Title: Isä ja tytär
Näytelmä 4:ssä näytöksessä
Author: Armas Toivo Tarvas
Release date: December 4, 2025 [eBook #77399]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1908
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
language: Finnish
Näytelmä 4:ssä näytöksessä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1908.
VALTONEN, maalari.
LEILA, hänen tyttärensä.
VIRSELLI, rappari, Valtosen toveri.
EMBLUNDSKA.
NANNA, hänen tyttärensä.
ETOLEENSKA, pesijätär.
ROUVA HYKÄRINEN.
ADOLF PAHLMAN, senaatinvahtimestari.
ULLA, hänen vaimonsa.
ALBERT (AAPE), heidän poikansa.
URHO SAVANDER, ylioppilas.
FIINA, palvelijatar.
MARTO, lääkäri.
POLIISI N:o 1 ja N:o 2.
KUKKAKAUPAN TYTTÖ.
RUUMISKUSKI.
Hautajaisvieraita y.m. kansaa.
Tapahtuu Helsingissä; aika nykyinen.
NÄYTTÄMÖ. Pienehkö kivijalkahuone, tapeetilla ja katossa kosteuden aikaansaamia outoja kuvioita, perällä ovi ei aivan keskellä seinää, oikealla nurkassa suuri, vastavalkaistu tiilinen uuni, oikealla syrjäseinällä ruokakaappi, jolla on astioita, ruuanjätteitä ja tyhjiä olutpulloja; vasemmassa nurkassa piironki koruineen, peräseinällä sänky, keskellä vasenta seinää pieni akkuna, josta tulee heikosti valoa, sen edessä pöytä, jolla on karsittu myrtti ja tyhjiä olutpulloja; keskellä lattiaa kahdella tuolilla yksinkertainen aikaihmisen ruumisarkku, kansi on sulettu. Huoneessa on hämärä! —
1 kohtaus.
Leila (noin 16 vuotias tyttönen, huonosti puettu, pää valkoisessa siteessä).
LEILA (Tulee hiipien käsivarrellaan pieni havuseppele):
Nanna, rakas Nanna, älä nyt pelkää, tule vaan, odotas kun minä saan vähän tulta! (Etsii tikkuja kaapin päältä ja sytyttää pienen lamppupahasen): Nanna tule nyt, sieltä ovesta tuulee, lasi menee rikki (ovesta tulee pesutuvan höyryä). Voi tule nyt, no, ovi kiinni!
2 kohtaus.
Leila ja NANNA (Nanna saman ikäinen hyvin puettu).
NANNA (Eteisestä):
En minä oikein tiedä, en minä, ei, ei — minä en — uskalla!
No, mutta hyvä Nanna sehän on minun äitini, ainahan se sinulle oli niin hyvä, mitä pahaa hän nyt tekisi!
NANNA (Oviaukolla):
Mutta täällä niin haisee, en minä —
Hyvänen aika Nanna, sehän on vaan kirstun musta maali, joka — —
Vaikka, minä en uskalla.
Ei se mitään pahaa tee!
Juu, mutta se on — ruumis.
LEILA (Tuo Nannan hellästi sisään):
Rakas Nanna, etkö sinä näe, että kansi on kiinni (nostaa lamppua) katso nyt, sinun mammasi ruuvasi nuo ristiruuvit oikein lujaan, ettei rotat pääsisi sinne, ajattele meillä on niin paljon suuria rottia, vaikka Pikku niitä aina tappaa! Kuule Nanna! —
No!
Ajatteles, kun minä yhtenä yönä maatessani tuossa lattialla heräsin siihen, että suuri rotta puri minun päätäni!
NANNA (Kiljasee):
Hyi, jos niitä taas tulee meidän päälle! (Nousee pallille.)
Älä pelkää, ei ne uskalla, rotta pelkää ihmisiä!
Mutta sanoithan sinä, että ne tuppaa tuonne kirstuun!
Jaa mutta se on kuollut!
Pelkääkö rotat eläviä ihmisiä?
Juu!
Mutta ei kuolleita!
Ei!
Mutta minä en pelkää eläviä ihmisiä!
No, mitäs sinä kuolleitakaan pelkäät!
Se on totta, eihän kuollut voi rottaakaan hätyyttää! (Nauraa hillitysti).
LEILA (Istuutuu pienelle pallille kaapin eteen ja alkaa poimia kaapista rohtopulloja, joita heittää rikkaämpäriin):
Nanna, sinä et voi uskoa kuinka monen markan eestä se meittin äiti ryyppäs troppia, aij, aij — se otti niin, että kerran isäkin sanoi: »se tappaa ittensä paljailla tropeilla!»
Mutta kuinkas se sitten otti kun se jo oli niin heikkona?
No, tietysti minä sille annoin, minä tunnen joka pullon vaikka pimeässä, kas tuo potti tossa — se on kanferttililjementtiä, äitin kädet tuppas aina niin paisumaan, ai kun ne väliin olivat tursistuneet, mutta kun sillä oikein hiero, niin kyllä ne hetkeks laski, ja tämä tässä on slaakivettä, kattos se on klaaria kun viina; ajatteles, kerran isä meinas ottaa siitä pullosta, se luuli —, mutta mitäs se —se nuusti pulloa ja nakkas sen hyllylle! (Nauraa hillitysti.)
Mutta miksi sinä steetaat?
Enkö jo sanonut sitä sinulle, että tänään meittin äiti haudataan, niin kello 12 lähdetään Malmille! (Nyyhkyttäen):
Kattos, Jumala tahtoi meittin äitin taivaaseen Jeesuksen morsiammeksi, niin sanoi kerran äiti!
Jeesuksen morsiammeksi, mutta eikös teittin mamma ollut teittin papan kanssa naimisissa?
Juu, juu — mutta se on toinen asia, kattos tuota myrttiä tuolla pöydällä, minä leikkasin siitä kaikki oksat ja laitoin äitille kruunun, se on niin kaunis, että —
Ai, saako vähän nähdä!
Ei voi, sillä teittin mamma ruuvas niin lujaan kannen, ja sinähän pelkäät kuolleita!
Leila!
No!
Kuule, mimmoinen on kuolema?
En minä tiedä!
Leila!
No!
Mitenkä ihminen kuolee?
En, — en minä sitä tiedä!
Mutta näithän sinä kuinka teittin mamma kuoli!
En minä!
Mutta olithan sinä sisällä kun teittin mamma kuoli!
Olin kyllä!
No, kerro sitten, kyllä sinä tiedät!
Jaa — — en minä oikein tiedä, mutta se oli näin: — Äitillä oli kauheat tuskat, ai, ai kuinka hän valitti, huusi ja rukoili — Leilani, pikku Leilani, anna minulle taas sitä troppia, sitä, sitä — minä en kestä, minä kuolen, rakas Leila! — Vaikka tohtori oli kieltänyt antamasta niin usein sitä nukuttavaa troppia — tästä pruunista pullosta, niin kaasin minä kumminkin jonkun tipan kuppiin veden kanssa ja annoin sen äitille, hetken päästä hän rauhoittui ja pannen kädet ristiin, sanoi — Leila, tule tänne, taivaallinen Isä vielä sinua palkitsee, minä rukoilen isää, sitten hän luki tämän värsyn, jonka hän oli tehnyt nuorena:
Isä, lapsiesi suoja,
turvan, kodin, hoivan tuoja
meitä helmassasi kanna,
meille lohdutusta anna!
Sitten sanoi hän, hiljaa nyt lapseni, minä koetan vähän nukkua! Minä istuin hiljaa kakluunin edessä, tällä pallilla ja katselin pimenevää hiillosta, oli jo ilta ja aivan pimee! Pikku hyrräsi minun sylissäni, oli oikein hiljaista, minä kuuntelin äitin hengitystä — ai kun silloin oli hiljaista! Pikkukin nukkui, ja vihdoin torkahdin minäkin, ajatteles Nanna, se oli jo viides yö kun minä olin yhtäperää valvonut! — Huh, yhtäkkiä lensi ovi auki — —
Hyi!
Minä pelästyin ja hyppäsin ylös. — Iltaa, kuului tuttu ääni, se oli teittin mamma, jaa, jaa täti Emblund, joka sanoi, että pimees'kö täällä mökötetään, tulin vähän kattomaan kuinka Valtoska jaksaa! — Kiitos hän nukkuu, — sanoin minä! No, mutta otappas nyt vähä tulta hyvä laps, sanoi täti, ja minä sytytin ton lampun. Lamppu jo palo, kun täti lähestyi sänkyä ja kirkas! — Jessus — nyt Valtoska kuolee, kuolee, pian lamppu tänne, senhän on jo kädet kylmänä, ja jalat — vallan kuin jää, lapsi raukka nyt mammas kuolee! Hän nosti lamppua, ja samassa äitin silmä välähti, se näki minut, ja sitten se ei enään liikkunut, — kuollut — sanoi täti ja vetäsi kakluunin pellit auki, niin, että pamahti! (Leila ja Nanna alkavat itkeä.)
NANNA (Hetken päästä):
Miksi?
LEILA (Nyyhkyttäen):
Että henki vois mennä Jumalan tykö, ja sitten pani teittin mamma ton kellon seisomaan.
Miksi?
Katsos meittin äitin aika oli pysähtynyt, niin sano täti Emblund!
(Äänettömyys.)
NANNA (Nousee):
Kuule!
No!
Jos sinä annoit liikaa sitä troppia, ajatteles, jos teittin äiti vielä eläisi.
LEILA (Kiihtyen):
Se ei ole totta!
Mutta, kun se silloin heti kuoli!
Vaikka, vaikka!
Mutta näitkö sinä sen kuoleman?
En, ei kuolemaa ole.
Onpas, veipä se teittinkin mamman!
Eipä, sen vei Jumala!
Taikka ne tropit!
Nanna, älä ole paha, se ei ole totta, ensin minäkin luulin, että. — mutta se on mahdotonta! Nanna, kuules nyt minä kerron jotain kauheata!
Aij, aij, älä vaan —
Nanna, se oli nyt sillä lailla, että minä makasin yön tuolla toisella puolella täti Etoleenin tykönä, tässä on vaan lautaseinä välissä. Minä olin itkenyt ja ajatellut, että eläisiköhän äiti vielä, ellen minä olisi antanut niitä troppia, ja minä itkin niin ja sitten minä ajattelin sitä asiaa monta tuntia ja nukuin vihdoin sille kostealle tyynylle, mutta yhtäkkiä heräsin minä ja pelästyin, — Nanna, se on aivan totta — täältä meittin puolelta kuului niin pitkä valitus, minä herätin täti Etoleenin ja sanoin: täti, meittin äiti elää, se huutaa niin! — »Mitä tyhmyyksiä, sanoi täti, nuku nyt vaan lapsi, sinä olet kiihoittunut», — mutta samassa kuului niin pitkä valitus. Täti Etoleeni nousi istumaan ja sano — »mitä, oliko se, — no eihän se voi olla mahdollista johan tässä on kolmas yö menossa», mutta taas kuului huuto, ai kun se oli pitkä, niin valittava! —»No, hyvä Jumala, pikku Leila rauhotu nyt», sano täti, »sehän on teittin Pikku, joka on jäänyt sisään ja naukuu, nuku nyt lapsi». Mutta Pikku naukui niin kauvan, ja minä ajattelin kauvan, että eläisiköhän se äiti vielä, mutta sehän on vallan mahdotonta! — — —
3 kohtaus.
Emblundska. Leila ja Nanna.
EMBLUNDSKA (Käsivarrellaan juurikori):
Kas, täälläkö te lapset, se on kiltisti, auta nyt Nanna Leilaa steedaamisessa! Höh, höh, kun tuli kuuma kun kävin asioilla, — no mutta enemmän valkeeta, ei nyt tänään passaa säästää!
Katsokaa täti, isä maalasi kakluunin valkoiseksi äitin kunniaksi!
Se oli kauniisti tehty Valtoska — vainaata kohtaan, hän piti niin paljon puhtaasta!
Täti!
No!
Mitä tädillä on korissaan?
Niin, ajatteles tyttö, tapasin Valtosen, isäsi, kadulla, hän pisti kakskymmenmarkkasen kouraani ja sano — ostakaa nyt vähän viiniä ja konfehetia vainaan kunniaksi!
Mutta äiti ei olisi tahtonut viiniä!
Ol' vait' nyt, ethän sinä tiedä mitenkä maahanpaniaisissa pruukataan!
Kas tässä on tusina meittin spitsklaseja, eihän teillä niitä taida olla!
On kolme ehjää!
No, ehjäthän ne vaan kelpaavat! (Nannalle): Meppäs tuolta naapurista lainaamaan tuolia ja puolitusinaa kaffekuppia ja prännäri! — Ai, ei taittekkaan prännäriä, minä ostinkin valmiiksi poltettua! ja jauhettua (Nanna menee.)
4 kohtaus.
Emblundska ja Leila.
Mutta lapsi, ei se sovi, että sinulla on tuo trasu päässäsi hautajaisissa! Se täytyy ottaa pois!
Niin, mutta se vuotaa niin verta!
No, kerrohan nyt kerrankin mikä siihen tuli!
LEILA (Vältellen):
Minä putosin!
EMBLUNDSKA (Katsoo Leilaa tiukasti):
Se ei ole totta!
LEILA (Häpeissään):
Vaan en minä sittenkään sano!
No, ole sanomatta, paha tyttö, so peseen spitsklaseja!
LEILA (Epäröiden):
Kyllä minä sanosin, mutta minä en kehtaa!
Soo, soo pieni raukka, kyllä minä jo arvaan! Ei, kyllä sinun pitäs päästä täältä pois, koulukin nyt taas loppuu niin, että minä hommaan sinut kesäksi johonkin limonaatimyymälään myyjäksi!
LEILA (Niijaa):
Kiitos täti!
5 kohtaus.
Emblundska, Leila, Nanna ja Etoleenska.
ETOLEENSKA (kuppien kanssa):
Tulin itse tuomaan ja kysymään, jos apua tarvitaan!
No, ei nyt Etoleenska itteään meittin takia kiusaa!
Ja vielä mun mitä, — sanokaa vaan!
No, ja teitin hellas siis keittää sen kaffeen ja sieltä sitten tänne tuoda?
Herrajestas, Emblunska nyt vaan sanoo, kyllä minä — —
Jos Etoleenska tahtoo hoitaa sen kaffee-puolen, minä kun vähän tässä opp'passaisin!
Herrijee, no tietysti! (Kuuluu melua.)
6 kohtaus.
Emblundska, Etoleenska, Leila, Nanna, Valtonen ja Virselli.
VALTONEN (Juovuksissa):
Tul' sisään vaan, no mitäs siellä, ethän sinä ruumiita pelkää, tul' tul' — —, ahaa akkaväkee kun pesutuvassa, ketäs täällä nyt pestään?
Valtonen ei nyt viitsi lasten takia kun on ruumiskin talossa — —
Ilman sitä, palttua minä ruumiille, ruumis mulla ittellänikin on, — no hittooks' sinä siellä naljailet, tul' vaan, noh —
VIRSELLI (Juovuksissa):
Ku' moron frouvat, saaks' tulla sisään, ku' moron!
Tulkaa vaan, ei se meitä häi — —
VALTONEN (Keskeyttäen):
Osch! tul' vaan, ei meillä akat rejeeraa, vassakuu, istu tohon —
(Leilalle):
Leila, oitis kolme pottia oltta, kas' tossa! (Antaa rahaa):
Sassin ny', Virsellillä on jano! (Leila ja Nanna menevät.)
Mutta Jumalan tähden, ettehän te aijo tässä kun on ruu — —
VALTONEN (Keskeyttäen):
Suu poikki feutorovna, nyt juodaan peijaisia! (Aivastaa):
Huh, täällä haisee ruumiille! (Aivastaa.)
Ehkä minä menen sitä kaffeeta keittämään.
Niin menkää vaan, johan nyt jo on aikakin, sillä tunnin päästä kait ne vieraatkin tulevat! (Etoleenska menee.)
Ilman sitä, johan tänne yks' on tullut, mutta keittäkää te vaan sitä kaffeeta, sitä akat vaatii! — — Kuules Virselli, se on juuttaan hyvä juttu kuulua hautausapurenkaaseen, juuttaan hyvä, meittinkin akka siihen kuulu, ja nyt on miehellä repsest' satamarkkaa taskussa.
EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):
Onkos se vielä — taskussa!
VALTONEN (Äreästi):
Mitä se feutorovnalle kuuluu, ilman sitä, kuules Virselli, se on hyvä kuulua hautausapurenkaaseen, eiks' teillä rappareillakin ole semmoista, — ku sinäkin kuolet, niin jäähän mukuloille hautausrahat, ilman sitä, saa se Leilakin minusta satamarkkaa kerran!
Sinä tykkäät paljon tosta sun tytöstäs, koska sinä min sen eteen murhetta pidät!
VALTONEN (Kerskuen)'. Ilman sitä, mutta kyllä siitä kannattaakin pitää, onhan se komia ja pitkä vuosilleen ja terävä kuin isänsä, jaa'a minä sitä likkaa rakastan!
EMBLUNDSKA (Ivaten):
Vai silloinkin kun te sitä hakkaatte ja kolhitte!
