The Project Gutenberg eBook of Tyttö ja omena
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tyttö ja omena
        Romaani

Author: Raoul af Hällström

Release date: March 8, 2024 [eBook #73124]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYTTÖ JA OMENA ***





TYTTÖ JA OMENA

Romaani


Kirj.

LASSE ENNER [Raoul af Hällström]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




1.


Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti
toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua
kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän
matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.

Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli
Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli
ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen
Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin
olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä
hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät
maailmanennätykset.

Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään
tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta
nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen
satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä
ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa,
jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen,
tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan
ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja
hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella
olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva
maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä
istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen
nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.

Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä
mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät
ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista
pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen
maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän
nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.

— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat
maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi
raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman
muuta tiedossa!

Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin
neitosia... Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen
nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta
mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi
Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi
hänet huonolle tuulelle.

Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.

Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan
nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.

Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori
ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään
harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.

— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä
sohvalle vastapäätä Ensiota.

Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti
ympärilleen.

— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.

— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan,
niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt,
isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se
lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä
ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle
ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja...

Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta
ulos.

Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos
ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen
ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.

Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut
peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän
kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.

Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät
loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät
punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin
alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin
ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja
nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja
tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis,
kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.

Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä
koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.

Oiva makupala, saakeli soikoon!

Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta
verkkohyllylle.

Ensio ponnahti nuolena ylös.

— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?

Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan
silmäyksen.

— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen
yksinkin.

Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman
tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen
verkkohyllylle.

— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.

— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen
kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia
daameja.

Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta,
kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!

— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!

Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.

Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut
siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi
hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai
hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt
teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.

Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.

— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten
vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen
sellainen, nähkääs.

— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.

Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on
parasta olla diplomaattinen.

Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos
ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan
matkatoverinsa.

Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita
matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien
kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä
neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa
oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.

— Ulkona sataa, sanoi tyttö.

— Hm.

— Aamulla oli vielä kaunis ilma, kun ajoimme hevosella asemalle.

— Niinkö?

— Olimme vallan myöhästyä junasta, sillä Liisu rupesi ontumaan. Liisu,
se on minun tammani.

Ensio painoi savukkeensa sammuksiin tuhkakupissa.

— Tahdotteko omenan? huudahti tyttö äkkiä ja kapusi ylös sohvalle sekä
kaivoi koristaan esille kaksi suurta punertavaa omenaa.

— Ne ovat meidän omasta puutarhastamme, vakuutti hän ja ojensi Ensiolle
toisen. Toisesta hän itse haukkasi aimo palan ja rupesi syömään, silmät
nautinnosta loistaen.

— No, ettekö huoli?

Ali right, ajatteli Ensio itsekseen, tyytyväisenä. — Eeva tarjosi
miehelle omenan. Ja mies otti ja söi.

— Eikös maistukin hyvältä, vai mitä?

— Maistuu aivan erinomaiselta, kehui Ensio. — Kerrassaan
paratiisilliselta.

Ja hän ryhtyi hakkailemaan tyttöä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Hän koitteli hakkailua kerrassaan ensiluokkaisesti, omasta mielestään.

Ennenkuin juna oli ehtinyt Helsinkiin, oli hän jo saanut ongituksi,
että tytön nimi oli Kyllevi Selin, että hänen isällään oli
Joutsenlahti-niminen maatila, että hän oli ensimmäistä kertaa matkalla
Helsinkiin, jossa hän asuisi tätinsä luona, ja että hän aikoi ruveta
harjoittamaan lainopillisia opintoja.




2.


Maisteri Elvi Lackson istui pienen valkean rococo-kirjoituspöytänsä
ääressä ja korjasi oppilaittensa ranskankielenkirjoituksia.
Ranskankielen epäsäännöllisten verbien taivutus ei ole leikintekoa,
kuten varsin helposti saattoi todeta VII-luokkalaisten poikien ja
tyttöjen vihoista. Opettajatar sai piirtää marginaaleihin toisen
punaisen pukin toisensa jälkeen, eikä hänen mielentilansa sen johdosta
käynyt erikoisen keveäksi.

Vihkojen vieressä pöydällä oli Elinor Glynin romaani puolittain
aukileikattuna, ja Elvi Lacksonin himoitseva katse eksyi silloin
tällöin sen korealle kansilehdelle. Hän torjui kuitenkin vakaasti
kaikki »The Great Momentin» viekoitukset ja tarttui seuraavaan vihkoon.

Silloin hän kuuli ulko-oven käyvän ja eteisestä vilkasta puhelua.
Toinen ääni oli hänen veljensä Nissen, ja toinen...?

Hän nousi äkkiä ja meni ovelle kurkistamaan.

— Veikko-Ilmari! Hyvää ehtoota. Kas kun sinäkin kerran muistat meidän
olemassaoloamme!

Luutnantti Launo kumarsi ja suuteli hänen kättään.

— Hyvää iltaa, Elvi. En suinkaan vain tule häiritsemään työtäsi?

Veikko-Ilmari Launo oli hyvin hienokäytöksinen ja hillitty nuori
mies. Hänen somat, säännölliset kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja
mielenmalttia, hänen siniset silmänsä olivat uskolliset ja syvät. Hänen
pehmeä suunsa teki tuntehikkaan ja hieman lapsellisen vaikutuksen.

— Tulit juuri sopivaan aikaan, sanoi Elvi Lackson. — Aloin juuri
kyllästyä ranskan vihkoihin.

Hän katseli luutnanttia tutkivasti:

— Mutta sinä näytät kovasti kalpealta, Veikko-Ilmari. Olet varmasti
taas työskennellyt liikaa.

Nisse Lackson naurahti.

— Elvi nähtävästi on ottanut elämäntehtäväkseen pitää äidillistä huolta
sinusta, Veikko-Ilmari. Rasittuneen näköinen! Sinä tietysti olet ollut
hummaamassa koko viime yön, vai mitä?

Luutnantti Launo pudisti päätään ja hymyili.

— Minulla on todellakin ollut sangen paljon kansliatöitä viime aikoina,
sanoi hän.

Nisse meni saliin ja sytytti lamput.

— Käykää sisälle istumaan, älkää huoliko eteisessä flörttailla.

Hän istuutui mukavasti nojatuoliin ja tarjosi savukkeen luutnantti
Launolle.

— Paljon työtä, mukamas, venytteli Nisse hieman epäilevään äänensävyyn.
— Noo, ehkäpä. Sellainen jöröjukka hän joka tapauksessa on, että meille
hän ei tule ellei tuoteta. Niinpä niin, Elviseni, ettäs nytkin saat
ilahuttaa sieluasi hänen rakkaalla persoonallaan, siitä saat yksinomaan
kiittää jaloa ja uskollista velimiestäsi, joka sattumalta tapasi hänet
Espiksellä ja melkeinpä väkipakolla laahasi hänet tänne ylös.

— Kiitos ja kunnia sinulle siitä, veliveikkoseni, sanoi Elvi.

Luutnantti Launo oli koomillisen onnettoman näköinen.

— Vakuutan sinulle, Elvi, että Nissen ryövärijutut väkipakolla
laahaamisesta ynnä muista minun upseerinarvoani alentavista seikoista
eivät ole vähimmässäkään yhteydessä puhtaan totuuden kanssa. Olin juuri
tulossa tänne, kun tapasin Nissen Kämpin kulmassa, vaikkakin tulin
hieman epäröivin mielin — sinähän, Elvi, muistaakseni eilen oopperassa
sanoit, että sinulla on paljon vihkoja korjattavana tänään.

— Kyllä minä ne vielä ennätän, sanoi Elvi huolettomasti. — Odotamme
sitäpaitsi muitakin vieraita tänä iltana.

— Niin, sehän on totta, sanoi Nisse. — Eikö tuo meidän serkkutyttömme
Joutsenlahdesta ole vielä saapunutkaan? Sitä Kylleviä katselemaan minä
tämän luutnantin tänne oikeastaan töinkin.

— Maire on häntä juuri asemalta hakemassa. Heidän pitäisi olla täällä
tuossa tuokiossa.

— Elleivät haljuile jossain pitkin katuja. Sellaisesta rasavillistä
kuin Kyllevi ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi Nisse.

— Kyllevi on tosin aina ollut tavattoman lapsellinen, myönsi Elvi. —
Mutta siitä on jo sentään toista vuotta kun me hänet viimeksi näimme,
hän on siis tällä ajalla jo voinut paljon muuttua parempaan päin.

— Hän on täydellinen pyryharakka, intti Nisse. — Täysiverinen ingénue.
Ja sellaiset eivät kehity asteittain ja verkalleen, niinkuin me muut
kuolevaiset, vaan he ovat ja pysyvät samanlaisina västäräkkeinä siksi
kunnes se suuri rakkaus saapuu heidän elämäänsä ja herättää heidät kuin
yhdellä iskulla.

Elviä nauratti:

— Rakas Nisse, säästä meitä tehdastuoteteorioiltasi!

— Etkö sinä tunne kaikkia romaanien ja teatterikappaleiden
pikkuhupakoita? Mikä heidät kehittää tytönletukasta naiseksi, ellei
rakkaus...

— Rakkaus ja aina vain rakkaus! huudahti Elvi hieman kiivaasti. —
Niinkuin ei tässä maailmassa olisi mitään muita elinehtoja naisille
kuin vain tuo iankaikkinen erotiikka! Pitäähän ihmisillä olla hiukan
älyllistä elämääkin eikä vain pelkkä aistillinen puoli.

Luutnantti Launo huomasi keskustelun liukuneen vaaralliselle alalle ja
yritti siksi johtaa sen uusille urille.

— Olen varmastikin kerran maailmassa tavannut tuon teidän
Kyllevi-serkkunne, hän, sanoi. — Muistan erään kesäillan teillä
Rantakartanossa noin viisi tai kuusi vuotta sitten. Olin silloin
eräällä polkupyörämatkallani poikennut teille. Teillä oli juuri silloin
sukulaisia vieraina. Heillä oli mukanaan noin kaksitoistavuotias
punapukuinen tyttö, joka näytti olevan hyvin innostunut pyörääni. Ja
kerran, kun käänsin selkäni, oli pyörä yht'äkkiä kadonnut. Kaukana
maantiellä vain näin vilaukselta jotakin punaista, joka meni ankaraa
vauhtia ahdetta alas, teki yhtäkkiä kuperkeikan ja — makasi ojassa.

Nisse nauroi täyttä kurkkua.

— Tuo oli kyllä täysin kyllevimäistä, myönsi hän.

Launo jatkoi:

— Kun ehätin apuun, oli tyttö jo omin neuvoin ruvennut kömpimään ylös
ojasta, ja muistan panneeni merkille, miten hän ei tavallisten nuorten
tyttöjen tapaan surrut pilaantunutta punaista pukuaan tai kuperkeikan
aiheuttamia vammoja, jotka epäilemättä olivat sangen tuntuvia — sanoi
vain puolittain itkunsekaisella, puolittain riemuitsevalla äänellä
jotenkin tähän tapaan: »Minulla oli sentään hiivatin hyvä vauhti, eikö
ollutkin? Ja saamari soikoon, ellei tuota kirottua ahdetta olisi ollut,
niin...»

— Ja polkupyöräsi? kysyi aina käytännöllinen Nisse.

— Pyörä! Se oli luonnollisesti alkutekijöissään. Oi, hyvää iltaa, rouva
Lackson!

Luutnantti Launo nousi seisomaan ja kumarsi.

— Hyvää iltaa, luutnantti. Hauskaa että ette unohda meitä.

Hovineuvoksetar Lackson oli ilmestynyt ruokasalin ovelle ja soi
kaikkein ystävällisimmän maailmannaisen hymyilynsä luutnantille, joka
oli hänen kuten hänen vanhemman tyttärensäkin erikoinen suosikki.

Rouva Lackson oli hyvin komea ja tumma nainen, ei vielä viittäkymmentä
täyttänyt, mutta paljon nuoremman näköinen. Hän oli entinen kaunotar,
sen saattoi hänestä varsin hyvin vieläkin huomata. Hän näytti yhä
varsin nuorekkaalta ja hyvin säilyneeltä — hän oli »kuin tytärtensä
vanhempi sisar», sanoivat luonnollisesti kaikki ne herrat, jotka
tahtoivat häntä mairitella, ja sellaisia herroja oli hänellä vielä
oikein paljon.

Nyt hän istuutui sohvalle plastillisen kauniiseen asentoon,
järjesteli tulipunaisen liinansa mustan silkkipukunsa yli ja varoi
samalla että hänen kasvoillensa lankesi edullinen valaistus kirjavan
silkkipäällystimen himmentämästä lattialampusta. Hän huokasi hieman ja
rupesi tietysti heti keskustelemaan voinnistaan.

