Title: Kanervakukkia
Runokiehkura
Author: Hanna Stenvall
Contributor: J. H. Erkko
Aukusti Valdemar Koskimies
Hilja Liinamaa-Pärssinen
Release date: April 13, 2024 [eBook #73387]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1905
Credits: Tuula Temonen
Runokiehkura
Solmiellut
HANNA STENVALL (Kivi)
Helsingissä Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, 1905.
Runoutta mieleen rientää itsestänsä ilman vaan, jahka Luonnon äidinhelmaan pääsee vienoon vaipumaan. Luonto haavelahjojansa antaa lempilapselleen; lapsi haaveet ilmi haastaa, kutoo runokukkaseen.
Nämä runot, kirj. J.H.E.
Hanna Stenvall, kirj. Hilja Liinamaa
Lukijalle, kirj. A.V.F.
Runoilija Aleksis Kivi
Matkalainen
Veneessä
Kallis — kalliimpi
Joulukuusi
Iltakello
Eloni aika
Taivahan joulu
Mielikuvitus
Hiljaa!
Kouluoppilaan huokaus
Isäin maalle
Kaikuos kannel!
Väinämöisen soitto
Kevätruno
Aamurusko
Laula
Isänmaan laulu
Aleksis Kivi itselleen
Kevät
Kevätiltana
Kesän tuliaisiksi
Kesäruno
Kesäyön laulu
Kasteen helmeitä
Kukan kuiske
Kukan hoito
Sydämeni laatu
Kukkanurmi
Ihanteet
Kosken kuohu
Salolampi
Iltalaulu
Iltatähti
Auringon lasku
Valitus
Pois, pois!
Hiljaa
Keinussa
Kultaansa ikävöivä rannalla
Petetty poika
Lempiväiset
Nämä runot
Elämää syvästi tuntevan sydämen tunnelmat, siinä muodossa, johon ne tri A.V. Forsman on kohennellut, ansaitsevat, minun ymmärtääkseni, julkisuutta ja onnistuneimmat niistä kohoavat maamme parhaimman laulelmarunouden tasalle samalla kuin ne, ilman liikatunteisuutta, lämpimästi likenevät kansanlasten sydämenväreitä, raivaten syvissä riveissä runoudelle tietä.
Tuusulassa 10/1 1905
Hanna Stenvall (Kivi).
Huvittavaa on tutustua Aleksis Kiven veljentyttäreen, jonka sielussa luonto on säilyttänyt kipinän sitä suurta neronsoihtua, joka hänen sedässään sammui kaihoksi kansallemme.
Hanna Stenvall on syntynyt tammik. 10 pnä 1860 Siuntiossa, ja on hänen isänsä, Juhani Stenvall, Aleksin vanhin veli. Hanna tuli 12-vuotiaana vanhempainsa mukana Nurmijärven Palojoen kylään, jossa vielä vanhan isänsä kanssa asuu. Nuorena oppi hän neulomista äidiltään ja tällä hän nyt isäänsä ja itseään elättää. — Siinä Hannan vähäiset elämänvaiheet. Vuoden sai hän käydä kansakoulua, senkin säännöttömästi. Täällä heräsi hänessä lukuhalu ja oppi hän kirjoittamaan. Hän on käsiinsä saamiaan kirjoja lukemalla kokenut rikastuttaa henkeään. Ulkonaisia edistäviä vaikutuksia on hän saanut tuskin nimeksikään.
Hanna itse puhuu vuosistaan elämästään, kuinka hän lasna leikki huoletonna luona lempeän äidin. Mutta auennut nuoruus toi mielikuvituksen lennon. Tuli ahtaaksi kotimökki. Mutta pois ei päässyt. Ei ollut hälle siipiä suotu. Mihin ikävissään uskoa, mihin toivoa! Ja silloin turvautui runollisen tytön mieli lohdutuksiin tähtitarhain iki-ilosta.
Hannan sydän sykkii isänmaalle, jaloille aatteille, joitten maininki sattui hälle kuultaviin. Siksi hän laulelee, kiitellen isänmaata, jonka nurmikon helmassa, kukkarantaisten purojen loisketta kuullen kului aika. Hälle lauloi luonto kehtolaulut, aamutuulahdus toi kummat kuvitukset, ja niin nousi rinnasta laulun vieno ääni, jonka hän tuntee sointuvan Suomen soittoon. — Tämä ei ole mitään uutta. Mutta mitäpä laulaa salon lapsi, jonka rinta on täysi käsittämättömiä unelmia, joihin elämä ei tuo selvikettä — salon lapsi, joka jää osattomaksi opista ja sivistyksen riennoista. Köyhyyden kieltäymystä ja yksinäisyyden kaihoa, — siinä on Hannan elämän oppi.