Se on minun asiani, se ei kuulu feutorovnalle — kuules Virselli, kun se nyt jonkun aikaa käy koulua panen minä sen parempaan kouluun, sillä kyllä sitä ainoasta likastaan täytyy voida ihmisiä kouluttaa, ilman sitä. (Ikäänkuin muistellen, yhtäkkiä: ) Mutta missäs ne muijan kultaset korvarenkaat ovat, ettei vaan jääneet korviin, sakkoa siitä saa, jos kultaa hautaa, eikä sitä haudattavaksi asti olekkaan, kattotaans! (Nousee äkkiä ja alkaa vääntää arkun ruuvia.)
EMBLUNDSKA (Hätääntyneenä):
No. Valtonen antaa nyt olla, no, ei huoli nyt!
VALTONEN (On jo vääntänyt toisen ruuvin auki):
Pois tieltä feutorovna, akka oli minun eläessään ja on nyt kans'!
(Alkaa vääntää toista ruuvia.)
EMBLUNDSKA (Hermostuneena):
Valtonen ei nyt huoli, no, ei, ei kyllä minä ne jo pestessä pois otin, antaa nyt olla, ei nyt huoli!
VALTONEN (Yhä ruuvaten):
No missäs ne sitten ovat, tänne ja sassiin!
Minä annoin ne Leilalle!
7 kohtaus.
Emblundska, Valtonen, Virselli, Leila ja Nanna.
LEILA JA NANNA (Tulevat tuoden olutpulloja):
Kas tässä isä, tässä on takaisin! (Antaa rahaa.)
Kuules likka, missäs ne äitis korvarenkaat ovat?
LEILA (Säikähtyen):
Kyllä ne — —, kyllä ne ovat minulla!
Oitis tänne, niinkuin jo olis, ei se sovi, että kakarat kultaa kantavat, hukkaavat vielä!
LEILA (Rukoilevasti):
Rakas isä, enkö minä, — enkö minä saisi niitä äitin muistoksi?
Ilman sitä, — et, isä on köyhä, ei ole varaa tuhlata kultaa muistoihin, sassiin tänne, no, no — älä juonittele, taikka saat remmistä!
LEILA (Hakee itkien peilinlaatikosta):
Rakas isä, äitin muistoksi — saanko?
So, sassiin!
LEILA (Itkien):
Tässä isä!
Pullot auki, oitis!
LEILA (Hakien):
En minä löydä ruuvia!
Ota vaikka kirstunruuvi, taikka hae se vanha rautanaula!
LEILA (Tuo naulan, se on iso tamminaula):
Tässä! (Istuutuu Nannan kanssa kaapin luo ja itkee Nannan syliin.)
No, kippis Virselli, hyvää naimaonnee kans, ilman sitä —
Skool! Sinä olet ankara mies!
Ilman sitä, ei sun tartte luulla, etten minä tuosta likastani tykkäis, hui hai, se on rakas kun silmäterä, mutta kun se on semmoinen fröökkinä, niin täytyy sitä vähä pitää kurissa — kuinkas se onkaan, — sitä Herra kurittaa jota Herra rakastaa! —
No niinhän se Valtonen on kun Jumala, kippis!
Äsch, minä vaan en viittis olla Jumala ja pitää konttorikirjaa kaikista ihmisraadoista!
No, no — vaan tuo uunipas vasta on muhkea kuin kahdeksan leivän uuni ja niin valkea kun paita.
Ilman sitä, maalarin tekoa.
VIRSELLI (Imarrellen):
Sinussa on aina ollut vähän semmoista konstvärkkärin vikaa! Kippis!
Ilman sitä, parasta olisikin ruveta posetiivia kelaamaan — mutta aij, aij — tolia Leila likalla sillä vasta sitten on ääni, aij, aij se soi kun huilu.
Pitäs panna laulukouluun!
VALTONEN (Rehennellen):
Niin se pannaankin, siitä koulutetaan vaikka mitä, tules tänne pikku sirkku, no älä nyt poraa, papan pieni pulu! — no tule nyt kun pappa vähän antaa rahaa namusiin!
8 kohtaus.
Edelliset, Leila.
LEILA (Tulee pelokkaana):
Mitä isä — —
VALTONEN (Hellästi):
Tul' nyt vaan lähemmäksi, kas noin, no älä nyt ole lolli, kas tossa saat vähän, anna nyt Nannallekin, no kas noin.
Setäkin antaa, kas ny!
Kiitoksia rakas isä, — mutta isä ei nyt viittis enään juoda tuota olutta, kohta tulevat vieraat!
Ilman sitä, no istu ny'! (Leila istuu isän polvelle) —. No Virselli, mamsellin malja, kippis! (Kuuluu liikettä.)
9 kohtaus.
Edelliset, vieraita alkaa saapua.
Pistetään potit pois!
Ilman sitä, no Leila korjaas vähän!
Päivää!
Ilman sitä, jassoo Paananen, jassoo olkaa hyvä hakekaas puuta painettavaksi Ahaa, frouva Hykärinen, päivää, sisään vaan!
ROUVA Hykärinen
Päivää, vai on frouva Emblund täällä emännyydessä, — huh, huh kun täällä on kuuma!
Niinhän sitä, tuo Leila on Nannan koulukaveri ja ystävä, niin täytyyhän sitä, ja tunsinhan minä hyvin Valtoska-vainajan, — mutta lapset enempi tulta, täällähän on aivan pimee, tuo akkuna kun antaa palokujaan, niin täytyy päivälläkin polttaa valkeeta, eihän se kello vielä ole kahtatoistakaan!
10 kohtaus.
Edelliset ja Etoleenska.
ETOLEENSKA (Tulee kantaen höyryävää kahvipannua):
Vähä tieltä, olkais hyvä, ysch' ku' se poltti!
Oikein kaffee tulee friskamaan, täällä onkin niin kuuma!
VALTONEN (Leilalle):
Leila, laitas ne viinilasit reilaan!
Kyllä isä!
No, no sassiin nyt, älä vitkastele!
Ei nyt pidä aina käydä päälle kuin hampaanmato.
Ilman sitä! (Kahvia tarjoillaan.)
11 kohtaus.
EDELLISET; VIERAITA LISÄÄ (juhlapukuisia työmiehiä vaimoineen ja lapsineen).
Sisään vaan niin paljon kun mahtuu no Leila laitas tilaa! (Väki asettuu istumaan ja loput seisovat äänettömyys.)
On surullista, kun on surullista! (Moni ääni eri tahoilta):
On — on — juu! (Äänettömyys.)
Ilman sitä. (Äänettömyys, kahvia tarjoillaan.)
No, ottakaa vaan enempi, Nanna otas tuo nisuprikku, että Etoleenska pääsee kaffeeta laittamaan! (Nanna ottaa tarjottimen, ja Etoleenska menee.)
ROUVA HYKÄRINEN (Emblundskalle):
Terveisiä frouva Pahlmannilta, tapasin hänet tänne tullessani!
Kiitoksia, kuinkas ne hyvät ihmiset jaksavat?
Juu, kiitos vaan, kyllähän ne, mutta aina se Ulla frouva jaksaa muistella sitä tyttölastaan, joka synty kuolleena!
Vieläkö se sitä!
Niin — aina se siitä vesissä silmin puhuu, onhan niillä se Aape poika, mutta mamma tarvittis kanssa lapsen!
No, ottaskin ton Leila paran kasvatikseen, sillä on niin vaikeeta täällä kotona.
Jaa se ei olis hassumpaa pitäs puhua siitä frouva Pahlmannille!
Se olis tytön onni!
VALTONEN (Ylpeästi):
Ilman sitä, kyllä minä kakarani kasvatan ei siinä mitään frouvia tarvita!
Mutta kyllä se herskaappi pitäs lasta hyvin, jos − −
Ilman sitä, likka on minun, eikä sitä kukaan voi pitää paremmin kuin oma isä!
EMBLUNDSKA (Huokaa): Jaa, j aa!
Leila raukka!
12 kohtaus.
Edelliset; uusia vieraita (on jo hiukan ahdasta.)
Pirun kuuma, huh, kun ei tota ikkunaakaan saa auki!
ROUVA HYKÄRINEN (Innostuneena):
Mikä ettei!
Se on niin tursistunut! (Äänettömyys.)
Paljonko tästä maksetaan hyyryy?
20 markkaa. (Useat joukosta):
Kaksikymmentä markkaa! (Leila itkee.)
Oleks siitä jollottamatta, iso tyttö, ettes häpee, soh — tarjoo nyt viiniä!
Aij, aij ei nyt pitäs niin kovin komtierata tyttö pahaa, kun mammakin on kuollut!
Se mamma sen juuri pilas niin, ettei siitä mitään enään tule — se on laiska!
So, so — tokkopa se!
Ilman sitä, no kippis Paananen, joks' sun muijas on kuollu!
Ei vielä.
Skoola, frouva, skoola!
Mikäs pastori tulee siunaamaan!
EMBLUNDSKA (Kiireessään):
Kohonen, sen minä skaffasin, siitä Valtoska niin tykkäs, ja onkin se ekta Jumalan oma. (Useat): On — on! (Äänettömyys.)
Leila, isälle ja Virsellille lisää. (Leila tarjoilee ja itkee.) So älä nyt poraa!
Lapsi raukka, ei pidä hätyytellä!
Kyllä minä tiedän mitä sopii, mitä ei, se on minun rakas flikkani!
13 kohtaus.
Edelliset, Ruumiskuski.
RUUMISKUSKI (Tuoden liinoja):
Vaunut ovat jo tulleet, pitäs joutua, ettei myöhästytä junalta.
Jestas, no kaffeeta ensin!
Ilman sitä, otetaan nyt ryypyt ja tullaan sitten takaisin. (Tarjoaa lasin ruumiskuskille):
Kippis! (Kaikki nousevat.)
14 kohtaus.
Emblundska (Hätäisesti):
Lauletaan nyt edes virsi Valtoska vainajalle, mikäs nyt taas otettas, no Leila sinähän ne virret muistat, mikäs se nyt? (Useat):
No Leila!
LEILA (Itkien):
Se virsi 208!
No, kuinkas se alkaa?
Se —:
Kaikk' kaataa, tempaa kuolema!
VALTONEN (Hermostuneesti):
No, alappas nyt likka, sassiin, kun sull' on ääntä, mutta älä nyt jollota joka värsyä!
LEILA (Alkaa heikosti, muut yhtyvät):
»Kaikk' kaataa, tempaa kuolema,
Niin ompi sääntö Herran;
Vaan harva tahtoo muistella,
Ett' joutuu lähtö kerran.
Majoja tänne teemme vaan,
Mut' maja kaikill' aikoinaan
On valmis haudassamme..»
VALTONEN (On ollut hyvin levoton ja puhellut puol'ääneen Virsellin kanssa, aina vähä väliä yli laulun kuuluu sanat: ) Ilman sitä! (Laulu jatkuu):
»Ei nuoruuteen voi turvata,
Ei terveyteen täällä!» — —
VALTONEN (Ei malta enään vaan huutaa):
Ilman sitä, ei tuota jaksa loppuun kuulla, no pojat hihnoihin kiinni, samaa tietä me kaikki mennään! (Itkee). No pojat! (Virsi jatkuu, kuusi miestä käy hihnoihin ja arkku liikkuu ovea kohti; virsi yhä jatkuu.)
LEILA (Etsii liinaansa):
Hyvä Jumala, missä on minun kranssini! (Esirippu)
Taustassa on suuria kivitaloja, joidenka yläkerran ikkunat ovat valaistut, näkyy katu lyhtyineen perspektiivissä, etunäyttämönä on osa esplanaadia, jonka kulmauksessa on himmeälasinen limonaadikioski, jota syksyn värejä kantavat vaahterat suojaavat. On ilta, katulyhdyt palavat, kadulla on liikettä. Leila istuu kioskissa lukien kirjaa.
1 kohtaus.
Joukko poikakoulun yläluokkalaisia (tulee meluten käsissään gummisia voimistelutossuja ).
Jumaliste, minä jo pelkäsin, että se peruukki riiviö pitäisi meitä yli ajan, ajatelkaas, jumaliste niinkuin ei yhden tunnin iltavoimistelu olisi tarpeeksi, kello kahdeksan pannaan lafka kiinni, ja silloin on neiti (tekee kädellään liikkeen, joka osoittaa, että neiti on poissa).
Niin onko se nyt sievä?
Jumaliste on, on kuin ruusun nuppu!
Pakanaaks' sen olet jättänyt meille kertomatta, höh, flöntti giba!
Pidä kitas siellä, »Hanski» taikka saat höskiis tossusta!
Top, top — äläs nyt, vaan näytäppäs toteen, että sulla on flaksia!
Jaa, näytäs, näytäs »Löni»!
Jumaliste, se on helppoa, esimerkiksi eilen join minä viisi klasia limplaatia, että maha oli spännissä kuin trumpu, mutta kyllä se vaikuttikin! (Ääni joukosta) mahaasi! — Ei kun neitiin; se sanoi, että minä olen yksi hänen paraimpia kundejaan ja hymyili saframillisesti!
Älä pirsanassa!
Jumaliste, se on kaunis flikuski se Leila, kattokaas kun se lossaa lukee, kyllä se minut jo on tuntenut, mutta se lossaa vaan!
II poika
Mutta menes tervehtiin ja esitä meidät!
Hyvä, hyvä — täst' tulee mojoo — —
Kuules »Hanski», sinä kun aina saat niin paljon rahaa trokaamalla postimerkkiä, vippaas mulle yksi sjugufima huomiseksi, ostaisin röökin!
Miksei korkoa vastaan!
No paljoks tahot?
Ei muuta kun, että pressaat minut sille ensimmäiseksi!
Jumaliste − juu!
Hävytön prusenttari, hävytön!
2 kohtaus.
Leila ja I Poika.
I POIKA (Lähestyy kioskia ja tervehtii Leilaa):
Iltaa neiti, hiukan kylmä ja vähäs pimee — —, jumaliste kuinka pimee!
LEILA (Kioskista):
Iltaa, punastako vai valkosta?
Topp, topp — ei, kun fimalla röökiä, jos sais luvan!
LEILA (Nauraen):
Ahaa, illalla herrakin uskaltaa, mutta jos maisteri tulis — hih — hih — hii — —
Jumaliste, polttaisin sen nenän ja löisin nyrkillä flinttuun!
Mutta mikäs hihkuminen tuolla torilla!
Ne ovat mun kaveria, yks' siellä on aika liksu giba, minä pressaan sen neidille! (Huutaa):
»Hanski» hoi, tule helkkarissa, fröökynä kutsuu — »Hanski» — Jumaliste
— »Hans» — —
LEILA (Keskeyttäen):
So, so älkää nyt ulisko, enhän minä!
3 kohtaus.
Leila, I poika ja »Hanski».
Pahuuttaks' niin madosti tulit, jumaliste, mikset hiffannut paremmin, neiti pitää liukkaista pojista — tämä tässä on »Hanski» — no kättä kans!
Kuinka sievä käsi!
Ja ilman hanskoja. (Nauraa.)
No, no »Hanski» on siinä muutakin sievää, kattos tarkemmin!
Älkää nyt, — fyi. (Nauraa):
Mitäs saa luvan olla punasta vai valkosta?
Tietysti punaista —, lemmen ja pusujen färii —
LEILA (Nauraen):
Fyi do! (Nauraa):
Mutta punanokkaset herrat ne juovat vaan valkosta, jaa puhdasta suudaa!
Äläs ny' »Hanski» alota noin makeesti!
LEILA (Tarjoten lasia):
Olkaa hyvä »herra punanen»! (Nauraa.)
Kiitos komplimangista!
LEILA (Närkästyneesti):
Mikäs möplemanki minä olen, te olette hävytön, en minä vielä mikään vanha kaappi ole, vaikka istunkin kaapissa —, mutta kas tuollahan tulee oikein plutuuna väkeä!
4 kohtaus.
Leila ja pojat.
Neiti ymmärsi minut väärin!
Mutta »Löni» ymmärsi meidät väärin, kun et huutanut, niin tultiin, sillä ei meillä ole meininki jäädä tohon espikselle märkäneen!
Suus, simppu — meh' mereen fyllingiksi äläkä sivistyneitä ihmisiä riivaa!
Oh, höh kuinka se limonaatista on paisunut, joks' sait korot sjugufimastas, — kosk'ette esitä niin itse sen teen — Kohonen, konventin puheenjohtaja!
LEILA (Nauraen):
Kiitos, prinssessa tornissa, joka odottaa ritariaan!
Se on vitsikäs — bravoo — — bravoo —.
Mitä herrat tahtovat — punasta — vai — —
Punast, sinist' mustaa — pruunii!
Mitä?
Punast'!
Brr——r älkää kiljuko, poliisi voi tulla!
Jumaliste, jos te blaskaatte minut ja Leilan ja kiljutte niin, että pollari tulee, niin jumaliste, tosta tulee turpaanne, että soi —!
Soo, soo, mutta mikäs monopooli sulla on fröökynään?
LEILA (Veikeästi):
Niin ikävää, täällä on vaan yksi tooli, ja sille istuu meittin itte, muille ei riitä!
Eikö mullekkaan!
LEILA (Jakaen laseja):
Tässä vassakuu, kuiva suu! (Pojat juovat.)
Eikö mullekkaan?
Mitä?
Vastatkaa nyt, siitä tuolista!
Jassoo, no, juu, juu, kuiva suu! (Nauraa.)