— Minulla on tänään ollut niin hirveä päänsärky, oi, ette osaa
aavistaa, luutnantti, miten hirveä!

Hän loi kauniit, tumman surumieliset silmänsä Launoon, ja hänen äänensä
vetosi toisen myötätuntoon.

— Kaikki muutokset elämässäni hermostuttavat minua, jatkoi hän, — Ja
nyt me juuri odotamme miesvainajani sisarentytärtä tänne maalta.

— Niin, äitihän on aina niin konservatiivinen, pisti Nisse väliin.

— Kyllevi Selin, tunnetteko te hänet, herra Launo?

Veikko-Ilmari katseli hymyillen Elviä ja Nisseä.

— Luulen kyllä kerran tehneeni tuttavuutta hänen kanssaan noin viitisen
vuotta sitten. Mutta sen koommin en ole häntä valitettavasti tavannut.
Hän on kaikesta päättäen varsin mielenkiintoinen persoonallisuus.

— Liiaksikin huomiotaherättävä, aivan liiaksi, huokasi hovineuvoksetar.
— Hänellä on merkillinen kyky saada aikaan jännittäviä tapahtumia.
Minä en ainakaan koskaan ole voinut tuntea itseäni levolliseksi hänen
seurassaan.

— Noo, mutta äitihän ei ole nähnyt häntä vielä ylioppilaana, sanoi
Elvi levollisesti. — Nyt hän varmasti on tullut järkeväksi ja oppinut
tuntemaan naisenarvonsa, kun hän on saanut valkoisen lakin päähänsä.
Sellainen velvoittaa.

Hovineuvoksetar rauhoittui hieman. Hänellä oli oikeastaan rajaton
luottamus älykkääseen ja järkevään vanhempaan tyttäreensä, joka johti
häntä kaikessa.

— Niinkö luulet, Elvi, sanoi hän. — Mutta eikö kello jo ole paljon?
Hänen pitäisi kai oikeastaan olla täällä jo.

Veikko-Ilmari katseli rannekelloaan.

— Puoli kymmenen, jotakuinkin.

— Jumala varjelkoon, ja junan kun pitäisi olla täällä jo puoli
yhdeksältä!

— Se on ehkä myöhästynyt, sanoi Elvi levollisesti.

— Mutta eihän tänne Kapteeninkadulle ole kuin enintään puolen tunnin
matka. Ja minä juuri sanoin Mairelle, että ottaisivat ajurin. Siellä
sataakin vielä noin kovasti!

— Ehkä he eivät ole saaneet hevosta, esitti Nisse.

Mutta hovineuvoksetar ei ottanut rauhoittuakseen.

— Voi minuakin, kun laskin Mairen sinne yksin. Mutta kun minulla oli
niin kova päänsärky!

— Eikö Mairen ensin pitänyt mennä jonnekin ulos muutamien tovereidensa
kanssa? kysyi Elvi. — Hehän kävivät täällä häntä hakemassa. Irja Heimo
ja joku kavaljeeri, kuka lie ollut.

Nisse vihelsi.

— No, silloin en minä ihmettele, vaikka Maire olisi unohtanut koko
asian ja istuisi tällä hetkellä kaikessa rauhassa elävissäkuvissa tai
jossain kahvilassa.

— Minä myöskin ankarasti epäilen, sanoi Elvi.

Rouva Lackson väänteli käsiään epätoivoisena.

— Ja minä kun juuri varoitin... Laupias taivas, mitä meidän nyt on
tehtävä?

— Neiti Selinhän voi pahimmassa tapauksessa ottaa ajurin ja tulla
yksin tänne, koetti Veikko-Ilmari lohduttaa. — Jos hän kerta tietää
osoitteen, niin...

— Mutta se juuri ei ole lainkaan varmaa, että hän muistaisi meidän
osoitteemme. Hän ei ole milloinkaan ennen käynyt Helsingissä. Ja hänen
tulostaan tänne kirjoitti hänen isänsä ja pyysi että olisimme asemalla
vastassa sillä ja sillä junalla. Oi, mikä skandaali! Voi, minun
päätäni, minun päätäni, nyt se minun päänsärkyni taas alkaa!

Rouva Lacksonin hermot olivat nähtävästi täydelleen lopussa. Hän nousi
sohvalta ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla.

— No, mutta sanokaa nyt edes, lapset, mitä meidän pitää tehdä! Te kun
aina olette niin viisaita.

— Äiti rauhoittuisi nyt, eihän vielä mitään ole tapahtunut, sanoi Elvi.

Ja Nisse jatkoi:

— Odottakaamme ainakin, kunnes Mairen omatunto herää. Eihän hän voi
koko yötä istua Fazerilla.

— Maire istuu mieluummin Palatsikahvilassa, oikaisi Elvi kuivasti.

Hovineuvoksetar pysähtyi kesken kävelyhän.

— Älkää nyt aina Mairea soimatko! Olen varma siitä, että hän on ihan
oikeaan aikaan tullut asemalle, mutta Kyllevi itse on varmaankin taas
tehnyt jotain huomiotaherättävää, hypännyt alas junasta sen ollessa
täydessä vauhdissa tai jotain muuta samankaltaista. Häneltä voi odottaa
mitä hyvänsä. Minä en todellakaan jaksa ymmärtää Edvardia, mitenkä hän
saattoi lähettää tytön yksin niin pitkälle matkalle.

— Äidin ajatukset Kyllevistä eivät ole liioin korkeat, selitti
Nisse hymyillen Launolle, — sen jälkeen kuin Kyllevi kerran, kun
äiti ja tytöt saapuivat Joutsenlahteen, tuli heitä asemalle vastaan
puolikesyllä varsalla, joka sitten kuormineen päivineen lähti
juoksemaan hurjaa vauhtia yli ojien ja peltojen, koska se pelästyi
äidin sinipunaista parasollia.

— Oli ihme ja kumma, että siitä hengissä pelastuimme.

Hovineuvoksetarta värisytti vielä pelkkä muistokin tästä kammottavasta
tapahtumasta.

— Minä puolestani luulin jo viimeisen hetkeni lyöneen.

— Mutta, äiti kulta, eiväthän rattaat edes kaatuneet, sanoi Elvi.

— Olkoon, mutta joka tapauksessa hän on vaarallinen henkilö. Hän
hankkii viattomille ihmisille päänsärkyä.

— Eihän tuo nyt vielä mitään, sanoi Nisse. — Pahemmin minun kävi,
kun minä viimeksi olin Joutsenlahdessa. Kyllevi oli nimittäin minun
sänkyyni pannut lakanan alle ison vadin täynnä kylmää vettä. Kun
heittäydyin nukkumaan, olin luonnollisesti vähällä upota siihen veden
paljouteen, joka äkkiä tulvi yli vuoteen. Kun sitten vihdoin olin
saanut oloni jotakuinkin kuivaksi ja juuri olin nukkumaisillani, rupesi
jokin hirveästi surisemaan tyynyssäni. Kyllevi oli piilottanut sinne
elävän heinäsirkan! Enkä saanut sitä millään pois, se surisi siellä
koko yön...

Samassa ovikello äkkiä soi. Pitkään ja kiivaasti.




3.


Kaikki ponnahtivat pystyyn kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.

— Tuo oli Mairen soitto, sanoi Nisse.

— Jumalan kiitos, nyt he tulevat, huusi hovineuvoksetar.

Nisse juoksi avaamaan oven, ja Maire ryntäsi sisälle eteiseen, vettä
vuotava sateensuoja kädessään ja hameenhelmat likomärkinä.

Maire katseli ympärilleen villein silmin ja huusi jo heti ovelta:

— Onko Kyllevi tullut?

— Herranen aika, Maire, sinunhan hänet piti noutaa, sanoi rouva Lackson
onnettomana.

Ja Elvi kysyi ankarasti:

— Maire, missä sinä olet ollut?

Maire polki raivostuneena jalkaansa.

— Sanokaa nyt toki, kun minä kysyn: onko Kyllevi täällä vai ei?

— Etkö sinä häntä tuonut sitten? kysyi Nisse.

Ja Elvi sanoi hermostuneesti:

— Sinunhan hänet piti asemalta tuoda, sinä kai siis parhaiten tiedät,
onko hän saapunut vai ei.

— Eikö hän siis ole täällä? kysyi Maire vielä viimeisen kerran.

— Näetkö sinä häntä täällä missään? Minä en näe! vastasi Nisse
ivallisesti.

— No ei, lapsikulta, ei hän ole täällä, sanoi hovineuvoksetar. — Etkö
sinä käynytkään asemalla?

— No kävin, vakuutti Maire puolittain itku kurkussa. — Mutta kun minä
tulin muutaman minuutin liian myöhään. Juna oli jo saapunut ja melkein
kaikki ihmiset menneet. Ajattelin, että hän oli ottanut ajurin ja
tullut tänne.

— Voi voi, missähän se tyttöparka nyt harhailee? sanoi rouva Lackson
vaikeroivalla äänellä. — Sataakin vielä noin armottomasti.

— Kuinka ihmeessä sinä saatoit myöhästyä sitten? kysyi Elvi ankarasti.
— Tiesithän sinä milloinka junan piti tulla.

— Istuit kai Palatsissa tai haljuilit Espiksellä, kuten tavallisesti,
pisti Nisse väliin.

— Suu tukkoon siinä, huusi Maire raivoissaan. — En minä ollut kuin vain
pikkuruikkusen kävelemässä Irja Heimon ja Tauno Aavikon kanssa, ja
sitten me menimme Chaplinin poikaa katsomaan Kinopalatsiin. Enkä minä
yhtään tiennyt, että kello oli niin paljon, ennenkuin yht'äkkiä muistin
ja jätin nuo lapset kahden, vaikka minun juuri piti heitä förklata, ja
juoksin suoraa päätä asemalle...

— Juoksit? kysyi Nisse ivallisesti.

— Niin juuri, juoksin, enkä välittänyt ylioppilasarvostani mitään,
vaikka ihmiset kuinka olisivat tuijottaneet. Ihan maratonia painelin
pitkin Hakasalmenkatua. Ja siellä tuli meidän inspehtori professori
Dahlius rouvineen vastaankin, mutta minä vain juoksin.

— No, mutta ajattelisit nyt sentään vähän...

Elvin kulmakarvat ilmaisivat paheksumista, ja hänen äänensä oli
nuhteleva.

Mutta Maire ei jäänyt vastausta vaille:

— Ajattele itse, kun sinulla on kova kiire. Juoksithan sinä itsekin,
niin kolmen laudatuurin maisteri kuin oletkin, tässä yhtenä päivänä
ulos kadulle niin että hameet hulmusivat, kun näit akkunasta
Veikko-Ilmarin kulkevan ohitse poikkeamatta meille.

— Vaiti! komensi Elvi.

Mutta Veikko-Ilmari hymyili ja kääntyi äkkiä Elvin puoleen:

— Todellako?

Elvi punastui hieman.

— Älä usko Mairen juttuja. Enhän minä oikeastaan sitä varten. Minunhan
piti viedä muuan kirje postiin.

— Niinkö? sanoi Veikko-Ilmari.

— Hm, sanoi Nisse.

— No niin, jatkoi Maire, joka tapauksessa oli juna jo tullut, enkä minä
enää nähnyt Kylleviä, vaikka kuinka olisin katsellut.

Rouva Lackson rupesi taas vääntelemään käsiään.

— Voi taivas sentään, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Ei kai muuta kuin odotetaan sitten, kunnes hän tulee, sanoi Maire
välinpitämättömästi ja meni huoneeseensa kuivaamaan vaatteitaan.

— Mutta jos hän ei löydä meille.

— Jestapoo, aikaihminen! huusi Maire huoneestaan. — Voihan sitä
sitäpaitsi kysellä.

— Taikka soittaa puhelimella, esitti Veikko-Ilmari.

— Mistä hän soittaisi, puodithan ovat jo aikoja sitten kiinni.

— Telefoniputkasta, äitiseni, sanoi Nisse.

— Onhan niitä joka toisessa kadunkulmassa, kaikeksi onneksi.

— Hän nyt sellaisia ymmärtäisi, sanoi Elvi. — Luuletko sinä, että
myöskin Peräkulmalan asemayhteiskunnassa kasvaa telefoniputkia joka
toisessa kadunkulmassa? Parasta on lähteä häntä uudelleen hakemaan.

— Jos minä voisin jollakin tavalla auttaa, niin kyllä minä olen valmis,
sanoi Veikko-Ilmari.

— Mutta ethän sinä edes tiedä, minkä näköinen hän on, sanoi Elvi.

Ja Nisse lisäsi:

— Ei hän ole enää mikään kaksitoistavuotias tulipunakukka. Toivotonta
kai häntä on muuten pitkin katuja hakeakin näin keskellä yötä. Ja
rankkasateessa vielä.

Hovineuvoksetar istuutui sohvalle täysin masentuneena.

