language: Finnish

UPONNUT MAAILMA

Ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

SISÄLLYS.

Janina ja Nanina eli Punainen ja sininen prinsessa
Purppuratoukat ja kultaperhoset
Eläinten tuomioistuin
Kirottu kirkkoherra eli Jumalan vanki
Taikayrtit eli kolme joululahjaa
Patmes Pahantekijä ja Tabu Taivaanpoika
Miekka, Raha ja Rukousnauha
Uponnut maailma eli tarina »viisasten kivestä»
Suitsuttajat, viisi sivua elämän kuvakirjasta

    »Kaikki sadut ovat vain uponneen maailman
     pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus,
    joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi
    saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei
    kenenkään ole nähty kantavan, ja rakas
     niille, joille tosiolevainen on vieras.»

JANINA JA NANINA

eli Punainen ja sininen prinsessa

Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn, että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita.

Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin.

No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi prinsessaksi.

Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka — vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina, aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan taivaalta täyttä terää.

Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan, että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan kukasta.

Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö, oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet riekaleina…

Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata.

Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä, pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän, enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen. Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa.

Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan, jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli, ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi.

Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan.

Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta.

Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman paikoilleen.

Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan kantaisi heidän korviinsa.

Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa: kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä miten tahtoi.

— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi, niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen, jonka haluan!

Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen vihdoinkin eroon ilkimyksestä.

Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa kuolemaan onnettomia uhreja.

Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä laajemmalle.

Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin.
Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru.

Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä hän tuli, Näin hän lauloi:

    Voi Janina, ah Nanina!
    Kumman sulho saa?
    Taivaan riemu taikka piina
    sua odottaa…

    Purppura- tai siniliina,
    kumpi kohoaa?
    Ah Nanina, voi Janina!
    Kumman sulho saa?…

Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme.

Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan kuin monet muutkin.

Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan ja Naninan salaperäistä arvoitusta.

Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä.
Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi:

— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi. Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia. Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan. Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun.

Ja niin lähti Imru matkalle.

Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin, Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli Janina.

Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan. Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä.

Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki tuloaan.

Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon onnettoman tuntemattoman tulijan.

Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan.

Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä. Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi:

— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa.
Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus!

— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi silmiään Ahmedin ihmevoiteella.

Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen.

— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina, joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo…

Nanina värisi kuin haavan lehti.

— Mistä tunnette minut, ritari?

— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt minua vastaan!

— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina väristen.

— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema, eikä kuolemakaan.

Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta. Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla.

Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku.

Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla silmäyksellään.

— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi, kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina?

— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru.

Janina hätkähti.

— Enkö minä ole mielestäsi kaunis?

— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni värisee inhosta katsoessani sinuun.

— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina raivostuneena.

— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä, sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha Janina!

Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko hänen sielunsa rumuus.

Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla.

Sitten hän äännähti teeskennellysti:

— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina!

— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina sinusta.

Janina naurahti kamalasti.

— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha »Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas prinssi. Tässä käteni, armaani…

Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä.

Tämä peräytyi.

— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni silmät etsivät Naninaa… lisäsi Imru uneksivasti.

— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja pilkallisesti.

Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään.

Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa. Janina rakasti, ensi kerran elämässään.

Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja hellitellen puhui hän sokealle prinssille:

— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina. Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento, hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni, ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan, että se on Naninan ääni…

— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin, vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär.

— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi!

Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon.

Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään.

— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun mielikuvituksessasi…?

— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut.

— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet.

— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut, ja sinä olet surmannut hänet.

— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani!

— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään sinun!

— Tapahtukoon siis tahtosi!

Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka aikaisemmin oli niellyt Naninan.

Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta.

Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin aikaan oli näet valtiosalaisuuksia!

Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja, joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta.

Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi hän itseään Imrulle oli uskotellut.

Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset.

Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta.

Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen…

Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää.

Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa?

Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat…

Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä. Se oli yksi ja sama olento.

— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset.
— Hyvä hän joka tapauksessa on!

Toiset arvelivat:

— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja erota…

— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa…

Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa.

Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä,
Janina oli muuttunut Naninaksi.

<tb>

Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien…

PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET

Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.

Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan heleitä.

Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.

Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.

Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.

Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa, mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa, jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma toimitus.

Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:

— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on korkein kaikista.

— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.

— Ja mitä se olisi?

— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.

— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.

— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!

— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.

Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin parhaita herkkuja.

Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.

Täten jatkui kauan aikaa.

Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta, tappoi muita ja toisiaan.

Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään herkeämättä.

Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden tovereilleen.

— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja. Lakatkaamme siitä!

Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä kuningastoukkien että työtoukkien taholta.

— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia! huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme! Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.

Ja työtoukat murisivat:

— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki, ja meidän on sitä toteltava!

— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse kuin tuotan kuolemaa muille!

— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on korkein laki.

— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko tämä elämä korkeinta.
Minulla on niin kummallisia aavistuksia…

Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.

Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla kuningastoukiksi.

Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.

Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.

Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.

— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua esiin kangistuneesta kuorestaan.

Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.

Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.

Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.

Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.

— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka kaihomielisesti.

— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä maassa, virkkoi toinen.

— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta, lisäsi kolmas.

— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.

— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu siitä, näittehän sen, huomautti joku.

— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat monet. — Se vaatii voimia!

— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!

— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!

— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se suuri vahinko!

— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja ihana sukukunta!

Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.

Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut surmaa eikä surua.

Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen hintaa… Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.

Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.

Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.

ELÄINTEN TUOMIOISTUIN

Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen.

Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään.

— Kuka sinä olet? kysyi Norsu.

— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan.

— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen, ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi.

— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni.
Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi.

— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen metsästäjään.

— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani!

— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani.

Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa.

Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän kumarruksen ja lausui:

— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka. Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla.

Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista päätään.

— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen.

— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti.

Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään.

Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta:

— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita!

— Eikä kynsiä!

— Ei karvoja eikä sarvia!

— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en kanna kuninkaallista kunnianimeäni.

Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi
Jalopeuran korvaan:

— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen.

Ja koroittaen ääntään Apina kirkui:

— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole ihminen!

— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi itsensä.

Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta.
Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto:

— Ihminen!

Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä.

— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten kuningas vihaisesti Norsulle.

— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on?

— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia?

— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa.

— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen. Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain tahtoo.

Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti.

— Onkohan siinä perää, mutisi se.

— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo muistotieto ihmisestä?

Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija, kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa välissä, mutta ei liikahtanutkaan.

— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän, ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen tuntenut sen kerran omassa nahassanikin.

Silloin Haikara alkoi kertoa:

— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat, kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme, arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu, kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen hallitsijansa, niin tahtoo…

— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle?

Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi:

— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää, Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja iljettävä katseltava…

— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra, mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia…?

Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia.

— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus!

— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen. Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat, eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden.

Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia.

Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja
Koira.

— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura.

Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan herraan ja toisiinsa ja vaikenivat.

Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi
Jalopeuran hartioille ja naukui:

— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen puolesta.

— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun!

— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä odottavaisesti.

— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa!

— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle.

— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan. Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä…

— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin. — Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me, jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja vavistuksessa…

— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika, jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus.

— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti.

— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva, pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat…

— Höö, röhähti Sika halveksivasti.

— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa. He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista eläimistä.

Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa.

Susikin ulvahti:

— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät, tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan! Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt susijahdissa?

— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira.

— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis.

— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana, ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia!

— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina. Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden yli…

— Ihmistenkö?

— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket, joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä…

Hevonen vaikeni.

— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu hänestä…

Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se.

— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden, ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi, tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja teknilliset mahdollisuudet…

Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan… Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän keskuudessaan kuin tuo tuliputki.

— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas, suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani.

Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi.

Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen:

— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen.

Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen itsekseen:

»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat, silloin olen minä luomakunnan herra…»

Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt.

Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä…

KIROTTU KIRKKOHERRA ELI JUMALAN VANKI

Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt.

Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi, sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi, kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa, sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei ehtinyt.

Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.

Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.

Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.

Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa aikana ei ollut ehtinyt.

Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää. Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta, miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia, biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen saattoivat valaista.

Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.

Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle, hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita hän koko elämänikänsä oli viljellyt.

Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.

Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun tuherruksessa.

Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.

Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa. Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa, jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan, yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön, mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta… Tätä kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja hartaasti, kuin itsekseen:

— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, omaksi kuvakseen hän sen loi…

Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin kuin oppilaat!

Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan, salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:

— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas…

— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.

Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta. Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.

— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.

— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.

— Mitä sinä pelkäät?

— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.

— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.

— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.

— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.

— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.

— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.

»Se löytää…», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.

Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta ja taivaasta ja enkeleistä… Mutta sitten alkoikin taas se outo lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni. Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa… Kun hän oli lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»

Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni, hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä mitäkään…» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi väärin välimatkan.

Siellä täällä kuiskailtiin:

— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!

— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!

— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!

Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti. Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen… yhden pyhän yhteisen… kaiken… Jumalan… Herran nimessä…» Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua, naurun hihitystä.

Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.

Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut. Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen… yhden pyhän yhteisen…» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.

Taas näki hän unen:

Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet, salpasi häneltä tien. »Keitä te olette… mitä tahdotte… ja miksi käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:

»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.

Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä, hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin… Ei, sitä mahdollisuutta ei saanut ajatella…

Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita, Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan, ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään. Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison? Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako? Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut, paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten helmojen kanssa… »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija, leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa…» Taas sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten… Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti…!

Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi: »Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme…»

Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:

— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!

— Hän on pirun riivaama!

— Hän häväisee kirkkoa!

— Hän herjaa Jumalaa!

— Ulos ruma henki Herran huoneesta!

Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.

Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että hartiat nytkähtelivät.

Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta. Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita, kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.

Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen lapsiaan.

Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet vainajana.

Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa…

Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään enää oli toimittava.

Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:

— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:

— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!

Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.

Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois kirkkomaalta.

Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.

Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän jäi.

Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka oli herjannut Jumalaa.

Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle poloiselle kauhunkuvia.

Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä. Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua. Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen…

Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut raivohulluksi.

Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin, ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois Jumalasta.

Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin aivoin, leikatuin siivin…

Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin mies, joka nousee kuolleista.

— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.

— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.

— Mistä minä tulen ja minne minä menen?

— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin, vastasi vanhus.

Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot.
Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.

Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.

— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin…

TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA

Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa suhteessa onneton.

Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja — ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa ellottavaa, untunutta löyhkää.

Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin ja useammin uupuivat vuokrarahat.

Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä rakas, ah, niin äärettömän rakas…

Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.

Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:

»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin sydämin odotti hän iltaa.

Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi vavahtelevalla äänellä:

— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä lapsi, mutta sinulla on huono isä… Kaikki rahani olen menettänyt…

— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi
Marja, — vain lupauksen.

— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin ennenkään, huokasi Jussi.

— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.

— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, vain kolme, tämän jouluajan…

— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.

— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. — Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni kukka.

Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.

Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen isoissa, epävarmoissa hyppysissään.

— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.

— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.

— Mikä se on, isä?

— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit!
Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.

— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?

— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.

— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?

— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja kannot… kuin kaunis matto…

— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin suurin puisto?

— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota… Ja kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen viserrys… Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät lentoon lepikosta ja…

Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.

— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi todella sellainen, niin ihana?

— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin ja tuohitorvella töröttelin…

— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä soitella! Miksi olemme täällä?

— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.

— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin olit niin onnellinen…

Jussi silitteli tyttärensä päätä.

— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.

Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.

Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista metsistä ja pienestä vanamonkukasta.

Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.

— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!

— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle vastaan.

Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen ulosmennäkseen.

— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.

— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos tästä ilettävästä pesästä!

Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko…

— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on helpompi toimeentulo.

— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.

— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele turhia.

Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.

— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.

— Tämä se on, isä.

Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.

— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!

— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?

— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille karvan, kiiltävän kuin silkki…

— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin… kuin tuo kenttä?

Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.

— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa kuin merenselkä…

— Minkävärisiä kukkia?

— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa apilasta… Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri ja heinäsirkkojen sirritys… Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…

— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…» kertasi Marja jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!

— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on tulta ja rautaa… Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan punaa poskilleen….

— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?

— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.

Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.

— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia…

Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».

Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.

Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet ympäri.

— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.

— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.

— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.

— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!

— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.

Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.

Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.

— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla sinun kanssasi!

— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?

— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia…

— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole ainoatakaan kukkaa… ja että sadut loppuvat…

— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin yrtti… Ei, satujen ei tarvitse loppua… Ja satujen — ei tarvitse olla vain satua… Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt sanottu.

Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.

— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.

— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt… niin totta kuin elän!

— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.

Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.

Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille parantumaan ja askartelemaan.

Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.

PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA

Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.

Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.

— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi on täyttyvä!

Kefim vastasi:

— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja valtaa, että hän menestyisi elämässä.

Tabu pudisti päätään.

— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.

Aika kului.

Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.

Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.

Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.

Mutta vanha Kefim huokaili:

— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!

Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.

Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.

— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota sinun on kiittäminen elämästäsi?

— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä olen luonut ympärilleni.

— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla tai viekkaudella ryöstettyä.

— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.

— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten elämän…

— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa rypeäkseen kuin eläin…

— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.

— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.

— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.

Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.

— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen parasta ajattelisi!

Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.

— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen…

Tabu hävisi.

Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.

Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.

Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa avain.

Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.

Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.

Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä auttaakseen… Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän kauhusta ja vetäytyi pois.

Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.

Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.

— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.

— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään… En pyydäkään sitä… En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia haavoihini!… Mikä lieneekään nimesi?…

— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää sinua, Patmes, en ollenkaan…

Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten vieriessä hänen silmistään.

Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan…

Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.

— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!

— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!

Ja todellakin, niin oli asia.

Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.

— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.

Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.

Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.

MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA

Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.

Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.

Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi kunniakkaaseen menneisyyteensä.

Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli yltiöpäinen natsionalisti.

Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan kosmopoliitin.

Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.

Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.

— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.

Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.

— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa maannut…

— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty… Tämä on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat kaikki…

— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!

— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta kuinka suuria, siitä on kysymys!

— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja ylistetään kautta koko maailman…

— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi sota-ase kuin sinä!

— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, huokasi Rukousnauha.

— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä tekopyhä hurskastelija!

— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka maassa isäntävalta.

Miekka kimmastui:

— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja vapaaksi lunastettu eikä rahalla.

— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!

— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!

— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari, mutta minä palvelen kulttuuria…

— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole kulttuuriakaan! huusi Miekka.

— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa, tulistui Rukousnauha.

— Maailmaa hallitsee voima.

— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.

— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin, mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet, jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.

— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. —
Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!

— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä, museoromua todellakin!

— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.

— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu, eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on maailman meno. Minä olen maailman herra!

— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita, hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.

— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia, jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta…

Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:

— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen kalske olisi kauniimpaa.

— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.

Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:

— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.

Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.

Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat vain nureasti toisiaan.

Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin he tavallisesti odottivat…

— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.

— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.

— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.

— Eipäs, ähäh!

— Siinä hän on!

Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.

Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.

Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.

Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi, nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita tyttöön.

— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.

— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.

— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.

Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.

Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:

— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin niin ummehtuneelta.

— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi. Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen kaulaansa!

— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.

— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma! tiuskaisi Rukousnauha.

Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen kaihomieliseksi.

— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan… Tämäkin, tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno, sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.

Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita, hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti, että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne eivät ymmärtäneet.

Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.

Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka heistä suurin olisi».

UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ»

Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään seisovalle nuorelle kemistille.

— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja — jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi…

— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa, että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta, tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut, ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti Bill Roy.

— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?

— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi, rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa. Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!

— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.

— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.

— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?

— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään ollut! huudahti nuorukainen.

— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.

— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet vapautuisivat likaisen metallin kahleista!

— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet itsestään.

— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.

— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!

Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:

— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä suuren luonnon herraksi.

— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.

Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:

— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita itseään.

Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä, paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.

Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen kieropeilin irvikuvastosta.

Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille. Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat, myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan kuin meillä…

Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä. Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu, että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.

Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan, käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen. Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin, sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa. Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin, herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä…

Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella, eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.

Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta, ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat, koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia, aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.

Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen, jota ei voinut muuttaa.

Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.

Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet, herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää. Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa, huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää… Ja nyt vasta he ensikerran elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.

»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme. Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin tahtovat… Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan… Herättäjä vastasi:

»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. Te voitte surmata heidät nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi. Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman koneiston piti pysähtyä.

Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme. Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia, se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan, kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.

Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty lopullisesti.

Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana syöksyivät he niitä hävittämään.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella. Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan päältä!»

»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta…»

»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole varaa pitää heitä.

»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi viisastuttaa…»

»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita», vastattiin.

Se oli kuolemantuomio.