POJAT (Juovat, meluavat, nauravat, hihkuvat):
Eläköön neiti Leila, eläköön, eläköön —!
5 kohtaus.
Leila, pojat ja poliisi.
POLIISI (Juosten paikalle):
Huut vasikat, huut pellolle, pois täältä ärjymästä, pois, pois, so — vai tahdotteko te lain nimessä maistaa tupesta, so, huut, so, so! (Pojat livistävät tiehensä ja jättävät limonaadinsa maksamatta.)
I Poika (Juostessaan):
Jumaliste, te siat blaskasitte minut ja neidin! (Poliisi ajaa häntä, pysähtyy äkkiä ja palaa Leilan luo.)
6 kohtaus.
Leila ja poliisi.
LEILA (Huutaen):
Ne menivät maksamatta, se on teidän vikanne, oikeus harjoittaa vääryyttä!
No, no pikku lapsi ei nyt huuda taikka minä vien teidät sieltä pois!
LEILA (Äkäisesti):
Niin pois minä täältä tahtoisinkin, täällä kuolee ikävään, ei tänne enään päivä paista, ei syksy kylmässä kukaan juo!
Joisin, jos antasitte! (Nauraa.)
LEILA (Antaa lasin):
Täällä ei tapahdu muuta kuin ikäviä asioita, väliin ajetaan jonkun koiraraasun yli taikkapa ihmisenkin, huuh se on kauheata!
Sopiihan lukea!
Lukea, kyllä vaan, jo minä olen lukenut kaiken maailman sadut ja kertomukset, mutta ikäviä ne vaan ovat, se »Soittolehti» se olis hauska, mutta kun se ilmestyy niin harvoin!
Pitääkö neiti soitosta?
LEILA (Innostuen):
Juu, juu niin kovasti, minulla oli kantelekin, mutta isä istui sen päälle juovuspäissään!
Juoko teidän isänne?
LEILA (Kainosti):
Juo!
Elääkö äitinne?
LEILA (Nyyhkyttäen):
Ei, hän kuoli keväällä ja nyt ei meillä enään ole kotia!
No missä te asutte?
Isän luona!
Mutta onhan se koti!
Ei, jei — kun äiti eli, oli se sentään koti, isä sai lämmintä ruokaa ja puhtaita vaatteita, nyt ei saa sillä minä olen kaiket päivät täällä, isä ei enään rakasta kotia!
Kuinka niin?
Nykyään on hän usein yötkin ulkona, toissa iltanakin löysin minä hänet 12 jälkeen aivan juovuksissa Punavuorenkadulta, minä talutin (nyyhkyttäen) juopuneen isäni kotiin!
Se oli hyvin tehty muutoin olisi hän joutunut putkaan!
Mitä heikon lapsen hyvyys merkitsee, ellei Jumala hyvyydessään auta!
(Itkee.)
Ai, täytyy mennä, tulee vaihdos! (Menee.)
7 kohtaus.
Leila, Emblundska ja Nanna.
EMBLUNDSKA (Kori käsivarrellaan):
Iltaa lapsi, täällähän sinä vielä istut, aij, aij, sinä et näytä oikein terveeltä, ethän sinä vaan liikaa latki tuota voimatonta vettä?
En, täti, en! Mutta täällä on niin kauhean ikävää, niin, että —
NANNA (Keskeyttäen):
Onnellinen Leila, älä sano, että on ikävä, älä; ajatteles kun tänäänkin oli koulussa niin hurjan vaikeat koelaskut, ja sinun ei tarvitse laskea kuin rahoja; ajatteles Hulda Väänänenkään ei osannut laskea yhtään oikein, jaa, ne olivatkin niin kieroja, ettei niitä tahtonut saada löysättyä ei niin millään!
LEILA (Innostuneesti):
Niinkö, kuules Nanna, mitä uusia lauluja te nykyään laulatte? (Kuuluu automobiilien tärähdyksiä.)
Hyh, aina sitä samaa »Syksy on tullut ja myrskyelee», ajatteles ensi sopraanot ovat tulleet niin epävarmoiksi kun sinä et enään ole mukana!
Eipä!
Oikein totta, se on totta, sinähän lauloit aina toisten yli!
Niinkö, vai niin, sitä syksyäkö te laulattekin, sitä minäkin täällä vankeudessani laulan, et voi uskoa Nanna kuinka nuo vaahterat tässä takana toisinaan valittavat, tänään lensi yksi vaahteranlehti tästä luukusta sisään se oli tulipunainen — —
NANNA (Innostuneesti):
Se on minun värini!
Kas tässä, minä prässään sen muistoksi tästä päivästä, sillä minulla on ollut taas niin ihmeellinen oltava, minua on niin itkettänyt!
Leila raukka, vieläkö sinä itket äitiäsi, ei totisesti kyllä tämä on sinulle huono paikka, joku parempi sun tarttis saada; ajatteles Leila, meittin pappa on saanut paikan sinaatissa!
LEILA (Ihmetellen):
Mitä, eihän toki, eihän kukaan nyt ole sieltä eronnut!
EMBLUNDSKA (Nauraen):
Herranjestas, ei tietystikkään, mutta vahtimestarin paikan nääts, sen frouva Pahlmannin herra sen meittin papalle toimitti, niin!
Onko se hyvä paikka?
Jessus juu, etkö sinä tiedä, että nyt me ollaan herrasväkee, herrijee, jos sinä näkisit kun Emblund panee formun päällensä, se on sitten niin koree kuin keisari itte! — Ai, odotas hiukan! (Hakee korista: ) Tässähän se onkin meittin itte, se on pruuvikortti, olin juuri sitä hakemassa, eiks' ole vaan näkönen?
Hyvä ihme, kuinka kaunis, kuinka ko —
EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):
Niin, se on meittin pappa! Me ollaankin ruvettu niin paljon pitämään yhtä sen Pahlmannin herrskaapin kanssa, ne sopii niin hyvin meittin säätyyn, Nannakin lopettaa nyt joululta koulunsa!
Miksi?
No, tietysti pitää panna tyttö frouasväentyttökouluun, eihän se sovi, että vaan kansakoulua käy, kun on parempain ihmisten lapsi!
Niinkö, onnellinen Nanna!
8 kohtaus.
Edelliset ja eräs työmies.
TYÖMIES (Tulee työntäen lapsenvaunuja):
Puntti Porsströmmin kaukaassiaa! Olkaa hyvä!
Tässä — Kiitos! (Työmies poistuu.)
9 kohtaus.
Leila, Emblundska ja Nanna.
Kuule Leila, jos sinä vaan tahdot ja ehdit, niin opetan minä sinua aina sunnuntaisin!
Kiitos vaan, hyvä Nanna, mutta ei siitä sentään tule mitään, minä en ehdi, pyhänä on aina niin suuri liike, mutta, jos sinä tahtoisit aina joskus tulla laulamaan niitä uusia lauluja, joita koulussa opit, niin olisi se niin hauskaa!
NANNA (Vakuuttavasti):
No, tietysti, rakas Leila!
Ai, mutta eikö täti ja Nanna jois vähän limonaadia, minä laittaisin oikein sakosta, panisin kaksi mittaa pohjaketta!
No, kiitos vaan, mutta saatko sinä noin vaan laskea vettä ilmaiseksi?
Onhan minulla lupa päivässä juoda itse kymmenen lasia taikka myydä ne omaan laskuuni!
Jassoo, jassoo — no jos häntä nyt jois!
Ajatelkaas kun tänään joukko poikia taas teki minulle tappion, hävyttömät vekarat! (On antanut lasit Emblundskalle ja Nannalle.)
EMBLUNDSKA (Juoden):
Oh, hoh, kylläpä se on läskaavaa, oh, höh, kah kun nokkaan semmoisen lystin sauhun nostaa, oh-hoh —, onkos sun pappaas näkynyt?
LEILA (Kiireisesti):
Kyllä joskus!
Ei, kyllä' sinun pitäs päästä tosta kaapista paremmille markkinoille! —
— Vieläkö se juo?
LEILA (Heiluttaen kättään):
Kas vaan, kas tuolla tulee tuttuja, Etoleenska se on, oi jestas kun sillä on selässään suuri nyytti! (Huutaa: ) Etoleenska ho, hoi, tulkaa juomaan, tulkaa, täällä on tuttuja, ho, hoij!
10 kohtaus.
Etoleenska ja Edelliset.
ETOLEENSKA (Kantaen suurta valkosta vaatenyyttiä olallaan, huohottaen):
Hyh, huh, — hiki tuli, kun tuon kapteenskan pyykki osaa painaa, mutta sitten se hien nostaa kun sitä nyrkkien välissä pitää väkeltää, huh, huh — kas Emblunska ja fröökinä! Iltaa!
EMBLUNDSKA (Lyhyesti):
Iltaa, ei kyllä pitäs tästä lähteäkin, sinaatinkin istunto kohta päättyy!
ETOLEENSKA (Ihmetellen):
No mitäs sillä on menemisen kanssa —
Ettekö te tiedä, Emblund on nykyään sinaatin vahtimestari!
Jassoo, vai niin, jopa nyt — —
EMBLUNDSKA (Keskeyttäen). Ei, kyllä me nyt mennään, hyvästi lapsi hyvästi (silmäilee halveksivasti Etoleenskaa ja maksaa mahtavasti) — kahdelta!
Eihän nyt! (Emblundska viittaa kieltävästi kädellään.) No, kiitoksia vaan, hyvästi hyvästi!
Terve, terve! (Menevät.)
11 kohtaus.
Leila ja Etoleenska.
Vai on Emblundska nyt herrasväkee, ilmankos sillä oli hattu ja niin katsoa muljotti työjamakkaa!
LEILA (Nauraen):
Niin, Nannakin pannaan frouasväentyttökouluun!
ETOLEENSKA (Painolla):
Jassoh!
LEILA (Ojentaa lasin):
Kas tässä hiukan juotavaa!
ETOLEENSKA (Juo sen yhteen rupeamaan):
Kiitos kiitos hyvä lapsi, minun täytyy joutua! (Menee.)
12 kohtaus.
Hykärinen, rouva Ulla Pahlman ja Leila. (Molemmat rouvat seisahtuvat kadunkulmaan taaempana, Leila lukee kirjaa.)
ROUVA HYKÄRINEN (Näyttäen kädellään):
Tuossa pöntössä se istuu, sievä se on raukka ja niin pleiki!
Voi voi, viidentoista vuotias sanoit sinä, saman ikäinen olis minunkin tyttöni!
Jos sinä sen ottasit, niin vissisti sillä tekisit Jumalalle palveluksen, se on niin kärsinyt!
Onko se?
On, sen isä kuuluu olevan niin kummallinen, se lyö ja rakastaa.
Voi, voi — sanoitko sinä, että sillä on laulunääntä?
On, olen itte kuullut, väliin se kuuluu hyräilevän aivan omia uusia laulujakin!
Herra ääretön, niin kait se minunkin tekis, sillä Aape on niin soitannollinen!
Mitäs siis epäilet? (Tulevat lähemmäksi.) Mennään ohi, niin saat nähdä minkä näköinen se on! (Menevät ohi kioskin, Leila huomaa rouva H: n, nousee ja tervehtii, menevät.) No mitäs pidit?
Ulla
Herra ihme, tuolla tulee Aape, joudu nyt! (Katoavat).
13 kohtaus.
Leila ja Albert Pahlman.
ALBERT (Nuori kaunis, pitkätukkainen, taiteellisesti puettu, tummaverinen mies):
Hyvää iltaa neiti Leila, kuinka kauppa hurisee?
Kiitos, ei oikein hyvin!
Sepä ikävää, no kuinkas jaksetaan?
Kiitos ei oikein — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Sepäs vielä ikävämpää! Saanko vähän tulta! (Leila sytyttää papyrossin.) Kiitos, mutta Herra Jumala teidänhän pieni kätenne on aivan sininen, eikö nyt jo voi sulkea kioskia ja mennä kotiin?
Ei vielä, vasta kello kahdeksalta!
No, sepä nyt kaikkein ikävintä, mutta kuulkaa neiti Leila, minun täytyy puhua teille eräästä ikävästä asiasta!
LEILA (Nauraen):
Mutta teillähän on vain ikävää ja ikävää! (Nauraa.)
Nähkääs minun täytyy varoittaa teitä eräästä asiasta!
LEILA (Uteliaana):
Noh!
En minä oikein tiedä, kuinka sen nyt sanoisin niin hienotunteisesti, etten teitä loukkaisi!
Hyvä Jumala mitä se sitten on?
Rauhoittukaa neiti, no niin —, tehän tunnette sen herra Savanderin!
Kyllä, entäs sitten?
Hän on minun ylioppilastoverini, ja lukee kaunotieteitä ja harrastaa musiikkia!
LEILA (Kärsimättömästi):
Kyllä minä kaiken tuon tiedän, mutta mitä se tähän kuuluu?
Minä vaan sanon, että tunnen hänet hyvin!
Sepä hauskaa, kyllä minäkin tunnen häntä aika paljon, hän on hyvin hauska — —
Hän käy siis täällä usein?
Niin, joka päivä, ja juo hyvin!
Eikö hän tee muuta kuin juo?
Tietysti, hän puhuu paljon, hauskasti ja kauniisti ja maksaa hyvin juomarahaa!
Minä varoitan teitä, olkaa varuillanne häneen nähden!
LEILA (Naivisti):
Miksi?
Hän nähkääs ei ole hieno, minä tunnen hänen mielipiteensä ja tarkotuksensa!
LEILA (Loukatusti):
Fyi, se ei ole totta, minä pidän paljon hänestä enkä kärsi häntä sätittävän, te olette ilkeä, herra Albert!
Voi olla, mutta hän ei ole hieno!
LEILA (Innostuneesti):
Ohoh, eikö hänellä ole muka yhtä uudet ja fiinit vaatteet kuin teilläkin, melkein joka päivä on hänellä uusi kravatti!
Voi, voi hyvä neiti, noinko te minut ymmärsitte?
Älkää pahastuko, mutta mihinkä te oikein tahdotte tulla?
Neiti Leila, minä vakuutan kautta kunniani, että tarkoitan teidän parastanne! (Leila antaa tulta.) Kiitos, tarkoitan, etten soisi teille mitään pahaa!
Niin, kyllä minä tiedän, että te olette kovasti hieno, ja niin hyvä, mutta nyt en minä teitä ymmärrä!
ALBERT (Päättäväisesti):
No niin, sanon sen yksinkertaisesti, olkaa varovainen herra Savanderiin nähden, sillä minä tunnen hänet paremmin kuin te, en suotta eilen illalla kuunnellut hänen puheitaan ja aikeitaan, hän puhui paljon teistä ja tästä illasta! Tehkää minulle mieliksi, luvatkaa neiti Leila, luvatkaa nyt!
LEILA (Ymmällään):
Kyllä minä lupaan, mutta en minä nyt oikein ymmärrä mitä minä lupaan!
Varovaisuutta neiti Leila, — ei, mutta hyvästi nyt, tuolla näkyy tulevan isäni! Hyvästi! Minä pidän silmällä teitä, teidän hyväksenne! (Menee kiireisesti.)
14 kohtaus.
Leila ja Savander.
SAVANDER (Ajaa pyörällä ohi Leilan kioskin ja huutaa):
Minä tulen myöhemmin, vien vaan pyörän kotia! (Heiluttaa nenäliinaa,
Leila vastaa.) Terve näkemiin!
LEILA (Huutaa):
Terve hauska Urho, sinä olet aina vitsikkäämpi kuin Albert herra!
(Heiluttaa nenäliinaansa.)
15 kohtaus.
Leila ja Adolf Pahlman.
PAHLMAN (Noin 50 korvissa oleva senaatin vahtimestari kantaa nahkahihnasta salkkupinkkaa, kaukaa huutaen):
Iltaa, iltaa neiti, lasi valkosta, uh — huh — kuuma on, ei silti, että minun tarvittis noita kantaa, kyllä kruunu vosikatkin pistoovais, mutta mitäs hittoo, kyllä kait minä ne jaksan kantaa, jos herra sinatööri aikoo jaksaa ne lukea! (Nauraa kräkistää: ) Huh, huh. (Juo.) Tämä menee aivan jalkoihin, oikein tekis mieli hikkasta kuin ennen maalaisukot limplaatia juodessaan! (Hihkuu leikillä ja nauraa.)
LEILA (Nauraen) Aij, jai ei pidä, poliisi tulee ajamaan pois niinkuin taanoin erään poikalauman!
PAHLMAN (Rehentelevästi):
Ohoh, ei ne pitkätuppiset koske kiiltonappiseen, kyllä minä tunnen
Hänen Majesteettinsa parakraafit paremmin kuin pitkätuppiset! (Nauraa.)
Hik — vielä yksi se maistuu, uh, huh ei ole enään pitkä matka
senaattoriin.
Tunteeko herra Pahlman erään vahtimestari Emblundin? Se on minun tuttujani!
Vai niin, kyllä minä sen tunnen, minähän siitä tein keisarin virkamiehen!
Ai, se on totta, Emblundska siitä puhu!
Aivan oikein, me ollan kanssakäymisessä sen herrasväen kanssa! (Nauraa.
Leila yskii.) Onkos tuolla kylmä?
Kyllä vaan, täällä on jäitä lattian alla, jotta vesi pysyisi kylmänä, ai kuinka ne jäät huokuvat kylmää, vaikka lattialla onkin trasumatto!