Satuin hänen tuttavuuteensa matkaillessani paikkakunnalla. Hän näytteli minulle kyhäelmiään, joilla on huomattavan alkuperäinen väritys. Ne todistavat, että hänessä on runohenkeä. Muoto on paikottain odottamattoman sujuva, vaikka se on paikottain aivankin puutteellista.
Hanna Kivi on kuin heikko kaiku Aleksin voimakkaammasta laulusta. Hän on semmoinen runottarensa ja unhotetun elämänsä tähden.
Hilja Liinamaa.
Tämä luonnekuvaus, joka tekijän luvalla tähän uudestaan painetaan, seuraa paria Hanna Stenvallin runoa, jotka Hilja Liinamaa on julkaissut Uudessa Kuvalehdessä 1898, N:o 24. — Hänen niihin tekemiään korjailuja on tässäkin osaksi noudatettu.
Julkaisija
Sa kysyt runoilijaa. — Köyhä tyttö, laps kansan, kylä-ompelija vaan, mi neulallansa aamust' iltaan asti ahertaa ahkerassa toimestaan, niin kannikkansa hankkii kerraksensa ja puuhaa avuks isä-vanhallensa.
Mut moni mielikuva ommeltuupi samassa ompelijan kankaaseen ja moni kyynel siihen vierii, vierii, ja helmittääpi halvan ompeleen: niin raskasta on ihanteita kantaa, kun niille ei voi elon lahjaa antaa.
Te, siskot, veikot, runosiskoanne oi, hellin mielin halpaa vaalikaa, mi "Kanervansa" teille lahjaks kantaa, ja toivoo teistä niiden suosijaa, ja iloitkaa, ettei oo kukkaa vailla ees köyhä nummi Suomen salomailla.
Helsingissä 9 p. Maaliskuuta 1903
Aleksis Kiven muistolle
pyhittää
"Kanervakukkansa"
Tekijätär.
Nuo Ilman immet, hengettäret hennot,
ne laulun loivat surusointuisan:
se tenhokkaat toi sulle aatteen lennot,
sen sointu koski syämes pohjahan.
Sa vastakaiun aloit viritellä:
Oi, Ilman immet, teille laulelen!
Jos alkaiskin tää ääni värähdellä,
niin kuulkaa virttä särö-äänisen!
Ja laulun ääni kauemmaksi kaikui,
ja Immet loihti siihen tenhoaan;
vaan laulu suvun syvät synnyt raikui
ja siks sai laulajansa sortumaan.
Oon outo matkalainen maan ma täällä maailmassa; tuoll' oikea on kotimaa ylhäällä taivahassa, miss' yhä Herraa kiittää voin ja uusin soittaa kanteloin. — Oi autuasta, ihanaa, kun kotiin mennä saa!
Matkalla usein maistaa saan ma monta vaivaa, tuskaa, vaan jos ma Herraan turvaun, ei hylkää Hän mua koskaan. Hän tukee mua heikkoa, jok' oon niin huono, horjuva; taas vie hän tietään tasaista mua henkens' armolla.
Ah, koska pääsen levolle? — Kun päättyy päivätyöni, ja uusi päivä koittaapi, kun poistunut on yöni. Se päivä kestää iäti, siin' itse Herra loistaapi tuoll' istuimellaan kirkkaalla valittuin seurassa.
Soutakaamme! — Vesi päilyy ja mun tunteheni väilyy. Poies kauas kaukomaille mieleni nyt samoaa: näköalat kaukaisuuden lumoovaisen ihanuuden minulle nyt heijastaa.
Soutakaamme, ettei myrsky meitä kohtaa ja sen tyrsky venostamme kaataa saa! Viittanamme meill' on tähti, joka oppaaksemme lähti elontietä ohjaamaan. Viekäämme niin venhoamme, että rantaan seisahdamme, — elon rauhanvalkamaan!
Ma muistan ajan, muistan muinaisen, kun leikin löin mä kera siskojen. Kuink' aika silloin hupaisesti kulki ja äiti lempeä mun syliins' sulki ja huoletonna siinä lepäsin, siks taas kun äidin suukkoon havahdin!
Mut aika yhä eespäin rientävi
ja lapsuusaika kauas kaikkoopi.
Nyt näköala käypi ahtaammaksi
ja kotitupa varsin tukalaksi.
