The Project Gutenberg eBook of Kuoleman voittaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuoleman voittaja

Author: Franz Werfel

Translator: Anna Leivo

Release date: January 7, 2026 [eBook #77639]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto osakeyhtiö, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN VOITTAJA ***
language: Finnish




KUOLEMAN VOITTAJA

Kirj.

Franz Werfel


Saksankielestä ("Der Tod des Kleinbürgers") suomentanut

Anna Leivo





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




ENSIMMÄINEN LUKU


Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun
talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari
Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on
olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle
vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä
huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta
vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen,
vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä
menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta
rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko
pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa
juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen.

Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden
laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä
herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä
ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka
sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja
onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin
toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää
joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan
palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin.
Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät
ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa,
joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo.

Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt
päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina
tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee
piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan
hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on
lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa
asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala
tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin
arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan
sitten unohtuneita aikoja.

Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se
on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset
rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä
reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten
delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan
kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra
Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi
jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa.

Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan
ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. _Sitä_
hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan
perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi
vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen,
torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan
sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa.
Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi
sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua
lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen
asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos!

Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei
ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa
säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi
säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan,
millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka
Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin
laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö
vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä?
Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät
ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut
edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on
ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet
kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa
tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on
aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa!

Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten,
ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on
näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies,
entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala
johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera
yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta.
Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan
liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää
naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa
uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa.

Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen
kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy,
kun hän on yksin.

Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä
muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen
oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra
Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei
ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet
tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut,
että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti
hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet
kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa
herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän
kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on
varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka
tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle
suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin
vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut
niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri,
jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä,
mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi?
No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi
vaipunut syvemmälle kuin hän!

Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän
jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi
tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien
laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko
kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu
kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt
turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti.
Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla.
Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka
päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata
kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka
noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko
moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana
astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein
koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen
ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi
tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen
ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai
toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä,
ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää?

Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna
kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon
muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja,
joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri
ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on
samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen
tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla
ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta?

Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä.
Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin
itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan.
Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi
keittiöön äkkiä avautuisi.

Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut
juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on
verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin
ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle
sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille.

»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?»

Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään,
vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää
hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi.
Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina
— sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa
turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja
rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan.
Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla
vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin
toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno
pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin
hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa
eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä
tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa
tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen
tarvitse joutua laitokseen.




TOINEN LUKU


Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun
hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle.
Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan
käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen
taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä,
kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala,
sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa
taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo
osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka
hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on
perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin
tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu
kovin merkilliseltä.

»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!»

Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän
pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta
saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja
mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene
ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki
oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus
olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin
tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt
siitä omansa.

Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän
tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo
on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla
suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten
käyneet liian suuriksi.

Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän
kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja
kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla
ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia!
Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa
olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka
hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja
olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä.

He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu
kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa.
Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon
kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi
turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja
keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan
samaksi henkilöksi.

Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta
valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen,
joka heti avaa arkipäivälle oven.

»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!»

Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan
kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta
ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen
puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä.
Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja
tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan
Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran
tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei
voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä
suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu
ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä
syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on
hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että
Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet.

Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan
ei enää voi mitään tehdä:

»Missä Franzl on?»

»Hän on puita hakemassa.»

Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies.
Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on
kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä..
Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään,
ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille:

»Mitä on tekeillä?»

Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset
silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen
omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa
emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman
ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän
tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin
asiaan kuuluu.

Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti
ilmeikkäällä päällään:

»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.»

Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä
kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän
ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä
hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän
kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin
ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi
antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä
valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen:

»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa,
torin varrella?»

Rouva Fiala myöntää vilkkaasti.

»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän
hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka!
Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö
niin?»

Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään.

»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö?
Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista
mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi
säveleksi:

»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään
tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa
pörssissä!!»

Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi
ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta
Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan
murhenäytelmäänsä:

»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä
peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä!
Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun
tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa... Kylläpä
katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen
minä nyt loinen.»

Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan
pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää
sen:

»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja
asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että
kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa
he ovatkin.»

Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin,
tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti
naurahtaen huudahtamaan:

»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani
onnistunut!»

Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa
mukaan odottamatta ja huokaisten:

»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!»

Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut
valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin,
nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa
edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä
hihallaan:

»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla
kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten
enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen
palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt!
Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka
kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa
haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?»

Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin
nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä:

»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi
kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen,
on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen
pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!»

Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on
hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa:

»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.»

Mutta pian hän oikaisee:

»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon.
Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.»

Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin
vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen
vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu
äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi:

»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!»

Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä
hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on
mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon,
sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset
ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi
huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois
tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen
kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja,
silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä
lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie
Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä
ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä
valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja
arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet
tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin
harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä
merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri
se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena
heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää:

»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.»

Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta,
ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on
varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine
ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo
epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään:

»Päähautuumaalla voisitte katsella...»

Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala
upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän
seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran
ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä
tarjoaa hänelle käsivartensa.

Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta
lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala
kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on
tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy:

»Senkin pojan lurjus!!»

Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa.
Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle,
ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa
hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja
ikuisesti kuin kohtalo!

Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita
tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa
käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä
ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa
kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat
varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi
palkatut Etelä-Amerikkaan.

Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta
vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan
jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta,
jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että
pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on
usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä
senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee
hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista
uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten
huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas
vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän
oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa
miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat
Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika
kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala
ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä
entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin
kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties
vielä kauemminkin!

Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä:

»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?»

Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena
ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu
keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän
mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän
kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja
kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne
sivuhuoneeseen.

Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin
ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä
kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema
ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä
lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän
lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa
kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää
kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi
saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan.

»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?»

Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen
ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen,
jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo:

»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette
voittanut päävoiton.»

Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla
pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten
Schlesinger ahtaa hänen päähänsä:

»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten
hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos
olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä
rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?»

Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka
hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen.

»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä
tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo
koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon.
Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat
maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja
toiseksi olisitte ne menettänyt!»

Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen
ehdottomasti.

»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala!
Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä.
No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole
mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin
elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne.
Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne
huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä
ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin...?»

Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa
kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin.

»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt
huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä
menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut
kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai
kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat
prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!»

Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään.
Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa:

»Ja koska... maksetaan sitten... ne rahat?»

Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta.

»Täällä sen täytyy olla mainittuna... Tässä... Ja sitoudumme, jos
kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen...»

Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa:

»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan
vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan
jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin
kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee
nykyään vain Tutelia!»

Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää
Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger
vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan.




KOLMAS LUKU


Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta.
Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain
jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään
muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman
hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä
jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain
hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on
kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä
hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka
vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu
pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa
vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa
hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos
jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai
koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä
etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia
raivonpurkauksia.

Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään
suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja
pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa
sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin
purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa
tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan
miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee:

»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?»

Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen:

»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin
aina!»

Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän
puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla
kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita
kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa
hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn.
Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää
vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita,
pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita,
käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara
latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä.
Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala
kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti:

»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua
varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja...»

Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja
kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien
ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain
ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin
muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla
varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää,
jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei
anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole
aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole
oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä,
minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo
tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat...

Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii
nöyrästi sivuhuoneeseen.

Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin,
joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä
hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää
jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista
sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin
paljon muutakin.

Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen,
päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin
tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa
on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen
rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi.
Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen
selvästi nuorista, joilla se on köytetty.

Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä.
Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän
nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä
hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa,
että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä.
Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman
vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella
pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava
tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla.
Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja
koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä.
Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella
vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä.

Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä
hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus
inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla.
Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on
toivottavaa! Ei mitään!... Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta
suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi.
Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään
varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee.

Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran
vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden
yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa
herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt
kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja
nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä.
Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä
mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman
päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala
voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi,
hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja
viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!»

Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman
ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään
viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää
toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet
häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden
vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka
on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän
juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt
muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden
käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet
nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava
basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti
talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa:

»Rauhanaikaista käärelankaa!»

Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala
livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta
kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu
käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta,
silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin
kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa
yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan
oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa
vaimoansa:

»Älä hänestä välitä!»

Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin
muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin,
kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä,
ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan
Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen
salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi.
Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma,
kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja
tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan.

Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut
syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan.
Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa.
Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia:

»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän.

Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen:

»Ja koska... maksetaan... ne rahat?»

Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa
uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista:

»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua...»

Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa:

»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!»

Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja
katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän
kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan.
Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin
sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl
on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja
paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa
olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa
sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät
laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin
värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus.
Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat
eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen,
minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta
laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä
juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan.

Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän
tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta.




NELJÄS LUKU


Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon
nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin
merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja
juhlallinen välipala.

Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta
kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen
syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää
laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa
oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan
jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello
kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa
varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja
palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi
tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan
ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi
siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta.
Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä.

Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne.

Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen
työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain
Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei
ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää
harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja
hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties
Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli
marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin
talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun
takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra
Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät.

Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona.
Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla
pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät
oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin
päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä.
Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa,
jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja
kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä
kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston
portille.

Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin
kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin
näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen
numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita
hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista
uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä
tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien
uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä
levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien
tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä
lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata.

Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja
ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli
läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista,
harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty
kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja
kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja
katarrin lemu.

Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään
häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset
lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla
tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa
rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle,
tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa
jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat
turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä
ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen
pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle
kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin
juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja.

Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten
vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla,
on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi
siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää
löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan
alla.

Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien
polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He
raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin,
varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat
hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä,
tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien,
lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas
eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja
missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien
ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa
tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he
halusivat tehdä vierailun.

Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät
toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä
seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen
pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan
huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat
hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka
heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja
liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta
tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan,
niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli
keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti
lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin.

Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri
hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi
voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen.
yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden
salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien
pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten
muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa.

       *       *       *       *       *

Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi
mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli
kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa
sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin
poikakaan puhunut sanaakaan.

Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky:

»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu
hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että
pääset pian takaisin... ennenkuin naiset tulevat.»

Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen.
Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua.
Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta
Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi
odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän
käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään
vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan.
Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen
katsomatta.

Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko
hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä
kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen
katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän
ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti
hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä,
huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen
numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet
mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän
saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti.

Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen
kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja
jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena
almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi,
kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja
taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä
joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas
matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden
alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin
vuoden lopun jälkeen.

Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää
pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi
ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa.

He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika
kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt
ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia,
jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä.
Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi
aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta,
sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä
äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei
myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä,
että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla
kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu
päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien
lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun
molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi
hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut
odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä
olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä.

Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen
läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen
virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin:

»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä
ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta
luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän
mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?... Helpoksi ei tämä asia käy. No,
saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!»

Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa
merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli
täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän
teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti
tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra
Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla
äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei
mitään erehdystä tapahtuisi:

»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä.
Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan
kansalainen. Katolinen.»

Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta».

Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen,
jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa
oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan
sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti,
»juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä
viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet.

Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi
sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen
aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi,
hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon».

Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä
vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret
housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset
kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä.
Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki
Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat
hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi:

»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?»

Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi:

»Riisuutukaa!»

Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen
uskallettua, peruutti hän.

»Pitäkää vaatteet päällänne!»

Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi
Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos
nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti
siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan
ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon.

Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti
saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen
ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan
sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää
päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan.

Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen
kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen.

»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!»

Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta.
Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja
kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan.




VIIDES LUKU


Vasta samana hetkenä, jolloin Fiala kosketti valkoista vuodetta
eräässä sisätautien sairaalan ummehtuneessa salissa, näyttivät hänen
ruumiinsa vaikeat sairaudet puhkeavan esille, eikä niitä ollutkaan
vähän. Vuode kai oli ne loihtinut ilmi, tuo kapea, valkoiseksi lakattu
metallikapine, joka ei ole vuode, missä levätään, nukutaan, uneksitaan,
rakastetaan, vaan näppärän niukka koje sairaanaoloa varten. Ihmeellistä
vain oli, että ihminen, jolla oli tämmöiset vaivat ruumiissaan, oli
voinut viikkomääriä pysytellä pystyssä, hoitaa tointansa ja niin
perusteellisesti salata omaisiltaan ruumiinsa todellisen tilan. Jo
alussa keksittiin useita taudinilmiöitä, ja musta taulu hänen päänsä
yläpuolella oli tiheämmin töhritty liitukirjoituksella kuin kenenkään
muun tässä salissa.

Sittenkun rouva Fiala oli selvinnyt ensi säikähdyksestään, valtasi
hänet vakava suuttumus puolisoonsa senvuoksi, ettei hän itse ollut
huomannut ukkonsa olleen jo niin kauan sairaana. Kun joku syytti häntä
huolimattomuudesta, kasvoi tuo suuttumus hänessä. Sulkeutunut ja
salaperäinen oli Karl aina ollut. Ja sennäköinen hän oli kuin ei osaisi
laskea kolmeen. Kuka heitä ymmärtää? Noita miehiä! Klara tuki häntä
parhaansa mukaan tässä hänen vihassaan. Hänen mielestään oli selvää,
että vuoteessa makaamisen, kuumeen, kotoa pakenemisen taakse kätkeytyi
viekas tarkoitus, harkittu omanvoitonpyynti, hyvinmietitty suunnitelma,
jotakin arvokasta talteen pantavaksi. Kukapa muuten lähtisi ilman
mitään neuvottelua kotoa ja asettuisi sairaalaan? Lisäksi mies, joka
vielä äskettäin on ollut terve kuin elämä itse.

Rouva Fialakin oli sitä mieltä, että hän ahtaudesta ja köyhyydestä
huolimatta voisi kotona hoitaa miestään paremmin. Hänen suuttumuksensa
kohdistui nyt sairaalaan. Olihan yltympäri tunnettua, että lääkärit
ylioppilaita opettaakseen eivät ensinkään halua parantaa yleisten
sairaalain potilaita, vaan päinvastoin huolellisesti kehittelevät
tauteja uhrien ruumiissa voidakseen ne sitten sievästi esittää
oppilaille.

Ensi aikoina Fiala yhä edelleen osoitti päättäväistä kärsivällisyyttä.
Hän ei ollut kuihtuneemman näköinen kuin pyhäinmiestenpäivänä.
Hiljaisena ja melkein jännittyneenä hän lepäsi vuoteellaan kuin
hiljaisuus olisi jonkinlaista työtä, jota täytyi suorittaa tarkasti.
Kun oli väittämätöntä, nousi hän myös aterioiksi. Sinivalkeassa
mekossaan hän istui sitten pöydän ääressä muiden »liikkuvaisten» kanssa
ja söi hitaasti lujalla tahdonponnistuksella annoksensa viimeiseen
lusikalliseen asti.

Joka päivä tuli hänen vaimonsa luvallisena aikana tervehtimään häntä.
Hän katseli eukkoaan ystävällisesti ja hajamielisesti. Joka päivä
toi vaimo jotakin uutta teetä tai jotakin keitettä torilaukussaan,
jonka hän salaa kuljetti turhan pelokkaana hoitajien ohi huoneeseen.
Nämä juomatkin, laitakaupunkien keittiöissä valmistetut taikaseokset,
tyhjensi Fiala kuuliaisesti.

Usein tuli Klara sisarensa mukana. Mutta hän ei tyytynyt lietsomaan
murhetta langon vuoteen vieressä, vaan ulkokultaisen makeana alkoi
kääntää päätänsä sinne tänne, kohota tavantakaa istualta, kunnes ei
enää voinut pidättää itseään, vaan nousi mennäkseen puhuttelemaan muita
sairaita. Asiallisuutta teeskennellen hän astui varpaillaan lähemmäksi,
ja hänen haikea hymynsä oli tarkoitettu ilmaisemaan hänen tietävän
enemmän ja päässeen asioista täysin selville, mikä taas yllytti kaikki
paljastetut hänen ympärillään yhteiseen salaliittoon. Ja hyvin pian
hän tunsi ja tiesi joukon häpeällisiä tapauksia. Hän oli nähnyt,
että hoitajat joivat parhaan osan iltapäiväkahvista ja sekoittivat
jäännökseen vettä. Hän oli pitänyt silmällä toisia hoitajia, jotka
jakoivat keskenään sairaskakut. Ylihoitajan hän oli tavannut lyömässä
erästä potilasta ja pian senjälkeen käytävässä suutelemassa sievää
sisarta.