PAHLMAN (Osaaottavasti):
Oi, joi, neidillä on yskänalku, ettei vaan noin nuorella ijällä lyö keuhkotaudiksi! (Kadulta kuuluu juopon rullatusta.)
LEILA (Kuunnellen):
Missähän poliisi nyt mahtaa olla, kun sitä tarvittas?
PAHLMAN (Yhä entisestä asiasta):
Tyttö parka, kyllä te olette liiaksi heikko tuolla jäiden päällä istumaan, parempaankin paikkaan noin sievä tyttö voisi päästä!
Jaa, mutta kun on köyhä! (Hoilotus lähenee.) Taas juopuneita, oi, minä niin pelkään niitä, ne ovat niin ilkeitä!
Ei hätää mitään, kyllä minä ainakin tällä kertaa suojelen hävyttömyyksiltä! (Katselee: ) Kas tuolla ne tulla ketkottavat käsikädessä, suoraa päätä vaan tänne!
LEILA (Pistää päänsä ulos mahdollisimman paljon kioskista ja silmäilee levottomasti ensin yhteen, sitten vastaiseen suuntaan, kiljaisee ja vetäytyy sisälle):
Hyvä Jumala!
Niinhän neiti meni kuin näkki kuoreensa, ei hätää, ei hätää, no miksi nyt noin vavista.
16 kohtaus.
Valtonen ja Virselli sekä edelliset.
VALTONEN (Hoiperrellen, tullen vasemmalta ja pitäen Virselliä käsikoukusta):
Tul' tul' ystävän minun kanssani tanssimaan — —
Jumalani, se on minun isäni!
No, älkää nyt noin pelästykö, ihanhan olette kalpea kuin posliini, onko teidän isänne paha?
LEILA (Hätäisesti):
Ei, ei — hyvä Jumala, hän on taas niin kovin humalassa!
Ei hätää, kyllä minä — — (Pui nyrkkiä.)
LEILA (Keskeyttäen):
Ei, ei — hän on kuitenkin minun isäni!
VALTONEN (Lähellä Virsellin kanssa):
Tul' tul' ystävän, minun kanssani juo-maan! Kyllä meittin likka pistoovaa ilmaseks' suutaa!
Tuo on häpeemätöntä!
Ei, ei — se on minun isäni!
VALTONEN (Laulaa):
Kun meirän kaivosta vesi loppuu, niin torin reunas on lähre vaan, frali-lali, laa — —
VIRSELLI (Laulaa). — Älä orjajoukko halppa — — —
Missä nyt kaikki poliisit ovat, ei tuommoinen kadulla sovi!
Ei, ei hyvä herra Pahlman!
Ehtoota, päivää, lyös tohon tiskiin suutaa, on niin saamarin jano, no, no Virselli tul' vaan kyl' meirän likka kustantaa! Ehtoota herra pastori — —tämä on minun rakas likkani johonka minä mielistyin, — ilman sitä, — no sassiin ny'!
Älkää räysätkö, ei se sovi!
Ilman sitä, kukas tässä räysää!
LEILA (Tarjoten lasia):
Juokaa isä, olkaa hyvä, Virselli!
Ilman sitä, mutta mitäs pastori täältä hakee, se on minun likkani!
PAHLMAN (Äreästi):
En mitään, olkaa huutamatta ja kohdelkaa lastanne paremmin!
Ilman sitä, kyllä minä siitä likasta vaan tykkään yhtä paljon kun pastori lapsistaan! (Juo.) Kippis Virselli! Vesikin on joskus saamarin hyvää!
LEILA (Kurottaa päänsä ulos luukusta). Menkää hyvä herra Pahlman, ettei tulisi riitaa, ne ovat niin — — —
No hyvästi sitten! (Menee.)
Kuules Virselli, minä pirän paljon tosta likastani, vaikka se toisinaan tuppaa sturskiksi, ilman sitä, mutta sen vian saa pois remmillä, siltä feutorouna-vainaalta peri se pahan sisun, ilman sitä, mutta kyllä sillä sittenkin on minun hyvä luontoni! (Juovat.) Kippis, ilman sitä, mutta minulta se on perinyt pirun hyvän laulun — äänen ja pulskan naaman! (Nauraa ja hikkaa.)
Virselli (Rallattaen):
»Pappa hyvä ja tyttö hyvä ja molemmat ne hyvät». (Juo.) Kippis, kyllä sen näkeekin viisas ihminen, että sinä tykkäät tosta likastas, ja se on oikein se! (Leila on kaiken aikaa hiljaa silmät maahan luotuina.)
Ilman sitä, mutta mennäänks taas —
Virselli
Äläs ny, kun juon, noh!
Mennään vaan, mua janottaa, äsh ei vesi auta, se pitää olla sitä kahren hevosen kaljaa, ilman sitä, mutta voinks' minä jättää mun likkani tonne klasikaappiin, Virselli se on minun oma likkani, ilman sitä! (Poistuvat kulkien käsikoukussa ja puhuvat ja laulavat sekasin.)
Virselli
Trakst kommer vi paakast me kaks valkosta hevosta!
17 kohtaus.
Leila ja poliisi.
POLIISI (Tulee juosten, on ollut vaihdos):
Mikäs melu täällä taas, kas vaan hampuusia! (Leilalle ohimennessään: )
Neiti seurustelee liian tuttavallisesti hampuusien kanssa!
LEILA (Häveliäästi ja pidätellen itkua):
Niin minun täytyi! (Poliisi juoksee juopuneiiten jälkeen.)
18 kohtaus.
Savander ja Leila.
LEILA (Itkee pää pöytään painuneena):
Isä, isä — —
SAVANDER (Tulee viheltäen, hienosti puettu, kaunis nuori mies): ohoh, jokos menekki alkaa olla niin hyvä, että neiti on ruvennut itse prykäämään silmillään limonaadia? (Keikailee: ) No eikö kraanavesi enään riitä? (Nauraa.) Aij, jai! (Vakavammin: ) No, mitäs saamaria, vettä tulee kuin kukkakannusta! (Äänettömyys.) Pieni Leilani, älä nyt noin, mikä sinulla on, elämäni ruusu, sano? (Silittää Leilan hiuksia.)
LEILA (Nostaa äkkiä päätä, tiukasti):
Ei mitään, jättäkää minut rauhaan! (Painaa, päänsä.)
Vai sillä lailla yleisöä palvellaan! (Kylmästi: ) Lasi punasta limonaadia!
LEILA (Lyhyesti):
Tässä!
SAVANDER (Hellemmin):
Neiti hyvä, enhän vaan minä ole teille mitään pahaa tehnyt, sanokaa toki
Ei!
No, mutta miksikä minulle noin yrmivästi?
LEILA (Lempeämmin):
No, enhän minä, älä nyt viitsi Urho teititellä minua, se kuuluu niin hassulta!
SAVANDER (Nauraen):
Olenko minä hassu!
LEILA (Nauraen):
Ei, kun kissan tassu!
SAVANDER (Juoden) Jossa ei ole kynsiä!
Jossa on kynnet, mutta piilossa!
SAVANDER (Nauraa hohottaa täyttä kurkkua).
Mitä siinä on naurettavaa?
Ei mitään
Hullu tyhjälle nauraa!
SAVANDER (Nauraen):
Siis minä olenkin hassu eikä mikään kissan tassu: (Molemmat nauravat.)
LEILA (Vakavasti):
Minulla on suru!
Noh!
Ei sitä kaikkea voi eikä viitsi kertoa!
No, mutta antaa tulla edes osa!
Juu, joukko poikakölliä joi minun laskuuni?
Eikö sen pahempaa, kyllä minä maksan!
En minä siksi!
Sama se, kas tässä! (Antaa rahaa.)
Kiitos kiltti Urho! (Nauraa, mutta, tulee yhtäkkiä vakavaksi.)
No, mikäs nyt tuli?
Suru!
Kerrohan nyt pieni Leila ehkä minä voin auttaa!
LEILA (Kainosti):
Et voi, sillä sitä ei ihminen voi auttaa!
Niinkö?
Niin!
SAVANDER (Osaaottavasti):
Koskeeko se yksinomaan sinua?
Ei, ei — enemmän isääni!
Oliko hän täällä?
Oh, juovuksissa, onneton isäraukkani, minä häpesin herra Pahlmannin takia!
Albertinko³
Ei, kun hänen isänsä takia, muut voivat ylpeillen osoittaa, tuossa menee minun isäni, minä punastun tai kalpenen häpeästä!
Se on heikkoutta!
Niin onkin, ja itseäni häpeän eniten, — mutta se tuska, kun ei voi tehdä mitään nostaakseen isäänsä!
Rakastaa ja kunnioittaa!
Kunnioittaa, ei — — ei, se on mahdotonta, rakastaa, niin kyllä minä rakastan, mutta se rakkaus on hänelle kahle!
En ymmärrä sinua!
Katso, minun rukoukseni ja pyyntöni rajoittavat hänen vapauttaan!
SAVANDER (Lyöden kaikki leikiksi):
Niinhän sinä rajoitat kaikkien vapautta! (Nauraa.) Minäkin olen sinun vankisi, pieni Leila!
LEILA (Teeskennellen):
Se ei ole totta!
No mutta, olenko unohtanut sinulle sanoa, että minä rakastan sinua?
LEILA (Veikeästi):
E— — e — t, mutta se ei ole totta!
Kautta koko limonaadikioskin, se on totta! (Kuuluu matala palotorven tärähdys, se toistuu, väkeä alkaa rientää vasemmalle.)
Nyt on tulipalo, paljoko on kello, — kiitos minä menen sitä katsomaan!
Saanko minä tulla mukaan, minä saatan sinut sitten kotia! Kuule Leila, saanko tulla sinne kioskiin, korjattas yhdessä pikemmin kaikki pois! (Kuuluu etäistä jyryä ja palotorven tärähdyksiä, väkeä juoksee yli näyttämön samaan suuntaan.)
Ei, kiitoksia, tänne ei mahdu muuta kuin yksi ihminen, varsinkin, jos tahtoo liikkua ja järjestää!
Rakas Leila, saanko tulla, saanko, se olisi niin hauskaa katsella miltä maailma näyttää lasitornin luukusta, saanko?
Et, no — anteeksi nyt, minä lasken luukun! (Laskee sen.)
19 kohtaus.
Savander yksin.
Saablari, mitäs toi nyt on, äsh, hyvät humalat mäkeen ajaa! (Kiihtyy ja kävelee kioskin oven edessä: palotorvi yhä soi, ihmiset rientävät, kaikki samanne.)
LEILA (Aukaisee kioskin oven):
No, nyt olen valmis! (Samassa kiskasee Savander oven auki ja työntää ulosaikovan Leilan sisään ja menee itse sisälle, sulkee oven, äkkiä kioski pimenee, kuuluu liikautettuja huutoja; äkkiä kioski taas tulee valaistuksi, ja himmeällä lasilla näkyvät kiivaasti taistelevat varjot, hyllyiltä putoilee esineitä; kamppailu käy kiivaammaksi, huutoja, kaiken aikaa on palotorvi törähdellyt).
20 kohtaus.
Albert yksin.
ALBERT (Tulee hänkin juosten samanne kuin muut ihmiset, kädessä, on hänellä keppi. Äkkiä huomaa hän Leilan kioskin valaistuksi):
Mitä, Jumalan tähden, mitä! (Huomaa kamppailevat varjot ja raivossaan iskee kepillään ruudun rikki huutaen yli pauhun): Minä aavistin tuota, sinä peto! (Esirippu.)
NÄYTTÄMÖ. Pienen porvariskodin sali. Mustapuiset huonekalut, joidenka päällinen on punasta shaggia, paljon mauttomia rihkamakoristeita pöydillä ja korokkeilla, kukkia (fiikus, palmu j.n.e.) Seinällä muutamia suuria valokuvia, suuri Wagnerin muotokuva ja joitakuita huonoja öljymaalauksia, katossa sähkökruunu, se on tavallinen ruokasalin lamppu, johonka on liitetty hehkulamppuja; ovi perällä eteiseen, ovi vasemmalla, ovi oikealla; huomattavin huonekalu on suuri flyygeli, jonka vieressä seisoo mustalla pilarilla korkeajalkainen sähkölamppu, jolla on suuri punasilkkinen kaihdin. On ilta, kruunu on sytytetty. Sohvapöydällä palaa öljylamppu.
1 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Lihava, kiukkusen näköinen noin 45 vuoden vanha, harmaa-tukka nainen, puku löysä ja koristeltu):
Fiina, Fiina — Herra ääretön, etkös tule, lamppu höyryy kuin tehtaan piippu — Fiina, — äsh! (Nousee kiivaasti ja vääntää liekin pienemmäksi.) Jos siellä kyökissä taas on se »kulttu», niin minä nykin siltä Fiina-letukalta joka hiuskarvan päästä, Fiina — Fiina, Herra ihme sitä flikkaa!
2 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
FIINA (Nuori palvelustyttö):
Tässä frouva, tässä, mitä frouva tahtoo?
ULLA (Äreästi lyö kädellä kämmeneensä ja sylkee):
Pihkaa, niin, juuri pihkaa. Herra ihme, ellet sinä muuta tapojasi, niin minä heitän raketin häntääsi, ja sitten saat lentää vaikka kuuhun, niin!
Anteeksi frouva, minä en kuullut kyökkiin kun vesi kraana niin lotisi!
Tietysti, mitäs sitä kuulis kun pusut ploiskaa vintintrappusissa kuin katurännit, ja synti soi korvissa kuin posetiivi, niin se on!
Enhän minä, en — —
Vait, oitis teekyökkiä laittamaan, ja kattokkin, että sulla on parempi förkkeli päälläsi, ettei tartte frouva Emblundia hävetä, soh! (Polkee jalkaa. Fiina menee.)
3 kohtaus.
Ulla yksin.
Tsjaa, frouva Emblund, hyh, mikäs frouva se oikeastaan on, ensin on ollut karjapiika, sitten pesujamakka, ja nyt — — tsjaa, — kiittäköönkin Pahlmannia, joka paikan hankki, — — (Äänettömyys.) Noh, onhan se Emblund nyt sentään sinaatin vahtimestari, vaikkakin semmoinen keltanokka siinä »keltaisessa linnassa».
4 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemman puoleisesta ovesta ilman takkia, on pukemispuuhissa):
Ulla, Ulla saaks sisään tulla, ota esiin finkerbori sekä lankarulla!
(Nauraa räkistää.) Tule, tule kullannuppu, mitä tahdot?
Neulos eukko toi takanappi!
Odotas kun haen neulaa ja lankaa! (Hakee.)
Kyllä se sittenkin on sitä hemmettiä, ettei koko sinaatissa ole ainoatakaan vahtimestaria, joka osaisi fiinisti ylöspassata! (Nauraa.)
So, soh — äläs nyt hytki, pahaaks' sinä aina noita nappeja irti kiskot!
Silloinhan se präksähti, kun minä viime kerran paraatiformussani olin ja kumarsin suurella ovella ministeri valtiosihteerille, brr-r vonkui se vaan ja putosi helisten kivilattialle kuin pennin lantti! (Nauraa!) Jaa, silloin minä häpesin enemmän kun sinä silloin, kun sinua ensikerran pussasin! (Nauraa.) Neulokkin se niin, että se pitää!
No, tyst' nyt, että saan neulottua, mutta mihinkä sinä nyt noin ittees tälläät?
No, sanoinhan minä, ettei koko sinaatissa enään ole ainoatakaan, joka osaa fiinisti ylöspassata!
ULLA (Nenäkkäästä):
No, entäs sinä!
Se on toinen asia, niin paitsi minua ei ole ainoatakaan, tänä iltana on sinaatissa ylimääräinen täysi-istunto, ja minä tietysti olen määrätty passaamaan ovella, sillä Hänen Ylhäisyytensä itse johtaa puhetta!
No, kyllä se nyt pitää, vaikka pääsi permantoon löisit, mene nyt, frouva Emblund voi tulla koska tahansa, no hyss sika mettään! (Työntää miestään edellään, Pahlman nauraa räkistää.)
5 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
Fiina, Fiina — pöytää kattamaan — — — Fii —!
FIINA (Ampasee kyökistä):
Jo, jo mitä frouva vaatii!
Sanoko se Emblundin frouvan fröökynä, että frouvalla olis minulle asiaa!
Niin se sano!
ULLA (Itsekseen):
Mitähän se mahtais olla — —
FIINA (Keskeyttäen):
En minä vaan tied — —
ULLA (Kiivaasti):
Vait, en minä sitä sinulta kysynyt so teepöytää duukkaamaan!
Kyllä, kyllä — (Menee.)
6 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Äkäisenä):
Herra ääretön, kuinka tuo flikka osaa olla äärettömän nenäkäs ja nahjus, ush, se menee niinkuin sillä olis vettä polvessa! (Ovikello soi.)
7 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
ROUVA EMBLUND (Fiinan saattamana):
No ehtoota, ehtoota, siellä vähän tuulee kylmästi!
Ehtoota, istuhan, kohta tulee kuumaa, ai Herra ihme, täytyy sanoa
Pahlmannille, että se tietää panna villapaidan alle! (Aikoo mennä.)
Mitä, meinaako Pahlman mennä johonkin?