— Oi, miten kauheata! Mitä ihmettä se Edvard ajatteli, kun lähetti
tytön yksin matkustamaan.

— Ei äiti nyt huoli turhia. Kyllä Kyllevi sentään tuntee naisenarvonsa,
lohdutteli Elvi.

Nisse naurahti:

— Mutta voi olla toisia, jotka eivät tunne miehenarvoansa! No, nyt minä
joka tapauksessa lähden Mia-tädin luokse, jos Kyllevi ehkä olisi mennyt
sinne. Tätihän asuu paljon lähempänä asemaa. Ikävää, ettei hänellä ole
puhelinta, muuten voisi soittaa.

Rouva Lacksonin kasvot kirkastuivat.

— Tee se, Nisse! Tätä en tullut ajatelleeksikaan. Sinä olet aina niin
käytännöllinen, poikani!

Elvi rykäisi, mutta ei sentään sanonut mitään.

Ja Nisse puki ylpeänä päällystakin ylleen sekä lähti menemään.

On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, sanoi rouva Lackson. — Hän on
varmasti mennyt Mia-tädin luo.

Samassa kuin hovineuvoksettaren mieli keventyi, heräsivät hänen
perheenemännänvaistonsa.

— Mutta Elvi! huudahti hän. — Emmehän ole tarjonneet luutnantti
Launolle mitään koko iltana!

— Oi, ei mitenkään, kiiruhti Veikko-Ilmari estelemään.

— Mutta pitäähän meidän juoda iltateemme! Lähden hommaamaan, meidän
Mimmillä nimittäin juuri nyt sattuu olemaan vapaailta.

— Äiti menisi lepäämään mieluummin, sanoi Elvi. — Kyllä minä teen
hommaan.

Ja hän kääntyi nauraen Veikko-Ilmarin puoleen.

— Tahdon näyttää sinulle, että vaikka olenkin maisteri, niin on minussa
kuitenkin hieman perheenemännäntaipumuksiakin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Eivätköhän ne sentään toistaiseksi mahda olla hieman uinailevassa
tilassa?

— Oi, ei yhtään, vakuutti Elvi. — Minäpäs näytän.

Rouva Lackson kääntyi ovelta.

— Elvi osaa laittaa oikein hyviä pikkuleipiä, sen vakuutan, sanoi hän
ja lähti huoneeseensa.

— Oli hyvä, että sain äidin hieman lepäämään, kuiskasi Elvi
Veikko-Ilmarille. — Sillä missä Kyllevi lieneekään, niin ei hän
Mia-tädin luona ainakaan voi olla.

— Eikö? Kuinka niin?

— Siksi että siellä ei ole ketään kotona. Mia-täti lähti juuri tänään
palvelijattarensa kanssa veljensä luo Grankullaan. Unohdin onneksi
kertoa siitä kotona.

— Ja sinä annoit Nissen juosta sinne, vaikka tiesitkin...

— Se oli ainoa tapa saada äiti hieman rauhoittumaan, sanoi Elvi. —
Täytyy olla valtioviisas, näes. Ja Nisselle tällainen pieni kävelyretki
vain tekee hyvää.

— Nisse parka.

Elvi nousi tuoliltaan.

— Nyt minä menen harjoittamaan niitä uinailevia taipumuksiani, sanoi
hän. — Toivottavasti suot anteeksi, että jätän sinut pariksi minuutiksi
yksin.

— Luonnollisesti. Ellet tahdo, että tulen auttamaan?

— Älä nyt ole noin myrkyllinen, Veikkoseni, sanoi Elvi nauraen. — Etkö
usko että minä osaan keittää teetä omin neuvoin? Minäpäs näytän. Mutta
millä sinä saat aikasi kulumaan sillä välin?

— Älä välitä minusta. Onhan tässä Iltalehti.

— Ja tässä on Die Woche ja Illustration ja Filmiaitta.

Elvi työnsi touhukkaana lehdet Launolle ja lähti itse talouspuuhiinsa.




4.


Veikko-Ilmari Launo otti Iltalehden ja katseli hymyillen Elvin jälkeen.

Saakeli soikoon, oliko tuosta Elvistäkin tullut koketti? Joka
tapauksessa hän oli viime aikoina hieman muuttunut. Hänen käytöksensä
oli tullut naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi, jotenkin. Hän oli
tosin yhtä toverillinen ja suora kuin aina ennenkin seurustelussaan
Veikko-Ilmarin kanssa, mutta hänen olemukseensa oli silti varmasti
tullut jotakin uutta. Ja se uusi puki häntä! Kuten esimerkiksi nyt tämä
äkillinen innostus taloustoimiin. Ennen Elvi ei olisi ikänä alentunut
teetä keittämään. Sapperment, ei suinkaan tyttö vain ollut rakastunut
häneen?

Luutnantti Launo hymyili hieman itserakkaasti.

Ei, jumaliste, ei se sentään voinut olla mahdollista. Elvi ja hän
olivat olleet hyvät ystävykset jo lapsuudesta asti, eikä koskaan heidän
välillään oltu puhuttu sanaakaan rakkaudesta. Ei Elvin ylioppilasaikana
Helsingissä, jolloin he kuitenkin olivat kulkeneet kaikki tanssiaiset,
teatterit ja konsertit yhdessä, eikä edes Parisissakaan, jossa
he olivat molemmat olleet, Elvi ranskankieltä opiskelemassa ja
Veikko-Ilmari komennuksella sota-akatemiassa. Ja Parisissa, huvien
ja rakkauden kaupungissa, toki olisi luullut tunteiden heräävän, jos
missään. Parisissakin oli Elvi ollut sama luotettava ja uskollinen
toveri, seurustelu hänen kanssaan oli varjellut Veikko-Ilmarin
lankeamasta Montmartren ja Moulin-Rougen moniin suloisiin
viettelyksiin, joiden ansaa nuoret elämäniloiset muukalaiset tuskin
muuten kykenivät välttämään.

Yhdessä Elvin kanssa hän muuten juuri oli tutkinutkin nämä Parisin
jännittävimmät ja mielenkiintoisimmat nähtävyydet. He olivat yhdessä
käyneet Montmartren kuuluisimmissa taiteilijakabareteissa ja
ylioppilaskapakoissa ja uteliaina seuranneet suurkaupungin syntistä
yöllistä elämää. Lankesi luonnostaan, että he molemmat, viisaat ja
järkevät pohjoismaalaiset, eivät itse ottaneet tähän vallattomaan
menoon osaa. He seurasivat sitä vain sivultapäin, objektiivisesti,
ottivat kaiken turistin näkökannalta. He katselivat sitä samoin
ihmettelevin, intohimottomin silmin kuin esimerkiksi Eiffel-tornia
tai Père Lachaisen hautausmaata tai Mona Lisaa Louvressa. Parisin
yöelämän tutkiminen kerta kaikkiaan kuului pohjoismaisen matkailijan
velvollisuuksiin.

Ei, mitään ystävyyttä hellempää suhdetta heidän välillään ei ollut
koskaan ollut, eikä Veikko-Ilmari milloinkaan ollut sellaisen tunteen
mahdollisuutta ajatellutkaan. Älykäs ja itsenäinen maisteri Elvi
Lackson, mitä hän rakkaudella ja avioliitolla tekisi? Elvihän oli aina
ylenkatsonut keimailemista ja pikkurakastelua.

Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti
Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.

Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui
hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.

Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena
osui lehteen ja putosi lattialle.

Mitä hittoa, kummitteliko täällä?

Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori
tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.

Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa
ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä
ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin
hienolle turkkilaiselle matolle.

Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän
hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.

— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!

Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki
hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta,
ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.

— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te
olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?

Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli
Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.

— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän
näköinen.

Häntä rupesi kovasti naurattamaan.

Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja
heleästi.

— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä
myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma
syynne!

— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin
miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt,
kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun
vähäpätöisyyteni.

— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette
nähtävästi visu poika, tekin.

— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.

— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa.
— Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi
siviiliaasiksi.

— Niinkö?

— Taidatte olla korkeakin herra? Antakaas kun syynään.

Tyttö oli tarkasti katselevinaan hänen pukuaan.

— Sanokaa nyt kaikin mokomin, mikä raali te oikein olette.

— Raali? kysyi Veikko-Ilmari.

— Niin, että kenraali vai korpraali vai mikä raali te olette? Minä olen
nimittäin niin juupelin intreseerattu sotilashenkilöistä.

— Arvatkaa!

— Ehkäpä vääpeli! tokaisi tyttö.

— Kuinka niin?

— Meillä Peräkulmalassa oli nimittäin korkein saavutus eräs vääpeli.
Mutta voi herran pieksut, kyllä sillä pojalla oli sitten kanssa heiloja
perässään kuin Vilkkilässä kissoja!

— Te ette siis tunne mitään korkeampaa militääriä kuin vääpelin? kysyi
Veikko-Ilmari ihmetellen.

Mutta itsekseen hän ajatteli: ilveileeköhän tyttö kanssani vai mitä?

— Juu, tunnen, sanoi Kyllevi, ja Veikko-Ilmari oli huomaavinaan
veitikan hänen silmäkulmassaan.

— Tunnenhan minä sentään yhden majurinkin. Mutta hän on vain sellainen
vironsankari...

— Vai vironsankari!

— Niin, sellainen otus, joka oli Virossa muonitusmestarina tai minä
lienee ollut. Sellainen rintamantakainen, ymmärrättehän — joka ei
yhtään tapellut.

— Vai sillä lailla. Mutta en minäkään sodassa yhtään tapellut,
valitettavasti.

— Mikä kumma te sitten oikein olette? kysyi tyttö, ja hänen silmänsä
välähtivät taas veitikkamaisesti.

— Minkä te mieluimmin soisitte minun olevan? Ei suinkaan vain majurin?

— Ei toki. Antakaas, kun minä ajattelen. Kapteeneista minä en tykkää,
sillä niillä on tavallisesti viikset... Niin, älkää naurako, kuvissa
kumminkin kaikilla kapteeneilla on viikset — kyllä minä nyt niin paljon
strategiasta tiedän. Siis kapteeni te ette saa olla, ettekä myös
vänrikki, sillä kaikki vänrikit ovat vain tavallisia poikanulikoita.

— Kuuluuko sekin strategiaan?

— No, ettekö te sitä tiedä? Minä en ainakaan piittaa vänrikeistä. Mutta
luutnanteista! Voi, jos te olisittekin luutnantti!

— Mitä sitten tapahtuisi?

— Silloin minä vissiin — rakastuisin teihin!

— Oho! No hyvä, minä olen todellakin luutnantti!

— Hallelujaa! huusi Kyllevi ja tanssi pari polkkakierrosta salin
matolla taputtaen samalla käsiään ihastuksesta.

Veikko-Ilmari nauroi huvitettuna.

— Mutta kuten sanottu olen siinä suhteessa sen vironsankari-majurin
kaltainen, etten minäkään koskaan tapellut sodassa.

— Ihmeitäkö te sitten teitte?

— Minä lensin.

— Lensitte?

— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.

Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta.
Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.

Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi
suoraa päätä hänen kaulaansa!

— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!

Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin
ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan
kuvaelmaa.

Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti
punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.

— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi.

— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan
ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.

— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy
jo tehneen tuttavuutta.

Hovineuvoksettaren ääni vaikutti hieman happamelta, ja hän kääntyi
jäykästi Veikko-Ilmarin puoleen.

— Suokaa anteeksi, luutnantti Launo, hän on niin lapsi vielä...

— Ei, se ei ole totta, en minä enää mikään kakara ole! Ai jes sentään,
olenkohan minä ehkä taas käyttäytynyt sopimattomasti? Isäkin sanoo
minua aina silloin lapseksi, kun minä olen käyttäytynyt sopimattomasti.

— Oi, ei mitään, rouva Lackson, minä vakuutan, sanoi Veikko-Ilmari. —
Syy oli kokonaan minun puolellani, minä vain yllytin neitiä tässä.

— Ohoo, huusi Kyllevi. — Älkää te yhtään ruvetko uhrilampaaksi! Minä
otan kyllä tämänkin syyn päälleni. Täällä niitä on entisiäkin.

Nyt tuli Elvikin esille ruokasalin ovesta.

— Sinä et ole todellakaan yhtään muuttunut, Kyllevi! sanoi hän
kuivasti. — Terve tuloa Helsinkiin muuten.

Elvin perästä tuli Maire, joka oli saanut kuivat vaatteet ylleen.

— Kyllevi, hei! sanoi hän. — Missä sinä lapsikulta olet honglannut näin
kauan?

— Niin, kysykää sitä, kun ei kukaan ollut asemalla vastassa, sanoi
Kyllevi.

— Maire, senkin tomppeli, luonnollisesti myöhästyi. Sanoi tulleensa
vain muutaman minuutin junan tulon jälkeen. Sinulla arvatenkaan ei
ollut malttia odottaa, sanoi Elvi.