Tuo muutos mulle mailman uuden luo,
mi virvoitusta sieluhuni suo.
Kun päivän heltehessä työtä teet ja käsivartes vaipuu uupuneet, kuink' antaa virkistystä raitis juoma! Sa arvelet, se onpi taivaan tuoma, kun lähtehestä kirkkaast' ammennat ja sillä janoasi sammutat.
Yks lähde on, mi lähteen nimen kantaa ja sairahalle terveyttä antaa: Se Kristus on, tuo lähde elävä, mi jokaiselle tarjoo vetensä, ja jalostuttaa mielen, voiman tuo, sen janoissaan vaan tilkan siitä juo.
Oi, kuusi, miten kaunoinen oot juhlapuvussasi, sun kynttilät ne tuikkivat sun tummill' oksillasi! Sä, lasten paras ystävä, suot heille lahjais ihmeitä.
Vaan jos nyt sulta karsitaan kaikk' koreus ja valo ja kotiis taas sa vietäisiin, jok' onpi korven salo, ei kukaan silmääns' sinuun luo, ei kauneuttas tietoon tuo.
Niin ihminenkin itsestään on valkeutta vailla, mut Herra kun vain valaisee, tuon puun hän loistaa lailla ja lähimmäisten hyväksi hän hedelmänsä tarjoopi.
Iltakello hiljaa soipi, päiväntyö on päättynyt, ihmistenkin sydämihin lepo, lohtu valuu nyt.
Herran rauhaa maille huokuu
huokuu myöskin sydämiin,
vapaina ne kohoavat
avaruuksiin ylhäisiin.
Elon huolet, jotka täällä oloamme synkistää, illoin soiton sävel hoivaa, rintaan sulo rauha jää!
Niinkuin virta vierivä on elämäni juoksu. Sen ilo, onni pettävä on vain kuin kukan tuoksu. Se hetken pienen hajahtaa, vaan kohta jälleen katoaa; kun myrsky kukan murtaa.
Oi, elo, miten muuttuva sa toki olet täällä! Ken todellista onnea on löytänyt maan päällä? Kun onni parhain hymyypi, sen alla toki lymyypi vain mielikarvautta.
Äl', ihminen, siis maallisiin sun toivoasi heitä, vaan ylennä sun mielesi ja tutki Luojan teitä, niin mailman meno halpenee, sen riemut riutuu, kalpenee vuoks iäisyyden rauhan
"Taivahass' on varmaan joulu”, mietti pieni poikanen, kun hän istuu ikkunassa tähtösiä katsellen.
"Oi, jos minä oisin siellä,
kussa on niin valoisaa!
Siellä kai on joulukuusi,
josta valot heijastaa.”
"Äiti kulta, sano mulle,
kussa kulkee taivaan tie!
Oi, jos mull' ois siivet suuret,
moiset, jotka sinne vie!”
Äiti hymyilevi hälle:
"Lapsi kulta, ole vaan
aina kiltti, niin sä viimein
pääset sinne asumaan!" —
"Kuka viepi minut sinne?
Vietkö sinä, äitini?
Tuleeko myös taata sinne
sekä kaikki siskoni?" —
Rakas lapsi, se on Jeesus,
lasten paras ystävä.
Pyydä Häntä viemään. Hän on
tie ja totuus, elämä.”
Aatos liiteleepi yli ilmojen,
sieltä tavatakseen kalliin aartehen. —
Miksi lannistuu tuo raukka voimaton? —
Siksi että siivet sillä heikot on.
Mutta säde valon toisin välkähtää:
vapahana halki ilmain kiidättää.
Vapahana jälleen kahlehista maan
tomun lapskin liitää valon valkamaan.
Hiljaa, hiljaa! Nyt öisen henki valloittaapi jo sydämenki. Se rauhaa tuoko vai taistelon? Useinpa aaltoset siinä pauhaa, kun koko luonto jo nauttii rauhaa; mut sydän sykkivi rauhaton.
Hiljaa, hiljaa! Niin kaikuu kerran, kun sulle kuuluvi kutsu Herran, ja sydän lepohon uinahtaa. Vaan elon uuden se taasen saapi: kun kuolon kahlehet kirpoaapi, se kukkaan uutehen puhkeaa.
Ah, Herra, mua auta, Sa, nyt vuodell' aljetulla! Suo Sinuss' saada turvani, kun täytyy minun olla vieraalla maalla outona, miss' onpi vaarat tarjona! — Niist' armos suojelkohon!
Sun armohelmaas, Jumala,
nyt kaikki tahdon kantaa.
