PALJAIN JALOIN

Kirj.

Uuno Kailas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

SISÄLLYS:

Kuninkaanpoika
Kuva
Katse
Kahdet silmät
Orja laulaa
Houre
Kalypson vanki
Partaalla
Autio maa
Lapsen kehto
Pallokentällä
Pilvilaulu
Marttyyrit
Palava laulu
Hollantilainen
Poikani
Kohtalo
Minä
Rakkaus
Yössä
Impromptu
Vaeltaja
Paljain jaloin
Pyramiidilaulu
Kun olin kuollut
Havahtuminen

        "Rohkeutta, ystäväni
        paholainen on kuollut."

KUNINKAAN POIKA

(Juhani Siljon muistolle)

Alas painui, puoleen maan pääs, otsas korkea liian varhain. — Olit poika kuninkaan, aseveljies nuorten joukossa parhain.

    Mut viitoin ja kannuksin
    et etsinyt kruunuas maailmasta.
    Käsin näkymättömin
    toi kulmilles seppelen Kuolema vasta.

    Pyhä kutsumuksen-ties
    sua johdatti vuorin ja laaksoin;
    et poikennut polulta, mies,
    sitä et sinä mitannut tuumin ja vaaksoin.

    Teit kaiken, minkä teit,
    oman kuninkaallisen, tuntos mukaan.
    Nimes "Maailman kirjaan" veit —
    sitä tahrattomampaa ei vie kukaan.

    Käsin tyhjentymättömin
    sinä jakelit tarvitsevaisille kultaa.
    — Olet luonamme vieläkin,
    nyt vaikk' olet mullassa multaa:

    Joka kerta, kun kevät saa
    ja kupeensa vyöttää nuorten suku,
    sen silmiin kangastaa
    sinun piirtämäs "Maailman kirjan" luku.

    Miespolvet vaihtukoot —
    ei äänes vaieta saata.
    Aseveljies oppaana oot:
    — Ylös, matkalle, kohden pyhää maata!

("Seppelöidyn" ensi-iltaan.)

KUVA

    Jo sinun silmistäsi tuijotin,
    Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen
    ja ajan kiertäessä palasin
    ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.

    Tuhannet vuodet hiljaa kahisten
    vaelsi pensastoissa tuulten lailla.
    Syvyyden kalvoon yhä katselen.
    Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.

    Mä tiedän katsovani jumalaan.
    Ja minuun katsoo joku jumalista.
    Ah — nälän kuluttavan-autuaan
    join hänen silmistänsä tutkimattomista.

    En ole hän — ja tunnen kuitenkin:
    häneksi, häneen täytyy minun tulla.
    Hän katsoo minuun kasvoin ihanin —
    mut rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.

    Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!
    Se palaa niinkuin liekki alttarilla
    edessä Kauneuden silmien.
    On kuolettava katse kuolemattomilla.

    Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa
    nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.
    Mut — lähde kerallani vaeltaa.
    Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.

    Jos minne menenkin, mä näen sen.
    Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!
    tai: Tomus tahraa, ole likainen!
    en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.

    Niin ajast' aikaan, vanki jumalan,
    käy taikaympyrässä elon mailla.
    Häneksi, häneen isoon, janoan —
    mä, irvikuva, kauneutta vailla.

KATSE

Sun tyynen-helteisissä auterissas on ukkosilmaa aina-vaanivaa, vavahtelevaa pedon-uinuntaa — ah, kissankynnet piilee sametissas.

    Salaisen sielumeren kuultavainen
    oot kalvo, jossa lumpeet päilyvät.
    Mut pohjallas on varjot himmeät,
    ui siellä mustekalan kuvajainen.

    Oot arvoitusten meri, vailla rajaa.
    Ain' uusin, avartuvin taivahin
    ja uusin, toivottomin syvyyksin
    sä houkuttelet syliis sukeltajaa.

Tuot esiin koralleja, kultahiekkaa, kun herää nousuvesi suudelmain; taas peityt varjoin, olet kaihi vain oi katse, kaksiteräisempi miekkaa.

KAHDET SILMÄT

    "Miks näin on nyt?" sinä kyselet.
    — Mehän vaihdoimme silmiä vain.
    Sinä sait minun silmäni entiset,
    minä sinulta silmät sain.