»En tahdo sanoa mitään. En ole mitään nähnyt. En mitään! Mitä se minuun
kuuluu?!»

Niin tämä vakoilijatar vakuutteli, samalla kun sähisevä kieli uskoi
kauhistuneille korville kiusallisia paljastuksia.

Tiedetään, että Klara ei voinut sietää minkään tavaran hukkaantuvan
hyödyttömänä ja hänen kätköihinsä joutumatta. Kerran hänen täytyi
täällä kestää kauan vaikeita vaivoja. Hänen edessään oli tarjotin,
jolla oli ruuanjätteitä. Eräälle lautaselle oli jäänyt jonkun
sairasraukan ateria koskemattomaksi. Vanhapiika sai käyttää kaiken
sotataitonsa, keinotellaksensa lihapalan ja kolme kylmää perunaa
hameensa taskuun. Fiala oli sen huomannut, mutta katseli sitä vain
rauhallisesti, sillä hän keräsi nyt voimia toista taistelua varten.

Noin marraskuun lopulle pysyi tilanne tällaisena. Kuume nousi ja
laski vuorotellen. Mutta sitten tuli molemminpuolinen keuhkotulehdus.
Niinkuin kaksi tiikerikissaa ne nujersivat miehen. Hän oli hukassa.
Lääkärit olivat loppuun asti käsitelleet tätä potilasta ja määräsivät
hänet siirrettäväksi erääseen toiseen sairashuoneeseen.

Rouva Fiala kutsuttiin ylilääkärin toimistohuoneeseen. Professori istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Ensimmäinen apulaislääkäri seisoi hänen
vieressään. Äkäisenä piirteli sairaalan esimies allekirjoituksiaan. Hän
murahti apulaislääkärille:

»Omaisiako?»

»Fialan rouva, herra professori! Numero kolmessa...»

Ylilääkäri teki kirjoitustuolillaan puoliympyrän ja tarkasteli rouva
Fialaa.

»Niin, hyvä rouva...»

Silloin hän näki eukon alaleuan olevan nöyrästä, jopa matelevasta
kauhusta riipuksissa. Hän — vieläkin kaunis mies — tunsi ruumiillista
pahoinvointia katsellessaan vanhojen akkojen naamoja. Ja hän kääntyi
taas pöytäänsä päin, viitaten apulaislääkärille:

»Puhukaa te!»

Apulaislääkäri hymyili. Sitten hän korjasi ilmeensä tyvenen raukeaksi:

»Hyvä rouva! Teidän tulee pysyä tyynenä. Tietysti on tehty kaikki
tarpeellinen ja mahdollinen ja tehdään vastakin. Kahdeksan, korkeintaan
kymmenen päivää täytyy miesraukan vielä kärsiä. Olkaa varma, mitään ei
laiminlyödä. Mutta tyynenä teidän tulee pysyä, kuten sanottu...»

Vanhus tuijotti herraan. Yhä vielä riippui hänen alaleukansa nöyrän,
jopa matelevan kauhun lamauttamana.

Kun apulaislääkäri ei käsittänyt, mitä vielä oli tehtävä, ojensi hän
eukolle kätensä:

»Hyvästi!»

Pitkästi, kunnioittavasti uikuttaen rouva Fiala mateli ovelle. Mutta
ulkopuolella hänen tuskansa yltyi ulvonnaksi.

Jokaisella sairaalaosastolla on pari pienempää huonetta muutamine
vuoteineen, jotka ovat määrätyt kuoleville. Kuolevat erotetaan
kernaasti muista potilaista. Sellaiseen huoneeseen kantoivat hoitajat
herra Fialan. Siellä oli neljä vuodetta kuolemaan vihittyjen
käytettävinä. Yksi niistä oli tyhjä. Toisessa makasi, tuskin
pieluksista erottuen, nuorehko, tiedottomalta näyttävä mies. Mutta
lähimmässä vuoteessa, vastatulleen vieressä, makasi — niin oli Jumala
säätänyt — herra Schlesinger.

Asiamies oli ollut oikeassa: »Juutalaiset tupakoivat liiaksi!» Mutta
tupakanpoltto ei suinkaan ollut yksin syynä hänen huonoon, raukenevaan
sydämeensä, elinlihaksen rappeutumiseen, turmeltuneisiin verisuoniin.
Hän oli huomannut loppunsa lähenevän, kun vasen käsivarsi oli käynyt
yhä hervottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Pikemmin olivat syypäitä ne
monet portaat, jotka johtivat asiakkaitten luo. Mutta hyvä Jumala,
täytyihän monen ihmisen kuolla viidenkymmenen ikäisenä! Kenties oli
syynä ahnas levottomuus, hätä, kouristuksentapainen kiihko aina olla
liikkeellä, aina matkalla, vaikkapa vain sen verran, että sai astua
toiselta jalalta toiselle. Lempo tietäköön, mikä aina on kuoleman syynä!

Ei herra Fiala enempää kuin herra Schlesingerkään hämmästynyt
tapaamisesta täällä. Tuskin he vaihtoivat edes tervehdystä. Ja sitten
lepäsivät vierekkäin vakuuttaja ja vakuutettu. Ja hiukan etäämpänä
kolmas. Kaikilla kolmella oli se tunne, että he syöksyivät eteenpäin
laivassa tai autossa, ja he antautuivat innokkaina vauhdin vietäviksi.

Mutta kun terve astuu huoneeseen ja näkee nuo kolmet ruskeankeltaiset,
käpristyneet kasvot ja kuulee tämän kolminkertaisen hengityksen, työtä
täynnä olevan hengityksen, luulee hän äkkiä ymmärtävänsä noiden kolmen
neulovan jotakin. Niin, heidän hengityksensä on kuin lanka, paksu,
rasvainen lanka; he kaivavat neulan kovaan kankaaseen ja vetävät langan
kahisevan, kirskuvan kankaan läpi. Niin he neulovat kuolemaansa. Ja
tämä kuolema on paita tai säkki, kudottu karkeimmasta, halvimmasta
näkymättömyyden kankaasta. Tuntikausia he neulovat, väsymättä,
tasaisesti.

Vain Schlesinger keskeytti silloin tällöin työnsä. Lukuunottamatta
»Neue Freie Presseniä», joka säännöllisesti joka päivä tuotiin
hänelle, oli hänen yöpöydällään vielä kolme kirjaa. Näistä oli
kaksi kiihoittavia romaaneja lainakirjastosta, kolmas suurikokoinen
painos Heinen runoja kultareunaisena ja kuvitettuna, jommoisina ne
vuosikymmeniä sitten olivat suuresti suosittuja. Tämä nide sisälsi
Schlesingerin nuoruudenmuistot. Se oli kerran esittänyt rukouskirjojen
ohella hänen vanhempiensa kirjastoa pienessä böömiläiskaupungissa.

Hän tarttui milloin sanomalehteen, milloin kirjoihin, mutta ei jaksanut
lukea. Niinpä hän laski kaikki taas pois käsistään, vain tuon raskaan
niteen täynnä runoja hän antoi pitemmän aikaa levätä peitteellään.

Silloin äkkiä aukeni ovi, ja muhkean hoitajan ohjaamana ilmestyi
kynnykselle hyvin pieni nainen, joka varmaankin oli ikivanha.
Niin pieni oli eukko, että hänen kädessään retuuttamansa kulunut
samettilaukku melkein laahasi maata. Schlesinger liikahti. Hän oli
tuntenut äitinsä. Hoitaja opasti kääpiömäisen vanhuksen varovasti
vuoteen viereen ja työnsi hänelle tuolin. Kului minuutteja ennenkuin
lausuttiin sanaakaan. Vihdoin kuului ohut, melkein lapsellinen ääni
laulavasti sanovan:

»Lapseni! En näe minkä näköinen sinä olet!»