Sa onnea suo minulle,
jok' aivon itsen antaa
Sun tahtoasi tuntemaan;
siin' yhä aina kasvamaan! —
O, Herra, mua auta!
Ma heikko olen, voimaton hyvvyyteen itsestäni. Suo taitoa, Sun käskyjäs mun pitää mielessäni! Ja muisti mulle lahjoita, mun korvain pidä avoinna ett' opetuksen kätken!
Myös opettajat vahvista Sun voimallasi täällä! He valistusta kansasi kohentavat maan päällä, — etteivät hukkaan kylväisi, vaan että siitä nousisi, hedelmä runsas, kallis!
On maani, Suomi, armahin, en sitä vaihtaisi pois eteläisiin ilmoihin, ne miten lumovi. Tääll' aurinkoinen kirkkaampi, ja kesäöiset haastaapi syvimmän syämmen tunteita, joit' ei suo vieras maa.
Tääll' yksin metsän suojassa saan rauhass' astella, Sen humina tuo muistiini noit' entisaikoja: kun esi-isät maamme tään ne raivasivat kirveellään ja nälän, vainon torjuivat, sen meille jättääkseen.
Oi, Suomen lapsi, työtä tee sun maast etehen, niin kukoistaa se kauniina, maa esi-isien! Jonk' eestä henkens' antoivat ja päivän kuorman kantoivat, niin pojat majain matalain kuin linnain ylpeiden.
Sa viimein hellään syliisi kuin äiti suljet mun, kun päiväntyöni päätteheks saan haudan siunatun. Ah, jos niin elää taitaisin, ett' onneks sulle olisin, pois poistain kaiken turmion mun synnyinmaastani!
Kaikuos kannel ja, soittosi soikoon,
laulusi Suomeni saloille tuo,
kaikuos kannel ja intoa loihdi,
Sydämiin loihtios lämpöinen vuo!
Kaikuos kannel, kun aamusen koitar
Kunnaille pukee jo kultaisen vyön!
Kaikuos kannel, kun kansamme herää,
käynyt on työhön ja voittanut yön.
Kaikuos kannel, ett' usvat ne haihtuu
Kukka se umpunsa avata saa.
Kaikuos kannel, ett' toivomme varttuu,
vaalien kansamme onnea vaan.
Kun Väinämöinen kanteloa soitti, niin luonto kummastellen kuunteli, ja Veden immyt lainehista nousi ja lintujenkin ääni vaikeni.
Ja Väinön kansa tunsi soiton suuren: se veljesliittohon sen yhdisti, ja taistellessa eestä tiedon valon se korven kautta tiensä raivasi.
* * *
On autioita erämaita vielä, miss' ei saa valon säde soihdullaan niin sydänjuuriakin lämmitellä, ett' tiedon taimi kantais laihoaan.
Vaan syämiss' elää kykkivissä toivo: kun Väinön kannel täyden kaiun saa, se valon työhön soinnuttaapi kaikki — työkenttä yhteinen on isänmaa.
Terve tullos taasen tänne, kevät kaunis, Pohjolaan! Elonvoimat taasen elpyy heräjämään uudestaan. Kuni luontoon virtaa valo, valos luo myös sydämiin; uutta voimaa vala meihin, valon tiellä taistajiin!
Niinkuin talven vallan alle vaipui luonto kahleisiin, odotellen kesän aikaa kunnes kahle poistettiin, — vapahana elon nesteet valui jälleen soluissaan, tainnoksistaan taimi nousi kesää uutta alkamaan;
Suomi samoin uinaeli tiedon, taidon tarpeessa, nytkin viel' on heikko taimi, kunnes saapi varttua, kunnes valo kaikkivallan sitäkin saa lämmittää: silloin kukkahan se puhkee, kukkimahan aina jää.
Kas kuinka kauniist' tuolla ruskottaa: se aamun koita kirkast' uskottaa. Jo idän ranne yhä laajenee ja valon voima kaikkivallallansa itsensä murtaa yöhyt-kahleistansa ja öisen haamut pakoon rientelee
Kuin aamurusko onpi Suomen kansa: se herännyt on öisest' unestansa ja huomen kaunis sille hymyilee. Oi, Herra, suojele Sa Suomeamme! Sun sanas valossa kun vaellamme, meit' öiset vallat eivät vangiks tee.
Laula, laula, Suomen lapsi, anna äänes helkkää! Laulu poistaa murheen usmat: sydän suurna välkkää.
Laula laulua puhtahimmat,
suloks synnyinmaamme!
Laulaissasi rintoihimme
uutta voimaa saamme.
Laula, että öisen varjot maasta häviääpi, että aamunkoitto armas työmme elvyttääpi!
Suomi, armas isänmaani, sulle soikoon lauluni! Mua hellit, niinkuin äiti lapsiansa hellivi; annat nurmet kukkapinnat, kuni linnan lattiat, annat virrat kuohurinnat, kukkarannat rauhaisat.
Mua varten onpi nämät, annetut mun nautita: Enkö sitten kiitteleisi, ylistäisi Suomea! Kehtohos ma illoin nukun, hellästi mua tuuditat; aamulla kun herään jälleen, käsilläs mua kannatat.
Koska aalto sinertävä hiljaa muistaa rantoja, nousee väreet sieluhuni, joita en voi kertoa. Sun, oi Suomi, nämät ovat lahjas, joit' en oivalla, koska eteheni annat näköjä niin armaita!
Näitä nähdessäni povi huokaukseen puhkeaa, tunteitani tulvivia sanaverhoon en mä saa. Mutta laulun vieno ääni nousten raukan rinnasta lintuin ääneen säveltyypi: oi, sa Suomi suloisa!
Kun osattaret muille ne kehräsi säikehen, sen mulle vain, oi mulle ne kehräsi lyhyen.
Kun kohtalon koura kova
sen katkaisi irralleen,
niin surun niin syvän, niin syvän
se jätti sydämeen.
Oi osattaret, miksi mua ette te säälineet! — Jos ette koskaan, koskaan ois rihmaanne kehräilleet!
Jo luonto eloon virkoaa, sen kasvit heräjää, jo puihin lehti puhkeaa, ja maa jo vihertää, ja silmäns auki järvi luo, iloisna kohden rantaa tuo se vaahtovaisen aaltonsa, mi välkkyy kirkasna.
Ja linnut kilvan palajaa taas Suomen saloihin, ja salot kaikuu laulantaa myös läpi öisetkin, ja kesäyöt nuo ihanat, ne tunteitamme puhuvat, kun kaikki hiljaa hengähtää, ja luonto lepäjää.
Vaan idänranne-purppura jo hohtain punertaa, ja säteet aurinkoisesta ne maille sinkoaa, ja kukka silmäns' aukaisee, ja aamukaste helmeilee, ja lehdon lintu visertää, ja aamu heräjää.
Jo nietos sulaa maasta, ja kesä lähenee, ja koko luontoon taasen eloa virtailee.
Jo nurmen nukka vertyy,
kun päivyt lämmön suo,
ja kukka päänsä nostaa,
ja välkkyy virran vuo.
Pois valkoharson heittää
nuo neidot Vellamon,
ja Ahti aallokoissa
virittää kantelon.
Ma venhossani soudan
ja katson, kuultelen:
oi suloutta suurta
mun maani keväisen!
Yön varjot tumman väreen luo kalvoon järvyen, ja kevätilta uinuu, vaan herää suvehen.
Kesä kaunis Pohjolassa, meitä taasen tervehdät, suloisella suudelmallas kaikki kasvit herätät.
Kuollehena mik' on ollut,
taasen virkoo elämään,
linnut pienet puistikossa
säätelevät säveltään.
Kukan hoikkaa vartaloa
hellästi sä suojoat,
aamukasteen kirkkahilla
helmill' yhä kostutat.
Ihanuuttas ihaella
onpi lyhyt aika vaan:
täältä muutat; sitten syksy
pitää kaikki kahleissaan.
Helleyttä ei oo sillä:
kukat kauniit kaatelee,
vihoitellen viima käypi,
luonnon sulon raatelee.
Kolkoks' käypi sydämeni, näitä katsellessani. — Viivy, viihdy, kesä kaunis, virkistytä mieltäni!
Nyt uinuva luonto taas herää ja kahleista irrottuu maa, ja kukka se nuppunsa avaa, kun auringon suutelon saa. Nuo järvenkin välkkyvät laineet jo hopeahohteessa ui, ja puroset syliinsä liittää. — Taas luonto jo vapautui.
Sa huminaa honkien kuulet — se tuutti sun unelmihin — ja henkien kuiskeita luulet myös kuulevas luonnossakin. Ne kuiskaa: nyt ylös työhön käy innolla, tarmolla vaan; työ kansasi eestä on kallis, et jouda sa uinailemaan.