— Hittoako minä siellä sateessa olisin jurottanut. Oli siellä junassa
muuten muuan lääketieteen kandidaattikin, joka olisi mielellään tullut
minua saattamaan, mutta kun hänen mammansa tai tanttansa, mikä lie
ollut, oli häntä asemasillalla vastassa, niin minä sanoin, että menköön
vaan, kai minä yksinkin osaan.

— Lääketieteen kandidaatti? kysyi Maire uteliaana. — Tutustuitko sinä
häneen junassa? Mikä hänen nimensä oli?

— Jukolauta, sitä minä en yhtään muistanut kysyä, sanoi Kyllevi. —
Nätti poju se joka tapauksessa oli, ja minä lupasin mennä sen kanssa
leffandeen, jahka seuraavan kerran tavataan.

— Eläviin kuviin vieraan herran kanssa! Ei mutta Kyllevi.

Rouva Lackson oli kauhuissaan.

— Mitä pahaa siinä muka olisi? Ei suinkaan hän minua syö. No niin, nyt
hän ainakin meni matkoihinsa sen tantan kanssa, ja kun minä olin siellä
asemalla aikani odotellut, otin kapsäkkini toiseen käteen ja omenakorin
toiseen ja lähdin luikkimaan... Ai, olin ihan unohtaa, tädille
lähetettiin korillinen Joutsenlahden omenia, oikein hyviä, siitä isosta
puusta, joka on salin ikkunan alla. Ne ovat korissa tuolla tampuurissa,
jassoo, näkyy niitä pari täällä lattiallakin olevan...

— Kiitos, lapsukaiseni, sanoi rouva Lackson, nyt jo ystävällisemmin. —
Ja tätä kamalaa koppaako sinä olet kantanut koko kaupungin läpi?

— Luonnollisesti, kun minulla se kerran oli mukana vaunussa, niin että
sain eväitä siitä matkalla. Sen lääketieteen kandidaatin kanssa jo
söimme aika lailla.

— Sinä siis muistit osoitteemme? kysyi Elvi.

— Mitä vielä! Siinähän se tikki juuri olikin. Niin, minä nimittäin
kyllä muistin niin paljon kuin että sen kadun piti olla jonkin upseerin
niminen, mutta kun en minä varmasti tietänyt, minkä arvoinen se oli,
oliko se Luutnantinkatu vai Kapteeninkatu vai ehkä Majurinkatu. Mutta
koska minä tykkään eniten luutnanteista, niin päätin, että se olisi
Luutnantinkatu.

— Hm, hm! pani Veikko-Ilmari.

— Varjele, siunaa sitä tyttöä, naurahti rouva Lackson.

Mutta Kyllevi jatkoi rauhallisesti:

— Kysyin siis torille päästyäni yhdeltä hyvin reilunnäköiseltä
herrasmieheltä, missä Luutnantinkatu sijaitsee.

— Käännyitkö sinä tuntemattoman herran puoleen? huudahti Elvi. — Lapsi
parka!

— No mutta en suinkaan nyt vanhojen muijienkaan! Ei ämmät koskaan tiedä
yhtään mitään.

— Olisit nyt edes poliisilta!

— Pyh, pollareista minä viis, kun parempiakin on tarjolla. Ja se oli
hyvin kunnianarvoisen näköinen herrasmies, oikein gentlemanni! Sillä
oli niin kauniit ruskeat silmät ja pehmeä haaveellinen suu...

— Säästä meitä yksityiskohdista, minä pyydän, sanoi Elvi. — Sinä siis
käännyit hänen puoleensa ja...

— Ja kysyin, että voisiko hän neuvoa minulle tien Luutnantinkadulle.
Hän hymyili. Olisitte nähneet hänen hymyänsä, hänellä oli niin
autuaallisen sielukas hymy... Ihan presiis niinkuin teillä nyt juuri,
luutnantti! Aivan sama enkelimäinen väre huulien ympärillä.

Veikko-Ilmari punastui taas.

— Mutta minä pyydän, neiti Selin, sammalsi hän.

— No, no, ei siitä tarvitse punastua. En minä mitään pahaa tarkoittanut.

— Ehkä sinä olisit hyvä ja jatkaisit kertomustasi, sanoi Elvi hieman
terävästi. — Sinä siis kysyit siltä tuntemattomalta herralta...

— Että missä Luutnantinkatu on. Ja hän hymyili minulle ihan kuin tuo
tuossa äsken, siitä ei päästä mihinkään.

— Ja sitten? Hän kai puhui jotakin myöskin. Vai ilmaisiko hän
ajatuksensa pelkillä hymyilyillä?

— Oi, hän puhui paljon. Hän sanoi, ettei sellaista katua ollut
olemassakaan. Minä kysyin, oliko Majurinkatua, mutta hän kertoi, ettei
ollut sitäkään. Johon minä sanoin, että tämä on huono kaupunki. Hän
hymyili taas autuaallista hymyään ja ehdotti Kapteeninkatua. Niin me
sitten lähdimme talsimaan Kapteeninkatua kohti, ja hän oli tavattoman
kohtelias ja pyysi saada kantaa kapsäkkiäni. Mutta minä annoin hänelle
omenakorin, koska kapsäkissä oli kaikki minun mammonani. Ja sitäpaitsi
omenakori painoi enemmän. Se taisi muuten painaa hänelle vähän liian
paljon, sillä jonkun ajan perästä hän pani sen kadulle ja sanoi että
hyvästi nyt, hänellä oli pikkuisen kiire, ja nosti hattuaan ja lähti
luikkimaan.

— Mikä roisto! Hyvä että pääsit hänestä niin vähällä, sanoi Maire.

— Ensin hän kyllä kovasti ehdotti, että voisin tulla hänen luoksensa
yöksi, kun emme muka löytäisi Kapteeninkatua pimeässä. Hän kehui
itsellään olevan yksinäisen poikamiehen asunnon, oli huone ja alkoovi,
minä kyllä saisin nukkua alkoovissa hänen sängyssään ja hän menisi
sohvalle maata.

— Hirveätä! huudahti hovineuvoksetar. — Mitä sinä siihen sanoit?

— Minä sanoin, että haetaan Kapteeninkatu ensin, kyllä minä numeron
sitten tiedän, kun vain katu löytyy. Mutta itsekseni ajattelin, että
voisihan sitä sinne sen herran luoksekin mennä, ellen löytäisi tänne.

— Kauheata! Olisitko sinä uskaltanut? kysyi Maire silmät selällään.

— Hyväinen aika, enhän minä olisi ruvennut kadullekaan nukkumaan. Ja
minulla oli vietävän uni, minut herätettiin jo puoli viideltä tänä
aamuna.

— Ei mutta lapsi, sinä et tiedä mitä sinä puhut, huokasi
hovineuvoksetar.

— Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Kyllä minä nyt aina yhden
miehen aisoissa pidän.

— Mutta...

— Nyt siitä kumminkaan ei tullut mitään, sillä minä löysin tänne ja
eteisen ovikin oli vielä auki, joten pääsin vallan komiasti sisälle.
Minua kai jo vähän odotettiin? Jassoo, Nisse, hyvää iltaa, mitä kuuluu?

Nisse oli tullut kotiin ja tervehti Kylleviä.

— Morjens, Kyllevi. Vanha rauha. Hauskaa että löysit tänne. Sinulla on,
näemmä, omenia mukanasi. Jaha, hyviä vaan ovat, niinkuin Joutsenlahden
omenat ennenkin.

— Vanha hyvä makunsa niissä on, vakuutti Kyllevi. — Ottakaa tekin,
luutnantti. Kas tuossa on oikein hemasevan punainen ja kypsä...




5.


— Kyllä tämä lain lukeminen on sentään vietävän haljua! sanoi Kyllevi
ja paiskasi muistiinpanovihkonsa pöydälle. — Oletteko te kahden kotona?

Hän oli juuri tullut yliopistolta luennolta ja tavannut ainoastaan
Nissen ja Mairen ruokasalissa kahvipöydän ääressä.

— Äiti on ulkona visiitillä ja Elvi on vetäytynyt huoneeseensa. Hän
kirjoittaa esitelmää, sanoi Maire.

— Olet siis jo ehtinyt suuttua juridiikkaan, sanoi Nisse. — Annahan
kuppisi, niin kaadan kahvia.

— Kyllä se on vissiin vihoviimeistä. Ja minä kun vielä niin kovalla
touhulla tänä aamuna laitoin itseni prosessiopin luennolle. Enkä sitä
sitten ymmärtänyt, en viiden pennin edestä. Se oli sitten kuivaa kuin
Saharan erämaa! Vähän kermaa vielä, kiitos.

Ja ajatelkaas, Arma Walli, senkin kenokaula västäräkki, vakuutti että
laki on hänestä mielenkiintoista ja jännittävää!

— Hm, sanoi Nisse. — Hän ajatteli kai sitä kohtaa lakikirjassa, jossa
puhutaan avioliitosta ja avioerosta ja niiden yhteydessä olevista
seikoista.

— Onko siinä jotakin jännää sitten? kysyi Kyllevi uteliaasti.

— Varmasti, siellä on semmoisia paikkoja, jotka eivät ainakaan ole
sopivia nuorille tytöille.

— Voi juutaksen kanahäkki, silloin minä tahdon lukea sen ihan viivana.
Onko sinulla se kirja täällä, Nisse?

— Ei mutta Kyllevi! sanoi nuhtelevasti Maire. Hän oli aina yhtä
hyvinkasvatettu.

— Ei minulla sitä ole, mutta kysy Arma Wallilta. Et sinä muuten noin
ilman muuta pääse lakikirjoja tenttimään, sinun pitää ensiksi tutkia
historiaa ja filosofiaa ja kansantaloutta.

— Pyh pihkaa, mitä minä niillä teen, sanoi Kyllevi ja kaatoi itselleen
toisen kupin. — Avioliittolakia minä tahdon lukea.

— Älä huoli ollenkaan ruveta sen juridiikan kanssa, neuvoi Maire. —
Lukisit kieliä ja estetiikkaa mieluummin, niinkuin minäkin. Se on niin
yleissivistävää.

— Tai menisit keittokouluun saman tien, sanoi Nisse. — Naimisiin sinä
kumminkin joudut.

Kyllevi veti kulmakarvansa yhteen ja oli miettiväisen näköinen.

— Voi lapsikullat, jos te tietäisitte, mitä tavattomia ristiriitoja
olen saanut kärsiä tämän uranvalitsemisen tähden, niin ette nauraisi.
Itse olisin kaikkein mieluimmin tahtonut mennä sirkukseen...

— Sinne sinä kyllä olisit sopinutkin!

— Mutta isä tahtoi, että lukisin agronomiaa, koska minä kuitenkin
tulevaisuudessa perin Joutsenlahden, ja silloinhan minun täytyy osata
hoitaa sitä.

— Senhän voi sinun tuleva miehesi tehdä.

— Mitä myrkyn pakanaa sinä Nisse aina keskeytät minua! Ellet pidä
suutasi vähän soukemmalla niin...

— Tapelkaa sovinnossa, lapset! sanoi Maire.

— Kun tuo Nisse aina mokottaa. No niin, minä tahdoin
sirkusratsastajattareksi ja isä tahtoi minua agronomiksi. Renki-Kustaan
mielestä taas autonkuljettajalla oli kaikkein mukavin ammatti.
Ajattelin siis vähäisen sitäkin, mutta sitten minä tapasin Arma Wallin
kesällä laulujuhlilla. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä samalla kertaa
kuin minäkin, ja hän ehdotti että rupeaisimme molemmat lukemaan lakia.
Se oli muka niin tyylikästä. Ja nyt minä viime viikolla kirjoittauduin
lainopilliseen tiedekuntaan. Mutta kyllä se sittenkin oli vähän vajaa,
etten minä mennyt sirkukseen. Harmitti monta päivää sitten perästäpäin.
Elvi hei! Mitä sinun rauhaasi kuuluu? Olet kuin nukkuvan rukous. Tai
kuin kuollut kiinalainen.

Elvi oli tullut huoneestaan silmät sumeina ja tukka epäjärjestyksessä.

— Antakaa minulle vähän kahvia, lapset. Olen kirjoittanut koko päivän,
niin että silmiä kirvelee. Illalla on osakunnan kokous, ja silloin
minulla pitää olla alustus keskustelukysymykseen valmiina.

— Mistä siellä sitten nyt taas pitäisi plärrättämän?

— Mutta Kyllevi, etkö sinä ollenkaan seuraa aikaasi! Luonnollisesti
siitä katalasta seurasta, jonka muutamat alaikäiset pojannulikat
yliopistossa ovat perustaneet ja jota vastaan meidän kaikkien
akateemisten naisten on yhtenä miehenä noustava.

