitävastoin huomiokyky, ymmärrys ja muisti tylsistyvät, vieläpä kokonaan katoavat. Juopuneesta tulee kuin pieni lapsi, hän menettää itsehallintansa ja muuttuu »todella viheliäiseksi olennoksi.» Platon on kuitenkin varma siitä, että vanhoihin ihmisiin viini voi vaikuttaa hyväätekevästi. Sentähden sallittakoon heidän kutsua Dionysos »juhlallisuuteen ja riemuun, jonka hän on antanut ihmisille avuksi vanhuuden ankeutta vastaan. Sillä hän antoi meille viinin siten nuorentaakseen meidät uudelleen, saadakseen meidät unohtamaan murheemme ja pehmittääkseen kovan mielemme kuten raudan, kun se pannaan tuleen ja muuttuu silloin taipuisaksi.»

Sitävastoin ei »poikien tule ollenkaan saada maistaa viiniä, ennenkuin he ovat kahdeksantoista vuoden ikäisiä. Sillä ei ole lisättävä tulta tuleen ruumiissa enempää kuin sielussakaan. Ja ennenkuin nuoret ovat alkaneet tehdä kovaa työtä, on tarkoin varottava heidän kiivaita intohimojaan.» Platon puoltaa myöskin karthagolaisten keskuudessa voimassa olevaa lakia, jonka mukaan »kukaan ei saa maistaa viiniä ollessaan sodassa, kukaan virkamies ei saa juoda viiniä virkavuotenaan, samoin eivät myöskään perämiehet ja tuomarit virkaansa toimittaessaan eikä henkilö, joka aikoo ottaa osaa johonkin tärkeään neuvotteluun. On myöskin», hän lisää, »joukoittain muita tapauksia, jolloin ei tule juoda viiniä, jos tahtoo säilyttää hyvän ymmärryksen ja arvostelukyvyn.»

Platonin innokkaasti harrastama tiede oli myöskin matematiikka. Tällä alalla hän oli Pythagoraan hengenheimolainen ja yhtyi lukujen maailman tässä herättämään innostukseen. Erikoisen suurena hän piti matematiikan pedagogista arvoa: se selvittää ajatusta ja tekee käsityskyvyn nopeammaksi. Tähtitieteessä Platon itse antoi loistavan näytteen intuitiivisesta tieteellisestä neroudestaan lausuessaan sen vakaumuksen, että kiertotähtien liikkeitten itse asiassa täytyy olla lainalaisia, vaikka ne meistä näyttävät säännöttömiltä. Oli vain osattava laskea nämä lait. Muutaman akatemian jäsenen, kuuluisan matemaatikon ja tähtitieteilijän, Eūdoksoksen, onnistuikin laskea kiertotähtien radat ja kiertoaika, ja hän vahvisti siten suuren mestarin tieteellisen aavistuksen.

Ystävien ja oppilasten piirissä, jonka Platon oli kerännyt ympärilleen Akatemiaan, hän oli täysin löytänyt itsensä, ja täällä hän laskee filosofisen oppirakennelmansa perustuksen neljällä dialogillaan »Sympōsion», »Phaidon», »Phaidros» ja »Valtio». Ne ovat draamallisen eloisia mestariteoksia, jotka merkitsevät hänen tuotantonsa huippukohtaa. Näissä dialogeissa hän johtaa lukijan valtaiseen ajatusrakennelmaansa, ideaoppiin. Tämän sisällön Platon on havainnollistuttanut suurpiirteisellä kuvalla »Valtio»-dialogissa, teoksessa, joka on hänen filosofiansa korkeimpia saavutuksia. Hän sanoo siinä lukijalle suunnilleen näin: »Kuvittele maanalaista luolaa, missä istuu ihmisiä kahleet jaloissa ja kaulan ympärillä sillä tavoin, että he eivät ikinä ole saaneet nähdä luolan ulkopuolella olevasta elämästä muuta kuin varjokuvia, jotka piirtyvät luolan seinään ja liikkuvat siinä ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja! Jos nämä ihmiset kykenisivät ilmaisemaan toisilleen ajatuksiaan, etkö silloin luule heidän kaikkien tulevan siihen käsitykseen, että nämä varjot olivat todellisia esineitä. Nämä ihmiset eivät siis yleensä pitäisi totena muuta kuin asioitten varjoja.

Kuvittele edelleen, että heidän kahleensa irroitetaan ja heidät vapautetaan harhaluulostaan — mikä on seurauksena? Oleta, että yksi heistä päästetään vapaaksi ja hänet pakotetaan äkkiä nousemaan, tekemään täyskäännös ja katsomaan valoa kohti. Hän ei voi tehdä tätä tuntemalta tuskaa, ja päivänvalon sokaisemana hän ei voi käsittää kaikkia todellisia esineitä, joiden varjoja hän aikaisemmin näki. Mitä arvelet hänen sanovan, jos joku selittäisi hänelle, että hän ennen oli nähnyt vain silmänlumetta, mutta nyt sitävastoin näkee oikeammin? Etkö luule hänen hämmentyvän ja pitävän ennen näkemäänsä todellisempana kuin sitä, mitä hänelle nyt näytetään?» Samalla tavalla — Platon arvelee — käy meidän ihmisten, kun me yritämme kohota aistimaailmasta, jossa joka päivä elämme, järjen ja aatteitten katoamattomaan maailmaan. Vain vähitellen me maan asujaimet totumme yläilmojen valkeuteen. Vain asteittain meidän katseemme voi avautua näkemään oikean todellisuuden. Mutta kun se tapahtuu, me tajuamme, että tämän aistimaailman esineet ovat vain aatteitten kalpeita muistoja.

Korkeimpia aatteita ovat hyvyyden ja kauneuden idea sekä oikeamielisyyden ja rohkeuden eli urhoollisuuden idea. Mitä sitten on esimerkiksi kauneuden idea? Se on, Platon sanoo, jotakin muuta ja korkeampaa kuin kauniit esineet, mutta se on läsnäolevana jokaisessa kauniissa esineessä. Kauniit kasvot vaihtelevat ja muuttuvat, mutta kauneus itsessään pysyy samana. Näin on myöskin hyvyyden idean laita. Sen maalliset muodot vaihtelevat, mutta itse idea on ikuinen ja muuttumaton. Sentähden se onkin todellisempi kuin ne muodot, joissa se esiintyy täällä maan päällä. Yksityiset esineet ja ilmiöt täällä maailmassa ovat vain kalpeita varjokuvia ideoitten maailmasta — se yksinään on oikea todellisuus. Se on alkuperäinen. Yksityisten esineitten olemassaolo perustuu itse asiassa aatteeseen. Kauniit esineet ovat kauniita vain siitä syystä, että ne ovat osallisia kauneuden aatteesta.

    Oi, ylen paljon kauneutta kätkee
    elämän, luomakunnan virranuomat.
    Vaan alkulähteen aallot, jotka soittaa,
     ne virrat voittaa.

Jos laskeudumme ideoitten maailman asteikkoa alaspäin, on laita sama kuin kauneuden idean: kaikkialla muodostaa oikean todellisuuden yleinen tyyppi, lajikäsite, yleinen laki. Paino on oikea todellisuus — ei putoava kivi. Yksityinen hevonen ei ole oikea todellisuus, vaan hevosen lajikäsite — s.o. niiden tunnusmerkkien yhtymä, jotka ovat yhteisiä kaikille hevosille ottamatta huomioon väriä, kokoa, ikää, sukupuolta. Yksilöt tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta lajityyppi säilyy. Senvuoksi — Platon arvelee — se on oikea todellisuus eli idea. Esineitten tilapäisiä ominaisuuksia me näemme silmillämme, kuulemme korvillamme ja havaitsemme muilla aistimillamme; idean sitävastoin tajuamme ainoastaan ajatuksellamme — vain se antaa täydellistä tietoa. Tosi filosofi on se, jonka katse kykenee tunkeutumaan vaihtelevien varjojen harson läpi, jota useimmat ihmiset nimittävät todellisuudeksi, aina olioitten olemukseen asti, kirkkaitten, läpikuultavien aatteitten maailmaan, »maahan, joka on tehty karneolista, jaspiksesta ja smaragdista». Mutta vain harvat voivat nähdä petollista ulkokuorta syvemmälle.

Hyvyyden idea on kaikista korkein. »On ilmeistä», Lindskog sanoo, »että Platon pitää sitä melkein persoonallisena olentona. Se on hänelle todellisuudessa korkein jumala ja ainoa jumala.» Toisinaan hän puhuu muistakin korkeimmista aatteista aivan kuin elävistä ja ajatuskykyisistä hengistä. Tällä tavoin niistä tulee paljoa enemmän kuin pelkkiä lajikäsitteitä — niistä tulee järjellisiä olentoja, jotka ovat läheisessä yhteydessä jumalallisen hengen kanssa.

Platonin tien oli johtanut ideaopin huipuille hänen elämäntarpeensa löytää ehdottomasti todellista tietoa, saavuttaa kiinteä tukikohta tässä katoavassa ja vaihtelevassa maailmassa.

Elämä aatteitten maailmassa on korkeinta autuutta, ja niiden näkemisen tulee siksi olla kaikkien ajattelevien ihmisten pyrkimyksen päämääränä. Mutta useimmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, jonka silmät ovat täten avautuneet näkemään korkeamman todellisuuden. Asian laita on aivan sama, kuin jos joku noista luolaihmisistä äkkiä pakotettaisiin päivänvalosta palaamaan luolan pimeyteen. »Oleta», Platon sanoo, »että hänen tällöin on heti kilpailtava entisten vankitoveriensa kanssa noiden varjokuvien arvostelemisessa, ennenkuin hänen silmänsä vielä ovat ehtineet uudelleen tottua pimeyteen. Eikö hänelle silloin ilkkuen naurettaisi sanoen, että hän on palannut vaellukseltaan yläilmoista tärveltynein silmin, ja että siis ei ollut hyvä lähteä sinne? Ja voi sitä, joka tämän jälkeen yrittäisi vapauttaa vangit ja viedä heidät ylös valoon.» Sokrates oli saanut kokea, miten sen asian laita oli. Luolaihmiset olivat hänet surmanneet.

Platonkin joutui monta kertaa tekemään sen katkeran kokemuksen, että ihmiset eivät tahtoneet vapautua vankeudestaan eivätkä antaneet viedä itseään ylös päivänvaloon. Pettyneenä hän yhä enemmän luopui kaikista yrityksistä vaikuttaa yleisiin asioihin ja sulkeutui yhä ahtaammin kuoreensa ja uskollisten ystäviensä ja oppilaittensa pieneen piiriin. Valtiolliset ihanteensa, hän esitti suuressa »Valtio»-nimisessä teoksessa. Siinä hän piirsi ihannevaltion suuntaviivat, valtion, jonka tuli astua »vääristeltyjen ja turmeltuneitten valtiomuotojen tilalle, joita hän itse masentuneena oli paennut». Vain sille valtiomuodolle hän antaa jotakin arvoa, joka yhteiskuntansa johtajiksi asettaa sellaisia miehiä, jotka voivat vaikuttaa kansankasvattajina, jotka voivat tehdä ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, koska he vaeltavat katse kiinnitettynä korkeampaan, katoamattomaan maailmaan. Tätä Platon tarkoittaa sanoillaan, että »ainoa hyvä valtiomuoto on se, jonka vallassaolijat ovat todellisia filosofeja.» Platon painostaa kuitenkin itse nimenomaan sitä, että valtiomuoto, jonka hän ajatusmaailmassaan on luonut, on mittapuuksi tarkoitettu ihanne, jonka mukaan muita valtiomuotoja on arvosteltava.

Tilanne näytti jo kerran varsin lupaavalta. Kuten pilvien lomitse tunkeutuva auringonsäde tuli Platonille äkkiä kutsu matkustaa Sisiliaan julistamaan oppejaan Syrakusan yksinvaltiaan hovissa. Se tapahtui vuonna 366. Edellisenä vuonna Dionysios oli äkkiä kuollut, ja Platonin ihailija Dion oli saanut suuren vaikutusvallan. Hän toivoi nyt voivansa suuren filosofin avulla käännyttää nuoren Dionysios II:n.

Platon oli tällöin yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen ja hänestä tuntui sangen arveluttavalta niin iäkkäänä lähteä pitkälle ja vaivalloiselle merimatkalle, mutta — kuten hän eräässä kirjeessään sanoo — »jos yleensä milloinkaan aiottiin yrittää toteuttaa ajatuksiani laeista ja asetuksista, niin sen täytyi tapahtua nyt. En tahtoisi olla omasta mielestäni vain sanataituri, joka ei koskaan omasta aloitteestaan ole ryhtynyt tositoimiin.»

Kaikki aikalaiset odottivat jännityksellä, miten mahtavan hallitsijan ja koko Hellaan suurimman viisauden opettajan kohtaus sujuisi. Alku näytti varsin lupaavalta. Dionysios otti Platonin vastaan ruhtinaallisin. kunnianosoituksin, ja kuuluisan vieraansa mieliksi yksinvaltias pani toimeen perinpohjaisia uudistuksia hovielämässä. Meluisten juominkien sijaan, jotka voivat kestää »kolme kuukautta yhteen menoon», astui voimaan ankara kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen. Mutta pian filosofin oppien herättämä ensimmäinen innostus haihtui, ja varsinaiselle mielenmuutokselle Dionysios oli yhtä vähän altis kuin aikoinaan Alkibiades. Molemmat ihailivat opettajaansa ja tunsivat hänen rinnallaan jonkinlaista häpeää hairahdustensa vuoksi, mutta hyviä päätöksiä tai korkeintaan hyviä yrityksiä pitemmälle he eivät ikinä päässeet. Platonin ei milloinkaan onnistunut muuttaa tyrannia hallitsija-filosofiksi.

Yksinvaltiaan hovissa oli luonnollisesti myöskin sellaisia henkilöitä, jotka olivat huolissaan Dionin ja Platonin vaikutusvallasta ja pelkäsivät oman asemansa senvuoksi sortuvan. Platoniin he eivät alussa uskaltaneet käydä käsiksi, mutta sitä kiivaammin he hyökkäsivät Dionin kimppuun. Heidän onnistui uskotella Dionysiokselle, että hänen enonsa aikoi itse pyrkiä tyranniksi, ja vihdoin eräänä päivänä Dion ajettiin maanpakoon. Pian myöskin Dionysioksen ja Platonin ystävyys katkesi, ja filosofi palasi kotiin.

Muutamien vuosien kuluttua oikullisen tyrannin mieleen tosin juolahti ajatus kutsua filosofi uudelleen luokseen. Platonin sai varmaankin suostumaan tarjoukseen se seikka, että Dionysios lupasi sopia Dionin kanssa ja uskotteli, että hänessä oli uudelleen herännyt innokas harrastus filosofiaan. Mutta kun tosi oli kyseessä, ei kummastakaan tullut mitään, ja Platonin itsensä sallittiin töin tuskin lähteä Sisiliasta. Dionysios koetti pidättää häntä siellä mahdollisimman kauan — jonkinlaisena panttivankina. Sillä niin kauan kuin Platonin kohtalo oli yksinvaltiaan määrättävissä, ei tämän ystävä Dion uskaltanut kostaa sukulaiselleen.

Joitakin vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin jälleen muuttui lupaavaksi. Dion karkoitti Dionysioksen Syrakusasta. Tämä asettui Korinthokseen, missä hänen kerrotaan ansainneen elatuksensa koulumestarina. Mutta toimiessaan parhaillaan Syrakusan valtiomuodon uudistamiseksi Dion joutui salamurhaajan uhriksi. Näin Platonin kaikki toiveet saada käytännössä toteuttaa valtiollisia oppejaan olivat ainaiseksi sortuneet. Hän suri syvästi ystävänsä kuolemaa. Platonin viimeinen suuri teos, »Lait», onkin alistumisen tuote, osoittaen »vanhuksen alistumista todellisuuteen, jota hän ei voinut hallita.» Ja kuitenkin tämä teos ei ilmaise katkeruutta. Siitä huokuu vain elämänviisautta ja lisäksi tunteen lämpöä, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Vanhus ei ole katkera, sillä hän ymmärtää, mistä syystä hän on epäonnistunut valtiollisena opettajana. Ja hänellä on se kaunis lohdutus, että vaikka hän ei ole voinutkaan luoda uusia yhteiskuntia, hän on kuitenkin kyennyt tekemään lukemattomia ihmisiä paremmiksi.

Platon oli kahdeksankymmenvuotias muuttaessaan pois tästä raihnaisuuden ja pettymysten maailmasta. Hän erosi elämästä lujasti luottaen toiseen olemassaoloon, missä ruumiillinen heikkous ei haitannut sielun pyrkimystä »puhtauden, ikuisuuden ja kuolemattomuuden maailmaan», hyvyyden ja kauneuden iäiseen valtakuntaan, jonne hänen sielunsa innoituksen hetkinä oli kaipauksen siivin kohonnut. Platonin ruumis kätkettiin viimeiseen leposijaansa Akatemian läheisyyteen, mutta hänen henkensä elää ja vaikuttaa vielä tänä päivänä kuolemattomissa teoksissa kuten ennen kaikkea »Sokrateen puolustuspuhe», »Symposion», »Phaidon», »Gorgias» ja »Valtio».

»Platon on ensimmäisenä yrittänyt ratkaista länsimaisen ihmisen elämänongelmaa kokonaisuudessaan, ja hänen jälkeensä tähän probleemaan sisältyvät ristiriidat ovat taukoamatta askarruttaneet länsimaista ihmiskuntaa» — suunnilleen tällaisen yleisarvostelun muuan Platonin tuntija lausuu suuren filosofin elämäntyöstä. »Tämä ihmiskunta on yksilön sisäisen täydellistymisen suureksi välikappaleeksi koroittanut maailmasta pakenemisen, mutta toiselta puolen se on sankarina palvonut niitä, jotka ovat vihkineet elämänsä työlle ihanteen toteuttamiseksi maailmassa.

Intian viisaan silmissä elämänongelma on jo vuosituhansia näyttänyt sangen yksinkertaiselta: elämä maailmassa on vain valmistusta eroon maailmasta. Länsimaalainen sitävastoin pitää näitä molempia, sisäistä persoonallista kehitystä ja työtä maailmassa, samanarvoisina, välttämättöminä vaatimuksina, ja ne tekevät hänestä sen rikkiraastetun ihmisen, jollainen hän on, ellei hän surmaa toista, puolta sielustaan. Hänen ikuinen ihanteenkaipuunsa ja ikuinen tarve muuttaa maailma ihanteitten kaltaiseksi — näitten molempien päämäärien välillä häilyy länsimaalaisen ajatus- ja tunne-elämä, ja tuloksena on ainainen levottomuus, lakkaamaton vaikeus löytää oikeata tietä, löytää elämän keskeistä painopistettä — olemassaolon tuska. Voimakkaammin kuin kukaan muu on Platon lausunut julki elämämme ylevimmät pyrkimykset ja oman elämämme tragiikan. »Platonin filosofian voi sanalla sanoen lausua sisältävän länsimaisen ihmisen koko aatemaailman. Hänessä tapaamme Euroopan kaikkien ajatusten idut. Ja hänessä löydämme länsimaisen sielumme suuren vapahduksen ja levon — kaikki sovittavan huumorin.»

Kaikki idealismi on erottamattomasti liittynyt ideaopin suuren julistajan muistoon. Jokaisen suuren ihanteellisen uudestisyntymisen, niin renessanssin kuin romantiikankin päivinä, — kuten kirjallisuushistorioitsija Albert Nilsson sanoo — »henget ovat palanneet takaisin Platonin ajatusmaailmaan sytyttääkseen soihtunsa hänen tulestaan.» Skandinavialaisessa sivistyspiirissä ilmenee Platonin vaikutus voimakkaana Atterbomin lujassa uskossa aatteitten ja kauneuden iäisyysarvoon. Sitä todistaa myöskin Stagneliuksen usko, että aistimaailma on syntynyt ideoitten luopuessa Jumalasta. Tegnér nimittää aistimaailmaan laskeutunutta aatetta langenneeksi enkeliksi, joka kaipaa takaisin alkulähteeseensä. Hänen ihanteellisuutensa viittaa myöskin, samoinkuin Platonin, aistimaailmasta totuuden, hyvyyden ja kauneuden katoamattomaan maailmaan, ja hänen runollinen aatemaailman kuvailunsa muistuttaa usein suuresti Platonia. Saman hengen lapsia on Vihtori Rydberg, joka pitää maailmankehityksen keskeisimpänä asiana jumaluuden toteuttamista täällä maan päällä ihmisten ihanteellisten pyrkimysten avulla.

Sven Lönborg, Det sjunde Platonsbrevet och Erosdialogerna (Svensk tidskrift 1927).

ARISTOTÉLĒS.

Aristoteles oli Platonin suurin oppilas. Hän on Platonin akatemian toiminnan tieteellisen puolen etevin edustaja. Platon oli samalla kertaa ajattelija ja runoilija — Aristoteles on sitävastoin tiedemies kiireestä kantapäähän. Hänellä ei ole suuren mestarinsa mielikuvitusta ja kykyä ajatella kuvissa tuottaen lukijoilleen puhtaasti taiteellista nautintoa. »Milloinkaan», Wilamowitz sanoo, »eivät laulunjumalattaret ole suudelleet hänen huuliaan.» Hän on kuiva ja abstraktinen luonne, mutta sen sijaan hänellä on tiedemiehen perinpohjaisuutta, huolellisuutta ja varovaisesti harkitseva arvostelukyky. Kuitenkin voi myöskin Aristoteleessa havaita erinäisiä piirteitä Sokrateen ironiasta ja huumorista, vaikka ne ovatkin hänessä kuivuneet satiiriksi. Niinpä pidetään seuraavaa arvostelua hänen lausumanaan: »Ateenalaiset ovat keksineet kaksi asiaa: maanviljelyksen ja oivalliset lait. Pellon viljasta he elävät, mutta lakeja he eivät käytä mihinkään.»

Aristoteleen ajattelu on analysoivaa: hän erittelee kaiken yksityisiin osiinsa, kun taas Platonin ajatustoiminnan kohteena on kokonaiskuva. Aristoteleen ajattelu on Platonin rinnalla kuin anatominen kartasto verrattuna elävään ihmisolentoon.

Aristoteles oli seitsemäntoistavuotias nuorukainen tullessaan Platonin oppilaaksi — se tapahtui vuonna 367 — ja kuului sitten akatemiaan kaksikymmentä vuotta, aina mestarin kuolemaan asti. Niin arvosteleva kuin Aristoteles olikin taipumuksiltaan, vieläpä suhtautuen kriitillisesti muutamiin puoliin mestarin filosofiassa, hän ihaili kuitenkin lämpimästi verratonta opettajaansa. Pitipä hän suurta ajattelijaa niin suuressa arvossa, että selitti jo senkin »liian suureksi kunniaksi, että kuka tahansa saisi edes puhua hänestä, vaikkapa se olisi tapahtunut mitä ylistävimmin sanoin».

Viisi vuotta Platonin kuoleman jälkeen Aristoteles ryhtyi Makedonian Philippos kuninkaan pyynnöstä hänen poikansa Aleksanterin opettajaksi ja kasvattajaksi tämän ollessa silloin kolmentoistavuotias nuorukainen. Näin oli sen ajan etevimmällä filosofilla parin vuoden aikana tilaisuus henkisesti vaikuttaa runsaslahjaiseen nuorukaiseen, jolle historia kerran oli antava nimen Suuri. Aristoteleen ansiota on varmaankin se kiihkeä mieltymys kreikkalaiseen sivistykseen, jota nuori makedonialainen ruhtinas jo varhain osoitti, ja jonka hän kerran lausui julki intomielisin sanoin: »Eivätkö teistä tosiaankin kreikkalaiset makedonialaisten parissa näytä olevan kuin puolijumalia villien eläinten keskellä!» Kun Aleksanteri sitten maailmaasyleilevillä valloitusretkillään tunkeutui syvälle idän maihin, hän muisti lähettää vanhan opettajansa tutkittavaksi kiintoisia luonnonesineitä ja myönsi suuria summia Itämaitten rikkauksista hänen tutkimuksiaan varten.

Vuonna 335 Aleksanteri astui Makedonian valtaistuimelle. Samana vuonna Aristoteles lähti Ateenaan ja perusti sinne filosofikoulun. Se sijaitsi erään Lykeion nimisen voimisteluhallin läheisyydessä, ja tämän nimen latinalainen muoto, Lyceum, toistuu vielä tänä päivänä monien korkeampien oppilaitosten nimissä. Täällä harrastettiin voimaperäisesti ei ainoastaan filosofian eri aloja, vaan myös kaikkia muita tieteitä, ja Aristoteleen suuruus perustuu enimmältä osalta hänen miltei ainutlaatuiseen kykyynsä hallita aikansa koko tietoa.

Aristoteleen filosofisen kasvatuksen pohjanahan oli Platonin ideaoppi. Ajattelussaan hän onkin pysynyt ideaopin kannalla, mutta on muodostellut sitä, niin että se on muuttunut niin sanoaksemme enemmän turpeeseen sidotuksi. Platon kuvitteli ideoita itsenäisiksi olioiksi, jonkinlaisiksi yliaistillisiksi henkiolennoiksi, jotka elivät toisessa maailmassa kuin aistilliset esineet. Aristoteles toi ideat alas aistimaailmaan ja opetti, että ne asuvat yksityisissä esineissä, aivan kuin taiteilija valmistaa aatteelleen asunnon marmorilohkareeseen, josta hän luo taideteoksen.

Aristoteles ei kuitenkaan ole suorittanut filosofista suurtyötään metafysiikan vaan logiikan alalla. Sekä Sokrates että Platon olivat uutterasti harrastaneet loogillisia tutkimuksia varsinkin päästäkseen selville oikeista käsitteistä ja ajattelun säännöistä, mutta vasta Aristoteles on luonut järjestelmällisen logiikan ja aikaansaanut siten erinomaisen arvokkaan älyllisen apuneuvon. Hän on antanut ajattelijoille, puhujille ja kirjailijoille ajatusten koetinkiven, keinon, jonka avulla voidaan erottaa toisistaan väärät ja oikeat johtopäätökset. Hänen oma ajattelunsa todistaa myöskin hienoa ja terävää logiikkaa. Hänen kirjoituksensa logiikan alalta olivat keskiaikana yliopistojen tärkeimpiä oppikirjoja, ja niillä oli suuri vaikutus myöskin muhamettilaiseen sivistykseen.

Muitten tieteitten alalla Aristoteleen vahvoja puolia on toisaalta hänen perusteellinen yksityiskohtien tutkimuksensa. Toisaalta hänen mestarillinen järjestely- ja luokittelukykynsä: taito, osoittaa tämän maailman ilmiöitten lainalaisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.

Sanomattoman paljon vaivaa hän on varmaankin nähnyt ohjatessaan oppilaitaan suorittamaan kärsivällisyyttä koettelevia tieteellisiä erikoistutkimuksia, opettaessaan heitä tieteellisellä harrastuksella tarkastelemaan hyönteisiä tai onkimatoja taikka ilman esteettistä vastenmielisyyttä käsittelemään eläinten sisälmyksiä. Yhä uudelleen hänen oli pakko teroittaa opiskelijoille, että luonnossa kaikki, vähäpätöisin ja halveksituinkin, on ihmeellistä ja omassa lajissaan kaunista.

Aristoteles on ensimmäisenä luokitellut eläinkunnan ja jakanut sen selkärankaisiin ja selkärangattomiin eläimiin ja selkärankaiset edelleen imettäväisiin, lintuihin, kaloihin, matelijoihin ja sammakkoeläimiin. Hän tietää, että valas ei ole kala eikä lepakko lintu, vaan molemmat ovat imettäväisiä.[12]

Miellyttävä piirre Aristoteleessa on se, että hänessä ilmenee todellisen tiedemiehen nöyryys. Oman tutkimuksemme »rajoitettujen apulähteitten» vuoksi — hän sanoo — »täytyy usein tyytyä pieniin tuloksiin yrittäessään ratkaista maailmanarvoituksia; ja lohdutuksena on se, että tulevaisuus runsaampine mahdollisuuksineen on saavuttava parempia tuloksia. Meidän on vain tehtävä parhaamme, vaikka toisinaan pakostakin tulisimme tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.»

Ja tuskin tarvinnee mainita, että niin teräväjärkistä kuin Aristoteleen tieteellinen menettely hänen oman aikansa kannalta olikin, se ei aina täytä nykyajan tieteellisiä mittoja. Lisäksi hän oli useinkin liian herkkäuskoinen, ja ennakkokannat ovat aivan liian paljon päässeet vaikuttamaan hänen tosiseikkojen selityksiinsä.[13]

Kaksitoista vuotta Aristoteles sai häiritsemättömässä rauhassa toimia Lykeionissa. Mutta Aleksanterin äkkiä kuoltua vuonna 323 e.Kr. helleenien keskuudessa syttyi vapaussota makedonialaisia vastaan, jotka aina Philippoksen ajoista asti olivat olleet heidän isäntiään. Aristoteleen suhteet Makedonian kuningashuoneeseen olivat jo aikaisemmin saattaneet hänet epäluulonalaiseksi »vapaudenystävien» silmissä, ja nämä vihjailivat, että Lykeion muka oli makedonialainen vakoilukeskus. Vanhan tutun kaavan mukaan häntä vihdoin syytettiin »jumalattomuudesta». Mutta ennenkuin kuolemantuomiota oli ehditty julistaa Aristoteles käänsi Ateenalle selkänsä sanoen: »Ateenalaiset eivät saa toista kertaa tehdä syntiä filosofiaa vastaan.» Euboiasta hän löysi turvapaikan, mutta kuoli siellä jo seuraa vana vuonna 62 vuoden ikäisenä.

Aristoteleen vaikutus sivistyksen edistymiseen on valtava, suurempi kuin yhdenkään toisen tiedemiehen. Vielä puolitoista vuosituhatta hänen kuolemansa jälkeen muuan keskiajan suurimpia henkiä nimittää häntä »kaikkien tieteitten mestariksi». »Muhamettilaiset samoinkuin kristityt kunnioittavat häntä, ja ristiretkeilijä ja islamilainen unohtavat kiistansa kilpaillessaan keskenään kreikkalaisen viisaan ylistämisessä», Gomperz sanoo. Aristoteles on kaikista ensimmäisenä asettanut tieteen kunniapaikalleen ihmiskunnan kehityksessä. Ja tämän kunniasijan se on suureksi osaksi saavuttanut Aristoteleen luomien varmojen tutkimusmenetelmien avulla. Niiden voima on ennen kaikkea siinä, että hän on perustanut tutkimuksensa kokemuksen kiinteälle maaperälle.

»LÄÄKITSEMISTAIDON ISÄ».

Sokrateen ja Platonin aikoina eli Hippokrates, jota on nimitetty »lääkitsemistaidon isäksi». Hänen kotipaikkansa oli Kōs-saari, kaunein Vähän-Aasian lounaisrannikkoa reunustavista saarista, ja hän kuului perheeseen joka polveutui Asklēpióksesta, lääkitsemistaidon jumalasta. Tämän latinalainen nimi oli Aesculāpius, josta johtuu lääkärin nimitys eskulaappi. — Asklepioksen pyhäkköjä oli melkein kaikkialla helleenisessä maailmassa, ja niihin tulvi laumoittain sairaita saadakseen apua ja neuvoja kipuihinsa. Asklepioksen kuuluisimmat temppelit sijaitsevat Kos-saarella ja Epidauroksessa Argoliin maakunnassa.

Kaivauksia suoritettaessa viimeksimainitulla paikalla on löydetty kivitauluja, joiden kirjoitukset kertovat lukuisista ihmeparannuksista, joita täällä on tapahtunut ontuville ja rammoille, sokeille ja mykille, keuhkotautisille ja leininlyömille, ihmisille, joita oli vaivannut rakkokivi, paiseet tai tulehdukset tai käärmeenpuremat tai joilla on ollut ruumiissaan nuolenkärkiä. Hedelmättömät naiset voivat täällä tulla siunatuiksi.[14] Epidauros oli antiikin Lourdes.

Kun sairaat olivat uhranneet jumalalle ja kun heidät oli soitolla ja laululla saatettu voimakkaasti suggestiiviseen tilaan, he saivat viettää yön temppelissä nukkuen uhrieläinten taljoilla, ja aamulla he nousivat terveinä tai heille oli ainakin unessa ilmoitettu, miten he saavuttaisivat terveytensä. Monelle onnettomalle Asklepioksen temppeli kuitenkin oli kärsimyksen tien viimeinen pysähdyspaikka: hautausmaa on pyhäkön alueen ulkopuolella.

    Epidauros-tammilehtoon
     sairas väsyneenä kulkee
    tuomiota vuottaen.
    Kultauneen Asklepios
    taikka kuolonuneen sulkee
     silmät uneksijan sen.

    Uneksien tahdon lehdon
     suhistessa syksyn lähteen
    tuikkivaiseen tuijottaa.
    Solistessa kuolon virran,
    kuohuessa elon lähteen
     kuolla — elon saavuttaa.

Epidauroksen temppeli todistaa, että lääkitsemistaito joillakin tahoilla Kreikassa, kuten Itämaillakin, oli yhteydessä uskonnon ja loitsutaidon kanssa. Mutta täällä oli jo aikaisin olemassa luonnonparannuksen, terveen kansanomaisen parannustaidon alkeet; ja nämä Hippokrates kohotti tieteeksi. Tosin hän ei ollut lääkitsemistaidon isä siinä mielessä, että hän olisi ollut lääketieteen perustaja, mutta hänen vaikutuksensa lääketieteen kehitykseen on suurempi kuin kenenkään muun lääkärin. Siitä johtuu hänen kunnianimensä.

Kansanomainen lääkitsemistaito käytti kotoisissa parannuskeinoissaan sellaisia aineita, joiden kokemus osoitti olevan terveellisiä; mutta sen harjoittajien mieleen ei milloinkaan juolahtanut tutkia, mistä syistä jokin lääkeaine vaikutti niin tai näin. He eivät tutkineet rohtoja eivätkä ihmisruumista ja sentähden he eivät osanneet tarkoituksenmukaisesti sovelluttaa lääkkeen käyttöä erilaisiin tapauksiin. He eivät kyenneet erottamaan oleellista tilapäisestä; usein he erehtyivät luulemaan taudin oireita sairauden syyksi. Tällainen parannustaito oli vielä vain harjaantumiseen perustuvaa käsityötä eikä tiedettä. Kreikkalaiset luonnonfilosofit ovat antaneet alkusysäyksen lääketieteellisten kysymysten tieteelliselle käsittelylle.[15] Heidät johti siihen tutkimisinto, ainainen kysymys minkätähden.

Mutta luonnonfilosofien lääketieteellisten kysymysten pohdinnassa piili vaara: voidaan myöskin filosofoida liian paljon, niin että yhteys kokemuksen kiinteän maaperän kanssa häviää. Lääketieteen perustana ei saa olla ennakolta tehty irrallinen olettamus, sanoo Hippokrates eräässä jälkeensä jättämässään kirjoituksessa ja suhtautuu purevalla ivalla niihin, jotka vajoavat löyhiin havitteluihin.

Yhtä ankarasti hän arvostelee noitien ja velhojen lääkitsemistaitoa, jonka pohjana on usko, että sairaat ovat pahan hengen riivaamia. Miten paljon ovatkaan onnettomat mielisairaat ja kaatuvatautiset saaneet kärsiä sen uskon vuoksi, että he olivat saastaisia ja jumalien epäsuosiossa! Keskiajalla ja kauan jälkeenpäin, aina 1800-luvulle saakka, näitä raukkoja pidettiin rautoihin kahlehdittuina kuin pahantekijöitä ja heitä kohdeltiin järkyttävän tylysti. Tätä raakuuden taustaa vastaan Hippokrateen inhimillinen käsitys tuntuu sitäkin ihailtavammalta. Hän ei pitänyt uhriraukkoja hourupäinä, joita täytyi pitää kahleissa, vaan sairaina ihmisinä, jotka tarvitsivat hoitoa. Hän nimittäin totesi, että mielisairaus ja kaatuvatauti aiheutuvat erään ruumiin elimen, aivojen, sairastumisesta, ja hän sovellutti hoidon sen mukaisesti. »Ihmisten täytyy tietää», hän sanoo, »että mieluisat ja iloiset vaikutelmamme, naurumme, pilamme eivät johdu muualta kuin aivoista, kuten myös surumme ja murheemme, alakuloisuutemme ja valituksemme. Etupäässä juuri aivoilla me ajattelemme ja ymmärrämme, näemme ja kuulemme. Tämä sama elin aiheuttaa sen, että menetämme järkemme ja vaivumme houreeseen, että pelko ja kauhu ympäröivät meitä päivin ja öin.»

Lähtien joka kohdassa kokemuksesta ja tarkoista, varmasti vahvistetuista havainnoista Hippokrates on lääketieteen alalla saavuttanut saman merkityksen kuin Aristoteles luonnontieteitten alalla yleensä. Molemmissa tapauksissa ammattimiehet ovat pari vuosituhatta astuneet mestarin jälkiä varoen huolellisesti pienintäkin poikkeusta; Sekä Platon että Aristoteles ovat muuten saaneet suuren osan lääketieteellisistä tiedoistaan Hippokrateen kirjoituksista ja mainitsevat hänet kunnioittaen aikansa suurimpana arvovaltana tällä alalla.

Takaisin siis vanhaan kansanomaiseen lääkitsemistaitoon, joka ei perustunut loitsujen lukemiseen ja jota filosofiset teoriat eivät olleet hämmentäneet! — se oli Hippokrateen tunnussana. Rakenna kokemuksen perustalle! Mutta rakenna edelleen! Älä tyydy siihen tosiseikkaan, että jokin lääke auttaa, vaan koeta myöskin saada selville syy, minkä vuoksi se auttaa! Itse hän on lausunut syvän kunnioituksensa tieteellistä tutkimusta kohtaan »Aforismiensa», tietonsa yhdistelmän, tutuissa alkusanoissa: »Elämä on lyhyt, mutta taito on pitkä.»

Olemme jo saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että lääkitsemistaidon isä ei ollut ainoastaan nerokas lääkäri ja luonnontutkija, vaan myöskin lämminsydäminen ihmisystävä. Hän ei milloinkaan unohtanut kärsivää ihmistä sairaustapauksen vuoksi. Kirjoituksissaan hän puhuu harvemmin taudeista kuin sairaista ihmisistä Ja sairauksia käsitellessään hän näki paikallista taudinoiretta syvemmälle, hän ajatteli etupäässä koko elimistön vahvistamista, jotta se siten jaksaisi voittaa paikallisen kivun.

Tärkein tehtävä autettaessa elimistöä saamaan takaisin terveytensä on ruokajärjestyksen määrääminen ottaen huomioon potilaan yksilölliset taipumukset. Tämä on uutta lääketieteen historiassa. Lääkkeisiin nähden Hippokrates sitävastoin on erittäin säästäväinen aikana, jolloin oltiin halukkaita ahmimaan sellaisia aineita, sen parempi mitä eriskummallisempia.

Myöskin kirurgina Hippokrates pääsi odottamattoman pitkälle, ja hänen kirurgiset kirjoituksensa ovat useissa kohdissa pakottaneet nykyaikaisiakin kirurgeja ihailemaan miehen erinomaista kokemusta, taitoa ja huolellisuutta leikkausten suorittamisessa. Milloinkaan hän ei väsy teroittamaan lääkäreille puhtautta ja varoittamaan koskettelemasta haavoja likaisilla esineillä. Puhtaus on paranemisen ensimmäinen ehto.

Yleisen terveydenhoidon alalla Hippokrateen huomiot olivat perustavaa laatua. Hän on, mikäli tiedämme, ensimmäinen, joka on täysin tajunnut ilmastollisten ja maantieteellisten olojen vaikutuksen väestön terveydentilaan. Hän neuvoo uudelle paikkakunnalle tulevaa lääkäriä tutkimaan sen asemaa, sillä on suuri ero, onko seutu pohjan vai etelän puolella, auringon nousuun tai laskuun päin. Lääkärin on myös tarkattava, onko seutu laaksonpohjassa, jossa ilma on ummehtunutta, vai kukkulalla, jossa ilmanvaihto on nopea, onko maa vesipitoista vai kuivaa, sekä minkälaista juomavesi on, onko se pehmeätä vai kovaa, kirkasta vai sameata ja mistä se tulee.

Olemme edellä aivan arastelematta puhuneet Hippokrateesta ja hänen kirjoituksistaan. Nyt meidän täytyy tunnustaa, että hänen omista kirjoituksistaan tiedämme miltei yhtä vähän kuin Homeroksen. Niistä 53 kirjoituksesta, joita pidetään hänen tekeminään, ei varmastikaan noin nelisenkymmentä ole hänen kirjoittamaansa. Mutta ainakin suuri osa niistä on kuitenkin hänen koulukuntansa tuotetta, ja nekin — ainakin pääasiassa — ilmaisevat mestarin ajatuksia.

Hermann Usener, Organisation der wissenschaftlichen Arbeit (»Vorträge und Aufsätze»).

VANHA ATTIKALAINEN HUVINÄYTELMÄ

ARISTOPHÁNĒS.

Erään nuoren kirjailijan näytelmä nimeltä 'Pilvet' esitettiin äskettäin ensi kerran ruotsalaiselle yleisölle. Se on saanut odottaa esitystään Tukholmassa melko kauan, lähes kaksi ja puoli vuosituhatta. Sen alkupremiääri oli Ateenassa vuonna 423 e.Kr., jonka jälkeen se oli unohduksissa jonkin aikaa, kaksikymmentä vuosisataa ja enemmänkin, joutuen meidän päivinämme uudelleen teatterien ohjelmistoon.

Tekijä on meikäläiselle teatteria harrastavalle yleisölle uusi tuttavuus; hänen kappaleitaan lienee tuskin milloinkaan esitetty Ruotsin näyttämöillä. Mutta hän tuntuu kaikin tavoin ansaitsevan rohkaisua, ja ensi-ilta on melkoinen merkkitapaus, varsinkin kun on kulunut niin pitkä aika ensi-illasta tekijän omassa maassa, missä hän kohtasi erinäisiä ikävyyksiä arvostelijain taholta kuten niin moni muukin teatterin ohdakkeisella polulla. Toivottavasti meikäläinen yleisö on vastaanottanut kappaleen suopeasti.

Kirjailija on kuten sanottu nuori, ja ajan tunnus on, että nuorten on saatava äänensä kuuluviin vieläpä radiossakin. Se on sitäkin enemmän paikallaan tässä tapauksessa, kun hän on ollut nuori lukemattomien miespolvien aikana, nuorempi kuin useimmat ihmiset, ja on elänyt kauemmin kuin sadat kaikkien maiden ja kaikkien koulukuntien nuoret. Erehtymättömiä kirjallisia ohjelmia on toitotettu maailmalle ja noudatettu ja haudattu, mutta 'Pilvien' kirjoittaja on säilynyt tuoreena ja elävänä. Vanhuus ei ole pystynyt häneen, mitkään suunnat, virtaukset ja -ismit eivät ole häntä surmanneet. Sillä hänellä, Aristophaneella, on sitä, mihin runouden koko elämä perustuu: mielikuvitusta ja oikeata sävyä.»

Näin kirjoitti muuan ruotsalainen teatteriarvostelija jonkin aikaa sitten[16] otsakkeena »Lupaava ensi-esitys».

Aristophaneen ensimmäinen huvinäytelmä esitettiin vuonna 427 e.Kr., siis peloponnesolaissodan viidentenä vuonna. Siitä on tallella vain katkelmia, mutta niistä voi päätellä aiheen olleen saman, jota Aristophanes neljä vuotta myöhemmin käsitteli komediassa »Pilvet». Kummassakin kappaleessa hän kävi sofistojen kimppuun syyttäen heitä siitä, että he kasvattivat nuorisosta lainvääristelijöitä ja sanansaivartelijoita.

Ennenkuin siirrymme »Pilviin», meidän on kuitenkin tutustuttava erääseen toiseen hänen kuuluisimpia huvinäytelmiään, joka esitettiin edellisenä vuonna. Sen nimenä on »Ritarit», ja se on kuuluisa häikäilemättömyydestä, jolla siinä mukiloidaan kansanvallan ja sotapuolueen johtomiestä, pöyhkeilevää nahkuri Kloonia. Harvoin, tuskin milloinkaan lienee ketään miestä julkisuudessa niin ankarasti ruoskittu. Aristophanes oli tosiaankin tässä pitänyt lupauksensa »leikata karvari anturanahaksi ritareille».

Muuan kappaleen päähenkilöistä on ylhäinen herra nimeltä Dēmos. Demos[17] merkitsee »kansa», ja ylhäinen herra onkin Ateenan kansa olennoituna. Komedia alkaa kahden orjan keskustelulla Demoksen talossa. He purkavat toisilleen sydäntään sättien erästä vastatullutta toveria, paphlagonialaista lurjusta, joka kaikin tavoin katkeroittaa heidän elämäänsä ja petkuttaa heidän vanhaa, herkkä uskoista isäntäänsä. Juonen edistyessä käy pian selville, että orjien naamarin taakse kätkeytyy sotapäällikkö Demosthenes — hän jonka ansiota, oli Pyloksen valloitus, vaikka Kleon riisti siitä kunnian itselleen — ja muuan toinen sotapäällikkö. Röyhkeä paphlagonialainen on tietenkin Kleon — lisävakuudeksi saamme tietää, että paphlagonialainen on aikaisemmin ollut nahkurinsälli. Kun tulee puheeksi paphlagonialaisen pitkäkyntisyys — hänen kaikkien muiden vastenmielisten ominaisuuksiensa joukossa —, sanoo Demos: »Äskettäin sotkin Pyloksessa sparttalaisen taikinan, mutta sen, mikä oli minun leipomaani, hän kähveltää ja tarjoaa sen sannalle omana työnään.»

Päästäkseen eroon hirmuvaltiaastaan nuo molemmat veijarit keksivät varastaa hänen oraakkelikirjansa hänen maatessaan ja kuorsatessaan. Ilmeisesti Kleon ei ole laiminlyönyt tarpeen vaatiessa lisätä suunnitelmiensa arvovaltaa vetoamalla sopiviin oraakkelilauseisiin.

Kun orjat ovat saaneet kallisarvoisen kirjan käsiinsä, he löytävät ihastuksekseen sen ennustuksen, että paphlagonialaisen nahkurin on lopuksi karkoittava makkarakauppias, joka on vielä röyhkeämpi lurjus kuin hän itse.

Samassa hetkessä makkaranmyyjä ilmestyykin kuin kutsuttuna, ja Demos tervehtii häntä sanoilla:

    »Sua rikast', onnekasta!
    Maan mato tänään, huomenna jo valtias,
     oi päämies onnellisen Ateenan!»

Hämmästyneenä kaupustelija huudahtaa: »Mutta miten minusta, makkaranmyyjästä, voisi tulla niin mahtava mies?»

— »Voi kyllä», Demos valistaa häntä, »juuri senvuoksi, että olet mankuja, tyhjäntoimittaja, hävytön ja julkea vintiö.»

Kun makkarakauppias kainosti huomauttaa, ettei hän ole saanut sivistystä, tuskinpa tuntee edes kirjaimia, hän saa Demokselta kuulla, että jo siinäkin on arveluttavan paljon. Hän olisi ollut vielä soveliaampi valtiolliseksi johtajaksi, jos hän ei ikinä olisi oppinut ainoatakaan kirjainta. Makkarakauppiaan liian korkean sivistystason korvaa se, että hän tähänastisen ammattinsa perusteella on hyvin valmistunut ottamaan käsiinsä valtion ohjakset. Sillä makkaran teko ja valtion ohjaaminenhan on yhdentekevää; kummassakin tapauksessa on vain sekoitettava, Demos arvelee ja lisää:

    »Sun lahjas kaikki viittaa kansanjohtajaan:
    suur' ääni, tavat raa'at, synty alhainen.
     Sun laistas juuri kaipaa toimet valtion.»

Kun nyt paphlagonialainen ilmestyy näyttämölle, niin hänen ja makkarakauppiaan välillä alkaa kaikkea muuta kuin salonkisävyinen kaksintaistelu. Osoittaakseen oveluuttaan makkarakauppias kertoo jo poikana kerran varastaneensa eräältä kokilta paistin. Huudahtaen: »Katsohan, tuolla on pääskynen! Nyt tulee kevät», hän sai kokin katsomaan ylös työstään. »Ja siinä silmänräpäyksessä»; hän jatkaa, »minä sieppasin paistin, kätkin sen ja vannoin olevani viaton, kun minua epäiltiin. Ja eräs demagogi, joka näki minut, sanoi: 'Kyllä totisesti tuosta pojasta tulee kansanjohtaja.'»

Kiista päättyy makkaranmyyjän voittoon, sillä hän osaa eniten soittaa suutaan; ja kuoron, jossa on Ateenan ritareita, huudellessa hänelle kehoituksen sanoja, hän kaikin voimin pehmittää paphlagonialaisen. Lopulta nahkuri menettää myöskin Demoksen suosion, ja hänen on pakko luovuttaa valtansa makkarakauppiaalle.

Näytelmän lopussa makkaranmyyjä paljastuukin tosi isänmaanystäväksi, joka on ainoastaan tahtonut avata Demoksen silmät. Hänen onnistuukin herättää Demos ajattelemaan ja tehdä hänestä jälleen se, mikä hän oli entisinä aikoina, Marathonin mainehikkaina päivinä.

Mutta »Ritareista» kyllin — istuutukaamme katselemaan »Pilviä!» Huvinäytelmä on saanut nimensä kuorosta, jonka jäsenet oli puettu pilviksi esittäen vertauskuvallisesti sofistojen haihattelua ja todellisen sisällön puutetta. Komedia kuvaa talonpoikaa, joka on muuttanut Ateenaan ja jonka täytyy siellä tehdä velkaa, jotta hänen poikansa voisi ylläpitää hevosiaan ja esiintyä oikein hienona herrana. Nyt hän ei tiedä, miten selvittäisi huonot asiansa. Mutta silloin hän tulee ajatelleeksi sofistoja, jotka opettavat, miten musta tehdään valkoiseksi ja lakeja väännellään mielinmäärin. Hän sanoo pojalleen:

    »On heillä kaksi puhetapaa kuulemma,
     parempi puhe sekä toinen huonompi.
    Ja toinen niistä, juuri huonompi,
    se aina väärin sanoin voittaa, sanotaan.
    Jos nyt sen väärän puheen opettelet vain,
    niin veloistani, jotka sinun tähtes tein,
     obolia[18] ei tarvis ole maksaa mun.»

Pojalla ei kuitenkaan ole halua istuutua koulunpenkille. Silloin isä itse lähtee erääseen »viisasten henkien mietiskelyhuoneeseen», kuten hän sofistakoulua nimittää, Sokrateen luo, jonka Aristophanes kuvaa pääsofistaksi. »Makkarakauppiaat ja muut kelpo ihmiset, jotka muodostivat teatterin yleisön enemmistön», hirttivät kyllä yhteen köyteen kaiken, mikä filosofian nimeä kantoi», käyttääksemme Sohückin hauskaa sanontaa. Heidän mielestään kaikki filosofit olivat pelkkiä saivartelijoita.

Kelpo maamies tapaa suuren viisaudenopettajan riippumatossa makaamassa, ja kysyessään viisaalta mieheltä, mikä tarkoitus sillä on, hän saa ylevän vastauksen: »Leijailen pilvissä ja filosofoin auringosta.»

Talonpoika esittää nyt toivomuksensa saada oppia kaunopuheisuuden taitoa, ja suurten traagikkojen tyyliin, joita Aristophanes parodioi, hän antaa kuoron vastata:

»Mitä pyydät, me kyllä täytämme sen, eikä tästä hetkestä kenkään
Sua voita, kun kansankokous on, missä tärkeimmät päätökset tehdään.»

Mutta tätä ei velkainen talonpoika pyydä. Hän selittää lähemmin toivomustaan:

»Minä tärkeistä päätöksistä nyt viis; en sellaista valtaa kaipaa,
Kun väärin vain tulkita voisin lait ja saamamieheni pettää.»

Kuoro suostuu siihen, että hän saa oppia tätäkin, ja suuri sofista alkaa siis opettaa häntä. Ensiksi n.s. Sokrateen täytyy kuitenkin päästä selville miehen luonteesta ja senvuoksi hän tekee tälle muutamia kysymyksiä:

                          Kautta Zeun, on kaksikin:
        jos olen saamamies, niin muistan hyvin,
         jos velkaa olen, sangen kehnosti.

Tämähän ei näytä erikoisen lupaavalta, ja maamies osoittautuukin pian mahdottomaksi kehittymään edelleen. Hän ei malta omaksua mitään tietoja, vaan odottaa ainoastaan kärsimättömästi, että saisi oppia »sen niin — sen — tiedäthän — sen väärän puheen». Lopulta Sokrates perinpohjin kyllästyy mahdottomaan oppilaaseen, ja mies saa sen sijaan lähettää poikansa kouluun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä kun poika tapaa jälleen isänsä, hän ensi töikseen antaa ukolle selkäsaunan. Ja hän todistaa kaikkien väittelytaidon sääntöjen mukaan, että hänellä on siihen oikeus.

»Eikö minullakin silloin ole oikeus tahtoa sinun parastasi?» kysyy häikäilemätön nuorukainen.

Katkeroituneena siitä, että häntä on niin perinpohjaisesti vedetty nenästä, talonpoika raukka kostaa sytyttämällä koko sofistapesän palamaan.

Seuraavana vuonna, 422, Aristophanes palaa jälleen politiikkaan kirjoittaen mainion huvinäytelmän »Ampiaiset», jossa hän ivailee ateenalaisten rajatonta käräjöimishalua, minkä vuoksi he tuhlasivat aikaa, joka olisi voitu käyttää paremminkin. Tämän piirteen vertauskuvana on se kiukkuinen, pistävä hyönteinen, josta huvinäytelmä on saanut nimensä. Sen hahmoon hän on myöskin pukenut kuoron jäsenet. Päähenkilöinä ovat tässä, kuten »Pilvissä», isä ja poika. Isä on yhtä innokas Kleonin ihailija kuin poika mainehikkaan nahkurin verivihollinen. Ukko istuu oikeutta päivät pääksytyksin; ja siitä hän saa Kleonin aikaansaaman lain mukaisesti kolme obolia päivässä. Mutta omat asiansa hän laiminlyö kokonaan.

Parantaakseen isän tästä päähänpistosta poika lopulta keksii niin jyrkän toimenpiteen, että telkeää hänet omaan taloonsa pitäen sitä herkeämättä silmällä. Mutta ukko ryömii ulos viemärijohdoista tai savuaukosta. Näytelmän alkaessa hän on pujahtanut leivinuuniin, missä hän ryömii pitkin seiniä kuin hiiri. Hetken kuluttua hän ilmestyy uudelleen savuaukkoon, mutta hänet huomataan, hän tekee uusia epäonnistuneita yrityksiä päästääkseen ulos ja talttuu vasta pojan luvatessa, että hän saa virkistäytyä ihanimmalla mitä tietää: hän saa istua oikeutta, mutta kotona, ratkaisten — kahden koiran välistä oikeusjuttua. Toinen rakki syyttää toista aitassa tapahtuneesta juustonvarkaudesta, ja oikeudenkäynnissä noudatetaan kaikkia oikeusistuimen muodollisuuksia, Ei unohdeta edes tuoda syytetyn pieniä lapsia tuomioistuimen eteen pyytämään armoa isälleen.

Herjaava, ilakoiva ilveily, joka pilkkaa vanhoja jumalia, politiikkaa ja paljon muuta, on huvinäytelmä »Linnut», Aristophaneen runouden mestariteos, antiikin Kesäyönunelma. Se on ehdottomasti samalla iloisin ja ilmavin kaikista hänen näytelmistään. On kuin jokaisesta vuorosanasta soisi linnunliverrys. Pilkkaaja on samalla kertaa mestarilaulaja. Hänen runoutensa on, kuten muuan ruotsalainen kreikkalaisen kirjallisuuden tuntija[19] sanoo, »ilmavinta ja ja sirointa, mitä Attika milloinkaan on tuottanut. Keskellä ilmeilyjä kumpuaa lyriikka kimmeltävinä, oikullisina vesisuihkuina. Hänen suuren, ihanan vihansa vastapainona on puhdas ja lapsellinen ilo mielikuvituksen päästessä laitumelle ilman ohjaksia tai turparengasta — ja niin hullunkurisia syrjähyppyjä kuin se tekeekin, se päätyy aina erehtymättömästi jollekin vihreälle ja kasteiselle niitylle, jossa on kauniita kukkia ja linnunlaulua. — Sokrateen nimen solvaaja, Euripideen kiihkeä ja ahdasmielinen vihollinen pysyy kuitenkin aina sulotarten suosikkina.

Raivoisaa kynäkiistaa ja lennokasta runoutta dionysisen juhlatunnelman yhdistäminä — siinä on suunnilleen Aristophaneen runouden kaava. Mutta yhden ainoan kerran, elämänsä juoksun keskivaiheilla, hän näyttää väsyneenä ja inhoten jättäneen päivän taistelujen kuorman ja helteen ohjatakseen runon nopeakulkuisinta huvipurtta leikin ja haaveen kultaista maailmaa kohti. Silloin hän kirjoitti »Linnut».

Tämä huvinäytelmä esitettiin ensi kerran vuonna 414, siis ajankohtana, jolloin koko Ateena levottomuuden ja pelon vallassa odotti Sisilian sotaretken päättymistä. Pääjuoni on seuraava: kaksi porvaria, jotka ovat lopen kyllästyneet Ateenassa vallitsevaan eripuraisuuteen ja rettelöimiseen, päättää perustaa uuden kaupungin, mutta ei maan päälle, vaan yläilmoihin, lintujen valtakuntaan. Molemmat siirtolaiset, joiden nimet ovat Neuvokas ja Hyvä toivo, lähtevät matkaan kuljettaen mukanaan välttämättömimmän kaluston uuden kodin perustamista varten: patoja, pannuja, paistinvartaita y.m. Ensimmäisessä näytöksessä Hyvä toivo esittää yleisölle seuraavat selitykset, jotka nykyaikaiselle suomenkielelle käännettyinä kuuluvat näin:

    »Arvoisa herrasväki, hyvät kuulijat!
     Kuin tiedätte, on moni moitteetonkin mies
    Ateenan kansalaiseks päässyt viekkain keinoin.
    Me sitävastoin, kaksi poikaa Ateenan
    ja kuuluen sen tunnetuimpiin perheisiin,
    otimme jalat allemme ja Ateenan
     niin ilman kehoituksianne jätimme.
    Tää oikein ymmärtäkää, tiedämmehän toki:
    on kaupunkimme mahtava, ja jokaisella
    tääll’ yhtäläinen oikeus on turmeltua.
    Vain yhden suven laulaa sirkka oksallaan,
     mut Ateenassa miehet kuljeksivat veisaten
    pois koko pitkän elämänsä käräjillä.
    Siks pois me läksimme vain kori kainalossa
    ja kulho sekä myrttiseppel uhrattavaks,
    ja etsimme nyt paikkaa, miss’ ei käräjöidä,
     ja minne siivo väki majoittua voi.»

Molemmat siirtolaiset aikovat ensinnä käydä harjalinnun, Tereuksen, luona, sillä hän on kerran ollut ihminen ja saattoi varmasti antaa heille arvokkaita neuvoja. Löytääkseen tien on kumpikin ostanut itselleen lintukauppiaalta siivekkään oppaan, Hyvä toivo naakan ja Neuvokas variksen. Näyttämö esittää karua seutua, missä molemmat kulkijat harhailevat kummallakin tietäjälintu kädellään, väsyneinä vaivalloisesta vaelluksesta, jolle nuo kirotut linnut ovat heidät houkutelleet.

                            Juokse sitten sinne!
         Niin meidät petti kurjasti tuo hullu
        Philokrates, tuo siipikarjan kauppi.
        Siis näiden löytää piti Tereus,
        jok' ihmisestä harjalinnuks muuttui.
        Ja mitä vielä! Hintaa sai hän kyllä.
            (Naakalle) Mit' anot nokkaas? Narratako aiot
        päistikkaa kannokkoon ja louhuun meitä?
         En tietä nää.

        Tää pirullista on — kun tahtois muuttaa
        luo lintuin kimssuineen ja kamssuineen,
         ei sinne silloin tietä löydäkään.

Peukaloinen, kuningas Harjalinnun palvelija, tulee ulos ja hetken esteltyään hän lupaa »herrojen vuoksi» — kuten palvelijankielellä sanotaan — päästää muukalaiset sisään. Näyttämön peräovet avataan ja harjalintu astuu esiin. Mutta ainoastaan hänen koukkuinen nokkansa osoittaa, että hän on lintu.

        Tuo mauton vihjailunne jättäkää,
        mä pyydän. Hyvät herrat, minäkin
         oon ollut ihminen.

        Voin, kaikin muodoin, tää on vuosittaista.
        Kevääksi kasvaa uudet höyhenet.
         Mut keitä ootte sitten?

        Olithan ennen ihminen kuin mekin,
         teit velkaa niinkuin mekin teimme kerran,
        ja muutit hahmoa ja ilmaan lensit,
        näit sieltä linnunsilmin koko maan.
         Sait linnun tiedon, tiedot ihmisen.
        Kaks' anojaa on luokses saapunut
        nyt pyytäin, että paikan näyttäisit
        miss' ois niin turvallista asustaa
         kuin nukkuis lämpimässä vuoteessaan.»

»Mutta viihtyisien paikkojen puheena ollen, kuinka eletään
täällä lintujen maailmassa?» kysyy Hyvä toivo Harjalinnulla.

Kyllä, oivasti, kun vain saa höyhenpuvun lämpöisen. Pro primo, tääll' ei kukkaroita ole.

»Onhan tuokin tosin mukavaa», tuumii Neuvokas, »mutta
voisipa olonne olla paljoa paremmatkin:

                              Mitäs pitäis?
         Tuo sinne tänne räpyttely ensin
        ja turha töllistely jättäkää.
        Noin tehdään kansankokouksissamme;
        on oikein, että sitä ivaillaan,
         sen käytös on kuin hassun kanan häät.

Ja sen kaupungin tuli olla ylhäällä avaruudessa, niin että linnut voisivat sieltä käsin hallita alapuolellaan olevia ihmisiä ja kukistaa yläpuolella asuvat jumalat saattamalla heidät piiritystilaan.

                                  Kas ilma
         välissä maan ja taivaan sijaitsee.
        Vain läpikulkutullit säätäkää
        siis uhrisauhulle! Jos jumalat
         ei maksa, kieltää voitte liikenteen!

        Tra-Ia-la-la.
        Niin totta kuin en lintuverkkoon jää.
        niin viekast' aatella en ennen kuullut.
        Sen kaupungin me rakennamme oitis,
         jos lintuni vain tuumaan yhtyvät.»

Näin sanoen harjalintu menee sisään herättämään puolisonsa, heleä-äänisen satakielen, niin että he yhdessä voisivat kutsua linnut koolle neuvotteluun. Hän herättää vaimonsa tällä ihanalla laululla:

    »Luo silmäsi auki, pien' armaani oi!
     Pyhä sävelten virta nyt ilmoille nosta
    ja kirvoita rinnastus hurmaava laulus,
    joka sävelten kyynelten lohdutuksen
    vuoks' Itys-poikamme meille jo soi!
     Pyhän hymnin sävel kun ilmoille kohoo
    sun kurkustas tummasta, värisevästä,
    niin hopeankirkkaana kaiku kiirii
    maan ylitse kentille Olympon ylhän,
     missä Phoibos kultakutrinen vastaan
    virittää sitransa norsunluisen.
    Jumalattaret jumalten rinnalla silloin
    ja kuorossa autuaat
     avaruuksia laululla hurmaa.»

Runollinen loistokohta on myöskin houkutushuuto, jolla harjalintu kutsuu koolle ilman siivekkäät sotajoukot:

    »Lok, lok! Pok, pok!
     Tänne, tänne, tännepäin!
    Kaikki siivelliset ilmain asukkaat,
    kokoontukaat vainioilta, kynnöksiltä,
    te tuhannet ja jälleen tuhannet,
     jotka parveilette kyläin ympärillä,
    kierrätte ja kaartelette jyvää etsien
    ja liverrätte tuulelle, jok' ohi vaeltaa,
    säveltä suloisinta laululintusen!
     Te, jotka toisillenne viserrätte näin:
    'Aura kyntää madot esiin, nopsaan tännepäin',
    kaikki kuulkoot, kun ma kutsun:
     tänne, tänne, tännepäin!

    Te myöskin, jotka puistikoissa pesitte,
     miss' ympäritse puitten kiertyy muratit,
    ja tekin, jotka metsissä ja vuorill' asustatte:
    vadelmat, pähkinät ja kirsikat nyt jääköön
    ja kaikki herkut ylelliset muut!
     Niin nopsaan kuin vain siivet kantaa
    lok, pok, tänne, tännepäin!
    Te, jotka yllä niittyjen
    tai kaislarantain eestaas sinkoilette
     sukeltain sääskipilveen — tulkaa, lintuparvet
    myös vesirikkaan Marathonin kaupungin!
    Mua kuulkaa, kirjosiivet virtain asujat!
    Hoi, viiriäiset sekä haikarat,
     tänne, tännepäin!

    Ja lokki, meren lintu, joka kuohuun veen
    oot siipes kastanut,
    ylitse välkkyväisen valtameren ohjaa
    jo matkas käräjille kuulemaan,
     mit ihmisvieras suunnitellut on!»

Kun lintukongressi on koolla, alkavat vilkkaat neuvottelut flamingon ja kukon, harakan ja mettisen, haarahaukan ja papukaijan välillä. Siivekäs sotajoukko raakkuu ja piipittää ja visertää loppumattomiin, ja kokous päättää perustaa yläilmoihin kaupungin, jonka nimeksi pannaan Käkelä ja jolla tulee olla kaikkea, mikä mahtavalle valtakunnalle kuuluu: »loistava historia, voimakas ja hyvinharjoitettu armeija» y.m.

Mutta kun muurit ovat valmiit, herättää Olympoksen uusi kilpailija jumalissa levottomuutta. Uusi kaupunki sulkee taivaan ja maan välisen tien, niin että ihmisten uhrit eivät saavu jumalien luo. Tästä on seurauksena nälänhätä Olympoksen asukkaitten keskuudessa, ja heidän on pakko taipua lähettämään rauhanhierojia Käkelään. Seuraavassa näytöksessä ilveily saavuttaa huippukohtansa. Lähetystöön kuuluvat Poseidon ja Herkules sekä muuan barbaarijumala, joka käyttäytyy niin kömpelösti, että Poseidon häpeää hänen tähtensä.

Neuvokas, joka on ottanut käsiinsä uuden yhteiskunnan johdon, on heti selvillä siitä, miten hän voittaa suursyömäri Herkuleen puolelleen. Hän tarjoaa hänelle herkullista paistia, joka on valmistettu linnuista, »jotka ovat kapinoineet lintumaailman kansanvaltaa vastaan ja saaneet tuomionsa»; ja siitä lähtien suuri sotasankari on kuin vahaa Neuvokkaan käsissä. Ja koska barbaarijumala puhuu niin huonoa kreikkaa, ettei kukaan voi ymmärtää häntä, Neuvokas saattaa helposti tulkita hänen siansaksansa Herkuleen mielipiteitten eduksi. Ja Herkules muutoin auttaa barbaarijumalan sekasotkuisen puheen »kääntämisessä». Hän tulkitsee seuralaisensa lausunnot melko vapaasti sanoilla: »Hyvin puhuttu, hän sanoo.»

Jumalien lähettiläät suostuvat siis lintuvaltion vaatimukseen, että Zeuksen on jaettava maailman herruus lintujen kanssa ja annettava eräs tyttärensä puolisoksi Neuvokkaalle. Huvinäytelmä päättyy nuoren parin juhlallisiin häihin.

Onko tämä selitettävä Alkibiadeen tuulentupia rakentelevaan Sisilian-politiikkaan kohdistuvaksi pilaksi? Ehkäpä. Emme tiedä sitä. Kappale on joka tapauksessa hauska ja sukkela. Ja sehän on huvinäytelmässä pääasia.

»Sammakot» komediassa, joka esitettiin vuonna 405, Aristophaneen parodioimiskyky ilmenee kaikessa loistossaan. Ivan esineenä on suuri murhenäytelmänkirjoittaja Euripides, jota kohtaan Aristophaneella on aina ollut vanhaa kaunaa tämän uudenaikaisuuden vuoksi.

Näytelmä alkaa siten, että Dionysos jumala lähtee Ateenan kansan edustajana manalaan noutamaan Euripidestä takaisin Ateenaan. Kaupungissa on näet puute suurista murhenäytelmänkirjoittajista.[20] Soudettaessa Kharonin lautalla esiintyvät sammakot, joista komedia on saanut nimensä, ja kurnuttavat manalan järvessä. Puettuna ruohonvihreisiin vaatteisiin, kasvoilla naamarit, joissa on valtava sammakonsuu, kuoro esittää laulujaan, joissa on kertosäkeenä.

Dionysoksen saapuessa Hadeksen linnaan siellä on parhaillaan käynnissä kiivas runoilijakilpailu Aiskhyloksen ja Euripideen välillä etusijasta murhenäytelmänkirjoittajien joukossa, ja Dionysos saapuu paikalle juuri parhaaseen aikaan erotuomariksi. Nulikkamaisen vallattomasti ja käyttäen huolellisesti hyväkseen kaikkia koomillisia kohtia Aristophanes matkii Euripideen tyyliä. Lopputuloksena on, että Dionysos ei viekään mukanansa Ateenaan Euripidestä, vaan Aiskhyloksen, ja manalan runoilijavaltaistuimelle ei nouse Euripides, vaan Sophokles.

Aristophanes oli synnynnäinen dramaattinen nero. Varmalla kädellä, vain parilla vuorosanalla hän luonnehtii koko henkilön. Hänen vuoropuhelunsa pulppuavat elämää. Ja kaikki, mihin hän koskettaa, muuttuu hauskaksi, saa koomillisen värityksen. Kaikenlaiset inhimilliset heikkoudet hän vainuaa erinomaisen herkästi. Hän suimii ruoskallaan nousukkaan kopeutta ja kerskailua, orjien oveluutta, ennustajien ja merkkienselittäjäin sekä valtiollisten onnenonkijain petollisuutta ja itsekkyyttä. Hänen mielikuvituksensa on vallaton ja tyhjentymättömän rikas uusista käänteistä. Eikä hän milloinkaan menetä hyvää tuultaan.

KREIKAN VALTIOLLINEN RAPPIO

HELLEENIT PERSIAN HERRUUDEN ALAISINA.

Peloponnesolaissodat olivat päättyneet Ateenan häviöön. Suurkuninkaan kullan avulla helleenien oli onnistunut murtaa oman maansa itsenäisyyden vahvin tuki. Seurauksena oli luonnollisesti, että he siitä alkaen, kuten ennen Salamiin, Plataian ja Mykalen voittoisia taisteluita, joutuivat raskaasti tuntemaan Persian valtakunnan ikeen painon. Menetetty oli vapaus, jonka he olivat saavuttaneet suurilla voitoillaan, menetetty v. 448 tehdyn rauhan tulos. Helleenien keskinäinen eripuraisuus tarjosi suurkuninkaalle tilaisuuden ratkaista eri valtioiden välisiä kiistoja. Jos kreikkalaiset sitävastoin olisivat olleet yksimielisiä, ei näin olisi milloinkaan tarvinnut käydä, sillä useat seikat todistavat pätevästi, että yksimielinen Kreikka olisi ollut sotilaallisesti paljoa voimakkaampi kuin tällöin hajaannustilassa oleva Persia. Kun Kreikan valtiolliset olot kuitenkin olivat parantumattomia, niin Susasta käsin ohjattu diplomatia oli kultansa avulla helposti voinut taata itselleen määräämisvallan Hellaassa useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Nimellisesti tosin itse Kreikan johtovalta tänä aikana on vuorotellen sparttalaisilla ja thebalaisilla, mutta asian todellisesta laidasta saa väärän kuvan, jos ei ota huomioon sitä, että näiden vallanpitäjien takana väikkyi aina Susan suurkuninkaan varjo. Tätä jatkuu, kunnes Kreikassa kohoaa voimamies, joka voi koota kaikki helleenien nimeä kantavat vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti — enimmäkseen vastentahtoisesti — yhdeksi kansaksi.

SPARTAN JOHTOVALTA.

Milloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon mies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan takaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa suuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän kuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista. Hän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon alle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet, ja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä siitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa sodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa, kuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli. Hän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien kreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat kymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin toisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen hallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli kohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan johtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan rajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Tällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat saavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon suorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan, yhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän uuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki se mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka häntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle pystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja eräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he kuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.

Sellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän. Lysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän muuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa ylitti kaikki rajat.

Ateenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä ateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa pöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon kansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä valtiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat heidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten heitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä oli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän kätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita mihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli kunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua tämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat käydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat kansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa vain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi. Mitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta kolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla oli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit olivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava kansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys — tietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja arvostelu.

Kritías oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna. Tunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu hänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista sattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut demokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt asiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda muuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan tuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia. Pois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan hyväntekijä.

Mutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa oli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen. Kummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät milloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset jäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi olo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»; tunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin Thebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan kolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli kestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki jalon, Thrasýbūlos nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin hyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias kaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä vallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.

Samoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa; mutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy eroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen kukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta sellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että eforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan. Jonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä, mutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen suunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno mies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain johtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille; hän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja siten edistänyt sen häviötä.

Spartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se, että sparttalaisten ja suurkuninkaan suhteen sydämellisyys alkoi viilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se, että sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista kapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.

KYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.

Salaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia ilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa. Vuonna 465 e.Kr. Kserkses kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen jälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä Artakserkseen toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä vuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi muutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi tieltä veljeksistä kolmas, Dareios II. Uusi kuningas meni naimisiin sisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea raivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa tehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.

Dareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan Parysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat Artakserkses II ja Kyyros. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas ja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä valtaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis, jonka lempilapsi hän oli.

Siinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia palkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14 000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi hänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren ruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut hänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan sydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa puhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa vastaan.[21]

Kreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen» nimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat, on mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen Ksenophōn. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen läheinen ystävä ja oppilas. Hänen »Anábasis»-nimistä kirjaansa kymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja Iliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.

Rasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen Eufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä ei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia väkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi kerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat nopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja, eräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet huvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan lisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään onnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden tylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat lopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi saavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.

Kūnaksa-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen, Artakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta uljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi kreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun kaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät persialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin vihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.

Mutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset taistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla ajoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan saartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun selkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan rynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä kuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas, että Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman henkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti heidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen ja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken varovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen miesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää keihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan lävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa Kyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa hevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka yrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen nähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai hänet surmattiin Artakserkseen käskystä.

Suurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään ja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli kaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset joukot lähtivät heti pakosalle.

Kun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä takaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon; mutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin että kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata, lähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.

Kun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun rasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he luovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos vastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja muuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»

Kreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin niin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa seuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi nyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään kunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita vastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan, hän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta ja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi» aselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle muonavaroja.

Siihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin majapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin erinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja muita ihanuuksia.

Kun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia, saapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan kreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada suurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi viedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin. Hän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille elintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle ja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan, he saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän kreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja valoilla.

Ymmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava, ettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka hänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan viljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden sotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa muodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat tarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä käyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen valtakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä yllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan ja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä suurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon kreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut heidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa parhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin aikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.

Kreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian vuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes oli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin Tigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä kuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa mukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin yläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa, johon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään ollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta ja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja aavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli Tissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia juonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli toiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella Klearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin kanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200 sotilasta.

Kun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi ylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti purppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli tulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella seisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin kahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.

Eräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä, nimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä, mitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa ja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se, että persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että Persian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi mainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti kreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa, kun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä aseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle, oltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka vapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin kanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat airueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua silmänräpäyksessä.

Mutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen vallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea vaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa onnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain muutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet sytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen, missä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana ja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi nähdä.»

Ksenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli sitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei auta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan meidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja kutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti heille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja muistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin kreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä samoin.

Hän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä puheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista suurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti häntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään sellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni, joka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän huudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet orjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein puhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.

Sen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja Ksenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin järjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta ylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat yleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin Ksenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän muistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen lukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt äskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet olevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja Plataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja järjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän lopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella pelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.

Kun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle jatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät olla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli saatu tarpeeksi.

Näin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen valtiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee kreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi Ksenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme siinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko Kreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään ja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas ollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava sellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan, siitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.

Matkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan uskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes edullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan heidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita, joiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti heidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa. Paljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian jylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa oli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan niin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja kilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa kardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja tekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas valtavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja aikaa vieviä kierroksia.

Kun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän kylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan miehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut menehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan kuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden ja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse sanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet palelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.

Onneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä olivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti karjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon helleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia varten.[24]

Käyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat marssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat unohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen näkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka ensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin uudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri, meri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä he sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen merikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton. He majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden päivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan helleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle, Herkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten jälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily- ja muita urheilukilpailulta.

Trapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa pitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka muuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen lopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten kantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon purjehtia kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa palata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat saivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden täytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja sitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat Euroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen joukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä ja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät Vähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli joutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon jätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan olivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään muulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan. Muutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates oli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.

SPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.

Kymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan historiassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan heikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin juurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen, mutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan valtakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä olivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.

Yhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli Kreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta ei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten voimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että suurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän edellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio, kavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä suurkuninkaalle.

Mutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet epäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti avustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun Tissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken joonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen puolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä eivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia vuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla kylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä suurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän kunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset kohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.

Sotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä siitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään sankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta vuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas Agesilāos tuli ylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton. Ei haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista jalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi tieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti pidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen käytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä oli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman heijastusta.

Kun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian sotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista vihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon hän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta oli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion syy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen niskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.

Mutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa oli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian kuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia hänen selkänsä taakse. Aluksi thebalaiset tarttuivat aseisiin sparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi Lysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi, kun thebalaisia avustivat korinthoslaiset, ateenalaiset, jotka luulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin Argoliin asukkaat sekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä persialaisten rahoilla.

Yhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen, suunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on poltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään, sanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.

Uhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin Agesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein näin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan, mutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän saapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan. Siellä hän tapasi liittoutuneet koolla Korōneian luona vuonna 394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu. Kummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin raivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen murtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa ase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei kohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran vihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen kestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset keskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita kertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta uhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka olivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän vihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista laivastoa johtava ateenalainen Kōnōn oli vähän aikaisemmin samana vuonna tuottanut Spartan merivoimille Knídoksen luona Vähän-Aasian lounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä. Aigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla muuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon purjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian meren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset käskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui odottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei kaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman Kononin saapumisesta.

Konon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa vapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi kansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan hajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa. Myöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina samoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten olivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli mieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa ja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat eivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian kullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen oli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa ei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin lukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas satamakaupunki.

Mutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen Jooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen saisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa ilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli ateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä, että Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten äkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja sparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että Artakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa sen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan sparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen rauha Persian kanssa vuonna 387. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle, sillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja kaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten sitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen loukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli sanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa. Se sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat suurkuninkaalle.

Sitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta, joka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille, suurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei, ehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat olemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä, että muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran itsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös Persian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista Artakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että helleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti suorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että sopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan sparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.

Tämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti helleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden. Ja ensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta aikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien todellisia valtiaita.

Vuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti miellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on sisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.

Kuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan. Molemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa, toinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat tuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa ja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun kreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka oli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen heikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat menetelleet näin tuhotakseen toisensa. Eripuraisuuden pahan hengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa kokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen ikeen.

Se että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti kavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain siten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten nopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä kauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään yhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan sitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan rauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot olisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla Spartan kanssa Kreikan johtovallasta.

Kuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät. Sparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen, hajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien kohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin tuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä epäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen oireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä toimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan johtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa. Persialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat uudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja levittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat vielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä sparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa, joka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.

THEBAN JOHTOVALTA.

Ateenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän kuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen vastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt keskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti saadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista kansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada itselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse Thebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä kymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.

Thebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa hetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja ryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.

Mutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi sietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.

Thebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän avulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan Traakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna 382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia, sillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan naiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti, ei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden sparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin he myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja hankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin porvarit alistuisivat kohtaloonsa.

Agesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi yksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset silloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön toimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita kaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.

Theban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin he pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan, joita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen harvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet. Uudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja henkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.

Koko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa kaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki Persian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin oli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia olikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia liittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän itsekkäille pyyteilleen.

Mutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani riveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto tuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut yhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli vuotanut kuiviin.

Boiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta kansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia sivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat synnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet ja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja kömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta heidän nyrkkejään he kunnioittivat.

Boiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan suuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat vuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina aikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan attikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen ateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina olleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan päättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.

Mutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut noiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat silloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat sydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille, jotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.

Tämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat vapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan, kun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat sparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset olivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä, että paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän onnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin heidän ainoa »menestyksensä».

Näiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja ylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren Pelopidaan johdolla salaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen kotikaupunkinsa.

Eräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän salaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri kun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua kotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan ystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan hetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön suorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle thebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin hyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui nyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän oli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin muutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän, sillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.

Seuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien kunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä toisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas ja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.

Ratkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt teleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu sanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen, jossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien salaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt jo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut sitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys erittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä, mallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja pani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin nähtävä nuo kauniit thebattaret.

Kas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät hunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa neljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen. Mutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu merkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa poimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa pelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa kodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura, jotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille pääsyn linnaan.

Tämän jälkeen salaliittolaiset lähtivät vankilaan, mihin oli teljetty 150 valtiollista vankia. Ensin tehtiin keihään iskulla vaarattomaksi vankilan johtaja, muuan oligarkkien uskollisimpia kätyreitä[29], ja sen jälkeen vapautettiin kaikki ne onnettomat, joiden oli täytynyt nääntyä täällä isänmaanrakkautensa tähden. Sitten oli vain muutamien silmänräpäyksien työ varustaa heidät aseilla ja järjestää heidät taistelurintamaan. Kun tämä oli tehty, vapauttajat antoivat airueitten ja torvensoittajien kuuluttaa kaikkialla kaupungissa, että Theba oli vapaa ja että kaikki thebalaiset, jotka rakastivat vapauttaan, kokoontuisivat asestettuina torille. Siellä pidettiin päivän sarastaessa kansankokous Pelopidaan ja hänen tovereittensa johdolla. Papit seppelöivät heidät ja kiittivät heitä kaupungin suojelusjumalien nimessä, ja innostunut kansa nimitti heidät johtajikseen ja sotapäälliköikseen. He käyttivät heti hyväkseen vapauden asian herättämää yleistä innostusta ja tekivät äkkirynnäkön linnaan. Uskaltamatta ryhtyä vastarintaan lakedaimonilaisten kolme käskynhaltijaa tarjoutuivat antautumaan ehdolla, että he saisivat vapaasti poistua. Ja se heille luvattiinkin. Mutta kun sparttalainen varusväki marssi ulos kaupungista, eivät thebalaiset jaksaneet hillitä katkeruuttaan oman heimonsa kavaltajia kohtaan, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen pyrkien samalla kertaa turvaan. Heidän isänmaanpetoksensa, matelunsa voittoisien sparttalaisten edessä ja kopeutensa kukistettuja maanmiehiään kohtaan oli vielä liian tuoreessa muistissa ollakseen herättämättä kostonhalua. Monet eniten vihatuista otettiin kiinni ja lyötiin kuoliaiksi.

Palattuaan Sparttaan mestattiin kaksi näistä käskynhaltijoista, jotka tällä tavoin ilman miekaniskua olivat lähteneet Theban linnasta; kolmatta rangaistiin suurilla sakoilla ja maanpaolla. Niin suurta katkeruutta herätti tämä häväistys, jonka nuo miehet olivat Spartan sotavoimille tuottaneet.

Sanoma Theban vapautuksesta levisi kuin kulovalkea kautta koko kreikkalaisen maailman. Ihailtiin tämän pienen miesjoukon rohkeutta ja kylmäverisyyttä sen ryhtyessä vaaralliseen uhkayritykseen, yksinään kumoamaan hallitusta, jota vielä edellisenä päivänä oli pidetty voittamattomana. Ja iloittiin siitä, että Spartan hirmuvalta oli menettänyt ainakin yhden tukikohtansa.

Vähän myöhemmin katkeruus sparttalaisia kohtaan yhä vain lisääntyi, kun saatiin kuulla, että he olivat aikoneet tehdä Ateenalle yhtä petollisen teon kuin kolmea vuotta aikaisemmin Theballe. Erään boiotialaisen käskynhaltijan mieleen juolahti näet tehdä maalta käsin yöllinen hyökkäys Peiraieukseen ja saada siten yhdellä iskulla haltuunsa Ateenan laivat ja varastohuoneet. Eräänä iltana hän lähti joukkoineen liikkeelle laskien olevansa Peiraieuksessa seuraavana aamuna ennen päivän koittoa. Onneksi Ateenalle hänen laskelmansa pettivät, ja aamu sarasti hänen vielä ollessaan matkalla. Silloinhan ei enää kannattanut jatkaa? Hän lähti takaisin boiotialaiseen kaupunkiinsa, kuitenkin ensin ryöstäen Ateenan ympäristöjä.

Ateenalaisten suuttumus tapahtuman johdosta oli suuri, ja mitta täyttyi, kun vastoin kaikkia odotuksia Spartan eforit vapauttivat miehen, joka oli aikonut tehdä tämän kavalan työn.

Hansikas oli heitetty. Ateenalaiset nostivat sen maasta. He solmivat ystävyysliiton thebalaisten kanssa ja varustautuivat voimaperäisesti sotaan Sparttaa vastaan sekä maalla että merellä. Merisotaa varten heidän onnistuikin hankkia itselleen uusia voimia perustaessaan v. 378 uuden attikalaisen liiton, joka oli täsmälleen sata vuotta nuorempi kuin attikalais-delolainen. Tämä uusi liitto, joka oli syntynyt suojaksi sparttalaisten väkivaltaa vastaan, oli hengeltään paljoa vapaamielisempi kuin edellinen. Ateena ei enää tavoitellut samanluontoista johtovaltaa kuin aikaisemmin. Sellainen ei olisi ollut sopusoinnussa kuninkaanrauhan eikä Ateenan silloisen aseman kanssa. Tosin Ateenalla oli liiton johto käsissään, mutta kaikkien sen jäsenten tuli olla »vapaita ja itsenäisiä.» Liittoneuvostossa, joka ratkaisi heidän yhteiset asiansa, oli jokaisella valtiolla, suurella ja pienellä, yksi ääni, kun Ateena sitävastoin ei ollut ollenkaan edustettuna tässä kokouksessa. Tässä liitossa ei myöskään ollut vakituisia vuosimaksuja, vaan liittoneuvosto määräsi ne joka kerralla erikseen.

Sekä Ateenan että Theban asukkaita elähdytti ajatus murtaa sparttalaisten valta-asema Kreikassa. Ateenalaisten hankkiessa itselleen auttajia merisotaa varten, thebalaiset järjestivät maajoukkonsa entistä sotakelpoisemmaksi. Osasto, johon kuului 300 hopliittaa, kaupungin ylhäisimmistä perheistä valittuja nuorukaisia, jotka olivat kunnostautuneet miehuudellaan ja voimallaan, oli armeijan ydin, n.s. pyhä joukko. Se oli järjestetty siten, että vierekkäin seisoi aina kaksi nuorukaista, jotka olivat ystäviä elämässä ja kuolemassa ja olivat vannoneet voittavansa tai kuolevansa yhdessä. Thebalaiset olivat täten käyttäneet hyväkseen kreikkalaisten romanttista nuorukaisystävyyttä, samaa tunnetta, joka liitti yhteen Akhilleuksen ja Patrokloksen, Daavidin ja Jonatanin. Se sitoi tämän valiojoukon jäsenet niin lujasti toisiinsa, että maallinen mahti ei voinut murtaa heidän rivejään. Hyökkäyksissä tämä osasto oli vastustamaton. — Mutta ei siinä kyllin, että valiojoukko oli erinomaisen huolellisesti harjoitettu —, myöskin Theban armeijan jo ennestään oivallinen pääaines sai vielä perusteellisemman koulutuksen kuin aikaisemmin. Mutta thebalaisten taistelukelpoisuudelle merkitsi verrattoman paljon enemmän se, että he samoihin aikoihin saivat mainion sotapäällikön ja johtajan. Epaminondaan nimi aloittaa nyt uuden luvun Kreikan historiassa. Hän kuului erääseen Theban ylhäisimpiä perheitä kuten Pelopidas, johon häntä yhdisti läheinen ystävyysside, joka oli koeteltu ja vahvistettu eräässä taistelussa, jolloin he ottelivat rinnakkain ja Epaminondas oman henkensä uhalla pelasti vaarallisesti haavoittuneen aseveljensä.

Kirjalliset harrastukset ja kaunotaiteet eivät yleensä olleet thebalaisten vahvoja puolia, mutta Epaminondas oli loistava poikkeus. Hän oli erittäin soitannollinen ja osoitti jo nuoruudestaan lähtien ilmeistä mieltymystä opiskeluun ja yleensä älyllisiin harrastuksiin. Hän käytti halukkaasti hyväkseen jokaista tilaisuutta keskusteluihin filosofien ja puhujain kanssa ja vapautui täten suureksi osaksi taikauskosta, joka teki niin monen muun sen ajan sotapäällikön merkkien ja enteitten orjaksi. Hän keräsikin itselleen kunnioitettavan tietovaraston eri aineissa, mutta ei milloinkaan loistanut niillä tarpeettomasti. Muuan erittäin arvostelukykyinen ateenalainen on hänestä sanonut, että hän ei »ikinä ollut tavannut ketään, joka olisi samalla kertaa taitanut niin paljon ja puhunut niin vähän».

Mutta hänen harvapuheisuutensa syynä ei suinkaan ollut vaikeus lausua ajatuksiaan. Päinvastoin Epaminondas oli niin etevä kaunopuhuja, että hän tarvittaessa kykeni voittamaan jopa Ateenan parhaatkin puhujat. Mutta hän oli koko olemukseltaan vaatimaton, joka on sitäkin miellyttävämpi ominaisuus, kun hänen maanmiehensä päinvastoin olivat tunnettuja tympäisevästä kerskailustaan ja itsetietoisuudestaan. Edelleen Epaminondaan ei ikinä voitu sanoa tavoittelevan kansansuosiota eikä rikkautta. Rahat olivat hänelle aivan yhdentekeviä, ja hän pysyi köyhänä elämänsä loppuun saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen vertaa, että se olisi riittänyt hautauskustannuksiin. Ja tämä mies torjui kaikki sellaiset lahjomisyritykset, joihin niin monet muissa suhteissa Kreikan etevimmät valtiomiehet lankesivat, vieläpä ystäviensä tarjoamat lahjatkin. Kun hän lisäksi oli niin suora ja totuutta rakastava, että ei leikilläkään valehdellut, ja itse jalomielisyys voitettuja vastustajia kohtaan, niin on miltei mahdotonta löytää tästä valoisasta kuvasta ainoatakaan tummaa tahraa. Eivät edes hänen vihollisensa olisi siihen kyenneet.

Mutta silti ei tarvitse luulla, että hän oli ikävä ihminen, kuten hyveen perikuvat useinkin ovat. Epaminondas ei saavuttanut ainoastaan lähimmäistensä kunnioitusta, vaan myöskin heidän kiintymyksensä, ja hänen huumorin lahjaansa todistaa esimerkiksi kertomus siitä, miten hän kerran lähetti erään liian hyvinvoivan soturin kotiin perustellen tekoaan sillä, että kolmekaan kilpeä ei riittäisi suojelemaan hänen ruhoansa vihollisen nuolilta.

Thebalaisten Epaminondaan johdolla suorittaman varustelutyön tulokset osoittautuivat siinä, että he menestyksellä torjuivat sparttalaisten kaikki yritykset saada takaisin valta-asemansa Thebassa. Yhtä huonolla onnella lakedaimonilaiset yrittivät merellä mitellä voimiaan ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa.

Sparttalaisten pääpyrkimyksenä oli kuitenkin kukistaa Theba, joka alkoi saada takaisin vaikutusvaltaansa muihin Boiotian kaupunkeihin. Spartta perusti tällöin toivonsa siihen kylmyyteen, joka aito kreikkalaisen hajaantumissäännön mukaisesti alkoi ilmetä Theban ja Ateenan välisessä suhteessa. Se olikin luonnonpakko tässä keskinäisen kateuden luvatussa maassa, heti kuin molempien entisten liittolaisten asiat alkoivat sujua hyvin ja ne siis eivät enää yhtä välttämättömästi tarvinneet toisiaan. Niiden tiet erkanivat yhä enemmän, ja lopulta ateenalaiset solmivat rauhan sparttalaisten kanssa kuulematta liittolaistensa mielipidettä. Thebalaiset vetäytyivät syrjään loukkaantuneina ateenalaisten menettelystä. Ja niin he olivat eristettyjä kaikesta Boiotian ulkopuolelta saatavasta avusta.

Sparttalaiset arvelivat, että nyt oli otollinen hetki suunnata surmanisku vihattuja thebalaisia kohden. Kaikkialla, vieläpä Thebassakin, luultiin, että isku olisi musertava. Mutta ne, jotka sitä ennustivat, olivat jättäneet huomioonottamatta erään tekijän: Epaminondaan.

Vuonna 371 voimakas sparttalainen sotajoukko murtautui Boiotiaan. Nyt olivat tarpeen Epaminondaan kaikki valtiomiehen- ja sotapäällikönlahjat ja Pelopidaan koko urhoollisuus ylläpitämään heidän maanmiestensä rohkeutta. Mutta mieliala ei suinkaan sittenkään ollut toivehikas, kun Theban soturit ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun sparttalaisia vastaan Leuktran kentällä lähellä Thebaa v. 371. Pikemminkin he epätoivon vimmalla kävivät voitonvarmaa ja miesluvultaan ylivoimaista vihollista vastaan. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet mieluummin kuolla taistelutantereella kuin elää lakedaimonilaisten sorron alaisina.

Epaminondas osasi kuitenkin paremmin kuin kukaan toinen tämän ajan sotapäällikkö korvata väkensä vähäisen miesluvun taitavalla taktiikalla. Hän hylkäsi vanhan rinnakkaistaktiikan taistella kahtena samansuuntaisena rintamana niiden koko pituudella. Sen sijaan hän ensi kerran toi sotahistoriaan taistelurintaman tietoisen ja tahallisen jaon siten, että vain toista puolta käytettiin ensimmäisessä hyökkäyksessä. Hän jakoi näet hopliittafalangin heikompaan puolustus- ja voimakkaampaan hyökkäyssivustaan, jossa sotilaat oli järjestetty jopa 50 miehen vahvuisiin riveihin.[30] Tämän sivustan tehdessä yksinään musertavia hyökkäyksiä vihollista vastaan sotapäällikkö antoi sitävastoin heikomman puolustussivustan pysyä paikoillaan. Tällä sotajoukon osalla ei siis taistelun alussa ollut muuta tehtävää kuin sitoa ne vihollisen sotavoimat, jotka olivat vastapäätä sitä. Vasta kuin hyökkäysosasto oli täyttänyt tehtävänsä murtaen vihollisen vastaavan sivustan ja saattaen sen epäjärjestykseen, oli puolustussivustan aika sekaantua leikkiin ja saartaa vihollinen.

Tämä järjestely, kuuluisa vino taistelurintama, saikin aikaan ihmeitä Leuktran luona. Kaikki kävi Epaminondaan laskelmien mukaan. Hän oli varustanut vahvimmin vasemman sivustansa, koska sparttalaisten kuningas ja sotapäälliköt sekä kaikki sparttalaiset olivat vihollisen vastaavalla oikealla sivustalla. Hän arveli näet, että kun hän oli täydellisesti voittanut tämän vihollisarmeijan parhaan osan, olisi helppo tehdä sen vasen sivusta vaarattomaksi.

Etumaisena thebalaisten vahvalla puolustussivustalla seisoi Pelopidas »pyhine joukkoineen». Rientomarssissa tämä sivusta ryntäsi vihollista vastaan. Hyökkäys oli vastustamaton, ja sparttalaisten rintama murtui täydellisesti. Sparttalaisten ylipäällikkö haavoittui kuolettavasti, ja enemmän kuin puolet hänen parhaita miehiään kaatui. Hirvittävän verilöylyn ja itsepintaisen vastarinnan jälkeen sparttalaisten oikea sivusta voitettiin täydellisesti ja karkoitettiin takaisin leiriinsä. Sotajoukkojen muiden osien kesken ei syntynytkään varsinaista kahakkaa, johon suurimpana syynä oli se, että sparttalaisten vasempana sivustana olivat liittolaiset, jotka suhtautuivat melko viileästi Spartan asiaan. He taistelivat melkein vain näön vuoksi. Ja nähdessään sparttalaisten väistyvän hekin vetäytyivät takaisin. Muutaman tunnin kuluttua koko lakedaimonilainen armeija oli kokoontunut leiriin kuolevan kuninkaan ympärille.

Spartan sotajoukkoon sen kärsimät tappiot tekivät peloittavan vaikutuksen. Mutta monet liittolaiset eivät edes yrittäneet salata, että he sydämensä pohjasta iloitsivat sortajansa tappiosta. Ja kun sparttalaiset upseerit nyt pitivät sotaneuvottelua, niin ainoastaan muutamat, hyvin harvat, sparttalaiset vaativat, että ryhdyttäisiin uuteen taisteluun. Yleinen mielipide kannatti aselepoa. Siihen thebalaiset suostuivatkin. Vieläpä he rajattomasti iloiten odottamattomasta voitostaan sallivat vihollisen rauhassa lähteä kotiin.

Leuktran taistelu on käännekohta sotahistoriassa. Epaminondaan luoma taktiikka oli kohottanut hänet kunniasijalle kaikkien aikojen nerokkaimpien sotapäälliköitten pariin. Tämän taktiikan rinnalla vanha pelätty Lykurgoksen sotakuri osoittautui jo vanhentuneeksi. Se ei enää yksinään kyennyt luomaan ajanmukaista armeijaa.