Koko luonto se huokuvi rauhaa, ei riitaa, ei vainoa sois, ja ihminen luonnon on herra, — miks rauhaa ei rakastaa vois? miks vaino on ihmisten kesken? miks' ei rakkaus vallita saa? — Siks' hongatkin suruisna huokaa elon kiistaa raastelevaa.
Nyt kesän kauneutta ma tahdon laulella: kuink' ilman henk' on raitis ja nurmi vihanta, kuin valoisat on öiset, nuo lietoherttaiset, ja tuovat mieleen haaveet, niin armaat, kaunoiset!
Ma istun tyynehessä tään lahden varjossa,
yön kuiskehia kuulen ja lintuin laulua.
Ne visertäen viuhuu mun pääni päällitse,
ja kukat kastehiset tuo tuoksun minulle.
Ja aurinkoisen kehä se kultaa hohtaapi,
jäähyvästit se meiltä jo pian ottaapi:
Se kultaileepi seudun, sen pukee purppuraan
ja veden lainehisin luo helohohdettaan.
Vaan kunnahilla hiljaa yön henki kohoaa
ja tummaan terheneensä maat, vedet verhostaa,
ja kuutamoisen kruunu sen päässä kimmeltää,
ja hartioillaan vienot nuo tähdet välkkyää.
Sä Pohjan kesäyöhyt, valollas vakaalla tuot tuntehia sieluun, tuot rintaan kaihoja. Mun lauluni on heikko sun suloa kerrontaan, mut sydämeni sulkee sun muistoa aarteenaan.
Aamusella astuelin tuolla kukkanurmella, uinaileva luonto siinä henkäili niin hiljaisna.
Lintuin äänet yksin raikui
elon tointa ilmaisten,
ne kun lauloi laulujansa
Herraa hyvää kiitellen.
Aamun kirkas valo voitti,
öisen sumut karkoitti,
aurinkoisen säde koitti,
kaiki eloon heräsi.
Kukka kaunis päätään nosti,
kyynel sillä silmästään,
kirkkahana helmiellen
alas maahan vierähtää:
Miksi itket, kaunis kukka?
Suutelonhan hellän soi
sulle armas aurinkoinen
ja sun umpus auki loi.
Sulo-tuoksullasi sitten
hurmaat meidät ihmiset.
Etkö tuota nähdessäsi
iloitse? Oi, etpä, et. —
Ah, jo tiedän, miksi itket:
onhan luonto turmeltu;
viatonta siin' ei löydy,
hyv' on pahaks muutettu.
Eikä ihme, että sulla kyyneleet käy vuotamaan; — paremp' ois sun, ettet enää silmääs auki loisikaan!
Kukka ihanainen kasvoi metsässä, siinä valittaen yksin jääneensä: "Sisko mulla tuossa oli vieressäin, nyt on hänkin poissa, ainut ystäväin".
Neito hiljallensa astui metsässä, kuuli kukan kuiskeen, otti käteensä, armahalleen antoi kotiin tullessaan: nuorukainen painoi vasten poveaan.
Kukkaa kaunokaista hoida hellästi; varo, ettei helle häntä kuivaisi, vesain juuret hennot kätke multahan, mutta latvat nosta ylös ilmahan.
Ja kun maahan juuret syvään tunkeutuu,
näet, miten niistä nousee kukkapuu.
Toivos täyttyneeksi vasta silloin näät,
edessäs kun näet kukat täyteläät.
Niinkuin kukka auringosta kasvun saa, ihminenkin valon lahjaa kaipajaa. Valon lahjan Luoja hälle parhaan suo, kun hän maansa eteen työnsä uhriks tuo.
Ah, jo tunnen sydämeni laadun: niinkuin virtaa tuuli velloaa, sydämeni samoin kuohahtaapi, sen kun tunteen tuuli liikuttaa.
Tai kuin aurinkoisen valo taittaa
sätehiään veden kalvossa,
sydän onnen-kuviaan myös luopi,
jotka särkyvät taas samassa.
Ja kun myrskyn sauhu pauhinalla vettä kohden rantaa kuohuttaa, niin myös rinnastani myrskyn aallot huokauksiin ilmi puhkeaa.
Kukat nurmella loistavat hohdossaan, kesäpäivyt kun lämpöä suo; vaan kumma, kun katselen tarkemmin, miks sulkemat nuppunsa nuo?
Yön usma ja viima niin kylmästi
kävi hienoihin helpeisiin,
siks painuvi runko ja peittyvi pää
suruharsosen suojuksiin.
Vaan toivoni onpi, nietos ei voi sen juuria jäädyttää: Maa, josta se elonsa nesteen joi, sen uudesti synnyttää.