— Ahaa, sanoi Nisse. — »Naiset pois yliopistosta»! Siitähän tulee
juhlallinen keskustelu. Sitä minunkin pitää tulla kuulemaan. Vaikka ei
meillä Polyteekissä sellaista seuraa kaivata, meillä kun on niin vähän
naisia.

— Minä en käsitä, miksi siitä seurasta viitsitään pitää niin tavatonta
melua, sanoi Maire. — Haihtukoon omaan mitättömyyteensä.

Elvi kiihoittui.

— Etkö sinä sitten ymmärrä, että sellaisen seuran pelkkä olemassaolokin
on suoranainen loukkaus meitä naisylioppilaita kohtaan. Meidän täytyy
nujertaa ne poikaviikarit.

— Mutta kuule, Elvi rakas, älä huoli kirjoittaa sitä esitelmääsi tai
alustustasi, mikä se on, aivan kovin pitkäksi, sillä muuten ei jää
ollenkaan aikaa tanssiin sitten perästäpäin, sanoi Kyllevi rukoilevalla
äänellä.

— Sinä häpäiset itsesi, Kyllevi! huusi Elvi. — Eikö sinulla ole yhtään
aatteellisia harrastuksia? Oletko sinä tosiaankin niin tylsä, että
sinä tulet osakuntaan vain tanssimaan ja melua pitämään, niinkuin
sen pahempi niin monet keimailunhaluiset ja tyhjät helsinkiläiset
perhetytöt tekevät? Jos sinä todellakin luulet...

— Mutta enhän minä niin tarkoittanut, sanoi Kyllevi onnettomana. — Minä
olisin tahtonut vain pikkuruikkusen...

Mutta Elvin sanatulva ei ollut enää estettävissä.

— Jos sinä todellakin luulet, että osakunnan kokoukset ovat vain
tanssimista ja flörttailemista varten, niin silloinhan ne vain
saavat vettä myllyynsä, jotka juuri julistavat, että nainen ei sovi
yliopistoon. Tiedätkö, en olisi todellakaan uskonut, että sinä olet
noin pintapuolinen ja...

— Hyvästi nyt, tyttäret, sanoi Nisse.

— Minä lähden lavistamaan Pölyyn. Minä en kestä tätä enää.

Ja Nisse lähti.

— Säästä puheesi osakuntaa varten, älä sitä nyt jo meille pidä, sanoi
Maire. — Vai onko tämä ehkä jonkinmoinen kenraaliharjoitus?

Elvi nousi.

— Nyt minä menen lopettamaan sen alustuksen, ja teen sen niin pitkäksi
että keskustelukysymys kestää koko yön, eikä kukaan ihminen ehdi
tanssia kierrostakaan, sen takaan.

— No hyvä! julisti Kyllevi. — Silloin minä en tule koko osakuntaan.
Menen mieluummin sinfoniakonserttiin, koska minulla on sinne
ylioppilaslippukin jo valmiiksi jonotettuna.

— Ole tulematta sitten, sanoi Elvi ovelta. — Ei suinkaan sinua siellä
liioin kaivatakaan.

Mutta silloin Kyllevi äkkiä muisti jotakin.

— Elvi, kuulehan! huusi hän. — Tuleeko sinne se luutnantti?

— Kuka luutnantti?

— No älä nyt ole olevinasi. Se lentäjä tietysti, jolla oli niin
autuaallinen hymyily.

— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani
kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.

— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen.
Ja ihan viivana vielä!




6.


Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai
oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli
päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi
katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt
kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen
nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului,
kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.

Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa
lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja
verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja
hiipi klubihuoneen ovea kohti.

Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:

— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?

— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän
pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta
vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?

— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja
luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.

Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli
ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja
pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana
klubihuoneessa rupattelemassa.

— Morjens tytöt! sanoi Kyllevi. — Minun täytyy tulla tänne vähän
huokaamaan. Siellä sisällä rupesi jo maistumaan sangen pöpörältä. Mitä
te hommaatte?

Kyllevi istuutui sohvalle siten että saattoi nähdä avoimesta ovesta
suoraan eteiseen.

— Me perustamme yhdistystä »Miehet pois yliopistosta», sanoi Arma. —
Toivottavasti sinäkin liityt jäseneksi.

— No ihan viivana vaan, sanoi Kyllevi.

— Saako sen yhdistyksen kokouksissa tanssia?

— Kyllevi, sinä olet patentti! julisti Maire.

— Totta kai siellä tanssitaan, sanoi Irja Heimo. — Nimittäin jos siihen
ylipäänsä liittyy miesjäseniä.

— Muuten minä en vaan piittaa koko yhdistyksestä, sanoi Arma.

Kassahuoneen puoliavoimesta ovesta tunkeutui samassa neitosten
sieraimiin sakeata tupakansavua. Osakunnan piintyneimmät vanhatpojat
istuivat siellä kuten tavallisesti ja polttelivat piippujaan.

Kuuluipa sieltä hiljaista laulunhyrinääkin:

    Kun Jerikon muurit ne valloitettiin,
    ei naisia tarvittukaan.

— Tuo oli Jukka Jakkulan ääni, julisti Irja Heimo. — Hävytöntä laulaa
tuollaisia.

    Osakunta kun naisilta valloitettiin,
    ei suutamme soitettukaan,
    vaan yksin me nurkassa murjotettiin
    ja poltimme piippua vaan.

Tytöt katselivat ovelle päin vihasta leimuavin silmin. Vain Kylleviä
nauratti. Kertosäkeet tunkeutuivat heidän korviinsa selvinä ja
voimallisina:

    Hiis vieköhön naiset nyt vaan,
    hiis vieköhön naiset nyt vaan!

— Ihan sappi kiehuu, kun tuollaista täytyy kuulla, sanoi Arma.

Ja Maire virkkoi levollisesti:

— Halveksikaamme heitä viisi minuuttia.

— Tarvitsisivat selkäänsä joka sorkka ja sormi, julisti Kyllevi.

Samassa ilmestyi Jukka Jakkula klubihuoneeseen jotakin lehteä hakemaan
sanomalehtihyllyltä. Hän hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään
neitosille, mutta he eivät olleet häntä huomaavinaankaan.

— Kuinka siellä sisällä on asiat? kysyi Jakkula Tauno Aavikolta, joka
juuri tuli kokoushuoneesta.

— Ilmari Kielo par'aikaa pitää suuren puheensa naisylioppilaita
vastaan. Mutta Elvi Lackson ja Tellervo Ilokeimo pitävät urhoollisesti
puoliansa. Ilma suorastaan väreilee intohimoisesta väittelystä.

— Aijai, tuumi Jakkula joviaalisesti. — Pitäisiköhän sitä Kielon poikaa
mennä auttamaan...

Silloin tyttöjen parissa syntyi levottomuutta. Jakkula tunnettiin
taitavaksi puhujaksi, jonka ironisia letkauksia kaikki pelkäsivät.

— Jos Jakkula oikein rupeaa myrkyttämään, niin hän saa kaikki naurajat
puolelleen, kuiskasi Maire touhukkaana. — Ja kuinkahan Elvin silloin
käy?

— Hänet täytyy estää menemästä sisälle, keinolla millä hyvänsä, sanoi
Irja.

Jakkula oli juuri menemäisillään kokoushuoneen ovesta sisälle. Tytöt
istuivat neuvottomina.

Silloin Kyllevi äkkiä keksi keinon. Hän katseli Jakkulaa mielistelevin
silmin ja rupesi laulamaan:

    Tule tänne, poika kulta,
    anna suuta mulle!
    Ei tuo mamma torune,
    ja ei tuo synti olle!

— Ei mutta Kyllevi! sanoi Maire kauhistuneena.

Mutta Jakkula kääntyi ovella eikä mennytkään sisälle ottamaan osaa
keskusteluun.

— Tahdoin vain osoittaa, että kyllä täälläkin osataan eri viisuja,
sanoi Kyllevi Jakkulalle. — Te kun lauloitte niin hemasevan kauniisti
tuolla kassahuoneessa äsken.

Irja teki tilaa Jakkulalle viereensä sohvalle.

— Istukaa nyt kiireimmäksi aikaa, kehoitti hän suloisesti hymyillen.

Jakkula vilkuili sivulleen eikä oikein tiennyt mitä tekisi, mutta
sitten hän kuitenkin istuutui tavalliseen flegmaattiseen tapaansa.

Tytöt huoahtivat helpotuksesta.

Mutta kassahuoneesta kuului taas piippuapolttavien vanhojenpoikien
surunvoittoinen sävel:

    Siks tyttöjen turha on aatella meit'
    ja hurmaten katsella päin.

Jakkula loi kaipaavia silmäyksiä ovelle päin. Hän oli unohtanut
piippunsakin sinne pöydälle. Mutta tytöt piirittivät hänet joka taholta.

    On syömmemme kylmä kuin jää,
    on syömmemme kylmä kuin jää,
    ei hehkumahan sitä voi sytyttää,
    se kylmä vain on niinkuin jää.

Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta
rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset
veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.

— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki
kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?

— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on
jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».

— Mainiota! huusi Irja.

— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja
köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.

— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan
kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te
täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi
vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.

— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että
Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa
minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton,
ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!

Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli
vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet
mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan
vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan
jokaisen huomion esineenä.

— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.

— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu
vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan
ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä,
eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin
maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.

Jakkula nauroi katketakseen.

— Jaaha, hyvä tietää, sanoi hän. — Nykyaikaisen nuoren siivettären
korkein toivomus on siis mies ja auto. Luvut jätetään luonnollisesti
kesken, kun nämä päämaalit on saavutettu. Varsin havainnollinen
esimerkki keskustelukysymystä varten tuolla sisällä.

— Miten mielenkiintoista, neiti Selin! puuttui Tauno Aavikko puheeseen.
— Te siis avoimesti tunnustatte tahtovanne niin pian kuin suinkin
päästä naimisiin.

— Kyllä vallan, mutta en tietenkään teidän kaltaisenne poikaklopin
kanssa. En minä pikkuisista mammanpojuista ja räkänokista piittaa. Ei,
minusta ei mies ole mies eikä mikään, ennenkuin se on kolmekymmentä
täyttänyt!

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Aavikko lensi tulipunaiseksi.

Mutta Kyllevi tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän istui tyytyväisenä
pöydällä ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

— En minä vaan kenenkä kanssa tahansa naimisiin mene, älkää luulkokaan.
Kyllä sillä minun tulevalla miehelläni pitää olla kreivinkruunu ja
häntä perässä, muuten minä heitän hänet huuthelkkariin. Ei ränttää
rookkia sitä räämiä, kun ei se muutenkaan miltään maistu.

— Rakas Kyllevi, älä viitsi huutaa noin kovasti, kuiskasi Maire hänen
takanaan. — Sinun meluamisesi kuuluu varmasti kokoussaliin.

— Älä sinä Maire häiritse minun räkninkini sekoitusta. Minä olen niin
pirunmoisen riehaantuneella päällä juuri nyt!

— Se on oikein se, ei saa häiritä häntä, huusi Kosti Kaipiakin. —
Tiedättekö te, neiti Selin, te olette suurenmoinen! Lyön vetoa siitä,
ettei osakunnalla moniin aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin nyt.

Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen
voittanut heidät.

— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia
Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!

— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan
ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.

— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi
Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen
adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen,
suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.

— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.

Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula
rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua
jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.

Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki
suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen
tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia,
jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota
tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».

    Kerenski se leipoi
    hapantaikinan,
    suolaksi hän aikoi
    köyhän Suomen maan.
    Ai ai, Kerenski...

Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli
tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.

Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen:

— Hei hellumarei, luutnantti!

Kyllevi harppasi Launon luokse ja puristi kättä.

— Hyvää ehtoopäivää, pruukataan sanoa.

— Hyvää ehtoota, neiti Selin. — Mitä teille kuuluu?

— Siinähän se minun elämäni roikkuu kuin hantuuki naulassa, sanoi
Kyllevi. — Entä mitä teille yläilmoihin kuuluu?

— Vanha rauha! Kaunis ilma ja vähän kärpäsiä.

— Eikös sentään tunnu jukran jännältä liidellä siellä korkealla pilvien
yläpuolella? kysyi Kyllevi silmät loistaen vilkasta mielenkiintoa.

Luutnantti Launo hymyili. Kyllevi ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka
teki hänelle samanlaisen kysymyksen.

— Sitä tottuu kaikkeen, sanoi hän. — Kuten ehkä tiedätte, on
ensimmäinen päivä hirressäkin aina pahin.

— Mutta ajatelkaa miten hirveätä, jos sattuisi jokin onnettomuus! sanoi
Kyllevi silmät suurina.

— Mitä vielä. Ei niitä niin vain satu.