Vanhassa rinnakkaistaistelussa oli oteltu samalla tavoin pitkin koko linjaa. Tämä oli tosin jaettu keskustaan ja kahteen sivustaan, mutta työnjakoa näiden eri osastojen välillä ei ollut. Ollessaan parhaiten yhteensulautunut armeija tosin muodosti taktillisen »ruumiin», mutta tälle ruumiille ei vielä ollut kasvanut jäseniä. Vasta Epaminondas on alkanut kehittää ruumiista todellista elimistöä, jonka eri osilla on erilaatuiset tehtävät. Hyökkäyssivustan hopliitalla on toisenlainen tehtävä kuin hänen puolustussivustalla olevilla tovereillaan. Hänen täytyy keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan hetkeen, kun taas toisen sivustan sotilaitten on mikäli mahdollista säästettävä voimiaan, kunnes hyökkäys on suoritettu, aivan kuin nyrkki taistelijan toinen käsivarsi torjuu toisen iskiessä. Taistelu on muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Sen tulos ei perustu ainoastaan voimaan ja rohkeuteen, vaan vielä enemmän älyyn ja johtavaan kylmään järkeen. Sotajoukon päällystön ei enää tarvinnut kuten ennen näyttää ainoastaan esimerkkiä urhoollisuudessa, vaan heidän oli ennen kaikkea toimittava armeijan aivoina. Sota alkaa muuttua ammatista sotataidoksi. Juuri Epaminondas on astunut ensimmäisen suuren askelen tähän suuntaan.

Vinorintamaa kehitti myöhemmin edelleen Aleksanteri Suuri, ja vielä 1700-luvulla sillä oli tärkeä merkitys Fredrik Suuren taktiikassa.

Mutta vaikka sparttalainen sotakuri oli joutunut tappiolle Leuktran taistelukentällä, se oli kuitenkin yhä edelleen voittamaton eräässä toisessa suhteessa, nimittäin taidossa kestää tuskaa miehen tavoin ja hillitä jokainen mielenliikutus. Tappion sanoma vastaanotettiin Spartassa ihailtavalla tavalla. Voidaksemme oikein arvioida sparttalaisten käytöstä tänä koetuksen hetkenä voimme verrata sitä ateenalaisten menettelyyn heidän saadessaan tiedon Aigospotamoin tappiosta noin miespolvea aikaisemmin. Aivan toisenlainen näky oli nyt tarjolla Spartassa. Ja kuitenkin onnettomuuden isku oli nyt yhtä ankara kuin silloinkin ja sattui hetkenä, jolloin kaikki olivat varmasti odottaneet voitonsanomaa. Mutta ainoatakaan valituksen ääntä ei täällä kuulunut. »Kaikki oli», Ksenophon sanoo, »kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eforit ilmoittivat ainoastaan kaatuneitten nimet näiden omaisille ja julkaisivat yleisen määräyksen, että naiset eivät saaneet voihkia ja valittaa, vaan heidän tuli kantaa surunsa vaieten.» Jo se, että tätä käskyä voitiin noudattaa, on ihailtava todistus sparttalaisesta kurista. Mutta tämän kansan sankarillinen itsehillintä meni vieläkin pitemmälle. Sitä olisi mahdoton uskoa, jollei voitaisi vedota erään sen ajan kirjailijan todistukseen. »Seuraavana aamuna», hän kertoo — edelleenkin Ksenophon —, »voitiin nähdä niiden, jotka olivat menettäneet omaisiaan taistelutantereella, käyskentelevän julkisilla paikoilla iloisin ilmein. Mutta henkiinjääneitten omaisia tuskin näkyi ainoatakaan, ja ne harvat, jotka näyttäytyivät julkisuudessa, olivat surullisen ja masentuneen näköisiä.» Niin syvälle oli sparttalaisiin juurtunut velvollisuuden käsky, että taistelukentältä ei milloinkaan saanut väistyä.

Ja kun viholliselle antautuneet soturit palasivat kotiin, he saivat niin halveksivan vastaanoton, että heidän elämänsä kävi aivan sietämättömäksi. Kukaan heidän maanmiehistään ei tahtonut seurustella heidän kanssaan tai edes lausua heille sanaakaan. Kukaan ei halunnut naida sen perheen jäsentä, johon he kuuluivat. Jos joku heistä uskalsi näyttää iloiselta, ohikulkijat antoivat hänelle heti selkäsaunan, kunnes hänen kasvonsa jälleen saivat nöyrän ilmeen, jonka arveltiin soveltuvan hänen asemassaan olevalle henkilölle. — Tämän kuultuaan ymmärtää paremmin niitä sparttalaisia isiä ja äitejä, jotka iloitsivat siitä, että heidän poikansa lepäsivät kuolleina taistelukentällä eivätkä olleet niiden joukossa, joiden täytyi kokea tappion häpeä.

Mutta luonnollisesti ei voitu loppumattomiin kohdella suurta osaa Spartan väestöstä kuin ruton saastuttamia, vaan Agesilaoksen ehdotuksesta heidät tällä kertaa vihdoin vapautettiin häpeästään, ja he saivat ihmisarvonsa takaisin. Sellainen poikkeustoimenpide oli välttämätön varsinkin siitä syystä, että Spartan porvaristo oli lukumäärältään arveluttavasti vähentynyt.

Mutta Leuktran taistelu ei ole ainoastaan sotahistoriallinen merkkitapaus — se on myöskin Kreikan valtiollisen historian käännekohta, sillä se merkitsee, että Kreikan hegemonia siirtyy Spartalta Epaminondaan johtamalle Theballe. Melkein koko Keski-Kreikka lukuunottamatta Ateenaa muodosti nyt yhdessä Theban kanssa thebalaisen liiton, jonka vaikutus pian ulottui Peloponnesokselle asti. Epaminondas lähti sinne sotajoukkoineen ja hävitti Lakoniaa. Silloin nousivat Messenian kauan sorretut helootit; ja Italiasta, Sisiliasta ja Afrikasta saapui laivoja täynnä messenialaisia ja muinoin kotimaastaan paenneitten messenialaisten jälkeläisiä. Nyt he kiirehtivät takaisin ottaakseen jälleen haltuunsa vanhat kotinsa ja saadakseen taas palvella isänmaansa jumalia. Tämä pitkällisen hajaannustilan lopettava kansanvaellus muistutti Israelin lasten paluuta Babylonin vankeudesta. Messenialaiset saivat takaisin vapautensa ja muodostivat oman valtion, joka oli Epaminondaan johdon alainen. Hänen avullaan perustettiin myöskin niemimaan sisäosaan arkadialainen liittovaltio.

Arkadialaiset olivat tervettä ja tyytyväistä paimen-, metsästäjä- ja maanviljelijäkansaa. Mutta valtiollisesta tämä kansa oli aina ollut heikkoa, se kun oli jakaantunut lukemattomiin pikkutasavaltoihin, joista muutamien valtiomuoto oli ikivanha, toiset taas olivat nykyaikaisemmin järjestettyjä. Tätä hajaannusta vaalivat hellästi sparttalaiset, jotka sen avulla saivat arkadialaiset pysymään heistä riippuvaisina.

Vain harvoista maista on ihmisillä ylimalkaan ollut niin nurinkurista käsitystä kuin muinaisajan Arkadiasta. Rokookoajan idyllirunoilijat tekivät siitä ihanan maan, jossa vienot länsituulet puhalsivat ja jonka asukkaat, paimenet ja paimenettaret, tuskin tekivät muuta kuin kaitsivat laumaansa istuen puun varjossa lirisevän lähteen reunalla kuiskaillen lemmensanoja tai esittivät siroja tansseja paimenhuilun säestyksellä.

Arkadia on tosin kaikkina aikoina ollut paimentolaismaa, mutta se on karua ja villiä seutua ja sangen vähän idyllimäistä. Elämä siellä vaatii työtä ja vaivaa, ja ilmasto on ankarampaa kuin useimmissa muissa osissa Kreikkaa. Kansa on myöskin sen mukaista. Todellisuudessa Arkadian paimenet ja »paimenettaret» tuskin olivat yleviä ja jaloja — päinvastoin he olivat yhtä villejä ja alkukantaisia kuin heidän vuorensakin. Heidän uskonnossaan oli barbaarisia piirteitä, ja jumalanpalveluksissa käytettiin kauan ihmisuhreja.

Myöskin Akhaian kaupungit liittyivät myöhemmin Thebaan. Kaikki osoitti, miten suuresti Spartan arvo oli alentunut.

Thebalaisten suuri menestys herätti kuitenkin kateutta ja huolestumista Ateenassa. Siihen olikin syytä, sillä vuosi vuodelta ilmeni yhä selvemmin, että Epaminondas tavoitteli koko Kreikan hegemoniaa. Ateenalaiset tajusivat vähitellen, että Spartan kukistumisen jälkeen oli aikanaan tuleva heidän oma vuoronsa.

On masentavaa huomata, että taistelussa kreikkalaisia kilpailijoita vastaan sellainenkaan mies kuin Epaminondas ei voinut olla turvautumatta Persian apuun. Kaipa häntä puolustaa se, että hän menetteli kuten kaikki toisetkin, sillä oli tullut tavaksi, että kaikki Kreikan valtiot antoivat lähettiläittensä lojua Susan hovin odotushuoneissa. Mutta ei siis edes Epaminondaan voida sanoa harjoittaneen yleishelleenistä kansallispolitiikkaa. Hänellä oli yhteisiä harrastuksia suurkuninkaan kanssa, niin kauan kuin oli tarpeellista heikontaa Ateenan merivoimaa, joka oli aina ollut persialaisten ja etenkin foinikialaisten silmätikkuna.

On myöskin muistettava, että thebalaiset eivät milloinkaan olleet varsinaisesti vihanneet persialaisia, vaan aina pitäneet Ateenaa tai Sparttaa luonnollisina vihollisinaan. Suuri kansallistaistelu persialaisia vastaan, jota ateenalaisten ja sparttalaisten silmissä ympäröi voiton sädekehä, oli thebalaisille masentava ja häpeällinen muisto. Miten olisikaan tästä kansasta voinut tulla Kreikan yhteys- ja kansallisuusaatteen esitaistelija? Kenties kuitenkin Epaminondaasta, joka oli niin äärettömän paljon korkeammalla asteella kuin maanmiehensä, olisi voinut ajanmittaan kehittyä sellainen. Kenties hän toivoi, että saatuaan kerran koko Kreikan voimat kootuiksi omiinsa ja Theban käsiin, hän voisi jälleen vapauttaa helleenit persialaisten ylivallasta. Emme tiedä, oliko hänellä tällaisia aikomuksia, mutta saanemme ainakin toivoa sitä.

Hänen uransa katkesi kuitenkin äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt toteuttaa suuret suunnitelmansa. Eräällä Peloponnesokselle tehdyllä retkellä vuonna 362 hän yritti eräänä yönä tehdä äkkirynnäkön Sparttaan[31], juuri kun kaikki sen asekuntoiset miehet olivat Agesilaoksen johdolla lähteneet kaupungista kohdatakseen thebalaiset avoimella kentällä. Mutta vanha, jo kahdeksankymmenvuotias kuningas ehkäisi hänen aikeensa ja ennätti kotiin Sparttaan ennen vihollista, niin että thebalaisten hyökkäys torjuttiin jo alussaan.[32] Kun Epaminondas huomasi, että hänen aikomuksensa yllättää kaupunki raukesi tyhjiin, hän ei uskaltanut ryhtyä hyökkäykseen, vaan päätti sen sijaan tehdä samanlaisen yrityksen Arkadiassa olevan Mantíneian viholliskaupungin valtaamiseksi. Mutta vaikka hän lähti liikkeelle pikamarssissa, kaupunki ehti kuitenkin saada avukseen ateenalaista ratsuväkeä. Mutta Mantineian ulkopuolella syntyi ratsuväenkahakka, josta lopulta sukeutui varsinainen taistelu, kun myöskin Spartan armeija oli saapunut sotanäyttämölle. Ennen ratkaisua Epaminondas kuitenkin sai yliotteen, kun hänen valeliikehtimisellä onnistui uskotella vihollisille, ettei hän tällä kertaa aikonut ryhtyä taisteluun. Senvuoksi vihollisrintaman rivit särkyivät lakedaimonilaisten hajaantuessa kentälle. Vieläpä monet ratsumiehet riisuivat rintahaarniskansakin ja ottivat satulat pois hevosensa selästä.

Taistelun alkaessa thebalaisten mieliala oli aivan toisenlainen kuin ennen Leuktran tulikastetta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Nyt he paloivat taistelun halusta ja olivat kiilloittaneet kilpensä ja miekkansa, niin että ne välkkyivät kuin paraatissa. Arkadian hurjat paimenetkin, joiden ainoana aseena oli sotanuija, olivat ylen onnellisia saadessaan jakaa taistelun vaarat liittolaistensa kanssa, ja liikuttavan ihastuksen valtaamina he maalasivat yksinkertaisiin nelikulmaisiin puukilpiinsä Theban tunnusmerkin, Herkuleen nuijan.

Epaminondas käytti Mantineian luona pääasiallisesti samaa taktiikkaa, joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tuottanut thebalaisille voiton Leuktran taistelussa. Itse hän oli hopliittain valiojoukon kera hyökkäävän sivustan etupäässä. Thebalaisten rynnäkkö oli sitäkin tuhoisampi, kun viholliset eivät olleet vielä ehtineet järjestyä taistelurintamaan, kun jo Epaminondaan miehet rientomarssissa hyökkäsivät heitä vastaan. Kentän kaikille tahoille hajaantuneet lakedaimonilaiset hopliitat syöksyivät paikoilleen, ratsastajat koettivat hermostuneella kiireellä satuloida hevosensa ja pukeutua haarniskaan, ja upseerit ponnistivat kaiken voimansa palauttaakseen taistelujärjestyksen. Mutta ennenkuin sparttalaiset olivat ehtineet asettua paikoilleen, Epaminondas oli jo murtanut heidän rivinsä, ja murhaavan ottelun jälkeen ajettiin lakedaimonilaisten ahdistettu sivusta pakoon. Pian koko vihollisen rintama oli pakokauhun vallassa.

Mutta nyt thebalaisia kohtasi kauhea onnettomuus, pahin mitä heille voi sattua. Pakenevaa vihollista takaa ajettaessa Epaminondas, thebalaisten kaikki kaikessa, sai kuolettavan keihäänpiston rintaansa. Tavoilleen uskollisena hän oli aina taistelun alusta saakka ensimmäisenä uhmaillut vaaraa; ja erikoisesti juuri tänään hän näyttää enemmän kuin konsanaan olleen joukkonsa etupäässä innostaakseen väkeään ja ollakseen aina saapuvilla, kun oli tarpeellista puuttua asioiden kulkuun. Omin käsin hän oli myös kaatanut sparttalaisten ylipäällikön ja useita muita vihollisia. Sparttalaiset olivat suorastaan pommittaneet häntä heittokeihäillään. Mutta osan näistä hän oli väistänyt, toisia taas torjunut kilvellään ja singonnut takaisin vihollista vastaan. Lopulta murhaava ase kuitenkin osui häneen. Keihäs katkesi, ja sen kärki jäi hänen rintaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sankari vaipui tajuttomana toveriensa käsivarsille.

Surusanoma rakastetun päällikön kaatumisesta levisi kuin kulovalkea kautta koko thebalaisen falangin. Tämän mainion miehen merkitystä koko sotajoukolle osoittaa selvimmin se seikka, että sanoma hänen menettämisestään silmänräpäyksessä vaikutti lamauttavasti kaikkiin. Yht'äkkiä ei ainoakaan hopliitta enää jaksanut ajaa vihollista takaa. Tämän jälkeen ei enää yhtäkään vihollista surmattu, vaan kukin jäi siihen, missä oli, eikä astunut askel takaan eteenpäin. Eikä thebalainen ratsuväki ainoastaan lakannut ajamasta pakenevaa vihollista takaa, vaan se pakeni itse, ikäänkuin olisi joutunut tappiolle.

Ainutlaatuinen kohtaus: kokonainen voitettu ja pakeneva sotajoukko pelastuu tuossa tuokiossa joutumasta tuhon omaksi, kun sitä ahdistava päällikkö poistuu pelistä. Helposti on ymmärrettävissä, että Theban sotajoukossa ei enää ollut ketään, joka olisi kyennyt johtamaan sotilaita uusiin kamppailuihin ja olisi toteuttanut Epaminondaan suunnitelmat. Mutta jos kertojana ei olisi todistaja, jonka luotettavuutta ei voi epäillä, tuntuisi kerrassaan uskomattomalta, että sotajoukko voi äkkiä täysin herpautua hetkenä, jolloin jumaloiduin ja pelätyinkään päällikkö tavallisissa oloissa tuskin kykenee hillitsemään väkeään — itse taistelukentällä, kun kamppailun ratkaisu jo on selvä ja sen vaarat ohitse, kun soturi taisteluhalusta hehkuen näkee vihollisen pakenevan edellään ja hänen on antautumatta omakohtaiseen vaaraan vain korjattava kestämänsä ankaran kilvoituksen hedelmät.

Tuskin milloinkaan sotajoukko on niin selvästi osoittanut kiintymystään johtajaansa. Kaikki onnellisen ratkaisun toiveet, kaikki tulevaisuuden usko oli ruumiillistuneena tässä ainoassa miehessä. Kun hän oli poissa, hänen sotilaillaan ei ollut edes sen vertaa itseluottamusta, että he olisivat uskoneet voivansa kukistaa pakenevan vihollisen. Samalla kertaa mieltä ylentävä ja syvästi masentava ilmiö! Varmaankaan ei kukaan olisi katkerammin tuntenut tämän näyn alakuloisuutta kuin — Epaminondas itse, jos hän kuolinhetkellään olisi joutunut sen todistajaksi.

Sitä hänen ei tarvinnut nähdä, mutta hänen viimeisissä hetkissään on silti järkyttävän traagillisuuden tuntu, sillä hän tiesi olevansa korvaamaton, tiesi merkitsevänsä kokonaiselle kansalle kaikkea. Tutkittuaan hänen haavansa lääkärit selittivät, että jos keihäänkärki vedettäisiin ulos, niin haavoittunut heti kuolisi verenhukkaan.

Silloin kuoleva kysyi niillä, jotka seisoivat hänen ympärillään, miten taistelu oli päättynyt. Vastaus kuului, että thebalaiset olivat voittaneet. Sitten hän pyysi saada puhutella kahta päällikköä, jotka hän halusi nimittää seuraajikseen. Hän sai surullisen vastauksen, että molemmat olivat kaatuneet taistelussa. »Siinä tapauksessa», Epaminondas sanoi, »teidän tulee tehdä rauha vihollisen kanssa.» Hän käski sitten, että keihäänkärki vedettäisiin ulos. »Olen elänyt tarpeeksi kauan», hän sanoi, »sillä kuolen voittamattomana». — »Mutta sinä menet pois, Epaminondas», sanoi eräs lähellä seisova ystävä, »jättämättä jälkeesi poikaa, joka saattaisi työsi loppuun.» Kuoleva vastasi siihen: »En jätä teille yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot.»

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta niihin sisältyy enemmän alistumista kuin voitonriemua. Epaminondas oli toivonut, että hän aatteellisuudellaan ja persoonallisuutensa voimalla voisi lietsoa innostusta hitaisiin boiotialaisiin ja kohottaa heidät korkeammalle tasolle. Mutta hänen kuolinhetkellään antamansa neuvo todistaa, että hän oli tietoinen epäonnistumisestaan ja tajusi elämäntyönsä menneen hukkaan.

Varsinaista pysyvää tulosta hän ei saavuttanutkaan valtiolliselta kannalta katsoen. Kreikan yhtenäisyyden hyväksi hän ei ollut voinut tehdä mitään pysyväistä. Mutta hän on kuitenkin vapauttajana murtanut Spartan röyhkeän ja rasittavan johtovallan. Ja puhtaasti inhimilliseltä kannalta Epaminondas ei totisesti ole toiminut turhaan. Helleenien sydämessä tämän heidän jaloimman miehensä kuva säilyi kehoituksena pyrkimään ylöspäin. Ja Epaminondaan nimi sisältää saman kehoituksen kaikkien aikojen kansoille, jotka tahtovat olla helleenien henkisiä perillisiä. Sekä eläessään että kuoltuaan hän on ollut harvinaisen suuripiirteinen kansan jalostaja.

Epaminondaan kaatuminen oli ehdottomasti ankarin isku, mikä milloinkaan oli kohdannut Thebaa. Se oli toinen korvaamaton tappio, jonka tämä eteenpäin pyrkivä kaupunki oli viime aikoma kärsinyt. Kaksi vuotta aikaisemmin oli näet Epaminondaan ystävä Pelopidas kaatunut eräällä Thessaliaan tehdyllä sotaretkellä, saattaen hänkin sanomattoman surun valtaan kokonaisen kansan, jonka vapauden puolesta hän oli uhrannut nuoren elämänsä. Hän oli ainoa, joka olisi voinut ottaa käsiinsä kaupungin johdon Epaminondaan jälkeen.

Heti Epaminondaan kuolinsanoman saapuessa oltiin Thebassa selvillä siitä, että ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen kehoitustaan ja tehdä rauha. Rauha saatiinkin aikaan — mutta siihen päättyi Theban hegemonia. Sen suurvalta-asema loppui samalla hetkellä, jolloin elävä henki, Epaminondaan nerous, irtautui hitaasta boiotialaisesta ruumiista. Boiotialaiset olivat urhoollisia, mutta heillä ei ollut tarpeellisia aineellisia mahdollisuuksia eikä lahjakkuutta sen tehtävän ratkaisemiseksi, jossa sekä ateenalaiset että sparttalaiset olivat epäonnistuneet. Theban lyhyt suuruudentarina oli johtanut ainoastaan siihen, että Spartta ja Ateena olivat menettäneet merkitystänsä ja voimaansa. Kuten aikaisemmin nämä molemmat valtiot siten Thebakin oli onnistunut paremmin heikontaessaan vastustajiaan kuin vahvistaessaan omaa valtaansa.

Kun näkee, miten tuloksetonta oli, että Kreikan valtiot tilapäisesti kohosivat toisiaan etevämmiksi, kuinka mikään niistä, ei Spartta, ei Ateena eikä Theba, ajan pitkään ei jaksa luoda Hellaaseen maanrauhaa, silloin täytyy sitä enemmän ihailla Perikleen valtioviisautta siinä suhteessa, että hän ei milloinkaan antanut ateenalaistensa kuohuvan voimantunnon houkutella itseään hylkäämään puhtaasti puolustavaa kantaansa ja siirtymään hyökkäysstrategiaan, joka olisi vain maksanut turhia ihmisuhreja.

Myöskin Ateenan vasta saavuttama merivalta oli pian lopussa. Heti kuin ateenalaiset jälleen saivat vähänkin tuulta purjeisiinsa, liittolaiset syyttivät luonnollisesti heitä ylimielisyydestä — ja kenties ei aivan aiheettomasti. Persialaisten juonilla oli tässä kiitollinen maaperä, ja tuloksena oli, että useat Vähän-Aasian rannikon saaret erosivat uudesta attikalais-liitosta. Tällöin idän suurvalta lausui niin voimakkaita uhkauksia, että Ateenan täytyi alistua.

Ateena, Spartta, Theba — kaikki ne olivat uupuneet ja menettäneet toimintakykynsä. Kreikan rajojen sisäpuolella ei enää ollut johtavaa valtiota. Sekasorto oli vallalla. Pitkällisten ylivoimaisten ponnistusten jälkeen helleenien yleinen mieliala muuttui materialistiseksi. Miltei jokaisen korkeimpana päämääränä oli saada oma elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Varsinkin Ateenan yhteisen kansan elämässä komeat juhlat ja ilmaiset teatteriesitykset olivat A ja O. Työtä ei muutoin ollut pakko tehdäkään, sillä valtiohan maksoi jokaiselle palkan n.s. kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Tottumus valtioavun saamiseen vaikutti siveellistä tasoa alentavasti kuten kaikki tulot, jotka saadaan ilman työtä. Sellaista apua, Aristoteles sanoo, voidaan verrata seulaan: kaikki mitä sinne ammennetaan, valuu heti pois. Se vain kiihoitti joukkoja himoitsemaan lisää — rajattomasti lisää.

Valtio oli tavallisen ateenalaisen mielestä tuskin muuta kuin suuri elättäjä ja huvitusten toimeenpanija. Mutta henkensä uhraamiseen sen hyväksi, jos sitä tarvittaisiin, ei ihmisillä ollut paljoakaan halua. Yleisen asevelvollisuuden korvaaminen palkkajoukoilla on tämän materialistisen ajan rappeutumisen tunnusmerkkejä, selvimpiä merkkejä kansalaishengen madaltumisesta varsinkin Ateenassa. Nyt eivät enää kansalaisten muodostamat sotajoukot taistelleet kotinsa ja kontunsa puolesta, vaan vaaran hetkellä valtion kohtalon ratkaisivat kokoonhaalitut kodittomat seikkailijat, joiden uskollisuus ja luotettavuus kesti täsmälleen yhtä kauan kuin sotakassakin.

Niin syvälle oli siis yhteiskunnan henki vajonnut, että kaikki huusivat oikeuksia, mutta velvollisuuksista ei tahdottu kuulla puhuttavan. Kavallukset asioiden hoidossa kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. Asetettiin lukemattomia tarkastuslautakuntia; mutta mitäpä se auttoi, kun itse tarkastajatkin voitiin lahjoa. Oli aika, jolloin luultiin yhteishenkeä voitavan parantaa uusilla asetuksilla, ja oikea lainsäätämisvimma alkoi rehoittaa. Tämä lapsellinen taikausko, että muodolliset seikat voisivat vaikuttaa ihmissydämeen, sai luonnollisesti aikaan vain sellaisen määrän lakeja ja asetuksia, että kukaan ei jaksanut pitää niitä mielessään ja melkein jokaisesta ateenalaisesta tuli lainrikkoja. Attikalaisen kansanvallan suuret ja ylevät piirteet hävisivät jäljettömiin ja tässä vakiomuodossa piilevät turmion siemenet alkoivat kasvaa ja rehoittaa. Koko elämä menetti vakavuutensa muuttuen pintapuoliseksi ja kevytmieliseksi. »Kaupungin tärkeimpiä keskustelunaiheita, Curtius sanoo, »olivat kuuluisat ilotytöt ja etevimmän sokerileipurin uusin keksintö leivostuotteitten alalla, ja iloisissa juomaseuroissa syntyneet rivot sukkeluudet levisivät kaupungissa kuin kulovalkea.» Ateena alkoi muuttua henkiseksi pikkukaupungiksi.

Ernst von Stern, Geschichte der spartanischen und thebanischen Hegemonie vom Königsfrieden bis zur Schlacht bei Mantinea. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

SISILIAN OLOT ATEENALAISTEN SYRAKUSAN LUONA KÄRSIMÄN MUSERTAVAN TAPPION JÄLKEEN.

Karthagolaiset olivat Sisilian kreikkalaisille samaa kuin persialaiset heidän itäisille heimolaisilleen. Ateena, Hellaan vapauden puolustaja, oli tuskin menettänyt johtavan asemansa, kun helleenien molemmat veriviholliset, Persia ja Karthago, jälleen ilmestyvät näyttämölle pysyteltyään poissa aina Plataian, Mykalen ja Himeran tappioista lähtien. Samoihin aikoihin kuin suurkuningas jälleen sekaantuu joonialaisten asioihin, Karthago ojentaa kätensä tavoitellen toistamiseen Sisiliaa.

Saaren länsirannikolla sijaitsevat rikkaat kaupungit joutuvat nyt kaamean kohtalon uhriksi. Toisen toisensa jälkeen valloittavat veren- ja saaliinhimoiset palkkasoturijoukot, joita karthagolaiset ovat haalineet kokoon läntisen Välimeren kaikilta rannikoilta. Seuraa hirvittävä teurastus. Asekuntoinen väestö surmataan viimeiseen mieheen, ja sitten tulee vanhusten ja lasten vuoro. Ainoastaan täysikasvuiset naiset jätettiin henkiin joutuakseen voittajiensa orjattariksi ja heidän himojensa uhriksi.

Pari vuotta sen jälkeen kuin nämä yhteiskunnat näin kauhealla tavalla hävisivät maan pinnalta, tuli erään etelärannikolla sijaitsevan vielä mahtavamman Akrágas-nimisen kaupungin vuoro, jossa oli useita satoja tuhansia asukkaita. Akragaan seudut olivat Sisilian viljavimpia osia hyvin hoideltuine viinitarhoineen ja öljypuuistutuksineen. Näiden antimilla kaupungin asukkaat harjoittivat sangen tuottavaa kauppaa Afrikan vastapäätä olevalla rannikolla. Rikkauksista, jotka täten virtasivat kaupunkiin, todistavat upeat temppelit ja pylväskäytävät, kuvapatsaat ja taideaarteet, joten Akragas oli kaikista helleenisistä kaupungeista komeimpia. Mutta kaupungin kehittämistä ja kaunistamista varten olikin ollut käytettävissä runsaasti halpaa työvoimaa, sillä suuri osa Himeran luona kärsimänsä tappion jälkeen vangituista karthagolaisista oli joutunut Akragaan asukkaitten orjiksi.

Ylhäisten porvarien ylellinen ja loistava elämä olikin tullut kuuluisaksi. He pitivät uljaita pitoja, ja heidän keittiötaidollisia harrastuksiaan todisti muun muassa suuri tekojärvi, jossa vilisi veden herkkuja. Akragaan asukkaat olivat myös innokkaita hevosmiehiä ja kilpailivat keskenään juoksijoitten kasvattamisessa.[33]

Mutta tämä kaupunki joutui äkkiä tuhon omaksi, kun karthagolaisten valtavat sotalaumat hyökkäsivät sen muureja vastaan vuonna 406. Sanoma uuden onnettomuuden lähestymisestä saattoi koko Sisilian kauhun valtaan. Akragaan väestö luotti kuitenkin lujiin muureihinsa ja kaupungin helposti puolustettavaan asemaan, se kun sijaitsi korkealla, tasangon reunassa kohoavan jyrkän kallion laella. Karthagolaisten hyökkäys saatiinkin vähällä vaivalla torjutuksi.[34]

Ja pian kaupunki sai apua Syrakusasta. Karthagolaisten ylipäällikkö lähetti silloin erään piiritysjoukkojen osaston lähestyviä apujoukkoja vastaan, mutta syrakusalaiset voittivat karthagolaisten joukon piiritettyjen taholta tehdyn hyökkäyksen avulla. Mutta herätti huomiota, että syrakusalaisten päällystö ei käyttänyt hyväkseen voittoa ajamalla vihollista takaa, ja Akragaassa alettiin kuiskailla välinpitämättömyydestä ja lahjojen otosta.

Kaupunkilaisten asema oli kuitenkin huomattavasti parantunut apujoukkojen saavuttua, sillä nämä olivat kyllin voimakkaat ehkäistäkseen karthagolaisilta kaiken tuontiyhteyden, niin että heidän leirissään alkoi vallita puute ja osa palkkajoukoista uhkasi karata.

Karthagolaisten ylipäällikkö käytti kuitenkin hyväkseen sitä seikkaa, että pääasiallinen tuonti Akragaan kaupunkiin tapahtui meritse Syrakusasta käsin. Hänen onnistui yllättää ja vallata suuri syrakusalainen elintarpeita kuljettava kuormalaiva, ja nyt karthagolaisten leirissä vallitsi ylellisyys ja hyvinvointi, kun sitävastoin piiritetyiltä alkoi puuttua välttämättömimpiäkin tarpeita. Heidän auttajilleen setvisi pian, että kaupunki ei jaksaisi kestää lujasta asemastaan huolimatta. Oikealla hetkellä käytetty karthagolainen kulta vahvisti vielä heidän uskoaan.[35] Ja eräänä kauniina päivänä kaikki apujoukot olivat poissa.

Silloin Akragaan asukkaat yht'äkkiä joutuivat epätoivon valtaan. He eivät keksineet muuta keinoa lähestyvän verilöylyn välttämiseksi kuin lähteä kaupungista.

Eräänä pimeänä joulukuun yönä päätös pantiin täytäntöön. Oli kaamea näky, kun nämä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset epätoivoissaan jättivät kotinsa ja kontunsa ja miltei kaiken omaisuutensa. Monien lasten, vanhusten ja sairaitten täytyi kuitenkin jäädä kaupunkiin, koska he eivät jaksaneet laahautua joukon mukana. Muutamat jäljelle jääneistä riistivät itseltään hengen välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa. Toiset etsivät suojaa jumalien pyhistä asunnoista, vaikka he tuskin saattoivat toivoa, että nämä voisivat suojella heitä hurjilta barbaareilta.

Päivän sarastaessa karthagolaiset näkivät edessään tyhjän kaupungin ja kaukana häämöittävän tumman, epätoivoisen kulkueen, joka etsi turvaa muualta. Mutta pakolaisten onneksi sotilaat ajattelivat vain saalista, joka odotti heitä suojattomassa kaupungissa, jota he olivat nyt 8 kuukautta koettaneet saada haltuunsa. He ryöstivät kaikki kalleudet taloista ja temppeleistä. Kaiken elollisen he löivät kuoliaaksi. He eivät edes karttaneet pyhäkköjen saastuttamista verenvuodatuksella.

Tästä hädästä pelastuivat saaren kreikkalaiset siirtolaiset ainoastaan siten, että muuan voimamies nimeltä Dionysios, nuori alhaissyntyinen upseeri, rupesi johtamaan heitä kaikkia. Hän käytti kuitenkin valtaansa niin törkeän häikäilemättömästi, että hänen nimensä kokonaisen miespolven ajan oli kreikkalaisen maailman pelätyin ja vihatuin nimi. Perimätieto on tehnyt Dionysoksesta julman tyrannin perikuvan. Mutta hänen etevyytensä sotapäällikkönä sekä taitava ja määrätietoinen ulkomaanpolitiikkansa suojeli itä-Sisilian helleenejä lähes 40 vuoden ajan sanomattoman paljon pahemmalta onnettomuudelta kuin tyrannivalta.

Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, on tarkasteltava Dionysioksen sortovaltaa asettaen taustaksi länsi- ja etelä-Italian suurkaupunkien kohtalon. Hän astui esiin hetkenä, jolloin peloittava vihollinen oli anastanut haltuunsa puolet Sisiliaa, jolloin kaikki saaren kreikkalaiset vapisivat peläten henkeään ja monet säikähtyneinä lähtivät sieltä etsiäkseen itselleen uuden kodin Italian niemimaalta. On yksinomaan Dionysioksen ansio, että muut pelastuivat. Jos hän tällöin oli liian kovakourainen, niin mitä se merkitsikään kaikkien niiden kauhujen rinnalla, joita vapaammin hallitut yhteiskunnat joutuivat kokemaan?

Mutta eikö ole liioittelua väittää, että Dionysios oli ainoa, joka kykeni pelastamaan heimonsa yleisestä perikadosta? Vastaus on itsestään selvä nähdessämme, mitä niin voimakas kaupunki kuin Akragas pystyi saamaan aikaan Syrakusan silloisen hallituksen avulla. Millaista velttoutta menestyksestä huolimatta! Ja miten anteeksiantamattoman uneliaasti valvottiin elintarpeitten kuljetusta, jonka onnistuminen ratkaisi, voisivatko karthagolaiset jatkaa piiritystä vai täytyisikö heidän jättää Akragas rauhaan! Ei ole ihme, että Syrakusan väestö menetti luottamuksen johtajiinsa ja hallitusmiehiinsä syyttäen heitä kykenemättömyydestä, vieläpä petollisuudesta.

Jos syrakusalaiset mielivät välttää Akragaan kohtalon, he tarvitsivat nyt ennen kaikkea johtajaa, jolla oli toimintatarmoa ja sotilaallista kykyä. Vaikka Dionysios oli aivan nuori ja halpasäätyinen, hän oli kuitenkin yleisesti tunnettu urhoollisuudestaan ja rohkeasta toimintakyvystään. Nyt hän esiintyy kansankokouksessa ja lukee lakia sotapäälliköille, vieläpä syyttää heitä kavalluksesta. Ystäviensä avulla hän itse tulee valituksi yksinvaltiaaksi ylipäälliköksi. Ja uransa jatkuessa hän ei halveksi mitään kansankiihoittajan juonia ja temppuja. Erikoisesti hän osasi esiintyä kansan ystävänä moittien silloista hallitusta kansalle vihamieliseksi ja puolustaen ilmeisellä innolla köyhiä rikkaita vastaan.

Myöhemmin hän lujitti valta-asemansa hankkimalla itselleen luotettavan henkivartioston. Se tapahtui jokseenkin samoin, kuin miten Peisistratos hankki omat henkivartijansa.[36]

Kansankokous ei asioiden ollessa tällä kannalla uskaltanut hiiskahtaakaan. Se oli niin altis palvelemaan tyrannia, että tuomitsi hänen vaatimuksestaan hänen mahtavimmat ja rikkaimmat vastustajansa kuolemaan ja mestautti heidät. Erästä kapinayritystä Dionysios käytti hyväkseen surmauttaen useita vihollisiaan ja karkoittaen toisia maanpakoon. Ja Syrakusan kammotut kivilouhokset tulivat täyteen valtiollisia vankeja.

Useammin kuin kerran Dionysioksen henki ja herruus kuitenkin riippui hiuskarvan varassa. Mutta käyttäen väkivaltaa ja viekkautta hän säilytti valtansa, jota lisäksi suojelivat hänen kansan kustannuksella rakennuttamansa erinomaisen vahvat varustukset. Ollaksemme oikeudenmukaisia täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurin osa näistä linnoituksista oli samalla kaupungin omien asukkaitten arvokkaana suojana. Voidakseen olla aivan varma asemastaan Dionysios käytti hyväkseen sopivaa hetkeä, kun oli elonkorjuuaika ja kaupungin porvarit olivat työssä pelloillaan. Hän toimitutti silloin kotitarkastuksen heidän taloissaan ottaen takavarikkoon kaikki aseet, mitä löydettiin.

Vasta suoritettuaan nämä erilaiset turvallisuustoimenpiteet hän kävi käsiksi varsinaiseen tehtäväänsä: sotaan karthagolaisia vastaan. Ja kun sopiva sodan alkamishetki on tullut, on ihmeellistä nähdä, miten hänen käytöksensä sekä syrakusalaisia että Sisilian muita kreikkalaisia kohtaan muuttuu. Viekkaus- ja väkivaltapolitiikan sijaan astuu lempeys ja sovinnollisuus. Nyt olikin saatava kaikki koolle yksimieliseen taisteluun kiihkeästi vihattua kilpailijaa vastaan. Varustustyöt, jotka pantiin alulle, suoritettiinkin aivan intohimoisella kiihkolla, Dionysios oli itse päättänyt, että kaikki teknilliset apuneuvot, joita suinkin voitiin keksiä, otettaisiin nyt käytäntöön. Milloinkaan ennen ei oltu nähty niin erinomaisen hyvin asestettua sotavoimaa. Hän kutsui luokseen koko Sisilian ja Italian kaikki parhaat insinöörit, mekaanikot, laivanrakentajat sekä kaikki asesepät ja muut käsityöläiset, jotka hän sai käsiinsä; ja ne, jotka eivät tulleet vapaaehtoisesti, hän häikäilemättä tuotti Syrakusaan väkisin. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena asetehtaana. Itse hän väsymättömästi seurasi työn edistymistä. Hänen hellittämätöntä tarmoaan kuvaavat seuraavat hänen lausumansa sanat: »Kunpa en ikinä joutuisi viettämään toimetonta hetkeä!» Hän innosti palkinnoilla niitä, jotka olivat tehneet arvokkaita keksintöjä ja suorittaneet työnsä mallikelpoisesti. Nyt rakennettiin karthagolaisten mallin mukaan niin valtavia muurinsärkijöitä, että niiden vertaisia ei oltu ennen nähty; valmistettiin heittokoneita nuolien, kivien ja lyijykuulien lennättämiseksi, ja varastot täyttyivät monenlaisilla oivallisilla aseilla. Yhtä innokasta työtä tehtiin laivaston vahvistamiseksi ja uudistamiseksi. Täten luotiin merivoima, johon kuului yhtä monta laivaa kuin Ateenan laivastoon sen loistoaikoina, ja siinä oli paljoa suurempia aluksia, kuin mitä kreikkalaiset milloinkaan ennen olivat uskaltaneet ryhtyä rakentamaan.[37]

Kun kaikki oli valmista, niin Dionysios julisti sodan. Sisilian sorretut kreikkalaiset riemuitsivat, kun heille nyt vihdoinkin koitti vapautuksen päivä. Johtaen suurinta sotajoukkoa, minkä kreikkalainen maailma milloinkaan oli varustanut, Dionysios alkoi marssia länttä kohti vapauttaen kaupungin toisensa jälkeen. Kaikki karthagolaisten joukkojen petomaiset ilkityöt kostettiin hirmuisella tavalla. Kreikkalaiset kilpailivat nyt julmuudessa näiden hurjien laumojen kanssa.

Vapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten tapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna Syrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen merivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas, ja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi raivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi kuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä. Vainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin olevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen onnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat sytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä ainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön täytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas merivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.

Heidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen kanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300 talentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä hän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä sopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan Karthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella suuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa ja näännyttäytyi nälkään.

Sotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli, että Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue supistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi jäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.

Dionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa suurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia perustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen maineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa niinkin etäisillä seuduilla, että gallialaiset, roomalaisten ja etruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät hänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti sekaantui Spartan liittolaisena.[38]

Mutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat häntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan tuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa Kreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa kisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.

Dionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan arvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena kilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää. Hemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen. Kerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa muutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään. Philoksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija Dionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen panettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä juomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios kysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei vastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen: »Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»

Olympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille oli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli hauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla haaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan jumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.

Kun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme voi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne tuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat parhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa lienee johtunut valtiollisista syistä.

Olkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton vuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen ja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko helleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa kukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen lähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet mitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja hopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat, joiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka halusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja Olympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen koko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja mahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta lähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset yleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata katseltavaa.

Mitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella? Sen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että järjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen lähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa kilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat kumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä. Mutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman. Se oli suoranainen häväistys.

Jännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä näiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta hänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan oli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa juhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty sellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen palkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.

Dionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski sanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää järkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan sellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa. Parhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä, kohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan vangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman poikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he saivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle juurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen. Miehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä paatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat häntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen tilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen rintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei ollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus Damokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian paljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei milloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]

Anteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän kuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.

Hänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa Dionysios II, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä olikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan, joka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä, joilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan, voittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat tosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen voimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei suinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko ja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija. Hänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli mennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa osaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin kuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan äkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet karkoitettiin Syrakusasta.

Karthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen jälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen Sisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa Korinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät maanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.

Apujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä Timoléōn, joka oli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan, vaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli lisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän kuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen mies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen persoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan veljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet varmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille ja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa kohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan mielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä. Timoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta ja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria sieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä luopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni kopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava joko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties painoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä henkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle ja vapaudelle.

Eräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti heidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä luopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin kaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät hänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän kaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi jonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.

Korinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä tyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli voittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä kirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä edessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli tehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat, eivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista olisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät niin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.

Onneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan muistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää itseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä näännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja piileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.

Timoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut kaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien apujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä varoja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta inhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen torjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin saarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti silmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä. Ei siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen, vaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään jumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.

Timoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin että hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian itärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään mitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä hän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin viekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä saarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan valmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla vihollisen silmät.

Mutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle koetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta? Tuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin suuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki runsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä entistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä tekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen ryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä saamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta vain aivan, aivan pienissä erissä.

Mitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki syrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen kanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka Dionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko, ja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa, tervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki oli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus oikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan kansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt, päinvastoin.

Lopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille musertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen yli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle erikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi hirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia huumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten kasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun kreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät karthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot kokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat kaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan. Eri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron vallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi joukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä takaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat uskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin. Tämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai kaupungissa aikaan maansurun.

Sisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että he uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä kaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset. Saaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla. Mutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden ainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois — se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien välillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui karthagolaisten apuun.

Sisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin. Sama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien verivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen voimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet jonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että ulkonaisia vihollisia.

MAKEDONIAN JOHTOVALTA

MAKEDONIAN KUNINGAS PHILIPPOS.

Mantineian taistelun jälkeen kaikki Kreikan valtiot ovat niin uupuneet, että mikään niistä ei enää uskalla ryhtyä johtamaan toisia. Mikään vanhan Hellaan kansa ei enää rohkene uneksia suuruudenunelmia. Sen sijaan on tullut erään valtion vuoro, joka siihen asti oli ollut syrjässä historian piiristä, nimittäin Makedonian.

Kreikkalaiset eivät tahtoneet tunnustaa makedonialaisia varsinaisiksi helleeneiksi, vaan pitivät heitä vielä barbaareina. Eikä tosiaan varmasti tiedetäkään, puhuivatko makedonialaiset kreikkaa vai jotakin muuta indo-eurooppalaista kiellä, joka siinä tapauksessa on saattanut olla aivan erilaista kuin kreikka. Ainoatakaan makedonian kansankielellä kirjoitettua riviä ei näet ole säilynyt, sillä hovi ja sivistyneet yhteiskuntaluokat omaksuivat niin aikaisin kreikankielen, että makedonian kansankieltä ei ehditty kirjoitukseen lainkaan käyttää. On kuitenkin todennäköistä, että tämäkin kieli on ollut kreikkalaista murretta. Ei näet milloinkaan mainita, että kreikkalaiset ja makedonialaiset olisivat tarvinneet tulkkia voidakseen puhua. keskenään, kun sitävastoin tiedetään, että esimerkiksi makedonialaisten naapureina asuvien illyrialaisten kieli oli kreikkalaisille käsittämätöntä. Sen olettamuksen puolesta, että makedonialaisten kansankieli oli kreikan murretta, puhuu myöskin se tosiseikka, että makedonialaiset käyttivät kuukausista ja jumalista kreikkalaisia nimityksiä.

Mutta historiallista yhteyttä helleenien kanssa makedonialaisilla ei ollut — ja se kuitenkin ennenkaikkea luo yhteenkuuluvaisuudentunteen. Tällä kansalla ei ollut lainkaan osuutta Hellaan yhteiseen runouteen ja tarustoon. Heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa olympialaisiin kisoihin eikä muihin yleishelleenisiin juhliin, ja helleenien liittoon, jonka keskuksena oli Delphoi, ei heitä hyväksytty, ennenkuin Philippos kuningas väkipakolla pääsi jäseneksi. — On aivan toinen asia, että makedonialaiset ajan pitkään osoittivat erinomaista kykyä omaksua helleenistä sivistystä.

Makedonialaiset olivat maanviljelijäkansaa. Heidän maansa oli hedelmällistä, mutta sen ilmasto oli ankarampi ja kosteampi kuin varsinaisen Kreikan.[42] Siihen aikaan, jolloin makedonialaiset alkavat esiintyä historiassa, Philippos kuninkaan aikoina, he olivat vielä paljoa vanhanaikaisemmalla asteella kuin muut kreikkalaiset heimot; he elivät homerisella kannalla ja olivat »paimenten ja talonpoikien kansaa.» He olivat eläneet enemmän syrjässä suurten maailmantapahtumien ulottuvilta kuin Kreikan merenkulkijakansa. Kautta vuosisatojen he olivat sitkeästi pitäneet kiinni vanhoista laitoksistaan, jotka olivat peräisin siltä ajalta, jolloin ne olivat yhteisiä koko Kreikalle. Näin oli homerisen ajan vanha patriarkallinen kuningaskunta säilynyt heidän maassaan, johtuen pääasiallisesti siitä, että Makedoniassa ei ollut suuria ja mahtavia kaupunkeja. Sillä nämä olivat kreikkalaisissa seuduissa aina hajoittavana aineksena.

Makedonia tarjosi kuluttamatonta kansanvoimaa hallitsijansa käytettäväksi, se oli yhtenäinen valtio, jonka vapaat kansalaiset olivat taitavia metsästäjiä ja urheita sotureita, ylpeitä arvistaan ja voittamattomia juomasankareita aivan kuin muinaiset pohjoismaalaiset. Nuorukaisella ei ollut oikeutta istua pitopöydän ääressä, ennenkuin hän oli kaatanut ensimmäisen metsäkarjunsa, ja miehen, joka ei vielä ollut surmannut yhtään vihollista, täytyi käyttää nuoraa vyötäisillään.

Kun Makedonian kuningas Philippos puuttui Kreikan kohtaloon, hänellä oli käytettävissään suuret varastot elävää voimaa. Nuori kuningas itse oli voimaa uhkuva luonne, oikea makedonialainen, jolla oli taipumusta barbaariseen kohtuuttomuuteen, jopa hurjuuteen huveissa ja nautinnoissa. Mutta hän hautoi suuria suunnitelmia eikä milloinkaan unohtanut niitä, ja makedonialaiseen alkuvoimaan yhtyi hänessä helleeninen sivistys. Sen hän oli suureksi osaksi hankkinut Thebassa, missä hän oli viettänyt varhaisimmat nuoruusvuotensa.[43] Hänen vanhempi ystävänsä Epaminondas, jota hän suuresti ihaili, oli tutustuttanut hänet valtio- ja sotataitoonsa.

Kunnianhimoinen kuningas oli asettanut päämääräkseen Makedonian laajentamisen suureksi Balkaninvaltioksi, ja hän oli päättänyt käyttää hyväkseen kaikkia suotuisia tilaisuuksia. Ensiksi hän ryhtyi perinpohjaisiin valmistuksiin järjestäen uudelleen maansa tarjoaman oivallisen armeija-aineksen, etenkin aatelisen ratsuväkensä. Mutta myöskin karaistunut talonpoikaiskansa, jonka täytyi aina olla varuillaan ryöstäviä ja hävittäviä naapureita vastaan, oli erinomaista sotilasainesta. Yhdistäen ratsu- ja jalkaväen Philippos loi Epaminondaan »vinorintamasta» uuden taktillisen muunnoksen, joka on nimeltään »makedonialainen falangi». Se erosi thebalaisesta falangista varsinkin siinä suhteessa, että hyökkäysten suorittajana oli etupäässä ratsuväki eikä jalkaväki, jota taas käytettiin enimmäkseen puolustussivustan tehtäviin. Jalkamiesten pitkät keihäät soveltuivatkin hyvin tähän tarkoitukseen. Nämä aseet olivat kooltaan niin valtavia, että vielä viidennen rivin keihäät ulottuivat ensi rivin miehiin saakka. Viidennen rivin takana olevat miehet, joiden päätehtävänä oli tukea rintamaa ja työntää sitä eteenpäin, laskivat keihäänsä vinosti pystyyn edessään seisovan miehen olkapäille murtaakseen siten vihollisen heittokeihäitten ja nuolisateen voiman.

Ratsuväen Philippos muodosti taktillisiksi kokonaisuuksiksi, joka tehtävä luonnollisesti oli vaikeampi kuin jalkaväen järjestäminen. Varsinaisessa Kreikassa ei ratsuväen järjestely ollut vielä milloinkaan ehtinyt niin pitkälle, ei edes Boiotiassa. Makedonian Philippos lieneekin siis todellisen ratsuväen luoja.

Makedonialaisen sotataidon historiallinen merkitys ei kuitenkaan rajoitu tähän. Philippoksen luoma ja hänen poikansa Aleksanterin myöhemmin täydellistyttämä armeija merkitsi käännekohtaa taktiikan kehityksessä myöskin sen perusteella, että eri aselajit, jalkaväki ja ratsuväki, kevyt- ja raskasaseiset joukot j.n.e., sulautuivat taktilliseksi kokonaisuudeksi.

Alituisella harjoituksella, kesällä ja talvella, päivin ja öin, Philippos piti armeijansa taistelukuntoisena. Ja sotilaat seurasivat uskollisina ja ihaillen arpista johtajaansa, joka jakoi heidän kanssaan kaikki vaivat ja vaarat. Yleisen asevelvollisuuden pohjalla hän täten loi politiikalleen tottelevaisen aseen aikana, jolloin Kreikan muitten yhteiskuntien kansalaiset alkoivat pitää itseään liian hyvinä harjoittamaan aseitten käyttöä ja uskoivat mieluimmin kotinsa ja kontunsa puolustamisen palkkajoukkojen tehtäväksi.

Philippoksen voima verrattuna keski- ja etelä-Kreikan hajanaisiin kansoihin perustui myöskin siihen, että hänellä oli käsissään sekä sotilaallinen että valtiollinen johto, kun sitävastoin pienten vapaavaltioitten politiikka oli kansankokousten vaihtelevan enemmistön vallassa. Ja tämä Philippoksen ylivoimaisuus ilmeni sitäkin selvemmin, kun hän oli erinomaisen ovela diplomaatti. Hänen käsitystään politiikan keinoista kuvaavat sanat, jotka hän lausui piiritettäessä erästä korkealla sijaitsevaa linnaa, jonka aseman hänen tiedustelujoukkueensa selitti voittamattomaksi. Hän kysyi: »Onko sinne johtava tie tosiaankin niin jyrkkä, ettei edes kultakuormaa kantava aasi voi sinne kiivetä?»

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että sellaiselle valtiomiehelle kiistelevä Kreikka aina tarjosi runsaasti tilaisuuksia puuttua asioihin, ja niin taitava juonien punoja voi helposti valmistaa uusiakin mahdollisuuksia sekaantuakseen leikkiin, milloin näki sen hyväksi. Kaikkialla oli tyytymättömyyttä, joka tarpeen vaatiessa voitiin lietsoa voimakkaammaksi, ja kaikkialla tyytymättömät toivoivat hänestä auttajaa ja »sorrettujen» suojelijaa. Philippoksen valtiotaidon ensimmäinen suuri päämäärä oli suurvaltapolitiikalle välttämättömien taloudellisten apulähteitten hankkiminen. Ne hän saavutti miehittämällä Traakian tuottoisat kulta- ja hopeakaivokset, jotka osaksi olivat ateenalaisten omaisuutta. Tavallisella tarmollaan hän kohotti tuotantoa niin suuresti, että hänen kerrotaan saaneen sieltä 1000 talentin vuotuiset tulot.

Hän tarvitsikin paljon rahaa, sillä hänen toinen päämääränsä oli laivaston hankkiminen. Mutta sen saavuttamiseksi hänen täytyi uudelleen astua ateenalaisten varpaille. Hänen valtakuntansa oli näet sisämaanvaltio, jonka Traakian ja Makedonian rannikoilla olevat ateenalaiset siirtokunnat erottivat merestä. Philippos eteni täällä vastustamattomasti ja liitti vihdoin valtapiiriinsä koko rannikkomaan aina Hellespontokseen asti.

Ateenassa johti hänen vastustajiaan ajan etevin kaunopuhuja, Demosthénēs. On ihmeellistä, että tämä mies on voinut saavuttaa sellaisen arvoaseman, kun häneltä luonnostaan puuttuivat kaikki puhujan välttämättömimmät edellytykset. Hän oli lapsuudestaan saakka hintelä ja sairaalloinen, hänen äänensä oli heikko, vieläpä hän sammalsi, ja hänen liikkeistään puuttui sulavuutta. Lisäksi hän oli arka ja ujo. Mutta hänellä oli kylliksi lahjakkuutta ja tarmoa voittaakseen kaikki vaikeudet. Hän koetti korjata ääntämisensä virheitä ja puutteellisuuksia harjoitellen puhumista pitäen piikiviä suussaan. Hän vahvisti keuhkojaan juoksemalla ja lisäsi äänivarojaan pitämällä puheita kulkiessaan ylämäkeä ja koettaen meren rannalla voittaa äänellään myrskyn pauhinan. Ja parantaakseen elehtimistään hän harjoitteli peilin edessä. Useitten vuosien kuluttua hänen hellittämättömät ponnistuksensa tuottivatkin tuloksen, ja hänestä oli tullut täydellinen kaunopuhuja.

Sekä puhujana että ihmisenä Demosthenes muistutti suuresti Periklestä. Molemmat olivat niin kokonaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen aatteensa valtaamia, että heiltä ei riittänyt aikaa seuraelämään tai olemuksensa ulkonaisen miellyttäväisyyden hoitamiseen. Demosthenesta pidettiinkin yleisesti synkkänä ja kärtyisänä; sen johdosta, ettei hän milloinkaan nauttinut viiniä, hänet leimattiin iloa vihaavaksi »vedenjuojaksi.» — Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä — tämä vaatimaton erakkoluonne oli joka tapauksessa todellinen ihmisystävä, joka tunsi kutsumusta esiintyä ihmisten parissa vain silloin, kun yhteinen hyvä oli kysymyksessä. Hänen rahakukkaronsa oli aina avoin tarvitseville, monia hän oli hädän hetkellä auttanut, monia sotavankeja ostanut orjuudesta omilla varoillaan. On väärin väittää sellaista miestä katkeraksi ja ihmisiä halveksivaksi.

Sanoimme äsken, että Demosthenes myöskin puhujana eräissä suhteissa muistutti Periklestä. Tämä koskee esityksen selvää ajatusjuoksua, vakuuttavaa voimaa ja taiteellista valmiutta, vaan ei puheitten esitystapaa. Perikles oli ylevän juhlallinen kuin suuri traagillinen näyttelijä. Hän ei milloinkaan antautunut tunteen purkauksiin, ei tehnyt mitään eleitä. Hän edusti niitä vanhanajan kansanpuhujia, joiden perikuvana on kättänsä viitan alla pitävä Solon. Demostheneella ei ollut »olympolaisen» synnynnäistä arvokkuutta ja esiintymisvarmuutta. Hän oli tulinen ja intohimoinen luonne, joka helposti kiihtyi. Hän vastasi herjauksiin herjauksilla ja käytti kaikkia keinoja halventaakseen vastustajaansa. Hän elehti, liikkui edestakaisin puhujalavalla, hiljensi ja koroitti ääntään, joka toisinaan kiihtyi huutamiseksikin, käytti puhuessaan vannomisia ja purskahti joskus mielenliikutuksesta itkuun.

Hänen kykynsä vaikuttaa kuulijoihin oli aivan uskomaton. Se perustui pohjimmiltaan siihen, että hän vuodatti koko tulisielunsa asiaan, jonka oli ottanut ajaakseen, niin että hän ei jättänyt itselleen eikä kuulijoilleen aikaa silmänräpäyksenkään epäilyyn. Hänen kaunopuheisuutensa vyöryi valtavana virtana, joka tempasi kaikki mukaansa eikä sekunninkaan ajaksi jättänyt kuulijaa koskemattomaksi.

Hän otti nyt käytäntöön kaiken tämän erinomaisen kaunopuheisuutensa kehoittaakseen ateenalaisia varomaan viekasta makedonialaista. Hän näki heidän taistelussaan Philipposta vastaan kaupunkitasavallan taistelun yksinvaltaa vastaan, joka hänen käsityksensä mukaan merkitsi, että vapaa, lakien mukaisesti hallittu valtio vastusti hirmuhallitsijan mielivaltaa. Sillä hänen mielestään yksinvalta oli samaa kuin hirmuvalta: »Jokainen yksinvaltias ja tyranni on vapauden vihollinen ja lakien vastustaja.» Ateenan kansanvaltaa Demosthenes piti vapauden ja oikeuden viimeisenä varustuksena pohjoisesta uhkaavaa sortovaltaa vastaan.

Mutta hänen isänmaallisuutensa ei ulottunut Ateenan rajojen ulkopuolelle. Ei ole syitä, joiden nojalla Demosthenesta voisi pitää yleishelleenisen, koko kreikkalaismaailman käsittävän isänmaallisuuden edustajana. Mutta yhtä väärin olisi pitää Philipposta yleishelleeninä. Hän oli ajanut makedonialaista politiikkaa eikä helleenistä — se käy selvästi ilmi kaikesta hänen teoistaan. Molemmat suunnat saattoivat tosin sopivissa tilaisuuksissa koristella itseään kauniilla yleishelleenisillä iskulauseilla, mutta helleeninen aate ei Demostheneelle enempää kuin Philippoksellekaan ollut itsenäinen päämäärä — se oli vain keino, jolla itsekkäät pyrkimykset voitiin kullata.

Näin ollen oli kysymys siitä, kumpi puolue, Ateena vaiko Makedonia, todella kykeni edustamaan helleenien yhteistä asiaa, ottamaan johdon käsiinsä, kun oli puolustettava Kreikan kaikkia valtioita idän yhteistä vihollista vastaan ja vapautettava Hellas Persian kuninkaan häpeällisestä ylivallasta, joka oli vahvistettu n.s. kuninkaanrauhalla.

Makedonian ja Ateenan kilpailu on itse asiassa Philippoksen ja Demostheneen kaksintaistelua. Philippoksen asiaa puolusti Ateenassa eräs toinen kaunopuhuja nimeltä Aiskhinēs, joka oli Demostheneen vastakohta ja vastustaja. Aiskhineella oli puhujan ammatin luonnolliset edellytykset, jotka Demostheneelta puuttuivat: hänellä oli voimailijan vartalo, erinomaisen sujuva puhelahja sekä kaunis ja sointuva ääni, jota hän aikaisemmin näyttelijänä oli harjoittanut ja kouluttanut, niin että se teki aivan toisen vaikutuksen kuin Demostheneen kiihtymyksestä kimeä äänensävy. Hän ei myöskään hyväksynyt intohimoista elehtimistä, josta oli tullut Demostheneen toinen luonto.

Aiskhines oli päinvastoin kuin Demosthenes ruumiillisesti terve ja voimakas ihminen, joka katseli elämää sen valoisalta puolelta. Hän soveltui hyvin juhlivien ja juovien makedonialaisten pariin. Hän kerskailikin olevansa »Philippoksen kestiystävä.» — »Sinä Philippoksen kestiystävä!» Demosthenes huudahti. »Kaipa kai yhtä paljon kuin palkolliset ja päivätyöläiset ovat vuokraajansa kestiystäviä.»

Syvä luonne Aiskhines ei ollut. Hän oli näyttelijä eikä muuksi muuttunut, ja asia, jonka hän oli ottanut ajaakseen, oli hänen mielestään vain osa, joka oli näyteltävä hyvin. Mutta hänellä oli kykyä esittää ajatuksensa kauniilla ja sointuvalla kielellä.

Ajan pitkään Aiskhines ei kuitenkaan kyennyt pitämään puoliaan kilpailijaansa vastaan. Demostheneen tulinen kaunopuheisuus vaimensi kaiken arvostelun. Ateenalaiset näkivät vain vaarallisen Makedonian Philippoksen, joka ryösti itselleen kaiken, »tämän valapattoisen, uskottoman ihmisen, tämän roiston, joka on petoksella saavuttanut valta-asemansa.»

Demosthenes piti Philipposta ateenalaisten verivihollisena, joka suunnitteli Ateenan tuhoa. Niin rajattomasti hän pelkäsi »Pohjolan barbaaria», että hän lopulla kehoitti mieluummin liittoutumaan itse suurkuninkaan kanssa.

Itse asiassa Demosthenes oli arvostellut Philippoksen politiikkaa aivan väärin. Makedonian kuningas tunsi todellisuudessa liian suurta ihailua Kreikan etevintä sivistyskaupunkia kohtaan voidakseen hautoa niin barbaarisia suunnitelmia kuin Demosthenes luuli hänen tekevän. Philippoksen tarkoituksena oli tosin saada käsiinsä Ateenan kuten muunkin Kreikan valtiollinen johto, mutta hänen tulevassa suurvallassaan Ateenan oli määrä olla sivistyksellisenä perustana. Hänellä oli myöskin tärkeä valtiollinen syy etsiä mieluummin ateenalaisten ystävyyttä kuin tehdä heidät verivihollisikseen, ja tämä syy oli heidän laivastonsa ja merikelpoisuutensa. Sillä alalla makedonialaiset eivät voineet läheskään kilpailla heidän kanssaan. Sentähden saattoi olla vaarallista, jos Ateena antautui Persian kuninkaan käsiin.

Demostheneen vaikutusvalta kasvoi kuitenkin vuosi vuodelta, ja hän hallitsi kansankokousta yhä täydellisemmin. Useita kertoja hänet valittiin muihin Kreikan valtioihin meneviin lähetystöihin, ja kaikkialla hän piti palopuheita makedonialaista rauhanhäiritsijää vastaan. Hän sai ateenalaiset ryhtymään sotaisiin toimenpiteisiin koettaen tehdä sodan Philipposta vastaan välttämättömäksi. Mutta kuningas odotti vielä otollista hetkeä. Silloin Demosthenes alkoi avoimesti puoltaa sotaa. Se tapahtui järjestyksessä kolmannessa hänen kuuluisista »filippisistä puheistaan» eli »filippiikeistään»[44], joka on »valtavin, intomielisin puhe, minkä Demosthenes itse ja kenties kukaan puhuja maailmassa milloinkaan on pitänyt.»

»Meidän täytyy selvittää itsellemme», hän sanoi, »että Philippos vihaa meitä, vihaa kaupunkiamme, maaperää, jolle se on rakennettu, kaikkia sen asukkaita, niitäkin, joiden mieltä nyt hivelee hänen ystävyytensä, mutta kaikista eniten hän vihaa vapaata hallitusmuotoamme. Ja siihen hänellä on pätevät syynsä, sillä hän tietää erinomaisen hyvin, että vaikka hän olisi saanut kaikki muut kansat kynsiinsä, ei hän voisi olla varma saaliistaan, niin kauan kuin on olemassa yksikin sellainen valtio, missä kansa on isäntänä omassa talossaan. Hän tietää, että jos hänelle tapahtuisi onnettomuus, niin kaikki, jotka nyt ovat hänen vallassaan, etsisivät apua ja suojaa meiltä. Sillä teidän tehtävänne, ateenalaiset, on asettua estämään toisten ryöstönhalua, riistää heiltä heidän saaliinsa ja auttaa kaikkia ihmisiä vapauteen.» Ja milloin oli otollinen hetki tämän teon suorittamiselle, ellei nyt, juuri nyt? »Sillä mitä enemmän Philippos saa levittää valtaansa, sitä vaarallisemmaksi hän lopulta käy omalle vapaudellemme. Meidän on tehtävä velvollisuutemme ja sekaannuttava asioiden kulkuun, milloin tarvis vaatii. Ja meitä on jo kohdannut se, mitä vapaat miehet nimittävät hädäksi. Ei kai ole tarkoitus, että meidän pitäisi odottaa sitä, mikä orjien mielestä on hätää, nimittäin sortoa ja pahoinpitelyä? Sillä jumalat varjelkoot, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea!»[45]

Sellainen puhe vaikutti vihdoin sen havainto-opetuksen vahvistamana, jota Philippos itse tarjosi ateenalaisille ennen kaikkea Traakiassa. Lysandroksen Hellespontoksen-retki oli vielä tuoreessa muistissa, ja ateenalaiset tiesivät, mitä viljantuonnin ehkäiseminen heille merkitsi. Traakian niemimaa oli — käyttääksemme nykyaikaista vertausta — Ateenan merivallan Gibraltar.[46] Taloudelliselta kannalta oli taistelun esineenä meritie Mustalle merelle, Ateenan merenkulun ja kreikkalaisten leipäviljan hankinnan valtaväylä.

Hehkuvalla isänmaanrakkaudellaan ja ihailtavalla kaunopuheisuudellaan Demosthenes luo loistoa Ateenan itsenäisyyden viimeisille päiville. On vain vahinko, että tässä näytelmässä on niin paljon onttoja korulauseita, että vapaus, jonka kunniaksi hän käyttelee vuoroin rintaääniä, vuoroin itkuisia diskanttisäveleitä, oikeastaan on Kreikan pikkuvaltioiden kallisarvoinen vapaus tuhota toisiaan. Tätä vapautta uhkasi nyt todellinen vaara. — »Kaikkien aikojen suurimmasta puhujasta» tuntuu yhä enemmän vakiintuvan se käsitys, että hän oli suuri kansanpuhuja ja asianajaja, mutta pieni valtiomies.

Mutta toiselta puolen: onkohan valtiomieheltä milloinkaan voitu pyytää, että hän vapaaehtoisesti sallisi maansa joutua vieraan vallan alaiseksi? Kaikkein vähimmin sitä voi odottaa kreikkalaiselta, joka niin intohimoisesti piti kiinni pikkuvaltionsa itsehallintaoikeudesta. Philipposta ja hänen suurta poikaansa Aleksanteria voi varmasti ihailla tarvitsematta silti olla tuntematta samaa isänmaanystävä Demosthenesta kohtaan, joka eli ja kuoli uskoen palavasti Ateenan kutsumukseen ja kansanvallan pyhään asiaan.

Demostehenes sai vihdoin käsiinsä Ateenan politiikan ylijohdon ja hänen onnistui saada aikaan liitto Korinthoksen ja muutamien muitten valtioitten kanssa Philipposta vastaan, Hän pyysi myöskin apua Susan suurkuninkaalta.

Siellä oli Artakserkses II kuollut v. 358 hallittuaan lähes puoli vuosisataa, ja hänen sijaansa oli tullut hänen nuorin poikansa Artakserkses III [47]. Virallisesti Demostheneen avunpyyntö tosin tylysti torjuttiin, mutta salateitse kerrotaan persialaista kultaa lähetetyn sota-avustukseksi Ateenan hallitusmiehille, myöskin Demostheneelle. Vihdoin ateenalaiset eivät enää tahtoneet odottaa, vaan julistivat Philippoksen rauhanrikkojaksi ja tuottivat hänelle tappion meritaistelussa. Odotettu vastaus viipyi. Mutta vuonna 338 se annettiin Khairōneian luona Boiotiassa.

Paljon oli nyt sen varassa, kenen puolelle Theba liittyisi. Demostheneelle tuotti suuren riemuvoiton ja Philippoksen laskelmiin arveluttavan aukon se, että suuren kaunopuhujan oli onnistunut saada thebalaiset puolelleen. Khaironeian taistelussa Philippos voitti kuitenkin käyttämällä taitavasti makedonialaista falangia. Hyökkäyssivustan johdon hän uskoi 18-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille, jonka tukena oli kokeneita kenraaleja. Nuorukaisen ratsastaessa ratkaisevaan hyökkäykseen thebalaisten pyhää joukkoa vastaan Philippos itse piti toisella sivustalla huolen ateenalaisista tehden valeliikkeitä, jotka saivat heidät luulemaan, että hän aikoi lähteä pakoon. »Pyhä joukko» kaatui viimeiseen mieheen. Liittoutuneitten urhoollisuus ei mahtanut mitään Philippoksen ylivoimaiselle taktiikalle. Philippos oli saanut ratkaisevan yliotteen myöskin sen nojalla, että hän itse johti koko joukkoaan, kun taas vastapuolueen ylijohto oli jaettu ateenalaisten ja thebalaisten kesken. Liittoutuneitten liikkeitä suunnittelivat yhteisissä neuvotteluissaan heidän valtiomiehensä ja kenraalinsa, joista oikeastaan kukaan ei ollut niin vaativan tehtävän tasalla.[48]

Vastoin tapaansa Philippos ei ajanut voitettuja takaa. Hän oli näet jo ennen taistelun alkua asettanut itselleen toisen päämäärän kuin vihollisen tuhoamisen: hän tahtoi saada aikaan sovinnon vihollisten erään osan, ateenalaisten kanssa. Hänelle ei tuottanut etua — päinvastoin — pakottaa ateenalaiset epätoivoiseen vastarintaan ja työntää heidät suoraan suurkuninkaan syliin. Sen vuoksi nähtiin nyt, miten voittaja itse heti taistelun jälkeen ojensi kätensä voitetuille ja myönsi heille odottamattoman suotuisat rauhanehdot. Tosin heidän täytyi hajoittaa meriliittonsa viimeisetkin rippeet ja luopua Traakian rannikolta hankkimistaan alueista, mutta vapautensa ja itsehallintonsa he saivat pitää, kun sitävastoin thebalaisten täytyi tyytyä siihen, että heidän linnaansa asetettiin makedonialaista varusväkeä ja heitä hallitsemaan Philippoksen kannattajien muodostama neuvosto. Khaironeian luona vangiksi joutuneet ateenalaiset Philippos luovutti takaisin ilman lunnaita, mutta vangitut thebalaiset hän myytätti orjiksi.

Ihmeekseen ateenalaisten täytyi todeta, että se käsitys, jonka he nyt saivat voittajasta, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Demosthenes oli aina heille esittänyt. Philippoksen lempeys — jota muuten ei juuri voi pitää hänelle ominaisena — tuotti heille niin mieluisan yllätyksen, että he pystyttivät kaupunkinsa torille häntä esittävän kuvapatsaan. Ja kun Philippoksen oma poika tuli tuomaan kaatuneitten ateenalaisten ruumiita kotiin, ihastui intomielinen kansa niin suuresti, että sekä Philippokselle että Aleksanterille myönnettiin kaupungin kansalaisoikeus.

Voiton saatuaan Philippos aloitti suuren työnsä pyrkien yhdistämään koko Kreikan ratkaisevaan taisteluun idän perivihollista vastaan. Tämä suunnitelma saavutti voimakasta vastakaikua koko kreikkalaisessa maailmassa. Sellaisen kostoretken ajatus ei ollut milloinkaan kuollut; ja vaikkakin se uinuvana piili kansansielussa, se voitiin kuitenkin helposti herättää. »Se oli», sanoo muuan etevä antiikin historian tuntija, »helleeneille samaa kuin länsimaitten kristikunnalle vuosisatoja kestävä taistelu uskottomia vastaan.» Ja mitä selvemmin idän jättiläisen voimattomuus ja sisäinen hajanaisuus alkoi tulla näkyviin, sitä lujemmaksi kasvoi luottamus sodan onnelliseen päätökseen. Miten kauan pitikään sietää sitä häväistystä, että nämä barbaarit pyrkivät esiintymään helleenien poliittisina holhoojina?

Nyt oli ilmestynyt se mies, joka kykeni kokoamaan Hellaan sotavoimat. Philippos solmi ateenalaisten kanssa liiton, johon hän aikoi johtonsa alaiseksi saada liittymään koko Kreikan. Peloponnesoksella siihen liittyivät kaikki paitsi sparttalaiset. Kuu nämä kieltäytyivät alistumasta muukalaisten valtaan, niin Philippos hävitti Lakonian ja jakoi sparttalaisten muut alueet heidän naapuriensa kesken. Sen jälkeen hän kehoitti kaikkia Kreikan manteren itsenäisiä valtioita lähettämään edustajia Korinthoksessa pidettävään suureen kongressiin. Siellä julistettiin yleinen maanrauha ja päätettiin perustaa yleinen helleenien liitto. Philippoksesta tuli liiton ylipäällikkö ja elinikäinen presidentti, jonka arvonimenä oli hegemoni.

Se haave, josta helleenien parhaat miehet kaikkina aikoina olivat uneksineet, oli siis nyt toteutunut, vaikkakin toisella tavalla, kuin he olivat kuvitelleet. Kreikka ei milloinkaan ennen ollut esiintynyt niin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin nyt. Tähän loppuivat alinomaiset, kuluttavat veljessodat. Tämä Philippoksen nerouden ja rautaisen tahdon uusi valtiollinen luomus joutui kestämään sarjan vaikeita koettelemuksia, kunnes roomalaisten ylivoima sen vihdoin kukisti.

Khaironeian taistelussa maakuntavaltio oli voittanut kaupunkivaltion. Mutta kunnallisella valtiolla oli Kreikassa liian syvät juuret, jotta se olisi voitu perin pohjin hävittää sen maaperästä. Kreikasta ei sentähden milloinkaan tullut makedonialaista maakuntaa. Mutta poliittisena laitoksena kaupunkivaltio on kuollut.

Suoritettuaan järjestelytyönsä Philippos palasi Makedoniaan ryhtyen tarmokkaasti varustamaan sotaa Persiaa vastaan. Siellä Artakserkses III:n verinen hallitus oli päättynyt samana vuonna, jolloin Philippos sai Kreikan valtaansa. Muuan suurkuninkaan sotapäällikkö oli myrkyttämällä vapauttanut maailman hirmuvaltiaasta ja hänen sijaansa kohottanut valtaistuimelle erään hänen sukulaisensa, joka oli nimeltään Dareios III, luonteeltaan lempeä ja hienotunteinen mies.

Philippoksen suuren sotaretken lähimpänä päämääränä piti olla joonialaisten vapauttaminen Persian ylivallasta. Keväällä 336 hän lähetti 10 000 miehen suuruisen etujoukon Vähään-Aasiaan ja aikoi itse saapua pääjoukon keralla myöhemmin. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt tapahtua, hänet surmattiin tyttärensä häissä. Murhamies oli muuan nuori ylhäinen makedonialainen, jota Philippoksen toisen puolison läheisen sukulaisen kerrotaan inhoittavasti herjanneen. Nuorukaisen katkeruutta sen johdosta, ettei kuningas ollut kohdellut häntä oikeudenmukaisesti, Philippoksen vihamiehet olivat yllyttäneet. Todennäköisesti oli teon suunnitellut Philippoksen ensimmäinen puoliso, kostonhimoinen, pirullinen Olympias suuttuneena siitä, että hänet oli hylätty. Myöskin Dareios-kuningas kerskaili julkisissa kirjoituksissaan olevansa murhan alkuunpanija. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä totta. Luultavana sitä ei pidetä. Joka tapauksessa hän pysyi väitteessään vieläpä eräässä Aleksanterille lähettämässään kirjeessä, joka muutenkin oli sanamuodoltaan kopea ja loukkaava. Hän voi mielestänsä antautua sellaisiin tunteenpurkauksiin, kun Makedonian taholta ei enää muka vaara uhannut.

Heti murhatyön jälkeen vainajan ystävät pistivät kuoliaaksi Philippoksen murhaajat, ja ne heidän rikostoverinsa, jotka saatiin ilmi, Aleksanteri tuomitsi kuolemaan. Hän käytti myöskin tilaisuutta hyväkseen raivaten samaa keinoa käyttäen tieltään muutamia sukulaisia, jotka kilpailivat hänen kanssaan kruunusta. Heidät tuomittiin osallisuudesta hänen isäänsä vastaan tehtyyn salaliittoon.

Makedonian Philipposta on eri aikoina arvosteltu hyvin eri lailla. Historian tuomarit ovat kauan katselleet häntä Demostheneen silmillä; ja niissäkin tapauksissa, jolloin ei ole suorastaan menetelty näin, häntä on arvosteltu Ateenan politiikan kannalta. Vasta meidän aikanamme on alettu huomata, että hänhän oli Makedonian kuningas ja että häntä on siis arvosteltava makedonialaisten kannalta hallitsijana, joka pyrki luomaan oman valtakuntansa suureksi ja mahtavaksi. Mutta hänen politiikkansa ei pysähtynyt tähän: hän tahtoi tehdä Makedonian voimakkaaksi kyetäkseen siten tarjoamaan kaikille helleeneille pätevän johtajan sen maailmanhistoriallisen tehtävän suorittamiseen, joka oli heille uskottu aina Kreikan suuruudenajan syntymähetkestä saakka. Ja senvuoksi Philippoksen elämäntyötä voi hyvin arvostella ei yksin makedonialaiselta, vaan myös helleeniseltä kannalta.

ALEKSANTERI SUURI.

Siinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri ensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika. Mutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden sisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa hurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät ratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja hurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin, että eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.

Mutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu virman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille rauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt päinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se ei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri sitä.

Tuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan laukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki valmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.

Hetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka ohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.

Siitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä.
Mutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]

Makedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo ja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin seikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka aina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman panokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen merkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja vapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen piirre, jonka hän on perinyt äidiltään, Olympiaalta.

Olympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin meidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50] Epeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista uskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän syrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas ja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle uskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja ja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella kaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen historioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka suuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse Akhilleuksesta.

Ei ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan sisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar, sekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos hylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja Philippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen puolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli Persianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä oli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että uudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen laillinen perijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä minua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen puhujan kalloa.

Suunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy paljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on juominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin hengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin sanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta Aasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin askelin.»

Aleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin isä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan unohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä veljeään että poikaansa Philipposta vastaan.

Ilman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei olisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman sitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä olisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan vaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio enemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.

Philippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan oli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään kolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen. Monipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen runouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen koko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta kultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla miekkansa vieressä.

Aleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos oli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä elämään arvokkaalla tavalla.

ALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.

Isänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin ei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta — nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja voimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa ilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa tilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten pyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen, Philippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian haihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan. Mutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä nahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa. Heiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin. »Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.

Mutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on murhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban, perustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa saanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu kukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat näin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin Ateenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän saapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään, jotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti »tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata Aleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun tyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän nulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo. Mutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli Demostheneeseen.

Kaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita, ja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.

Mutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle politikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla tajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan häntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut — se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä. Silloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta hallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt, ja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin anteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle Korinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan sparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.

Aleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat monin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka taholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat hänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes nähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli välinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun hänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin Aleksanteri hänen luokseen.

Nuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä loppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani toimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä, ettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja itäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina olivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon Philippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja vastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan asti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti tunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin veneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla asuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken omaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä sotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten tekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen perusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle, mestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä ja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä nuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen isänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian Aasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli Vähässä-Aasiassa.

Aleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että kaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät hänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja pyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli tyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että ne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan. Varmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen ylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.

Aleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin vuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen silminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja heillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa Adrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka Aleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen mahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti ja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi saavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen urotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai ylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa paitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät olivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät: »Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein suurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja liittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.

Mutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia suunsoittajia.

Juuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon, että Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen on kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti haavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen astunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta. Thebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan linnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot kajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin tehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan uutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman jälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.

Dareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla rahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli Persian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan päivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.

Kapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on vahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu ottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos kapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen ja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin päinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat yhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan kanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.

Sitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt hän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten tuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti itsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän apujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja Boiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada vuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten ylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään aseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia ikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet verenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan, että Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat, miehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti heidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin kuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin. Laulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Kansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana, oli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän joukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei Hellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan kaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan aurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka kauan?

Juuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat hoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan hyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää Hellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän voikin sen tehdä, sillä ateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa vihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho oli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita, että lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun ja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin kunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken anteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes ja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä johtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri lopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo leppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes lähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.

Kun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli turvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa vastaan.

KREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.

Vuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan palaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan vapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta. Valtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti noin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden virran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän kylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä ja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita yhdistävä side.

Vähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa suurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä rikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla oli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä ja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille oli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet näille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä oli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian valtakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat taistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän korren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin. Jättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea koota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia rajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat viholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat erämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan jokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista nähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä, jonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi hänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei edes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä nimitti — astuivat Aasian maankamaralle.

Vaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus merellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa voisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa Aleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos oli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti estää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen nerokkaan strategisen perusajatuksensa: ensin ottaa valtaansa kaikki Persian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan. Tätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se joutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada uutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu oli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan laivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen avulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki, mikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran. Täten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän ei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas reaalipoliitikko.

Persian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli aikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää. Hän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian puoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon miehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi ajoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen sotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen ylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys, vai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi murskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan eristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan etevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella Mémnōnilla: Hän kehoitti välttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan. Eiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin vain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi sentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa maataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin, missä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi katkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne. Mutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät peräytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan, että Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle yhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi satraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa käydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet hankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei», selitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa satraappikunnassani.»

Päätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on pieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti Marmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata useissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat asettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle viholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen, että, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät voineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä, jonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä, sotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana hetkenä.

Parmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta nuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä voisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen luottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea vihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että päästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti marssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino rintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä hyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun tuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin hulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja tuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen oma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti häntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet maahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle lyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas surmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa hetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa surmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen Kleitos, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen käsivarren vartalosta.

Aleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas persialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä. Kuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko persialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana taistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen, mutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne kaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin Makedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri perusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan vastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]

Graneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran taistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä persialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä suhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.

Yllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat sangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva. Persian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu. Tällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt tekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään Vähän-Aasian läntisen osan herrana.

Itse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ ja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.

Lähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen haltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla varma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti itää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat kreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla jälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät suurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat jälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian satraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia makedonialaisia upseereja.

Vuoden 334:n lopussa Aleksanteri asettui talvileiriin Frygian vanhaan pääkaupunkiin Gordioniin. Siellä oli vanhat kuninkaanvaunut, jotka olivat tulleet kuuluisiksi erään ennustuksen johdosta. Vaunun ies oli näet hyvin konstikkaalla solmulla kiinni väliaisassa; ja oraakkeli oli ennustanut, että siitä, jonka onnistuisi avata solmu, tulisi Aasian herra. Aleksanteri avasi sen ripeällä miekaniskulla. »Tapa ei vaikuta asiaan», hän sanoi. Sittemmin on sanontatapa »aukaista Gordionin solmu» tullut puheenparreksi, jota käytetään jonkin pulmallisen asian odottamattomasta ratkaisutavasta.

Graneikos-joen taistelun jälkeen oli suurkuninkaan armeijaa kohdannut korvaamaton tappio. Memnon näet sairastui ja kuoli. Dareios tiesi menettäneensä hänessä sotapäälliköistään kyvykkäimmän ja kokeneimman, mutta parhaiten ymmärsi hänen terävänäköinen vastustajansa antaa täyden arvon tappiolle. Memnonin kuolema merkitsikin Persian sotajohdolle voiman ja viisauden menetystä.

Sillä välin Dareios oli Mesopotamiassa koonnut sotajoukon niin mahtavan, että kukaan silloin elävistä ei ollut nähnyt vertaa. Se koottiin suuren Persian valtakunnan kaikista osista, ja siinä olivat edustettuina kaikki kansat Persianlahden ja Kaspian-meren väliltä. Näiden kirjavain sotalaumain määrän on kerrottu olleen puoli miljoonaa miestä, vieläpä enemmänkin, mutta tuollaiset luvut ovat nähtävästi kovin liioiteltuja. Suurenmoisen suuri kansanjoukko se joka tapauksessa oli. Nähdessään tämän sotajoukon, sen monet aseet ja puvut ja kuullessaan sen kielten sorinan Dareioksen ja persialaiset hovimiehet täytti uusi luottamus ja ylpeys.[55]

Dareios otti nyt itselleen tuon valtavan sotavoiman päällikkyyden lujasti päättäneenä tuottaa viholliselle musertavan tappion maalla. Aleksanterin onneksi hän ei arvellut tarvitsevansa ottaa enää laivastoa lukuun. Todisteena tästä on hänen käskynsä, että sotalaivoissa olevien kreikkalaisten palkkasoturien päinvastoin tuli liittyä maa-armeijaan.

Issoksen merikaupungin luona Vähän-Aasian kaakkoiskulmassa Aleksanteri ja Dareios ensi kertaa kohtasivat toisensa. »Kohtasivat» voi oikeastaan tuskin sanoa, sillä Aleksanterin hyökätessä sivustansa kanssa suurkuningas lähti pakoon ja jätti väkensä päälliköttä. Hetkessä hän oli unohtanut ylpeän päätöksensä polkea maahan »ryövärijoukot» sotalaumoillaan.

Dareioksen pako veti mukanaan kaikki, jotka sen näkivät; ja niin hurjasti pakenevat syöksyivät eteenpäin, että he ratsastaessaan polkivat maahan toisiaan mielettömässä hädässään päästä pakoon. Ja kuitenkin taistelu oli alkanut suurkuninkaalle hyvin, kiitos hänen oivallisten kreikkalaisten palkkajoukkojensa. He käyttivät hyväkseen aukkoa, joka oli syntynyt makedonialaisten falangiin heidän rynnätessään eteenpäin, ja iskivät heti siihen. Mutta silloin Aleksanteri itse tuli kovassa pinteessä olevien soturiensa avuksi, ja sitten Dareioksen heikkous ja kunnottomuus muodostui muutamissa silmänräpäyksissä ratkaisevaksi suurelle taistelulle.

Aleksanterin sotapäällikköäly ei kuitenkaan ilmennyt vain itse hyökkäyksessä, vaan myös tapahtumain jatkossa. Hän varoi ajamasta sivustoineen takaa vihollista, ennenkuin Parmenionin johtama toinenkin siipi oli saavuttanut voiton. Ja siihen vaadittiin ankara ratsuväkitaistelu. Viivytyksestä oli kuitenkin seurauksena, että Dareios pääsi pakoon ehjin nahoin, vaikka Aleksanteri ajoi takaa pimeän tuloon asti. Mutta Dareioksen puoliso, jota pidettiin Aasian kauneimpana naisena, hänen lapsensa ja äitinsä sekä koko muu haareminsa joutuivat voittajan käsiin, ja tämä sai niistä arvokkaan pantin. Aleksanteri kohteli ylhäisiä naisia aivan erinomaisen ritarillisesti. Dareioksen puolisoa hän karttoi, sillä hän pelkäsi hänen kauneuttaan. »Kauniit persialaisnaiset», hän sanoi, »sokaisevat niiden silmät, jotka heidät näkevät.»

3 000 talentin suuruinen rahasumma jäi myös Aleksanterin saaliiksi — ja kuitenkin oli suuri osa kuninkaan aarteista ja kalleuksista lähetetty turvaan Damaskokseen. Mutta nekin joutuivat pian voittajan käsiin. Niin suuret määrät rahaa ja kulta- ja hopea-astioita sekä muita jaloista metalleista tehtyjä kalleuksia Dareios oli ottanut mukaansa sotaan, että tarvittiin 600 muulia ja 300 kameelia kuljettamaan vain niitä.

Pako oli maksanut persialaisille enemmän kuin itse taistelu. Heillä näet ei ollut muuta pakotietä kuin eräs kapea rotko, ja pelästyneiden ihmisjoukkojen koettaessa hurjassa epäjärjestyksessä tunkeutua siitä läpi sola tuli niin hirvittävän täyteen ruumiita, että ne lopuksi muodostivat sillan, jota myöten voi kulkea yli.

Oli hyvin tyhmää, että Dareios ylipäänsä ryhtyi taisteluun sellaisessa maastossa. Sitkeä puolustussota ahtaissa vuorisolissa ja muissa vaikeissa kulkukohdissa olisi luultavasti ollut persialaisille luonnollinen sodankäyntitapa.

Issoksen taistelu oli maailmanhistorian käännekohtia. Vain Salamis-saaren ottelu on merkityksessä tämän taistelun veroinen. Suuremman merkityksen kuin Aleksanterin aikaisemmille menestyksille antoi tälle taistelulle suurkuninkaan läsnäolo, sillä hänet itse henkilökohtaisesti oli siinä voitettu. Nyt oli Dareios pakolainen ja hänen sotajoukkonsa niin perin pohjin hävitetty ja hajoitettu, että ei voinut ajatellakaan uutta sotajoukkoa pitkiin aikoihin koottavaksi.

Vähän tappionsa jälkeen Dareios kirjoitti Aleksanterille pyytäen tätä antamaan hänelle takaisin hänen äitinsä, puolisonsa ja lapsensa sekä tarjoutui hänelle ystäväksi ja liittolaiseksi. Nyt oli toinen ääni kellossa kuin silloin, kun hän kerskui raivauttaneensa Aleksanterin isän pois tieltä. Mutta Aleksanteri ei ollut unohtanut, mitä suurkuningas silloin kirjoitti. Muutoin Dareios ei ollut viime kirjeessään lyönyt laimin sodan alkamisen syyn lykkäämistä vastustajansa niskoille.

Aleksanteri muistutti vastauskirjeessään hänen mieleensä Kserkseen sotaretkeä Kreikkaan. Hän huomautti myös Dareiokselle, kuinka tämä oli itse kehunut ottaneensa Makedonian Philippoksen hengiltä, kuinka hän oli yllyttänyt kreikkalaisia sotaan ja kapinoihin Makedonian kuningasta vastaan ja alituisesti yrittänyt häiritä rauhaa Hellaassa. Hän tiedoitti nyt suurkuninkaalle, että mitkään neuvottelut hänen kanssaan eivät voineet tulla kysymykseen, koska hän jo piti itseään Aasian kuninkaana. Jos sen sijaan Dareios tahtoi rukoillen tulla hänen luokseen, hän saisi takaisin sekä vangitut sukulaisensa että vielä muuta lisäksi. »Mutta», hän lisäsi, »jos kirjallisesti tahdot kääntyä puoleeni, niin älä puhu minulle kuin vertaisellesi, vaan kuten Aasian ja kaiken sen herralle, mikä on sinulle kuulunut! Muuten tulen menettelemään kanssasi kuten sellaisen kanssa, joka minua loukkaa. Jos sinulla kuitenkin olisi toinen käsitys siitä, kuka on Aasian herra, niin osoita se kohtaamalla minut taistelukentällä pakenematta!»

Kaikesta huolimatta Dareios kai heltyi vaimonsa ja lastensa rukouksista tekemään voittajalle uuden tarjouksen. Puolta vuotta myöhemmin, hän tarjosi omaisistaan lunnaiksi 10 000 talenttia sekä Etu-Aasian luovutusta aina Eufratiin asti. Sitäpaitsi hän teki Aleksanterille tarjouksen, että tämä tulisi hänen liittolaisekseen, vieläpä vävykseen. Ei koskaan Persian suurkuningas ollut niin syvälle nöyrtynyt.

Kun Parmenion sai kuulla tästä suurenmoisesta tarjouksesta, hän sanoi: »Jos olisin Aleksanteri, suostuisin noin edullisiin ehtoihin mieluummin, kuin antautuisin uusiin vaaroihin» — »Niin tekisin minäkin», Aleksanteri sanoi, — »jos olisin Parmenion.» Hän vastasi Dareiokselle, että sille, joka on ottanut kaiken, ei tule tarjota osaa. Ja naimatarjoukseen nähden Aleksanteri ilmoitti: »Jos haluan naida tyttäresi, teen sen, annatpa hänet minulle tai et.»

Äsken mainitut Aleksanterin ja hänen vanhan sotapäällikkönsä väliset vuorosanat ovat tyypillinen esimerkki siitä, kuinka perintätaru mielellään muutamiin lyhyiin ja eläviin sanoihin sisällyttää suuren historiallisen ratkaisun merkityksen. Vaikkeivätkään nämä sanat ole sanasta sanaan varmoja, voimme niissä nähdä Aleksanterin ja hänen isänsä politiikan välisen vastakkaisuuden vertauskuvallisen ilmauksen. Makedonian Philippos olisi varmastikin pysähtynyt Eufratille ja tyytynyt Välimeren valtiuteen. Aleksanteri oli joutunut niin pitkälle, että hän ei tyytynyt vähempään kuin maailmanherruuteen. Hän ei odottanut pysyvää rauhaa idässä, niin kauan kuin Dareioksen valtapiiriin vielä kuuluivat vanhan Persian valtakunnan maat, vieläpä sen ulkopuolellakin olevia maita. Voitettu varmastikin käyttäisi ensi tilaisuutta saattaakseen valtakuntansa ainakin sen entiseen laajuuteen. Tämän estääkseen Aleksanteri aikoi ottaa omaan päähänsä suurkuninkaan tiaran.

Mutta siinä tapauksessa, että Aleksanterista tulisi Persian suurkuningas, hänen valtansa painopiste välttämättä tulisi siirtymään pienestä, suhteellisen vähäpätöisestä Makedoniasta Etu-Aasian sydämeen, ja hänen ja kotimaansa Makedonian väliset siteet löyhtyisivät. Tästä vanhamakedonialaisen ja Aleksanterin, Parmenionin ja hänen nuoren kuninkaansa käsityksen vastakohtaisuus. Katkerina makedonialaiset huomasivat, että heidän kansallinen kuningaskuntansa oli häviämäisillään ja että he sen sijaan monen muun kansan ohella olivat joutumaisillaan aasialaisen maailmanvallan alamaisiksi. Vaaditaan hyvin laajanäköistä katsetta pitääkseen tuollaista muutosta onnena.

Saatuaan Aleksanterin vastauksen viimeiseen tarjoukseensa onneton Persian kuningas ymmärsi, ettei hänen asemansa voisi huonontua taistelun jatkamisesta — mutta ehkä hän voisi uudella taistelulla jotakin voittaa. Vielä hän oli Eufratin itäpuoleisten kansojen valtias, vielä miljoonat tottelivat hänen viittaustaan. Jälleen hän kutsui kokoon valtakuntansa armeijan.

Ja kuitenkin olihan tie Persian valtakunnan sydämeen nuorelle voittajalle avoinna — niin tuntuisi. Mutta hänestä itsestään ei asiain tila ollut niin yksinkertainen. Hän pysyi sitkeästi alkuperäisessä suunnitelmassaan, että hän ensin ottaisi valtaansa koko Välimeren eturannikon. Sillä yhä oli olemassa vaara, että persialaiset laivastollaan voivat kiihoittaa Hellaan kapinaan. Kuten Kustaa II Adolf Breitenfeldin voiton jälkeen niin Aleksanterikin tahtoi Issoksen taistelun perästä turvata yhteyden kotimaan kanssa. Ensimmäinen askel tuli siis olemaan Syyrian alistaminen hänen valtaansa.

Siellä vain Tyros teki hänelle vakavaa vastarintaa. Tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, se kun sijaitsi saarella ja oli ympäriinsä varustettu mahtavilla, paksuilla muureilla, jotka muutamin paikoin olivat lähes viisikymmentä metriä korkeat. Aleksanteri saikin seitsemän kuukautta piirittää tätä mahtavaa kauppakaupunkia, ennenkuin hän voi päästää väkensä rynnäkköön.[56] Useimmat kaupungin miehisistä asukkaista kaatuivat ase kädessä. Kaikki henkiin jääneet myytiin orjiksi. Kreikkalaisille sotavangeille osoittamallaan julmuudella tyroslaiset olivat tehneet mahdottomiksi kaikki armon toiveet.

On sanottu, että Aleksanterin ei olisi pitänyt käyttää niin pitkää aikaa ja voimia yhden ainoan kaupungin piirittämiseen. Mutta Tyros oli erityisen tärkeä Persian laivaston tukikohtana. Vasta kuin tämä kaupunki oli kukistunut, persialaiset olivat aivan kodittomia merellä. Eikä siinä kylliksi: päästyään Foinikian herraksi Aleksanteri voi myös laskea, että foinikialaisten laivasto, joka oli persialaisen merivoiman huomattavin osa, siirtyisi hänen puolelleen. Kaikki, jotka Kreikassa havittelivat kapinaa Aleksanteria vastaan, olivat silloin menettäneet kaiken toivon saada apua idästä. Siksi Tyroksen oli täytynyt kukistua.