Kuu heitti valoansa ja tähdet kirkkahat ne veteen kuvastuivat, "kuin siin' ois taivahat". — Niin mietti pieni tyttö, mi lähteen reunalla siin' ihmetellen seisoi, ihaillen taivasta.
"Oi onko taivas tuossa, tuon veden pohjassa, ja onko siellä maata ja puita, kukkia? Oi, kuinka haluaisin ma nähdä näitäkin! Nyt äidille mä kerron: on taivas toinenkin."
Vaan vieno tuulen henki veen pintaan värähtää, ja kuva-taivahasta et mitään silmään jää. Ei ollutkaan se totta: tuo lähde vietteli, ja tosi-taivas yksin tuoll' ylhääll' yleni.
Monesti ihminenkin luo luulo-onnelan, luo siihen ihanteensa, tuon sarjan kirjavan, vaan onnettaren oikku ne pian runtelee, ja kauniit unelmamme niin tyhjään raukenee.
Oi, kosken kuohu vaahteva, sa miten liet niin raivoisa, mi yhä riehut, rauhaton, kun luonto muuten tyyni on?
Ah, jopa tiedänkin mä sen:
sa olet kuva sydämen,
kenenkä sydän rauhaton,
kuin kuuma koski on.
Oi, sydän, miksi saanutkaan
oot lailla kosken pauhaamaan,
mi aaltos aina kuohuun luot
ja tuntees suotta ilmi tuot?
Vaan viimein Luojan käskien tuo koski talttuu kuohuinen, kun taisteluista vapaana on sydän löynnyt lepoa.
Vuoren jylhäkön kupehella salolampi niin tyynenä on, sen kalvoa tuulosen henki vain tuutinut on lepohon.
Ja taivahan sinervä laki
sen pintahan loistoa luo;
sitä tuuhea lehvikkö suojaa,
kukat rannalla tuoksuaan tuo.
Ma mietin: ah lammen jos lailla muin sydän myös rauhaisa ois, johon vihurin viima ei koskis, ja taivaskin loistoa lois!
Hymyellen lempeänä aurinkoinen laskeuu lännen rantaan, sille siinä kehto vieno valmistuu.
Illan hohde kukkulamme
pukee punapurppuraan,
vieno tuuli tuutielee
kaikki kasvit nukkumaan.
Linnun laulu sointuvainen
lehdossa jo lakkasi,
öisen henki helmahansa
luonnon kaiken anasti,
kunnes taasen valon voima pimeyden poistaapi, kuolleet eloon herättääpi, — aamu nuori loistaapi.
Kun iltasella istun ja tähtiä katselen,
niin johtuu mieleheni tuo aika entinen:
kuin moni onnen tähti sen taivaan valaisi —
vaan virvatulta ollen, pian tyhjään hälveni.
Sa iltatähti kaunis ja kaikist' ihanin,
tien osote oot varmaan, mi viittaat kotihin.
Siis sammukoot muut tähdet, nuo harhavalot, vaan!
Sun valos armahaisin ei sammu konsanaan!
Aurinkoinen armahainen, länteen olet lähtevä, jäähyväiset olet meille jälkehesi jättävä. Matka sull' on edessäsi, vaikka toivot lepoa, lännen piirto purppurainen peittää sinut vaippaansa. Kultakehdoss' et sä viihdy, unen luotas karkoitat, aamuruskon kultasiivin ylöspäin taas kohoat.
Sammu, valo aurinkoisen, piile pilven taakse vaan! Öisen usma, levittele varjosi nyt maailmaan!
Siinä sydämeni tunteet
ehkä uneen nukkuvi,
vaan tuo kaunis kesäilta
säilyy muistiss' iäti.
Ilta kaunis nyt kuin silloin,
koska kultain erosi:
aurinko se lähti mailleen,
vuorten kupeet kultaili.
Nyt on kaikki autiota, poissa sulo entinen; kussa ennen onnen löysin, vaivun valtaan kaihojen!
Pois, pois! Näin rinnassani soi.
Mi kumma tunne minut valtioi!
Pois, pois! Ma täältä toivoisin
yön ikikeston tummaisiin tupihin.
Pois, pois! — Ei ollut ennen niin,
sun vaivuin minä onnen unelmiin.
Pois, pois! — Voi, ettei vienyt ois,
mun armast' ystäväistäni Tuoni, pois!
Pois, pois! — On lempi viehkeä,
mut ystävä nyt lepää kylmänä,
Pois, pois! Sen silmä suloinen
nyt vaipunut on iäks unehen.