    Oli silmäsi julmat tullessain,
    minun silmäni kärsivät.
    Minä sinulta julmat silmät sain —
    sinä minulta kärsivät.

ORJA LAULAA

Sen tiedät kyllä, tunnet sen, min salannut on mykkä suu: sun puolees kynnet sydämen tään kurkoittuu.

    Vaikk' en mä katso, sinut nään,
    jos katson, sitä kestä en:
    mä kesken sanaa vaiti jään
    ja kalpenen.

    Näit, valtijatar: vapisin,
    kun viinimaljan sulle toin,
    ja viinin maahan läikytin.
    Ah, vitkaan noin —

kuin kätes siirtyy luomiltas — kuin silmäripses raoittuu — kuin aukee, surma huulillas, tuo julma suu —

    niin vitkaan, vitkaan kiduttaa
    sun läheisyytes sydäntäin.
    — Ei autuaampaa kuolemaa
    kuin kuolla näin!

    Nyt käske: Käärmelammikkoon!
    tai: Raadeltavaks leijonan!
    Mut yhä julistava oon:
    — Mä rakastan.

HOURE

Sinun tanssivan näin…

Ja yöllä pakanallisen villeistä, juovuttavista itämaiden temppelitansseista hourin. Olet kaunein Astarten papittarista povin taatelinkypsin ja silmin kuumin ja hennosti kaartuvin polvin ja uumin.

Ihos on kuin paistetta päivän; sitä huikenematta en katsoa saata, jumalattaren kylmien kasvojen eteen kun polvistut, koskien otsalla maata. Nyt taas sinä nouset ja tanssia alat, ah — sulla on tulta ja soittoa jalat!

    Minä pylväiden varjossa seisten
    haen katsettas enkä mä kohtaa sitä.
    Palan luoksesi, tanssiva liekki, mut luotas
    olen kaukana niinkuin lännestä itä.
    — Jumalattaren pronssisen patsaan luona
    olet tanssien kuoleva, kaunis vuona.

    Olet Astarten uhri. Nyt enää
    sua varten ei aukene ihmisen syli.
    Ja nyt koskaan en minä, orjasi, kanna
    käsin kallista taakkaa aavikon yli
    kotimaahani, keitaan palmujen alle.
    Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle.

Oi että en, onneton, koskaan ajan ollessa huultesi kaivosta juonut! Nyt Astarten julmia kasvoja kohden olet hurmion vallassa silmäsi luonut. Yhä loittonet tanssien, äärelle kuilun, läpi temppelin sauhun ja soidessa huilun —

KALYPSON VANKI

    Meri,
    sinä vihreä meri,
    jolla on katseessasi rannattomuus,
    janoni vihaa sinua,
    vaikka en voi olla sinua rakastamatta.

Aallot, välkkyvin evin ja pärskyvin pyrstöin kiitävät, kaukaa-tulevat, kauas-menevät, huimat, vapaat, julmat, ilkkuvat aallot — kiroan teidät orjuutukseni tähden.

Ihanat pilvet, te jotka taivaanvuorilta, pesimispaikoiltanne, levollisesti, katsoen merestä puhtaan rintanne kuvaa lennätte mahtavin siivin ilmojen sinessä minne mielenne tekee — tuulen-teillänne seuraa katseeni teitä kuin vertatippuva nuoli.

Haahdet, te merelliset haahdet, jotka viette miehiä rannasta toiseen rantaan, kunne heitä kaipauksensa vetää — sieluni näkee teidät, houriva sieluni, vaikka eivät silmäni näe.

Miehet laivoissa, veljeni, minua onnellisemmat, te jotka toivotte vielä ja olette matkalla armaiden kasvojen luokse ylitse meren — manaustani ette te kuule — tai te säikytte sitä ettekä ymmärrä, kun te kuulette merenhenkien toistavan ulapan äärillä tuskani, ahdistukseni, hulluuteni iankaikkisen huudon:

    — Kalypso,
    ihana ja tunnoton —
    hän joka lupaa minulle
    kuolemattomuuden
    ja ikuisen nuoruuden lahjan
    hyväilläkseen minua
    syöjätär-rakkaudella
    ja imeäkseen voimaani
    aikojen loppuun —
    hän on nostanut luonnon
    minua vastaan,
    eroittanut minut
    haahdettomin rannoin
    ja poluttomin merin
    kaikesta, mitä minä ikävöin,
    ja ruoskinut minua ytimiin saakka
    kaipauksella,
    joka on raateleva,
    turha
    ja toivoton
    ja kuolemaa hirvittävämpi.