Tähän liittyy myös eräs laajaperäisempi syy. Aleksanterin suunnitelmiin ei sopinut ainoakaan askel taaksepäin, ei ainoakaan puolinaiseen tekoon tyytyminen: Itämaan kansoille tuli selvitä, että jokainen yritys tehdä vastarintaa hänelle ja hänen makedonialaisilleen oli turha. Mitä lujemmin tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, sitä tärkeämpää Aleksanterin arvolle oli masentaa heidän ylpeä mielensä. Ainoakin epäonnistuminen voi tuottaa suurta haittaa hänen voittoisalle maineelleen ja saattaa vaaraan koko hänen järjestelmällisesti harkitun sotasuunnitelmansa.

Tyroksen kukistuminen oli, niin voi sanoa, vuosisataisten, foinikialaisten ja helleenien välillä itäisen Välimeren herruudesta käytyjen taistelujen loppukohtaus, ja Aleksanterin voitto teki valtavan vaikutuksen koko maailmaan. Suuren kauppakaupungin häviö valmisti helleenisen kulttuurin voittokulkua seemiläisten rannikkokansojen pääasuma-aloilla. Läntisellä Välimerellä oli sitävastoin indoeurooppalaisten ja seemiläisten välinen taistelu vielä ratkaisematta. Siellä eivät helleenit, vaan roomalaiset tulivat viemään valtavan kamppailun länsimaisen kulttuurin voittoon.

Tyros tosin rakennettiin jälleen ja nousi myöhemmin aikamoiseen kukoistukseen, mutta merenvaltiasasemaansa se ei koskaan saavuttanut takaisin. Maailmankauppa siirtyi sen sijaan Aleksandriaan, Aleksanterin Egyptissä käydessään Niilin läntisimmän suuhaaran varrelle perustamaan kaupunkiin.

Syyrian valloituksen jälkeen hänelle näet jäi vielä Egyptin rannikkojen haltuunsa ottaminen, ennenkuin hän voi tuntea itsensä kyllin varmaksi kulkeakseen sisä-Aasiaan. Egyptin anastaminen oli oleva Aleksanterin itäisen Välimeren herruuden lukko. Niilinmaan rikkaudet varsinkin viljaan nähden olisivat myös tuiki tarpeellisena taloudellisten varojen vahvistuksena hänelle ja niinmuodoin toisivat hänelle mahdollisuuden lujemmin pitää kurissa levottomia aineksia kotona Kreikassa.

Egyptiläiset olivat nyt kuten aina valmiit luomaan yltään persialaisikeen. Miekan iskutta Aleksanteri voi edetä Memphikseen asti. Helposti hän myös voitti puolelleen asukkaat, varsinkin mahtavan papiston, hienotunteisuudellaan, jota hän osoitti heidän uskontoaan kohtaan. Suvaitsevaisuudessaan hän enemmän kuin kukaan muu muistuttaa Persian kuninkaista suurinta. Hän jopa uhrasi Apis-härälle. Tänne kuten Vähän-Aasian helleenien luo, Aleksanteri saapui vapauttajana.

Omituinen hänen Egyptinretkensä tapaus oli hänen käyntinsä kaukana erämaassa sijaitsevan Sivan keitaan Amonin temppelissä. Sen selittää se tosiasia, että kreikkalaiset pitivät Amonia ja Zeusta samana ja pitivät tätä oraakkelia yhtenä koko maailman parhaimmista. On kertomuksia, kuinka Hellaasta sekä etevät yksityiset ihmiset että mahtavat valtiot kääntyivät tämän jumalan puoleen saadakseen neuvoja tärkeissä asioissa.[57] Aleksanterin Amonin oraakkeliin poikkeamisen tarkoituksena oli siis herättää kunnioitusta enemmän hänen maanmiehissään kuin egyptiläisissä. Ei kukaan muu kuin hän itse ja oraakkelipappi tiennyt, mitä hän oraakkelilta kysyi, ja millaisen vastauksen jumala hänelle antoi. Ei siis tarvittu muuta, kuin että hän selitti olevansa tyytyväinen Amonin vastaukseen, jotta kreikkalaiset uskoivat, että kaikki, mihin hän tämän jälkeen ryhtyi, tapahtui jumalan neuvon mukaan ja että sen täytyi senvuoksi onnistua.

Sivassa käynti tuli kuitenkin vieläkin merkityksellisemmäksi. Amonin pappi näet tervehti nuorta sankaria »Amonin poikana». Ne tosin olivat tavalliset Egyptin kuninkaille käytetyt tervehdyssanat, mutta kuitenkin heidän kuninkaansa kunnioittaminen jumalaisena vaikutti syvästi heihin, ja yli koko Kreikan kuulutettiin Aleksanterin ystävien suosiollisella avustuksella, että hänet tuossa kuuluisassa oraakkelissa oli julistettu Zeuksen pojaksi.[58] On enemmän kuin luultavaa, että Aleksanteri oli tuon arvokkaan huhun levittäjäin takana.

Sillä välin kuin Aleksanteri oli Foinikiassa ja Egyptissä, Dareios oli käyttänyt aikansa sotajoukon kokoamiseen, jonka vahvuuden väitettiin olevan miljoona miestä. Saattaakseen sen oikein pelottavaksi hän oli asettanut rintaman eteen viisitoista intialaista elefanttia ja varustanut 200 taisteluvaunua molemmin puolin viikatteilla, jotta ne voisivat niittää maahan vihollisen taistelurintaman koko rivejä.

Uutta sotajoukkoaan Dareios aikoi varoa käyttämästä niin epäsuotuisissa maastosuhteissa kuin Issoksen luona; sitä käytettäisiin vain taistelukentällä, jossa sen paljouden vaikutus pääsisi täyteen tehoonsa. Hän antoi Aleksanterin melkein esteettä jatkaa marssiaan Egyptistä kohti suurkuninkaan valtakunnan sydäntä. Ilmeisesti hän toivoi saavansa houkutelluksi vihollisen oikein syvälle maahan voidakseen persialaisten sattuessa voittamaan täysin hänet tuhota ja tappion sattuessa voidakseen paeta lähelle Iraanin vuorimaahan. Gaugámēlan luona, ei kaukana Niniven raunioista, Dareios sijoittui edulliseen asemaan Tigriksen taakse. Täällä, edessään vuolas, leveä ja syvä virta, hän päätti odottaa vihollistaan. Täällä siis tuli ratkaisun tapahtua kokonaisen maanosan eikä ainoastaan yhden maan herruudesta, kuten Graneikoksen ja Issoksen luona.

Mutta valtavinkaan armeija mitä oivallisimmin asestettuna ja suotuisimmissa olosuhteissa ei ole paljon arvoinen, jos sen korkein johto on kykenemätön kuten suurkuninkaan sotajoukon. Se oli ainoastaan joukko yhteenpakotettuja, yhteisvaikutukseen kykenemättömiä yksilöitä. Sitä ihailtavammalta tuntuu tätä taustaa vastaan se varmuus ja täsmällisyys, millä kreikkalainen sotakoneisto koko sotaretken ajan toimii. Salainen koneisto tuntuu johtavan ja järjestelevän armeijan kaikkia liikkeitä. Se käy eteenpäin pettämättömän varmasti, talvella ja kesällä, läpi virtojen, läpi villien vuoriseutujen. Eivät mitkään linnoitukset kykene ajan mittaan vastustamaan helleenejä. Sellaiset suoritukset ovat mahdottomia ajatella ilman sotajohtoa, joka laskee kaiken edeltäkäsin ja työskentelee kuin monista osista koottu, mutta kuitenkin yhtenäinen koneisto. Ilman erinomaista sotilaallista hallintokoneistoa ja yliesikuntaa ei kaksikymmenvuotias nuorukainen, olipa kuinka nerokas tahansa, olisi voinut saavuttaa niitä satumaisia menestyksiä, jotka ovat Aleksanterin tehneet maailmankuuluksi. Etupäässä Makedonian Philippoksen järjestämän ja kasvattaman oivallisen päällikkökunnan avulla Aleksanteri on saavuttanut voittonsa.

Mutta yhtä paljon tulee kunniaa nuorelle sankarille itselleen, joka on käyttänyt oivallisia sota- ja hallintovälineitään viisaasti harkiten, järkevästi ja suuriin tehtäviin. Olemme saaneet riittävästi todisteita siitä, että hän ei ole seurannut Parmenionin ja muiden sotaakokeneiden päälliköiden neuvoja ilman muuta. Lukemattomia kertoja hän myös on henkilökohtaisella sekaantumisellaan vaikuttanut joukkojen liikuntoihin taistelukentällä. Erikoisen kouraantuntuvaa se oli Issoksen taistelussa. Aleksanterin loistavat sotapäällikönlahjat eivät ilmene ainoastaan ennakolta laskemisen kyvyssä, vaan myös siinä, että hän silmänräpäyksessä pääsee niiden monien arvaamattomien tapahtumain tasalle, joita aina välttämättömästi sattuu aseittenmittelyssä. Aleksanteri oli, Delbrück sanoo, »ei ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin suurten mittojen sotapäällikkö. Mutta hän oli vielä enemmän: hänellä on aivan ainutlaatuinen asema sentähden, että hänessä on yhtyneenä maailmanvalloittava sotapäällikkö ja voittamattoman urhoollinen sankari, joka jokaisessa ottelussa taistelee keihäs ja miekka kädessä ratsuväkensä etunenässä tai hyökkäysrivistön etupäässä tunkeutuu vihollisrintaman aukkoon.»

Kreikkalaisten oli mahdotonta Gaugamelassa, leveä Tigris edessään, tehdä samalla tapaa kuin Graneikos-virralla ja rynnätä suoraan persialaisten kimppuun. Aleksanterin täytyi kääntyä pohjoiseen, ja hänen onnistui siellä vihollisen huomaamatta johtaa sotajoukkonsa joen yli. Sen jälkeen hän kävi hyökkäykseen. Dareios antoi joukkojensa suorittaa asennonmuutoksen vastustaakseen hyökkäystä, mutta silloin syntyi aukko persialaisten taistelurintamaan. Tätä Aleksanteri käytti hyväkseen ja lähetti ratsuväkisiipensä kiilaksi vihollisen armeijan keskeen. Tämä horjuu iskusta; se alkaa hajota. Pelätyt keihäsvaunut eivät saa aikaan sitä vaikutusta, jota Dareios on odottanut mielessään, sillä käskyn saatuaan kreikkalaiset muodostavat taistelurintamaansa laajan aukon, josta vaunut vapaasti pääsevät läpi, ja niiden edetessä sekä ajajat että hevoset saavat surmansa heittokeihäistä ja nuolista.

Muuten käy aivan kuin Issoksen luona. Heti, kun tilanne muodostuu vakavaksi, Dareioksen luottamus murtuu. Kun makedonialaisen falangin aivan äänetön eteneminen yhtäkkiä vaihtuu kuin yhdestä suusta kajahtavaan taisteluhuutoon, se käy yli hänen hermojensa. Sen sijaan, että olisi järjestänyt jälleen joukkonsa, hän syöksyy pakoon ja vie mukanaan suuren osan väestään. Hänen ratsuväkensä pitää toki urhoollisesti puolensa ja estää siten kreikkalaiset oikeaan aikaan alkamasta suurkuninkaan ja pääarmeijan takaa-ajoa. Sentähden Dareioksen onnistuu pelastautua Meedian vuoristoihin. Sinne hän pakeni siinä toivossa, että Aleksanteri ei voisi seurata häntä tässä karussa maastossa, jota pidettiin melkein mahdottomana suurenpuoleisten sotaväenosastojen kulkea.

Dareioksen armeija on sillä välin muuttunut järjestymättömäksi joukoksi, jossa ratsumiehiä ja jalkamiehiä on sekaisin auttamattoman hämmingin vallassa. Suuri osa näistä ihmisjoukoista ei koskaan ole ottanut osaa taisteluun. Polvet vavisten he ovat täällä kuten Issoksen luona olleet toimettomina sivustakatsojina, kunnes todella taistelevat ovat alkaneet pötkiä pakoon. Vasta kuin asiat olivat tällä kannalla, tämän Persian armeijan passiivisen osan vaikutus tuli näkyviin, ja se merkitsi — yhä suurempaa hämmennystä ja mieshukkaa.

Kuinka toisin makedonialaisessa sotajoukossa, jossa sotapäällikkö jokaista komppaniaa, jokaista eskadroonaa, niin, jokaista miestä käytti erikoiseen tehtäväänsä! Ja kun barbaarit käyttivät ensimmäistä satunnaista menestystä hyväkseen käydäkseen ryöstämään vihollisen leiriä välittämättä, mitä sitten tapahtui taistelukentällä, helleeneille sitävastoin ei koskaan johtunut mieleenkään ajatus jättää paikkaansa rivissä, ennenkuin vihollinen oli perin pohjin lyöty!

Yhtä ehdoton oli arkasydämisen, veltostuneen Persian kuninkaan ja täynnä voimaa olevan, voittamattomuuteensa horjumatta uskovan makedonialaisen sankarin välinen erotus. Juuri tuollainen usko, yhtyneenä ylivoimaiseen lahjakkuuteen, voittaa maailman. Ilman tätä vastustamatonta voitonvarmuutta se ennenkuulumaton uhkayritys, mihin Aleksanteri pienine helleeniläisjoukkoineen ryhtyi, olisi ollut käsittämätön.

Gaugamelan tappio oli tosiasiallisesti surmanisku vanhalle Persian valtakunnalle. Syy oli mitä, suurimmassa määrin suurkuninkaan, jolta ei puuttunut ainoastaan sotapäällikön, vaan vieläpä sotamiehen kyky ja joka kuitenkin pyrki itse korkeassa persoonassaan pitämään komentoa. Issoksen luona hän oli voinut syyttää epäsuotuisaa maastoa, mutta täällä hän oli itse valinnut taistelupaikan ja huolimatta tavattoman suotuisista maastosuhteista heti heittänyt kaikki menemään. Dareios oli aivan yksinkertaisesti velvollisuutensa rikkova maankavaltaja, ei enempää eikä vähempää. Näin kehnoon mieheen loppuu Kyyroksen hallitsijasuku historiassa. Sen sijaan Makedonian Aleksanteri tulee suurkuninkaaksi. Itse taistelukentällä hän huudatti itsensä uuteen arvoonsa.

Kuka olisikaan 150 vuotta aikaisemmin, Miltiadeen ja Themistokleen aikoina, voinut ajatella sellaista mahdollisuutta, että kreikkalainen sotapäällikkö pienine kreikkalaisine sotajoukkoineen valmistaisi suurelle Persian valtakunnalle saman kohtalon, millä persialaiset silloin uhkasivat Hellasta!

Aleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että kaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi porttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi tuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli koristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla, nuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen pääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin joukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin ja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa oli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät Aleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla lahjoilla.

Mies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli tervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä Aleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin. Tämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin ilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys saada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset persialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa. Makedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat. Maailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa tapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin kyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti sotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista Aleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli koottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon sanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan markan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu tietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista löydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat aina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.

Tässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri sytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset loistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta ja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli vertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen persialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille. Yli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta rangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]

MAAILMANVALTAKUNTA.

Kun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin Ekbatanaan, hän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo onneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat olivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen satraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi Artakserkses-nimisenä.

Nyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä varsinaisen Persian eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot olivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa. Aleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista vastaan, joka tuskin oli lyöty yhdessä paikkaa, ennenkuin se ilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä odottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa taktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle se oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli tarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi, jakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja ratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli muodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset syyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan tätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut heidän kuninkaansa yhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa molemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän oli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen opettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan helleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen tuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä eläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle käsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi kuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni itsepintaisesti piti häntä »barbaarina».

Makedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian sydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen maailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja voitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa kuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa, hänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen ensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen, armahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija on kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia pitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka olivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten urotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset toimet.

Vielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä ratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen kanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin. Vaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani Jaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60] Tuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta Aleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet ristiinnaulittiin.

Aleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja, joihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden »Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin kaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä tänäänkin.

Mitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella valtaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen valtiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun, ja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia suurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia tapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia palvelukseensa.

Persialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli ottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa esiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä vieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen ottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa. Sillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan valtiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia tahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset arvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä länsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari kauhistavaa murhenäytelmää.

Toinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun vanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava kenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito makedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä voittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän ei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain käsittelyä.

Jo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle tullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät ajatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen korkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin, että vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän ei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin Aleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista suunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut muutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas pääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa osoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas oli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden, ja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille päähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.

Tätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa, niin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei varmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka hänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen isänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies myös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan pidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja Philotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja kutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi. Vangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka käänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne voitiin kuitenkin saada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.

Kuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli muodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä julistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia syypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki kuoliaiksi.

Philotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä päivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta Philippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla itänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut Philotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen vaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta kunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös vakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta poikaa oli syytetty.

Ettei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa. Hän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet pois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät hänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas ura salamurhaan.

Tunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista kysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat puhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma vanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän välisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen viimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että kaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat saamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa ilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon, että ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa troopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa, ja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän sielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.

Vielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin vähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies, joka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia näyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen ystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin sanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat Aleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien joukkoon.

Tämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi. Hän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä muistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien avulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt syrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —, jonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle hän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella! Kuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä itseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja suutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut liikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä Kleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään henkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään Kleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä itsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet väkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan, äänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa syyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.

Aleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla, Arrianos-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies, joka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin kuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä. Arrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa, että tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni alati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen aina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän on siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli tiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa muinaisajan kuningas, joka on omistanut sen ominaisuuden, että on katunut tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa jaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat nähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja kuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat väärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi, sen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin tuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että heidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi toivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi samanlaiseen äkkipikaisuuteen.»

Vuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa. Hän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet kuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan aarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin Intianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi. Hän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä rajoittava valtameri.

Satumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin valloittaja Aleksanteria, vaan myös löytöretkeilijää. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se maailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa ympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen, jollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös kansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia kreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.

Ainoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon, oli kuningas Poros. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin kuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä jousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen eteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko taistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet pelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät saisi niitä hyökkäykseen.

Mutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään vihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä edestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat sekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet kuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat maahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten keihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei niitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu, »valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista aivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse, jättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti mahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta vaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka selässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan uskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas oli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia vastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin huomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti polvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»

Aleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa ulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä sanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan kuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat voittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen jalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.

Eräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti sotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan aina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä mukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen mukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla voittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi. Kun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän tämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta nyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta sotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi kuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet heidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään Aleksanterin täytyi antaa paluukäsky. Hänenkin mahtikeinoillaan oli rajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]

Hän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja purjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi sitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta, ennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri myös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.

Nyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa avaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja Tigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa Néarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen pitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä satamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki osan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja ja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas päävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa Aleksanteriin.

Nearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai, oikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti käytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt unohduksiin.

Aleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten halki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja kuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan kuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia vain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin nälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki hiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia, kameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat kuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä oman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön lopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä hietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi kiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä sama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan kokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]

Kreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan vailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan kärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri erotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri ei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt urheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus, kuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät vuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko minä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti veden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja kannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin Aleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»

Palatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että Nearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat hän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä kansoja vastaan.

Keväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan. Aleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin monta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä palaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa sodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen ja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat värvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin kuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät laittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli kyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja kaikki tyynni olisi voinut romahtaa.

Rautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava hän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas kaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi useimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.

Hänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis jossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse ajatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin. Maailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun aikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja Länsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten miesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti Susaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut puolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt hän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin loistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin ja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista soturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat ottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne morsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa, jotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin naisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät persialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus siitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» — tasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain jälkeen suoranaisena kapinana.

Aina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät jatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että hän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei hän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha toverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa välillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden armeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen makedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron nämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin luotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan ei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden lähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet täysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös annettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli hyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät merkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan. Nämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta kuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi loppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden halveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten kääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat kovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat häntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.

Vihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa kuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa, tarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten henkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä heti teloitettaviksi.

Tämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi taltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa suuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat häntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä molempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te kuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati alttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain hyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan asemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi, hän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä kauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi teidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian käydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on tehnyt.

Ja minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne Vähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton hedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille tulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet ja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt, strategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan ja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi näyttää minun aarteitani.

Ja miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin te, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää kuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua rauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että minulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa, että hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin teistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän myös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä ole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja tikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja, kun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli vuorten, läpi virtojen ja erämaitten.

Ja nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet monista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja ylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää sitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että kuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja lukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien ja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos ette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette jättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan. Tämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja todistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»

Lähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi olemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä huolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin. Ja se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä vastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä heillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään he syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja pyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.

Hetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän näki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti uskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut, joissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat molempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden puolesta.

Nyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit vapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän toimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin. Ja heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen makedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään kotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri ja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.

Vähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli ryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä kertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa alas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle. Täten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:

Matkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa tärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli siis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään maailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin sotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja Aleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja tuollaisiin suunnitelmiin.

Suuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan tavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas erään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen tilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa kiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä koskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.

Kun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty, kenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.» Ja hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa sormestaan ja ojensi sen uskolliselle Perdikkaalle, sille ystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.

Armeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän mielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen pyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja uhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän marssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä, mutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille jäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä, jotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille. Hän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän keväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.

»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa nuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen äänen, jonka hän sisässään kuuli:

    »Pelkonne ei, vailla rajaa,
     ei Hydaspeen aallotkaan
    estää saata valloittajaa
    hänen voittokulussaan.
     Ilmain, vetten kuiskehista
    kuulee poika auringon:
    'Selvän elon ongelmista
     antaa sulle Babylon.'»

»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen lähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen maailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan Aleksanteria käsittelevän teoksensa.

Jonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman voiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut aikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa kreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa. »Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka jälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian kuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan yli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä ja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan aina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan — hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan pelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu ateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala olisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut tulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että tänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta, joka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa, jota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman herruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa kohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten ihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi oli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki parhaaksi sitä toisella lailla vallita.»

Sellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta täyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua. Seuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko tavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui sen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne valtaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi myöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran olivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan ihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin käsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias oli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen! Liioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut koskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin kimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle laskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan kykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva pitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan, näitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset vaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta heillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia apulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä, kuin hän oli.

»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa mielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain laita; mutta minä uskon aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi asettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei vaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut eteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta kilpailijaa kuin — itsensä.

Kerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle: 'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin etäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja vastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista tästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'

Aleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään toisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki hän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»

Ehkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle saada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla, ennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon ajatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi ennen kuolemaa.»

Mutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi saanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa aikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa osassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä hän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan sille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita, jotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla ylläpitävät ihmisyyskäsitettä. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen uudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia hyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen rappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä ja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua kuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani liikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi. Vampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan veren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta verta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.

Utuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi Aleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa oli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien seutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen ja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja historioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin tieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt kuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät tutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.

Suuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin käytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan vieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden tapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne muokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä tieteissä että taiteissa.

Tavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui Itämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä taruhenkilö.

Vielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat arvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai hehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin Demostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta vihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija, vihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren sankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää »teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»

Pian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa innostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse 40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa muodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet vastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä historioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta sotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan nuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen oleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen arvostelukyvyn?

Mutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki kukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä, minkä Hellas on synnyttänyt.

Benedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten seit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.

Werner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im griechischen und römischen Altertum.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).

MAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.

Aleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa oli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain rautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään koossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä tahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi ihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan ja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden piti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään avioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa — »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.» Foinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.

Mutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli ikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä olivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet kreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten kaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea auktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan ihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli siellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima, jonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle aikakaudelle, hellenistiselle.

Aleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän jälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka sai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon, syntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi vainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja seuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen odottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella syntyneestä velipuolestaan Philippoksesta, erään tanssijattaren pojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään, mutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön hallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz sanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.» Hallituksen otti senvuoksi käsiinsä Perdikkas valtionhoitajana alaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä. Tunnetuimmat heistä olivat Ptolemāios, Antígonos ja Séleukos. Makedonian ja Kreikan maaherrana oli Antipatros. Kaikki nämä valtiaat olivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja lähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita näiden Aleksanterin »diadokien» — s.o. seuraajain — välillä.

Kreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin sytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen pikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti vakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty kuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti korjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta», lainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden »vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti Aasiassa.

On erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten eleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten Droysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen kansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen, Issoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen, Tyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja Persian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin sopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu rinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen vapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin »eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy eräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin oli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja odottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä kipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena vuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki… Mutta kun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta. Kukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan tätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät isänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.

Jos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin vapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi tätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos näet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan Aleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi myös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma. Aleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta, ja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa politiikassa.

Mutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä eivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti asettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin käytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja odottelevina.

Kuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren voimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat kuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon persialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan. Kuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua, ennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian puolelle.

Silloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan voiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät? He päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen kiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan vapauden hyväksi.

Mutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut, mikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden aikakaudesta!

Sparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen perustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli Aasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin ateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa saavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa pettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian puolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen taistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi suoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman maaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset voitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut ajatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli. Mutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina tapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät tahtoneet nähdä.

Kun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen, makedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin kehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon ja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne sanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain ansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan, ja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys päättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen tappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti tämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]

Kun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi Makedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös kunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen ja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta Antipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset vaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti vastaan kohtalonsa.

Muutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi tieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen ihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin kuningatarpuolison.

Silloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä vastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen fryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin odotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin juhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin kuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli Aleksanterin sukua.

Nyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas Kleopātra. Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan kanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden naimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä naimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa myrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli kokonaan hävitetty.

Sillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu sekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä keskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä yhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin iloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat ryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Perdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.

Diadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli Antigonos, jota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän laajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja hallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin valtakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui ase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta ja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri yhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen valtioon, joista Makedonia joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa etu-Aasiaa seleukideille ja Egypti Ptolemaioksille. Mutta silti eivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä kiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli kauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen faaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian valtiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat puolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien laivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös Antigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään kolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne tahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.

HELLENISTINEN AIKA

MAAILMAN TALOUDELLISEN KEHITYKSEN UUSI VAIHE.

Hellenistinen aika on antanut entistä kansainvälisemmän luonteen taloudelliselle elämälle ja uusinut sitä kapitalismin henkeen. Aina höyryn ja industrialismin[67] aikakaudelle saakka se sitten kulkee pääasiallisesti samoja ratoja kuin hellenistisellä ajalla. Oleellisin ero on, että työn suorituttaminen orjilla lakkaa kristinuskon voittaessa alaa.

Helleenien suuri leviäminen oli pääasiassa lakannut 6. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. idässä Persian valtakunnan perustamisen, lännessä Karthagon ja etruskien kasvavan vallan johdosta. Sitten siirtolaisuus, nopeasti kasvavan väkiluvun varaventtiili, oli ollut tukossa yli kaksi vuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri sen jälleen aukaisi. Tämän pitkän luonnottoman tilan seurauksia olivat ne yhteiskunnalliset pulmat, jotka peloponnesolaissotien ajoista alkaen tuottivat Kreikalle vahinkoa. Maan liian lukuisa väestö joko tuhosi itseään sisällissodilla tai värväytyi palkkasotureiksi vieraan palvelukseen.

Aleksanteri sitävastoin avasi uuden maailman kreikkalaisille ja antoi heille siten mahdollisuuksia paremmalla tavalla käyttää kansanvoimaa, joka uhkasi murtaa patonsa. Hänen valloituksillaan Itämailla on kaupalle, liikenteelle ja taloudelliselle elämälle yleensä ollut merkitys, joka on verrattavissa Amerikan löytöön 18 vuosisataa myöhemmin. Molemmat nämä tapahtumat ovat uusien vaiheiden johdantoa ihmiskunnan historiassa. Ennen Aleksanteria Välimeren seudut ja kaukaisemmat itämaat olivat muodostaneet kaksi toistensa vieressä olevaa eri maailmaa. Tosin kreikkalaisten siirtyminen Vähään-Aasiaan, Sisiliaan, etelä-Sisiliaan ja moniin muihin maihin oli synnyttänyt kreikkalaisia kaupunkeja ympäriinsä Välimeren rannoille, mutta Syyrian rannikoillahan ei kreikkalaista siirtoasutusta ollut, ja niissä seuduin, minne kreikkalaisia oli asettunut asumaan Itämaille, he eivät missään olleet tunkeneet syvemmälle sisämaahan. Sisä-Aasiaan, Intiaan ja Arabiaan johtavat kauppatiet persialaiset, foinikialaiset ja egyptiläiset olivat tarkasti pitäneet muilta kansoilta suljettuina. Nyt sitävastoin Aleksanteri oli avannut Aasian Intiaan ja Egyptin ensimmäiseen kataraktiin saakka ei ainoastaan makedonialaisen ratsumiehen peitselle, vaan myös helleeni-kauppiaan laivalle ja kuorma-aasille. Siten hän oli hankkinut helleeneille määrättömän laajat raakatavara- ja tavarankuluttajaseudut. Nyt myös suurkuninkaan jalometalliaarteet pantiin liikkeeseen rahaksi lyötynä. Kaikki tämä aiheutti Hellaan elinkeinoelämän elpymisen, jota voi verrata siihen, mikä seurasi kreikkalaisten suurta siirtoasutusta 8., 7. ja 6. vuosisadalla.

Mutta määrätietoisuudella, joka oli ominaista kaikelle, mihin Aleksanteri ryhtyi, nuori valloittaja työskenteli kreikkalaisen sekä henkisen että aineellisen kulttuurin levittämiseksi. Perustamalla joukon uusia kaupunkeja Egyptin Aleksandreiasta aina Jaksartes-virran varrelle »uloimpaan Aleksandreiaan» asti, hän hankki kaikkialle vanhaan maailmaan helleenisen sivistyksen tukikohtia. Näiden sivistyskeskuksien välistä liikennettä hän edisti avaamalla maanmiestensä käytettäväksi persialaisten suurenmoisen tieverkon ja sitä kehittämällä sekä valmistelemalla myös uusien merireittien käytäntöön ottamista.

Hänen diadokinsa seurasivat esimerkkiä ja hankkivat kilpaa tuhansia helleenejä, ei ainoastaan palkkasotureita, vaan myös kauppiaita ja käsityöläisiä, lähtemään Itämaihin asuttamaan uusia kaupunkeja, joita Aleksanteri ja hänen seuraajansa olivat perustaneet. Uusi kreikkalainen siirtoasutuskausi, kolmas järjestyksessä, alkaa.

Seleukos ja hänen poikansa Antiokhos ovat maailmanhistorian suurimmat kaupunkienperustajat. Aleksanterin aloittamaa asutusta he jatkoivat suurisuuntaisesti yli koko Aasian, Intian ja Turaanin arojen rajoille saakka. Se on valtavin asutus, minkä mikään hallitus koskaan on pannut toimeen.

Kaikki tämän suunnattoman suuren alueen viljavat seudut suorastaan kylvettiin täyteen kukoistavia kreikkalaisia kaupunkiyhdyskuntia, joilla oli kreikkalaiset nimet. Myös Syyria sai nyt samalla tavoin helleenisen leiman. Kaikkialla näissä vastaperustetuissa yhdyskunnissa väestön ydin oli kreikkalaista, ja kreikan kieli oli virallisena kielenä. Neuvosto ja kansankokous kokoontuivat torille neuvottelemaan ja vaaleja toimittamaan. Kreikkalaisille jumalille rakennettiin temppeleitä. Siten seleukidikuninkaat sulattivat aasialaiseen valtaansa länsimaisen kansalaishengen ja itsehallinnon aineksia. Hellenistisen sivistyksen siemeniä kylvettiin yli koko Aasian. Itämaille asumaan asettuvat kreikkalaiset tulivat sinne täynnä nuorekkaan reipasta yritteliäisyyttä ja herättivät uutta elämää kansoihin, jotka olivat jo vaipumaisillaan itämaiseen uneliaisuuteen. Kreikkalaiset osasivat herättää eloon Itämaan uinuvat miljoonat. Minne he asettuivat asumaan, siellä syntyi vilkasta ja mitä moninaisinta teollisuustoimintaa ja monin paikoin myös tuottavaa maanviljelystä.

Helleeniset kaupungit olivat kuin saaristo mahtavassa valtameressä. Monelle niistä luonnollisesti valtameri oli ylivoimainen, mutta muutamat säilyttivät kauan henkisen erikoisleimansa.

Mutta lopulta nämäkin nieli ääretön itämainen ihmismeri, tämä raskas, liikkumaton Itämaa, missä hallitukset ja vallat ovat vain pintavärettä, mutta kansan tavat ja elämänkatsomus pysyvät muuttumattomina kuin luonto itse. hellenistiseltä ajalta. Ajan mittaan Itämaat vaikuttivatkin enemmän Länsimaihin kuin päinvastoin.

Tigriksen varrelle Seleukos perusti uuden Seleúkeia-nimisen pääkaupungin siten pyrkien syrjäyttämään Babylonin keskeisestä asemastaan maailmankaupan valtiaana. Hän ei viihtynyt vanhassa pääkaupungissa, jonka väestön enemmistö oli seemiläistä ja jossa Mardukin vanhoillinen papisto soitti ensi viulua. Mutta hän ei tahtonut yrittää kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Vain helleenisestä kaupungista saattoi ja sai tulla helleenisen valtakunnan keskipiste.

Hänen tarkoituksensa täyttyi täysin. Nebukadnesarin jättiläiskaupunki kutistui yhä enemmän kokoon ja rappeutui, mutta hellenistinen Seleukeia vapaine järjestysmuotoineen kasvoi Aasian sen ajan suurimmaksi kaupungiksi — kerrotaan siinä olleen noin puoli miljoonaa asukasta. Sen asema oli myös täysin yhtä edullinen kuin Babylonin. Seleukeiasta johti purjehduskelpoinen kanava Eufratiin, joka juuri tällä kohtaa tekee mutkan lähelle Tigristä.

Seleukeian kautta kuljetettiin nyt länteen Intian tuotteet: maustimet, indigo, pumpuli, helmet ja jalokivet ja myöhemmin myös Kiinan silkki, ja Arabiasta tuli sinne kallisarvoista suitsuketta ja voiteita, kun taas tavarakuormat sieltä kulkivat Aleksandreiaan ja Syyrian satamakaupunkeihin.

Seleukideillä oli paljoa vaikeampi tehtävä kuin Ptolemaioksilla, joiden hallitsema alkuasukaskansa kylläkin oli heille vierasta, mutta kuitenkin syntyperältään yhtenäistä, ja jotka voivat hallituksessaan nojautua voimakkaaseen virkavaltaan sekä kansan veriin menneeseen tottumukseen taipua valtiaansa edessä kuten jumalan edessä. Seleukideillä sitävastoin oli hallittavana parikymmentä kansaa eri tapoineen ja laitoksineen.[68] Ja pulmaa eivät tehneet suinkaan yksinkertaisemmaksi mahtavat, itsehallintoon tottuneet vanhat Vähän-Aasian kreikkalaiset kauppakaupungit, jotka vallitsivat Aasian kauppateitten päätepisteitä ja niiden jatkumista länteen. Näiden yhdyskuntien kanssa kuninkaan oli pysyteltävä hyvissä väleissä runsailla lahjoilla ja monenlaatuisilla muilla huomaavaisuudenosoituksilla. Ei sopinut niitä kohtaan osoittaa liian ankaraa kuninkaallista mahtia. Seleukidien tehtävää vaikeutti vielä lukuisa juutalainen väestö, joka vaati uskonnollista itsenäisyyttä. Heprealaisten pyrkimys muodostaa maalliseen yhteiskuntaan eri pappisvaltio johti lopulta vaarallisiin kapinoihin, joista puhumme toisessa yhteydessä.

Egyptissä tuli Aleksandreiasta hellenismin liesi. Tämän kaupungin perustaminen on Aleksanterin nerokkaan kaukonäköisyyden oivin todistus. Itse luonto hänelle neuvoi tämän merikaupungin paikan. Välimeren virrat näet vaikuttavat, että Niilin liejua kulkeutuu itään, niin että ei ainoastaan delttamaan, vaan myös etelä-Syyrian rannikko on täydellisesti mataloitunut. Vasta Niilin läntisimmästä suuhaarasta länteen on meri vapaa liejusta.

Jo ensimmäisten Ptolemaiosten aikaan kaupunki sai suuren merkityksen sekä itään että länteen pitkin Afrikan rannikkoa kulkevassa maailman meriliikenteessä. 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. perkautettiin näet Niilin ja Punaisenmeren välinen kanava, jonka Dareios oli avannut liikenteeseen, mutta joka sitten oli täyttynyt taas lentohiekalla.

Aleksandreiasta ei tullut ainoastaan pohjoisesta etelään suuntautuvan Aigeian meren ja Niilin välisen kauppatien, vaan myös lännestä itään kulkevan Karthagon ja Syyrian välisen kaupan pääasemapaikka. Edullisen asemansa johdosta mahtavan liikesuonen suulla ja erinomaisen rikas sisämaa takanaan kaupungista tuli maailman yhdysliikenteen tärkeimpiä solmukohtiapa se olikin kolme vuosisataa maailman huomattavin kauppakaupunki ja kolmen maanosan keskipiste.

Aleksandreian vilkasta liikennettä edisti se seikka, että purjehtija yölläkin voi tulla satamaan. Silloin näet hänen laivaansa opasti sataman edustalla olevan Pharos-saaren majakan valo; tämä rakennus oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Aleksandreiassa virtaili sekaisin kaikkia maailman kansanheimoja. Intialaisiakin siellä näki jokseenkin usein, ja Aleksandreian taidekäsiteollisuudessa on piirteitä, jotka mahdollisesti viittaavat siihen, että maailmankaupungin vilinässä esiintyi myös kiinalaisia. Rooman keisari Hadrianus mainitsee eräässä kirjeessään Aleksandreian kaupunkina, missä kukaan ei kulje toimetonna: yksi puhaltaa lasia, toinen tekee papyrusta, kolmas kutoo palttinaa — kaikilla on jonkinlaista taidokkuutta tai ainakin he haluavat olla sitä omaavinaan. Myös raajarikot, sokeat ja luuvalon vaivaamat tekevät työtä. Aleksandreialaiset tuntevat vain yhden jumalan: rahan.»

Egypti oli kyllin rikas synnyttääkseen tuottoisan viennin muihin Välimeren satamiin. Syrjähkön asemansa ja mainioitten luonnollisten rajainsa ansiosta maa sai olla rauhassa niiltä hurjilta kiistoilta, mitkä hävittivät Aasiaa, ja rauhallisemmin kehittää taloudellisia apulähteitään. Kanavat, Egyptin elinsuonet, voitiin panna taas hyvään kuntoon, ja Niilinmaasta alkoi tulla koko maailman jyväaitta ja elintarpeitten hankkija. Täältä ei viety vain viljaa ja paljon muita maanviljelyksen tuotteita, vaan myös kankaita, lasitavaroita ja papyrusta. Tästä onnellisesta maasta puuttui oikeastaan vain puutavaraa ja kuparia. Molempia oli kuitenkin Kypros-saarella, jonka Ptolemaios I kyllin kaukonäköisenä oli ottanut haltuunsa Aleksanterin valtakuntaa jaettaessa.

Lukuisat tämän ajan papyruslähdekirjat antavat meille mielenkiintoisia tietoja faaraoitten maan taloudellisesta elämästä. Egypti on ainoa hellenistisistä valtioista, joka on antanut meille mahdollisuuden syvemmin tunkeutua itse hellenistisen ajan elämään ja päästä selville, kuinka hellenismi elimöityi ja kykeni sitten perinpohjin hapattamaan vieraan kansan. Siinä suhteessa ovat arkeologien Aasiassa tekemät löydöt vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä erämaanhiekka on meille säilyttänyt.

Egyptin papyruslöydöistä huomaamme m.m., että ptolemaiolaiskuningas itse oli valtakuntansa suurin liikemies. Koko Egyptin viljanviennin Ptolemaiokset olivat ottaneet yksinoikeudekseen, ja tuloksena heidän määrätietoisesta kauppapolitiikastaan oli, että Egyptin ohra ja vehnä yhä enemmän tunki syrjään maailmanmarkkinoilta Mustanmerenmaitten viljaa.

Viljantuotantoon perustui Ptolemaiosten mahti ja Egyptin poliittinen vaikutus. Mutta ei ollut talonpoika raukalle itselleen paljon iloa runsaista sadoistaan. Koko maa oli suurina tiluksina, jotka kuuluivat kuninkaalle tai temppeleille taikka olivat määrätyt siviili- ja sotilasvirkamiesten käytettäviksi. Talonpoika itse omisti tavallisesti vain talonsa, ja viljastaan hän sai vain pienen osan. Ei ainoatakaan jyvää hän saanut viljaa korjatessaan viedä taloonsa. Valtion puimapaikoilla kylän edustalla hänen viljansa virallisen valvonnan alaisena puitiin ja sitten punnittiin. Jos talonpoika oli velassa, niin otettiin sen maksu tällöin. Sitten valtio otti vero-osuutensa, ja maamiehen piti itsensä huolehtia sen kuljettamisesta lähimpään kuninkaalliseen viljavarastoon. Siellä vilja kuormattiin aasien ja kameelien selkään, jotka kuuluivat eläinten omistajille, joiden velvollisuutena oli huolehtia sen kuljetuksesta lähimmälle kanavalle tai Niilin rannalle, ja laivoilla se kuljetettiin edelleen Aleksandreiaan.

Mutta Ptolemaiokset eivät olleet ottaneet haltuunsa ainoastaan viljakauppaa — he olivat myös pidättäneet yksinoikeudekseen useat parhaiten kannattavat suurteollisuusalat tai ainakin olivat suuria osakkaita niissä. Sellaisia olivat öljyn valmistus, kutomateollisuus, lasinpuhallus, papyrustuotanto, oluen valmistus ja hajuaineitten tuotanto. Öljy valmistettiin kuninkaan tehtaissa ja myytiin sitten monopolin tavaralle määräämiin vähittäishintoihin, joten välikäsien voitto oli tarkoin määrätty.

Monopolisointi tietysti houkutteli salakuljetukseen. Muiston siitä tapaamme seuraavasta erään korkean virkamiehen kirjeestä alaiselleen: »Heti tämän kirjelmän saatuasi lähetä luokseni sekä sinun huostaasi vankeuteen jätetty nainen ynnä salakuljetettu öljy että myös mies, joka hänet luoksesi toi. Jos et moisia rikoksia kylässä saa loppumaan, niin olet saava sitä katua.»

Myös pankkilaitos ja kaakkoon suuntautuva kauppa olivat hallituksen käsissä. Valtakunnanpankilla oli pääkonttorinsa Aleksandreiassa, ja sen alaisina haarakonttoreita kaikissa suuremmissa kaupungeissa.[69]

Vilja oli hyvin tärkeää maksuvälineenä rahan ohella. Oli olemassa julkisia varastoja, ja joka sinne talletti viljaa, voi käyttää sitä maksuna kirjoittamalla yksinkertaisesti niin ja niin monen tynnyrin maksumääräyksen. Tuollaiset maksumääräykset voivat sitten käydä seteleistä yli koko maan.

Egyptin verotuslaitosta hoiti valtiokoneisto, joka toimi pettämättömän varmasti. Ei kukaan verotettava päässyt tässä maassa täyttämästä, mitä valtio vaati. Noin tusinasta Egyptin kaupungista on löydetty Ptolemaiosten ajalta manttaaliluetteloja niin tarkkoine tietoineen talonomistajista ja vuokralaisista, että me vähäisen mielikuvituksen avulla voimme nähdä näiden rauniokaupunkien väestön elävänä edessämme.

Laajan taloudellisen politiikkansa avulla Ptolemaioksista tuli ajallaan maailman rikkaimmat hallitsijat. Mutta osasivatpa he myös menettää rahoja. Toiset heistä olivat suuria sivistyksen edistäjiä, mutta toiset tuhlasivat paljon juhliin ja loistoon ja palvoivat Bakkhosta ja Venusta enemmän kuin Apollonia.[70]

Egyptiläisten koko luonteensävy oli erikoislaatuista, eikä ollut helppoa saada sitä yhtymään helleeniseen aatemaailmaan. Tarkasta, juhlallisesta muodollisuudesta, mikä oli seurauksena pappis- ja virkamiesvallasta, oli tullut egyptiläisten toinen luonto. Kuinka loppumattomalla arvonimisarjalla faaraon pitikään komeilla, kun hän suvaitsi laatia jonkin asiakirjan! Ja missä muualla maan päällä tarvittiin kuusikymmentä — sanottuna ja kirjoitettuna 60 — todistajaa, jotta sopimuksella olisi laillinen voima!

Ptolemaioksilla ei ollut muuta tietä kulkea kuin vanha, jo tasaiseksi poljettu, jota papit ja virkamiehet viittoivat, jos kuninkaat tahtoivat voittaa kansan puolelleen. Suvaitsevaisuuden ja hienotunteisuuden toisten uskoa ja tapoja kohtaan he olivat oppineet suurelta, laajanäköiseltä edeltäjältään. Rosetten kivi on yksi monia todisteita Ptolemaiosten kyvystä anteliaisuudella voittaa mahtava papisto puolelleen. Samalla tavoin vaikutti myös lukuisain temppelien rakentaminen sellaisten kuin Edfun ja Esnen temppelien, jotka tämä hallitsijasuku pani alulle. Ptolemaiokset uhrasivat myös vanhain faaraoitten tapaan Egyptin kummallisille koirapäisille demoneille ja kuvauttivat temppelin seinille itsensä niille uhraamassa ja niitä rukoilemassa, aivan kuin olisivat olleet »joku Thotmes tai Ramses.

Ei mikään voi antaa selvempää käsitystä egyptiläisen ja helleenisen ajatusmaailman välisestä vastakohdasta kuin esim. varhaisimman tunnetun kuningas Ptolemaios I:n antaman asetuksen lukeminen. Hän ei vielä ollut ottanut itselleen kuninkuutta, vaan hallitsi nimellisesti satraappina alaikäisen Aleksanteri II:n puolesta. Ptolemaios julistuttaa siinä, että hän Horus- ja Buto-jumalille, jotka hallitsivat Pen ja Tepin kaupunkeja, antoi takaisin kaikki heidän vanhat tiluksensa pohjoisessa delttamaassa. Julistus on kirjoitettu hieroglyfeillä ja alkaa seuraavasti: »Kuningas Aleksanteri II:n, ikuisesti elävän, Horus- ja Buto-jumalain ystävän seitsemäntenä hallitusvuonna, tulva-ajan alussa oli Hänen Majesteettinsa sisä-Aasiassa, joten Egyptiä hallitsi Ptolemaios-niminen käskynhaltija. Hän oli nuoruudenreipas mies, vahva molemmilta käsivarsiltaan, viisas, mahtava miesten joukossa, järkkymättömän rohkea. Hurjimmankin vihollisen hän löi pakoon selin kääntymättä. Keskellä tappelua hän seisoi, ja kukaan ei voinut tulla häntä liian lähelle. Valtavat olivat hänen nyrkkinsä, eikä kukaan kyennyt niiden lyöntiä torjumaan. Mitä hänen suunsa sanoi, sitä ei peruutettu. Ei kukaan ollut hänen vertaisensa ulkomaalaisista.» — Pitkäveteisessä jatkossa Ptolemaioksen sotaisia toimia verrataan korppikotkan liikuntaan pikkulintujen keskellä, ja lopuksi julistetaan lahjoitus uudestaan ikuisiksi ajoiksi. »Palkaksi siitä, mitä hän on tehnyt» — sanotaan lopuksi — »suotakoon hänelle voittoisuutta ja voimaa, niin että hänen sydämensä iloitsee ja pelko häntä kohtaan yhä edelleen, kuten nyt, tulee vallitsemaan vieraissa kansoissa.»

Ptolemaiokset ovat, varoneet yrittämästä mahtikäskyin poistaa syviä rajoja egyptiläisten ja helleenien väliltä.

Mutta säilyttäen vanhain faaraoitten hallitustavan ulkonaiset piirteet uusi hallitsijasuku teki kuitenkin työtä maansa hellenistyttämiseksi. Mutta kuinka itämainen itsevaltius sopi helleeniseen henkeen? Tyyssijan hellenismi sai Aleksandreiassa ja parissa muussa kaupungissa, toinen lähellä Thebaa, toinen Faijumin alueella. Täällä helleeninen kulttuuri vapaasti sai kehittyä, kun taas ympärillä olevan maalaisväestön elämällä oli itämainen leima. Näiden kaupunkien gymnasioneissa nuoriso sai helleenisen kasvatuksen, ja niissä pidettiin yllä kreikkalaista henkeä. Ja jotta helleeninen rotu säilyisi puhtaana, pidettiin laittomina avioliittoja syntyperäisten egyptiläisten kanssa.

Mutta kolme tai neljä helleenistä kaupunkia ei riittänyt maata hellenistyttämään, varsinkin kun kreikkalaiset siellä pysyttäytyivät niin ankarasti erillään alkuasukasväestöstä. Enemmän Ptolemaiokset edistivät hellenistymistä asettamalla kreikkalaisia kaikkiin tärkeihin virkapaikkoihin sekä keskus- että paikallishallinnossa ja antamalla armeijan johdon kreikkalaisten ja makedonialaisten käsiin. Samaan suuntaan he vaikuttivat käyttämällä kreikkalaisten insinööritaitoa ja tekniikkaa julkisiin rakennuksiin ja kanavatöihin sekä elinkeinoelämän yleiseen kohottamiseen. Kreikkalaisten lahjakkuutta käytettiin myös liike-elämän ja pankkilaitoksen johtoon. Tuntuvimmin kuitenkin kreikkalaiset joutuivat syntyperäisten egyptiläisten kanssa kosketuksiin, kun Ptolemaiokset sijoittivat kreikkalaisia ja makedonialaisia sotilaita sinne tänne maan viljelyssiirtoloihin. Siten tuli, kaikesta huolimatta, rotusekoitus ajan oloon välttämättömäksi.

J.P. Mahaffy, Greek life and thought from the age of Alexander to the
Roman conquest.

A. Bouché-Leclerq, Histoire des Seleucides: 2 nid. Alfred von
Gutschmid, Geschichte Irans und seiner Nachbarländer.

Alfred von Sallet, Die Nachfolger Alexanders des Grossen in Baktrien und Indien.

Melvin M. Knight, Economic history of Europe to the end of the middle age. (Kirjallisuusluettelo.)

Otto Lagercrantz, Det egyptiska skatte- och finansväsendet under den grekisk-romerska tiden (Ekonomisk Tidskrift 1901).

HELLENISTINEN KULTTUURI.

Kun Aleksanteri avasi Itämaat länsimaiselle yritteliäisyydelle, ei syntynyt ainoastaan maailmankauppaa, vaan myös yleismaailmallinen kulttuuri. Kreikkalainen kulttuuri tunkee nyt Itämaihin, mutta saa sieltä itse vuorostaan uusia vaikutteita, mitkä tekevät sen sopivammaksi valtaamaan maailman. Egyptiläinen ja babylonialainen sivistys, ennen kaikkea kaldealaisten tähtitiede, Zoroasterin oppi hyvän ja pahan maailmansielun taistelusta, Israelin Jahvenpalvonta ja oppi syntivelasta ja katumuksesta, kaikki tuo tunkeutui syvälle kansantajuntaan yli koko maailman ja sai historiallisesti ratkaisevan merkityksen. Hellenistisestä kreikasta — kielestä, jolle Vanha Testamentti käännettiin ja jolla sitten Uuden Testamentin kirjat kirjoitettiin — tuli sen ajan maailmankieli, kuten myöhemmin, vuorostaan ja aikanaan latinasta, ranskasta ja englannista. Uutta kreikkalaisen kulttuurin muotoa, joka nyt syntyy nimitetään hellenistiseksi erotukseksi vanhempain aikain helleenisestä. Se on sekakulttuuria, jolla on toinen luonne Egyptissä kuin Kreikassa ja Makedoniassa, toinen Babyloniassa kuin Syyriassa j.n.e.

KUN KIVET PUHUVAT.

Eri kansallisuutta olevien arkeologien Vähän-Aasian vanhoissa sivistyskaupungeissa toimittamien kaivausten ansiosta on tehty lukuisia löytöjä hellenistiseltä aikakaudelta ja myös vanhemmilta ajoilta[70]. On kaivettu päivänvaloon temppeleitä, kuninkaanpalatseja, raatihuoneita, teattereita ja kauppahalleja, komeita sarkofageja ja kuvapatsaitten palasia sekä löydetty joukko piirtokirjoituksia. Runsastuottoisia olivat kuuluisan maailmankaupungin ja suurten ajattelijain kotipaikan Miletoksen, »joonialaisten jaloimman korun» rauniot. Siellä on muun muassa kaiveltu esiin suurin tunnettu kreikkalainen kauppatori, yli 200 metriä pitkä ja melkein yhtä leveä. Ja yllättävän rikkaita veistokuva- ja rakennustaiteellisia löytöjä on siellä tehty — olkoon, että se, mikä on säilynyt, tuli käsiimme palasiksi pirstottuna. Siitä, että näitä taiteen luomuksia ylipäätään on jäljellä, saamme kiittää suurta muurien rakennusta, johon suurella kiireellä oli ryhdyttävä kuudennella vuosisadalla j.Kr., kun hyökkäävät barbaarijoukot uhkasivat kaupunkia. Muuria levennettiin niin paljon, että useita muistomerkkejä jäi sen sisään ja säilyi siten. Muuten ne aikoja sitten olisivat saaneet kulkea kunnioitusta tuntemattomien heimojen kalkkiuuneihin tai ne olisi hakattu rikki katu- tai rakennuskiviksi. Kiireessä käytettiin rakennusaineena myös toisista rakennuksista suuria muistokirjoituksilla varustettuja möhkäleitä, kokonaisia pylväitä, kuvapatsaita ja muuta, mitä yht'äkkiä voitiin saada käsiin, ja välipaikat täytettiin marmoripatsaitten päillä, jaloilla ja käsillä. Senvuoksi tulikin tästä kaupunginmuurista myöhempäin aikain arkeologeille alituisten uusien yllätysten lähde.

Miletoksen ylpeys oli teatteri, jossa oli istumapaikkoja 25 000 katsojalle. Ihmeellisen komea näköala sieltä oli yli satalaivaisen sataman ja sen edustalla avautuvan meren. Aina kaukaiseen Samokseen katse liiti.[72]

Miletoksen eteläiseltä kaupunginportilta vie marmorileijonan vartioima pyhä tie laajalti kuuluun Apollonin temppeliin, missä oli oraakkeli, joka ajoittain kilpaili Delphoin oraakkelin kanssa maineesta. Kuinka monia miljoonia hurskaita pyhiinvaeltajia onkaan aikojen kuluessa kulkenut juhlallisissa kulkueissa tätä puolitoista peninkulmaa pitkää tietä, joka tarjoaa niin runsaasti ihmeen ihania näköaloja! Etunenässä kulkivat Apolloninveljet eli Apollonin laulajat ja tanssijat, veljeskunta, jonka olemassaoloa voi seurata ainakin seitsemän vuosisadan ajan. Ja kun lopultakin pyhäkön ylpeät marmoripylväät tulivat näkyviin, silloin pyhiinvaeltajat hartaina suuntasivat kulkunsa temppelikukkulalle, tietä reunusta vain valtaistuimilla istuvain marmoripatsaitten pitkien rivien herättämässä pyhän vakavassa tunnelmassa.[73] Kuvapatsaat olivat hurskaitten temppelissäkävijöitten lahjoja seitsemänneltä esikristilliseltä vuosisadalta.

Itse temppeli on ihana, mittasuhteiltaan valtava rakennus, 109 metriä pitkä ja 50 metriä leveä. Rauniot todistavat vielä sen ihmeteltävän rikasta ja vaihtelevaa koristeellista somistelua, joka teki jokaisesta pylväästä itsenäisen taideteoksen. Mikä työ, mitkä rahamäärät, mitä intoa miletoslaisten olikaan täytynyt uhrata tähän rakkaaseen pyhäkköön, jonka persialaiset tuhosivat raunioiksi hävittäessään Miletoksen v. 494 e.Kr.[74]

Tämän katastrofin jälkeen itse kaupunki tosin rakennettiin pian uudelleen, mutta entistä loistoaan se ei koskaan saavuttanut. Suureen temppelin rakennukseen ryhdyttiin uudelleen vasta v. 333, kun Aleksanteri Suuri lahjoitti kaupungille takaisin sen vapauden, mutta se piti monta kertaa keskeyttää varojen puutteessa.[75] Kerran se oli lamassa melkein kokonaisen vuosisadan, ja ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. työ lakkasi ainiaaksi. Maanjäristysten ja nuoremman sukupolven kunnioituksen puutteen johdosta suuri pyhäkkö vajosi soraksi ja pirstaleiksi.

Mutta juuri sentähden, että tämä temppelirakennus oli suunniteltu niin suurisuuntaiseksi, ettei sitä koskaan ehditty päättää, sen rauniot suovat meille tilaisuuden seurata rakennustaiteen kehitystä vuosisatain kestäessä, ja temppelin esiinkaivaminen on senvuoksi arkeologian kiitollisimpia tehtäviä, varsinkin kun tämä temppeli lähinnä Ateenan akropoliin pyhäkköjen jälkeen on parhaiten säilynyt kaikista joonialaisista temppeleistä. Juuri niin paljon on jäljellä, että on tilaisuus arvostaa miletoslaisten arkkitehtien omaperäisyyttä, heidän kykyänsä antaa kivelle eloa ja välttää sitä yksitoikkoisuutta ja kylmyyttä, mikä on noin valtavamittaisten rakennusten suuri vaara.

Prienessä, Miletoksesta pohjoiseen, on kaivettu esiin niin suuri rauniokaupunki, että sille on annettu »Vähän-Aasian Pompejin» nimi. Korkealle yli kaupungin kohoaa akropoliin »uhmaava marmoriotsa», »kotkien kiertelemä kalliopesä», omiaan paremmin kuin mikään muu väestön viimeiseksi pakopaikaksi.

Tämä kaupunki perustettiin samana vuonna kuin Aleksanteri Suuri lähti taisteluun persialaisia vastaan. Se on mallikuva säännöllisestä, kuin viivoittimella suunnitellusta hellenistisestä kaupungista. Sen sydän ja keskipiste on, kuten aina, tori, jonka ympärillä on ryhmässä temppeleitä ja julkisia rakennuksia, kauppapuoteja ja työpajoja. Monin paikoin oli Prienessä kaivoja, joiden vesi kumpuaa 800 metriä korkealla kalliolla olevasta lähteestä.

Prienen suurin rakennus on luonnollisesti sen stadion. Parhaiten säilynyt kaupungin rakennustaiteellisista luomuksista on kaunis teatteri, joka kauneudessa veti vertoja sen Athenen temppelille, joka on joonialaisen rakennustaiteen jaloimpia muistomerkkejä. Hämmästyy ajatellessa, miten pieni, 5.000-asukkainen maaseutukaupunki voi saada suoritetuksi noin kalliin rakennustyön. Mutta siitä saa täällä, kuten Miletoksessa, kiittää Aleksanterin anteliaisuutta. Hänen nimensä loistikin kerran suurin kirjaimin temppelin eteishallissa. Sinne oli myös kaiverrettuna hänen antamansa käskykirje, joka antoi kaupungin asukkaille täyden itsehallinnon ja vapautti heidät verovelvollisuudesta suurkuninkaalle.

Erikoisen huomattavaa eivät Prienen rauniokaupungissa kuitenkaan ole julkiset rakennukset, vaan se tosiasia, että yksityistalot ovat niin ihmeen hyvin säilyneet. Aina viime vuosisadan lopulle saakka tiedettiin hyvin vähän siitä, millaista muinaisajan kreikkalaisilla oli kotonaan. Siitä oli vain joitakin viittailuja kirjallisuudessa. Nyt on Prienessä, Delos-saarella ja parissa muussa paikassa suoritettujen kaivausten ansiosta aivan toisin. Näissä rauniokaupungeissa on saatu astua sisään antiikkiseen asuintaloon, jollaisen elämyksen voi ennen vain Pompeji tarjota. Tämä se Prienen raunioille on antanut »Vähän-Aasian Pompejin» nimen.

Antiikin asuintalo oli mahdollisimman paljon ulkomaailmasta eristetty. Siinä ei ollut ikkunoita pääkadulle päin. Valo ei kreikkalaisissa asumuksissa tullut ulkoa, vaan rakennuksen keskellä olevasta valopaikasta. Koko perheen elämä keskittyi sinne, erilleen kadun melusta ja levottomuudesta, avoimen taivaan alle, valoon ja aurinkoon. Tämän valopihan ympärillä olivat eri huoneet. Talon sisäänkäytävä sijoitettiin mikäli mahdollista hiljaiselle ja rauhalliselle sivukadulle päin. Kun vedensaanti oli runsasta, niin melkeinpä joka perhe voi pitää oman kylpyhuoneensa.

Joukko piirtokirjoituksia suo meidän silmätä prieneläisten julkisiin ja yksityiselämään. Torihallien seiniin piirrettiin muun muassa sellaisia tekoja, joita etevät porvarit olivat kaupunkinsa hyväksi tehneet. Miellyttävä tapa oli, että vastavalittu pormestari kutsui kaikki kaupungin porvarit poikineen, orjat ja vapaaksi päässeet juhlaan ja tarjosi heille lasin makeaa viiniä särpimineen. Kun uusi pormestari valittiin joka vuosi, oli siis ainakin kerran vuodessa tuollainen hauska ja ilahduttava tapahtuma tiedossa. Mutta ei ollutkaan vastavalitun helppoa yllätyksellä voittaa edeltäjäänsä ja saada puolelleen kelpo prieneläisten sydämiä.

Ephesoksesta, syvämietteisen ajattelijan Herakleitoksen kotipaikasta, ovat arkeologit myös pitäneet huolta. Kaupunki oli kerran kuuluisa Artemiin temppelistään.

»Suuri on ephesoslaisten Diana!», kaupungin pakanat huusivat Paavalille ja kristityille. Kaikista maan ääristä tultiin Ephesokseen kantamaan hänelle uhrilahjoja ja pyytämään hänen mahtavaa apuaan; ja kuuluisaa Artemiin temppeliään Ephesos oikeastaan sai kiittää olemassaolostaan. Mainehikkaan pyhäkön sinne vetämä ihmisvirta aiheutti, että kaupungista tuli myös suuri markkina- ja kauppapaikka. Ja jumalattaren rikas temppeli oli mahtava luottolaitos, asemaltaan, maineeltaan ja arvoltaan Aasian keskuspankki.

V. 356, samana yönä, kerrotaan, jolloin Aleksanteri syntyi, erään ephesoslaisen sytyttämä murhapalo hävitti Artemiin temppelin.[76] Kidutuspenkillä tekemänsä tunnustuksen mukaan hän oli tehnyt tekonsa ainoastaan halusta saada nimensä säilymään jälkimaailmalle. Vähän-Aasian kreikkalaiset kostivat päättämällä olla koskaan mainitsematta murhapolttajan nimeä. Mutta historioitsija Theopompoksen varomattomuuden takia tiedämme, että miehen nimi — sanommeko sen? — oli Hēróstratos, ja tämän johdosta kutsutaan ilkityön kautta kuuluisaksi tulemista Herostratoksen maineeksi.

Aleksanteri Suuren arkkitehti ja rakennusmestari Deinokrátēs rakensi temppelin uudelleen vielä kalliimmaksi ja paljoa suuremmaksi kuin ennen. Siitä tuli Hellaan suurin ja loistavin temppeli ja sitä pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Pituus oli runsaasti 130 metriä ja leveys yli puolet siitä. Keisari Nero ryösti pyhäköltä sen aarteet. Sitten itse temppelin tuhosivat hyökkäävät barbaarikansat ja kristityt hurjapäät. Se rakennettiin tosin jälleen, mutta rikas kaupunki joutui rappiolle ryöstöjen, maanjäristysten ja erinomaisen sataman madaltumisen takia. Koitti aika, jolloin ei kukaan tiennyt, missä kuuluisa temppeli kerran oli sijainnut. Seitsenvuotisen etsiskelyn jälkeen eräs englantilainen arkeologi löysi sen rauniot v. 1863.[77]

Hiljakkoin esiin kaivetun Pergamonin rauniokaupungin nimi elää vielä tänäänkin mainion kirjoitusaineksen, pergamentin nimessä[78], joka kerran oli kaupungin parhaita vientitavaroita. Pergamon oli v. 281 perustetun valtakunnan pääkaupunki. Silloin näet sikäläinen käskynhaltija diadokien taistellessa pääsi itsenäiseksi. Pergamonin valtakunta laajeni ja sai suurempaa merkitystä, kun sen kuningas ja kansa menestyksellä täyttivät tehtävänsä hellenismin puolustajina kelttiläislaumoja vastaan, jotka 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. tulivat Vähään-Aasiaan. Kelttien eli gallien esiintyminen täällä päin maailmaa oli suuren kelttiläisen kansainvaelluksen tapahtumia.

Siihen aikaan kelttiläinen kielikanta käsitti suurimman osan keski-Eurooppaa, kun sitävastoin meidän päivinämme keltin kiellä puhutaan vain Walesissa, Irlannissa, länsi-Skottlannissa ja Bretagne'issa.

Kelteillä oli levottomuus ja vaeltamishalu veressä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua asumaan minnekään vakinaisesti. Taistelunhaluisina ja huiman rohkeina heistä tuli toisten kansain alituinen pelon aihe. Kiivaillen hyökkäystensä ja hurjan sotakarjuntansa takia heitä pelättiin. Muutamilla heimoilla oli tapana osoittaa kuolemanhalveksumistaan heittämällä pois vaatteensa ja ryntäämällä alastomina vain pitkän, kapean kilven suojaamina. Hyviä sotilaita he olivat, mutta huonoja porvareita. Senvuoksi he ovatkin saattaneet kaikki naapurivaltiot vavahtelemaan, mutta eivät itse koskaan ole perustaneet järjestettyä valtiota tai luoneet omaa kulttuuria. He olivat vanhan-ajan mustalaisia. Alkujaan kelttien arvellaan asuneen nykyisessä Badenissa ja Würtenbergissä ja sieltä levinneen edelleen. Osa kelttiläisiä heimoja kulki yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettui asumaan Brittein saarille. Myöhemmin suuria gallialaislaumoja kulki länteen ja asutti nykyisen Ranskan, jota sentähden roomalaiset nimittivät Galliaksi. Toisia kelttiläisheimoja tunkeutui yli Alppien pohjois-Italiaan, karkoitti mahtavat etruskit sieltä ja ulotti retkeilynsä Roomaan asti, missä heidät myöhemmin kohtaamme.

Suuri kansanliike ulottui kuitenkin myös kauaksi itään. Vuosisata gallien Roomaa vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen he ovat ehtineet Makedoniaan ja Kreikkaan. Delphoin luona kreikkalaisten kuitenkin onnistui lyödä heidät takaisin.[79] Tästä oli vuorostaan seurauksena, että osa kelttejä kulki Vähään-Aasiaan, missä he asettuivat asumaan Fryygiasta itään, maahan, jota heidän mukaansa kutsuttiin Galatiaksi.[80] On pääasiassa Pergamonin kuninkaan Attalos I:n ja hänen jälkeläistensä attalidien ansiota, että he täällä pysyivät aisoissa huolimalta siitä, että uusia kelttiläislaumoja alituiseen virtasi yli Hellespontoksen.

Myös sivistyksen piirissä nämä kuninkaat ovat tehneet nimensä kuuluisiksi. He loivat Pergamonista pienoiskokoisen Aleksandreian. He eivät pääkaupungistaan tehneet ainoastaan Vähän-Aasian tärkeintä kauppakaupunkia, vaan myös tieteitten ja taiteitten mitä parhaimman taimitarhan. Pergamonista käytettiin kunnianimeä »Aasian Ateena». Attalos I:n perustamasta kirjastosta tuli hellenistisen maailman suurin Ptolemaiosten kirjaston jälkeen. Egyptin kuninkaitten kateus Pergamonin kirjaston kasvamisen johdosta lienee antanut vauhtia pergamenttiteollisuudelle. Ptolemaiokset eivät näet sietäneet kilpailijaa kuuluisalle Aleksandreian kirjastollensa, ja heidän sanotaan tästä syystä lopettaneen papyruksen viennin Pergamoniin.

Pergamentti ei kuitenkaan ollut ainoa tuote, jota vietiin muihin maihin attalidien maasta. Tämä oli kuuluisa myös mosaiikeistaan, kultakirjovaatteistaan ja taideteoksistaan. Pergamonin taiteen tuotteista kuuluisin oli kaupungin valtavan suuri Zeus-jumalan alttari, »Saatanan valtaistuin», kuten sitä nimitetään Johanneksen ilmestyksessä. Sen pystytti toinen attalideista gallialaisista saatujen voittojen ylistykseksi ja kiitokseksi jumalien kuninkaan ja Athenen helleeneille antamasta avusta. Alttarirakennuksen ulkosyrjää reunustava suuri friisi esittää voimakkain kohokuvin jumalien taistelun gigantteja vastaan Zeuksen johtamina, joka salamoillaan lyö maahan näitä alkuajan hirviöitä toisen toisensa jälkeen. Giganteissa — muinaispohjoismaisen sadun jättiläisissä ja peikoissa — kreikkalainen jumalaistarusta ruumiillistutti kesyttämättömät, sivistystä tuhoavat luonnonvoimat: tuliperäiset purkaukset, myrskyt, rankkasateet, pimeyden ja kylmän.

Tästä ja toisista ihailtavista taideteoksista on huomattavia jäännöksiä saatettu päivänvaloon. Pergamonissa saamme siitä, että täällä siksi paljon on voinut säilyä häviöltä, kiittää samoja seikkoja kuin Miletoksessa, nimittäin bysanttilaisella ajalla kaupungin turvaksi suoritettua suurta muurirakennusta.

Toinen Pergamonin kaivausten tulos on, että olemme perusteellisesti saaneet tietää, kuinka hyvin järjestettyä kreikkalaista kaupunkia hoidettiin yleiseen järjestykseen ja terveydenhoitoon nähden. Kiviin on hakattuina poliisiasetuksia, jotka voisivat olla siunaukseksi usealle meidän-aikamme Etelän kaupungille. M.m. oli jokaisen talonomistajan velvollisuus pitää katuosuutensa hyvässä kunnossa ja huolehtia sen puhtaanapidosta. Joka rikoilla tai muulla sellaisella saattoi kadun likaiseksi, hänen täytyi omin kustannuksin toimittaa pois ne, muuten poliisi huolehti siitä, ja syyllinen sai sakkoa. Ei kukaan saanut juottaa elukoitaan eikä pestä vaatteitaan tai astioitaan yleisissä kaivoissa tai muulla tavoin liata niiden tai vesijohtojen vettä 50 drakman sakon ja kyseessä olevain elukkain, vaatteiden tai astiain menetyksen uhalla. Jos syyllinen oli orja, hän sai lisäksi 50—100 paria raippoja ja hänen piti istua kymmenen päivää jalkapuussa, mistä häntä ei päästetty vapaaksi, ennenkuin hän oli saanut vielä 50 paria raippoja muistin virkistämiseksi. Joka ilmoitti tuollaiset rikokset, sai puolet sakkomäärästä palkkioksi.

Eräs torikauppaa koskeva piirtokirjoitus tuo eloisin sanoin ilmi ostavan yleisön ajatukset kalakaupan vaikeuksista. »On», niin valitetaan, »kymmenentuhatta kertaa helpompaa saada vastaus armeijaa johtavalta kenraalilta kuin näiltä kirotuilla kalakauppiailta. Jos kysyy heiltä: »Kuinka paljon tuo kala maksaa?» tulee heille heti kiire milloin mitäkin asiaa toimittamaan, taikka he seisovat vain hajamielisinä. Onnellisimmassa tapauksessa saa vastaukseksi jotakin mutinaa hampaitten välistä. Ja jos joku heistä suvaitsisi sanoa esim. 'Kymmenen obolia', hän ei sano, mitä lajia oboleja. Mutta laskekaapa vain rahat, niin saatte kuulla, että hän tarkoittaa Aiginan oboleja.[81] Jos hänen sitävastoin tulee antaa rahaa takaisin, niin olkaa varmoja, että ne ovat Attikan oboleja. Hänen on tietysti voitettava kummassakin tapauksessa!»

Myös Mesopotamia on aivan vastikään saanut Pompejinsa, hellenistisen Doura-Europoksen[82] Eufratin keskijuoksun varrella.

Vielä ei ole keritty enempää kuin kaivaa esiin kaksi temppeliä ja yksi yksityisen talo. Muutoin koko kaupunki uinuu erämaan hiekan alla odottaen lapiota, joka sen kaivaisi esiin. Kuitenkin osoittaa se, mitä on löydetty, että jatkaminen hyvin maksaa vaivan. Ehkä huomiotaherättävin on vanhimman pergamenttilehden löytö, mitä yleensä tunnetaan. Käsikirjoitus on toisen vuosisadan alulta e.Kr. Se ei ole lajiaan ainoa täältä löydetty. On mielenkiintoista, että kreikan kieli on osoittautunut ehdottomasti vallitsevaksi kieleksi tässä itämaisessa kaupungissa.

Kummassakaan temppelissä rakennustapa ei sitävastoin ole kreikkalainen, vaan itämainen; ja toista niistä koristavat seinämaalaukset ovat myös itämaiset sekä kuvattujen henkilöitten ulkonäköön että heidän pukuihinsa nähden. Taideteoksina niitä tarkastaessa huomaa niissä myös itämaisen juhlallisen jäykkyyden leiman. Vain siellä täällä voi todeta merkkejä helleenisestä vaikutuksesta.[83] — Omituinen tässä melkein puhtaasti itämaisessa ympäristössä on sitävastoin toisessa temppelissä Aphroditen torso aaltoilevine rytmeineen. Siinä ilmenee aito kreikkalainen kauneudentunto. Tämä kuvapatsas on erään tunnetun kreikkalaisen. Pheidiaan tekemäksi otaksutun, taideteoksen jäljennös.

Hellenistinen sivistys ulotti vaikutuksensa kauaksi itään. Äskettäin on Meediasta löytynyt kreikkalaisia pergamenttikäsikirjoituksia, jotka osoittavat, että kreikkalainen oikeus vielä ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. oli voimassa noissa kaukaisissa seuduissa. Ja sisäisimmän Keski-Aasian löytöpaikat, jotka vielä eivät läheskään ole tyhjentyneet, ovat viime aikoina yllättävän selvästi osoittaneet, miten helleenisen kulttuurin valo on sinne lännestä lähettänyt säteitänsä. Kaikki tämä pohjautuu Aleksanterin työhön. »Suuri kuningas on», Wilamowitz sanoo, »niitä valituita kylvömiehiä, joiden kylvö itää silloinkin, kun se lankeaa orjantappurain joukkoon.»

Intiankin hellenistisissä kaupungeissa kreikkalainen sivistys on kerran ollut elinvoimaista. Vielä miespolvi seleukidien valtakunnan kukistumisen jälkeen — vuonna 64 e.Kr. — eristetyt kreikkalaiset pikkuruhtinaat pysyttelivät ihmeteltävän sitkeästi siellä täällä Intian maaperällä; ja kului lähes neljä vuosisataa Aleksanterin kuoleman jälkeen, ennenkuin kreikkalaisen vaikutuksen viimeinenkin jälki oli hävinnyt Intiasta.

Nimi, jolla kreikkalaisista puhutaan intialaisissa lähdekirjoissa, on yavana tai yona: joonialaiset, Raamatun javan.

Kreikkalainen vaikutus intialais-buddhalaiseen sivistykseen on erikoisen huomattavaa taiteessa. Eloisat kreikkalaiset jumalhahmot on otettu buddhalaisten jumalain, haltiain ja pyhimysten kuvien malleiksi. Samoin on laita rakennustaiteen, missä helposti huomaa erityisesti korinttilaisen pylvään.

Tämä kreikkalaisen vaikutuksen alainen taide on sitten Buddhan uskonnon jäljissä ja kiitos Intian ja Kiinan välisille kauppayhteyksille tunkeutunut Keski-Aasiaan ja sieltä aina Kiinaan saakka, missä se on perin pohjin uudistanut vanhan kiinalaisen taiteen.

Niin esiintyy täällä kuten kaikkialla helleenisen hengen elävöitävä ja hedelmöittävä vaikutus. Eikä se ole koskaan lakannut, minne se kerran on päässyt tunkeutumaan: Itä-Aasian taiteessa yhtä vähän kuin Euroopan tai Islamin. Meidän päiviemmekin kiinalainen ja japanilainen taide, niin kansalliseksi kuin se onkin muodostunut, palautuu kuitenkin perimmältään viidennen vuosisadan suuren kreikkalaisen taiteen luomista saatuihin herätteisiin.

Egyptissä eivät yksin kreikkalaisen taiteen ja taidekäsityön jätteet, vaan myöskin valtavat määrät kreikkalaisia kirjeitä ja papyrusasiakirjoja todistavat elävästi hellenismin levinneisyydestä.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Mindre Asiens upptäckande (Ord och bild 1921).

Theodor Wiegand y.m., Milet. Ergebnisse der Ausgrabungen: 3. nide osaksi ilmestynyt.

Olivier Rayet et Albert Thomas, Milet et le golfe Latmique. Fouilles et explorations archéologiques.

Theodor Wiegand, Hans Schrader y.m., Priene. Ergebnisse der
Ausgrabungen 1895—1898.

Österreichisches archäologisches Institut, Forschungen in Ephesus: 3 nidettä ilmestynyt.

Emanuel Pontrémoli et Maxime Collignon, Pergame. Restauration, et reconstruction des monuments de l'acropole.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien efter Alexander den Store (Nordisk tidskrift 1919).

HELLENISTINEN TIEDE.

Jos käännymme hellenistisen sivistyksen saavutuksia tutkimaan, niin ne ovat epäilemättä painavimmat tieteen alalla. Alkulähteenä on tällöin Aristoteles, Kreikan suuri yleisnero. Hän se ensimmäisenä yhdisti ajan kaikki tieteet yhteydeksi. Mutta samalla hän laajensi tieteellisen tutkimuksen piiriä siinä määrin, että hänen jälkeensä ei kukaan kyennyt hallitsemaan koko valtavaa lopputulosta. Hänen jälkeensä seurasi siis tieteiden erikoistumisen aikakausi.

Tieteiden keskipisteeksi tuli Aleksandreia. Tänne ensimmäinen Ptolemaios perusti tieteellisen tutkimuslaitoksen, n.s. Mūseíonin. Hän kutsui sinne aikansa etevimmät oppineet ja antoi heille niin runsaan toimeentulon, että he voivat kokonaan antautua tieteelliseen toimintaan. Heillä oli tutkimuksiansa varten käytettävissä tieteellisiä kokoelmia ja apuneuvoja joka lajia, kuten kirjasto, jossa pian oli useita satoja tuhansia papyruskääröjä, tähtitieteellinen observatorio, eläintieteellinen puutarha, jossa oli harvinaisia eläimiä, ja anatominen laitos.

Tunnetuin Aleksandreian oppineista on matemaatikko Eukleídēs, joka oppikirjaansa »Eukleideen alkeet» kokosi ja järjestelmöi aikansa geometrisen tiedon. Kiitos tavattomalle selvyydelleen tuota kirjaa käytetään vielä tänäkin päivänä koulukirjana melkein koko maailmassa. Toinen tämän ajan matemaattinen nero on syrakuusalainen Arkhimēdēs, joka oli opiskellut Aleksandreiassa Eukleideen oppilaiden johdolla. Arkhimedes oli epäilemättä antiikin suurin ja kaikkienkin aikojen suurimpia matemaatikkoja.[84] Äskettäin on löydetty hänen kirjoituksensa, joka yllättävällä tavalla osoittaa, että hän oli keksinyt perusteet integraalilaskennalle, jonka suuren keksinnön sitten Newton ja Leibniz tekivät 1600-luvulla. Arkhimedes oli myöskin aikansa etevin mekaanikko ja tuli erityisen kuuluisaksi keksimällä nerokkaita sotakoneita. Hänen nimensä elää vieläkin erinäisissä fysiikan laeissa ja sellaisessa keksinnössä kuin n.s. Arkhimedeen kierrin. Se on pitkän putken sisässä vinossa asennossa oleva kierukka, joka nostaa vettä, kun sitä pyöritetään akselinsa ympäri. Kuvaavaa sille, miten luja Arkhimedeen ajan luottamus oli hänen mekaaniseen kykyynsä, on seuraava hänen lausumanansa kerrottu: »Jos voisin saada kiinteän kohdan avaruudessa, minä kykenisin horjahduttamaan maan radaltaan.»[85]

Arkhimedeen aikalainen, mutta häntä jonkin verran vanhempi oli luultavasti etevä teknikko Ktēsibios, hänkin hyvin monipuolinen mies. Muun muassa hän valmisti hyvin ihmeellisen kellon, jossa oli liikkuvia kuvia, tunteja ilmoittavat toitotusmerkit ja monenmoisia muita kiintoisia laitteita, jonka kaiken pani liikkeelle vesivoima. Tietomme tästä kellolaitteesta ovat peräisin toisilta muinaisajan kirjailijoilta. Kiitos heille me voimme seurata konstikellon rakennetta, sellaisena kuin tunnemme sen keskiajan kirkoista[86] ja luostareista sekä oman aikamme jälkivesoista — arabialaisten ja roomalaisten välityksellä — aina Ktesibioksen kellosepänpajaan.[87]

Monipuolinen henki ennen kaikkea fysiikan ja tekniikan alalla oli Aleksandrialainen Hérōn. Höyryturbiini, automaatti ja taksametrihän ovat erikoisen nykyaikaisia sanoja, mutta kaikkien noiden kolmen keksinnön kantaisäksi voidaan sanoa Heronia, joka näyttää eläneen viimeistään toisella vuosisadalla e.Kr. Hänen jälkeenjättämiänsä kirjoituksia saammekin kiittää enimmästä, mitä tiedämme siitä, mitä fysiikan lakeja muinaisajan ihmiset tunsivat ja mitä he kykenivät aikaan saamaan tekniikan alalla.

Arkhimedeen ja Heronin keksinnöt ovat aikaan saaneet rakennustaiteen ja ylipäänsä tekniikan alalla nousun, jonka merkitys antiikin taloudelliselle kehitykselle tavallansa on verrattavissa siihen suurteollisuuden uudestiluontiin, jonka tekniikan ihmeet meidän aikanamme ovat suorittaneet. Etevälle tekniikan historian tutkijalle onkin selvää, että — kuten eräs heistä[88] sanoo — »antiikki myöskin teknillisissä riennoissaan on nykyaikaa paljon lähempänä kuin välillä oleva keskiaika. Lukemattomat ovat ne langat, osaksi näkyväiset, osaksi näkymättömät, jotka yhdistävät nämä molemmat maailmat, vanhan ja uuden, toisiinsa.» Tähän nähden hän sanookin: »Se mieletön kamppailu, jota nykyajan, tekniikka ja luonnontiede edellisellä vuosisadalla kävivät antiikkia vastaan, ja joka vielä tänäkin päivänä on saada monen ahtaan kallon halkeamaan, riippui valitettavasti kummankin taistelevan puolen tietämättömyydestä ja sivistyksen puolinaisuudesta. Humanistit tunsivat silloin vielä liian vähän antiikin todellista maailmaa. He olivat senvuoksi utuisen ja epäselvän idealismin kahleissa. Ja heidän vastustajansa toiselta puolen eivät tahtoneet tietää mitään eurooppalaisen kulttuurimme antiikkisesta hemisfääristä[89], koska heitä tympäisi tämä yksipuolinen antiikkinen idealismi, jota humanistit alati toitottivat.

Niin perusteellisesti kuin antiikki nykyisin tunnetaan, voidaan varmasti todeta, että »jos sen teknillisestä kirjallisuudesta ei olisi halki keskiajan pimeyden säilynyt meille niinkään monia sirpaleita, kuin todella on tapahtunut, me tällä hetkellä emme olisi saavuttaneet sitä teknillisen- ja teollisuuskulttuurin korkeata tasoa, josta olemme niin ylpeitä. Me olemme korkealla — kuka ei sitä myöntäisi? — mutta me seisomme lukemattomien edellisten sukupolvien hartioilla, ennen kaikkea Hellaan teknikkojen, joiden älyn terävyys ja aaterikkaus ei ollut vähäisempi kuin nykyisen ajan tiedemiehen.» Ero on vain siinä, että alku on aina hankala. Vaivalloisia olivat ihmisen ensimmäiset askelet hänen pyrkiessään suurta päämääräänsä kohti, tekemään luonnonvoimat alamaisiksensa, ja senvuoksi ne askelet täytyi astua verkkaammin. Mutta kun tätä ajattelee, niin höyryn, sähkön, lentokoneen ja radion aikakaudella ei ole lainkaan aihetta ylimielisesti hymyillen katsoa niihin, jotka ottivat ensimmäiset askelet.

Niiden tieteiden joukossa, jotka suuresti edistyivät hellenistisellä ajalla, kuuluvat myöskin tähtitiede ja maantiede. Tähtitiede kukoisti Babylonian kaupungeissa, missä helleenit voivat rakentaa edelleen muinaisten kaldealaisten taivaankappaleista tekemiin havaintoihin ja heidän laskelmiinsa niiden kiertoradoista. Maantieteen näköpiiri laajeni luonnollisesti suunnattomasti Aleksanterin löytöjen johdosta. Hän ei näet ollut pelkkä valloittaja ja valtiomies, vaan myöskin lämpimästi kiinnostunut tieteellisiin tutkimuksiin — hänhän olikin Aristoteleen oppilas. Sotaretkillä häntä seurasi esikunta tiedemiehiä ja teknikoita, joiden piti tutkia ja kuvailla niitä uusia maita, mihin tultiin. Ei ainoastaan maantieteelle, vaan myös kasvi- ja eläinopille ja geologialle avautui siten uusia tutkimusaloja.

Aina Pohjolaan saakka tiedonjano ulotti nyt tutkimuksensa. Vuoden 300 seutuvilla e.Kr. massilialainen Pȳthias löysi Brittein saaret ja toi myöskin joitakin tietoja kauimpana pohjoisessa olevasta Thúlēn maasta, »joka rajautui jäämereen.»[90]

Aleksandriassa suoritetut anatomiset tutkimukset saivat myöskin lääketieteen elpymään. Anatomisia opintojansa lääkärit eivät harjoittaneet siellä yksin ruumiiden avulla, vaan he suorittivat myöskin vivisektioita[91] kuolemaan tuomituissa rikollisissa, niin kerrotaan. Aleksandreialaisten kirurgien kerrotaan suorittaneen vaikeita leikkauksia nukuttaen potilaan ja käyttäneen tällöin huumausaineena narkoottisesti[92] vaikuttavaa mandrágaran eli alrunan juurta.[93]

Yhtä suosittua kuin luonnontieteet oli kielitutkimus, varsinkin kielioppi ja kirjallisuusopinnot.

Filosofian keskuksena oli yhäkin Ateena. Sen yliopistossa kävi tuhansittain sekä kreikkalaisia että ei-kreikkalaisia koko maailmasta. Tämän tieteen alalla esiintyi pian Platonin ja Aristoteleen oppilaiden rinnalla uusia suuntia, joilla oli suuri vaikutus koko sivistyneeseen. maailmaan. Näin oli laita varsinkin stoalaisen ja epikurolaisen filosofian.

Kuuluisin Aleksandreian tieteellisistä laitoksista oli kirjasto. Siitä tuli vähitellen kreikkalaisen kirjallisuuden aarreaitta, joka sivuutti kaikki muut. Kiitos tälle laitokselle kehittyi kaupunkiin myöskin vilkas kirjakauppaliike. Kirjastossa oli näet työssä joukko orjia kopioimassa suurten kreikkalaisten kirjailijain teoksia monilukuisiksi kappaleiksi, jotka myytiin ja levisivät yli koko helleenisen maailmain: Kirjastolle ja kirjakaupalle saamme etupäässä olla kiitollisia siitä, että niin paljon klassillisen kirjallisuuden aarteita on pelastunut jälkimaailmalle.

Vuonna 47 e.Kr., taisteltaessa roomalaisten kanssa, suuri kirjasto korvaamattomine aarteineen tuhoutui. 700 000 nidettä joutui silloin liekkien saaliiksi.

Ernst Nachmanson, Heron från Alexandria. Ktesibios och hans efterföljare. Arkimedes (Vetenskapen och livet 1919, 1920 ja 1924).

Karl Sudhoff, Kurzes Handbuch der Geschichte der Mcdizin (Laajat kirjallisuusluettelot).

ERÄMAANHIEDAN SALAISUUKSIA.

Kirjojen kaupan kasvaessa lisääntyi alati papyruksen tarve, ja tämä on luultavasti syynä siihen, että tämä kasvi, jota kerran kasvoi tiheässä pitkin Niilin vartta, on nyt kokonaan hävinnyt Egyptistä esiintyen siellä vain yksinäisinä koristekasveina. Tavatakseen papyrusta villinä täytyy mennä aina Abessiniaan saakka.[94] Käsityksen siitä, mitä määriä papyruslehtiä on kerran ollut olemassa, voi saada niistä hämmästyttävän rikkaista käsikirjoituslöydöistä, joita viime aikoina on tehty kuivissa ja hiekkaisissa osissa Egyptiä. Erikoisen paljon arvokasta on löytynyt suurista jätekasoista, joita on kertynyt muinaisten kaupunkien ja kylien edustalle[95], osa myöskin temppelien raunioista ja taloista, jotka ovat sortuneet tai äkkiä vaaran uhatessa joutuneet hylätyiksi, ja sitten hautautuneet erämaanhietaan. Antoisimpia ovat luonnollisesti olleet sellaiset talot, niissä virkamiehillä tai asianajajilla on ollut konttorinsa, missä he ovat säilyttäneet kirjeitä ja asiakirjoja.

Myöskin haudat sisältävät arvokkaita papyruskääröjä. Osittain tehtiin näet muumiokotelot yhteen liisteröidystä papyrusmakulatuurista[96], osittain Ptolemaiosten ajan Egyptin kreikkalaisten asukkaiden oli tapana panna vainajien mukaan hautaan heidän lempikirjailijansa.

Mutta myöskin toisin odottamattomin tavoin papyruskäsikirjoituksia on tullut päivänvaloon. Sata vuotta aikaisemmin kuin maantieteilijä Strábōn kävi pyhiä krokotiilejä katsomassa Moiris-järven rannalla Egyptissä, mistä ennen on kerrottu, muuan roomalainen senaattori Memmius, kuten monet muut siihen aikaan, teki turistimatkan halki Egyptin, ja luonnollisesti piti hänen mennä kuuluisalle krokotiilijärvelle katsomaan pyhien eläinten ruokkimista. Siltä ajalta on säilynyt erään korkean egyptiläisen virkamiehen kirjelmä, jossa hän valmistaa asianomaisia paikallisia viranomaisia ylhäisen vierailun varalle ja käskee heidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin korkean miehen arvonmukaiseksi vastaanottamiseksi. Hän kirjoittaa näin: »Pidä huolta, että yömajoja järjestetään sopiviin paikkoihin, että maihinnousupaikoilla järven rannalla vieraslahjoja annetaan senaattorille annettujen määräysten mukaisesti ja lopuksi, että pidetään valmiina ruokaa Petesoukhokselle[97] ja muille krokotiileille!»

Kuinka sitten tämä kirje, joka suo meille silmäyksen Egyptin matkailijaliikkeen järjestelyyn vuosisata e.Kr., on säilynyt meidän päiviimme? Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, niin pyhä krokotiili itse omassa korkeassa persoonassaan — tekisi mieli sanoa — saa kunnian tästä. Se palvelus, jota egyptiläiset suorittivat tälle kunnianarvoiselle eläinlajille, on ollut arvaamattomaksi hyödyksi muinaistutkimukselle. Mutta tästä asianlaidasta ei kellään ollut aavistustakaan ennen viimeistä vuosisadanvaihdetta. Eräänä päivänä, kun kaksi kuuluisaa englantilaista papyrustutkijaa oli työssänsä kuuluisan Krokodilopoliksen lähellä, muuan heidän työmiehistään satutti lapionsa krokotiilin muumioon. Sitä lajia oli jo tavattu niin paljon, että mies harmistuneena potkaisi pyhää eläintä, niin että se meni murskaksi. Mutta ajatelkaapa papyrustutkijaimme ihastusta, kun he huomasivat, että muumio oli kääritty pitkiin, täyteenkirjoitettuihin papyruslehtiin!

Nyt alkoi jännittävä krokotiilinmuumioitten etsintä hiekasta, ja ainoastaan muutamien viikkojen kaivamisella oli löydetty erinäisiä tuhansia sellaisia eläinten muumioita — sekä poikasten että täyskasvuisten. Mutta surullista sanoa, enempää kuin kaksi prosenttia ei niistä ollut papyruskäsikirjoituksiin käärittyjä.

Ihmeellisiä teitä siis tietomme antiikin kirjallisuuden mestariteoksista ovat viime aikoina laajentuneet, ja suuret kirjailijat, joista muuten olisimme tietäneet tuskin muuta kuin nimen, ovat, kiitos Egyptin papyruslöydöille, tulleet henkiseksi omaisuudeksemme.

Siten Egyptin hiekka ja kuiva ilmasto ovat korvanneet paljon siitä, mitä myöhäisantiikin ja varhaisemman keskiajan ihmiset olivat saaneet aikaan antamalla ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä kulttuuriarvojen tuhoutua. Paljon sellaista, minkä luultiin peruuttamattomasti kadonneen, on noussut ylös hautojen yöstä, sorasta ja murusta ja keltaisilla tai ruskeilla lehdillään antaneet uuden todistuksen kreikkalaisen hengen ilmiömäisestä rikkaudesta.

Mutta Hellaan suuret henget eivät ole tulleet yksin. Heidän seurassaan tuli ihmisiä monta lajia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, köyhiä ja rikkaita, miehiä ja naisia. Kaikki he ovat meille kertoneet, millaista heillä oli eläessään. Niin valtavan runsas on tällaisten paperien sato ollut, että niiden avulla muinaisajan suuret yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset ovat joutuneet kokonaan uuteen valoon ja oikeushistorian tutkijat ovat saaneet tutkimusainehistoa vuosikausiksi. Kirjeet ja muut yksityiset paperit, sopimukset ja erilaatuiset oikeudelliset asiakirjat antavat ainehistoa kyllin voidaksemme seurata ihmisten kohtaloita kehdosta hautaan, silmätä heidän elämäänsä ja pyrkimyksiinsä, heidän ilonaiheisiinsa ja kärsimyksiinsä ja saada kuulla heidän sisimmät ajatuksensa ja tunteensa.

Alkakaamme kätkyen äärestä! Jos äiti ei voi itse antaa lapselleen tervettä ravintoa tai — kuten toisessa tuntemassamme tapauksessa — lapsen isä ei tahdo, että äiti itse imettäisi, silloin palkataan imettäjä ja tehdään hänen kanssaan kirjallinen sopimus. Imettäjä sitoutuu viettämään tervettä ja siveellisen puhdasta elämää, niin kauan kuin hän lasta imettää, niin että maito ei kärsi vahinkoa. Imettämisaika on usein kaksi vuotta taikka enemmänkin, kuten tapa on vieläkin Itämailla.. Jos imettäjä ottaa lapsen luoksensa kotiinsa, hänen täytyy useita kertoja kuukaudessa saapua lasten vanhempain luo, jotta voidaan todeta kaiken olevan hyvin. Koska imettäjä tavallisesti on vähävarainen, hän saa kuukausipalkkansa etukäteen. Jos hän rikkoo sopimuksen, hän saa ankaran rangaistuksen; mutta toiselta puolen hänellä on oikeus saada vahingonkorvaus, jos toinen puoli rikkoo sopimuksen.

Kun lapsuusaika on ohi ja elämän vakavuus alkaa, pojan on toisinaan valmistauduttava johonkin ammattiin. Hänen isänsä tekee silloin jonkun mestarin kanssa sopimuksen poikansa oppiajasta. Sellaisia papereita on paljon. Kankurimestari Tryphon tekee neljätoistavuotiaan poikansa puolesta tuollaisen sopimuksen kankurimestari Ptolemaioksen kanssa. Mutta miksi Tryphon ei itse opettanut toivorikasta vesaansa omaan ammattiinsa? Hänhän oli varakas mies — sen saamme nähdä hänen pankkitileistään. Mutta saamme kuulla myöskin, että kankurimestari poti silmäsairautta. Mitenkä sen tiedämme? Eräästä toisesta löydöstä samassa kaupungissa, jossa hän asui: vapautuskirja sotapalveluksesta pysyväisen silmäkatarrin ja alentuneen näkökyvyn perustalla. Mutta tiedämme vieläkin enemmän: myöskin kotiolot ovat voineet vaikuttaa siihen, että poika sai jättää kodin.

Tryphon oli eronnut vaimostaan, ja tämän ja hänen uuden nuorikkonsa välillä oli rähinää; voimmehan silloin ajatella, että poika piti äitinsä puolta. Joka tapauksessa tiedetään Tryphonin valittaneen poliisiviranomaisille, että hänen ensimmäinen vaimonsa oli loukannut seuraajatartaan.[98]

Mutta kuulkaammepa nuorukaisten ohella tyttöjenkin asemasta! Silmäyksen siihen suo meille esim. sopimuskirja, joka on irroitettu eräästä Berliinin museon muumiokotelosta. Se koskee ravintolatytön paikkaa ja on ankara, oikea orjan kontrahti. Tyttö saa heti kapakan omistajattarelta lainaksi 100 drakmaa, jotka tulevat hänen omakseen kolmen vuoden palveluksen perästä. Tänä aikana hän saa ruoan ja vaatteet ja palvelusajan päättyessä lisäksi 40 drakmaa. Tyttö lupasi hyvin hoitaa ja palauttaa kaikki talouskalut, jotka hän saa huostaansa, ja olla koskaan poistumatta ravintolasta ilman emäntänsä lupaa. Jos hän hairahtuu johonkin rikkomukseen, hänen on heti maksettava takaisin 100 drakmaa ynnä korkea korko, korvattava vahinko ja kaiken päälliseksi maksettava 100 drakmaa sakkoa. Tyttö on siis täydellisesti emäntänsä vallassa. Tämä voi ajaa hänet tiehensä, konsa hyväksi näkee, ja vielä puti puhtaaksi kynittynä! Palvelijatar-paralle sitävastoin sopimuksen purkaminen maksaa niin suuria summia, ettei hän voi ajatella niistä koskaan suoriutuvansa; ja jos aikoo vältellä velvollisuuksiansa, häntä uhkaa aina velkarangaistus ja orjuus.