— Juu-u, intti Kyllevi. — Sanomalehdissä puhutaan ehtimiseen
lento-onnettomuuksista. Minusta ei mikään ole niin kauheata
kuin ajatella nuoren soman upseerin makaavan ruhjottuna maassa
koneensirpaleiden alla.

Kylleviä värisytti. Mutta Veikko-Ilmari naurahti.

— Tiedättekö te, neiti Selin, että kun kaikki ympäri käy, niin kyllä
täällä maan päällä on paljon vaarallisempi olla kuin ilmassa. Ainakin
minua peloittaa paljon enemmän maata omassa sängyssäni kuin liidellä
jossakin yläilmoissa.

— Ohoo?

— Sillä täytynee kai teidän tunnustaa, että kuolee paljon enemmän
ihmisiä sängyissä kuin lentokoneonnettomuuksissa. Eikö totta?

Tämän sanottuaan luutnantti Launo lähti kokoushuoneeseen kuuntelemaan
keskustelukysymystä.

Kyllevi seisoi hieman nolona ja katseli hänen jälkeensä. Pitääköhän tuo
minua narrinaan, ajatteli hän ja suutahti.

Mutta hetkistä myöhemmin hän jo taas kieppui ylinnä klubihuoneessa,
missä osakunnan pojat kilvan koettivat saada häntä riehaantumaan.

— Sanoitte että »Kerenski» nykyään on muodissa Peräkulmalassa päin,
sanoi Tauno Aavikko. — Ettekö te osaisi mitään muuta hauskaa laulua
sieltäpäin?

— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te
varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin
kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään,
tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».

— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.

— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti
tykkään...

Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa
suureksi riemuksi:

    Sielläpä vasta hauskaa oli
    Kilu-Kallen häissä,
    sielläpä vasta hauskaa oli,
    morsiankin oli päissään...

Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja
kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa
avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä
kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.

Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja
inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin
kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta
paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori
Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.

Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut
mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat,
ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!

Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin
ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian
kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan
ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet
kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen
ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä
säälimättömyyttä.

Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.

Silloin apu äkkiä tuli. Luutnantti Launo tunkeutui hitaasti mutta
varmasti esille Elvin ja inspehtorin ohitse ja suuntasi askeleensa
Kylleviä kohden. Veikko-Ilmarin kasvot olivat hieman kalpeat, mutta
levolliset. Hän tuli suoraan Kyllevin luo ja sanoi rauhallisella
äänellä, kuin ei mitään olisi tapahtunut:

— Tahtoisin näyttää teille erään Pekka Halosen talvimaiseman. Se on
tässä viereisessä huoneessa.

Hän tarjosi kätensä Kylleville, ja tyttö hyppäsi alas tuoliltaan. He
menivät yhdessä kassahuoneeseen, ja Kyllevi oli pelastettu.

Puolisen tuntia myöhemmin hän tanssi shimmyä luutnantti Launon kanssa
kokoussalin parketilla ja oli yhtä iloisen ja huolettoman näköinen
kuin aina ennenkin. Hän nauroi heleästi ja ääneensä kavaljeerinsa
keskustelulle, ja hänen silmänsä loistivat lapsellisen viattomina.
Mutta kun Elvi tanssi Kosti Kaipian kanssa heidän ohitseen, painoi hän
äkkiä katseensa lattiaan. Hän ei uskaltanut kohdata Elvin katsetta!




7.


Seuraavana päivänä oli Kyllevi Selinillä ja Veikko-Ilmari Launolla
kohtaus Ateneumin edustalla. He olivat nimittäin tutkiessaan Halosen
talvimaisemaa osakunnassa yht'äkkiä havainneet, että heidän teki mieli
katsella enemmän Halosen maisemia ja paljon muitakin kauniita tauluja.
Ja Kyllevihän ei ollut koskaan ennen käynyt Ateneumissa...

— Kyllä te olette sentään huissin visu, kun tahdotte minua hiukan
sivistää, sanoi Kyllevi porraskäytävää ylösnoustessaan. — Nämä
»Haaksirikkoiset» minä kyllä muuten olen jo ennen nähnytkin, niin
että katsellaan mieluummin näitä muita. Jos nimittäin teillä sattuisi
olemaan vähän niinkuin kiire lentämään...

Veikko-Ilmari vakuutti, ettei hänen tarvinnut tänään lentää ollenkaan.
Hän ylipäänsä teki paljon kaikenlaista muutakin kuin lensi.

— No, totta kai, kyllä minä sen ymmärrän. Katsokaa, en minä sentään
niin kollo ole kuin päältä näyttää. Jaaha, tässä on sitten ne Ruotsin
kuninkaat ja heidän arvoisat prouvansa. Kylläpä ovat totisen näköisiä.
Tuokin pitkänaamainen herra tuossa ihan kuin professori Dahlius eilen
illalla. Ai niin, oli koko lailla metkaa eilen osakunnassa, eiköstä?

— Metkaa?

— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia.
Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui.
Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen
hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun
ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät
koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille
keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä.
Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut
kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette
jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.

Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.

— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä
omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen
ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja
seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?

Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin
silmiin ja sanoi:

— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla
vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi
murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun
minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt
minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän
kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.

— Kerroitte siis Elville...

— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua
rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen
rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein,
että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut
teihin.

— Mitä?

— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt
noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?

— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin?
sanoi Veikko-Ilmari.

Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.

— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein.
— Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan
taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.

— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin
uimakuvan eteen.

— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin
apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.

— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. —
Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä
asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.

Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi
nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki
paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.

Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen
katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota
reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä
hänen edessään.

Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan.
Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he
tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.

Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä
riippuvia naisten muotokuvia.

— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki
nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta
vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette
minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset
taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät
tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän
ruskea tukkanne...

Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei
kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin
runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä
ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.

Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen
huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät,
kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.

Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.

— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan.
Ei kuulunut askelia.

Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.

— Kyllevi!

Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö
hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.

— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!

— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.

Luutnantin ääni oli rukoileva.

— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan ja...

— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.

— Mutta minä lähden...

— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi
säälimättömästi.

— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika vaarallinen
matka.

Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.

— Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin onnettomuus?

— Kuka sen tietää! Täytyy aina olla valmistunut kaikkeen. Ja mitä
tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki
ei ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra.
Jos joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin
teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.

Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.

— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette häijy,
kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.

Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.

Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.

— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa
taas, niin en koskaan enää puhu näin.

— Lupaatteko?

— Lupaan. No, kas noin.

Tyttö hymyili taas veikeästi.

Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari
millimetriä oli taas vain väliä...

Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset
vahtimestarin askeleet.

— Kello on neljä. Galleria suljetaan.

He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.

— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä... Nyt
minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!

— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.

— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää unohtako
tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!

Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:

— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt. Fazerilla.
Moints.




8.


— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja istuutui
hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen eräässä Fazerin
ikkunakomerossa.

Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.

— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen käymään
niin perhanasti edellä...

— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen läsnäollessa,
nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa teille,
että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen tiedoissa
ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä nimittäin
aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.

— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin
ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.

Mutta Ensio Vaahti innostui.

— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te
olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä
supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede
viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on
jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni
on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin,
ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää
suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen
kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään
taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?

Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti
silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa
innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen
hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan
kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia
kohti.

— Sanoitteko te jotakin?

Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.

— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran
esitelmää kuuntelemaan.

— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en
voi tulla.

— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa
synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään
namusia.

Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti
Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen ilme
suupielissään.

Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten äänten
sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen hiljaisuus.

Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.

— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.

— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin
hyvin tiedätte.

— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä
luennolle.

— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä
puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla on
kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.

Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa
tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja
käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta
esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.

Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.

— Mitä varten te ärsytätte minua?

— En minä ärsytä.

— Juu.

— Ei.

Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän
ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat
sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko
ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja
uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät...

Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin
hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan
tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt
ollut sellaiseen aikaa.

Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään
ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä
mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he
suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät
samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla
hajamielinen ja haaveksivainen.

Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi
ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:

— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen
kandidaatti.

— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan
luvan kysyä?

Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin
Kluuvikatua.

Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja
kermavaahto läikkyi kupista teevadille.

— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?

Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti,
joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia
kasvojaan.

— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa
suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu
on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo
ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut...

Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.

— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!

Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja
käsilaukkunsa.

— Nyt minä lähden! Moints!

Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.

— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko.
Leikillänihän minä vain... Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös
niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos
menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?

— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan
uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja
ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä
suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant...

Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut
mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.

— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te
jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te
antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?

— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten
teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en
käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?

Ensio hymyili.

— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes
yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan
psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun
yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?

Kyllevi tuumi hetkisen.

— Ulkonainen...

— Oletteko te todella niin pinnallinen?

— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä.
Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno
hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen
tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma
intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen
koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen
kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta
kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden
yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä
tarkoitan?

— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset
lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te
innostutte noin.

Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.

— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä, sanoi hän
kuin ohimennen.

Ension kasvot kirkastuivat.

— Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun
väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden
yhdistelmä?

— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten tulette vielä
enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.

He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki päällysvaatteensa
naulakosta.

— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva
päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte
filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!

Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja
Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa.
Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen
hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät
taakseen ja katselivat häntä.

Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä hämärässä
hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen vastustamatonta ja
voitonvarmaa hymyilyään.

— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi koska
hyvänsä tulla.

Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen
vyötäistensä ympäri.

— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku
Kyllevi!

Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.

Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen
epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain muutaman
millimetrin ero.

Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.

Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten
hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia
ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin
porraskäytävän hämärään.

Tulija oli Elvi.




9.


Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon arvokkaan
näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten Kyllevi
pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena. Päivällispöydässä
Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin vieressä, mutta hän ei
uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin paljonpuhuva katse oli
ollut hänen kauhistuksensa sitten toissapäivän, jolloin tuo onneton
porraskäytäväkohtaus sattui.

Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli
tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja
Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine sinisine
silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui. Elvillä oli
uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä erinomaisesti. Hänen
paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat valkeina ja täyteläisinä,
hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, hänen intelligentit
silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.

Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi
katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi
ollut kuin kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta
seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä ikä.

Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän päästä
katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti ja
siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla tädeillä
usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän luulonsa mukaan
on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja myhäilevä katse raivostutti
Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten kiukku ja mustasukkaisuus
kasvamistaan kasvoivat hänen povessaan.

Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella
häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt tehdä
rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi hänelle,
että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat suudella
pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla kuitenkaan
tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville itselleen
hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin herroihin
viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän hän saattanut
olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti maksoivat
tytöille samalla mitalla takaisin.

Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei
Veikko-Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi
seurasi tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat
vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.

— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen tänään?
kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.

— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi hieman
hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin huoneen
sohvalla.

— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä
kiusasi Kylleviä.

— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta mitäpä
minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.

— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina,
sanoi Mia-täti.

— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain
istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko
opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on
sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.

— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti
moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.

— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti menisi
vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti paikalla.
Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu, niin että
oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla Elvin
sohvassa.

— Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä
lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.

— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika
retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.

Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.

— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki
mitä talossa hommataan.

Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena
päämaalinaan.

Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa
autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.

— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. — Ihailen
häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen
esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen.
Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.

— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.

Hän oli huomannut Kyllevin ovella.

— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti.
— Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön,
meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset
mielipiteet... Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.

— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi,
Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin
nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai
rousseauta, vai mitä tyyliä se on.

— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää,
sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.

— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen
päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.

— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä,
lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!

Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.

— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette
talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin
monen siivettären yliopistollinen odysseia.

Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin
mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain
ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.

Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.

— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen
talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai
kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin vallan
takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin käyn
hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti itse
olen valmistanut alusta loppuun saakka.

Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.

Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari ei
puhunut mitään.

— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte
kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.

— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen mietelmistään.

— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään kysellyt.

Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.

— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän hetken
kuluttua.

Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.

— Arma Wallista! Kuinka niin?

— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.

— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.

— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?

— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.

— Entä Mairesta?

— Hän on suloinen. Ehdottomasti.

— Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen näköisenä.

Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä
äänellä:

— Mitä te pidätte Elvistä sitten?

— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.

— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti Kyllevi.

Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.

— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa sanoa. Minä
pidän heistä kaikista.

— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te olette
oikea don Quixote!

— Don Quixote?

— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart on
tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt sitä
oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen joka — joka
— joka piti heistä kaikista!

Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.

— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!

Elvi palasi tuoden kahvia.

— Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot, Kyllevi,
niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi kuppia
kulkemaan.

— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa
Mia-tädin kanssa.

Elvi nauroi.

— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu, kysyi hän.
— Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?

— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.

Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui
tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla
ottamiaan kamerakuvia.

— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa
Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko? Kastanjat
kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet. Sinä olit
ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen orvokkikimpun,
joka tuoksui lumoavasti...

Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin
muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.

— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys,
huomaan minä!

Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat kasvonsa
Kylleviä kohti.

— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä
molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä
arvelette?

— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!

Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:

    Hamppari loikki
    maantien poikki,
    ja lakki oli kaheliansa,
    juu!

— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten
siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina
veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa...» No, mitä te nyt minuun
noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?

— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi,
sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia
salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi
varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa,
kun minä yritän pitää hauskaa.

— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain
varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin
silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.

— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.

— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. —
Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa
Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva
musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!

Nyt se pamahti!

Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi
Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä
tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun
hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!

Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja
Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä.
Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi
lopulta Nissen huoneeseen.

— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. —
Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?

Kyllevi yritti nauraa.

— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi
sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.

Ja Kyllevi alkoi:

    Köyhä Suomen kansa
    raappi varpaitansa.
    Kärsimysten malja jo
    kukkuroillaan on!

— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän
punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:

    Kärsimysten malja
    on täynnä rapakaljaa!

— Eikös ollutkin nerokasta, vai mitä, Nisse? Hahahaa!

— Kyllevi, sinähän olet hullu!




10.


— Meine Damen und Herren, bitte, kommen Sie hierher!

Tohtori Lo Mahra loi hypnoottisen, voimakkaan katseensa kuulijakuntaan,
ja siellä täällä rupesi henkilöitä nousemaan mennäkseen lavalle
kokeiluvälineiksi.

— Tämä on huiman intresanttia, sanoi Kyllevi. — Mutta en minä sentään
uskalla mennä.

— Te olette varmasti erinomainen meediumi, vakuutti Ensio Vaahti. —
Tulkaa te mukaan vaan.

— Enkä tule. Olen ihan varma että epäonnistun ja Lo Mahra lähettää
minut takaisin paikalleni. Ajatelkaa, miten hirveätä! Silloinhan koko
yleisö luulisi, että minä olen idiootti.

— Kuinka niin?

— Ettekö te kuullut, miten Lo Mahra juuri äsken selitti, että kaikki
terveet ihmiset ovat hypnotismille alttiit, mutta eivät idiootit ja
mielenvikaiset.

— Mitä turhia. Saattaahan epäonnistuminen johtua myöskin tilapäisestä
indispositsionista tai jostain muusta sellaisesta. Ei teidän yhtään
tarvitse pelätä olevanne idiootti silti. No, lähdemmekö?

— Ei kuulkaa, totta puhuen, minä en tule. Olen ihan varma, että kesken
kaikkea purskahdan nauruun ja pilaan kaiken. Ja minä olen mielestäni
matkaansaattanut kyllin monta skandaalia viime aikoina.

— Ahaa, teistä on tullut varovainen ja kiltti, huomaan minä, sanoi
Ensio ja katseli Kylleviä hymyillen hiukan ivallisesti.

— Minä olen kehittynyt kovasti viime aikoina, sanoi Kyllevi. — Uskokaa
pois, se on ihan totta!

— Hm.

— Ellette usko, niin olkaa herran nimessä uskomatta sitten. Eihän se
mikään uskonkappale olekaan.

— Hyväinen aika, jos te vakuutatte, niin...

— Minä olen äskettäin saanut kokea vakavia ristiriitoja, sanoi Kyllevi
surullisella äänellä. — Ja sieluntuskat kehittävät aina ihmistä.

Ensio silitteli hellästi hänen kättään.

— Pikku Kyllevi, sanokaa, onko ehkä minulla — tuota noin minulla mitään
syytä noihin sieluntuskiin.

Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.

— Teillä? Miksi juuri teillä?

— Ajattelin vain...

Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.

— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri
oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te
tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?

— En oikein ymmärrä... Kun te nauratte noin kovasti.

— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä
tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!

— Millä tavalla minä sitten luulen?

— Että minä... Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä
ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te
luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen
näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.

Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.

Tohtori Lo Mahra kokeili lavalla erään harvinaisen elegantin nuoren
naisen kanssa. Daami oli hyvin kaunis ja kauneudestaan tietoinen.
Hän hymyili hempeästi ja loi suuren kallisarvoisen hattunsa alta
keimailevia silmäyksiä katsojiin päin. Hänellä oli hieno kävelypuku,
upeat silkkisukat ja kiiltonahkakengät. Tohtori Lo Mahra vaivutti
hänet hypnoottiseen uneen ja käski hänen riisua kengän jalastaan.
Neitonen teki itsetiedottomasti työtä käskettyä, ja katso, hienossa
silkkisukassa oli iso, ammottava reikä!

Koko yleisö remahti raikuvaan nauruun, ja daami herätettiin.

— Voi jusupätkä! En minä vaan nyt tahtoisi olla hänen pöksyissään,
sanoi Kyllevi.

— Nyt on vuorossa eräs minun toverini, muuan medisiinari, sanoi Ensio
innostuneena. — Saa nähdä, miten hänen käy.

Tohtori Lo Mahra suggeroi medisiinarin uskomaan, että hän oli velkaa
tohtorille kaksikymmentä markkaa. Ja medisiinari veti kuuliaisesti
lompakon taskustaan ja avasi sen, mutta — hänellä ei ollut kuin
kymmenen markkaa! Enempää ei löytynyt, vaikka hän olisi kuinka etsinyt.

— Kyllä minä nyt kuitenkin menen, sanoi Ensio ja riisui palttoonsa. —
Tehkää te miten haluatte.

Ensio kiipesi lavalle, jossa useita muita kokeiluihin tarjoutuvia jo
istui tohtori Lo Mahran takana pitkässä rivissä. Kyllevi tarkasti
heitä lähempää ja huomasi, että Elvikin oli mennyt sinne. Elvi oli
istunut Nissen kanssa jossain etupenkillä, vaikk'ei Kyllevi ollut heitä
aikaisemmin huomannut.

Tohtori Lo Mahra tunsi Ension vanhastaan hyväksi kokeiluvälineeksi ja
valitsi heti hänet joukosta. Hän totteli sokeasti kaikkia tohtori Lo
Mahran määräyksiä. Kun tohtori käski häntä palelemaan, niin koko hänen
ruumiinsa värisi vilusta ja hän käänsi takinkauluksensa korville.
Sitten tohtori määräsi, että hänen tuli olla lämmin, ja Ensio rupesi
heti aukomaan takkinsa nappeja ja läähätti kuumuudesta.

Sitten tohtori määräsi:

— Sie sollen einer Dame eine Liebeserklärung machen!

Ensio katseli häntä hieman epätietoisena.

Mutta tohtori Lo Mahra upotti fanaattisen käärmeenlumoojankatseensa
Ension katseeseen, hänen tiukasti yhteenpuristetut kapeat huulensa
vavahtivat, ja verisuonet paisuivat hänen ohimoissaan.

— Hören Sie nicht was ich sage! Sie sollen eine Liebeserklärung machen!
Sie lieben eine Dame hier, und Sie sollen es uns beweisen.

Kyllevin sydän lensi kurkkuun.

— Herran pieksut, nyt hän varmasti taas tulee minua pussaamaan,
ajatteli hän. — Nyt tulee taas skandaali. Mitä ihmettä minä nyt teen!
Juoksisinkohan minä tieheni? No voi nyt kauhistuksen kanahäkki!

Mutta Ensio ei huomannut Kylleviä. Hänen katseensa liukui hänen
ohitseen ja harhaili kuin etsien pitkin lavalla istuvien naisten riviä.
Lopulta se pysähtyi Elviin.

Ension kasvot kirkastuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Elvin eteen ja
tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä.

Silloin tohtori Lo Mahra herätti hänet hänen hypnoottisesta tilastaan,
ja Ensio nousi seisomaan. Mutta hän ei pitkään aikaan hellittänyt
katsettaan Elvistä. Lopulta hän kääntyi verkalleen ja kävi istumaan
paikalleen Kyllevin viereen.

Kokeiden loputtua he tapasivat Elvin ja Nissen vestibyylissä. Kyllevi
esitteli Ension, vaikkakin hieman pamppailevin sydämin. Mahtoikohan
Elvi tuntea hänet siitä kohtauksesta porraskäytävässä? Onneksi ei,
sillä Elvi suhtautui Ensioon varsin ystävällisesti ja rupesi heti
vilkkaasti keskustelemaan hänen kanssaan suggestioni-ilmiöistä. Vaara
näytti siis menneen ohitse.

No niin, oikeastaanhan Helsingissä oli varsin monta herraa, joilla oli
knalli ja tyköistuva musta päällystakki...

Pitkänsillan luona Kyllevi otti Nisseä käsivarresta ja antoi Elvin
kavaljeereineen kulkea edellä.

— Noo, pikku Kyllevi, mitä sinä oikein tuumiskelet? kysyi Nisse.

Kyllevi huokasi.

— Ajattelen vain tämän elämän rasvaisuutta, sanoi hän. — Kyllä se minun
elämäni ainakin on niinkuin mädäntynyt aidanseiväs, kuten meillä
Peräkulmalassa päin sanotaan. Mutta kun odottaa, niin ehkä se vielä
lähtee tästä luistamaan, noin himphamppua ja vähän toista trallia. Ja
vähän parempaa kuin tähän asti.

— Tarkoitat, että ilmassa luistaa paremmin kuin maalla?

Kyllevi nauroi.

— Piru sen tietää, mutt'ei sekään mitään sano.




11.


    Minä meripojast iloisesta laulun tein,
    hän paljon kulki meriä,
    hei ja vei,
    hän Japanissa neitosia rakasti
    ja Kiinan tytöt tarkallensa tarkasti.

Kyllevi riisui laulaen päällysvaatteet yltään eteisessä ja meni
ruokasaliin.

— Vaiti, Kyllevi, vaiti! kuiskasi Maire häntä vastaan. — Sinä et saa
hoilottaa noin kovasti.

— Miks'en? kysyi Kyllevi ihmetellen. — Ei suinkaan täällä keskellä
päivää kukaan nuku. Ja tämä on aika viaton laulu, ainakin minun
mielestäni.

Mutta Maire viittasi salaperäisesti Elvin huoneen ovea kohti.

— Ei saa häiritä Elviä, kuiskasi hän.

— Niinkö? Kirjoittaako hän taas jotain esitelmää osakuntaa varten?

— Ei, mutta hänellä on vieraita!

Kyllevi vihelsi.

— Ahaa! Jotain tärkeätä?

— Hurjan tärkeätä! Ja ajatteles, minä kun en mitään aavistanut.

Kyllevi heristi korviaan.

— Mitä täällä sitten oikein on tekeillä? Eihän kukaan aamulla, kun minä
lähdin luennolle, puhunut yhtään mitään.

— Siellä sisällä on _hän_! kuiskasi Maire innostuneesti.

— Jaa että kuka »hän»? Puhu suusi puhtaaksi, senkin aasi!

— Älähän kiivastu, Kyllevi kultaseni. Kohta saat tietää. Ai jes
sentään, kuka olisi sitä meidän Elvistä uskonut!

— No mutta puhu sitten, jumalanluoma, äläkä siinä kenkkuile kuin väärä
aisa.

Maire istuutui mukavasti nojatuoliin ja aloitti:

— Juu, katsos, Elvi on...

Rouva Lackson tuli samassa sisään. Hän oli hymyilevän ja myhäilevän
näköinen ja vilkutti tytöille silmää.

— Täällä te tytöt vain istutte ja lörpöttelette ettekä välitä minun
puuhistani mitään. Auttaisitte nyt edes minua koristamaan kahvipöydän
oikein sieväksi. Laupias taivas, onko kello jo noin paljon, ja se
Ekbergiltä tilattu kaakku ei ole vielä tullut! Pitäisiköhän sinne
soittaa ja kiirehtiä...

— Ei äiti huoli olla levoton, kyllä se tuossa paikassa tuodaan, sanoi
Maire rauhallisesti.

Rouva Lackson asetti kukkamaljakon pöydälle ja tuli ohimennen
taputtamaan Kylleviä poskelle.

— No, pikku Kyllevi, mitä varten sinä olet noin totisen näköinen? Etkö
sinä iloitse Elvin onnesta?

— Elvin onnestako?

— Niin, kun Elvi on saanut niin peräti hauskan ja miellyttävän
sulhasen. Minun ymmärtääkseni sinäkin, Kyllevi, olit kovasti mieltynyt
siihen nuorukaiseen.

Kyllevi kalpeni ja ryntäsi ylös tuoliltaan. Veikko-Ilmari! välähti
hänen aivoissaan. Veikko-Ilmari! Se on siis sittenkin totta.

— Mutta Kyllevi, mikä sinun oikein on? Oletko sinä sairas?

Nisse tuli samassa sisälle ruokasaliin.

— Eikö täällä jo kohta saada kihlajaiskahvia? kysyi hän. — Minun
pitäisi nimittäin juuri lähteä Santahaminaan. Soitin äsken
Veikko-Ilmarille, ja hän lupasi, että mahdollisesti pääsisin lentämään,
koska oli sopiva ilma.

Kyllevin silmät menivät selkoisen selälleen.

— Mitä hittoa! Eikö hän sitten olekaan täällä?

— Täällä? Mitä hän täällä tekisi?

Kyllevin katse harhaili neuvottomana rouva Lacksonin, Nissen ja Mairen
välillä.

— No, mutta kuka sitten...? En ymmärrä...

Kyllevi riensi äkkiä eteiseen. Tosiaankin, siellä ei näkynyt tuttua
upseerinpalttoota ja lakkia eikä vyötä. Mutta sen sijasta siellä
riippui — voi juutaksen kanahäkki! — knallihattu ja tyköistuva musta
palttoo!

— Heleijaa!

Kylleviä rupesi äkkiä aivan tavattomasti naurattamaan.

Maire ja Nisse seurasivat häntä eteiseen.

— Ei mutta Kyllevi, sinähän olet aivan hassahtanut!

Kyllevi rupesi hyppimään yhdellä jalalla pitkin eteistä.

— Hahahaa, nauroi hän. — Kyllä tämä elämä on sentään lystikästä! Ja se
maailma on kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.

Kyllevi juoksi takaisin ruokasaliin ja kumartui kurkkimaan Elvin
huoneen oven avaimenreiästä.

— Mutta Kyllevi! sanoi Maire nuhtelevasti.

Kyllevi nauroi.

— Kittiä vielä, ei sieltä mitään näkynyt. Mutta muiskaus kuului, se on
sitten vissi kuin aamen kirkossa. Ja Vaahti osaa kyllä pussata!

— Puhutko sinä ehkä kokemuksesta? kysyi Nisse hymyillen vähän
ivallisesti.

— Ei saa sanoa, vastasi Kyllevi.

Hän oli mennyt ikkunan luo ja silmäili miettiväisenä ulos kadulle.

— Kuulehan, Nisse, sanoi hän hetkisen päästä. — Joko sinä kohta lähdet
sinne Santahaminaan?

— Noin puolen tunnin päästä täytyy lähteä, jotta ennätän laivalle.
Kuinka niin?

Kyllevi kääntyi pois ikkunasta ja tuli Nissen viereen sohvalle,
siepaten ohimennen pikkuleivän kahvipöydästä.

— Ajattelin vain vähäisen, että jos minä mahdollisesti olisin
tullut mukaan, sanoi hän ja pureksi välinpitämättömän näköisenä
pikkuleipäänsä. — Launo lupasi kerran, että minäkin joskus pääsisin
lentämään. Ja muuten, niin olisihan hauskaa kerran nähdä tuollainen
lentokone vähän lähempääkin. Ei mutta nämä pikkuleiväthän ovat
harvinaisen hyviä ja onnistuneita! Kyllä huomaa, ettei Elvillä ole
tänään ollut aikaa olla kyökissä söhrimässä.

— Käyhän se päinsä, sanoi Nisse hyväntahtoisesti. — Minäpä soitan
Veikko-Ilmarille, niin saadaan nähdä, miten asia järjestyy — Ahaa,
sanoi Maire nauraen. — Nyt ymmärränkin yskän. Kun sinä, Kyllevi,
olet kadottanut yhden ihailijasi, niin ryhdyt heti tarpeellisiin
varokeinoihin, ettei toinenkin menisi.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Kyllä niitä minulla piisaa. Niinkuin
laulussakin sanotaan, että:

    Jos harakat ja varikset ja kuusikkonärhit
    ne olis minun lintujani,
    niin linnun lihalla ruokkisin
    minä kaikkia hilsujani.

Rouva Lackson tuli sisälle ruokasaliin.

— No nyt se kaakku vihdoin tuotiin Ekbergiltä, sanoi hän ja laski
komeuden pöydälle. — Uskaltaakohan niitä rakastavaisia häiritä? Kahvi
muuten aivan jäähtyy.

Mutta Elvin huoneen ovi aukenikin samassa, ja Elvi itse ilmestyi ovelle
käsivarsi kiedottuna Ensio Vaahdin käsivarren ympäri.

— Nyt saamme varmasti kahvia, koska Kyllevikin noin iloisesti hoilaa,
sanoi Elvi nauraen. — Noo, pikku Kyllevi, etkö sinä onnittele meitä.

Kyllevi astui juhlallisin askelin heidän luokseen ja paiskasi kättä.

— Onneks olkoon ja poikalaps tulkoon! sanoi hän. — Tohtori Lo Mahran
suggestionako meidän on tästä liitosta kiittäminen?

— Tavallaan ehkä, mutta ei yksinomaan, sanoi Ensio nauraen. — Minä
ainakin rakastuin Elviin jo kun ensimmäisen kerran hänet näin.

— Ohoo, milloinka se sitten oli?

— Silloin yhden kerran porraskäytävässä, kun saatoin Kyllevin kotiin
Fazerilta.

Kyllevi punastui hiukan.

— Mitä ihmeitä?

— Ole rauhallinen, Kyllevi, sanoi Elvi hymyillen. — Minä tiedän kaiken.
Ensio on tunnustanut. Ja olen antanut anteeksi, sillä silloinhan hän ei
vielä tuntenut minua.

Ja Elvi loi rakastuneen katseen ylös Ension kauniisiin kasvoihin.

— Vai niin, onko Kyllevilläkin ollut eroottisia kokemuksia tänä
syksynä? kysyi Nisse. — Sitä en olisi aavistanut.

— Kuinkas muuten? sanoi Kyllevi. — Minä olen kokenut paljon tänä
ensimmäisenä syyslukukautena Helsingissä. Olen opiskellut kolmessa
tiedekunnassa. Ja olen maistellut omenia siitä hyvän ja pahan tiedon
puusta, josta Aadam ja Eevakin söivät.

— Oikeinko totta? sanoi Elvi ja taputti häntä ystävällisesti poskelle.
— Silloin sinä mahdat tuntea itsesi sangen kylläiseksi tällä haavaa,
vai kuinka?

— Huihai, kittiä vielä! vastasi Kyllevi. — Vielä minulla on kaikkein
makosin pala siitä omenasta haukkaamatta. Nisse, kuule, emmekö me jo
kohta lähde?




12.


— Heleijaa, tämäpä vasta kivaa on! huudahti Kyllevi, kun hänet
survottiin lentokoneeseen kiinni, sen jälkeen kuin hän ensiksi oli
saanut paksut turkit ylleen ja suuret silmälasit silmilleen.

— Oletteko all right? kysyi Veikko-Ilmari ja kääntyi taakseen
katselemaan häntä ohjaajanpaikaltaan.

— Valmis kuin lukkari sotaan, vastasi Kyllevi iloisesti. — Morjens nyt
sitten, Nisse, nyt tämä flikk' reissaa!

— Onnea matkalle! huusi Nisse. — Ja koetakin käyttäytyä siivosti,
pikku Kyllevi, ettet vielä tipahda alas ja putoa Nikolainkirkon tornin
katolle.

— Ole huoleti, minä pidän lujasti kiinni. Ja Launo on sitäpaitsi
luvannut, ettei hän tee mitään looping the loop'eja tällä kertaa.

Kone lähti liikkeelle, mutta Kyllevin kummastukseksi se ei heti
kohonnutkaan ilmaan, vaan liukui eteenpäin pitkin merenpintaa.

— Mitä ihmeitä, sanoi hän. — Eikö se punkshuneeraa?

— Hieman kärsivällisyyttä vain, sanoi Veikko-Ilmari. — Kohta kohoamme
ilmaan.

— Parasta onkin, sanoi Kyllevi hieman nyrpeästi. — Sillä minä
tulin todellakin tänne saadakseni lentää enkä uidakseni kuin ankka
vesilätäkössä.

Kone nousi hitaasti ylöspäin, kaarteli ja kierteli ilmassa ja kohosi
kohoamistaan.

Ja Kyllevi ilmaisi tyytyväisyytensä.

— Aina petraa kuin sika juoksuaan! Nouseeko tämä tämmöinen kapine
korkeallekin?

— Breguet-kone saattaa lentää noin kolme- tai neljätuhatta metriä
korkealle, vastasi Launo.

— Aijai, ei mennä sentään niin korkealle, eihän? Jos vielä rupeaa
pyörryttämään.

— No hyvä, pysytään vähän matalammalla sitten. Pääasia on, että saatte
nähdä rakkaan Helsinkimme lintuperspektiivissä, ylhäältä alaspäin.

Ja kohta Kyllevi näki kaupungin kadut ja rakennukset kirjavana karttana
allaan.

— Hei hellumarei! huusi hän. — Miten hassua! Tuossahan on
Nikolainkirkko ja Senaatintori! Ja nyt me olemme espiksen yläpuolella.
Voi jukulauta, jos kaikki minun tuttavani, jotka liikkuvat tuolla
alhaalla murheenlaaksossa kuin pikkuruiset kärpäset, tietäisivät että
minä täällä heidän yläpuolellaan lennän! Sepä vasta olisi jukraa,
eiköstä? Hei, poika, ettekö te kuule? Vai onko täällä ehkä jonnekin
naulattuna sellainen plakaatti, että keskustelu kuljettajan kanssa
kielletty, niinkuin ratikassakin?

— Ei, jutelkaa te vain mielin määrin. Vaikka kone kyllä surisee niin
hemmetisti, että täällä on vähän vaikea kuulla. Viisainta kyllä olisi
säästää puhelu siksi kunnes taas olemme maan päällä.

Kyllevi huokasi.

— Hyvä, ei puhuta sitten enää. — Mutta yhtä asiaa minun kuitenkin vielä
täytyy kysyä.

Hän kumartui niin likelle Launoa kuin suinkin pääsi ja huusi hänen
korvaansa:

— Veikko-Ilmari, rakastatko sinä minua?

Veikko-Ilmari kääntyi äkkiä taakseen ja hänen siniset silmänsä
välähtivät, kun katse hänen silmälasiensa läpi osui Kyllevin
silmälaseihin.

— Kyllevi! huudahti hän. — Kyllevi, mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan, että minä rakastan sinua ihan hurjasti, sanoi Kyllevi.

— Rakas, rakas Kyllevi! Tahdotko todella tulla minun vaimokseni?

— Mitä? huusi Kyllevi. — En oikein kuule. Kone surisee niin hirveästi.
Etkö voisi pysäyttää sitä vähäksi aikaa?

— Mitä sinä ajattelet?

— Vain pariksi minuutiksi! Rakas Veikko-Ilmari!

Kyllevi kumartui Launon puoleen ja hänen punaiset huulensa lähestyivät
houkuttelevasti luutnantin huulia, lähestyivät lähestymistään.

— Mitä sinä teet, Kyllevi. Ei lentokoneessa saa suudella.

— Yksi ainoa pusu vain!

— Kärsivällisyyttä, lapseni. Oma syysi, miksi kielsit silloin
Ateneumissa. Minä puolestani rakastan sinua ihan yhtä paljon, vaikka en
ylety suutelemaan.

— Kyllä minä vielä otan vahingonkorvausta, uhkasi Kyllevi. — Jahka
pääsemme maan päälle.

— Kohta minut ylennetään kapteeniksi, sanoi Veikko-Ilmari. — Ja silloin
kai menemme naimisiin, vai mitä, rakas Kyllevi?

— Kii' veti! sanoi Kyllevi. — Minusta tulee siis kapteenska. Hyvä on.
Kun aina arvossa ylenee, niin poliisin rouvana kuolee.

Ja hänen silmänsä vilkuilivat suurten lasien takaa.

Sitten häntä äkkiä puistatti.

— Huh sentään, kun täällä tulee kylmä. Olemme vissiin jo hiivatin
korkealla. Helsinkiä tuskin enää näkyykään.

— Palatkaamme alas sitten, sanoi Veikko-Ilmari. — Mikä tässä muu auttaa.

Kone rupesi hitaasti solumaan alemmaksi.

— No, Kylleviseni, mitä sinä mietit?

— Ajattelen vain, että eiköhän sittenkin olisi parasta, jos minä
jättäisin yliopiston ja menisin sinne keittokouluun? Niin pääsemme
kohta naimisiin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Aivan kuten haluat, pikku Kyllevi.

Kohta oltiin taas aivan Helsingin yläpuolella. Kyllevi pelkäsi jo, että
kone ihan hipaisisi Kansallismuseon tornia.

Kyllevi imuroi täyttä kurkkua.

— Hei vaan, tästedes minä tahdon lentää jokaikinen päivä.

Veikko-Ilmari ohjasi konettaan Santahaminaa kohden.

— Niinkö, Kyllevi? Sinusta on siis hauskaa olla lentäjän morsian?

— Se on huissin jännää, huusi Kyllevi. — Hei hellumarei!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYTTÖ JA OMENA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.