PARTAALLA

Minä pelkään huoneessani. Minä pelkään ikkunaa ja ihmisvarjoja, joita kuin liskoja, matelijoita se seiniin heijastaa.

    Minä pelkään katsoa oveen.
    Ovi aukee pimeään —
    ripa kääntyä vois ja tulla
    ne joille ei nimiä mulla,
    ne joita mä unissa nään…

    Ja myöskin seiniä pelkään.
    Näen äkkiä vavahtain:
    nehän mitään eivät kestä,
    nehän ketään eivät estä —
    ovat himmeä seitti vain.

    Kuin vieraan hengitys, yöllä
    joka lapsen säikyttää,
    niin lävitse seinieni,
    minut nauliten vuoteelleni,
    Jokin hiipii, jota en nää.

    Hänen — Kauhean läsnäolon
    minä tunnen. Tunnen sen.
    Ja henkiä vartiossa
    on huoneessani, jossa
    minä enää elä en.

    Ja tuskin hengitänkään.
    Olen jähmetys, pelko vain.
    Sana äänetön: Armahtakaa!
    Sokon tuijotus luomien takaa
    yli kaikkeus-ulappain,

    jotk' ajatukseni vasta
    tänä hetkenä aavistaa.
    Hätäsignaali: Missä, missä
    on väylä löydettävissä?
    Ja onko Jumalaa? —

    Ei kukaan, kukaan vastaa.
    — Kuin vierelle vuotehen
    kävis Kuolema otaa nostain.
    Kuin kaukaa, kaukaa jostain
    sois pauhina kuilujen.

AUTIO MAA

Sieluni maa on ääretön niinkuin Aasia, autio jäämeren lailla. Harmaata hiekkaa, hiekkaa ja harmaita paasia kaikkea kasvua vailla.

Aikoja sitten jäljet on karavaanien hiekka ahminut siellä. Kangastus mikään ei näy luoksensa maanien katseen tyhjällä tiellä.

Sieluni maahan pilvi on varjon heittänyt kauas lännestä itään. Viimeinen lintu siivellä päänsä on peittänyt. Ei ole elävää mitään.

LAPSEN KEHTO

Lapsen kehto — valtakunta suurin: siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Salaperäinen on kehto keinuessaan: siinä tuuditellaan tulevaisuus. Siinä odottavat kapaloissaan kaikki voimat, kaikki tapahtumat, kaikki viattomuus, kaikki synnit, koko mystillinen ihmiselo.

    Vaviskaamme lasta, lapsen kättä.
    Hän on kerran punnitseva meidät.
    Lapsi leikkii huolettomin käsin
    nimillämme unohduksen leikin.

PALLOKENTÄLLÄ

Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtanut alle sen suuren lehmuksen.

    Hän seisoi nurmikolla,
    nojas kainalosauvoihin,
    pelin tiimellystä katsoi
    hän silmin kuumeisin.

    Yli aurinkoisen hiekan,
    johon lehmus varjon loi,
    moni riemukas huuto kiiri,
    moni kirkas nauru soi.

    Pojat juoksivat notkein säärin
    yli pallokentän sen.
    Eräs seisoi hievahtamatta,
    eräs raajarikkoinen.

    Mut hänkään totisesti
    ei muistanut sauvojaan.
    Oli haltioitunut hehku
    hänen kalpeilla kasvoillaan.

    Ilost', innosta värähtelevän
    hänen sieraintensa näin
    joka kerta, kun maila pallon
    löi puidenlatvoja päin.

    Rajaviivan takaa milloin
    joku uskalsi juosta pois,
    oli niinkuin lehmuksen alta
    eräs myöskin juossut ois —

kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.

    Hän askelen astui — — mutta
    kuin unesta havahtain
    näki itsensä… Oikea jalka
    oli kuihtunut tynkä vain.

