The Project Gutenberg eBook of Sissisotien ajoilta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Sissisotien ajoilta Author: O. Relander Release date: April 16, 2024 [eBook #73405] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1907 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISSISOTIEN AJOILTA *** SISSISOTIEN AJOILTA Kirj. O. Relander Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907. SISÄLLYS: 1. Uusia asuma-aloja etsimään. 2. Maja ja nuotio. 3. Kotia varustetaan. 4. Uusia tulokkaita. 5. Koti salon sydämmessä. 6. Antti suolan haussa. 7. Liisa. 8. Karhu käy karjassa. 9. Istuimme ilokivelle. 10. Salo kaikuu. 11. Karhun pyynti. 12. Ilveksen ajo. 13. Jaakon viljanhaku-retki. 14. Kaskenpoltto. 15. Siemenen haussa. 16. Ruis lainehtii. ENSIMÄINEN LUKU. Uusia asuma-aloja etsimään. Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen Hermi koira. Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä alkaa elämää. "Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti. "Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!" "Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti. Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota kartanonaan. "Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen. "Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen, parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan, kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija, karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat, kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon turvallisemmalta. Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle, hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia. "Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai oletteko osanneet tuumia ollenkaan?" "Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään. "Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän." "Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan." "Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo? Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" — "Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja karkotettu — — —." "Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä, metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään vihollisen jalka löydä." Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia aikaisin kehittäneet. Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin, Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat, suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä. Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi, kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia. Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa suuntaisivat. Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin kulkeneet. Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle. Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat. Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä, mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa, kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja vaippa. Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa, niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen. Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista. Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle. * * * * * Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä, missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741 alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään "pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja, että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen Karjalan kansan oman onnensa nojaan. Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä. Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin. Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin, talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata, siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin. Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras. Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina, kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin. Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas, kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan uutta kodin paikkaa. * * * * * "Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi painumaan. Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä. Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla, vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli tuhoten tästä kulkenut. "Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka sivu juuri kuljettin. Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin partioretkiltä. "Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien välisen rajan kohdalta. "Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin kuuluvat taas samoilevan. Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan. "Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin", sanoi Yrjö. Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti poikien kanssa taas eteenpäin. Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden. Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään. Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka suunnalle. Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä; enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän peittämää. "Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista. "Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat." Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman. Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke vaaroja. "Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on meidän pyrittävä", sanoi Yrjö. "Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena. Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla jatkamme eteenpäin." Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan. Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat palaa. Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan näkymättömiin sammumaan. "Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan". "Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me saata tulettakaan elää." "Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä, sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä mailla liikkuvan." Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle. Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan hiekkaan. "Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä. "Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille vielä paljon hyötyä. — Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin, kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea. Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä, ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon. Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä elävämmäksi tehneet. "Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen tästä koskaan kulkea." "Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon pahempaankin paikkaan." Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria. "Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako..." "Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään." Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia, semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan. "Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi mentävä." "Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän apuneuvojakin. Kunhan katsotaan..." Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen, pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu. Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt. Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen. Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta. "Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy. Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein juhla-aterian, sen saatte nähdä." Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa itselleen oikein oivallisen aterian. Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut. Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi. Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren. Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita muuramia tuokkosesta. Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi. Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi. "Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö. Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle. Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan. Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin, vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas, mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön olemus niin turvalliselta. Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä. Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään, ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä. Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn. Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta. Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina, neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa. Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa. Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän kuuli äitinsä laulavan: Tuuin, tuuin poikoani, Vaapotan vakaistani, Tuekseni tuulisäällä. Varakseni vastasäällä. Kyntäjätä, kylväjätä, Siemenen sirottajata, Uuen tuvan tekijätä, Unen saunan saattajata. Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen. * * * * * Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman. Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta. Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh! kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh! Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa. Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät. Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan, pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja. Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat, kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja enimmin vapautta rakastava lintu. Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan, oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen miehen edessä. Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi: "Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko alkaa lämmittää." Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta. Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta, milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä, rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan. Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan polki, voi henki vaaraan joutua. Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla. TOINEN LUKU. Maja ja nuotio. Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa, kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta. Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla. Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta. Molempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen. Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin kuori irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin kattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten toinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä kuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin oikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty muutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina, joihin kontit ja pyssyt ripustettiin. "Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen. Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä eletään, kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!" "Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin. Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin koskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas, ettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen rakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei meitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää raitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme. Talveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä nuotion rakentamiseen." Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle. Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan. Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta, oksatonta suoraa, lujaa kappaletta. "Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt majalle." Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata, ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota rakentamaan. Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle, kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten asetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan. Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle. Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne sytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen liekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta, jos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin, joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi. Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin. Sillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä tapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta ei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin. "Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille, "etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme." "Kertokaa meille siitä", sanoi Antti. "Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on meillä niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan." "Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa." "Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut, järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme sitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja soiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi." "Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?" tuumaili Olli. "Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä nälkään kuole.” "Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista. "Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta. Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan." Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen, yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi. Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne. Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi Yrjö tyytyväisenä: "Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian." "Ja me niistä", iloitsi Olli. "Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu." Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta pyydystetty. "Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat. "Keitetään se heti", huudahti Olli, "sillä minulla on kova nälkä!" "Vai keitetään", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, "missä sinä sen keittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle." "Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin", sanoi Yrjö. "Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa. Ruvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teen sillä aikaa padan." "Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?" "Saatpahan nähdä." Vähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi kulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen paksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen. Nivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien eteen ja sanoi: "Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle." Pojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan vastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön loppumattomaan neuvokkaisuuteen. "Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että opitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään tarpeeseen", sanoi Yrjö. Iso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli tehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se mutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta, mutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella, puhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin hyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut. Kun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis. "Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään", neuvoi Yrjö. "Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo", sanoivat pojat katsellessaan, miten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan tuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta valmistanut ja pihdiksi halkaissut. Oivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät paljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä. Syötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen lammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi, paikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa maata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö katseli ja lähti tarkoin tutkimaan. "Pojat", huusi hän äkkiä, "tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä jotain oikein mukavaa." Pojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon poljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun. "Mitä merkillistä tässä on?" kysyivät pojat. "Onpa niinkin merkillistä", sanoi Yrjö, "tämä on metsähanhien polku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle samoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä polkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu ei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja sen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa pesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät uimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen, etsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia turvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä kykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle kyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin lammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo pyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki kiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella tahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan." "Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään", tuumaili Antti innoissaan. "Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden kasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme joudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin on kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän majapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla on joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia pyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja säilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on karhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin on Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi. Teidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran asumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus." "Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille koittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven väliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia. Linnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme vain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä puuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja karjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista." Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen ja siitä majapaikalleen. KOLMAS LUKU. Kotia varustetaan. Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan, asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta, että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen. Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten. Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä", joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina. Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti, putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi. Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain, tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen. Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle. Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia. Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä. Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi. Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai lautanpahaselta. Rehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä leikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin vastaisen varaksi. * * * * * Kerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen rannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä päivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki oli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista jaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka yksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta. "Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä. "Mitä — käynyt?" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina aikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen löytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että hän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota kirkkainakin päivinä taivaalle. — "Mistä sinä siihen luuloon tulet, että täällä olisi joku käynyt?" "Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty." Muut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty vähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne riippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa seinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta. "Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne korjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä ole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki, vaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä. "Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle ole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän kustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa puun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on haistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt, sillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä, miten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. — Siinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa höyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun kaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme." "Olisipa tuota ollut hauska nähdä", tuumi Olli. "Onko se suuri? Ja onko se vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?" "Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoi Antti. "Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava." "Mutta siitä tulee suuri työ." "Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita, mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi." Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on. Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin, samoin linnut. "Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas." Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan. Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita, puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä. Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa, mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen, viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi. Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen palaa lepettäessä. "Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa." "Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme. Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan. "Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos he uskaltaisivat Roivasta suojella. "Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki, niinkuin näette", selitettiin heille. "Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä, keitä me oikeastaan olimme. "Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä yöpuulle asettua.' "Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia." "Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin, paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän pälkähtänytkään meitä epäillä. "Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään. Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme. "Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme kuin linnut vihollisen käsistä." "Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?" — "Eivätkö ne perästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua heidän käsiinsä?" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat kuunnelleet Yrjön kertomusta. "Eivätkö liene saaneet tietää." "Olisi ollut hauska olla mukana", arveli Antti, jonka nuorekas mielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin. "Kyllä se meidän isä sentään oli mies", tuumaili Olli, joka ei omasta puolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin. "Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte tekemisiin", sanoi Antti. "Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta oli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella oli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita korjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja polttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan vain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja ne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut hallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä pienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat tahtoneetkin." "Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?" Sanoivat pojat. "Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä mahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi hurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä viimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko Karpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota hän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja jättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan, teki hän julman tekonsa. "Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille. Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen, toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat entisiä ilkitöitään. "Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — — "Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä." * * * * * Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan. Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta. Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin. Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi. Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti moniksi vuosiksi. Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä, pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta. Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö. Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa. Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen kohdalle kiinnitettyyn pihtiin. Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet, mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka. Toinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna. Ei se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli muudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin sitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin kaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa metsänriistaa. Syksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas varasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea kuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin kauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut säilyttää. Näin kuivatut "linnuntäkät" olivat varsin hyvät syödä. Kylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille pantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja ketuille viritettiin loukkuja. NELJÄS LUKU. Uusia tulokkaita. Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta, maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja. Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän illalla häntä oli kotiin odotettava. Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään. Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta. Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika. Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä tulevaksi. Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan. Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä. Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta. Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä vieraat olivat. "Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli tuossa." "Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan turvallista olinpaikkaa." "Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?" "Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää kylpemään, milloin vain haluatte." Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet. Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen, Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt joitakuita tuimempia kahakoita. Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko hänen sukunsa. Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty, itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi. Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin etsimään turvallisempia seutuja. Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös, jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa. Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan. Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi. Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman onnensa varaan. Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan. Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja, voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena matkapäivänä iltahämärissä. Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa. Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä. Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää, voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas erinomaisilta. Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät. Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä. Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä. VIIDES LUKU. Koti salon sydämmessä. Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti, ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt. Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä. Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita, jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa, vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi. Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana. Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä. Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta lauttana käyttämällä. Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin. Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja laskeusi sieltä varovasti alaspäin. Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi. Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois pientä purontapaista myöten. Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky. Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia, pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat, jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa. "Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän. Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat, oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen. "Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi: "Lepän lynkkä liekuttaapi, Koivun konkelo pitääpi. Lepän lynkkä liekuttaapi Koivun konkelo pitääpi." Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia, pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa. Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle, lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään. Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin lypsäisi. "Lepän lynkkä liekuttaapi Koivun konkelo pitääpi. Ota kenkä, lypsä lehmä, Anna lapsen juoda jorraa" lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun. Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja. Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään. Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä. Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet. "Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni, terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?" "Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä kuulunut." Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa vaiheistaan. Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty. Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja. Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa. Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille, jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten sissijoukkojen toimiin. Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön, kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi. Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua. Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös. Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni vaiheistaan. "Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?" "Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee kaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja pikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu." "Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet meidän kanssa", kysyi Yrjö. "Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet edes minne päin olitte kulkeneet." "Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?" "Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa." "Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja talvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei edes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne meidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme, metsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan, niin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on Ahmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot, raivaamme Ahmavaaran rinteille kasken." Näin selitteli Yrjö. "Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni", sanoi Jaakko. "Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?" "Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän asutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin ruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä." "Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?" Niin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja elämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten asetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin. Yrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan. Anni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää. Seuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle. Aluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden vuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi aikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin päätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan. Jaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki oli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä rakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia ja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa valmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin melkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo. Kun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä Ahmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten elämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö ja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla. Pitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä syötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli kontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja tehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa olinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka rintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla kuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän oli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla toimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun täkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun kerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei nämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita lisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat maukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn aikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen ja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan ruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan, tuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi. Näinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut maata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa, oravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat itselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä, rautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui epävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta vähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät uutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun nyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia työvoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten aikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla aiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan. Tänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko seuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä seuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä. Nykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita, toisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan ja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen virstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen, jossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku koivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla honkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta, korkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla jaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan huuru soista kohoamaan. Ensimäiseksi tehtäväksi tuli halmeen alueen määrääminen. Se määrättiin huimaavan suureksi, kokonaista viisi tynnyriä ruista oli siihen saatava kylvetyksi. Rohkea- ja hurjaluontoinen Jaakko, se huuhdan niin suureksi väkisinkin tahtoi, Yrjö olisi aluksi tyytynyt vähempään. Mutta Jaakko sanoi, että samalla kun tuli polttaa pienemmän kasken, polttaa se suuremmankin, ja kun kerran puuhiin ryhdytään, ryhdytään suuriin, kerrankin on päästävä säännöllisiin oloihin, ruvettava leipää syömään, niinkuin ihmiset muuallakin tekevät. Seuraava tehtävä oli huuhdan rajojen merkitseminen. Se tehtiin siten, että puita "rastittiin" aiotun huuhdan reunoja myöten, kirveellä veistettiin pilkkoja, "rasteja" puihin. Se suoritettiin niin pian kuin paikka oli saatu valituksi, jo samana kesänä heinäkuussa. Samana kesänä myös alkoi säännöllinen työskentely kaskimaalla. Ensiksi hakattiin kirveellä poikki kaikki nuoret vesat ja hennot puut. Se oli suuri työ sekin, johon meni hyvä osa kesää, vaikka sitä ei aivan yhtämittaisesti tehty. Työssä olivat osallisina myöskin pojat, jotka kassaroilla rapsivat poikki vesoja ja varpuja. Samalla kolottiin myös suuria ikihonkia ja siten seisautettiin niissä kasvunvoima sekä saatiin ne hiukan kuivahtamaan. Koko siirtokunnalle iloksi poltettiin jo sinä kesänä pieni kaski aivan talojen läheisyydestä. Siitä oli edellisenä talvena kaadettu hirsimetsä pois rakennustarpeiksi ja polttopuiksi. "Pitäähän tämä talon ympärystä tehdä vähän iloisemmaksi ja kauniimmaksi ja hakata tähän vähän aukeata", oli Yrjö tuuminut. Niinä aikoina, jolloin metsät peittivät suurimman osan maata, tuntui pakolaisista, jotka saivat elää koskemattoman ikimetsän keskellä, iloiselta saada vähän aukeata talonsa ympärille. Hakattujen puiden kohdalle oli jäänyt ruma ryteikkö, latvuksia, oksia ja nuoria puita. Juuresta oli jo noussut joukko tuoreita vesoja. Pieni ala tästä raivattiin ja varustettiin kaskeksi ja poltettiin eräänä tyynenä heinäkuun päivänä. Tuhkamujuun sitten kylvettiin nauriinsiementä eli "sylettiin" niinkuin nauriin siemenen kylvämistä vieläkin nimitetään, sillä siemenet puhallettiin suusta ja saatiin siten kylvös sopivan harvaa. Nauriin siemeniä oli Yrjö jo edellisenä talvena varustanut, oli ostanut niitä muutamia lusikallisia Hernevaaran Parviaisilta. Nauris nousi pian taimelle, tumman viheriät karvaiset lehdet verhosivat ennen pitkää tiheänä peittona enimmän osan mustaa kaskimaata. Elokuun alkupäivinä naurismaata harvennettiin. Sieltä täältä nyhdettiin taimia. Ollista oli aluksi hyvin sääli, kun kauniita taimia nyhdettiin maasta pois ja siten haaskattiin muka hyvää satoa. — "Olisivathan nuokin siihen mahtuneet." — Mutta kun hän huomasi, että toisissa taimissa jo oli sormenpään kokoisia nauriita ja että hän saisi ne kaikki, oli hän mahdottoman iloinen. Syksyllä korjattiin nauriit, ja olivat ne aika suuria, keltaisia. Mitä ei syksyllä syöty, pantiin talven varaksi maahan kaivettuun kuoppaan. Erinomaisen hyvältä maistui siirtolaisista nauriista valmistettu ruoka: hauikkaat ja lohko. Sitä paremmalta kun muuten saivat elää melkein yksinomaan kalan ja metsänriistan varassa. Leipää saatiin harvoin. Muutama vuosi oli vielä odotettava, ennenkuin oman pellon viljasta leipää voitaisiin paistaa. KUUDES LUKU. Antti suolan haussa. "En minä tätä ruokaa voi syödä", sanoi Antti eräänä päivänä ruokapöydässä. Pitemmän aikaa oli hän pyöritellyt suussaan lihapalasta ja viimein väkinäisesti sen nielaissut. "Syö keittoa, poika", sanoi Yrjö. "Sitä minä en voi syödä ensinkään, se on kerrassaan inhottavaa." "Eihän se hyvää ole, mutta minkä sille teet. Sanotaan että 'leikki tuli kun leipä loppui, tuska tuli kun tupakka loppui', mutta mitä se tupakan nälkäkään on suolan nälkään verrattuna. Kaikki ruoka maistaa inhottavalta ilman suolaa. Mutta täytyy koetella tottua siihenkin." "En minä siihen koskaan totu. Vanha Liisakin sanoo, että hän mieluummin on syömättä, kuin syö tätä tuimaa ruokaa. 'Sydänalaa tuimeltaa niin', hän sanoo. — Mutta minäpä lähden suolaa hakemaan", sanoi Antti. "Sinäkö, ethän sinä poikaseni voi lähteä", sanoi Yrjö. "Minunhan se olisi lähdettävä, mutta en oikein pääsisi lähtemään, kun loukkasin jalkani. Lähteköön mieluummin Jaakko. Se nyt on ollut niin suuressa innossa saadakseen tupaansa valmiiksi. Sinä olet vielä niin nuori, etkä tiedä mitä vaaroja voi sattua." "Kyllä minä lähden, kun lähdenkin", intoili yhä Antti. Ja kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui viimein Yrjö. Sen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet, oli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan saanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta Suomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta tai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä. Hevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti hankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin. Mutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan maukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti. Toiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa kestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka tapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki ruoka maistui, kun suola sattui loppumaan. Viime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se vähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei päässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli niin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä. Yrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta kun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun suolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein Antin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle. Matkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren kontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan kuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle, kulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen polvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla pehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen yli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti muodostunut. Antti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret paikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita nousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli kotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota uljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää perheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli kävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät olleet. Mutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva kirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti palava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi muistamaan retkensä tarkoitusta. Yrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli Parviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli laissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä harjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden välttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan menestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti kulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat leikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä seisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies kysymään Antin asiata. Kun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies: "Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen on taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä ehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan mielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät kaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki on vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren miehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle." "Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan, ja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan hakuun." "Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten pian turvallisemmille seuduille." Mies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin rakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja täynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin mukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille ohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen päälle ja neuvoi pojalle tien alun. Raskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka mies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki pitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua. "Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]", kuului äkkiä pensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita Venäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä. Antti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta. Ennenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin mies käynyt häneen käsiksi. "Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh [pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme oppaan", tuumailivat miehet. Antin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin vangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti nimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat hänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen Antti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän asukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan. Toiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin Ahmavaaran. Venäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä, pienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina odotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet suurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä pakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen kätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat iloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen. Aikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille vaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle, samalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään pysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan maiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa laajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti myös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi selvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten näkymättömiin. "Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on biegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä", tuumailivat sissit. "Pojan täytyy opastaa meidät sinne." Antti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi huvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti, kuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla olivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat. Oikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit katselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla asukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön vieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä käsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten yli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka olikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen aika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin kehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän seikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea samanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta sissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä tiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana. Ilta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua levolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat makaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin hänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen suoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista. Varovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä. Antin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut nukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän ei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa, ennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi suoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä vastaan. Yön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus pyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään vesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut tarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin paikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan. Eräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin kapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle niemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta. Yön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo kohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan ja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa toteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi ruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä metsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa asemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti oli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja niin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä. Koko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten kangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle, soiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan matala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään, hyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan olivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö ollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua. Aurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle lepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää olinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta ja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä. Kun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti raukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan, kotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan sissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli. Malttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona vakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä olivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä matkan vaivoista väsyneinä. Petri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan. Hän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa. Mutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin. Ruumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen oli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset kulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä mielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki miehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia, vanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän kadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat lähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja uusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui unien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä. Sitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli odottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta hänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien välissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut hivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin apunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti kohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen heräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat Antille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko hän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut osan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä. — Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa puolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi, pää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää konttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut laukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi laukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin keveästi. Hän siitä melkein heräsi. "Petri, mikä hätänä”, huudahti hän. "Ei mikään ole hätänä", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana Aunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä. Antti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja lähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon pistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki hän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä suksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen parin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin, ettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää suolle. Mutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset. Kuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii, eeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin huuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua takaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän istualleen. "A missä briha, Pedri", huusi hän. Petri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan huusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa. "Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. — Perhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet, tuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran meidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn valamme kulkkuusi, niin et enää pakene." Niin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet huomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli eteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on hyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin hitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta kuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen niemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi suolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta upposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi hän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle. "Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata", tuumailivat miehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki pitkin pehmeätä suota. — "Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin jossain piilossa." Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan. Antti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui laukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin, vaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin mieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan teki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi hän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi syvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia letikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli suohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan ponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta eteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut nopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli suksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava. Olisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista suksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona. Mutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti. Tämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia löytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät suota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi valinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän niemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai virstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua koettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen oli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen kauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla. Ei auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja sadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat he, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan paikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin. "Isänsä poika näkyy olevan se briha", tuumivat Aunuksen miehet, "vielä siitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä. Parasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet." "Lapsihan tuo oli vielä", sanoi miehistä vanhin sovittavasi. Sillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti, säpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta ei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät sissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää vähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo läpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan alkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit harhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan suuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään, neuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi astuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen. Jalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään, ettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata kulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä kuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana päivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein enemmittä seikkailuitta perille. Ahmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut kuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti Antin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle taholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki Antin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta. "Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko suoloja?" Näin sateli kysymyksiä Antille. "Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi vallaton Petri sissi maahan..." "Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?" "Olenhan minä!" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan. "Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme näkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin varokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä. Suuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea." Monta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin Ahmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta rajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa muuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan. SEITSEMÄS LUKU. Liisa. Vaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä sopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä siellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti vanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän oli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä, jossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä harvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas poikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen orpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi ja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat kaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti hän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa. Kaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen, minkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja, laulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin yritteli miehien seuraksi. Silloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili talouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa oloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään kehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat hänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja niitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen rakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan nuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen miehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea. Siksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä kaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun lapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse tehnyt, eikä sen vertaista ollut toista. Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa, tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät. Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos, etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet. Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä, huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen lumoamana. Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli: Oi sinä minun ihanaiseni, Ihalain ilmasien kannettuiseni. KAHDEKSAS LUKU. Karhu käy karjassa. "Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas miten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee", näin päivitteli Liisa muori eräänä elokuun päivänä. "Aivanhan se on lehmä parka suunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka pääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika, mitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan." "Mikä muorilla hätänä", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan. "Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio karjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi Tähikki lehmääni! — Ja rusko raiska." "Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa." "Jospa olisikin. Mutta kyllä minä vain pelkään, että kontio se on karjassa käynyt. Ja jos ne sen ruskon veivät, niin siitä tuli aika vahinko. Mistä me nyt uuden saamme?" Valitteli Liisa. "Täytyy viedä sana Yrjölle, jotta lähtevät miehet yhdessä metsään katsomaan, miten siellä oikein on käynyt." Samana päivänä läksivät Yrjö, Jaakko ja Antti kirveet vyön perässä, pyssyt olalla metsään. Saloa hyvän aikaa kierreltyään mitään erikoista huomaamatta joutuivat he Karhulammen takaiselle, suurta metsää kasvavalle korpimaalle. Jonkun matkaa korpimaata kuljettuaan tulivat miehet aukeaman tapaiselle. Jättiläiskorkuisia kuusia kasvoi siinä harvakseen, maa oli epätasaista, täynnä suuria sammalmättäitä. "Kas tuonne, ja katsopas tätä. — Kontion on tässä jäljet." Kontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran jätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä ja mättäitä oli myllerretty nurin. "Mutta ihme ja kumma", sanoi Antti, "onko se jaksanut syödä koko hiehon yhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän." "Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei yhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja maa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut tuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme pelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille suuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se pian korjata meidän tähikkimmekin. "Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan. Tavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei ensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut maahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja. Lähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu ei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä." Kotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli ruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin likellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi se sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä liikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa. Päivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt ja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse oli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin tehdä lava metsään. Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia. Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava. Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään. Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä, jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen, salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen nähnyt. Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle, pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni, kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta. Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto. Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen harjanne. Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja sadut. Metsän kultainen kuningas, Metsän poika, metsän tyttö, Metsän ehtoisa emäntä. Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys. Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan. Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan. Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta, sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan. "Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon käsivarrelle. "Etkö kuullut karhun vihellystä?" "Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme. Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se enää tule ollenkaan." Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa. Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle vahtimaan. "Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan. Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi Yrjö. Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin suostui. Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen. Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä. Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään. Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa, mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas pois todellisuudesta. Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan. Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää, ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää. Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja, vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti. Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä. Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun. Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti, että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava, josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen. Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa. Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin. Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä päästäkään käsistämme." Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta. YHDEKSÄS LUKU. Istuimme ilokivelle. Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä, sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa. Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi. Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies. Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet, ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta, pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa. Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja, hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat, astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot, mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi. Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja. Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja, noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa. Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen, arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana, silloin ajettiin hänet armotta Hymölään. "Hyi, hyi Hymölään! Kuka siellä tulee? Jaakko siellä tulee. Mikä hänellä hevosena? Kissa hänellä hevosena. Mikä hänellä rekenä? Kapusta hänellä rekenä. Mikä hänellä piiskana? Käärme hänellä piiskana. "Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen. Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta, vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä, mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata. "Lintunen, lintunen, kirjava lintunen; Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla. "Mikä se on?" "Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin, kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan. Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä, oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua. Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli ollut poikien isän kanssa. Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta, Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e. Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä. "Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie pappejakaan koko Karjalassa." Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia. Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia." KYMMENES LUKU. Salo kaikuu. Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat tähän aikaan ahkeraan metsässä. Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja, etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa, olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa. Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle, josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla. Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö mielellään pojille paikkoja. "Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara. Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa". Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne. Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten. Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen, tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan, niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva, lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta, miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen metsässä. Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään, pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä. Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan: Läksimmä miehissä metsälle, Urohissa ulkotöille Kolmen, neljän koiran kanssa, Viien, kuuen villahännän, Seitsemän sepelikaulan, Oravainen, onnervoinen, Metsän kukka, metsän omena Ylentäitse oksaselle, Alentaitse lehväselle. Poikamies on ampumassa, Pentukoira haukkumassa. Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta. Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja läksivät innoissaan uutta saalista etsimään. Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi, mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat vahtineet. Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla, eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen. Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden. "Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin", sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään." "Mutta eihän meillä ole aseitakaan...", sanoi Antti arvellen. "Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä." "Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti. "Nyt saat sen nähdä." Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille. "Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut eteenpäin, teemme uuden kierroksen." Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät. "Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan. Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä, milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta." Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä. Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta koolla. "Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?" "Kah, kierrettiinhän se." "No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön Jaakko. "Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu." "Miten se talvella pesästä löydetään?" "Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen. "Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän." "Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli. "Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka." "Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä verijuoman." Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen katoamaan. Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle. Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea, paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä. Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät karhun askeleet vievän. Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti, joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai lukuja lukenut. "Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa." "Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi. Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut, vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään tapauksessa päästetä." "Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko. "Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä, ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia karhujuttuja kerrottaisiin. "Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se, joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta." * * * * * "Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa, ja lumi on syvä kaataa." "Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme sitten niillä, kun ne valmiiksi saan." Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat, poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili. "Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi, mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni. "Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö. "Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli joku joukosta. Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta. Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki. Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat ahkiolla hilattavat. YHDESTOISTA LUKU. Karhun pyynti. Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja terotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin, savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla, joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla sitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies, oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään, etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä. Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi. "Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen. "Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna odottaa." Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut. Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta. Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella. Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt. Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi, että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten milloinkin oli tehtävä. "Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen harjanteen päälle. "Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui. Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään, hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle, mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui ja teuhasi. Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö, joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on kierros." Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä, sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta. Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua. Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun. Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin, tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä. Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa. Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin, vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa, joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut. Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan, kuin pienen talon. "Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä anna ääntää yhtään." Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään, mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa. Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi, kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle. "Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli Jaakko. "Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne, sieltä se on karhu tiensä pitänyt." Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät vastakkaiselta puolelta karhun pesää. "Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä Jaakko. "Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi." "Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon pajun varpuja." Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille. Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan, kirkasi Yrjö: "Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! — Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!" Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä, mutta ulos ei karhu tullut. "Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!" Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi sen pesän sisään. "Joko nyt ulos tulet!" Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa." Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee, että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu. Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas, joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän. Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan. Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu taas. Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut, vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan. Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään, puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen. Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän. Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla näytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä. Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen henkensä. Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän oli karhun kämmenestä saanut. "Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän valmis käymään karhun kimppuun. "Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi", sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun selässä ratsastamaan." Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua, mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä. "Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on." "Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa." "Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan." Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta, jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään. "Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas ilo mielet. Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen jättiläiskuusen oksien väliin. "Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta. Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto. Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen. Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat, voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan. Mun metsälle mentyäni, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat. Hopeana hongan oksat, Oksat haavan haljakkoina, Hopiat sisässä helkki, Kullat reunalla kulisi Mielusassa metsolassa. Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo, mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut. Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen: "Tok mie kättä käpseäisin, Vaikk' ois käet kuin veressä. Tok' mie suuta suihkoaisin, Vaikk' ois suu suen veressä, Tok' mie kaulahan kapuisin, vaikk ois kalma kaulaimilla." "Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun." "Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa puuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu kämmenellä Jaakon hartioita maahan", selitteli Antti. "Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?" "Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!" Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa emäntää ja metsän muuta väkeä. KAHDESTOISTA LUKU. Ilveksen ajo. "Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi otus sillä varmaankin on edessään." "Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan." Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä. Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön. Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin, ettei muuta näy kuin takaosa ruumista. Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut. Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii. Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät, käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle, jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen toiselle rinteelle. Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää kallion laelle ja katoaa näkyvistä? Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös, vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle, josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa, vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin, pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä. Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta. Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa, enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä. Tuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen kulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen hän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne alaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret jäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen silmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti mustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan kallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin pysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan, sitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua tupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään, hän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt ohitse. Hän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta, kaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä viruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin, läähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä ole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen se koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei kykene liikahtamaan. "Kukahan meistä ensinnä toipuu", ajatteli Antti. "Kunhan muutaman hetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän." — Mutta ilves se ensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen juosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta ladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä ruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi ampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt. Kun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa liikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä ja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti Antin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä kietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut alkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä syvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja ruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle. Mutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa ajaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan kiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki vaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä poiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei Antin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan. Tuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat kolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä yöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan. Hän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi käy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla on suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia naavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän haltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet omakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä, minne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka tärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää yhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan, hän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta, vaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja loppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta hetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella paikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta aikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on pitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen kontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu kuin pelastavaan korteen. Hän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa siihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat ja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain pistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän ottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle, iskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa taulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen heinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää, polttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista vilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin ympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen lämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan horrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan kulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut. Kun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta ajatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia kuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä sen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona, häntä koipien välissä, vähän ontuen. Sillä on lonkassa terävällä kynnellä raapaistu haava. Nyt eivät ole asiat hyvin. Missä ihmeessä se Antti viipyy? "Ainahan mies ilvekselle puoliaan pitää", sanoi Yrjö. "Vaikkapa pitää. Jotain sille on sattunut, kun se ei kotiin tule. Eiköhän pitäne lähteä hakemaan." Pimeään iltaan lähti Yrjö metsään. Hankalaa oli kulku, mutta hän oli tottunut metsissä liikkumaan. Viimein parin tunnin vaivaloisen etsimisen jälkeen löysi hän Antin heinäpieleksestä melkein tajuttomana. Siitä ei ollutkaan niin pitkälti kotiin, kuin Antti oli luullut. Yrjön avulla sai hän ponnistelleeksi tämän taipaleen. Kotiin tultuaan vietiin hänet heti saunaan. Kun häntä siellä oli perin pohjin kylvetetty ja hierottu, ja kun hän sen jälkeen oli maannut oikein kyllältään, oli hän seuraavana päivänä taas entisissä voimissaan. * * * * * Mutta ilves se oli mennyt menojaan. Vasta kevätpuoleen talvesta se ammuttiin.. Silloin järjesti Yrjö ajon. Kaikki miehet lähtivät sitä yhdessä ajamaan. Ensimäisenä hiihti Jaakko, kevyessä puvussa ilman pyssyä ilman muuta asetta kuin suksisauva. Toisena miehenä hiihti Yrjö pyssyllä ja ampumavehkeillä varustettuna. Jälkijoukkona tulivat Antti ja Olli. Antilla pyssy, Ollilla eväskontti mukana. Kohta alussa lähti Jaakko huimaa vauhtia hiihtämään ilveksen jälkiä seuraten. Komeata oli nähdä tämän voimakkaan, kookkaan miehen kulkua. Jokainen potkaisu vei tasaisella maalla sylimääriä eteenpäin, mäkeä alas mennessä lumi tuprusi ympärillä. Toiset hiihtivät rauhallisemmin perästä, joskus oikasivat, kun näkivät Jaakon tehneen jyrkän mutkan. Huimasti hiihti Jaakko, kepeänä kuin näätä kiipesi hän mäkiä ja lumipyrynä syöksyi rinteitä alas. Mutta ilveskin oli hyvissä voimissa, pysähtymättä se viiletteli eteenpäin. Metsien vikkelä kissa on jäntevä ja voimakas, keveästi kuin kissa ainakin se kiipeää jyrkkiä rinteitä ylös ja pitkin harppauksin se loikkaa metsässä eteenpäin. Sitä myöten kun matkaa jatkuu, kuumenee Jaakolla veri, hiki nousee päähän, mutta vauhtiaan hiljentämättä heittää hän vaatteensa tiepuoleen, ensin takin, sitten liivit. Ja taas sujuu matka entistä huimaa vauhtiaan. Mies höyryää talvipakkasessa, kun hän ohkasissa vaatteissaan, palavissaan kiidättelee eteenpäin. Viimein alkaa ilves väsyä. Jaakko on aivan sen kintereillä ja yrittää jo sauvalla tavottaa sitä. Viimeisessä hetkessä pelastautuu ilves isoon alhaalta oksattomaan petäjään. Siellä se oksalla kyhnöttää ja kiiluvin silmin tähystää alas, tarkkaan vartioiden vainoojansa jokaista liikettä. Jäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa jatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä täyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain alusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten ilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän kissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti ja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion metsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä on tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään mieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä kulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean miehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä, ajattelee hän tyytyväisenä itsekseen. KOLMASTOISTA LUKU. Jaakon viljanhaku-retki. Niin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa taistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin mainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka, oravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin mitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se mikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja saatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu oli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista kepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle putosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin jäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän pääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle. Ensimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin. Seuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli poltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei ollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman suureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven kuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä saataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin, ehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta siemenviljoja tiedustelemaan. "Saisihan lähteä", arveli Yrjökin. "Hyvähän on ajoissa tiedustella. Talvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi paremmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki ja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi hevosenkin lainaksi." Ja niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa tiedustamaan. Seuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon nousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo saman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin kahdessa. Parviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa tosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin paljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään olevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa, luvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan, silloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa. Hevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten sotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona. Kun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin viljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi. Siihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän toisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään kuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli voimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli myöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta aukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä. Mennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli. Mutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen hiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä Honkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika lailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja istahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä kotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi, että sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun keritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään, vaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän varassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika siitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla eläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi katsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa Terve päivä paistamahan, Terve kuu kumottamahan. Sitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen ja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle reunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää suksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli huikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen ponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia poskia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään. Mäen juurella kasvoi korpimaan reunassa kuusia tiheässä. Kahden näreikön väliseen aukeamaan Jaakko ohjasi suksensa. Mutta siinä äkkiä ahkion nuora kiskaisi Jaakkoa, niin että hän oli vähällä suin päin kinokseen tupsahtaa. Ahkio oli pysähtynyt, niinkuin olisi siihen paikkaan ollut kiinni naulittu. Kun Jaakko pari kertaa oli kiskaissut saamatta sitä liikkeelle, katsoi hän taakseen. Näreiköistä oli tullut esille kaksi miestä, yksi kummaltakin puolelta ja olivat iskeneet suksisauvansa ahkion reunaan. "Seis mies! Minne niin kova kiire! Hyvä kun lauloit, niin helpommin sinut löysimme." "Irti miehet minun ahkiostani, senkin sissit. Taikka minä murskaan teiltä pääkuoren", kirkas! Jaakko, kohottaen suksisauvaansa. Mutta miehet olivat varuillaan ja nostivat sauvansa suojelevasti eteen. Aika rytäkkä siinä syntyi. Toinen rosvoista sai puukolla silpaistuksi ahkion nuoran poikki. Samalla he alkoivat sauvoillaan tyrkkiä Jaakkoa kauemmaksi. Pahaksi onneksi ei Jaakolla ollut mitään muuta asetta kuin suksisauva. Kirveensäkin oli hän sattunut panemaan ahkioon, jotta voisi vapaammin hiihtää ja vetää vyötäisiin kiinnitettyä ahkiota perästään. Jaakko olisi kyllä puoliaan pitänyt ja olisi varmaan pian heidät allensa nujertanut, mutta miehet olivat hyvästi asestetut. Heillä oli pyssyt kummallakin ja kirveet. Toinen jo tähtäsi Jaakkoa rintaan, mutta tämä sai pyssyn piipun syrjään sysätyksi, jotta laukauksen pamahtaessa luoti katosi metsään melkein hipaisten Jaakon olkapäätä. Ammuttuaan laukauksen pyssystään, aikoi mies käyttää sitä lyömäaseena. Jaakko tarttui kädellään siihen kiinni, mutta silloin uhkasi toinen iskeä häntä kirveellä. Nyt ei auttanut muu, Jaakko survaisi äkkiä miehiä sydänalaan, ensin toista ja sitten toista ja kun miehet vähän kyykistyivät kokoon, hyppäsi hän suksilleen ja lähti viilettämään pois. Miehet olivat siihen varsin tyytyväisiä, eivätkä yrittäneetkään takaa ajamaan. Toinen ampui vielä laukauksen Jaakon jälkeen, vaikkei se häneen sattunut. Sitten vain lennättivät haukkuma- ja uhkaussanoja hänen perästään. "Hyvä, kun sillä pääsimme hänestä. Tässä olisi voinut käydä meidän huonosti", tuumivat rosvot. Harmistuneena hiihteli Jaakko eteenpäin pahoitellen, että oli laulamalla päästänyt ilonsa valloilleen ja siten houkutellut sissit tielleen. Hän olisi ehkä vielä käynyt rosvojen kimppuun, sillä hän oli uhkarohkea mies ja voimia oli hänellä kuin kahdella. Mutta hän arveli, että eivät sissit kahden liikkeelle lähde. Siinä missä on kaksi, siinä on useampiakin. Minä hetkenä tahansa, hän arveli, voi odottaa näille avuksi paljon suuremman joukon sissejä. Nolona hän hiihteli eteenpäin, mutta minkä sille voi. Paha onni oli häntä tällä kertaa seurannut. Kotiin hän tuli vasta aamupuoleen yöstä. Hän ei edes ollut uskaltanut suorinta tietä hiihtää, vaan oli kulkenut ensinnä Korpivaaralle päin ja sieltä vasta muuttanut suuntaa Ahmavaaralle, siten ainakin vaikeuttaakseen takaa ajoa. Korpivaaralla kulki lisäksi useita suksilatuja eri suuntiin, sillä siellä oli monasti käyty linnustamassa, ansoja virittämässä, ja oravia ja näätiä ampumassa. Kun Yrjö aamulla sai kuulla Jaakon yöllä kotiin tulleen, riensi hän tiedustamaan, miten retki oli onnistunut, oliko hän siementä saanut. Kohta Yrjön perästä tulivat pojatkin samalle asialle. "Etpä tainnutkaan siemenviljaa saada, kun ei niitä missään näy", sanoi Yrjö. "Kyllä minä niitä sain, vaikka vain yhden tynnörin, puolta tynnöriä läksin ahkiolla kotiin kuljettamaan, mutta sissin vietävät, pahuuksen rajantakalaiset veivät senkin", sanoi Jaakko nousten vuoteeltaan penkille istumaan. "Ovatko rajantakalaiset taas liikkeellä", sanoi Yrjö säpsähtäen. "Jos täällä salolla on hyväkin elää, niin on täällä se pahakin, ettei koskaan tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Vai on rajantakalaisia taas liikkeellä. Mutta kerrohan tarkalleen, mitä sinulle matkan varrella sattui." Jaakko kertoi ja muut kuuntelivat. "Kaksiko heitä vain oli. Ja minkänäköisiä miehiä olivat? Venäjän Karjalan puhettako puhuivat?" "Venäjän Karjalan puhettako, Karjalan puhettako", toisteli Jaakko mietteissään. "Tuota en tullut ennen ajatelleeksi. Ei ne sitä todellakaan puhuneet, vaan aivan selvää meidän puolen kieltä. Toinen oli punatukkainen ja punapartainen, ruma, keskikokoinen mies, toinen pitkä, laiha, mustakulmainen, parraton, vasemman ohimon kohdalla ruma, iso arpi." "Minä melkein luulen, etteivät ne sissejä olleet ollenkaan", sanoi Yrjö. "Selityksestäsi päättäen ne varmaankin olivat kuuluisat rosvot Törrönen ja Minkki." "No nyt minä ymmärrän, miksi ne niin iloissaan olivat, kun minusta niin kepeällä kaupalla vapaiksi pääsivät. Ilmankos ne eivät Parviaisetkaan tienneet varoittaa. Eivät maininneet sissejä tänä talvena yhtään näkyneen. Enkä minä sen vuoksi tiennyt varoillani olla. — Mutta mitä miehiä ne Minkki ja Törrönen oikeastaan ovat? Olen minä niitä joskus kuullut mainittavan." "Ne ovat oikeita rosvoja. Paha, että mokomat saavat irti kulkea ja ilkitekojaan tehdä, mutta parempi kumminkin, kuin jos rajantakalaisia taas alkaisi täällä samoilla. Harvoin nämä sentään talojen kimppuun käyvät, jossa tietävät miehisten miesten kotona olevan. Ja tänne kauas saloille, soitten taa tuskin viitsinevät tulla." "Mutta miksi mokomat rosvot irti saavat liikkua, miksi niitä ei lain koura tavota", kysyi Anni. "Nämä ne vasta merkillisiä rosvoja ovatkin; ne ovat oikein luvallisia ja laillisia rosvoja." "Mitä joutavia, luvallisia ja laillisia rosvoja, enpä mokomaa ole ennen kuullut", sanoi Jaakko. "Miksipä heitä muuksikaan kutsuisi. Heillä on kuninkaan käskynhaltijalta suojeluskirja. He ovat hänelle siitä suuret lunnaat, suuret lahjat maksaneet. Eivätkä nyt vallesmannit eivätkä voudit uskalla heitä kiinni ottaa." "Kaikenlaisia niitä onkin. On sekin kuninkaan käskynhaltija. Oikeinkohan tuo kuninkaan käskystä niin menettelee. Mikä senkin herran nimi lienee?" "Ståhlhandskehan se kuuluu olevan. Ei se kuningas siitä tiedä mitään. Jos siitä saisikin viestin kuninkaan korviin, niin taitaisi huonosti senkin herran käydä. Mutta ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu." "Kaikki maan vaivat tälle meidän Karjalalle annetaankin, ainaiset sodat, vainot, katovuodet. Ja lisäksi ovat virkamiehet kelvottomia, vain maan vaivaksi ja ihmisten kiusaksi. Siksi ne pääsevätkin mokomat rosvot rehentelemään." "No, olisi minun pitänyt puheesta huomata, että ne eivät olleet rajantakalaisia. Liian vähällä minä luovuin omastani. Mutta kun minä joka hetki odotin niitä käyvän koko parven minun kimppuuni. Odottakaapa, kun toisen kerran minun tielleni satutte!" "Ikävintä on, että siemenen hankinnassa emme ole päässeet entistään pitemmälle." "Käyn minä siellä vielä toisen kerran ja paremmin varani pidän. Tulkootpa vielä koettamaan. Onhan minulla siellä vielä puoli tynnöriä, mutta enempää ei saada, vaikea oli saada tätäkään. Aluksi eivät tahtoneet mitään antaa. Vähissä kuuluu olevan ja välttämättömiä omiin tarpeisiin. Kun vaatimalla vaadin, niin viimein tynnörin antoivat." "Käy se toinen puoli hakemassa nyt kohta", sanoi Yrjö. "Tästä puoleen se alkaa hiihtokelikin huonota. Ensi kesänä pitää aivan erikoiset neuvot pitää siemenen hankkimiseksi." "Mitkä neuvot?" "Sittenpähän nähdään." Jonkun päivän perästä teki Jaakko uuden retken kirkonkylään. Tällä kertaa suoritti hän matkan muitta seikkailuitta ja toi perille puoli tynnöriä ruista. Alku oli siemeneen, vaikka enin osa, neljä ja puoli tynnöriä oli vielä saamatta, tietymättömissä. NELJÄSTOISTA LUKU. Kaskenpoltto. Oli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin kaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen merkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski kaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava. Koko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä siementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti äärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala oli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat puut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa, milloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita. Useita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin lastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut alkaisivat kuivaa, "eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta", niinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät puut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta eteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli lähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko syrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki puut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle ja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen enimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli niistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei kuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn isoja lakkapäähonkia. Eräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan katsomassa. "No, on siinä ryteikköä", sanoi Yrjö. "On siinä sietänyt kirvestä kalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on tietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren kasken hallitsemme?" "Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin. Antaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi. Mutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?" "Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me siemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me kerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen hankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä ensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis tänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan korpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää, sietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä olisi valmis poltettavaksi." "Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi", sanoi Jaakko malttamattomasti. "Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja kassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja kolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin suurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin." "Kuka se Tikka on", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä metsään ja nyt puuttui puheisiin. "Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan", vastasi Yrjö. "Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan ja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän varassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin oman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi vuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi, mutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain suinkin on mahdollista." "Kyllähän se niin on", myönnytteli Yrjö. "Ja sitä minäkin olen koko ajan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt." "No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin kaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään." "Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin poltetaan." Koitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen etelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan väki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet työn mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut. Sytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin tulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut kädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia risukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi ilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat heti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista kovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja, vakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät eteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä seuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä se tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään. Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan. Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat, vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty, jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta paloi koko honka. Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle. Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat mahdottoman korkealle, taivaalle. Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa. Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät, pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat. Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät, vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan kosken pauhu. Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen, sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään: "Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on keitto valmis?" Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet. "Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän syömäänkin." "Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli. "Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista aluettaan." "Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut", kehuskeli Jaakko. "Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on. Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi." "No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!" "Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta, jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin. "Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti peitellä itseään. Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat kaikki syömään. "Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka, kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle. Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien täyttämä. Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta perästä. "Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet syödä", sanoi Liisa. Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa jatkamaan. Sillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä metsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi lapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa liekkien temmellystä. Syötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä, toista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa ulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään. Välistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata, kohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus niin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se pelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta autellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein valtaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja käänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan ponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli, sattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän huomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein alkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän syrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä eivät liekit temmeltäneet. "Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä pääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella." Jaakon huudon kuuli Anni. Mutta Yrjö oli kaukana. Hän oli saatuaan kasken hyvään alkuun, kulkenut kasken reunaa, katsomassa, ettei tuli pääsisi läheiseen pystyyn metsään leviämään. Pälvipaikat saisi myöhemminkin polttaa, hän tuumaili. Kun Jaakko rupesi apua huutelemaan, sattui hän olemaan aivan toisessa reunassa kaskimaata, eikä huuto kuulunut minnekään räiskeen, paukkeen ja liekkien ulvonnan vuoksi. "Hyvä Jumala auttakoon, missä se Yrjö on. Aivan se Jaakko nyt sinne palaa. Pojat juoskaa hakemaan Yrjöä. Jaakko, Jaakko, onko siellä hyvin vaikea olla." Niin vaikeroitsi Anni hädissään. Antti lähtikin heti juosten Yrjöä hakemaan. Mutta tällä kertaa oli Olli neuvokkain. Hän teki niinkuin oli nähnyt Yrjön tekevän. Kaappasi Liisan valmistaman suuren vastan, juoksi vasta kädessä läheiselle lähteelle, kastoi sen veteen ja palasi kaskelle. Märkä vasta kädessä kulki hän Jaakkoa kohti isoa kumossa olevaa hirttä pitkin. Hirsi paloi jo, mutta kun Olli ripautteli vastastaan siihen vettä, asettuivat liekit sen verran, että juuri saattoi kulkea. "Tännepäin Jaakko, tännepäin, tule tälle hirrelle, tule tätä myöten", huusi Olli. Jaakko huomasi samassa, että sitä hirttä myöten oli hänen mahdollista päästä pois. Hän hyppäsi toiselta pulavalta hirreltä toiselle, kunnes pääsi samalle hirrelle, jolla Olli oli. Olli lakaisi märällä vastalla hirren kylkiä ja tukahutteli liekkiä. Mutta siitä syntyi niin kova savu, että Olli siitä joutui aivan ymmälle. Savu oli tukahduttaa hänet, samalla kun se sokaisi hänet. Hän oli vähällä horjahtaa palavaan tulikuumaan mujuun. Silloin Jaakko nosti hänet käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin hirttä pitkin ja niin he molemmat pääsivät liekeistä pois. Viimeisessä hetkessä oli Jaakko Ollin avulla löytänyt tien liekkien keskeltä. Vaatteet jo kytivät ja savusivat useammasta kohdasta ja tukka oli yrittänyt kärventymään. Samassa kun Jaakko pääsi vähän rauhallisemmalle paikalle, tuli Anni hänelle vastaan märkä vasta kädessä. Hän oli noudattanut Ollin esimerkkiä ja käynyt kastamassa vastaa lähteessä. Sillä hän paraillaan kylvetti miestään, kun Yrjö ja Antti puoli juoksua tulivat siihen. "Miestäänkö se Anni kylvettää, märällä vastalla ropsii. Löyly näyttää olevan hyvä", sanoi Yrjö, kun näki, ettei enää mitään vaaraa ollut. "Nyt on meidän kaikkien alettava kulkea ympäri kasken, koeteltava saada reunoja palamaan ja siirtää tulta keskemmäksi. Ei tämä kaski tänä päivänä kumminkaan ehdi loppuun palaa", selitteli Yrjö. Niin tehtiinkin. Seuraavana yönä ei makaamaan juuri joudettu. Vuoron perään miehet valvoivat ja vartioitsivat, mutta tuon tuostakin täytyi kaikkien kasken reunassa lepäävien lähteä liikkeelle tulta hallitsemaan. Koko seuraava päivä poltettiin puurovioita kaskialueen keskeltä ja sitäkin seuraava päivä. Hyväksi onneksi sattuivat ilmat koko ajan olemaan kirkkaat ja tyynet, joten kaskeaminen luonnistui hyvin. Senkin jälkeen saivat uutisasukkaat useina päivinä poltella puukasoja, ja lopultakin jäi moni vahva hirsi palamatta. Kaikkialla törrötti myös mustia, sylenkin korkuisia, puoleksi hiiltyneitä kantoja pystyssä. Mutta poltettu oli kaski ja suuri taival oli kuljettu säännöllisiä oloja kohti. Työtä oli kaskimaalla senkin jälkeen uutisasukkaille koko siksi kesäksi, niin paljon kuin jaksoivat tehdä. VIIDESTOISTA LUKU. Siemenen haussa. Kun kaski oli poltettu ja kesä paraimmillaan, alkoi tulla huoli siemenestä. Viime talviset siemenen hankintayritykset olivat melkein hukkaan menneet. Mutta siementä tarvittiin ja paljon, jotteivät suuret puuhat turhiksi jäisi. "Käydään kyliltä hakemassa", voisi joku arvella. Hätäkö olisi ollutkaan, jos ei asia sen mutkikkaampi olisi ollut. Olisihan tämä matka vielä kuljettu, kantamalla olisi jyvät tuotu, joukollaan olisi niitä hakemassa käyty, ja mikä ei kerralla olisi tullut, se olisi toisella kerralla tuotu. Mutta siemenviljan hankinta oli paljon vaikeampaa. Maakunta oli puhtaaksi ryöstetty. Viljaa ei kelläkään ollut toiselle antaa, harvalla oli omiksi tarpeiksi. Hernevaaran Parviaisilta oli viljaa aina saatu. Heiltä oli jauhoja Ahmavaarallekin silloin tällöin haettu, ettei sentään leivän maku kokonaan olisi unohtunut. Sieltä oli suoloja saatu. Sieltä muu välttämätön tavara. Tavallisina aikoina oli sieltä siemenviljaakin saatu, olipa huonoinakin vuosina. Multa nyt olivat heidänkin varansa lopussa. Vainolaiset olivat sattuneet löytämään heidän viljavarastonsa, olivat ottaneet mukaansa, minkä voivat kuljettaa, lopun olivat polttaneet. Nyt ei ole siemenviljaa koko maakunnassa, niin hoettiin. Ja jos jollakulla vähin oli jossain kätkössä, meni se hyvin tarkoin omaan kipeimpään tarpeeseen. — Mutta siemenviljaa oli välttämättä saatava, muuten meni hukkaan suuri työ, jota jo toista kesää valmistettiin. Ja viimeinkin oli Ahmavaaralla ruvettava ihmisiksi elämään, maata viljelemään ja maasta elatus saamaan. Metsäläisten elämää oli jo tarpeeksi kauan eletty. Koko Yrjön tuuma oli myttyyn mennä. Tänne Ahmavaaran rinteille hän oli kuvitellut uuden rauhallisemman asumusalueen syntyvän, suurten soiden suojaaman ja vainolaisten ainaisilta kulkureiteiltä erottaman. Yrjö päätti panna mieluummin kaikki liikkeelle, kuin luopua viljelyspuuhistaan. Monenlaisia tuumia lausuttiin. Hurjaluontoinen Jaakko ehdotti, että lähdettäisiin suorastaan rajan taakse ryöstöretkelle ja tuotaisiin väkisin, mitä ei hyvällä kyetty saamaan. Yrjö ei kuitenkaan siihen tuumaan suostunut, hän oli kerran kaikkiaan päättänyt pysyä erillään pelkkää onnettomuutta tuottavista partioretkistä. Liisa ehdotti, että lähdetään kerrassaan näiltä mailta pois ja siirrytään jonnekin muuanne, missä saadaan elää rauhassa, jonne ei vainolainen retkiään ulota. Vielähän niitä lienee semmoisiakin maita. Mutta siihen Yrjö vain lyhyesti arveli, että elettäväksi ne ovat nämäkin maat luotu, ei autioina olemaan. Mutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana kuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen Yrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin tehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän puolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä tuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä retket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin, paljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös monet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin asutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli asumattomiksi, melkeinpä pitäjiä. Olipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon. Sinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös hävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä taruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista. Monien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut aarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat hakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen merkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne, mistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet. Sillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan ja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet paikkaansa. Jos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois pakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka pyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta. Mutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut tuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö lähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön vievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin viljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne päätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä peninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut kulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli matka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella. Siemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava suoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada vuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö ottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma mies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen ennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut, ehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä tekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut aivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen isännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin opettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin kookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään. Mutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja ei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan, vaan kovalla rahalla oli vilja ostettava. "Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan", hoppuili Liisa kuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. "Sen vähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti. Annettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen Lusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.” "Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun pystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen tulemme. On se vara pidetty tätä varten", sanoi Yrjö. "Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?" "Roivas!" sanoi Yrjö. "Antin ja Ollin isä." "Roivas!" — "Isä!" — "Johan hän kuoli vuosia sitten!" "Antti vainaalta jäi rahaa hyvä määrä. Silloin kun minä poikien kanssa muutin vanhoilta asumapaikoilta tänne Ahmavaaralle, kätkin minä nämä rahat maahan. Nyt on aika hakea ne esille kätköstä. Niillä ostamme nyt siemenviljan, laskemme perustan uudelle elämälle, niitten avulla taas rupeamme säännöllisiksi maanviljelijöiksi, talonpojiksi." "No mutta, miksi et ole ennen sanonut, olisi