Ja jälleen loputon pysähdys, ennenkuin poika lausui tervehdyksensä.

»Pikku äiti, mitä uutta kuuluu?»

»Mitäpä uutta nyt kuuluisi?»

Kysyvällä vastauksella suoriutuu laulava ääni kaikista kysymyksistä,
jotka koskevat maailman asioita.

Sitten rouva Schlesinger hypisteli kiihtyneenä laukkuaan:

»Onko sinulla myös hyvä ruoka, lapseni?»

Vihdoinkin sulku aukeni, ja avuttomat, mustien liinaisten
puolikäsineiden verhoamat kädet vetivät pienen käärön esille:

»Ennen söit niin mielelläsi leivoksia. Olen tuonut sinulle leivoksia.»

Poika ei vastannut mitään. Pitkiä minuutteja hiljaisuutta.

»Lapseni, sinun pitää syödä! Syö, lapseni!»

Mutta nyt tuli vuoteelta melkein valittava ääni:

»Voinko sitten syödä, äiti?»

»Sinun täytyy syödä, syöminen tuo terveyttä!»

Lapsenäänen kaiku kuului hetken. Sitten levisi hiljaisuus uudelleen,
ja vain kuolevain hengitys työskenteli uutterasti. Mutta äkkiä tarttui
Schlesinger runoniteeseen ja antoi sen äitinsä käteen:

»Pikku äiti, näetkö? Tämä on vielä Kralowitzista.»

Ja silloin tapahtui jotakin selittämätöntä ja kammottavaa. Eukko
tunnusteli kirjaa joka taholta, alkoi epäselvästi puhua itsekseen,
liukui äkkiä alas tuoliltaan, ja hänen näyttäessään vielä kurjemmalta,
viallisemmalta, jopa pienemmältä nyt kuin istuallaan alkoi lapsenääni
pikkuviisaasti kuin koulussa lausua:

    »Olen pikku prinsessa Ilse,
    koti mulla on Ilsenstein.
    Sua lemmin mä, armas kulta,
     tule luokseni, omaksein.»

Ympäristö, sairaus, kuolema, kaikki oli olematonta. Ylpeänä ja
riemastuneena sanahelinästä äiti katsoi eteensä. Mutta se ei riittänyt.
Kolmannesta vuoteesta, tuolta, missä tuntematon hengitti uutterasti,
hirnui nyt terävä, järjetön nauru, helvetillisen huvin nauru, joka
muuttui vinkunaksi ja vihdoin valitushuudoksi. Ikäloppu oli sitä
mieltä, että tämä nauru vaati häneltä vielä muita säkeitä, mutta muuta
ei johtunut hänen mieleensä kuin böömilämen lastenloru, jonka hän nyt
lausui vakavasti:

    »Katsos, kuinka kelvoton
    Meidän pikku poika on.»

Hän istuutui taas. Ja uudelleen alkoi loputon äänettömyys. Ja näytti
siltä kuin Schlesingerin äiti nyt myös ottaisi osaa kuolevien miesten
hengitystyöhön. Kun paksu hoitaja nouti hänet, oli jo hyvin pimeä.
Mutta silloin hän sanoi:

»Lapseni! Nyt näen, että olet hyvin huonon näköinen!»

       *       *       *       *       *

Näky oli hävinnyt. Kuumehoureiset luulivat taas ajavansa armottomassa
pikakulkuneuvossa jyriseviä katuja ja siltoja pitkin. Ja pistos
pistokselta, hengenveto hengenvedolta he neuloivat näkymättömän
kuolemansa säkkiä.

Vielä ei hämärä ollut huoneesta väistynyt, kun eräs ääni jälleen
häiritsi hiljaisuutta, keskeytti kiireisen menon ja työn. Mutta tällä
kertaa se oli Fialan ääni, eikä se kaikunut lainkaan kuumeiselta
ja sekavalta, vaan hyvin selvältä, hyvin järjelliseltä. Tämä ääni
puhutteli herra Schlesingeriä, ja sen täytyi useita kertoja toistaa
huutonsa, ennenkuin puhuteltu kavahti hereille ja vääristynyt
naama kääntyi Fialaan päin. Sopimattomaan aikaan oli ääni noutanut
hänet syvyydestä, hänen etsiessään, ei yhdeksästä synnytyksestä
mieleltään heikontunutta vanhusta, vaan äitiään. Mutta maanmiehestä
ja kuolintoverista se oli yhdentekevää. Hän ei edes katsonut
Schlesingeriin, vaan muovaili ankarasti ja harkitusti kysymyksensä kuin
pöytäkirjaa varten. Eikä hänen peitteellään ollut runokirjaa, vaan
seinäkalenteri:

»Ja jos kuolema sattuu ennen täytettyjä kuuttakymmentäviittä vuotta,
mitä saavat omaiset silloin?»

Nämä sanat olivat todellakin lainopillisen mietiskelyn hedelmä,
jota monien päivien aikana oli kypsytetty kuumeessa ja tuskissa.
Mutta herra Schlesingerissä ne loihtivat sellaisen raivohulluuden,
ettei hän terveenä ollessaan ollut moista koskaan kokenut. Hän nousi
istualle, mitä hän heikkoutensa vuoksi ei muuten olisi jaksanut,
heitti pois peitteen ja polvistui vuoteessaan. Hänen silmänsä
pullistuivat ulos päästä, ja hänen hampaansa kalisivat vihasta.
Sillä tuossa naapurivuoteessa ei maannut oikeastaan herra Fiala,
vaan sellainen kurja raukka kuin hän itsekin, siinä makasi hänen
hukkaantunut elämänsä, epäonnistuminen, ummehtunut asunto, josta hän
itse ei milloinkaan ollut pelastunut, siinä makasi kurjuus, kahleet,
järjettömyys, jokapäiväinen tunkkaisuus! Ja humaltuneena tästä vihasta,
intohimoisesta kostonhalusta, tuntematta enää sanojaan hän huusi:

»Täyttäkää... täyttäkää... kuudeskymmenesviides ikävuotenne!
Päinvastaisessa tapauksessa käy huonosti, nuolette näppiänne! Vaikka
rukoilisitte Rothschildia ja Jumalaa... niin pelkkä tyhjä jää käteenne!»

Mutta nyt Schlesinger vierähti takaisin ja alkoi hiljaa vaikeroida,
itkeä ja huutaa apua. Hoitaja tuli. Lääkäri tuli. Ruiske sai
itkunpuuskan taukoamaan. Hetken perästä hän neuloi taas, mutta nyt
hyvin nopein pistoin näkymätöntä säkkiänsä.

Mutta Fiala ei ommellut. Yhä edelleen hänellä oli kalenteri polvillaan.
Kuumeen ja hajoamisen kauhistuttaviksi vääristämät ukonkasvot
tuijottivat, mutta nyt jo ylevästi, kattolamppuihin. Kulmakarvain
välissä kiristyi selvästi valtava uurre, synkkä tahdon merkki, jota
hänen terveytensä päivinä ei ollut milloinkaan havaittu.




KUUDES LUKU


Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti.
Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän
asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen
näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi
määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan
keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen
joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan
professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan.

Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan,
voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt
sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa —
ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan.

Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin
huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui
omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa.
Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin
sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen
luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli
sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään
tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman
torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui
kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa
olisi häväisty.

Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli
hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä
ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli
harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata
ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin
erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös
korvausta.

Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään
loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi
murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta
lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan.
Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin
hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että
päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja
kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä.
Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen
pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti
kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja
niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista
tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään
olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa.

Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden,
vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää
voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen
tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi
siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys:
verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen.

Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti
suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut.

Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin
käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei
olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin
kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen:

Potilas kuului suurimpiakin tuskia kärsiessään kieltäytyvän ottamasta
morfiinia. Niinä hetkinä, jolloin hänen tajuntansa oli hämmentynyt,
hän pyrki ylös vuoteesta ja näytti etsivän jotakin. Ravinnosta hän
ei koskaan kieltäytynyt, vaikka hänen sisustansa nykyisin oli vain
pelkkänä haavana ja kuohuvana mätäpesänä. Näihin tosiasioihin sekoittui
luonnollisesti myös taruja, jotka hoitohenkilökunnassa herättivät
erikoista vastakaikua. He väittivät tuolla kurjimmalla olevan Herkuleen
voimat. Eräältä hoitajattarelta hänen sanottiin melkein musertaneen
nivelen luurankokätensä puristuksella, ja hoitajatar itse muka voi sen
koska tahansa todistaa.

Herra Wotawan, joka oli niin monta vuotta tuntenut tämän potilaan,
täytyi tuon tuostakin pudistaa päätään:

»Ihme ja kumma: Tohvelisankari! On aina pelännyt naisiansa! Eikä halua
kuolla!»

Mutta palava ja lahoava liha makasi tietämättä maineestaan,
kuolinkamppailun museoesineenä. Mielellään olisivat sääliväiset ihmiset
antaneet hänelle, mitä puuttui. Mutta tajuttomassakin tilassa hän
huitoi ympärilleen tuntiessaan morfiiniruiskun lähellään.

Aamupäivän kuluessa ei tämän museoesineen huone ottanut tyhjentyäkseen.
Uteliaita, sairaalaveljiä, lääkäreitä tuli ja meni. Professorejakin
kävi siellä ylioppilaineen, koettaen määritellä tätä erikoislaatuista
kuolemankamppailua. Myöskään mielisairaslääkärit eivät jääneet
tulematta vilkaisemaan Fialaa, todetakseen, eikö hänen houraileva
suunsa toisi mitään käyttökelpoista ilmi niin vitkaan kuolevan sielun
syvimmistä pimennoista. Tässähän saatiin katsella kuolemaa ikäänkuin
ajan suurennuslasilla.

Siihen aikaan oli yliopiston opettajana eräs vanha herra,
skandinavilainen, nimeltä Cornelius Caldevin, hyvin suosittu ja
paljon käytetty sydäntautien erikoislääkäri. Hänen tapansa oli antaa
potilailleen käsittämätöntä rohkeutta, riippumatta siitä, oliko
heidän tilansa hyvä vai huono. Tämä rohkaiseva kyky oli Caldevinissa
varmaankin sielunhoidollinen lahja. Sillä todellisuudessa hän oli
lääketieteen alalle joutunut jumaluusoppinut, ja tämä lannistettu
jumaluusoppinut alkoi esiintyä iän mukana. Virkatoverit hymyilivät
hänen jonkinlaista mielenylennystä ja hurskautta vihjaaville
puheilleen, ikäänkuin hän olisi tekopyhä. Mutta hän oli taitava
taudinmäärittelijä, erikoiskyky alallansa ja tuloksellinen tutkija,
mitä kokenein lääkäri, niin että kernaasti annettiin anteeksi hänen
»epätieteelliset» sivuhuomautuksensa.

Myös Caldevin tuli muutamien ylioppilaiden kera Fialan vuoteen ääreen.
Ja tavallista kauniimpi oli hänen eleensä, kun hän laski kätensä
viheliäisen miehen otsalle, jolta hän nosti sen vasta lähtiessään.
Hän puhelikin hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka tässä huoneessa
oli yleisenä tapana puhella äänekkäästi, koska ei luultu huoneessa
olevankaan kuulevia korvia.

Näin puheli Caldevin, sikäli kuin hänen sanojansa saattoi erottaa,
sillä hän ei ainoastaan kuiskannut, vaan hän puhui epäselvästi ja
katkonaisesti:

»Katsokaahan nyt... hyvät herrat Katsokaahan nyt tätä sydäntä!»

Ja hän kuunteli valtasuonta:

»Hyvä, se toimii vielä... Vähän vielä toimii... Hyvät ystävät...
Ihmissydän ... Se ei ole vain... No niin... Anatominen sydän... Toimiva
elin... Kone, niinkuin olemme oppineet... Kampeen kiinnitetty elämä,
riippumaton tahdosta... ja niin edespäin... Hyvät herrat... Meissä on
jotakin... mikä on sydämen kuningas.»

»Herttakuningas!»

Muuan julkea ääni ylioppilaiden joukosta oli sepustanut tämän
sukkeluuden. Vanha herra vaikeni äkkiä nolostuneena. Lisäksi hän oli
kohdannut tuon toimeliaan apulaislääkärin katseen. Se hämmensi häntä
eikä hän enää voinut sanoa sanaakaan.

Mutta apulaislääkäri tunsi selittämätöntä raivoa ja sähisi itsekseen:

»Pölkkypää.»

Samaan aikaan astui kaksi nuorta miestä portista Alser-kadulle: ne
olivat tohtori Burgstaller, sama, joka pyhäinmiestenpäivänä oli ottanut
Fialan vastaan sairaalaan, ja hänen kurssitoverinsa tohtori Kapper. He
päättivät mennä tavalliseen kahvilaansa. Kapper maistoi pari kulausta
tilaamastaan maidosta:

»Inhoittava juttu tuon kuolemattoman tapaus!»

Burgstaller oli yhtä mieltä toverinsa kanssa. Toisetkaan ihmiset
eivät kuolleet tiedekunnan käskystä. Kapper tunsi tulleensa väärin
ymmärretyksi:

»Kuuleppas! Minä tarkoitan jotakin muuta. Katsohan oikeata köyhälistöä
kuoleman hetkellä. Se on yksinkertaisesti ylentävää. Heillä ei
ole pelkoa eikä mitään vaatimuksia. Asia on loppuun käsitelty.
He ovat alistuvia, tyytyväisiä, rauhallisia. Kaikki proletaarit
kuolevat samalla lailla. Vain poroporvarit kuolevat kukin tavallaan.
Pienimmätkin. Kullakin poroporvarilla on oma tapansa haluta välttää
kuolemaa. Se johtuu siitä, että hän pelkää kadottavansa elämän
mukana jotakin muutakin. Pankkitilin, rasvaisen säästökassakirjan,
arvossapidetyn nimen, tai huojuvan sohvan! Sanalla sanoen: Porvari on
se, jolla on jokin salaisuus...»

Kapper katsoi hämmästyneenä ja riemuissaan eteensä. Hänen oli
onnistunut lausua hämärä, mutta sattuva mietelmä. Burgstaller siemaisi
toisen konjakkilasinsa, ennenkuin huomautti:

»Huomio, Kapper! Sinä joudut politiikan pyörteisiin, mutta
ryhtyisimmekö riitelemään jo kello yhdeltätoista?»

»Se ei ole lainkaan poliittista!»

»Sitten se on kirjallista! Ja siitä minä en ymmärrä mitään.»

Selitykseksi mainittakoon, että nuori tohtori Kapper oli
julkaissut useita kynänsä tuotteita radikaalis-kaunotaiteellisissa
aikakauskirjoissa. Loistavatyylisiä, hyvin sorvattuja ajatustuotteita.
Burgstaller katsoi ystävällisesti häntä silmiin lausuessaan:

»Ystäväni, sinähän puhut jo kuoleman moraalista! Minä puolestani olen
tähän mennessä havainnut, että todella vastahakoisesti kuolee vain yksi
ihmislaji. Tahdotko tietää, mikä? Te juutalaiset!»

Kapper katsoi maitoonsa. Hänellä ei nyt ollut halua tarttua tähän
puheenaiheeseen. Ja mitähän Burgstaller siitä ymmärsikään. Eipä silti,
että hän, Kapper, olisi halunnut väistyä! Se ei ollut hänen tapaistaan!
Hän oli merkinnyt kaikki kirjoittamansa oikealla etunimellään »Jonas»,
vaikka väännös »Josefiksi» oli kyllin helppo. Välinpitämättömästi hän
siis sivuutti Burgstallerin hyökkäyksen ja alkoi kertoa siitä, mikä oli
tarttunut hänen mieleensä:

»Eilen olin itse kymmenen minuutin verran sen Fialan luona. Minun on
tehnyt mieleni tarkata tätä tapausta. Pikku poroporvari! Ei mitään
muuta kuin ummehtunut pieni poroporvari! Mutta pään hän on saanut.
Michelangelo, ajattelen, ja että pienimmätkin poroporvarit tässä
tilanteessa käyvät 'plastillisiksi'. Silloin hän, luonnollisesti
houreissaan, alkaa puhua. Ja mitä hän sanoo! Ihan jäykistyin,
kunniasanallani!»