»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni vielä joku huomauttaa.

»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä, jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan tyhjyyteen…»

Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut tarpeettomaksi.

Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.

Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti. Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää. Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.

Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään, ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.

»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö huomaa, että kone on vihollisenne. Te luulette, että te olette tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät loppumatonta pahojen tekojen kerää… Hävittäkää koneet ja tehkää itsestänne taas ihmisiä!…»

Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin mielipuolta.

»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.

»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan, meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»

»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»

»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!» huudettiin.

»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.

»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien yhteinen tuomio.

Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.

Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin yhteinen.

Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu. Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen näkymättömäksi.

Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään kultaa. Ja sitten…

Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla. Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden, koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.

Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.

Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat meteoreina muihin tähtiin.

Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.

Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.

Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi kiroukseksi.

Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen sisarmaa avaruudessa.

Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun, vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan…

<tb>

Vanha Ammurabi vaikeni.

Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti:

— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen
Egyptin pappien jotakin tienneen…

— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä välttyisi Atlantiin kohtalo…

Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:

— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa…

Nuorukainen naurahti.

— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma…

— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma, että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä sukupuuttoon.

Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi:

— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja veljeyden henki…

— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee se!

— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla, joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa.

Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas.

Ammurabi oli kuollut.

Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut.

Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä.

Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan.

Tai — kuka tietää — kenties hän sittenkin oli antanut sen hänelle. — — —

SUITSUTTAJAT

Viisi sivua elämän kuvakirjasta

Tämän sävelmoton olen sanoineen kaikkineen säilyttänyt sellaisena kuin villit sen minulle unessa esittivät.

PÄÄKALLON PYYTÄJÄT.

He raatelevat kuin käärme ruohikossa, loikkaavat saaliinsa niskaan kuin viidakon tiikeri ja hyppäävät hula-hula-hyppyä päänahkavoittojensa ympärillä.

Heidän hiuksensa on sinistä villaa, heidän hipiänsä piinkarvaista pihkaa, joka ei paljasta mustelmiensa salaisuutta mustelmamarjoin, punaista kuparia, jonka peittoon verinaarmujen puna-uomat uppoavat kuin erämaan hiekkaan.

He ovat huroneja, villejä, hottentotteja, battoja, betelinpurijoita pakanallisia, upasnuolien ja puhallusputkien urhoja, maan rintojen kookosmaitoa lypsävillä takamailla, ulkopuolla kulttuuria vanteiden, seppelvyöhyillä kukkivan, kuihtuvan alkuyön.

Töyhdöin ja sulin, puikoin ja renkain, kilikalipurkein ja surongein somistettuina laulavat he ukulele-lauluja hau-puun alla, lyövät tam-tam-rumpua ja tum-tumming-kitaraa, uhoten ilmaan helteiseen hikeä ja kiimaa, ulvoen taivaalle ihmisyyden ihmissyöjävaistoja iankaikkisia.

— Te luonnonlapset tajuttomat, miksi tämä verensuitsutus julma?

— Se on tabu, se on elämän sauhu, maan kookosrintojen tahto! Veri on mahlaa maailman ja vainajahenkien mannaa!

KUVAINKUMARTAJAT.

He vierivät verkalleen, laahustavat iankaikkisuuteen askelin ajassa mittaelluin, kuvaelmakulkueissa, haudasta kirkkoon, kirkosta hautaan, lakkaamatta, maan äärillä kaikilla, kuin maapallon ympäri pyörivä ainainen rukouspyörä.

Kuolinhurstiin tai katumuskaapuun tai hääpurppuraan ylenpalttiseen piiloittavat he ruumiinsa ruoskitun, selkänsä synnintaakasta kumartuneen ja vatsakupunsa kapinallisen, liiankin usein kielletyn hedelmän hyvinvointia kavaltavaisen, ja hiippaan ja huntuun päänsä, tonsuurin syömän sisältä ja ulkoa.

He messuavat kuoleman kunniaa ja kärsimyksen, kantavat rinnoillaan ristejä ja käsissään vapisevissa vihkivesikulhoja, vahakynttiläin kelmeiden tuikkuja lepattavia, ja heidän edessään vankkojen juhtien vetäminä vyöryvät juhlavankkurit kukkurallaan pyhää kamaa, ihmeitätekevää luuta ja ristinpuuta, vuossatain liepeisiin tarttuneen taikauskon tomua, rikkonaisia neniä, katkonaisia sormia ja varpaita ihmislasten ikivanhasta nukkekaapista.

Kulkuein, kelloin ja polvien notkistuksin he vierivät, ja ruhtinaat ja ruhtinattaret, valta ja voima, kauneus ja ilo, elämän vastapuhjenneet aurinkoterät vaipuvat maantien tomuun heidän edessään, painavat päänsä kuin kypsä tähkä, suutelevat rakkain huulin romukaappien myrkyllistä likaa ja tuijottavat huikaistunein silmin katakombien kelmeihin vahatuikkuihin.

— Te väärät profeetat mielettömät, miksi tämä elinvoimain nuorten uhri, tämä valesuitsutus kuolemalle kaikkisyöjälle?

— Sanctus, Sanctus! Uskon mysteriaa se on. Me paimennamme sieluja ahtaan portin kautta autuuteen, suitsutamme haudan halki haudantakaiselle, kuoleman kautta kuolemattomalle. Katoomattoman vertauskuvaa on kaikki katoovainen.

Gloria in excelsis Deo!

ÄIDIT.

He juoksevat kuin peurat, he kiitävät kuin kotkat; he ovat täynnään väkevyyttä ja tulta, mutta piilevät näkymättömissä kuin sähkö luonnon hermoissa.

He ovat kaikkialla eivätkä missään. Heitä on legio, ja kaikki he kulkevat yksinäisiä teitä. Sitä tietä ei määrää oikea eikä väärä, ei Jumala eikä Belzebub eikä heidän oma tahtonsa, ainoastaan elämän jatkuvaisuuden kategorinen imperatiivi, luonnon pakkolaki yläpuolella hyvän ja pahan. He etsivät omaansa, mutta eivät milloinkaan itseään.

He suitsuttavat aineelle maailman aineettominta tuliuhria, sydänsurua ja tuskaa ja rajatonta rakkautta.

Vapaita orjia, itsekkyyden ihanteellisia uhripapittaria he ovat, emonhelma-lempensä sokkoja, unissakulkijoita avosilmäisiä. Ja heidän askeliaan ajaa kiivas hellyys, suloinen ruoska, koskaan katkeamaton kiintovyö heidän kohtunsa hedelmään.

Jos se on tiikeri tai kyy, hellivät he tiikeriä ja kyytä; jos se on lahopuun lastunen, rakentavat he maailman rakennuksen laholle puulle kuin kalliolle; jos se on myrkyllinen marja, katsovat he, hellät ja lempeät, madonnahymyin maljaan, joka ihmiskunnan myrkyttää.

Ja kun kyy pistää heitä, iskee hampaansa heihin niin äkäisesti, että se heltiää lihaan, itkevät he iskijänsä onnettomuutta. Ja kun tiikeri raatelee heidän sydämensä, huutaa se vielä hurmeessa huppeloivana siunausta raatelijalleen. Ja kun he vihdoin ovat tyhjentäneet myrkkymaljan pohjaan, kuolevat he autuaina tuntien, että he elämän ehtoollispöydässä ovat nauttineet kalleimman ja pyhimmän kalkin, mikä kuolevaisille on suotu.

Ja kun he ovat kaikkensa antaneet, verestään voiman, suustaan leivän, rinnastaan sydämen, ruumiistaan hengen, polvistuvat vielä heidän varjonsa nöyrinä epäjumalansa eteen, rukoillen anteeksi sitä, ettei heillä ole enemmän antaa.

— Te epäjumalanpalvelijat pyyteettömät, miksi tämä antimien ainainen uhri, tämä elämänarvojen kaikkien turha suitsutus arvottomalle?

— Se on rakkauden ehdottomuutta, ja elämän ainoa arvo on rakkaus, sen ainoa sisällys usko huomiseen päivään. Se, mikä tänään on peto, on huomenna ihminen; mikä tänään on ihminen, on huomenna Jumala. Niin kauan kuin on äitejä, on rakkautta; niin kauan kuin on rakkautta, on elämää; niin kauan kuin on elämää, on toivoa — toivoa paremmasta!

TAIDENIEKKA.