Pois, pois! Mun salli kanssasi
nyt jättää elon levoton maininki!
Pois, pois! Jo kutsuu kuolo tuo,
se levätä mun luonas jälleen suo.
Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu tuolta laakson helmasta. — Lemmen jumalatar siellä soittaneeko kannelta?
Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu,
kuuluu yhä hiljempään:
impi siinä istui nuori, —
mitä mietti mielessään?
Hiljaa, Hiljaa soitto kuuluu;
immen poski kalpenee,
ja hän nurmikolle vaipuu
viereen vienon kanteleen.
Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu, kuuluu vain kuin valitus. — Nousee mulla'i rinnastani, hiljaa tumma huokaus.
Ma keinussa yksinäin istun näin illalla kuutamoyön. — Oi, annanko keinua hiljaa ja mieleni mietteihin lyön? Ei, vaan korkeelle nouskohon keinu, kuin ennenkin muinoisin vaan, kun impeni kanssa ma kiidin, ja unholaan jätimme maan!
Vaan hervonnut käteni vaipuu, pois, poissa mun impeni on; unelmoissa nyt viihtyä tahdon: seis, keinuni malttamaton! viel' impeni valkean liinan toki kerran heiluvan näin, mut lyhyt oli lempeni muisto, — ja yksinpä taasen ma jäin.
Mä rannalle käyskelen yksinäin vaan, kun ilta jo varjonsa luopi. Ah, tokkopa sieltä mä lohtua saan, vai tuskanko mulle se tuopi? Oi, aalto, sa sääliös sydäntäni! — Vaan huoaten virkat sa viestejäsi.
Sä sanoman saatat tuon murheellisen: täss' armaani hauta nyt luodaan. Ma rannalla istun ja itkien ma katson kuin luitasi tuodaan, ne rannalle lainehet lakaisee ja muistoksi minulle heittelee.
Ja meri se synkän katseensa luo ja surusta ain' yhä pauhaa, ja hoivaksi mulle taivaalta suo kuu himmeä hymyään lauhaa, ja tähdet mua vienosti katselevat, vaan kaikk' ovat lohdut tenhottomat.
Ma nimesi rakkahan kirjoittaa nyt santahan tahdon, oi kulta, ja kukan myös tahdon ma istuttaa: se lemmen muisto on multa. Taas rannalle sitten mä käyskellä saan, mun kukkaani itkulla kostuttamaan.
Ulapalla aallokossa vene nopsaan liitääpi; venehessä istuu poika, kullan luo mi kiitääpi. Lemmestä kun sydän sykkii, rinta riemuin aaltoaa, odotellen onnen rantaa silmä ahnas katsastaa.
Määräpäähän päästyänsä. toivoi saavans' sulkea rakkahansa rinnoillehen, iki-siteen solmita; vaan — oi, horna! — petettynä poika maahan vaipuupi; tyhjä virvatuli oli onnensa, min kuvaili.
"Laine, mulle lempes anna, viihdytä mun tunteeni! Raivoava olet sinä, niinkuin oma rintani. Lemmestä se ennen sykki, uskollisna alati, vaan mun kultain minut petti: turha siis on eloni."
Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi ja lepoon luonto jo uinahtaa, vaan aatoksissansa impi yksin tuoll' asteleepi päin rantamaa. Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? — Ah, suoko lepoa aallon pauhu?
Ja Aallotarten luo tultuansa
Hän niiden kuuntelee laulantaa
ja näkee Vellamon tuutivana:
se häntä luokseen nyt viittoaa, —
"Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis,
niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”
"Jää hyvästi, sinä isän koti!
Kenties en näe sua konsanaan.
Ma sulo-muistona rintaan suljen
tuon lapsuus-onnelan ainiaan.
Oi, lempi, onni, ne elon luovat;
vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?"
Näin impi istuvi hetken vielä ja aallon loisketta kuuntelee ja odotellen hän katsoo, katsoo: jo vene verkkahan lähenee. Se sulhons' onpi, mi siellä rientää ja hänet noutaa ja tuskat lientää.
"Oi armahin, sinut kerran omaan!"
Näin nuorukainen nyt huudahtaa
ja povellensa hän immen painaa:
"Ei meitä kukaan voi erottaa!
Sun lempes kautta voin kaikki voittaa,
viel' onnen tähtikin meille koittaa!"
"Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt ei lemmen kukkia riistää voi, miss' armahainen on iki-kesä ja linnut kauniisti lauleloi! Ja Onnetar se nyt meitä johtaa, siks kunne ruusujen nurmi hohtaa."