Burgstaller joi kolmannen konjakkinsa.

»Näin hän sanoi: "Se on täytetty! En voi vannoa, kuuluiko se oikeastaan
'täytetty' vai 'täyttynyt' vai 'täyttymys'." Samapa se, mutta sata
kertaa hän korisi: 'Se on täytetty!'»

Silloin Burgstaller iski suuttuneena kämmenellään pöytään:

»Akka, pidä jo suusi! En tahdo kuunnella sisarten juoruja enkä
hoitajain satuja! Minä tahdon rauhaa! En tahdo tänään enää kuulla
mitään tuosta kauheasta sairaalasta. Katsohan mieluummin ulos!»

Ja todellakin! Kadulla vilisi elämä... Ei lumi eikä loka estänyt
liikennettä. Ja elämä oli pukeutunut satojen polviin saakka paljaiden
naissäärien muotoon, joiden uhkean lämpimässä sävelessä Burgstaller
väräjävin huulin riippui kiinni. Hänen ei tullut mieleensäkään
puhuessaan kääntää tästä näystä päätänsä:

»Mitä sinä teet tänä iltana?»

»Minäkö? Tänä iltana? Kuinka niin?» Burgstaller kurkisteli yhä
ikkunasta.

»Mies! Oletko hullu? Onhan nyt Sylvesterin päivä! Terve, voitto ja
kosto! Huomenna en ole juhlapäivystäjänä, Kapper! Tiedätkö mitä? Tule
mukaan tänä iltana!»

Mutta tohtori Kapper loi kopeana ja synkkänä silmänsä maahan:

»En voi. Minun pitää tehdä työtä.»

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä rouva Fiala mielellään pakeni keittiönsä yksinäisyyttä.
Hän kävi naapurien luona, istui talonmiehen vaimon luona, ja mitä
enemmän hän sai sääliä osaksensa, sitä enemmän hän itki. Kaikille hän
kertoi kauheista elämyksistä, jotka öin päivin kohtasivat häntä. Kerran
oli hänen miehensä hattu katsellut häntä ikäänkuin hurjin silmin.
Toisen kerran oli ukon takki riippunut paikallaan liikkumattomana ja
tyhjänä, mutta äkkiä muutti nuhteleva takki muotoaan, ja hän oli mennyt
tainnoksiin. Ja vainaja oli myöskin »ilmestynyt» hänelle.

Tästä näkee, että pitkän ja merkillisen kuolinkamppailun vielä
kestäessä rouva Fiala luuli miehensä jo kuolleen. Toisin ajoin hän
katseli pilkallisesti ihmisiä ja huusi riehaantuneena, että saataisiin
vielä nähdä, että hänen ukkonsa hyvinkin voisi parantua ja tehdä koko
ilkeälle maailmalle kepposet. Mutta millainen hänen mielialansa olikin,
hän itki, itki koneellisesti ja säännöllisesti.

Vähemmän säännöllisiä ja ajan kuluessa yhä harvinaisempia olivat hänen
sairaskäyntinsä. Eihän hän voinut auttaa, matka oli pitkä, hän vanha,
raitiovaunussa ajo kallis; ruuan viemisessä ei ollut mitään järkeä, ja
ennen kaikkea, miehen näkeminen järkytti häntä niin syvästi, että hän
itse joka kerta surusta sairastui.

Kolmesta omaisesta siis vain Franzl vietti yöt päivät sairaalassa.
Alussa oli tahdottu ajaa hänet pois, mutta hän ymmärsi tehdä itsensä
hyödylliseksi, ja niin ottivat hoitajat, kun tultiin tarkastamaan,
hänet suojelukseensa.

Oli onni, että Fialan palkka maksettiin edelleen ja liike omasta
aloitteestaan oli lähettänyt lahjana kolme miljoonaa. Vanha rouva
käytti ajatuksissaan jo osan noista rahoista hautajaiskuluihin. Sillä
olihan selvää, että hänen miehelleen kuului kaunis kolmannen luokan
hautaus ja että hänen hautansa ajan vaikeuksista huolimatta oli
merkittävä.

Ikävä kyllä olivat rouva Fialan henkiset kyvyt yhtä lyhytnäköiset
kuin hänen silmänsä pitkänäköiset ja lukemiseen mahdottomat. Nyt, kun
hän eli yksinään Klaran kanssa, kun hänen ei enää tarvinnut puolustaa
sisartaan, nyt kasvoi hänessä sanomaton pelko ja avuton viha Klaraa
kohtaan: sillä sen hän ainakin tajusi, että hän nyt oli turvatonna
ainaiseksi joutunut tuon ilkimyksen valtaan.

Tähän saakka hän ei vielä ollut paljastanut Klaralle salaisuutta. Mutta
niin vaikea oli saada selvää konekirjoituksesta, niin vaikea ymmärtää
»Tutelian» moniehtoista kieltä. Tuntikausia hän istui keittiössä
tavailemassa. Mutta kuinka hän nykikin silmälasejaan ja puhdisteli
niitä esiliinalla, ajatuksettomana hämärsi kirjoitus hänen silmissään.
Klara oli nuorempi, ja hänellä oli paremmat silmät ja parempi pää.
»Hänhän on aina hyvin oppinut ja laskenut, se viisas!» Mutta juuri
tässä viisaudessa oli vaara. Rouva Fiala taisteli vielä hetken
itsenäisyytensä puolesta. Mutta päivästä päivään kävi Klaran ylivoima
vastustamattomammaksi, kun hän tuli kotiin, sinkautti saalismyttynsä
nurkkaan, kiersi ympäri keittiötä kuin paholainen, raivoisana
kurkisteli patoihin, totesi varkauksia ja laatikkoihin murtoja ja pani
toimeen häliseviä kohtauksia käytävässä.

Eräänä iltana rouva Fiala ei enää jaksanut kestää epävarmuutta ja
salaisuutta. Ja hän näytti sisarelleen vakuutuskirjan. Klara meni
asunnon ovelle ja piti paperia porraskäytävän valossa. Vinossa, melkein
korvalla roikkui hänen likaisen päähuivinsa solmu, hänen silmänsä
vilkkuivat, nenä tuhisi, ja suussa näkyi himokas kieli. Hän luki
asiakirjan kahteen ja kolmeen kertaan, sitten pisti sen taskuunsa:

»Minä menen heti näyttämään tätä herra tohtorilleni!»

Rouva Fiala kävi epäluuloiseksi:

»Mitä sinä tarkoitat, Klarinka?»

Mutta Klarinka nauroi ja oli kiihdyksissään vähällä paiskata paperin
vasten sisarensa silmiä:

»Tuossa on! Luuletko, että minä tahdon pitää sinun roskaasi! Ethän
kuitenkaan saa siitä mitään!»

Marie Fialan ääni alkoi nöyrästi väristä:

»Mitä sinä sanot? Minkätähden en saa mitään?»

Mutta Klara ei salannut ilkeää iloaan:

»Koska siinä niin sanotaan! Jos Karl kuolee ennen tammikuun viidettä
päivää, et saa mitään...»

Klara oli olevinaan syvästi loukkaantunut pistäessään asiakirjan
uudelleen taskuunsa:

»Ainoastaan sentähden, että olen kunnon ihminen, ainoastaan sentähden,
että olen hyvä, menen nyt herra tohtorini luo.»

Rouva Fiala palasi keittiöön. Hän istuutui arkulle, missä Franzl
tavallisesti istui, ja koetti saada ajatuksen, tämän uuden ajatuksen
päästä kiinni. Noin puolen tunnin perästä häämöitti jotakin hänen
harmaassa sielussaan. Kuin sähkövirta kävi kauhu hänen ruumiinsa läpi,
niin voimakkaana, että hän tunsi metallin makua kielellään. Se oli
ensimmäinen ja ainoa kauhun tunne Jumalaa kohtaan, mitä hän eläessään
sai kokea.

Jotakin hirvittävää tapahtui. Sitä ei voinut ajatellakaan. Hänen
miehensä, joka jo kauan oli maannut kuolleena, ei kuollutkaan.
Vakuutuksen vuoksi hän pakotti itsensä elämään. Hänen tähtensä, joka jo
kauan sitten oli hänet hyljännyt ja menettänyt!

Rouva Fiala kömpi pystyyn, päästeli järjettömiä kirkaisuja ja
sellaisena kuin oli, ilman päällysvaatetta, juoksi ulos talviseen
ilmaan. Talonmies tuijotti hänen jälkeensä.




SEITSEMÄS LUKU


Mutta Fiala seisoo lujana ja rautaisena portilla, vaakunaportillaan.
Kenenkään muun kuin itsensä tähden hän ei siinä seiso. Portti on leveä
ja korkea. Hän täyttää sen. Valtavan lämpimänä kietoo painava turkki
häntä. Hänen kolmikolkkansa hipoo portinpäällyskaarta. Sauvalla hänen
kädessään on suuri voima. Tässä on hänen odotettava. Kuka on käskyn
antanut, ei hän enää muista. Mutta käsky on käsky. Ja mitä ei ole
täytetty, se on täytettävä. Ihanaa on olla käskynalaisena. Ihanaa
omistaa tehtävä. Keittiössä naisten joukossa käy vanhaksi. Fiala ei ole
vanha eikä väsynyt. Reipas ja iloinen hän on kuin nuori karhu.

Viideltä hänet vapautetaan. Sillä kellonlyönnillä tulee vapautus.
Kirkontornin kello leimuaa, ja kuin arpapelissä juoksevat mustat ja
punaiset tuntinumerot näkyville. Nopeasti perättäin, kärsimättöminä
ne hypähtävät esille: kaksitoista ja seitsemäntoista, kahdeksan ja
satakaksikymmentäkuusi. Tuhansia tunteja julistaa siten kello, vain
viidettä tuntia ei.

Fiala tuntee haltioituneena velvollisuutensa: olla vartijana, antamatta
houkutella itseään pois! Ei kenenkään! Olla vartijana, päästämättä
ketään sisään! Niin kuuluu käsky. Taivas tietää, mitä ylhäällä
istuntosalissa neuvotellaan. Herra ylijohtajan hän on jo päästänyt
menemään. Silloin tulee herra Pech:

»Siirtykää sivuun, Fiala!»... »Tämä on minun paikkani!»... »Täytyyhän
minun päästä virkaani»... »Onko teillä kulkulupaa?»... »Minähän kuulun
virastoon!» ... »Se ei lainkaan kuulu minuun. Käsky on käsky!»...

Ja yhä uudelleen tulee Pech, joskus yksin, joskus mukanaan pieni poika,
jonka hän tahtoo keinotella portin läpi. Mutta Fiala on paikallaan.
Pech vetää guldenin taskustaan, pyöreän hopeaguldenin. Fiaiaa ei
lahjota. Vain omansa, omansa hän tahtoo saada, palkkansa, ja sillä
hyvä! Kellosta hyppivät esille tunnit, mustat ja punaiset. Kuin uimarit
ne näyttäytyvät ylhäällä ponnahduslaudalla heittäytyäkseen virtaan.
Ja katu kulkee ohi rientoineen, jotka hän tuntee alusta asti. Arkoina
silmäilevät ohikulkevat koululaiset hänen mahtiansa. Mutta hänen
ilmeensä pysyy liikkumattomana. Irvinaamat eivät ole häntä varten. He
tahtovat häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan. Kalistelevat luistimillaan,
kierittelevät pieniä palloja edellään. Vähät siitä! Hän ei kiinnitä
mitään huomiota tyttöihin, jotka pujahtavat ihan läheltä hänen
ohitseen, jopa kuiskailevat hänelle. Sen hän jo tuntee. Se ei kutita
eikä kiusaa häntä. Kaikki aikanaan!

Vaikeaksi vain käy, vaikeaksi, kun rykmentti marssii ohi: keisarillinen
jalkaväkirykmentti n:o 11, harmaat takinkäänteet. »Pataljoona se—i—s!»
Itse eversti Swoboda kohottautuen satulassa, nostaa paljastetun miekan
komennukseen. Hänellä on kuusenoksia päähineessään. Kaikki kaksoisrivit
ovat täynnä kuusenoksia. Sitten kaikuu huuto pitkin katua: »Joukkueen
johtaja Fiala!» Mutta Fiala ei huuda: »Täällä!» Hän tietää: hän ei saa
ilmoittautua. Ja yhä jatkuvasti kaikuu huuto: »Joukkueenjohtaja Fiala!»
Rykmentin soittokunta järjestyy. He soittavat kunniamarssia, soittavat
»O du mein Österreich».

Fiala tuntee muulin, joka vetää suurta rumpua. Soittokunta lähtee
liikkeelle. Miehet heiluttavat ja kääntelevät soittokoneita tahdissa.
Ja komppanian rivit heiluvat ja kääntyvät marssiastunnassa, auringon
kirkkaasti paistaessa. Viittojen kahistessa he marssivat tiehensä.
Ampumaradalle, manöövereille, kenties myös vain huvittelemaan.

Monet ystävänsä hän on siinä joukossa hyvin tuntenut. Tällä kertaa
hän ei saa heidän kanssaan hullutella: ei pelata korttia, ei mennä
tanssiin, ei oluen ääressä viettää yötä. Hänen täytyy seisoa ja yhä
seisoa portillaan. He ovat jo kaukana poissa. Ja jäljellä on vain
yltyvä musiikin tahti! Hän tuntee sykähdyksiä lihassaan ja veressään.

Mutta usein on myöskin yö. Yhä uudelleen on yö. Silloin tunnit,
punaisina ja mustina, eivät enää hypi kirkontornin kellosta, eikä
kirkon tornikaan ole paikallaan. Mutta kaikkien ovien eteen pitkin
katua on pantu tuhka-astioita. Tuhkaa on siroiteltu kaikkialle.

Fiala on vahdissa. Raskaana, kamalan tuskallisena painaa käsky hänen
sydäntään. Hän seisoo paksussa turkissa kuin pohjattomassa tynnyrissä,
joka pitää häntä pystyssä. Kultaiset kalunat ovat sammuneet. Hattu,
turkki ja puku peittävät ja verhoavat hänet kuin suru. Franzl tulee
torilaukkua kantaen. Franzl on pieni kuoppaposkinen lapsi, raajarikko,
hänen poikansa. Sentähden hänen täytyykin tehdä pikku raajarikon
hyväksi jotakin kauheaa.

Hänen täytyy aina juoda kaikki tee, jonka poika tuo hänelle mustassa
torilaukussa. Mutta se ei ole lämmintä teetä, vaan kiehuvaa, ei
ei, se on sinervää tulta, sokeritonta tulta, jonka hän, ei yhdellä
siemauksella, vaan kulaus kulaukselta nielaisee. Ja spriiliekit alkavat
nuoleskella, kuluttaa hänen ruumiinsa sisäseiniä. Mutta ulkoseinä, iho,
pysyy kylmänä. Jos hän nyt voisi sulkea silmänsä, ei hän tietäisi enää
mistään. Mutta hänenhän täytyy tietää, jatkuvasti tietää, niin kauan
kuin vapautusta ei kuulu. Eikö hän ollut kyllin usein vartiomiehenä
yhdeksännessätoista rykmentissä? Ja nyt tuntuu hänestä kuin hänelle
olisi määrätty rangaistus huonon palveluksen, huonon elämän tähden.
Porttiarestilla hänen täytyy ne sovittaa. Kuka onkaan antanut sen
käskyn? Mutta ajatteleminenkin on kiellettyä. Sillä ken ajattelee,
nukahtaa.

Taas seisoo Pech hänen vieressään: »En ymmärrä teitä, Fiala!
Heittäytykää vain pitkällenne! Kohta on kaikki kunnossa. Sehän on
niin helppoa!» Hänestä se ei ole lainkaan helppoa. Ilmettäkään hän ei
saa värähdyttää kuullessaan moista huolimattomuutta ja kiihoitusta.
Parempi sitten on katsella tuhkanharmaalle kadulle. Siellä tulee esille
ahdistava näky.