Mutta tästä synkästä viivähtämisestä elämän radalla siirrymme nyt iloisempaan! Ei ole, kuten tunnettua, ihmisen hyvä yksinänsä olla. Sen tiesivät muinaiset Egyptin kreikkalaisetkin, ja senvuoksi meillä on paljon aviosopimuksia. Lukekaammepa yksi sellainenkin! Asiakirjalla on erikoinen arvonsa sen johdosta, että se on ensimmäinen tunnettu lajiansa. Se on tehty vuonna 311 e.Kr., ja sopimuspuolet ovat Egyptin kreikkalainen mies ja kreikkalainen nainen, ja se kuuluu seuraavasti: »Herakleideen ja Demetrian välinen aviosopimus. Herakleides ottaa Kos'ista kotoisin olevan Demetrian puolisoksensa. Morsian tuo myötänsä pesään vaatteita ja koristuksia 1.000 drakman arvosta. Herakleides sitoutuu suomaan Demetrialle kaiken, mitä vapaalle naiselle kuuluu. Me molemmat sopimuspuolet haluamme asettua asumaan sinne, minne Demetrian isä ja hänen miehensä yhteisen harkinnan perustalla näkevät hyväksi. Jos Demetria tavattaisiin huonosta teosta, joka aiheuttaa hänen aviomiehelleen häpeää ja häväistystä, niin hän menettää koko myötäjäisensä. Kumminkin Herakleideen täytyy kolmen miehen edessä, jotka molemmat hyväksyvät, osoittaa Demetriaa vastaan tekemänsä syytökset oikeiksi.

Herakleides ei saa Demetrian mieliharmiksi tuoda kotiin toista naista eikä myöskään siittää lapsia toisen naisen kanssa tai muulla tavoin loukata Demetriaa. Jos Demetria voisi jotakin sellaista toteen näyttää kolmen miehen edessä, jotka molemmat puolisot hyväksyvät, niin Herakleideen on annettava Demetrialle takaisin hänen myötäjäisensä ja lisäksi suoritettava sakkoa 1.000 Aleksandreian hopeadrakmaa.»

Liikuttavan silmäyksen aviosäädyn huoliin ja murheisiin suo meille kirje, jonka Kristuksen syntymän aikoihin muuan keski-Egyptin kaupungin työmies on kirjoittanut vaimolleen. »Tietäös» — hän kertoo — »että olemme vielä Aleksandriassa. Älä tule levottomaksi, jos useat tovereistani palaavat ja minä yhäkin viivyn täällä! Pyydän sinua kaikesta sydämestäni: Pidä hyvää huolta pienokaisestamme! Ja niin pian kuin saamme palkkamme, lähetän sen sinulle.

Sinä olet Aphrodisiaan mukana lähettänyt minulle terveisesi: 'Älä unohda minua!’ Kuinka voisin sinut unohtaa? Pyydän siis: Älä ole levoton!»

Mies on, kuten huomaamme, hyvä puoliso ja isä. Hän lohduttaa vaimoaan ja huolehtii lapsistaan. Tämä on eritoten huomattava, sillä nyt seuraa kirjeessä sellaista, mikä meidän ajallamme tuntuu pöyristyttävän julmalta. Mies tietää, että hänen vaimonsa odottaa jälleen pienokaista, ja tämän johdosta hän kirjoittaan: »Jos se on poika, jätä hänet eloon; mutta jos syntyy tyttö, niin pane hänet heitteille!» Se kuuluu kauhean sydämettömältä. Mutta sellainen oli ajan tapa köyhien keskuudessa, jotka tuskin jaksoivat elättää itsensä. Vasta kristinuskon mukana on inhimillisempi ajatustapa päässyt vallalle. Kuinka monet kurjat äidit ovatkaan siten vapautuneet mykästä kauhusta pienokaisensa tulevasta kohtalosta!

Köyhyydestä huolimatta se avioliitto, johon olemme saaneet luoda silmäyksen, kuului onnellisempaan lajiin. Mutta luonnollisesti on runsaasti esimerkkejä toisenkin laatuisista avioliitoista. Erään leipurinsällin ja hänen vaimonsa välinen avioerosopimus kuuluu seuraavasti: »Useita vuosia sitten yhdyimme avioliittoon mitä parhain toivein ja vakain päätöksin halki koko elämämme elää rauhassa ja kunniallisesti yhdessä. Mutta kun nyt onneton, kurja kohtalo on loitontanut meidät toisistamme, on siitä ero ollut seurauksena.» Ja sitten seuraavat oikeudellisen selvittelyn yksityiskohdat.

Jos meitä huvittavat taloussalaisuudet, niin voimme halumme tyydyttää luomalla silmäyksen mallikelpoisesti pidettyihin talouskirjoihin. On esim. muuan perhe eräässä Egyptin pikkukaupungissa tuossa Kristuksen syntymisen seutuvilla. Se elää hyvin yksinkertaisesti. Leipä paistetaan yleensä oman pellon viljasta, mutta vehnäleipää ostetaan joka päivä lapsia varten, mikä nimenomaan mainitaan laskuissa. Niin ikään ostetaan maitoa puolella obolilla ja silloin tällöin kyyhkynen obolilla. Lapset ovat siksi suuria, että käyvät koulua. Sen huomaa siitä, että isä ostaa obolilla heille vahataulun ja piirtimen. Keittiötä varten ostetaan vihanneksia, sipulia ja öljyä. Kun tulee vieraita, tarjotaan kernaasti sellaisia herkkuja kuin parsaa ja herneitä. Ilahduttaakseen tuttujen lapsia kiltti perheenisä ostaa puolella obolilla kakkuja ja ohran suurimoita puuroksi yhtä paljolla. Leikkikalujakin annetaan lahjaksi. Ja syntymäpäivälahjaksi ostetaan kukkia kahdella obolilla. Kuolemantapaukset kävivät kassalle kalliimmaksi, sillä silloin voi mennä kokonainen drakma myrhaan ja balsamiin, mitä lähetettiin surutaloon. Käsityöläiset, kuten kankurit ja räätälit, tekivät usein työtä kotona ja tuli heillä silloin olla vapaa ravinto.

Avokätisemmin kuin kodin rauhallisessa sopukassa annettiin rahan kieriä kapakoissa ja ravintoloissa. Erään kerhon ravintolalasku on kokonaista 190 drakmaa 6 hengen päivällisestä, ja 22 hengen viinilasku on 2 000 drakmaa. Seuraavana iltana juotiin jälleen viiniä yhtä suuren summan edestä.

Mitä on sitten sellaista, joka puhuu elämän lopusta? Muun muassa lukuisia jälkisäädöksiä ja surunvalituskirjeitä. Otettakoon tähän hyvin yksinkertainen, mutta liikuttava surunvalituskirje. Se on toiselta vuosisadalta e.Kr., ja sen on kirjoittanut rouva perheelle, joka juuri on menettänyt lapsensa: »Olkaa lujia!» hän sanoo. »Olen ollut kovin murheissani ja itkenyt tuota autuaasti nukkunutta pienokaista aivan kuin aikoinaan omaa pikkuistani Didymosta. Eihän kukaan mahda mitään sellaisille kohtalon sallimille. Niinpä lohduttautukaa! Voikaa hyvin!»

Täten meillä näissä kellastuneissa lehdissä on koko elämän puitteet: syntymästä kuolemaan. Senhän kyllä tiesimme edeltäpäin, että onni ja onnettomuus vaihtelevat kuin valo ja varjo ihmisen elämässä kaikkina aikoina. »Mutta kuitenkin», sanoo eräs hellenistisen ajan sivistyksen tutkija, »on paljon eroa, tiedämmekö sen noin vain ylipäänsä, vai näemmekö sen havainnollisesti silmiemme edessä kuten näissä tapauksissa: ja historia on kauan sitten opettanut maan suurten ja mahtavien ohella käsittelemään myöskin pieniä ja nimettömiä. Myöskin köyhät ja vähäiset on otettava huomioon ja heitä kuunneltava, jos tahtoo saada toden ja täydellisen kuvan antiikin maailmasta. Historiankirjoittajaankin nähden pitävät paikkansa seuraavat roomalaisen runoilijan sanat: 'Olen ihminen, ja mikään inhimillinen ei saa olla minulle vierasta.'»

Sen pahempi historioitsijan mahdollisuudet päästä lähelle historian miljardeja nimettömiä ovat yleensä hyvin vähäiset. Kansan johtajat — ja myöskin sen sortajat — valtiomiehet ja sotapäälliköt, tiedemiehet, kirjailijat ja muut sivistyksen kannattajat, mutta myöskin ihmiset, jotka pelkän syntyperänsä nojalla tai muusta kohtalon suomasta ovat tulleet herättäneeksi huomiota tässä maailmassa — nämä ne ovat pääasiallisesti niitä, joihin historioitsija onnellisimmassa tapauksessa saa tilaisuuden tutustua yksilöinä. Kaikkia muita, niitä, jotka kuuluvat maan hiljaisiin ja elävät vain työnsä tuloksissa, voi lähemmin päästä tuntemaan vain sellaisista onnellisista sattumista, joita edellä olemme nähneet. Sitä arvokkaampia ovat senvuoksi ne tilaisuudet, jolloin saa kuulla, mitä liikkuu niiden rinnassa, jotka työtä tekevät ja ovat raskautetut.

Poimikaamme senvuoksi vaikkakin umpimähkään vielä joitakin kiinnostavia yksityiskirjeitä ja syventykäämme niihin! Muutamat niistä ovat sellaisia että ne olisi voitu kirjoittaa tänä päivänä, jona elämme. Erään on kirjoittanut aleksandreialainen sotilas, ilmeisesti hyvinvoivan miehen poika. Näin kuuluu hänen kirjeensä: »Paljon terveisiä sinulle, rakas äitini! Ensimmäinen toivomukseni on, että sinä ja kaikki kotolaiset voitte hyvin. Olisi hyvä, jos ensi tilassa tahtoisit lähettää minulle 200 drakmaa. Minulla ei ole nyt lainkaan rahaa, koska olen hankkinut itselleni muulivaljakon[99] ja pannut siihen kaikki varani. Puhun tästä sinulle, että sen tietäisit. Lähetä minulle myöskin vaippa, huppukaulusviitta, pari housuja, pari nahkatakkia, oliiviöljyä ja paistinpannu, jonka lupasit minulle, sekä pari päänalusta! Ja muutoin lähetä minulle kuukausirahani mahdollisimman pian! Sanoithan viimeksi tavatessamme näin: 'Ennenkuin ehdit palata palvelusjoukkoosi, minä lähetän jonkun veljistäsi luoksesi’. Mutta mitään et ole minulle lähettänyt. Päinvastoin annoit minun kulkea, sellaisena kuin olin, ilman oboliakaan taskussa. Sanallakaan et ole vihjannut siihen, ettei sinulla rahoja olisi, vaan annoit minun lähteä luotasi, aivan kuin koira päästetään menemään. Ja isänikään, joka etsi minut käsiinsä, ei antanut minulle oboliakaan, ei huppukaulusviittaa, ei mitään. Mutta kaikki nauravat minulle ja sanovat: 'Hänen isänsä on sotilas, mutta mitään hän ei ole antanut hänelle!' Pyydän senvuoksi sinua, rakas äiti: Lähetä minulle jotakin, äläkä päästä minua näin pois lähtemään! Minun on jo täytynyt lainata rahaa eräältä toveriltani ja sotilaskirjurilta.»

Seuraavalle kirjeelle voitaisiin sopivasti panna otsakkeeksi »Tuhlaajapoika». Sen on kirjoittanut Aleksandriasta nuorukainen, joka luultavasti on lähetetty sinne opiskelemaan. Hän on siellä elänyt huonosti, ja hänen äitinsä on matkustanut suureen kaupunkiin häntä kovistelemaan. Mutta poika on piileskellyt — kunnes rahapula on alkanut ahdistaa. Silloin hän tarttuu rukouskirjaan ja kirjoittaa seuraavan kirjeen, missä melkein joka sana hirmuisella oikeinkirjoituksellaan osoittaa, kuinka hän on laiminlyönyt opiskelunsa: »Antonius Longus lähettää äidillensä Nilukselle parhaimmat terveisensä. Minä rukoilen aina hyvinvointisi puolesta. Joka päivä pidän esirukouksia puolestasi Serapiksen temppelissä. Soisin kernaasti sinun tietävän, etten odottanut sinun tulevan pääkaupunkiin; ja senvuoksi en käynyt sinua tapaamassa. Minua hävettää toiselta puolen tulla kotiin Karanikseen, kun olen vallan ryysyissä. Sanon sinulle, että olen melkein alaston. Rukoilen sinua, äiti: Anna minulle anteeksi! Tiedän kyllä, mitä olen tehnyt. Minua on kuritettu, ja täydellä syyllä. Tiedän, että olen rikkonut. Kuulin Postumukselta, että joku oli tavannut sinut ja jo puhunut sinulle kaikki. Mutta tietäös, että kernaammin tulisin rammaksi, kuin jäisin kenellekään velkaa äyriäkään!»

Kirje on vain paperin repale, johon on töhritty muutamia kömpelöitä kirjaimia hirmuisella oikeinkirjoituksella, mutta kuitenkin on jotakin liikuttavaa tässä valituksessa ja näissä rukouksissa miehen huulilta, joka oli sortumaisillaan 1800 vuotta sitten. Hänen äitinsä on kai saanut kokea samantapaista kuin ne, vanhemmat, jotka samaan aikaan maankolkkansa viranomaisille jättivät seuraavan kirjelmän: »Sittenkuin poikamme Kastor irstaassa seurassa on tuhlannut kaiken, mitä hän omisti, hän koettaa tuhota vielä meidänkin omaisuutemme. Estääksemme häntä vahingoittamasta meitä tai tuottamasta meille ikävyyksiä, anomme julkista kuulutusta, ettei tämän jälkeen kukaan lainaisi hänelle mitään.»

Seuraavassa esitämme kirjeen, jota lukiessa ihmettelee, jollei siitä pojan hulttiosta, joka sen on kirjoittanut, myöskin ole ajallansa tullut tuollaista tuhlaajapoikaa. Poika asuu maalla ja kirjoittaa isälleen, joka tilapäisesti on läheisessä pikkukaupungissa, mutta matkustaa sieltä edelleen Aleksandriaan: »Theon tervehtii isäänsä Theonia. Niin, oli sekin hieno teko, että et ottanut minua mukaasi kaupunkiin. Jos et ota minua mukaasi Aleksandriaan, en kirjoita sinulle, en puhu sinulle, en sano sinulle hyvää päivää. Ja jos sinä noin matkustat Aleksandriaan, en tartu enää käteesi enkä tervehdi sinua. Nii'in, niin käy, jollet ota minua mukaasi. Ja äsken sanoi äiti Arkhélaokselle: 'Tuo poika voi tehdä minut hulluksi — vie se pois!'

Käyttäydyit todellakin siististi, kun lähetit minulle suuria lahjoja: muutamia pieniä kirjanpahasia, mutta samanaikaisesti petit minut, niin että vasta kuusi päivää myöhemmin sain tietää, että olit purjehtinut tiehesi! Käy minut siis noutamassa — pyydän sinua. Jollet sitä tee, en totta totisesti syö enkä juo. Nii'in. Hyvästi!» — Huomaa ensiksikin hänen logiikkansa julkeus, kun hän toistaa äidin epätoivoiset sanat Arkhelaokselle. Silloin isä olisi voinut, tuo viikari meinaa, ottaa hänet mukaansa — Aleksandreiaan.[100]

Loistavaa mieltä todistaa sitävastoin seuraava kirje, jonka isä on kirjoittanut äskennaineelle pojalleen: »Kaiken aluksi tervehdin sinua ja iloitsen kanssasi siitä hyvästä ja arvokkaasta ja onnellisesta avioliitosta, joka osaksesi on tullut. Olemme yhdessä rukoilleet sitä jumalilta, ja he ovat armollisesti kuulleet meitä. Vaikkakaan minä en voinut olla mukana juhlallisuuksissa, on minulla niistä kuulemastani ollut yhtä paljon iloa, kuin jos olisin ollut läsnä. Ja minä toivon, että joskus myöhemmin saan tulla tervehtimään teitä ja silloin panna pystyyn samanlaiset komeat juhla-ateriat.»

Ja vieläkin isän kirje pojalleen! Isä on ilmeisesti varakas tilanomistaja, joka kirjoittaa jossakin suuressa kaupungissa opiskelevalle pojalleen näin: »Cornelius kaikkein rakkaimmalle pojallensa. Sydämellisesti tervehdimme kaikki täältä kotoa sinua ja tovereitasi. Älä antaudu liian paljon tekemisiin sen miehen kanssa, josta usein kirjoitat, ennenkuin minä olen tullut luoksesi ja saanut nähdä hänet — olkoon tuttavuus parhaaksesi! Sillä jos jumalat suovat, tulen pian, Mekir-kuukauden kuluttua. Mutta tällä hetkellä minulla on kiireellisiä töitä.

Katso, ettet loukkaa ketään uudessa kodissasi! Pysyttele kernaammin kirjojesi ääressä uutterissa opinnoissa, ja sinulla on oleva hyötyä siitä. Huolehdi Onophraksen avulla, että saat ne valkoiset vaatteet, jotka sopivat purppuraviittaan — toisia voit käyttää myrhanväristen viittojen kanssa. Anubaksen välityksellä lähetän sinulle rahaa, kuukausivaraston ja toiset helakanpunaiset vaatteet. Meille hankkimallasi kalalla olet valmistanut meille suuren ilon, ja siitä suorittamasi maksun korvaan sinulle Anubaksen välityksellä. Kunnes hän saapuu, saat maksaa ylläpitosi ja palvelijasi taskurahoistasi. Ilmoita minulle ensi kirjeessä, mitä haluat! Voi hyvin, poikani!»

Muuan mies, joka oleskelee kaukana Vähässä-Aasiassa, kirjoittaa kotona olevalle vanhimmalle veljelleen: »Olen saanut kuulla, että äitiämme kohdellaan kuin piikaa. Minun täytyy senvuoksi pyytää sinua, rakkahin veljeni: Älä pahoita hänen mieltänsä pienimmälläkään tavalla! Jos joku veljistämme inttää häntä vastaan, niin lyö häntä korvalle, sillä sinä olet nyt isämme asemassa. Tiedän kyllä, että sinä ilman kirjettänikin voit auttaa äitiä. Älä senvuoksi pane pahaksesi, että näin sinua kehoitan; sillä häntä, joka on kantanut meitä sydämensä alla, meidän tulee kunnioittaa kuin itseänsä Jumalaa[101], varsinkin, kun hän on niin hyvä. Tämän olen kirjoittanut sinulle, veljeni, koska tiedän, miten lämmittävää on omistaa vanhemmat. Teet hyvän työn, jos kirjoitat minulle, miten äiti voi. Voi hyvin, veljeni!»

Aivan erikoisen liikuttava on Tays-nimisen egyptiläisnaisen kirjoittama kirje strategi Apolloniokselle, kun tämä oli poissa tärkeissä virkatehtävissä suuren juutalaiskapinan johdosta, joka tuohon aikaan — vuonna 118 j.Kr. — tärisytti Egyptiä. Tämä maa oli silloin jo kauan ollut Rooman maakuntana. Kirje osoittaa, että Tays kuului Apollonioksen huonekuntaan. Luultavasti hän oli tuon ylhäisen miehen lapsuudessa ollut hänen imettäjänsä tai hoitajattarensa. Siihen viittaa se hellyys ja kiintymys, mitä kirje henkii. Kömpelöillä kirjaimillaan ja avuttomilla käänteillään nämä rivit tekevät vieläkin liikuttavamman vaikutuksen. Ne kuuluvat näin: »Tays toivottaa herrallensa paljon iloa. Ennen kaikkea tervehdin sinua, valtiaani, ja rukoilen aina menestyksesi puolesta. Minulle tuotti suurta surua, herrani, kun kuulin, että sairastuit; mutta kiitos kaikille jumalille, että he säilyttivät sinut! Rukoilen sinua, herrani, jos sen soveliaaksi näet, että lähettäisit meillekin jonkin rivin; muutoin me kuolemme[102] koska emme joka päivä saa nähdä sinua. Oi jospa voisin lentää, että saisin tulla suutelemaan kättäsi! Sillä olen kuoleman tuskassa, kun en saa nähdä sinua. Ole siis niin kiltti ja lähetä jokin rivi! Voi hyvin, herrani! Meillä on kaikki hyvin.»

Kirjeen saaja on meille hyvin tuttu lukuisista tuon ajan kirjelmistä ja asiakirjoista. Niistä käy ilmi, että hän oli hyvin arvossapidetty, sivistynyt ja varakas mies. Hänen äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä ovat kirjoittaneet hänelle paljon kirjeitä. Eräs hänen puolisonsa kirje esitettäköön vielä näytteeksi perhepiirissä vallinneesta kauniista suhteesta. Sekin on suuren juutalaiskapinan ajalta. »Hyvin huolissani», hän kirjoittaa, »olen puolestasi kaikkien niiden huhujen johdosta, joita täällä on liikkeellä, ja senvuoksi, että sinun niin äkkiä oli matkustettava luotani. Olen niin levoton, ettei minua lainkaan haluta syödä eikä juoda. En voi, nukkua yöllä enkä päivällä, vaan ajattelen vain huolehtien sinua. Vain isäni huolenpidolla pysyn pystyssä; ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisin — niin totta kuin toivon, että sinun kävisi hyvin — mennyt vuoteeseen maistamatta palaakaan, ellei isäni olisi tullut ja pakottanut minua syömään. Pyydän nyt sinua: Huolehdi itsestäsi äläkä ota yksin vaaraa niskoillesi, vaan tee kuten täkäläinen strategi: hän osaa panna taakan kaupungin virkamiesten hartioille.»

Suoria sanoja sisältää seuraava kirje, jossa kuitenkin on vielä pohjalla vanhaa kiintymystä: »Minä en ota malliksi sinua enkä epäystävällisiä kirjeitäsi, vaan kirjoitan yhäkin kuten Theoninos Didymokselle. Uskon, kaikesta huolimatta, ettet ole lakannut tavalla tai toisella ajattelemasta minua; mutta sinä olet ilmeisesti pöyhistynyt rikkaudestasi ja ylenkatsot entisiä ystäviäsi. Mutta älä ole sellainen veljeäsi Theoninosta kohtaan, vaan kirjoita useammin meille, että ystäväsi voisi kirjeellisestikin saada tietoja sinusta! Sillä se ei kuitenkaan liene sinulle tuntematonta, että heti kun yhteisiä tuttaviamme käy luonani, minä teen kaikkeni saadakseni kuulla, miten voit.»

Erikoisen kiintoisa on muuan kirjeenpalanen vuosien 300—270 väliltä e.Kr., senvuoksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa filosofi Epikuros. Kirjeensaaja on hänen kuolleen ystävänsä lapsi. Epikuros toivoo, että lapsi voi hyvin ja että — kuten hän sanoo — »olet isoisällesi ja opettajallesi kuuliainen, nyt kuten ennenkin. Sillä tietäös, että minä ja kaikki muutkin pidämme sinusta niin paljon juuri senvuoksi, että sinä olet aina tottelevainen.»

Suuren filosofin herttaisen naiivia kirjettä on verrattu Martti
Lutherin kuuluisaan kirjeeseen pikku Hannullensa.

Muuan filosofin kaikkein viimeisimpiä kirjeitä päättyy uskolliselle ystävälle ja oppilaalle annettuun kehoitukseen pitää huolta tästä lapsesta ja hänen siskoistaan. Itsestänsä hän kertoo käyttäen sanoja, jotka sopisivat stoalaisellekin: »On sattunut sappikivi- ja punatautikohtauksia niin ankaria, kuin ne ylipäänsä olla voivat. Mutta olen kestänyt nyt ne, kiitos sille sisäiselle ilolle, mitä tunsin ajatellessani filosofista keskusteluamme.»

Egyptiläisten pikkukaupunkien poliisijutuista hiukan. Kerran vanha veteraani valittaa, että ilkeät naapurit ovat houkutelleet hänen kahdeksan sikaansa tamariskipensaikkoon ja siellä teurastaneet ne kaikki tyyni. Toinen veteraani, peltojen kelpo tarkastusmies on ollessaan työssään tavannut muutamia naapurikylien paimenia, jotka kavalasti olivat ajaneet laumansa niille pelloille, joita miehen oli vartioitava. Luonnollisesti syntyi siitä tora ja tappelu, jossa sattui niin, että järjestyksen ylläpitäjä repi erään paimenen viitan.

Pahankurisia naapuruksia on viljalti. Kerrankin tulee maamies kertomaan, että vesi on tuhonnut hänen laihonsa, kun naapurit sulasta ilkeydestä olivat sulkeneet hänen kastelukanaviensa patojen luukut.

Toisen kerran taasen kaksi entistä ystävystä syyttelee toisiansa. He olivat asuneet sovussa ja rauhassa yhdessä, kunnes nainen sotkeutui peliin. Silloin syntyi mustasukkaisuutta ja kaikenmoista selkkausta, ja kun toinen rakkaista ystävistä matkusti pois, varasti toinen häneltä sirpin, kirveen, villasäkin, arkun ja 20 drakmaa puhdasta rahaa.

Hyvin arveluttavan silmäyksen egyptiläisen pikkukaupungin yöelämään saa papyrusasiakirjasta, joka kertoo seuraavaa. Kunniallinen maamies on siinä auringonlaskun ajoissa kävelyllä muutamain iloisten ystäväinsä seurassa ja antautuu keskusteluun naisen kanssa, joka kurkistelee ikkunastaan. Tarkoituksessa, jota tuskin voi väärin käsittää, nainen tarrautuu hänen viittaansa; mutta miehen mielestä se menee jo liian pitkälle, ja hän vastustelee, jolloin nainen sylkee häntä vasten kasvoja. Kun miehen toverit pitävät tämän puolta, nainen rientää ylempään kerrokseen ja vuodattaa sieltä ei yksin vihansa maljoja, vaan myöskin erinäisen astian sisällön kadulla seisovain miesten päälle.

Säilyneistä sopimuksista saamme Egyptin elinkeinoelämän oloista kuvan, joka muistuttaa samalla tavoin babylonialaisesta elämästä meille avautunutta kuvaa. Egyptissä oli ainakin muutamin paikoin hyvin järjestetty ammattikuntalaitos, jossa kisällikoulutus oli tarkoin säännöin määrätty. Niinpä muuan mies on tehnyt kankurin kanssa sopimuksen ottaa hänen holhokkinsa oppiin viiden vuoden ajaksi. Poika asuisi ja söisi kotonaan, mutta tekisi työtä mestarille auringon noususta auringon laskuun. Ajan ensi puoliskona hän ei saisi lainkaan palkkaa, mutta sitten hän saa vähitellen nousevan kuukausirahan. Mestarin on myöskin pidettävä hänet vaatteessa. Kaksikymmentä päivää vuodessa oppilas saa lomaa, mutta jos hän sairastuu tai ottaa pitemmän loman, hänen on myöhemmin palveltava hukkaanmennyt työaika.

Hyvin kiintoisa on myöskin Kristuksen jälkeisen toisen vuosisadan keskimailta peräisin oleva sopimus, missä pikakirjoittaja sitoutuu opettamaan pikakirjoitusjärjestelmänsä ylhäisen miehen orjalle kahdessa vuodessa 120 drakman palkkiosta.

Paljon ihmeellistä olemme ennen kuulleet Egyptistä, mutta miespolven aika takaperin ei olisi voitu uneksiakaan, että tällä maalla tulisi olemaan niin valtava, melkein ainutlaatuinen merkitys kreikkalaisten ja roomalaisten muinaisaikaa tutkivalle tieteelle.

Kuinka paljoa lähemmäksi meitä muinaisajan ihmiset ovatkaan tulleet, kun me näin olemme saaneet lukea heidän tuttavallisia kirjeitään ja siten luoda silmäyksen heidän ajatus- ja tunnemaailmansa sisimpiin sopukkoihin![103] Niissä emme näe kreikkalaisia yksinomaan valtion kansalaisina, vaan myöskin yksilöinä, jokapäiväisinä ihmisinä suruineen ja huolineen. Ei tarvita monta sanaa, ennenkuin me tunnemme samoja tunteita kuin nuo aikoja sitten manalle menneet samaan ihmissukuun kuuluneet veljemme ja sisaremme — riippuu siitä, miten sanat sanotaan. Kuinka paljon sisältyykään näihin yksinkertaisiin sanoihin, jotka nuori kreikkalainen kerran kaiversi rakastettunsa sormukseen: »Puhukoot ihmiset niin paljon kuin haluavat! Minä en välitä siitä rahtuakaan. Sinä rakastat minua — se on minulle kyllin.» Kokonainen romaani! Tai ainakin pieni novelli.

Kiitos eräälle »maailmanhistorian suurimmista epähienouksista» on meidän aikamme suotu nähdä sellaisia puolia antiikin elämästä, joita ei tunnettu juuri lainkaan, ennenkuin Egyptin hiekka ja haudat paljastivat meille salaisuutensa. Ja me huomaamme, että sisimmältään ihminen on suurin piirtein samanlainen kaikkina aikoina. Tulee ajatelleeksi Levertinin sanoja hänen aforismeissaan, että »historia on ihmissuvun scriptura continuata: jatkuva, koskaan keskeytymätön kirjoitus ikuisesti palautuvine kirjaimineen.»

HELLENISTINEN TAIDE.

Jos käännymme sitten hellenistisen ajan taiteeseen, niin huomaamme, että vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä aikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan. Voittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle ei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen tasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki ponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa sekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua. Tämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja enemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa kaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi. Diadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että saivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän taltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset suosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen paras tyyssija.

Myöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana säilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi, tuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi. Laokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia. Tyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104], yli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin suojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että tavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja jokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin kuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi muutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut kahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.

Sortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa. Ja siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin todellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset purjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli soihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.

Rhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa, jos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen suunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan kallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä ja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä olisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000 asukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden ylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.

Yleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on realismi, jonka tapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan taide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista, ilmaisi hiljaista, ylevää lepoa, siihen sijaan hellenistisen ajan taiteilijat pitivät tehtävänään kuvata toimintaa. Taideteos aivan kuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen piirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin »Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen kauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on luonut Lýsippos, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on hienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan veistoksista.

Mutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on särkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden hillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun tuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat sellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen gallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen vankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.

Taide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen mestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa Homeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin tunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre valmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli melkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä täällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat vain kiinalaiset voineet päästä.

Maalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen. Tämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin kuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä kohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen suurimpia nimiä on Apellēs. Hänen maalaamansa Aleksanterin muotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää muun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän neuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen palveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta ihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi ulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.

NYKYAIKAISEN DRAAMAN ISÄ.

Hämmästyy kreikkalaisten huvinäytelmän kirjoittajain tuotteliaisuutta, kun ajattelee, että nykyisin tunnetaan likemmä 1.500 attikalaista komediaa — useimmat kuitenkin vain nimeltä. Ja luonnollisesti suuri joukko on vajonnut niin täydellisesti unhotuksen valtamereen, ettei nimikään ole pelastunut.

Etevimmät attikalaiset komedian kirjoittajat ovat Aristophánēs ja Ménandros. Vaikka heidän välillänsä on aikaa vain vuosisata, on kuin vuosituhannet erottaisivat heidän tuotantonsa —, siinä määrin »uudenaikaiselta» Menandros vaikuttaa meihin, myöhemmän ajan lapsiin. Syystä sanotaan sitä runolajia, jonka pääedustaja oli Aristophanes, vanhaksi attikalaiseksi komediaksi ja tämän vastakohtana Menandroksen edustamaa huvinäytelmää uudeksi attikalaiseksi komediaksi. Näiden huvinäytelmälajien välillä on selvä ero. Eroavaisuudet ovat monenlaiset, mutta varsinaisin ero on siinä, että vanhempi komedia on valloilleen päästetyn mielikuvituksen tuotetta; se on ylioppilasiloilun ja revyyn välimuoto, jossa yhtä säälimättömästi käsitellään niin jumalia kuin ihmisiäkin. Uusi komedia sitävastoin on väkevän realistinen ja kesyn porvarillinen, usein suorastaan poroporvarillinen. Tyypit on otettu suoraan elävästä elämästä, sellaisina kuin ihmiset todella ovat.

Uuden attikalaisen komedian voima on ennen kaikkea siinä, että kirjailijat ovat tarkoin tutkineet ympäristönsä ihmisiä. Ja he pitävät sankarinsa tarkoin mahdollisuuden ja todennäköisyyden rajoissa. Muuan Kristuksen edellisen toisen vuosisadan kirjallinen makutuomari menee Menandroksen realismin ihailussaan niin pitkälle, että hän huudahtaa: »Menandros ja elämä — kumpiko teistä on toistansa kuvannut?»

Tästä huvinäytelmämuodosta nykyaikainen komedia suoraan alenevassa sarjassa polveutuu. Menandroksesta hänen roomalaisten jäljittelijäinsä välityksellä Shakespeare, Molière, Holberg ja Ibsen ovat saaneet sekä luonnetyyppinsä että motiivinsa huvinäytelmiensä juoniin.

Vahinko, että tavallansa olemme niin epäedullisessa asemassa arvostellessamme uutta komediaa, verrattuna siihen, miten on laita vanhemman. Siihen sijaan, että Aristophaneelta on säilynyt yksitoista huvinäytelmää, ei Menandroksen ajalta ole ainoatakaan turmeltumattomassa kunnossa. Mutta siitä huolimatta tunnemme tämän runolajin hyvin, kiitos täydellisinä säilyneille roomalaisten komedian kirjoittajani Plautuksen ja Terentiuksen tuotteille. Nämä ovat nimittäin — varsinkin Terentius — niin uskollisesti seuranneet hänen jälkiänsä, että Menandros-katkelmat paljastavat heidät suureksi osaksi mestarin teosten kääntäjiksi tai ainakin muovailijoiksi.

Ei ole kauan siitä, kuin Menandros, »uuden attikalaisen komedian loistava tähti» — kuten muinaisajan arvostelu kuului, oli meille melkein tuntematon kirjailija. Vuonna 1893 Wilamowitz ilmitoi sen lujan uskon, »että oikeamieliset jumalat lahjoittavat meille vielä Menandroksen.» Hänen tarvitsi vain odottaa muutamia harvoja vuosia — ja jo löytyi papyruslehti, jossa oli katkelmia Menandroksen komediasta.

Ja vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin muuan ranskalainen tutkija teki tavattoman arvokkaan löydön Faijumin vanhassa Aphroditopoliksessa attikalaisen rakennuksen raunioista. Saviastian päällä, mikä oli täynnänsä kaikenlaisia papyrusasiakirjoja 6. vuosisadalta j.Kr., oli repaleinen papyruskäärö, jossa oli Menandroksen »Välitystuomio»-nimisen komedian osa[105] ja hajallaan lattialla irtonaisia lehtiä ja pikku paloja saman kirjailijan teoksista. Kerta kaikkiaan oli nyt löydetty noin puolet »Välitystuomiota» ja osia kolmesta muusta Menandroksen kirjoittamasta huvinäytelmästä. Kiitos toisaalla, m.m. eräässä Siinain luostarissa, tehtyjen täydentäväin pikkulöytöjen, on uupumattomien tutkijoitten onnistunut entiselleen sommitella melkein täysin varmaan asuun kolme Menandroksen draamaa.

Kuulkaamme nyt jotakin siitä niistä, joka on parhaiten säilynyt. Juoni »Välitystuomiossa» on seuraava. Artemis-jumalattaren kunniaksi Ateenassa toimeenpannuissa juhlissa on Pamphilē, rikkaan porvarin tytär, pimeän tultua eksynyt seurastaan ja kohdannut juopuneen nuorukaisen, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa. Kuka nuorukainen oli, siitä ei tytöllä ole aavistustakaan, sillä pimeä yö esti häntä näkemästä hänen kasvojansa.

Muutamia kuukausia myöhemmin hän joutui naimisiin Khairisios-nimisen nuorukaisen kanssa. Kreikkalaisen tavan mukaan nuorten vanhemmat tekivät naimiskaupan, mutta nuoret itse olivat aikaisemmin toisillensa aivan tuntemattomia. He pitävät kuitenkin toisistaan ja elävät onnellisina, kunnes Pamphile viisi kuukautta häiden jälkeen saa lapsen.

Khairisios ei tiennyt mitään ikävästä tapahtumasta, sillä hän oli silloin matkoillapa lasta, poikaa, hän myöskään ei saa nähdä, sillä äiti on panettanut hänet heitteille. Koko tapahtuma olisi mennyt huomaamatta, jollei miehen uskollinen ja hyvin utelias orja olisi vainunnut, mitä oli tapahtunut, ja puhunut siitä herralleen.

Kharisios on hyvin murheissaan siitä, mitä oli saanut tietää, sillä hän oli todella kiihtynyt Pamphileen. Hylätä tätä hän ei tahdo, koska vaimo silloin olisi tullut sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta elää yhdessä hänen kanssaan hän ei myöskään voi, sillä hän on kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tukahduttaakseen tuskansa ja samalla epäitsekkäästi haluten antaa vaimolle aiheen vaatia eroa, hän heittäytyy irstailuihin. Hän muuttaa asumaan juomaveikkonsa Kairéstratoksen luo ja elää siellä humussa ja sumussa toisten juhlailijain parissa. Ja herättääkseen vieläkin enemmän pahennusta hän on juominkeihinsa palkannut nuoren ja kauniin kitaransoittajattaren, hetaira Habrótononin. Läheisempiin suhteisiin tämän kevytkenkäisen naisen kanssa hän kuitenkaan ei ryhdy — niin syvästi hän on kiintynyt vaimoonsa. Asia näyttää siis häneen nähden pahemmalta, kuin mitä se ansaitsee.

Näin olemme seuranneet toista niistä langoista, jotka johtavat varsinaiseen juoneen. Toinen lanka juontuu heitteille pannun lapsen kohtalosta. Vuohipaimen on löytänyt lapsen ja ottanut sen kotiinsa. Mutta sitten muuan miilunpolttaja on saanut hänet houkutelluksi jättämään lapsen hänen vaimolleen, jonka oma pienokainen on juuri kuollut. Pian sen jälkeen miilunpolttaja kuitenkin saa sattumalta tietää, että kun vuohipaimen löysi lapsen, tällä oli päällänsä joitakin koristuksia ja muitakin tuntomerkkejä. Miilunpolttaja vaatii silloin näitä arvoesineitä, mutta paimen kieltäytyy niitä antamasta. Lopuksi he päättävät, että sovintotuomari saa ratkaista asian. Kohtaus, joka tästä juontuu, on aiheuttanut koko komedian nimen. Tästä kohtauksesta alkaakin kappaleen ensimmäinen säilynyt suurempi palanen. Edellä esitetty on voitu päätellä siitä, mitä näytelmästä on jäljellä.

Sovintotuomariksi riitapuolet ottavat henkilön, joka toisestakin syystä esiintyy kappaleessa, nimittäin Pamphileen isän, vanhan saiturin Smikrineen. Hän on saanut kuulla huhuja vävypoikansa seurustelusta ja on poissa suunniltaan ajatellessaan, että tyttären saamat vaivalla ansaitut myötäjäiset kenties menevät tätä menoa sen tien. Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän on poistumaisillaan tämän kodista, kun hän kohtaa riitelevät miehet, paimenen ja miilunpolttajan. »Minä olen vapaaehtoisesti antanut sinulle lapsen», paimen sanoo. »Jos et halua lahjaa pitää, niin anna se takaisin! Mutta oikeutta sinulla ei ole pakottaa minua enempään, kuin mitä annoin sinulle.» — »Enhän minä vaadi takaisin kaulakäätyjä. ja muita tuntomerkkejä», sanoo miilunpolttaja, »vaan poika se niitä vaatii. Ne ovat hänen omaisuuttaan, ja hänen puolestaan, hänen edustajanaan minä esitän vaatimukseni.» Ja kääntyen Smikrineeseen hän sanoo: »Tämä vuohipaimen on ryöstänyt lapsen. Sellaista menettelyä en sano löytämiseksi, vaan kähveltämiseksi. Ja kuulepa vielä: kenties poika on ylhäistä syntyperää. Kenties hänen tuntomerkkinsä voisivat vastaisuudessa auttaa häntä saamaan selvän suvustaan ja saavuttamaan siten loistavan tulevaisuuden.»

Sellaiselle henkilölle, joka voi toimia kuten tuo paimen, sellaiselle miilunpolttaja ei tahdo enää luovuttaa pienokaista.

Sitä ei sovintotuomarikaan tahtoisi. Ja vastenmielisesti paimenen täytyy luopua lapsen koristuksista.

Miilunpolttajan seisoessa siinä kapistukset käsissään, saapuu paikalle Kharisioksen kaikkialla läsnäoleva orja ja tuntee kummakseen sormuksen, joka on ollut hänen herransa omaisuutta. Kharisios oli kaipaillut sitä aina siitä asti, kun hän otti osaa viimeiseen Artemiksen juhlaan. Ovela orja tekee heti johtopäätöksensä: hänen isäntänsä on humalan huumassa hairahtunut väkivaltaan naista kohtaan. Painiskeltaessa tyttö on saanut käsiinsä sormuksen. Sitten hän on synnyttänyt lapsen, pannut sen heitteille ja antanut sille mukaan isänsä sormuksen!

Orjan uteliaisuus on herännyt, ja nyt on hänen saatava selko lapsen äidistä. Silloin astuu näyttämölle Habrotonon ja saa kuulla, miten asiat ovat. Ja kun hänellä on sekä hyvä sydän että ovelat aivot, hän keksii viekkaan suunnitelman valmistaakseen pienokaiselle vastaisuudessa paremmat oltavat kuin miilunpolttajan hökkelissä. Hän sopii orjan kanssa, että hän menee Kharisioksen luo sormus mukanaan ja sanoo ottaneensa sen häneltä, kun Kharisios Artemiksen juhlan jälkeisenä yönä teki hänelle väkivaltaa.

    »Ma sanon muka ujostuin
     nyt jonkin tavallisen lauseparren,
    niin etten anna ilmi itseäni:
    'Niin hirvittävän häikäilemätön
     ja rohkea sa olit.’
    Ja lopuks sitten sanon hälle näin:
    'Oon saanut lapsen nyt’ ja näytän hälle
     tään pienen löytölapsen.»

Ja palkaksi hyvästä teostaan Habrotonon on varmasti saava vapauden — hän on nimittäin orjatar.

Hänen suunnitelmansa onnistuu. Hän menee Kairestratoksen taloon lapsi mukanaan ja saa Kharisioksen helposti uskomaan, että hän on pienen sormus-pojan isä.

Mutta hänen ja hetairan välistä keskustelua on kuunnellut asiaankuulumaton henkilö, joka rientää Smikrineelle kertomaan, että hänen vävypoikansa on aviottoman lapsen isä. Nyt vanha saituri on vasta saanut vettä myllyynsä. Nyt, niin hän ajattelee, on oleva helppoa saada Pamphilelle ero irstailevasta miehestään. Kharisioksen talon puutarhassa hän kohtaa tyttärensä ja jyrisee kuin ukkonen tuota senkin paatunutta elostelevaa vävyänsä vastaan, niin että pauhu kuuluu matkojen päähän. Mutta Pamphile puolustaa miestänsä eikä halua kuullakaan puhuttavan erosta.

Äänekkään keskustelun kuuntelijaksi onkin sattunut Kharisios itse. Hänen talonsa puutarhan ja Kairestratoksen talon, jossa hän nyt oleilee, puutarhan välillä on nimittäin vain muuri. Kun hän nyt saa kuulla, miten anteeksiantavainen hänen vaimonsa on hänen harha-askeleisiinsa nähden, ja ajattelee, miten ankarasti hän on tuominnut vaimoaan tapahtuneesta, jolle tämä ei ollut mitään voinut, niin hänen sydämensä sulaa kuin vaha ja omatunto herää. Hänen orjansa tulee Kairestratoksen talosta ja kertoo monologissa, kuinka epätoivon vallassa hänen nuori isäntänsä on, kuinka hän lyö otsaansa, raastaa tukkaansa ja puhkeaa äänekkäisiin valitushuutoihin. »Minkälaisen vaimon olin saanutkaan, ja kuinka olen häntä kohdellut!» hän huudahtaa.

Sillä välin on Habrotonon astunut ulos Kairestratoksen talosta löytölapsi mukanaan. Samassa tulee Pamphilekin talostaan päästyään eroon ankarasta isästään. Hän huomaa lapsen ja tuntee luonnollisesti heti ne koristukset, joita lapsella on. »Sinä et ole lapsen äiti!» hän huutaa Habrotonille. »En, minä tekeydyn vain toivoen lopuksi saavani selon hänen oikeasta äidistään.» Ja nyt Habrotonon on hänet löytänyt. Hän kertoo myöskin Pamphilelle, että Kharisios on lapsen isä. Ajatella, miten onnelliseksi kaikki kääntyy!

Pian hetairan onnistuu myöskin saada Kharisios vakuutetuksi, että hänen vaimonsa on sama nainen, jota hän kerran on loukannut. Kun sitten vanha saituri ilmestyy jälleen näyttämölle, vakaasti päättäneenä ottaa pois tyttärensä — ja myötäjäiset —, hän vallan hölmistyy nähdessään, että puolisojen välillä vallitsee sopu ja rauha.

Yhtä sotkuisa on tapahtumain vyyhti komediassa, jonka nimi on »Leikkotukkatyttö» eli »Mustasukkaisuuden uhri». Soturi Polemon on ottanut itselleen rakastajattaren. Hän on tähän hyvin ihastunut ja pitää häntä kuin avio vaimoaan, mutta ei voi mennä hänen kanssaan lailliseen avioliittoon, koska hän on löytölapsi eikä siis voida tietää, onko hän vapaasukuisista vanhemmista. Hänen nimensä on Glykéra.

Perheessä, joka asuu Polemonin kodin vieressä, on rikas ja hemmoittelulla pilattu nuorukainen nimeltä Moskhiōn. Hän rakastuu kauniiseen Glykeraan, ja eräänä iltana, kun Polemon tulee kotiin, hän näkee Moskhionin juoksevan kadulla, ottavan Glykeran syliinsä ja suutelevan häntä. Ja — voi kauheata — tyttö ei edes yritä vastustella.

Ei voi ihmetellä, että Polemon tulee raivoksi mustasukkaisuudesta. Eihän hän voi aavistaakaan, että Glykera itse asiassa ei lainkaan ole hurmaantunut ihailijaansa — asia on vain niin, että hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli uskonut hänelle salaisuuden, mitä yhteyttä oli hänen ja Moskhionin syntyperässä: että he olivat molemmat löytölapsia ja kaksoissisaruksia. Mutta Moskhionin kasvattiäiti Myrrínē ei halua mistään hinnasta, että salaisuus tulisi ilmi. Varakas Myrrine, jolla ei itsellään ollut lapsia, oli nimittäin ottanut Moskhionin omaksi pojakseen. Kun hän jäi leskeksi, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja uudelle miehelleen hän on aina selittänyt, että Moskhion on hänen synnyttämänsä. Hänen vuoksensa Glykeran oli täytynyt juhlallisin valoin luvata kasvatusäidilleen, ettei hän paljastaisi Moskhionin syntyperän salaisuutta. Hän ei voinut senvuoksi herralleen ja miehelleen tyydyttävästi selittää käyttäytymistään Moskhionin häntä suudellessa.

Hurjana mustasukkaisuudesta tuo uljas soturi leikkaa silloin Glykeralta tukan. Se oli hyvin häpäisevää vapaasyntyisen naisen kohtelua, sillä lyhyt tukka oli orjan merkki.

Epätoivoissaan Glykera miehen poissa ollessa pakenee Myrrinen taloon. Itserakas Moskhion kuvittelee silloin luonnollisesti heti, että hän on tehnyt sen ihastuksesta häneen.

Polemonin on kumminkin vaikeata ajan pitkään kestää eroa rakastajattarestaan. Hän lähtee lopuksi itse Myrrinen taloon ottaakseen väkivalloin takaisin uskottoman kaunottarensa. Mutta Myrrinen mies, Pataikós, tulee paikalle ja hänen ja kuopuksissaan olevan soturin välillä syntyy seuraava kovaääninen keskustelu.

      Jos asia on käynyt sillä tavoin,
      kuin olet vakuuttanut, ja jos nainen
       on sinun avios —

                                 Hyvä
    siis asia on selkeä ja kirkas.
   Siis piti sinusta hän — ja se on
   nyt lopussa. Hän lähti luotasi,
   kun enää kohdellut et häntä niin,
    kuin olis pitänyt.»

    »Nyt hirtän itseni! Mun Glykerani
     on minut hyljännyt! Mun Glykerani
    on minut hyljännyt! Mut jos vain luulet
    sen sopivaksi — tuttu hänen kanssaan
    olethan, puhuit usein hänen kanssaan —,
    niin mene puolestani, vannotan sua,
     ja puhu ensin hänen kanssaan!»

Nyt Pataikoksen mielestä on sääli miestä ja hän tahtoo kernaasti puhua järkeä Glykeralle. Mutta aluksi tämä on taipumaton. Hänen on vaikea sulattaa sitä häväistystä, jonka Polemon on tuottanut hänelle, vapaasyntyiselle naiselle. Todistaakseen vapaasyntyisyytensä hän tahtoo näyttää ne korut, jotka hänellä oli silloin, kun kasvatusäiti löysi hänet. Hän noudattaa ne ja näyttää Pataikokselle. Hämmästyksekseen tämä tuntee ja huomaa, että Glykera on — hänen oma lapsensa. Selitys on se, että Pataikos, joka aikoinaan oli ollut rikas liikemies, oli menettänyt omaisuutensa pian sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, joita kasvattamaan hän hädässään piti itseänsä kykenemättömänä. Samana päivänä kuoli hänen vaimonsa. Hän panetti senvuoksi äskensyntyneet heitteille. Nyt hän tietää siis, minne toinen hänen lapsistaan on joutunut.

Hän ei aavista silloin saavansa pian yhtä odottamattomia tietoja siitä, missä on toinen lapsista, poika.

Pataikoksen ja Glykeran — hänen oman tyttärensä — välistä keskustelua on Moskhion salaa kuunnellut. Hiukan aikaisemmin hän samalla tapaa oli kuullut, kun Glykera kertoi Myrrinelle, mitä hän tiesi sotkuisista sukulaissuhteista. Näin valkeni hänelle, että Glykera on hänen sisarensa ja Pataikos hänen isänsä.

Lähin mies, joka saa tietää oikean asiantilan, on Polemon, ja nyt hänen on luonnollisesti helppo antaa anteeksi rakastajattarelleen. Hänen suureksi ilokseen Glykerakin puolestaan antaa hänelle anteeksi. Ja yleinen ihastus kukkuroituu, kun Glykeran isä Pataikos tulee ja jättää tyttärensä Polemonille, joka nyt voi ottaa hänet aviovaimokseen, koska hänen vapaasyntyisyytensä on todettu. »Kiivautesi koitui tällä kertaa onneksi meille molemmille», Glykera sanoo ja lisää: »Ja senvuoksi olen jo antanut sinulle anteeksi.»

Ne kaksi Menandroksen näytelmää, jotka olemme näin selostaneet, riittävät, että voimme vanhoina tuttuina tervehtiä eräitä tyyppejä, jotka vähäisin muunnoksin usein esiintyvät uudessa komediassa. Ennen kaikkea esiintyy heitteille pantu lapsi, joka saa aikaan joukon selkkauksia, ennenkuin sen oikea syntyperä on saatu selville, ja kaikki päättyy sovintoon ja onneen. Tämä aihe muuntelee lukemattomin tavoin. Juonen langat löyhtyvät ja kiristyvät kirjavasti vaihdellen. Muita draaman tyyppejä ovat hieno, elosteleva nuori herra, joka on aina heikko viinille ja naisille, ovela orja, liukas hetaira, uskollinen imettäjä ja joukko muita osia.

Täten on Aristophaneen dionysoslaisen iloittelun tilalle tullut porvarillinen luonne- ja juonidraama. Aristophaneen aikana ateenalaiset voivat vielä uneksia valtiollisia suuruuden unelmia; kun Menandros aloitti kirjallisen toimintansa — noin vuonna 320 e.Kr. —, suuruuden unelmat olivat rauenneet, ja heidän oli ollut toistaiseksi haudattava itsenäisyydenkin haaveilut. Demosthenes, Philippoksen ja Aleksanterin politiikan väsymätön vastustaja oli vapaaehtoisesti päättänyt päivänsä, ja Ateenan oli täytynyt alistaa kohtalonsa makedonialaisten koviin käsiin. Peiraieuksen linnassa oli makedonialainen varusväki valvomassa, että mihinkään ei ryhdytty vastoin Antipatroksen tahtoa; ja melkein joka vuonna, mikä kului, näyttäytyi yhä selvemmin, että entinen itsetehostuksen henki oli ikiajoiksi jättänyt Perikleen Ateenan. Ajan valtiollisista myrskyistä ei senvuoksi Menandroksen draamoissa ole jälkeäkään.

Kuinka toisenlaista, kun ajattelee Aristophaneen komedioja, kaikkia niitä lausuntoja, joilla tämä »sulotarten vallaton lemmikki» — kuten Goethe on häntä nimittänyt[106] — sekaantui aikansa valtiollisiin väittelyihin. Menandroksen draamoissa vallitsee tässä suhteessa täydellinen hiljaisuus, mutta hiljaisuus, joka on helposti selitettävissä. Hänen komediainsa kuulijakunta oli vallan toisenlaista kuin Perikleen ajan teatterissakävijät. Se oli yleisö, joka oli kadottanut kaikki poliittiset harhakuvittelut, joka oli tottunut kohtaloonsa alistumaan. Ei oltu enää maailmankansalaisia eikä suurvallankansalaisia — oltiin yksinkertaisesti porvareita, joilla oli kyllin omissa yksityisissä harrastuksissaan. Jokapäiväisen ruoan mausteena eivät olleet enää Sisilian-retket, valtiolliset oikeudenkäynnit ja demagogien taistelu valtiollisesta johtaja-asemasta — sinä olivat siihen sijaan avioskandaalit, aviottomat ja heitteille pannut lapset, jotka äkkiä tunnettiin ja otettiin jälleen perheen huomaan, koko omaisuuden äkilliset menetykset ja nopeasti saadut voitot, omavaltaisten poikien harha-askeleet, hurmaavain hetairain ja julkeiden orjien vehkeet ja paljon muuta samaa maata. »Vanha Aristophanes vei meidät milloin pilviin Sokrateen seurassa, milloin kuljetti taas alas manalaan Dionysos mukanamme. Mutta Menandros pysyy maan pinnalla» — puhuaksemme erään attikalaisen komedian tuntijan suulla. »Taivas on laskeutunut alemmaksi, ja Hades on kaikonnut meistä kauemmaksi», mutta maa ja ihminen ovat tulleet kiintoisammiksi huomioida, kuin mitä koskaan vielä oli voitu aavistaa. »Menandroksen Ateenassa», sanoo Harrie, »oli kansallinen voima ehtynyt ja kaikki laajat näköalat olivat kutistuneet. Suurten ajatusten ja näkyjen vaahtoava virta tislautui tässä ympäristössä pikku annoksiksi hienoa vettä, jolla oli valioarvonimi; vanhain ajattelijain ylväät pyrkimykset muovata ihminen Aatteen kasvojen mukaan kuitattiin vaieten. Sen sijaan omistauduttiin siihen saakka tuntemattomalla hellivällä kiinnostuksella huomioimaan ihmistä, sellaisena kuin hän nyt kerta kaikkiaan oli ja eli Jumalan viheriöitsevän maan pinnalla.»

IDYLLEJÄ, EPIGRAMMEJA JA HYMNEJÄ.

Lyyrillisiä ja eepillisiä runoilijoita oli aleksandreialaisajalla joukoittain, toinen toistansa oppineempia ja kuivempia. Runoudesta on tullut — käyttääksemme Schückin sanoja — »professorirunoutta professoreja varten. Kaunokirjallisuus vaikuttaa Aleksandreiassa harjoitettujen kieliopillisten ja bibliografisten opintojen sivutuotteelta.»

Aleksandrialainen aika on oppinutta aikakautta. Sen runoilijat eivät ole laulajia, jotka hetken innoituksesta laulavat kaikelle kansalle — aleksandrialaiset runoilijat kirjoittavat sen sijaan valtapiirille kirjallisia herkuttelijoita, jotka lukevat runoutta nirson kielimiehen nautinnolla. Luoda kauniiksi sorvattu kieliasu on näiden kirjallisten runoilijoiden päätehtävä. Se on muotokaunista, opillansa — varsinkin mytologisella — suorastaan loistelevaa.

Jokaista ilmiötä on kuitenkin arvosteltava sen oman ajan mittakaavan mukaan. Ja hellenistisen ajan runouden ihanteet olivat toiset kuin meidän. Ne muistuttavat pikemminkin niitä, jotka Ruotsissa olivat vallalla silloin, kun Gustav Fredrik Gyllenborgin rutikuivaa vertauskuvallista sankarirunoa »Tåget över Bält» (Retki Bältin yli) ylistettiin mestariteoksena.[107]

Yhden jumalan armoittaman runoilijaneron aleksandreialainenkin aika on kuitenkin tuottanut — sisilialaisen laulajan Theókritoksen.[108] Hän oli ainoa sen ajan runoilijoista, joka varsinaisesti merkitsi uutta lisää kreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Tämä lisä oli paimenrunous eli idylli, runouden laji, joka kaksi vuosituhatta myöhemmin — 1600- ja 1700-luvulla — tuli muotiin hoveissa ja ylhäisön seurapiirissä. Laulunäytelmissä ja naamioilveissä vilisi silloin paimenia ja paimenittaria nimeltänsä Daphnis, Khloe, Doris ja Amaryllis.

Theokritoksen paimenet eivät kuitenkaan ole liikasivistyksen leimaamia kuten rokokoo-ajan runoudessa. He ovat terveitä ja aitoja. Heidän pukunansa on puhvelinnahka tai lampaantalja ja he tuoksuvat vuohenmaidolta ja pukilta. Mutta he hehkuvat rakkaudesta Amaryllikseen tai Naïkseen ja osaavat sekä runoilla että laulaa tunteistaan. Kaikki on heille rakkautta, laulua ja huilunsäveliä. Runouslaji sellaisenaan on hurmaavaa; mutta joka tapauksessa se on ylikultivoidun kaupunkilaisen taidetuotetta, joka tahtoo itselleen ja toisille valmistaa hetken huvia naiiveilla maalaiskuvillaan. Runoilija vie meidät luonnon helmaan, missä mehiläiset surisevat, sirkat sirittävät, lampaat määkivät ja vohlat hyppelehtivät, lirisevien purojen rannalle ja puiden hiljaiseen huminaan aurinkoisena kesäpäivänä. Kukaan ei ole kyennyt voimakkaampana loihtimaan esille myöhäiskesän ja elonkorjuuajan siunatun runsauden tunnelmaa kuin Theokritos »Elonkorjuujuhla»-nimisessä idyllissään, jossa hän kuvailee, kuinka hän kahden kaupunkilaisystävänsä kanssa kulkee Phrasidamoksen talossa vietettäviin leikkuujuhliin ja saa vihreällä nurmikolla lojuen nauttia oivallista, seitsemän vuoden vanhaa viiniä:

                                     Vuoteeksemmepa kohta
    tuorehet viininlehvät, kaislat tuoksuvat tuotiin,
     niin lepohon venähtää hyvin mielin, nauttien saimme.
    Yllämme huojuivat jalavat sekä poppelit lehdon,
    tuuli kun soi huminoiden siellä, ja veet pyhät lähteen
    pulppusi vierelt' aivan, miss' oli nymfien luola,
     piiloss' oksien kun taas päivän paahtamat sirkat
    istui ehtimiseen rupatellen, kurnutus tyyni
    lehtisammakon kaukaa nous okapensahikosta;
    Kyyhkyn soi kujerrus sekä kiurujen, tiklien laulu;
     kultaiset kimalaiset kierteli lähtehen vettä.
    Noin suvi, laihot, kypsät heelmät ympäri tuoksui.
    Päärynät kierivät jalkoihimme ja taas omenoita
    kertyi vierellemme ja luumujen painamat oksat
    taipuivat alas puista ja riippuivat liki maata;
     ruukku nyt viinin soi, oli seitsenvuotinen hartsi.

Lopuksi runoilija kruunaa tämän maalaisidyllinsä kuvaamalla Demeteriä, sadon jumalatarta suopea hymy kasvoillaan.

Laulaja nauttii itse täysin siemauksin tästä viljavuuden runsaudesta. Hän ei ainoastaan näe maan kauneutta, — hän imee sen sieluunsa kaikilla aisteillaan, hän elää sen elämää. Hän eläytyy myöskin niihin ihmisiin, joita hänen runoelmassaan esiintyy. Ne eivät ole pelkkiä varjokuvia, vaan niissä on lihaa ja verta. Hänen lahjakkuutensa on suuri; se on samalla kertaa hienon lyyrillinen ja voimakkaan draamallinen.

Draamallinen piirre esiintyy m.m. vuorolauseissa, joilla paimenet kilpailevat, kuten idyllissä »Daphniin ja Menalkaan laulukilpailu.»

    »Vuorilla viehkeä Daphnis kerran, niin taru kertoo,
     lehmiä kaitessaan tapas lammaspaimen Menalkaan.
    Hiukset kultaiset oli, kauniit poikien nuorten,
    kumpikin taitaja myös oli syrinks-soittelon, laulun.
    Kääntyen Daphnikseen Menalkas lausua ehti:
     »Daphnis, lehmien paimen, sua haluttaisiko laulaa?
    Leikiten voitan sun, jos laulaa saan, mitä mielin.»
    Hällepä vastasi Daphnis taas, sanat virkki ja lausui:
    »Lammaspaimen Menalkas, taitaja syrinks-soiton,
     koskaan et mua voita, jo turmelet äänesi ennen.»

Lammast' en asettaa minä tohdi, sill' on isä saita,
Niin on äitini myös, ja he lampaat laskevat illoin.

    Syrinks-huiluni kauniin yhdeksin suloäänin,
    myös vaha valkehin peitteenään, tasan yllä ja alla,
     sen panen palkinnoks, mut yhtään en isän karjaa.

Myöskin Daphnis panee syrinksinsä[109] palkinnoksi, ja palkintotuomariksi he ottavat kolmannen paimenen. Laulukilpailussa tulee vuorotellen laulaa luonnon kauneudesta ja paimenten elämän ihanuudesta.

    Näinpä nyt vuoroon toinen toiselleen pojat lauloi,
     mutta jo päätöslaulua laatia alkoi Menalkas:
    »Lampaat, oi susi, säästä ja myös karitsoitani säästä!
    Mua älä vainoo, vaikk' olen pieni ja niin monen paimen!
    Hei Lampuros, koirani, vai nukut niin sikeästi?
     Ei uninen saa olla, kun kaitsee poikasen kanssa!
    Teitäpä, lampaat, vaadin ruohoa taas mehukasta
    innoin syömään, niin väsymättä, jos uunna se kasvaa.
    Syökää, syökää, hei nyt täyteen vain utareenne,
     niin omans' saa karitsat sekä riittää juustoa varten.

    Mut hänen jäljessään taas äänin helkkyvin Daphnis:
     »Tyttönen kauniskulma mun luolastaan näki eilen,
    kun ohi lehmiä vein, ja mun kauniiks, kaunihiks kiitti,
    mut hänen murheekseen en vastannut minä lainkaan,
     maahan loin minä katsellen vain sekä tietäni kuljin.
    Armas lehmän ammuva ääni on, tuuli on armas,
    armast' on suven aikaan myös puron äärellä maata.
    Terhot on tammen kaunistus, omenat ovat puunsa,
     lehmän taas vasikat, mut paimenen lehmät on aarre.

Kun kilpailu oli päättynyt, vuohipaimen tuomiisi voittopalkinnon
Daphniille, joka siitä suuresti riemastui.

Kielentaitajana Theokritos on jumalanarmoittama mestari. Hänen kielensä on musiikkia. Hänen aivan kuin läähättävä rytminsä tekee hänestä kuuman rakkauden synnynnäisen laulajan. On kuin kuulisi rakastuneen sydämen kiivaan tykinnän, kuin tuntisi intohimon vavistuksen hänen värähtelevässä äänessään. Vain Sapphoa voi häneen verrata.

Mutta hän voi myöskin leikinlaskulla kuitata rakkaudentuskat, kuten idyllissä »Niittomiehet»:

        Maamies hoi, mikä on? Mikä vaivaakaan sua, raukka?
         Jälkeäs suoraks leikkaa et, kuten leikkasit ennen,
        rinnall’ et pysy naapuris, vaan jäät jälkehen, niinkuin
        lammas laumastaan, kun jalkaan sai okahaavan.
        Kuinka suu käykään, rahjus, ehtoopäivä kun ehtii,
         kun aluss' et edes leikkaa luokoas puhtaaks.

Milon, iltahan kestät, oot kova kuin pala paatta.
Etkö sa kaivannut ketäkään, joka poissa on, koskaan?

Kosto jo kohtasi syntisen: sait, mitä pyytelit kauan.
Laiha on hän kuin sirkka ja mustemp' yötäkin on hän.

Vai alat kiusata nyt? Ei Plutos[111] vain ole sokko,
Arvoton Eros on myös: sinä et saa pöyhkeäks tulla.

        En tule pöyhkeäks. Mutta jo leikkaamaan sinä riennä,
        tyttösi kunniaks kun teet laulun hehkuvan, työkin
         käy kevyemmin — tiedän, ett' olet laulanut ennen.

        Immet Piérian[112], nyt avullanne ma tyttöä hoikkaa
          palvon! Kaiken, oi jumalattaret, kaunihiks teette.
        Oi Bombyka, mun neitoni, moittivat, ett' olet laiha,
        päivän paahtama syyriatar, olet ruskea mulle.
         Tumma on orvokki myös ja on hyasinttikin tumma,
        seppelkukkina käyvät kauneimmista ne sentään.
        Oi Bombyka, mun neitoni, elfenluusta on jalkas;
          hurmaten äänes soi, kuvaella en voi olemustas.»

Milon vastaa käytännöllisellä ja hilpeällä maamiehen laululla, jonka ydinkohta on kehoitus:

»Solmeilkaa, sitojat, niin lyhteet, kulkija ettei
Lausuis: 'Raihnaist' on väki, hukkaan palkka on mennyt?»

    »Kas, tätä laulua raatajat kuulee, paahtamat helteen.
    Mut leperrystä sa rakkaudestasi juttele ennen
     eukon korvaan, äitisi, vuoteessaan joka loikoo.»

Käytännöllisen neuvon tuskaansa vastaan saa myöskin mustasukkainen Aiskhines runoelmassa »Mustasukkaisuus». Runon alku on erinomaista dramatiikkaa:

                                       Siks' olet laiha,
         siks noin mahdoton parta ja noin vanukkeisena tukka!
        Kulkija tuollainen, Pythagoraan[113] oppilas, äsken
        kalpea, paljasjalka, Ateenan mies, kävi täällä.
         Hänkin lempeä, luulen, hehkui — vehnäsen vuoksi.

Leikkiä lasket aina. Mut mulle on julma Kyniska
Kaunis; ah, pian järki on mennyt — hiukkanen puuttuu.»

Ja sitten Aiskhines kertoo, että hän mustasukkaisuudesta oli antanut Kyniskalle korvapuustin sellaisin seurauksin, että tämä oli kadonnut hänen näkyvistään jo kaksi kuukautta sitten. Thyōnikos neuvoo häntä parantamaan lemmentuskiansa menemällä Ptolemaiokselle sotapalvelukseen.

Dramaattisen eloisa kuin komedia on runoelma »Syrakusattaret Adoniksen juhlassa», joka on oivallisin kuvaus senaikaisen keskisäädyn elämästä. Päähenkilöinä on kaksi syrakusalaista rouvaa: Gorgo ja Praksinoa, jotka ovat asettuneet asumaan Aleksandreiaan. He kohtaavat toisensa sopimuksen mukaisesti Praksinoan kotona lähteäkseen sieltä linnaan Adoniksen juhlaan. Heti kun he tapaavat toisensa, he alkavat sadatella poissa olevia miehiänsä, samalla kuin emäntä siinä lomassa rähisee palvelijattarelleen, joka auttaa häntä pukeutumisessa.

                               Jo aikaa, Gorgo. Jo ehdin.
        Kas, tulit vihdoinkin. Tuo, Eunoa, tuoli ja pielus
        Rouvaa varten!

        Huh, miten hengästyin ma. Praksinoa, uskohan, vaivoin
        pääsin ehjänä pois väkijoukon, vaunujen tieltä.
        Saappaat hohtelevat, on viilat herrojen yllä.
       Sitten mahdoton tie! Asut hirveän kaukana meiltä.

      Sen se on hullun syy. Tämän maailman lopun luolan
      hän taloksemme on ostanut, ettemme naapurit saisi
       olla, hän tahtoo vain mua kiusata aina, se lurjus.

        Noin varo soimaamasta sa Deinon ukkoas, kun tuo
        pieni sen kuulee! Nääs, hörökorvin tuossa hän seisoo.
         Kiltti Zopyrion, ethän pelkää! Ei isä oo se.

        Viimeinen urotyö saman herran: puotihin lähti
        ostaakseen ihomaalit vain, salpietarit mulle,
         suolaa tuo palatessaan mies iso, riiviö aivan.

        Mieheni Diklides, rahantuhlari, on samanmoinen,
         toi tukon villoja eilen, maksoi seitsemän drakmaa,
        niinkuin koiran takkua, vaivaa loppumatonta. —
         Mut ota viitta jo ylle ja myös hame, jossa on soljet!
        Luo hovin käyskelkäämme, luo kuningas Ptolemaioon,
        nähdähän Adonis täytyy — on kuningattaren luona
         loistoa nyt, minä kuulin.

                            Pyhä aina on joutilahalla.
        Eunoa, noudapas vettä ja kanna se, torkkuja, valmiiks
         huoneeseen! — Mukavastipa kissat nukkua tahtoo.
        Liikuta jalkojas, vettä nyt tänne sa toimita ensin!
        Saippua vain on hällä! — No, tänne! — Mut ei ylenmäärin!
        Kaada nyt kannustasi — Puvun noinko sa, hulttio, tahraat!
        Riittää, pestyhän oon, vaikk' onnistui pesu niin näin.
         Miss' avain suuren kirstun on? Mene etsimähän se!

Kuinka, Praksinoa kulta, on kaunis tuo puku ylläs
Soljin, laskoksin! Miten kalliiks se tulla mahtoi?

Siit' älä muistutakaan! Hyvä miinaa kaks hopeaa jos
Riittää ees, olen työhön pannut henkeni melkein.

                                   Sitä saata ei kieltää. —
        Noudahan viitta ja solmia nyt hyvin aurinkohattu! —
         Laps, sinä jäät kotihin. Varo mörköä! — Vie hevoselle
        ruokaa! Juostakin saat, kun vain et jalkojas taita.
        Mennään nyt! — Ota, Phrygia, lapsi ja leiki sen kanssa!
           (Menevät kadulle.)
        Oi jumalat, tätä kansaa! Kuinka ja koskahan tästä
         nyt läpi pääsemme? Kuin keko muurahaisia kiehuis!»

        Ah, minä onneton! On suvihameeni halki jo, Gorgo.
           (Eräälle muukalaiselle:)
        Zeuksen kautta, jos tahdot onnea, oi hyvä herra,
         jossakin, auttaos meitä nyt, että mun viittani säilyis.

Parhain, suojass', oi, eläös tänä vuonna ja aina,
Meitä kun suojelit näin! — Oli mies hyvä, auttava siinä!»

Linnaan päästyään molemmat naiset käyvät loistoa ihastellessaan niin kovaäänisiksi, että eräs vieras tiuskaisee heille:

»Hiljaa kerrankin, tuo pärpätys poikki, te lörpöt
Hanhet! Hirveä ääntämys tuo ihan ihmiset tappaa.[114]

        Kuulkaas vain! Kuka on hän? Vai sua jaaritus koskee?
        Orjias voit komentaa, mut rouvia et Syrakusan!
        Mielehes myöskin paina: Korinthos on koti meidän,
        kuin Bellerophonin[115]; Peloponnesoolta on kieli:
         doorit luullakseni saa haastaa doorien lailla.»

Riita keskeytyy kuitenkin, kun kuuluisa laulajatar virittää Adoniksen laulun. Kun se on päättynyt, Gorgon täytyy lähteä kotiin antamaan aamiaista kärtyiselle miehelleen:

Enemmän opin raskauttama on Theokritoksen runoilijaveikko, hymniensepittäjä Kallímakhos, ammatiltaan aleksandrialainen ylikirjastonhoitaja ja hyvin ansioitunut bibliografi. Hänen runoudessaan kirjallisuuden tuntijan ominaisuudet himmentävätkin kovin usein runoilijan. Hänen runouttaan, ei yksinkertaisesti voi oikein ymmärtää, jos ei ajattele, että se on aikansa oppineimman miehen työtä. Vain hyvin harvoin Kallimakhos kykenee vapautumaan opin painolastista. Hän on, kuten sanotaan, akateeminen runoilija, enemmän oppinut kuin haltioitunut, kykenevämpi analysoimaan kuin luovaan voimaan, paremmin kuvailun kuin kiihkon mies, enemmän säkeitten sepittäjä kuin taiteilija. Välistä tuntee kuitenkin, kuinka haltioituminen väkevänä tempaa hänetkin, kuten loppusäkeissä »Zeus-hymniin», jonka hän runoili noin vuonna 280 e.Kr.

    »Terve, sa Kronoon[116] korkea poika, sa, ken hyvän kaiken
    annat kipsillesi Kuka laulaa vois sua, suuri?
    Ei elänyt ketäkään, joka vois sinun töitäsi laulaa.
    Terve sa kolminkerroin! Antaos laupeus, onni!
     Rikkaus ilman laupeutt' ei ole siunaus meille.»

Jumalaninnoittama on myöskin alku hänen Apollon-hymniinsä, joka kai on miespolvea nuorempi. Ylevän juhlallisin sanoin runoilija ennustaa jumalan lähestyvän ja kehoittaa poikakuoroa olemaan valmiina lauluun ja tanssiin:

    Nähkää, oksat kuinka Apollonin laakerin värjyy,
     kuin vapisee rakennus! Pois täältä, te syntiset kaikki!
    Porttia lyö totisesti nyt Phoiboon loistava jalka.
    Etkö jo nää jumalaa? Alas taipuu äkkiä Deloon
    palmu. Mut joutsen ilmoissaan ihanasti nyt laulaa.
     Itsestään oven salvat työntyvät tieltä ja lukko
    aukee itsestään. Liki loistava on jumalhahmo.
    Siksi, te nuoret, olkaa valmiit lauluhun, tanssiin!
    Kaikkien nähdä hän näyttäy ei, hyve suosion saa vain.
     Ken jumalan näki, suuri on, ken ei, on epäkelpo.

Nämä säkeet tuovat mieleen Johan Olof Wallinin dityrambin Kustaa III:n kuvapatsasta paljastettaessa: Apollo di Belvedere, jolla on hurmaajakuninkaan piirteet:

    Oi kuulkaa, oi kuulkaatte ääniä!
     On helissyt hurmaajan lyyra,
    on jymissyt kostajan jousi
    ja kaiku on pilvissä soinut.
     Oi nähkää, on jumala tuolla,
    hän lannisti jättiläiskäärmeen,
    hän kaunisti Deloksen laakson!
     Nyt toivo mun katseeni kiehtoo.

Kallimakhos sai aikanaan suurta kiitosta ei yksin hymnirunoilijana, vaan myöskin epigrammien sepittäjänä. Hänen siron loistava tyylinsä, jossa on hienon sivistyksen tuntu, samoinkuin hänen suuri älykkäisyytensä ja siellä täällä esiintyvä hiljainen huumori asettavat hänet arvoasemaan tällä alalla. Hänen somimpia luomiansa on seuraava Krethisneidon hautaepigrammi:

    Krethis, ah, sadunkertoja, vilkas, auttava, armas,
        Samoon neitojen on etsimä, kaipaama nyt.
    leikit kauneimmat ken keksi. Unta hän nukkuu
        nyt, jota kerran myös käymme me uinumahan.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Hellenistische Dichtung in der Zeit des Kallimachos.

MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]

    Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi
     Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun,
    jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä —
    aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma.
    Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot.
      Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain,
    jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä,
    joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku:
      Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti,
    luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa,
    vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas
    nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi:
      'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan?
    Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta!
    Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein;
    lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit.
     Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan;
    valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä.
    Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi,
    tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa.
      Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin,
    valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa
    silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’
      Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui:
    »Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki.
    Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen,
    jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi,
    hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun.
      Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti
    viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä.
    Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen.
    Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin
    syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin
     mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän,
    myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam,
    kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta,
    juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu,
    torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen,
     kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.

Näin alkaa kuuluisa »Sammakkojen ja hiirien taistelu», hyvin suuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta: Homeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian taistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan »Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on alkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja käänteitä.

Runon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin sellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.

Solmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks, rottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän päättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä tämän selässä hänen kotiinsa.

    Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi,
    kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun
    hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki.
     Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.

Ja yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja kohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään sammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan. Mutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa rottien kostoa uskottomalle:

    »Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui:
    'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna
    ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella
     oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'

    Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas
     Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka,
    karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi.
    Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät.
     Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon
    neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes,
    taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis
    nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan
     rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»

Kansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes puhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:

    »Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa.
     Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma
    portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota.
    Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet
    uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin —
     'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»

Ja nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin rakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia varustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat hänen kehoitustaan:

    »Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle,
    taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen,
    jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet.
     Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»

Muu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli tekeillä, kokoontuivat hekin.

    »Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen;
     simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti.
    Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan,
    peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin.
     Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan,
    näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat,
    nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset
     — ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»

Hymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako uljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin hiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa, jonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian sodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.

    »Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla
    viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta
     Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.

    Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa,
     maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas;
    päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan,
    noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket.
    Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion,
    keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma
     koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»

Melkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on sekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista vastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo varjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta kaatuvasta kerrotaan:

    »Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs
    loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä,
    suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa.
     Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.

    Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites,
    löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta
     miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»

Rottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka
Prassaios[118]-sammakko on surmannut.

    »Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein
    maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi.
    Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje
     oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»

Lopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain sankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.

    »Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti;
     Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika.
    Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski.
    Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen,
    uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki.
     Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —,
    jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto:
    sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas,
    kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui:
      'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo!
    Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa
     syöstessään läpi sammakkojoukon!»

Hän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja saksisuisia krapuja.

    »Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko
     äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää,
    luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti,
    jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä.
     Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa
    nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin.
    Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään
    kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi.
     Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»

HELLENISTISTEN VALTAKUNTAIN HÄVIÖ.

Diadokien ja heidän jälkeläistensä taistellessa keskenään ensimmäisestä arvosijasta, kukaan heistä ei huomannut, että lännessä oli kasvamassa suurvalta, Rooman valtakunta, joka heidän keskinäisen hajanaisuutensa vuoksi oli tuleva heille kaikille ylivoimaiseksi ja ajan oloon muuttava heidän valtakuntansa Rooman maakunniksi. Jos Aleksanterin valtakunta sitävastoin olisi ollut yhtenäinen, niin maailmanhistorian kulku olisi varmasti ollut toinen.

Varsinaisessa Kreikassakin oli roomalaisille ajan tullen peli helposti voitettu, kiitos helleenien häviämättömän eripuraisuuden. Tosin tilanne silloin oli sellainen, että suurin osa Kreikan valtioista oli jälleen yhtynyt valtioliitoksi; mutta luonnollisesti niitä piti olla kaksi, ja luonnollisesti niiden piti nyt, kun makedonialaista »tyrannia» ei enää ollut, käyttää hyväkseen helleenien ikivanhaa oikeutta käydä toistensa tukkaan, aivan kuin aikoinaan Attikan ja Peloponnesoksen liittokunnat. Ja luonnollisesti roomalaiset ratkaisun hetkellä — Persian kuninkaan aikoinaan antaman esikuvan mukaan — käyttivät sitten toista liittokuntaa toista vastaan. Tämä Kreikan rikkinäisyys ja Aleksanterin entisen valtakunnan osavaltioiden kuninkaiden keskinäinen kilpailu johti Kreikan ja hellenististen valtioiden muuttumiseen Rooman maakunniksi.

Kreikan valtiolliseen perikatoon vaikutti suuressa määrin seikka, johon kreikkalainen historioitsija Polybios[121] viittaa sanoessaan: »Meidän aikanamme ahdistaa koko Kreikkaa lapsiköyhyys ja sen mukana seuraava väestön väheneminen. Kaupungit autioituvat ja väestö vähenee, vaikka emme ole kärsineet alituisista sodista emmekä kulkutaudeista. Syy on päivänselvä ja oma asiamme on siihen apua etsiä. Ihmiset ovat näet joutuneet ylpeyden, ahneuden ja nautinnonhimon valtaan eivätkä siitä syystä halua solmia avioliittoja. Ja jos he menevätkin naimisiin, he eivät yleensä halua elättää enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi lasta. He näet ennen kaikkea haluavat kasvattaa lapsensa ylellisyydessä ja jättää heille suuren perinnön. Mutta jos nyt sota tai sairaus tempaa pois ehkä ainoan lapsen, niin kodit jäävät ilmeisesti autioiksi ja kaupungit heikkenevät vähitellen ja joutuvat voimattomuuden tilaan, niinkuin mehiläiskennot, joista mehiläiset ovat sukupuuttoon kuolemassa.

LÄNNEN HELLEENIT JA BARBAARIT.

Lännenkin helleenien maailma joutui, poliittisesti katsottuna, tuhon omaksi samoista syistä kuin idän. Jos Aleksanteri olisi saanut elää, niin luonnollisesti hänen maailmanhistoriallisiin tehtäviinsä olisi kuulunut liittää länsihelleenit maailmanvaltaansa ja tehdä loppu Karthagon taholta uhkaavasta vaarasta. Dionysios I:n ja Timoleonin aikojen Sisilian historia todistaa, että ainoastaan voimakkaat persoonallisuudet voivat pelastaa sikäläisen helleenisen kulttuurin.

Uuden todistuksen siitä antoi Agathoklēs-niminen voimaihminen, etevä sotapäällikkö ja järjestäjä, jonka koko elämä on sarja rohkeita seikkailuja ja huimia yrityksiä. Muutamia vuosia Aleksanterin kuoleman jälkeen hän anasti Syrakusan herruuden toimeenpannen perusteellisen verilöylyn vastustajainsa keskuudessa. Sitten hän kutsui kokoon tutun esikuvan mukaisesti n.s. kansankokouksen, jossa oli miltei yksinomaan hänen omia kätyreitänsä. Hän onnitteli »kansaa» siitä, että se oli vapautettu sortajistaan, riisui päältään sotaherran viitan ja pukeutui tavallisen porvarin pukuun. Hän oli mukamas väsynyt päällikön toimeen ja kaipasi tavallisen kansalaisen huoletonta elämää! Se vaikutti »kansaan». Pantiin yleinen vastalause sitä vastaan, että hän jättäisi uskollisensa ilman johtajaa, ja lopuksi Agathokles taipui. Hän lupasi ryhtyä hallitsemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi hallita yksin: hän ei halunnut virkatovereita eikä neuvosherroja, joiden erehdyksistä ja konnankoukuista hänen täytyisi olla vastuussa. Tähän n.s. kansankokous kernaasti suostui, ja niin Agathokleesta tuli Syrakusan yksinvaltias. Ja tämä mieltäylentävä näytelmä päättyi tyrannin juhlalliseen lupaukseen, että hän oli hallitseva lempeästi ja kansanomaisesti.

Sen lupauksen hän pitikin. Hän eli kuten tavallinen porvari, ei pitänyt henkivartiostoa, oli jokaisen puhuteltavissa, ken häntä tahtoi tavata, hänellä oli ystävällinen sana tai rattoisa pilapuhe jokaiselle. Puolustuslaitoksen ja raha-asiat hän pani järjestykseen ja kuntoon. Mutta vihollisilleen hän oli yhäkin kiljuva jalopeura, joka levitti pelkoa ja kauhua kaikkialle, missä kulki.

Kerran hän teki rohkean suunnitelman kurittaa karthagolaisia heidän omalla alueellaan ja siten pakottaa heidät ainakin kutsumaan kotiin sotavoimansa Sisiliasta. Koskaan karthagolaiset eivät olleet voineet ajatellakaan sellaisen hyökkäyksen mahdollisuutta. Senvuoksi he eivät olleet myöskään valmiit torjumaan vaaraa. Tämä oli sitäkin suurempi siitä syystä, että afrikkalaiset alamaiskansat olivat tyytymättömiä karthagolaisten kovaan hallintoon. Ne tarttuisivat senvuoksi ihastuksella ensimmäiseen sopivaan kapinantekotilaisuuteen.

Agathokleen keksintö onnistui. Hänen laivastonsa ehti Afrikkaan ennenkuin karthagolaisten. Niin pian kuin hän oli noussut maihin, hän torventoitotuksin ja kotimaan jumalille osoitetuin rukouksin pistätti laivansa tuleen, ettei tarvitsisi käyttää osaa armeijastaan niiden vartiointiin.

Karthagossa sanoma kreikkalaisten maihinnoususta herätti suurta kauhua. Mutta kaupungin asukkaat rauhoittuivat, kun kävi selville, että tungeksijoita oli vain puolet kaupungin omista sotavoimista. Nämä marssivat senvuoksi pelotta Agathoklesta vastaan. Hänen sotilaansa sitävastoin olivat menettää rohkeutensa nähdessään vihollisen ylivoiman, mutta kerrotaan hänen keksineen päästää irti pöllöjä, jotka asettuivat sotilaiden kypäröille ja kilville. Ja kun Pallas Athenen lempilintuja pidettiin voiton julistajina, niin kreikkalaiset saivat uutta rohkeutta ja luottamusta. Oikeastaan heillä oli siihen aihetta enemmän toisesta syystä, nimittäin siitä, että karthagolaisten päälliköt olivat toistensa kilpailijoita ja pettivät toisensa ratkaisun hetkellä. Tulos oli joka tapauksessa se, että karthagolaiset lyötiin ja ajettiin takaisin pääkaupunkiinsa. Siellä säikähdettiin silmittömästi. Tappiota pidettiin Molokin vihan merkkinä, ja lepyttääkseen häntä karthagolaiset uhrasivat julkisesti 200 kaupungin ylhäisinten perheiden lasta.

Vähitellen kasvoi sitten jälleen karthagolaisten rohkeus, ja he alkoivat tehdä menestyksellisiä hyökkäyksiä. Kreikkalaiset kärsivät raskaan tappion toisensa jälkeen. Lopuksi Agathokles päätti pelastautua itse ja jättää sotajoukkonsa oman onnensa varaan. Väki aavisteli kuitenkin hänen pahoja aiheitansa; ja kun hänen yön pimeydessä juuri piti nousta pelastavaan laivaan, katkeroituneet sotilaat ottivat hänet kiinni ja panivat kahleisiin. Mutta kun vihollinen kävi kimppuun, joukot tarvitsivat hänen johtoansa ja päästivät hänet senvuoksi vapaaksi. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän enää voinut luottaa heihin, vaan vaara oli tarjona, että hänet kenties jätettäisiin karthagolaisten käsiin. Heti tilaisuuden saatuaan hän senvuoksi hiipi pois, hyppäsi, seuranaan vain muutamia miehiä, veneeseen ja hänen onnistui päästä Sisiliaan. Mutta hänen sotilaansa kostivat hänelle surmaamalla hänen molemmat poikansa. Samalla he antautuivat sillä ehdolla, että saisivat, jos haluaisivat, purjehtia kotiin.

Sisiliaan palattuaan Agathokleskin huomasi parhaaksi tehdä sovinnon karthagolaisten kanssa ja solmi heidän kanssaan rauhan, joka jätti kummankin puolen suuret alueet entiselleen. Sitten hän oli kuolemaansa saakka läntisen Välimeren mahtavin hallitsija.

Agathokles muistuttaa paljon Dionysiosta. Kuten tämän tyrannin oli hänenkin historiallisena tehtävänään puolustaa Sisilian hellenismiä karthagolaisia vastaan. Kun Agathokles kuoli, hänen valtakuntansa hajosi, ja kreikkalaisten yhteiskuntain vanha eripuraisuus pääsi jälleen valloilleen karthagolaisten ja roomalaisten suureksi riemuksi. Näiden kesken sitten käytiin ratkaiseva taistelu Sisilian omistamisesta, taistelu, joka päättyi siihen, että roomalaiset anastivat arvokkaan saaren ja muuttivat sen Rooman maakunnaksi.

Kunnallisen itsehallinnon aatteen hyväksi niin lännen kuin idänkin kreikkalaiset olivat uhranneet valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä. Tämä ainoa poliittinen ajatus oli heidät kaikkialla siinä määrin sokaissut, ettei heille ollut selvinnyt, miten tämä aate oli muuttunut tyhjäksi iskusanaksi sen vaaran edessä, joka uhkasi heidän kaikkien itsenäisyyttä. Mutta ken elää onttojen iskusanojen varassa, niin kansa kuin yksilökin, hänen osuutensa kehityksessä on loppuunsuoritettu.

ITALIA ENNEN ROOMALAISIA.

Kreikkalaiset ovat opettaneet ihmiskunnan rakastamaan kauneutta. Tämän jumalanarmoittaman kansan keskuudessa taiteen hengetär on saanut siipensä. Täällä myöskin ensiksi runsaslahjaiset ajattelijat ovat uskaltaneet, enemmän uskonnon kuin taikauskonkaan heitä kahlehtimatta, antaa järkensä johdattaa heidät ylös aatteitten maailmaan. Helleenit ovat ajatuksenvapauden luojia ja samalla tieteen alkuunpanijoita.

He eivät olisi kyenneet kehittymään sellaisiksi ilman heidän historiassaan selvänä ilmenevää voimakkaan individualismin piirrettä. Tästä ominaisuudesta kehittyi tuo rikas ja monivivahteinen elämä, joka sykki erilaisissa helleeniläisissä yhteiskunnissa; se soi yksityiselle ihmiselle kylliksi tilaa kehittyä vapaudessa ja teki Kreikan historian hyvin suuressa määrin persoonallisuuksien historiaksi. Mutta ei valoa ilman varjoa! Oli aika, jolloin vanhaa Kreikkaa pidettiin ihannemaailmana. Perinpohjaisempi tutkimus on kumminkin säälimättömästi hajoittanut nämä kauniit unelmat. Me tiedämme nykyisin, että monet puutteellisuudet, monet viat ja varjot rumensivat kreikkalaistenkin elämää. Ajateltakoon vain orjuutta ja naisen syrjäytettyä asemaa siitä johtavine siveellisine varjopuolineen! Ja tuo ihmeteltävä ominaisuus, siteitä tuntematon individualismi, joka sivistyksellisessä suhteessa oli helleenien voima, se muodostui poliittisessa toiminnassa heidän suureksi heikkoudekseen. Eripuraisuus ja pirstoutuminen tuli heidän kohtalokseen.

Mutta mitä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet saamaan aikaan, siihen kykeni paljoa jäykempi, mutta myöskin päämäärästään tietoisempi rautatahtoinen kansa, joka oli asettunut asumaan keskimmäiseen niistä kolmesta niemimaasta, jotka Euroopan mantereesta työntyvät sinivivahteiseen Välimereen. Kreikka ja Italia ovat selin toisiinsa. Kreikalla on satamansa itä-, Italialla länsirannallaan. Pitkin Kreikan itärannikkoa on myöskin maanlaatu hedelmällisintä, kun sitävastoin Italian halutuimmat maa-alueet levittäytyvät länteen Apenniineista, jotka suojaavat niitä pohjoistuulilta. Emme ota tällöin lukuun suurta Pon tasankoa, jonka ei vanhaan aikaan laskettu kuuluvan varsinaiseen Italiaan. Muinaiselle Italialle oli itärannikko kauan yhtä vähämerkityksellinen kuin Epeiros Balkanin niemimaalle.

Täydellä syyllä voi siis sanoa, että Kreikka katsoo itään, Italia länteen — niinhyvin historiallisesti kuin maantieteellisestikin. Kreikalla oli luonnolliset suhteensa Vähään Aasiaan ja Egyptiin. Italian kansat, joilla ei ollut mitään saarisiltaa rannikkojensa edustalla, olivat sitävastoin kauan enemmän oman onnensa varaan jätettyinä. Viljavat seudut muodostivat siellä suuria, yhtäjaksoisia rantatasankoja, ja maanviljelys antoi varmemman toimeentulon kuin vaaroja täysinäinen merimieselämä. Italian vuoret ovat yhtenäisiä nekin. Pitkinä rinnakkaisina jonoina Apenniinit ulottuvat läpi koko niemimaan ja muodostavat sen selkärangan. Italian maantieteellinen yhtenäisyys viittaa luonnollisena seurauksena yhtenäiseen valtiolliseen kehitykseen, jonka vastakohtana on Kreikan maantieteellinen ja valtiollinen rikkinäisyys.

Italia astuu esiin esihistoriallisen ajan hämärästä paljoa myöhemmin kuin Kreikka. Siihen aikaan, kun tämä tapahtuu, vilisee niemimaa sekä indoeurooppalaisia että muita erikielisiä kansanheimoja. Muinaistiede voi seurata kehitystä takaisinpäin kivikauteen ja luolaihmisten aikaan asti, mutta kykenee vain väläyksittäin valaisemaan pimeyttä. Äärimmäisen hitaasti on kansoittuminen täällä päässyt kohoamaan alkeelliselta asteelta. Täällä ei ole odotettavissa senlaatuisia löytöjä, jotka toivat päivänvaloon kreikkalaismykeneläisen ajanjakson hämmästystä herättävän rikkaan kulttuurin.

Etruskilaiset ja kreikkalaiset toivat sivistyksen Italiaan. Kreikkalaiset olivat jo kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. asettautuneet Sisiliaan ja eteläiseen Italiaan. Siellä he joutuivat ajan kuluessa etruskien naapureiksi ja vaikuttivat heidän sivistykseensä helleeniläistyttävästi. Sillä helleenien sivistyksellinen vaikutus ei rajoittunut ainoastaan »Suur-Kreikan» asuttamiseen — myöskin itseensä Etruriaan ja Latiumiin he veivät mukanaan sivistyksen siemeniä. Mutta tänne he eivät tulleet uutisasukkaina, vaan kauppiaina.

Leon Homo, L'Italie primitive et les débuts de l'impérialisme romain (laaja kirjallisuusluettelo).

ETRUSKIT,

Tuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin edustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän ajan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan tullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista muistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa Toskanan nimi, latinaksi Etruria[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia lännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin kreikaksi tyrseeniläiset eli tyrrheeniläiset. Etruskit olivat kerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin pohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset siirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien eteenpäin tunkeutumisen.

Vanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan Vähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen johdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet ilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste siitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta Piacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon opetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi jokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa pronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon tulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja, joihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124] Koristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista heti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä. Niinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja leopardin kuviin sekä sfinkseihin.

Useimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre kuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.

Ajan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen vaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit. Etruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen jälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut ja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]

Varmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran, kuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan. Otaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja tätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban saarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin ja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa metallikäsitöissä.

Kaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli ylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi. Että näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista seinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin muinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten viimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa. Monivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa silmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia tansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin, milloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja, milloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä kohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi kuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla loisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas elonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen sanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset olivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.

Aikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän ylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat heitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat, kun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot. Kreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa, suorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset naiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat nähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että kreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa ei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla sanomatta.

Etruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita ja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla. Monen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on vain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden hautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia johtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä: juhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen etruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen raakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt kaikkea aikaansa juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi katselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja ja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi kaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla ja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin esiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin, kohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.

Mutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja, ovat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa kostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu ruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti liehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja elostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin muodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet tämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika oli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?

Useimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta pohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on Tarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista, karthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia haudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista kauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa arvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa suorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva seutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen mestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet ovat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin säilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että etruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan kaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa oli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.

Haudoista on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa siitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia hallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat kielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan kieli on vieläkin arvoitus. Itse kirjoitusta voidaan vaikeudetta lukea, sillä kirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on meiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti kuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin — ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies on keksinyt etruskien kielen avaimen.

Enemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin siihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa julkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa kerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui: »Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain oveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin etruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin vähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta, mutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä täyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin peräkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin kuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen elämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin noin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että huomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta ainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.

Etruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain kielellistä arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa saada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset ovat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman kieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija pilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena löytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät vanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja Afrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi vähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on löytänyt heidät sieltä, toinen täältä.

Etevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä siitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.

Eikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna tulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti löydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa kuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi kaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.

Vuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen jälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat kelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka ovat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit saivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten vihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset kärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän liittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät Kýmēn[129] luona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä tapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen heidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset, samnilaiset ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.

G.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift 1905, 1906, 1909).

ROOMAN TARUAIKA

ROMULUS JA REMUS.

ROOMAN PERUSTAMINEN.

Kaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset alkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan Latiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin» nimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki kasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki tiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta pitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten uskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.

Muutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin rannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen etelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät olleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset, vaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin lakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä toisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi sen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä järkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle ei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne ominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.

Roomalaiselle merkitsi eetillinen verrattomasti paljon enemmän kuin esteettinen. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli velvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän päämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana hän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi väljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.

Kreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän yksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa. Olisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt kertakaikkiaan olivat sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan valtiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa. Mutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei kyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja Lysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes. Theodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että hedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa roomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin. »Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei tule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta rakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää niitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen puoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman meren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan ovat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, toinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.

»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on epäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan ilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien kansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla, että Hellas on puhtaan inhimillisen kehityksen ja Rooma kansallisen kehityksen perikuva.

Latinalaisten maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia oli Alba longa. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut nuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut Latiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella vuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään Númitor. Numitor oli hyvä ja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi veli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta, murhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan, kotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi estää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden tehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat nimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan rangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen hautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]

Mutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa hedelmänä syntyivät kaksoispojat Rómulus ja Rémus. Julma Amulius kauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset Tiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti pienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin pian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle pyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli joelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.

Sittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun he tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa elämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat taistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.

Eräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän kyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi kuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän kertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt sekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät sitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan ja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle kukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä olivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla. Tämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin ensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon kuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot, samanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.

Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli kateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän kaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin julmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin käyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»

Satuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta tunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon I:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja kreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan heitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy paimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen roomalaisessa tarussa.

Rooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin perintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa se juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei yhdessä päivässä rakennettu.»

Kaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä ainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon myöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli vain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna kerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan kadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki. Tärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema Latiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. Rooma sanan arvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu ankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin aikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä karstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se oli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen Campagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin rajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan vähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden välttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta eli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus Latiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka tämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Rooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin rajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin ensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän samanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan kaupungiksi.»[134]

Muinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä kuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa paljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä, kaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi yläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat kantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja se muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen raja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien ulkopuolella.

Ei mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan kuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla kertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma oli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä pelkästään sanalla »urbs» (kaupunki).

SATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.

Saadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan tehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien pakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja seikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että naapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön kanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin heidät kaikkialla pilkaten.

Silloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen juhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden kaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin runsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.

Mutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja roomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät sabiinilaisneidot.

Kun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet ensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan kostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt sabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät taistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja kiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää surmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako meidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään taistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he solmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa. Roomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa, ja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista kukkuloista.

Polybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin tanskannos.

Arthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte
(Laajat kirjallisuusluettelot).

Benedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde
(Laajat kirjallisuusluettelot).

Ettore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8 nid. ilmestynyt.

Wilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen
Volkes und seiner Kultur.

Joachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen
Alterthūmer: 7 nid.

ROOMAN KUNINGASTARUT.

Romuluksen seuraaja oli nimeltään Núma Pompilius. Hänet valittiin kuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella. Hänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja uskonnollisten menojen järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon hän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat augurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita enteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka ymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.

Ajan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin, joka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha vallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja tarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen suljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari Augustuksen aikaan asti.

Tullus Hostiliuksessa Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba longankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat sotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina iskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa kuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi siitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin niin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme Horātius-sukuista roomalaisessa ja kolme Curiātius-nimistä albalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva taistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot voittaisivat, saisi hallita toista kansaa.

Kun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan toistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi yksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena maahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet, mutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten leiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä ainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä ainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin ettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan. Hän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi seurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä vaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän pysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä ahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti hänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen kiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui. Ja kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin voittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen — sanotaan tarussa.

Ylpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan. Kolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin portilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen kanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa verisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä ja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan ja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen roomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»

Mutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun; ja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset olivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan. Kuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi, että häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin nähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen kiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte kulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän kunnianne?» isä huudahti.

Horatiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla, ja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun, joka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten häpäisemiseksi.

Servius Tullius oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen ja vakiinnuttaneen Rooman valtiolliset olot, kuten Numa oli vakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen verotuksen ja asekuntoisen väestön tarkastuksen. Tarkastus tapahtui joka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen jälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden rikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen vuoden kuluessa.

Silmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista sotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen kansan viiteen luokkaan ja jokaisen luokan senturioihin. Tämä jako oli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous pidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan senvuoksi niin täydellisesti, että asiainkäsittely kansankokouksessa oli hyvin sotilaallista järjestykseltään. Kansankokouksessa oli jokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193, mutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä olivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset. Tuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää. Serviuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo, »demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että toisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän kansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]

Ylimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman senaatti: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä laitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui kuuriassa, eräässä julkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan muodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja kokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa, yksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja horjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen järjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten kokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon uskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut lujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan senaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa haittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa kauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan toteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja onnellisen itsehallinnon.»

Servius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä tytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas ja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin Tarquiniusten perheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan väkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja lempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa kanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.

Mutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että vanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet toisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia nimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi mieheksi. Enemmän kuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia kuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin keskenään.

Tämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa turvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä syöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt raivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs järjestyksessä Rooman kuninkaista.

Mutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin Tarquinius oli tullut kuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä, joiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden omaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään kaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia eikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä ilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset tyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen Superbus: ylimielinen.

Pian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen oman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain siten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle senvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen nuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.

Mutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan, nimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas nuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa, kaunista Lucrētiaa. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta ja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili vaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin hän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun orjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen sekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian puolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin taipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen kunnian, Tarquinius matkusti pois.»

Seuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka oli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin luotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin kertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla kauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän lopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani tulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni puristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti esiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.

Brutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen kohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä otan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä alkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan Tarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen sukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset hallitsevat Roomaa kuninkaina.»

Kun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä suuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten monien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja mukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin viralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten arvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.

Nykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen karkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman vapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti nimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on alkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten, että Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella olevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin sanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei nimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla kuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa ilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien herruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin monien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet roomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös alkuperältään etruskilaisia.

Että Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä karkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn heidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he maanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman vuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja hänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen yhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä kreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr. Tässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin selitettävissä.[138]

Rooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän lupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta annettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit, kansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin merkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa, kaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin kuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa tai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen vallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa oloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa kunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella, miten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se alituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion mahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla raipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen, joka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia hallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen taju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän virka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi ja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]

BRUTUS.

Brutuksen kerrotaan olleen toinen Rooman ensimmäisistä konsuleista. Kuinka väkivaltaisesti Tarquinius Superbus lienee menetellytkin Roomassa, siellä sittenkin oli joitakuita, jotka kaipasivat häntä. Nämä henkilöt olivat osaksi hemmoiteltuja ja kevytmielisiä nuorukaisia, jotka olivat ennen eläneet sumussa ja humussa yhdessä nuorten Tarquiniusten kanssa. Heidän oli senvuoksi vaikeata mukautua konsulien ankaraan komentoon. Heidän keskuuteensa Tarquiniuksen onnistui salaisten asiamiestensä avulla perustaa salaliitto, joka suunnitteli kaupungin porttien avaamista jonakin yönä karkoitetulle kuningasperheelle.

Mutta suunnitelma tuli ilmi ja maankavaltajat vangittiin. Taru kertoo, että näitten turmeltuneitten nuorukaisten joukossa oli myöskin Brutuksen kaksi poikaa. Kaikki rikolliset tuomittiin kuolemaan, ja konsulien tuli Forumilla toimeenpanna rangaistus. Brutus ja hänen virkatoverinsa istuutuivat paikoilleen. Liktorit riisuivat tuomitut, ruoskivat ja mestasivat heidät. Roomalainen historioitsija Livius[141] sanoo kertomuksessaan tästä sydäntä viiltävästä näytelmästä: »Koko ajan olivat kaikkien silmät suunnatut Brutukseen, hänen kasvoihinsa ja ilmeeseensä; näkyi mitä hän tunsi isänä, samalla kertaa kuin hän rankaisi virkamiehenä.»[142]

Vähän sen jälkeen Brutus kaatui eräässä taistelussa Tarquiniuksen etruskilaisia apujoukkoja vastaan. Hän kaatui katkerassa kaksintaistelussa erästä erotetun kuninkaan poikaa vastaan. Rooman naiset surivat häntä kuin isää.

HORATIUS COCLES JA MUCIUS SCÆVOLA.

ROOMALAISET olivat tosin lopuksi voittaneet etruskit, mutta Tarquinius ei silti luopunut suunnitelmistaan voittaa takaisin valtaistuimensa. Hänen onnistui saada apua toiselta taholta, eräältä mahtavalta etruskien kuninkaalta nimeltä Porséna, joka hyökkäsi roomalaisia vastaan valtavan sotajoukon kanssa ja löi heidät pakoon. Porsena seurasi roomalaisia aina paalusillalle asti, joka johti yli Tiberin Roomaan. »Ei koskaan ennen», Livius sanoo, »ollut sellainen pelko vallannut Rooman senaattia.» Eikä kukaan tiennyt, kuinka olisi käynyt, jollei Horatius Coclesta[143] olisi ollut. »Hän näki», Livius jatkaa, »kuinka roomalaiset vihollisen vainoamina syöksyivät epäjärjestyksessä paalusillalle. Hän asettui sillan päähän ja vannotti tovereitaan hillitsemään pakoaan ja hävittämään sillan hänen takaansa. Vihollinen hämmästyy hänen uskomatonta rohkeuttaan. Vain kaksi miestä asettuu hänen rinnalleen, ja yhdessä näiden kanssa hän jaksaa hetkisen vastustaa kiivasta hyökkäystä. Kun ainoastaan pieni osa siltaa oli jäljellä, huusivat ne, jotka sitä repivät, Horatiuksen tovereita takaisin, ja hän pakotti heidät vetäytymään turvaan. Joka puolelta suunnattiin nyt keihäitä Horatiusta kohti, mutta kun keihäät tarttuivat ojennettuun kilpeen, etruskit hyökkäsivät kohti syöstäkseen miehen alas. Samassa kuultiin murtuvan sillan rytinää ja roomalaisten riemuhuutoja. Silloin Horatius kääntyi rukoillen Isä Tiberinuksen puoleen, syöksyi täysissä varusteissa jokeen ja ui keihässateessa vahingoittumattomana omiensa luo.

Kaupunki oli kiitollinen näin ansioituneelle miehelle; Hänen kuvapatsaansa pystytettiin Forumille, ja hänelle lahjoitettiin niin suuri ala peltomaata, minkä hän päivässä kykeni kyntäen kiertämään.»

Kiitos Horatius Cocleen miehuullisuuden Porsena ei voinut tunkeutua Roomaan. Hän päätti silloin näännyttää kaupungin nälkään. Silloin jalo nuorukainen nimeltään Mūcius pelasti Rooman jälleen kuolemaa halveksivalla uroteolla. Eräänä päivänä hän meni yksin, tikari viitan alla, vihollisen leiriin. Täällä oltiin juuri kuninkaan teltan edustalla maksamassa palkkaa sotaväelle, ja senvuoksi ei kukaan kiinnittänyt huomiota muukalaiseen. Äkkiä heittäytyi Mucius sen miehen päälle, jonka puoleen useimmat sotilaista kääntyivät. Hän luuli nimittäin, että miehen täytyi olla itse kuningas ja iski häntä tikarillaan. Mutta surmattu oli vain kuninkaan kirjuri. Seuraavassa silmänräpäyksessä Porsenan sotilaat olivat vanginneet Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen.

Nuorukainen ei näyttänyt pelon merkkiäkään. »Minun nimeni on Mucius», hän sanoi kuninkaalle. »Olen roomalainen ja tahdoin surmata maani vihollisen. Mutta minä en pelkää enempää kuolla kuin surmatakaan. Ja minä en ole ainoa, sillä minun perästäni tulee paljon nuorukaisia, jotka tahtovat saavuttaa saman kunnian. Valmistaudu senvuoksi joka silmänräpäys panemaan vaaraan elämäsi ja astuessasi telttaasi tapaamaan siellä tikarin ja vihollisen. Sellainen on se sota, jonka me, Rooman nuoriso, julistamme sinulle.»

Vihan vimmassa Porsena uhkasi poltattaa nuorukaisen elävältä, jollei hän heti tunnustaisi, minkälaatuinen väijytys hänelle aiottiin virittää. »Katsohan», Mucius sanoi, »kuinka vähän ruumis merkitsee sille, joka tavoittelee ikuista kunniaa!» Näin sanoen hän pisti oikean kätensä uhrituleen ja piti kättä tulessa kunnes se hiiltyi. Suunniltaan hämmästyksestä kuningas syöksähti istuimeltaan ja käski viedä pois nuorukaisen alttarin äärestä. »Mene!» hän sanoi. »Minä ylistäisin urotekoasi, jos se olisi uroteko oman isänmaani puolesta.»

Palkitakseen kuninkaan jalomielisyyden Mucius vastasi: »Ylevämielisyydelläsi voitat, mitä et saanut aikaan uhkauksella. Tiedä: kolmesataa Rooman nuorta ylimystä on vannoutunut surmaamaan sinut. Minulle arpa lankesi ensin, muut tulevat, sitä mukaa kuin arpa määrää, kunnes kohtalo jättää sinut meidän käsiimme.»

Pian tämän tapauksen perästä Porsenan lähetystö saapui Roomaan. Vaara, joka uhkasi kuningasta, ja se järkkymätön rohkeus, jota hän oli saanut kokea roomalaisten puolelta, olivat tehneet hänet taipuvaiseksi rauhaan.

Mucius sai urotyönsä johdosta nimen Scævola, s.o. vasenkätinen; ja tämä nimi oli kunnianimi, joka meni perintönä hänen jälkeläisilleen.

Tarquinius oli kuitenkin uupumaton kiihoittamaan vihollisia roomalaisia vastaan. Seuraavalla kerralla oli latinalaisten vuoro. Kiivaan taistelun jälkeen, johon vanha hirmuhallitsija itse otti osaa ja jossa hän haavoittui, roomalaiset saivat lopuksi voiton. Tarquinius pakeni kreikkalaiseen Kymen rajakaupunkiin. Siellä hän kuoli seuraavana vuonna, ja niin levottomuuden aihe oli vihdoinkin poissa maailmasta.

PATRIISIEN JA PLEBEIJIEN VÄLINEN TAISTELU.

VAELLUS PYHÄLLE VUORELLE.

Roomassa, kuten Hellaassakin, oli väestö vapaita ja orjia. Vapaiden kesken muodostui aikaa myöten luokkajako patriiseihin ja plebeijeihin, jotka erotti toisistaan ylipääsemätön kuilu. Rooman vanhojen, ylhäisten sukujen jälkeläisiä sanottiin patriiseiksi. Heidän esi-isiensä arveltiin olleen kuninkaitten neuvonantajia, ja jälkeläisillä tuli senvuoksi olla perinnöllinen oikeus senaatin jäsenyyteen.[144] Patriiseilla oli yleensä suuremmat tilukset ja rahaomaisuuskin. Sukuperänsä ja taloudellisen valtansa perusteella patriisit olivat hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja johtavia miehiä sekä sodan että rauhan aikana. Heidän piiristään valittiin senaattorit ja konsulit, ja heillä oli erikoinen kansankokous, joka pidettiin vihityllä alueella Forumin lähellä. Siellä säädettiin lakeja ja ratkaistiin myöskin muita tärkeitä valtionasioita.

Plebeijejä olivat myöhempinä aikoina Roomaan muuttaneet ja heidän jälkeläisensä. He olivat suurimmaksi osaksi pienviljelijöitä ja käsityöläisiä. Vaikka heidän yhteiskuntaluokkansa oli kasvanut suurimmaksi, ja vaikka he olivat velvolliset sekä suorittamaan sotapalvelusta että maksamaan veroa, heillä ei ollut mitään vaikutusvaltaa hallitukseen. Plebeijien valtiollinen ja yhteiskunnallinen asema muistuttaa siis suuresti perioikkien ja sparttalaisten suhdetta Lakoniassa. Tosin plebeijit saivat ottaa osaa suureen kansankokoukseen, joka pidettiin Forumilla, mutta minkälainen heidän vaikutusvaltansa siihen oli, sen olemme nähneet.

Maataviljelevät plebeijit kärsivät paljon alituisista kahakoista naapurikansojen kanssa. Talonpoika ei koskaan tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Sota ei suonut milloinkaan lepoa eikä rauhaa. Sotapalveluksen takia hänen täytyi usein laiminlyödä maansa. Hänellä ei, kuten rikkailla patriiseilla, ollut joukoittain talonväkeä ja orjia, jotka olisivat tehneet työtä hänen puolestaan. Usein tuhosi talonpoikien pellot vihollinen, joka voi yhtenä ainoana päivänä hävittäen kulkea pitkin ja poikki koko tasavallan alueen. Plebeijeillä ei ollut koottuna viljavarastoja eikä käyttövaroja pahan päivän varalle. Seuraus tästä oli se, että he yleensä joutuivat velkaan rikkaille patriiseille. Ja kun velallinen ei kyennyt maksamaan korkeita korkoja, niin hän ja hänen perheensä voivat kovien roomalaisten velkalakien mukaan joutua vankeuteen tai tulla tuomituiksi velkojan orjuuteen. Myöskin karjanhoidossa plebeijit olivat huonommassa asemassa. Laitumet olivat nimittäin valtion yhteismaata. Kuinka olisivatkaan köyhät, joilla oli vain pari kolme nautaa, voineet pitää puoliaan suurten tilanomistajani hävyttömiä paimenia ja heidän alituisesti kasvavia laumojaan vastaan!

Kuta lukuisammiksi ja pitempiaikaisiksi sodat tulivat ja kuta enemmän Rooman alue kasvoi, sitä kurjemmaksi kävi plebeijien asema. He napisivat, Livius sanoo, että »heidän kohtalokseen oli tullut työnsä jättäen taistella Rooman vapauden ja herruuden puolesta, mutta kotona olla omien kansalaisten vangittavina ja sorrettavina. Varmempaa oli rahvaan vapaus sodassa kuin rauhan aikana, varmempaa vihollisten kuin kansalaisten keskuudessa.» Tilanne Roomassa oli muodostunut samanlaiseksi kuin Ateenassa niihin aikoihin, jolloin viisas Solon esiintyi yhteiskunnan uudistajana. Roomassa, kuten Ateenassa ja kaikissa muinaisajan yhteiskunnissa, joissa köyhillä ei vielä ollut teollisuutta leivän antajana, ennen kaikkea juuri raskaat velkataakat olivat demokraattisten kumousten aiheuttajina. Roomalla, joka oli aito maanviljelijä-yhteiskunta, olisi pitänyt olla laaja maa-alue ja häiritsemätön rauha, jotta se olisi voinut elättää nopeasti lisääntyvän väestönsä.

Rikkaiden ja köyhien välinen raja ei kuitenkaan kaikin paikoin yhtynyt patriiseja ja plebeijejä erottavaan ylipääsemättömään kuiluun. Tietysti oli, kuten Mommsen on osoittanut, rikkaita ja arvokkaita perheitä myöskin plebeijien keskuudessa. Mutta sitä, lyhytnäköisemmin patriisit toimivat sentähden pitäessään heidät erillään yhteiskunnan valtiollisesta johdosta. Juuri siten vallassa-olevat tekivät vastustuspuolueen todella vaaralliseksi, sillä patriisit huolehtivat tavallaan siitä, että oppositio sai vaikutusvaltaisia johtajia.

»Eräänä päivänä», Livius kertoo, »tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi katseltava oli hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harrottavat hiukset tekivät hänen kasvonsa villin näköisiksi. Vaikka hän oli tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän oli ollut centuriona (»sadanpäämiehenä»)[145], ja puhuttiin hänen urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi, kuinka hän oli palvellut sodassa, kuinka vihollinen oli polttanut hänen talonsa ja vienyt mennessään hänen karjansa, kuinka hänen oli täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista, niin että se oli niellyt kaiken hänen jäljelläolevan omaisuutensa ja kuinka viimein kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat lopuksi heitättäneet hänet kuritushuoneeseen ja rangaistustyöhön. Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisen jälkien rumentama. Tämän nähdessään pääsi kaikilta kova parkuna. Rauhattomuus levisi silloin koko kaupunkiin. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet velkavankeudessa, virtasivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.

Silloin karahdutti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että heidän naapurikansansa, volskit, olivat tulossa kaupunkia kohti.

Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen kieltäytyen sotapalveluksesta, joll’eivät saisi helpotusta hädässään. Patriisit hätääntyivät ja lupasivat, että ankaroita velkalakeja lievennettäisiin. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.

Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. »Silloin», Livius kertoo, »plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät pois Roomasta ja menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne linnoitettuun leiriin.» He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan kaupungin, kaupungin, jossa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.

Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi? Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle vuorelle. Tähän toimeen valittiin Menénius Agrippa, hyvä puhuja ja tunnettu kansanmielinen. Kun hän tuli plebeijien leiriin, hänen kerrotaan alkaneen välittäjätoimensa kertomalla seuraavan sadun: »Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. 'Minkävuoksi', ne sanoivat, 'tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet, ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä tutuistakaan vaivaa? Ei, olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!' Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle palvelusta. Kädet eivät vieneet enää ruokaa suuhun, ja leuat eivät pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.

Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua, ja koko ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa oli välttämätön kokonaisuudelle. Myöskin sillä on tärkeä tehtävänsä, nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa jäsenille voimaa. Samalla tavoin», Agrippa lopetti puheensa, »on yhteiskunnan laita. Ei yksikään sen elin kykene yksin tulemaan toimeen. Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi.»

Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti sovitteluehdotuksen, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa oli jossakin määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin täytyi nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden mukaan asteettainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä kansankokouksesta tuli kansanvaltaistuttavan liikkeen tehoisin elin, liikkeen, joka vuosi vuodelta vahvistuen voitti yhä enemmän jalansijaa. Ja alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:nneltä osalta muodostivat ne sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa.

Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita nimitettiin kansantribuuneiksi.

Tribuunien tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, joka kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi ainoastaan sanoa: »Veto» (minä kiellän), ja määräys oli voimaton. Myöskin yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneilta suojaa vääryyttä vastaan. Senvuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä päivää. Kansantribuunit olivat henkilökohtaisesti loukkaamattomia. Eivät edes liktorit saaneet tulla liian lähelle heitä. Se, joka kävi käsiksi kansantribuuniin, tuomittiin turvattomaksi ja joutui jumalien tuomion alaiseksi. Valtansa nojalla ja loukkaamattomuutensa suojelemana kansantribuuni voi panna jopa konsulitkin syytteeseen ja vangita heidät, jos he eivät vapaaehtoisesti saapuneet vastaamaan. Kansantribuuni oli yhtä mahtava kuin konsuli. Mutta konsuleilla oli valta käskeä, kansantribuunilla kieltää, toisen valta oli positiivista, toisen negatiivista. Kansantribuunit voivat saada koko valtiokoneiston pysähtymään estämällä konsulit hoitamasta virkatoimiaan tai suoraan vangituttamalla heidät. Kansantribunaatin perustaminen on itse asiassa koe laillisin keinoin kiinnittää vallankumouksellinen aines valtiorakenteeseen, koe, jolla ei ole vastinetta muissa maissa.

Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan tapahtuneen vuonna 494 e.Kr.

Beloch on kuitenkin nojautuen perusteellisiin tutkimuksiin antanut paljoa luonnollisemman, joskin vähemmän dramaattisen selityksen tämän omituisen viran synnystä. Hänen mukaansa tribuunit olivat kunnallisia luottamusmiehiä, jotka kansa oli valinnut yhden jokaisesta neljästä tribuksesta eli ruodusta, joihin kaupunki oli jaettu, ollen siis jonkinlaisia harvalukuisia kaupunginvaltuutettuja, voinemme sanoa. Kun nyt tribuunit ajan kuluessa alkoivat kokoontua yhteisesti neuvottelemaan asioista, jotka koskivat koko kaupunkia, ja muodostivat siten jonkinlaisen virkakunnan, oli aivan luonnollista, että heidän täytyi joskus kutsua koko kaupungin väestö koolle Forumille tekemään päätöksiä asioista, jotka olivat yhteisiä kaikille roomalaisille. Tällä tavoin kehittyi uudenlajinen kansankokous, joka tosin ei ollut valtio-oikeudellisesti lailliseksi tunnustettu, mutta joka oli kuitenkin siksi merkitsevä, että voi sanoa painavan sanansa yleisissä asioissa. Ja tribuunit, joilla oli laajat kansankerrokset tukenaan, voivat tämän nojalla suojella säätyläisiään patriisivirkamiesten sorrolta. Antaakseen kansantribuuneille välttämättömän selkänojan plebeijit sitoutuivat valallisesti puolustamaan johtajiaan loukkauksilta, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Siten tribuunit voivat käyttää hyväkseen niitä välikappaleita, joita demagogit kaikkina aikoina ovat käyttäneet, nimittäin mielenosoituksia ja katumellakoita, tai ainakin sellaisten uhkaa. Oikeudellista toimivaltaa ryhtyä plebeijejä suojelemaan heillä ei kuitenkaan aluksi ollut. Tässäkin tapauksessa, kuten usein, kävi voima ennen oikeutta. Hätähän ei lue lakia. Vasta ajan oloon kävi niin, että asioihin sekaantumisvalta, jonka tribuunit olivat anastaneet kansan luottamukseen nojaten, tuli oikeudellisesti koko yhteiskunnan tunnustamaksi.

Beloch sijoittaa kansantribunaatin synnyn huomattavasti myöhäisempään aikaan, kuin vaellus Pyhälle vuorelle tapahtui, nimittäin viidennen vuosisadan viimeisille vuosikymmenille. Ennen kaikkea juuri raskas velkataakka pakotti plebeijit vuoden 494 suurlakkoon — jos saa käyttää niin nykyaikaista sanaa —, ja tulokseksi heidän välien selvittelystään patriisien kanssa on täytynyt siis ennen kaikkea tulla velkakuormien keventäminen, että ryhdyttiin siis samantapaisiin toimenpiteisiin kuin Solonin aikaansaannokset Ateenassa sata vuotta aikaisemmin.[146]

CORIOLĀNUS.

Ainoastaan hädän ja pakon alaisina patriisien enemmistö oli vuonna 494 myöntynyt plebeijien vaatimuksiin, ja monet patriisit olivat sen tehneet kavalin salatuumin. Näihin kuului Coriolānus, patriisi, joka oli yhtä tunnettu ylimielisestä rohkeudestaan kuin rajattomasta sukuylpeydestään. Häneen vaikutti kansantribunaatti samoinkuin punainen riepu härkään.

Kerran, kun Roomassa oli nälänhätä, ostattivat konsulit viljaa Sisiliasta. Nyt CorioIanus arveli tilaisuuden tulleen kukistaa kansantribuunit. Hän neuvoi senaattia olemaan antamatta plebeijeille ollenkaan viljaa, ennenkuin he olisivat luopuneet tribunaatista. »Minunko, joka en kärsinyt Tarquiniusta kuninkaana, minunko pitää kärsiä kansantribuunia?» hän huudahti. Silloin kansantribuunit haastoivat hänet oikeuteen. Hän esiintyi uhmaten ja ylimielisesti; mutta kun hän näki, minne päin asia oli menossa, hän vältti tuomion menemällä maanpakoon roomalaisten vihollisten, volskien, luo. Nämä ottivat hänet avosylin vastaan ja valitsivat hänet roomalaisia vastaan tehtävän uuden sotaretken johtajaksi. Hän hyökkäsi itse Roomaa vastaan, ja hävitytti maaseutua, mutta säästi patriisien tiluksia.

Roomassa vallitsi suuri hämminki. Senaatti lähetti lähetystön Coriolanuksen luo. Hän antoi lähetystölle ylimielisen ja torjuvan vastauksen. Kun lähetystö tuli toisen kerran, se ei päässyt edes leiriin. Silloin papit virkapukuihinsa pukeutuneina lähtivät sinne. Mutta eivät hekään kyenneet mitään aikaan saamaan.

Viimein tuli joukko Rooman naisia, joukossa Coriolanuksen äiti ja puoliso lapset mukanaan. »Silloin», Livius kertoo, »CorioIanus melkein suunniltaan kavahti ylös ja riensi avoimin sylin äitiään vastaan. Mutta naisen rukous muuttui nyt vihaksi. 'Ennenkuin otan vastaan tervehdyksesi', hän sanoi, 'sano minulle, kenen luokse minä tulen? Vihollisen vai pojanko luokse? Olenko täällä leirissäsi vankisi vaiko äitisi? Pitkä elämä ja onneton vanhuus on saanut minut näkemään sinut ensin pakolaisena ja sitten vihollisena. Kuinka olet voinut hävittää sitä maata, joka on sinut synnyttänyt ja kasvattanut? Etkö ajatellut, kun näit Rooman silmiesi edessä: Näiden muurien sisäpuolella ovat taloni, penaattini[147], äitini, puolisoni, lapseni? Jollen minä olisi sinua synnyttänyt, Rooma ei olisi nyt piiritetty. Minä olisin saanut kuolla vapaassa maassa, jollei minulla olisi ollut poikaa.'»

Silloin — satu kertoo — oli ylpeä CorioIanus voitettu. Hän lopetti piirityksen ja vei sotajoukon takaisin volskien maahan. Mutta nämä suuttuivat niin häneen, että sanotaan heidän surmanneen hänet.[148]

DECEMVIRIT JA KAHDENTOISTA TAULUN LAKI.

Pyhälle vuorelle vaelluksen jälkeen oli kyllä köyhien ja turvattomien tila parantunut, mutta niin kauan kuin Roomassa ei ollut ollenkaan kirjoitettuja lakeja, vaan konsulit ja muut patriisien virkamiehet tuomitsivat vain vanhan tavan mukaan, plebeijit eivät voineet tuntea elämäänsä eikä omaisuuttaan turvatuiksi. Ponnisteltuaan monta vuotta turhaan saadakseen kuntoon lakikirjan, he saivat lopulta aikaan sen, Livius kertoo, että »kolme miestä lähetettiin Ateenaan tehtävänään kopioida Solonin kuuluisat lait ja hankkia tietoja toisten kreikkalaisten kaupunkien laitoksista, tavoista ja oloista. Kahden vuoden kuluttua lähetit palasivat.» Nyt asetettiin yhden vuoden ajaksi kymmenen miestä: decemvirit[149] sekä jakamaan oikeutta että lakeja säätämään. Tämä tapahtui vuonna 451 e.Kr. Tätä vuotta varten ei valittu muita valtionvirkamiehiä. Ne lait, jotka decemvirit laativat, kansankokous sitten Forumilla hyväksyi, ja ne piirrettiin kahteentoista tauluun. Kahdentoista taulun laki on kuuluisan roomalaisen oikeuden perusta, oikeuden, jota pidetään yhtenä suuriarvoisimmista panoksista kulttuurin kehitykseen. Se onkin mestariteos selvän ja lyhyeksi muovatun tyylinsä takia. Mutta sillä ei ole eloisan havainnollisuuden hauskaa piirrettä, minkä kuvakieli ja vanhat runolliset käänteet siellä täällä antavat esimerkiksi Ruotsin vanhoille maakuntalaeille kuten ylipäänsä germaanilaiselle oikeudelle. Roomalaisessa oikeudessa ei esiinny vertauskuvia, ei tarpeettomia sanoja. Sen lakipykälät ovat karuja ja niukkasanaisia. Taipumattoman ankaria ne myöskin ovat. Ne eivät salli poikkeuksia, ei lieventäviä asianhaaroja. Vääjäämättömällä johdonmukaisuudella vaaditaan rangaistusta. Mutta julmia ne eivät ole. Ettei esim. vapaata miestä saa kiduttaa, kuuluu roomalaisen oikeuden perusteisiin, sill'aikaa kuin toisten kansojen keskuudessa inhimillisyyden lipunkantajien on täytynyt taistella vuosituhansia päästäkseen siihen asti.

Kahdentoista taulun lailla on se sävy, että se on syntynyt n.s. heroisella[150] aikakaudella. Sellaisena aikana laki ei rankaise henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa mainkaan yhtä ankarasti kuin varkautta, johtuen siitä, että miehet vielä olivat tottuneet puolustamaan itseään. Omistusoikeuden loukkaukset ovat sitävastoin jumalattomia tekoja, sillä perheen omaisuus on kotijumalien lahja, ja sato on itse Ceres-jumalatar. Sen vahingoittaminen rangaistiin ankarammin kuin tappo. »Joka» — niin kuuluu lainpaikka — »noituudella turmelee toisen miehen laihon, ja joka yönaikaan niittää hänen viljansa, joutukoon uhriksi Ceres-jumalattarelle.» Yönaikaan oli oikeus surmata varas pellolle ja myöskin päivällä, jos hän asettui tekemään vastarintaa. Se, joka pisti tulen viljalyhteeseen, tuli köyttää, piestä raipoilla ja polttaa elävänä.

Huomattava osa kahdentoista taulun laista on säilynyt, kiitos sen
asianlaidan, että roomalaiset lapset saivat oppia sen kouluissa.
Voidaan siis puhua kansalaistietojen opetuksesta vanhassa Roomassa.
Hellaassa kasvatettiin ja kehitettiin nuorisoa Homeroksen lauluilla,
Roomassa kahdentoista taulun lakisäännöksillä — runoutta ja proosaa!

Hyvin suoritetun työnsä jälkeen decemvirien olisi tullut luopua viroistaan, mutta siitä lie eivät olleet tietääkseenkään. He alkoivat sen sijaan esiintyä tyranneina, kukin kahdentoista liktorin ympäröimänä, liktorien, jotka kantoivat raippakimppuja kirveineen. »Oli kuin olisi nähty kymmenen kuningasta, ja kauhu valtasi sekä patriisit että plebeijet», Livius sanoo. Decemvirien häikäilemättömät viran väärinkäytökset alkoivat kuulua päiväjärjestykseen.

Decemvirien paha henki oli Appius Claudius, patriisi, joka oli teeskennellyt mitä hellintä kansanmielisyyttä päästäkseen valtaan, mutta näytti sittemmin oikean luonteensa. Hänen pahojen tekojensa mitta tuli kukkuroilleen, kun hän koetti mahtisanalla saada erään arvossapidetyn plebeijin tyttären, nuoren ja kauniin Vergínian rakastajattarekseen. Hän oli turhaan koettanut vietellä tyttöä lahjoilla ja kauniilla lupauksilla. Hän sopi silloin erään kätyrinsä kanssa, että tämä vaatisi tyttöä itselleen orjattarenaan. Sitten mies myisi hänet Appiukselle.

Eräänä päivänä, kun Verginia kulki torin yli, juoksee mies esiin ja tarttuu häneen väittäen, että Verginia on erään hänen orjattarensa tytär. Hän käskee senvuoksi tyttöä seuraamaan häntä — muutoin hän laahaa hänet pois väkivallalla. Tyttö-rukka seisoo hämmästyksestä äänetönnä, mutta hänen imettäjänsä, joka on hänen mukanaan, huutaa apua. Kansaa keräytyy ja se esiintyy niin uhkaavasti naisrauhan häiritsijää kohtaan, että hänen täytyy jättää Verginia rauhaan. Sen sijaan hän haastaa tytön oikeuteen.

Oikeudenkäyntipäivänä oli koko Forum täynnä jännittyneenä odottavaa kansaa. Verginia ja hänen isänsä Verginius olivat pukeutuneet täyteen surupukuun. Kaikesta huolimatta Appius tuomitsi tytön orjattareksi. Pelastaakseen tyttärensä häväistyksestä Verginius otti veitsen ja pisti sen tyttärensä rintaan sanoen: »Tällä ainoalla tavalla, joka on minun vallassani, päästän minä sinut, tyttäreni, vapauteen!» Ja Appiukselle hän huudahti: »Sinut, Appius, vihin minä tällä verellä koston jumalille.»

Mitta oli nyt täysi. Yleinen kansannousu puhkesi decemvirejä vastaan. Heidän täytyi luopua viroistaan, ja konsulit ja muut virkamiehet asetettiin kuten ennen. Decemvirit saivat oikeudessa vastata teoistaan. Appius heitettiin vankilaan, mutta ennätti oikeuden edelle surmaamalla itsensä.

Ei tarvitse huomauttaakaan, että decemvirien kukistumistarun aihe on hyvin samanlainen kuin kerrottaessa viimeisen kuninkaan maanpakoon ajosta. Toisessa tapauksessa kansan vihan purkauksen aiheuttaa viattoman Verginian kuolema isän tikariniskusta, toisessa taasen hyveellisen Lucretian itsemurha. Tarujen varsinainen tarkoitus on osoittaa, että rajaton hallitusvalta, jota kansan omat tribuunit eivät ole rajoittamassa, johtaa tyranniuteen ja vallan väärinkäyttöön. Sadussa decemvirien omavaltaisesta hallituksesta on muutoinkin niin paljon yhteisiä piirteitä kertomuksen kanssa Kritiaan johtamasta kolmenkymmenen tyrannin hirmuhallituksesta, että on arveltu olevan kyseenalaista, eikö edellinen kertomus olekin vain jälkimmäisen mukailu.

Beloch pitää myöskin koko tarua decemvirien hirmuhallituksesta ja julmuudesta toisintona, jolla ei ole lainkaan historiallista arvoa. Kahdentoista taulun lain synnystä hänellä on samoin tavallisuudesta kokonaan poikkeava käsitys. Näissä lainkäskyissä, hän sanoo, ei ole lainkaan sitä leimaa, että ne olisivat demokraattisen kumouksen tuotetta. Valtion hallitusmuotoa ne eivät määrittele, vaan sisältävät vain siviili- ja rikosoikeudellisia määräyksiä, ja nämä eivät ilmaise ollenkaan demokraattisia pyrkimyksiä. Ne sisältävät sekä kovia velkalakeja että avioliittokiellon patriisien ja plebeijien välillä. Nämä lait ovat olleet luonnollisesti voimassa ennenkin, mutta se seikka, että ne on säilytetty, on tosiasia, joka tekee mahdottomaksi ajatuksenkin kahdentoista taulun lain demokraattisista päämääristä.

Tätä perustelua vastaan voi tehdä kuitenkin sen huomautuksen, että velkalait kylläkin antavat velkojalle oikeuden pitää velallista orjuudessa siinä tapauksessa, että hän ei kykene velkaansa maksamaan, mutta että velkalait on kuitenkin jonkin verran lievennetty köyhien eduksi; Sitä, joka velan takia joutui orjaksi, ei nimittäin saanut pitää kunniansa menettäneenä.[151] Myöskin suojelusmääräyksillä, jotka käsittelivät velallisten kohtelua, parannettiin nyt näiden asemaa. Ja se, joka lainasi rahoja korkeampaa korkoa kuin 8 1/3 prosenttia vastaan, sai suorittaa nelinkertaisesti lainatun pääoman.[152]

Säätämällä kuolemanrangaistuksen väärille todistajille ja juonikkaille tuomareille kahdentoista taulun lait turvasivat varattomia niitä vastaan, joilla oli rahoja käyttää lahjomiseen. Ylipäänsä on kahdentoista taulun laeille tunnusmerkillistä läpikäyvä pyrkimys tehdä oikeus kaikille yhtäläiseksi. Siinä suhteessa niiden suunta on kieltämättä demokraattinen.

Sitävastoin oli, kuten sanottu, avioliitto patriisien ja plebeijien välillä yhäti kielletty. Lain ja tuomarin edessä patriisit ja plebeijit olivat yhdenarvoisia, mutta oikeussalista tuli kunkin palata sen yhteiskuntaluokan piiriin, mistä oli tullutkin.

YHTEISKUNNALLINEN TAISTELU SAA ONNELLISEN LOPUN.

Melkein koko 5:nnen ja 4:nnen vuosisadan e.Kr. on Rooman sisäinen historia pääasiallisesti alituisia patriisien ja plebeijien välisiä taisteluita. Käyttämällä viisaasti valtaansa kansantribuunien onnistuu vähän kerrassaan hankkia omilleen täysin samanarvoiset oikeudet patriisien kanssa. Vähän aikaa kahdentoista taulun lain voimaanastumisen jälkeen kaatui tähän asti ylipääsemätön yhteiskunnallinen raja-aita, joka kielsi patriisien ja plebeijien välisen avioliiton. Tällaiset naimiskaupat saivat nyt laillisen vahvistuksen. Tällaisesta avioliitosta syntyneet lapset tulivat kuulumaan isänsä säätyyn.

Mutta sen jälkeen viipyi lähes vuosisadan, ennenkuin plebeijien onnistui taistellen saavuttaa suuri, ratkaiseva valtiollinen oikeus, joka avasi heille pääsyn konsuleiksi. Jäykällä itsepäisyydellä, lahjomisella, ja vaaliteknillisillä tempuilla ja monilla muilla juonilla patriisien onnistui vuosi vuodelta viivästyttää uudistuksen toteuttamista. Aina voitiin epämiellyttävä päätös tai vaali tehdä mitättömäksi, jollei muutoin niin pappien ja auguurieh avulla, jotka selittivät enteet ja merkit epäsuotuisiksi.[153]

Vuoden 220 e.Kr. paikkeilla tapahtui kerran, että senaatinpuolue teki mitättömäksi erään sille epämieluisen miehen vaalin ratsuväen päälliköksi siitä syystä, että hiiri oli vinkunut nimitystilaisuudessa. Ja tarpeen tullen voi Iuppiter jyristä. Ukkonen tai sade julkisen toimituksen aikana oli kylliksi, että auguuri voi julistaa taivaan vihaa. Niin, tarvittiin vain, että joku kokouksen osanottajista pyörtyi, ja virkamiehen, joka johti keskustelua, oli pakko lykätä keskustelut siksi, kunnes kansa oli sovittautunut vihastuneen jumalvoiman kanssa. Näin ollen voitiin vapaasti harjoittaa kaikenlaisia koirankujeita. Täydellä syyllä kutsuttiin pyörtymiskohtausta »vaalisairaudeksi».

Ajan pitkään plebeijien vaatimuksia ei kuitenkaan voitu tehdä tyhjäksi luikerteluilla ja vehkeillä. Lopulta patriisien täytyi, olkoonpa että se tuli laiksi tai tavaksi, myöntyä siihen, että toisen konsulin tuli olla plebeiji.

Asian ratkaisi kenties ennen kaikkea gallialaisten aiheuttama Rooman hävitys vuonna 387. Osaksi Rooman aatelisto oli näet suuresti vähentynyt taistelussa gallialaisia vastaan, osaksi ymmärrettiin, että jos gallialaiset hyökkäisivät uudestaan, tahi jos jouduttaisiin sotaan muita yhtä vaarallisia vihollisia vastaan, Rooman puolustusvoima täytyisi käyttää äärimmilleen. Ja tämä ei voisi tapahtua vähemmällä, kuin että koko väestö saisi täydet kansalaisoikeudet.

Kun jää oli näin murrettu, avautui suhteellisen nopeasti plebeijeille pääsy toiseen toisensa perästä korkeimmista valtionviroista ja sitä tietä senaattiinkin — oli nimittäin vähitellen tullut tavaksi, että korkeimmat virkamiehet virkavuotensa kuluttua astuivat senaattiin. Vuoden 300 paikkeilla plebeijit olivat taistellen saavuttaneet samat kansalaisoikeudet kuin patriiseilla, ja rikkirepivät yhteiskuntataistelut olivat lopussa.

»Rooman sisäisellä historialla on todellakin ihmeellisen yksinkertainen kulku», sanoo ranskalainen Duruy loistavasti sen vaiheita kuvatessaan. »Rooman valtiosääntö kehittyy loogillisella johdonmukaisuudella tai luonnonlakien horjumattomalla säännöllisyydellä. Sen hitaassa, mutta voimakkaassa kasvussa on aivan näkevinään kehittyvän sen puun, joka on varjostava maanpiirin.» Rooman ensimmäisen asujamiston lukumäärää lisäävät osaltaan muukalaiset ja pakolaiset, »miehet ilman perhettä ja melkein ilman jumalia. Näistä plebeijeistä tuli Roomalle väline uusien alueiden valloittamiseen; he kasvavat lukumäärältään ja merkitykseltään. Yhtenä päivänä he auttavat patriiseja karkoittamaan tyrannin; mutta niin pian kuin yksinvallan vaara on ohi, on apukin unhotettu.» Silloin he ryhtyvät yhä voimakkaampiin pakotuskeinoihin, ja lopputuloksena on heidän täydellinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen tasa-arvoisuutensa patriisien kanssa.

Ihailtavalla, melkein ainutlaatuisella tyyneydellä, verenvuodatuksetta ja aina todistaen roomalaisten järkevää ja käytännöllistä käsityskantaa yhteiskuntaluokkien väliset riidat oli taisteltu onnellisesti loppuun. Taistelun maltillinen kulku riippui lähinnä siitä, että molemmat taistelevat puolueet kunnioittivat toisiaan. Rooma oli yhteiskunta, jossa sekä patriisit että plebeijit pitivät suuressa arvossa työteliäisyyttä ja yksinkertaisia tapoja. Sinne ei ollut vielä virrannut suuria rikkauksia aiheuttamaan ylellisyyttä ja tuhlausta vastakohtanaan huutava hätä. Yläluokan, jolla oli sellainen mies kuin Cincinnatus esikuvana, täytyi suurin piirtein siveellisten ominaisuuksiensa takia herättää vastustajissaankin kunnioitusta. Tämän vuoksi yhteiskunnallinen taistelu sai Roomassa maltillisen ja vilpittömän leiman, joten se ratkaisevasti erosi Kreikan yhteiskuntien verisistä puoluetaisteluista ja äkillisistä mullistuksista.

Myöhemmin asianlaita oli toinen. Myöskin roomalaiset saivat kokea verisiä sisällissotia. Mutta silloin olikin Roomassa vastakohta rikkaitten ja köyhien välillä, tullut kuulumattoman räikeäksi.

Aateluus oli Roomassa vuoden 300 seutuvilla alkaen enää vain tyhjä nimi. Mutta, kuten Mommsen sanoo, »mitä vähemmän patriisit nyt merkitsivät ja mitä vähempään kykenivät, sitä jyrkemmin ilmeni junkkarihenki. Sukuaateliylpeys eli läpi vuosisatojen jäännöksenä säätyetuoikeuksista. Ymmärtääkseen Rooman myöhäisempää historiaa, ei saa unohtaa erinäisten junkkaripiirien ivallisen ylimielistä sävyä ’alhaissukuisia’ kohtaan. Tietenkään he eivät kyenneet siten saamaan aikaan muuta kuin kiihdyttämään itseään ja toisia, mutta sen he sitten ovatkin tehneet parhaan kykynsä mukaan.[154]

Luonnollisesti patriisisukujen parhaimmisto pidättäytyi sellaisista huonon luonteen rakastettavista purkauksista, mutta sellainen tyhjänpäiväinen torailu aiheutti kuitenkin tarkoituksettomien jälkimaininkien tavoin taistelua, jonka olisi pitänyt olla lopetettua, ja synnytti nurjamielisyyttä molemmin puolin.»

CINCINNÁTUS.

Sellaisissa tapauksissa, jolloin jokin suuri vaara, sisäinen tai ulkonainen, uhkasi Roomaa, senaatti asetti tavallisesti diktaattorin, joka rajattomalla vallalla vallitsi koko yhteiskuntaa ja kaikkien kansalaisten elämää. Täytyihän taistelukentällä tahi muissakin tilanteissa, jotka vaativat nopeaa ratkaisua, yhden tahdon määrätä. Sellaisissa tapauksissa oli arveluttavaa, jos korkein valta oli jaettu kahden henkilön kesken, joilla oli yhtä suuri valta ja mahti. Tämä tosiasia on synnyttänyt diktatuurin. Mutta tätä yksinvaltaa ei saanut pitää kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Tehtävänsä toimitettuaan diktaattorista tuli tavallinen yksityismies, ja kenellä tahansa oli oikeus vaatia hänet tilille vallankäytöstään.

Kerran, kun roomalaiset olivat joutuneet vaaralliseen sotaan naapuriensa ēkvien kanssa, saapui Roomaan musertava tieto. Toisen konsulin taitamattomuuden vuoksi hänen johtamansa osa sotajoukosta oli joutunut omassa leirissään vihollisten saartamaksi. Hädissään roomalaiset eivät nähneet muuta pelastuksen tietä kuin keskittää kaiken vallan yhden miehen käsiin. He valitsivat diktaattoriksi Cincinnatuksen[155], erään patriisin, joka konsulina ollessaan oli tullut kuuluisaksi järkähtämättömyydestään ja vakavuudestaan. Hänellä oli pieni talo Tiberin toisella rannalla. Kun senaatin lähettiläät tulivat sinne ilmoittamaan hänelle vaalin tuloksen, hän oli kyntämässä maataan.

Seuraavana aamuna, hän esiintyi diktaattorin purppurareunusteisessa togassa Forumilla ja kutsui kaikki miehet aseisiin. Hän järjesti miehet legiooniin ja otti itse korkeimman päällikkyyden. Keskiyöllä roomalainen sotajoukko oli ekvien leirin edustalla. Yön hiljaisuudessa hän saartoi nyt vuorostaan viholliset ja teetti sotilailla vallituksen vihollisen leirin ympäri. Kun työ oli likipitäin valmis, Cincinnatus käski joukkojensa kohottaa sotahuudon. Kun heidän eristetyt toverinsa kuulivat sen, he rohkaistuivat ja kävivät hyökkäykseen vihollista vastaan; ja niin pian kuin diktaattori oli saanut varustuksensa valmiiksi, hän hyökkäsi toiselta puolelta. Ekvit huomasivat silloin, että he olivat kahden tulen välissä, ja tarjosivat rauhaa. Cincinnatus suostui myöntämään heille vapaan lähdön, mutta heidän tuli luovuttaa roomalaisille aseensa ja päällikkönsä. Kuudentenatoista päivänä diktaattori luopui hyvin suoritetun työnsä jälkeen korkeasta virastaan, joka oli anneltu hänelle kuuden kuukauden ajaksi, ja palasi pellolleen. Kaikkina aikoina hän pysyi oikean roomalaishengen esikuvana.[156]

Diktatuurihan oli oikeastaan ainiaaksi kumotun kuninkuuden henkiinheräämistä toisen nimisenä. Beloch on koettanut antaa tälle omituiselle ilmiölle ymmärrettävän selityksen. Tutkittuaan perusteellisesti konsuli- ja diktaattorikausien pituutta hän on päätynyt siihen olettamukseen, että diktatuuri, eikä konsulivirka — seurasi heti kuninkuutta. Vasta sitten, kun diktatuuri oli ollut voimassa puoli vuosisataa, kehittyi siitä vähitellen konsulin virka. On voinut käydä sillä tavoin, että ratsuväen päälliköstä, jonka diktaattori aina nimitti, tehtiin hänen virkatoverinsa ja hän sai samat oikeudet kuin diktaattori. Diktatuuri oli siis jo vanha ja koeteltu virka, kun myöhemmin vaikeissa tilanteissa nähtiin olevan syytä herättää se lyhyeksi ajaksi henkiin.

Kaksikymmentä vuotta ekviläis-voittonsa jälkeen Cincinnatus taas pelasti kansansa. Eräs ylhäinen roomalainen, nimeltään Spūrius Mælius koetti nimittäin niihin aikoihin[157] valtiokaappauksella anastaa itselleen korkeimman vallan. Ainakin syytettiin häntä siitä.

Mælius oli upporikas mies, ja kun Roomassa vallitsi ankara nälänhätä, hän tuumi käyttää omaisuuttansa niin, että hän sen avulla pääsisi itsevaltiaaksi. Tilanne oli, Livius kertoo, niin epätoivoinen, että joukko ihmisiä lyhensi tuskansa siten, että »verhosi päänsä ja heittäytyi Tiberiin».

Mælius ryhtyi nyt ostamaan suurissa määrin viljaa Etruriasta ja jakamaan sitä nälkäänäkevälle kansalle. »Anteliaisuudellaan hän lumosi rahvaan, niin että se kulki hänen perässään seurueena, menipä hän minne tahansa», sanoo Livius. »Hän esiintyi sen ohessa niin komeasti ja korskeasti, että ylitti sen, mikä on soveliasta yksityiselle henkilölle.» Näytti siltä, että hän pyrki hyvin korkeaan — ja kiellettyyn — asemaan. Pian viranomaiset saivat siitä myöskin todisteita. Keksittiin, että asevarastoja oli koottu Mæliuksen taloon, että siellä pidettiin salaisia kokouksia, että suunnitelmia oli tehty poliittisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi, jopa, että hän oli ostanut kansantribuunitkin. Niin peloittava oli vaara, joka uhkasi Rooman vapautta, että turvauduttiin diktaattorin asettamiseen. Diktaattoriksi tuli jälleen Cincinnatus. Hän oli nyt kahdeksankymmenvuotias, mutta ruumiiltaan ja sielultaan murtumaton.

Valtansa nojalla hän lähetti ratsuväenpäällikkö Serviliuksen Mæliuksen luo terveisin: »Diktaattori kutsuu sinua.» Mælius aavisti pahaa ja pakeni rukoillen rahvaan suojelusta. Mutta Srrvilius sai hänet kiinni ja surmasi hänet. Kun hän Cincinnatukselle kertoi, mitä oli tapahtunut, diktaattori lausui: »Kiitos sinulle, Gaius Servilius, miehuullisuudestasi! Valtio on pelastettu.»

Mæliuksen omaisuus takavarikoitiin valtion rahastoon, ja se talo, jossa hän oli punonut juoniaan roomalaisten vapauden tuhoksi, oli näistä niin vihattava, että se päätettiin hajoittaa perustuksiaan myöten.

GALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.

Vuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli myöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen kaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit keltit eli gallialaiset.

Gallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota roomalaiset senvuoksi nimittivät Transalppiseksi Galliaksi[158]. Sieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat tunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli Cisalpiseen Galliaan[159], »Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina, viinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius. Pääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä paimentolaisina eläviä joukkoja etelään.

Kelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan. Ollen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena kauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi he ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole koskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan mustalaisia.

Cisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja kulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin roomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän kaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan, lamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset, suurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen, kuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa kahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja ytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin kauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —, joilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.

Legioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan roomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät koskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet taistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille historioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.

Pakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä yhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään myrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin ajatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti vähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.

Roomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun jälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta ja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan voitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat urhoolliset miehet vetäytyivät Capitóliumiin, linnaan, joka vastaa kreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin, mitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän kallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen Rooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta uudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä vanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet nauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa perikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat virkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet jumalat.

Seuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset, »jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan jumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä katselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita, kerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta. Vihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä päähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin istualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin liekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi. Kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui myöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista seuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja tuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin kaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»

Epäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä gallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä muutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan miehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää, joka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön hiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä hanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä. Tämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi Mánlius, tarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi gallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja antaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa ja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka ovat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet kallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan. »Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko syvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä vihollisille seuraa.

Mutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi ankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa gallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään syötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun roomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen, olivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta aseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden miljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä vastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli hallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen, johtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli hyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.

Kultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta kun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski gallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa vaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat sanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)

Seuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita punnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori Camillus, mies, jolla oli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine sotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän kulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena perustajana».

Tämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi maanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu kaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä pelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka olivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä muukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja kuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö olisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat vahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi pitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin rakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän silloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö sitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi, ole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme meitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin yhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän seudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö, oi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä pysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun muisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen mielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään paikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.

Sittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia vastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään. Kun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli kahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin. Hän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa viettänyt triumfin.

Koko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti roomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu ja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.

Räikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai osakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas Manlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa taisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi sääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki, kuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi sankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja häntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan. Viranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen osakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius Mæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas Tarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut kuuluisan pelastustyönsä.

AITO TALONPOIKAISKANSAA,

jolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset. Kyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin pienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta roomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena maanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla. Kaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua hoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana hengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan seisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä. Valtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen viemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita melkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret vesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta kaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu kuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren likajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten ansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi kuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla j.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä tänäkin päivänä.,

Tiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen varaa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück sanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja epäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti miellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen kasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi helleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa ainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää kaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä kauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa. Rooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet kaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja täyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili- ja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman suunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu ilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään likaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä tahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa yläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne meidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat tehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä suuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.

Turistille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus ja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka köyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä muistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa, sen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole pystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman Forumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo henkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita sillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina Rooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen aiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui ankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä pitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero kaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät sanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa tiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta tikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman Cæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta, kahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä osakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja Tusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat käyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja Ovidius.[162]

Mutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti ihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä, täynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista taiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä Rooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän kreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon. Kreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen vuosituhat.

Maanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa. Latinalainen sana cultúra merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta jo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen paimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa kulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle sivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo eräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]

Kaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän talonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa saadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista kauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen kauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa harjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan aluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla tuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla kertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen elämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista työnjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta, joka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt koskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle. Rooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista mittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden varsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija, jotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne, pääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta; mutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim. Tarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain maataviljelevän maan keskipisteenä.

Roomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan näkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa kuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä käytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko täydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän täytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta osasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo. »Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten roomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä tehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen kerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota antaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä tekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle monessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua roomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää turpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on miehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten maanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»

Kunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan, aiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa sen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita. Vapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota sparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä monessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan koskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet pysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.

Roomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen yhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista, joita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla yksilö ja ihminen, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja sen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai kodissaan. Roomassa kunnioitettiin perhe-elämää. Roomalaisessa avioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat kunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan naiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa, tunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja poika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä rinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin juhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat seurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla kuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse kerran tulisivat istumaan.

Mutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan pojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava valta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa hän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman että hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain jumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.

Vielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet korkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia. Merkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus Spúrius Cassiuksesta. Ollessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan jakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä oli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa oli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia lykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme kertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.

Vielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä valaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla esiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella, että »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä vahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen jättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni uskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.

Roomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo, »että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien pelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka näin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta kreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista. Vanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin sisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta ja itsekkyyttä.[164]

Tuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei niin kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa tapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta ja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo hohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi olikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti vapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»

Rooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella olivat suvut, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen sukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin yhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen suursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä lähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta tietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä kaunistella omaansa ja maansa historiaa.

Jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan historiallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta historiastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan. Kreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli Roomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa naiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa pantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain esi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan ne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan muistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat sitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut on ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan, jos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai suorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen pukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä ruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan ruumisvaunujen edellä.»

Ruumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat kaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa näytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva nuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta vaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat suuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi, nähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä elämässä?»

Forumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen sukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä teoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta kuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei näytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta tappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen vanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä tavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden maine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja niiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei haihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin, että nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja koettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»

Että kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja helleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia — yhteiskuntaelämässä ja uskonnossa ilmenee suuria eroavaisuuksia, on ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä merkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto, joka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka ilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä hankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle ovat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli kotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren vertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa taloon. Oven vertauskuva on Iānus, roomalaisille ominainen kaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen tosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että ulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka loi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei muutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja jumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta, jotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla kulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet kirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden eri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet myöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti saavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret he myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain hyötynäkökohtiensa mukaisesti.

Kuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen jumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä huipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien henkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen sidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu olivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen tunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen sisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä — niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän sitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita, joita jumalvoimat häneltä vaativat. »Relígio» merkitsee oikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan alkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras; päinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset roomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti kauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen sopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi jumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella ujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta hänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta kokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen herra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin liikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli: »Do, ut des.»[168]

Niin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella olemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää keihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä nähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa että karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä Iuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui koko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin Iuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu valtikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. Minérvalla ja Iūnolla oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion korkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla. Täällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin, jota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen kiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.

Suuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan loistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty rumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla ja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]

Roomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että se oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja runoilijoita. Roomalainen aavisti vain jumaluuden; hän ei nähnyt sitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla ei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen uskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja mellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta jumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan ja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse, olivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs tämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari itse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs surmaa — toimivana on jumalvoima, joka on ottanut asunnokseen rakennusmestarin, jumalvoima, joka toimii sotapäällikön kautta ja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja epäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja toisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa kuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole koskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan, ei edes meidän valistuneella ajallamme.»

Jokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen erikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti kansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi sanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä, että heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat hallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali voittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä. »Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat ovat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat hyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa niitä kohtaan.»

Kreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen maaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät koskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa suhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen aikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan tuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen keskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta, joka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä todellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve pukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän jumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta. Roomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva, jonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä korkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.

Helleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä valtiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta voi saada heidät tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi! Vain sellaiset henkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja olympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.

Albert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)

ROOMAN HISTORIAA TARUN JA TIETEEN VALOSSA.

Ei millään kansalla koko maailmassa ole niin rikasta ja kuvaavaa historiaa vanhimmista kohtaloistaan kuin roomalaisilla. Mutta on kyseenalaista, vastaako totuusnäkökannalta laatu runsautta.

Taruja Rooman vanhimmasta historiasta täytyy, kuten kaikkea, mikä on vanhaa perimätietoa, katsella arvostelevin silmin. Ankaruus, jolla tiede käsittelee tarua, kasvaa ajasta aikaan. Yleensä on kai niin, että arvostelun lapsuusvuodet tai paremmin sanoen sen varhaisin nuoruus ovat kuvaavia näytteitä liioitellun ankarasta arvostelusta. Mutta liioittelut tulevat tavallisesti vähitellen kumotuiksi muinaistieteellisten tai muiden löytöjen kautta, jotka antavat ainakin jonkinmoisen uskottavuuden tarulle, joka on aikaisemmin selitetty pelkäksi kansan mielikuvituksen tuotteeksi. Merkillisimmät esimerkit tässä suhteessa ovat Evansin Kreetassa tekemät löydöt ja Schliemannin suorittamat kaivaukset ja löydöt vanhan Troian seuduilla, jonka kaupungin olemassaolon tieteellinen kritiikki aikaisemmin oli siirtänyt kokonaan runojen maailmaan.

Jossakin määrin Rooman muinaishistorian laita on sama. Yhteen aikaan oli tapana kohauttaa olkapäitä poikkeuksetta kaikelle, mitä roomalaiset ja kreikkalaiset historioitsijat, pätevimmätkin, kertoivat roomalaisten vanhimmista vaiheista. Tiedettiinhän, että monelta vuosisadalta roomalaisilla oli kansansa historiasta olemassa vain suullinen perimätieto. Aakkoset joutuivat nimittäin kaikkein aikaisintaan 6:nnella vuosisadalla kreikkalaisten välityksellä roomalaisille. Sitten viipyi vielä vuosisatoja, ennenkuin kirjoitustaito oli yleisemmin levinnyt tämän kansan keskuuteen, ja vasta hyvin myöhään käytettiin sitä historiallisten tapausten muistiinmerkitsemiseen.

Vielä viime vuosisatain vaihteessa eräs hyvin tunnettu italialainen historioitsija puolusti sitä kantaa, että ikuinen kaupunki ei ole voinut syntyä ennenkuin, noin 450 e.Kr. Tuskin tämä uskonkappale oli julistettu ja yksi ja toinen sen omaksunut, kun jo kivet alkoivat puhua sitä vastaan. Maa avautuu, ja eräs kivi kunnianarvoisin vanhoin kirjoituksin nousee ylös ja todistaa, että Rooman historia on useita vuosisatoja vanhempi. Rooman Forumilla, sen syvimmässä kulttuurikerrostumassa tehtiin löytö. Hakattujen kirjaimien muoto ja toiset muinaisesineet, jotka löydettiin samalla kertaa kuin merkillinen kivikin, osoittavat, että kirjoitus on peräisin Rooman kuningasajalta tai ainakin tasavallan kaikkein ensimmäisiltä vuosilta. Kivi on murskaantunut ja kirjoitus senvuoksi epätäydellinen, mutta voi kuitenkin pitää varmana, että teksti käsittelee uskonnollisia seremonioita ja laitoksia.

Löytö on sitä arvokkaampi, koska paitsi tätä kiveä on olemassa vain muutamia sangen merkityksettömiä palasia roomalaisista alkuperäisistä piirtokirjoituksista vanhemmalta ajalta kuin noin vuodelta 300 e.Kr. Useimmat tätä vuotta lähimmältä ajalta olevat löydöt ovat hautakirjoituksia.[171] Yhteenvetona niiden sisällöstä saamme jonkinlaisen, joskin vähäisen valaistuksen tavoista ja elinsuhteista muinaisessa Roomassa. Niiden suurin arvo on kumminkin siinä, että ne suovat meidän luoda silmäyksen keskitason roomalaisten elämänkatsomukseen, sellaisena kuin se esiintyy elämän suureen arvoitukseen nähden. Mutta etruskilaisten hautalöytöjen rinnalla roomalaiset ovat vähäpätöisiä.

Tasavallan historian toisten ensikäden lähteitten joukossa on senaatinpäätöksillä huomattava sijansa. Ne merkittiin muistiin ja ovat olleet lähteinä Liviuksen ja toistenkin muinaisten historioitsijani Rooman historian kuvauksille.[172]

Rooman vanhimmat historialliset kirjaanpanot ovat n.s. annaalit, vuosikirjat: lyhyet julkiset merkinnät huomattavista tapauksista vuosi vuodelta olevin ilmoituksin, kutka olivat konsuleina kunakin vuotena. Näiden kronikoiden pitäisi alkaa vuodelta 510 tai 509 e.Kr. Niitä on vanhin tunnettu roomalainen historioitsija Fābius Pictor käyttänyt hyväkseen. Noin vuonna 200 e.Kr. hän alkoi kirjoittaa puunilaissotien historiaa ja varusti kuvauksensa vuosikirjoin tapaan laaditulla lyhyellä johdannolla edellisen ajan historiasta. Tämä osa hänen esitystään tavataan enemmän tai vähemmän muuttumattomana jälleen myöhemmän muinaisajan historioitsijain teoksissa.[173]

Roomassa, kuten Hellaassakin, on siis kaivajan lapio näyttäytynyt varmimmaksi välineeksi, kun on ollut kysymyksessä erottaa perimätiedossa todellisuus mielikuvituksesta.[174] Kunnia tieteellisten kaivausten alkamisesta Rooman Forumilla lankeaa samalle yleismaailmalliselle nerolle, joka teki aloitteen loihtia esiin kuolleista egyptiläisten loistava muinaisajan historia. Edellisen vuosisadan alussa, siihen aikaan, jolloin Napoleon hallitsi myöskin Italiaa, muinaistieteilijät alkoivat muokkaustyönsä niiden sora- ja sirpalekasain keskellä, jotka olivat kerääntyneet muistorikkaalle paikalle, joissakin kohdin yhdeksänkin metrin korkeudelta.[175] Napoleonin ajan jälkeen lyö lepäsi aina 1870-luvulle asti, jolloin Italian yhdistyminen Rooma pääkaupunkina synnytti lämpimän harrastuksen myöskin ikuisen kaupungin muinaishistoriaa kohtaan. Schliemannin menestys Troiassa, Mykenessä ja Tirynsissä houkutteli myöskin kilpailuun roomalaisella maaperällä.

Nyt kaivettiin päivänvaloon toisen kuuluisan Rooman rakennuksen rauniot toisensa jälkeen, sellaisina kuin nyt voimme katsella niitä Rooman Forumilla: Tituksen kaari, Saturnuksen temppeli, Vestan temppeli[176] ja Vestan neitsyeitten asunto. Ei ainoakaan Forumin rakennus nykyisessä kunnossaan ole kuitenkaan peräisin tasavallan ajalta. Ja valitettavasti ne on saatu esiin surullisen pirstotussa kunnossa. Tähän ovat vikapäät suurelta osalta gallialaiset, jotka polttivat ja rikkoivat kaikki, mitä vain voivat hävittää. Kaikki todistuskappaleet Rooman vanhimmasta historiasta tulivat näin hävitetyiksi korvaamattomaksi tappioksi historialle.[177] Mutta useat vanhat karstakivitemppelit ovat myöskin hävinneet siten, että enemmän loistoa rakastava Rooman sukukunta keisariajalla rakensi ne uudelleen marmorista.

ROOMAN SANKARI- JA SUURUUSAIKA

Rooman hävitys, jonka gallialaiset panivat toimeen, oli kovin koettelemus, mitä »ikuinen kaupunki» siihen asti oli kokenut. Mutta tämänkin voimainkoetuksen roomalaishenki kesti taittumatta. Päinvastoin se selviytyi terästyneenä tulikasteesta. Kansakunnat, joille on määrätty suuri tulevaisuus, eivät muserru koettelemuksista, vaan päinvastoin karaistuvat.

Myöskin roomalaisten naapureille ja vihollisille oli gallialaisten hyökkäys ollut vaikea vitsaus. Nekin olivat menettäneet paljon väkeä ja omaisuutta, mutta ne eivät kestäneet koettelemusta yhtä loistavasti kuin kansa, jonka pääkaupunki oli muuttunut soraksi ja tuhaksi. Erittäinkin ekvit näyttävät kokonaan masentuneen. Roomalaisia legioonia elähdytti sitävastoin yksimielisyys ja kuri, joka tekee armeijan voiman kaksinkertaiseksi. Tietysti kansakunta tarvitsi jonkin aikaa tointuakseen kärsimästään onnettomuudesta, mutta lähinnä seuraavat vuosikymmenet käytetään yhteiskunnan yhteensulautumisen edistämiseen, joka tekee sen puolustuskykyisemmäksi kuin koskaan ennen. Puolivälissä neljättä vuosisataa e.Kr. säätyriidat on pääasiallisesti taisteltu loppuun, ja patriisit ja plebeijit kilpailevat toistensa kanssa palvellakseen isänmaata ja uhrautuakseen sen hyväksi. Rooman sankari- ja suuruusaika alkaa.

ROOMALAISET PÄÄSEVÄT KOKO NIEMIMAAN HERROIKSI.

ETRUSKIT JA LATINALAISET KUKISTETAAN.

Tarunomaisena aikana Rooma oli hiljaa, mutta varmasti kasvanut etenkin etruskien ja latinalaisten[178] kustannuksella. Kun säätyriidat oli sovittu, roomalaisten valloitukset alkoivat edistyä reippaammassa tahdissa, ja sekä etruskit että latinalaiset voitettiin perin pohjin. Käännekohta etruskilaissodassa oli mahtavan Vējin, Latiumia vastassa olevan rajalinnoituksen ja Rooman vaarallisimman kilpailijan, valloitus. Satavuotinen kaksintaistelu näiden kilpailijain välillä loppui vuonna 396 e.Kr., jolloin roomalaiset valloittivat ja hävittivät kaupungin. Sen kukistuminen oli tuloksena yksitoistavuotisesta piirityksestä, joka taruissa kasvoi ja sai jonkinlaisen uuden Troian sodan mittasuhteet.

Pääottelu latinalaisten kanssa suoritettiin Vesuviuksen juurella vuonna 340 e.Kr. Koska latinalaiset olivat kauan olleet roomalaisten liittolaisia, he tunsivat hyvästi vastustajansa sotataidon. Suurin varovaisuus oli siis tarpeen roomalaisten puolelta. Molemmat konsulit kielsivät senvuoksi kuolemanrangaistuksen uhalla jokaista, olipa kuka hyvänsä, antautumasta taisteluun taistelujärjestyksen ulkopuolella. Vanhastaan oli nimittäin korkeimmalla päälliköllä valta mestauttaa kuka tahansa armeijasta ja antaa raipparangaistus yhtä hyvin korkealle päällikölle kuin alhaiselle sotamiehelle.

Konsulien käskyn rikkoi kuitenkin — ei sen merkityksettömämpi henkilö kuin toisen konsulin, Manliuksen, oma poika. Nuorukainen oli lähetetty ratsuosaston kanssa tiedustelemaan. Tiedustelumatkallaan hän sattui kohtaamaan vihollisen vartioston, jonka päällikkö haastoi hänet kaksintaisteluun. »Jos uskallat hyväksyä haasteen», latinalainen sanoi, »olet näkevä, kuinka paljon meidän ratsuväkemme on roomalaista parempi.» Nuori roomalainen tulistui eikä tahtonut joutua sen vaaran alaiseksi, että häntä pidettäisiin pelkurina. Hän unohti isänsä käskyn ja hyväksyi haasteen. Kaksintaistelu loppui siten, että hän surmasi vastustajansa. Ylpeänä voitostaan hän palasi isänsä telttaan.

Manlius annatti torventoitotuksilla kokoontumismerkin koko sotajoukolle. Rintaman edessä hän palkitsi poikansa voitonseppeleellä hänen urhoollisuutensa vuoksi. Mutta sen jälkeen hän, kääntyen nuorukaiseen päin, sanoi: »Titus Manlius, sinä olet saavuttanut voiton, mutta sinä olet myöskin rikkonut käskyni ja siten höllentänyt kuria, johon Rooman valtion olemassaolo perustuu. Sotakuri täytyy pitää voimassa. Liktori, mene ja sido hänet paaluun!» Kauhusta äänettöminä näkivät sotilaat nuorukaisen pään putoavan kirveen iskusta.

Sellainen oli roomalainen sotakuri. Kohta sen jälkeen tapahtui ratkaiseva taistelu. Taistelun edellisenä yönä molemmat konsulit olivat — Livius kertoo — yhtä aikaa nähneet unessa näöltään ja suuruudeltaan yli-inhimillisen muotoisen ja juhlallisen miehen, joka ilmoitti heille taistelun tuloksen. Toisessa taistelevassa sotajoukossa — mies oli sanonut — oli yksi päälliköistä vihitty kuolonjumalille ja äiti maalle, mutta vastakkaisella puolella odotti sama kohtalo koko sotajoukkoa. Sen ylipäällikön kansalle, joka vihkisi itsensä ja vihollisen sotajoukon kuolemalle, tulisi siis voitto lankeamaan. Molemmat konsulit lupasivat silloin toisilleen kättä lyöden, että se heistä, jonka johtama sivusta ensiksi väistyisi vihollisen edessä, uhraisi itsensä Rooman kansan puolesta.

Taistelussa Manlius johti oikeaa, hänen virkaveljensä Dēcius vasenta sivustaa. Alussa kävi taistelu tasaisesti, mutta jonkin ajan kuluttua roomalaisten vasen sivusta alkoi perääntyä. Tällä ratkaisevalla hetkellä Decius kutsutti Rooman valtion ylipapin vihkimään hänet uhriksi legioonain puolesta. Ylipapin kehoituksesta Decius pukeutui purppurapäärmeiseen konsulin togaan ja lausui kovalla äänellä sanat: »Ianus, Iuppiter, isä Mars ja te muut jumalat, minä rukoilen teitä. Antakaa Rooman kansalle voitto, mutta lyökää sen viholliset kauhulla ja kuolemalla! Minä vihin vihollisjoukot ja samalla itseni manalan jumalille ja äiti maalle.» Sen jälkeen hän heittäytyi juoksijansa selkään ja syöksyi vihollisten keskeen.

»Kummankin armeijan silmissä», Livius kertoo, »näytti kuolemaan vihitty paljoa ylevämmältä kuin ihmiseltä. Kauhu ja vavistus kulkivat hänen kintereillään, minne hän ratsastikin. Latinalaiset pakenivat hänen edessään kuin ruttotautisen tieltä, ja samalla hetkellä kuin hän kaatui, he läksivät yhtenä miehenä pakoon.[179] Kiitos Dcciuksen uhrautumisen ja Manliuksen rohkeuden ja neuvokkuuden roomalaiset saavuttivat täydellisen voiton. Tuskin neljäsosa vihollisen sotajoukosta pääsi elävänä pakoon.

Näin loppui merkillinen taistelu, jossa toinen konsuli oli uhrannut poikansa, toinen itsensä valtion edun puolesta.

Latinalaissota leimahti tosin liekkiin uudelleen, mutta vihollisen voima oli murtunut, ja parin vuoden jälkeen latinalaisten täytyi alistua täydelleen roomalaisten valtiuteen, samoihin aikoihin, jolloin Makedonian Philippos mursi kreikkalaisten itsenäisyyden. Samanaikuisesti, mutta toisistaan riippumatta, latinalaiset ja kreikkalaiset tulivat siis voitetuiksi ja pakotetuiksi yhtenäisen valtiollisen johdon alaisiksi. Mutta Kreikassa tämä johto riippui yhdestä ainoasta miehestä, joka milloin tahansa voi kuolla; Roomassa sitävastoin oli valtiollinen johto monipäisen, mutta kuitenkin hyvästi koossapysyvän senaatin käsissä. Kun nyt latinalaiset yhteiskunnat oli liitettävä Rooman valtioon, ilmeni, että roomalaisilla oli yhtä suurenmoinen valtiotaito kuin aseellinen mahti. He olivat itse vielä liian vähälukuisia voidakseen sulattaa itseensä niin väkirikkaita uusia kansanaineksia. Oli senvuoksi tärkeää säilyttää varsinaisille roomalaisille hallitseva asema; muuten voisivat vieraat helposti tukahduttaa roomalaisen aineksen. Mutta toiselta puolen piili tässä sama vaara kuin Spartan heloottipulmassa. Jos roomalaiset pitäisivät voitettuja liian ankarassa alistetussa asemassa, voisivat nämä vuorostaan pitää hallitsevaa kansaa yhteisenä vihollisenaan ja liittoutua ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmetessä pudistaakseen ikeen niskoiltaan. Täytyi siis estää voitettuja muodostamasta tällaista yhteisrintamaa. Siinä mielessä roomalaiset eivät tehneet sopimuksiaan latinalaisten vastaisesta asemasta tämän kansan kanssa kokonaisuudessaan, vaan kunkin yksityisen kaupungin kanssa erikseen. Ja tällöin vahvistettiin erilaiset ehdot eri yhteiskunnille. Muutamien tarvitsi vain antaa määrätty luku joukko-osastoja roomalaisten sodassa käytettäväksi, mutta saivat säilyttää täydellisen itsenäisyytensä kaupunkinsa sisäisiin asioihin nähden. Heidän omat lakinsa ja yhteiskuntahallintonsa saivat jäädä voimaan muuttumattomina. Kaikki ulkopoliittiset kysymykset ratkaisivat sitävastoin luonnollisesti roomalaiset.

Useimmat latinalaiset yhteiskunnat tulivat kuitenkin liitetyiksi Rooman valtioon. Mutta tällöinkin oli eroavaisuutta olemassa, muutamat kaupungit kun saivat täydelliset Rooman kansalaisoikeudet, toisten asukkaat taas kansalaisoikeudet ilman valtiollista äänioikeutta tai pääsyä valtion virkoihin. Ja nämä vähimmin suositut yhteiskunnat saivat sen lisäksi eri asteisesti pitää yhteiskunnallisen itsenäisyytensä. Tällä tavoin roomalaiset pitivät yllä voitettujen yhteiskuntien kesken tarpeellista kateutta ja antoivat kouraantuntuvan esimerkin poliittisen periaatteen: »Divide et imperā!» (Hajoita ja hallitse!) paikkansa pitävyydestä.

Mutta, roomalaisiksi latinalaiset muuttuivat pian kaikki tyynni sielultaan ja mieleltään. Ansaitsihan toki kuulua voimakkaaseen ja kunnioitettuun kansakuntaan, joka suojeli toista, rakensi toiselle teitä ja joka sekä maalla että merellä turvasi kauppiaita ryöväreitä vastaan. Tästedes roomalaiset sotivat myöskin toisten Italian kansojen puolesta. Kun nämä olivat jättäneet miehistönsä Roomaan, voivat he rauhassa viljellä sarkojaan tarvitsematta pelätä, että pimeänä yönä ryövärijoukkue tunkeutuisi heidän alueelleen ja ryöstäisi heidän vilja-aittansa ja karjakartanonsa, hävittäisi ja polttaisi ja raahaisi mennessään naiset ja lapset orjuuteen. Rooman sotamerkkien ympärillä suoritettu asevelvollisuus ei ollut rasitus näille sotaisille kansanheimoille, erittäinkin kun heillä Rooman vahvoissa joukoissa oli suuremmat mahdollisuudet saaliin saantiin kuin ennen omin päin sotiessaan.

Suomalla hyvissä ajoin enemmän tai vähemmän täydelliset kansalaisoikeudet niille kansoille, jotka joutuivat heidän valtansa alaisiksi, roomalaiset osoittivat valtioviisautta, jota puuttui ateenalaisilta ja sparttalaisilta. Ja hyödyllisellä hallituksellaan he sovittivat sen, että olivat perustaneet valtansa väkivallalla ja viekkaudella.

SUURET SAMNILAISSODAT.

Vaikeammin taivutettavissa kuin latinalaiset ja etruskit olivat samnilaiset, »keski-italian sveitsiläiset»[180]. Tämä karaistunut vuoristolaiskansa oli ainoa Italian monista heimoista, joka kykeni kilpailemaan roomalaisten kanssa sotakuntoisuudessa.

Jos syrjäinen olisi ennakolta sanonut, mikä oli oleva tulos lähestyvästä voimainmittelystä, ei varmasti olisi ollut monta, jotka olisivat uskoneet roomalaisten voittoon. Tosiasiallisesti oli samnilaisten valloittajaura ollut tähänasti suunnattomasti paljoa loistavampi kuin roomalaisten. Mutta se, joka näki syvemmälle, oli pian selvillä siitä, kumpi näistä valloista oli lujempi. Rooma oli koko ajan suurentunut hitaasti, mutta varmasti, yhtenäisesti ja elimellisesti; samnilaisilla ei ollut Rooman kaupungin tapaista kiinteää keskipistettä ja sen seurauksena ei myöskään kiinteää ja voimastaan tietoista johtoa. Itse isänmaakin pikemmin heikontui kuin vahvistui siitä, että siirtolaisjoukot sen piiristä levittäytyivät yhä laajemmalle alueelle. Samnilaiset sallivat kreikkalaisten yhteiskuntien säilyä uusien rajojensa sisäpuolella, ja heidän omasta osuudestaan huolimatta kehityksen tuloksena oli kaikkialla vain rotusekoitus. Samnilainen heimo oli kyllä yhtä rohkea kuin roomalainenkin, mutta se oli hajallaan kuten helleenit. Rooma oli sitävastoin lujasti koossapysyvä valtio, joka hallitsi koko Latiumin sotavoimaa. Sen alamaiset voivat tietysti nurista, mutta totella heidän täytyi.

Taistelun päämääränä ei roomalaisille ollut paljonkaan samnilaisten vuorisen kotimaan, vaan sitä enemmän ihanan, erinomaisen viljavan Campanian valtaaminen. Tämän maan tahtoivat sekä samnilaiset että roomalaiset omistaa. Roomalainen historioitsija Florus[181] nimittää tätä hymyilevää seutua »kauneimmaksi koko maanpiirissä» ja puhuu ihastuksella siitä kukkakeväästä, joka kaksi kertaa vuodessa verhoo maan. Niin viljavaa on Campanian tulivuoriperäinen musta multa, että viljelijä voi saada vähintään kolme satoa vuodessa, ja itse jumalat riitelevät tämän maan omistuksesta, hän sanoo.

Lopulta roomalaisten ja samnilaisten välinen taistelu laajeni kysymykseksi siitä, kumpiko hallitsisi koko keski-Italiaa.

Useampia kertoja tilanne oli mitä arveluttavin roomalaisille. Kerran samnilaisten taitava sotapäällikkö Pontius väärillä huhuilla houkutteli roomalaisen sotajoukon ahtaaseen Caudiumin solaksi sanottuun laaksoon Samniumissa ja sulki sen sinne. Nyt oli vain kysymys siitä, kuinka Pontius parhaiten voisi käyttää yliotettaan hyväkseen. Hän lähetti sanansaattajan vanhan, viisaan isänsä luo kysymään neuvoa. Vastaus kuului: »Anna kaikkien roomalaisten poistua vahingoittumattomina!»

Pontius ei voinut uskoa muuta, kuin että sanansaattaja oli kuullut väärin, ja lähetti hänet senvuoksi uudelleen kysymään neuvoa. Sanansaattaja palasi jälleen tuoden tällä kertaa vastauksen: »Tuhoa roomalaiset viimeiseen mieheen asti!» Pontius joutui entistä enemmän ymmälle. Hän alkoi uskoa, että isäukko oli tullut vanhuudenhöperöksi. Varmuuden vuoksi hän pyysi isän itsensä saapumaan luoksensa. Vanhus tuli ja selitti, että hänen ensimmäisen neuvonsa tarkoituksena oli tavattomalla jalomielisyydellä saavuttaa ikuinen rauha ja ystävyys Italian mahtavimman kansan kanssa. Mutta koska poika ei tahtonut noudattaa sitä neuvoa, niin hänen täytyi seurata viimeistä ja käyttää tilaisuutta hyväkseen perusteellisesti heikontaakseen roomalaiset. Silloin saataisiin nimittäin elää useampi miesikä eteenpäin heiltä rauhassa. »Kolmatta neuvoa en voi antaa», vanhus selitti.

Samnilaisten onnettomuudeksi Pontius ei seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan valitsi keskitien. Hän antoi roomalaisten pitää henkensä ja sai näin aikaan rauhan heidän kanssansa, mutta hän tuotti heille samalla kuolemattoman häpeän kuljetuttamalla voitetun sotajoukon samnilaisten pilkan ja ivan esineenä »ikeen alitse». Rooman senaatti kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä näin häpeällistä sopimusta ja rajoittui jättämään sopimuksesta vastuussa olevat viholliselle. Mutta samnilaiset olivat kyllin jalomielisiä kieltäytyäkseen ottamasta heitä vastaan. He eivät tahtoneet sellaista kostoa. Taistelua jatkettiin yhä katkerammin, ja pian tuli samnilaisten vuoro käydä ikeen alitse. Sota jatkui kuitenkin vielä monta vuotta johtuen siitä, että samnilaisten onnistui koota kaikki kansat, jotka tunsivat olemassaolonsa roomalaisten uhkaamaksi, liittoon yhteistä vihollista vastaan. Tähän liittoon yhtyivät muiden muassa muinaiset veriviholliset etruskit ja gallialaiset.

Mutta nyt olivat olosuhteet toiset kuin vuonna 387. Rooman armeijan lujuus oli nyt vallan toista, eikä sen tarvinnut pelätä enää kelttiläis-laumoja. Taistelu näiden ja roomalaisten legioonain välillä tuotti verisen tappion gallialaisille. Ja sitten suoriutuivat roomalaiset yhdestä vihollisesta toisensa jälkeen. Itse samnilaissota päättyi siten, että samnilaiset voitettiin ja heidän täytyi alistua roomalaisten herruuteen noin vuonna 290 e.Kr.[182] Heistä tuli tällöin roomalaisten »liittolaisia», s.o. he alistuivat Rooman poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon, mutta saivat pitää yhteiskunnallisen itsehallintonsa.

Viimeisessä suuressa taistelussa kerrotaan jalon Pontiuksen joutuneen vangiksi. Kahleisiin pantuna hänen täytyi koristaa voittajan triumfikulkuetta ja senjälkeen hänet mestattiin. On epävarmaa, onko kertomus tosiaankin totta vai sepitetty hivelemään roomalaisten kansallista turhamaisuutta. Kaikissa tapauksissa se kuvaa sitä jalouden ja ylevämielisyyden määrää, mitä tämä kansa piti velvollisuutenansa osoittaa voitettua vastustajaa kohtaan.

Roomalle edullinen ratkaisu oli saatu aikaan siten, että roomalaiset hankkivat itselleen liittolaisia Apuliassa, missä myöskin pelättiin voimakkaiden samnilaisten suunnitelmia, ja saivat perustaa vahvan rajalinnoituksen samnilaisten selkäpuolelle Apulian ja Samniumin välille. Se oli kuin samnilaisten lihaan pistetty tutkain. He eivät voineet enää käyttää kaikkea voimaansa Campanian valtaamiseen, koska he tunsivat roomalaisten uhkaavan itseänsä myöskin selkäpuolelta.

On aina traagillista, kun urhoollinen ja isänmaataan rakastava kansa sortuu taistelussaan itsenäisyytensä puolesta. Mutta samnilaisten miehuullisuus ei riittänyt pelastamaan heitä, senvuoksi ettei heillä enemmän kuin helleeneilläkään ollut sitä ominaisuutta, joka yksin tekee kansan voimakkaaksi: yksimielisyyttä. Edes taistelukentällä he eivät voineet luopua uhmamielisestä alistumattomuuden vaatimuksesta, joka heillä oli perintönä vapaasta, siteitä tuntemattomasta paimentolaiselämästä kotimaansa vuorilta. Vielä viimeisessä suuressa, ratkaisevassa taistelussa oli ylipäällikön pakko ryhtyä mystillisiin, kauhua herättäviin uhrimenoihin saadakseen vielä viimeisen kerran sotakurin voimaan. »Koko tämän uhritilaisuuden järjestely», Livius kertoo, »oli sellainen, että sen täytyi saada mielet pyhän valistuksen tilaan.» Yksittäin vietiin ylhäisimmät samnilaiset alttarin ääreen, joka oli ylt'ympäriinsä täynnä teurastettuja uhrieläimiä ja jonka ympärillä seisoi aliupseereita paljastetuin miekoin. »He muistuttivat enemmän uhrattavia kuin uhrijuhlaan osanottajia. Jokaisen täytyi vannoa hirmuisen valankaavan mukaan, joka toi kirouksen hänelle, hänen huoneellensa ja suvullensa, jollei hän ryhtyisi siihen teurastukseen, johon päällikkönsä hänet johti, ja jollei hän siihen paikkaan surmaisi jokaista maanmiestään, jonka hän näkisi yrittävän lähteä pakoon. Muutamat, jotka alussa kieltäytyivät vannomasta valaa, surmattiin alttarin ääreen. Maaten uhrieläinten keskellä he olivat sitten toisille varoituksena kieltäytymisestä.»

Tämän jälkeen sotilaat seisoivat yhtenä miehenä taistelukentällä aivan kuin kauhistavan uhrijuhlanäyn maahan naulitsemina, mielissä muisto »uhratuista ihmisistä ja eläimistä, jotka lojuivat sekaisin maassa, verisestä alttarista ja hirmuisesta valankaavasta, joka huusi kostoa heidän huoneilleen ja jälkeläisilleen», kertoo Livius. Nyt »he pelkäsivät, enemmän kansalaisiaan kuin vihollista». Taistelusta tulikin kauhistavan verinen. 40 000:sta samnilaisesta olisi pitänyt kaatua 30 000.

Sodan jatkumista roomalaiset olivat käyttäneet hyväkseen saattaakseen valtansa alle myöskin Apenniinien pohjoispuolella olevan keskisen Italian ja olivat tunkeutuneet aina Adrian merelle asti. Kaikkialle uusille alueilleen he perustivat valtansa tueksi vahvoja roomalaisia siirtokuntia.

Säälimättömän ankarina roomalaiset täällä esiintyivät. Suurilla maa-alueilla alkuperäinen väestö tykkänään hävitettiin, karkoitettiin pois tai tehtiin orjiksi. Volskit, ekvit ja toisetkin kansat tuhottiin olemattomiin, ja heidän maansa jaettiin roomalaisille siirtolaisille. Pääasiallisesti latinalaiset ottivat nyt tehtäväkseen suorittaa tätä vartiopalvelusta Rooman puolesta.

Roomalaisten kovuudesta oli kuitenkin se hyvä seuraus, että se toi Italiaan rauhan, »roomalaisen rauhan». Roomalaiset tekivät lopun ikuisista kahakoista, pysyvästä sotatilasta, joka oli ennen ollut vallitseva.

Latinalaiset siirtokunnat kehittyivät Rooman etuvartiopaikoiksi valloitetussa maassa. Yhtenäinen maa-alue Toscanasta aina Campaniaan asti luotiin lujaksi roomalais-latinalaiseksi valtioalueeksi. Ja voimakkaaksi, yhteenliittäväksi tekijäksi tuli oivallinen sota- ja maantie Rooman ja Capuan välillä, n.s. Via Appia, jonka roomalaiset rakensivat. Heidän voimansa rakentajina ei alussa ilmennyt harrastuksena saada aikaan rakennustaiteellisia mestariteoksia, vaan pyrkimyksenä rakentaa kunnollisesti, rakentaa vuosituhansia varten ja ennen kaikkea rakentaa teitä, vesijohtoja ja viemärilaitoksia. Roomalaiset sotatiet olivat niin huolellisesti rakennettuja, että useimmat niistä ovat vielä tänä päivänäkin olemassa ja käytännössä. Rauhalliselle liikeyhteydelle ja tavaranvaihdolle yhtä hyvin kuin sotilaallisiin tarkoituksiin niillä oli sama merkitys kuin rautateillä meidän päivinämme. Sotateitä roomalaiset rakensivat seuraavan vuosisadan kuluessa ympäri koko Italian. Nämä liikenneväylät päätyivät kaikki Roomaan, mutta niitä toisiinsa liittäviä teitä ei yleensä ollut. »Kaikki tiet johtavat Roomaan», sanottiin jo silloin. Rooma oli koko valtakunnan sydän ja keskipiste.

Kuinka lujat Rooman valtion liitokset olivat, se ilmeni niiden kovien koettelemusten aikana, jotka pian tulivat: ensiksi Pyrrhoksen sotaretket ja sitten karthagolaissodat.

Kuinka toisin kehittyikään Rooman kuin helleenisen alueen kasvaminen! Foinikialaisten tavoin kreikkalaiset parveilivat ympäriinsä kaikilla merillä etsiskellen kauppapaikkoja ja siirtomaita sortuakseen lopulta valtiollisesti, koska juuret eivät päässeet kyllin syvälle kyetäkseen kantamaan laajalle levinnyttä elimistöä. Roomalais-valta on sitävastoin aluksi aito mannermaista. He eivät uskalla edes kurkottaa käsiänsä lähimpänä olevia Tyrrheenan meren saaria kohti, ennenkuin he tuntevat itsensä kyllin vahvasti juurtuneiksi niemimaalleen. Sitkeätä kestäväisyyttä, jota vaaditaan, että valtio kasvaisi tällä elimellisellä tavalla, ei ollut vilkkailla ja hermostuneilla kreikkalaisilla. Tosin he voivat uhrata paljon suuren tehtävän hyväksi, tosin he voivat vaaran hetkellä osoittaa ihmeteltävää toimitarmoa, mutta vain muutamien lyhyiden hetkien aikana kansan elämässä. Mitä he eivät kyenneet ottamaan rynnäköllä, sen he antoivat luisua läpi sormien.

KUNINGAS PYRRHOKSEN SOTARETKI.

Samnilaissotien jälkeen Rooma oli koko varsinaisen Italian valtias niemimaan eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suunnitellulta näyttäisi senvuoksi Rooman yhteentörmäys Tarentumin kanssa, joka kaupunki Sybariksen ja Krotonin perikadon perästä oli Suur-Kreikan rikkain siirtokunta. Tarentum, Italian Ateena, oli ainoa kreikkalainen siirtokunta, jonka oli onnistunut pysyä täydellisesti riippumattomana. Riippumattomuudestaan se sai kiittää osaksi eristettyä asemaansa, osaksi sitä apua, jota se voi odottaa emämaasta. Rooman ja Tarentumin välinen riita ei ollut kuitenkaan, kuten voisi uskoa, roomalaisten aiheuttama sodan syyn saamiseksi. Roomalaiset osoittivat päinvastoin harvinaista maltillisuutta saadakseen ristiriidan poistetuksi. Syynä siihen, etteivät he juuri nyt halunneet sotaa tarentumilaisten kanssa, oli se, että Kreikassa oli vaarallinen mies, joka vain toivoi voivansa sekaantua Apenniinien niemimaan sotiin. Hänen nimensä oli Pyrrhos. Hän hallitsi Epeirosta ja kuului samaan sukuun kuin Aleksanteri Suuren äiti Olympias. Häntä pidettiin siis Akhilleuksen jälkeläisenä ja itsekin hän oli laajalti kuuluisa soturikuningas.

Epeiros oli villiä, karua vuorimaata ja siinä asui kansa, joka vanhimmista säilyneistä henkilö- ja sukunimistä päättäen ei ollut helleenien heimoa. Mutta kuten makedonialaiset olivat epeiroslaisetkin kreikkalaistuneet ja puhuivat ja kirjoittivat kreikankieltä. He olivat kuitenkin vielä Homeroslaisen ajan alkuperäisellä kehityskannalla. Rahatalousjärjestelmä ei ollut vielä tunkeutunut heidän keskuuteensa, vaan sekä kuninkaan että tilanomistajain omaisuus oli pääasiallisesti karjaa. Härkäpari oli kuninkaallinen lahja. Kuninkaan »ylipaimen» oli ylhäisimpiä hovivirkailijoita, joka ilmenee siitä, että hän asui yhdessä kuninkaan sisarien kanssa. Huomatussa asemassa olivat myöskin kuninkaan juomanlaskija ja ylijuomanlaskija. Siitä seikasta, että kaksi henkilöä tarvittiin tähän toimeen, voi tehdä johtopäätöksiä rypäleen mehujen käytöstä Epeiroksen hovissa.

Karjanhoito oli epeiroslaisten pääelinkeino.[183] Maanviljelyskelpoista maata oli niukalti. Kansa asui kylissä. Muutamat kaupungit, joita oli, olivat vähäpätöisiä — kulttuurikeskuksia ne tuskin olivat.

Roomalaisille Pyrrhoksen kunnianhimoiset suunnitelmat eivät olleet tuntemattomia. He koettivat senvuoksi tarkoin varoa, etteivät antaisi hänelle aihetta auttaa kreikkalaista siirtokuntaa eikä sen seurauksena tekosyytä saada kiinteä jalansija Apenniinien niemimaalla.

Tällä kertaa roomalaisia siis todellakin elähdytti vilpitön toive, että myrsky menisi ohi. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa voisi tulla sopivampi tilaisuus laajentaa Rooman valtaa etelään päin.

Tarentumilaiset eivät yksinään koskaan voineet tulla vaarallisiksi roomalaisten laiselle kansalle, sillä siihen he olivat aivan liian pehmeää ainesta. Platon kertoo käynnistään kaupungissa vuonna 365, että hän Dionysos-juhlassa näki koko väestön vallan juopuneena. Ilmeneehän siitä jo melko paljon.

Pilailu ja ilveily huvitti tarentumilaisia suunnattomasti enemmän kuin ikävä ja vaivalloinen politiikka. Oli myöskin mukavinta antaa puolustuslaitoksen rappeutua, huolimatta siitä, että vaara pohjoisesta lähestyi. Niin kauan kuin se uhkasi vielä vain tarentumilaisten naapureita samnilaisia, heidän osuutensa maailmankehitykseen rajoittui senlaatuisen parodisen farssin luomiseen, joka tunnetaan nimellä »hupaisa tragedia».

Vaarallisiksi roomalaisille — kuten karthagolaisillekaan — eivät tarentumilaiset eivätkä toisetkaan länsikreikkalaiset voineet kehittyä muuten kuin nerokkaan hallitsijakyvyn johdolla, sellaisten kuin Dionysios I, Timoleon ja Agathokles. Nyt Agathokles, viimeinen näistä johtajakyvyistä, oli kuollut jo vuonna 289 —, ja aina hänen kuolemastaan lähtien vallitsi tavanmukainen epäsopu ja sekasorto niin hyvin Sisiliassa kuin etelä-Italiassakin. Tämän vuoksi karthagolaiset kävivät jälleen vaarallisiksi Sisilian helleeneille, ja samaan aikaan roomalaiset uhkasivat kreikkalaisia siirtolaisia Apenniinien niemimaalla, nyt etupäässä tarentumilaisia.

Nämä tekivät kuitenkin roomalaisten suunnitelmat tyhjiksi etsimällä apua emämaastaan ja tekemällä liiton Pyrrhoksen kanssa.