ULLA (Huolettomasti):
Sinaatissa on tänään täysi-istunto!
Mutta ei Emblund siitä mitään puhunut!
ULLA (Teeskennellyn hellästi):
No mutta, rakas Liina, etkö sinä jo opi!
No mitä sitten?
Herra ääretön, oleks' sinä vallan pöhkö?
ROUVA EMBLUND (Äreästi):
En, totisesti en, sanoppas se vielä toinen kerta!
ULLA (Rauhoittavasti):
So, soh, rauhoituhan nyt, nääts meittin pappa on määrätty tämän illan tisuuriksi. Hänen Ylhäisyytensä itte vie puhetta!
ROUVA EMBLUND (Purren huultaan):
Vai niin, sepä hauskaa!
ULLA (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja huutaa):
Frouva Emblund sanoo, että ulkona tuulee kylmästi, älä unohda villapaitaasi! (Emblundskalle: ) Mutta Herra ihme sitä Fiinaa kun se taas viipyy, se on kolmatta päivää vasta talossa, ja sitä täytyy niin johtaa! (Huutaa: ) Fiina!
8 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kantaen teekannuja ja teekojeita):
Tässä frouva, tässä! (Laskee ne pöydälle ja poistuu.)
9 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
Kost' Jumala, nythän sitä voi edes alkaa, rakas Liina ole hyvä, no sokuria enempi — sinullahan oli asiaa!
Kiitos vaan, no eihän se nyt mitään ollu, piti vaan kertoa sinulle vähän. (Katselee ympärilleen):
Eihän Leila ole kotona?
Ei!
Mistäs tämä pieni leipä on, se on niin suurta?
Tuosta vastapäätä paakari Savanderista, sen poika on ylioppilas ja meittin Aapon toveri! Mutta kuinkas se Nanna voi?
Kiitos, kyllähän se, se on nyt viimeisellä luokalla, frouasväen tyttökoulussa, siihen se lopettaakin, ei se aijo stutenttiin asti lukea, mutta nyt on se ollut koko päivän kotona se kun toissa ehtoona nyrjäytti nilkkansa siellä reaalilyseon tanssiaisissa.
Aij, jai, ei sunkaan se makaa?
Ja vielä mun mitä, vähän vaan klinkkaa, siinä kaikki, lupasi se tulla tänne Leilaakin kattomaan!
Jaa, mitäs sinä kysyitkään Leilasta — no ota nyt lisää leipää, — niin se ei ole kotona, olisko sinulla sille asiaa?
Ei, vaan piti vaan kertoa sinulle, että nyt sen isä, se maalari Valtonen, on jo oikein rantahampuusi, meittin pappa sen näki torinrannassa toisten sakissa!
Oi, oi, Herra ääretön kun se Leila raukka taas porais, jos se sen kuulla sais, mutta kyllä se on salassa pidettävä, voi, voi, kuinka se Leila osaa itkeä jollottaa niinkuin paha lapsi, vaikka ei sitä sovi sanoa— —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttää):
Niin, niin —
Ettei se olisi meille hyvä ja kiitollinen. Lauluopistossakin menee kaikki niin hyvin! Viime vuonna se siirrettiin priimuksena toiselle luokalle!
Mitä, priimus — opetetaanko siellä keittämäänkin, sinne Nannakin olis pantava!
ULLA (Äreästi):
Äsh, rakas Liina, priimus on sama kuin ensimmäinen!
Sitähän minäkin meinasin!
ULLA (Myrkyllisesti):
Vai niin!
Niin, se Valtonen kuuluu jo kauvan olleen hampuusi!
Jaa, jaa, Leila raukka. Se on niin närvöösi!
No, onkos se ihme, semmoinen lapsuus! Milloin se isä osas piiskata sitä lastansa remmillä ja vaikka millä niin, että pari kertaa sen minäkin olen sen kynsistä pelastanut, ja toisen kerran se taas sitä kantoi ja pussas ja syötti sille makeisia, se rakastaa niin hullusti sitä lastaan, mutta sillä on niin kumman sorttinen luonto, ja kun se nyt kerran on niin ylenannettu niin voi se sitä juovuspäissään piiskata niin, että lihat lohkee — —
Oijoi, lopeta nuo kamalat kuvaukset!
Jaa, — jaa mutta sanottakoon mitä hyvänsä, niin se Valtonen sittenkin rakastaa vallan rajusti tyttöänsä, sen sanoi kerran se juoppo Virsellikin, että aina se Valtonen juovuspäissään pröystäilee tytöstään ja puhuu sen tulevaisuudesta! Jaa jaa!
Rakastaa, jaa tavallaan, mutta, jos joku rakastaa, niin on se Leila raukka, väliin on oikein vaikeata, kun minä tässä eräänä aamuna menin sen huoneeseen oli siellä jokseenkin viileätä, minä sanoin — aij, jai tulta tänne täytyy panna sinä vilustut, mutta silloin se tillahti itkemään ja sanoi, kyllä minulla on lämmintä, mutta minun isäraukkani palelee, ja ei siitä lämmittämisestä tullut sillä kertaa mitään!
Niin, niin kyllä ne vaan ovat oudon sorttista sukua!
Kerran pappa anto Leilalle rahaa ja käski sen ostaa itselleen uuden hatun!
Jaa!
No, mitäs siitä tuli, — hattua vaan ei näkynyt!
Eihän se vaan — —
Juu'u aivan oikein, itkien se tunnusti, kun minä kysyin, että oli rahat antanut isälleen, kun tämä tuli häntä vastaan risasissa vaatteissa!
Jaa mutta kyllä se on ihmeellistä!
Sanoppas se Leilalle, se sanoo, että se on luonnollista ja hänen velvollisuutensakin!
No, onhan siinäkin jotain totta!
Saaks olla lisää?
Juu, kiitos, puol kuppia! Mitenkäs se Aape jaksaa?
Kiitos, mikseikäs se jaksa, se vaan spelaa ja spelaa ja laittaa lauluja, se onkin jo ulosoppinut speliniekka, se aikoo mennä ulos Mynsseniin vai mikä sen paikan nimi oli, juu, juu Mynsseniin, se nyt vaan odottaa Leilaa, kunnes se pääsee ulos opistostaan, sitten ne yhdessä menevät, jos vaan rahoja riittää!
No, kyllä niitä teillä aina sen verran on!
Jaa, onhan sitä koitettu säästää. Se Aape osaa laittaa oikein kauniita lauluja, tässä taanoinkin laittoi se yhden oikein kauniin laulun, ja Leila lauloi sen suoraa ulos paperista!
ROUVA EMBLUND (Ihastellen):
No, kyllä teillä mahtaa olla ihanaa kuin taivaan ilossa, kun aina vaan veisataan ja pelataan!
Juu, juu — vaikka kyllä se toisinaan tuppaa maksalle kun ne aina meluavat ja hoilaavat!
10 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee puettuna täydelliseen vahtimestarin galauniformuun, kädessään punaisessa nauhassa riippuu mitali, ja kainalossaan salkku):
Iltaa frouva, iltaa! (Nauraa.) Pistäppäs Ulla tuo prenikka kaulaani!
No, eks' sitä itte saanut? (Ottaa mitalin ja alkaa sitä ripustaa
Pahlmannin kaulaan, mutta ei tahdo oikein onnistua.)
No, halssaa nyt vaan rohkeasti, älä ollenkaan häpee, kyllä frouva tietää, että sinä ennenkin olet kaulassani kieppunut! (Nauraa.)
Tystny' — no kas noin, lasi teetä Aadolf!
Juu, juu, mutta mull' on kiire! (Nauraa, asettaa salkun pianon päälle.) Totisesti se oli vaikea juttu, minä en tiennyt kumman rahan minä olisin ottanut kaulaani, sen keisarivainaan rahanko vai sen toisen!
No, oli siinäkin vaivaa!
Herra Pahlmannilla on siis monta mitalia!
No, onhan niitä, ja useampiakin olis, ellen joskus olisi ottanut niitä käyvässä rahassa!
No, eiks' ne kaikki ole sitten rahoja?
Oon, on, Jessus on, mutta pappa meinaa, että hän mitalin asemesta joskus on ottanut puhdasta rahaa, huomaaks' Liina oikeeta rahaa!
Juu, niinhän mekin otettas! Mutta mitenkäs niitä saa keisarilta?
Täytyy olla fiini käytös!
Niin, eikä sitä konstia ilmaiseks saa, minä olin silloin 24 vuotta —
ULLA (Keskeyttäen):
Eipäs, kun 23 ja puoli vuotta — —
Vait! ny' — no, niin 23 ja puoli vuotta kun minä reisasin ministerivaltiosihteeri Hagenin kanssa Tyskanmaalle; voi, voi niitä aikoja — —
ULLA (Innostuneena):
Jaa, jaa — —
Vait' ny' — ethän sinä mukana ollut, no niin, yhdessä me ministerin kanssa kuljettiin kaikissa Perliinin museoissa!
ROUVA EMBLUND (Ihmetellen ):
Kaikissa!
No, ei nyt tietysti kaikissa pienimmissä — —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttäen):
Juu, juu niin minäkin meinasin!
Ja kyllä me kattottiin jos jotkin paikat, voi voi niitä punaposkisia flikkoja! (Nauraa ja hykertää käsiään.)
ULLA (Häveliäästi):
Aadolf, se ei sovi, fyi!
ROUVA EMBLUND (Tyhmänä):
No mitä nyt?
Ei mitään, akka tulee vaan aina mustasukkaiseksi kun minä vaan kerron, että siellä Perliinissä oli yksi flikka nätimpi kuin Ulla! (Nauraa.)
Fyi Adolf, se ei sovi, soh!
No, no älähän nyt happane elämäni siirappi — no niin, siellä sitä oppi tapoja ja siellä minä näin kuinka oikein ylöspassataan ja sen veisun muistoksi minä keisarivainaalta sain ensimmäisen rahani!
Voi, voi otittekos te sen rahan?
Tietysti, ei sunkaan ensimmäistä sovi ruoka ja ryysyrahoiksi ottaa!
Juu, juu niinhän meittinkin tekis!
PAHLMAN (Katsoen kelloa):
Mutta sapperment, minähän istun tähän akkojen kanssa leuvoistani kiinni ja unohdan Hänen Ylhäisyytensä! Hyvästi nyt, minun täytyy joutua, kello on paljon. (Nauraa.) Ulla, sano nyt lapsille, etteivät ne saa kauvaa valvoa ne niin siitä hermostuvat, hyvästi frouva! (Nauraa, poistuu unohtaen salkkunsa.)
Ei, kyllä minäkin nyt lähden, Nannakin ikävystyy!
Mutta eikös se Nanna luvannut meille tulla?
Jaa, ei se nyt vissiin sitä sanonut! Ei, kyllä minä nyt!
PAHLMAN (Ovelta):
Tulkaa mukaan niin pääsette samassa troskassa minun kanssani! (Nauraa ja vilkuttelee silmillään: ) Ai, ai Ulla, älä vaan tule mustasukkaiseksi! (Nauraa.)
Phyt, minä teittin roskillenne!
No, hyvästi nyt min sööta!
Hyvästi, kiitos nyt, jos näät Leilan niin sano, että tulis heti kotia, minulla olisi hiukan asiaa, mutta en jaksais koko yötä valvoa!
Juu, juu! (Eteisestä):
Älä unohda meittiä!
Synda ny! (Nauraa.)
11 kohtaus.
Ulla yksin.
On sekin frouva tuo entinen Emblunska, vanha mako, joka ei ymmärrä hienon päälle, en minä totisesti sen kanssa viittis olla kanssakäymisessä ellei Aadolf tahtoisi, mutta täytyyhän sitä miehensä tahtoa noudattaa! (Haukottelee.) Herra ääretön, kuinka se Leilakin osaa viipyä, aina sitä yhtä ja samaa repeteeraamista! (Haukottelee.)
12 kohtaus.
Ulla ja Leila.
Kas siellähän se onkin, no rakas lapsi, kuinka laulutunti meni?
LEILA (Tulee nuottisalkku kädessään):
Hyvin, täti kulta, oikein hyvin, minulla on vaan hiukan päänsärkyä!
ULLA (Hellästi):
Aij, ai — juo teetä, kas tässä se ehkä friskaa!
Kiitos, en minä nyt —, onko setä kotona?
Meni kallaformussa sinaattiin Hänen Ylhäisyytensä itse — — —
LEILA (Keskeyttäen):
Jassoo, — mutta miksi täti on niin vakavan ja juhlallisen näköinen?
No, mitäs minä peittelen, olethan sinä jo aika tyttö —
No mitä?
Se on nyt sillä lailla, että se kävi taas täällä meillä sinua hakemassa!
LEILA (Hätääntyneesti):
Kuka, Jumalan tähden — kuka?
No, se — — — se —
LEILA (Kiihkolla):
Kuka — — — isäkö?
Ei, vaan se — se toveri —
LEILA (Purskahtaa helpoituksesta nauruun):
Jassoo se juoppo Virselli! Ja täti käski tietysti tulemaan toisten?
En, — Herra ihme kun minä pillastuin, minä ramppasin permantoa kuin sinkerin masiinaa ja huusin ulos, ulos — hampuusi!
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mutta mitäs me hänestä, — eikö Aape ole tullut?
Ei!
Täällä on ollut vieraita!
Nannan mamma, Nanna lupas ittekin tulla!
LEILA (Hajamielisesti):
Vai niin! Mitä täti Emblund tiesi kertoa?
ULLA (Teeskennellen huolettomuutta):
— Eipä juuri mitään muistiinpantavaa! — Ei, mutta nyt menen minä maata, olen vähän väsynyt, kutsu Fiina korjaamaan nuo teekojeet äläkä nyt kauvaa valvoo, setä kielsi!
LEILA (Suutelee Ullaa):
Hyvää yötä täti, koitan totella! (Ulla menee.)
13 kohtaus.
Leila ja Nanna.
NANNA (Tulee päällysvaatteissa sisälle):
Iltaa Leila, eikö meidän mamma ole täällä?
Huh, kuinka sinä soittamatta pääsit?
Ovi oli auki, viimeksi kulkenut sen kai on auki jättänyt!
Se olin minä, — ei kyllä täti Emblund oli täällä mutta hän meni jo ennenkuin minäkään ehdin kotia!
Ihmeellistä kun et tullut minua vastaan!
Sinä olet sairas!
Jaa, tuo jalka vähän juonitteli, mutta ei se mitään (Äänettömyys.)
Sinäpä vasta olet kalpea!
No, kun täti Ulla taas minut pelätti sillä Virsellillä, se kävi minua tapaamassa!
Hyvänen aika!
Ajatteles, eilen tapasi isäni minut kadulla, hän oli aivan juovuksissa, oi kun neiti von Holten häpesi ihmisten tähden, sillä isä oli niin risoissa ja äänekäs. Hän piti taas sen tavanmukaisen esitelmänsä rakkaudestaan minuun, mutta neiti von Holten veti minut pois, sillä ihmisjoukko töllisteli meitä!
Voi Leila raukka!
Isä pyysi rahaa ja hävisi sitten, mutta eihän raha nosta. — Toisinaan syyttää omatuntoni minua siitä, etten ehkä ole tehnyt kaikkea nostaakseni onnetonta isääni!
Mutta ethän sinä voi!
Niin, en voi, en voi! (Äänettömyys.) Mutta ei hän ole yksin syypää onnettomuuteensa, perinnöllisyys; seura ooh (tekee inhoa ilmaisevia liikkeitä) ja yhteiskunta, joka antaa heikoille tilaisuuksia turmella itsensä!
Jaa, jaa isäraukkasi!
LEILA (Kiihtyen):
Mutta ehkä minäkin olen siihen syypää, ehkä häntä liiaksi vähän rakastan, hellyyttä hän kaipaa!
Voi hyvä Leila, kyllä sinä rakastat häntä enemmän kuin hän sinua!
Tiedätkö Nanna, että hänen rakkautensa on myrkkyä toisinaan minulle, se on tappavaa — mutta voiko rakkaus olla myrkkyä?
Ei, ei hieno, mutta toreilla ja kujilla torvea toitottava rakkaus se on — murhaavaa!
14 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
Neiti, joko saa ottaa pois?
Jo, Fiina ottaa vaan, ai mutta Nanna sinähän ehkä joisit?
Ei kiitoksia, kyllä minä nyt menen, ehkä mammakin jo on kotona!
No, Fiina ottaa vaan!
Kyllä neiti! (Menee.)
15 kohtaus.
Nanna ja Leila.
Miksi olet sinä niin synkällä tuulella tänään?
Niin, onhan tänään vuosipäiväkin!
Mikä vuosipäivä?
Neljä vuotta sitten oli juuri näihin aikoihin tulipalo, niin, sinä muistat?
Niin, niin!
Se oli kauheata, oo kuinka minä vieläkin vihaan sitä Savanderia! Minä olin aivan uupunut, minä olin huutanut ääneni käheäksi, minä en jaksanut enään vaan olin antautua, silloin sälähti ruutu, oi Albert sävelten ritari, Aape, oi, Aape!
16 kohtaus.
Edelliset, Albert Pahlman.
ALBERT (Pistää päänsä saliin eteisestä tulevasta ovesta): Kutsuitko sinä minua, Leila?