tässä rahoja ennenkin tarvittu." "Jos olisi rahat ennen piilostaan kaivettu, olisi ne syöty ja menetetty. Mutta kun niillä siemenviljan ostamme, emme niitä hävitä, vaan laskemme perustan uudelle elämälle. Ne rahat me kartutamme monikymmenkertaisiksi. Tämän kautta minä myös oman työni ohella säilytän Antille ja Ollille etuoikeuden näihin uutisviljelyksiin. — Sitten kun aika tulee, ostamme niillä rahoilla myös hevosen." "Roivas on miehistä paraimpia, sanoi monesti Taneli vainaja", puhui Liisa. "Ja hyvä ystävä oli Roivaalla", lisäsi hän, Yrjöä katsellen. Mutta pojilla hehkuivat silmät päässä. Heidän isänsä, se se lie ollut mies. * * * * * Matkavarustuksiin ei kauan aikaa mennyt. Konttiin kuivaa kalaa ja joku linnun täkkä evääksi, toiseen konttiin useampia kimpullisia oravan nahkoja ja kauneimpia näädännahkoja, kirves vyön perään, puukko vyölle, ja miehet olivat valmiit matkalle lähteinään, Yrjö miettiväisenä ja varovaisena, Antti mieli innostuksesta tulessa. Matkalle mukaan oli Yrjö varustanut myös kaksi omituista, neliönmuotoista konttia. Mitä hän niillä aikoi tehdä, ei hän kellekään sanonut. Pysyi vain salaperäisesti vaiti, kun toiset sitä utelivat. Juhannuksen jälkeisenä viikkona lähtivät, sinne kulkivat vaaran rinnettä alas soille ja kankaille. Kirkonkylän tienoilla oli paljon puuhaa hevosista. Suuri osa kylää oli autiona, niillä harvoilla, jotka olivat jäljellä, ei ollut hevosia tai eivät he olleet halukkaita antamaan. Viimein sai Yrjö kuulla, että Havuvaaran Puhakat asustivat piilopirteissä Sarajärven rannalla, että heillä oli hevosia ja että sieltä mahdollisesti voisi saada. Sinne oli kyllä hyvä matka, mutta täytyi koettaa, aikeistaan ei Yrjö millään hinnalla suostunut luopumaan. Sarajärvellä otettiin Yrjö ystävällisesti vastaan ja hevonenkin luvattiin, mutta vain yksi. Toinen ei ollut sellaisessa kunnossa, että olisi voitu pitkälle matkalle sillä lähteä. Minkäpä sille teki, täytyi olla tyytyväinen, kun sai yhdenkin hevosen. Saisivat ratsastaa vuorotellen. Kirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa kylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein tiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti Yrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät jalan kylään. He suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä menivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa Ahmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat, poikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan ettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan. Kätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria vaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan 21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin tarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti kuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan tuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten palasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo. Siellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan etupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni, niitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin vaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan takapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein, ripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli tottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin joutuisasti liikkumaan. Matkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä metsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä teistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä myöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä paikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta. Talot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja oli vain harvassa. Toista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien taloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha partiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua kokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö rohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä hevosta hoitelemaan ja astui tupaan. Tuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti nähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita ja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä siemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava eteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki laskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli Karjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja sitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa, sillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin kulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse aina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei varastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä jokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä oli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä jos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia vaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan vaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu. Miesten näitä puhellessa tuli Antti sisään. "Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä käyty." Mutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia hänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki sitä ja sanoi: "tules Yrjö vähän ulos." "No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi." Antti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan. Asettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa sen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa. Heiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen kaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä siihen mieltynyt. "Niin, kaupan se hevonen on", sanoi Sallinen. "Ja teille se olisi kerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee kulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen ehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä noutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on tottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu, mutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia. Teille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa." "Mitä me hevosella tekisimme", sanoi Yrjö leikillään. "Mitä teitä me sen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?" "No, mutta ajattelepa Yrjö", sanoi Antti innoissaan. "Kaikkeenhan sitä tarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä saisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme oman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen rantamilta. Ja..." "Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa", sanoi Yrjö. Ulos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa katseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin. Hampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö Sallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli tulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun se oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat. Yrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi muutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän kaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet sodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset läheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi ystävyydessä. Antti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että Nopsa nyt oli hänen hevosensa. Hevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti seuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin ratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei vainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa eivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat nyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan valtamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa. Matka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä toisen aina vuorostaan tarvinnut astua. Seuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen suulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran koskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien hevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja tiedustelemaan. Siementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi kontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana tuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat. Veneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään paluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi, toiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi tynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut, vaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta. Mutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea maantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos tarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri kuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää. Sen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit. Varustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua. Toiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät saivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut toisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin parin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit valmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit. Satuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi tavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle. Hevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän kuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä. Tämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan mitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa, niitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei myöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät luistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu, vaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet astuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä puheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että miesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata itse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja astuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta. Iloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin yötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa, sitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten taas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä oliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän ihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi todellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen niin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua yhdessä pysyäkseen. Sitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi. Kaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty liikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen kulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin jokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville, mistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty maantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään pensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa pitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja kierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei enemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa, ettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän oli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään. Sen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti kaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi. Kun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen vietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön Mustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni vierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö takaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit hylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli suoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa tavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava. Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille. Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla. Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan, ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut. Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus- ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli, että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki, hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen. Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu. Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä. Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden. Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää, kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos. "Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi sanomaan. "Saittepahan siementä", sanoi Jaakko. Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme, antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi ravinnoksemme." "Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa, ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun antaa." "Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas. Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli." "Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako sillä ratsastaa?" kyseli Olli. "Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on niin sukkela astumaankin." Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu. Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa. Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat, sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä, kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään. Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa, etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä. * * * * * Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä elettävä vesien ja metsän riistalla. KUUDESTOISTA LUKU. Ruis lainehtii. Oli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos kävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen lehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei kuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa polkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan harjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli hän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia sitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia kuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä poissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho. Sitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja pelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti rehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli viheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä. Nyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt. Ilma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät oli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä. Varmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä heille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten päästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime talvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava. Nyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä tehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä aaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella leivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää maanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen elämä. Luonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista ei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin käyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli Yrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut tuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen kaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta ruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen juhlallisesti kumahdellessa. Sama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu, Jaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja Olli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat varttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä vainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa, suurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki, varttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden, turvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille. Kaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat ruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja katselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha. "Pitäisi mennä kirkkoon Jumalaa kiittämään kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on meille antanut", sanoi Liisa. "Kiittäkäämme Jumalaa täällä, missä nyt olemme", sanoi Yrjö. Mutta pikku Kerttu sanoi: "Minusta tuntuu, niinkuin täällä olisikin kirkko." Ja rukiin oras aaltoili hiljalleen kesän vienossa tuulessa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISSISOTIEN AJOILTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.