Epeiroslaiset olivat, kuten makedonialaisetkin, erinomaista soturikansaa ja toivoivat nyt seikkailunhaluisen kuninkaansa johdolla saavuttavansa yhtä suurta menestystä lännessä, kuin makedonialaiset olivat saavuttaneet Aleksanterin johdolla idässä. Heidän kuninkaansa oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Hän oli kehittynyt makedonialaisessa koulussa, muun muassa peloittavan Antigonoksen johdolla. Nuori, tulinen ruhtinas oli sodan melskeessä kuin kesyttämätön varsa. Niin valtava voima oli hänen käsivarressaan, että kerrotaan hänen voineen miekaniskulla halkaista vihollisen keskeltä kahtia. Rohkeat maanmiehensä, jotka nimittivät häntä »kotkaksi», hän tempasi mukaansa minne vain halusi. Vanha, kokenut Antigonos katseli häntä suopein silmin ja hänen sanotaan ennustaneen, että nuorukaisesta kehittyisi maailman parhain soturi, kunhan hän vain vähän vanhettuaan ehtisi rauhoittua. Ja naiset syttyivät tuleen ja liekkiin nähdessään alkuvoimaisen kauniin sankarinuorukaisen. Mutta kunnianhimo ja hänen parempi minänsä pitivät alhaisemmat intohimot kurissa. Pyrrhos oli siveelliseltä luonteenlujuudeltaan täysin suuren Aleksanterin veroinen.

Tällaiselle tulisielulle pieni, köyhä Epeiros tarjosi ajan pitkään liian vähän toiminta-alaa. Senvuoksi hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta laajentaakseen valtakuntaansa ja sydämensä pohjasta heittäytynyt sotiin, joilla Aleksanterin diadokit ja kaikenlaatuiset vallantavoittelijat täyttivät maailman. Nyt aukeni hänelle lännessä uusi maailma kaikkine houkuttelevine mahdollisuuksineen, joita se tarjosi miehelle, joka kykeni käyttämään miekkaa. Hänen epeiroslaisensa seurasivat häntä halukkaasti minne vain, ja Makedoniasta hän sai vahvistukseksi osaston ratsuväkeä sekä 5 000 jalkamiestä. Sotatottumusta saaneet makedonialaiset joukot olivat siihen aikaan parhaat maailmassa. Makedonialainen raskas ratsuväki oli tähän asti lyönyt maahan jokaisen vihollisen, joka oli joutunut sen tielle, ja keihäin asestettu makedonialainen falangi oli kiinteä vastus, jota kukaan ei ollut kyennyt murtamaan.

Mutta legioonakin voi muodostaa voimakkaan puolustusketjun. Näinä aikoina se asetettiin kolmeen riviin. Falangi kehitti koko kootun voimansa yhdellä kertaa, mutta legioona täytyi niin sanoaksemme voittaa kolme kertaa peräkkäin. Ensiksi piti voittaa ensimmäisen rivistön nuorekas tuli, sen jälkeen toisen rivistön kypsä miehuusvoima ja lopuksi kolmannen rivin veteraanit. Mutta legioonan järjestely teki myöskin tarpeen tullen mahdolliseksi erikoisosastojen siirron rivistöstä toiseen toisiansa tukemaan taistelun aikana. Roomalaisten sotataito perustui suurelta osalta taitoon osata taloudellisesti käyttää sotavoimia.

Ensimmäinen näytös maailmanhistoriallisessa näytelmässä: taistelu falangin ja legioonan välillä, oli alkava. Pyrrhoksen maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että hän oli ensimmäinen kreikkalainen, joka ryhtyi taisteluun roomalaisia vastaan. »Hänen kanssaan», Mommsen sanoo, »alkavat sen ajan läntisen ja itäisen valtiojärjestelmän väliset suoranaiset valtiolliset suhteet, jotka ratkaisevat antiikin sivistyksen koko myöhemmän kehityksen ja myöskin oleellisen osan nykyisen kulttuurin laadusta. Taistelu falangin ja legioonan, soturikuningaskunnan ja senaatin johtaman valtion välillä, taistelu yksilöllisen johtajalahjakkuuden ja kootun kansallisen voiman välillä — tämä taistelu Rooman ja hellenismin välillä suoritettiin ensi vaiheessaan Pyrrhoksen ja roomalaisten sotapäällikköjen välisissä taisteluissa.»

Mukanaan armeija, johon pyörein luvuin kuului 25 000 ensiluokkaista sotilasta ja 20 elefanttia, Pyrrhos nousi vuonna 280 maihin Tarentumissa. Ylikulku, joka tapahtui tarentumilaisilla kuljetuslaivoilla, maksoi myrskyisen matkan takia paljon ihmishenkiä. Epäilemättä Pyrrhoksen mielessä päämääränä väikkyi päästä länsikreikkalaisten hallitsijaksi ja perustaa Adrian meren molemmat rannat käsittävä suurvalta. Mutta pian näyttäytyi, ettei suurkreikkalaisten vapaaseen liittymiseen ollut paljoakaan luottamista. Niitä lukuisia joukkoja, joilla tarentumilaiset olivat luvanneet vahvistaa hänen armeijaansa, oli tuskin olemassakaan. Sellaisia liittolaisia täytyi Pyrrhoksen ruveta käsittelemään kovakouraisesti. Hän sulki kaupungin teatterit ja huvittelupaikat, hän pakotti tarentumilaiset asestautumaan ja harjoitteli ja koulutti heitä, aivan kuin he olisivat olleet palkkasotureita, niin että monet heistä kauhistuneina karkasivat tiehensä. Sanalla sanoen: hän kohteli Tarentumia melkein kuin valloitettua kaupunkia saadakseen varman tukikohdan sotaliikkeilleen. Sillä asukasten hyvään tahtoon hän ei ilmeisesti voinut luottaa.

Hērakleian luona Lucaniassa taisteltiin vuonna 280 ensimmäinen taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä. Roomalaisten sotataito ei ollut vielä likimainkaan niin kehittynyt kuin kerran persialaisen jättiläisvaltakunnan murskannut makedonialainen taktiikka. Olivathan roomalaiset kankeata talonpoikaiskansaa eivätkä olleet vielä muuttuneet siksi sotaiseksi valloittajakansaksi, jollaisena heitä yleisesti pidetään historiassa. Melkein kokonaisen vuosituhannen ajan he olivat rauhallisesti, ilman kunnianhimoisia suunnitelmia paimentaneet laumojaan ja viljelleet maataan, ennenkuin he alkoivat vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Heidän sotainen kunnianhimonsa ei ollut ennen Latiumin valtausta tähdännyt kauemmas kuin lyömään takaisin naapurien toimeenpanemat ryöstöretket ja kostamaan heille heidän omilla alueillaan. Eikä korkeampi sotataito ollut voinut kehittyä niiden sotien aikana, joita roomalaiset tähän mennessä olivat käyneet. Mutta heidän siveellinen voimansa ja ankara kuri korvasivat paljon siitä, mitä puuttui taktiikasta ja strategiasta.

Herakleian taistelu oli ankara, ja taistelun tulos näytti kauan epävarmalta. Pyrrhoksen elefantit näyttävät lopulta ratkaisevasti vaikuttaneen taistelun päättymiseen. Kun ne tuotiin taisteluun, ne saivat aikaan pakokauhun roomalaisten puolella. Hevoset säikkyivät, ja sotilaat eivät uskaltaneet lähestyä valtavia petoja, vaan pakenivat niiden tieltä, ja Pyrrhoksen elefantit ja ratsuväki panivat yhdessä toimeen hirmuisen verilöylyn pakenevien keskuudessa. Pienellä ihmisellä, jolla on asestuksena vain keihäs, miekka tai jousi, pitää olla tavallista paljon vahvemmat hermot, jollei hän pakene nähdessään tuollaisia suunnattomia petoja. Kauheita olivat nämä »Pyrrhoksen härät», kun ne syöksyivät kohti, toitottaen ja kärsät torahampaitten välissä »kiemurrellen niinkuin käärmeet», samalla kuin maa vapisi niiden jalkojen alla. Hevoset tulivat kuin villeiksi, kun ne vain vainusivatkaan elefantteja.[184]

Suurin uhrauksin Pyrrhos oli saanut voittonsa. Mieshukka oli suurin hänen parhaitten sotilaittensa ja alipäällystön keskuudessa. Hänen tappionsa olivat senvuoksi verrattomasti vaikeammin korvattavissa kuin roomalaisten. Arveluttava tosiasia täytyi niin terävänäköiselle strategiselle arvostelijalle kuin Pyrrhokselle olla sen seikan, että hän oikeastaan sai voitostaan kiittää elefanttien tuottamaa hämmästystä. Sellainen temppu ei oikein tahdo onnistua kuin yhden kerran.

Kuitenkin Pyrrhoksen sotapäällikkölahjakkuus esiintyi Herakleian taistelun jälkeenkin kaikessa loistossaan, ja poikkeuksetta kaikki kreikkalaiset kaupungit etelä-Italiassa liittyivät nyt häneen. Samoin tekivät samnilaiset. Voiton jälkeen ryntäsi Pyrrhos Campaniaan ja jatkoi matkaa Roomaa kohti. Hän oletti, että etruskit ja muutkin kansat, jotka roomalaiset miekan voimalla olivat pakottaneet liittolaisikseen, käyttäisivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja liittyisivät voittajaan, kuten oli tavallista Itämailla. Mutta ei yksikään Rooman liittolainen, ei Campaniassa eikä keski-Italiassa avannut porttejaan hänelle. Huolimatta roomalaisten ahdingosta heidän liittolaisensa eivät osoittaneet vähintäkään halua vaihtaa heidän herruuttaan vieraan kuninkaan herruuteen. Ja vaikka ritarillinen Pyrrhos kuinka harkitusti suostutellen kohtelikin sotavankejaan, ei ollut ainoatakaan, ei roomalaista eikä latinalaista, joka olisi suostunut hänen tarjoukseensa ruveta hänen palvelukseensa. Pyrrhos sai kokea, että hän ei nyt taistellut palkkasotureja, vaan yksimielistä kansaa vastaan.

Roomalaiset polkivat maasta uusia sotajoukkoja, ja ne olivat niin mieslukuisia, että Pyrrhos näki viisaimmaksi kääntyä ympäri, kun hänellä oli enää jäljellä kahden päivän marssi Roomaan, sekä vetäytyä takaisin Tarentumiin. Kamppailu roomalaisten kanssa on samaa kuin taistella lohikäärmettä vastaan, kerrotaan hänen sanoneen.

Seuraavana vuonna hän sai uuden voiton, mutta se oli niin kallishintainen, että hänen sanotaan huudahtaneen: »Vielä sellainen voitto — ja minä olen hukassa!» Sen jälkeen on »Pyrrhoksen-voitto» muuttunut puheenparreksi liian kallishintaisista saavutuksista.

Kaikissa tapauksissa Pyrrhos ei käyttänyt voittoaan hyväkseen. Hän pidättäytyi siitä poliittisista syistä. Juuri nyt saapui nimittäin sanoma hallitsijanvaihdoksesta Makedoniassa. Kuningas, joka oli ollut hänen hyvä ystävänsä, oli kaatunut taistelussa gallialaisia vastaan ja makedonialaiset tarvitsivat johtajaa hyökkääviä barbaareja vastaan. Pyrrhos harkitsi mielessään, olisiko hänen käytettävä tilaisuutta hyväkseen, anastaakseen itselleen Makedonian kruunun. Sodan jatkamista varten Lännessä hän ei voinut odottaa vahvistusjoukkoja Makedoniasta. Hänen täytyi myös sen perusteella, mitä oli tapahtunut, valmistautua siihen, että hänen olisi pakko rientää kotiin puolustamaan omaa maataan. Pyrrhos oli vallan valmis poistumaan Italiasta, sillä hän oli ehtinyt väsyä auttamaan huikentelevaisia suurkreikkalaisia.

Mutta toiselta puolen kuului Syrakusasta liikuttavia rukouksia saapua antamaan apua karthagolaisia vastaan. Agathokleen kuoleman jälkeen nämä olivat tulleet vaarallisemmiksi vuosi vuodelta ja uhkasivat nyt vallata koko Sisilian. Pyrrhos oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.

Mutta voidakseen jättää Italian hyvällä omallatunnolla hänen tuli saada rauha aikaan roomalaisten kanssa. Ja myöskin nämä tahtoivat saada loppumaan sodan, joka oli heille aiheuttanut vain mieshukkaa ja suuria tappioita. Välittäjäksi Pyrrhos lähetti kreikkalaisen kaunopuhuja Kinéaan Roomaan. Kineas oli viekas valtiomies, perehtynyt politiikan kaikkiin metkuihin. Pyrrhos sanoi itse, että Kineas oli voittanut hänelle useampia kaupunkeja kaunopuheisuudellaan kuin hän itse aseillaan. Osoittamalla kohteliaisuutta ja imartelua voitetuille ja myöskin hyvin suunnitelluilla lahjoilla tämän onnistui voittaa yleinen mielipide Roomassa puolelleen, ja itse senaatti horjui. Mutta ratkaisevalla hetkellä sekaantui asioiden kulkuun vanha mies, joka on piirtänyt nimensä pysyvästi Rooman historiaan. Hänen nimensä oli Appius Claudius, ja hän kuului samaan sukuun kuin kaimansa decemviri. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin hän oli ollut sensorina ja oli kaksi kertaa ollut konsulina. Pysyvänä tuloksena hänen sensorina olostaan oli kaksi suurenmoista rakennusaloitetta, nimittäin vesijohto Roomaan ja se sotatie Rooman ja Capuan välillä, joka vieläkin tunnetaan hänen nimellään. Nyt hän oli vanhuuden raihnas ja sokea, mutta vietti itsensä kantotuolissa senaattiin ja piti valtion isille herättävän puheen, joka kauttaaltaan värisi aidon roomalaisen harmia. »Tähän asti», hän sanoi, »minä olen surrut silmieni valon kadottamista; mutta nyt tahtoisin olla myöskin kuuro, että pääsisin kuulemasta niitä häpäiseviä neuvotteluja, joita täällä pidetään.» Sillä rauhan solmiaminen niillä ehdoilla, joita Pyrrhos tarjoaa, olisi roomalaisille yhtä arvotonta kuin vaarallistakin.

Kerrotaan, että nuhdesaarna, jonka piti aivan kuin varjojen valtakunnasta ylösnoussut vanhus, valoi terästä horjuviin mieliin. Kerrotaan, että Kineas sai palata takaisin tuomisinaan se ylpeä vastaus, että Rooma ei koskaan neuvottele Italian maaperällä olevan vihollisen kanssa. Tämä päätös tuli aina vastakin olemaan roomalaisen valtiotaidon horjumaton periaate.[185]

Niin valtavan vaikutuksen tekivät roomalaiset barbaarit hienosti sivistyneeseen kreikkalaiseen, että hän palattuaan Pyrrhoksen luo selitti: »Kuningasten kokoukselta näytti minusta Rooman senaatti.»[186]

Roomalaisten päätökseen hylätä Pyrrhoksen rauhantarjous ei niinkään vaikuttanut sokean Appiuksen kaunopuheisuus kuin eräs reaalipoliittinen tekijä: karthagolainen laivasto ilmestyi eräänä päivänä Tiber-joen suulle ja amiraali itse tuli Roomaan ehdottamaan liittoa Pyrrhosta vastaan.

Asianlaita oli niin, että karthagolaisille oli erittäin tärkeätä saada toteuttaa suunnitelmansa Syrakusaa vastaan, ilman että Pyrrhos heitä häiritsisi. Heidän oli siis saatava hänen sotavoimansa sidotuiksi Italiaan.

Jo vuosisata tätä ennen —jollei vielä aikaisemminkin[187] — karthagolaiset ja roomalaiset ovat luultavasti kohdanneet toisensa erästä kauppasopimusta tehtäessä. Toisessa myöhäisemmässä sopimuksessa — noin vuodelta 350 e.Kr. — molemmat kansat lupasivat toisilleen omasta ja liittolaistensa puolesta ystävyyttä sillä ehdolla, etteivät roomalaiset ulottaisi kauppamatkojaan Afrikan rannikolle kauemmaksi länteen kuin erääseen muutamia peninkulmia Karthagosta pohjoiseen olevaan niemeen. He eivät saisi myöskään harjoittaa kauppaa Espanjassa eteläänpäin nykyisestä Cartagenasta. Karthagon alueilla Sisiliassa »karthagolaisten ja roomalaisten tulisi olla kaikissa suhteissa tasa-arvoisia.» Karthagolaiset eivät puolestaan harjoittaisi väkivaltaa Rooman liittolaisia kohtaan Latiumissa. Jos he joutuisivat sotaan joidenkin toisten latinalaisten kuin Rooman liittolaisten kanssa ja tämän johdosta valtaisivat jonkin kaupungin, he jättäisivät sen vahingoittumattomana roomalaisille. »Mitään tukikohtaa he eivät rakentaisi itselleen Latiumiin», sopimuksessa sanottiin.[188]

Tämä sopimus uudistettiin sitten aikojen kuluessa. Nyt — seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin — se muutettiin hyökkäys- ja puolustusliitoksi Pyrrhosta vastaan. Täten roomalaiset saivat m.m. karthagolaisen merivoiman käytettäväkseen joukkojen kuljetusta varten ja saivat mahdollisuuden Karthagon sotalaivaston avulla katkaista Pyrrhokselta yhteyden kotimaan kanssa.

Näin sotapuolue oli saanut yliotteen Rooman senaatissa, ja sotaa Pyrrhoksen ja roomalaisten välillä oli jatkettava. Mutta samaan aikaan kävi Syrakusan asema niin toivottomaksi, että Pyrrhos ei voinut jättää kaupunkia oman onnensa nojaan. Hänelle oli selvää, että samana hetkenä, jolloin karthagolaiset valloittaisivat tämän kaupungin ja pääsisivät koko Sisilian valtiaiksi, samana hetkenä hänen oma asemansa italialaisella maaperällä kävisi kestämättömäksi. Hänen joukkonsa jäisivät silloin varmasti roomalaisten ja karthagolaisten armoille. Sitävastoin Sisilian hallussapito tarjoaisi hänelle mahdollisuuden saattaa roomalaissotakin myöhemmin onnelliseen loppuun. Jos hän kerran olisi päässyt koko saaren valtiaaksi, niin tuskinpa roomalaiset vähäisellä laivastollaan voisivat karkoittaa häntä sieltä. Kun nyt syrakusalaiset epätoivoissaan: tarjosivat hänelle koko Sisilian saaren valtiutta, hän päätti pelastaa heidät ja purjehti sinne puolen armeijansa kanssa. Toinen puoli armeijaa jäi jäljelle hänen poikansa komentoon suojellakseen kreikkalaisia liittolaisia roomalaisia vastaan.

Karthagolaiset eivät kyenneet estämään hänen purjehdustaan Sisiliaan. Siellä hänen onnistui ennen pitkää yhdistää kaikki vapaat kreikkalaiset kaupungit johtonsa alaisiksi taisteluun perivihollista vastaan ja sotaa käytiin niin menestyksellisesti, että karthagolaiset olivat vähällä joutua tungetuiksi pois koko saarelta. He lupasivat Pyrrhokselle m.m. luopua kaikista alueistaan Sisiliassa, paitsi linnoitetusta kaupungista saaren läntisimmällä niemellä, missä nyt on Marsala, ja olivatpa he valmiit tukemaankin häntä rahoilla ja sotalaivoilla — siis roomalaisia vastaan![189] —, jos hän vain jättäisi Sisilian. Laskelma oli liian läpinäkyvä. Sillä mihin saaren voimattomat kreikkalaiset kaupungit kykenisivät ilman Pyrrhoksen johtoa? Kuninkaan vastaus ei senvuoksi voinut olla muuta kuin hylkäävä. Ei koskaan hänen valta-asemansa ollut ollut niin vahva kuin nyt. Mutta niin pian kuin hänen liittolaisensa tunsivat henkensä ja omaisuutensa täysin turvatuiksi, saatiin nähdä heidän esittävän samaa surkeaa ilveilyä kuin Suur-Kreikassakin. Sisilialaisista alkoi tuntua, että Pyrrhos hallitsi aivan liian kovakouraisesti. Ei liiton johtajana, vaan itsevaltiaana hän kohteli Sisilian kreikkalaisia, ja tässä huikentelevaisessa kansassa alkoi saada jalansijaa se hourupäinen ajatus, että karthagolaisten ies oli kuitenkin siedettävämpi kuin epeiroslaisen »tyrannin». Toinen toisensa jälkeen kreikkalaiset kaupungit solmivat suhteita karthagolaisten kanssa ja avustivat heitä joukoilla. Ja Pyrrhos puolestaan oli liian paljon onnenritari osoittaakseen tällä ratkaisevalla hetkellä sitä raudanlujaa tarmoa, jota olisi tarvittu vastustuksen tukahduttamiseksi ja karthagolaisten karkoittamiseksi Sisiliasta. Hän kuunteli mieluummin tarentumilaisten, samnilaisten ja toistenkin italialaisten kansojen sydäntä vihlovia hätähuutoja, kansojen, joita nyt roomalaiset kovasti ahdistivat, ja purjehti Italiaan auttaakseen heitä jälleen. Mutta hänen vielä äskettäin niin lupaava sisilialainen valtakuntansa pirstoutui vielä nopeammin, kuin se oli luotu.

Mies, joka oli uneksinut tulevansa Lännen Aleksanteriksi, on tästä hetkestä lakannut olemasta valtiomies — hän on nyt vain onnenritari ja seikkailija, urhea, ritarillinen ja kylläkin miellyttävä, romanttinen sädekehä ympärillään, mutta hänellä ei ole enää valtiomiehen tarkkaa silmää huomaamaan, mikä on oleellista, mikä epäoleellista, ja sota ei ole hänelle enää muuta kuin arpapeliä.

Beneventumin luona samnilaisten maassa saavutti hänet kohtalonsa vuonna 275 e.Kr. Eivät edes hänen elefanttinsa kyenneet täällä auttamaan häntä voittoon. Roomalaiset olivat nimittäin keksineet keinon säikyttää niitä. He ampuivat elefantteja nuolilla, joihin oli kääritty tervassa kasteltuja palavia rohtimia. Kun nuolet tarttuivat eläinten nahkaan ja alkoivat polttaa niitä, ne tulivat kivusta villeiksi, kääntyivät ympäri ja murskasivat jalkoihinsa suuret joukot kuninkaan omaa väkeä. Pyrrhoksen ei onnistunut karkoittaa roomalaisia legioonia niiden asemista, ja tällainen taistelun päättyminen merkitsi samaa kuin strateginen tappio. Armeija arveluttavasti heikontuneena ja rahattomana kerran niin pelätty sankari oli nyt yksinäisenä ja hylättynä Italian maalla. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin Kreikkaan. Varmasti hän raskain sydämin jätti viisivuotisen miekanmittelyn jälkeen maan, jonne hän oli toivonut perustavansa loistavan valtakunnan. Kotona hän koetteli onneaan uusissa kahakoissa, valloitti suurimman osan Makedoniaa ja koko Thessalian ja tunkeutui voittoisana aina Peloponnesokselle asti. Kaikkialla tervehdittiin häntä vapauttajana Makedonian ikeestä. Mutta taisteltaessa Argoksesta vuonna 272, taistelussa, johon naisetkin osallistuivat kivittämällä talojen katoilta, hänen kerrotaan kuolettavasti haavoittuneen kivestä, jonka eräs ämmä heitti alas.[190]

Näin päättyi elämä, joka oli ollut alituista ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin menoa, alituista houkuttelevien mahdollisuuksien etsimistä, jotka liiankin usein osoittautuivat olevansa tyhjää kangastusten harhakuvaa.

Roomalaisten Pyrrhoksesta saama lopullinen voitto oli enne heidän vastaisista voitoistaan Aleksanteri Suuren kaikista seuraajista. Legioona oli saavuttanut voiton falangista. Rooma oli yhdellä iskulla astunut esiin pimennosta. Uusi suuruus ilmestyi historian näyttämölle Egyptin, Makedonian ja seleukidien aasialaisen valtakunnan rinnalle. Senvuoksi on kuvaavaa, että heti kuin Pyrrhos oli lähtenyt Italiasta, egyptiläinen lähetystö saapui Roomaan tarjoamaan ystävyyssopimusta[191] ja Rooman senaatti suostui auliisti esitykseen.

Väkilukuunsa nähden Rooman valtio ei tietysti voinut kilpailla Idän suurvaltojen kanssa, mutta sotilaallisesti se oli kuitenkin niitä voimakkaampi. Idässä oli nimittäin vain ohut yhteiskuntakerros helleenejä, joita todellakin kiinnosti valtion etu — alkuasukasväestöä se kysymys ei yleensä ollenkaan liikuttanut. Siellä oli näin ollen mahdotonta saada luoduksi oikeaa sotajoukkoa. Hallitus sai turvautua palkkajoukkoihin. Italialainen liittovaltio sitävastoin voi yleisen asevelvollisuuden turvin saada kokoon paljoa enemmän sotilaita kuin seleukidit ja ptolemaioslaiset yhteensä.

Beneventumin taistelun jälkeen koko etelä-italia oli roomalaisten armoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he olivat koko Apenniinien niemimaan valtiaita aina Rubicon-virtaan asti, joka kauan pysyi Rooman valtion pohjoisena, gallialaisista erottavana rajana. Laajalla sotilassiirtokuntaverkollaan Rooma lujitti uutta valtaansa ja levitti latinan kieltä ja latinalaisia tapoja yli koko niemimaan. Minkä roomalainen talonpoika oli hankkinut miekalla, sen omistuksen hän varmensi auralla. Kansalliset rajat Italian eri kansojen väliltä alkoivat häipyä ja koko niemimaa muuttua roomalaiseksi kansallisvaltioksi. Yhtynyt Italia luotiin ensimmäisen kerran historiassa.

Kauan helleenien kieli ja tavat säilyivät kuitenkin muinaisessa Suur-Kreikassa, ja myöskin latinalaisten ja roomalaisten keskuuteen levisi helleenisyys. Ylhäiset roomalaiset alkoivat yhä enemmän ja enemmän panna arvoa kreikkalaisten jäljittelemiselle. Näin tunkeutui helleeninen sivistys eteenpäin yhtä vastustamattomasti, kuin roomalaiset työskentelivät päästäkseen valtiollisesti toisten kansojen valtiaiksi.

Vuosisata oli mennyt roomalaisilta aikaa ponnistautuessaan kaiken Rubiconin ja Messinan salmen välisen maan herroiksi. Makedonialaiset olivat samalla aikaa vuosikymmenessä laskeneet valtansa alle kaiken maan Adrian meren ja Indus-virran välillä. Mutta joskin roomalaiset olivat edenneet vain askel askelelta, niin he ymmärsivät sen sijaan säilyttää sen, minkä kerran olivat valloittaneet, kun sitävastoin makedonialaiset ja kreikkalaiset menettivät kaikki valloituksensa ja sen lisäksi oman itsenäisyytensäkin. Kuinka hyvin Rooman valtion perusta oli laskettu, ilmenee parhaiten siitä, ettei vaarallisen karthagolaissodan aikana, joka puhkesi heti keski- ja etelä-Italian yhdistämisen jälkeen, yhdestä ainoastakaan kapinayrityksestä kuultu koko keski-Italiassa. Ja parin miespolven aikana Italia saavutti sellaisen kukoistuksen, mitä sekä väenpaljouteen että hyvinvointiin tulee, että se myöhemmistä sukupolvista tuntuu kerrassaan uskomattomalta. Tämä hyvinvointi tuhoutui, kun Karthagon suurin sotapäällikkö siirsi sodan kaikkine kauheuksineen Apenniinien niemimaalle.

W. Helbig, Deux portraits de Pyrrhus (»Mélenges d'archéologie et d'histoire» 1893).

Martin P:n Nilsson, Studien zur Geschichte des alten Epeiros (Lundin yliopiston vuosikirja 1910).

ROOMASTA TULEE SUURVALTA.

ENSIMMÄINEN PUUNILAISSOTA.

Kerrotaan, että kun Pyrrhos vuonna 276 jätti Sisilian, hän huudahti: »Minkä taistelukentän jätämmekään nyt roomalaisille ja karthagolaisille!»

Sisilia oli Italian Peloponnesos. Toisessa tapauksessa kapea kannas yhdisti, toisessa tapauksessa salmi erotti tai yhdisti — kuinka sen nyt käsittääkin —, mutta sillähän ei ole suurta eroa.

Sitä mukaa kuin roomalaiset laskivat Italian valtansa alle, kävi heille selväksi, mikä vaara heidän vallalleen piili siinä, että karthagolaiset ikäänkuin sulkivat Tyrrheenan meren. Karthago hallitsi nimittäin Sardiniaa ja uhkasi minä päivänä tahansa vallata myös koko Sisilian. Roomalaisille oli tärkeää, kuten Polybios sanoo, estää kilpailijoitaan »rakentamasta siltaa, jota myöten he voisivat tulla Italian puolelle.» Kun nyt karthagolaiset kovasti ahdistivat Messinaa ja osa kaupungin väestöä rukoili roomalaisilta apua, nämä päättivät sekaantua juttuun, vaikka he itse tosiaankin olivat rauhan ja levon tarpeessa Pyrrhoksen kanssa käydyn, voimia kysyneen sodan jälkeen. Tämä tärkeä päätös tehtiin vuonna 264 e.Kr. Tällöin alkoivat kohtalokkaimmat sodat, mitä roomalaiset ovat milloinkaan käyneet. Niitä sanotaan puunilaissodiksi, koska roomalaisilla oli tapana nimittää foinikialaisia naapureitaan puunilaisiksi.

Oli historiallinen hetki, kun Rooma ensi kerran lähetti sotajoukon meren yli. Vaistomaisesti koko kansa tunsi, että se seisoi tienhaarassa, joka johti maailmanpolitiikkaan. Rooman ja Latiumin talonpoikia ei suurpolitiikka kaikkine vaaroineen houkutellut, mutta sitä enemmän se houkutteli kauppiaita. He kaipasivat kovin sen pidäkkeen poistamista, jonka karthagolaiset olivat asettaneet Välimeren kaupalle. Päätös auttaa Messinaa oli siis jossakin määrin liikeharrastusten voitto talonpoikaispolitiikasta.[192]

Roomalaisten ja karthagolaisten taistelu oli nyt siis lähinnä taistelua Messinansalmen vallitsemisesta. Ristiriidat näiden kansain välillä olivat samanlaatuiset kuin silloin, kun Ruotsi ja Tanska aikoinaan taistelivat Öresundin omistamisesta. Molemmissa tapauksissa kovat voimakkaat kaupalliset harrastuksen aiheuttaneet sodan. Mutta taistelulla on sen ohella paljoa laajakantoisemmat seuraukset. Toisen kerran maailmanhistoriassa oli ratkaistavana sama asia, joka jo kerran, enemmän kuin kaksi vuosisataa aikaisemmin, ratkaistiin Marathonin, Salamiin ja Plataian taisteluissa: ratkaisu koski sitä, tulisiko maailmanherruus kuulumaan Länsimaille vai Idälle. Tällä kertaa sen lisäksi kaksi eri kansanrotua: indoeurooppalaiset ja seemiläiset mittelivät voimiaan toistensa kanssa. Roomalaiset ja karthagolaiset olivat aikansa ainoat poliittisesti voimakkaat sivistyskansat. Toisen tai toisen täytyi ennemmin tai myöhemmin päästä koko Välimerenmaailman herraksi. Kummalle kansalle voitto oli suotu, sitä ei voinut kukaan etukäteen sanoa.

Rooman valtio oli mannermaa -, Karthago taas tyypillinen merivalta. Sen ydinmaan muodosti vain se maa, jonka nimi nyt on Tunis, eikä edes tämäkään alue kokonaan; mutta sitäpaitsi oli karthagolaisilla alueita ympäri koko Välimerta. Heidän valtiomiestensä kerrotaan varoittaneen roomalaisia ryhtymästä sotaan huomauttamalla, että vastoin karthagolaisten tahtoa ei yksikään roomalainen edes voisi pestä käsiään meressä. Karthagolle oli siirtynyt Tyroksen ja Sidonin johtava asema foinikialaisessa maailmassa. Sitä mukaa kuin nämä kaupungit olivat taantuneet, Karthago oli saanut niistä lisää huomattavan määrän älykkäitä henkilöitä, kauppatraditioita ja rikkauksia siten, että ylhäisimmät foinikialaiset kauppiasperheet muuttivat! kukoistavaan tytärkaupunkiin. Vähitellen Karthago oli maailman rikkaimpia kaupunkeja. Sen aarteita verrattiin Persian suurkuningasten kalleuksiin. Mitä kaikkea huhu tiesikään kertoa Karthagon rikkauksista! Siellä oli Baalin kuva puhdasta kultaa, tuhannen talentin painoinen, sanottiin, ja kullasta olivat kattolevytkin jumalan temppelissä.[193] Karthagosta oli tullut samanlainen maailmanvaltakunnan keskus, kuin brittien valtakunta uudella ajalla. Vahvan laivastonsa ja rajattomien rahavarojensa varassa Karthago oli suunnattoman paljon mahtavampi köyhää Rooman mannermaavaltaa.

Mutta kysymys oli siitä, kumpi ajan pitkään merkitsisi enemmän: rahat vaiko horjumattoman luja valtiorakenne, jossa johtotähtenä eivät olleet taloudelliset yksityispyyteet, vaan jossa kaikki murtumattomalla yksimielisyydellä toimivat yhteisen päämäärän: isänmaan mahdin ja kunnian hyväksi.

Mutta Rooma ja Karthagohan olivat vanhastaan hyviä ystäviä. Karthago oli Rooman vanhin liittolainen. Että kahdesta liittolaisesta voi tulla veriviholliset, se ei ole kuitenkaan tavaton ilmiö historiassa enempää kuin yksityiselämässäkään. Ja ettei roomalaisten ja karthagolaisten välinen rakkaus ollut sitä laatua, joka ei voi koskaan ruostua, se oli ilmennyt jo Pyrrhoksen sodan aikana, kun karthagolaiset m.m. tarjosivat hänelle liittoa roomalaisia vastaan.

Puunilaissodan ensimmäinen näytös esitettiin Sisiliassa, jossa taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta joskin roomalaiset voittivat maalla, niin mitä se hyödytti, kun uusia rikkauksia, uusia sodankäyntivaroja alituisesti yli meren virtasi tuohon suureen kauppakaupunkiin? Ja laivastollaan karthagolaiset voivat lamauttaa koko Italian kaupan ja eristää Sisiliassa olevat roomalaiset sotavoimat kotimaasta. Ilmeisesti tätä sotaa ei sopinut käydä samalla tavoin kuin taistelua Apenniinien niemimaan herruudesta. Roomalaisille selvisi, että jos jotakin ratkaisevaa aiottiin saada aikaan, heidän täytyi mitellä voimiaan karthagolaisten kanssa ei vain maalla, vaan myöskin heidän omassa elementissään: merellä.

Campanian talonpojat olivat ja pysyivät maamyyrinä. Yksi niistä kolmesta asiasta, joita Cato, roomalaisen perustyyppi, katui, oli se, että hän oli kerran veneellä kulkenut kahden paikan välin, jonka hän olisi voinut suorittaa jalkaisin.

Mutta nyt Rooman kansan täytyi kuitenkin totuttautua merimiehiksi. Täytyi rakentaa vahvempi ja uudenaikaisempi laivasto kuin entinen. Ja jos Latiumin talonpojat ja Apenniinien paimentolaiset eivät kyenneetkään hoitelemaan airoja ja ohjaamaan laivaa, niin roomalaiset olivat viime aikoina liittäneet itseensä toisia kansoja, joilla oli meritottumusta. Tällaisia olivat etruskit, mutta ennen kaikkea etelä-Italian valtaus oli antanut roomalaisille kelvollisia merimiehiä omien rajain sisältä. Tarentumilaiset ja toiset suurkreikkalaiset olivat kansaa, joka ymmärsi laivan rakennustaidon; he kelpasivat myöskin muodostamaan Rooman laivaston miehistön ydinjoukon. Näiden olosuhteiden ja sen lisäksi erään merisotaa palvelevan keksinnön avulla Rooman laivasto sai vuonna 260 voiton Mylæn luona lähellä Messinaa. Keksittiin näet ryntäyssillat, jotka voitiin pudottaa alas roomalaisista laivoista, ja jotka rautahaoilla iskivät kiinni vihollislaivan kanteen. Sitten roomalaiset sotilaat voivat juosta vihollisen laivaan ja taistella mies miestä vastaan sen sijaan, että ennen oli ollut kysymys laivan taistelusta laivaa vastaan, taito, jossa varsinaiset roomalaiset olivat suunnattomasti kehittymättömämpiä kuin karthagolaiset. Heidän laivansa olivat kömpelömpiä ja raskasliikkeisempiä eivätkä senvuoksi kyenneet suorittamaan nopeita taktillisia liikkeitä. Minne ne olivat asettuneet, siinä ne sitten olivat. Kaksintaistelussa karthagolainen palkkasoturi sitävastoin ei lainkaan kyennyt mittelemään voimiaan Rooman legioonalaisen kanssa; ja tätä lukuunottamatta roomalaisilla oli yliote siinäkin, että he olivat ottaneet laivoihinsa enemmän sotilaita kuin karthagolaiset. Lukumäärän ylivoima tuli oikeuksiinsa siten, että ryntäyssiltojen kautta merisota muuttui melkein maataisteluksi.

Roomalaiset olivat saaneet ensimmäisen suuren merivoiton, ja Roomasta oli yhdellä iskulla tullut merivalta. Luonnollisesti varsinaiset roomalaiset eivät voineet merimiehinä olla vastustajiensa veroisia. Lukemattomia kertoja heidän laivastonsa kärsivätkin haaksirikon ylipäällikköjen tyhmänrohkeuden takia ollessaan tekemisissä elementin kanssa, johon he eivät olleet tarpeeksi kotiutuneet. Nämä tekaistut amiraalit olivat luonnollisesti aivan liian korkea-arvoisia kuunnellakseen alempiarvoisten, mutta merta tuntevien neuvoja. Ja heidän itserakkautensa takia tuhannet viattomat saivat uhrata elämänsä. Kerran kovassa myrskyssä murskautui Sisilian etelärannikkoa vastaan eräästä 360-laivaisesta laivastosta enemmän kuin 3/4 aluksista.

Mutta ihailtavalla tarmolla ja ripeydellä roomalaiset rakensivat uuden laivaston, jonka avulla heidän onnistui kuten Agathokleen viedä joukkoja Afrikkaan ja uhata itseään Karthagoa.[194] Yritys päättyi kuitenkin roomalaisten täydelliseen tappioon. Vastoinkäyminen tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun karthagolaiset saivat nuoressa, lahjakkaassa Hamilkarissa, liikanimeltä Barkas — se on tulkittu merkitsevän »Salama» — erinomaisen päällikön. Hän paloverotti ja hävitti Italian rannikoita.

Vastustajat olivat tavattoman tasaväkiset. Ei tahtonut tulla ratkaisua lainkaan, sanoo Polybios, »vaikka kummallakaan puolen ei laiminlyöty koettaa jokaista historiasta tunnettua sotatemppua tai vallan uhkarohkeita uljuudennäytteitä. Tuskin kului päivääkään ilman taisteluja, mutta ei mikään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Kumpikin kansa muistutti kahta kukkoa, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes molemmat ovat täydellisesti menehtyneet.»

Viimeiset varansa roomalaiset panivat peliin saadakseen aikaan ratkaisun merellä. Valtiokassa oli tyhjä, mutta kiitos johtavien miesten jalomielisyyden ja isänmaanrakkauden saatiin laivastorakennukseen tarvittavat välttämättömät rahavarat kokoon. Kukin otti varojensa ja voimiensa mukaan joko yksin tai yhdessä yhden tai useamman kansalaisensa kanssa rakentaakseen suuren sota-aluksen. Tämä vertaistaan vailla oleva voimannäyte oli täydellinen yllätys viholliselle, joka tuli perinpohjin lyödyksi Ægātēs-saarten luona Sisilian länsirannikolla vuonna 242. Nyt karthagolaisten tilanne oli niin toivoton, että he tarjosivat rauhaa. Sisilia oli itse asiassa menetetty jo monta vuotta sitten, ja mahdollisuuksia sen takaisin valloittamisesta ei ollut olemassa. Roomalaisilla ei myöskään ollut mitään voitettavissa jatkamalla sotaa. Rauha solmittiin sillä ehdolla, että karthagolaiset luopuivat Sisiliasta ja maksoivat niin suuren summan kuin 3 200 talenttia sotakorvausta.

24 vuotta oli sota jatkunut keskeytymättä. Niistä sotilaista, jotka ottivat osaa ratkaisevaan taisteluun, ei suuri osa ollut vielä syntynyt, kun sota puhkesi. Kuinka monta ihmiselämää tämä sota oli maksanut, ymmärrämme siitä, että Rooman väestön lukumäärä vain seitsemänä vuotena väheni likemmä 50 000 miehellä eli seitsemännellä osalla koko asukasluvusta. Ja suhteellisesti vähintään yhtä suuret olivat varmasti ne tappiot, jotka kohtasivat Rooman liittolaisia. Hankkiakseen varoja sodankäyntiin senaatin oli täytynyt ryhtyä vaaralliseen toimenpiteeseen, huonontamaan rahaa, niin että sen arvo lopullisesti laski seitsemänteen osaan normaaliarvosta.

Kalliisti roomalaiset olivat siis ostaneet Sisilian. Mutta hedelmällinen saari oli vieläkin suuremman hinnan arvoinen. Lähimmässä tulevaisuudessa tuli siitä Rooman vilja-aitta. Nykyjään, kun Sisilian viljelty maa tuottaa pääasiallisesti viiniä, oliiveja ja etelänhedelmiä, meidän on vaikea kuvitella saaren hedelmällisiä osia lainehtivina viljavainioina. Mutta maanviljelys oli siellä roomalaisaikaan tulos tarkoituksellisesti ajetusta Rooman elintarvepolitiikasta. Veroina roomalaiset kantoivat nimittäin puutarhatuotteista[195] viidennen osan sadosta, mutta viljasta ainoastaan kymmenennen osan.

Karthagolle Sisilian menetys oli kova isku. Sisilia oli nimittäin ainoa paikka, josta vihollinen voi uhata itseään Karthagoa. Tähän aikaan alukset eivät vielä olleet rakennetut niin, että ne voivat kauemman aikaa uhmata myrskyjä avoimella merellä, vaan täytyi niiden purjehtia pitkin rannikkoja löytääkseen helposti sataman äkillisen rajuilman puhjetessa. Sellaisten olosuhteitten vallitessa oli matka Apenniinien niemimaalta Afrikkaan liian pitkä roomalaiselle maihinnousulaivastolle, jollei se voinut tarpeen tullen päästä Sisilian satamiin. Agathokleen aikaiset kokemukset olivat antaneet karthagolaisille näytteen siitä, kuinka vaarallista oli, jos vihollisia oli saarella. Ja nyt tämä oli joutunut roomalaisten käsiin. Milloin nämä käyttäisivät hyväkseen hyökkäysasemaansa? Se oli vain ajan kysymys. Jonakin yönä voi sotalaivasto hyvän tuulen vallitessa viedä roomalaiset legioonat Sisiliasta Afrikkaan. Sisilia roomalaisten käsissä oli alituisena kuolemanuhkana karthagolaisten vallalle.

Om grundlæggelsen af Romernes verdensherredømme efter de tre første bøger af Polybios's historiske værk. O.A. Hovgárdin tanskannos.

ROOMAN VALTAKUNTA SAA LUONNOLLISET RAJAT.

Sisiliasta oli tullut Rooman provinssi — niin roomalaiset nimittivät varsinaisen Italian ulkopuolella olevia alueitaan. Provinsseja hallitsivat roomalaiset maaherrat melkein rajattomalla vallalla. Vähän sen jälkeen kuin olivat tehneet rauhan karthagolaisten kanssa, roomalaiset valtasivat myöskin toisen karthagolaisten alueen, nimittäin Sardinian. He käyttivät hyväkseen vaarallista kapinaa, joka puhkesi karthagolaisten palkkajoukkojen keskuudessa, sitten kuin nämä oli viety Afrikkaan, ilman että heille oli maksettu palkkaa. Kapina levisi Karthagon alaisten Afrikan kansojen keskuuteen, jotka olivat kauan vihanneet ylimielisiä herrojaan näiden kovan hallituksen ja kiristysjärjestelmän vuoksi. Vieläpä oli mieliala foinikialaisten liittolaistenkin keskuudessa niin uhkaava, että karthagolaisten valta näytti olevan tuomittu pirstoutumaan. Ainoastaan Hamilkarin erinomaista voimaa ja sotapäälliköntaitoa karthagolaiset saivat kiittää siitä, että kuohunta lopuksi kolme vuotta kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen voitiin kukistaa. Vangittuja kapinallisia heitettiin tuhansittain elefanttien kuoliaaksi tallattaviksi,[196] kostoksi niistä kauheista julmuuksista, joita nämä itse olivat aikaisemmin suorittaneet, ja heidän johtajansa naulittiin ristiin. Väristen puhuttiin kaikkialla maailmassa tästä kauheasta sodasta.[197]

Vaikka roomalaiset olivat äskettäin selvittäneet välinsä karthagolaisten kanssa, he eivät saaliinhimossaan empineet käyttää näiden vaikeaa tilannetta hyväkseen, vaan anastivat Sardinian, kun kapinaliike karthagolaisia vastaan levisi myöskin sinne. Kun entiset omistajat vaativat saarta takaisin, roomalaiset uhkasivat sodalla. Karthagolaisten täytyi — vaikka hammasta purren — taipua eikä ainoastaan luovuttaa Sardinia, vaan suorittaa sen lisäksi vahingonkorvauksena niistä sotavarusteluista, joihin roomalaisten oli täytynyt ryhtyä, 1.200 talenttia. Harvoin on lausetta, että politiikassa valta on oikeutta, sovellettu häpeällisemmällä tavalla. Roomalaisten oli tarvinnut ainoastaan uhata sodalla tehdäkseen ainutlaatuisen hienon afäärin.

Sardinian voittoa sopi roomalaisten mielestä lisätä Korsikan valtauksella, joka oli vanha etruskilainen alue, missä roomalaiset jo aikaisemminkin olivat koettaneet saada lujan jalansijan. Molemmilla saarilla uudet herrat rajoittuivat kumminkin — samoinkuin ennen karthagolaiset ja etruskitkin olivat tehneet — vain rannikkojen miehitykseen. Maan sisäosien alkuasukasväestöä he pitivät alituisen kauhun vallassa panemalla toimeen ihmismetsästyksiä. Alkuasukas-raukkojen kimppuun usutettiin verikoiria ja heidät myytiin sitten orjiksi.

Hankkimalla valtaansa Sisilian, Sardinian ja Korsikan roomalaiset olivat saaneet Tyrrheenan meren omakseen. Ne kauppa-asemat, jotka karthagolaiset olivat näillä saarilla itselleen hankkineet, olivat olleet tavattoman tärkeitä heidän kauppamatkoilleen läntisellä Välimerellä. Nyt tämä vaivalloisesti hankittu tien varrella olevain pysähdyspaikkain verkko oli revitty rikki. Karthagolaiset olivat kauppamatkoillaan riippuvaiset roomalaisten armosta. Heidän valtansa Välimeren läntisellä syvänteellä oli uhattu, ja he olivat menettämäisillään elämisenehtonsa luonnollisen lähteen.

Ei viipynyt kauan näiden viimeisten maan hankintojen jälkeen, ennenkuin roomalaiset alkoivat vallata myöskin jäljellä olevaa osaa Apenniinien niemimaasta aina Alppeihin asti. Gallialaiset alkoivat tulla jälleen vaarallisiksi, ja Roomaa uhkasi uusi gallialaismyrsky. Laidunmaita himoitsevat suunnattomat joukot tätä puoli villiä kansaa tunkeutui pohjoisesta päin ja olivat enää vain kolmen päivän maikan päässä Roomasta, ennenkuin siellä tiedettiin, missä he olivat. Maksoi paljon verta, ennenkuin roomalaisten onnistui lopulta voittaa heidät. Torjuakseen gallialaisvaaran ikiajoiksi he päättivät valloittaa koko Cisalppisen Gallian. Viisivuotisen kovan taistelun jälkeen oli koko Italian valloitus aina Alppeihin asti pääasiallisesti suoritettu noin vuonna 220 e.Kr. Kuinka paljoa vaarallisemmaksi olisi seuraava puunilaissota muussa tapauksessa muodostunutkaan roomalaisille! Mutta mitä oli saatu aikaan, se oli roomalaisten näkökannalta katsoen suoritettu viimeisellä hetkellä. Sillävälin, kun roomalaiset olivat vielä valmistelupuuhissa vyöttääkseen Cisalppisen Galliankin sotilassiirtokunnilla, kulki Hannibal, heidän vaarallisin vihollisensa, Alppien yli.

TOINEN PUUNILAISSOTA.

Sardinian tapahtumien jälkeen karthagolaisille oli päivänselvää — jollei se ollut sitä jo ennenkin —, että he eivät voineet pitää vuoden 241 rauhaa muuna kuin aselepona. Ei kukaan nähnyt selvemmin, mitä oli odotettavissa, kuin Hamilkar ja hänen vävynsä Hasdrubal. Molemmat ottivat nyt elämäntehtäväkseen hankkia isänmaalleen korvauksen kärsityistä menetyksistä toiselta taholta, Espanjasta. Espanjasta piti tulla samalla kertaa uuden sodan tukikohta, sillä kostettava oli roomalaisille, joita he vihasivat sydämestään ja sielustaan. Espanjan hopeakaivokset olivat, jos niitä järjellisesti käytettiin, kylliksi rikkaat sekä Karthagon sotavelan maksamiseen että korvaamaan suuret sotavarustelut, ja iberiläiset kansat olivat erinomaista sotilasainesta.

Neljä vuotta rauhanteon jälkeen Hamilkar vei joukkonsa tähän maahan, jossa karthagolaisilla ennestään oli Gades ja muutamia muita hajallaan olevia kauppapaikkoja. Käyttäen näitä tukikohtinaan hän loi sotapäällikkölahjainsa ja poliittisen viisautensa avulla yhtenäisen karthagolaisen alueen, joka ulottui Espanjan viljavilta Välimeren mailta aina pohjoisessa olevaan Ebro-virtaan asti. Etelä-rannikon parhaaseen satamapaikkaan hän perusti Cartagenan (Uusi Karthago), josta tuli uuden valtakunnan pääkaupunki. Nerokkaan valtiomieskatseensa opastamana Hamilkar oli hankkinut isänmaalleen siirtomaa-alueen, joka enemmän kuin täysin korvasi Sisilian ja Sardinian menetyksen ja samalla avasi uuden vientialueen karthagolaisille kauppalaivoille.

Kauan aikaa kului, ennenkuin roomalaiset käsittivät, mitä tosiaankin oli tapahtunut tuolla kaukaisella Iberian niemimaalla. Ne epäluulot, jotka olivat karthagolaisten saavutusten johdosta heränneet, häipyivät kumminkin, kun Hamilkar kaatui kahdeksanvuotisten voittoisaan taistelujen jälkeen. Toivottiin, että hänen suuret suunnitelmansa olivat kuolleet hänen kanssansa. Ilmeni kuitenkin, että hänellä oli henkinen perillinen, Hasdrubal. Mutta roomalaisista ei ollut viisasta heittäytyä uuteen sotaan, ennenkuin he olisivat selvitelleet välinsä vihollisten kanssa, jotka olivat aivan heidän ulottuvillaan, nimittäin Po-laakson gallialaisten kanssa.

Samaan aikaan, jolloin roomalaiset masensivat nämä kansat, Hasdrubal kaatui murhaajan käden kautta. Mutta kostoajatus sai uuden ja vaarallisemman edustajan. Se oli Hamilkarin vanhin poika, Hannibal. Hän oli siihen aikaan vain kaksikymmenkuusivuotias. Jo poikasena hän oli saanut seurata isäänsä sotaretkillä. Hän on itse vanhoilla päivillään kertonut, että kun Hamilkar oli lähdössä Espanjaan, hän kysyi yhdeksänvuotiaalta pojaltaan, tahtoisiko tämä seurata mukana. »Minä vastasin ihastuneena 'kyllä'», Hannibal jatkaa, »ja rukoilin häntä lapsen tavoin itsepäisesti ottamaan minut mukaan. Silloin hän tarttui käteeni, vei minut alttarin ääreen, jossa hän juuri uhrasi Zeukselle, ja sanoi, että minun tulisi käsi uhrin päällä vannoa vala aina vihaavani roomalaisia.» Tälle valalleen Hannibal oli uskollinen elämänsä loppuun asti.

Hannibal oli melkein kaikessa isänsä kuva. »Vanhat soturit luulivat hänessä saaneensa takaisin Hamilkarin nuorukaisena», Livius kertoo. »Sama ilme oli katseessa, sama tuli silmissä, samat kasvojenpiirteet.» Pian hän oli koko sotajoukon epäjumala. »Ei ollut ketään, jonka Hasdrubal mieluummin asetti johtoon, kun jokin rohkea urotyö oli toimitettava, ei ketään, jolla oli sellainen kyky temmata sotilaat mukaansa, ei ketään, jota he seurasivat sellaisella luottamuksella. Itse hän ei koskaan väsynyt mistään ponnistuksista. Hän voi kärsiä yhtä hyvin hellettä kuin pakkastakin. Ruoassa ja juomassa hän oli mitä kohtuullisin. Valvoa hän voi yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Uni sai tulla, kun hänellä oli siihen aikaa työltään, eikä hän tarvinnut unta varten pehmeää vuodetta eikä hiljaisuutta. Usein nähtiin hänen nukkuvan paljaalla maalla vahtien ja vartijain välillä sotilasvaippa peitteenään. Pukunsa puolesta hän ei lainkaan erottautunut sotatovereistaan, ainoastaan hänen hevosensa ja aseensa herättivät huomiota. Ratsain tai jalan hän oli parhain kaikista, ensimmäisenä hän riensi taisteluun ja palasi viimeisenä takaisin.»

Näin voimakas on ihailu, minkä tuo erikoinen mies herätti vihollisessa. Olisi kuitenkin ollut enemmän kuin inhimillistä, jollei kansallisuus- ja rotuviha myöskin esiintyisi siinä kuvassa, jonka roomalainen historioitsija on antanut maansa vaarallisimmasta vihollisesta. Hän lisää näet liioitellen, jonka tosiseikat kuitenkin kumoavat: »Näiden suurten luonteenominaisuuksien vastapainona oli kuitenkin yhtä suuria luonteenvirheitä: epäinhimillinen julmuus ja puunilaisellekin ominaista suurempi petollisuus. Hän ei tuntenut lainkaan totuutta, mikään ei hänelle ollut pyhää, jumalien pelko oli hänelle tuntematon, eikä hän piitannut vannotuista valoista, omaatuntoa hänellä ei ollut.» Nämä Liviuksen syytökset ovat mitä suurimmassa määrin epäoikeutettuja. »Sanansa Hannibal on aina pitänyt», Eduard Meyer sanoo, »eikä hän milloinkaan tarpeettomasti vuodattanut verta. Sotavankejaan hän on kohdellut inhimillisesti ja vihollisiaan kohtaan hän on aina käyttäytynyt ritarillisesti.»

Ensimmäinen puunilaissota oli alkanut Messinassa; toinen puhkesi Saguntumissa. Sodan puhkeamisajan olosuhteet molemmissa kaupungeissa muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmissa oli roomalaisystävällinen puolue ja toinen, joka tahtoi antautua karthagolaisten vallanalaisuuteen. Viimemainittua vaaraa välttääkseen Rooman kannattajat ryhtyivät karkoittamaan tai surmaamaan vastapuolueen ensimmäisiä miehiä. Jäljellejääneet kääntyivät avunpyynnöllä Karthagon hallituksen puoleen, ja suuri neuvosto valtuutti Hannibalin sekaantumaan Saguntumin asioihin. Kaupungin hallitseva puolue etsi silloin turvaa roomalaisilta, jotka ottivatkin kaupungin turviinsa.

Se oli itse asiassa sodanjulistus roomalaisille ja vastaus heidän vilpilliseen menettelyynsä Sardiniassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Saguntumilaiset puolustivat kaupunkiaan epätoivon rohkeudella. Kun muurit ja tornit olivat sortuneet karthagolaisten muurinmurtajien sysäyksistä, »he peittivät ruumiillaan», kuten Livius sanoo, »lujat muurinsa menettäneen isiensä kaupungin, eikä kukaan väistynyt paikaltaan.» Mutta karthagolaisia kiihoitti runsas saalis, joka heitä odotti; ja kun Hannibal antoi puhaltaa ryntäysmerkin, kaupunki oli tuomittu perikatoon.

Roomalaiset näyttävät mahdollisimman kauan välttäneen uutta sotaa. Kahdeksan kuukautta kaupunki sai näet kokea kaikkia piirityksen kauhuja, ilman että he lähettivät sinne apua. Mutta kun Saguntum oli valloitettu, he lähettivät Karthagoon lähetystön, joka vaati Hannibalin luovuttamista.

Harmistuneena suuri neuvosto hylkäsi tämän vaatimuksen. Rooman lähetit eivät vastanneet sanaakaan. Vanhin heistä osoitti vain togansa rintalaskosta ja sanoi: »Täällä on meillä sota sekä rauha. Valitkaa kumman haluatte!» Karthagolaiset huusivat silloin yhtä uhmamielisinä, että hän voisi antaa, kumman vain halusi. Ja kun roomalainen sanoi, että hän antoi sodan, karthagolaiset vastasivat, että he ottivat sen vastaan ja että he tulisivat käymään sitä samalla rohkeudella, jolla he olivat sen vastaankin ottaneet. »Tosiasiallisesti Hannibal oli», sanoo Eduard Meyer, »pakottanut sekä roomalaiset että karthagolaiset uuteen sotaan.»

Mutta Saguntumin hävitys ei luonnollisesti ollut lainkaan syynä uuteen sotaan, vaan ainoastaan satunnainen aihe sen puhkeamiseen. Varsinainen sodan syy oli paljoa syvemmällä: Sisilian menetyksessä ja ennen kaikkea Rooman häpeällisessä Sardinian valtauksessa sekä sen yhteydessä tapahtuneessa rahankiristyksessä. Tyytyä pysyvästi tällaiseen asiaintilaan olisi merkinnyt Karthagolle samaa kuin itsemurha. ostosodan täytyi tulla.

»Minä ryhdyn nyt» — Livius sanoo suuren teoksensa 21:nnen kirjan johdannossa — »kuvaamaan muistettavinta kaikista sodista, mitä milloinkaan on käyty, sitä sotaa, jota karthagolaiset Hannibalin johdolla kävivät Rooman kansaa vastaan. Sillä eivät koskaan ole voimakkaammat valtiot ja kansat asein mitelleet voimiaan toistensa kanssa, eivätkä taistelevat itse ennen koskaan ole olleet niin mahtavia ja voimakkaita. Ja niin vaihteleva oli sotaonni, niin epävarma sodan lopputulos, että ne olivat lähempänä häviötä, jotka lopuksi voittivat. Lisätkäämme, että katkeruus, jolla kumpikin kansa taisteli, oli melkein vielä suurempi kuin sen sotavoimat.» Nyt sodan tarkoituksena ei enää ollut jonkin siirtomaan valtaus; se oli taistelua maailman valtiudesta. Ja nyt seisoivat vastakkain kokonaisen kansan murtumaton voima ja yksi maailman suurimpia neroja. Hannibalin sota on kaksintaistelu neron ja luonteen välillä.

Jos roomalaiset, kuten on hyvin luultavaa, olivat arvelleet Afrikan tulevan läheisimmäksi sotanäyttämöksi, niin Hannibal teki tyhjäksi heidän laskelmansa. Rooman valtakunnan sydämeen hän aikoi suunnata iskunsa. Joukkojen kuljetus Italiaan oli kuitenkin suunnattoman arveluttava yritys. Jos tämä tapahtui meritse tai pitkin rannikkoa, niin uskaltautui hän kohtaamaan Rooman laivaston, joka silloin jo hallitsi merta. Runsaslukuista ratsuväkeään, joka oli hänen armeijansa parhain ase, hän ei missään tapauksessa voinut kuljettaa meren yli. Ja vielä mahdottomampi oli kuljettaa elefantteja pitkää meritietä.

Oli kuitenkin eräs toinen tie, mutta sitä tietä kulkeminen oli toisista syistä kuulumatonta uhkapeliä. Se kulki yli Alppien, yli noiden pilvenkorkuisten vuorijonojen, jotka muinaisajan kansoille olivat kauhistavan salaperäisyyden verhoamat. Ainoastaan villit keltit tunsivat tiet, ja nämä eivät luonnollisesti olleet sellaisia, että kukaan olisi uskaltautunut johtamaan kokonaista armeijaa kuormastoineen ja elefantteineen niitä pitkin. Mutta Hannibal uskalsi. Kuitenkaan hänen hankkeensa ei suinkaan ollut vain uhkayritys, kuten kauan arveltiin. Ennenkuin hän teki rohkean päätöksensä, hän oli keskusteluista niiden kansojen kanssa, jotka tunsivat vuoret, tullut vakuutetuksi siitä, että suunnitelman toteuttaminen oli hänen laiselleen voimamiehelle mahdollisuuksien rajoissa. Hän oli hankkinut tarkat tiedot solien yli johtavista teistä ja oli saanut maan syntyperäisiä asukkaita oppaikseen.

Hannibal luotti siihen, että kun hän kerran olisi päässyt Alppien yli, Po-laakso tulisi olemaan hänen sotaliikkeillensä tukikohtana. Hän voi odottaa, että keltit ottaisivat siellä hänet vastaan vapauttajana, koska roomalaiset olivat äskettäin riistäneet heiltä itsenäisyyden. Mitä kaikkea Hannibalin lainen mies voikaan toivoa saavansa aikaan näiden urhoollisten soturien avulla, jos hän oikein ohjaisi heidän valtavan iskuvoimansa ja liittäisi heidät koulutettujen libyalaisten ja espanjalaisten veteraaniensa joukkoon! Gallialaiset eivät olleet vielä lakanneet olemasta Etelä-Euroopan kauhuna.

Hannibal voi sitäpaitsi toivoa makedonialaisen armeijan apua. Makedonian kuningas Philippos V, joka oli uudelleen laskenut valtansa alle Peloponnesoksen oli kireissä väleissä roomalaisten kanssa. Nämä olivat äskettäin alkaneet ulottaa valtaansa Balkanin niemimaallekin pitämällä kurissa puolivillejä illyrialaisia, jotka olivat Adrian meren itärannikolle perustaneet merirosvovaltion. Dalmatian saaristo repaleisine rannikkoineen ja monine sen edustalla olevine saarineen oli kuin luotu merirosvopesäksi. Täällä kasvoivat myöskin ne rohkeat merimiehet, jotka sitten keskiajalla tekivät Venetsian merivallan kaikkia muita senaikaisia etevämmäksi. Rooman senaatin valitukset merirosvojen kaappauksista torjui ylimielisesti heidän kuningattarensa, uhmaileva ja miehekäs nainen, joka siihen aikaan hoiti hallitusta alaikäisen poikansa puolesta. »Vanhastaan on illyrialaisilla ollut tapana» — hän selitti — »hyötyä merestä niin paljon kuin kukin kykenee.» Tähän yksi Rooman lähettiläistä antoi katkeran vastauksen: »Roomalaisten kesken on tapana, että valtio auttaa niitä kansalaisia, jotka ovat kärsineet vahinkoa.» Ja hän lisäsi, että jumalien avulla kyllä tultaisiin pakottamaan kuningatar vieroittamaan illyrialaiset pahoista tavoistaan. Kuningatar katkeroitui nuhteista niin, että hän surmautti lähettilään.

Nyt senaatti tarttui ponnella asiaan ja lähetti matkaan suuren laivaston, joka hävitti illyrialaisten rosvopesät ja pakotti heidät antamaan merenkulkijain vastaisuudessa olla rauhassa. Tämän matkan yhteydessä saatettiin myöskin lähinnä sijaitsevat kreikkalaiset satamapaikat roomalaisten tarkastuksen alaisiksi. Näiden joukossa oli Korfu, Adrian meren avain. Illyrian sota oli ensimmäisen puunilaissodan lisäksi uusi näyte siitä, että Roomasta oli tullut Välimeren mahtavin merivalta. Roomalaiset olivat nyt tehneet itsensä sekä Tyrrheenan että Adrian meren herroiksi.

Rooman pyrkimyksissä saada vakava jalansija Adrian meren itärannikolla oli uhka Makedonialle. Oli senvuoksi luultavaa, että Philippos tahtoisi seurata Pyrrhoksen esimerkkiä, tulla Italiaan ja yhdistää siellä sotavoimansa niihin, jotka tulivat Guadalquiviriltä. Senjälkeen tarvittaisiin, Hannibal toivoi, vain muutamia voittoja, ja ne saisivat Rooman liittolaiset ja alamaiset varsinaisessa Italiassa luopumaan Roomasta. Ja mikä estäisi häntä sen jälkeen antamasta Rooman vallalle kuoliniskua? Hän luotti siis siihen, että side, joka yhdisti Rooman sen alaisiin kansoihin, oli yhtä hauras kuin se side, joka piti koossa Karthagon valtiota. Oliko tämä olettamus oikea? Siitä riippui koko hänen yrityksensä.

Kaikissa tapauksissa oli toimittava, ennenkuin Rooma ehtisi vahvistaa valtansa Po-laaksossa. Kun tämä kerran ehtisi tapahtua, olisi myöhäistä saada Italiassa sopivaa tukiasemaa sotaliikkeille.

Keväällä 218 Hannibal lähti liikkeelle Cartagenasta mukanaan 90 000 jalkamiestä, 12 000 ratsumiestä ja 37 elefanttia.[198] Espanjaan hän jätti veljensä Hasdrubalin huomattavan joukon kanssa tätä maata puolustamaan.

Niin pian kuin oli tullut Ebron yli, hän oli vihollismaassa. Tämän joen ja Pyreneitten vuorten välillä olevien, vapauttaan rakastavien kansojen kukistaminen lienee maksanut hänelle 20 000 miestä, ja yhtä monta miestä hän jätti vähän ennen tämän vuorijonon ylikulkuaan jäljelle turvaamaan karthagolaisten valtaa Espanjassa. Hänen armeijansa oli siis vähentynyt 60 000 mieheen, kun hän hyökkäsi Transalppiseen Galliaan, mutta nämä olivat kaikki koeteltuja veteraaneja.

Kulkiessaan Rhône-virran yli Hannibal sai ensimmäisen kerran kokea vihollismielisyyttä gallialaisten puolelta. Eiväthän he voineet tietää, että karthagolaisten sotaretki tarkoitti kokonaan toista maata kuin heidän. Sotajuonella Hannibalin onnistui kuitenkin saada armeija vahingoittumattomana joen yli.[199]

Hannibal saa kiittää onneaan, että hän niin nopeasti ja hyvissä ajoin pääsi Rhônen yli, sillä Massilian luona, tuskin neljän päivänmarssin päässä etelään päin, joen suulla, oli konsuli Publius Cornelius Scipio laivastonsa kanssa. Hän oli matkalla Espanjaan tarkoituksenaan taistella siellä karthagolaisten kanssa. Nyt hän sai hämmästyksekseen kuulla, että Hannibal oli ehtinyt Rhônelle asti. Ei mikään todista selvemmin Hannibalin sotasuunnitelman rohkeutta ja suurenmoisuutta kuin se, että roomalaiset eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan, että hän ryhtyisi sellaiseen uhkarohkeaan tekoon kuin sotaretkeen Italiaan saakka.

Rooman konsuli oli ensi hämäännyksessään liian hidastuumainen. Hän luuli ensiksi, että se, mitä hän sai kuulla Hannibalin marssista, oli tyhjää hälytystä. Kun hän viimeinkin tuli vakuutetuksi siitä, miten asianlaita oikein oli, hän lähti päätä pahkaa ylimenopaikalle. Mutta kun hän viimeinkin saapui sinne, Hannibal oli poistunut paikalta kolme päivää aikaisemmin.

Scipiota on paljon syytetty siitä, mihin hän nyt ryhtyi. Muutamat historioitsijat ovat järkeilleet niinkin, että hänen olisi luonnollisesti pitänyt koko armeijansa kanssa palata takaisin Italiaan ja koettaa sulkea alppisolat Hannibalilta. Mutta hämäännyksissään siitä, että oli tullut petetyksi, »hän teki sen sijasta sen suuren virheen», että jätti suurimman osan armeijasta veljensä Guæuksen johtoon Espanjaan, samalla kuin hän itse pienemmän osan kanssa kääntyi takaisin Italiaan.

Meille tulee myöhemmin tilaisuus palata pohtimaan kysymystä, menettelikö hän oikein vai väärin. Tällä kertaa pysähdymme sen sijaan miettimään kysymystä: Miksikä Hannibal ei viipynyt paria päivää Rhônen rannalla odottaen Scipiota. Hänen joukkonsa olivat sekä lukumäärään että sotatottumukseen nähden viholliseen verraten ylivoimaiset. Vastaus kysymykseen piilee siinä, että syksy oli jo pitkälle kulunut. Vain jonkin viikon myöhästyminen voi aiheuttaa sen, ettei Hannibal enää sinä vuonna olisi voinut kulkea Alppien yli, sillä milloin tahansa suuret lumipyryt voivat sulkea vuorensolat. Vaikkakin hän voisi olla kuinka varma tahansa voitosta, niin tosiasia oli, että roomalaiset myisivät henkensä kalliista. Vaikka karthagolaisten tappiot kuolleissa eivät tulisikaan olemaan kovin suuret, niin täytyi sellaisen taistelun jälkeen aina ottaa lukuun haavoittuneiden suuri lukumäärä. Heitä ei voisi ottaa mukaan rasittaville marsseille yli Alppien, ennenkuin he olivat toipuneet; ja heidän hylkäämistään vihollismaahan sopi yhtä vähän ajatella. Mutta joutua pakotetuksi keskeyttämään marssi ja pysähtyä talven ajaksi Galliaan merkitsi samaa kuin panna koko yritys peliin. Sillä silloin roomalaiset ennättäisivät ottaa oppia ensimmäisestä tappiosta ja saisivat aikaa kohdatakseen karthagolaiset murskaavalla ylivoimalla jo näiden tullessa ulos vuorisolasta. Koska karthagolaisten täytyisi silloin olla perin uupuneita suorittamistaan marsseista ja koska heillä ei olisi tilaisuutta käyttää hyväkseen voimakkainta asettaan, ratsuväkeä, olisi heidän tappionsa jo ennakolta ollut selvä.

Sillävälin Hannibalin kulku jatkui syntyperäisten oppaitten johdolla yhä korkeammalle halki Alppien. Lähin päämäärä oli eräs niistä solista, jotka länteen Torinosta johtavat läntisten Alppien yli.[200]

Ensimmäistä alppijonoa ylikuljettaessa vaikeudet alkoivat. Juuri silloin, kun tie oli jyrkin, tien yläpuolella oleville kallioille väijyksiin asettuneet vihamieliset alkuasukkaat hyökkäsivät ratsuväen ja kuormaston kimppuun. Gallialaiset eivät nimittäin saaneet päästään sitä ajatusta, että Hannibalin sotaretki tarkoitti juuri heitä. »Karthagolaiset», Polybios kirjoittaa, »kärsivät nyt suuria vahinkoja, ei niin paljon suoranaisesti barbaarien hyökkäyksestä kuin siitä, että tie oli niin kapea ja jyrkkä. Vähinkin levottomuuden aihe saattoi kuormaeläimet yhä suuremman kauhun valtaan, niin että monet niistä syöksyivät taakkoineen rotkoihin. Ja kaikkein enimmän saivat häiriötä aikaan haavoittuneet hevoset, sillä ne tulivat tuskasta aivan villeiksi ja sysäsivät sekä kuormaeläimiä että ihmisiä alas jyrkänteitä.» — »Suurten lumivyöryjen lailla», Livius kertoo, »vetojuhdat vyöryivät kuormineen syvyyteen.»

Hannibal älysi, että hän oli kadottamaisillaan kuormastonsa. Jos näin sai jatkua, oli koko armeija vihitty perikatoon. Täytyi toimia nopeasti. Ravakan joukko-osaston kanssa hän kiiruhti paikalle ja kävi ylhäältäpäin vihollisen kimppuun, hakkasi osan maahan ja ajoi muut pakoon. Hetkeksi tosin sekaannus lisääntyi marssirivistössä sotahuutojen ja hälinän takia; mutta kun vaara oli torjuttu, retki voi jatkua rauhassa. Herättääkseen kauhua »barbaareissa», Hannibal ryntäsi, sitten kuin armeija oli kulkenut solan läpi, sen kaupungin kimppuun, jossa he asuivat. Sieltä hän otti korvauksen niistä hevosista ja kuormajuhdista, jotka oli menettänyt, ja sai sen lisäksi runsaan muonavaraston. Hän oli nyt herättänyt sellaisen kunnioituksen gallialaisissa, että retki voi jatkua häiriintymättä aina korkeimmalle alppijonolle asti. Väristen vuoristokansat katselivat jättiläissuurien elefanttien kulkua tunturien välitse.

Kulun jatkaminen solia ympäröiväin kukkuloiden yli näytti lupaavalta. Siellä asuvat kansat tulivat Hannibalia vastaan kantaen öljypuun oksia ja seppeleitä, antoivat hänelle panttivankeja takeeksi siitä, että heillä oli rauhalliset tarkoitukset ja varustivat sotajoukon teuraskarjalla. Mutta Hannibalilla oli tapana olla aina varuillaan sellaisten ystävyydenosoitusten suhteen. Hänen epäluulonsa saivatkin pian vahvistuksen. Tuskin karthagolaiset olivat ehtineet ahtaalle solatielle, kun jo barbaarit kävivät heidän kimppuunsa, vyöryttivät heidän päällensä suuria kivilohkareita ja olivat hukuttaa heidät kivisateeseen. Hannibal oli kuitenkin tällä kertaa ollut kylliksi varovainen. Hän asetti ratsuväen ja kuormaston kulkemaan edellä ja järjesti jalkaväen viimeiseksi. Tämä sai nyt pysähtyä ja olla yötä solassa, sillä aikaa kuin kuormaeläimet, hevoset ja elefantit jatkoivat matkaa eteenpäin. Täten vahingot eivät tulleet niin suuriksi kuin edellisellä kerralla, vaikkakin monet ihmiset luonnollisesti pahasti vahingoittuivat.

Alppien-ylimarssin yhdeksäntenä päivänä Hannibal saavutti korkeimman kohdan. Sinne hän asettui leiriin ja vietti kaksi lepopäivää, osaksi siksi, että ihmiset ja eläimet saisivat levähtää, osaksi odottaakseen niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. »Ja tapahtui todellakin», Polybios kertoo, »että monet niistä hevosista, jotka olivat kauhuissaan harhailleet vuorilla, ja monet kuormaeläimet, jotka olivat heittäneet kuormansa selästään, äkkiä ilmestyivät leiriin seurattuaan sinne johtavia jälkiä.»

Tällä välin oli kuitenkin jo hyvän matkaa syyskuuta ehtinyt kulua, ja vuorenhuipuilla alkoi jo sataa lunta. Monen kasvoilla kuvastui väsymys ja alakuloisuus ajatellessa niitä rasituksia, jotka vielä odottivat Etelän lapsia ylhäällä tunturimaailman pakkasessa. Mutta kun oli saavuttu kukkulalle, josta avautui näköala Po-laaksoon, Hannibal piti joukoilleen puheen, jossa hän kuvaili kaikkea sitä ihanuutta, mikä odotti heitä rikkaassa maassa, vuorimuurin juurella ja huomautti niistä urotöistä, jotka sinne kutsuen viittoivat.[201]

Rohkaistunein mielin karthagolaiset aloittivat nyt alaslaskeutumisen. Se tuotti heille kuitenkin vähintään yhtä suuria vahinkoja kuin ylösnousukin. »Sillä tie oli», Polybios kuvailee, »kapea ja jyrkkä, ja lumi, joka sen peitti, teki mahdottomaksi nähdä, missä voi saada varman jalansijan. Niin pian kuin joku lipesi ja kaatui, hän syöksyi heti pohjattomaan kuiluun. Niin kauheaa ja surullista kuin olikin olla tällaisten tapausten todistajana, jäljelle jäävät olivat jo niin tottuneet tämän laatuisiin onnettomuuksiin, että olivat niiden suhteen tulleet välinpitämättömiksi. Mutta tultiinpa paikkaan, jossa tie kulki pitkin äkkijyrkänteen laitaa ja oli niin kapea, etteivät elefantit eivätkä kuormaeläimet voineet päästä eteenpäin.» Valtava vuorenvieremä oli nimittäin vähän ennen pyyhkäissyt pois tiestä enemmän kuin puolet sen leveydestä. Yritys kiertää ylempää vaarallinen kulkupaikka epäonnistui, sillä kylminä kesinä lumi ei siellä sulanut, vaan puristui yhteen jään tapaiseksi massaksi. Nyt oli uutta, märkää lunta satanut vuodenvanhan päälle. »Mutta», Polybios sanoo, »kun sotilaat polkivat sen läpi ja jalka kosketti vanhaa, kiinteää lunta uuden alla, niin molemmat jalat liukuivat heidän altansa samalla kertaa. Ja kun he sitten koettivat tukea itseään polvin ja käsin noustakseen pystyyn, he tulivat täysin avuttomiksi ja liukuivat yli jyrkänteen. Mutta kun kuormaeläimet keikahtivat kumoon ja koettivat nousta jälleen pystyyn, niin ne polkivat läpi vanhan lumen ja jäivät painonsa ja lumen kovuuden takia paikoilleen kuin kiinninaulittuina.»

Tässä ei siis auttanut mikään muu kuin koettaa korjata ja leventää särkynyttä tietä. Korjaus tapahtui Liviuksen kertomuksen mukaan seuraavalla tavalla: »Koska vuorta täytyi murtaa, kaadettiin ympäristöllä kasvavia mahtavia puita ja tehtiin niistä suuri rovio. Se pistettiin tuleen ja kuumennettiin siten kalliota, jonka perästä se tehtiin hauraaksi valamalla hehkuvalle kivelle viinietikkaa.[202] Sen perästä voitiin sitä särkeä murtoraudalla.» Yhden päivän työn jälkeen oli saatu tietä levennetyksi niin paljon, että hevoset ja kuormajuhdat voitiin kuljettaa sitä pitkin ja viedä alas laitumelle, sillä välin kuin tien tekoa jatkettiin elefanttien takia. Tämä työ vaati lisäksi kolme päivää, ennenkuin nälkiintyneet rumilas-raukat voitiin kuljettaa eteenpäin. Mutta vielä kolme vuorokautta, ja silloin koko armeija oli alhaalla tasangolla. Alppien ylikulku oli vienyt viisitoista päivää. Viisi kuukautta oli kulunut siitä, kun Hannibal läksi Cartagenasta.

Hannibalin suuri ajatus ryhtyä taisteluun roomalaisten kanssa itsessään Italiassa oli toteutumaisillaan. Raudan lujalla tahdonvoimallaan hän oli suorittanut tuon historiassa ainutlaatuisen uhkapelin, jollaista kulku yli Alppien oli. Mutta kauheita uhrauksia se oli maksanut. Rhônen ylikulun jälkeen hänen sanotaan menettäneen noin puolet armeijastaan. Varmaankin kylmyys ylhäällä Euroopan korkeimmilla tuntureilla on vienyt hengen useimmilta. Viettää viisitoista yötä paljaan taivaan alla alituisesti alttiina jääkylmille tuulille, jotka jäätiköiltä pusertuvat alas tunturien kuilujen kautta, sen jo olisi pitänyt olla kylliksi tuhotakseen melkein koko armeijan. Ainoastaan 20 000 jalka- ja 6 000 ratsumiestä lienee Hannibalilla ollut jäljellä, kun hän astui Rooman valtakunnan maaperälle.[203] Mutta täällä hän voi olettaa kykenevänsä täyttämään armeijansa aukot ystävällismielisten kansojen avulla. Hämmästellen nämä totesivat harvinaisen näytelmän: suuri armeija, joka oli kulkenut aina Herkuleen patsailta asti, laskeutui alas Alppien huipuilta tuomaan heille vapautta.

Ennenkuin Publius Scipio armeijoineen oli ehtinyt tulevalle sotanäyttämölle, Hannibal ehti antaa sotilastensa kerätä uusia voimia rasitusten jälkeen. Hän oli myöskin houkutellut tai pakottanut puolelleen suuren osan väestöä pohjoisessa, Cisalppisessa Galliassa. Ticinus-joen luona, lähellä Vercellæn kaupunkia Scipion ratsu- ja jousimiehet sattuivat eräällä tiedustelumatkalla kohtaamaan Hannibalin ratsujoukon. Molemmilla puolin olivat itse ylipäälliköt johtajina Huolimatta karthagolaisten ylivoimaisuudesta Scipio otti vastaan vihollisen taisteluhaasteen.[204]

Hannibalin raskasaseiset ratsumiehet heittivät pian roomalaiset takaisin, ja sitten kevyt numidialainen ratsuväki oli heidän kimpussaan hyökäten sivuilta ja takaa. Nämä numidialaiset eli berbiläiset ratsastajat nopeine, kestävine hevosineen olivat kevyen ratsuväen ihanne. Voittamattomia olivat nämä arojen pojat vihollista häiritsemään ja uuvuttamaan, hänen ympärillään parveilemaan, houkuttelemaan itseään seuraamaan, harhaan johtamaan ja väijytyspaikassa vaanimaan. Kuin pyörremyrsky he syöksähtivät roomalaisia kohti villiä neliä, ja tomupilvestä, jossa valkeat viitat häilähtelivät ja tummat silmät salamoivat, lennähti nuolikuuro. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he villisti kirkaisten pyörähyttivät ympäri pystyyn kavahtaneet oriinsa ja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Numidialaiset merkitsivät karthagolaisille samaa kuin venäläisille kasakat 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla.

Suurin tappioin Scipion täytyi, itse vaikeasti haavoittuneena perääntyä Po-joen yli. Roomalaiset pelastuivat täydelliseltä häviöltä ainoastaan siten, että heidän onnistui viime hetkessä repiä joen yli johtava silta. Mutta se armeijan osa, joka sankarillisesti kuolemaa halveksien suojasi toverien perääntymistä yli sillan, joutui itse eristetyksi omistaan ja sen täytyi antautua vangiksi.

Ennenkuin Hannibal oli tullut Pon yli, Scipio oli ehtinyt perääntyä Trebia-joen taakse ja asettautua vahvoihin asemiin vasen sivusta Apenniinien, oikea Po-virran ja roomalaisen Placentian[205] linnoituksen tukemina. Täällä Scipio odotti apujoukkoja, ja kun nämä olivat saapuneet, hän oli täysin tasaväkinen vihollisen kanssa, mitä jalkaväkeen tulee. Hänen ratsuväkensä oli sitävastoin edelleenkin heikompi kuin Hannibalin.

Haavansa takia Scipion täytyi luovuttaa päällikkyys toiselle miehelle. Hannibal koetteli nyt sotapäällikköneroaan saadakseen houkutelluksi roomalaiset tulemaan pois vahvasta asemastaan. Ja se onnistui lopuksi. Hän antoi vihollisen ratsuväen saada pienen voiton ratsuväkitaistelussa. Se houkutteli koettelemaan enempää. Päällikkyyttä hoiteleva konsuli halusi mielellään ehtiä tehdä itsensä huomatuksi, ennenkuin hänen virka-aikansa loppuisi — siihen oli enää muutamia viikkoja. Ja niin johduttiin siihen, että roomalaisten kevyet joukot muutamia päiviä sen jälkeen joutuivat taas taisteluun vihollisen ratsuväen kanssa. Karthagolaiset väistyivät vähän kerrassaan, ja taisteluinnossaan roomalaiset seurasivat heidän perässään joen poikki. Mutta äkkiä karthagolaiset pysähtyivät. Roomalaiset olivat juuri sillä paikalla, jonka Hannibal oli valinnut, silmä silmää vasten hänen taistelujärjestyksessä olevan armeijansa kanssa.

Roomalaiset olivat kuolemaantuomitut, jollei heidän armeijansa päävoima rientäisi avuksi. Se tuli. Mutta sotilaat saapuivat perille lopen väsyneinä, läpimärkinä ja väristen joulukuisen, kylmän ja korkealle paisuneen joen yli suoritetun pikamarssin jälkeen ja lisäksi nälkäisinä — sillä he eivät olleet ehtineet saada aamiaistaen. Hannibal oli sitävastoin antanut armeijansa päävoiman lämmitellä ja hyvin aterioida leirissä. Kylläisinä ja tyytyväisinä ja voideltuina öljyllä ollakseen pakkaseen nähden vastustuskykyisempiä sotilaat olivat sitten asettuneet taistelujärjestykseen, ja kun ylipäällikön oli onnistunut houkutella roomalaiset sinne, jonne tahtoi, verinen näytelmä voi alkaa.

Avusta huolimatta roomalaisten kevyet joukot eivät jaksaneet kauan pitää puoliaan. Heidän jalkasoturinsa sitävastoin näyttivät ansainneensa voittamattomien maineen ollen koko taistelun ajan ratkaisevasti parempia kuin Hannibalin jalkaväki. He eivät tietysti voineet rynnätä eteenpäin vihollisen jalkaväkeä ja siihen yhtynyttä ylivoimaista ratsuväkeä vastaan, mutta he eivät myöskään perääntyneet tuumaakaan. Vasta kun osasto valittuja joukkoja Hannibalin nuorimman veljen Māgon johdolla hyökkäsi heidän selkäänsä, sivustat ja keskustan takimmaisin rivi joutuivat epäjärjestykseen. Keskustan päävoima sitävastoin — kolmasosa koko armeijasta — painautui tiiviisti yhteen, mursi karthagolaisten rintaman ja murhaavassa taistelussa raivasi itselleen tien Placentiaan. Mutta suurimman osan muuta armeijaa sen koettaessa päästä virran yli vihollisen kevyet joukot surmasivat tai elefantit tallasivat jalkoihinsa.

Mutta taistelu tuotti Hannibalillekin suuria tappioita. Jälkeenpäin hänen armeijansa hupeni yhäkin sairauksien takia, joita raa’an kylmä talvisää aiheutti. Itse taistelun kuluessa karthagolaiset olivat rankkasateesta ja lumirännästä niin pahoin paleltuneet, että he tuskin kykenivät iloitsemaan saamastaan voitosta, Livius kertoo. Ja elefantit, jotka Hannibalin niin suurella vaivalla oli onnistunut kuljettaa Alppien yli, kuolivat kaikki paitsi yksi. Mutta sen sijaan hänen armeijaansa vahvistivat entistä enemmän kelttiläiset soturit. Gallialaiset nousivat näet Hannibalin voiton jälkeen yleisesti roomalaisia vastaan ja toivat hänelle, niin sanotaan, apujoukkoja hieman yli 60 000 miestä.

Kaikesta huolimatta Trebian voitto oli osoittanut, kuinka paljoa huonompi karthagolainen jalkasoturi oli Rooman legioonalaista. »On harvoja taisteluita», Mommsen sanoo, »jotka siinä määrin tuottavat kunniaa roomalaiselle sotilaalle, kuin Trebian taistelu. Mutta on myöskin harvoja taisteluita, jotka aiheuttavat raskaampia syytöksiä niitä sotapäälliköitä kohtaan, jotka ovat taistelua johtaneet.» Vika oli kuitenkin perimmältään korkeimman johdon järjestelmässä. Ylipäällikkyys joutui näet jo vuoden kuluttua aina uusiin, kokemattomiin käsiin. Ennenkuin uusi ylipäällikkö oli oikein oppinut tuntemaan omia joukkojaan saatikka sitten vihollisen sotavoimia ja ehtinyt perehtyä olosuhteisiin sotanäyttämöllä, suurin osa hänen virka-ajastaan oli kulunut, ja hänen seuraajansa jo kenties tullut nimitetyksi. Jos hän nyt sattui olemaan kunnianhimoinen ja tahtoi tulla huomatuksi, oli seurauksena hyvin usein se, että hän heittäytyi liian kiirehdittyihin yrityksiin ja niitti häpeää ja tappiota triumfin asemesta. »Kaksi komentavaa pormestaria», kuten Delbrück nimittää sotaretkellä olevia konsuleita, voivat kyetä pysyttämään ympärillä asuvat ryövärilaumat tarpeellisen välimatkan päässä, mutta tällainen järjestelmä oli täydellisesti epäajanmukainen valtiolle, jolla oli vastassaan sotapäälliköitä, joiden elämäntehtävänä oli sota. »Kerta kaikkiaan ei käy päinsä poimia viikunoita orjantappuroista», Mommsen lisää.

Roomalaisten voima perustui sitävastoin heidän jalkaväkisotilastensa erikoiseen kuntoon ja siihen, että heillä oli voimakkaasti kasvava väestö, josta saatiin uutta sotilasainesta. Yhdessä liittolaistensa kanssa heillä oli käytettävissään yli 700 000 sotakuntoista miestä. Sitävastoin Hannibalin säännöllisiä sotavoimia, jotka luonnollisesti vuosi vuodelta vähenivät, oli suunnattomasti vaikeampi täydentää. Täydentämisen täytyi tapahtua joko Karthagosta tai Espanjasta käsin. Järjestettyjen joukkojen luominen kelttiläisistä sotajoukoista oli ylivoimainen tehtävä, ainakin säällisessä ajassa. Hyökkäyksessä gallialaiset olivat kelpo sotilaita, mutta heiltä puuttui kestävyyttä. Vaikeisiin taktillisiin manöövereihin ja vaativiin marsseihin he eivät kelvanneet.

Ainoa, missä Hannibal oli vihollistansa edellä, oli yhäkin hänen erinomainen ratsuväkensä, mutta ajan mittaan vain hänen oma sotapäällikkö-nerokkuutensa. Sitä täytyi siis käyttää hyväkseen, äärimmilleen, ennen kaikkea alituisesti valmistamalla viholliselle yllätyksiä, niin että sotanäyttämöä voitiin siirtää. Sillä jos taistelu jähmettyi asemasodaksi, karthagolaiset olivat lukumääränsä vähemmyyden perusteella hukassa.

Ratkaisua Hannibal kuitenkin piti mahdottomana saavuttaa, ellei hänen onnistuisi taivuttaa liittolaisia luopumaan Roomasta. Hän koetti senvuoksi kaikin tavoin saada heitä puolelleen. Roomalaiset, jotka hän oli ottanut vangiksi, hän panetti rautoihin, mutta heidän italialaiset liittolaisensa hän laski vapaiksi lunnaitta. Hän toivoi, että kukin vapaaksi päästetty kertoisi kotiseudullaan, että Hannibal ei taistellut Italiaa, vaan Roomaa vastaan ja että hän taisteli italialaisten kansojen vapauden puolesta ja aikoi antaa takaisin kaikille sorretuille kansoille itsenäisyyden ja entiset maa-alueet.

Saa mennä ajassa taaksepäin aina gallialaisten Roomaa vastaan tekemään rynnäkköön asti, joka tapahtui 170 vuotta aikaisemmin, tavatakseen samanlaisen katastrofin, kuin sen, mikä kohtasi roomalaisia Trebian luona. Nimet Hannibal ja puunilaiset olivat siitä päivästä lähtien roomalaisille sotilaille yhtä kauhistavia kuin muinoin gallialaisten nimi. Ja nyt nämä molemmat pelätyt viholliset olivat yhtyneet toisiinsa! Koko kansan täytti tuska ja kaikkialla nähtiin onnettomuutta ennustavia merkkejä ja ihmeitä.[206]

Sillä välin Hannibalin marssi jatkui Trebiasta kohti keskistä Italiaa, yli Apenniinien Etruriaan. Mutta Arnon rannat olivat lumen sulamisen ja joen tulvimisen takia niin vesiperäiset, että armeijan täytyi neljänä päivänä marssia vedessä. Sotilailla ei ollut öisin muuta lepopaikkaa kuin kantamuksensa, jotka he latoivat kokoon, tai kuolleiden hevosten ja kuormajuhtien ruumiit. Joukkojen kärsimykset olivat sanoin kuvaamattomat, erittäinkin gallialaisen jalkaväen, joka sai marssia karthagolaisten perässä, sittenkuin tie täten oli tullut vielä pohjattomammaksi kuin ennen. Kelttiläiset napisivat äänekkäästi ja olisivat epäilemättä karanneet joukoittain, jollei Hannibal olisi ryhtynyt siihen varovaisuustoimenpiteeseen, että asetti ratsuväkensä Magon komennossa kulkemaan viimeisenä. Hän oli pian huomannut, kuinka toivotonta oli totuttaa kuriin kelttiläisiä joukkoja. Taistelujen väliajoilla oli vaikeata tulla toimeen heidän kanssansa. Heillä oli arveluttava taipumus viinin nauttimiseen, mutta eivät kestäneet sitä. Heillä oli hyvin suuret luulot itsestään ja he olivat senvuoksi räyhäävää ja uppiniskaisia. Olihan Aleksanteri Suuri vuosisataa aikaisemmin tehnyt sen havainnon, että kelttiläiset olivat aikamoisia lörpöttelijöitä.

Marssi Etrurian suomaitten kautta aiheutti Hannibalille suuria vahinkoja. Paljon sotilaita sairastui kuumeeseen ja vaipui maahan, nousematta enää koskaan ylös ja myöskin hevosissa raivosivat taudit kauhistavassa määrässä.[207] Hannibal itse, joka ratsasti ainoalla, jäljelle jääneellä elefantillaan, sai epäterveellisistä suohuuruista tulehduksen, joka maksoi hänelle hänen toisen silmänsä.

Perille hän kuitenkin tuli kaikista vastuksista huolimatta. Hirvittävä vaara uhkasi nyt Rooman valtaa. Oli suuri onnettomuus valtiolle, että sillä miehellä, jonka tuli mitellä voimiaan maailman suurimpien sotilasneroihin kuuluvan vastustajan kanssa, uskottiin olevan sotilaallista lahjakkuutta, vaikka hänellä ei sitä ollut. Konsuli Fláminius oli kaukonäköinen yhteiskuntapoliitikko. Muun muassa hän kansantribuunina, taistellen senaattia ja kapitalistipiirejä vastaan, oli saattanut voimaan erään valtiota hyödyttävän peltolain. Tämän lain nojalla suuri ja viljava Rubicon-joesta etelään oleva, tähän asti melkein asumaton maa-alue jaettiin maapalstoihin, jotka annettiin roomalaisille pienviljelijöille. Tämä oli sen tien seuraamista, mitä kulkien Rooma oli tullut suureksi ja mahtavaksi. Mutta suuret tilanomistajat ja kapitalistit olivat asettuneet Flaminiuksen kansan parasta tarkoittavaa lakiehdotusta vastaan, koska he itse halusivat pilahinnasta vuokrata alueen valtiolta.

Sitten Flaminius oli sensorina ikuistanut nimensä toimeenpanemalla suuren tierakennuksen, joka kantaa hänen nimeään. Via Flaminialla liitettiin Gallia sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooman valtakuntaan.

Mutta onnettomuus oli, että Flaminius luuli olevansa pätevä ansaitsemaan myöskin sotapäällikön laakerit toisten kansalaiskunnianosoitusten lisäksi. Voitto, jonka hän oli saanut eräästä gallialaisesta kansasta, antoi hänelle sotapäällikön maineen. Mutta itse asiassa hän ei — Mommsen sanoo — sillä kertaa lyönyt vihollista, vaan sen tekivät hänen sotilaansa mielettömästä johdosta huolimatta. Ilman kuolemaa halveksivaa kuriansa legioonat olisivat silloin olleet perikatoon tuomitut.

Nyt kansanjohtaja oli toistamiseen heittävä sotapäällikön viitan hartioilleen, ja hän tiesi tunnossaan, mitä kansa häneltä odotti. Hannibal oli pian selvillä siitä, kuinka oli konsulin soturinerouden laita. Viekkaan puunilaisen onnistuikin houkutella hänet parhaalle taistelupaikalle, mitä karthagolaiset voivat toivoa. Sen muodosti ahdas vuorisola Trasimēnus-järven luona. Kun Hannibal näki, miten Flaminius seurasi hänen kintereillään marssin aikana, hän asetti joukkonsa eräänä kesäkuun yönä 217 väijyksiin tälle erinomaisen hyvin valitulle paikalle. Flaminiuksen suuri virhe oli kunnollisen tiedustelun laiminlyönti. Jos hän olisi siitä huolehtinut, hän ei olisi elänyt siinä luulossa, että Hannibal oli yöllä marssinut eteenpäin. Nyt hän antoi pahaa aavistamatta joukkojensa seuraavana aamuna tunkeutua vaaralliseen solaan. Kuinka vaarallinen se oli, se selveni hänelle vasta silloin, kun aamu-usva rupesi hälvenemään. Silloin ei alkanut taistelu, vaan teurastus. Marssirivistössä etenevät roomalaiset hakattiin maahan, ilman että he lainkaan voivat tehdä yhtenäistä vastarintaa. Monet koettivat pelastautua heittäytymällä järveen, mutta hukkuivat tai saivat surmansa ahdistavain karthagolaisten ratsumiesten kädestä. Flaminius sai itsekin saman kohtalon. Ne, jotka eivät kaatuneet, otettiin vangiksi. Melkein koko armeija — 30 000 miestä — hävisi kirjaimellisesti olemattomiin, maksamatta Hannibalille muuta kuin 1.500 miestä, pääasiallisesti gallialaisia.

Hannibal voi nyt esteettömästi marssia Roomaan, jos halusi. Täällä varustauduttiin äärimmäisen varalle. Tiberin yli johtavat sillat revittiin ja päätettiin ryhtyä toimenpiteeseen, jota ei oltu tehty kolmeenkymmeneen vuoteen: asetettiin diktaattori. Fābius Māximus oli sen miehen nimi, joka siihen toimeen nimitettiin. Hän oli vanha, koeteltu mies, tunnettu siitä, ettei hän koskaan tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Mutta kansan suosiossa hän ei suinkaan ollut. Hän oli itsetietoinen ylimys, joka piti arvonsa mukaisena olla koskaan lainkaan välittämättä yleisestä mielipiteestä. Vieläpä hän suorastaan tahtoi osoittaa, kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli kansan äänestä. Hän aikoi käydä sotaa oman päänsä mukaan, sallimatta koskaan kansan mielialan johtaa itseään harkitsemattomiin tekoihin.

Hannibal osoittautui kuitenkin puolestaan hänkin paljoa varovaisemmaksi strategiassaan, kuin mitä olisi voinut odottaa niin ilmeiseltä hyökkäystaktikolta. Huolimatta suuresta voitostaan Trasimenuksen luona hän ei aikonut marssia Roomaa kohti — vielä. Ensimmäinen tehtävä oli saattaa vihollisen liittolaiset luopumaan. Hävittäen hän samosi halki Umbrian alas etelä-Italiaan näyttääkseen oikein havainnollisesti sen kansoille, että Rooma ei kyennyt suojelemaan heitä. Ja samalla kertaa kuin hän löi toisella kädellä, hän ojensi toisen liittoon. Kohtelemalla lempeästi niitä sotavankeja, jotka oli saanut Rooman liittolaisten joukosta, hän koetti alati voittaa nämä kansat puolelleen.

Tällainen vastustamaton hyökkäysvoima ja aito puunilainen harkinta yhdessä tekivät Hannibalista maailmanhistorian suurimpia sotapäälliköitä. »Hän muistutti», eräs kirjailija sanoo, »afrikkalaisen kotimaansa eläinten kuningasta: aina tietoinen voimastaan, mutta ei koskaan hyökkäämässä saaliin kimppuun, ennenkuin oli siitä täysin varma.»

Mutta roomalaisen valtiorakenteen lujuuden rinnalla puunilainen viekkaus oli sittenkin vähäistä. Ei ainoakaan italialainen kansa halunnut liittyä valloittajaan, joka oli solminut aseveljeyden heidän muinaisten verivihollistensa, noiden puolivillien gallialaisten kanssa, jotka olivat tehneet heille niin paljon pahaa. Kaikkialla, minne Hannibal tulikin, suljettiin häneltä kaupungin portit. Kaikkialla pidettiin roomalaisia suojelijoina puunilaisia ja gallialaisia vastaan. Rotuviha oli hyvä liittolainen roomalaisille.

Hannibal oli kuten Pyrrhoskin tehnyt laskuvirheen arvioidessaan Rooman valtion lujuutta ja puolustusvoimaa. Pyrrhoksen aikana kirvelivät vielä sellaisissa maankolkissa kuin Sammumissa sodan jälkeiset kaiken koetun kärsimyksen ja häväistyksen haavat. Nyt oli siitä kulunut kuusikymmentä vuotta, ja kaikkialla Italiassa oli kasvanut uusi sukupolvi, joka tunsi itsensä yhdeksi roomalaisen kansanaineksen kanssa ja joka piti koko olemassaoloansa uhattuna, jos Rooma sortuisi. Italialainen kansallistunne oli tullut niemimaan kansojen kesken aikaisemmin vallinneen kilpailun tilalle. Hannibal oli Italiassa saanut tekemisiä lujuudeltaan aivan toisenlaatuisen valtiorakenteen kanssa kuin Karthagon, jonka alamaiset olivat vastahakoisia ja liittolaiset epäluotettavia.

Rooman pelastumista auttoi myöskin uuden diktaattorin viisas ja varovainen sodankäyntitapa. Hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää ratkaisevaa taistelua, kuin hänen edeltäjänsä ja poliittinen vastustajansa Flaminius oli ollut siihen halukas. Fabius Maximuksen suunnitelmana oli tyytyä alituisilla pikkukahakoilla häiritsemään ja uuvuttamaan vihollista sen joukkojen ollessa muonavarojen hankintamatkoilla ja muissakin sopivissa tilanteissa. Sillä tavoin hän vähitellen hankkisi alokasjoukoilleen sotatottumusta ja menestysten avulla kohottaisi heidän rohkeuttaan, samalla kuin hän vaikeuttaisi vihollisen olemassaolon mahdollisuutta vieraassa maassa. Oikein hyvin hänen tuumansa luonnistivat, kun hänen onnistui miehittää eräs kampanialainen vuorisola, jonka läpi Hannibal oli kulkemassa. Tässä oli siis vähällä käydä karthagolaisille samoin kuin roomalaisille oli käynyt samalla seudulla vuosisata aikaisemmin. Näytti siltä kuin saataisiin hyvitys Trasimenuksen taistelusta.

Mutta Hannibal oli viekkaampi kuin roomalaiset. Kun hän huomasi, että oli joutunut väijytyksiin, hän teetti kuivista puista soihtuja ja sidotti ne yön pimeydessä sotasaaliina saamainsa 2.000 vetohärän sarviin. Sittenkuin soihdut oli sytytetty, eräs sotilasosasto sai lakkaamatta kilpiänsä rämistäen ajaa eläimet ylös erästä niistä vuorenkukkuloista, jotka ympäröivät solaa.

Roomalainen sotavoima, joka piti solan suuta hallussaan, näki äkkiä suuren joukon soihtuja liikkuvan kohti tunturin lakea ja luuli, että karthagolaiset aikoivat sitä tietä luikkia tiehensä ja kiiruhti sinne. Mutta kun sitten roomalaiset saivat selville, kuinka asianlaita oikein oli, Hannibal oli jo ehtinyt viedä joukkonsa solasta.

Jos Fabius olisi onnistunut suunnitelmassaan, häntä olisi luonnollisesti tervehditty maansa pelastajana. Nyt sen sijaan purkautui ilmoille koko se suuttumus, jonka hänen sodankäyntitapansa oli synnyttänyt. Eikö hän ollutkin antanut sotilaittensa aseet käsissä seisoa toimettomina katselijoina, sillä aikaa kuin numidialaiset ratsumiehet ylt'ympäriinsä ryöstivät putipuhtaiksi uskollisia liittolaisia ja tuhosivat heidän kotinsa tulella! Yleisesti alettiin olla sitä mieltä, että vanha diktaattori oli tolkuton, että hän oli päähänpiston vallassa, ja hänelle annettiin haukkumanimi Cūnctātor (Kuhnustelija).

Mutta vähintään yhtä tyytymätön »kuhnustelijaan» oli — Hannibal. Sellaisesta ajan tuhlauksesta, joka ei antanut tilaisuutta urotekoihin eikä sotasaaliin saantiin, ei pitänyt hän eivätkä hänen sotilaansa. Hän teki kaikkensa houkutellakseen vastustajansa ratkaisevaan taisteluun. Hän teki partioretkiä pitkin ja poikki, hävitti maata laajalti ja lavealti ja liikehti tavalla, joka näytti ylen salaperäiseltä ja teki sen vaikutuksen, kuin jotakin suurenmoista olisi tekeillä hänen puoleltaan. Mutta Fabiukseen nähden kaikki nämä taktilliset temput olivat turhaa vaivaa. Hän ei koskaan antanut houkutella itseään varomattomaan manööveriin, hän ei koskaan pannut armeijaa liikkeelle, ennenkuin oli huolellisesti tutkituttanut maaston.

Niiden joukkoon, jotka katkerimmin moittivat diktaattoria, kuului hänen oma ratsuväenpäällikkönsä Minuciūs. Hänen kanssansa oli kansankokous samaa mieltä; ja kun Minucius oli voittanut pienen, vähäpätöisen kahakan, päätettiin, että ratsuväen päällikkö saisi samanlaisen vallan ja voiman kuin diktaattorikin. Minucius kerskui saaneensa voiton sekä Hannibalista että Rooman diktaattorista.

Molemmat ylipäälliköt ottivat nyt komentoonsa puolet armeijaa kumpikin ja erosivat sitten toisistaan. Niin oli Rooman armeija taasen jaettu kahden ylipäällikön kesken ja nämä seurasivat kumpikin omia, aivan vastakkaisia sodankäyntiperiaatteitaan.

Minuciuksen täytyi luonnollisesti käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen, kuinka kyvykäs hän oli. Tulos oli se, että hänen sotajoukkonsa olisi tullut täydellisesti tuhotuksi, jollei Fabius olisi saapunut viime hetkessä apuun. Silloin haukkumanimi Kuhnustelija muuttui kunnianimeksi »Rooman kilpi»; ja runoilija Ennius, joka pian tämän jälkeen kirjoitti runomittaisen Rooman historian, lausui siinä Fabiuksesta:

»Unus homo nobis cunctando restituit rem.»
(Vitkuilullapa mies yks’ ainoa valtion turvas.)

Vuosi 216 tuli kuitenkin roomalaisille vielä pahemmaksi onnettomuuden vuodeksi kuin kaksi lähinnä edellistä huolimatta suurenmoisista ponnistuksista, joita nyt tehtiin suuremman armeijan luomiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Lähemmä 90 000 miestä voivat roomalaiset keväällä lähettää sotaan.

Näitä vastaan Hannibal kykeni gallialaisten liittolaistensa avulla asettamaan korkeintaan 50 000 [208] miestä. Mutta vastapainoksi hän jos kenkään osasi taidon johtaa sodan kulkua tahtonsa mukaan ja sijoittaa sotanäyttämön sinne, minkä piti itselleen edullisimpana. Roomalaisilta ei puuttunut, kuten de Sanctis sanoo, ei miehistöä, ei kuria, eikä voimaa, mutta heillä ei ollut vieläkään oikeaa päällikköä. He olivat jälleen jättäneet armeijan johdon kahden konsulin, Æmilius Pauluksen ja Terentius Varron käsiin. Nämä olivat sotapäällikköinä uusia painoksia, edellinen diktaattori Fabius Cunctatorista, jälkimmäinen tämän ratsuväen päälliköstä tai pikemminkin Flaminiuksesta. Järjestelmällisestä sodankäynnistä kaikkine moninaisine toimenpiteineen Terentius ymmärsi suunnilleen sen verran, että hän nimitti koko puuhaa sotilaalliseksi saivarteluksi. Sotaan ei oltu ryhdytty, hän arveli, vain siksi, että varovasti toimitettaisiin tiedusteluja ja asetettaisiin vartijoita ja vartiostoja, vaan siinä mielessä, että miekkaa käytettäisiin. Sillä senaatti ja kansankokous olivat lausuneet sen toivomuksen, että konsulit uskaltautuisivat taisteluun. Mutta tarkoitus ei suinkaan ollut, että oli hyökättävä suoraa päätä vihollisen kimppuun, missä tahansa se tavattaisiin, joka oli ainoa sääntö, mitä Terentius tahtoi soveltaa. Senaatti oli päinvastoin painostanut konsulien suurta edesvastuuta, minkä ylipäällikkyys aiheutti, ja huomauttanut, miten tärkeää oli, että ratkaisevalle taistelulle valittaisiin sopiva ajankohta.

Eräänä päivänä, jolloin Terentiuksella oli korkein päällikkyys — se vaihteli nimittäin konsulien kesken päivittäin —, hän ryhtyi hyökkäykseen Cannæen luona Apuliassa. Vaikka itse asiassa Hannibal se päätti asiasta. Apulian kentät tarjosivat hänelle mitä parhaimman tilaisuuden käyttää täydellisesti hyväkseen ratsuväkensä ylivoimaisuutta. Æmilius oli samasta syystä vaalinut, että roomalaiset taisteluun antautumatta odottaisivat, kunnes vihollinen olisi saatu maastoon, jossa ratkaisu riippuisi pääasiallisesti jalkaväestä. Mutta Terentius hylkäsi ylimielisesti kaikki sellaiset ajatukset. Lopulta hän aivan raivostui; hän repi hiuksiansa, puhkesi herjaamaan virkatoveriaan ja syytti häntä kateudesta. Tilanne päämajassa tuli niin kiusalliseksi, että Æmilius lopuksi suostui tolkuttoman virkaveljensä vaatimuksiin. Niin jouduttiin sitten suureen, ratkaisevaan taisteluun Cannæn luona.

Hannibalin armeija oli suuruudeltaan vain puolet Rooman armeijasta, hiukan suurempi, mutta kuitenkin sen onnistui täydellisesti kiertää vihollinen ja sen lisäksi pitää se rautaotteessaan tämän onnistumatta murtautua sen ehkäisen ketjun läpi, joka sitä ympäröi. Boakäärmeen sitkeällä voimalla karthagolaisten ketju puristi vastustajansa yhä enemmän ja enemmän kokoon, muutti sen järjestyksettömäksi joukoksi ja tuhosi sen lopulta melkein kokonaan.

50 000 roomalaista, niistä 80 senaattoria, peitti taistelukentän, ja 20 000 miestä joutui sotavangeiksi. Siis melkein neljä viidesosaa niistä legioonista, jotka Rooma kirveltävin ponnistuksin oli saanut kokoon, oli menetetty. Milloinkaan ei liene niin suuri ja samalla kertaa itsessään niin kelpo armeija tullut tuhotuksi itse taistelukentällä niin vähäisin vastapuolen tappioin. Voitto ei maksanut Hannibalille enempää kuin 6 000 miestä, josta määrästä kaksi kolmasosaa oli gallialaisia.

Niiden joukossa, jotka Cannæn luona taistelukentällä saivat surmansa, oli myös Æmilius Paulus. Vaikeasti haavoittuneena hän oli tehnyt velvollisuutensa loppuun asti, sillä välin kuin hänen virkaveljensä pelasti nahkansa, kiitos hyvän hevosensa — ja reippaan päättäväisyytensä, joka ei nytkään häntä pettänyt. Kukapa voikaan ihmetellä, että hän sellaisessa tilanteessa kuin tämä, unohti sen lupauksen, jonka hän ylpeänä hetkenä oli rintaman edessä antanut, nimittäin jakaa kaikki vaarat sotilastansa kanssa! Urheuttaan hän osoitti nyt toisella tavalla: hänellä oli otsaa elää senkin jälkeen, mitä oli aiheuttanut.

Cannæn taistelu on tyypillinen tuhoamistaistelu, taktillisen mestaruuden saavutus. Tämä Hannibalin sotapäällikkönerouden triumfi oli mahdollinen siten, että hän itse oli kehittänyt armeijansa kykeneväksi korkeampilaatuiseen sotataitoon kuin oli se, jonka roomalaiset osasivat. Hannibalin ammattisoturit ja upseerit olivat harjaantuneet yhtä hyvin yhteistoimintaan kuin itsenäisestikin liikehtimään pienempinä osastoina. Roomalaiset olivat sitävastoin tottuneet toimimaan ainoastaan yhtenäisen komennon mukaan. Tiheään ryhmittyneinä eri osastot tunkeutuivat eteenpäin taistelussa, eivätkä tahtoneet eritä toisistaan. Roomalaiset sotapäälliköt eivät yleensä tunteneet muuta sotataitoa kuin johtaa joukot kohti vihollista ja urheasti iskeä häneen kiinni. Senvuoksi he eivät myöskään kyenneet täysin käyttämään hyväkseen lukumääräistä etevämmyyttään. Se selittää sen, että Hannibal heikommalla armeijalla sai saarretuksi melkein kaksi kertaa omaansa suuremman ja kykeni tuhoamaankin sen, kuten Trasimenuksen ja Cannæn luona.

Hänen voittonsa riippui kuitenkin taistelun alussa hiuskarvan varassa. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen oma, heikko keskustansa ei jaksaisi kauan pitää puoliaan 70 miehen syvyisen roomalaisen keskustan valtavaa iskuhyökkäystä vastaan. Täytyi senvuoksi ratsuväen saartoliikkeillä koettaa saada tilaisuus pidättää roomalaisten keskustaa, häiritä sitä tekemällä hyökkäyksiä sivustoihin ja selkään, tehdä se epävarmaksi ja siten lamaannuttaa sen valtava iskuvoima. Jos tämä onnistui, olisi koko Rooman armeija pian saarrettu ja tuhon oma. Mutta jos karthagolaisten ratsuväenhyökkäys vain hetkenkin myöhästyisi, roomalaiset ehtisivät murtautua läpi ja heittää nurin niskoin Hannibalin keskustan. Ja jos taitehikas verkko roomalaisen armeijan ympärillä kerrankin repeäisi, sitä ei enää voisi paikata.

Hannibalin voittoretkeä Cartagenasta Cannæseen voi verrata ainoastaan Aleksanterin retkeen. Mutta Hannibalin tarkoitusperä ei ollut, kuten Aleksanterin, kukistaa sitä valtakuntaa, jonka kanssa hän soti, vaan ainoastaan pakottaa vastustaja hänen omaa maataan turvaavaan rauhaan. Tämä käy ilmi tyydyttävän selvästi siitä sopimuksesta, jonka Hannibal vuonna 215 teki Makedonian kuninkaan Philippoksen kanssa. Niihin aikoihin, jolloin Hannibal oli menestystensä huipulla, hänellä ei ollut aikomustakaan tuhota roomalaisvaltaa, vaan hän suunnitteli sodan loputtua solmita ystävyysliiton Rooman kanssa. Hän tahtoi vain luoda sen ajan kahden merkitsevimmän valtion välille tasapainotilanteen ja saada Makedonian sen takaajaksi. Philippos saisi tyytyä siihen, että saisi takaisin ne alueet, jotka roomalaiset olivat vallanneet Adrianmeressä ja sen rantamilla.

Hannibalin tarkoituksena lienee ollut palauttaa isänmaalleen, mitä roomalaiset olivat siltä ottaneet, siis Sisilia, Sardinia ja Ebron pohjoispuolella oleva Espanja, antaa pohjois-Italia kelteille ja etelä-Italia kreikkalaisille ja siten rajoittaa Rooman valtakunta keskiseen Italiaan. Sen jälkeen voisivat karthagolaiset tuntea itsensä rauhallisiksi. Rooma ei voisi enää riidellä heiltä läntisen Välimeren herruutta.

Mutta sellaista sodan tulosta vastaan nousi kaikki se, mitä voi kutsua roomalaishengeksi. Tässä oli Hannibalilla vastassaan kansakunta, joka oli päättänyt järkähtämättömästi puolustaa Rooman herruutta koko Italiassa. Ennemmin joutua perikatoon kuin tulla jälleen pieneksi, mitättömäksi kansaksi! — siinä mielessä taisteli Tiberin kaupungin kansa ja sen uskolliset liittolaiset; ja tämä mielenlaatu teki heidät historiallisesti oikeutetuiksi tulemaan maailman herroiksi.

Roomalaiset eivät unohtaneet koskaan Cannæn onnettomuuden jälkeisiä kauheita päiviä. Ikäänkuin tulikirjaimin oli niiden päiväin muisto mieliin piirretty ei ainoastaan surumuistona, vaan myöskin kehoituksena ja varoituksena. Toisilla kansoilla on tapana vahvistaa kansallistuntoaan viettämällä suurien voittojensa muistoa. Roomalaisten suuruus ilmenee paljoa suurempana siinä, että he alituisesti pitivät myöskin kansalliset onnettomuudet mielessään ja viettivät tappioidensa vuosipäiviä kansallisina muisto- ja katumuspäivinä. Gallialaisia vastaan taisteltaessa kärsityn tappion, Gaudiumin solan häpeän ja Cannæn onnettomuuden päivä olivat jokaisen roomalaisen mielikuvituksessa yhtä eläviä kuin voitonpäivätkin.

Cannæn taistelun muisto ei kuulunut kuitenkaan ainoastaan Rooman aikakirjojen surullisimpiin, vaan samalla sen ylväimpiin.

Inhimillisesti katsoen Rooman olisi pitänyt sellaisen verenvuodatuksen jälkeen olla mennyttä. Ne legioonat, joihin luottaen kaupunki oli toivonut pelastuvansa, olivat tuhotut. »Jokainen muu kansa», Livius sanoo, »olisi murtunut sellaisesta onnettomuudesta.»

Tosin roomalaisetkin horjuivat surusanoman saapuessa, mutta vain hetkisen. Ensimmäistä hämmästystä seurasi pian raudanluja päättäväisyys. Ei koskaan roomalaisvoima ole esiintynyt niin ihailtavana kuin onnettomuuden päivinä.

Mutta jos Rooman liittolaiset olisivat pettäneet tällä hetkellä, sen historia olisi ollut silloin kaikissa tapauksissa lopussa. Vasta nyt oli Hannibalin mielestä tullut aika suunnata kuolinisku pääkaupunkiin. Tosin Cannæn onnettomuuden perästä italialainen liittovaltiokin järkkyi siksi voimakkaasti, että useimmat etelä-italialaiset yhteiskunnat ja Italian toiseksi suurin kaupunki, rikas ja mahtava Capua heti sen jälkeen antautuivat karthagolaisille. Ja näiden esimerkkiä seurasi pian Syrakusa. Mutta melkein koko keski-Italia pysyi Roomalle uskollisena. Lujine kaupunkeineen ja melkein ehtymättömine väestövarastoineen nämä liittolaiset olivat roomalaisvallan vahvana turvana. Sen, joka pyrki tuhoamaan Rooman valta-aseman, täytyi ensiksi rajattomin ponnistuksin murtaa irti kivi kiven jälkeen keski-italialaisten kaupunkien linnoitusvöistä. Mutta tämän roomalaisvallan suojamuurin läpi tunkeutumista varten tarvittiin sekä piirityskoneita että paljoa suurempia sotajoukkoja, kuin mitä Hannibalilla oli käytettävänään.

Sen hän myöskin itse tiesi parhaiten. Hänen sotajoukkonsa oli luonnollisesti — joskin vitkallisesti — vähentynyt yhä enemmän ja enemmän sairauksien ja niiden tappioiden johdosta, jotka aina kohtaavat voittajaakin taistelukentällä. Hannibalin heikkous oli siinä, että hänellä oli ainoastaan tämä yksi korvaamaton armeija ja hänen täytyi sentähden säästää sitä niin paljon kuin mahdollista. Näin ollen hän ei voinut ajatellakaan kiinteitten asemien piirittämistä, vielä vähemmin niiden valtaamista väkirynnäköllä. Tosin hänen onnistui lopulta saada aikaan, että apujoukko läksi Karthagosta, mutta suurin osa siitä täytyi lähettää Espanjaan. Ticinuksen taistelun jälkeen Publius Scipio oli näet lähtenyt sinne vahvistusjoukkoja mukanaan ja yhdessä veljensä Gnæuksen kanssa saavuttanut niin suurta menestystä, että he uhkasivat ryöstää Karthagolta koko tämän rikkaan maan. Rooman sotavoimat tunkeutuivat voittoisina aina Herkuleen patsaille saakka. Senvuoksi Hannibal ei voinut nyt, jolloin olisi kipeimmin tarvinnut, ottaa laskelmissaan huomioon niitä apujoukkoja, jotka hänen veljensä Hasdrubal muuten olisi voinut tuoda hänelle Espanjasta.

Myöskin Hannibalin toiveet aseveljeydestä Makedonian kuninkaan kanssa haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Tosin Philippos rohkaistui karthagolaisten voitoista niin paljon, että hän uskalsi tehdä hyökkäys- ja puolustusliiton Hannibalin kanssa, mutta hän ei kyennyt koskaan täyttämään lupauksiaan. Sillä roomalaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa Balkanin niemimaalla ja yllyttivät häntä vastaan sekä kreikkalaiset että Pergamonin kuninkaan Attaloksen, joka ajoissa huomasi edulliseksi olla hyvissä väleissä roomalaisten kanssa. Kymmenvuotisessa, epäinhimillisellä julmuudella käydyssä sodassa Balkanin valtiot raatelivat toisiansa viimeisetkin voimansa ponnistaen. Ja kun rauha viimeinkin lopetti kurjuuden, Kreikan varallisuus oli perin pohjin hävitetty.

Hannibalin suuri suunnitelma yhdistää Idän ja Lännen sotavoimat Roomaa vastaan jäi vain suureksi haaveeksi.

Niiden esteiden lisäksi, jotka nyt kohtasivat Hannibalia, tuli vielä yksi: etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit pysyivät yleensä Roomalle uskollisina. Heitä ei elähdyttänyt vain perinnöllinen puunilaisviha, vaan myöskin todellinen uskollisuuden tunne valloittajakansaa kohtaan, joka osoitti heille silmäänpistävää lempeyttä ja koetti aina osoittaa mieltymystään helleeniläiseen sivistykseen. Mitä taas tulee niihin suurkreikkalaisiin, jotka olivat julistautuneet Hannibalin kannattajiksi, olisi väärin sanoa, että he olisivat osoittaneet olevansa vähääkään innostuneita häntä auttamaan. Pelättiin Hannibalia, kuten oli pelätty Pyrrhoksen komentosävyä. Liityttiin Rooman voittajaan siksi, että Rooma nyt kerta kaikkiaan näytti olevan auttamattomasti hukassa, mutta se ei tapahtunut tunteen ja vakaumuksen pakosta, vaan pelosta.

Ottaen maan tilanteen huomioon Hannibalista oli viisainta käyttää hyväkseen vahvaa yliotettaan koettaakseen saada aikaan rauhan toistaiseksi, että sillä aikaa voisi vahvistaa asemaansa. Mutta lähetystö, jonka hän lähetti Roomaan esittämään rauhaa ja vankien vaihtoa, ajettiin häpeällisesti kaupungin porttien ulkopuolelle. Roomalaiset pitivät järkähtämättömästi kiinni siitä Appius Claudiuksen periaatteesta, että ei tullut kuunnella Italian maaperällä olevan vihollisen rauhantarjousta. Kieltäytyminen vankien vaihdosta keskustelemasta merkitsi tosin samaa kuin jättää tuhansittain roomalaisia, jotka olivat viimeiseen asti täyttäneet velvollisuutensa isänmaataan kohtaan, alttiiksi kuolemalle ja orjuudelle. Mutta tarkoitus oli, että sotilaille ei tulevissa taisteluissa jätettäisi muuta vaihtoehtoa kuin joko voittaa tai kuolla. Valtion hyväksi oli kaikki uhrattava, armotta, säälimättä.

Uusi armeija pantiin pystyyn kutsumalla lippujen alle kaikki asekuntoiset miehet aina poikaikään asti, asestamalla vangitut ja rikolliset ja sijoittamalla legiooniin valtion ostamat 8 000 voimakasta orjaa. Rohkaistakseen heitä korkein ylipäällikkö lupasi palkita jokaista, joka taisteli urhoollisesti, suomalla hänelle vapauden. Mutta jokaista, joka väistyisi paikaltaan, odottaisi rangaistus, joka oli säädetty orjille. Saadakseen tyydytetyksi aseiden tarpeensa roomalaiset eivät kavahtaneet riistämästä varusteita, jotka oli sotasaaliina sijoitettu temppeleihin.

Roomalaiset näyttivät olevansa yhtä murtumattoman uhmamielisiä kuin entisinäkin aikoina.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa Cannæn taistelusta tuli sodan käännekohta, mutta ei sillä tavoin, kuin olisi voinut luulla todetessa tämän hirmuisen onnettomuuden suuruuden. Kun Hannibal ei voitollaan kyennyt saamaan aikaan edes väliaikaista rauhaa, vaan käsitti, että voimakas liitto oli yhäkin esteenä hänen tiellään, hänen täytyi ennen kaikkea ajatella omien joukkojensa säästämistä. Suurten voittojen aika oli lopussa. Hänen oli pakko muuttaa sodankäyntitapansa enemmän puolustussodan luontoiseksi koettaakseen säilyttää sen, mitä oli voittanut.

Roomalaiset kävivät nyt myöskin paljoa vaikeammin käsiteltäviksi kuin ennen. Kolmesta hirveästä tappiostaan viisastuneina he olivat oppineet asettamaan armeijainsa johtoon ainoastaan kokeneita sotapäälliköitä ja valitsemaan heidät aina uudelleen vuodeksi toisensa perästä. Tällaisia miehiä näyttäytyi olevan mahdotonta petkuttaa ryhtymään harkitsemattomiin tekoihin. He pysyttelivät sitkeän puolustuksen kannalla ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne näytti heille itselleen erittäin suotuisalta, he antautuivat aseelliseen taisteluun. Palattiin Fabius Maximuksen strategiaan. Vallitetuille leireille, joihin roomalaiset sotajoukot aina sulkeutuivat marssien ja liikkeitten välillä, ei Hannibalin ratsuväki voinut mitään, enempää kuin linnoitetuille kaupungeillekaan.

Cannæn taisteluun on suurten taistelujen aikajakso päättynyt ja sota muuttuu näännytyssodaksi. Näännyttämällä roomalaiset lopultakin voittivat yhden kaikkien aikojen suurimmista sotapäälliköistä. Järkähtämättömän johdonmukaisesti roomalaiset seurasivat nyt tätä heille itselleenkin äärettömän uuvuttavaa ja rasittavaa sodankäyntitapaa antamatta silmänräpäykseksikään — kuten etevä sotahistorioitsija Kromayer sanoo — houkutella itseään »sallimaan kernaammin kaiken päättyä kauheaan loppuun, kuin kärsiä kauhua loputtomasti. Tämä osoittaa» — hän sanoo — »vielä korkeamman laatuista luonteenlujuutta ja on raittiissa järjellisyydessään korkeampaa kuin rohkein hyökkäys hetken hurmiossa. Se on varmasti, kaiken huomioonottaen, suurin urotyö, minkä Rooman kansa on suorittanut pitkän historiansa kuluessa.»

Mutta yhtä ihailtava on yhä edelleenkin Hannibalkin. Sama sotapäällikkö, joka on aikaisemmin johtanut hyökkäyssotaa rohkeammin ja tulisemmin kuin kenties kukaan muu, johtaa nyt yhtä etevästi puolustusta. Kunnioitusta herättävä on myöskin hänen kykynsä kokonaan muuttuneiden olosuhteiden vallitessa kokonaisten kolmentoista vuoden kuluessa yhä edelleenkin pitää koossa sekalainen palkkasoturiarmeijansa ja saada se nurisematta seuraamaan itseään minne tahansa, vaikka hän ei enää voinutkaan heitä urotöillä kiihoittaa. Ei Cæsarilla eikä Napoleonilla ole ollut tällaista vaikeata sotapäällikkönerouden koetta suoritettavanaan.

Mutta varmastikin sodankäynnin lamaantumisen on täytynyt sen ajan ihmisistä näyttää aivan selittämättömältä. Sama sotapäällikkönero, joka ennen kerta kerran perästä voitti ja tuhosi Rooman armeijat, lamaantuu äkkiä kunniansa kukkulalla toimintavoimassaan. Samalla hetkellä, jolloin hänen inhimillisesti arvostellen tarvitsi vain astua askel täydellisesti musertaakseen Rooman, hänet sen sijaan tungetaan yhä kauemmaksi eteläänpäin.[209]

Roomalaisten uuden — tai paremminkin vanhan — sodankäyntitavan sieluna oli sotakokemusta omaava Marcellus, »Rooman miekka»; ja tukenaan hänellä oli Rooman senaatti, joka ei koskaan ole osoittautunut niin ihailtavan lujaksi ja viisaaksi, ei koskaan tuonut ilmi sellaista kylmäveristä järjestelykykyistä voimaa kuin näinä vaikeina aikoina. Pian Marcellus ja hänen alapäällikkönsä voivat tiedoittaa useista saavuttamistaan voitoista. Olkoon, että nämä olivat pieniä[210] ja että karthagolaisten voitot vielä ylittivät roomalaisten saamat. Mutta ne osoittivat kuitenkin selvästi, että pahin aika oli nyt roomalaisilta ohi, ja toivo alkoi jälleen syttyä heidän mielissään. Hannibal sai alkaa pitää veteraaneilleen rohkaisupuheitten asemesta nuhdesaarnoja, senvuoksi että nämä saivat selkäänsä alokkailta ja äsken värvätyllä väeltä. »Ovatko miekkanne tylstyneet ja kätenne puutuneet, vai oletteko tulleet lumotuiksi?» hän puhkesi kysymään.

Ennen pitkää Hannibalin täytyi joutua tappiolle, ellei hän saanut huomattavia apujoukkoja. Mutta niitä ei saapunut. Karthagon ahnailla kauppaherroilla ei ollut vähintäkään halua uhrata rahoja niin epävarmoihin yrityksiin kuin Hannibalin sotahankkeisiin. Jos hän oli aikaisemmin kyennyt sotimaan omin voimin, niin piti hänen nyt vielä helpommin kyetä tekemään se, koskapa hän oli saanut ratkaisevan voiton, raharuhtinaat tuumailivat.

Sillävälin Marcellus suunnitteli itselleen yhden positiivisen tehtävän kerrallaan. Vuonna 214 hän purjehti senaatin käskystä Sisiliaan valloittaakseen takaisin Syrakusan ja tehdäkseen roomalaiset yksin arvokkaan saaren, Euroopan ja Afrikan välisen sillan valtiaiksi. Täten joutui Sisilia joksikin aikaa huomatuimmaksi sotanäyttämöksi.

Kaupunki teki äärimmäisen sitkeää vastarintaa niiden sotakoneiden avulla, joita sen suurin poika, nerokas Arkhimédēs keksi. Sellaisia olivat heittokoneet, jotka sinkauttivat valtavia kivilohkareita roomalaisten piirityskoneita kohti, ja toiset, jotka valoivat heidän päällensä kokonaiset nuoli- ja heittokeihäskuurot. Ja jos roomalaisten alukset uskalsivat tulla kaupungin muurin lähelle, työntyi sieltä äkisti esiin suunnattoman suuria nostokurkia koukkuihin päättyvine ketjuineen. Nämä tarttuivat alusten keulaan, nostivat ne ylös ja päästivät ne sitten äkisti jälleen putoamaan alas, niin että ne musertuivat kallioihin tahi täyttyivät vedellä ja upposivat. Lopulta roomalaiset pelkäsivät siinä määrin Arkhimedeen salaperäisiä vehkeitä, että heissä heräsi pahoja aavistuksia, kun vain puunpalanen tai ketju näkyi muurilla, eivätkä uskaltaneet lähestyä sitä.

Kaupunkia, joka oli kerran uhmannut ateenalaisten uljasta laivastoa ja lukemattomia kertoja vastustanut karthagolaisten sotavoimaa, ei nytkään voitu kukistaa väkivallalla. Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen Marcelluksen täytyi rajoittaa toimintansa pitämään vain kaupunkia saarroksissa. Mutta kerrotaan, että tämäkään ei saanut tapahtua Arkhimedeen häiritsemättä, vaan että suuri mekaanikko suunnattoman suurilla polttopeileillä maalta käsin sytytti tuleen roomalaisten alukset. Vasta kolmantena vuonna Marcellus kavaltajan avulla pääsi kaupungin herraksi. Rangaistukseksi se jätettiin alttiiksi yleiselle ryöstölle, jolloin Arkhimedes ja monta muuta porvaria surmattiin. Kerrotaan että roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, juuri kuin oppinut mies istui syventyneenä joidenkin geometristen kuvioiden tutkimiseen, jotka hän oli piirustanut santaan. Hän ei kuullut eikä nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. »Älä liikuta minun ympyröitäni!» hän huudahti roomalaiselle. Mutta sotilas, joka ei tiennyt, kuka kummallinen mies oli, lävisti hänet miekallaan.

Niin sammui yksi ihmiskunnan kirkkaimmin loistavia neroja, samalla kertaa kuin yksi kaikkein uljaimpia helleeniläisiä kaupunkeja kukistui kykenemättä enää koskaan saavuttamaan entistä loistoaan. Ne taideaarteet, jotka Syrakusan rikas porvaristo oli vuosisatain kuluessa haalinut kokoon, vietiin nyt pois koristamaan Tiberin rannan kaupunkia. Sisilia oli taas roomalaisten omaisuutta, ja roomalaisilla oli jälleen hallussaan mahdollisuus uhata karthagolaisia maihinnousulla heidän omalle rannikolleen.

Siihen aikaan, jolloin Syrakusan kukistuminen oli odotettavissa, roomalaiset ryhtyivät lähimpään päätehtäväänsä: valloittamaan takaisin Kapuaa. Hannibal riensi kaupungin avuksi. Mutta piiritysarmeijan vahvoja vallituksia vastaan hän ei voinut mitään.

Oli liian kärsivällisyyttä koettelevaa, ettei hän enää voinut mitään roomalaisille. Mitähän, jos hän koettelisi jotakin yllätystä, joka saisi heidät hätäilemään.

Eräänä päivänä hän lähti äkisti kohti Roomaa. Näin hän varmasti saa roomalaisen piiritysarmeijan seuraamaan itseään ja saa sen siten taas houkutelluksi liikkuvaan sotaan. Täytyisihän heidän ennen kaikkea ajatella oman pääkaupunkinsa pelastamista!

Roomassa täytti pelko ja kauhu mielet, kun saapui tieto siitä, että Hannibal oli tulossa. Voihan tuo peljätty puunilainen, jonka murhaava miekka oli niittänyt Rooman nuorison kukan kuten viikate viljaa ja jota ei nykyisin kukaan roomalainen sotapäällikkö uskaltanut vastustaa, voihan hän minä hetkenä tahansa olla Roomassa. »Naisten tuskanhuutoja ei kuulunut ainoastaan yksityisistä taloista, vaan kaikkialta riensivät perheenäidit kaduille ja juoksentelivat edes takaisin temppelien välillä», Livius kertoo. »Hajalla hapsin he polvistuivat alttarien ääreen ja rukoilivat kädet koholla jumalia pelastamaan Rooman kaupungin vihollisen hävitykseltä sekä suojelemaan Rooman äitejä ja pikkulapsia väkivaltaisuuksilta.» Eivät koskaan roomalaiset unohtaneet näitä kauhun hetkiä. Vielä lastenlasten lastenlapset värisivät kauhusta, kun kerrottiin siitä ajasta, jolloin Roomassa kuultiin kauhistuttava huuto: »Hannibal ante porras!» (Hannibal on kaupungin porttien edustalla!)

Itse asiassa ei vaara kuitenkaan ollut niin suuri, kuin roomalaiset luulivat. Hannibalin tarkoituksena ei ollut vallata Roomaa — kaupunki oli liian lujasti linnoitettu —, vaan ainoastaan houkutella roomalainen piiritysarmeija pois Capuasta. Mutta tämä ei onnistunut. Roomalaiset legioonat eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät edelleen piiritysasemissaan, ja ainoastaan pieni osasto lähetettiin Roomaan. Capuan kohtalo oli varma. Kun ei enää mitään avun toivoa ollut, valtasi kaikki kaupunkilaiset epätoivo. Kaksikymmentäkahdeksan neuvosherraa kokoontui viimeisiin kemuihin ja jättivät sen jälkeen kaikki yhdessä elämälle jäähyväiset tyhjentäen myrkkymaljat. He olivat jo kuolleet, kun roomalaiset Iuppiterin portin kautta marssivat perikatoon tuomittuun kaupunkiin. Toiset antautuivat leppymättömän vihollisen armoille. Kaupungin kohtalo oli hirmuinen. Roomalainen ylipäällikkö ruoski tutti ensin julkisesti noin viittäkymmentä Capuan ylhäisintä miestä ja mestautti heidät sitten. Ne, jotka jätettiin elämään, suljettiin vankiloihin. Suuri joukko kaupungin asukkaista myytiin orjiksi, ja kaikkien varakkaiden kansalaisten omaisuus takavarikoitiin. Tämä tapahtui vuonna 211.

Capuan kohtalo ei ollut sen asukkaille rangaistus ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet luopuessaan Roomasta. Kaikki kaupungin roomalaiset oli näet silloin murhattu yhdellä kertaa.[211] Mutta roomalaisten menettely takaisin valloitettua kaupunkia kohtaan oli myöskin ilmaus siitä kilpailusta, joka oli kauan vallinnut näiden kahden Italian suurimman kaupungin välillä. Rooman asukkaille oli mieluista suunnata nyt surmanisku vihattuun ja kadehdittuun kilpailijaansa, ja he käyttivät hyväkseen voittoa riistääkseen kaupungilta sen itsehallinnon. Sillä ei saanut olla neuvostoa eikä kansankokousta, vaan porvaristoa oli hallitseva roomalainen esimies, jolla oli tuomio-oikeus.

Syrakusan ja Capuan takaisin valloituksella olivat roomalaiset riistäneet Hannibalilta Capuan valloituksen kauneimmat hedelmät. Capuan kukistuminen muodostui itse asiassa sodan tärkeäksi käännekohdaksi, joskin myöhemmin tuli ajankohta, jolloin kaikki näytti olevan hukassa roomalaisilta. Kaupungin surullinen perikato ei aiheuttanut Hannibalille ainoastaan muunkin Campanian menetystä — vaan, mikä vielä pahempi horjutti sitä luottamusta, jota hänen italialaiset liittolaisensa olivat tähän asti tunteneet hänen suurenmoiseen kykyynsä suojella heitä. Toinen toisensa perästä ne alkoivat kääntyä jälleen Rooman puolelle. Lopuksi Hannibal oli suljettu niemimaan lounaisimpaan kolkkaan.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli sitävastoin roomalaisten alkanut käydä huonosti Espanjassa. Publius ja Gnæus Scipio kaatuivat samassa onnettomassa taistelussa, ja Rooman Ebron pohjoispuolella valtaamat alueet menetettiin. Mutta aseonni palasi, kun miellyttävä, ritarillinen Publius Cornelius Scipio nuorempi, samannimisen kaatuneen kenraalin nuori poika sai ylipäällikkyyden[212]. Hänestä tuli pian Rooman kilpi ja miekka ja hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Kuten Marcellus Sisiliassa, samoin Scipio Espanjassa sai sotaonnen kääntymään roomalaisten puolelle. Hän aloitti loistavan sotapäällikköuransa yllättämällä ja hämmästyttävän helposti valtaamalla karthagolaisten Espanjan pääkaupungin Cartagenan. Valtava saalis sotatarpeita, ruokavaroja ja rahaa joutui voittajan käsiin. Cartagenan valloituksen jälkeen hän samosi Andalusiaan ja voitti Hasdrubalin, mutta ei voinut estää tätä toteuttamasta suunnitelmaansa siirtyä jäljellä olevine joukkoinensa Italiaan auttamaan veljeänsä Hannibalia.

Kun Hasdrubal otti tämän askelen, hänen täytyi olla selvillä siitä, että Espanja pitkäksi aikaa oli annettava alttiiksi roomalaisille. Nuori Scipio ei ollut ainoastaan jumalanarmoittama sotapäällikkö, vaan kenties yhtä vaarallinen vihollisilleen harvinaisen persoonallisen lumousvoimansa vuoksi. Tällä ominaisuudellaan ja voittajana osoittamallaan lempeydellä hän pian valloitti iberiläisten kansojen sydämet. Ja peli oli hänelle sitäkin helpompi voittaa, kun karthagolaiset olivat herättäneet maassa yleistä vihaa kiristyksillään ja sillä hillittömällä, irstailevalla elämällä, mitä heidän upseerinsa viettivät.

Hasdrubalin yritystä auttaa Hannibalia helpotti se, että hän voi käyttää hyväkseen veljen alppiteistä saamia kokemuksia ja että alppikansat antoivat hänen häiritsemättä suorittaa marssinsa, kun ne nyt tiesivät, että karthagolaisten retki ei koskenut heitä. Syksyllä 208 Hasdrubal oli Gallia Cisalpinassa mukanaan suuret varastot ja sotajoukko, joka gallialaisten siihen liittymisen johdosta paisui 60 000 mieheksi.

Sanoma uudesta vaarasta, joka uhkasi Roomaa, tapasi kaupungin hetkellä, jolloin tilanne siellä oli käynyt vallan sietämättömäksi. Pahinta oli, että pellot, joiden oli tyydytettävä niin monen suun nälkä, olivat kaikkialla hoitamatta, sielläkin, missä sodan vyöry ei ollut hävittäen kulkenut. Sillä kyntämiseen ja elonkorjuuseen puuttui käsivarsia. Jos ei olisi saatu tuotetuksi viljaa Egyptistä ja Sisiliasta, niin olisi ihmisiä joukoittain kuollut nälkään.

Mutta kaikkein arveluttavinta oli, että roomalaisten liittolaiset alkoivat väsyä tähän iänikuiseen sotaan, joka imi heistä veren ja ytimen. Yksinpä latinalaisetkin yhteiskunnat alkoivat horjua uskollisuudessaan roomalaisia kohtaan. Vähän aikaa aikaisemmin yli kolmasosa heistä oli selittänyt epätoivoissaan, että enemmän joukoilla kuin rahallakaan he enää eivät voisi avustaa, vaan että he jättäisivät roomalaisten itsensä kannettaviksi kustannukset sodasta, jota käytiin näiden omaksi eduksi.

Jos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin Hannibalin tähti oli vielä nousemassa, se olisi merkinnyt Rooman tuhoa. Nyt sillä sen sijaan oli se vaikutus, että toiset latinalaiset siirtokunnat ponnistivat uhrimieltänsä sitäkin enemmän auttaakseen Roomaa ja voittaakseen sen suosion.

Roomalaisten asema oli joka tapauksessa hyvin arveluttava. He olivat saaneet kimppuunsa uuden vaarallisen vihollisen juuri samalla hetkellä, jolloin heidän paras päällikkönsä Italiassa oli kaatunut. Kuinka kävisikään, jos Hasdrubalin onnistuisi tuoda vahvistusjoukkonsa Hannibalille? Riittäisivätkö roomalaisten kovin ehtyneet voimat silloin häntä vastustamaan? Nyt, kuten aina suuren vaaran aikoina, tuskan vallassa oleva kansa näki kaikkialla jumalain vihan merkkejä.[213]

Lähimmässä tulevaisuudessa Rooman kohtalo riippui siitä, onnistuttaisiinko estää pohjoisesta marssiva Hasdrubal yhtymästä veljeensä etelä-italiassa. Voimakas armeija asettui päättävästi Hasdrubalin tielle ja pakotti hänet kenttätaisteluun, jota hän halusi välttää. Ottelu suoritettiin Senan seuduilla itäisimmässä Umbriassa vuonna 207. Hasdrubalilla oli siellä vastassaan kaksinkertainen ylivoima. Hänen ainoa pelastuksen toivonsa oli kohdistaa kaikki voimansa hyökkäykseen, jolla voisi murtautua läpi vihollisen rintaman.

Yritys raukesi roomalaisten jämerään vastarintaan, ja taistelusta tuli senvuoksi pitkällinen ja verinen. Se päättyi roomalaisten ratkaisevaan voittoon, joka oli heidän ensimmäinen suuri voittonsa koko sodassa. Puunilaisten armeija tuli melkein tuhotuksi. Kun Hasdrubal näki, että kaikki oli menetetty, »hän kannusti hevostansa, syöksyi keskelle roomalaista kohorttia[214] ja kaatui taistellen kuten sopi Hamilkarin pojan ja Hannibalin veljen», Livius sanoo.

Kohta voiton perästä toinen roomalaisten ylipäälliköistä, konsuli Claudius Nēro, riensi pikamarssissa eteläitaliaan kohdatakseen siellä Hannibalin. Ihmetellä täytyy vain sitä, etteivät molemmat konsulit yhdistynein voimin sinne marssineet koettaakseen voitosta ylpeine sotajoukkoineen päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Mutta tätä mahdollisuutta ei näytä ajatellunkaan. Niin valtavasti vaikuttava, niin suorastaan lamauttava oli suuren puunilaisen nimen tenhovoima. Ainoakaan Rooman senaikaisista valtiomiehistä tai sotapäälliköistä ei ollut koskaan voinut saada aivoihinsa edes ajatusta, että Hannibal voitaisiin voittaa. Korkeinta, mitä voitiin ajatella, oli välttää hänen musertava iskunsa. Tarvittiin tavallisia mittoja suurempaa miestä, joka vasta voi kohota siihen ajatukseen, että näännyttävästä sodasta voitaisiin tehdä loppu roomalaisten saavuttamalla voitolla. Tämä mies olikin ilmestyvä aikanaan.

Hannibalilla ei ollut vielä varmaa tietoa veljen marssista. Neron tulosta hän sai varmuuden kamalalla tavalla. Konsuli oli nimittäin kuljettanut mukanaan Hasdrubalin irtileikatun pään ja heitätti sen nyt Hannibalin etuvartijoille. Tämän nähdessään sanotaan Hannibalin epätoivosta suunniltaan huudahtaneen: »Nyt aavistan Karthagon kohtalon.»

Kuvaamaton oli sitävastoin voitonsanoman Roomassa herättämä riemu. Kaikki hengähtivät jälleen kauhean jännityksen perästä ja kiittivät jumalia, että suuri vaara oli vältetty. Mielet täytti lohdutus ja toivo, että pian saataisiin loppu kauheasta sodasta. Kauppa ja muut elinkeinot heräsivät taas eloon.

Molemmilla tahoilla tunnettiin, että sota oli itse asiassa ratkaistu Senan taistelulla. Niin uupuneita roomalaiset tosin olivat, etteivät he kyenneet ajamaan Hannibalia pois Italiasta; mutta hänkään ei kyennyt aikaansaamaan muuta kuin pysyttelemään sitkeästi Bruttiumissa, jonne hän oli peräytynyt, että hänellä tarvittaessa olisi tie vapaana sopivaan lähtösatamaan. Että hän vielä neljä vuotta kykeni omin päin jatkamaan taistelua, on tosin loistava todistus hänen sotilasnerostaan, mutta sekään ei enää voinut muuttaa sodan lopputulosta.

Eduard Meyer on sitä mieltä, että Hannibalin yritys olisi ollut tuomittu epäonnistumaan siinäkin tapauksessa, että Hasdrubalin olisi onnistunut tuoda joukkonsa vaurioitta veljensä avuksi vuonna 207. Hänen mielestään apu silloisissa oloissa joka tapauksessa oli jo myöhästynyt. Sodan ratkaiseva käänne oli jo kauan aikaisemmin tapahtunut. Scipio voi Roomalle uudestaan valtaamastaan Espanjasta levollisena katsella, kuinka Hasdrubal riensi kohtaloansa kohti, »sillä hänen retkensä», Meyer sanoo, »ei ollut enää kuolinisku Roomalle, mitä se olisi voinut olla kahdeksan vuolta aikaisemmin. Se oli nyt vain kuolettavasti haavoitetun vastustajan epätoivoinen yritys.»

Vaikka suuren tiedemiehen päättelyt eivät tuntuisikaan vakuuttavilta kauemmas kuin siihen saakka, että Hasdrubalin toiveet antaa Roomalle surmanisku vähenivät joka vuosi, mikä kului Hannibalin saavuttaman Cannæn voiton perästä, niin ne antavat kuitenkin vastauksen siihen aikaisemmin viritettyyn kysymykseen, menettelikö vanhempi Scipio viisaasti vai harkitsemattomasti, kun hän salli veljensä joukkoineen jatkaa matkaansa Espanjaan. Itse asiassa hänen silloin tekemänsä päätös tuli ratkaisevaksi koko sodalle. Italiassa oli aina riittävästi väkeä sotakentälle vietäväksi, välttämätön oli siellä vain päällikkö. Jos Scipio olisi luopunut sotaretkestä Espanjaa vastaan, hän olisi jättänyt Hannibalin rintamantakaiset liikenneyhteydet rauhaan, ja Hasdrubal olisi pian voinut tuoda toisen armeijan veljensä jälkiä. Mutta kun Rooman sotajoukko asettui asemiin Ebron rannoille, silloin Hannibalilta oli katkaistu yhteys toimintakeskuksensa kanssa. Ja kaikki Hasdrubalin yritykset karkoittaa roomalaiset sieltä pois olivat tuloksettomia. Näin Hasdrubalin avustusretkikunta myöhästyi vuosi vuodelta, ja voidaankin senvuoksi täydellä syyllä sanoa, että Scipion toimenpiteet vuonna 218 olivat ratkaisevimpana syynä siihen, että »Libyan jalopeuran» veren täytyi verkalleen juosta kuiviin.

Hasdrubalin lähdettyä Espanjasta Scipio oli vallannut kaikki sikäläiset Karthagon alueet. Mitä hän ei asevoimin kukistanut, sen hän voitti lempeydellä ja jalomielisyydellä. Karthagolaisten ei maksanut enää vaivaa pitää joukkoja tässä maassa, vaan jäljellä olevan miehistön, alukset ja varastot he siirsivät sieltä pois. Espanja oli muuttunut Rooman maakunnaksi.

Näin oli sota onnistunut ensiksi Sisiliassa, sitten Espanjassa ja Makedoniassa; ja itse Italiassakin se oli vaimentunut. Saadakseen sen kokonaan loppumaan Scipio teki rohkean suunnitelman yrittää nousta maihin Afrikkaan ja suunnata ratkaiseva isku itseänsä Karthagoa vastaan.

Hänen suunnitelmansa eivät kuitenkaan miellyttäneet senaattia. Maan isät olivat sitä mieltä, että oli saatu jo enemmän kuin tarpeeksi rohkeasta uhkapelistä. Miehellä, jolla tuskin kolmikymmenvuotiaana oli niin tavaton menestys takanaan, täytyi luonnollisesti olla myöskin paljon kadehtijoita, ja kuiskuteltiin, että Scipio voisi käydä vaaralliseksi Rooman kansan vapaudelle, jos hän saisi liian suuren vallan käsiinsä. Kansansuosionsa nojalla hänen onnistui kuitenkin hyvin myrskyisten senaatin keskustelujen jälkeen saada tämä korkea kokous antamaan hänelle lupa siirtää sota Karthagon omalle alueelle. Mutta vain kaksi legioonaa senaatti asetti hänen käytettäväkseen ja rahavaroja se ei tahtonut hänelle lainkaan myöntää. Varustukset täytyi suorittaa pääasiallisesti vapaaehtoisuuden tietä. Mutta sekin onnistui, kiitos Scipion lujan uskon asiaansa ja hänen koskaan pettämättömän toimintatarmonsa. Hän oli huimaavan paljoa korkeammalla kaikkia Rooman senaattoreja valtiollisessa selvänäköisyydessä, samoinkuin hän solapäällikönlahjoissa oli kaikkia muita Rooman sotaherroja verrattomasti etevämpi. Kaikilta tahoilta keräytyi vapaaehtoisia hänen kotkiensa — Rooman legioonain sotamerkkien — alle, Sisilian satamissa rakennettiin sotalaivoja, ja eräänä päivänä Rooman sotajoukko nousi Afrikan rannikolle. Karthagon sota Roomaa vastaan oli päättynyt. Rooman sota Karthagoa vastaan alkaa.

Tuskin Scipio oli noussut Afrikan maaperälle, kun hänen luoksensa tuli numidialainen hallitsija Masinissa. Jo aikaisemmin, kun Scipio oli Espanjassa, tämä erämaan poika oli luvannut, että roomalaiset voisivat luottaa häneen, jos halusivat siirtää sodan Afrikkaan. Masinissa oli hallinnut valtakuntaa, joka oli länteen Karthagon alueesta, ja hänen hallituskaupunkinansa oli ollut nykyinen Constantine, mutta hänet oli karkoittanut kilpaileva numidialainen kuningas Syphaks. Tämän karthagolaiset olivat ottaneet siipiensä suojaan, koska hän oli kilpailijoista mahtavampi. Houkuttimena Karthagon neuvosto oli käyttänyt ihmeen ihanaa ylhäistä karthagolaisnaista Sophonisbea, joka oli annettu hänelle puolisoksi. Masinissa oli myöskin kosiskellut häntä, mutta tullut häpeällisesti laudalta lyödyksi, kun rakkausasioilla ruvettiin harjoittamaan politiikkaa. Karthagon avulla Syphaks karkoitti Masinissan valtaistuimelta. Siitä saakka tämä harhaili pakolaisena erämaassa pieni ratsastajaparvi seuranaan. Hän ei siis ollut juuri paljon arvoinen tuolla hetkellä, jolloin hän tarjosi Scipiolle apuaan, mutta apua hänestä voi olla, sillä hän oli tavattoman tarmokas mies ja taitava ratsuväen päällikkö.

Afrikassa, kuten Espanjassakin, Scipiolla oli onni puolellaan, vaikka vihollinen oli hänen joukkojansa paljoa mieslukuisempi. Voidakseen tätä »jumalten suosikkia» vastaan asettaa samanveroisen vastustajan, karthagolaisten täytyi kutsua Hannibal Italiasta. Käsky ei tullut hänelle odottamatta. Krotonin sataman edustalla hänellä oli jo kauan ollut valmiina kuljetuslaivasto. Hän nousi nyt joukkoineen laivoihin tapettuaan hevoset. Niille ei näet ollut tilaa laivoissa.[215]

Hammasta purren Hannibal näki aluksestansa voittojensa näyttämön häipyvän näköpiirin taakse. Hän jätti Italian sellaisen mahdin voittamana, joka oli hänen neroaankin voimakkaampi. Se mahti oli roomalaishenki.

On kysytty, miksi Scipio ei käynyt Hannibalin kimppuun Italiassa, vaan sen sijaan antautui paljoa uskalletumpaan yritykseen mennä Afrikkaan. Tähän vaikuttivat seuraavat seikat. Ratkaisu oli saavutettavissa vain uhkaamalla Karthagoa itseänsä. Tosin Scipio olisi ehkä voinut pakottaa Hannibalin vetäytymän pois ja palaamaan Afrikkaan; mutta jos Hannibal olisi tullut sinne ennen häntä, olisi roomalaisille käynyt vaikeaksi saada siellä lujaa jalansijaa ja voittaa numidialaisia puolellensa.

Mutta miksi Hannibal ei sitten jättänyt Italiaa, niin pian kuin oli selvää, ettei hän enää voinut saada siellä mitään merkitsevää aikaan? Varmastikin senvuoksi, että hän luuli helpommin voivansa saada uupuneet roomalaiset tekemään rauhan, jos hän itsepintaisesti piti osan heidän maastaan miehitettynä. Olihan toki luultavaa, että roomalaiset maksaisivat yhtä ja toista vapauttaakseen Italian vihollisjoukoista. Luultavasti päätteli Hannibal, ja kaipa yleensä Karthagon hallituskin, että niin kauan kuin vihollisjoukkoja oli Italian rajojen sisällä, roomalaiset eivät uskaltaisi siirtää sotaa Afrikkaan. Mutta karthagolaiset laskivat väärin molemmissa suhteissa.

Roomalaiset huoahtivat helpotuksesta, kun »Libyan jalopeura» vapaaehtoisesti jätti Italian maan. Iloissaan he kunnioittivat kunniaseppeleellä ainoata elossa olevaa niistä sotapäälliköistä, jotka kunnialla olivat kestäneet vaikeimman koettelemusten ajan, lähemmä yhdeksänkymmenvuotiasta Fabius Maximusta. Sitä pidettiin suurimpana kunnianosoituksena, mitä koskaan oli tullut Rooman kansalaisen osaksi. Siitä tulikin vanhan sotaherran viimeinen suuri hetki, sillä kohta sen perästä hän erosi elämästä.

Samaan aikaan Hannibal palasi kotiseudulleen, jonka hän 34 vuotta sitten oli poikasena jättänyt. Tuloksettomaksi oli jäänyt se loistava voitonrata, jonka hän tuona aikana oli ympäri läntisen Välimeren piirtänyt. Mutta hänen kotiinpaluunsa valoi karthagolaisiin uutta rohkeutta. Mitenkä hän, jota ei vielä koskaan oltu voitettu, ei voisi lyödä maahan Scipiotakin!

Mutta kotimaan mantereella odotti Hannibalia katkerin kaikesta, mitä hän oli kokenut. Hänen kansansa ei ollutkaan nyt miteltävä voimiansa juuri kokoonhaalittujen legioonain kanssa, vaan sillä oli vastustajanaan veteraaniarmeija. Roomalaisille olivat Espanjan sotaretket ja ahkerat harjoitukset olleet erinomaista sotakoulua. Scipion alipäälliköt ja sotilaat olivat siellä oppineet toimimaan itsenäisinä osastoina ja ratkaisevalla hetkellä tekemään päätöksen omalla vastuullaan. Se aika oli ohi, jolloin Rooman armeijat antoivat saartaa itsensä avoimella kentällä ollen kyvyttömiä kohtaamaan vihollisen taktillisia liikkeitä tarpeellisilla vastaliikkeillä. Scipio voi käyttää Hannibalia vastaan tämän omaa voittoisaa taktiikkaa. Hän kykeni nyt tarvittaessa ohentamaan taistelurintamaansa ja sen sijaan leventämään sitä, niin ettei sitä voitu saartaa. Hannibal oli ennen ollut ylivoimainen ratsuväessä; tämän edun tasoitti nyt Scipion liitto numidialaisten kanssa. Zaman seuduilla, 20 peninkulmaa Karthagosta lounaaseen, nykyisen Tuniksen ja Algerian rajalla onnellisempi vastustaja vuonna 202 löi perin pohjin Hannibalin. Paetessaan puunilainen armeija perin pohjin hajoitettiin ja tuhottiin. Vain pienen ratsastajaparven seuraamana Hannibal pelasti henkensä.

Zama merkitsi karthagolaisille samaa, mitä Cannæ oli ollut roomalaisille. Rooman sotajoukot olivat tämän jälkeen tunnustetusti maailman parhaat. Roomalaisten käyttämä uusi sotataito oli niin paljon toisten kansojen sotatapoja parempi, että se kahden sukupolven aikana oli antava heille koko maailman herruuden. Senvuoksi Zaman taistelu merkitsee käännettä sotahistoriassa.

Karthagolaisten täytyi nyt alistua roomalaisten koviin ja nöyryyttäviin rauhanehtoihin, sillä heidän pääkaupungillansa ei ollut muonavarastoja ja se ei voinut senvuoksi kestää piiritystä. Heidän täytyi sitoutua viitenäkymmenenä vuotena suorittamaan vuotuista sotaveroa 200 talenttia ja olla ryhtymättä sotaan, edes puolustussotaan, ilman roomalaisten suostumusta. Karthago oli siis tosiasiallisesti joutunut Rooman veronalaiseksi ja alistunut sen valtiolliseen holhontaan. Sitäpaitsi karthagolaisten täytyi luovuttaa Roomalle kaikki espanjalaiset alueensa, jättää heille kaikki sotalaivansa paitsi kymmentä ja kaikki sotaelefanttinsa ja sitoutua olemaan harjoittamatta näitä uusia.

Kovin vikisten ja vaikeroiden Karthagon neuvosherrat suorittivat ensimmäisen määräajan vahingonkorvauksen. Mutta Hannibalin sanotaan ivallisesti nauraneen heidän voivottelulleen. Eivätkö nämä kauppasaksasielut kyenneet ymmärtämään, että rahanmenetys oli vähäisintä niistä onnettomuuksista, joita nyt kokoontui heidän onnettoman isänmaansa ylle!

Jo ennen karthagolaisten lopullista voittamista Masinissa oli lyönyt Syphaksin, ottanut hänet vangiksi ja riemukulussa marssinut entiseen pääkaupunkiinsa. Sophonisbe heittäytyi voittajan jalkoihin ja anoi häneltä turvaa roomalaisia vastaan. Kuka voikaan vastustaa hänen viehätysvoimaansa? Ainakaan ei arojen poika, joka rakastui niin, että samana päivänä vietti häitä hänen kanssaan.

Mutta kun Scipio sai kuulla, että Masinissa oli nainut Rooman kansan leppymättömän vihollisen, hän antoi tämän kuulla suoria sanoja. Murheissaan arojen poika vetäytyi telttaansa, yksinäisyyteen ja epätoivoonsa. Kun hän jonkin verran oli tointunut, hän oli päättänyt olla sallimatta jumaloidun Sophonisben elävänä joutua roomalaisten valtaan. Hän ojennutti hänelle myrkkymaljan, jonka Sophonisbe epäröimättä tyhjensi.

Roomalaiset palkitsivat Masinissaa hänen liittolaisuudestaan antamalla hänelle melkein koko Syphaksin valtakunnan kuningaskunnaksi ja uskoivat hänen tehtäväkseen valvoa, etteivät karthagolaiset ryhtyisi mihinkään, mikä olisi Rooman etujen vastaista. Syphaks kuoli roomalaisten vankeudessa.

Kun Scipio palasi kotiin, hän vietti loistavimman triumfin, mitä Rooma siihen saakka oli nähnyt, ja hän sai kunnianiinen Āfricánus.

Niin oli päättynyt tämä valtava taistelu, joka 18 vuoden ajan oli pitänyt koko läntistä Välimerenmaailmaa ja suurta osaa itäisestäkin henkeä salpaavassa jännityksessä. Sota oli ollut rikas draamallisista kohtauksista, ja vielä viime hetkellä ei kukaan ollut voinut ennustaa lopputulosta. Kun päätös vihdoin tuli, se merkitsi ratkaisevaa käännettä Välimerenmaiden kohtaloissa. Yksi toisensa perästä sen maat kukistuvat voittoisan Rooman alaisiksi. Mutta tämä on jälkimaailman silmissä vain välttämätön seuraus Hannibalinsodan suurista, ratkaisevista tapahtumista.

Italialle oli sodalla ollut se merkitys, että se oli sulattanut niemimaan kansat yhdeksi kansallisuudeksi. »Yhtä suuressa määrin kuin yhteinen voitto vaikuttivat myöskin sen vaatimat äärettömät uhrit siihen, että roomalaiset ja heidän liittolaisensa veljistyivät ja että syntyi italialainen kansakunta», sanoo De Sanctis.

Rooman aikakirjoissa toinen puunilaissota on myöskin toisessa suhteessa rajapyykkinä. Vasta tutkijan tullessa tähän aikaan Rooman kohtaloita verhoava tarujen hämärä täydellisesti haihtuu ja, kiitos ennen kaikkea Polybioksen, historian kirkas valo lankeaa sen ylle. Vastakkaisten ja puolueellisesti väritettyjen tiedonantojen lomitse historioitsijan täytyy tosin edelleenkin eteenpäin pujotteleutua — niinhän täytyy tehdä senkin, joka kerran on muodostava itselleen käsityksen siitä, mitä meidän päivinämme todella tapahtuu — ja täydellisten tietojen puutteessa hänen on monesti tyydyttävä todennäköisyyspäätelmiin, mutta hänen vaelluksensa halki aikojen ei kuitenkaan ole enää »yöllisen kulkijan, joka varovaisesti haparoitsee eteenpäin.»

Theodor Birt, Römische Charakterköpfe, Weikko Pakarisen ja Lauri
Pelkosen suomentamana nimellä »Rooman miehiä».

Eduard Meyer, Hannibal und Scipio (Erich Marcks und K.A. von Müller,
Meister der Politik I).

Hermann Hesselbarth, Historisch-kritische Untersuchungen zur dritten
Dekade des Livius.

W. Streit, Zur Geschichte des zweiten punischen Krieges in Italien nach der Schlacht von Cannæ.

ROOMALAISET PÄÄSEVÄT ITÄISENKIN VÄLIMERENMAAILMAN VALTIAIKSI.

Kuulumattoman jännittävä ja ponnistuksia kysynyt sota oli saatettu päätökseen vuonna 201. Ja kuitenkin roomalaiset jo seuraavana vuonna alkoivat uuden sodan. Tosin tämä sellaisenaan oli vallan mitätön Hannibalinsodan rinnalla, mutta sillä oli kuitenkin maailmanhistoriallinen merkitys. Sillä Rooma näet alkoi omin asein sekaantua myöskin itäisen Välimerenmaailman asioihin. Jo Polybiokselle aikoinaan oli täysin selvänä Hannibalinsodan merkitys maailmanhistoriallisena rajapyykkinä. »Aikaisemmin», hän sanoo, »maailman tapahtumat olivat aivan kuin hajallaan ja vailla keskinäistä yhteyttä. Mutta tästä ajasta alkaen historia muodostaa elimellisen kokonaisuuden: Italian ja Libyan tapahtumat punoutuvat Aasian ja Hellaan tapahtumiin ja kaikki tähtää yhteen ja samaan päämäärään.» Hannibalinsodan jälkeen roomalaiset vaihtavat poliittista rintamaa. Mutta koska he ovat järjestelmällisiä — tai ainakin perästäpäin näyttävät olevan — kaikessa mihin he ryhtyvät, niin he tekevät tämän täyskäännöksen vasta sitten, kun he Karthagon kukistamisella ja Espanjan valtauksella ovat täysin turvanneet selkäpuolensa.

Lopullinen menestys taistelussa Karthagon voittoon tottuneita, sen ajan suurimman sotapäällikön johtamia sotajoukkoja vastaan oli täyttänyt roomalaiset itsetunnolla, ylpeällä varmuudella, ettei mikään mahti maailmassa enää voisi heitä vastustaa. Roomalaiset olivat heränneet täyteen tietoisuuteen voimastansa. Ja Itä houkutteli heitä, Itä rikkauksineen ja hienoine helleeniläiskulttuureineen, jota roomalaiset yhä enemmän oppivat ihailemaan.[215] Toinen toisensa perästä Idän kulttuurimaat tulivat vedetyiksi Rooman verkkoon. Ensimmäinen vuorossaan oli Makedonia.

MAKEDONIAN VALTAKUNTA.

Makedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä valtiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä makedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin verrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta herättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton Philippos V ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa Perseus!

Syynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen kunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan kauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot etsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen liittonsa Hannibalin kanssa.

Tuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman kansa ei halunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista kauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman senaatti se, ja se yksin, päästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua, kun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva mahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt, äsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli iskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi. Myöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma esiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta vastaan.

Samaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni Antiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan ja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa lähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa saada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada hänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.

Roomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis toisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin siltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia vastaan. Kolmessa vuodessa konsuli Flāminínuksen johtamat Rooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja rauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli ollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217] Sitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa paitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja sitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään sotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia rauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta aikaisemmin.

Kolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan pois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen Makedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa häntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on, että itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista. Se johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista oli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että liian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja, jotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle kehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus olla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa itselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät olivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen sijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten tavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset olivat kyllin viisaita avokätisesti lahjoittaakseen heille kaivatun vapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin niemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi maahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen kansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin roomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö heidän laskelmansa paikkansa.

Suurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr., Flamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat kokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että airut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin hän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan juhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti seuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö julistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset valtiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi ja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»

Kreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa korviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he tuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli astuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla, vaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran oli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen sellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi näki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta itse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä kukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla tapahtui.

Kun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi roomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet kappaleiksi.

Flamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten itsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka suuri Philippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.

Vallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren tappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne pikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi sortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta. Ei ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla, niin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin sukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki niin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen kohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava napisematta.

Mutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja lyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin sulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa perinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen urhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan. Hyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 Æmilius Paulus, sen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa. Perseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset eivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään pieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa riisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut aseet poltettiin tai sulatettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa puhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan suoranaiseen hallintaansa ja muutti sen Rooman maakunnaksi.

SELEUKIDIEN VALTAKUNTA.

Helleenien holhoojan asemastaan roomalaiset saivat aiheen turvata heitä ei yksin Makedonian kuningasta, vaan myöskin Antiokhos III:ta vastaan. Kohta sen jälkeen kuin senaatti oli julistanut Kreikan valtiot vapaiksi ja riippumattomiksi, Antiokhos alkoi ahdistaa eräitä niistä. Roomalaisten mielestä se todisti suurkuninkaan »määrätöntä vallanhimoa». Sellaista luonnetta ei luonnollisestikaan tyydyttäisi vähempi kuin koko maailman herruus, jos se vain pääsisi tarkoituksiaan toteuttamaan. Kuninkaan olisi helppo saada sekä Makedonian Philippos että karthagolaiset kostosotaan Roomaa vastaan. Ainakin sodan kannattajat koettivat Roomassa herättää kansassa sellaista pelkoa. Nyt, kuten Philippostakin vastaan, oli siis toimittava tosin kreikkalaisten suojelijana, mutta ennen kaikkea omassa asiassa.

Itse asiassa Antiokhoksella ei ollut lainkaan sellaisia koko maailmaa käsittäviä suunnitelmia, mistä roomalaiset häntä epäilivät. Hänen valloitussuunnitelmansa rajoittuivat melkein kokonaan Aasiaan. Siellä hän halusi kulkea entisten suurkuninkaiden jälkiä.

Kuitenkin roomalaiset veivät armeijan Makedoniasta Hellespontoksen yli Vähään-Aasiaan. He voittivat Antiokhoksen perin pohjin vuonna 190 e.Kr. Tämä taistelu riitti lopettamaan seleukidien valtakunnan suurvaltasadun. »Koskaan vielä», Mommsen sanoo, »suurvalta ei ole niin perin pohjin ja kunniattomasti kukistunut.» Rauhassa Antiokhoksen täytyi luovuttaa melkein koko Vähä-Aasia ja muutoin alistua samanlaisiin ehtoihin kuin aikaisemmin Karthagon ja Makedonian: jättää koko laivastonsa paitsi 10 alusta sekä kaikki sotaelefanttinsa, maksaa 15 000 talentin huikea summa ja sitoutua olemaan ahdistamatta läntisiä naapureitansa. Laiha oli se lohdutus, että suurkuninkaalle suotiin arvonimi »Rooman kansan ystävä». Hänen kärsimänsä nöyryytyksen perästä oli alamaisten kunnioitus häntä kohtaan lopussa. Hänen valtakuntaansa tärisyttivät kapinat, ja se kärsi taloudellisia vaikeuksia. Koettaessaan kukistaa Persian lahden rantamilla puhjennutta kapinaa hänet surmattiin, kun hän oli ryöstämässä Baalin temppeliä, jonka aarteilla hän aikoi täyttää tyhjät kassansa. Sitten heikkeni hänen valtakuntansa yhä enemmän ja enemmän valtaistuinriidoista, kapinoista ja itäisten naapurikansojen kanssa käydyistä sodista ja ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. se lopullisesti hajaantui.

Sitä ennen — vuonna 133 e.Kr. — oli osa seleukidien valtakuntaa liitetty Rooman alueisiin. Tämän asian laita oli seuraava. Kun roomalaiset ottivat Antiokhokselta Vähän-Aasian, he lahjoittivat suurimman osan siitä uskolliselle liittolaiselleen Pergamonin kuninkaalle. Tästä attalidien valtakunnasta tuli siten itäisissä Välimerenmaissa Rooman vahti, kuten Numidia oli Afrikassa. Kuten Masinissan tuli pitää silmällä karthagolaisia, samoin oli Pergamonin tehtävänä roomalaisten laskuun pitää aisoissa Makedoniaa ja seleukidien valtakuntaa. Vielä roomalaiset eivät halunneet sitä rasitusta, mitä merentakaiset alueet aiheuttaisivat. Mutta ajan oloon he vapautuivat tästä vanhanaikaisesta käsityksestään. Vuonna 133 attalidien suku loppui kuningas Attalos III:een. Hänen poismenonsa jälkeen huomattiin, että hän oli jälkisäädöksessään määrännyt valtakuntansa roomalaisille. Perintöoikeus ei kyllä ollut vallan riidaton, mutta mitä se merkitsi, kun Rooma halusi saada maan? Vähä-Aasia tuli Rooman ensimmäiseksi suoranaiseksi alusmaaksi toisella puolen itäistä Välimerta. Siitä muodostettiin Aasia-niminen Rooman maakunta.

ROOMA JA KREIKKA.

Kreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr. Ennenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista Kreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen, jossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava kohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään kuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja eripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne. Vapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu teille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on suojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että te ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin käsiin.»

»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen puhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan itsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti toistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin oraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin tunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä tätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus sellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman sopua?»

Vastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet vapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian kiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita parantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman puoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä piti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla kertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät kunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja minkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat Aristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen helleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään, kun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista ja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa tanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena. Lopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät kreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla oli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä vuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät enää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.

Roomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja heitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset tieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja ylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat avautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä pitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat vanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta kun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin roskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen tapella.

Mutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi Kreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr. Kreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen, että he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen sijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman senaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää — vaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin Rooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä rauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä aseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi maksaa veroa Roomalle.

Kreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset pikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin kiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli merkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen tyyntä kulkuaan.

Roomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän oli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin häpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa sotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa oli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi ja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi. Joukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.

Rangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat pitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä vähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua, Rooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei kyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin kiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle, paikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.

Mutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten sanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen tila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan Akhaia-nimiseksi Rooman maakunnaksi.

Että seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin, oli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut yhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja makedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena ylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli heitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua uhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi. »Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain kreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä rakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis pintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin kuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta oli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija voi pitää jättiläisen pystyssä.

Toisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin kansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä. Mutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren sotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri väestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi osaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys oli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen kansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu seurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme nähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä siihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta, eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa vastaan. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista vastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen Välimerenmaailman valtiaiksi.

SCIPIO JA CĀTO.

Karthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt komeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.

Triumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti tavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit valkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä. Sitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja marsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille sotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita, taideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja raskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja, kultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat suuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista kaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin triumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja piirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan sodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita valloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä tai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa näkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja valkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut kuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran nöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina. Jotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän arvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä epätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka riemastuttivat sydämetöntä rahvasta.

Lopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen hevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse purppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa. Hänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta joukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista, että olet kuolevainen!»

Viimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli oikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja upseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja ivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli tehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan tai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat voittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]

Halki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja kukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista pitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja muut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu kukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen edustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.

Kulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin temppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski laakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan kiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti juhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet päättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.

Scipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä. Tuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten vankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun hän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen». Onni oli hänen puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä olikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia kunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli samanarvoinen kuin senaatin päätös».

Mutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin kokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori Marcus Porcius Cāto. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen edustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta sivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi ja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan. Valtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin käsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan ja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän ansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti hän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti velvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki miehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän säilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä 80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Mutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma maailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat muutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan turmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen kuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan naisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.

Cannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion pelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää koristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua moniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan kaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon vetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika kesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin, jotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä mukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen hyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki oikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa sota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen läpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195 e.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen muodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta yhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.

Kun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta niille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä agitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten loistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus Porcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten julkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat siihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m. seuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi, että kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton perin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet suunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole mahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen olio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin kukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen? Esi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille alamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa perästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin saatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he pääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.

Mutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat tulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko isänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse sanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet tahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava oikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'

Tietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte vaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä niin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan vain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna vaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella miehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi, niin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan ollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään entistäänkin villimmäksi.»

Naisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen ehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että naiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen sabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin. Naislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun kaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat sen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä he olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun me», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme valtion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he saavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan ainoastaan heitä itseänsä.»

Ritarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa. Kaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä, jolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle ylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat ehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille vihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut piirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten tahtoon.

Tällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti ensimmäisen tunnetun voittonsa.

Yhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada pukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio Africanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki ruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa sivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman ulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään, että

Taikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen raakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän vakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän oli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat kreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato kuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana. Häntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea kreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät voineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat hankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen kuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava esiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi erosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta. »Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana», sanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että aristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.» Yritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton lopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin voittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan lahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio oli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.

Sattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti ratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan häpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän merkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi kuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on kiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien velvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille kiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän sanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»

Silloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin seisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.

Mutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa ylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi kadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei ollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli kuollessaan vain 51-vuotias.

Mutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita. Vuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa vääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä ja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta. Eräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut konsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan. Cato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan yhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen taisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt suuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa hyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita käyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.

»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia, mutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti hänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut Rooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran oikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan havainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen virtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.

Johannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från senare tider»).

HANNIBALIN VIIMEISET VAIHEET.

Vuoden 201 rauhanpäätöksellä Karthago oli muuttunut mahtavasta kauppavaltiosta suojattomaksi kauppakaupungiksi. Murskattu oli Hannibalin ylpeä unelma tehdä isänmaastaan suuri ja mahtava. Mutta tuon tavattoman miehen sielunvoimat olivat vieläkin murtumattomat. Ja se koitui, vaikkakin toisella tavalla kuin aikaisemmin, hänen maansa hyväksi. Kansan luottamuksen turvin hän otti kotikaupungissa vallan ohjat käsiinsä ja työskenteli menestyksellä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseksi. Sodan haavat alkoivat arpeutua. Pian hän voimakkaalla kädellä oli saanut valtion raha-asiat sellaiseen kuntoon, että vuotuiset sotakorvaukset voitiin maksaa Roomalle, ilman että tarvittiin ylimääräisillä veroilla rasittaa kansaa. Hannibal näyttäytyi olevan yhtä suuri rauhan kuin sodan toimissa.

Mutta tärkeämpää kuin koko maan onni ja onnettomuus oli valta niille, joilta Hannibal oli sen riistänyt, nimittäin kauppiasylimystölle. Hänen vastustajansa eivät kavahtaneet juoruamasta Rooman senaatille, että Hannibal yhäkin hautoi pahoja suunnitelmia Roomaa vastaan ja koetti nostattaa idästä myrskyn perivihollista vastaan. Vuonna 195 tämä kavala kirjoittelu kantoi hedelmiä: Roomasta tuli lähetystö tutkimaan asiaa ja vaatimaan ehkä Hannibalin erottamista vallasta tai luovuttamista.

Hannibal säästi kansalaisiltaan kiusallisen ratkaisun reippaasti tarttumalla asiaan ja pakenemalla Aasiaan[223], Antiokhos III:n luo, joka otti kuuluisan sotapäällikön vastaan suurin kunnianosoituksin. Mutta Karthagossa hänet julistettiin valtiokiroukseen, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen kotinsa hajoitettiin maan tasalle. Hänen kotoiset vihollisensa olivat perivihollisen avulla saaneet voiton hänestä.

Kun sota oli syttymässä roomalaisten ja Antiokhoksen välille, Hannibal teki suunnitelman kaikkien niiden valtioiden suureksi liitoksi, joilla oli aihetta pelätä roomalaisia. Mutta suunnitelma kävi yli Antiokhoksen ymmärryksen. Hänen hovikamarillansa[224] kadehti muutoin suurta karthagolaista ja sen onnistui uskotella kuninkaalle, ettei hän millään muotoa saisi antaa muukalaisen himmentää suurta nimeänsä. Hannibalia käytettiin sodassa vain alempiarvoisiin tehtäviin ja antamaan hyviä neuvoja —, joita kukaan ei noudattanut.

Kun Antiokhoksen suurvalta-asema oli luhistunut ja hänen oli pakko tehdä nöyryyttävä rauha roomalaisten kanssa, hänen täytyi myöskin sitoutua jättämään vihattu karthagolainen heidän käsiinsä. Mutta koditon vältti tälläkin kertaa vaaran. Hän pelastautui kuningas Prusiaan luo Bithyniaan Vähän-Aasian pohjoisrannikolle. Häntä Hannibal auttoi hyvällä menestyksellä hänen taistellessaan Pergamonin kuningasta vastaan. Mutta kun Flamininus, makedonialaisten voittaja, tuli sinne Rooman lähettiläänä, niin Prusias, »viheliäisin kaikista Aasian viheliäisistä hallitsijoista»[225], oli heti valmis kavaltamaan auttajansa. Hannibal oli heti huomannut, missä aikeissa hänen »suojelijansa» oli, ja ollut senvuoksi kyllin varovainen varustaakseen asuntonsa salakäytävillä. Mutta kun hänen tällaista salatietä piti paeta, se olikin kuninkaan sotilaiden miehittämä. Kun Hannibal huomasi, että pelastus oli mahdoton, hän otti myrkkyä, jota hänellä oli aina mukanaan sinettisormuksessa. »Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta», hän sanoi, »koska he eivät suo vanhan miehen saada kuolla rauhassa.» Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 183 e.Kr., samana vuonna, jolloin hänen suuri vastustajansa erosi elämästä.

KOLMAS PUUNILAISSOTA.

Muutamia kuukausia ennen Korinthoksen hävitystä oli näytelty vieläkin kauhistavampi hävitysnäytelmä, näytelmä, joka oli viimeinen näytös roomalaisten ja karthagolaisten välisessä katkerassa kamppailussa.

Karthagon valtakunnan ruumis oli merkillisen helppo lääkitä. Kiitos asukkaidensa ahkeruuden ja yritteliäisyyden se tointui Hannibalin viisaan ja voimakkaan johdon alaisena ihmeteltävän nopeasti. Puunilaisten ikuiset kilpailijat tunsivat epämiellyttävää hämmästystä, kun nämä kymmenen vuotta rauhanteon perästä tarjoutuivat maksamaan koko jäljellä olevan osan vahingonkorvausta samalla kertaa. Sen paremmin ei siis ollutkaan onnistuttu vaarallisen kilpailijan tuhoamisaikomuksessa! Vai niin! Perusteellisestipa oli antauduttu kavalain puunilaisten nenästä vedettäviksi!

Luonnollisesti roomalaiset kiittäen kieltäytyivät hyväksymästä tarjousta. Rahat sellaisenaan eivät olleet likimainkaan niin suuriarvoisia kuin Karthagon verovelvollisuus.

Pian Rooma täyttyi huhuista, jotka kertoivat petollisten puunilaisten aikeista. Puhuttiin salaisista hyökkäyssuunnitelmista Italiaa vastaan, valtavista laivastovarusteluista; ja se ajatus alkoi vakiintua roomalaisiin, että vähemmällä ei päästäisi kuin kolmannella puunilaissodalla.

Ja kumminkin on tosiasia, että karthagolaiset olivat täydellisesti alistuneet ylivoiman edessä ja ilmitoivat kaikin mahdollisin tavoin vilpittömyyttään entistä verivihollista kohtaan. Roomalaisten taistellessa Philipposta, Antiokhosta ja Perseusta vastaan he antoivat armeijan tarpeiksi tai Rooman muonittamiseksi suuret määrät viljaa eivätkä tahtoneet maksusta tietääkään — vaikka luonnollisesti se lopuksi otettiin vastaan.

Roomalaisten viha ja epäluuloisuus lyötyä vihollista kohtaan kuitenkin aivan kuin ruumistui Cato Censoriuksessa. Vuonna 157 hän oli tutkimustoimikunnan mukana Afrikassa. Otsa synkissä rypyissä hän huomasi, että hänen pahinkin pelkonsa oli ylitetty. Oliko tämä muserrettu Karthago, tämä rikas kaupunki, jossa vilisi väkeä, jolla oli varushuoneissaan valtavat asevarastot ja suuri laivasto! Hän näki jo hengessään uuden Hannibalin näitä rikkaita apuneuvoja käyttämässä. Ei, Rooma ei koskaan voisi tuntea itseään turvalliseksi, ennenkuin Karthago olisi hävinnyt maan pinnalta. Tästä ajatuksesta tuli hänelle päähänpiintymä, ja heti kotiin palattuaan hän alkoi tehdä kiihoitustyötä Karthagon tuhoamiseksi. Havaintovälineinään hänellä oli mukanansa m.m. muutamia tavattoman hyviä viikunoita, joita hän näytteli senaattoreille. »Maa, joka tuottaa näitä ihania hedelmiä», hän sanoi senaattoreille, »on vain kolmen päivän merimatkan päässä Roomasta.» Hänelle tuli tavaksi lopettaa kaikki lausuntonsa senaatissa, oli asia mikä hyvänsä, sanoilla: »Ceterum censeo Carthaginem esse delendam» (Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä). Ja lopuksi itsepäinen ukko sai tahtonsa toteutetuksi. Ei mitään tulta ole niin helppo puhaltaa vireille kuin kansallisvihan, varsinkin, jos siihen liittyy saaliinhimo. Eikä mikään intohimo voi niin helposti pukeutua hyveen koreimpaan pukuun. Caton alinomainen vaatimus, »kova ja kuiva kuin dogmi»,[226] tuli lopuksi Rooman kansallekin päähänpiintymäksi. Erityisesti se saavutti kannatusta Rooman pankkiirien ja suurkauppiaiden taholta. Nämä näkivät jo hengessään itsensä rikkaan raha- ja kauppakaupungin perijinä. Karthagon kohtalo oli päätetty. Mutta säädyllisyyden vuoksi roomalaisten täytyi viivytellä surmaniskun antamista, kunnes saivat sopivan tekosyyn sotaan. Eihän voinut sentään ilman muuta mennä ja hajoittaa kaupunkia maan tasalle.

Silloin Masinissa tuli pulassa avuksi. Hän oli jo niin kauan ollut karthagolaisten kiusanhenkenä, että heidän kärsivällisyytensä oli piankin oleva lopussa. Vertaansa vailla olevalla häikäilemättömyydellä hän oli käyttänyt hyväkseen rauhansopimuksen määräystä, että hänen piti saada takaisin »kaikki alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet hänelle tai hänen esi-isilleen.» Tämän pykälän nojalla hän oli vaatinut toista Karthagon aluetta toisensa perästä ja muitta mutkitta miehittänyt ne joukoillaan. Hänhän tiesi, että karthagolaiset eivät saaneet alkaa sotaa ilman Rooman suostumusta. Ja kun he alistivat asiansa roomalaisten harkintaan, Masinissa sai melkein aina toivomansa päätöksen. Vain silloin, kun roomalaisille ei oikein sopinut kiristää Karthagoa äärimmilleen, kuten valmistauduttaessa sotaan Perseusta vastaan, he kiristivät Masinissan suitsia. Roomalaiset olivat liian ovelia ajaakseen karthagolaiset liittoutumaan Rooman vihollisten kanssa. Historia ei kerro, miltä heistä tuntui, kun maahan nöyryytetty kansa-parka osoitti tunnustustaan mahtavalle »suojelijalleen» lähettämällä viljaa Rooman armeijalle Makedoniaan.

Masinissan »yritteliäisyys» kasvatti kuitenkin hänen alueistaan suuren valtakunnan, joka ulottui Marokon rajoilla lännessä Isoon Syrttiin idässä ja jonka etelärajana oli erämaa. Se kiersi maan puolelta joka taholla Karthagon valtakuntaa kuin pakkopaita. Masinissan alamaiset eivät suinkaan olleet höllässä yhteydessä olevia aavikon paimentolaisia. Hän opetti beduiinit viljelemään maata ja asettumaan vakinaisesti asumaan. Ja niinkuin hän teki paimentolaiskansastaan porvareita ja talonpoikia, samoin hän loi ryövärilaumojensa miehistä sotilaita, jotka olivat kyllin arvokkaita taistelemaan roomalaisten legioonain soturien rinnalla.

Lopuksi vanhan vehkeilijän onnistui ärsyttää karthagolaiset ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja tuhota täydellisesti heidän sotajoukkonsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toivoi pian saavansa tehdä Karthagon pääkaupungikseen ja levittää valtansa yli koko pohjois-Afrikan. Mutta silloin kajahti Roomasta voimakas: »Seis!» Roomalaiset olivat päättäneet Karthagon tuhon, mutta ei sen sulautumista Numidiaan.[227] Sitä myöten oli kuitenkin kaikki hyvin, että tilanne oli kypsytetty Rooman aseellista sekaantumista varten: Karthagolaiset olivat rikkoneet rauhan. Ja kaiken lisäksi heidät oli jo lyöty. Pyövelin tehtävän roomalaiset ottivat itselleen. Se uskottiin molemmille vuoden 149 konsuleille. Mukanaan vahva sotajoukko ja laivasto he laskivat maihin Afrikan rannikolle..

Jo kuullessaan huhuja siitä, mitä heille aiottiin, karthagolaiset olivat tehneet kaikkensa hellyttääkseen verivihollisensa inhimillisyyteen ja lähettäneet lähetystöjä Roomaan tarjoamaan täydellistä alistumista. Mutta ne tulivat liian myöhään voidakseen edes neuvotella. Roomalainen maihinnousuarmeija oli jo matkalla päämääräänsä kohti. Lähettiläät saivat kuitenkin vastauksen, että karthagolaiset saisivat pitää alueensa vapaana ja loukkaamattomana, jos he jättäisivät 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi ja sitten täyttäisivät ne lisämääräykset, joita Rooman konsulit antaisivat Afrikkaan saavuttuaan.

Epätoivoon joutuneet ihmiset suostuivat kaikkeen. Ensiksi konsulit vaativat täydellistä aseista riisuntaa. »Mihinkä tarvitsikaan aseita kansa, joka oli päättänyt elää rauhassa, ja jota Rooman voimakas käsivarsi suojeli kaikkia vihollisia vastaan?» Karthagolaiset tottelivat ja antautuivat vihollisen armoille, vihollisen, joka ei tuntenut armoa. Vaatetavaratalot, laivaveistämöt ja kodit tyhjennettiin kaikesta aseen nimellisestä. Pitkä jono vankkureita kuljetti 2 000 heittokonetta ja 200 000 täydellistä varustusta roomalaisten leiriin.

Mutta karthagolaiset eivät tunteneet pohjaa myöten roomalaisten luihuutta. Rooman valtiomiehet hykertelivät tyytyväisinä käsiään: veretön valtaus. Sittenkuin konsulit olivat saaneet vastapuolen täysin aseettomaksi, toinen heistä ilmoitti Rooman senaatin määräysten mukaisesti vaativansa, että karthagolaiset repisivät kaupunkinsa hajalle. He saisivat sitten asettua asumaan, minne haluaisivat, kuitenkin vähintään 15 km päähän meren rannikosta.

Karthagolaiset oli siis erotettava sen elementin yhteydestä, joka oli heidän elinehtonsa. Ja rakas kaupunki, jossa he ja heidän esi-isänsä vuosisatoja olivat eläneet ja kuolleet, kaupunki, jonka he työllään olivat tehneet suureksi ja kunnioitetuksi, se oli nyt muuttuva tuhaksi ja soraksi ja jumalain asunnot sen mukana. »Tämä kauhistava käsky», Mommsen sanoo, »herätti puunilaisissa eloon samanlaisen — sanoisinko ihailtavan vaiko mielipuolisen — innostuksen, jota kerran tyroslaiset osoittivat Aleksanteria ja myöhemmin juutalaiset Vespasianusta vastaan taistellessaan. Yhtä vertaansa vailla kuin tämän kansan kärsivällisyys orjuuden ja sorron päivinä oli nyt sen intohimoinen uhma, kun oma rakas isien kaupunki oli kysymyksessä. Pelastuksen toivosta ei voinut olla puhettakaan. Poliittinen viisaus kehoitti epäilemättä tätä kansaa nytkin taipumaan. Mutta niiden ääni, jotka neuvoivat alistumaan välttämättömään, hukkui suunniltaan joutuneen kansan mielipuolisen raivon ulvontaan, niinkuin perämiehen komentohuudot hirmumyrskyn pauhinaan.» Kokonainen kansa päätti kuolla uhrikuoleman.

Oli vain hankittava aseita, sitten myytäisiin elämä kalliista. Ajan voittamiseksi pyydettiin konsuleilta kuukauden lykkäystä sillä tekosyyllä, että haluttiin lähettää lähetystö Roomaan. Tähän ei tosin suostuttu — enempää kuin mihinkään muuhunkaan —, mutta konsulit viivyttelivät joka tapauksessa surmaniskuansa, sillä he halusivat antaa kiihtyneen kansan tyyntyä ja päästä tajuamaan, kuinka toivotonta oli yrittää tehdä vastarintaa.

Siten kuolemaantuomitut joka tapauksessa saivat hetken hengähdysaikaa.
Se käytettiin hyväksi äärimmäistä myöten.

Ja epätoivon rohkeus sai ihmeitä aikaan. Vanhat ja nuoret, miehet, vaimot ja lapset tekivät työtä yötä päivää valmistaen aseita, aseita, aseita. Koko kaupunki muuttui asepajaksi. Saadakseen parruja heitto- ja linkoamiskoneisiin revittiin julkisia rakennuksia ja metallia hankkiakseen turvauduttiin temppelien aarteisiinkin. Naiset leikkasivat hiuksensa ja punoivat niistä jänteitä jousiin ja heittokoneisiin.

Kun roomalaiset lopuksi kyllästyivät odottamiseen ja marssivat Karthagoa vastaan, he huomasivat hämmästyksekseen muurien olevan täynnä uusia heittokoneita ja muurien takana väestön, joka oli lujasti päättänyt taistella viimeiseen saakka. Se vuosi ja seuraavakin kuluivat roomalaisten pääsemättä päämääräänsä. Piiritysarmeija ei voinut estää kaupunkia saamasta muonavaroja sekä ympärillä olevalta maaseudulta että meren puolelta. Paljon vastusta oli roomalaisilla myöskin siitä kenttäarmeijasta, jonka karthagolaiset olivat saaneet pystyyn ja joka sai apujoukkoja ystävällismielisiltä numidialaisilta päälliköiltä. Piirittäjiä itseään ahdistelivat sitäpaitsi kuumaan kesäaikaan ankarasti kulkutaudit. Ei Cato enempää kuin Mastoissakaan saanut nähdä Karthagon häviötä. He kuolivat molemmat vuonna 149, Numidian kuningas yhdeksännelläkymmenennellä ikävuodellaan. Aivan viimeiseen asti hän oli säilyttänyt ruumiin- ja sielunvoimansa murtumattomina. Sitä todistaa sekin, että hän jätti jälkeensä nelivuotiaankin pojan järjestyksessä 44:nnen miespuolisista jälkeläisistään, kuten kerrotaan.[228]

Vuonna 147 tuli roomalaisten sodankäyntiin uutta vauhtia, kun nuori Publius Cornelius Scipio Æmilianus valittiin konsuliksi. Hän oli nuoremman Æmilius Pauluksen poika ja Scipio Africanuksen pojan ottopoika. Isäänsä hän muistutti omanvoitonpyytämättömyydessä ja rehellisyydessä, mutta kenties vieläkin enemmän hän muistutti suurta kaimaansa.

Scipiotakin vastaan karthagolaiset puolustautuivat epätoivon raivolla, mutta kun hänen lopuksi onnistui estää kaikki muonantuonti kaupunkiin, niin nälänhätä teki vaikutuksensa. Scipio antoi ryntäysmerkin. Nälkiintynyt miehistö ei kyennyt paljoakaan tekemään vastarintaa. Roomalaiset pääsivät helposti yli kaupunginmuurin. Mutta sitten alkoi katkera kamppailu ahtaista kaduista ja rakennuksista. Teurastus ja hävitys kesti useita päiviä. Lopuksi ahdistettiin vielä elossa olevat karthagolaiset — 50 000 miestä, naista ja lasta — korkealla sijaitsevaan linnaan, ja seitsemäntenä päivänä urhoollisen kansan jätteiden oli anottava armoa. Elämänsä he saivat säilyttää, mutta suurin osa heistä myytiin orjiksi.

Itsensä kaupungin roomalaiset perin pohjin ryöstivät. Mutta vielä olivat useimmat rakennukset jäljellä. Silloin Scipio sai senaatilta käskyn hävittää Karthagon maan tasalle. Seitsemäntoista päivää liekit raivosivat raunioissa. Mutta Scipio katseli kauhistuen hänen tehtäväkseen uskotun pyövelintyön loppunäytöstä. Hänessä välähti kamala aavistus, että koston päivä oli kerran koittava ylpeälle Roomalle. Hänen ystävänsä Polybios[229] kuuli hänen silmät kyynelissä toistavan Iliaan sanat:

Kerran maailmaa vallinneen kaupungin tuhan ympärille kynnettiin auralla vako merkiksi siitä, että koskaan enää eivät ihmiset saisi siellä asua ja elää, ja roomalaiset papit kirosivat itse maankin. Rooman ei tarvinnut enää pelätä kerran niin mahtavaa kilpailijaansa.

Minkä Aleksanteri Suuri pani alulle idässä vuonna 332 hävittäessään Tyroksen ja sen merivallan, sen Scipio oli täyttänyt lännessä. Foinikialainen kansanaines, joka kaupallaan ja siirtolaisuudellaan oli vaikuttanut niin kiihoketta antavasti Länsimaihin, oli nyt pois pyyhitty maailmankehityksestä.

Karthagon entinen alue muutettiin Africa-nimiseksi Rooman maakunnaksi. Scipio sai saman kunnianimen kuin suuri kaimansa.

NUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.

Historian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia, kaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon. Kolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä hävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.

Pyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa kuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle ylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan olleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat roomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille päähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon eloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä huonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten sotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He omaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden yksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.

Iberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina karthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu, alkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan vaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut väkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta, sillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli kuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin asukkaiden, lusitanien kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba teki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien soturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää ja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus joutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous ei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen kanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli tuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa», Mommsen sanoo.

Yksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban pauloihin, oli Viriāthus-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli puolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui maanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun valansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia ja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että lusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän eli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken saaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi kymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat olevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän niskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen maastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä sortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat tilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet kaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari» Viriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen roomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa rauhan.

Sen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen, eikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua vapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut lannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet puolustamaan vapauttaan.

Viriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian heimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin pääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta Numantiasta. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein valloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa perästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian voittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta saadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi he eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä näytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.

Scipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa. Hän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta irtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä. He eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä oli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta tottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä», hän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes kävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä hellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä ottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli esikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut vuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.

Mutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja, jotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa valloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei ollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan: piiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella miehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta. Yötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies täytti velvollisuutensa.

Numantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset söivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva rohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa asukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten käsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor vielä lisäyksen Numantinus. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta pohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui nyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin valtamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä enemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne pian syvälti.

VIITTEET

[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas ja henkevä samanniminen tutkielma.

[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen välillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on laskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme hiekkajyvää on hiekkakasa.

[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä Ksantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa riidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen luoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin siinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa ja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että »ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen tiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta, kuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset naiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole syytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan miestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää, että hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin ajelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan liikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut toiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään perheenemännän kärsivällisyyttä.

[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin Sokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta, että hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»

[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa voittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä päivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»

[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään kokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen pessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko maailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin onnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista katseltavaa, mutta niiden uhriksi joutuminen on aivan toista.»

[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista on tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut. Kaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!

Kysymystä Platonin dialogien keskinäisestä aikajärjestyksestä samoinkuin niiden aitoudesta on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu tavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon osaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi kielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri jaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä arvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien — ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu harkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä piirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat olevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin vaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka tuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy esiintyä useita kehitysasteita.

Ratkaiseva todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on luonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien tosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja oloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.

[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin Platonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä, hän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille, jonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon, Solon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.» Tämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?» Egyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä ei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt harmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista ajoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen satusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin salmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan pelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien maanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.

Dialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee sen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut ihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman kartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita, Kanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi Rudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan Atlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).

Järjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse Atlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla Platonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta, joka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai toisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju luonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun mantereen jäännös.

[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa, että vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että korppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä vastatuuleen.

Aristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen perusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee ne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy itseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän jakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä käpälät vai kaviot j.n.e.

[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa ihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla, ja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen virheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on aivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten sellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.

Aristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta; ja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on muuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.

[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi vuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt nelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten pontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.

[15] Tämän suunnan suurin nimi oli krotonilainen Alkmaiōn, Leikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten — hänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen ja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän keksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.

[17] Siitä sanat demokraatti (kansanvallan kannattaja) ja demagogi (kansan villitsijä).

[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan sparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi, joka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu Spartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät sekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja karkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina rankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin kuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon. Klearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi johonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin vihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto. Mutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä alaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki, kun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä uskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei ole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen, tuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan kotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea eteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta vastaan.

Tätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut Kyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia. Aluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa marssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se kieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet. Miehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää Klearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.

Tässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat kansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan aikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies purskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu kovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin helleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää hämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen! Kyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut minua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en ole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.» Olikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti hyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi, »ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava teistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö oikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne ja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että olen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten kavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te olette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette, ja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»

Klearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen sotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa sotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen esiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta miestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.

Sillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten leirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä lähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros halusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen oli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin määräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen viestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta, ja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain suostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin vastauksiin.

Myöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän selitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä nähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis toimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka suunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta uhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä ystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te kaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla, mitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»

Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja yksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin avata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset kumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin, niin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä puhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä etevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi suuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua johtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia johtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros silloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan ase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin viipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan varrella.»

Tämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan parantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli mahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän kernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat valita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks muutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan toinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä edeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita mieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta puolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen suostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää Kyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita, kuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa kukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet selvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä päätöksen.

Tämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän ajatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan — tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi tuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen nähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka nyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta jos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset itse päättää, miten silloin oli meneteltävä.

Tämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä oli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan ollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan jatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se kuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti se, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa joukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen osaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta valintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.

Kuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli Kyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että retken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen. Silloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä nurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta menettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa he olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän ruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava lahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti, että sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin poikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.

[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat uskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen luovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen miehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen ruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen, jolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä väitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän valmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa Kyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä Artakserkseen puolison.

[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät persialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat, mitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten, haavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina aseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän leiriinsä.»

[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin kardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet solan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo ehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen, niin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun takaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien, oli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä ja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että kreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan ruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat kallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden että viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä seuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet antautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne kuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas, ja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri huomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri syöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen sen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun jyrkännettä alas.

[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja juomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista hunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka olivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne, jotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria oksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.

Monet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla tosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat sen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.

[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta pelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen voivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia näihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset, Artakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle tehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia vastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.

[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet, ihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa kaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.

[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen thebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin olivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi, tämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että hän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä vastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän tovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut jotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton toteuttaa.

Orja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän kysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin aikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin tunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta kuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta matkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi erottamaan tappelijat.

Mutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että salaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa peruutussanomaa.

[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään, julmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti käytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat ottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista kouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä inhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot thebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät kotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille ja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.

[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa käsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea eturivejä sekä toimia varamiehistönä.

[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän oli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.

[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen, sen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan. Nuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki kaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla. Oikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta itse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta hämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin omituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet kunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja, koska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.

[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut palkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat häntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden päistärikön vetämää vaunua.

[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn hajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella sijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista kivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla niiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille puolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.

Kun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä, salama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä. Karthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että rangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat sotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget ilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen häpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon karthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha voitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu lapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan — ainakin tuntui siltä.

[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan edullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia. Saman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä olikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille johtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti muonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat matkaansa toinen toisensa jälkeen.

[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli enimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin, käski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen uskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana aamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen ja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan. Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan puolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että hänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto. Se tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.

Mutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt lainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista tuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja urhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä asemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä kyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä täydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin hän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia palkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.

Kun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli vain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke. Henkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan, leiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.

[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa sodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan sotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei heillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa ei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli unohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen sisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat myöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä saaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.

[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia Kreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät joukkoja sinne —, nyt Syrakusa vuorostaan lähetti apujoukkoja Kreikkaan. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti rasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien voimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta puolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana hetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui vuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan kuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi joukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios oli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä että lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot huomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan johtoaseman.

Pari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia liittolaisiaan.

[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen lääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän huvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin aiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin koekaniineiksi.

[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle, missä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen henkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. Siitä tyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen henkensä varomattoman vartijan.

[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti kultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella tämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan hän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.

Eräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti parran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan ei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut partaa.

Muitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään, kuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat luovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät lahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»

[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit viihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla rannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.

[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli viety panttivangiksi Thebaan.

[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään intohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.

[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi maanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi, »Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin perinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat sijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa. Delphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten ylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan. Thermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on hävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on asettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen kaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän toiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän kurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta helleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa aivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro, johon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi hänen peltonsa. Nämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia ja kateellisia, heti kuin helleeninen valtio oli saavuttanut ylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti kaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja kunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee, eikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»

[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa, Dareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi Persiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön, ja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä. Dareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä lemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan. Mutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän tuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi nuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön suurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen hänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui kuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.

Näin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla oli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat hän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas Artakserkses II.

Verenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi hänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen hallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi hirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin aikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen herjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa siitä itselleen aterian.

[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi valitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat onnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen sotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen onnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»

[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin Intian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne perustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.

[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena kansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista arjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä päivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.

[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri astui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän oli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista juomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi kummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja uhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa ja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden käyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa hän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski seppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi alastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti tätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin Patroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan kuin Homeroksen.

[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300 anastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan akropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan. Ja hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa mainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri, Philippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia ovat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu Aasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan tietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen yritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla yleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin vastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt makedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.

[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian laivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin Aleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina voittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan laivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas hylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden ratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa merikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston foinikialaisten veroisia. Hän ei saanut antautua ainoallekaan vastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa yleisen kapinan alkumerkki.

On mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja varovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa on heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan ihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.

Sattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa saada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti kotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain taa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet oikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää meille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan! Se merkitsee, että me maalla suoritettujen sotaliikkeiden avulla tulemme voittamaan Persian laivaston.»

Tällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken, joista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen ajan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella ja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman tarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja heikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi varmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset kaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt selviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se vain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.

[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään pitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan meni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan. Äkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen, kävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli kannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa toivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei kukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa korkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies, oli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti vaikuttavalla juomalla.

Aleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski hänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen Parmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä väitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin. Sairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin lääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.

Muutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua sotajoukkonsa johtoon.

[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi parhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios suvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa heijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia ylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin että Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta hän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti mielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria, ne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta olemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä aarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.

Tuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät voineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän arvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella suurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen valtaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä vyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti ateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian kostajani teidät kohtaavat.»

[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja Aleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa tuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan. Vasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle, että heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien juureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman loppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka vertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin puolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni siinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat heidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.

Monen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin antautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä väkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että maan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten kiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään eivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä makedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin. Piirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset ryntäsivät kaupunkiin.

[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian retken aikana.

[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut aivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.

[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee johtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä häntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita satoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu. Oli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä, toiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina. Aleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti heidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa ja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä häpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille sen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä heidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti heille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.

[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno Hindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin ja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli ruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita ei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys ilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat saada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta heidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse nääntyisi nälkään.

[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli Induksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän perusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa virta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen lisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.

[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan korkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla ja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit. Tarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat. Jumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi retkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet hänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle kaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan myös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen intialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun muassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten makuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut jättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia, hevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.

[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat tiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.

[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin aavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen häntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle vaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan ja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan kuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta ajanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla väkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut suuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin pelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös osaltaan.

Aleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat itsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet olivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen »Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista, jotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät uudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit olivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla. Nyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.

Joka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai kuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin aikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten sisuksissa.

Raskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa Hephaistion äkkiä meni manan majoille. Hänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota hän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen epätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei koskaan ollut oikeata ilonpäivää.

[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin rannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset tutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.

[67] Industrialismi (lat. industria = toimeliaisuus), teollisuuden ja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan huomautus.

[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain nimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta todellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa. Pontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka lujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä. Muutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat oikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja temppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita tuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli tuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa ylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.

[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa aikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan lopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden melkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo silloin puhua todellisesta kapitalismista.

[70] Yhdellä heistä, järjestyksessä seitsemännellä, ei syyttä ollut nimi »Ihramaha».

[71] Amerikkalaiset ovat esim. toimittaneet Kroisoksen vanhassa kuninkaanlinnassa kaivauksia.

[72] Jos kulkee teatterin, rivien välissä, huomaa penkeissä useita kirjoituksia, jotka ilmoittavat, että yksityiset tai ammattikunnat, kuten kultasepät, olivat ennakolta tilanneet määrätyt paikkansa. Oli olemassa myös keisarillinen aitio. Keskellä ensi riviä, jokseenkin lähellä keisarillista aitiota, on kirjoitus: »Juutalaisten, joita myös kutsutaan jumalaapelkääviksi, paikat.» Kirjoituksen arvo on siinä, että se osoittaa, ettei Miletoksen juutalaisilla ollut teatteria kohtaan sitä vastenmielisyyttä, mikä valliisi heidän ankarasti lainkuuliaisissa uskonveljissään. Siis esimerkki siitä, kuinka hellenistyminen oli tunkeutunut myös Israelin lasten keskuuteen!

Samaa vapautuneisuutta osoitti myös hienosti sivistynyt kreikkalais-juutalainen filosofi Philōn, joka eli Aleksandriassa aikana vähän ennen ja jälkeen Kristuksen syntymisen. Hän oli tosin oikeauskoinen juutalainen, mutta tulkitsi israelilaisten pyhiä kirjoja Platonin ja stoalaisen filosofian avulla ja vaikutti paljon kristittyihin kirkkoisiin. Teatteriin nähden hän tunnusti parhaille näytelmille kasvattavan merkityksen.

[73] Nämä patsaat vietiin 1800-luvun puolivälissä turvaan British Museumiin. Pariisin Louvre-museossa on eräs sali täynnä muita löytöjä tästä kuuluisasta temppelistä.

[74] Omituisen kohtalon salliman johdosta ryhdyttiin yhtäaikaa Miletoksen ja Apollonin temppelin kaivausten kanssa arkeologisesti tutkimaan Persian kuninkaan uljasta linnaa hänen pääkaupungissaan Susassa, jonne Dareios kerran oli kasannut Vähän-Aasian kreikkalaisista kaupungeista saamansa saaliin. Osa siitä löydettiinkin, muun muassa 90 kg. painava kuparimöhkäle, joka esitti punnusta kaksine kädensijoineen. Vanhoilla miletoslaisilla kirjaimilla kirjoitettu kirjoitus kertoo kahden miletoslaisen soturin sen kerran lahjoittaneen voittosaaliinsa kymmenyksenä Apollonille.

[75] Kiviin hakattujen temppelin rakennusta koskevien tiedonantojen ansiosta tunnemme tämän pyhäkön rakennushistorian paremmin kuin minkään muun antiikin rakennustaiteen luomuksen. Näkee, kuinka työtä on tehty hitaammassa tai nopeammassa tahdissa sen mukaan, onko Miletoksen valtiokassassa vallinnut luode vai vuoksi, ja kuinka se toisinaan on melkein kokonaan tauonnut, kun kassa oli tyhjä.

Kalleimpina yksityisien antamista lahjoista voisi mainita 34 yhteensä lähes 500 kg. painavaa norsunhammasta, jotka eräs Miletoksen lähettiläs Ptolemaioksen luona noin v. 50 e.Kr. lähetti Aleksandriasta suuren sisäänkäyntioven koristamiseksi norsunluuuportein. Runsaita temppelilahjoja tuli myös Egyptin ja Aasian kuninkailta. Sillä temppeli oli laajalti kuulu. Todella kuninkaalliset olivat Seleukos II:n v. 246 e.Kr. antamat lahjat. Temppelin kalustoluettelot mainitsevat mainioita kultasepäntaidon tuotteita. Niissä puhutaan taiteellisesti tehdyistä kultamaljoista, pikareista, viinituopeista ja juomasarvista rikkain kauriinpää- tai muun aiheisin koristeluin ja jalokiviupottein. Näiden lahjoin lisäksi tuli vielä runsaita suitsukelahjoja sekä uhrilahjana kaksitoista härkää ja tuhat lammasta.

Minne kaikki ne rikkaudet, jotka tänne oli koottu, ovat joutuneet? Opastusta kysymyksen ratkaisuun saamme siitä tosiasiasta, että temppelin kalustoluettelotiedot loppuvat 80-luvulla e.Kr. Siihen aikaan Välimeren kaikkia rannikkoja rasittivat sisilialaiset merirosvot. Varmastikin he ovat olleet täälläkin ja jättäneet jäljelle temppelin aarrekammiosta vain paljaat seinät.

[76] Tapahtuma synnytti tavattoman hämmennyksen. Plutarkhos kertoo, että »kaikki kaupungin merkkienselittäjät näkivät siinä vielä suuremman onnettomuuden enteen. He juoksentelivat ympäriinsä lyöden käsillään kasvoihinsa ja huutaen, että tämä päivä ennusti kauheata koettelemusta, joka tuottaisi hävitystä ja ryöstöjä yli Aasian.» Tämä luonnollisesti selitettiin Aleksanterin Persiansotaretken ennustukseksi.

[77] Hän tapasi myös jätteitä Herostratoksen hävittämästä temppelistä. Pilarit olivat lahja kuningas Kroisokselta, joka oli kaiverruttanut niihin nimensä. Ephesoksen kaivauksia ovat sitten englantilaiset ja itävaltalaiset arkeologit jatkaneet antautuen runsain tuloksin itse kaupungin esiinkaivamiseen.

[78] Pergamenttia saadaan valmistamalla erikoisella tavalla nahkaa, etupäässä lampaan ja vuohen nahkaa. Aikaa myöten pergamentista tuli käytetyin kirjain kirjoitustarveaine ja se säilyi sellaisena läpi koko keskiajan, kunnes keksittiin paperi. Pergamentin suuri kestävyys on pelastanut monia arvokkaita kirjoja ja tiedoituksia häviöltä.

[79] Itse kreikkalaiset arvelivat, että Apollon oli pelästyttänyt barbaarit pois.

[80] Kreikkalaiset näet sanoivat kelttejä galatalaisiksi. Me tunnemme nimen Paavalin kirjeistä.

[82] Doura on kaupungin seemiläinen nimi. Se merkitsee »linnaa». Europos on kreikkalainen nimi.

[83] Selvä merkki itämaisesta vaikutuksesta helleeniseen väestöön on suuri määrä piirtokirjoituksia, jotka puhuvat veljen ja sisaren välisistä avioliitoista. Samaa vaikutusta on havaittavissa Egyptissä.

[84] Hänen kuuluisa huudahduksensa »Heurēka!» (Olen sen löytänyt) on tullut siivekkääksi sanaksi. Hänen sanotaan sen lausuneen, kun hän kerran eräässä Syrakusan kylpylaitoksessa astui täpötäyteen kylpyammeeseen ja kylpyvesi sen johdosta virtasi yli reunojen. Ihastuneena tekemästään keksinnöstä, niin kerrottiin, hän oli ilkoisen alastomana juossut kaupungin katuja kotiinsa ja ryhtynyt laskemaan ja punnitsemaan.

Keksintö oli lajiaan yhtä yksinkertainen, mutta myöskin yhtä merkitsevä kuin Newtonin lähes kaksi vuosituhatta myöhempi vetovoimalain keksiminen, johon hänet kertoman mukaan johti omenan putoaminen. Minkä merkillisen asian perille Arkhimedes siis tuolloin oli päässyt? Sen, että hänen ruumiinsa tunki tieltään oman tilavuutensa suuruisen vesimäärän. Tämä ajatus oli silloin välähtänyt kuin salama hänen aivoissaan. Ja mihinkä hän keksinnöllään lähinnä oli päässyt? Asia oli näin. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, viisas kuningas Hierōn, joka erinomaisella tavalla hallitsi Syrakusaa kolmannen vuosisadan jälkipuoliskolla e.Kr., oli hovi-jalokivisepältään tilannut kultaisen kruunun, mutta epäili, että mies oli pettänyt sekoittamalla joukkoon liian paljon hopeaa. Mutta miten voitaisiin petos todistaa? Kuningas kysyi neuvoa Arkhimedeeltä, joka lupasi perusteellisesti harkita asiaa.

Jos suuri matemaatikko olisi voinut vain laskea kruunun tilavuuden, niin sitten olisi ollut yksinkertainen asia katsoa, painoiko se niin paljon, kuin sen piti, jos se kerran oli puhdasta kultaa. Mutta kuningaskruunu kaikkine koristeilleen on perin mutkikas esine. Miten voida saada selville sen tilavuus? Tämä oli juuri suuri pulma — kunnes Arkhimedes astui siihen kylpyaltaaseen, josta äsken näimme hänen pois hypähtävän. Silloin selvisi hänelle muutamassa silmänräpäyksessä, että jos hän upotti Hieronin kruunun astiaan, joka oli piripinnallaan täynnä vettä, ja mittasi sitten poisvaluneen vesimäärän, niin hänellä oli kruunun tilavuus eittämättömän selvillä. Senvuoksi hän voikin syystä huudahtaa »Heureka!» ei vain siitä syystä, että kykeni nyt mittaamaan Hieronin kruunun tilavuuden, vaan siitä syystä, että hän oli saanut selville erään fysiikan peruslaeista.

Niin toteutuu alinomaa se tosiasia, että missä arki-ihminen vain näkee harkitsematta, siinä nero keksii sellaisia, jolla voi olla mullistava merkitys kehitykselle.

[85] Täten otamme nyt jäähyväiset Arkhimedeeltä kohdataksemme hänet jälleen hänen elämänsä ehtoolla, jolloin hänen kotikaupungillensa oli kysymyksessä ollako vai eikö olla vapaana yhteiskuntana.

[86] Erinomainen on äskettäin jälleen kuntoon pantu Lundin tuomiokirkon konstikello.

[87] Muuan myöhäiskreikkalainen kirjailija noin 500 seutuvilla j.Kr. on kirjoittanut kiintoisan kuvauksen veden käyttämästä konstikellosta, joka oli hänen omassa kotikaupungissaan, suuressa kauppa- ja merenkulkukaupungissa Gazassa etelä-Palestiinassa. Kellotaulussa, jos sitä niin voi nimittää, oli päällekkäin kaksi riviä ovia, kaksitoista kummassakin rivissä. Alempi rivi oli päivän kahtatoista tuntia varten, ylempi yön. Kellotaulun ulkopinnalla liikkui verkalleen auringonjumalan kuva ja pysähtyi aina täyden tunnin kohdalla järjestyksessä kunkin oven eteen. Samassa astui kunkin kahdentoista päivätunnin täyttyessä ovesta esiin Herakleen kuva, joka suoritti sankarin kahdestatoista tunnetusta urotyöstä yhden. Kun hän oli täyttänyt tehtävänsä, hänet seppelöi kotka, joka istui oven yläpuolella. Sitten Herakles kumarsi ja vetäytyi pois. Kellonlyömätkin ilmaistiin. Alempana kellotaulussa oli näet niin ikään Herakleen kuva, joka nuijallaan löi leijonantaljaansa niin monta kertaa, kuin oli tuntien määrä. Ylimpänä oli hirviön pää, joka kellon lyödessä pyöritti silmiänsä — katsojain kauhunsekaiseksi ihmetykseksi.

Myöskin ylemmän rivin ovet avautuivat täysillä kellonlyömillä. Mutta kun tällöin oli pimeätä, näytelmä rajoittui siihen, että oviaukosta näkyi valoa Herakleen lyödessä samalla lyöntinsä leijonantaljaansa.

Joukko muita kuvia lisäsi näytelmän eloa ja vaihtelua. Niinpä m.m. metsänjumala Pān heristi korviansa kellon kumahtaessa luullen kuulevansa rakkaan Ēkhōnsa äänen. Ja kun päivä oli päättynyt ja Herakles suorittanut urotyönsä, niin silloin kellon torvensoittaja puhalsi iltasoittonsa. Samassa astui esiin myöskin kaksi palvelijaa, jotka ojensivat sankarille pesuvadin, kannun vettä ja partaveitsihioimen ja kattoivat hänelle aterian.

[89] Hemisfääri (kreik. hemi = puoli, ja sphaira = pallo) pallonpuolisko. — Suomentajan selitys.

[90] Ks. Svenska folkets underbara öden I, 51 (2. painoksessa s. 57) — Pytheaan ensiksi mainitsema Thule oli jokin suuri saari Euroopan luoteiskulman edustalla; myöhemmät kirjailijat tarkoittavat sillä yleensä äärimmäisiä pohjoista seutua (ultima Thule). Ultima Thule kuvaannollisesti: syrjäinen perukka. — Suomentajan selitys.

[91] Vivisektio (lat. vivus — elävä ja sectio = leikkaus) elävältäleikkaus tutkimustarkoituksessa. — Suomentajan selitys.

[92] Narkoottinen, tunnottomuutta ja tiedottomuutta synnyttävä. Kr. narkōsis tunnottomuuden ja tiedottomuuden tila. - Suomentajan selitys.

[93] Välimerenmaissa kasvava perunamainen kasvi, joka jo muinaisaikaan oli suuressa maineessa maagillisista vaikutuksistaan, sitä oli tapana sekoittaa lemmenjuomiin y.m.s.

[94] Villiytyneenä tavataan tätä kasvia erään pienen joen varsilla lähellä Syrakusaa ja Trasimenus-järven rannalla keski-Italiassa.

[95] Nämä jätekasat muodostavat suuria, 20—70 metrin korkuisia kumpuja, jotka ovat luonteenomaisia egyptiläiselle maisemalle. Niissä on saviastiain siruja, hiiltä, tuhkaa, olkia ja hyyskää, mikä on sinne kertynyt aikojen kuluessa. Sinne on myöskin heitetty joukoittain hylkypapereita virkamiesten arkistoista ja yksityishenkilöiden laskuja, kirjeitä ja välikirjoja. Egyptin kuivan ilman ja sadeköyhyyden ansiosta nämä paperit ovat säilyneet vuosituhansia sellaisissa seuduissa, missä eivät Niilin tulvat eikä pohjavesi ole voineet niitä saavuttaa.

Näiden valtavien jätekasojen kaivamista on ennen kaikkea kiirehtinyt lannoitusaineen tarve nykyisessä Egyptissä, sittenkuin siellä on alettu viljellä sokeriruokoa ja pumpulipensasta. Nämä kasvit imevät näet maan niin puhtaaksi, että sitä on lannoitettava joka vuosi, ja oivallista lannoitusainetta on noissa tunkioissa. Eikä ole suurta vaaraa, että fellah lantalöytöjä tehdessään tuhoaisi arvokkaita käsikirjoituksia, sillä hän tietää nykyisin niiden suuren rahallisen arvon.

[96] Makulatuuri (lat. maculare = tahrata), hylkypaperi. [Suoment. huomautus.]

[98] Voimme lisäksi antaa sen tiedon, että hänen toinen vaimonsa toi myötäjäisinä 40 drakmaa puhdasta rahaa, kaksi korvarengasta, joiden arvo oli 120 drakmaa, ja vaatteita 12 drakman arvosta. Ja me voimme seurata avioliiton kehitystä parinkymmenen vuoden ajan.

[100] Hauska pikkupiirre: Poika aloittaa lähettämällä tervehdyksen »Theonille, hänen pojaltansa Theonilta». Mutta osoitteeseen hän kirjoittaa: »Theonille, hänen pojaltansa Theonaalta». Tässä hän käyttää siis lempinimeään: »Pikku Theon», ajatellen ilmeisesti, että se vaikuttaisi paremmalta.

Joukko kirjeen omituisia käänteitä kuuluu ilmeisesti sen ajan poikain kieleen. Oikeinkirjoituksen ja kieliopin salaisuuksiin luo neropatti ei ole juuri syvälti perehtynyt, mutta sitä paremmin hän osaa tehdä ivallisia huomautuksia.

[102] Ilmaus on tyypillinen egyptiläiselle. Vielä tänäkin päivänä hän kuolee siihen paikkaan, ellei saa toivomustaan täytetyksi.

[103] Tässä yhteydessä voi olla kiintoisaa saada tietää, että vanhin tunnettu kreikkalainen kirje on neljännellä vuosisadalta e.Kr. Kirjoituspaperi on hieman omituista: lyijylaatta. Kirjeen tulkinnut kielimies on suorittanut oikean urotyön lajiaan — niin epäselvä kirje oli. Sanat kuuluvat näin: »Mnesiergos lähettää kotona oleville tervehdyksensä ja parhaat toivotuksensa ja ilmoittaa, että hän puolestaan voi hyvin. Jos ehkä haluaisitte lähettää minulle peitteen tai lampaan tai vuohen taljoja, tavallisia, yksinkertaisia, ei nahkareunuksisia. ja vahvat kengänpohjat! Tilaisuuden tullen lähetän ne takaisin.»

[104] Kolossi (kreik. kolossos) jättiläiskuvapatsas. [Suomentajan selitys.]

[106] Komediaan »Linnut» kirjoittamassaan jälkisanassa; tässä näytelmässä hän itse on jäljitellyt Aristophanesta.

[108] Hän oli kenties syntynyt Kos-saarella, mutta vietti suurimman osan elämäänsä Sisiliassa.

[109] Paimenhuilu, jossa on monta, useimmiten seitsemän, eripitkää pilliä, vahalla vierekkäin kiinnitettyinä.

[111] Rikkauden jumala, Demeterin poika. Koska hän antoi lahjojansa erotusta tekemättä, luultiin Zeuksen hänet sokaisseen.

[112] Pieridit, laulunjumalatarten, muusain lisänimi, joka johtui siitä, että heitä palveltiin Pierian maakunnassa Makedoniassa.

[113] Askeettinen ankaruus teki muutamista Pythagoraan oppilaista monen silmissä naurettavia olioita.

[123] Kenties luultavammin joltakin Vähän-Aasian rannikon edustalla olevalta saarelta. On oletettu heidän olevan Leninoksen esikreikkalaisten tyrseenien heimolaisia; sieltä on löydetty eräs kirjoitus kielellä, joka tuntuu olevan sukua etruskien kielelle. Etruskilaisissa kaupungeissa parhaillaan käynnissä olevat kaivaukset ovat antaneet voimakasta tukea sille teorialle, että etruskit ovat ensin tulleet nykyisen Toskanan länsirannikolle ja että heidän sivistyksensä on sieltä levinnyt pohjoiseen.

[124] Itämaiden muistoa ovat myös ne kovakuoriaiset, joita on löydetty suurin joukoin Etruriasta. Monet niistä on tehty Egyptissä, toiset ovat kotimaisia ja tehdyt erikoiseen, enemmän karkeatekoiseen tyyliin, joka viittaa kotimaiseen joukkotuotantoon. Näistä kovakuoriaisista on osa puhtaita mukailuja välistä paremmin välistä huonommin jäljiteltyine egyptiläisine hieroglyfeineen; mutta monissa on myöskin etruskinkielisiä piirtokirjoituksia.

[125] Mutta suullisen perimätiedon aikoina satuaihe vuosisatain kuluessa helposti muuntuu. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on Odysseus-taru, joka etruskien suussa on osittain sulautunut yhteen heidän omien kotoisten satujensa kanssa. On olemassa nimittäin Odysseusta, joka paikoitellen poikkeaa Homeroksen kertomasta. Tämän sadun mukaan sankari, kun hän tuli kotiin Ithakaan ja sai kuulla, kuinka olot ja elot olivat kotona, sydämistyi niin, että heti lähti pois ja purjehti Italiaan, jonne asettui asumaan erääseen keski-Etruriassa Trasimenus-järven rannalla olevaan kaupunkiin. Tämän kaupungin kreikkalaismuotoinen nimi oli Gortyn, latinalainen Cortona. Mutta tämä Cortonan Odysseus kuvataan kovin erilaiseksi kuin homeroslainen: hän oli kiukkuinen ja lavertelevainen mies, joka pääasiallisesti tahtoi vain nukkua. Hänen etruskilainen nimensä oli Nanos, joka merkinnee »harhaileva».

On päivänselvää, että Cortonan etruskeilla on ollut satu ympäriinsä harhailevasta Nanos-nimisestä sankarista, joka lopulla asettui asumaan Cortonaan. Ja koska hänen elämänsä muistutti suuresti Odysseuksen elämää, niin hän on ajan mittaan perimätiedossa sulautunut samaksi sankariksi. Näin ja samankaltaisin tavoin etruskit ovat työskennelleet edelleen muodostellen kreikkalaista satu- ja taruainehistoa. Roomalaiset saivatkin kenties useat jumalhahmonsa pikemminkin etruskeilta kuin suoraan kreikkalaisilta.

[126] Muinaisen etruskilaisen Caeren kaupungin haudat antavat meille selvän kuvan siitä, miltä etruskien asunnot sisältäpäin näyttivät. Näissä hautakammioissa on löysään, helposti käsiteltävään karstakiveen kuvattuna sisustuksen pienimmätkin yksityiskohdat. Työssä on huolehdittu kuolleitten viihtymisestä siinä määrin, että karstakiveen on kuvattu myöskin sänkyjä, tuoleja ja jalkajakkaroita. Ja seinille on koristukseksi ripustettu kilpiä ja muita aseita, aivan samalla tavoin kuin meille on tuttua antiikin kirjailijain kuvauksista.

[128] Tosin on eräs loistava poikkeus, nimittäin muuan muumioside etruskilaisin tekstein, jonka sanotaan sisältävän noin 1500 sanaa. Se löydettiin Aleksandriassa, erään kuolleen etruskin ympäri kiedottuna. Sen arvo vähenee kuitenkin senvuoksi, että sanojen luku itse asiassa, johtuen lakkaamattomista toistamisista, supistuu kolmanteen osaan ja että myöskin tämän asiakirjan arvellaan suurimmaksi osaksi sisältävän nimiä — tässä tapauksessa jumalien nimiä. Teksti näyttää olevan samaa tyyliä kuin egyptiläisen kuolonkirjan.

[129] Kyme oli hyvin vanha kreikkalainen kolonia. Mielenkiintoiset hautalöydöt, joita on äskettäin tehty, viittaavat siihen, että se on perustettu noin v. 800 e.Kr.

[131] Myöskin rikollinen mies rangaistiin. Vuonna 216 esim. erästä alempiarvoista pappismiestä, joka oli vietellyt vestaalittaren, ylipappi ruoski julkisesti, kunnes hän heitti henkensä.

[132] Montelius määrittelee vanhimpien tunnettujen Tiberin kylien syntymäajan vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään syntymisajaksi vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään näin vanha pitäisi siis Rooman olla.

[133] Siinä tapauksessa on kaupunki saanut nimensä Tiberin vanhasta nimestä: Rumo, sama sana kuin Strymon, muinaispohjoismainen straum, ruots. ström. Samasta alkuperästä johtuu suomalainen kaupunginnimi Rauma (ruotsiksi Raumo).

[134] Meidän päiviemme Roomassa tuskin huomaa kukkuloita. Selityksen siihen antaa se valtava hävitys, joka useita kertoja vanhalla- ja keskiajalla on kohdannut kaupunkia. Niin yleinen hävitys kuin gallialaissodan aikainen vuonna 387, on tietysti ainutlaatuinen, mutta esim. keisari Neron aikana tuhoutui suuri osa kaupunkia tulipalossa. Kaikkien tällaisten tapausten jälkeen rakennettiin uusia kaupunginosia vanhojen jäljellä olevien raunioitten päälle. Tällä tavoin kukkuloitten välillä maa on ainakin paikoittain kohonnut kymmenkunnan metriä.

[135] Tätä uhria nimitettiin suovetaurilia. Latinaksi on nimittäin sika sus, lammas ovis ja sonni taurus.

[136] Sitä ei pidetä Servius Tulliuksen toimeenpanemana, vaan 6:nnella ja 5:nnellä vuosisadalla e.Kr., siis kuninkuuden poistamisen jälkeen, asteettain tapahtuneen kehityksen tuotteena. Servius Tulliuksen uudistus oli tämän käsityskannan mukaan yksinomaan rahataloudellinen ja sotilaallinen. Sen tarkoituksena oli hankkia kaupungille järjestetty verotuslaitos ja sotalaitos — armeija, jossa palvelisi koko kansa eikä ainoastaan vanhat suvut.

[137] Tämän mielipiteen esitti kuitenkin jo vuosisata sitten tanskalaissyntyinen, sittemmin saksalainen Rooman historian tutkija Niebuhr, joka on ensimmäinen todellisesti suuri tieteellinen kriitikko Rooman historian kirjoittajien parvessa. Niebuhrilla oli laaja oppineisuus ja lukeneisuus. Mutta ei siinä kyllin: hän oli myöskin nero tieteessään — historiallinen aisti oli hänellä myötäsyntyistä. Kritiikissään hän oli samalla kertaa terävä ja hienotunteinen. Sentähden hän ei pysähtynyt tutkimuksissaan kielteisiin tuloksiin; hän ei hellittänyt tehtävästään, ennenkuin hän oli onnistunut todennäköisyyden tietä ja vertailun avulla hahmoittelemaan historiallisen tapahtuman totuudenmukaisen kulun. Kun hän jonkun antiikin kirjailijan teoksessa sattui tapaamaan kertomuksen, joka oli aivan mahdoton, hän ei sanonut tähän tapaan: »Tämä on aivan tolkutonta ja täytyy siis hylätä.» Ei, hän sanoi: »Tämä on kyllä tolkutonta, mutta se voi aiheutua kertojamme väärinkäsityksestä, sillä myöhäisemmät kirjailijat ovat vanhempia lähteitä ajattelemattomasti kopioineet tai on perimätieto ne virheellisinä esittänyt.» Ja sitten ei Niebuhr väsynyt, ennenkuin hän oli osoittanut, mistä tietolähteen väärinkäsitys aiheutui, ja ennenkuin hän oli kuorinut esille totuuden tai ainakin todennäköisyyden ytimen näköjään aivan tolkuttomasta kertomuksesta. »Kuten yökulkija» — hänen omat sanansa — »hän hapuili tällä tavoin perille läpi Rooman aikakirjojen.»

[138] Niin kriitillinen ja nykyaikainen tutkija kuin Beloch ei kuitenkaan ole oikein taipuvainen uskomaan etruskien hallinneen Roomaa, ainakaan ei niin likeisessä ajassa kuin Tarquiniusten päivinä. Hän viittaa siihen tosiseikkaan, että ei ole löydetty yhtä ainoata etruskilaista hautaa Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä.

[139] Raippanippu: fascis, on meidän päivinämme jälleen tullut käytäntöön Italian fascistien tunnusmerkkinä.

[140] Mommsenin mielestä konsulin viran kollegiaalisuus on antanut aiheen satuun, että Rooman perustajia oli kaksi.

[141] Hän eli vuosien 59 e.Kr ja 17 j.Kr. välillä ja kirjoitti kiehtovassa muodossa, vaikkakin kertomaansa terävämmin kritikoimatta Rooman historian kaupungin perustamisesta aina vuoteen 9 e.Kr. asti. Hänen teoksensa käsitti jopa 142 kirjaa, joista meille ovat säilyneet kirjat 1—10, 21—45 sekä katkelma 91:nnestä kirjasta.

[142] Mutta jos meillä on kriitillisyyteen taipumusta, niin kysymme: Kuinka voi Brutuksella heti Tarquiniuksen karkoituksen jälkeen olla täysikasvuisia poikia, kun hän tyrannin kukistamisen aikana itse oli vielä nuorukainen? Tässä on yksi vanhojen kuningastarujen monista ajanlaskullisista epätodenmukaisuuksista, joita Niebuhrin nuorempi aikalainen ja Rooman historian lähteitten kriitillisen tutkimuksen jatkaja, nerokas Schwegler on esittänyt.

Tällaisten Schweglerin osoittamien mahdottomuuksien joukosta mainittakoon, että erään Rooman kuninkaan Ancus Marciuksen puolison olisi pitänyt elää niin kunnioitettavaan ikään kuin 115 vuoden vanhaksi, että Tarquinius Superbuksen olisi pitänyt olla täyttänyt 54 vuotta, kun hän syöksi vallasta Servius Tulliuksen, vieläpä Liviuksen esityksen perusteella 70 vuoden taakka harteillaan. Niihin aikoihin, jolloin Tarquinius itse karkoitettiin Roomasta, hän olisi jälkimmäisessä tapauksessa ollut sangen kypsynyt mies, yli 90 vuotta vanha, ja hän olisi ehtinyt 108 vuoden ikään, silloin kuin hän taisteli eräässä taistelussa roomalaisia vastaan.

Jo Newton osoitti enemmän kuin kaksi vuosisataa sitten sen kertomuksen mahdottomuuden, että Rooman seitsemän kuningasta olisivat hallinneet yhteensä yli 240 vuotta, keskimäärin noin 35 vuotta kukin. Kaikki kokeet selittää niin pitkää hallitusaikaa murskautuvat siihen tosiasiaan, että he olivat vaalikuninkaita, astuivat siis hallitukseen vasta kypsyneessä iässä, että vain kaksi heistä kuoli luonnollisella kuolemalla ja että viimeinen heistä eli viisitoista vuotta kuninkuudesta erottamisen jälkeen.

[144] Sana patricius, patriisi, johtuu sanasia pater = isä; ja valtion isiä olivat ne, jotka muodostivat »vanhojen neuvoston»; senaatin, jonka jäsenet olivat kuninkaan neuvonantajia.

[146] Toisen olettamuksen mukaan kansantribunaatti syntyi vuonna 471 e.Kr. Rooman muuttumisen yhteydessä kaupunkivaltiosta valtioksi, johon myöskin ympärillä olevan maaseudun väestö liitettiin. Tämän muutoksen johdosta jaettiin nimittäin maaseutukin tribuksiin, kuten itse kaupunkikin oli jaettu. Tämän kaupunkivaltion ahtaitten rajojen poistamisen olisi samalla kertaa pitänyt aiheuttaa talonpoikien vapauttaminen, puolivapaitten talonpoikien muuttuminen vapaiksi ja itsenäisiksi. Vain askel askeleella, Edvard Meyer sanoo, kehittyi kansantribunaatti täyteen mahtiasemaansa, jonka se saavutti vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr.

[148] Tarinat Coriolanuksen myöhemmistä vaiheista ovat kuitenkin erilaisia. Erään toisen perimätiedon mukaan hän olisi itse päättänyt päivänsä myrkyllä; kolmannen tarinan mukaan hän kuoli korkeaan ikään ehtineenä, mutta olisi usein vanhoilla päivillään valitellut, että hän vasta ukkona oikein tunsi maanpaon kirouksen.

[151] Vuonna 325 e.Kr. tuli jälleen voimaan vanha laki, jota pidettiin Servius Tulliuksen säätämällä, että velallisen piti vastata lainasta omaisuudellaan, vaan ei ruumiillaan.

[152] Myöhemmin alennettiin korko puoleen ja kiellettiin erinäisissä tapauksissa, jota kieltoa luonnollisesti yhtä vähän voitiin käytännössä pitää voimassa kuin ylintä määrääkään. Myöhemmällä ajalla laillistutettiin 12 % korkeimmaksi koroksi.

[153] Samoin sodassa. Siellä oli konsuleilla mukana pyhiä kanoja, joiden syömistavallaan luultiin ennustavan lähestyvän taistelun tulosta. Jos ne ahnaasti nielivät jyvät, joita niille siroiteltiin, se oli hyvä enne, ja sotilaat kävivät voitonvarmoina taisteluun. Ja mikään ei vaikuta niin paljon voittoon kuin itseluottamus.

Kerran ensimmäisen puunilaissodan aikana tapahtui ennen erästä meritaistelua, että kanat eivät ollenkaan tahtoneet syödä. Komentava konsuli, joka ei ollut taikauskoinen, vihastui ja huudahti: »No, jos ne eivät halua syödä, niin ne saavat juoda», ja heitti linturaukat mereen. Tietysti hän sai viholliselta selkäänsä.

Jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, hän olisi sen sijaan huolehtinut, että pyhillä eläimillä olisi ollut hiukaisevan nälkä. Viisas kanojen hoitaja vaikuttaa siihen paljon, ja ajatteleva sotapäällikkö arvioi myöskin sellaisen miehen strategisen merkityksen suureksi.

[154] Mielialaa kuvaava kohtaus sattui muutamia vuosia patriisien ja plebeijien täydellisen tasa-arvoisuuden toteuttamisen jälkeen. Muuan patriisinainen, jonka mies oli Rooman arvossapidetyimpiä plebeijejä, tuli epäsäätyisen avioliittonsa perusteella syrjäytetyksi aatelisten piirien seuraelämästä ja häneltä kiellettiin pääsy heidän viattomuuden jumalattaren kunniaksi viettämiinsä juhliin. Tästä seurasi, että tämän jälkeen saatiin Roomaan aatelinen ja porvarillinen viattomuuden jumalatar!

[156] Suuri pohjoisamerikkalainen kaupunki Cincinnati säilyttää hänen muistoansa. Se on nimittäin saanut nimensä Yhdysvaltojen Cincinnatuksen mukaan: Georg Washingtonin, joka on uuden maailman esikuva epäitsekkäästä valtiomiehestä ja isänmaansa vapauden pelastajasta.

[160] Hyperborealaiset, kreikk. tarustossa kansa, jonka luona Apollon oleskeli talvikuukaudet, »pohjanperäläiset». — Suomentajan huomautus.

[161] Marmori ja keltavalkea travertiini — kalkkikivi, josta m.m. Pietarinkirkko on rakenneltu — tulivat rakennusaineena käytäntöön oikeastaan vasta keisari Augustuksen aikana. Sitä ennen käytettiin julkisiin rakennuksiin melkein yksinomaan helposti käsiteltävää, mutta synkkää karstakiveä.

[162] Rooman Forum oli alkujaan soinen laakso kahden ensiksi rakennetun kukkulan, Palatinuksen ja Capitolinuksen välissä. Että kukkulat voisivat kasvaa yhteen kaupungiksi, täytyi suomaa kuivata. Tarun mukaan voimakkaan etruskilaissuvun kuninkaat suorittivat tämänkin työn. Purosta, joka ennen juoksi Forumin läpi, tuli salakanavoimista suoritettaessa Rooman pää-likaviemäri, kuuluisa Cloaca maxima.

Toinen kohtaus, joka valaisee suhdetta roomalaisen ja hänen poikansa välillä, kannattaa kuitenkin tässä yhteydessä esittää. Diktaattori Manlius teki itsensä vuonna 363 kovuudellaan niin vihatuksi, että kansantribuunit asettuivat vastarintaan ja pakottivat hänet luopumaan diktaattorin vallasta. Ja kun hän oli vallasta luopunut, eräs kansantribuuni haastoi hänet oikeuteen. Todistuksena Manliuksen julmuudesta syyttäjä esitti, että hän oli lähettänyt poikansa maalle ja teettänyt hänellä siellä rengin töitä vain sentähden, että nuorukaisen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan.

Nämä syytökset kiihoittivat kaikkia, myöskin diktaattorin poikaa — vaikka toisella tavoin, kuin kansantribuuni oli olettanut. Eräänä aamuna aikaisin nuorukainen menee kansantribuunin kotiin ja pyytää saada puhua hänen kanssaan yksityishuoneessa. Hänet lasketaan heti sisään, sillä tribuuni luulee, että nuorukaisella on ilmoiteltavana jotakin uutta valitusaineistoa isää vastaan.

Kun nyt molemmat miehet seisovat ilman todistajia vastakkain, vetää nuorukainen esille puukon ja pakottaa kansantribuunin valallisesti lupaamaan, että hän antaa kanteen diktaattoria vastaan raueta.

Kun tapaus tuli tunnetuksi yleisemmin, herätti, kuten Livius kertoo, koko kansan ihmettelyä, ettei isän liiallinen kovuus ollut kyennyt tukahduttamaan pojanrakkautta nuorukaisen sydämessä. Tämä ihmettely vaiensikin vaatimuksen, että kovasydäminen diktaattori oli tuomittava.

[165] Hänen miehuudenikänsä sattui siihen aikaan, jolloin roomalaiset laskivat valtansa alle Makedonian ja Kreikan. Sodan aikana vietiin hänet panttivankina Roomaan, ja täällä mahtava ja vaikutusvaltainen Scipioiden perhe mielistyi niin häneen, että hän joutui läheisesti kosketuksiin johtavien valtiomiesten kanssa ja perusteellisesti oppi tunteinaan Rooman valtion ja sen historian. Sentään hän ei kuitenkaan unohtanut omaa isänmaataan. Tietysti hän käsitti, että kreikkalaisien ei kannattanut potkia tutkainta vastaan, mutta vaikutusvaltaisten suhteittensa perusteella hän voi sen sijaan Roomassa tehdä Hellaalle suuria palveluksia ja lieventää sen onnettomuutta. Hän kuoli noin vuonna 120 e.Kr. kahdeksankymmenvuotiaana.

Suuressa teoksessa, joka käsitti 10 kirjaa, hän on kertonut Rooman historian puunilaissodan ajoilta, osaksi sellaista, jossa hän on itse ollut mukana. Esikuvanaan hän piti historiankirjoituksessaan opettajaansa Thukydidestä, peloponnesolaissodan mestarillista kuvaajaa.

Polybioksen arvokkaista ja luotettavista teoksista on vain viisi ensimmäistä ja osa kuudetta kirjaa säilynyt. Muutoin on olemassa vain katkelmia.

[167] Sensorit johtivat verollepanoa, joka oli roomalaisten kansalaisoikeuksien pohjana; he olivat myöskin jonkinlaisia eforeja, jotka voivat leväperäisiltä ja rikollisilta kansalaisilta ottaa pois äänestysoikeuden ja erottaa arvottoman senaatista. Sitäpaitsi heillä oli eräänlaatuisia valtiotaloudellisia tehtäviä.

[170] Tämä kuuluisa temppeli tuhoutui tulipalossa vuonna 83 e.Kr. Se rakenneltiin uudelleen helleeniseen tyyliin kaunisteltuna muutamilla marmoripylväillä, ensimmäisillä, jotka esiintyvät roomalaisessa rakennuksessa. Sittemmin se paloi useita kertoja ja kohosi joka kerta tuhasta entistä ehompana.

[171] Yli 30 000 sellaista on tähän asti löydetty, ja löytöjen luku kasvaa vuosi vuodelta.

[172] Vanhin säilynyt senaatinpäätös, yksi arvokkaimpia todistuskappaleita rooman kielestä ja Rooman hallitusmuodosta, on vuodelta 186 e.Kr. Se käsittelee Bakkhoksen palvelusta eli Dionysosmysterioita, joita siihen aikaan alettiin käyttää kaikenlaatuisiin humpuuki- ja ilkivaltatarkoituksiin herkkäuskoisten keskuudessa ja jotka alkoivat tulla vaarallisiksi sekä siveydelle että yleiselle turvallisuudelle. Senaatti tarttui asiaan ja päätti ryhtyä hyvin jyrkkiin dionysilaisten jumalanpalvelusyhdistyksien rajoituksiin. Tämä päätös tuli kaikkien italialaisten kuntien merkityttää pronssitauluihin, jotka tuli asettaa yleisesti nähtäviksi ja noudatettaviksi. Sellainen taulu on löydetty Calabriassa muinaisen roomalaisen siirtokunnan asuinpaikalta.

[173] Vaikka Fabius oli roomalainen senaattori, hän kirjoitti kreikan kielellä ja kääntyi siis yleismaailmallisen lukijakunnan puoleen.

[174] Oikeastaan vasta keisariajalla ovat roomalaiset kivikirjoitukset antaneet runsaamman sadon.

[175] Ensimmäiset lapionpistot suoritti Forumilla tieteellisessä tarkoituksessa kuitenkin eräs ruotsalainen, sittemmin yli-intendentti Fredenheim, joka vuosina 1788—91 Kustaa III:n toimesta oleskeli Roomassa ostaakseen taideaarteita. Hänen kaivauksensa tekivät mahdolliseksi paremmin kuin ennen määrätä Forumin aseman ja ulottuvaisuuden.

[176] Vestan temppeli oli samanmuotoinen pyöreä rakennus kuin vanhimmat latinalaisten olkikattoiset majat.

[177] Mommsen ryhtyi jättiläismäiseen työhön kokoamaan ja kriitillisesti tutkimaan kaikkia latinalaisia piirtokirjoituksia, ja hänen onnistui todellakin suorittaa oleellisin osa suunnitelmastaan eteväin apulaisten avulla ja Berliinin tiedeakademian tukemana. Työn tuloksena on kolmisenkymmentä folianttia käsittävä teos, joka sisältää paljon yli 100 000 piirtokirjoitusta. Niiden lukua lisäävät kuitenkin vuosi vuodelta uudet löydöt. Myöskin monet piirtokirjoitusten väärennykset, joihin aikojen kuluessa on ryhdytty erilaisista vaikuttimista — paikallispatriotismista hankkia paikkakunnalle mielenkiintoisia muinaismuistoja, oppineen turhamaisuudesta voida kehua kiintoisilla muinaistieteellisillä löydöillä tahi puhtaasta rikollisesta haiusta — on otettu kokoelmaan, mutta luonnollisesti erikoisilla otsakkeilla varusteltuina, että ne eivät koituisi vahingoksi.

Mielenkiinto latinalaisiin piirtokirjoituksiin heräsi aikaisin. Jo Kaarle Suuren aikoina eräs sveitsiläinen munkki teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan jäljentääkseen joukon tärkeitä piirtokirjoituksia sekä Roomassa että Paviassa. Eräs jäljennös hänen kokoelmastaan 800-luvun lopulta on säilynyt tallella. Se on tehty Einsiedelnin luostarissa. Renessanssin aikana tämän tieteen harrastus kasvoi suuresti. Joukko tutkijoita työskenteli jäljentäen piirtokirjoituksia ja julkaisten niitä. Näillä kokoelmilla on suuri arvo sentähden, että useita tuhansia piirtokirjoituskiviä, jotka silloin vielä olivat olemassa, myöhemmin on hävinnyt. Mutta näiden jäljennösten arvo on luonnollisesti äärimmäisen erilainen, riippuen jäljentämän kielellisestä pätevyydestä ja omantunnontarkkuudesta.

Egyptiläiset papyrus- ja saviliuskalöydöt kirjoituksineen roomalaisajalla ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä ei ainoastaan hellenismin, vaan myöskin Rooman historian tuntemisen kannalta katsoen.

Meidän päivinämme jatketaan voimaperäisesti ja runsain tuloksin keisariajan Rooman kaivauksia. Tähän tulemme palaamaan myöhemmin.

[178] Olemme jo aikaisemmin nähneet useita näytteitä roomalaishengen uhrautuvaisuudesta, joka osaltaan oli voittojen perustana. Kauhistavan ankara oli myöskin roomalainen kuri. Volskilaissodan aikana tapahtui kerran, että sotilaat niskoittelivat sentähden, että he olivat tyytymättömiä komentavaan konsuliin. »Kaikki tehtiin hitaasti, vitkalleen, välinpitämättömästi ja röyhkeästi; ei häpeä eikä pelko hillinnyt heitä», Livius kertoo. Senvuoksi kävikin hullusti roomalaisille. Kun tuli taistelu, se päättyi yleiseen pakoon. Konsuli rankaisi silloin kaikkia niitä alipäällystöstä, jotka olivat jättäneet rivinsä, ruoskituttamalla ja mestaututtamalla heidät. Miehistöstä valittiin arvalla joka kymmenes kärsimään kuolemanrangaistus.

Sota etruskeja vastaan tarjoaa monta suurdramaattista kohtausta. Seuraava, Liviuksen muistiinkirjoittama, on yksi niistä. Se tapahtui Fidenaen, peninkulman Roomasta koilliseen sijainneen kaupungin, omistamisesta käydyissä taisteluissa vuonna 425 e.Kr. Kaupungin edustalla raivoaa katkera taistelu. Roomalaisia johtaa diktaattori Aemilius. Jo horjuu etruskien rintama, kun »äkkiä», sanoo Livius, »Fidenaen portit aukenevat ja esiin vyöryy uusi sotajoukko, jonkalaista ei koskaan ennen oltu nähty eikä kuultu. Lukematon lauma, asestautuneena palavilla soihduilla, syöksyy, niinkuin se olisi ollut riivattu, hurjasti juosten kohti vihollista, ja tavaton taistelutapa lyö hetkiseksi roomalaiset kauhulla.» Muistuttaahan kaikki enemmän tulipaloa kuin taistelua. Kauhuissaan roomalaisten vasen siipi väistyy liekkejä. Diktaattori rientää sinne. »Mitä!» hän huutaa kovalla äänellä, »annatteko tulen ja savun voittaa itsenne ja karkoittaa teidät kuin mehiläisparven? Ettekö voi miekoilla sammuttaa tulia? Tai miksette itse asestaudu tulella? Miksette tempaa soihtuja vihollisten käsistä ja heitä niitä heitä itseään vastaan? Rohkeutta sotilaat! Muistakaa roomalaisen nimeä, isienne ja omaa urhoollisuuttanne; kääntäkää palo kohti viholliskaupunkia ja tuhotkaa se omilla liekeillään.»

»Diktaattorin käskystä koko sotajoukko lähtee liikkeelle, saa osan soihtuja siepatuksi jo hyökätessään ja riistää osan väkivalloin viholliselta. Molemmat armeijat ovat nyt aseistetut tulella. Ratsuväenpäällikkö keksii myöskin puolestaan uuden ratsuväen taistelutavan. Hän käskee väkensä ottaa pois suitset hevosilta. kannustaa sitten suitsetonta hevosiaan ja syöksyy liekkien keskelle. Toisetkin hevoset syöksyvät kannusten kiihoittamina hillittömässä laukassa ratsastajineen kohti vihollista. Pöly ja savu sekaantuvat toisiinsa, niin että päivänvalo himmenee sekä miesten että hevosten silmissä. Minne ratsuväki tunkeutuu, kumoaa se kaiken kuten sortuva rakennus.» Etruskit valtaa pakokauhu, ja Fidenae kukistuu.

Tätä muistuttava tapaus sattui erään loisen etruskilaissodan aikana vuonna 353. Taistelun alussa etruskien papit hyökkäsivät kuin raivottaret palavat tulisoihdut ja käärmeet käsissään. Roomalaiset syöksyivät pakokauhun vallassa takaisin varustuksiinsa. Mutta komentava konsuli ja hänen upseerinsa ivailivat heitä siitä, että he lasien tavoin antoivat pelkän ilveilyn peloittaa itseään. Silloin he häpesivät siinä määrin, että sokeassa raivossaan syöksyivät niiden päälle, joita juuri olivat paenneet, ja löivät vihollisen pakosalle.

[179] Kerrotaan, että miesikää myöhemmin Deciuksen esimerkkiä seurasi hänen poikansa taistelussa gallialaisia vastaan. (Historiallisesti tosi onkin juuri tämän pojan kuolemaan vihkiytyminen Ausculumin taistelussa v. 279, vaikka myöhemmät tarut kertoivat samaa sekä hänen isästään että pojastaan. — Suoment. oikaisu.)

[180] Tällä yksinkertaisella vuoristolaiskansalla sanotaan olleen tapana luvata jumalilleen hädän ja ahdistuksen aikoina »pyhä kevät»: Kaikki kypsynyt nuoriso vietiin silloin yli rajan, jumalien tahdon mukaan joko menehtymään tai saamaan itselleen uudet asuinsijat. Näitä pesänsä jättäneitä nuorisojoukkoja johtivat Marsille pyhitetyt eläimet. Kerrotaan, että samnilaiset johdatti uuteen kotimaahansa, Campaniaan, sonni. Toista joukkoa johdatti susi, kolmatta tikka j.n.e.

[182] Sodan onnellisesta päättymisestä kiitetään enin konsuli Papirius Cursoria, joka on saanut »juoksijaa» merkitsevän lisänimensä nopeutensa takia. Mies oli myöskin kuuluisa kovuudestaan ja voimastaan. Hän ei puhunut paljoa, mutta oli jossakin määrin hirtehisen huumorin tajua omaava, hirvittävä järjestyksen mies. Kun ratsumiehet pyysivät kerran helpotusta ankarasta palveluksesta, hän vastasi: »Saatte kyllä: teidän ei tarvitse tämän jälkeen taputella hevostanne selkään noustessanne satulasta.» Toisen kerran oli eräässä roomalaisten liittolaisten joukko-osastossa upseeri, joka oli merkillisen hidas hyökkäämään ensimmäisille taistelulinjoille. Taistelun tauottua Papirius kutsutti pelkurin luokseen ja samalla kertaa käski liktorin ottaa kirveensä esille. Hyvän aikaa hän antoi syyllisen seisoa kuolonkalpeana ja vavisten. Ja kun hänen mielestään mies oli saanut tarpeekseen, hän rikkoi äänettömyyden sanoen liktorille samalla osoittaen erästä kantoa: »Hakkaa pois tuo, se on kulkijan tiellä.» Sitten hän päästi upseerin menemään rangaistuaan häntä sakolla — ja kuolemantuskalla.

Papirius Cursor nautti niin suuria kunnioitusta — Livius kertoo — että »häntä kuvailtiin sotapäälliköksi, joka olisi ollut Aleksanteri suuren veroinen, jos tämä olisi kääntänyt aseensa Eurooppaa kohti.»

[183] Epeiros oli tunnettu voimakkaasta, suurikokoisesta koirarodusta, joka soveltui sekä paimen- että metsästyskoiriksi.

[184] Pyrrhoksen armeijan hevoset olivat sitävastoin ehtineet tottua suuriin sotatovereihinsa.

[185] Että se olisi tosiaankin julkisesti lausuttu tässä tilaisuudessa, on kuitenkin tuskin luultavaa, koska käsite italialainen maa ei vielä silloin merkinnyt samaa kuin käsite roomalainen alue.

[186] Saman voimakkaan, masentumattoman roomalaishengen vaikutuksen teki sekin neuvottelija, jonka roomalaiset lähettivät Pyrrhoksen luo. Hänen nimensä oli Fabricius. Hän oli aito roomalainen vanhaa juuria. Hän oli kerran sensorina ollessaan poistanut senaatista erään konsulin sentähden. että mies uskalsi komeilla hopeakalustolla, joka painoi jonkin verran enemmän kuin sallitut kolme kilogrammaa.

Pyrrhos teki kaikkensa voittaakseen mahtavan Fabriciuksen puolelleen ja tarjosi hänelle neuvottelujen aikana kunnioituksensa osoituksena kallisarvoisia lahjoja. Mutta oli kuin olisi puhunut seinälle. Silloin arveli kuningas, että hän kenties voisi järkyttää roomalaisen mielenlujuutta pelästyttämällä häntä. Seuraavan neuvottelun ajaksi hän antoi salaa viedä valtavan suuren elefantin sen teltan taakse, jossa molemmat miehet istuivat neuvotellen. Pyrrhoksen mielestä sopivan hetken tultua kuningas antoi sovitun merkin, esirippu vedettiin syrjään, ja mahtavasti törähdyttäen elefantti ojensi kärsänsä Fabriciuksen pään yli. Mutta roomalainen ei joutunut suunniltaan. Hymyillen hän sanoi vain Pyrrhokselle: »Yhtä vähän vaikuttaa minuun tänään eläin, kuin kultasi eilen.»

Jonkin ajan perästä Fabricius sai Pyrrhoksen henkilääkäriltä kirjeen, jossa tämä teki häpeällisen tarjouksen myrkyttää kuninkaan, jos roomalaiset antaisivat hänelle sopivan palkinnon siitä, että hän täten vapauttaisi heidät vaarallisesta vihollisesta. Suora roomalainen jätti kirjeen Pyrrhokselle itselleen. »Ennen», Pyrrhos sanoi, »voisi auringon saada poikkeamaan radaltaan kuin roomalaisen rehellisyyden tieltä.» Hänen sanotaan osoittaneen kiitollisuuttaan siten, että vapautti lunnaitta kaikki roomalaiset sotavangit.

Perimätiedon mukaan Kineaan ja Fabriciuksen tapahtumat sattuivat edellisenä vuonna, kohta Pyrrhoksen Herakleian luona saavuttaman voiton jälkeen. Mutta paraiden antiikkisten lähteiden mukaan ne kuuluvat vuoden 279 voiton jälkeiseen aikaan, jolloin Pyrrhos oli jo aikeissa siirtyä Sisiliaan. Tämä onkin paljoa mahdollisempaa.

[187] Muutamien kertomusten mukaan pitäisi vanhimman Rooman ja Karthagon välisen sopimuksen olla tehty jo 509 e.Kr. Beloch, joka, kuten useimmat muutkin nykyaikaiset historioitsijat, pitää epätodennäköisenä, että sopimukset näiden kahden kansan välillä voisivat olla näin aikaiselta ajalta, pitää vuoden 390:n seutuja totuudenmukaisimpina.

[188] Myöhemmin lienee karthagolainen lähetystö tullut Roomaan toivottamaan onnea samnilaissodassa saadun voiton johdosta ja laskemaan kultaisen seppeleen Capitoliumin luppiterin temppeliin.

[189] Mutta roomalaiset olivatkin jättäneet auttamatta karthagolaisia Sisiliassa.

[190] Argoksessa syntyi pian taru, että Demeter, kaupungin oma suojelijajumalatar oli surmannut kuulun sankarin.

[191] Luultavasti oli kysymyksessä kauppasopimus. Taikka se oli vain kohteliaisuudenosoitus nousevalle auringolle. Egyptin kuninkaan ystävyys oli roomalaisille hyvään tarpeeseen toisen puunilaissodan kaikkein raskaimpana vuotena, kun oli elintarvepula seurauksena Italian hävityksestä ja maanviljelykseen käytettävän työvoiman puutteesta. Silloin roomalaiset lähettivät — vuonna 210 e.Kr. — lähetystön Egyptiin hankkimaan viljaa siellä. Vahinko, ettemme tiedä, kuinka paljon he suunnilleen saivat.

[192] Muutamat kansantaloustieteilijät väittävät kuitenkin — vaikkakin kovin muodollisilla perusteilla, siltä tuntuu — etteivät liike-edut jo tähän aikaan olisi näytelleet niin tärkeää osaa, että ne olisivat kyenneet vaikuttamaan politiikkaan. Tiet poliittiseen vaikutusvaltaan ovat kuitenkin monta kertaa sen laatuisia, että huomioitsija ei koskaan voi olla varma, että hän keksii ne.

[193] Tuhansittain Baalin uhrilahjoja on kaivettu Karthagon alueelta. Ihmis-, etenkin lapsiuhreilla oli kauan merkitsevä osa karthagolaisten jumalanpalveluksessa.

[194] Tällöin herätti ennen muita huomiota Rooman konsuli Rēgulus, joka on hankkinut itselleen kuuluisan nimen ei ainoastaan sotaisilla uroteoillaan, vaan vielä enemmän sillä, mitä tarut kertovat hänen isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan. Oltuaan useita vuosia sotavankina Karthagossa, hänet kerrotaan lähetetyn Roomaan vaikuttamaan rauhanteon hyväksi. Siinä tapauksessa, että hän ei onnistuisi, oli hänen täytynyt luvata palaavansa takaisin vankeuteen. Täten karthagolaiset luulivat saavansa hänestä luotettavan toivomustensa puolesta puhujan. Mutta sen sijasta, että olisi neuvonut rauhaan, Regulus tarun mukaan oli kehoittanut innokkaasti senaattia jatkamaan sotaa, koska Karthagon voimat pian olisivat ehtyneet. Tämän jälkeen hän oli palannut Karthagoon ja hänet oli siellä palkaksi menettelystään kidutettu mitä julmimmin kuoliaaksi.

Luoteltava historioitsija Polybios ei kerro kuitenkaan tällaista tapausta. Kaikki on varmasti sepitetty roomalais-hyveitten ja roomalaisen sielunsuuruuden ihannoimiseksi vastakohtana puunilaisten julmuudelle ja alhaisuudelle.

[195] Näitä olivat tähän aikaan omenat ja päärynät, öljy ja viini sekä eräät vihannekset. Melkein kaikki ne etelänhedelmät, jotka nykyisin ovat niin luonteenomaisia italialaiselle maaseudulle, olivat silloin vielä siellä tuntemattomia. Persikka-, aprikoosi- ja mantelipuita vietiin sinne vasta sitten, kun Rooma oli ulottanut valtansa yli koko Välimeren; ja appelsiineja ja sitruunoita alettiin siellä viljellä vasta nykyajalla. Ne tuotiin sinne Aasiasta, ja kaktus, agave ja peruna Amerikasta.

[196] Tässä yhteydessä voi mainita, että Intiassa on aina meidän aikoihimme asti käytetty norsuja teloitusten suorittajina.

[197] Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat erään 40 000 miehen suuruisen kapinallisjoukon muutamaan vuorien väliseen laaksoon ja sulkivat sen sinne täydellisesti. Pian raivosi kapinallisten kesken niin hirveä nälänhätä, että heidän täytyi syödä ihmislihaa. Ensiksi he teurastivat sotavangit ja sitten orjat. Kun he lopuksi epätoivoissaan koettivat murtautua ulos, Hamilkar antoi elefanttiensa kaikilta tahoilta valtoiminaan hyökätä onnettomien päälle ja tallata heidät maahan. Ei ainoakaan pelastunut elävänä.

[198] Delbrückin mielestä nämä Polybioksen numerot ovat liioiteltuja ja hän arvioi Hannibalin koko voiman liikkeelle lähdettäessä 60 000 mieheksi.

Elefantit olivat varmasti tarkoitetut enemmän tekemään valtavan vaikutuksen keltteihin kuin roomalaisiin. Olivathan ne Pyrrhoksen sotaretkellä näyttäytyneet olevansa kaksiteräinen miekka, joka oli melkein yhtä vaarallinen omille joukoille kuin viholliselle.

Näihin aikoihin oli paljon elefantteja Pohjois-Afrikassa. Afrikkalainen elefantti ei ole kuitenkaan niin oppivainen kuin intialainen, jota Persian kuningas käytti sotatarkoituksiin ja hänen esimerkkiään seuraten Aleksanterin diadokit sekä Pyrrhos. Luultavasti karthagolaiset ovat tuottaneet Intiasta elefantinohjaajia, jotka opettivat heille taidon kesyttää paksunahkoja.

[199] Vaikeinta oli saada yli elefantit, sillä ne pelkäsivät kovasti vettä. Silloin keksittiin veistää kokoon suunnattoman suuria lauttoja ja levittää niille paksulti maata, niin että ne näyttivät rannan jatkolta. Kun eläimet oli saatu lautoille, ne irrotettiin rannasta ja hinattiin yli. Osa elefantteja kauhistui kuitenkin niin, että heittäytyi virtaan. Niiden ohjaajat hukkuivat kaikki, mutta eläimet pääsivät yli vahingoittumattomina pitkien kärsiensä avulla, jotka ne voivat ojentaa vedenpinnan yläpuolelle ja siten hengittää, vaikka niiden täytyi kahlata suurin osa matkasta veden alla.

[200] Nykyjään ollaan taipuvaisia olettamaan, että hän ei valinnut Pientä S:t Bernhard-solaa, kuten aikaisemmin on luultu, vaan eteläisemmän ylimenopaikan Mont Cenis'n luona.

[201] Erään Alppien maaston perusteellisen tuntijan lausunnon mukaan Länsialpeilla on ainoastaan yksi sola, josta voi katsella Lombardian tasankoa, nimittäin se, joka kulkee lähinnä etelään Mont Cenis'stä.

[202] Viinietikkaa oli sotilailla tapana kuljettaa mukanaan sekoittaakseen sitä veteen virkistyttämisnesteeksi.

[203] Tämä on Hannibalin oma ilmoitus, piirretty kuparitauluun, joka koristi Krotonin lähellä olevaa kuuluisaa Heran temppeliä. Vuonna 205 e.Kr., kaksi vuotta aikaisemmin kuin Hannibal jätti Italian, hän kirjoitutti siellä muistiin urotekonsa. Polybios kertoo itse lukeneensa kirjoitukset. Delbrück muuttaa kuitenkin vertailevien tutkimusten perusteella tappionumeroita huomattavasti ja olettaa, että Hannibal il ja Espanjasta lähtiessään oli noin 60 000 miestä ja Italiaan tullessaan noin 35 000 miestä.

Vielä ankarammin arvostelee Polybiosta italialainen De Sanetis, joka arvelee, että kahakoimiset barbaarien kanssa, sairaudet ja rasitukset koko Hannibalin marssin aikana eivät ole voineet maksaa kuin 5 000— 10 000 miehen elämän. »On», hän sanoo etelämaalaisen voimakkaalla kielellään, »säädytöntä syyttää Hannibalia sellaisesta hulluudesta, kuin että hän olisi johdattanut turmioon kokonaisia kaksi kolmasosaa parhaasta armeijasta, mitä Karthagolla oli koskaan ollut.» Todenmukaista on — hän arvelee —, että hänellä Espanjasta lähtiessään oli korkeintaan 30 000 — 35 000 miestä. Hannibal liesi nimittäin vallan hyvin, kuinka muonitusvaikeudet barbaarisessa ja vihollismielisessä maassa kasvavat kilpaa miesluvun kanssa. Suurella armeijalla ei ole myöskään sellaisia liikkuvaisuutta, joka oli Hannibalin menestysten välttämätön ehto.

[204] Ennenkuin veriviholliset kohusivat toisensa ensi kerran Italian maalla, kumpikin ylipäällikkö piti innostuttavan puheen joukoilleen. Sekä Polybios että Livius selostavat näitä puheita. Puheiden ajatuksenjuoksun molemmat historioitsijat esittävät pääasiallisesti samalla tavulla. Molemmilla Scipio muistuttaa kansaansa siitä, että roomalaisilla oli taas vastassaan kansa, jonka he aina ennen olivat voittaneet. Sekä Polybioksella että Liviuksella roomalainen sotapäällikkö leimaa Hannibalin retken Rhônelta Alppien yli itse asiassa paoksi, joka johtui pelästyksestä, kun hän sai kuulla, että roomalaiset olivat lähellä. Mutta Livius kuvarikkaalla kielellään ja levein siveltimiä panee Scipion kuvaamaan, kuinka kauhean uupuneita karthagolaiset olivat marssittuaan yli vuorien. »He ovat haamujen kaltaisia kummituksia», tämä sanoo, »tai paremmin sanoen ihmisten varjoja, nälän ja kylmän näännyttämiä, kiviin ja kallioihin rujoiksi ja rammoiksi kolhiintuneita. Heidän jäsenensä ovat paleltuneita, lihakset jäykät lumesta, kylmän käyristämät, aseet rikkonaisia ja särkyneitä, hevoset ontuvia ja voimattomia. Sellaista ratsu-, sellaista jalkaväkeä vastaan on teidän taisteltava. Te ette joudu tekemisiin vihollisen, vaan sen viimeisten jäännösten kanssa. Ja minä pelkään ainoastaan sitä, että sittenkuin olette taistelleet Hannibalin kanssa, tullaan sanomaan, että Alpit ovat hänet voittaneet.»

[206] Livius on merkinnyt muistiin suuren joukon sellaisia enteitä. Huhu tiesi kertoa, että vihannestorilla Roomassa puolenvuoden vanha lapsi oli huutanut »triumfi», että härkätorilla härkä oli itsestään noussut erään talon kolmanteen kerrokseen ja heittäytynyt sieltä alas, että taivaalla oli nähty palava laiva ja että salama oli iskenyt Toivon temppeliin. Lanuvinmin kaupungissa oli pyhä keihäs itsestään liikkunut ja korppi lentänyt Junon temppeliin ja istuutunut jumalattaren vuoteelle. Amiternumin tienoilla oli monin paikoin nähty ihmisen muotoisia haamuja valkeissa vaatteissa. Picenumissa oli satanut kiviä ja Caeressä oraakkelilauseiset pyhät sauvat kutistuneet kokoon. Galliassa oli susi temmannut vartiosotilaan miekan huotrasta ja juossut se suussaan matkoihinsa.

[207] De Sanctis suhtautuu epäilevästi kertomukseen karthagolaisien vaivoista Apenniinien yli kuljettaessa, samoinkuin hän ei usko niihin tappionumeroihin, joita kerrotaan Hannibalin retkellä Pon tasangolle, vaan leimaa tavanomaiset kertomukset niistä »määrättömästi liioitelluiksi». Hannibalin tappiot Etrurian läpimarssin aikana rajoittuivat pääasiallisesti hevosiin ja kuormastoon, hän arvelee. Ainoastaan hyvin vähän miehiä menehtyi. Mitään positiivisia todistuksia ei hänellä kuitenkaan ole käsityskantansa tueksi esitettävänä enemmän toisessa kuin toisessakaan tapauksessa.

[208] De Sanctis arvioi maanmiehensä Cantalupiksen laskujen perusteella roomalaisten voiman korkeintaan 45 000—50 000 mieheksi. Hannibalin armeijan hän arvioi 35 000—40 000 mieheksi. Hän pitää mahdottomana, että se olisi ollut voimakkaampi, koska se vuotta aikaisemmin ei ollut sen suurempi, kuin että päävoima voi yhtenä yönä kulkea Campanian vuorisolan kautta, jonne roomalaiset olivat asettuneet väijyksiin. 12 tunnissa ehtii tuskin enemmän kuin 25 000 miestä tavallisessa marssitahdissa sivuuttaa tämän paikan. Sen lisäksi on otettava huomioon niiden luku, jotka lähetettiin ajamaan 20 000 härkää vuorta ylös.

Delbrück hyväksyy sitävastoin pääasiallisesti Polybioksen ilmoitukset voimasuhteista.

[209] Rahvas löysi helppotajuisen selitysperusteen siihen, niiksi ei enää taisteltu suuria taisteluita. Se riippui nähkääs siitä, että Hannibalin joukot olivat veltostuneet oleillessaan talvileirissä ylellisessä ja nautinnonhaluisessa Capuassa. »Siellä», Livius kertoo, »turmeltuivat ylellisyydessä ja irstailussa nuo soturit, joita mitkään kärsimykset eivät olleet kyenneet voittamaan; ja turmelus tuli heidän keskuudessaan vielä sitäkin suuremmaksi, kun he olivat täydellisesti tottumattomia nautinnoihin ja olivat senvuoksi nautinnoissaan kohtuuttomia. Uni ja viini ja kemut, haureellisuus ja kylvyt ja toimettomuus, jotka päivä päivältä tulivat yhä miellyttävämmäksi tavaksi, lamauttivat heidät sekä henkisesti että ruumiillisesti siinä määrin, että heitä tästäpuolin suojeli enemmän vanha voitonmaineensa kuin todelliset voimansa.»

Se armeija, joka mukanaan Hannibal läksi Capuasta, oli kokonaan toinen kuin se, jonka kanssa hän sinne tuli — Livius jatkaa. Muinainen sotakuri oli ainaiseksi turmeltunut. »Monet sotilaat läksivät sieltä käsikoukussa porttojen kanssa. Ja niin pian kuin he rupesivat elämään teltoissa ja soturielämän rasitukset taas alkoivat, heidän ruumiin- ja sielunvoimansa pettivät, aivan kuin he olisivat olleet alottelijoita. Suuri joukko sotureita karkasi, ja Capuasta tuli karkurien yleinen piilopaikka.»

Sanottiin pian, että Capua oli tullut Hannibalille yhtä kohtalokkaaksi kuin Cannæ roomalaisille. Roomalaisten ylipäällikkö Marcellus ei lyönyt laimin rohkaista sotilaitaan kertomalla, »kuinka karthagolaiset olivat menneet rappiolle Capuan ylellisyydestä, kuinka koko talven kestänyt juopottelu, kurittomuus ja kaikenlaiset irstailut olivat heidät turmelleet. Poissa on», hän sanoi, »se voima ja elämänhalu, se ruumiin- ja sielunvoima, joka johti heidät Pyreneitten ja Alppien tunturien yli. Ainoastaan näiden miesten jäännökset taistelevat nyt teitä vastaan. He kykenevät tuskin kantamaan aseitaan ja jaksavat tuskin itse pysyä pystyssä.»

Tämä kaikki on vain naiivia puhetta. Hannibalin joukot eivät aivan yksinkertaisesti olleet koskaan sijoiteltuina Capuaan, sillä sellaista majoitusta olivat kaupungin asukkaat vastustaneet silloin, kun he tekivät liiton Hannibalin kanssa. Kuinka voitaisiinkaan muutoin selittää se seikka, että roomalaiset antoivat Hannibalin oleksia vielä kokonaista kaksitoista vuotta Italiassa, jos hänen joukkonsa olisivat olleet niin heikontuneita, rappiolle joutuneita ja hillittömiä kuin perimätieto väittää?

Tällaisista kysymyksistä historiallinen legenda ei pidä tarpeellisena välittää.

Roomalainen patriotismi loistaa läpi koko tämän kertomuksen. Roomalaiset voivat olla iloissaan siitä, että Nemesis oli kuitenkin huolehtinut siitä, että juuri Capuan menetys, tuo Roomaa kohdannut kova isku, oli itse asiassa muodostunut puunilaisten turmioksi.

[210] Rajattomasti liioiteltuja ovat kertomukset lukuisista roomalaisten voitoista, joilla Livius ylitsevuotavassa patriotismissaan kaunistelee Rooman historiaa vuodesta 215 vuoteen 203. Eräs tutkija, joka on huvikseen laskenut yhteen kaikki ne tappiot, jotka Hannibalin näiden kertomusten mukaan olisi pitänyt kärsiä, päätyy sievoiseen 120 000 miehen lopputulokseen! Marcelluksen suuri voitto Nolan luona, joka on kauan kummitellut historiassa, rajoittuu tarkemmin tutkien vähäpätöiseksi kahakaksi. Samalla tavoin liioiteltua on kauttaaltaan kaikki muukin. [211] Livius kertoo, että heidät otettiin kiinni ja teljettiin kaikki tyynni kaupungin kylpylöihin, jonka jälkeen heidät tukahdutettiin kuumaan höyryyn.

[213] Kuten Trebian tappion perästä satoi nytkin kiviä; salama iski temppeleihin, muureihin ja kaupunginportteihin, ja erään kaupunginportin alitse juoksi kokonainen virta verta. Susi elämöi Capuassa. Mutta kamalinta kaikesta oli epäsikiö, joka juuri tuohon aikaan syntyi Roomassa. Torjuakseen kaikkea sitä kauhistavaa, mitä tämä lapsi ennusti, merkkienselittäjät julistivat, ettei pitäisi sallia sen koskettaa Rooman maaperää, vaan se oli upotettava elävänä mereen. Niin tapahtuikin.

[215] Livius kertoo, että Hannibal surmautti myös kaikki ne italialaiset sotilaat, jotka kieltäytyivät seuraamasta häntä yli meren. Niinkuin monet muutkin saman kertojan jutut, tämäkin ilmeisesti on tekaistu todistamaan sitä julmuutta ja »puuniloistakin suurempaa petollisuutta», josta hän kerta kaikkiaan on syyttänyt Rooman vaarallisinta vihollista. Livius ei arastele edes sommittelemasta kertomusta, miten Hannibal oli häväissyt Junon pyhättöä. Kun onnettomat pakenivat läheiseen temppeliin — kuinka nämä tuhannet ihmiset olisivat sinne mahtuneet? — Hannibal arkailematta »mitä kauheimmalla tavalla murhautti heidät» itse pyhätössä.

[216] Onko Rooman Idän-politiikan perustana itsetietoinen imperialismi, vai yksistäänkö olosuhteitten mahti ajaa roomalaisia melkein vastahakoisesti askel askeleelta eteenpäin tällä uudella tiellä, siitä historioitsijain mielipiteet ovat jyrkästi vastakkain ja ovat olleet aina siitä asti, jolloin Mommsen esiintyi jälkimmäisen mielipiteen kannattajana. Meidän aikanamme ovat edellisen ajatussuunnan kannattajia m.m. Colin, Kromayer ja De Sanctis. Kromayer panee erikoista painoa kansanpsykologiseen puoleen: roomalaiset ikävöivät Idän ihanuuksia, korkeampi kulttuuri houkuttelee aina alkeellisemmalla asteella olevia kansoja. Collin ja De Sanctis tuovat enemmän esiin taloudellisia näkökohtia. Edellinen näkee Rooman Idän-politiikassa eritoten Rooman suurrahamaailman kasvavan vaikutuksen tuloksen. Kapitalisteille ja suurelle osalle kansaa, jolla oli harrastusta näiden yrityksiä kohtaan, oli hankittava uusia alueita saalistettavaksi. De Sanctis on sitä mieltä, että roomalaisilla jo kauan oli ollut suuria kaupallista kiinnostusta Aigeian merta ja eritoten Vähän-Aasian rannikkokaupunkeja kohtaan.

Niin etevä kansantaloudellinen historioitsija kuin Tenney Frank sitävastoin arvelee, että tuona aikana ei vielä Roomassa ollut kapitalisti- ja suurkauppaharrastuksia, jotka olisivat olleet kyllin voimakkaita vaikuttamaan roomalaisten politiikkaan. Hän ei myöskään pidä Karthagon ja Korinyhoksen hävitystä taloudellisesta kilpailusta aiheutuneen taistelun tuloksena. Vasta Gracchusten ajalla — siis 130-luvulla e.Kr. — oli liike-elämä Roomassa saanut sellaisen merkityksen, että se vaikuttaa politiikkaan, Frank arvelee.

Roomalaisen imperialismin — jos jo nyt käytetään tätä sanaa — oleellinen sotilaallisuus on yhtä varmaa kuin karthagolaisen imperialismin kaupallisuus. Mutta tämähän ei estä sitä, että taloudelliset harrastukset jo aikaisemmin, kuin mitä Frank on taipuvainen myöntämään, ovat voineet osaltaan vaikuttaa tähän imperialismiin. Ne sotateot ja se Idän maitten runsas saalis, joka alkoi virrata Roomaan Hannibalinsodan lopun jälkeisinä aikoina, tekivät kaupungista ehdottomasti kapitalistikeskuksen. Mutta suuret pääomat eivät pysähtyneet yksin Roomaan, vaan niitä käytettiin myöskin panemaan liikkeelle suuria yrityksiä maailman eri osissa. Rooman taloudellinenkin politiikka tulee yhä enemmän koko maailman piiriinsä sulkevaksi. Maailman hyväksensä käyttäminen ei ole roomalaisille enää ajan oloon vain aseellinen yritys, vaan samalla suuri liikeyritys.

[217] Näytteenä mielipiteiden vaihtelevaisuudesta, kun on kysymys Rooman Idän-politiikan arvostelusta, mainittakoon etevän, innostuvaisen ranskalaisen historioitsijan Holleaux'n päättelyistä. Hän sanoo Rooman sotaisia yrityksiä Makedoniassa puolustustoimenpiteiksi, joiden tarkoituksena oli torjua pelättävissä oleva Philippoksen ja Antiokhoksen yhdessä toimeenpanema kaappaus. Hellyttävällä, välistä asianajajamaisella kaunopuheisuudella Holleaux kuvailee roomalaisten pelkoa, että molemmat kuninkaat olivat tehneet suunnitelman luoda Kreikasta toimintakeskus niin meri- kuin maasodallekin Italiaa vastaan, aivan kuin Hannibal oli tehnyt Espanjassa. »Nyt, kuten ainakin», tämä historioitsija sanoo, »huoli tasavallan turvallisuudesta teki senaatin sotaisaksi.» Korkea neuvosto oli vain halunnut torjua sen vaaran, jonka se luuli Roomaa uhkaavan — olkoonkin, että tämä vaara oli kuviteltua. »Rooman politiikka tänä aikana», hän jatkaa, »ei ollut koskaan muuta kuin vastaus — tällä kertaa tosin etukäteen annettu vastaus — ulkoapäin tuleviin uhkauksiin, todellisiin tai luuloteltuihin.»

Ihmetellä vain täytyy, tokko näin ollen yleensä on olemassa hyökkäyssotia — hyökkäävän puolen ja sen taitavain puolustuspuhujain näkökulmasta.

Olettamansa roomalaisten melkein silmittömän kauhun Antiokhoksen ja Philippoksen suunnitelmia kohtaan Holleaux johtaa kertomuksesta heidän välisestään liitosta, jolla roomalaiset oli pelästytetty toisen puunilaissodan loppuaikoina. Kun korkea neuvosto sai kuulla, että Philippos oli tehnyt liiton Antiokhoksen kanssa, silloin Rooman isät hengessään näkivät, miten kokonaisen maailmanosan apuneuvot oli asetettu Makedonian käytettäviksi, ja historiallisesti sivistyneet loihtivat esiin Kserkseen päivien muistot. Tai ainakin pidettiin Philipposta uutena Pyrrhoksena, joka vaani tilaisuutta hyökätäkseen Italiaan. Parempi yllättää kuin joulua yllätetyksi, senaatti ajatteli. Jos Philippoksen ja Antiokhoksen välistä sopimusta ei olisi ollut tai, oikeammin sanottuna, jos roomalaiset eivät olisi saaneet selkoa sen olemassaolosta, ei ole, niin Holleaux tuumii, syytä luulla, että he kreikkalaisten vuoksi olisivat rikkoneet sen rauhan, jonka he olivat tehneet Philippoksen kanssa vuonna 205. He eivät koskaan olisi huolineet kuulla puhuttavan hellenistisestä politiikasta eivätkä koskaan olisi välittäneet »Aasian asioista», Adrian meri olisi yhä ollut rajana kahden maailman välillä. »Toisessa diadokein jälkeläiset olisivat jatkaneet keskinäisiä loputtomia sotiansa, sillä aikaa kuin Rooma, erillään heidän riidoistaan, häiritsemättä olisi hallinnut Länsimaita.»

Ajatuskulku on kiintoisa, mutta eiköhän siinä liikuta kovin uskallettujen päätelmien varassa? Eikö siinä kokonaisen maailman kohtaloita panna riippumaan liian tilapäisistä sattumista? Roomalaisetko, tämä kaikkea muuta kuin hermostunut kansa, olisi todella saatu ryhtymään sotiin niin kaukaisilla sotanäyttämöillä kuin Balkanin niemimaalla ja Vähässä-Aasiassa pelkästä tilapäisestä kiihtymyksestä tai, kuten Holleaux itse sanoo, »tilanteen väärästä arvioinnista»? Jos niin oli, niin kyllä heihin sodan ajatus oli niin juurtunut, että mikä »sattuma» hyvänsä olisi voinut aiheuttaa heidän aseellisen sekaantumisensa Idän asioihin.

[218] Taru kertoo, että Stadionin yli lentävät linnut putosivat maahan suosion pauhinan huumaamina.

[219] Sitäpaitsi hän sai kärsiä sen häväistyksen, että sai kulkea voittajansa triumfisaatossa. Hän oli rukoillut voittajaansa hänet siitä päästämään; mutta vaikka Æmilius oli harvinaisen lempeä ja jalomielinen mies, hän ei antanut onnettomalle muuta vastausta kuin lausumalla peitetyn nuhtelevasti: »Sinusta itsestäsihän riippuu vapautuksesi.»

Mutta vangilla ei ollut rohkeutta päättää itse päivänsä. Nöyryytyksellä, joka oli kuolemaakin pahempi, hän osti itselleen parin vuoden elämän vankeudessa ja kurjuudessa. Voittajansa triumfisaatossa hän hoiperteli eteenpäin surusta voimattomana kolmen lapsensa perässä, joiden näkeminen herätti yleisiä osanottoa katselijoissa. Onneksi lapset olivat vielä liian pieniä täysin tajutakseen onnettomuuden suuruutta.

Tässä triumfissa oli senvuoksi jotakin erityisen järkyttävää. Mutta toisellakin tavalla sekaantui voitonriemuun voimakas tunne onnen vaihtelevaisuudesta. Æmiliuksella oli neljä poikaa. Molemmat vanhimmat olivat ottopoikina siirtyneet toisiin sukuihin. Sattui nyt niin, että nuorin pojista kuoli viisi päivää ennen triumfia ja lähinnä nuorin kamppaili juuri juhlien aikana kuoleman kanssa ja oli kolme päivää myöhemmin vainaja. Mutta isä kantoi syvän surunsa miehekkään voimakkaana. Kun hän pian sen jälkeen kansankokouksessa teki selkoa sotaretkestään, hän lausui, että menestyksensä huipulla hän oli vavissut tuskasta, että onni kääntyisi onnettomuudeksi. Mutta silloin hän oli toivonut — niin hän sanoi —, että hänen oma kotinsa saisi kokea onnen vaihtelun kernaammin kuin Rooman kansa. »Ja nyt», hän jatkoi, »minä toivon, että minua kohdannut suuri menetys on torjuva kaiken onnettomuuden valtiolta. Onnettomuudet riittänevät jo, sittenkuin triumfini, aivan kuin kohtalon ivasta, sattui poikieni hautajaisten väliin! Minua ja Perseusta on pideltävä erikoisen räikeinä näytteinä ihmiskohtalon vaihteluista. Mutta huomatkaa kuitenkin, että hän, joka itse on vanki, on saanut säilyttää lapsensa vahingoittumattomina, kun sitävastoin minä, triumfin viettäjä, nousen toisen poikani ruumiin äärestä triumfivaunuihin ja laskeudun Capitoliumilta toisen luo nähdäkseni hänen viimeisen henkäyksensä! Kaikista jälkeläisistäni ei nyt ole jäljellä ainoatakaan, joka kantaisi Æmilius Paulus nimeä; Pauluksen talossa on nyt vain enää vanha mies. Mutta tässä kotini kärsimässä menetyksessä on teidän onnenne ja valtion voima lohdutuksenani.»

[221] Kuvaavaa on, että hän myi aina orjansa, kun ne alkoivat käydä vanhoiksi. Kykenemätöntä väkeä hän ei halunnut elättää.

Plutarkhos väittää myös, että hän »aina järjesti asiat niin, että orjien kesken oli riitaa ja eripuraisuutta, sillä heidän sopuansa hän piti epäilyttävän vaarallisena».

[223] Ensimmäisenä iltana hän laski erääseen Afrikan rannikolla olevaan pieneen saareen. Nyt oli vain estettävä, ettei siellä lähetetty venhettä viemään hänen vihollisilleen Karthagoon sanomaa, missä hän oli, sillä silloin hänet varmasti olisi oteltu kiinni ja jätetty roomalaisille. Senvuoksi hän kertoi kaikille sataman laivureille, että Karthagon neuvosto oli lähettänyt hänet Tyrokseen, ja pyysi heidät juhla-aterialle. Siitä he eivät kieltäytyneetkään ja lainasivat kernaasti hänelle purjeitaan, joista pystytettiin rannalle teltta, missä vieraspidot pidettäisiin. Sitten hän juotatti koko seurueen avuttomaksi ja poistui itse kaikessa hiljaisuudessa. Meriurhot heräsivät vasta puolissa päivin ja huomasivat, että isäntä itse oli hävinnyt. Sitten viipyi vielä hyvän aikaa, ennenkuin he saivat laivainsa köysistöt kuntoon. Siten Hannibal sai sen etumatkan, jota hän tarvitsi.

[224] Kamarilla (esp. camarilla), oik. pieni kamari, hovipuolue, joka vastuunalaisien henkilöiden selän takana koettaa vaikuttaa hallitsijaan. [Suomentajan huomautus.]

[225] Polybios kuvailee häntä todelliseksi raukaksi: »Hirveän ruma hän oli, eivätkä hänen hengenlahjansa olleet sen paremmat. Hän oli vain puolimies, kelvoton ja pelkuri sodassa, langennut mitä tärkeimpiin irstailuihin. Ylipäänsä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan siveellisestä arvokkuudesta, vaan hän eli yötä päivää Sardanapaloksen elämää barbaarisissa irstailuissa.» Käydessään Roomassa v. 167 e.Kr. liehakoiva itämaalainen sananmukaisesti ryömi senaatin edessä, suuteli korkean neuvoston istuntosalin kynnystä ja nimitti itseänsä »Rooman kansan vapautetuksi orjaksi», mikä kielenkäyttö etsimättä johtaa mieleen lyydialaisten vasalliruhtinasten tavan aikoinaan ilmaista alamaisuutta faaraolle.

Alamaiset vihasivat ja halveksivat Prusiasta. Sitävastoin hänen pojastaan Nikomedeesta kansa piti, jonka vuoksi kuningas uhkasi hänen henkeänsä. Mutta Nikomedes ehti ennen kunnotonta isäänsä ja isketti hänet kuoliaaksi.

[226] Dogmi (kreik. dogma), oppilause, jota ei voida todistaa, uskonkappale. — Suoment. huomautus.

[227] Myöhemmin on esitelty otaksuma, että Karthagon hävitys riippui juuri roomalaisten pelosta, että Masinissa tekisi sen pääkaupungikseen ja että Numidian valtakunta paisuisi siten liian mahtavaksi. Masinissa oli ollut roomalaisille hyvä karthagolaisten jarru, mutta hänenkin valtansa oli pidettävä aisoissa.

On paljon todistuksia siitä, että roomalaiset eivät koskaan päästäneet apuriensa ohjia höllemmälle, kuin mikä oli heidän etujensa mukaista. Sekä Altalos että Masinissa saivat sen kokea. Mutta että he olisivat hävittäneet Karthagon pitääkseen Masinissaa aisoissa, se tuntuu kuitenkin omituiselta. Eräs puolue Karthagossa kai tosin näki pelastuksen Numidiaan liittymisessä. Mutta rotuvastakohta ja vanha vihollisuus teki toki mahdottomaksi sellaisen itsestäänluopumisen. Roomalaisille oli yksinkertaisinta pitää Masinissaa aisoissa juuri antamalla Karthagon säilyä Numidian vastapainona. On ilmeisesti probleeman tarpeetonta vaikeuttamista, väittää, että »Karthagon oli kukistuttava ei itsensä, vaan naapurinsa vuoksi» ja että »Rooma uhrasi kokonaisen kansan riistääkseen kolmannelta mieheltä tämän saaliin varsinaisen arvon.» Tämä päättely edellyttää myös, että roomalaiset olivat vakuutettuja siitä, että Karthago ei kykenisi pitämään puoliansa Masinissaa vastaan. Mutta mitä syytä heillä oli sellaiseen luuloon, kun he itse pelkäsivät Karthagon kasvavaa vaurautta.

Tällaisen olettaman syntyyn on sisimpänä syynä se, että muutamat historioitsijat kaikin voimin ovat yrittäneet keksiä, Karthagon hävitykseen toisen selityksen kuin roomalaisten liikemiesten kateuden. Mutta miksi ei silloin tyytyä yksinkertaisempaan ja luonnollisempaan selitykseen: Rooman kansan tuntemaan pelkoon verivihollistaan kohtaan, joka niin uskomattoman nopeasti oli tointunut? Aivan varmaan roomalaiset pelkäsivät verrattomasti enemmän Karthagon kuin Masinissan paisuvaa valtaa.

[229] Mahtoikohan hän aavistaa, että hänen isiensä maan rikkain kaupunki, ihana Korinthos, vain pari kuukautta myöhemmin oli sortuva soraksi ja tuhaksi?

[230] Nämä seudut liitettiin Rooman valtakuntaan vasta keisari Augustuksen aikana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSOJEN HISTORIA 3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.