    Pojat juoksivat notkein säärin
    yli pallokentän sen,
    mut lehmuksen alla seisoi
    eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois. —

Yhä riemukas huuto kiiri, yhä kirkas nauru soi yli aurinkoisen hiekan johon lehmus varjon loi.

PILVILAULU

Hetket liitävät niinkuin pilvet vainioitten yli. Kaikkien pilvien takaa aukee ahnas Tyhjän syli.

    Ei ole mitään armahdusta
    sille, mi elää tohti,
    sille, mi lentää perhossiivin
    Päivän silmiä kohti.

    Mikä on rientänyt korkeimmalle,
    korkeimmalta se putoo.
    Kuolema niittää vainionsa.
    Lukki verkkonsa kutoo.

MARTTYYRIT

Näen heidät ylitse ajan ja paikan: kivitettyinä, ristinpuussa, rovioilla ja giljotiinilla, kiväärinpiippujen edessä ja sähkötuoleissa. Heillä on yllänsä harmaa vanginpuku tai kirjava kaapu. Ja sotamiehet heittävät arpaa siitä. Heidän on kuoltava, jotta me emme kuolisi.

Katso — he loistavat: he ovat hiili ja kytevät sielusta sieluun, he ovat soihtu ja valaisevat aikojen kuilua, he ovat vaskinen käärme ja veri pihtipielissä ja sateenkaari vedenpaisumuksen yllä.

Heidän kuolemansa elämä on loppumaton. Heidät haudataan koko maailman povelle, tulevien aikojen syliin.

PALAVA LAULU

    Polun talvisen päähän päätyi
    ja hangelle jääksi jäätyi
    eräs vaeltaja täältä.
    — Mut laulu soi hänen päänsä päältä.

    Se soi ja — hulmuten paloi.
    Ja nukkujan otsalle valoi
    se seppelen tulta.
    Tuli taivaalle nous. Jäi maahan multa.

HOLLANTILAINEN

Näit edessäsi unet kultaiset kuin tornit, uponneina aallon alle. — Nyt takanas on päivät mennehet kuin laivan vanat, kuolleet ulapalle.

    Öin ylläs, allas tähtiparvi on
    kuin verkon silmukoissa tuhat kalaa.
    Mut kuolleen-harmaa, tyhjän-toivoton
    on meren erämaa, kun aamu palaa.

    Niin sadat ajast'ajat vaeltain
    samosit meren salaisuutta kohti.
    Edessä silmiesi hourivain
    se paetessaan väikkyi — Tyhjään johti.

    Et aavain kimallusta vanginnut,
    ei tähtiarkuin lastattuna laivas.
    Oi unten-kalastaja, uupunut
    oot oma varjos. Sua ilkkuu taivas.

    — Mut yhä edessäsi kimmeltäin
    on merta, kaupunkeja aallon alla.
    Käy kätes ruoriin: keula niitä päin!
    Taas sata vuotta kuljet ulapalla.

POIKANI

Minun poikani — syntymätön ja uneksittu vain — tänä hetkenä hiljaisena olet luonani majassain.

    Työpöytäni reunaa vasten
    näen leukasi, pikkumies.
    Olet ollut siinä jo hetken
    tahi kauankin, kukaties.

    Mua suuret lapsensilmäs
    puronkirkkaina katsovat.
    Kovin avuttoman kätes
    sinä minulle ojennat.

    Sanot hiljaa sanan: Isä.
    Ei mitään enempää.
    Kun tahdon tarttua kätees,
    se äkkiä häviää.

    Mut on kuin näkymättään
    yhä kutsuis se: Tännepäin!
    — Minun poikani, silmissäsi
    oman ikuisuuteni näin,

    sen ainoan, joka pysyy,
    kun itse lahoan,
    ja sen ikuisuuden vuoksi
    minä sinua rakastan.

    Minä tunnen: Kuolema kerran
    kun vie minut Tyhjää päin,
    jos pienet sormesi silloin
    olen tunteva kädessäin

ja jos, poikani, virkat vielä sanan pienen, hiljaisen, en pelkää astua enää Olemattoman piiriin, en.

KOHTALO

Sinun voimasi kietoi minut — sinä tuntemattomin — kuin ois mua kahlehtinut käsi julman enkelin.