Ypöyksin hän istuu kuin yökkö yliskamarinsa unohdetussa sopessa, kaipuusta riutuvana ja valjuna, valvovana, keskellä nukkuvaa, kylläistä maailmaa. Köyhänä keskellä elämän rikkautta.

Mutta hänen sydämensä tarhassa kasvaa kauneuden kirjava, kukkiva keto, ihmissieluilla lukemattomilla kansoitettu. Sinne mahtuu elämän riemu ja kärsimys kaikki, sen rikkaus kaikki. Sen lävitse kohisevat tuhansien vaivattujen valtimojen kosket, tuhansien tuskien ja vääryyksien polttavat laavavirrat, niiden voittamaton kuningastahto.

Hän on ahdistuksen ja vankeuden poika hyvittämässä velkataakkaa ihmiskunnan, syntyneitten ja syntymättömien. Mutta hänen aivojensa kidutuskammion läpi puhaltavat vapauden tuulet kaikki ja sieluunsa sataa tähti-usvaa maailmoista luomattomista.

Hän uneksii olemattomia, näkee näkymättömiä. Kuin äiti hellin hän liekuttelee henkensä hedelmää, kerran kypsyvää. Ja hän näkee untensa tähti-usvat uusina maailmoina, näkee kauneuskylvönsä aurinkoruusuina auringottomain, leipäpuina leveinä ihmistenlapsien.

Kurjuus kuihduttaa hänen jäsenensä, nälkä kovertaa ontoiksi kuumeista lieskaa palavat silmäontelot, ja puute kuorii viimeisetkin mieronrepaleet hänen tomumajansa yltä. Ihmisten pilkka piirittää hänet, ja unohdus kutoo lukinseittiä hänen kammionsa ovelle.

Mutta hän juo ihmisten pilkkaa kuin nektaria ja maailman armottomuutta kuin ambrosiaa ja puristaa kuoleman luurankomiestä rintaansa vasten kuin rakastettua. Hän ylistää kuihtumusta, joka karistaa aineen kahleet, ja korkea, sytyttävä innoitus loistaa hänen kasvoiltaan vielä sammumisen hetkellä.

— Sinä haaveritari, hupsuista hupsuin, miksi tämä onnen olevaisen suitsutus olemattomalle?

— Olemattomuus on kauneuden olemus, kauneus olevaisuuden onni. Suitsutusta on elämä, suitsutusta kuolema, suitsutusta kaikki, mikä on kaunista!

KANSOJEN KAARTI.

Se syöksyy, ryntää, vaahdoten, pauhaten, kuin yhdistyneiden virtojen putous mereen, kuin rotu-itselöiden tulimyrskyn lento ihmiskuntaan.

Sen omallatunnolla on enemmän päänahkoja kuin kaikilla pääkallonpyytäjillä, enemmän taikaa uskoa kuin mitä mahtuu kuvainkumartajain lippaisiin, enemmän sokeutta kuin äitien sydämissä ja enemmän hullunhaaveita kuin taideniekan aivoissa.

Se ilkkuu villien vihan lastentanssille ja kirkon ikäloppu-lempeyden kunnianarvoisalle teatterille. Se astuu säälittä särkyväin sydänten ja suitsevain aivojen ylitse. Se sammuttaa vertahöyryävällä kädellä toivon toisensa jälkeen, kaataa uskojen taivaspatsaita ja unelmien pilvenpiirtäjiä kuin korttilinnoja ikään ja lakaisee romukoppaan totuuden totuuden ja oikeuden oikeuden jäljestä. Ja sen ainoa laki on se, joka ei vielä ole kirjoitettu.

— Sa mielettömyyden myrsky, ajan hengen ikivaihtuva tinasapeli-armeija, soihdunkantaja-kaarti sokea, miksi tämä tulirovio maapalloa syövä, tämä suitsutus turhuuden turhuudelle vuossadasta toiseen?

— Alttari allamme on maapallo avara, jossa kaikki tehty on tekemättömälle uhrattava, kaikki totuudet totuudelle saavuttamattomalle. Maan tahto on se, maan lapsia me. Temppeli tuntemattoman jumalan se on, temppeliherroja me, keko koskaan valmistumaton, työmuurahaisia me! Kaikki, kaikki me, poloiset tinasapelisoturit ajan, olemme marttyyreja Iankaikkisen.