Fyi, kuinka minä pelästyin, en, kerroin vaan Nannalle kuinka sinä pelastit kerran minut, silloin kun kaikki pimeni, ei, ei, kun valkeni, sillä neljä vuotta sitten minä heräsin tässä valoisassa kodissa ja sitten olen herännyt joka aamu näiden hyvien ihmisten luona!
Niin, niin Leila, aika kuluu!
Jaa todellakin, kyllä se kuluu, minäkin unohduin tähän koko illaksi!
No, älä nyt vielä!
Juu, juu terve nyt vaan, hyvästi! (Menee.)
17 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Innostuneena):
Oi, Leila, sinä et voi uskoa kuinka elämä on ihanaa!
Onko, en minä tiedä, — mutta kuinka niin, selitä!
ALBERT (Enemmän innostuen):
Minä olen kävellyt kokonaista kaksi tuntia tuolla Kaartin kallioilla, siellä on niin pimeää, Gråharan majakkatuli yksin valvoo, sillä taivas on pilvessä, siellä tuulee vinhasti, syksyn merituulet riehuvat — —
LEILA (Innostuneesti):
Niin, niin, istu!
Kiitos, ei — kuule nyt — —, Suomenlahden aallot löivät vaahtoisina vasten tummia rantakallioita, syksyinen meri lauloi valtavasti, sen pauhu oli kuin elämäntuskan moniääninen huuto, oi se huuto lauloi sielussani, se soi kuin aallot, minä kuulin jokaisen kuohukuplankin heikon halkeamisen, ja minun sielussani syntyi uusi sävellys, sen nimi on:
Elämän meri, siinä on niin paljon semmoista, jota voi vain Suomenlahden pauhuista saada, joka vain Suomen pojan rinnassa voi pauhata — —
LEILA (Nousten seisomaan, innoissaan):
Oi, Aape hyvä, soita se nyt heti minulle! (Juoksee aukaisemaan flyygelin.) Aape — no!
Ei, ei vielä, katso (näyttää käsiään) minun sormeni vapisevat sielun liikunnoista, meren aaltoilu niissä kuvastuu, mutta, jos minä nyt soittaisin, soittaisin minä väärin (äänettömyys) sillä minä olen väsynyt! Ymmärrätkö?
LEILA (Hiljaa):
Kyllä! Tai — ehkä!
ALBERT (Hellästi):
Kiitos Leila!
Albert! (Äänettömyys.)
No, kerro nyt, Leila pikkunen jotain, mutta muistakkin (leikillisesti) jotain hauskaa ei vaan sitä tuttua surullista!
Mitäpä hauskaa minä!
No kerro nyt sinä olet varmasti taas jotain luonut, sen näkee jo katseestakin!
LEILA (Ihmetystä teeskennellen):
Minäkö luonut, minä heikko nainen!
Niin sinä, herkkä, tunteellinen nainen!
Aape, mitenkäs se taas olikaan sen sinun luomisrunosi alku?
No mitäs siitä?
Ei, ei — auta nyt!
No, kas näin:
Tuntea se ompi elää — — —
LEILA (Painolla):
Niin!
Tuntea se ompi elää — —
luoda vaan voi tuntemalla,
mutta hiomishetkin helää
vieno ääni, jossa alla,
piilee kylmä tuskan halla, —
sit' ei tiedä ihmiset!
Niin, eikö se ole totta?
Oi, on, on — —
Mistä sinä sen tiedät?
LEILA (Innostuneesti):
Hyvä Jumala, olenhan minäkin joskus luonut!
ALBERT (Nauraa):
Kas nyt, sanoinhan sen, antaudu nyt vaan, olet ansassa!
LEILA (Nauraa):
No niin, viime yönä minä sen kirjoitin!
Minä värisen uteliaisuudesta!
Se on runo, sen nimi on — Isä!
Mutta miksi niin surullinen aihe, sillä sinä voit kirjoittaa isästä vaan surullista? (Äänettömyys.)
Jaa, mutta ehkä se onkin rukous!
Mutta miksi sen nimi on — Isä?
Se aihe on kauvan sielussa soinut, se tahtoi vihdoinkin tulla esille, se on jatkoa, siihen äitivainajani alkamaan!
Luetko sen minulle?
En!
No, mutta Leila! (Tarttuu häntä käteen.)
Saat sen itse lukea! (Etsii sitä nuottisalkustaan: ) Kas tässä, lue, ole niin hyvä!
Saanko minä lukea sen omassa huoneessani?
Kuten tahdot! (Albert poistuu.)
18 kohtaus.
Leila ja Fiina.
FIINA (Tulee juosten ja hälyten):
Neiti, neiti, missähän mahtaa olla se herran portföljy — voi, voi on kiire, se mies odottaa siellä kyökissä, sanoi, että on kiire, sillä Hänen Ylhäisyytensä — —
LEILA (Ankarasti):
Hyi, Fiinapa nyt on pahanilman lintu, no tuossahan se on tuolilla, voi, voi sitä setääkin kuinka hän nyt voi unohtaa salkkunsa, no joutuin! (Fiina menee.)
19 kohtaus.
Leila yksin (ovelta Fiinan jälkeen.)
Kyllä Fiinakin on ajattelematon, meluaa ja huhtoo kuin olisi tuli irti, mitätön asia! (Nousee kävelemään, äänettömyys.)
20 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee paperiliuska kädessään):
Leila, pieni Leila, se on mainio, se on ihana, syvä — — Leila, siitä tulee vielä aaria, tai ballaadi, tai sonetti taikkapa aluksi melodraama! Joudu Leila pian lausumaan, minä improvisoin pianolla, se teki minuun niin valtavan vaikutuksen — se on rukous!
Eihän toki, en minä!
Älä nyt Jumalan tähden estele, se soi sielussani, sinun täytyy — soitan niin että voit pausseiksi vuorotellen laskea 6, 4 tahi 2 tahtia!
Mutta ensiksi minä tahdon lämpimämmän valaistuksen, tämä on niin koleata, vasta sitten minä voin sen lausua — —
ALBERT (Keskeyttäen, kiihtyneemmin):
Sama se, yhdentekevää, vaikkapa pimeässä, no, mutta joudu nyt Leila pieni!
LEILA (Sytyttää flyygelin vieressä seisovan punakaihtimisen sähkölampun ja sammuttaa kruunun):
No nyt olen valmis! (Albert alkaa soittaa ja Leila lausuu):
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja,
meitä helmassasi kanna,
meille lohdutusta anna! —
Isä, lastes turva yössä,
vitso meitä synnin työssä,
mutta kiroistasi säästä
vihas salamoista päästä!
Isä, rakkautes tähden
älä vitso kaikkein nähden,
iske yössä, iske salaa
haava rintaan, joka palaa!
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja
emme pyydä sulta lisää,
siunaamme vaan omaa isää!
Säestys on ollut aluksi salaperäisen harvatahtista ja uskonnollinen sävyltään, keskiosassa se kohoaa kiihkoisaan forttissimoon ja joluu viime värsyyn päästäessä utuisena pianissimona, väreilevät akordit kuvaavat rauhallista aaltoliikettä; — äkkiä ponnahtaa Albert seisomaan, tarttuu Leilaa vyötäisille ja suutelee häntä kiihkeästi.
ALBERT (Kuiskaten):
Rakastan, Leila, rakastan sinua!
LEILA (Heittäytyy Albertin syliin):
Oi Aape! (Äänettömyys.)
Sydämeni hehkuu punavaloa niinkuin tuo lamppu isäni kodissa! (Taluttaa
Leilan sohvaan.)
Oi rakas Aape, rakas Aape, miksi mainitset sanan isä elämäni onnellisimpana hetkenä, se sana tuo aina mieleeni elämäni tuskan!
ALBERT (Suudellen kättä):
Oi anteeksi, anteeksi, — Jumala, kuinka minä olen kömpelö hänellekin, jota rakastan, rakas ei puhuta, sillä sanat välittävät huonosti tunteita, kuunnellaan vaan kahden sielun sointuvinta soittoa! (Suutelee.)
LEILA (Kuiskaten.) Aape!
Leila, mikä arpi on sinulla otsallasi, minä suutelen sitä!
LEILA (Kiljahtaa):
Hyvä Jumala se koski!
Rakas, rakas — mikä, Jumalan tähden!
LEILA (Tyynemmin):
Se arpi!
Mistä olet sen saanut? (Leila vaikenee):
Eikö sitä voi minullekkaan kertoa?
LEILA (Kuiskaten):
Voi!
ALBERT (Hellästi):
En ole utelias, mutta, jos voit niin —
LEILA (Keskeyttäen):
Se on sinulle tuskallista kuulla!
Ei, sillä elämähän on vain joko onnea tai tuskaa, ja useimmiten ne toisiinsa yhtyneinä!
LEILA (Tummalla äänellä):
Minä olin silloin 4 ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt olen, asuin vanhempieni kanssa siinä pesutuvan takaisessa huoneessa, josta olen sinulle kertonut, sama huone, jossa äitini kuoli! — Oli ilta, äitini makasi vuoteellaan kalman kylmät helmet otsallaan. Isä raukka tuli sinäkin iltana juovuksissa kotiin sen Virsellin kanssa, ja vaikka äiti oli niin heikko tahtoi isä olutta, ja sitten ne joivat kaiken iltaa. — — Juopuneiden keskustelu oli jo kohonnut kovaäänisyydessä huippuunsa ja taas laskeunut entiseen matalaan uomaansa, Virselli makasi lattialla ja kuorsasi, — isäni istui yksin ja — joi! — Minä istuin pallilla lähellä äidin vuodetta ja torkuin väsymyksestä. Äkkiä kuulin isän huutavan: »Täällä on kuuma kuin helvetissä!» Heräsin täydellisesti, sillä jokin kova esine löi otsaani, ja musta, lämmin vaate peitti pääni. Isäni oli riisunut takkinsa ja heittänyt sen minua kohti. Minä nousin ja ripustin sen tuolin selustalle, mutta samassa huomasin, että kuuma, punainen veri valui pitkin poskeani valkoiselle esiliinalleni, minä aloin itkeä peljästyksestä ja — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Mikä siihen kävi?
LEILA (Painolla):
Suuri, rautainen tamminaula, joka oli isän takin taskussa!
Hän aikoi murhata sinut!
Ei, Aape, älä sano niin, rakas ei niin, sinä et tiedä — hän teki sen vahingossa, tietämättänsä! — Albert — ajattele, äitini heräsi kuumeisesta unestaan ja näki minun vuotavan verta, hän sulki äkkiä silmänsä, risti kätensä ja minä kuulin, että hän rukoili!
Rakas!
Minä olen paljon kärsinyt, sentähden minun silmissäni on syksyn jääkaihi! (Albert suutelee.)
Rakas, rakas, minä olen tasoittava sydämmessäsi surujen syvät uurteet, minä rakastan sinua Leila, kuuletko sinä, eikö rakkaus ole elämän punaisin kukka, eikö rakkaus ole sielun sointuvin sävel, minä suutelen säröiset sydämesi kielet ehjiksi! (Suutelee.) Minä säestän kahden sielun sointuvinta lemmenlaulua! (Taluttaa Leilan flyygelin luo, istuutuu sen eteen, Leila istuu Albertin polvella ja kietoo kädet hänen kaulaansa, Albert soittaa surullista, onnensekaista, väräjöivää elegiaa, Leila kuuntelee silmät ummessa.)
21 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Ryntää meluten sisälle):
Jessus, neiti hyvä — ai (peräytyy) neiti täällä on kyökissä yksi!
LEILA (Kiljasee ja ponnahtaa seisomaan):
Yksi mikä?
Yksi juopunut hampuusi, joka sanoo, että hän on —
LEILA (Keskeyttäen):
Mitä hän on?
Hän on neidin isä!
LEILA (Kiljasee):
Isä! (ja vaipuu pyörtyneenä Albertin syliin; Albert kantaa hänet sohvaan.)
Fiina hyvä, vettä, vettä, pian!
FIINA (Tuo lasin):
Tässä, voi, voi, tämä on kauheata! (Valelee itkien neidin ohimoita.)
ALBERT (Polkee kiihtyneenä lattiaa):
Fiina, aja se roisto heti ulos, heti, heti, — — heti! (Fiina menee.)
22 kohtaus.
Edelliset ja Valtonen.
VALTONEN (On juovuksissa, ryysyinen, kädessään sikaarilaatikko, jossa on rihkamaa ja jonka reunoilla, riippuu kellonvitjoja):
Ilman sitä, ai, jäi kuinka koree huone, ilman sitä!
ALBERT (Raivoten):
Ulos roisto, ulos!
LEILA (Tointuen):
Se on hän, se on Albert, ei, ei niin — — se on — — — minun — — i — − säni!
Ilman sitä, aivan oikein, oikeassa paikassa, täällähän se minun likkani on, johon minä mielistyin! (Hikkaa.)
ALBERT (Kiivaana):
Minä vien hänet ulos!
Ei rakas, ei — — hän on minun isäni!
VALTONEN (Hikkaa ja hoipertelee):
Ilman sitä!
LEILA ( Rukoilevasti):
Jätä meidät hetkeksi kahden kesken!
Et sinä kestä!
Kyllä, kyllä, mene nyt rakas!
Huuda minua, jos hän tekee sinulle pahaa!
LEILA (Katkerasti):
Pahaa, voiko minulle enään tehdä pahempaa kuin särkeä elämäni onnellisimman hetken, sitäpaitsi hänhän on minun isäni! (Nousee reippaasti.) Minun isäni! (Albert menee.)
23 kohtaus.
Leila ja Valtonen.
LEILA (Kylmästi):
Isä on tullut minua tapaamaan, isä on hyvä ja istuu!
Ilman sitä, fiiniähän täällä on kuin herraskaisissa, taitaa fröökynäkin jo olla herraskainen, (hikkaa) maalarin likka!
LEILA (Hellemmin):
Isä hyvä, istukaa nyt, te olette niin sairas ja väsynyt!
Ilman sitä, mööpelit kuluu!
LEILA (Kylmästi):
Isällä oli kait asiaa, koska isä tuli katsomaan!
Jaa, ilman sitä, ostaaks fröökinä vähän kalsonkin — nappia, sais tuttavan kaupalla! (Hikkaa.)
LEILA (Nyyhkyttäen):
Älkää nyt, rakas isä, olko ilkeä, puhukaa nyt mitä te tahdotte, minä autan voimieni mukaan! — Isä!
VALTONEN (Purskahtaa itkuun, istuutuu):
Ilman sitä, minun vaan tuli ikävä ainokaista likkaani, ilman sitä — — minä vaan tahdoin nähdä omaa pientä Leilaani, minä olen niin yksin maailmassa, siellä rannassa on niin kylmä, siellä niin tuulee!
LEILA (Itkien ja silittäen isänsä partaa):
Pieni, onneton isäni, itkekää, itkekää onnettomuuttanne, rukoilkaa Jumalan apua noustaksenne, teidän onneton Leilanne on rukoileva puolestanne!
VALTONEN (Yhä itkien ja hikottaen):
Ilman sitä, Leila tyttöni, sinuun minä mielistyin! (Hikkaa.) Minä en ole tahtonut olla sinulle paha en — — ilman sitä, minä vaan niin rakastan sinua, rakastan omaa ainokaista lastani!
LEILA (Lankee polvilleen maahan ja syleilee ja suutelee isäänsä):
Isä! — — (Äänettömyys.)
Sinusta tulee ihminen, hyvä ihminen, parempi kuin minä olen — — parempi; — ilman sitä! (Itkee tyrskien.)
Isä, rakas isä, jättäkää huono elämänne, nouskaa, kyllä Jumala auttaa!
VALTONEN (Nousee):
Ilman sitä, — »nyt sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään»,—ilman sitä! (Hoipertelee.) Hyvästi Leila, hyvästi ainoa lapseni, — — annappas vanhalle isällesi viisimarkkaa — ilman sitä!
LEILA (Etsii itkien rahaa kukkarostaan):
Tässä, kas tässä, rakas isä —, raha ei meitä voi nostaa, Jumala nostaa!
Ilman sitä, — — nyt voi taas maata Botsmannin-kadun yömajassa ja saa potin oltta murheeseen, ilman sitä!
LEILA (Epätoivoisena, kurottaen käsiään isänsä jälkeen): Isä, rakas isä, teillä ei ole enään kotia, käskekää, lausukaa toivomus, niin minä tulen luoksenne ja hoidan kotia, sillä me kuulumme yhteen!
VALTONEN (Vakuutuksella):
Ilman sitä, tul' vaan, mutta minä tahdon minun vapauteni! (Itkee.)
Tietysti, rakas isä, vapaus hyvään, mutta huonosta teidän täytyisi koettaa luopua!
Se on minun asiani! (Hikkaa.)
LEILA (Rukoillen):
Oi, rakas, kallis, pieni isä, luvatkaa!
Tulin Leilaani kattomaan, en rippisaarnaa kuulemaan, — ilman sitä!
(Poistuu hitaasti.)
LEILA (Hänen jälkeensä):
Isä — —, isä — — isä! (Itkee.)
24 kohtaus.
Leila ja Albert.
Hän siis meni!
LEILA (Itkien):
Jumalani, kuinka kurjaa, kurjaa! (Miltei huutaen):
Oi, vihlovaa Jumala, (nousee) oletko sinä olemassa? (Repii hiuksiaan.)
ALBERT (Kuiskaten):
Leila!
Oi isäni, isäni — sinä menit, vaikka me kuulumme yhteen, sinä rakastat minua, elämäni väreilevimmällä hetkellä sinä minua rakkaudessasi etsit — oi punainen uneni katosi, minä näin elämäni tuskan! (Itkee rajusti.)
Voi Leila rauhoitu! (Silittelee hänen hiuksiaan.)
LEILA (Kävellen kiihkeästi):
Oi, minun punainen unelmani vielä palaa takaisin, sillä lempeni on vielä kehdossaan, mutta sinun onnesi, isä, ei palaa koskaan — ei koskaan — koskaan! (Pysähtyy äkkiä: ) Miksi näytti elämä suurimman onnenhetkellä suurimman onnettomuuden, (kävelee väristen ja pysähtyy) niin siksi, että onni on särkyvä kupla!
Leila!
Niin!
Hän meni Minä en mennyt!
Niin!
Särkyikö jotain?
LEILA (Nyyhkyttäen):
Särkyi! (Juoksee Albertin kaulaan): Mutta rakkaus sittenkin elää!
(Esirippu.)
Auditoriosali yliopistossa. Salissa on kateederi oikealla, seinällä, penkkiä kuulijoita varten ja tuoleja. Kolme suurta akkunaa peräseinällä, akkunoiden välissä seinällä kuvia, jotka esittävät Forum romanumia y.m. anttiikin aikuisia paikkoja. Vasemmalla seinällä ovi, joka vie voimakkaasti valaistuun solennitettisaliin, samalla seinällä ovi, joka vie korridooriin, oven vieressä vaatenaulakko, vielä on huoneessa pienipöytä vesikaraffineen; on ilta, sähkölamput palavat.
1 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
ULLA (Tulee puettuna suureen kappaan, Fiina kantaa musiikkisalkkua ja pientä käärettä):
Fiina panee nuo nyt tolle tuolille ja auttaa minun päältäni!
Heti frouva! (Auttaa Ullan päältä ja ripustaa kapan naulakkoon. Ulla on puettuna, mustaan yksinkertaiseen silkkipukuun, päässä on hänellä musta pitsibaretti.)
Fiina avaa ton paketin, ettäs saan peilin, minun tarvittee hiukan itteeni ställätä! Mutta mitäs se kello on? (Katselee kelloaan: ) Herra ääretön — jo 20 vailla kahdeksan, pian se Leilakin tulee —, voi, voi, jos se nyt vaan menis hyvin!
FIINA (Avaten käärettä):
Kyllä se menee frouva hyvin!
ULLA (Äreästi):
Vait flikka, sinä et ymmärrä mitään, et niin mitään, kattokkin, että sen paketin avaaminen menee hyvin, — no pian se peili, mulla on kiire!
FIINA (Ojentaa peiliä):
Tässä, hyvä frouva!
ULLA (Siepaten sen):
No menes nyt sinne Aleksanterinkadun puoliselle ovelle vahtamaan ja kattokkin, että olet nopsa auttamaan fröökynää kun hän vaunulla tulee! (Fiina menee.)
2 kohtaus.
Ulla yksin.
Voi, voi, kuinka minua pelottaa, se Leila paha on ollut taas niin ihmeen närvöösi, Herra ääretön, kuinka se osas taas viime yönä porata niin, että minä jo luulin siltä äänen painuvan, sillä on hiukan kranttu kurkku, vaikkakin kova ääni, mutta on sitä vahvemmatkin äänet sortuneet, — Herra ihme (peilailee) eikö se jo tule, voi, voi se tulee viime tingassa ja tulee sitten niin närvöösiksi! (Menee peräovelle ja kurkistaa siitä saliin: ) Oo — hoh, johan sali on vallan puolellaan väkeä, saa nähdä, niin muutaman minuutin perästä se on vallan täys, — Herra ihme, sitä flikkaa!
3 kohtaus.
Ulla ja Emblundska.
EMBLUNDSKA (Kurkistaa vasemmanpuolisesta ovesta sisään):
Ai, jai, saanko tulla sisään, Ullahan on täällä vallan yksin?
ULLA (Ystävällisesti):
Kas Liina, Herra ihme, sehän hauskaa, tule vaan, mutta kuules Liina, kyllä sun sitten täytyy mennä, kun Leila tulee, ettei se kävis närvöösiksi!
Juu, juu, minä vaan tulin kattoon mimmoinen se Leilan kleninki on!
Jaa, Leila ei ole vielä tullut, minä jo olen oikein levoton!
Miksi niin?
No, Herra ihme, se myöhästyy ja sitten se fieskaa koko konsertin!
Eikä fieskaa, johan sillä on tottumusta!
Niin, onhan se totta, siellähän se Mynssenissä lauloi hienoissa herrasväissä ja olihan sillä omakin konserttinsa, ja lehdet kiitti vallan ihmeesti, mitenkäs se taas olikaan kun se Mynssenin soittolehti sanoo — — juu: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija, ääni on vahva ja taipuisa, forttepianot olivat utuiset, äsh, ei se nyt juuri niin ollut, — — juu, pianissimot olivat utuiset, laululinnuista rikas Suomi on taas lähettänyt kuultavaksemme yhden parhaimmista laulajistaan ja — —
EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):
Rakas Ulla, älä nyt viitti, johan minäkin kohta osaan ulkoa tuon värsyn!
ULLA (Nenäkkäästi):
Osaa, osaa, mutta et ainakaan tämän illan ohjelmaa osaa ulkoa, minä sen olen kuullut senkin seitsemän kertaa!
EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):
Sitäpä varten minä ostinkin pilotin, että edes kerran kuulisin, vaikka olisi se Leila voinut antaa yhden friipiletin vanhalle tuttavalleenkin!
No, no, ensin suvulle ja sitten tuttaville!
No, eipä se suku nyt ole niin häävi ja ääretön!
4 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kiireellä):
Nyt neiti tuli, nyt se tuli!
ULLA (Emblundskalle):
Mene nyt, ettei se tule närvöösiksi!
Kyllähän minä, mutta, jos hiukan sais nähdä sitä leninkiä läheltä!
ULLA (Armolllisesti):
No, sama se, katto vaan, mutta älä kajoo!
5 kohtaus.
Edelliset, Albert ja Leila.
LEILA (Tulee puettuna komeaan oopperakappaan Albertin seuraamana):
Voi onko se pikku täti jo tänne ehtinyt, aina sama hyvä täti! (Huomaa Emblundskan: ) Iltaa, rouva Emblund, hauskaa tavata, joko Nanna on tullut kotia ulkomailta?
EMBLUNDSKA (Niiaa):
Kiitos kyllä, kiitos hyvin! (Niiaa):
Ai kun koree kapp — — (Ulla varoittaa sormellaan.)
ALBERT (Auttaa Leilan päältä ja antaa kapan Fiinalle, joka ripustaa sen naulaan; Leila on komeassa, Valkosessa dekolleteratussa konserttipuvussa):
Kas niin!
EMBLUNDSKA (Lyö käsiä yhteen):
Jessu ku' fiini, ai, jai! (Aikoo koskea, mutta Ulla varoittaa, ja näyttää salaa sormella ovea, Emblundska poistuu pälyen jälkeensä.)
6 kohtaus.
Leila, Albert, Ulla ja Fiina.
Jos Fiina nostais vähän tuota kiharaa tuolla niskassa, — kiitos, ja pitäs vähän peiliä, tuo on tuosta vähän pahasti! (Fiina auttaa.)
ALBERT (Selaillen nuottia salkussa):
Leila, pelkäätkö sinä?
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mitäpä minä pelkään, kun sinä rakas säestät!
ALBERT (Eräät nuotit kädessään):
Kuule Leila, muista nyt, että siinä ensimmäisen osan viime numerossa, siinä aariassa minä ennen nousua säestän hiukan ritardando vaikkei nuoteissa oikeastaan niin ole, mutta kuten olen sanonut minun käsitykseni on se, että tremolot siten sen jälkeen tulevat vaikuttavimmiksi!
LEILA (Yhä järjestäen itseään):
Juu, juu, — mutta muista Aape, jos minä sattuisin sen unohtamaan, niin muistakkin, että olet tarkkaavainen ja säestät minun kanssani samassa tempossa!
Luvataan!
ULLA (On istunut levottomana kaiken aikaa ja usein yrittänyt puhua väliin):
No, vihdoinkin, onkos nyt kaikki temput selvillä?
LEILA (Ystävällisesti):
On täti pieni, on! — Mutta eikö täti mene jo salonkiin? (Fiinalle: ) Ai, Fiina katsoo vähän tuosta oven raosta, huomaa vaan raosta, miltä sali näyttää!
FIINA (Ovella):
Herranen aika, se on aivan täys, naama naaman vieressä!
Sh Hikka, ei sovi sanoa naama kunniallisten ihmisten kasvoista, kissalla on naama, ihmisellä on kasvot, kasvot, muistakakkin se! (Oven yläpuolella oleva sähkökello alkaa päristä, Ulla säpsähtää ja töllistelee tyhmän näköisenä.)
Nyt on siis kello tasan kahdeksan, taikka neljänneksen yli (katsoo kelloaan) kahdeksan, ei vielä kiirettä!
Mikäs ovikello se on?
ALBERT (Nauraa):
Se on normaalikello, äiti, se soi joka koko tunti ja aina neljänneksen yli eli akadeemisen kvartin jälkeen!
Se on ikävä kello! (Albert ja Leila nauravat.) Kuka sen lyönnit ehtii laskea?
ALBERT (Leilalle):
Voitko hyvin?
Voin, kuten näet!
ALBERT (Ojentaa nuotteja):
Katsoppas vielä hiukan noita ensimmäisen aarian alkutahteja, älä vaan nosta alussa, sillä salin ollessa täynnä ihmisiä on akustiikka aivan toinen kuin tänään aamupäivällä harjotuksessa!
LEILA (Pitelee nuotteja ja hyräilee):
Sen minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin!
Bravoo! (Taputtaa käsiään.)
7 kohtaus.
Edelliset ja eräs pieni tyttö
TYTTÖ (Kädessään kukkavihko):
Onko neiti Leila Valtonen täällä?
LEILA (Iloisesti):
On, pikku enkeli, on — Aape, anna vähän juomarahaa tälle keijulle!
(Albert antaa.)
TYTTÖ (Niiaa):
Kiitoksia, hyvä herra! (Poistuu Fiinan kanssa.)
8 kohtaus.
Leila, Albert ja Ulla.
No kiitos nyt rakas, kuinka kauniita, kiitos Aape! (Suutelee Albertia otsalle.)
No onneksi olkoon, vaan nyt on lähdettävä! (Ottaa nuotit.) Marsh mamma salonkiin toista tietä! (Leilalle):
Rohkeutta Leila! (Menevät peräovesta.)
9 kohtaus.
Ulla yksin.
Herra ääretön, kun minua pelottaa, en minä vaan mene sisälle, en, se voi Leilaa vaan närveerata, voi, voi, kun nyt alku vaan olis hyvä, niin kyllä kaikki olis hyvin. (Kuuntelee: ) Kas nyt ne klaputtavat, no ei se nyt vallan kovalta kuulu! (Nousee: ) Jos menis vähän kuulemaan!
10 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee vasemmanpuolisesta ovesta puettuna redingottiin):
Täälläkös sinä, minä kun kattelin salissa sinne meittin paikoille, muttei sinua näkynyt, samassa se Leila tulla lopsahti sisään, ja ihmiset rupes räpyttämään käsiään, no enhän minä mitenkään enään iljennyt siinä seistä töllistellä, vaan juoksin tänne!
Se olikin parasta pappa, kyllähän me ne laulut jo osataan ja parasta on, ettei sukulaiset istu siinä aivan nokan alla, se kuuluu niin piinaavan!
No niin, voihan se olla totta, ja ollaanhan me kuin omaiset!
Sepä se!
Oliko tyttö peloissaan?
Ja vielä mun mitä, kun Aape kysy, niin se vaan nauraa kikatteli!
Sillä tytöllä on jo tottumusta, vaikkakin se täällä Helsingissä nyt esiintyykin ensikerran kaksivuotisen opintomatkansa jälkeen! (Nauraa.)
Tyst ny', se kuuluu saliin!
Eikä kuulu, ei me nyt kirkossa olla, — luuletko, että tämä ilta tuottaa meille kunniaa?
Herra ääretön, kaikkia se kysyy — tietysti, kuinkas se Mynssenin soittolehti sano: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija — —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Ptruu, akka — riittää, riittää, tuon minäkin osaan, mutta mitä luulet meikäläisten arvostelijain sanovan?
ULLA (Nenäkkäästi):
Jaa se on heittin asiansa!
PAHLMAN (Nauraa):
No, no, Ulla, älä ny' pillastu kun olet juhlapuvussakin! (Nauraa, sähkökello pärisee, Pahlman ei ole huomaavinaankaan sitä.)
Tiedäks mikä toi on?
PAHLMAN (Välinpitämättömästi):
Normaali kellon yhteydessä oleva sähkökello!
ULLA (Nolona):
Ja mitäs se löi?
Akadeemisen kvartin yli kahdeksan!
ULLA (Nöyränä.) Kyllä pappa on viisas!
Ulla!
Noh!
PAHLMAN (Matalalla äänellä):
Tiedätkö, minä näin tuolla koritoorissa yhden kreksun, joka oli aivan juovuksissa, se puheli kaikkien ihmisten kanssa, minä luulen, että se oli — —
ULLA (Keskeyttäen):
Herra ihme, kuka?
Että se oli Leilan oikea pappa!
Voi, voi, jos se oli niin, älä vaan sano sitä Leilalle, silloin se tulee närvöösiksi!
No, enhän minä edes tiedä oliko se, mutta kun se puheli sen frouva
Emblundin Nannan kanssa.
Jassoo, kyllä se oli, voi, voi sitä ukko rähjää! Vois se nyt kanssa joskus jättää sen tytön rauhaan!
Vait ny'! (Kuuntelee: ) Nyt ne siellä räpyttävät!
Ehkä se meni hyvin, voi kuinka hauskaa!
Meni kuinka meni, mutta minä olen niin levoton, en itsekkään tiedä mikä mua riivaa!
Aij, jai Aadolf — onkos se sinun vattas taas hullusti, unohditko sinä villapaidan?
Äsh, mitä sinä paidoista ja vattasta huolit, se nyt on sydämmessä se levottomuus, ymmärrätkö!
En, se on vattassa!
PAHLMAN (Polkee lattiaa ja ampasee kävelemään):
Vait akka!
Jassoo, pappa aikoo laittaa täällä konsertin, vai tiatteriako sinä tahdot pelattavan? (Lyö kämmeniään yhteen):
Ohoh, en itkis tässä huoneessa vaikka mikä olis, en, en —
PAHLMAN (Nauraa):
No mutta, kylläpä sinäkin olet hermostunut, pilasta pillastut! (Nauraa.)
ULLA (Tyynemmin):
No mitäs, kiusaat! (Kuuntelee: ) Nyt ne taas siellä klappaavat!
PAHLMAN (Taputtaa Ullaa olalle):
Mamma, mennäänkös me sitten nuorten kanssa ulos syömään ehtoollista, mitä?
Jaa, saa nyt nähdä!
PAHLMAN (Nauraa):
Mennään nyt, mamma, vaan kerranhan on Leilalla konsertti!
Herra ihme, oleks pöhkö, ei suinkaan se siihen lopeta, ei!
PAHLMAN (Nauraa):
Tietysti minä meinaan, että vaan kerran sillä on ensimmäinen konserttinsa täällä!
Jaa, — — kattos se on toista!
Mennäänks mamma? (Äänettömyys.)
ULLA (Miettiväisesti):
Jaa, — jos sinä lupaat, ettes juo kun pari totia!
PAHLMAN (Nauraa):
No, mitäs niistä pienistä nyt!
ULLA (Tiukasti):
Ei, juuri niistä nyt on sovittava, muuten sinä häpäset minut ja ittes!
PAHLMAN (Kiihkeästi):
Koska minä olen sinua hävässyt, häh?
Kas, kas — — en vaan minä yksin ole närvöösi, hihkut kuin olisi nahassas potti konjakkia.
PAHLMAN (Nauraa):
No, enhän minä, no me siis mennään!
No, olkoon sitten!
11 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Aape.
PAHLMAN (Kun perä-ovi avautuu, kuuluu voimakkaita kättentaputuksia,
Leila tulee iloisena Albertin saattamana):
Kas, tuossahan tulee laululintuseni! (Nauraa.)
LEILA (Iloisesti):
Niin, setä, tässä se tulee, nyt minä olen laulanut itseni lämpimäksi!
ULLA (Tarjoaa shalettia):
Aij, jai ota nyt toi liina harteillesi, ettet vilustu! (Leila ja Albert vaihtavat hymyilevän katseen.)
No, miltäs tuntuu, Leila! Se loppu meni oikein brilljant!
LEILA (Veikeästi):
No, ei se suotta ollutkaan minun bravuuriaariani!
ALBERT (Kuunnellen):
Ei, kyllä sinun nyt täytyy mennä kiittämään! (Avaa oven, kuuluu suosionosoituksia, Leila menee.)
12 kohtaus.
Ella, Pahlman ja Albert.
No, laulaako se Leila tänään hyvin? (Nauraa.)
Niinkuin enkeli!