    Kuin hartioilleni pantu
    olis paino vuorien
    ja otsalleni rantu
    kova taottu, rautainen.

    Niin uuvutit sydäntäni,
    väen riistit kädestäin.
    Olit varjo vierelläni,
    uniss' yölläkin sinut näin.

    Oli päiväni kuin tuhat vuotta,
    kun painin kanssas sun.
    — En paininut kanssasi suotta:
    tänä päivänä siunaat mun!

    Tänä päivänä tunnen vasta:
    kätes oikein lyönyt on.
    Nyt en lakkaa siunaamasta
    sua, voima Kohtalon:

    Teit silmäni janooviksi,
    nälän kasvatit sydämeen,
    minut uuvutit varjoin — siksi
    olen valmis kirkkauteen.

Tänä päivänä armon annat taas virrata kädestäs. Kuin vaakalintu kannat minut riemuun siivilläs.

MINÄ

(Ernst Josephson)

Nämä silmät itkevät verta vuoks syntien pusertuvaa, vuoks kaiken, mi haavoitti kerta sydänparkaa — ja haavoittaa.

    Tämän kohtalon syy ei kukaan.
    Elon virtaa tottelen vain
    oman tulvani suunnan mukaan,
    padot, telkimet musertain.

Olen huoleti kulkeva suureen maan sylihin paluutien; epäjumalten rovion juureen nimen, maineen nauraen vien.

RAKKAUS

(Eduard Mörike)

Kun armaan suuta suutelet, sun janoos ei se riitä: jos vettä seulaan kaatanet, ei täyty seula siitä. Ja vaikka tuhatvuotiset ois suudelmas, tai ikuiset, saat niukasti sa niitä!

Sun rakkautes aaltoilee ain' uusin halun muodoin. Ja huulet, suun, mi suutelee, se punaa verenvuodoin.

    Ja tyttö vaikka vapisee
    kuin vohla veitsen alla,
    hän pyytää, silmin rukoilee:
    — Kivulla suuremmalla!

Niin on. Ja samoin ollut jo on alust' elämän. Niin rakasti jo Salomo, ei muuta voinut hän.

YÖSSÄ

    Kohu tuulen ja sateen
    ja kaukaisen raitiovaunun.
    Ei mitään muuta.

    Katukuilun toisella puolen
    on kahdessa ikkunassa
    hyvin keltainen valo.

Ja huuruista ruutua hipoo jonkun häilyvän oksan varjo kuin ihmisen käsi.

— Mutta keskellä pimeyttä minun huoneeni elää: kuin simpukka syvyydessä tai sykkivä sydän.

Se on saiturin lipas: salaista iloa täynnä.

Sen ilma on kuiskauksista vapiseva ja katseista kirkas niinkuin kasteinen aamu.

Sen matolla leikkii vielä pienten jalkojen muisto.

Ja vuoteella viipyy kuva poissaolevan, nuoren, lämpimän ruumiin niinkuin Kauneus itse.

Ja katsomattani näen oven äsken nielemät kasvot ja värisen niitä.

IMPROMPTU

On hyvä näin: kesän ääniä ympärillä: kumeaa kalliorumpua soittava meri, naisten nauru ja autontorvien musiikki, lintujen orkesteri.

    On hyvä näin: soma paistatella päivää
    aivot tyhjinä, ruumis raukeana.
    Vaikkakin luomeni suljen, on silmien luolassa
    aurinko huikaisevana.

On hyvä näin: minä saatan taikurin käsin hiekkaa merenhelminä siroitella, jättiläiseks kasvaa — ja niellä pilviä riemulla lapsellisella.

VAELTAJA

Niinkuin vaeltaja, joka on tajuamattaan, poissaolevana sivuuttanut taipaleen tiellä, havahtuu, katsoo ihmetellen: Missä minä olin? — niin olet sinäkin useasti, kesken juhlien riemua, ystävien parvessa havahtunut yksinäisyyteen, ihmetellen: Keitä he olivat?

PALJAIN JALOIN

Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin.

    Avohaavat
    syvät näissä
    ammottavat
    kantapäissä:

rystysihin joka kiven jäänyt niist' on verta hiven.