Hän näkee tuomiorovasti Kabrhelin, kotiseutunsa papin. Hän on lihava
ja ontuu. Kabrhel kantaa kuin pyhässä juhlakulkueessa Herran ruumista
hopeisessa loistoarkussa. Kaksi kappalaista astuu hänen rinnallaan.
Mutta etunenässä astelee opettaja Subak, kirkkolippu korkealla kädessä.
Ja loppupäässä pari hurskasta, joilla on maalaisvaatteet. Fiala
katsoo tahallaan syrjään. Häntä peloittaa näiden korkeahattuisten
ja hopeanappisten olentojen näkeminen, ikäänkuin nämä vanhat
talonpojat olisivat isällisen uhkaavassa suhteessa häneen ja hänen
rangaistukseensa. Mutta kulkueessa on myös hurskaita eläimiä taimpana.
Isännöitsijän mustat härät ja lehmät, jotka Fiala hyvin tuntee.

Nyt tuomiorovasti kääntyy porttiin päin: »Polvistukaa!» käskee hän.
Ja kulkue polvistuu kadulle. Härät ja lehmätkin polvistuvat hartaina.
Silloin kunnianarvoisa Kabrhel kohottaa pyhäinjäännöksen tottelematonta
rippilasta kohti, ja hänen äänensä värisee: »Polvistukaa kaikki!» Mutta
Fiala, niin kernaasti kuin hän sen tekisikin, ei saa polvistua. Hän
tietää: Vielä täytyy tapahtua, mitä ei ole täytetty. Voi, suuren synnin
hän on tehnyt, kun ei ole toisten kanssa polvistunut. Senvuoksi julkeat
eläimet rankaisevatkin häntä. Vihaisimpia ovat hanhet, jotka äkkiä
sadoittain vaapertavat kylälammikostaan, tunkeilevat hänen jalkojensa
ympärillä ja kiukkuisina papattavat hänelle. Hän tietää, kuinka
vaarallisia nämä kiihtyneet pedot ovat. Kenties hän juoksisi tiehensä,
jos voisi liikuttaa jalkojaan.

Mutta silloin alkaa katu kohista ja muuttuu hänen kotiseutunsa
virraksi. Hän tuntee tarkasti pensaat, onkimispaikat, uimarannat,
ravustamispaikat. Mutta minkätähden toinen ranta on nyt niin kaukana?
Se ei häntä hämmästytä. Pitäisikö sitten Tonavan olla Praterspitzin
luona kapeampi? Ihanalta tuntuu, että sen pienet laineet ajautuvat
hänen portilleen asti. Mutta joki ei tarkoita hänelle hyvää. Kalarutto
on puhjennut. Tuhansia haukia, karppeja ja vielä suurempia kaloja ui
veden pinnalla suomuksettomine, inhoittavine mahoineen. Haaskojen haju
tunkeutuu maailman läpi pilviin asti. Silloin alkaa koeteltu rukoilla
Jumalaa:

»Rakas Jumala! Seison tässä, koska minua on käsketty. En siitä syystä,
että itselleni jotakin haluaisin, seiso tässä, en palkan tähden. Olen
kuitenkin lapsesta asti toivonut omaa pientä kotia. (Mutta puutarhassa
pitää olla auringonkukkia.) Taloa et minulle kaiketi lahjoita. Mitään
iloa en saane. Voi, minkätähden täytyy minun niin paljon kärsiä, minun,
Fialan, eikä kenenkään muun!?»

Fiala on aikoja sitten tiennyt, että oikealla hetkellä lausuttu
harras rukous aina auttaa. Hän on tehnyt hyvin rukoillessaan. Sillä
nyt lankeaa sumu. Ystävällinen syyssumu verhoo niin sakeana paljaat
lämpimät pellot, että perunanuotioita ei voi nähdä, ainoastaan
haistella. Ja ystävällinen sumu tunkeutuu myöskin kohtalonportille
rauhoittamaan portinvartijan sielua. Sillä mitään hän ei enää näe
ympärillään. Suurena ja yksinäisenä hän saa nyt seistä ja kestää
Jumalan näkymättömässä maailmassa. Hänen kuulapäinen keppinsä tukee
häntä, hänen jäykkä turkkinsa pitää häntä pystyssä. Mitään ei enää
tarvitse tapahtua. Kun hän vielä muistaisi laulun, jonkin vanhan
böömiläisen laulun, laulaisi hän sen, sillä mieluista on seistä sumussa
ja mullantuoksussa, suloista on seisten maata avaruudessa. Silloin
häntä alkaa nukuttaa. Silloin hän sulkee silmänsä...

Mutta niin ei ollut sallittu. Häntä huudetaan. »Fiala!» luulee hän
kuulevansa, mutta se kaikuu »Tutelia!» Rikoksesta tavatun kauhu
viiltää hänen lävitseen! »Käskystä!» Ja hän repäisee silmänsä auki.
Kirkontornin kello on poissa. Pyöreän reiän läpi näkyy kappale punaista
taivasta. Kaikkialta kuuluu torventoitotuksia. Manööverit lopetetaan
iltarummun viimeisillä lyönneillä. Ja hurja töminä lähenee. Hän tuntee
tuon hullunkurisen majesteetillisen töminän, juhlallisen kulun, joka
vyöryy Schönbrunnista Mariahilfer-katua pitkin. Etunenässä poliiseja
ratsain, sitten henkikaarti ja heidän keskellään kimovaljakon vetämät
hovivaunut kullattuine pyörineen ja lyhtyineen. Kansallishymni pauhaa
lippujen huumaamassa ilmassa. Vihreä höyhenviuhka heiluu kaukaa
ystävällisesti. Fiala tietää, että vapautus lähenee jyristen. Nyt on
pidettävä varansa, astuttava oikealla hetkellä esiin ja huudettava
ensimmäiselle tapaamalleen päällikölle:

»Ilmoitan kunnioittavimmin, kuolema tullut!»

Hänelle osoitetaan sitten paikkansa kultaisessa kulkueessa, joka kiitää
katujen läpi.

Aika onkin jo täpärällä. Sumu on muuttunut. Se vallitsee eteisessä
paksuna savuna, hehkun ja liekkien puhkomana. Mutta kuka tukkii
paruillaan tien? Kadun tulee olla vapaa. Täällä ei siedetä mitään
sulkua. Hänen ja lähenevän, ihanan, välillä täytyy olla vapaa ura.
Mutta joukko tanssii hänen ympärillään. Se tahtoo työntää vapautetun
takaisin savuavalle portille, jonne hän ei enää kuulu. Ja nyt hän näkee
joukon. Silloin kuohahtaa koko hänen olemuksensa vihaan ja epätoivoon.
Sata Marieta ja viisisataa Klaraa tunkee häntä takaisin vankilaan,
missä hän kuitenkin on kestänyt loppuun asti ja kauan sitten voittanut.
Kaikki Mariet kantavat kädessään seppelettä ja itkevät. Kaikki Klarat
heittävät ilkeitä luutia hänen kasvoihinsa. He koettavat salaa sitoa
hänen käsiään rauhanaikaisella käärelangalla. Noidat ovat syypäitä.
Aina ne ovat sulkeneet hänet sisälle. Nyt, kun vapautus jymisee yhä
lähempänä, nytkin ne tahtovat ruikuttaen ja kiroillen sulkea häneltä
tien. Mutta Jumalan kiitos hänen käsivartensa on taas vahva, ja hänen
sauvansa kuula säihkyy...

       *       *       *       *       *

Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan
kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä
illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää
pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on
menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja
hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä.
Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka
kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä
puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän
jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää
kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja
jalat liikkua peitteen alla.

Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle
tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja
katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy
Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen
täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa
lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin
näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet
silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis
nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat
harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti
saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo
pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin
kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä,
sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä.

Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää
maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo
seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli
kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului,
kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä.

Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas
itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut,
että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni
häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin,
astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen
valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää
pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan
rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo
sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!»

Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat
esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin
kadonneen univormun tahrainen kaluna.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN VOITTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.