ULLA (Viisastellen):
No, niinkuin ei enkeleitäkin olis hyvä- ja huonoäänisiä!
13 kohtaus.
Edelliset ja Leila.
LEILA (Tulee iloisena):
Ne ovat niin ystävällisiä, jaa aivan varmaan kiitollisempia kuin
Mynchenissä!
ALBERT (Innostuneesti):
Niin minustakin!
Ensin kun minä astuin sisään notkahtelivat polveni ja minä kumarsin tietysti kömpelösti, sitten löysi katseeni salin perältä erään suurmiehemme kuvapatsaan. —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Se on Snellmanin kuva!
Johonka minä katselin koko ajan kun lauloin, se näytti niin rauhalliselta ja kuuntelevalta!
Niinkö, ajatteles minä olin heti kun olin istuutunut vaan silmää, korvaa ja sormia, sillä minä tahdoin säestää con amore!
LEILA (Lyöden Albertia olalle):
Ja kyllä sinä säestitkin rakkaudella! (Kuuluu kolkutusta.)
Sisään! —
14 kohtaus.
Edelliset ja Savander.
SAVANDER (Frakissa ja kukkavihko kädessään):
Saako tulla!
LEILA (Hiukan horjahtaen):
Aah, — Te!
SAVANDER (Ojentaen kukkavihkoa):
Pyydän nöyrimmästi, kunnioittavimmin saada lausua Teille sen sanomalehden, jonka musiikkiarvostelija minä olen, toimittajien puolesta onnentoivotuksemme! (Ojentaa kukkavihkoa, Leila peräytyy.) Huomisessa lehdessämme olette neiti lukeva hymnin kritiikin paikalla, olkaa hyvä!
LEILA (Kylmästi, purren huuliaan):
Albert hyvä, pane se tuolle tuolille!
SAVANDER (Hämmästyneenä):
Minä vakuutan neiti, että kritiikin sijalla on oleva hymni Teille!
LEILA (Pirullisesti):
Vai niin, Te kirjoitatte nykyään runoja?
En, muuten kuin toisinaan kun tulee inspiratsiooni kuten tänä iltana lupaa tulevan!
Onnittelen syntymättömän hymninne johdosta! (Kääntyy selin ja kulkee kateederia kohti.)
ALBERT (Lyhyesti):
Kiitoksia!
SAVANDER (Kumarrellen):
Ainoastaan ansion mukaan, hyvästi! (Menee.)
15 kohtaus.
Ulla. Pahlman, Leila ja Albert.
LEILA (Nousee kateederiin):
Hyvä, että meni, sillä minä aijoin nousta tälle viisauksien istuimelle ja julistaa kritiikkeri Savanderille, että hän luultavasti, jos Dante olisi tietänyt hänen syntinsä, tullaan helvetissä paistamaan pronssisessa viulun kopassa, ikuisella pianon säestyksellä, ja liemenä on oleva kaikkien konsertinantajien suolaiset kyyneleet, (innostuen) suolaiset, kirpelät, polttavat, tuliset — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Vaiti, rakas Leila, miksi sinä nyt kiihdytät itseäsi, älä nyt viitsi!
LEILA (Nauraa ja viittoo käsillään):
Vaiti, sillä professori Miinos lukee tuomionsa! (Nauraa aivan hillittömästi ja vaipuu kateederin penkille istumaan.)
No, oletpa sinä hermostunut! Leila so, kas tässä vettä, juo nyt, so älä nyt viitsi!
LEILA (Nauraa):
En minä nyt vielä vettä tarvitse!
Leila, so, älä nyt, ääni menee pilalle!
PAHLMAN (Ankarasti):
So, so tyst ny'!
ALBERT (Katsoen kelloa):
Leila, Leila, on aika mennä sisälle! No rauhoitu nyt! (Leila nousee, lopettaa naurunsa ja järjestää pukuaan, Ulla pitää peiliä.)
No, nyt taas mennään! (Nauraa. Albert- ja Leila menevät.)
16 kohtaus.
Ulla, Pahlman, Emblundska ja Nanna.
Jo se tuli taas sisään, jeess kun ne leipoo, meitin sinatuurska kuiskas tyttönsä korvaan hun sunker mykky praa, minä kuulin sen ohi mennessäni!
ULLA (Mahtavasti):
Kyllä mee se tiedetään sanomattakin. (Huomaa Nannan, jolla on orvokkikimppu kädessään.) Jassoo, Nanna, ehtoota, kuinka fiini ja kauniita kukkasia!
Leilallehan minä ne aijoin!
ULLA (Hyvillään):
Se oli fiinisti ajateltu, se niin ilostuu niistä, äsken se juuri sai noi siltä Savanderi roistolta, mutta tietysti se pillastui!
Vai kehtas se sika?
Niin, sanos muuta, kehtas ja lupas kehua, phyt!
Vait, ei niin kovaa!
Ja Pahlman antoi sen sian, en minä paremmin osaa sanoa, olla täällä, vaikka on vahtimestari!
ULLA (Ivaten):
Tietysti, se meittin pappa on aina ilman miestä!
PAHLMAN (Kiivaasti):
Vai niin, mutta minä en olekkaan mikään vahtimestari kapakan ovella, joka heittää ihmisiä niskasta kadulle, en totisesti en, minä olen sinaatin ensimmäinen vahtimestari, jaa!
Mutta olis sitä sittenkin sopinut heittää!
Jassoo, jos heittämistä kaipaatte, niin teidät minä ensimmäiseksi heitän ulos! (Kiihtyen):
Mutta mitäs hittoa teillä onkaan täällä tehtävää, jumalavita, ulos senkin vanha harppu, mitä te täältä haette — —
ULLA (Keskeyttäen):
So, shsh, pappa, etkö näe että Nannalla on — —
Jaa, se ei kuulu tähän, mutta mitä hittoa tuo lohikäärme täältä hakee.
EMBLUNDSKA (Täydessä kiukussa):
Vai lohikäärme, mitäkö tekee. (Lyö käsiään yhteen ja rehentelee: ) Juu, lohikäärme tuli kertomaan, että myrkky on myrkkyä. −
PAHLMAN (Miltei huutaen):
Parasta pitää myrkyt maksassaan!
EMBLUNDSKA (Kirkuen):
Jassoo, mutta nytpä se ei pysy, kerron kiusallakin vaikkein aikonut,
Leilalle kerron oitis, kun se tulee — —
ULLA (Koettaen rauhoittaa):
Herra ihme, se kuuluu sisään, mutta Jumalan tähden, mitä sinä Liina meinaat!
EMBLUNDSKA (Nenäkkäästi):
Ei mitään, myrkkyä vaan!
PAHLMAN (Rauhoittuneempana ja uteliaana):
No, mitäs se myrkky nyt olis, antaas spruutata vaan!
EMBLUNDSKA (Kiukussa yhä):
Jassoo, ei se nyt teitä tapa, mutta sille teittin fiinille fröökinälle se sopii oikein hyvin!
ULLA (Istuen):
Herra ääretön, mitä sinä Liina meinaat!
Ei mitään, ei niin mitään, odotan vaan Leilaa!
NANNA (Joka on kaiken aikaa ollut hermostunut ja kuunnellut korva salin ovessa):
Mamma ei nyt huuda, se kuuluu salonkiin!
Kuulukoon vaikka — —, minä puhun! Puhun! (Lyö käsiään yhteen.)
PAHLMAN (Rauhallisesti istuutuen):
No puhukaa sitten!
No, — Leilan oma pappa haki Leilaa!
Jessus!
PAHLMAN (Nousee):
Se on estettävä!
No mihinkäs nyt? (Rauhallisesti):
Se istuu salissa!
Voi, voi, ettei Leila vaan sitä näkis, se tulee närvöösiksi!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
Ei siitä pelkoa se istuu sen komean kultatoolin takana, joka on vähän ton tapanen. (Näyttää kateederia):
Ei Leila sieltä voi huomata!
Jumalan kiitos, mutta rakas Liina, ethän sinä aijo pilata tytön konserttia, ethän!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
No, eihän se ollut alun pitäenkään meininki, minun vaan piti tulla siitä sinulle kertomaan, mutta kun herra Pahlman osas niin minut puhaltaa ylös semmoiseen ploosinkiin!
Anteeksi nyt, rouva Emblund, mutta kun sitä niin osaa hermostua. — Jos nyt kaikki vaan menis hyvin ohi!
Jaa, jaa, suokoon Jumala!
Onko Leila hermostunut!
Herra ääretön — on!
Pahastikin!
No kyllä vaan!
Tyst! Nyt ne taas räpyttävät!
17 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Albert.
LEILA (Tulee, aploodeja):
Oh, hoh, kun tuli kuuma, siellä oli niin kuuma, että minä pelkäsin pyörtyväni!
No, no, älä nyt rakas liiottele!
Kauvankos sinä taas olit Pariisissa?
Kahdeksantoista kuukautta!
Ai, kyllä minä olin kauvemmin Mynchenissä, kuinkas se nyt olikaan Aape?
ULLA JA ALBERT (Yhtaikaa): 23 kuukautta!
Niin!
Mutta mene nyt kiittämään, eivät ne anna rauhaa! (Leila menee.)
18 kohtaus.
No Leila!
Jaa rakkaani!
Nyt tulee se konsertin paras numero, kuule Leila, laula vaan aluksi harvaan ja tummasti, hyvin tummasti, se vaikuttaa silloin enemmän uskonnolliselta!
LEILA (surunvoittoisesti):
Koetan — koetan — Nanna, onko sinulla neulaa?
On, kas tässä!
Tahdotko sinä kiinnittää nuo orvokit sydämeni kohdalle! (Nanna kiinnittää ne keskelle rintaa.)
Herra ihme, eihän sydän siinä ole, vasemmalla puolellahan se, kas tässä! (Näyttää omaa rintaansa.)
ALBERT (Veitikkamaisesti):
Aij, jai, sitä pikku mammaa, on kerran ollut rakastunut eikä tiedä missä sydän on, sehän on keskellä rintaa, hiukan vasemmalle kallellaan!
ULLA (Vakavasti):
Eipäs, se ei ole totta, tuossahan se lyö!
Se on suuri verisuoni, joka siinä hakkaa!
LEILA (Nauraen):
Sama se missä se pieni sydän raukka on, pääasia on se, että se on olemassa ja on terve!
Niin samaa minäkin. (Nauraa.) Tässä hiljan luin lehdestä, että se eräällä akalla oli vattassa! (Nauraa. Kaikki yhtyvät.)
Siellä sen paikka olisikin, tuntisi ehkä silloin vähemmän!
Kyllä Aadolf tietää, että vattakin tuntee! (Kaikki nauravat.)
ALBERT (Katsoo kelloa):
Ei, mutta nyt on taas aika lähteä!
Onnea, onnea vaan viime osalle! (Leila ja Albert menevät.)
19 kohtaus.
Pahlman, Ulla, Emblundska ja Nanna.
Ei, kyllä minäkin nyt menen kuulemaan!
Ja minä!
Mitäs, jos minäkin vähän kurkistaisin, miltä se sali näyttää!
Jaa, menkää te vaan, minä en uskalla, enkä jaksa, minä jään tänne!
(Haukottelee, menevät.)
20 kohtaus.
Ulla yksin.
Mutta montakohan pukettia ja kranssia se on mahtanut saada, tietysti ne ovat siellä forttepianon päällä, mitenkäs ne näkisi (Menee ovelle ja kurkistaa avaimen reijästä: ) Tos on yksi liljapuketti, Herra ääretön, kun ne ovat kauniit, ne pannaan salissa siihen ekyptiläiseen kukkapottaan. Herra ihme, kun niitä on paljon — äsh, kun siitä vetää, ei uskalla enään katsoa, saa vielä naarannapin silmäänsä! (Tulee takaisin: ) Jumalan kiitos, kohta tämä jännitys on ohi, kyllä me papan kanssa ollaan ansaittu hyvä illallinen! (Istuu.) Kyllä minunkin pitää ottaa klasi portviiniä, minäkin olen niin heikko, höh, höh. (Haukottelee: ) Kyllä konsertit sentään ovat ikäviä, jaa taikka hauskojakin, jos istuu sisällä, mutta enhän minä jaksa aina kuunnella sitä samaa jollottamista ja rämpytystä! (Haukottelee, on äänettömyys, äkkiä kuuluu kimakka heikko kiljahdus.)
21 kohtaus.
Ulla, Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee kiireisesti kantaen Leilan, joka on pyörtynyt, kalpea):
Mamma, Jumalan tähden, vettä!
Herra ihme, mikä nyt tuli, voi, voi, no missä se pappakin on, oi, oi!
(Salista kuuluu sorinaa ja melua. Albert tempaa oven kiinni ja valelee
Leilan ohimoita.)
Oi, Herra Jumala, se oli kauheinta mitä koskaan olen elänyt!
ULLA (Kiihkolla):
Mitä, mitä — voi, sano mitä?
22 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemmasta ovesta pidellen päätään):
Oo, oo, hyvä Jumala, kuinka kauheata, kauheata, raakaa, voi — —
Miten, voi, voi mitä?
LEILA (Herää, heikosti):
Isä — — i—sä!
Menikö se laulu — »Isä» huonosti?
PAHLMAN JA ALBERT (Yhtaikaa):
Ei — — meni!
Oletteko pois järjiltä, kertokaa!
23 kohtaus.
Edelliset, Emblundska ja Nanna
EMBLUNDSKA (Itkien):
Voi taivas, se oli petomaista!
NANNA (Istuutuu, itkee):
Ennen kuulumatonta!
Lauloko se niin huonosti?
Nanna hyvä, hae Fiina ja käske noutaa lääkäriä! (Nanna menee itkien.)
Oi Leilani, pieni Leilani! (Valelee vedellä.)
Kertokaa nyt. Jumalan nimessä. Aadolf, etkö sinä enään osaa puhua — —
Liina, missä sinun kielesi on, voi, voi, voi — —
ALBERT (Tulee Ullan eteen):
Rouva Emblund, hoitakaa te Leilaa hetkinen! — Rakas mamma, se oli näin! Se oli niin kauheata, ajatelkaas, konsertti oli jo niinkuin voiton puolella, minä istuin ja soitin parhaani mukaan, se oli se laulu — Isä — mamma muistaa se Leilan ja minun laulu, oi kuinka Leila lauloi sen ihanasti värsy värsyltä —, yleisö oli aivan hiljaa, se kuunteli henkeään pidätellen, sitten tultiin siihen vienoon paikkaan siihen suloiseen värsyyn, jossa lauletaan:
Isä rakkautes tähden.
älä vitso kaikkein nähden
iske yössä, iske salaa
rintaan haava, joka palaa!
oli niin utuisen vienoa, niin suloista, minä aivan värisin liikutuksesta ja onnesta, sillä Leila lauloi niin hyvin, mutta — —
ULLA (Kiihkolla):
Mutta!
Silloin nousi rehtorin kateederin takaa eräs juopunut, risoissa oleva mies ja huusi yleisölle hiljaisuuden vallitessa: »Ilman sitä, se on kumminkin minun rakas likkani, johonka minä mielistyin!» Leila kirkasi — »isä» ja kaatui pyörtyneenä minun syliini!
Kauheata, ääretöntä! (Itkee.)
Raakalaisen teko!
LEILA (Heikosti):
Ei, ei — sillä lailla, rakkaudessaan hän sen teki, — — hän — — on — mi—nun i—sä—ni! (Vaipuu horrokseen.)
24 kohtaus.
Edelliset, lääkäri ja Nanna.
Tapasin tohtori Marron eteisessä.
Iltaa, se oli kait ankara säikähdys!
Niin, ettei vaan vikaantunut!
Kaatuiko hän lattialle?
Ei, minä sain vastaan! (Lääkäri tutkii, kuuntelee ja pudistelee päätään, äänettömyys.)
ULLA JA ALBERT ( Yht'aikaa):
Mitä?
Hyvin hermostunut, sydän lyö kiihoittuneesti ja — —
Ja mitä?
Ja äänijänteet ehkä hiukan väsähtäneet!
LEILA (Matalalla, tummalla äänellä):
Isä, sinä et tiennyt, että rakkauskin — voi tappaa!
Olisi varovaisinta viedä sairas kotia suljetussa vaunussa, sillä ääni voisi olla vaarassa!
ALBERT (Tyrmistyen):
Niin, voisiko se olla mahdollista?
LÄÄKÄRI (Rauhoittavasti):
Tosin sattuu joskus, että joku peljästyksestä ja rasituksesta alkaa änkyttää —
ALBERT (Epätoivossa):
Ei, jei, ei —
Rauhoittukaa, toivottavasti ei tässä ole siitä kysymystäkään!
ALBERT (Itkien):
Siis ääni on mennyt!
Sitä ei ole kukaan sanonut, rauhoittukaa toki!
ALBERT (Langeten äitinsä kaulaan itkien):
Äiti, suuri ääni on sortunut!
Älä nyt, tohtorihan sanoo, ettei se ole totta!
LEILA (Matalalla, soinnuttomalla, äänellä):
Rakkaus antaa — — rakkaus anastaa — — kaikki, — kaikki otti i—sän rakkaus!
Isän viha!
LEILA (Heikosti):
Ei, niin, ei — — se oli i — sän rak-kaus!
ALBERT (Itkien):
Koskaan ei soi särkynyt sävel! (Esirippu.)