    — Mutta niinkuin
    matkan aloin,
    päätän myös sen:
    paljain jaloin.

    Silloinkin, kun
    tuska syvin
    viiltää, virkan:
    — Näin on hyvin.

— Tapahtukoon tahtos sinun, Kohtaloni, eikä minun.

PYRAMIIDILAULU

Te faaraot, uneksijat pyramiidi-unien, te olkaa tervehdityt yli vuosien tuhanten.

    Ohi kuoleman ahnehtivan,
    ajan kaukaisuuksia päin
    te unenne sinkositte
    pyramiideja pystyttäin.

    Te olkaa tervehdityt
    yli vuosien tuhanten.
    Sinis nousevat pyramiidit,
    kunis elää ihminen.

    Kukin meistäkin mittansa mukaan
    pyramiidin pystyttää.
    Ja sen sydämessä unta
    pian nukumme sikeää

kuin faaraot, hiljaisina, kuin toukat kuoressaan. Pyramiidi pysyy ja nähdään. Mutta faarao unohdetaan.

KUN OLIN KUOLLUT

Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven,

    ah, oli autuas
    levätäkseni silloin!
    Suuria tähtiä kohti
    loin minä silmäni illoin.

    Multa ylläni
    hauraana, harson lailla.
    Näin avaruuden katseen
    salaisuuksia vailla.

    Kerran, maan päällä,
    illassa himertävässä
    soi rakas, tuttu ääni:
    — Katso, hän nukkuu tässä.

    — Hauta on hoitamaton.
    — Niin on. Hän oli köyhä.
    — Eikö hän ollut myöskin
    mieleltä … noin — vähän löyhä?

    — Houkkio, originelli,
    onneton ihminen perin.
    Yöt joi — itsensä otti
    hengiltä vähin erin.

    Lauluja kirjoitti tosin —
    ne nyt olivat niitä — —
    — Tunsitko hyvinkin? — Hiukan.
    Suurtapa iloa siitä…

    Kuuntelin. Enkä
    tuntenut tuskaa mitään.
    Silmäni luonut olin
    auringonnousuhun, itään.

HAVAHTUMINEN

Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä — siellä minä avasin silmäni.

Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni.

Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut.

Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä.

Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä.

Täällä olin raahannut taakkaa — ja raahaan; tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin?

Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva — samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus:

Olemme turvassa, sieluni!

Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun — ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä.

Lehdet — linnut.

Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä.

Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi:

— Missä olet ollut?

Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa.

Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niinkuin pakeneva varjo. Ja minä vastasin:

— Hyvin kaukana — — pimeässä.

Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon.

— Mitä on pimeä? piipitti lintu.

— Sellaista, missä ei nähnyt mitään.

— Oliko se samaa kuin suljetut silmät?

— Ei se ollut sitä? Minä olin avosilmin — enkä minä nähnyt.

Lintu pudisti ihmetellen päätään.

— Minä en ymmärrä sinua.

— Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla.

— Mitä on "rumaa"? Ja mitä on "paha olla"?

— Ne ovat — — minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä.

— Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. Miten voisi mikään olla toisin!

— Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin!

Ja minä ymmärsin:

— Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta —

— Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. Sinä näit unta.

— Minä näin sekavaa unta — — vieraasta maasta —

— Nyt olet havahtunut.

— Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla!

Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin.

— Kuka olet sinä? minä kysyin linnulta.

— Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät.

— Tule, lintu liversi. Minä lennän edeltä.

Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan se liversi:

— Tule! Hän on odottanut sinua!

Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmasivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi.

Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea — kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon — lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani.

Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto.

— Tule, hän on odottanut sinua!

Se oli niinkuin tuhansien huilujen hyminä.

Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja ilma ja valo. Ja maa oli allani niinkuin helisevä harppu.

En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut.

Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen:

— Odota tässä ja katso! Odota ja katso!

Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista.

Odotin hetken — vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää?
Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niinkuin
Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon!

Vihdoin — pensas liikkui. Pensas astui syrjään.

Kun minä silmäni kohotin, katso — minä näin Hänet.

Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä — turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet — ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut — en häntä itseänsä koskaan.

Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento — sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin.

Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen — ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niinkuin taivas ja meri.

— Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani.