JOEN KANSA

Kirj.

Edgar Wallace

Suomentanut

Erkki Valkeala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS

Nopea kävelijä
Naislähetyssaarnaajan juttu
Kaunopuheinen nainen
Rukoileva maurilainen
Vaiteliaat veljet
Kahleitten kylä
Ajattelija ja kumipuu
Yhdeksän julmaa miestä
Ngombin kuningatar
Mies paikalla.
Akasavan kapina
Lähetyssaarnaaja
Keihässeppä
Munan peli
Mongotauti
Sandersin rikos
Kevät

NOPEA KÄVELIJÄ

Akasavan maassa elää tarina vihreästä paholaisesta. Se — paholainen — on pitempi kuin puut, nopeampi kuin leopardi, kauheampi kuin kaikki henget, sillä se on vihreä — tuoreenvihreä kuin puut keväällä — ja sen ääni on tukahtunutta karjuntaa, kuin haavoitetun krokotiilin kostonhimoinen, peloittava gr-r-r.

Tämä on Msimba Msamba, Nopea kävelijä.

Joskus tapasi hänen harhailevan polkunsa metsässä. Kahdentoista jaardin leveydeltä kummallakin puolen olivat puut poikki tai kiskottuina juurineen maasta, tiheä maanpintakasvullisuus oli haravoitu kokoon ja koottu aivan kuin kömpelön, suuren käsiparin tekemiin aumoihin.

Sinne tänne kulkee Msimba Msamban polku, ristiin rastiin metsän läpi — ja voi sitä kylää, joka sattuu olemaan sillä polulla!

Sillä yhden majan se jättää koskemattomaksi, toisesta ottaa katon, kolmannen sieppaa kokonaan pala palalta ja sirottelee kappaleet pitkin kylän katua.

Se on siepannut kokonaisia perhekuntia ja heittänyt ne ruhjottuina ja kuolevina metsään; se on lakaissut kokonaisia yhdyskuntia maan pinnalta.

Kerran oli Isolla joella kylä, nimeltänsä Nkema-nkema, joka merkitsee kirjaimellisesti: »Apina-apina». Se oli köyhä kylä, jonka asukkaat elivät pyytämällä kalaa ja savustamalla sitä. Sen he myivät sisämaan asukkaille ansaiten joskus kahteenkintoista shillinkiin viikossa. Tavallisesti he saivat vähemmän, mutta yhtäkaikki viisikymmentä henkeä eli sillä mainiosti.

Siinä kylässä oli joitakuita, jotka uskoivat Msimba Msambaan, ja toisia, jotka nauroivat sille.

Ja kun vihreän paholaisen palvelijat menivät uhraamaan sille, niin toiset ivasivat heitä. Palvelijain ja palvelemattomien välit kärjistyivät vihdoin niin pahoin, että kylä jakautui kahtia; toiset rakensivat majansa läheisen särkän toiselle puolen, kun taas uskottomat jäivät toiselle särkälle.

Monta kuukautta epäilijät odottivat voidakseen paljastaa kuuluisan paholaisen. Sitten Msimba Msamba tuli eräänä yönä. Se tuli hurjana, käveli vettä myöten pitkin särkän reunaa — sillä se voi tehdä sellaisen ihmeen — ja ojensi karvaiset kätensä repimään puita, pensaita ja majoja.

Aamulla palvelijat yksinään olivat hengissä, eikä uskottomien kylästä ollut muuta merkkiä kuin yksi kukistettu majankatto, joka kohoili silloin tällöin hyvin vähän, sillä sen alla oli kylän päällikkö, joka oli vielä elossa.

Uskovaiset pitivät neuvottelun ja päättivät, että olisi synti pelastaa hänet, kun nyt heidän jumalansa Msimba Msamba oli nähtävästikin määrännyt hänet kuoleman omaksi. Vieläpä he päättivät, että olisi erittäin pyhä asia ja suuresti vihreää paholaista miellyttävää panna tuli majaan — pudonnut puukatto ja sillä kasvavat ruohot kohoilivat kärsimättömästi, kun tämä ehdotus tehtiin — ja täydentää hävitystä.

Tällä hetkellä saapui paikalle vieraan heimon suuri päällikkö, Ochorin Bosambo, tullen vuorovettä vastaan valtakanootillaan, johon kuului viisikymmentä melojaa ja valtarumpu.

Hän oli palaamassa kunniavierailulta ja oli ollut matkalla jo ennen päivän koittoa, kun hän tuli kylään ja pysähtyi antaakseen soutajiensa levätä ja syödäkseen.

— Ihmeellinen päällikkö, sanoi uskovien johtaja, — olet tullut suuren pyhyyden hetkellä. — Ja hän selosti ohikulkeneen Msimba Msamban tekoja ja osoitti murtunutta kattoa, joka silloin tällöin, harvakseen, liikahti. — Hänet me poltamme, sanoi päämies yksinkertaisesti, — sillä hän on ollut herramme paholaisen kurja häväisijä ja käyttänyt hänestä ilkeitä nimiä, niin kuin »simpunsyöjä» ja »hiekan juoja».

— Pieni mies, sanoi Bosambo mahtavasti. — Istun miehineni ja odotan, kunnes kohotatte katon ja tuotte päällikön eteeni; ja jos hän kuolee, niin Pirulaudan kautta — joka on herramme Sandin oma jumala — hirtän sinut tuli jalkaisi alla.

Bosambo ei istuutunut, vaan johti onnettoman päällikön pelastustyötä kiirehtien sitä — sillä kylän miehillä ei ollut rohkeutta siihen — silloin tällöin keihäänvarrella.

He nostivat katon ja vetivät vanhuksen ulos. Majassa oli ollut kolme muuta, mutta heitä ei voitu auttaa.

Vanha päällikkö oli loukkaantumaton, ja jos hän olisi ollut nuorempi, hän ei olisi tarvinnut apua vapautuakseen. He antoivat hänelle vettä ja ohraa, ja hän virkistyi pian kertomaan kokemuksiaan, sillä hän oli nähnyt Msimba Msamban, Vihreän.

— Hän oli korkeampi kuin puut, herra, sanoi hän innostuneelle Bosambolle, — ja hänen päänsä ympärillä oli pieniä pilviä, jotka lensivät eteenpäin ja taaksepäin, häneen päin ja poispäin niin kuin linnut.

Hän esitti lisää ruumiillisia tuntomerkkejä. Hän arveli paholaisen toisen jalan olleen pitemmän kuin toisen ja että sillä oli viisi kättä, joista yksi lähti rinnasta.

Bosambo lähti kylästä annettuaan päällikkyyden takaisin päällikölle ja nuhdeltuaan niitä, jotka aikoivat hänet murhata.

Tässä ei tarvinne sanoa, että Bosambolla ei ollut suurempaa oikeutta asettaa päälliköitä tai nuhdella ketään, kuin sinulla tai minulla on äänestää Pariisin kunnallisvaaleissa. Sillä Bosambo oli Ochorin, pienen, vähäpätöisen alueen päällikkö, ja hän itse oli, kuten kansansakin, aivan merkityksetön.

Ei tarvinnut olla profeetta sanoakseen, että Bosambon matka piti Akasavaan. Se oli lähes kymmenen mailia syrjässä tiestä, mutta Bosambon kohteliaisuus ei mennyt niin läheltä sivuitse.

Kun hänen kanoottinsa tuli ihmettelevän kaupungin rantaan, hän marssitti viittäkymmentä soutajaansa (joista tuli viisikymmentä sotilasta, kun melat oli vaihdettu keihäisiin) kylän pääkaduilla erinomaisen tärkeänä.

— Päällikkö, sanoi hän tälle ylimykselle, joka kiirehti vastaanottamaan häntä, — tulen rauhassa, haluten neuvotella Msimba Msamban korkeasta asiasta.

Kun päällikkö, jonka nimi oli Sekedimi, tunsi miehen, hän katui tulleensa tervehtimään häntä, sillä kaikkien alkuasukkaiden mielestä ochorilaiset todellista pikkukalaa.

— Kutsun lapset koolle, sanoi Sekedimi äkeänä, — sillä he pitävät paljon hengistä ja muista tarinoista.

— Tämä on miesten palaver, sanoi Bosambo, jonka viha kohosi, — ja vaikka akasavalaiset minun mielestäni eivät olekaan miehiä, haluan laskeutua korkeudestani, johon Sandin suosio on minut saattanut, keskustelemaan miestesi kanssa.

— Mene kanoottiisi, pikku päällikkö, ärisi Sekedimi, — ennen kuin lyön sinua ruovolla. Sillä me akasavalaiset olemme hyvin ylpeitä, ja kolme tämän kaupungin päällikköä on hirtetty ylpeytensä tähden. Ja jos tapaat Msimba Msamban, voit ottaa hänet matkaasi.

Niin tapahtui, että Bosambo, Ochorin päällikkö, laahusti takaisin kanoottiinsa niin arvokkaana kuin oli mahdollista akasavalaisten pilapuheiden ja poikien raakojen sanojen saattamana.

Minkä numeron Bosambo olisi tehnyt satunnaisesta tuttavuudestaan Msimba
Msamban kanssa, siihen ei tarvinne kajota.

On kylliksi todeta, että hän joka tapauksessa palasi kyläänsä kadottaen osan arvokkuuttaan, sillä hänen soutajansa, jotka olivat pyhästi vannoneet, etteivät kerro kenellekään Akasavan kylän tapahtumasta, eivät siitä kertoneet kenellekään — paitsi lukuisille vaimoilleen.

Bosambo oli monessa suhteessa nykyaikainen päällikkö. Hän noudatti oikeutta, joka ylipäänsä perustui puhtaisiin tasavertaisuuden periaatteisiin. Jossakin satojen mailien päässä istui Joen Sanders, ja hänen järjestelmänsä mukaan, jäljitellen kuten vain rannikkolainen saattaa, Bosambo toimi omalla haarallaan. Hän rankaisi nopeasti ja noudatti itse lakia, mikäli hänen tuli jotakuta kuulla.

Ei ollut yhtään niin järjestystä noudattavaa päällikköä kuin hän,
muutoin olisi Akasavan Sekedimille koitunut pahan päivän työ, sillä
Bosambo oli ylväshenkinen mies ja nopea puolustamaan arvoansa. Ja
Sekedimi oli pistänyt häneen syvälle.

Mutta Bosambo oli kärsivällinen mies; hänellä oli tunteittensa salaamisen taito suuri niin kuin jokaisella alkuasukkaalla. Sen vuoksi hän odotti antaen asian levätä ja vaimentaen kansansa naurun.

Hänellä oli tukeva virtahevonnahkainen ruoska, joka oli hänelle suurena apuna arvonsa ylläpitämisessä, ja kaikki asiat menivät latuaan, kunnes sateet tulivat ja menivät.

Sitten eräänä päivänä auringon laskiessa hän saapui Akasavan kylään, tällä kertaa mukanaan vain kymmenen soutajaa. Hän meni kylän katujen läpi huomaamatta, pitäen toisessa kädessään keihästä ja kilpeä. Toisessa kädessä hänellä ei ollut muuta kuin ruoskansa, jonka varsi oli ihmeellisesti kaiverruksin koristeltu.

Akasavan päällikkö oli saanut tiedon hänen tulostaan ja oli ihmeissään, sillä Bosambo oli saapunut odottamattomalla tavalla, upeilematta.

— Päivä on koittanut varhain, sanoi hän kohteliaasti.

— Olen vesi, joka kuvastaa kasvojesi valon, vastasi Bosambo käyttäen jokivarren kohteliaisuutta.

— Tapaat minut hyvällä tuulella, sanoi Sekedimi, — ja valmiina kuulemaan sinua.

Bosambo istuutui päällikön eteen.

— Sekedimi, sanoi hän, — vaikka ihoni on musta, polveudun valkeasta, ylhäisestä heimosta ja tunnen heidän taikansa ja heidän jumalansa sangen hyvin.

— Niin olen kuullut, vaikka minä puolestani en pane suurtakaan arvoa heidän jumaliinsa, sillä ne ovat kuulemma omiansa naisille ja lempeäluontoisille.

— Se on totta, sanoi Bosambo, — paitsi yhtä, jonka nimi oli Pietari ja joka oli ahkera korvienleikkaaja.

Sekedimi oli hämmästyksissään.

— Hänestä en ole kuullut, sanoi hän.

— Kun tunnen heidät, sanoi Bosambo, — tulin ennen sateita puhumaan
Msimba Msambasta, Vihreästä, joka kulkee mutkitellen.

— Tämä on lasten puhetta, sanoi Sekedimi, — sillä Msimba Msamba on nimi, jonka isämme antoivat pyörremyrskylle, joka kulkee metsän läpi — eikä se ole jumala.

Sekedimi oli valistunein päällikkö, joka koskaan oli hallinnut
Akasavaa, ja hänen selityksensä Msimba Msambasta oli ainoa oikea.

— Herra päällikkö, sanoi Bosambo vakavasti, — ei yksikään ihminen voi puhua sellaisista suurista ja korkeista asioista viisaammin kuin minä, Bosambo, sillä olen nähnyt ihmeellisiä asioita ja tunnen maailman kolkasta kolkkaan. Sillä minä olen käynyt kaukana, aina maailman laidalla asti, josta tullaan helvettiin, ja olen nähnyt sellaisia leopardeja, jotka joivat koko joen kuiviin ja söivät hämmästyttävän pitkiä ja paksuja puita.

— Ko-ko, sanoivat päällikön hämmästyneet neuvonantajat, jotka seisoivat hänen rinnallaan; ja Sekedimikin ihmetteli.

— Tulen nyt luoksesi, sanoi Bosambo, — ja tuon iloisen uutisen, sillä nuoret mieheni ovat vanginneet Msimba Msamban, Vihreän, ja ovat kantaneet hänet Ochorin maahan.

Tämän hän sanoi dramaattisin elein ja havaitsi tyytyväisenä saavuttaneensa menestystä.

— Sidoimme Vihreän, jatkoi hän, — Ngombin kahleilla ja panimme puunrungon hänen suuhunsa vaimentaaksemme hänen hirveää karjumistaan. Saimme hänet kiinni kaivamalla niin suuren norsunkuopan, että vain tarkkasilmäisimmät miehet voivat nähdä sen pohjan, ja niin laajan, ettei kukaan saanut huutoaan sen yli kuultaviin. Ja veimme hänet Ochoriin sadalla kanootilla.

Sekedimi istui suu ammollaan.

— Vihreän? kysyi hän jännityksissään.

— Vihreän, sanoi Bosambo nyökäyttäen päätään. — Ja liitimme yhteen neljä kilpeä, samanlaisia kuin minulla on mukanani, ja panimme sellaiset hänen kummallekin silmälleen, jottei hän näkisi, mitä tietä veimme hänet pois Akasavasta.

Vallitsi pitkä hiljaisuus.

— Tuntuu, sanoi Sekedimi hetken kuluttua, — että olet tehnyt ihmeen, sillä olet vienyt paholaisen keskuudestamme. Mutta ochorilaiset tulevat surullisiksi, sillä se kirous, jonka olet meiltä ottanut, tulee sinun kansallesi, ja pian he nousevat sinua vastaan.

— I-wa, mutisivat hänen neuvonantajansa nyökäten päätään viisaasti. — Ochorilaiset nousevat päällikköään vastaan, sillä hän on päästänyt paholaisen heidän keskuuteensa.

Bosambo nousi, sillä yö oli lähellä ja hän halusi alkaa paluumatkan.

— Ochorilaiset ovat hyvin ylpeitä, sanoi hän. — Heillä ei ole koskaan ollut suurta paholaista ennen tätä. Isisiläisillä, akasavalaisilla, ngombilaisilla, bushmanneilla, bomongolaisilla, pikkuisisiläisillä, boungandilaisilla — kaikilla näillä heimoilla on ollut monenlaisia paholaisia, mutta ochorilaisilla ei ole ollut yhtään, ja he olivat pahoillaan.

Nyt heidän vatsansa on täynnä ylpeyttä, sillä Msimba Msamba, Vihreä, on heidän keskuudessaan ja raivoaa metsässä, johon hänet laskimme, kauhealla tavalla.

Hän jätti akasavalaiset miettimään ja lähti liikkeelle pitkin polveilevaa jokea.

Samana yönä Akasavan päällikkö kutsui kokoon päämiehensä, vanhimpansa, tärkeimmät sotilaansa ja kaikki huomattavat miehet.

Lokalin terävä ääni kutsui ulkokylien päälliköitä ja heidän vanhimpia miehiään. Yön neljännestä tunnista päivänkoiton edelliseen tuntiin kesti palaver.

— Oi päälliköt ja miehet, sanoi Sekedimi, — olen kutsunut teidät koolle tärkeän tapahtuman vuoksi. Sillä Msimba Msamba, joka maailman alusta alkaen on ollut akasavalaisten oma paholainen, ei enää ole meidän. Ochorin Bosambo on vanginnut hänet ja vienyt hänet pois.

— Tämä on tosi häpeä, sanoi eräs vanha mies, — sillä Msimba Msamba on meidän oma paholaisemme, ja Bosambo on ilkeydessään varastanut sen, mikä ei ole hänen.

— Samoin ajattelen minä, sanoi Sekedimi. — Mennään Sandin luo, joka istuu oikeutta Ngombin rajoilla, ja hän antaa meille kirjan.

Sanders oli silloin selvittämässä naimiskauppaa, jonka pääsisältö oli seuraava: jos mies maksaa kuusi tuhatta matakoa, messinkiputkea, vaimosta ja tässä kahdentoista kuukauden kuluessa naimisesta esiintyy unitauti, onko hänen miehensä oikeutettu saamaan hänen isältään takaisin suoritetun hinnan? Se oli pitkä, pitkä palaver, johon tarvittiin monta todistajaa ja Sanders käsitteli sitä juttuna vahingoittuneen esineen kauppaamisesta ja katsoi myyjän syylliseksi. Todistukset kuitenkin vapauttivat miehen pinteestä, ja jäljelle jäi vain kysymys oikeudesta. Sanders oli saanut jutusta käsitellyksi kolme neljäsosaa, kun Akasavan päällikkö päämiehineen ja orjineen ilmoittautui.

— Herra, sanoi Sekedimi pitemmittä esipuheitta, — olemme kulkeneet pitkän taipalen maita ja tulleet ihmeteltävän väkevien virtojen yli; ja matkalla olemme kohdanneet kauheita vaaroja.

— Saat jättää selitykset seikkailuistasi, sanoi komissaari, — sillä en halua nyt pitkää palaveria. Sano, mitä on sanottava ja mitä on tehtävä.

Sitten Sekedimi kertoi tarinan varastetusta paholaisesta aloittaen siitä, miten hän hieman ivallisena lahjoitti Nopean kävelijän ochorilaisille.

Sanders sattui tietämään kaiken Msimba Msambasta. Sitä paitsi hän tiesi päällikön aivan viime päiviin saakka tarkoin tietäneen, mitä »Vihreä» todella oli.

Hänelle oli tyypillistä, ettei hän koettanutkaan saada päällikköä järkiinsä.

— Jos Bosambo on ottanut Msimba Msamban, sanoi hän vakavana, — ei hän ole tehnyt muuta kuin minkä sinä lupasit.

— Mutta minä puhuin leikkiä, sanoi Sekedimi, — sillä tämä paholainen on meille hyvin rakas, ja kun me emme kuule hänen suurta ääntänsä metsästä, me ikävöimme häntä.

— Odota, sanoi Sanders, — tämähän on se aika, jolloin Msimba Msamba kulkee. Eikö hän tule nopeasti sateiden puolivälissä. Odota, ja hän palaa luoksesi.

Mutta Sekedimi ei ollut odottavalla päällä.

Herra, jos minä menen Bosambon luo, sanoi hän, — ja puhun hänelle ystävällisesti, eikö hän anna sitä minulle?

— Kuka tietää? sanoi Sanders väsyneesti. — En ole profeetta.

— Jos herrani antaisi minulle kirjan…, ehdotti Sekedimi.

— Tämä ei ole mikään kirjapalaver, sanoi Sanders lyhyesti, — vaan oikeuskysymys miehen ja miehen välillä. Jos minä annan sinulle kirjan vietäväksi Bosambolle, niin mitä minä sanon Bosambolle, kun hän tulee pyytämään kirjaa sinulle vietäväksi?

— Herra, se on totta, sanoi Sekedimi ja meni matkoihinsa. Kahdentoista etevimmän päämiehensä kanssa hän teki matkan Ochorin kylään vieden mukanaan lahjoina vuohia ja suolaa ja raskaita messinkirenkaita.

Bosambo otti hänet vastaan juhlamenoin, otti vastaan hänen lahjansa, mutta kieltäytyi myöntymästä hänen pyyntöönsä.

— Sekedimi, sanoi hän, — olen vahaa miesteni käsissä. En uskalla suututtaa heitä, sillä he rakastavat Msimba Msambaa enemmän kuin suolaansa ja vuohiansa ja vaimojansa.

— Mutta kukaan ei näe häntä ennen kuin sadeajan puolivälissä, sanoi
Sekedimi.

— Viime yönä kuulimme hänen melunsa, väitti Bosambo jyrkästi. — Hän oli hyvin kauhea, ja minun kansani vapisi ja oli ylpeä.

Monta tuntia Akasavan päällikkö tinki ja pyysi, mutta tuloksetta.

— Näen, että sinun sydämesi on messinkiä, sanoi vihdoin Sekedimi. — Senpä vuoksi, Bosambo, anna minun tuomani lahjat takaisin, ja minä lähden pois.

— Lahjat, sanoi Bosambo, — ovat menneet, sillä nopeat lähetit ovat vieneet ne sinne, missä Msimba Msamba istuu, ja panneet ne sellaiseen paikkaan, josta hän ne löytää, jotta hän tietäisi akasavalaisten muistelevan häntä kiitollisina.

Päällikkö palasi tyhjin käsin.

Hän lähetti viestin toisensa jälkeen seuraavana kuukautena, mutta turhaan. Ja kun aika kului, niin hänen alaisensa alkoivat napista häntä vastaan. Kahden kylän vilja tuhoutui, ja ihmiset kirosivat häntä sanoen hänen myyneen hengen ja onnen lahjan.

Viimein hän tuskastuneena teki toisen matkan Bosambon luo.

— Päällikkö, sanoi hän, kun kaikki menot oli suoritettu, — sanon sinulle tämän: annan sinulle viisikymmentä säkkiä suolaa ja niin paljon viljaa kuin kymmenen kanoottia kantaa, jos annat minulle takaisin Vihreäni. Mutta jos ylpeytesi tahtoo olla minua vastaan, niin tartun aseihin, vaikka Sandi hirttäisikin minut.

Bosambo oli viisas. Hän tiesi inhimillisen kärsivällisyyden rajan. Hän tiesi myös, kuka joutuisi kärsimään sodan syttyessä, sillä Sanders oli yksityisesti varoittanut häntä.

— Sydämeni on raskas, sanoi hän. — Kun sinä kuitenkin olet niin itsepäinen, niin palautan sinulle Msimba Msamban, vaikka minun täytyy hävetä kansaani. Lähetä minulle suola ja vilja, ja kun vesi on niin korkealla ja kuu melkein täysi, etsin Vihreän ja tuon hänet sinun maahasi.

Sekedimi lähti takaisin kyläänsä onnellisena miehenä. Viikossa suola ja vilja suoritettiin, ja kanootit, jotka veivät ne, toivat viestin tullessaan. Sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä tunnilla laskettaisiin Vihreä vapaaksi Akasavan metsiin. Myöhemmin Bosambo tulisi valtakanootissaan tuomaan tiedon siirrosta.

Sovitulla ajalla Akasavan päällikkö odotti joen rannalla, kaksi suurta tulta takanaan näyttämässä tietä Bosambon kanootille läpi yön pimeyden. Ja tulien takana oli kylän ja syrjäkylien väki jännittyneenä ja odottavana, rystysiään pureskellen.

Tom-tom! Tom-tom! Tom-tom! Vesien yli kuului Bosambon rummun heikko ääni ja hänen melojiensa matalaääninen laulu. Puolessa tunnissa hänen kanoottinsa tuli rantaan ja vedettiin maalle.

— Herra Sekedimi, tervehti hän päällikköä, — tänä iltana olen päästänyt Msimba Msamban, vihreän, hirveän, vapaaksi. Ja se huusi kauheasti, kun jätin sen. Sydämeni on särkynyt, eikä minun köyhässä maassani ole minulle mitään huvitusta.

— Viisikymmentä säkkiä suolaa lähetin sinulle, sekä viljaa, sanoi
Sekedimi.

— Siitä huolimatta olen kuin orpo, joka on kadottanut isänsä ja äitinsä, vaikeroi Bosambo.

— Lopeta juttu, päällikkö, sanoi Sekedimi äkäisenä, — minun sydämeni on myös särkynyt, kun menetin suolat ja viljan.

— Huomaan, ettei sinulla ole vatsaa tunteille, sanoi Bosambo ja meni kanoottiinsa.

Päästyään Akasavasta Bosambo sai tuulensa takaisin, vaikka yö oli myrskyinen ja rankkoja sadekuuroja putoili lyhyin väliajoin.

Mitä kauemmas Akasavasta hän tuli, sitä iloisemmaksi hän tuli, ja hän lauloi laulun.

— Metsässä on hulluja, pauhasi hän rytmillisesti, — sellaisia kuin ingonona, joka kulkee silmät hupussa; mutta hän ei ole niin suuri hullu kuin Sekedimi. — Hän on kuin valkea mies, joka on juuri tullut tähän maahan. — Hän on kuin sormensa polttanut lapsi. — Hän on yksinkertainen ja suuren madon kaltainen.

Näin hän lauloi lisäillen vapaamielisiä ja kuvaavia yksityiskohtia.

— Herra päällikkö, sanoi päämies äkkiä keskeyttäen hänen laulunsa, — luulen, että meidän on mentävä rannalle.

Oikean rannan puitten latvojen yllä leimahtelivat salamat taajaan, ja ukkonen jyrähteli yhtämittaa.

— Saarelle joen keskelle, komensi Bosambo.

Päämies värisi.

— Herra, saari on täynnä henkiä, sanoi hän.

— Olet hullu, totesi Bosambo, mutta käski soutaa vasemmalle rannalle.

Salamain leimahtelu kävi kirkkaammaksi ja tiheämmäksi, ukkosen jyrinä voimakkaammaksi ja pauhaavammaksi. Suuret sadepisarat putosivat taajaan.

Sitten kuului yli ukkosen äänen uusi melu — kumea kohina, joka pani soutajat melomaan tiheämmin.

— Huu-u-u!

Kamala meteli teki heidät kuuroiksi. Lähinnä Bosamboa oleva mies pudotti melan, ja Bosambo otti sen.

— Melokaa, koirat! jyrisi hän.

He olivat parinkymmenen jaardin päässä rannasta, kun salaman äkillisessä valaistuksessa heidän silmiinsä osui edessä olevaan metsään raivautuva tie.

Näytti kuin suuret kädet olisivat repineet puita. Ne taipuivat ja heiluivat kuin juopuneet miehet — ryskyivät ja kaatuivat.

— Melokaa!

Sitten jokin tarttui Bosamboon ja kohotti hänet kanootista. Hän kohosi, kohosi; sitten putosi veteen, kohosi taas, ja taas putosi. Hän tuli rannalle peloissaan ja puolitajuttomana.

Hänen sormensa tarttuivat taittuneen puun oksiin, ja hän kiskoi itsensä maalle. Hän ryömi eteenpäin nelinkontan huohottaen raskaasti.

Ylhäällä raivosi myrsky, mutta Bosambo ei kuullut sitä. Hänen neljäkymmentä soutajaansa, jotka pyörretuuli oli ihmeellisesti heittänyt maalle, makasivat hänen ympärillään nauraen ja kiroillen, kukin mielenlaatunsa mukaan.

Mutta hän unohti heidät.

Sillä hän rukoili kiireesti ja palavasti Msimba Msambaa, Nopeaa kävelijää, Vihreää.

NAISLÄHETYSSAARNAAJAN JUTTU

Kauppahuone De Silva, Mackiney & Co. ei ole yhtä tunnettu kuin sanoisimmeko Rockefeller tai lontoolainen tavaratalo Marshall Field, eikä sillä myöskään ole samanlaista kantavuutta liikemaailman piireissä kuin esimerkiksi Rotschildin tai Pierpont Morganin nimillä. Mutta Rannikolla De Silva ja Mackiney (en tiedä, mistä he olivat kaivaneet toiminimensä viimeisen sanan) vallitsivat samassa merkityksessä kuin mainitut toiminimet. He olivat tämän rannikon Rotschildit, Marshal Fieldtit ja Pierpont Morganit. Kerrotaan heidän esittäneen, että he saisivat lyödä omaa rahaansa, mutta vanhoillinen hallitus — ei kylläkään puoluekannaltaan vanhoillinen — kohteliaasti kieltäytyi esitystä hyväksymästä.

Heidän sormensa olivat jokaisessa taikinassa, joka Rannikolla leivottiin. Heillä oli osuuksia höyrylaivayhtiöissä, he johtivat pankkeja, rahoittivat teollisuus- ja kauppayhtiöitä, avustivat rautateiden rakentamista, olivat mukana kullankaivamisyrityksissä, mutta ennen ja yli kaiken he myivät alkuasukkaille tavaraa ja saivat maksuksi toisia ja paljon arvokkaampia tavaroita kuin he olivat antaneet. Kauppavarasto ja kauppakaravaani olivat De Silvan ja Mackineyn toiminimen perus — De Silva oli kauan aikaa sitten luopunut liikkeestä ja oli nykyään markiisi Sejase Portugalissa — ja myöskin sen loistoaikoina oli alkuasukkaiden kanssa käyty kauppa sen parhain avu.

Pieni höyrylaiva saapui hitaasti hiekkaiselle rannikolle, jossa ainoana sivistyksen merkkinä oli sinkkipeltikattoinen koju ja lipputanko. Isoja yhteensidottuja tynnyreitä heitettiin veteen, ja pieni höyrypursi hinasi ne maihin.

Sitten saapui lotja lotjan jälkeen täynnä olkiin pakattuja laatikoita, jotka yksinäinen, aurinkohatun alla hikoileva valkea mies otti vastaan De Silvan ja Mackineyn nimiin ja siirsi huolellisesti De Silvan ja Mackineyn varastoihin, kunnes mustiin erämaihin lähetetyt karavaanit palasivat. Sitten kantajille maksettiin palkat — viinassa. Jotkut harvat ottivat mieluummin rommia, ja näitä varten iskettiin isoihin tynnyreihin tappi, mutta palkan suosituin muoto oli hyvin pakatuissa laatikoissa, joissa olkien sisällä oli nelikulmaisia parrunpäitä saksalaista pirtua.

Emanuel Mackiney oli, jos huhuissa on perää, miljoonan punnan arvoinen, ja niin kuin oli laita John Brightin vieraan, siinä olikin koko hänen arvonsa. Hän oli äärettömän rikas ja äärettömän vastenmielinen, niin että kun hänen sekkejään kunnioitettiin Ranskan Dakarista Portugalin Benguelaan, niin häntä itseään ei kunnioitettu missään.

Vaikka hän puhui kehnoa englantia ja vaikka hänen sukuperänsä oli tuntematon, hän puhui Englannista aina »kotina».

Tässä on kaikki, mitä on kerrottavaa Emanuel Mackineystä. Hänen poikansa on oikeutettu saamaan oman kuvauksensa.

Burney Mackiney oli saanut kasvatuksensa Englannissa ja oli keinotellut sen pienemmällä voitolla kuin mitä hänen isänsä yleensä sai rannikkokaupassa.

Hän oli iso ja karkea ja vahva. Hän oli elänyt kyllin kauan Englannissa luopuakseen Rannikolla oppimistaan paheista — sillä hän oli kasvanut liikemaailmassa, osasi tusinan verran alkuasukaskieliä ja tunsi jokaisen kansan tavat Dahomeystä Angolaan. Pitkä mies, pulleaposkinen, kasvoilla pronssin puna, huulet täyteläiset ja iho mehevä, ja hänellä oli koko se itseluottamus, jonka rajaton rikkaus antaa.

Ja Burney oli rakastunut.

Hän oli tullut tytön tutuksi, ennen kuin laiva, joka vei häntä takaisin
Sierra Leoneen, oli tullut Teneriffaan.

Sorja tyttö, viisaat, surumieliset kasvot, hienosti muovaillut. Se oli
Ruth Glandynne.

* * * * *

— Lähetyssaarnaajaksi, heh? — Burneyn hyväntahtoinen halveksuminen niin kuin Burneyn rikkauskin oli helposti havaittavissa, — Afrikka ei ole sopiva paikka tytöille.

— Tiedän pahempaakin, sanoi tyttö hymyillen.

— Ja minne päin aiotte mennä?

— Aion avata lähetysaseman Isisi-joella, vastasi tyttö.

— Yksin?

Tyttö nyökkäsi.

— Se ei ole kovin harvinaista, niin kuin tiedätte, sanoi hän. — Kaksi lähetyssaarnaajaa oli aikomus lähettää, mutta toverini tuli sairaaksi — hän tulee myöhemmin, nainen hänkin.

— Hm! sanoi Burney. — Isisi-joelle, heh?

— Tunnetteko paikan?

Tytön mielenkiinto heräsi. Harmaat silmät, jotka olivat tarkastelleet miestä epäluuloisesti ja kylmästi, olivat nyt täynnä mielenkiintoa.

— Enpä juuri, emme ole milloinkaan päässeet sinne. Minun isäni hallussa on koko rannikon kauppa, mutta Isisi-joelta on meidät pidetty poissa. Siellä on muuan komissaari, oikea koira mieheksi, nimeltä Sanders. Opitte vihaamaan häntä. Hän kiroaa lähetyssaarnaajia ja kauppiaita ja kaikkea sellaista.

Tämä oli alkuna tutustumiseen, joka johti kahden päivän kuluttua kosintaan.

Suureksi hämmästyksekseen Burney sai kirkkaat rukkaset.

— On sangen miellyttävää, että ajattelette noin, sanoi tyttö kohdaten hänen katseensa yhtään arkailematta, — mutta minua ei haluta mennä naimisiin — kenenkään kanssa.

— Hetki vain, neiti Glandynne, sanoi mies töykeästi, — älkää tehkö virhettä. Luulette esteeksi sitä, että minä olen rikas ja te köyhä. Isäni ei välitä…

— En ole teidän taloudelliselle asemallenne omistanut hetkenkään ajatusta, sanoi tyttö nousten, — ettekä te voi arvioida minun omaisuuttani.

— Rakastan teitä, mutisi Burney. — En ole milloinkaan tavannut viehättävämpää tyttöä kuin te. Katsokaas, — hän laski kätensä tytön käsivarrelle, — olisin kotona voinut valita naisia, vakuutan, että olisin voinut. Korkea-arvoisia naisia, joitakuita, mutta teissä on jotakin…

He olivat kahden kävelykannella, ja Burney oli syönyt, ja hän oli täynnä itseluottamusta.

— Teissä on jotakin — hän lujensi otettaan, — joka menee minun vereeni,
Ruth.

Seuraavassa hetkessä oli taisteleva tyttö joutunut syleilyyn.

— Päästäkää minut! huusi hän.

Vastaukseksi Burney kumartui ja suuteli häntä tulisesti.

Yli-inhimillisellä ponnistuksella tyttö vapautti itsensä ja hoiperteli taaksepäin parrasta kohti kalpeana ja vavisten.

— Roisto! hengähti hän.

— Pyydän anteeksi, mutisi mies. — Olen hullu — olen hieman ryypännyt…

Tyttö käveli nopeasti perään ja katosi seurusteluhyttiin, ja kolmeen päivään Burney ei nähnyt häntä.

Joku toinen mies olisi häveten karttanut tyttöä, mutta Burney Mackiney ei ollut sellainen mies. Hänellä oli käsityksensä naisista eikä hän katunut muuta kuin sitä, että oli pyytänyt anteeksi. Se oli heikkoutta, tunsi hän. Mitä voimakkaampi, mitä lujatahtoisempi olet naisille, sen enemmän he siitä pitävät. Hän odotti tilaisuuttaan.

Illalla ennen Sierra Leoneen tuloa hän tapasi tytön istumasta kävelykannen etuosassa yksinään.

— Neiti Glandynne, tervehti hän, ja tyttö nosti silmänsä kylmästi tuijottaen. — Katsokaas, mitä hyötyä on murjottamisesta? Olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne.

Tyttö olisi noussut, mutta pelkäsi sen näytelmän toisintoa, jossa hän oli tahtomattaan joutunut esiintymään. Niin hän istui vaiteliaana, ja Burney käsitti väärin hänen käytöksensä.

— En voi saada teitä mielestäni, jatkoi hän. — On kirottua ajatella teidän joutuvan Isisi-joelle ainoana seurananne ihmissyöjät ja raakimukset.

— Kaikenlainen raakalaisuus on parempaa kuin teidän seuranne, sanoi tyttö, ja loukkaus tunnettiin.

Hetken mies seisoi ymmällä raivoissaan, sitten hän vuodatti tytön yli herjaustulvan.

Tyttö käytti hyväkseen Burneyn häväistystä paetakseen. Burney ei nähnyt häntä enää, vaikka tyttö näki hänet, sillä hän katseli venettä, jolla Burney vietiin Sierra Leonessa maihin, sydämensä kevennykseksi.

* * * * *

Komissaari Sanders tuli rannalle kohtaamaan tyttöä, eikä hän mitenkään ollut oivallisella tuulella.

Tyttö näki keskikokoisen miehen, jolla oli yllään tahrattoman valkea puku ja suuri valkea hellekypärä varjostamassa teakpuun värisiksi päivettyneitä kasvoja. Hänen kasvonsa olivat pehmeäihoiset ja leuka hyvin ajeltu, hänen silmänsä vakavat ja kysyvät, hänen jokainen liikkeensä kuvasti reipasta elinvoimaa.

— Luullakseni minun pitäisi iloita tavatessani teidät, sanoi komissaari pudistaen päätänsä torjuvasti. — Olette ensimmäinen valkea nainen, jonka olen nähnyt moneen sadekauteen, mutta olette minun vastuussani.

Tyttö nauroi ja ojensi hänen puristettavakseen kylmän, pehmeän käden.

— Ette pidä lähetyssaarnaajista, vai mitä? hymyili hän.

— En, sanoi Sanders, — mutta olen saanut kaikenlaisia käskyjä tehdä olonne mukavaksi; ja Joella on tosiaankin paljon työtä — sairaanhoitotyötä naisten keskuudessa. Tehän olette kai lääkäri?

Tyttö pudisti päätään.

— Olen hoitajatar, sanoi hän. — Lääkäri sairastui juuri ennen matkalle lähtöä.

— Hmh! sanoi Sanders.

Hänellä oli tyttöä varten maja valmiina ja kaksi neekerinaista opetettuina palvelemaan häntä valkoihoisten tapaan. Hän tarjosi sinä iltana tytölle päivällisen omassa bungaloossaan ja kutsui hausakapteenin myöskin päivälliselle. Se oli lähin holhuutehtävä, jonka hän saattoi havaita.

— Olen rakennuttanut teille majan, sanoi hän, — ja teitä varten saapuneet huonekalut ja tavarat olen lähettänyt sinne. Maassa on kolme muuta lähetyssaarnaajaa. Kosumkusussa tapaatte isä O'Learyn — sadan mailin päässä asemaltanne. Hän on säädyllinen mies. Siellä on Boyton-niminen mies — hän on baptisti tai jotakin sentapaista, ja hän on aina sotajalalla isää vastaan käännyttämässä hänen laumaansa. Boyton asuu sadanviidenkymmenen mailin päässä teistä. He ovat huomattavimmat lähetyssaarnaajat.

Hän kuvasi lyhyesti seudun, jonne tytön piti mennä asumaan; hän kertoi enemmänkin kuin oli aikonut, mutta nuo harmaat silmät olivat hyvin kehoittavat ja huulet niin valmiit hymyilemään.

Tyttö viipyi pari päivää päämajassa, ja kolmannen aamuna hänen tavaransa olivat sälytetyt »Zairelle».

Sitä ennen hän tapasi Monrovian Bosambon, joka oli vasiten kutsuttu.

— Tämä mies on sen alueen päällikkö, joka on lähinnä asemaanne, sanoi Sanders, — vaikka te itse asiassa olettekin Isisissä. Olen lähettänyt hakemaan häntä — hakemaan häntä…

— Kehoittaaksenne häntä kaitsemaan minua, hymyili tyttö, ja Sanders hymyili myöskin.

— Suunnilleen niin. Pääasia on, että halusin hänen tapaavan teidät täällä, jotta hän tietäisi teidän olevan minun vieraani ja ystäväni.

Hän sammalsi vähän, sillä Sanders ei ollut tottunut sanomaan kauniita asioita.

Saatettuaan tytön laivaan hän lähetti hakemaan Bosamboa.

— Bosambo, sanoi hän, — tämä nainen on minun heimoani, ja hän tahtoo elää yksin kansasi keskuudessa, joka on kavalaa ja viekasta ja koettaa tuhota hänet, sillä hän on jumalanainen, vaikka hän on myöskin tohtori. Sinulle sanon, että sinun tulee häntä vartioida viimeiseen hengenvetoosi asti ja olla minun sijassani, aivan kuin minä, kaikissa häntä koskevissa asioissa.

Bosambo ojensi kätensä kämmenet ylöspäin.

— Herra, sanoi hän vakavasti, — jos vannoisin Siunatun Neitsyen kautta, jota Liberiassa palvelin, niin en tietäisi, kenen nimessä vannon, sillä olen unohtanut ne pyhät asiat, joita isät opettivat minulle. Mutta pääni ja sieluni kautta ja elämänhaltiani kautta teen niin kuin sanot.

Hän kääntyi ja käveli majesteetillisena laivaan. Puolitiestä hän kääntyi ja palasi Sandersin luo.

— Herra, kun olen uskollisesti palvellut sinun ylhäisyytesi tyydytykseksi, niin ostatko minulle Sierra Leonesta sellaisen palan kultakangasta, jota päällikkö voisi pitää?

— Mene, tinkivä lapsi! sanoi Sanders ärtymättä.

Hän katseli pientä laivaa, kunnes se kääntyi joen mutkasta näkymättömiin, ja meni sitten bungaloohonsa — se tunnustettakoon — huoaten.

* * * * *

Sierra Leonessa Burney Mackiney oli tähän aikaan toimissa isänsä kanssa.

Vanhempi Mackiney ei ollut hupaisa nähdä, sillä hän oli julman paksu, ryppyinen ja keltakasvoinen ja hengitti työläästi.

— Sitä voi koettaa, sanoi hän oltuaan kauan vaiti, — maa on täynnä kumia, eikä mikään laki estä väkijuomien tuontia — paitsi se laki, joka kantaa komissaareille vallan säätää omia lakejaan. Kuinka aiot päästä maahan?

— Ranskan alueen läpi, vastasi hänen poikansa, — se on aivan helppoa.

Tuli taas pitkä äänettömyys.

— Mutta miksi haluat mennä? kysyi vanhempi. — Sinun tapaistasi ei ole hakea vaikeuksia.

— Haluan nähdä maata, sanoi toinen huolettomasti. Hän halusi enemmän kuin sitä. Päiväkausia hän oli hautonut mustaa aiettansa — arabialaiset olivat tehneet sellaisia tekoja, eikä se ollut vaikeata. Kun hän olisi poissa sivistyksen rajoilta, tulisi hänestä arabialainen — hän puhui Rannikon arabiaa mainiosti.

Hän saattoi maksaa matkansa heimojen alueiden läpi; pikamarssi Ranskan rajan yli, ja hän tulisi Isisi-joelle — jossa hän voisi viipyä kyllin kauan saadakseen kaikki uskomaan, että arabialainen kauppias oli syyllinen. Sitten voisi hän naida tytön.

Tämä oli hänen suunnitelmansa lyhykäisyydessään.

Hän valikoi karavaaninsa huolellisesti, ja myöhemmin hän läksi Sierra
Leonesta »S.&M.»-laivalla tuntemattomaan suuntaan.

* * * * *

Tasan kolme kuukautta sen jälkeen, kun komissaari Sanders oli jättänyt hyvästi lähetyssaarnaajalle, hän oli hiljoilleen ja rauhassa kulkemassa pikku jokea, joka vie Pikku Isisin kaukaisille perukoille, kun hän tapasi rahvaan miehen, jonka nimi oli Ifambi Mwaka — häntä sanottiin Mwafambaksi.

Sanders käytti nyt pientä höyrypurtta, sillä »Zaire» oli »telakalla» — toisin sanoen se oli vedetty maalle.

Komissaari nousi virtaa, Mwafamba oli laskemassa rautapuukanootillaan, ja Sanders silmäili miestä kuin havaiten jotain outoa.

Kun he tulivat toistensa rinnalle, Mwafamba nousi pystyyn ja käänsi kasvonsa.

— Ho, Sandi! huudahti hän meluisasti.

— Ho, mies! huudahti Sanders. — Vie kanoottisi lähemmä rantaa, sillä minun nopea veneeni panee veden tanssimaan ja sinä voit joutua veteen.

Vastaukseksi tuli naurunrähäkkä.

— Ho, Sandi! huikkasi Mwafamba. — Valkea mies, porsaan syöjä, valkea marakatti!

Sanders oli kääntänyt ruoriratasta ja pursi teki kaaren ja saavutti kanootin.

Eräs hausa tarttui kanoottiin haalla, toinen ojensi kätensä ja sieppasi julkeaa Mwafambaa käsivarresta.

Hieman ällistynyt hän oli ja kömpelösti vastusteli, kun hänet vedettiin purteen.

— Sinä olet jompikumpi, sanoi Sanders, — joko mongotautinen tai suuri roisto.

— Sinä olet valehtelija ja valehtelijani syöjä, sanoi uhmaileva Mwafamba, ja kun Sanders ojensi kätensä tunnustellakseen, olisiko hänen niskassaan juoruavia pöhöttymiä, Mwafamba koetti purra sitä.

Sanders peräytyi äkkiä, ei puremisen pelosta, vaan toisesta syystä.

Kahden miehen istuessa kiemurtelevan vangin vatsalla hän ohjasi purren rantaan.

— Viekää hänet maihin, sanoi komissaari, ja onneton uhri raahattiin maihin siekailuitta.

— Sitokaa hänet puuhun ja valmistautukaa ruoskimaan, käski Sanders.

He sitoivat hänen kätensä nuoren kumipuun ympäri ja paljastivat olkapäät. Sanders seurasi heitä kädet taskuissa, pää rinnalle painuneena, sillä yht'äkkiä oli aurinkoiselle taivaalle noussut pilvi, joka riisti kaiken valoisuuden hänen virallisesta elämästään.

Miesten lopetettua valmistelunsa Sanders läheni vankia, joka oli nyt hieman peloissaan ja sammalsi puhuessaan.

— Miksi sinua sanotaan mies? kysyi komissaari.

— Ifambi Mwakaksi, uikutti sidottu mies, — tavallisesti Mwafambaksi —
Paholaisten putouksen kylästä.

— Mwafamba, sanoi Sanders, — kun olet isisiläisiä, niin tiedät jotakin minusta ja tavoistani.

— Herra, olen nähnyt sinut ja tunnen tapasi, sanoi mies.

— Ja kun minä sanon: »Kuolema», niin mitä minä tarkoitan?

— Herra, tarkoitat kuolemaa, niin kuin kaikki jokivarren ihmiset tietävät, sanoi Mwafamba.

Sanders nyökkäsi.

— Niin, aion ruoskituttaa sinua, kunnes kuolet, sanoi hän irvistäen, — ellet kerro, mistä olet saanut väkijuomaa — sillä sinä olet erään pahan myrkyn juovuttama, jota myrkkyä sanotaan viinaksi, ja laissa on kielletty viinan tuonti tähän maahan.

Mies pyöritti päätään juopuneen tavoin.

— Lyö, siansyöjä, hän sanoi urhoollisesti, — sillä olen vannonut valan, etten kerro kenellekään.

— Olkoon niin, sanoi Sanders, — sinun valasi minun ruoskimistani vastaan.

Abibu, hausakersantti, pitkä ja kovakätinen, tarttui lujasti virtahevonnahasta tehtyyn ruoskaansa, astui hieman syrjään, pyöritti sitä vinkuen päänsä ympäri, ja sitten…

— Lyö!

Mwafamba herätti ulvonnallaan koko metsän.

— Riittää! karjui hän. — Minä puhun!

He päästivät hänet.

— Herra, itki hän, — eräs arabialainen tuli Ranskan alueen rajan yli. Hän antoi sitä vettä kumista, jota olin koonnut ja sanoi, että se panisi minuun valkoisten miesten hengen ja tekisi minut rohkeudessa urhoollisimman vertaiseksi. Ja niin se tekikin, mutta nyt se on minusta mennyt, ja minun sydämeni on kuin vettä.

— Minkälainen arabialainen se oli? kysyi Sanders.

— Herra, hän oli suuri ja vahva, ja hänellä oli lihavat kasvot kuin sialla ja sormus.

— Milloin näit hänet?

— Kahden päivänmatkan päässä täältä, herra. Mutta hän on mennyt, sillä hänellä oli tekeillä suuria asioita — niin eräs minun serkkuni kertoi minulle — sillä hän oli matkalla Ochoriin anastamaan valkeaa naista, joka antaa meille juotavaksi pahoja vesiä, kun olemme sairaita.

Puut näyttivät äkkiä pyörivän ja maa kohoavan komissaarin jalkojen alla. Hän horjahti, ja epäillen kuumetta Abibu juoksi hänen luokseen ja laski vahvan kätensä hänen olalleen. Vain sekunnin Sanders seisoi niin, valkeana kuin kuollut. Sitten:

— Purteen, sanoi hän.

Puita oli kuuden tunnin matkaa varten — lähetysasemalle kesti ainakin kaksitoista tuntia.

Hän laski pientä jokea nopeasti ja kääntyi halkomaan Isisin vahvaa virtaa. Puut kestivät melkein minuutilleen kuusi tuntia. Silloin hän oli kalastajakylässä, jossa oli valtion puuvarasto.

Mutta »arabialaisella» oli kahden päivän etumatka.

Mackiney oli ostanut ja taistellut tiensä englantilaisten ja ranskalaisten välisen puskurialueen nusadombi-heimon maan kautta (noiden ihmisten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia, joista minun täytyy kertoa teille); hän oli päässyt Isisiin ja kulki nyt oppaan — samaisen Mwafamban serkun — ohjaamana lähetysasemaa kohti.

Se oli rakennettu kahden joen yhtymäkohtaan, samaan paikkaan, jossa
Sanders vuotta aikaisemmin oli ollut »vaiteliaana».

Mackineylla oli mukanaan viisikymmentä miestä, suurimmaksi osaksi krulaisia. Hänen suunnitelmanaan oli päästä eräälle pienemmälle joelle, joka laskee vetensä Isisiin. Sitä voi kulkea kahdeksankymmentä mailia ja sitten saattoi kuukaudessa mennä karavaanitietä Lagosiin — siellä hän toivoi tytön jo suostuvan.

Hänen joukkonsa pääsi päämääräänsä tarpeeksi lähelle myöhään iltapäivällä.

Lähetystalo oli puolen mailin päässä kylästä, ja hän lähetti kaksi vakoojaa, jotka toivat sellaisen tiedon, että lukuunottamatta kahta alkuasukasvaimoa ja paria miestä siellä ei ollut odotettavissa vastarintaa.

Hän istui miestensä keittäessä illallistaan erillään joukosta, ja pitkässä valkeassa kauhtanassaan, päässä koristeltu päähine hän muistutti elävästi arabialaista.

Kun yö tuli, hänen päämiehensä läheni häntä.

— Herra, kysyi hän, — entä tämä kafferi?

Hän puhui oppaasta.

— Hänet sinä tapat, sanoi Mackiney arabiaksi, — sillä minä en tiedä, miten paljon hän arvaa.

-— Hän arvaa liiaksi, sanoi päämies, — sillä hän sanoo, että sinä et ole arabialainen, vaan valkoihoinen.

— Sinä et saa tuhlata aikaa, virkahti Mackiney lyhyesti.

Hän istui odottaen tulen ääressä, jonka he olivat virittäneet. Pian hän kuuli kahinaa, ja päätään kääntäessään hän näki joukon miehiä ja oli kuulevinaan kuin miehen karjuvan kasvoille asetetun vaatteen läpi.

Joukko painui sekavana ryhmänä metsään ja hävisi yön pimeyteen.

Heti se tuli takaisin miehet naureskellen keskenään. Mwafamban serkku, joka oli mennyt heidän matkassaan, ei palannut.

— Aika on tullut, sanoi päämies. — Kahden tunnin kuluttua kuu nousee.

Nopeasti tulet sammutettiin ja keittoastiat työnnettiin suuren kanootin keulaan, ja ääneti, vain melojen loiskahdellessa, he liukuivat joen yli.

Kanootti laski rantaan parin sadan jaardin päähän lähetysasemalta, lähelle pensasryteikköä.

Siitä oli polulle muutamia askelia.

Yhdessä rivissä, valkeaviittainen arabialainen etunenässä, joukko hiipi mutkaista polkua. Molemmilla puolin kohosivat korkeat puut, ja yölinnun ääntä lukuunottamatta ei kuulunut hisaustakaan.

Metsä loppui äkkiä. Heidän edessään oli pieni aukeama ja sen keskessä lähetysaseman tumma maja.

— Allah suokoon meille siunauksensa, huokasi Mackiney ja astui askelen eteenpäin.

Maasta, melkein hänen jalkojensa juuresta, kohosi tumma olento.

— Kuka kulkee yössä? kysyi varjo.

— Piru vieköön! kirosi Mackiney englanniksi.

Olento liikahti vähän.

— Herra, sanoi se, — tuo on valkean miehen puhetta, mutta kuitenkin olet puettu kuin arabialainen.

Mackiney sai malttinsa takaisin.

— Mies, kuka oletkin, astu syrjään, sillä minulla on asiaa jumalanaiselle.

— Minulla myös, oli kylmä vastaus, — sillä herramme Sandi on pannut minut tänne, ja minä olen kuin hän; täällä olen seisonut joka yö paitsi yhtä.

Mackineylla oli revolveri kädessään, mutta hän ei uskaltanut ampua peläten hälyttävänsä majan asukkaat.

— Anna minun mennä, sanoi hän. Hän tunsi, pikemmin kuin näki, pitkän keihään, joka oli ojennettu hänen rintaansa vastaan pimeässä. — Anna minun olla, niin minä annan sinulle monta säkkiä suolaa ja putkia enemmän kuin metsässä on puita.

Hän kuuli naurahduksen pimeästä.

— Annat liian paljon vähästä, sanoi ääni. — Oi Mlaka!

Mackiney kuuli jalkojen tömisevän; hän oli satimessa, sillä jossakin hänen edessään aseistetut miehet sulkivat polun.

Hän kohotti revolverin ja ampui kaksi laukausta olentoon.

Keihäs vihelsi mennessään hänen ohitseen, hän syöksähti eteenpäin ja kävi käsiksi polulla olevaan mieheen.

Hän oli vahva kuin nuori leijona, mutta hänen kurkkuunsa tarttuva käsi ei myöskään ollut heikko. Hetkisen he kamppailivat, ja sitten he kaatuivat kierien toistensa yli polulla.

Mackiney tavoitti toista revolveriaan. Hän sai kiinni perästä, kun hän samassa tunsi väristyksen — jokin sattui hänen pehmeästi, vasempaan kylkeen — jokin, joka pani hänen jokaisen hermonsa tuskasta värisemään.

— Oh, taivas, sanoi Mackiney englanniksi.

Sitten hän ei puhunut enää.

* * * * *

— Arabialainen vai valkoihoinen, sitä en tiedä, sanoi Monrovian Bosambo, — eikä ole ketään sitä sanomassa, sillä mieheni olivat nopeat tappamaan, ja vain yksi hänen joukostaan on elossa, eikä hän tiedä mitään.

— Mitä olet tehnyt tälle arabialaiselle? kysyi Sanders.

He pitivät palaveria lähetysasemalla hämärän ensi hetkenä, ja tyttö, kalpeana ja peloissaan, istui pöydän ääressä silmäillen vuoroin toista, vuoroin toista, sillä hän ymmärsi kieltä heikosti.

— Herra, sanoi Bosambo, — hautasin hänet mieleni mukaan niin, ettei kukaan tietäisi tästä hyökkäyksestä, koska se panisi pahoja ajatuksia heidän päähänsä.

— Teit viisaasti, sanoi Sanders.

Hän palasi päämajaan hieman ymmällä, sillä hän ei tiennyt tapauksen yksityiskohdista mitään.

Ja kun kuukautta myöhemmin hänelle saapui tärkeä tiedustelu, koskeva muuatta Burney Mackineyta, hän vastasi totuudenmukaisesti, ettei hän voinut antaa mitään tietoja.

KAUNOPUHEINEN NAINEN

Ngombilaisten joukossa oli nainen, jolla oli suloinen kieli. Kun hän puhui, miehet kuuntelivat innokkaasti, sillä sensukuinen hän oli, syntymästään asti voimakaspuheinen.

Hän villitsi oman kylänsä asukkaat niin, että he tekivät hyökkäyksen Ranskan alueelle tuottaen suuren häpeän hänen isälleen, sillä Sanders saapui kiiruusti pohjoiseen, ja nyt seurasi voimakkaat pieksäjäiset, melkeinpä hautajaiset. Siitä isä havaitsi viisaaksi naittaa tämän naisen miehelle, joka voisi pitää hänen kielensä aisoissa.

Niin hän naitti hänet eräälle päällikölle, joka kuului ngombilaisiin, ja tämä päällikkö rakasti häntä niin paljon, että teki hänet päävaimokseen ja rakensi hänelle majan aivan omansa viereen. Kaulassaan hän kantoi suurta messinkirengasta, suunnilleen kahdenkymmenen neljän naulan painoista — suuri huomionosoitus, jota miehen toiset vaimot kadehtivat.

Tämä päävaimo oli noin viidentoista vuoden ikäinen — joka on Joella melkein keski-ikä — ja oli kaikin puolin viisas miesten tapaan. Liiankin viisas, jotkut ajattelivat, ja varmaankin hänen herrallaan oli valittamisen syytä, kun hän palatessaan metsästysretkeltään päivää tai paria aikaisemmin kuin oli otaksuttu tapasi vaimonsa onnellisempana kuin hän olisi toivonut, eikä ensinkään yksinäisenä.

— Mfasimbi, sanoi hän, kun nainen polvistui hänen eteensä käsivarret ristissä paljaalla, ruskealla povellaan, — isäni aikoina olisin taivuttanut kimmoisen puun ja sitonut sinut kaulastasi siihen, ja kun pääsi olisi irronnut ruumiistasi, olisin polttanut sinut ja hänet, joka häväisi minut. Mutta se ei ole vaikeitten miesten laki, ja minä pidän sinua arvottomana naisena saattaakseni sinun tähtesi niskani vaaraan.

— Herra, minusta ei ole paljon hyvää, sanoi nainen.

Koko päivän hän makasi maassa ympärillään koko kylän väki, jolle hän puhui työmiesten sahatessa poikki messinkirengasta hänen kaulastaan. Päivän mentyä rengas saatiin pois ja päällikkö lähetti hänet takaisin vanhempansa luo, jolta hän oli tytön ostanut suurella summalla. Hänen toimenpiteensä kohtasi suurta vastustusta, sillä nainen oli käyttänyt aikansa hyödyllisesti, ja koko kylä oli niin kuohuksissaan, että se oli valmis kapinaan.

Sillä ei yksikään nainen eroa miehestään — olipa hänellä sitten Pariisin silkit ja hepenet tai Ngombin kamferttipuuta ja öljyä — ilman vihan ja koston tunteita, ja tuskin oli Mfasimbi melottu miehensä kylästä, kun hän suunnitteli kostoa.

Häntä seurasi maanpakoon se mies, jonka kanssa ja jonka tähden hän oli pannut peliin ja hävinnyt niin paljon. Hänen nimensä oli Otapo, ja hän oli hyvin penseä.

Heidän meloessaan nainen nousi polvilleen miehen taa ja sanoi:

— Otapo, mieheni on tehnyt minulle suurta vääryyttä ja pannut multaa pääni päälle, etkä sinä sano mitään.

— Miksi minä puhuisin, kun sinä olet puhunut liikaa? kysyi Otapo kylmästi. — Kiroan sen päivän, jolloin sinut näin, Mfasimbi, sillä erehdykseni on maksanut minulle kalaverkon, joka oli kylän paras, ja palan uutta kangasta, jonka ostin kauppamieheltä; ne on herramme päällikkö ottanut.

— Jos sinulla olisi ollut miehen mieli, niin Namani, mieheni, olisi nyt kuollut, ivasi nainen.

— Olen tappanut itseni ja menettänyt verkkoni, sanoi Otapo, — ja vielä kangaskappaleeni.

— Olet kuin akka.

— Toivon, että äitini olisi synnyttänyt tytön, kun hän synnytti minut, sanoi Otapo, — silloin en olisi joutunut häpeään.

Nainen meloi vaiteliaana hetkisen ja sanoi sitten äkkiä:

— Tämä nainen on joko hullu tai hänelle on tehty suuri vääryys.

Hän sai pian siitä tiedon, sillä nainen juoksi rinnettä hänen luokseen ja polvistui syleillen hänen jalkojaan.

— Iwa! Kuolema miehelleni Namanille, joka on valehdellut minusta ja lyönyt minua, oi isien isä! huusi hän.

— Nainen, sanoi isä, — mitä tämä on?

Nainen kertoi hänelle tarinan — julman tarinan. Myöskin hän kertoi, mikä tärkeintä, Otapon surman.

— Tämä mies, puolustaakseen minua, vei minut mieheni luota, joka pieksi minua, nyyhkytti hän, — ja mieheni seurasi, ja kun me istuimme aterioimassa joen rannalla, mieheni keihästi hänet takaapäin. Oi voi! — Ja hän kieriskeli tomussa isänsä jaloissa.

Päällikkö oli vihainen, sillä hän oli Namania korkeampi herra ja sitä paitsi valvoi seudun rauhaa komissaarin puolesta.

— Tämä on tappopalaver, ja se on liian raskas minun ratkaistavakseni, sanoi hän, — ja kun sinä sitä paitsi olet minun tyttäreni, voitaisiin luulla, etten jaa oikeutta rehellisesti miehen ja miehen välillä.

Niin hän astui kanoottiinsa ja matkasi Isauun, jossa Sanders oleili.

Komissaari oli selviämässä kuumepuuskasta eikä ollut mielissään päällikön tulosta. Vielä vähemmän hän oli hyvillään kuultuaan »kaunopuheisen naisen» tarinan.

— Menen surmapaikalle ja katson, mitä voin nähdä. — Hän meni »Zairelle», ja hyvää vauhtia pieni siipialus kiiti paikalle, jonka nainen osoitti. Sanders nousi maalle siinä, missä kanootin jälki vielä näkyi hiekalla, sillä Joki ei nouse eikä laske huomattavasti kuukausiin.

Hän seurasi Mfasimbia metsään ja näki siellä Otapon maalliset jäännökset, ja hän näki keihään.

Mfasimbi katseli häntä läheltä.

— Herra, sanoi hän uikuttaen, — tällä paikalla Namani tappoi nuorukaisen Otapon, kun istuimme aterioimassa.

Sandersin tarkka silmä tähysti paikkaa.

— En näe tulen jälkiä, sanoi Sanders äkkiä.

— Tulen, herra? änkytti nainen.

— Mihin ihmiset käyvät aterialle, siihen he tekevät tulen, sanoi
Sanders lyhyesti, — eikä tässä ole ollut tulta sitten maailman alun.

Hän vei naisen takaisin laivaan ja nousi jokea Namanin kylään.

— Mene, sanoi hän salaa hausakersantille, — ja ellei päällikkö tule luokseni, niin vangitse hänet, ja jos hän tulee, niin ota huostaasi hänen majansa ja naisensa.

Namani odotti tervehtiäkseen häntä, ja Sanders komensi hänet laivalle.

— Namani, sanoi Sanders, — tunnen sinut kunnon mieheksi, eikä sanaakaan ole sinua vastaan sanottu. Nyt tämä nainen, sinun vaimosi, sanoo, että sinä olet murhaaja ja olet murhannut Otapon.

— Hän on valehtelija! sanoi Namani tyynesti. — En tiedä mitään Otaposta.

Tarkka kuulustelu, jota kesti kaksi päivää, ei voinut osoittaa päällikköä syylliseksi. Se pikemminkin loi epäilyttävän varjon Mfasimbin luonteeseen; mutta maassa, jossa naisella on joukoittain rakastajia, hän kärsi siitä vähän.

Kahden päivän kuluttua Sanders langetti tuomion.

— Olen tyytyväinen siihen, että Otapo on kuollut, sanoi hän, — monesta syystä en ole varma siitä, että Namani tappoi hänet. Uskon, että Mfasimbi on pahojen töiden nainen ja suuri lörpöttelijä, ja sen vuoksi karkoitan hänet kaukaiseen maahan vieraiden ihmisten pariin.

Hän otti naisen laivalle, ja »Zaire» lähti.

Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän tuli »metsän kaupunkiin», Ochoriin, ja hänen laivansa vihellyksen kuultuaan kylän väki tuli juosten rantaan.

Bosambo, Ochorin päällikkö, saapui viimeisenä, sillä hän saapui juhlasaatossa ison taivaansinisen sateenvarjon suojassa, yllään kiiltokullalla koristeltu vaippa, ja hänen edellään kulki kymmenen vanhinta kantaen kullattuja keppejä.

Sanders katseli päällikön tuloa laivansa sillalta, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaisia tunteita. Kun Bosambo oli päässyt laivalle, kysyi komissaari häneltä:

— Mitä lastenkujeita tämä on, Bosambo?

— Herra, sanoi Bosambo,— tällä tavoin saapuvat suuret kuninkaat suurempien kuninkaiden luo, sillä olen nähnyt jumalanaisen luona eräitä kuvia kirjoissa, ja niistä olen saanut oppia.

— Sillä tavoin ihmiset myöskin pukeutuvat, kun he menevät ilveilemään, sanoi Sanders epämiellyttävästi. — Nyt olen tuonut sinulle naisen, joka puhuu liian paljon ja jonka eräs mies karkoitti luotaan ja joka on luullakseni murhannut toisen miehen, ja toivon, että hän asuu sinun kylässäsi.

— Herra, niin kuin käsket, sanoi kuuliainen Bosambo ja katseli tyttöä arvostelevasti.

— Naita hänet, kun hän toivoo, sanoi Sanders, — mutta hänen tulee kuulua sinun sukuusi ja sinä olet vastuussa hänestä siihen saakka. — Herra, hän menee naimisiin tänä iltana, sanoi Bosambo vakavasti.

Kun Sanders oli mennyt ja hänen katoavan laivansa savu häipynyt puiden taa, kutsui Bosambo päämiehensä ja vanhimpansa neuvotteluun.

— Miehet, sanoi hän, — herra Sandi, joka rakastaa minua suuresti, on saapunut tuoden lahjoja — tämän naisen.

Hän viittasi kädellään sievään tyttöön, joka seisoi hänen vieressään pikku kummulla, jolla neuvottelumaja oli.

— Hän on Ngombin ihanin nainen, sanoi Bosambo, — ja hänen nimensä on Nlaminsafo, joka merkitsee Helmi, ja Sandi on maksanut hänestä suuren summan, sillä hän tanssii kuin leopardi leikissään ja hänellä on monta rakastettavaa ominaisuutta.

Tyttö ymmärsi Ochorin outoa murretta kylliksi, että tiesi ansioitaan lueteltavan, ja kohotti jalkaansa kömpelösti.

— Hän on vaimojen vaimo, sanoi Bosambo painokkaasti, — lempeä luonteeltaan ja suloinen, mainio maniokin keittäjä ja tarinoiden kertoja — mutta minä en kuitenkaan voi mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä minulla on monta vaimoa ja minä olen kuin vaha heidän käsissään. Niin että teistä voi ottaa hänet se, joka maksaa reilusti ja pelottomasti, sillä ostattehan sitä, mikä on vuohia ja suolaa arvokkaampi.

Kymmenestä vuohesta ja tuhannesta putkesta Sandin »lahja» siirtyi erään päämiehen omaisuudeksi.

Puhuessaan päävaimonsa kanssa asiasta Bosambo sanoi:

— Näin on Sandia toteltu, näin olen minäkin tyytyväinen ja kaikki on tapahtunut Jumalan tahdon mukaan.

— Jos sinä olisit ottanut hänet, Muhamed, sanoi vaimo, joka oli kanonainen ja harras uskovainen, — olisit tullut surulliseksi.

— Kirkkaan valon helmi, sanoi Bosambo vaatimattomasti, — sinä olet elämäni ensimmäinen, niin kuin Jumala tietää; sinun tähtesi olen luopunut muista jumalista ja uskon yhteen, voimakkaaseen ja laupiaaseen; sinun tähtesi olen myöskin ostanut suuren sateenvarjon kanokuninkaiden maihin.

Seuraavana päivänä Bosambo meni metsään eikä palannut, ennen kuin viikko oli vierähtänyt.

Ochorilaisten tapana on, kuten muidenkin heimojen, mennä päällikköä vastaan tämän palatessa metsästämästä, ja outoa oli, ettei kukaan tullut häntä vastaan laulaen norsun laulua.

Kahdenkymmenen miehensä kera hän saapui melkein huomaamatta majalleen.

Puolitiessä kylän kadulla hän tapasi vanhahkon miehen, joka juoksi hänen luokseen.

— Herra, sanoi tämä, — älä mene Fabadinon, ylimmän päämiehesi majalle.

— Onko hänessä tauti? kysyi Bosambo.

— Pahempaa, herra, sanoi vanha kyynikko. — Hänellä on vaimo, ja kuusi päivää ja suurimman osan kuudesta yöstä koko kylä on istunut kuunnellen häntä.

— Mitä loruja hän puhuu? kysyi Bosambo.

— Hän puhuu kaikki asiat selviksi, sanoi vanhus, — ja kaikilla hänen sanoillaan on tarkoitus, ja hän heittää valoa niin kuin itse aurinko pimeihin aivoihin, ja kaikki näkevät hänen kanssaan.

Bosambolla oli mukanaan kaksikymmentä miestään, joihin hän saattoi luottaa. Pimeys oli tulossa, ja kylän kauimmaisessa kolkassa hän näki suuren nuotion, jonka luona »puhelias nainen» puhui ja puhumistaan puhui.

Hän meni ensin majalleen. Hän tapasi kanovaimonsa yksikseen, muut hänen majansa vaimot olivat kaikonneet.

Herra, en odottanut näkeväni sinua elävänä, sanoi nainen, niin että varroin kuolemaa, kun sen aika tulee.

— Siihen menee monta vuotta, virkkoi Bosambo.

Hän lähetti vaimon kahden miehen saattamana metsään; loput hänen miehistään lähtivät kaksittain ja kolmittain päämiehen majan luona olevan joukon jatkoksi.

Ison nuotion loimuavat liekit valaisivat majan edessä levitetyin käsin seisovaa hentoa olentoa.

—… Kuka teki teidät orjan orjiksi — Bosambon orjiksi? Kuka antoi hänelle vallan sanoa: »Menkää» tai: »Jääkää»? Ei kukaan. Sillä eikö hän ole ihminen kuin tekin, ei erilainen rakenteeltaan, ei tarkempisilmäinen, ja jos pistätte häntä keihäällä, eikö hän kuole kuin tekin kuolette?

Ja Sandi, eikö hänkin ole ihminen, vaikka valkea? Onko hän voimakkaampi kuin Efambi tai Elaki tai Jako? Minä sanon, että te ette ole vapaita ihmisiä niin kauan kuin Bosambo elää tai Sandi elää.

Bosambo oli mies, jolla oli eläimen vaistot. Hän tunsi ilmassa levottomuutta. Jokainen väräjävä hermosäie toi hänelle viestin: hänen miehensä olivat luisumassa pois hänen vallastaan. Hän ei epäröinyt.

Suuri joukko kansaa seisoi hänen ja naisen välillä. Hän ei päässyt tähän käsiksi.

Irroittamatta katsettaan naisesta hän pani kätensä kilven alle ja otti pitkän heittokeihään. Hänellä oli tilaa heittoon; tasapainossa ja notkuvana ase oli hänen aivan suoraksi ojennetussa kädessään.

Hiu-ii!

Kiiltävä kärki suhahti ilman läpi nopeammin kuin katse voi seurata.

Mutta nainen oli nähnyt ojennetun käden ja tunsi heittäjän, ja hän juoksi syrjään.

Keihäs sattui hänen takanaan seisovaan mieheen — Fabadimoon, ylimmäiseen päämieheen, joka kuoli ääntä päästämättä.

— Bosambo! kirkui tyttö ja viittasi. — Bosambo, tappakaa — tappakaa!

Bosambo kuuli keihäiden kalinan ja pakeni pimeyteen.

* * * * *

Sanders makasi riippumatossa, jonka toinen pää oli kiinnitetty kuistinkaiteeseen ja toinen hänen bungaloonsa seinään iskettyyn koukkuun. Hän luki, tai ainakin koetti lukea pitkää ja virallista kirjettä, joka oli saapunut päämajasta. Se koski erästä Sandelsin lähettämää veromäärää, ja arvatenkin tämä lähetys oli ollut eräissä suhteissa liian pieni.

— Herra, tällä on kirja, sanoi mies.

Sanders oli heti hereillä ja pystyssä riippumatostaan.

Linnun punaisen jalan ympärille oli pitkällä kuminauhalla kiinnitetty kahden savukepaperin suuruinen silkkipaperi. Hän avasi sen.

Kopiokynällä oli kirjoitettu arabiaksi muutamia sanoja:

Abibulta, Jumalan palvelijalta, Sandille, kansansa ainavalvovalle isälle.

Rauha sinulle ja talollesi. Julistaen, että on vain yksi Jumala, totinen ja jakamaton, ilmoitan sinulle, että sinun Bosambolle antamasi nainen saa aikaan suurta hämminkiä. Tämän ilmoittavat sanansaattajani, Bosambon paettua kahdenkymmenen miehen kerällä Isisin rajalle.

Kirjoitettu Isisi-joella paikassa, jossa krokotiilisärkät kohtaavat nuolen muotoisina.

Abibu oli jätetty kylään, josta Mfasimbi oli karkoitettu. Hänet oli jätetty selvittämään Otapon kuoleman salaisuutta, eikä häntä helposti säikytetty.

Vedettyään jalkaansa hyttyssaappaat Sanders meni hausaupseerin taloon.

Hän tapasi tämän herran yksinään teetä juomassa.

— Tarvitsen sinua, sanoi Sanders. — Ochorissa on meteli.

Upseeri kohotti kulmiaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden kyynillisellä puolella oleva nuori mies.

— Eihän vain lempeä Bosambo, vastusteli hän, — eihän vain tuo ritarillisuuden perikuva?

— Älä ole koomillinen, Hamilton, sanoi Sanders. — Ochorilaiset ovat kuohuksissa, ja jossakin siellä lähellä on naislähetyssaarnaaja.

Kapteeni ponnahti jaloilleen.

— Siunatkoon, unohdin naisen tykkänään! huudahti hän. Hän otti rintataskustaan pillin ja puhalsi, ja paljasjalkainen mies juoksi vahtikojusta pienen kentän poikki.

— Ta-ta-ta! sanoi kapteeni, ja joukon kokoontumiskutsu soi.

— Mikä tämä jupakka oikeastaan on? tivasi hän, ja lyhyesti Sanders selitti tilanteen.

Täyttä höyryä »Zaire» puski jokea ylös. Päivän ja yön se höyrysi, kunnes tuli »paikkaan, missä krokotiilisärkät kohtaavat toisensa nuolen muotoisina», ja Sanders pysähtyi ottamaan Abibun ja kourallisen hausoja.

Sanders kuuli helpotuksekseen, ettei taistelu ollut ulottunut lähetysasemalle saakka.

— Entä Bosambo? kysyi hän.

— Elävä vai kuollut, en tiedä, sanoi Abibu filosofisesti, — ja jos hän on kuollut, hän kuoli uskovaisena, sillä kanonainen, jonka hän otti vaimokseen, uskoo yhteen Allahiin ja Muhamediin, hänen profeettaansa.

— Kaikki tämä voi olla totta, sanoi Sanders kärsivällisesti, — mutta minua kuitenkin vähemmän huvittaa hänen kuolemattomuussuunnitelmansa kuin hänen ruumiinsa nykyinen tila.

Siitä ei Abibu osannut kertoa mitään, paitsi että Bosambo oli vetäytynyt eräälle kymmentä mailia kauempana olevalle saarelle ja oli ollut siellä vielä kaksi päivää sitten.

Näillä paikoin joki mutkittelee ja polveilee, eikä keskellä olevalla saarella aavistettu mitään, ennen kuin »Zaire» kääntyi äkkimutkan takaa esiin.

— Asettukaa konekivääreille! sanoi Sanders terävästi.

Hausakapteeni istahti toisen messinkivaippaisen konekiväärin satulaan, ja Abibu otti toisen.

Vesi kiehui kanootteja.

Ochorilaiset hyökkäsivät saarta vastaan; »Zairen» rattaan jyske hukutti kaiken muun äänen.

— Tappelevat mainiosti, virkahti kapteeni. — Mitä sanot, Sanders?

Sanders seisoi käsi ruorirattaassa, odottavana, katse kiinteästi eteen tähystäen.

Nyt hän näki selvästi. Yksi joukko oli astunut maihin, ja siellä kävi kiivas käsirysy.

— Antaa mennä, sanoi hän, ja kaksi paukkuvaa tulisuihkua syöksyi konekivääreistä.

Vastaukseksi kanootit kuin taikavoimasta muodostivat ensin kaksi, sitten kolme, sitten neljä taistelulinjaa, ja hurjaa vauhtia ne tulivat myötävirtaa.

Sitten toinen konekivääri lakkasi toimimasta; tuli keihäskuuro, ja yksi hipaisi Sandersia.

Hetkessä pieni alus oli piiritetty — konekiväärin taika oli pettänyt ensi kertaa Joella. Se oli niin odottamatonta, niin hämmästyttävää, että miehelle voitaisiin antaa anteeksi hämmentyminen sellaisessa tilanteessa; mutta Sandersin käsi ei vavissut, kun hän pyöräytti peräsinrattaan ympäri ja höyrylaiva teki täyskäännöksen.

Hausat ampuivat karbiineillaan täysilaidallisia; päähän haavoittunut kapteeni korjasi järkkymättömänä konekiväärin lukkoa.

»Zaire» kiiti täyttä höyryä myötävirtaa alas. Kanootit eivät pysyneet sen matkassa, lukuunottamatta yhtä, joka oli kiinnitetty sen kylkeen; hausat tappoivat pistimillä siinä olijat pyytämättä ja kuulematta selityksiä.

— Olen saanut konekiväärin korjatuksi, sanoi kapteeni ja pani syöttäjään uuden panosvyön.

Sanders nyökkäsi. Sana peränpitäjälle, ja »Zaire» kääntyi. Se palasi kanoottilinjoja kohti konekivääri säännöllisesti paukkuen.

Toinen linja joutui sekasortoon ja murtui, kolmas ei kehittynyt lainkaan. Pakenevien kanoottien keskellä oli muuan toisia suurempi. Sen perässä seisoi nainen viittoillen ja puhuen.

— Abibu, sanoi Sanders, ja hausa antoi konekiväärinsä toisen huostaan ja tuli herransa luo. — Näetkö tuon naisen tuolla kanootissa?

— Herra, näen hänet, sanoi Abibu.

— Minusta tuntuu, sanoi Sanders vakavasti, — että hänen olisi parasta kuolla.

Hän soitti konehuoneeseen pysähtymismerkin, ja koneiden häly lakkasi. »Zaire» kulki eteenpäin tärisemättä, ja Abibu asettui pitkäkseen kannelle, pani kiväärin poskelleen ja tähtäsi huolellisesti.

* * * * *

He tapasivat Bosambon tunnottomana suuren ruumiskasan alta. Hän makasi poikittain kanonaisen päällä, joka myöskin oli elossa, sillä Bosambo oli saanut ne iskut, jotka olivat häneen tähdätyt.

Hänessä oli, kuten Sanders laski, kaksikymmentäviisi haavaa.

— Herra, hän kuiskasi, kun Sanders seisoi hänen vieressään, — enkö sanonut, että ochorilaiset osaavat tapella?

— He ovat tapelleet erään asian vuoksi, lapseni, sanoi Sanders irvistäen.

Bosambo irvisti hiukan.

— Herra, sanoi hän pehmeästi, — kun menen takaisin heidän luokseen, niin he tulevat surullisiksi.

Ja he tulivat myöskin.

RUKOILEVA MAURILAINEN

Abibu kertoi Sandersille, että muuan arabialainen oli tullut tapaamaan häntä, ja arabialaiset ovat Rannikolla harvinaisia, vaikka muutamilla tummaihoisilla, seemiläisistä polveutuvilla miehillä onkin tämä kunnioitettava titteli.

Sanders tuli kuistille odottaen tapaavansa kanolaisen ja hämmästyi nähdessään siellä kyykkimässä oikeaa maurilaista tyyppiä olevan miehen. Tämä istui kädet polvillaan, kietoutuneena tahrattomaan, valkeaan dzellabiin.

— Oletko Marokosta, kysyi Sanders arabiaksi, — vai Dakarista?

Mies nyökkäsi.

— Dakarilaiset ovat koiria, sanoi hän tarinoitsija-ammattilaisen laulavalla äänellä. — Eräs mies, joka oli äitini serkku, varasti talostani kaksikymmentä douroa ja palasi Dakariin rannikkolaivalla, ennen kuin ehdin tavoittaa ja piestä hänet. Toivon, että hänet on tapettu ja hänen perheensä myöskin. Bismallah. Jumala on hyvä.

Sanders kuunteli, sillä hän tiesi tangerilaisten olevan puheliaita.

Mies jatkoi. — En välitä, olipa mies Alin tai Sulin sukua. Molemmissa on varkaita.

— Miksi tulit tänne? kysyi Sanders.

— Tunsin kerran miehen, joka istui suuressa sokissa. (Sanders antoi hänen kertoa tarinansa omalla tavallaan.) Ja kaikki maan asukkaat, jotka toivat kasviksia ja sysiä torille, suutelivat hänen dzellabinsa lievettä ja antoivat hänelle lantin. Hän oli vanha, valkopartainen mies ja istui rukousnauha sylissään lukien Koraanin suria. Tangerissa ei ollut ketään, joka ei olisi suudellut hänen dzellabiaan ja antanut hänelle viittä senttimoa, paitsi minä. Kun kaukaisten kylien ihmiset tulivat, oli tapanani mennä erääseen paikkaan lähelle hänen pienen valkean talonsa ovea ja katsella hänelle tulevaa rahavirtaa. Päivänä muutamana, kun aurinko oli hyvin kuuma ja minä olin viipynyt kauan sen jälkeen, kun viimeinen vieras jo oli mennyt, hadsi kutsui minut luokseen ja minä istuuduin maahan hänen eteensä. Hän katsoi minuun mitään puhumatta, siveli vain hitaasti valkeata partaansa. Pitkän aikaa hän istui siten silmät tutkien minun sieluani. »Poikani», sanoi hän viimein, »mikä on sinun nimesi?» »Abdul as Israel», minä vastasin. »Abdul», hän sanoi, »monet tuovat minulle lahjoja, mutta sinä et milloinkaan». »Jumalan ja Hänen Profeettansa kautta», vannoin minä, »olen köyhä mies, joka usein kärsin; minulla ei ole ystäviä». »Mitä minulle puhut, on valhetta», sanoi pyhä mies, sitten hän taas oli vaiti. Viimein hän puhui. »Rukoiletko, Abdul?» kysyi hän. »Neljästi päivässä», minä vastasin. »Rukoilet neljästi päivässä, mutta joka päivä uudessa paikassa», ja hän viittasi kädellään näin.

Abdul Asrael vei kätensä hitaasti silmiensä ohi.

Sanders oli huvittunut. Hän tiesi, että maurilaiset olivat synnynnäisiä tarinoitsijoita ja ihmetteli.

— No? kysyi hän.

Mies piti merkitsevän tauon.

— No, ylistetty ja kunnioitettu herra, sanoi hän, — siitä päivästä olen kulkenut läpi maailman rukoillen uusissa paikoissa, sillä pyhä mies kirosi minut, kun valehtelin hänelle, ja jokin sisimmässäni pakottaa minua. Ja nyt, herra olen kulkenut Damarasta Mogadoriin, Mogadorista Egyptiin ja Egyptistä Zanzibariin.

— Mainiota, sanoi Sanders. — Kielesi on kuin hunajaa ja äänesi kuin silkkiä, ja Dzinnin surassa on kirjoitettu: »Totuus on karkea ja valhe juoksee pehmeästi. Älkää välittäkö hänestä, jonka puhe on mielevää.»

Sanders tunsi Koraanin, kuten tämä lause osoittaa.

— Antakaa hänelle syötävää, sanoi Sanders palvelijalleen, — sitten lähetän hänet matkoihinsa.

Vähän myöhemmin komissaari meni poliisien majoituspaikkaan ja keskeytti hausakapteenin tutkimukset — kapteeni Hamiltonilla oli lääkärikirja, josta hän luki, miten arsenikkia voitaisiin käyttää 1) ajoittaisen kuumeen parantamiseen, 2) kätevänä keinona vapauttamaan miehen yksitoikkoisesta rannikkoelämästä.

Sanders, jonka vaistot olivat yliluonnolliset, ymmärsi tutkimukset heti ja irvisti.

— Ellei sinun onnistu löytää soveliasta itsemurhakeinoa tunnin kuluessa tai niille main, sanoi hän, — niin tuon sinun luoksesi alkuperäisen Vaeltavan juutalaisen Tangerista.

Hausa pamautti kirjansa kiinni, sytytti savukkeen ja sammutti huolellisesti tulitikun.

— Tämä, sanoi hän katsellen majansa purjekangaskattoa, — on joko liikarasituksen tai liiallisessa auringonpaisteessa kalastamisen tulos.

Sanders heittäytyi nojatuoliin ja sytytti sikarin.

Muka huomaamatta hausan piikkiä hän ryhtyi maan Abdul Asraelin, maurilaisen, tarinaa.

— Hän on mielenkiintoinen peijakas, sanoi hän, aikoo nousta jokea ja mennä läpi Afrikan Ugandaan.

— Anna hänen mennä, sanoi hausa. — Mikäli tiedän, hän ei pysty kansallesi valheita opettamaan. Hän voi kuitenkin antaa heidän valheilleen tyyliä, ja he ovat kovin sen tarpeessa.

Niinpä Abdul Asrael läksi päämajasta varastokanootilla, joka vei hallituksen tavaraa Isisin kyliin.

Joella oli tyyni aika. Sandersista elämä tuntui kulkevan hyvin tasaisesti. Oli laadittava tiedonantoja (niitä hänen sielunsa kammosi) ja raportteja hänen kaukaisesta valtakunnastaan; päälliköiden tuomitsemia rangaistuksia ja heidän toimenpiteitään tuotiin hänen vahvistettavakseen, ja sitten hän kalasteli.

Kerran hän matkusti vastavirtaa pitämään palaveria, joka oli liian tärkeä Akasavan uuden kuninkaan hoidettavaksi, mutta se oli ainoa vaihtelu yksitoikkoisuudessa. Uusi kuvernööri oli mies, joka tunsi tehtävänsä ja tiesi myöskin, että tehtävistä tärkein oli antaa alaistensa hoidella asiat omin neuvoin.

Sanders selvitti Akasavan jutun, langetti tuomion, joka tyydytti kaikkia asianomaisia, ja oli palautumassa siihen tyytyväisyyden tilaan, johon työnsä suorittanut mies pääsee omatunto rauhallisena.

Hän lähti Akasavasta auringon laskiessa, kulkien yötä myöten huvikseen. Joki on näillä main oikea joki, eikä siinä ole hiekkasärkkiä eikä riuttoja ruorimiehen harmiksi. Kello viideltä hän kulki Chumbirin ohi.

Hänellä ei ollut mitään syytä luulla, etteivät Chumbirin asiat olleet oikealla tolalla, eikä aihetta katsoa kylää muuten kuin ohimennessään. Hän tuli myötävirtaa päivän sarastaessa ja meni pikku kylän ohi mitään epäilemättä. Hän näki »Zairen» komentosillalta kaukaisella rannalla hiipuvan hiilloksen — hän kulki keskellä jokea, joka tällä kohdalla on kaksi mailia rannasta rantaan. Päivä kirkastui nopeasti. Oli harmaa sarastus, kun hän sivuutti kylän, mutta jo aikaa ennen kuin hänen piti kiertää niemeke, joka kätkee Chumbirin kylän näkyvistä, oli täysi päivä.

Ihmisille tulee villissä Afrikassa tavaksi tarkata kaikkea. Sandersilla esimerkiksi oli tapana aina silmätä taaksensa kylään päin, ennen kuin antoi ruorimiehelle päännyökkäyksellä käskyn kääntää ruoria, jotta päästäisiin ohi niemen. Yhden silmäyksen hän heitti ja rypisti kulmiaan. Pikku kylä näkyi aivan selvästi. Suorat majarivit, viettävä rinne ja katujen varsilla Isisin palmuja riveissä.

— Käännä, sanoi hän ruorimiehelle, ja tämä käänsi ratasta.

Pieni laiva kallistui, kun nopea virta täydellä voimallaan painoi keskirunkoa vastaan; sitten se hitaasti nousi suoraan ja vesi kohosi kahta puolta keulan, kun se jälleen halkoi virtaa.

— Abibu, sanoi hän kersantilleen, — en näe ihmisiä kylän kadulla enkä tulien savua.

— He ovat ehkä metsällä, sanoi Abibu viisaasti.

— Kalastajat eivät metsästä, sanoi Sanders, — eivätkä naiset ja vanhukset.

Abibu ei esittänyt sellaista mahdollista olettamusta, että he ehkä nukkuivat, sillä vaikka miehet olisivatkin olleet sellaisia laiskureita, niin eivät he olisi antaneet naisväen jättää velvollisuuksiaan täyttämättä.

Sanders ohjasi laivan suvantoon lähelle rantaa, mutta kukaan ei tullut häntä vastaan.

Näkyvissä ei ollut kissaa, ei koiraa — vain suuren nuotion jätteet savusivat rannalla.

Hänen miehensä kahlasivat rantaan ja kiinnittivät köydet, ja Sanders meni rannalle.

Hän kulki pitkin pääkatua, jolla ei ollut elon merkkiäkään. Hän huusi terävästi, kukaan ei vastannut. Jokainen maja oli tyhjä; padat, vuoteet, kaikki esineet olivat paikoillaan. Jyväin jauhamiseen käytettävät karkeat kivet olivat majojen edessä, puun veistoon käytettävät isot veitset ja raskaat ngombilaiset kirveet, ngombilaiset lapiot, kaikki olivat näkyvissä, mutta ihmisistä, nuorista tai vanhoista, miehistä, naisista tai lapsista, ei näkynyt jälkeäkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Abdul Asrael. Hän näki tämän miehen varjoisalla rannalla lähellä kylää rukousmatto alleen levitettynä ja kasvot Mekkaa kohti rukoilemassa.

Sanders odotti rukouksen päättymistä ja tiedusteli häneltä.

— Herra, sanoi hän, — en ole nähnyt mitään, mutta kerron sinulle erään tarinan. Kerran…

— En halua tarinoita, katkaisi Sanders.

Hän käänsi laivan keulan virran poikki. Aivan vastapäätä oli Fesembini, suurempi kylä, ja kun molemmat paikat olivat alituisessa yhteydessä keskenään, voi sieltä ehkä saada jotain selvitystä ihmisten poissaoloon.

Fesembini oli täynnä elämää, ja kaikki, jotka saattoivat kävellä, tulivat rannalle ja sanoivat: »O, ai!» komissaarille, mutta Mondomi, päällikkö, ei osannut selvittää.

Hän oli pitkä, hoikka mies, ohut partakiehkura poskillaan.

— Herra, sanoi hän, — he olivat siellä eilen illalla, sillä kuulin heidän rumpujensa äänet; myöskin kuulin naurua ja tanssijoiden kalistimien soivan.

— Hm! sanoi Sanders.

Hän jatkoi lähikylissä tiedustelujaan, mutta ei tutkimustensa päättyessä ollut saanut minkäänlaista selvyyttä kolmensadan hengen katoamisesta.

Hän istuutui viileään ja hiljaiseen hyttiinsä pohtimaan asiaa. Chumbirilaiset olivat niin lainkuuliaista kansaa kuin akasavalaiset voivat olla; he maksoivat veronsa; mitään syytettä ei heitä vastaan ollut, mutta yht'äkkiä he kuitenkin jättävät kotinsa ja menevät metsään. Etteivät he olleet lähteneet jokea myöten, oli selvää, kun heidän kanoottinsa löydettiin huolellisesti vedettyinä eräälle riutalle.

— Jääköön, sanoi Sanders. Hänen oli oltava päämajassa päivän tai parin päästä. Kun hän oli päättänyt siellä työnsä, hän kiiruhti selvittämään Chumbirin probleemaa.

Väki ei ollut palannut, eivätkä vakoojat olleet kuulleet mitään heistä.

Hän lähetti Abibun metsään etsimään heidän jälkiään, eikä hausakersantti kohdannut mitään vaikeuksia, sillä metsästä kahden mailin päästä hän löysi vanhan miehen, joka oli kuollut matkalla, ja vähän kauempaa hän löysi vanhan naisen, myöskin vainajan.

Sanders meni katsomaan ruumiita. Niissä ei ollut mitään väkivallan merkkejä. He olivat nähtävästi kuolleet väsymyksestä.

— Päivänkoitteessa lähden heidän jälkeensä, sanoi Sanders, — ja otan mukaani kymmenen miestä, sinä saat valita hyviä kävelijöitä.

Hän otti muutaman tunnin unen ja ennen päivänkoittoa Abibu toi hänelle kupin teetä, jota ilman Sanders ei milloinkaan aloittanut päiväänsä.

Sanders, jossa ei ollut grammaakaan liikaa lihaa, oli oivallinen kävelijä, ja joukko eteni kaksitoista mailia ennen puolta päivää — se ei ollut helppo tehtävä, sillä metsätie ei ollut juuri muuta kuin ruohon peittämä polku. Joukko lepäsi päivän kuumat tunnit ja jatkoi matkaansa kello kolmelta.

He saapuivat leiripaikalle, jossa tulisijat vielä olivat lämpimät ja jossa kaksi vastaluotua hautaa osoitti, mitä merkitsee, kun iäkkäitä ja kivulloisia äkkiä ruvetaan rasittamaan.

Yhdeksän aikaan sinä iltana, kun Sanders jo mietti leiriytymistä, hän näki tulien loisteen edessäpäin ja jatkoi matkaansa.

Lukuisat nuoret puut estivät leirin näkymästä, ja joukkueen oli kuljettava kiertotietä päästäkseen aukeamalle, jolla ihmiset olivat.

Mykistyneen komissaarin silmien eteen avautui omituinen näky.

Rivi rivin jälkeen polvistuneita olentoja näkyi tulen piirissä.

He olivat kaikki asettuneet samaan suuntaan, ja kaikkien kumartuessa yht'aikaa yksi toimi esikumartajana, ja Sanders tunsi helposti päämiehen.

— Kala on suuri, hän lauloi.

— Oi Kala! mutisi hänen kansansa.

— Kala on korkea!

— Oi Kala! kertasivat toiset ja taivuttivat päätään.

Päällikkö ei nähnyt Sandersia, sillä Sanders lähestyi häntä takaapäin. Mutta hän tiesi Sandersin olevan siellä, kun Sanders potkaisi häntä hyvin lujasti.

— Pystyyn, oi hullu mies! sanoi Sanders.

Hän ei käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän oli hyvin ihmeissään, mutta mitä hän sanoikin, sillä oli toivottu vaikutus.

— Kerropas nyt, sanoi Sanders, — miksi olet niin paljon suurempi hullu kuin milloinkaan luulin.

— Herra, sanoi päällikkö yksinkertaisesti, — menemme etsimään uutta maata, sillä eräs arabialainen on meille opettanut, että jos rukoilemme uudessa paikassa joka yö, meitä odottaa suuri siunaus…

Valo välähti Sandersille.

— Palaamme huomenna, sanoi hän nieltyään jotakin kurkkuunsa, — ja minä lähden laivallani hakemaan tätä arabialaista.

Kahdessa päivässä hän pääsi kylään. Hän jätti päällikön tuomitsemisen toiseen kertaan ja kiiruhti laivalle. Kun »Zaire» oli lähdössä, tuo surun murtama olento tuli rannalle juosten.

— Herra, huudahti hän, — pyydämme oikeutta!

— Saatte sitä, sanoi Sanders irvistäen.

— Herra, kotimme ovat tyhjiksi varastetut, mitään ei ole jäljellä.

Sanders kirosi hänet nasevasti kielellä, joka sallii sillä alalla laajan vaihtelun.

— Puhu nopeasti, marakattien isä.

— Herra, ne ovat menneet, sanoi järkyttynyt päämies, — kaikki meidän patamme ja jauhinkivemme, keihäämme, veitsemme ja siimamme.

— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.

— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli meille parasta.

Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.

Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen. Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin. Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi, jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.

— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan, että sinä ja kansasi olette busmanneja.

— O ko! sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.

— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta, — juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla kielellä…

Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.

Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.

Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.

— Hän sanoi olevansa hallituksen lähetti, salainen lähetti, herra, sanoi päällikkö, — ja halusi tallentaa chumbirilaisten jälkeenjättämät tavarat.

Nämä kanootit olivat menneet vastavirtaa, ja niillä oli kuuden päivän etumatka.

Sanders ei kuluttanut aikaa. Laivan perällä olevasta häkistä hän otti kaksi kyyhkystä. Toisen jalassa oli kapea punainen nauha, toisen sininen. Hän kirjoitti kahdelle paperilapulle aivan samansisältöisen tiedonannon, sitoi ne kyyhkysten jalkoihin ja laski ne menemään. Toisen hän laski, ja se meni pohjoiseen. Hän odotti, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja päästi toisen. Sekin meni pohjoista kohti, mutta hiukan länteen edellisen suunnasta.

»Zairella» Sanders lähti samaan suuntaan. Myöhään iltapäivällä hän tuli erääseen Akasavan kylään.

— Minkälaisia vieraita täällä on ollut? kysyi hän nopeasti kutsutulta päälliköltä.

— Herra, ei minkäänlaisia vieraita, sanoi päällikkö, — paitsi erästä arabialaista, jonka sinun ylhäisyytesi lähetti myymään meille patoja ja veitsiä.

Sanders puristi laivan parrasta uskaltamatta puhua.

— Hän myi sinulle patoja? kysyi hän käheästi.

— Ja keihäitä, sanoi päällikkö, — ja useita hyödyllisiä esineitä, ja ne olivat halpoja, ja ihmiset ylistivät sinua, herra, kun olit ollut niin ystävällinen. Sillä näin sanoi arabialainen: »Herramme Sandi tahtoo, että maksatte näistä kalliista kapineista ainoastaan vähän — hän itse on maksanut minulle, niin että voin antaa teille halvemmalla.»

— Eikä muuta?

Päällikkö epäröi.

— Herra, hän puhui meille eräältä paholaisesta, joka vihaa kiittämättömiä, ja minun mieheni pelkäsivät, että elleivät he olisi ottaneet vastaan sinun ylhäisyytesi antamaa lahjaa ja…

— Irti! ärjyi Sanders.

Alastomat miehet hyppäsivät veteen, kahlasivat rannalle ja irroittivat köydet.

— Sinä taas, sanoi Sanders päällikölle, — mene ja sano herrallesi kuninkaalle, että hän on pannut lapsen tämän kylän päälliköksi. Sillä milloin olisin niin hullu, että antaisin lahjoja laiskoille ihmisille? Oksinko sairas, että maksaisin arabialaiselle varkaalle rahaa hyödyttääkseni pahoja ja hupsuja miehiä?

— Herra, sanoi päällikkö vilpittömästi, — kun tiedämme, että olet paha ja julma mies, niin iloitsimme suuresti luullessamme, että jumalat olivat liikuttaneet sinun sydäntäsi.

Sanders katseli ympärilleen keksiäkseen jotakin, joka olisi heittänyt, sillä aika oli kallis. Hän keksi vain arvokkaita kapineita ja antoi asian jäädä.

Kymmentä mailia kauempana olevassa kylässä hän jälleen tapasi maurilaisen kolttosia. Täällä oli rukoileva pyhiinvaeltaja levännyt yön ja lainannut kolme säkkiä suolaa ja maniokkia. Tämän hän oli tehnyt hallituksen nimessä.

— Ja antoi minulle, sanoi ryppyinen päällikkö, — paholaismerkkikirjan.

Hän ojensi paperin Sandersille.

Se oli arabiaa, ja komissaari luki sitä eräällä lailla liikuttuneena.

Abdul Asraelilta, Jumalan, yhden, totisen, hyvän ja laupiaan, palvelijalta. Vääräuskoiselle Sandersille, jota Jumala varjelkoon ja johtakoon oikealle tielle.

Rauha olkoon huoneellesi. Tämä on kirjoitettu Ramazinia seuraavan kolmannen viikon neljäntenä päivänä.

Menen veljieni luo, jotka asuvat suuren joen putouksien takana. Sen vuoksi rukoilen sinua: maksa näille ihmisille kaikki, mitä olen heiltä ottanut.

Sanders luki sen uudelleen.

Jos Abdul kulkisi Ochorin ohi kulkevaa jokea myöten, joka kääntyy jyrkästi Bamburiutan yli, hän pääsisi arabialaissiirtoloille, jotka olivat Sandersin määräysvallan ulkopuolella, hyvissä ajoin. Sitä paitsi hän olisi Sandersin saavuttamattomissa, sillä »Zaire» kulki puolitoista syltä syvässä, kun riutalla oli tuskin puoli syltä vettä.

— Sanoiko tämä arabialainen, minne hän oli menossa? kysyi Sanders.

Vanhus nyökkäsi.

— Hän meni Ochorin kautta, herra, sanoi hän, ja Sanders noitui. — Ja hän kysyi, millaista väkeä ochorilaiset ovat.

— Ja mitä sinä sanoit? kysyi Sanders huvittuneena.

— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.

— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.

— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.

Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.

Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen» tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.

Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.

Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt. Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.

Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin. Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja, puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.

Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.

— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.

— Tulen Sandin, herramme, luota, sanoi Abdul vakavasti. — Hän on lähettänyt minut näin sanoen: »Abdul Asraelille osoita parasta vieraanvaraisuuttasi ja kohtele häntä kuin minua.»

— Olen Sandin koira, sanoi Bosambo, — vaikka hän on, niin kuin tiedät, velipuoleni toisesta äidistä.

— Siitä hän on minulle usein puhunut, sanoi Abdul.

Neljännestunnin he vaihtoivat kohteliaisuuksia, minkä ajan kuluttua maurilainen lausui hyvästit.

— Sillä minun pitää lukea rukoukseni, sanoi hän.

— Minä myös aion rukoilla, sanoi Bosambo äkkiä, — tapani mukaan, ja kiitän Allahia, joka lähetti sinut, että voin rukoilla rauhassa.

Abdul oli jo aikonut kertoa tarinansa Tangerin pyhästä miehestä, mutta pidättyi. Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.

— Tuo on omituista puhetta, sanoi hän, — sillä on vain yksi tapa, niin kuin on yksi Jumala. Ja kaikki miehet rukoilevat rauhassa.

Bosambo pudisti hiljaa päätänsä.

— Elän varkaiden keskellä, sanoi hän, — ja olen rikas mies. Tässä maassa on tapana riisua kaikki vaatteet ja asettaa ne majan oven eteen. Sitten mennä majaan ja rukoilla.

— Se on hyvä tapa, sanoi Abdul innokkaasti. — Sitä olen usein koettanut.

— Mutta, jatkoi Bosambo, — miten voi uskovainen ryhtyä tähän vakavaan toimitukseen? Sillä jos jätän vaatteeni, joihin kalliit jalokiveni ovat kätketyt, niin kansani ryöstää minut.

— Bismallah! huudahti hurskas maurilainen, — tämä on onnen päivä, me rukoilemme yhdessä, sinä ja minä. Ja kun minä rukoilen, niin sinä vartioit minun vaatteitani, ja kun sinä olet rukoilemassa, kas, minä olen Asrael, Miekan Enkeli, eikä kukaan saa koskea sinun jalokiviisi elämäni kautta.

Sanotaan heidän syleilleen toisiaan. Abdul samalla koetteli kätevillä sormillaan toisen vyötäisiä, tuntien joitakin paksuja muhkuroita, joista ei saanut selvää.

— Minä rukoilen ensiksi, sanoi Abdul, — ja minä rukoilen kauan.

— Kauan minäkin rukoilen, virkkoi vilpitön Bosambo.

Abdul riisui vaatteensa, kokosi dzellabinsa ja housunsa kääröksi, asetti ne maahan majan eteen ja astui sisään.

* * * * *

Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.

— Herra, sanoi hän, — arabialaisen olen vanginnut käskysi mukaan, sillä kyyhkysesi oli taitava ja tuli nopeasti, vaikka on paljon haukkoja.

— Missä hän on? kysyi Sanders.

— Minun majassani, sanoi Bosambo, — mutta, herra, kohtele häntä lempeästi, sillä hän on minun uskoani, mutta vähän hullu.

— Hullu?

Bosambo nyökkäsi.

— Hullu, herra, sanoi hän surullisesti, — sillä hän sanoo minun ryöstäneen hänet, ottaneen muka kulta- ja kirjarahoja — suuria aarteita.

Sanders katsoi häneen terävästi.

— Otitko sinä? kysyi hän.

— Herra, sanoi Bosambo koruttoman arvokkaasti, hän oli minun vieraani ja minun uskoani. Miten olisin voinut ryöstää hänet?

Sandersin keskustelu suuttuneen maurilaisen kanssa oli lyhyt.

— Lähetän sinut Kahleitten kylään vuodeksi, sanoi hän, — sillä olet valehtelija, varas ja selkkausten aiheuttaja.

— Menen vankilaasi, herra, sanoi Abdul, — mutta sano tälle mustalaiselle, että hänen on luovutettava rahani, jotka hän on minulta varastanut: herra, ne olivat kätketty vaatteisiini, ja eräällä kepposella…

— Se ei kuulu minuun, sanoi Sanders lyhyesti.

Hausat aikoivat viedä maurilaisen, kun tämä kääntyi Bosamboon.

— Tulen takaisin Kahleitten kylästä, sanoi hän, — ja tulen luoksesi, sinä roisto ja siansyöjä. Ja…

Bosambo heilautti kättään paljon puhuvasti.

— Sinä et palaa ikinä Kahleitten kylästä, sanoi hän, — sillä Sandi, joka on serkkuni, kertoi minulle salaa, että sinut myrkytetään. Ja rahoista puhuessasi sinä valehtelet.

— Kuusisataa espanjandollaria! sähisi Abdul.

— Neljä ja puoli sataa, korjasi Bosambo julkeasti, — ja paljon hopeaa murtuu purressa. Mene rauhassa, oi enkelini!

VAITELIAAT VELJET

Jotkut alkuasukkaat rakastavat Sandia kylliksi mennäkseen kuolemaan hänen tähtensä. Jotkut vihaavat häntä ja haluavat hänet tappaa. Nämä molemmat pitävät toisensa tasapainossa, ja vahvan Tambelin ja nigerialaiseen salaiseen järjestöön kuuluvan jäsenryhmän, Nigerian Vaiteliaitten, tarina on yksi esimerkki tästä.

Suuresta joesta, joka laskee vetensä Atlantin valtamereen jossain Dakarin ja Banaani-niemen välillä — tämä on hieman lavea paikanmäärite — juoksee lukuisia pienempiä jokia itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, keskikokoista isompia tai pienempiä.

Isisi, Pikku joki, on yksi näistä. Se juoksee samaan suuntaan kuin Baranga-joki, ja maantieteilijöiltä on selvittämättä, onko oikea Isisi vasen sivujoki ja Baranga oikea sivujoki vaiko päinvastoin.

Komissaari Sanders uhmasi kaikkia karttaherroja ja piti Isisiä oikeanpuoleisena, koska vasen joki juoksee sekavan heimon asuma-alueen läpi, jota heimoa kansan kesken sanotaan nusadombeiksi, kirjaimellisesti »miehiksi, jotka eivät ole kaikki samanlaisia».

Sankan metsän takana, jonka läpi Baranga juoksee kaksikymmentä mailia, krokotiilien asuinpaikan takana ja siitä pohjoiseen, on järvi, josta on useita laskuja, kaikki kuitenkin purjehduskelvottomia. Täällä oli yhteen aikaan kylä ja tähän kylään oli ajettu satakunta muista heimoista karkoitettua miestä. Vereen syypäät, laittomien vainojen toimeenpanijat, veroja pakoilevat, rikolliset ja rangaistut miehet kaikista heimoista lähimmän sadan mailin alueelta kerääntyivät Nusadombiin.

Niin että aikojen kuluessa entinen kylä muuttui kaupungiksi ja kaupunki kansan navaksi.

He asuivat erillään, synkät, vihaiset miehet, joilla ei ollut muuta lakia kuin itsesäilytyksen laki. Heitä vastaan lähetettiin rankaisuretkikuntia. He asuivat lähellä Saksan alueen rajaa ja ottivat sen, mikä heitä miellytti, piittaamatta rajalinjoista ja paperille piirretyistä viivoista.

Saksa lähetti neekeriarmeijan suon poikki hävittämään heitä — se palasi kaksin ja kolmin miehin tuoden tappion ja toivottoman taistelun sanomia.

Ranska lähetti kaakosta retkikunnan — tulos sama.

Sanders ei lähettänyt retkikuntaa eikä rauhanlähetystöä.

Hän tiesi tästä omituisesta kansasta enemmän kuin mitä hän koskaan merkitsi tiedonantoihin, joiden laatiminen oli jokakuukautinen homma, jotta siirtomaiden alivaltiosihteeri tulisi tyydytetyksi.

Komissaari jätti miehet-jotka-eivät-kaikki-ole-samanlaisia huomioonottamatta. Hän olisi voinut tehdä niin kuinka kauan tahansa, ellei eräs Tambeli olisi sattunut hänen viralliseen silmäänsä.

Tambelilla oli kolme jumalaa. Yksi oli vahva jumala, joka saapui hänen elämäänsä, kun sateet tulivat ja suuret tuulet puhalsivat metsässä heitellen ja paiskellen puita, kun salaman nopeat välähdykset valaisivat metsää yhtämittaisella valkealla välähtelyllä ja kun taivas pauhasi ja jyrisi. Hänellä oli toinen jumala, poltettu ja kaiverrettu eräästä Ngombissa kasvavasta puusta, ja vielä yksi jumala, joka oli hän itse.

Tambeli oli Isisin muhkein mies.

Hän oli pitkä, leveäharteinen, hänen käsivartensa olivat hyvin muodostuneet ja lihakset erottautuivat köysikimppuina. Tukkansa hän mieluimmin voiteli savella, niin että se aaltoili molemmin puolin.

Yllään leopardin nahka ja nojaten pitkään norsukeihääseen hän seisoi tuntikausia joen rannalla ihmetykseksi naisille, jotka tulivat varjoisiin paikkoihin täyttämään patojansa vedellä. Tätä Tambeli halusi, sillä hän oli kehittelevä mies. Enemmänkin kuin eräät aviomiehet olisivat suoneet, sanottiin; ja kerran illalla, kun Tambeli oli maleksimassa kylän läpi, muuan suuttunut mies, Mfabo, juoksi piilosta hänen kimppuunsa karjuen vihasta. Mutta Tambeli oli vikkelä kuin kissa ja voimakas kuin leopardi, jonka nahka hänellä oli harteillaan. Hän tarttui Mfabon kurkkuun, kohotti hänet maasta ja pyöritteli häntä ympäri, niin kuin poikaviikarit pyörittävät rottaa hännästä, ja heitti hänet majaan, josta hän oli tullutkin.

Sen jälkeen ei yksikään mies julkisesti uskaltanut nostaa kättään Tambelia vastaan, vaikka moni varkain koetti häntä vahingoittaa. Eräs vieras mies — kongolainen — hiipi yöllä hänen majaansa teroitettu partaveitsi mukanaan.

Se oli sellainen pieni nelikulmainen partaveitsi, jollaista kongolaiset kantavat hiuksissaan, ja hänen aiheenaan oli leikata Tambelin kurkku. Tätä kongolaista ei nähty enää milloinkaan — joki oli hyvin lähellä, ja Tambeli oli hyvin voimakas — mutta partaveitsi löydettiin joen rannalta, ja se oli veressä.

Tambeli oli rikas mies, sillä hänellä oli vuohia ja putkia ja suolaa säkeittäin. Hänellä oli kuusi vaimoa, jotka hoitivat hänen puutarhaansa ja keittivät hänen ruokansa, ja he olivat ylpeitä herrastaan ja upeilivat hänen hämäräperäisten keinottelujensa avulla. Sillä Tambeli oli kauppias, vaikka harvat tiesivät sitä, ja hänen tapanaan oli olla poissa kolme kuukautta vuodesta omilla asioillaan.

Eräänä päivänä kylän päällikkö kuoli, ja vihreillä lehvillä ruumiinsa verhonneet naiset tanssivat kuolontanssia käsi kädessä.

Tambeli näki surusaaton kulkevan hitaasti katua myöten ja sai siitä aatteen, ja kun he asettivat ruumiin kanoottiin ja soutivat sen saareen joen keskelle, jonne hänet haudattiin, niin virta kuljetti Tambelia hänen neljän vaimonsa meloin avustaessa Isisin kaupunkiin, jossa kuningas asui. Tämän miehen luo hän meni. Kuningas, joka oli juovuksissa, ei ollut hänen tulostaan millänsäkään.

— Herra kuningas, sanoi hän. — Olen Tambeli Pikku joen Isaukasusta, ja olen monesti palvellut sinua, niin kuin tiedät.

Kuningas katsoi häntä hämärin silmin eikä puhunut mitään.

— Olemme kansa vailla päällikköä, sanoi Tambeli, — ja kyläni miehet haluavat, että minä hallitsen heitä Kfarin jälkeen, joka on kuollut.

Kuningas kynsi niskaansa miettiväisenä, mutta ei sanonut hetkiseen mitään. Sitten hän kysyi:

— Mitä sinä annat?

Tambeli esitti mahtavan luettelon, jossa oli vuohia, suolaa ja putkia hyvin huomattava määrä. Hän lisäsi lahjan, joka ei kuulunut hintaan.

— Mene takaisin kansasi luo — päällikkö, virkahti kuningas, ja Tambeli syleili kuninkaan polvia ja sanoi häntä isäkseen ja äidikseen.

Tällä tavoin Tambeli nousi päällikön istuimelle, kun Sanders saapui odottamatta etelästä pienellä höyryveneellään.

* * * * *

Isaukasu oli aivan Ochorin rajalla ja oli jokseenkin huomattava kylä, koska sen takamaista saatiin kumia. Se oli sellainen kylä, joka kasvoi kaupungiksi silmänräpäyksessä.

Höyrylaiva oli kiinnitetty rantaan ja lauta oli heitetty sen ja rannan väliin, kun Sanders tuli reippaasti rannalle häikäisevän valkeassa puvussaan.

Tambeli, komea mies, oli häntä odottamassa.

— Herra, sanoi hän, — Kfari on kuohut, ja minä olen tämän kylän päällikkö isäni kuninkaan määräyksestä.

Sanders käänsi päätään kuin omituinen lintu ja silmäili miestä harrastuneena.

— Sinun isäsi kuningas ei enää ole kuningas, sanoi hän lempeästi, — tällä hetkellä hän on minun laivallani hyvin sairaana. Ja vaikka hän olisi terve ja valtaistuimellaankin, niin ei kukaan voi sanoa, kuka on kylän tai kaupungin päällikkö, paitsi minä. Ja sinä, Tambeli, et ole minun päälliköitäni.

Tambeli ojensi leukaansa hieman, sillä hän oli päättäväinen mies.

— Olen maksanut päällikkyydestäni suolaa ja putkia, sanoi hän.

— Ja viinaa, sanoi Sanders lempeästi. — Kerrohan nyt, miten viina tulee tähän maahan, vaikka minä olen sen kieltänyt.

Tambeli silmäsi valkeata miestä suoraan kasvoihin.

— Herra, sanoi hän hypistellen keihäänsä messinkirenkaista vartta, — olen ollut monessa maassa ja tiedän monenlaisia tapoja; ja minulle on kerrottu — Rannikon mustaihoiset kertoivat — ettei ole mitään lakia, mustaa tai valkeaa, joka kieltää miehen ostamasta tai myymästä parrunpäitä, jos hän niin haluaa.

— Minä olen laki, sanoi Sanders, ja hänen äänensä oli entistä pehmeämpi. — Jos minä sanon niin, niin se on niin. Ja viinaa sinä et saa ostaa etkä myydä etkä lahjoittaa, vaikka Rannikon mustat lakimiehet olisivat viisaita kuin jumalat.

— Tämä päällikkyys…, aloitti Tambeli.

— Sinä et ole minun päälliköitäni, sanoi Sanders, — et nyt etkä ikinä, sillä olet ilkeä mies ja ryöstät sen, mitä toiset pitävät kalliina. Olen puhunut, palaver on päättynyt.

Tambeli epäröi.

Sandersin takana seisoi kersantti ja kaksi hausaa, ja Tambelin seisoessa kahden vaiheilla kersantti astui esiin ja tarttui lujasti häntä olkapäähän.

— Aleki, sanoi hän, ja se on kehoitus liikkumaan nopeasti.

Kun kersantin ote tiukkeni, niin vahva Tambeli tarttui häntä puvun liepukoihin ja heitti hänet menemään; sitten hän seisoi jäykkänä, sillä Sandersin revolverin lämmin suu oli painettu hänen vatsaansa, ja Tambeli, joka oli oman väitteensä mukaan kulkenut paljon ja nähnyt monta, tiesi Sandersin mieheksi, joka kunnioitti ihmishenkeä vähän, tuskin ensinkään.

He panivat Tambelin rautoihin ja kytkivät hänet »Zairen» kannella olevaan paaluun, sillä hän oli häväissyt kruunun palvelijaa heittäessään muitta mutkitta hausakersantin alas joen rinnettä, eivätkä sellaiset teot ole soveliaita kansan nähdä.

Höyrylaiva kulki täyttä vauhtia päämajaa kohti, ja Sanders antautui pohtimaan Tambelin asiaa.

Ei ollut, niin kuin mies oli sanonutkin, mitään lakia, joka kieltäisi väkevien juomien myynnin hänen alaisellaan alueella, mutta Sanders ei välittänyt perustuslaista. Hän oli pitänyt maansa vapaana viinan kirouksesta, eikä hänellä ollut aikomusta lisätä vastuutaan.

Maassa oli väkijuomia, sen hän syystä tiesi. Isisin Polambi, Akasavan Sakalana, Ngombin Nindino ja kaikki alueen päälliköt olivat poikenneet suoralta tieltä. Oli tapahtunut rikkomuksia, jotka olivat panneet Sandersin kiirehtimään »kaikin käytettävissä olevin keinoin». Oli myöskin voimaperäisesti uusittu päälliköitä.

Viinaprobleemi oli ratkaistu Tambelin vangitsemisella; jäljellä oli vain kysymys Tambelista. Tämän Tambeli selvitti itse.

»Zaire» seisoi puunottopaikassa, ja Sanders oli vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui, kun kannelta kuuluva melu herätti hänet ja hän tuli kannelle havaitakseen Tambelin, vahvan miehen, menneen ja vieneen mukanaan ketjut ja paalun, johon hänet oli kytketty. Hänen jälkeensä jäi hausasotilas, jonka pää oli murskattu.

Sanders vihelteli koko ajan matkalla päämajaan. Hän istui telttatuolissa aurinkokatoksen alla viheltäen nuottiaan hiljaa kaksi päivää, ja hänen miehensä, jotka tunsivat hänet hyvin ja ymmärsivät hänen mielenlaatunsa, pysyttäytyivät huolellisesti poissa hänen tieltään.

Hän saapui päämajaan vielä viheltäen.

Hän oli aseman ainoa valkoihoinen mies ja oli kiitollinen. Hän oli pannut yhden vieraistaan, Isisin jonkin verran pelästyneen kuninkaan, vartioinnin alaiseksi, mutta se ei häntä tyydyttänyt, sillä Tambeli oli rikkonut lakia ja karannut viidakkoon.

Nusadombista kuului uutisia ani harvoin, koska sikäläisillä oli syytä olla lähettämättä sanansaattajia; vielä parempi syy oli sen asukkailla olla liiaksi matkustelematta. Sanders vihasi nusadombilaisia niin väkevästi kuin vain lainsäätäjä voi vihata laitonta yhteiskuntaa. Hän vihasi heitä sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli vastuussa heidän hallitsemisestaan.

Tämän vastuun hän oli kieltänyt useammin kuin kerran, mutta siitä huolimatta hänen sisimmässään puhui hiljainen ääni joskus hänen hiljaisina hetkinään: »Nusadombi kuuluu Englannille, jos sinussa vain on miestä.»

Omantuntonsa tyydytykseksi hän vakoili miehiä jotka-eivät-kaikki-olleet-samanlaisia. Hänen vakoojansa tulivat ja menivät. Hän menetti siinä muutamia miehiä, mutta ylipäänsä oli onni myötä. Hän sai kuulla murhista, perheriidoista ja sensellaisesta, mutta ei koskaan hetken kysymyksistä.

Eräänä maaliskuun hiostavana iltapäivänä Sanders istui Joen suussa olevalla kalliolla onkimassa Kapin lohta ja ajatteli, ihmeellistä kyllä, nusadombilaisia. Hänen sitä tehdessään Abibu, hänen hausapalvelijansa ja arvoltaan kersantti, juoksi hänen luokseen yli terävien kivien pitkä pistin keikkuen vyöllä hänen ottaessaan pitkiä hyppyjä.

Sanders katsoi häneen kysyvästi.

— Herra, selitti Abibu käsi jäykästi kunniaa tehden, — yksi tiedustelija on saapunut Nusadombista, ja hänellä on paljon kerrottavaa sinulle.

— Anna hänen tulla tänne, sanoi Sanders.

— Herra, sanoi Abibu yksinkertaisesti, — hän ei voi kävellä, sillä miehet jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia ovat haavoittaneet häntä ja hän kuolee tänä iltana.

Sanders heitti siimansa ja seurasi hausaa päämajaan.

Hän tapasi vakoojan makaamassa kömpelöllä paarilla hänen kuistinsa portaitten edessä.

Mies katseli ympärilleen suu kivun irvistyksessä, kun Sanders astui kuistille johtavia portaita.

— Ho, Bogora! sanoi Sanders hiljaa, — mitä pahaa ne puhuvat sinusta?

— Ei ole mitään puhuttavaa tämän illan jälkeen, sanoi mies tuskissaan. — Minä puolestani ilmoitan tietoni ja nukun; ja herra, ellen olisi rakastanut sinua, olisin kuollut jo kolme päivää sitten.

Sanders tutki pikaisesti miehen haavat. Hän ei tullut pahoinvoivaksi, se ei ollut hänen tapansa — hän kääri miehen ruhjotut raajat jälleen peitteeseen.

— Muudan Tambeli, isisiläinen, istuu nyt nusadombilaisten keskuudessa, kuiskasi vakooja, — ja häntä pelätään, kun hän on päällikkö; myöskin sanotaan, että hän on suuren ju-jun jäsen, ja hänellä on voimallisia ystäviä päälliköiden keskuudessa. Hän tunsi minut, kun muut olisivat antaneet minun olla, ja hänen käskystään he tekivät minkä tekivät. Myöskin he aikovat, herra, hyökätä eräiden heimojen, niin kuin Isisin, Ochorin ja Ngombin kimppuun.

— Miten pian? kysyi Sanders.

— Kun toinen kuu tulee sateiden jälkeen.

— Se nähdään, sanoi Sanders. — Mitä tulee Tambeliin, niin hänen kanssaan selvitän tilit, Bogoro, minun veljeni, sillä kannan sinun veresi käsissäni, ja minun käsiini hän kuolee; kaikki jumalat todistavat minun sanani.

Paareilla makaava olento hymyili.

— Sandi, hän sanoi hitaasti, — on arvokasta, että kaikki kuulevat sinun sanovan minua veljeksi.

Ja hän ummisti silmänsä kuin uneen ja kuoli Sandersin katsellessa häntä.

Bosambo astui majastaan eräänä aamuna juuri ennen päivänkoittoa. Ochorin kaupunki oli hiljainen. Edellisenä iltana oli ollut tanssi, ja kaupungin keskellä hiipuva hiillos osoitti paikkaa, missä suuri tuli oli palanut.

Bosambolla oli yllään marakatinnahkaviitta, sillä aamu oli vielä viileä. Hän kulki kylän kadun päähän, ohi puutarhojen ja pitkin viidakkopolkua, joka johti hänen omalle kasvimaalleen. Siinä hän pysähtyi kuulostamaan.

Ei kuulunut muuta kuin kaukaisen puron kohina, kun se kulki tietään
Joentakaiselle Joelle.

Hän istuutui kumipuun varjoon ja odotti kärsivällisesti. Tunnin kuluessa aurinko nousisi; sitä ennen hän odotti jotakin tapahtuvan.

Hän ei ollut istunut viittä minuuttia kauempaa, kun hän näki olennon hiipien tulevan vastapäiseltä puolelta. Se liikkui varovasti ja pysähtyen silloin tällöin tunnustelemaan maaperää.

Bosambo nousi ääneti.

— Ystävä, sanoi hän, — liikut ääneti.

— Se on kuninkaiden tapa, sanoi olento.

— Elämä on täynnä äänettömyyttä, sanoi Bosambo.

— Ei kukaan ole niin äänetön kuin kuolema, oli vastaus.

He sanoivat nämä lauseet sulavasti kuin kerraten rituaalia, niin kuin todella olikin laita.

— Istu kanssani, veljeni, virkkoi Bosambo, ja toinen tuli ja istuutui hänen viereensä.

— Sanon sinulle, Bosambo, sanoi vieras, — että valat ovat valoja, ja miehet, jotka vannovat veriveljeyttä, elävät ja kuolevat toistensa puolesta.

— Se on totta, sanoi Bosambo. — Olen tullut tänne, sillä kun eilen vieras metsän mies saapui tuoden minulle hiukan vettä ropeessa ja kirsikan vedessä, tiesin, että Vaiteliaat tarvitsevat minua.

Vieras nyökkäsi.

— Niin, on monta vuotta siitä, kun vannoin valan, mutisi Bosambo, — kun olin hyvin nuori, eivätkä Vaiteliaat liiku Ochorin maassa, vaan Nigeriassa, joka on kuukauden matkan päässä.

Hänen vieressään oleva mies maiskautti huultaan.

— Olen täällä, sanoi hän painokkaasti. — Minä, Tambeli, kulkuri, jota myöskin sanotaan miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia kuninkaaksi. Lisäksi Vaiteliaitten järjestön korkea-arvoinen mies, pettäjäin leppymätön kostaja ja ju-jun tarkastaja.

— Herra, uskoin niin, sanoi yksinkertainen Bosambo, — sinun korkeutesi vaatimuksen vuoksi. Sano nyt, kuinka voin palvella veljeäni, joka vaeltaa yksin tässä maassa?

Hänen äänessään oli huoleton kysymys, ja vieraasta kauempana oleva käsi sormeili veitsen ohutta, pitkää terää.

— Ei yksin, veli, sanoi vieras merkityksellisesti, — sillä moni seuramme veli katsoo minun tuloani ja menoani.

— Se on yhtä hyvä, sanoi Bosambo luottavasti ja sujutti veitsen ääneti takaisin puiseen tuppeen.

— Voit palvella minua näin, sanoi Tambeli. — Olen Sandia vihaavien kostonhimoisten miesten kuningas, ja katsos, hän on sotilaineen tulossa rankaisemaan minua. Ja hänen matkansa kulkee Ochorin kautta ja hän istuu sinun luonasi päivän.

— Tämä kaikki on totta, sanoi Bosambo ja odotti.

Tambeli pisti kätensä vaippansa alle ja veti sieltä lyhyen bambukepin.

— Bosambo, sanoi hän, — tässä on henki, joka tekee hyvää Sandille. Sillä jos leikkaat pois toista päätä peittävän kumin, niin sieltä tulee sellaista pulveria, jota poppamiehet valmistavat, ja tämä sinun pitää kaataa Sandin hakkelukseen, eikä hän tiedä mitään, ja hän kuolee.

Bosambo otti kepin mitään puhumatta ja pani sen vyötäisillään riippuvaan pieneen pussiin.

— Tämän sinä teet peläten Vaiteliaita, jotka ovat armottomia.

— Tämän minä teen, sanoi Bosambo vakavasti.

Enempää ei puhuttu, ja miehet erosivat sanaakaan sanomatta.

Bosambo palasi majaansa, kun itäinen taivas meni helmenharmaaksi kuin olisi taivaan verho äkkiä poistettu. Hän oli sinä aamuna hiljainen mies, eipä edes Fatima, hänen vaimonsa, saanut hänen kieltään liikkeelle.

Iltapäivällä hän tapasi metsässä kuljeksivan koiran, ja raahattuaan sen paikkaan, jossa ei ollut näkijöitä, hän antoi sille lihaa. Se kuoli hyvin pian, kun Bosambo oli sirotellut lihaan sitä pulveria, jonka Tambeli oli antanut.

Bosambo katseli epämiellyttävää koetta tunteettomana. Kätkettyään tekosensa jäljet hän palasi kylään.

Iltasella tuli Sanders, ja Bosambo, jolle oli annettu tieto vierailun tärkeydestä lokalisanomalla ja joka aavisti samaa siitä, että Sanders kulki läpi yön, oli sytyttänyt suuren tulen rannalle osoittamaan »Zairen» tietä.

Pieni alus tuli hiljaa valopiiriin, alastomat miehet hyppäsivät veteen ja kahlasivat maihin kiinnitysköydet niskassaan.

Sitten tuli Sanders.

— Istun luonasi yhden päivän, sanoi hän, — sillä olen matkalla jakamaan oikeutta.

— Herra, minun taloni on sinun kämmenilläsi, ja minun elämäni myöskin, sanoi Bosambo mahtavasti. — Tuolla on uusi maja, jonka olen rakennuttanut sinulle majani varjoon.

— Nukun laivalla, virkahti Sanders. — Huomenna päivän koitteessa lähden matkalle miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia luokse.

He käyskentelivät pitkin kylän katua, Sanders jaloitellakseen, Bosambo hänen isäntänään täyttäen velvollisuuksiaan. Päällikkö tiesi, että silmät tarkkasivat häntä, koska hän aavisti, että Vaiteliaat odottivat hänen tiedonantoaan läheisessä metsässä.

He tulivat kadun päähän ja lähtivät kävelemään takaisin.

— Herra, sanoi Bosambo vakavalla äänellä, — jos sanon yhden asian, joka on perin tärkeä, pyydän sinun ylhäisyyttäsi, ettet pysähdy etkä hämmästy.

— Puhu, sanoi Sanders.

— Jos, sanoi Bosambo, — laivaltasi tulisi nukkuessasi tänä yönä tietoja, että olet sairas ja kuolemaisillasi, niin säästäisin sinulta pitkän matkan.

Sanders ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä yö oli pimeä, ja maailmaa valaisivat vain taivaallisten tähtien tuikkeet.

— Tiedän sinut kavalaksi mieheksi, Bosambo, sanoi hän hiljaa, — ja tottelen sinua empimättä. Mutta kerro, miksi niin pitää tapahtua, ja sitten teen, niin kuin on paras.

— Herra, sanoi Bosambo hiljaa, — olen sinun miehiäsi, ja kaiken kautta, minkä nimessä vain voidaan vannoa, olen valmis kuolemaan puolestasi, ja minusta tuntuu, että kuolen tavalla tai toisella. Vaikka olen sinulle harmiksi ja vaikka olet kironnut minua monta kertaa, tahdon kuitenkin, että minun joukkoni kuolisi, ennen kuin sinä kärsisit.

— Uskon sen, sanoi Sanders lyhyesti.

— Sen vuoksi, herra, usko minua ilman enempää puhumista.

— Sen teenkin, sanoi Sanders.

* * * * *

Viiden aikaan aamulla — niin kuin me aikaa laskemme — Bosambo meni nopeasti metsään mukanaan pitkävartinen lapio. Hän horjui hieman käydessään, ja mitä kauemmas hän tuli, sitä epävakaisemmiksi kävivät hänen askelensa.

Vajaan mailin päässä oli metsäpolulla pieni aukeama; mainio kohtauspaikka rakastuneille illan hämärässä ja yöllä paholaisten temmellyspaikka.

Tälle paikalle tuli Bosambo, sillä tämä oli se paikka, jossa Vaiteliaat odottivat hänen tietojaan. Hän tuli horjuen aukeamalle, lapio olallaan, ja viisi miestä katseli häntä varjosta tietäen hänen olevan juovuksissa.

Hän pysähtyi kehrääjälinnun puun luo ja istahti raskaasti. Vaippansa laskoksista hän otti pullon ja pani sen huulilleen.

— Bosambo, sanoi Tambeli tullen ääneti hänen eteensä.

— Tämä on hyvä merkki, sillä jokin sanoo minulle, että olet tehnyt tehtäväsi.

— Hän oli minun isäni, vaikersi Bosambo, — ja minun heimoni; hän oli suuri herra, ja kun hän on kuollut, niin valkeat miehet tulevat kivääreineen, jotka sanovat »ha-haha», ja syövät minut.

Hän pyöritti riippuvaa päätään tuskissaan.

— Ei kukaan tiedä, tyynnytti Tambeli, voimakas, — sillä tässä olemme kaikki, hyvän liiton viisi vaiteliasta miestä, eikä kukaan muu tiedä kuin me — emmekä me puhu mitään.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten huolellisesti: — Mikäli sinä täytät pyyntömme ja lähetät meille naisia ja viljaa.

Bosambo kuunteli tätä hänen orjuuttamisohjelmaansa antamatta mitään merkkiä.

— Miksi olet tuonut lapion? kysyi Tambeli äkkiä. — Hautaatko Sandin tänne?

— Kuka tietää? sanoi Bosambo.

Hän otti pullon esiin. Se oli pieni nelikulmainen pullo, jollaisissa on laittomasti takamaihin tuotua viinaa.

— Tämän minä otan, sanoi Tambeli. Hän ojensi kätensä ja väänsi pullon toisen hervottomasta kädestä. — Miehet, jotka juovat, puhuvat liiaksi, eikä sinun tule puhua, Bosambo, ennen kuin monta jokea on meidän ja Sandin sotilaiden välillä.

Hän otti puukorkin pois suulta.

— Ja, sanoi hän, — pitkä aika on kulunut siitä, kun sain viinaa.

Hän viittasi varjossa oleville tovereilleen.

— Nämä ovat minun veljiäni, sanoi hän, — ja sinun, sen vuoksi salli
Rannikon valkeiden miesten tapaan meidän juoda sinun onneksesi.

Hän kohotti pullon ja joi, ja ojensi sen lähimmälle miehelle. Mies toisensa jälkeen he ottivat pitkän kulauksen, sitten pullo tuli Bosambolle.

— Sano, kuoliko Sandi tuskiin? kysyi Tambeli.

— Hän kuoli rauhallisesti, sanoi Bosambo.

Tambeli nyökkäsi.

— Se on oikea tapa, sanoi hän, — sillä jos hän olisi kuollut suuresti meluten, olisi tullut sotilaita. Nyt ei kukaan voi sanoa muuta kuin että hän kuoli mongotautiin. Ei ole toista tämän kaltaista lääkettä, ja tämän on valmistanut kuuluisa poppamies.

Bosambo ei puhunut mitään pitkään aikaan; sitten hän puhui.

— Kuka on, joka pettää minut? kysyi hän. — Sillä jos suurten herrain korviin tulee tieto, että minä tapoin Sandin…

— Älä yhtään pelkää, sanoi Tambeli ääni hieman käheänä, — sillä ei ole ketään paitsi nämä… — hän viittasi kädellään epävarmasti — eivätkä — he — puhu — koskaan.

Tosiaankin hän puhui totta, sillä miehet makasivat levollisesti kuin uneen vaipumaisillaan.

— Pystyyn — pystyyn! mutisi Tambeli.

Hän meni potkaisemaan lähintä makaajaa, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän horjahti polvilleen.

Bosambo katseli häntä hyvin huvittuneena.

— Koira!

Tambeli kääntyi puolittain Ochorin päällikköä kohti ja sylki sanan suustaan. Hän kokosi kaikki voimansa ja ponnahti jaloilleen heittäytyen suoraan toisen kurkkuun.

Mutta Bosambo oli valmistautunut.

Hänen vasen kätensä ojentui ja tarttui Tambelin olkapäähän painaen miestä, kunnes hän kaatui.

Mies yritti nousta, kaatui jälleen, ja pian hän myöskin vaipui uneen, ensin rauhattomaan, sitten raukeaan kuin väsynyt mies.

Bosambo istui kärsivällisesti.

Pitkän hetken kuluttua hän otti lapion, jonka oli tuonut tullessaan.

— Tambeli, sanoi hän ryhtyessään työhönsä, ankaraan työhön, sillä viiden hengen haudan kaivaminen vaatii paljon lihasvoimaa, — olit hullu, sillä muuten olisit kyllä tietänyt, ettei kukaan minun uskooni kuuluva tapa ystäväänsä ja isäntäänsä. Eikä kukaan korkeahenkinen mies istu kuoleman varjossa. Oi Vaiteliaat, olette nyt hyvin vaiteliaita.

Hän päätti työnsä ja pyyhki hikeä otsaltaan seisoen epäröivänä haudan ääressä. Sitten hän kynsäisi leukaansa miettiväisenä. Hänen mieleensä tuli muisto lähetyskoulusta tuhansien mailien päästä ja ilkeäsilmäisistä katolisista papeista, jotka olivat opettaneet hänelle muutamia juhlamenoja.

Hän pudotti lapion ja polvistui kömpelösti.

— Pyhä Markus ja Luukas ja Johannes, hän rukoili sulkien silmänsä hitaasti, — olen murhannut viisi miestä myrkyllä, vaikka he itse nauttivat sitä minun kehoittamattani. Sen vuoksi he ovat kuolleet, mikä on hyvä asia meille kaikille. Amen.

KAHLEITTEN KYLÄ

Sanders oli tottunut kansansa lapselliseen puhetapaan, ja hän hyväksyi heidän antamansa nimitykset vastaansanomatta. Se oli osa leikistä. Häntä piti sanoa »ahdistettujen suojelijaksi», »viisauden herraksi» tai joksikin sellaiseksi, ja hän tuli pahalle päälle, jos se unohdettiin, koska se kaikki kuului leikkiin eikä merkinnyt enempää kuin »hyvä» sivistyneiden sanomana.

Mikäli imartelu ja liehittely kävi kohtuuden rajoissa, mikäli kohteliaisuus seurasi säännöllistä uraansa, sikäli Sanders oli tyytyväinen; jos kohteliaisuus oli liian vähäistä tai jos sitä oli ylenpalttisesti, niin hänen henkiset harjaksensa nousivat pystyyn ja hän katseli ympärilleen siristetyin silmin ja henki kurkussa nähdäkseen, miltä suunnalta vaara uhkasi.

Hän hallitsi miljoonaa mustaa ihmistä, jotka kieli, murre, tavat, ylpeys ja hengenkyvyt erottivat kahteenkymmeneenkolmeen eri kansaan. Bangelilaisia, jotka asuivat lähinnä päämajaa ja olivat itsekästä hulttiojoukkoa — krulaisten, kongolaisten, angolakansan ja rannikkolaisten sekasukua — hän ei ottanut huomioon, sillä he olivat jossakin määrin sivistyneitä ja viisaita valkoihoisten tapaan. He pelkäsivät myös rangaistusta, ja kuten Herran pelko on viisauden alku, niin lain pelko on sivistyksen alku.

Mutta heidän takanaan asuivat soturiheimot, joihin kauppamiehet eivät päässeet käsiksi ja joihin lähetyssaarnaajat vain hieman olivat vaikuttaneet. Sotaisia, epäjohdonmukaisia lapsia, joilla oli halu riitaan ja hämärä käsitys oikeudesta. Ja Sandersin tehtävänä ja huvina oli tutkia heitä omissa oloissaan, juuri kuin tutkitaan omaa lasta, ehkä hieman huolellisemmin (sillä kukinhan pitää lapsiaan ja heidän omituisuuksiaan varmoina), ja muuttaa suhdettaan heihin samoin kuin he muuttivat suhdettaan häneen, mikä järjestely tavallisesti suoritettiin kerran kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.

Sanders erosi tavallisista valtionluojista siinä suhteessa, että kun nämä pitivät alkuasukkaita yhtenäisenä joukkona, Sanders menetteli heidän kanssaan kuten yksilöiden.

Eräs korkea herra pyysi häntä sihteerinsä sihteerin välityksellä tekemään selvää rikoksesta, joka tapahtui pikku Isisin varrella, ja Sanders vastasi naiivisti (kuten korkeista herroista tuntui), että rikos oli aiheutunut erään Mdali-nimisen miehen näkemästä unesta.

Sanders ei uskonut uniin, ja kun eräs vakooja ilmoitti Tembolinin Mdalin nähneen unen, jossa joki oli noussut niin, että vesi peitti kylää vastapäätä olevan saaren, hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Hän näet tiesi, että sateet olivat olleet ankaria ja pikku joet tulvivat saattaen pääjoenkin pian tulvimaan, ja edelleen hän tiesi Tembolinin olevan niin korkealla paikalla, ettei sen asukkailla ollut mitään vaaraa.

Kun hän viikkoa myöhemmin kuuli Mdalin uneksineen, että viljan veisi kato, ei hän ollut millänsäkään. Hän ajatteli, että Mdali on hyvä arvaamaan, ja antoi asian olla.

Kun hän myöhemmin kuuli Mdalin nähneen unen, että Etinbolo, hänen toinen vaimonsa, kuolisi sinä yönä — kuten tapahtui — niin hän hieman hämmästyi, kunnes hän muisti, että hänen viimeksi kylässä käydessään nainen oli ollut pitkälle kehittyneessä unitaudissa. Hänen mielestään Mdalin oli helppo arvata, milloin vaimo kuolee.

Uutisia muista unista tuli yläjoelta — muutamat ensi käden tietoja, ja ne olivat yleensä vähäpätöisiä; jotkin ihmeellisemmät kulkivat suusta suuhun — ja ne olivat todennäköisesti liioiteltuja.

Sanders oli näinä aikoina puuhakas mies, eikä hänellä ollut aikaa eikä halua pohtia sellaisia asioita.

Mutta eräänä aamuna päivän koittaessa saapui kanootti, jossa oli Ahmed,
Sandersin salaisten vakoojien päämies.

— Herra, sanoi hän asettuen Sandersin vuoteen viereen kyykylleen, —
Isisissä on uneksija.

— Olen kuullut, sanoi Sanders arabiaksi ja väsyneesti. — Minä olen myöskin uneksija ja olisin uneksinut vielä kokonainen tunnin, ellet olisi häirinnyt minua.

— Jumala tietää, etten halua häiritä sinun suloista untasi, sanoi Ahmed. — Joka aamu ja ilta rukoilen Jumalaa, että unesi olisi hyvä; mutta tämä Mdali myy uniaan. Sillä hän sanoo jollekulle: »Anna minulle säkki suolaa, tai muuten näen unen, että sinä kuolet», ja kun he pelkäävät häntä, he kantavat hänelle, mitä hän tahtoo.

— Huomaan, sanoi Sanders ajattelevasti.

Hän lähetti vakoojan pois ja nousi.

Vähän ajan kuluttua hän lähetti hakemaan hausakersanttiaan.

— Mene kolmen miehen keralla, Abibu, sanoi hän, — Tembolinin kylään, krotiilisärkän laitaan, ja tuo minulle Mdali, uneksija.

— Pääni ja sydämeni kautta, sanoi Abibu ja lähti iloisena matkalle kanootilla.

Hän oli kymmenen päivää poissa ja palasi tyhjin toimin.

— Sillä ihmiset uhkasivat tappaa minut, sanoi hän, — kun Mdali oli nähnyt unen minun tulostani ja sanonut, että jos minä vien hänet, niin jokainen kylässä tulee sokeaksi. Ja, herra, koska tunnen mielesi, en halunnut tappopalaveria, ja tulin takaisin ilman häntä, vaikka, niin kuin tiedät, en pelkää kuolemaa.

— Teit oikein, sanoi Sanders.

Tunnin kuluttua hänen höyrylaivansa oli valmiina ja lähtenyt, ja kahden päivän ja yön kuluttua »Zaire» tuli kylään, jossa vastassa oli kylän päällikkö Kambori, älykäs mies.

— Herra, sanoi hän, — sanon sinulle, että jos otat uneksijan, niin ihmiset nousevat kapinaan — ei vain minun kyläni, vaan koko ympärillä oleva maa — sillä häntä pidetään hyvin pyhänä miehenä.

— Minä olen hänelle pyhä mies, sanoi Sanders englanniksi ja jatkoi matkaansa rannalle.

Hän tuli kylään kahden hausan saattamana ja meni suoraan sille majalle, jossa Mdali piti valtaa.

Mdali oli ollut aivan tavallinen mies, ennen kuin hän alkoi uneksia. Hän oli ollut kalankeihästäjä, ei varakkaampi eikä köyhempi kuin muutkaan ammattitoverinsa.

Nyt hän istui leikkauksin koristetulla tuolilla, jonka Kusaun Lalinobi oli lahjoittanut hänelle, kun hän oli nähnyt unen, että tämän vaimo synnyttää poikalapsen, ja hänen hartioillaan oli marakatinhännistä tehty vaippa, jonka Tonda, Lulangu-joen päällikkö, oli lahjoittanut hänelle siitä hyvästä, että Mdali oli uneksinut Tondan elävän kauemmin kuin veljensä.

Hänellä oli lukuisia muita lahjoja — kädessä kirjailtu keppi, kaulassa rautahelminauha, koristeltuja kuparirenkaita, pieni peili — kaikki saatu palkinnoksi hänen osoittamastaan suosiosta.

Hän ei noussut Sandersin tullessa.

Viisisataa silmäparia tarkasteli Sandersia; koko takamaa oli tullut koolle, sillä Mdali oli nähnyt unen komissaarin tulosta.

— Hei, valkea mies, sanoi Mdali äänekkäästi, — oletko tullut minun unieni takia?

Sitten hän nousi äkkiä.

Kaksi kertaa Sanders löi häntä kepillään, ja molemmat iskut sattuivat.

Sanders kuuli keihäiden kalinan takanaan ja kääntyi — raskas automaattinen pistooli kädessään.

— Minä uneksin, kärisi Sanders pistooli tähdättynä lähimpään joukkoon, — minä näin unta, että eräs mies kohotti keihäänsä minua vastaan ja kuoli. Ja kuoleman jälkeen hänen sielunsa joutui paikkaan, joka oli täynnä kaloja, ja joka aamu kalat söivät siitä palasen, ja joka ilta sielu kasvoi jälleen.

He pudottivat keihäänsä. Pureskellen rystysiään varma hämmennyksen merkki — he katsoivat häneen kauhuissaan ja hämillään.

— Minä uneksin, jatkoi Sanders, — että Mdali tuli minun mukanani Kahleitten kylään, ja mitä häneltä jäi, kaiken omaisuuden, jonka hullut olivat lahjoittaneet hänelle, kylän asukkaat jakoivat keskenään.

Kuului hyväksymisen mutinaa, mutta jotkut suhtautuivat asiaan äreästi, ja Sanders arveli heidän olevan maalta tulleita.

Hän kääntyi Mdaliin, joka vapisevin käsin hieroi kirveleviä olkapäitään.

— Ih, uneksija! sanoi Sanders lempeästi. — Puhu nyt ja kerro näille ihmisille, miten kaikki asiat tulevat hyviksi, kun sinä lähdet heidän luotaan.

Mies epäröi kohottaen kiukkuiset silmänsä komissaarin silmiin ja huomasi niiden kylmän ilmeen.

— Miehet, sanoi hän väristen, — asia on, niin kuin herramme sanoo.

— Sinä uneksit niin, ehdotti Sanders.

— Minä uneksin niin, sanoi Mdali, ja kuului yleinen helpotuksen huokaus.

— Vie hänet laivaan, sanoi Sanders. Hän puhui arabiaa Abibulle. —
Henkesi uhalla älä anna hänen puhua kenellekään.

Hän seurasi hausoja ja vankia ja lähti aikaa hukkaamatta matkaan.

Siten päättyi uneksijan tarina — tällä kertaa.

Mutta vaikka Mdali työskenteli Kahleitten kylässä valtakunnan hyväksi, niin hänen työnsä kantoi hedelmiä, sillä hän oli ollut uuras mies. Sattui useita kuolemantapauksia. Miehet ja naiset panivat terveinä nukkumaan ja heräsivät vain kuollakseen. Eikä kukaan pitänyt sitä merkillisenä eikä ilmoittanut siitä, sillä Mdali oli uneksinut niin, ja se tapahtui.

Mutta huhulla on jalat kulkea ja suu kertoa; ja aikanaan Sanders kulki pitkin maita mukanaan päämajasta pikaisesti kutsuttu lääkäri, ja moni tapasi hänet surren.

Miehet, jotka olivat kadottaneet pahantapaiset vaimonsa, toiset, jotka olivat haudanneet rikkaita sukulaisiaan, vaimot, jotka olivat saaneet vapauden Mdalin unien täyttymisen kautta, istuivat vaiti ja odottivat Sandersia pureskellen rystysiään.

Sanders jakoi oikeutta ilman muita todistuksia kuin mitä hänen lääkärinsä voi sanoa pahanhajuisissa paikoissa; mutta sillä oli vaikutus, ja Mdali, puunhakkaaja kahleitten kylässä, tapasi monta tuttua naamaa.

Kahleitten kylä oli kielekkeellä, jonka oikealla puolen laskee mereen
Isisi-joki ja vasemmalla Bokaru-joki. Se oli puhtain kylä Sandersin
hallintoalueella, mutta sen puhtautta eivät ylistäneet muut kuin
Sanders.

Siinä virtasivat voimakkaat joet niin väkevästi, etteivät vahvimmatkaan uimarit siinä kestäneet. Ja kolmion kantaan oli kaivettu leveä kanava, pituudeltaan viisi tai kuusisataa jaardia, yhdistämään molempia jokia, niin että kylä pikemminkin oli saarella kuin niemellä — ja saarelta oli vaikea pääsy, kun piikkilanka-aita oli pantu kanavan molemmille rannoille. Sitä paitsi kanava oli kolmen krokotiilin oleskelupaikka — ne oli komissaari Sanders kaukonäköisenä siihen asettanut — ja niiden poispääsyn estivät kanavan molempiin päihin vedetyt vahvat verkot.

Kylä itse oli jaettu kolmeen osaan: yksi varattu miehille, toinen naisille ja kolmas — ainoan maihinnousupaikan vastainen — puolelle hausakomppanialle.

Vaikka paikkaa sanottiinkin Kahleitten kyläksi, niin vain suurimmat lurjukset siellä olivat raudoissa, ja elämä kulki tässä pikku kylässä tasaisesti, ellei oteta lukuun sitä, että naiset asuivat korkean rautalanka-aidan toisella puolen ja miehet toisella.

Mdali saapui, sai numeron ja peitteen. Hänet käskettiin erääseen majaan kuuden muun vangin seuraan.

— Olen Isisin Mdali, sanoi hän, — ja Sandi lähetti minut tänne, koska näin unia.

— Se on hullua, sanoi majan päämies, — sillä minut hän lähetti tänne siksi, että pieksin hänen vakoojansa — veljeni kanssa — kunnes hän kuoli.

— Minut lähetettiin tänne, sanoi toinen mies, — koska olin päällikkö ja aloitin sodan — minä olen Pikku Isisin Tembeli.

Toinen toisensa jälkeen he esittäytyivät ja kertoivat rikolliset tekonsa yksinkertaisen ylpeinä.

— Minä olen unien näkijä, sanoi Mdali. — Kun minä uneksin jotakin tapahtuvaksi, se tapahtuu, sillä minä olen paholaisten suosiossa ja näen unissani ihmeellisiä asioita.

— Huomaan, sanoi Tembeli viisaana. — Sinä olet hullu.

* * * * *

Ei ole vaikeata kuvitella, miten Mdali sai valtoihinsa uusien toveriensa mielen ja luottamuksen.

Kerrotaan hänen ennustaneen erään vartian hukkumisen, joka sitten tapahtuikin. Jokainen Tembolinista saapuva uusi vanki oli hänen tekojensa todistaja.

Ja parhaalla tavallaan Mdali uneksi heille. Ja tällaisen suuren unen hän heille näki:

Tapahtui, että Sandi saapui tarkastamaan Kahleitten kylää, ja kun hän oli päässyt erään majan kohdalle, niin kuusi miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi leikkasi hänen kurkkunsa, ja sotilaat pakenivat kauhuissaan, ja vangit vapauttivat itsensä, eikä enää ollut vankeutta.

Hän uneksi tämän kolmena peräkkäisenä yönä.

Kun hän oli kertonut ensimmäisen unensa, niin Tembeli, jolle hän sen uskoi, sanoi miettiväisenä:

— Tuo on kyllä hyvä ajatus, mutta me olemme aseettomia, ja se ei siis voi tulla todeksi.

— Tänä iltana se selviää minulle unessa, sanoi Mdali.

Ja seuraavana aamuna hän kertoi, miten hän näyssä oli nähnyt vankien joukossa kongolaisen miehen, jolla oli kongolainen partaveitsi hiuksiin pistettynä.

Ja tosiaankin siellä oli kongolainen mies, jolla oli sellainen partaveitsi.

— Kuka leikkaisi kurkun? kysyi Tembeli. — Tämä on asia, joka vaatii perinpohjaisen selvityksen.

Ja taas Mdali uneksi ja huomasi, että Sandersin kurkun leikkaaja oli Koforo, puolihullu akasavalainen vanki. Kaikki oli nyt valmista suurta hetkeä varten.

Oli syitä, joiden vuoksi Sanders ei ollut suopea nti Ruth Glandynnelle, lähetyssaarnaajalle, ja näistä ei vähäpätöisin ollut alituinen huoli tytön turvallisuudesta ja tietoisuus siitä, että tyttö ei tuntenut alkuasukkaita niin hyvin kuin luuli tuntevansa — mikä oli suurin vaara.

Eräänä päivänä Sanders sai kirjeen, jossa neiti pyysi päästä käymään
Kahleitten kylässä.

Sanders noitui.

Hän ei ollut ylpeä kylästään — se osoitti laittomuuden kasvamista eräässä osassa hänen alaisistaan, ja hän oli tässä suhteessa sangen arka. Sitä paitsi hän oli, niin kuin itsekin tiesi, sangen huono näyttämään mitään.

Hieman pahalla tuulella hän vastasi olevansa valmis näyttämään neidille Kahleitten kylää milloin tahansa, paitsi — hän laati pyörryttävän listan kielletyistä päivistä.

Tämän listan laatimisessa Sanders osoitti tavallista suurempaa kekseliäisyyttä. Yhtenä päivänä hän ei voinut täyttää pyyntöä »neljännestarkastuksen» vuoksi, toisena »terveyskatsastuksen» vuoksi; eräs kielletty päivä oli »varusteiden tarkastuksen» päivä.

Aivojaan pinnistäen hän keksi kolmekymmentäviisi jaksoa vuodessa, pituudeltaan yhdestä seitsemään päivään, jolloin rikollisten tapaaminen oli tuiki mahdotonta; ja hän toivoi sydämessään, että neiti luopuisi kokonaan aikeestaan.

Hänen mielipahakseen neiti vastasi heti, valiten erään päivän, joka oli »valituspäivän» ja »korjausviikon» välissä — jotka molemmat tilaisuudet Sandersin mielikuvitus oli loihtinut ilmoille.

Hän saapui myötävirtaa kanootillaan, jota meloi kaksikymmentä miestä, ja Sanders tapasi hänet puolimatkassa ja otti hänet laivaansa.

Sanders oli pilkuttoman valkeassa puvussa, mutta hieman jäykkä ja hyvin muodollinen.

— Ellette pahastuisi sanoistani, olisin ollut hyvin mielissäni, jos olisitte luopunut tästä huvimatkasta.

— Tämä on tuskin huvimatka, neiti kylmästi. — Minulla on velvollisuuksia näitä ihmisiä kohtaan — tunnustatte, että lähetyssaarnaajat harvoin heitä näkevät — ja minusta tuntuisi siltä, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni, ellen olisi käyttänyt tilaisuutta, jonka niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle (Sanders kirosi itsekseen hänen loistavaa julkeuttaan) tavatakseni heitä.

Ison hellekypäränsä alta Sanders silmäsi neitiä.

— En voi antaa teidän käydä elämänne läpi epätietoisena siitä, etten halunnut teidän tuloanne, sanoi hän jyrkästi, ja nti Glandynnen nenä kohosi hieman, sillä paitsi lähetyssaarnaaja hän oli myöskin nainen.

He tulivat Kahleitten kylään eräänä säteilevänä aamuna

— No, mutta mitä pirua tämä tarkoittaa? sanoi Sanders.

Sillä vain kaksi hausaa oli jäljellä, toinen vartiana ja toinen hänen vuorolaisenaan.

— Herra, sanoi tämä mies, kun Sanders astui maalle, — komppanian miehet ovat menneet alas virtaa erääseen Palmujen paikkaan.

— Kenen käskystä? kysyi Sanders.

— Heille oli ilmoitettu, herra, sanoi mies, — he kun kuuluivat sufilahkoon, että Profeetan siunattu poika ilmestyy siinä paikassa ja näyttää heille paljon ihmeitä.

Komissaarille välähti valo, ja hän puoleksi hymyili, vaikka hänen sydämensä raivosi.

— Näyttää siltä kuin uneksija Mdali vielä uneksisi, sanoi hän. — Täällä tulee huomenna pieksäjäiset.

Hänen ensimäinen aikomuksensa oli lähettää tyttö takaisin; hän ei pelännyt, että vartioston satunnainen poissaolo johtaisi mihinkään vakavampaan tapahtumaan — sellainen ajatus ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä — mutta hän oli varovainen mies, eikä hänellä ollut lainkaan halua antautua vaaraan.

Hän oli jo puoleksi palaamassa veneelleen, kun päätti, että koska tyttö oli täällä ja oli matkustanut pitkän matkan, oli selvintä tehdä, mitä oli aiottu.

— Teidän on parasta mennä naisten puolelle, sanoi hän. — Lähetän Abibun kanssanne — minulla puolestani on asiaa eräälle Mdalille.

Hän avasi naisten osastoon johtavan portin ja katseli hentoa tyttöä tämän mennessä pikku katua myöten ryhdikäs, leveäharteinen hausa rinnallaan.

Hän käveli sen alueen poikki, joka erotti miesten osaston naisten osastosta, avasi portin ja astui sisään sulkien sen jälkeensä.

Kukaan ei tullut puhumaan hänelle, mikä oli omituista, sillä tavallisesti he tulivat pyytämään kuulustelua nimittäen häntä hyväntahtoisesti hänen jokapäiväisellä nimellään, joka merkitsee »öisin lentävää pientä teurastajalintua».

Nyt he istuivat majainsa edessä posket polvilla katsellen häntä vaieten, peloissaan.

— Tästä minä en pidä, sanoi Sanders.

Hän pani huolimattomasti kätensä taskuun ja päästi browningin varmistimesta. Keskisormellaan hän tutki revolverin perää, oliko makasiini paikallaan.

Hän seisoi hyvin lakaistun tien keskellä, ja hänellä oli hyvä näköala kadun päästä päähän.

Häthätää hän silmäsi oikealle puolen. Hän näki Ruthin puhuvan alkuasukasnaisten kanssa — niitä oli kolme ryhmässä kyykkien maassa.

Hänen takanaan erillään ryhmästä seisoi Abibu pitäen winchesterkarbiinia — lahja Sandersilta — käsivarrellaan. Komissaarin silmätessä hausa veti salaa lukkoa vireeseen.

— Abibu lataa, sanoi jokin Sandersin aivoissa.

Hän käänsi silmänsä takaisin miesten osastoon. Kukaan ei liikkunut. Vangit istuivat majainsa edessä vaiteliaina ja odottaen. Epäilyksen värähdys kulki hänen hermojensa läpi. Hän silmäsi jälleen Abibuun. Tämä oli hiljaisuudessa vetäytynyt vielä kauemmaksi naisryhmästä ja piteli nyt kivääriä kaksin käsin — oikealla sormeillen lukon kohtaa ja vasemmalla hypistellen makasiinia.

Sitten hän hieman kääntyi ja nyökkäsi, ja Sanders tiesi merkin olevan hänelle.

Sanders kääntyi nopeasti. Jos vaara uhkasi, niin se uhkasi naisten osastosta. Hän meni nopeasti takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Neljä miestä, jotka olivat istuneet hiljaa, nousivat ja tulivat häntä kohti kiirettä pitämättä.

— Herra, meillä on pyyntö, aloitti yksi.

— Mene takaisin majaasi, Tembeli! sanoi Sanders jyrkästi. — Tulen takaisin kuulemaan pyyntönne.

— Krak!

Abibu ampui erääseen majaan, ja tyttö pakeni tietä pitkin portille päin.

Tämän Sanders näki kääntäessään päätänsä, ja samassa nuo neljä syöksyivät hänen kimppuunsa.

Suuri käsi peitti hänen kasvonsa ja luja peukalo pyrki hänen silmäänsä.
Tembeli kaatui kuoliaaksi ammuttuna, ja Sanders tempaisi itsensä irti.
Hän juoksi porttia kohti ottaen avaimen esille mennessään.

Hän kääntyi ja ampui kahta seuraajaansa, mutta näillä, ei ollut halua taisteluun.

Hän avasi portin vakavin käsin ja sulki sen jälkeensä. Hän näki Abibun maassa miesjoukon alla. Tyttö oli kadonnut. Sitten hän näki tämän taistelevan kahden naisen kanssa, ja puolihullu Koforo hääri hänen kimpussaan.

Hän pääsi naisten luo, kun toinen tarttui tyttöä tukasta ja veti hänen päätään taaksepäin.

Koforo näki Sandersin tulevan ja laski kätensä.

— Ho, isä! sanoi hän hupsulla tavallaan. — Aion tappaa sinut, koska olet paholainen!

Naiset peräytyivät, ja Sanders tarttui heikkoa tyttöä vyötäisiltä ja heitti hänet pois heidän ulottuviltaan.

Koforo tuli häntä kohti herjaten ja irvistellen pieni lapionmuotoinen partaveitsi kädessään.

Sanders tähtäsi tarkkaan, sillä hänellä oli vain viisi panosta jäljellä; sitten hän kiinnitti huomionsa Abibuun.

Tämä makasi maassa tunnottomana; hänen kimppuunsa hyökänneet olivat paenneet, sillä vartia ja hänen varamiehensä ampuivat verkkoaidan läpi — ja harjaantunut hausa on tavattoman hyvä ampuja.

Yhdessä he kantoivat tytön veneeseen, ja Abibu virotettiin ja hänen haavansa sidottiin.

Kello neljältä iltapäivällä palasi rukoilemassa käynyt vartio, ja
Sanders pani toimeen tarkastuksen molemmissa leireissä.

— Herra, sanoi muuan, joka oli ollut vain passiivinen katselija, — tarkoituksena oli johdattaa sinut naisten osastoon. Sen vuoksi muutamat miehet kätkeytyivät majoihin arvellen, ettei herra kanna pientä pyssyään naisten keskuudessa. Kaiken tämän uneksi Mdali, joka on paennut.

— Ei yksikään mies pakene Kahleitten kylästä, sanoi Sanders. — Mitä tietä Mdali meni?

Mies osoitti kanavan rannalla olevaa rautalanka-aitaa.

Sanders meni aidan luo ja katsoi ruohoakasvavaa kanavaa.

— Näin hänen kapuavan ensimmäisen aidan yli, sanoi hänen tiedonantajansa, — mutta en enää toisen yli.

Komissaari kumartui ja otti käteensä heinää, jonka heitti vedessä olevalle vihreälle pölkylle.

Pölkky avasi karsaan silmän ja murisi vihaisesti, sillä se oli saanut hyvän aterian eikä pitänyt, että sen unta häirittiin.

AJATTELIJA JA KUMIPUU

On kolme asiaa, jotka ovat filosofian ja logiikan ulkopuolella.

Kolme asiaa, jotka tekevät lempeät miehet raivokkaiksi ja välinpitämättömän urhoolliseksi. Yksi on rakkaus, toinen on uskonto, ja kolmas on maa.

Isisissä oli mies, joka oli suuri ajattelija. Hän ajatteli asioita, jotka eivät olleet ajateltavissa, sellaisia kuin tähdet, myrskyt ja aika, joka ei alkanut eikä loppunut koskaan.

Usein hän meni joen rantaan, istui poski polven varassa ja ajatteli suuria asioita päivät umpeensa. Kylän asukkaat — Akalavi-särkän rannalla — ajattelivat, eikä se ole luonnotontakaan, että hän oli hullu, sillä tämä nuori mies pysytteli erillään elämän iloista, eikä hän löytänyt mitään huvitusta neitosten parista; hän pysyi poissa tansseista ja juhlista, jotka muodostivat jokivarren elämän valoisamman puolen.

Kmaka — se oli hänen nimensä — oli Jokon poika, joka oli Nkeman poika, jonka isä taas oli Suuren kuninkaan aikainen uljas soturi. Ja äitinsä puolelta hän polveutui Pikisamokosta, joka myöskin oli voimakas ja verinen mies, niin että hänessä ei sukunsa puolesta kylläkään ollut hempeätä luonnetta. — Sen vuoksi, sanoi Joko, hänen isänsä, — hänen täytyy olla hullu, ja jos asia voidaan järjestää Sandin tietämättä, niin puhkaisemme hänen silmänsä ja viemme hänet kauas metsään, jossa pedot tai nälkä hänet pian tappavat.

Kaikki sukulaiset oli kutsuttu perheneuvotteluun, koska hullu poika on kauhistus. Hän kulkee pitkin metsiä ja kulkiessaan tai narrimaisuudessaan hän särkee kapineita ja tekee vahinkoja, joista perhe on laillisessa vastuussa. He keskustelivat asiasta melkein koko yön eivätkä päässeet päätökseen. Neuvottelua jatkettiin seuraavana päivänä, ja perheen vanhin, toisen kylän hyvin vanha ja hyvin viisas päällikkö, antoi lausuntonsa. — Jos hän on hullu, sanoi hän, — niin hänet on kaikkien lakien ja tapojen mukaan tuhottava. Minä olen kokenut mies, niin kuin kaikki tiedätte, sillä olen elänyt useita vuosia kauemmin kuin te. Antakaa minun siis tutkia Kmakaa, onko hän hullu vaiko vain yksinkertainen, niin kuin pojat tavallisesti naimaiässä ovat.

Sitten he päättivät kutsua Kmakan kuultavaksi, ja ne, jotka menivät häntä hakemaan, löysivät hänet metsästä makaamasta pehmeällä nurmella. Hän makasi kasvot maahan päin, pää käsissään, katsellen kukkaa.

— Kmaka, sanoi häntä hakemaan tullut mies, — mitä sinä teet?

— Opiskelen, sanoi Kmaka yksinkertaisesti, — sillä tämä ruoho opettaa minulle paljon asioita, joista en ennen tiennyt.

Toinen katsoi maahan ja nauroi.

— Se on ruoho, sanoi hän, — se ei tee hedelmää, eikä se sen vuoksi ole mitään.

— Se on elävä, sanoi Kmaka katsellen yhä kukan terälehtiä. — Ja minä arvelen, että se on suurempi kuin minä, koska se on lainkuuliainen.

— Olet tosiaankin hullu, sanoi hänen serkkunsa, — se on aivan varma.

Hän vei hänet perheneuvotteluun.

— Löysin hänet, sanoi hän tärkeänä, — katselemasta ruohoja, ja hän väitti niiden olevan suurempia kuin hän itse.

Perhe katsoi synkästi Kinakaan, ja vanha päällikkö aloitti hyökkäyksen.

— Kmaka, sanotaan, että sinä olet hullu. Minä perheen päänä olen kutsunut suvun koolle, jotta näkisimme, onko syytös tosi vai ei. Sanotaan, että sinulla on kummallisia ajatuksia — sellaisiakin, että tähdet ovat muka kaukaisia maita.

— Se on totta, isä, sanoi toinen.

— Sanotaan sinun myöskin arvelevan, että aurinko paistaa yöllä.

— Niin luulenkin, sanoi Kmaka, — ja tarkoitan, että se paistaa jossakin. Sillä ei ole viisasta arvella, että joki olisi suurempi kuin aurinko.

— Huomaan, että sinä todellakin olet hullu, sanoi vanhus kylmästi, — sillä mitä tekemistä joella ja auringolla on keskenään.

— Herra, sanoi nuori mies vakavasti, — jokihan juoksee päivin ja öin, joko kävelet tai makaat, näetpä sen tai olet näkemättä. Kuitenkin typerät ajattelevat, että mitä he eivät näe, sitä ei ole olemassa. Ja onko joki suurempi kuin aurinko? Sillä jos joki, joka on osa Suuresta Kulusta, juoksee öisin, pitääkö auringon, joka on monta vertaa tärkeämpi maalle, lakata paistamasta?

Vanha päällikkö pudisti päätään.

— Ei kukaan muu kuin hyvin hullu mies puhu sellaisia asioita, sanoi hän, — sillä eikö aurinko muutu yöllä kuuksi, paitsi silloin kun se nukkuu? Ja kun ihmiset nukkuvat ja vuohet nukkuvat, niin miksei aurinko nuku ja ryömi maakuoppaan, niin kuin olen itse nähnyt?

He ajoivat Kmakan pois. Näytti mahdottomalta keskustella sen enempää.

Hän nukkui majassa yksikseen. Hän palasi myöhään sinä yönä, sillä hän oli ollut metsässä katselemassa lepakoita; mutta tullessaan hän tapasi kuusi serkkuaan odottamasta. He kävivät häneen käsiksi, eikä hän vastustellut.

He sitoivat hänet käsistä ja jaloista pitkään paaluun ja asettivat hänet kanoottiin. Sitten hänen kuusi serkkuaan kävivät kanoottiin ja meloivat nopeasti myötävirtaa. He aikoivat Paholaisten metsään, joka on Hiljaisella joella — erämaan vesistö, johon vain krokotiilit menevät laskemaan munansa, sillä siellä on hiekkarantoja, jotka ovat sopivia siihen tarkoitukseen.

Päivänkoitteessa he pysähtyivät ja tehtyään tulen keittivät ruokaa. He antoivat vangilleen hiukan kalaa ja maniokkia.

— Nälkäiset päivät odottavat sinua, veli, sanoi yksi serkuista, sillä me aiomme lopettaa sinut, koska olet hullu.

— En ole niin hullu, sanoi Kmaka tyynesti, — etten huomaisi teidän hulluuttanne.

Serkku ei vastannut tietäen, että, sellaiset hullut, jotka pitivät muita hulluina, olivat hulluimpia.

Aurinko oli noussut, ja kanootti jatkoi matkaansa Kmaka maaten pohjalla syventyneenä katsomaan kahta muurahaista, jotka olivat uhkarohkeasti tulleet tutkimusretkelle kanoottiin.

Äkkiä melominen taukosi.

Höyryten vastavirtaa, runko loistaen uudessa valkeassa maalissa, punavalkea kansikatos kirkkaana tuli »Zaire», ja komissaari Sandersin pieni sininen lippu liehui velttona laivan ainoassa mastontyngässä.

— Melotaan lähemmäksi rantaa, sanoi serkkujen päällikkö, — sillä tämä on Sandi, ja jos hän näkee, mitä me kuljetamme, niin hän suuttuu.

He siirtyivät syrjään antaen laivalle lavean tilan.

Mutta Joen Sanders, joka nojasi komentosillan laitaa vasten hellekypärä työnnettynä suojaamaan niskaa auringolta, oli nähnyt heidät. Hän oli myöskin havainnut, että miehet äkkiä lakkasivat melomasta, ja huomasi heidän taas alkavan voimakkaasti meloa ja ottavan uuden suunnan.

Hän nosti sormeaan merkiksi ruorimiehelle: peräsin käännähti ja äkkiä oli »Zaire» poikkiteloin kanootin tiellä.

— Tällä miehellä, sanoi serkkujen ällistynyt päällikkö, — on silmät kuin okapilla, joka näkee puiden läpi vihollisensa.

Hän lakkasi melomasta ja odotti palaveria.

— Mitä tämä on, Sambili? kysyi Sanders, kun höyrylaiva saapui kohdalle ja puoshaka tarttui pikku alukseen. Sanders kurottautui laivan laidan yli ja puhutteli serkkua nimeltä.

— Herra, sanoi Sambili, — en aio valehdella sinulle; tämä mies on minun serkkuni ja on hullu. Sen vuoksi viemme hänet kuuluisan poppamiehen luo.

Sanders nyökkäsi ja tipautti valkean tuhkan sikaristaan veteen.

— Tunnen joen paremmin kuin kukaan toinen, mutta en tiedä sellaisesta miehestä mitään, virkkoi hän. — Myöskin olen kuullut, että monta hullua miestä on viety Paholaisten metsään, jossa heitä odottaa poppamies, jota he eivät ole nähneet. Ja hänen nimensä on Iwa, joka merkitsee kuolemaa.

Kaksi hausaa kiskoi sidotun miehen laivaan.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders.

— Herra, sanoi serkku kiihtyneenä, — hän on hyvin hullu ja hyvin raivokas.

— Minä olen myöskin hyvin raivokas, sanoi Sanders, — ja sanotaan, että minä olen hullu, mutta minua ei sittenkään sidota paaluun.

Päästyään vapaaksi Kmaka nousi vapisten ja hieroskellen puutuneita jäseniään.

— He sanovat sinua hulluksi, Kmaka, sanoi Sanders.

Kmaka hymyili — paha merkki, sillä alkuasukkaat, joissa on pitkälle kehittynyt unitauti, hymyilevät usein sillä tavoin. Sanders katseli häntä uteliaana.

— Herra, sanoi Kmaka, — nämä minun veljeni luulevat minua hulluksi, kun minä ajattelen.

— Minkälaisia ajatuksia ajattelet? kysyi Sanders.

Toinen epäröi. — Herra, pelkään sanoa, sillä sinäkin voisit luulla minua hulluksi.

— Puhu, sanoi Sanders, — äläkä pelkää, sillä minä olen sinun isäsi ja sinun kuninkaasi, jonka on tänne asettanut hallitsemaan eräs mies, joka on hyvin suuri kuninkaiden neuvostossa.

— Ajattelen elämää, sanoi Kmaka, — ja tähtiä, ja sitä, miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. Ajattelen jokia. Herra, kysyi hän, — miksi kivi heitettynä tyyneen veteen tekee pieniä väreileviä ympyröitä, jotka laajenevat ja laajenevat, kunnes katoavat näkyvistä?

Sanders katsoi häntä terävästi. Hän oli kuullut tästä ajattelijasta.

— Jatka, sanoi hän.

— Herra, tätä minä myöskin ajattelen, sanoi Kmaka rohkaistuen, — että minä en ole mitään, että mikään ei ole mitään (hän viittasi kädellään ympärilleen valkeaan, kuumaan maailmaan), että myöskään sinä, herra, et ole mitään.

— Tällaista on häpeä sanoa, sanoi pääserkku kauhistuneena, — ja se osoittaa varmasti, että sinä olet hullu.

— Miksi minä en ole mitään, Kmaka? kysyi Sanders hiljaa.

— Herra, sanoi mies vakavana, — mikä ei ole ikuista, ei ole mitään.

— Kuulkaa häntä! huudahti Sambili epätoivoisena. — Kuulkaa tätä hullua! O, ko, ko! Kmaka, olet osoittanut hulluutesi herrallemme aivan kokonaan.

Hän odotti, että Sanders komentaisi Kahlehtijan sitomaan Kmakan ranteet. Sanders sen sijaan nojasi laitaan, pää vaipuneena, ja ajatteli.

— Kmaka, sanoi hän viimein, — minusta tuntuu, että sinä olet omituinen mies, mutta kuitenkaan et ole hullu, vaan viisaampi kuin yksikään musta mies, jonka olen nähnyt. Olet niin viisas, että jos jätän sinut veljiesi pariin, niin he tappavat sinut, sillä tyhmät miehet vihaavat viisautta, ja minusta tuntuu siltä, että sinä olet liian viisas.

Hän antoi määräyksen, että Kmaka sai asua miehistön kanssa.

Serkut puolestaan hän ajoi kanoottiin.

— Menkää rauhassa, sanoi hän, — sillä olette päässeet hullustanne ja säästyneet hirttonuoralta — en halua tässä maassa silmien puhkomista.

Sandersilla ei ollut ketään, kenelle hän olisi puhunut ajattelijasta, sillä hänen molemmat alaisensa olivat sairaana, ja hänen oli pitänyt jättää heidät rannikolle. Hän kokeili mielellään. Monrovian Bosambo oli koe, joka oli onnistunut hyvin. Juuri nyt Bosambosta oli harmia, ja se oli aiheuttanut tämän matkan.

Ochorin maan vieressä oli kapea kaistale, joka oli pienenä puskurivaltiona Isisin ja Ochorin välillä. Sen asema oli vaikea, sillä vaikka se oli aivan merkityksetön, niin sekä Ochori että Isisi halusivat saada sen; molemmat olivat lukemattomia kertoja sen vallanneet, ja vain Sandersin rautainen käsi saattoi taas palauttaa sen puolueettomuuden. Maailmassa ei ollut mitään estettä sille, että molemmilla kansoilla olisi vapaa kulku läpi Lombobon — se oli kaistaleen nimi — ja viisas päällikkö olisi voinut järjestää asiat niin, että sekä ochorilaiset että isisiläiset olisivat voineet kulkea vapaasti alueella kummankaan silti voimatta vaatia sitä herruuteensa.

Tätä päällikköä Sanders oli kauan etsinyt.

Hän oli nimittänyt monta. Ngombin Kombanava, joka myi kuninkuutensa
Iäisille tuhannesta putkesta ja kahdestakymmenestä suolasäkistä,
Akasavan Olambo, joka oli tuskin nimitetty, kun jo lahjoitti oikeutensa
Ochorin Bosambolle, Mnabo, rannikkolainen, Pikku Isisin Tibini —
kokonainen sarja Lombobon pikku päälliköitä oli tullut ja mennyt.

Sanders ajatteli näitä istuessaan kannella katoksen alla ja »Zairen» kyntäessä Suuren joen mustankeltaista vettä.

Hän oli hyvin kärsivällinen, ja oli ollut jo monta vuotta. Hän ei lannistunut, vaikka viimeisen pettymyksen katkeruus vieläkin kuohutti mieltä. Sillä hän oli asettanut päälliköksi erään Sakadamon, jonka hän oli tuntenut jo vuosia. Kun näet Sanders oli poissa näkyvistä, niin ylpistynyt Sakadamo kokosi sotilaansa ja vei heidät puolueettomasti ensin ochorilaisia ja sitten isisiläisiä vastaan ja lopuksi myi maansa molemmille.

Mistä rikoksesta Sakadamo tällä hetkellä suoritti kahden vuoden pakkotyötä Kahleitten kylässä, ja Lombobo oli päälliköttä.

Sanders poltti kaksi sikaria asian hyväksi, sitten hän lähetti hakemaan ajattelija Kmakaa.

He toivat hänet, pitkän nuorukaisen, hennonpuoleisen. Sanders tutki häntä villaisesta päästä hoikkien säärien päässä oleviin isoihin jalkoihin asti. Hänellä oli kyhmyiset polvet, ja hänen yllään oleva nahkavaippa paljasti hänen hoikkuutensa.

Sanders arvioi hänen ikänsä yhdeksäksitoista vuodeksi, mikä oli melkoisen tarkkaan osattu.

— Kmaka, sanoi hän tutkimuksensa päätyttyä, — sinun kaltaisesi miehet ovat harvinaisia, enkä minä ole tavannut sinun laistasi aikaisemmin. Tiedän, että olet kunnianhimon ja vihan yläpuolella ja ymmärrät suuria asioita.

— Herra, olen ajattelija, enkä tiedä itse, ovatko ajatukseni hulluja ajatuksia vai ovatko ne korkealla tavallisten miesten ajatuksien yläpuolella.

— Ole huoleti, sinä et ole hullu, sanoi Sanders kuivasti. — Uskon sen varmaan ja antaakseni sinulle osoituksen luottamuksestani aion tehdä sinut Lombobon päälliköksi, ja sinä saat olla minun sijallani, antaen ja ottaen oikeutta ja valellen kansasi tulista luonnetta viisautesi vedellä.

— Herra, teen niin kuin haluat, sanoi Kmaka.

Ja niin kävi, että suuressa palaverissa, jossa olivat läsnä kansan päämiehet ja johtajat, Sanders teki Ajattelijan Lombobon alueen päälliköksi ripustaen hänen kaulaansa teräsketjun ja mitalin. Toiseen palaveriin kutsuttiin Bosambo ja Isisin kuningas, ja siinä puhuttiin suoria sanoja.

Isisiläisten lähdettyä Sanders vei nuoren päällikön retkelle hänen uuden hallitusalueensa rajalle, ja heidän kanssaan meni myöskin Bosambo.

Aukeamalla aivan rajalla ja alueita yhdistävän polun vieressä kasvoi iso kumipuu, ja siihen seurue pysähtyi.

— Bosambo ja Kmaka, sanoi Sanders, — tämä puu merkitköön, mikä on Ochoria ja mikä on Lomboboa. Sillä kaikki, mikä on tämän toisella puolen, kuuluu toiselle, ja mikä on toisella puolen, kuuluu toiselle.

He katsoivat puuta, molemmat päälliköt; he katsoivat sitä pitkään ja tarkoin.

Herra, sanoi Bosambo viimein, — tarkoituksesi on selvä, mutta kenen alueella on tämä puu?

Se oli Bosambolle ominainen kysymys.

— Se puoli, joka on Ochoriin päin, on Ochorin maalla, se puoli, joka on
Lomboboon päin, on Lombobon maalla, sanoi Sanders.

Viimeisen varoituksen hän antoi Kmakalle.

— Ochorille ja Isisille, sanoi hän, — tulee sinun antaa kulkuoikeus ja kauppavapaus; sinä et saa estää kumpaakaan etkä auttaa toista toisen kustannuksella. Sinun tulee olla viisas ja suuri.

Herra, teen niin, sanoi Kmaka nyökäyttäen päätään, — sillä kasvava ja katoava ei ole mitään, vaan ainoastaan ihmisten sielut pysyvät.

Tämä viisas lause korvissaan kaikuen Sanders lähti paluumatkalle onnellisena luulossaan, että kohtalo oli viimein hänelle osoittanut puskurivaltion ratkaisun.

Mainittava on, että Kmaka aloitti hallituksensa viisaasti. Lombobolaiset, jotka olivat tottuneet tämän tästä uusiin päällikköihin, tekivät parhaansa saattaakseen hänet epätoivoon. He esittivät riitoja hänen ratkaistavakseen — riitoja, jotka olisivat panneet tottuneimmankin oikeuden päät pyörälle. Esimerkiksi:

Jos mies ostaa vaimon maksaen hänestä kaksi säkkiä suolaa, ja tämä on äkäpussi ja sitä paitsi monelta katsannolta epämiellyttävä, miten mies saa hinnan takaisin, kun suola on pudonnut veteen hänen omasta kanootistaan, jota souti kaksi hänen omaa melojaansa ja kaksi hänen appensa melojaa?

Tai:

Mies on lainannut naapurin keihästä metsästykseen ja maksanut joka kerta lainasta luovuttamalla osan saaliista. Eräänä päivänä hän meni metsästämään vioittuneella keihäällä ja leopardi vahingoitti häntä. Voiko hän vaatia hyvitystä siitä, että keihäs oli huono, jos lainaaja voi todistaa, että sen vioittumiseen on syynä heidän yhteisen serkkunsa huolimattomuus?

Tässä kaksi heidän esittämistään kysymyksistä, ja he istuivat puoliympyrässä neuvotellen, ja Ajattelija tuomitsi viimein. Neljä päivää hän mietti ensimmäistä juttua. Hänen kansansa istui mykkänä, hänen sanojensa hypnotisoimatta; he eivät voineet seurata hänen päätelmiään, he olivat tykkänään epätietoisia siitä, tuomitsiko hän kantajan vai vastaajan hyväksi; ja lopuksi, kun hän tavan mukaan nosti molemmat kätensä ja sanoi: »Palaver on päättynyt», he menivät pois mielissään ja mitään käsittämättä.

— Meillä on päällikkö, sanoi jokivarren kalastajakylän päämies, — joka on viisaampi kaikkia muita miehiä, niin viisas, ettemme me ymmärrä häntä.

Kmaka puuhaili maallisissa asioissa. Hän otti myöskin erään isisiläisen tytön vaimokseen. Myöskin hän salli sekä isisiläisille että ochorilaisille vapaan pääsyn. Molemmat kansat lähettivät hänelle lahjoja, jotka hän otti vastaan. Hänen päällikkyytensä kolmantena päivänä eräs hänen päämiehensä tuli kertomaan, että ochorilaiset kalastivat Lombobon vesillä ja että isisiläiset metsästivät Lombobon metsissä.

— Olkoon niin, sanoi Kmaka, — sillä metsät ja joet on luotu kaikkia varten, eikä ole tarvis mitään rajaa. Sillä tämä ei ole minun maatani eikä minun jokeani; eikä se ole teidän; se kuuluu kaikille ihmisille, joille siitä on jotakin hyötyä.

Tämä oli Sandersille mieleen, ja kun tiedot tulivat komissaarille, hän oli tyytyväinen.

Sitten paha kieli levitti juttuja hänen nuoresta vaimostaan, joka oli miellyttävä. —

— En ole pätevä asettamaan rajoja kenenkään haluille, sanoi Kmaka, — eikä tässä minun maassani saa mies enempää kuin nainenkaan olla tapojen orjuuttama.

Kaksi kuukautta kului tasaisesti. Kmakan vaikutus kasvoi päivä päivältä, ja hänen maineensa kruunasi tuomio, jonka langettamiseen kului yhdeksän päivää.

Sitten eräs päämies saapui kannellen ochorilaisia vastaan.

— Herra, he hakkaavat metsää Lombobon alueelta ja vievät sen kaupunkiinsa, sanoi hän.

— Metsä on vapaa kaikille, sanoi Kmaka.

Hän istui pienellä kaiverretulla tuolilla puoliympyrään rakennettujen majojen — hänen päämajansa — keskellä.

— Mutta, jatkoi hän, — koska tämä maa on minun ja kansa on minun ja koska minut on pantu kaitsemaan heitä, on häpeä, että ryövärit hävittävät tätä maata.

Ja kahta viikkoa myöhemmin ochorilainen seurue tuli metsästämään Lombobon alueelle seuraten tulisessa touhussa norsua. Kmaka lähetti rykmentin pidättämään heitä ja tappamaan norsun.

— Sillä minä sanon, virkkoi hän vangeilleen, — ja minun sanani ovat sellaista viisautta, että Sandikin kumartaa niitä: Se, mikä on toisella puolen erästä puuta Ochorin taholla, on minun, ja mitä on toisella puolella, se on teidän herranne.

— Herra, sanoi metsästäjäin päämies, — palaverhan oli, että sinun maassasi on metsästys vapaa.

— Ja vapaa kalastus, sanoi Kmaka hurjan ivallisena, — ja vapaa metsänhakkuu Kuoleman kautta! Ja se varas, sinun herrasi, tuhoaisi minun kauniin maani ja pilkkaisi minua — tuhannen keihään päällikköä! Mene takaisin Bosambon luo ja kutsu hänet palaveriin tienvieressä kasvavan kumipuun luo.

Tyhjin käsin palasivat metsämiehet kotiin tavatakseen herransa vihaisena.

Bosambo kirosi karokielellä, arabiaksi, bomongoksi, suaheliksi ja englanniksi nimittäen Kmakaa »kirotuksi mustaksi neekeriksi» ja esittäen eräitä tietoja hänen sukupuustaan.

Määrättynä hetkenä päälliköt tapasivat toisensa Kmakan saapuessa myöhästyneenä.

— Herra Bosambo, sanoi hän seisoen puhuessaan Lombobon puolella kumipuuta, — minun sydämessäni on häpeä, etten tullut ajallaan. Mutta minulla oli vaimo, jolla oli rakastaja tuottaen minulle häpeää, ja tänään minä tapoin heidät molemmat tavan mukaan.

— Sellaista tapahtuu, sanoi Bosambo. — Nyt olen saapunut luoksesi, Ajattelija Kmaka, eräitten kuuluviini tulleitten outojen tapahtumien vuoksi. Sanotaan sinun kieltäneen ochorilaisilta metsänhakkuun ja metsästyksen alueellasi.

— Se on totta, sanoi Kmaka, — sillä kumipuun tällä puolen oleva maa on minun, ja minä olen päällikkö alueella niin kauas kuin silmäsi kantaa.

— Maa kuuluu kaikille, sanoi Bosambo hieman kiivaasti.

— Maailma kuuluu kaikille, oikaisi Ajattelija, — mutta jänikset eivät tee pesää puuhun eivätkä kotkat kuoppaa maahan. Jokainen elää hänelle osoitetulla paikallaan, ja on osoitettu, että ochorilaiset elävät toisella puolen ja lombobolaiset toisella.

Bosambo kuohahti.

— Huomaan, että olet ahne koira, sanoi hän, — ja jos minun on hakattava metsää oman alueeni laidasta, niin katso, minä aloitan nyt!

Hän käski tuomaan kirveen, ja hänelle tuotiin se, ohutteräinen ja hyvin pureva.

Hän iski puuta kahdesti.

— Bosambo, sanoi Kmaka vavisten vihasta, — mitä sinä teet?

— Oikeuden jakaja, herjasi Bosambo, — lihavien sanojen keksijä, joka puhut kaloista ja ruokit viisautta kuin likainen maja ruokkii matoja, minä hakkaan puutani.

— Se on minun puuni, raivosi Kmaka ja otti heittokeihään.

— Toinen puoli on sinun, sanoi Bosambo jatkaen hakkaamistaan, mutta pitäen kuitenkin vaaraa silmällä, — ja minä hakkaan sen puolen, joka on minun. Ja jos sinä viisaudessasi pidät omasi pystyssä, niin sinä olet ajattelijain ruhtinas.

Hän jatkoi hakkaamistaan Kmakan katsellessa vihasta kiehuen.

— Jos sinä jatkat katalaa työtäsi, sanoi hän, — niin mikä estää puun kaatumasta?

— Ei mikään, sanoi Bosambo merkitsevästi, — sillä yötuulet ovat tulossa ja tuuli puhaltaa Ochoriin päin — ja katso! kun puu kaatuu, niin se kuuluu…

Kmaka heilahdutti kättään nopeasti taaksepäin ja linkosi keihään.

* * * * *

— He ovat tuossa pensaikossa, sanoi Sanders.

Hänen kasvoiltaan valui hiki virtanaan, ja niillä oli pieni verijuova.

— Panen sinne pari panosta, sanoi hausakapteeni. — Nämä lombobolaiset taistelevat mainiosti.

Sanders ei puhunut mitään. Hän paljasti valkeat hampaansa hymyyn, mutta hän ei ollut oikein rattoisalla tuulella.

— Ahmed, sanoi hausakapteeni polvistuen aluksen kannelle ja tähtäsi kenttäkiikarinsa vihollista peittävään puurykelmään, — jos sinä rakastat uskoasi ja vihaat kaffereita, niin älä pudota panosta liian aikaisin, tai minä lyön sinua kintuille.

— Herra, valaistus on huono, sanoi tykkimies. Hän kohotti tykin suuta hieman korkeammalle ja ampui.

Tällä kertaa panos osui. Puiden yläpuolella näkyi valkea savupilvi, ja he kuulivat ammuksen räjähdyksen.

Hausakapteeni nousi ja meni Sandersin luo.

— Mitä on oikeastaan tekeillä? kysyi hän.

Sanders ei sanonut toviin mitään.

— Bosambolla on jotain tekemistä tässä asiassa, sanoi hän, — mutta se lurjus teki kuitenkin vain, mihin hänellä oli oikeus. Kmaka on heräävä Kain. Hän on tapellut isisiläisiä vastaan ja hyökännyt heidän alueelleen; hän on tunkenut ochorilaiset aivan heidän pääkaupunkiinsa asti — heidän oli taisteltava pahuksesti pelastaakseen sen. Kmaka on julistautunut Ochorin, Isisin ja Lombobon kuninkaaksi ja käskenyt akasavalaisia ja ngombilaisia lähettämään hänelle lahjoja.

Hänen äänensä värisi; sitten asian huvittavuus tarttui häneen, ja hän nauroi.

Hän meni rannalle hausain kanssa ja johti joukkoa, joka teki viimeisen hyökkäyksen.

Revolveri kädessään hän käveli aukeman poikki, ja haussat kulkivat hänen sivullaan kahtena siipenä pistimet kivääreihin kiinnitettyinä.

Kmaka, jota ympäröi kourallinen hänen joukkonsa tähteitä, teki ankaraa vastarintaa, mutta se oli turhaa.

Äkkiä hänen miehensä heittivät keihäät maahan ja kohottivat kätensä.

— Pidättäkää tuo mies!

Joukko hausoja kävi taistelevan ajattelijan kimppuun, ja hän kaatui.

He toivat hänet verissään mutta urhoollisena Sandersin eteen, ja parin minuutin ajan he silmäilivät toinen toistansa.

— Kmaka, sanoi Sanders viimein, — olet tehnyt kauheita tekoja, sillä olet tuonut sodan tähän maahan ylpeydelläsi ja itsekkyydelläsi.

— Valkea mies, sanoi Kmaka halveksivasti, — olen kuningas ja näiden maiden herra — en puhu palvelijain kanssa — sen vuoksi, oi pieni mies, tuo minun eteeni kuninkaasi, että voin keskustella vertaiseni kanssa.

Sanders ei sanonut mitään; ja sitten:

— Tarttukaa häneen! sanoi hän äkkiä.

Sillä Kmaka kävi äkkiä hervottomaksi; hänen polvensa antoivat perään, ja hän vaipui maahan.

Hän oli haavoittunut kuolettavasti, niin kuin Sanders näki tutkiessaan häntä.

He veivät hänet puun varjoon, ja Sanders istuutui hänen viereensä.

Mies silmäsi komissaariin.

— Herra, sanoi hän hiljaa, — taidan mennä sinun rangaistavaltasi ulkopuolelle.

— Se on totta, Kmaka, sanoi Sanders lempeästi, — ja minä toivon, että olisit tehnyt sen, ennen kuin toit kaiken tämän surun lombobolaisille.

Kmaka pudisti päätään.

— Niin tapahtuu, sanoi hän hitaasti, — sillä elävät olennot käyvät elävien olentojen kimppuun, linnut hyönteisten, leopardit lintujen, ihmiset leopardien, ja kun ei ole ketään ihmistä suurempaa, ihmiset käyvät itsensä kimppuun. Näin on säädetty…

Hänelle annettiin vettä ja hän avasi jälleen silmänsä.

— Herra, sanoi hän puhuen vaivalloisesti, — olen ajatellessani tullut tuntemaan maailman suurimman totuuden.

Outo tuli leimusi hänen silmistään; ne välkkyivät hänen keksintönsä suuruuden häikäiseminä.

— Kukaan teistä viisaista miehistä ei tiedä sitä, kuiskasi hän, — kuolema on…

Sanders odotti, mutta Ajattelija Kmaka vei salaisuutensa mukanaan unen maailmaan.

YHDEKSÄN JULMAA MIESTÄ

Otombin metsässä oli yhdeksän julmaa miestä, kertoi alkuasukasviesti.

Yhdeksän julmaa miestä, jotka asuivat suon keskellä olevalla saarella. Ja suolle oli paha päästä, se kun oli laajan metsän keskellä. Vain marakatti tai leopardi voi löytää tien tämän saaren asukkaiden luo — sillä he itse kulkivat salaisia teitä.

Ei yksikään isisiläinen eikä akasavalainen eikä ngombilainen yrittänyt seurata näiden yhdeksän jälkiä, sillä, niin kuin yleensä tiedettiin, mahtava ju-ju vartioi kaikkia salaiselle paikalle johtavia polkuja.

Yhdeksän lainrikkojaa, joiden omaatuntoa painoi joko murha tai suurempi rikos, oli yhtynyt, Jumala tietää miten, ja ryösti maailmaansa.

He hyökkäilivät rankaisematta eivätkä pitäneet väliä sillä, tullattiinko isisiläisiä vai ngombilaisia.

Öisin he hiipivät peräkkäin vaiteliaina kuin kuolema, ei korsikaan risahtanut heidän jaloissaan eikä yhtään sanaa puhuttu. Päättäväisinä kuin sotilasmuurahaiset hävitysmatkallaan he kulkivat esteettä kylään, jonka olivat valinneet toimintapaikakseen, ottivat, mitä halusivat, ja poistuivat.

Joskus he halusivat ruokaa, joskus keihäitä, sillä nämä metsän miehet olivat voittamattomia voimamiehiä; joskus nainen tai pari meni eikä koskaan palannut.

Sellaiset laittomat seurat eivät olleet tuntemattomia. Joskus aivan tavalliset olosuhteet tekivät niistä lopun; jotkin niistä kukoistivat niin kuin miehet-jotka-eivät-olleet-kaikki-samanlaisia.

Otombin yhdeksän julmaa miestä olivat olemassa, koska mikään armeija ei voinut saartaa heitä, ja koska, niin kuin Sanders ajatteli, he eivät olleet kiinteä joukko, vaan hajosivat joskus koteihinsa.

Sanders lähetti kerran kaksi hausakomppaniaa hajoittamaan näitä yhdeksää, mutta siitä ei tullut mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan päässyt ampumamatkalle. Sitten Sanders tuli itse, eikä hyötynyt muuta kuin ankaran malariakohtauksen.

Hän lähetti sanan kaikille päälliköille sadan mailin alueella kehoittaen tappamaan kaikki yhdeksän tavattaessa ja luvaten palkkion. Sitten kun kolme viatonta ochorilaista oli tapettu ja jokaisesta vaadittiin palkinto, Sanders peruutti määräyksen.

Kaksi vuotta nämä yhdeksän raivosivat tahtonsa mukaan, sitten muuan isisiläinen, Fembeni nimeltään, löysi armon.

Fembenistä tuli kristitty, vaikka siinä ei olekaan mitään pahaa. Tämä ei ole mitään satiiria, vaan varauksellinen toteamus. Eräät neekerit tulevat uskovaisiksi ja huononevat, mutta Fembeni oli kristitty ja parempi mies — paitsi..

Tässä on toinen varaus.

Kosumkusussa eräs Ruth Glandynne teki työtä uskon hyväksi, ja hän oli, niin kuin aikaisemmin olen kuvannut, lähetyssairaanhoitajatar ja lisäksi kaunis.

Valkoihoiset sanoivat häntä kauniiksi, koska hänellä oli säännölliset piirteet, virheetön rakenne ja pitkä, sorea vartalo.

Mustaihoiset pitivät häntä jokapäiväisenä, koska hänen huulensa eivät olleet sellaiset, että ne olisivat heitä miellyttäneet, eikä hän ollut muutenkaan heidän ihannettaan vastaava. Vieläpä ngombilaisten mielestä hänen pitkä, kaunis tukkansa oli epämiellyttävä ja hänen kasvonpiirteensä lintua muistuttavat.

Herra komissaari Sanders ajatteli, että hän oli todellakin kaunis — milloin antautui ajattelemaan häntä.

Hän ei ajatellut tyttöä useammin kuin voi, kahdestakin syystä, joista meidän mieltämme kiinnittää vain se, että tytöstä oli hänelle hirveä vastuu. Sandersilla oli kummallakin ohimollaan harmaa hiussuortuva — silloin kun hän salli hiustensa kasvaa niin pitkiksi, että ne saattoi huomata — ja niitä hän sanoi »lähetyssaarnaajahiuksikseen». Erämaissa sijaitsevien lähetysasemien turvallisuus oli suuren huolen aihe.

Tulee ymmärtää, että lähetyssaarnaajat ovat tavattoman hyviä ihmisiä. Ne ihailijat, jotka pilkkaavat heitä, asettuvat samaan asemaan kuin ne, jotka ivaavat muitakin sankareita.

Lähetyssaarnaajat antautuvat suuriin vaaroihin — he irroittautuvat aineellisesta elämästä, joka on elämisen arvoinen; he valitsevat vertaa vailla olevat ankarat elämänehdot; he kärsivät jatkuvasta pahuudesta, joka tapaa heidät virkkuina ja hyväsydämisinä aamun koitteessa ja jättää heidän ruumiinsa kuoleman partaalle auringon laskiessa.

— Ja kaiken tämän he tekevät sen vuoksi, järkeili Monrovian Bosambo, — että eräitä ihmeitä tapahtui silloin, kun maailma oli vielä nuori ja oli eräs mies nimeltä Hesu. Minusta se on suurin ihme.

Sanders piti työtä tavattoman epämiellyttävänä, suorastaan ihaili niiden rohkeutta, jotka tulivat työskentelemään epäterveellisille työmaille, mutta samalla hän toivoi, että he eivät olisi tulleet.

Hänen tunteensa olivat samat kuin leijonankesyttäjän, joka näkee amatöörin astuvan raivokkaimpien petojen häkkiin; samat kuin tottuneen matadorin tunteet tämän silmäillessä alokkaan kömpelöä taistelua andalusialaisen härän kanssa — huolestuneen matadorin, joka purppuraviitta käsivarrella ja toinen siro jalka aidalla on valmiina hyppäämään aitaukseen novellon avuksi.

»Lähetyssaarnaajahiukset» tulivat Ruth Glandynnen saapumisen jälkeisinä kuukausina valkeammiksi ja lisääntyivät, sillä Kosumkusu oli Sandersin mielestä liian lähellä villiä Ngombia ja erehtyväistä Isisiä.

Sanders olisi kärsimättömyydessään helposti voinut erehtyä. Hän olisi voinut lähettää sananviejän molempien heimojen luo tai mennä itse uhkaamaan heitä kuolemalla ja kuolemaakin pahemmalla, jos he vahingoittaisivat tyttöä.

Mutta se olisi nostanut heidän rinnassaan jonkinlaisen itserakkauden tunteen, ja kun aika tulisi, niin kuin se varmasti tulisi, jolloin heidän mahansa olisi täynnä vihaa Sandersia vastaan, joku päällikkö sanoisi:

— Kas, tässä on nainen, joka on Sandin erikoinen silmätikku. Jos teemme hänelle pahaa, niin olemme kostaneet Sandille.

Ja kun lapset eivät tiedä minkäänlaista muuta huomispäivää kuin sen, joka tuo pelkkää hyvää mukanaan, olisi naislähetyssaarnaajan voinut käydä huonosti.

Sen sijaan Sanders antoi Bosambon, Ochorin päällikön, työksi tämän naisen suojelemisen, ja Bosamboon hän luotti kaikissa suurissa asioissa, vaikkakaan liikkuvan ja liikuteltavan tavaran suhteen häneen ei ollut liikoja luottamista.

Samaan aikaan kun Isisin Fembeni oli käännetty pakanuudesta kristinuskoon, Sanders kuljeskeli pitkin Suuren joen särkkiä etsien erästä Oko-nimistä miestä, joka pitkän ja salaperäisen poissaolon jälkeen oli palannut kotikyläänsä, tappanut vaimonsa ja paennut viidakkoon.

Se viidakko sattui olemaan lähetysaseman läheisyydessä; muuten Sanders olisikin antanut homman poliisimiestensä tehtäväksi, mutta heti, kun tuli tietoon, että Oko oli paennut siihen Ngombin osaan, mikä on Kosumkusun lähellä, Sanders kiiti jokea ylös höyrylaivallaan, sillä jokin sanoi hänelle, että tässä oli yksi niistä yhdeksästä.

Ja kersantti Ahmed, hausa, kirjoitti vaimolleen päämajaan:

Aamun koitteessa, kun murhaajan etsintä virallisesti aloitettiin, tuli meidän herramme Sundah hyvin todella äkäiseksi. Käskystä otin Kulala-joen vasemman rannan kolmen miehen kera, ja meitä oli käsketty ampua Oko, jos hän vastustaisi. Abibu (kersantti) otti oikean rannan, ja herramme etsi pensaikosta. Luultavasti Oko on hyvin tärkeä mies, koska Sundah tuli itse häntä virallisesti etsimään ja sanoo katkeria vastauksia yksinkertaisille palvelijoilleen.

Ahmedin kuvaus hänen päämiehensä mielentilasta voi olla liioiteltu, mutta luulen kuitenkin, että siinä oli paljon perääkin.

Takaa-ajon toisena päivänä Sandersin höyrylaiva oli kiinnitetty lähetysaseman rantaan, ja hän tapasi itsensä kävelemässä aamun viileässä ilmassa Ruth Glandynnen kanssa. Niin hän kuuli Fembenistä, isisiläisestä, joka oli löytänyt valon ja janosi kiihkeästi pelastusta.

— Hm! sanoi Sanders osoittamatta erityistä innostusta.

Mutta tyttö oli liian lämmennyt ensimmäisestä saavutuksestaan, jotta olisi huomannut hänen äänensä kylmyyttä.

— Sehän on loistavaa, sanoi tyttö harmaat silmät loistaen ja kasvot kauniina säteillen sitä ajatellessaan, — erittäinkin kun muistatte, hra Sanders, että minä vain heikosti taidan kieltä.

— Oletteko varma siitä, kysyi epäileväinen Sanders, — että Fembeni ymmärtää, mistä todella on puhe?

— Oh, kyllä! — Tyttö hymyili komissaarin yksinkertaisuutta. — Niin, hänhän tuli minua vastaan puolimatkassa, hän tuli etsimään totuutta, hän…

— Fembeni? sanoi Sanders miettivästi. — Taidan tuntea miehen; jos muistan oikein, niin hän ei ole niitä miehiä, jotka ottavat uskonnon, ellei se lopuksi lupaa hyvää liikeyritystä.

Tyttö rypisti kulmiaan. Hänen kulmakarvansa muodostivat suoran viivan vihastuneiden silmien yläpuolelle.

— Luulen, että tuommoinen puhe on teille arvotonta, sanoi hän kylmästi.

Sanders katsoi häntä etusormen rystynen huulillaan.

Tyttö on kaunis, ajatteli hän — tai sitten hän oli ollut niin kauan poissa valkoihoisten naisten seurasta, että tyttö vain näytti kauniilta seisoessaan raakaa, sivistymätöntä taustaa vasten. Hento, suora, harmaasilmäinen, virheettömästi muodostunut, vaikkakin Afrikan auringon paahtama, piirteet säännölliset — herkulliset, hiukset (tuuheat) ruosteenruskeat.

Sanders pudisti päätänsä.

— Toivon taivaan tähden, että ette oleilisi tässä kirotussa maassa, sanoi hän.

— Se ei kuulu asiaan, vastasi tyttö hieman hymyillen. — Puhumme
Fembenistä, ja te taidatte olla hieman hirvittävä.

He olivat tulleet suurelle nelinurkkaiselle majalle, jonka Sanders oli rakennuttanut tyttöä varten, ja nousivat kuistille johtavia puuportaita.

Sanders ei vastannut, mutta kun tyttö oli kadonnut majaan valmistamaan hänelle hieman teetä, hän viittasi Abibulle, joka oli seurannut jonkin matkan päässä.

— Mene, sanoi hän, — ja tuo minun luokseni Isisin Fembeni.

Hän tuijotti teehensä tytön kuvaillessa työtänsä ruusunvärein, kun Fembeni tuli, keski-ikäinen, pitkä mies, pukeutuneena housuihin ja liiveihin: ulkonainen merkki hänen henkisestä kehityksestään.

— Tule lähemmäs, Fembeni, sanoi Sanders hiljaa.

Mies tuli itsetietoisesti kuistin portaita ylös, otti kehoittamatta tuolin ja istuutui.

Sanders ei sanonut mitään. Hän katsoi miestä pitkän aikaa, sitten:

— Kuka on käskenyt sinun istua minun läsnäollessani? sanoi hän pehmeästi.

— Herra, sanoi Fembeni kerskuen, — kun minä nyt olen löytänyt oikean uskon…

Jokin Sandersin katseessa pani hänet kiireesti nousemaan.

— Voit istua — maahan, sanoi Sanders tyynesti, — kansasi tapaan, ja minä istun tällä tuolilla oman kansani tapaan. Sillä katsos, Fembeni, ei edes uskokaan tee mustaa valkeaksi eikä valkeaa mustaksi; eikä se tee myöskään sinua Sandin vertaiseksi, sillä hän on sinun herrasi.

— Herra, se on totta, sanoi Fembeni hiljaa, — mutta Suuren edessä me olemme toistemme veroiset.

— Sitten on Isisissä, Ngombissa ja Akasavassa miljoona ihmistä, jotka ovat sinun veroisiasi, eikä sinulle ole häpeäksi tehdä, niin kuin he tekevät.

Mihin ei voitu mitään vastata Fembenin käsityskyvyn mukaan.

Tyttö oli kuunnellut komissaarin ja oppilaansa keskustelua, ja hänen vihansa kohosi, sillä hän ei tuntenut alkuasukkaita Sandersin tavoin.

— Minusta tuo on hyvin pikkumaista, hra Sanders, sanoi hän kiivaasti. — On paljon tärkeämpää, että pakanasta tehdään kristitty kuin että teidän arvonne säilyy.

Sanders rypisti kulmakarvojaan julmasti — hän ei ollut tottunut seuratapoihin eikä myöskään väitteisiin.

— En ole samaa mieltä, nti Glandynne, sanoi hän hieman töykeästi, — sillä isisiläiset eivät näe hänen sielunsa hurmiotilaa, joka johtaa hänet tuttavallisuuteen minun kanssani; he voivat nähdä ja näkevät hänen ruumiillisen olentonsa.

Hänen päähänsä välähti ajatus, ja hän kääntyi mieheen. Se ajatus oli
Fembenille peräti tärkeä.

— Fembeni, sanoi hän isisin murteella, — olet kaikkien laskelmien mukaan rikas.

— Niin, herra.

— Ja vaimoja — montako sinulla niitä on?

— Neljä, herra.

Sanders nyökkäsi ja kääntyi tyttöön.

— Hänellä on neljä vaimoa, sanoi hän.

— No?

Tässä pienessä sanassa oli hieman uhmaa.

— Hänellä on neljä vaimoa, kertasi Sanders. — Mitä ajattelette siitä asiasta?

— Hän nai yhden kristittyjen tapaan, sanoi tyttö punastuen. — Tiedättehän, hra Sanders, että miehen on mahdotonta olla kristitty ja pitää useampia vaimoja kuin yksi!

Sanders kääntyi jälleen mieheen.

— Tämä vaimoasia, Fembeni, sanoi hän lempeästi. — Miten sinä menettelet vaimojesi kanssa?

Fembeni pyöritti paljaita olkapäitään kiusaantuneena.

— Herra, ajan heidät pois, paitsi yhtä, sanoi hän jurosti, — sillä se on pyhä tapa.

— Hm! sanoi Sanders toisen kerran sinä aamuna.

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja sanoi sitten:

— Se on pulmallinen kysymys, sanoi hän.

— Minusta se ei ole ensinkään pulmallinen, sanoi tyttö itsepäisesti.

Hän oli tulemaisillaan kiukkuiseksi, vaikka Sanders ei sitä huomannut, koska hän ei tuntenut valkoihoisten naisten tapoja.

— On julmaa teidän puoleltanne, hra Sanders, horjuttaa tätä miestä, estää hänen uskoansa…

— En lainkaan ehkäise, keskeytti komisaari. Hän oli lyhytpuheinen, sillä hän oli niin syventynyt pohdittavaansa, ettei lainkaan ottanut huomioon jonkun naislähetyssaarnaajan tunteita. — Mutta en voi sallia alueellani tapahtuvan sellaista; tällä miehellä on neljä vaimoa, ja jokaisella heistä on lapsia. Mitä oikeutta tai kristillisyyttä on siinä, että ajetaan pois kolme vaimoa, jotka ovat palvelleet tätä miestä?

Siinä oli tytölle kysymys, ja kiivaudessaan tämä käytti todistetta, jota vastaan ei ollut sanottavaa.

— Laki sallii sen, sanoi hän. — Sellaista tapahtuu kaikkialla maailmassa, missä lähetystyö on käynnissä. Ehkä voisin saada naiset ymmärtämään: ehkä voisin selittää…

— Ette voi selittää lapsia olemattomiksi, sanoi Sanders julmasti.

Siihen päättyi keskustelu, sillä loukkaantuneena ja äkeänä tyttö meni majaan jättäen Sandersin sekavien tunteiden uhriksi.

Tämä käänsi katseensa kiusalliseen Fembeniin.

— Minusta tuntuu siltä, sanoi hän, — että mies tulemalla kristityksi pääsee pienemmällä ruokakunnalla. Minun pitää tutkia tätä asiaa.

Fembeni suhtautui häneen peläten, sillä jos naista kuulustellaan, niin kuka tietää, mitä hän sanoo? Ja miehelle oli jokseenkin samantekevää, olipa hänellä yksi vaimo tai neljäkymmentä.

Sinä iltana oli turhaa etsiä enää Okoa, minkä vuoksi Sanders souti joen poikki kuulustelemaan vastakääntyneen vaimoja.

Hän tapasi yhden vaimon, joka suhtautui tulevaan muutokseen melko tyynesti, ja kolme, jotka olivat pahoillaan ja äänekkäitä.

— Herra, sanoi yksi näistä kolmesta sellaisella julkealla äänellä, jonka kuulee vain alkuasukasnaisilta, — tämä valkea noita on ottanut meidän miehemme…

— En kuule oikein hyvin, sanoi Sanders nopeasti, — mutta olin kuulevinani kuitenkin sanan, josta en pidä.

Hän heilutti keppiään, niin että se vinkui.

— Herra, sanoi nainen, alentaen ääntään ja puhuen vienommin, — tämä jumalanainen on vienyt meidän miehemme.

— Jumalanaiset eivät vie miehiä, sanoi Sanders, — mutta he vaikuttavat heidän mieliinsä niin, että he tulevat paremmiksi miehiksi.

— Fembeni ei tule paremmaksi eikä huonommaksi, sanoi nainen katkerasti, — sillä hän menee metsään öisin; usein hän nousee minun viereltäni, ja kun hän on mennyt, niin tulevat yhdeksän julmaa miestä jostakin läheltä ja ottavat mitä he haluavat.

Hän vaikeni äkkiä. Komissaariin katsovissa silmissä oli kauhua; tuskissaan hän oli puhunut liian paljon.

— Se on hullua puhetta, sanoi Sanders hymähtäen.

Hän tiesi, ettei saisi kuulla enää enempää, ja oli rauhoittavinaan vaimoa.

Hän kulki kylän läpi puhuen sillä välin päällikön kanssa ja palasi sitten kanootilleen.

»Zairella» hän kutsui Abibun luokseen.

— Ota kolme miestä ja tuo minulle Fembeni, sanoi hän, — ja ole valmis ampumaan hänet, sillä olen kuullut eräitä asioita.

Hän odotti kymmenen minuuttia; sitten Abibu palasi — yksin.

— Fembeni on mennyt metsään, sanoi hän, — ja samoin jumalanainen.

Sanders katsoi häneen.

— Kuinka?

— Herra, tämä Fembeni on kristitty, ja hän halusi puhua jumalanaisen kanssa uudesta taiasta. Niin he menivät yhdessä, ja jumalanainen luki kirjaa. Fembenillä oli myöskin hänelle lahja, jonka hän oli ostanut ranskalaiselta kauppiaalta.

— Huomaan, sanoi Sanders.

Hän kumosi whiskylasin, ja hänen kätensä vapisi hieman.

Sitten hän otti hyttinsä seinältä metsästyskiväärin, avasi kaksi pakettia panoksia ja pudotti ne taskuihinsa.

— Anna miesten seurata pian sinun johdollasi, sanoi hän.

— Herra, täällä on muita kersantteja, sanoi Abibu. — Tahdon tulla kanssasi, sillä olen oikea kätesi, vaikka kuolema minua odottaisi.

— Niin kuin haluat, sanoi Sanders.

Hän meni lähetysaseman alueen poikki pysähtyen vain sen verran, että eräs poika voi osoittaa hänelle suunnan, mihin nuo kaksi olivat menneet; sitten hän meni nopeasti metsään Abibu kantapäillään.

Hän seurasi polkua satakunta jaardia. Sitten hän pysähtyi ja nuuski kuin koira.

Hän kulki hiukan eteenpäin ja palasi takaisin jäljille. Hän kumartui ja poimi maasta murtuneita lasinpaloja, poikkesi sitten polulta ja seurasi nenäänsä.

* * * * *

Ruth Glandynnellä oli suunnaton luottamus Sanaan, joka on tehnyt marttyyreja.

— Et saa epäillä, Fembeni, sanoi hän vaivalloisella isisin murteellaan, — sillä Valossa, jonka Sana tuo, kaikki asiat selvenevät sinulle.

He olivat kuulomatkan päässä lähetysasemalta kulkien metsään päin.

Tyttö luki pieniä otteita mukanaan olevasta kirjasta ja oli niin syventynyt asiaan, ettei huomannut heidän sivuuttaneen hajallaan olevia puita, aarniometsän alkua.

Huomatessaan sen hän kääntyi.

— Kerron sinulle enemmän, Fembeni, sanoi hän.

— Neiti, kerro nyt heti, sillä Sandi on pannut minut epäilemään, sanoi
Fembeni.

Tyttö rypisti kulmiaan. Millaista epäuskoa saattaa materialisti kylvää! Hän oli pitänyt Sandersista. Nyt tällä hetkellä hän melkein vihasi häntä.

— On valkeita miehiä, jotka epäilevät, sanoi hän, — ja jotka sirottelevat okaita tielle…

— Tämänkin olen ostanut sinulle, sanoi Fembeni, — ja maksanut siitä säkillisen suolaa.

Kupeellaan olevasta nahkapussista hän veti esiin pitkähkön, kapean pullon.

Tyttö hymyili, kun hän tunsi rahoittavan alkuasukashajuveden kukkasleiman.

— Tämän ostin sinua varten, opettaja, sanoi mies ottaen korkin pullon suulta, niin että illan viilenevä ilma täyttyi myskin tuoksulla, — jotta puolustaisit minua Sandia vastaan, joka ei ole jumalamies, vaan paholainen.

Tyttö otti pullon nopeasti ja pani korkin paikalleen.

— Sandi ei ole paholainen, sanoi hän lempeästi, — eikä hän tee sinulle pahaa.

— Hän on mennyt joen poikki, sanoi Fembeni jurosti, ja hänen silmissään oli kumma välke, — ja hän puhuu vaimojeni kanssa, ja he voivat kertoa minusta kauheita asioita.

Tyttö katsoi häneen vakavasti.

— Mitä pahoja asioita he voivat kertoa sinusta? kysyi hän.

— He voivat valehdella, sanoi mies lyhyesti, — ja Sandi tuo köytensä ja minä kuolen.

Tyttö hymyili. — En luule, että sinun tarvitsee pelätä, sanoi hän ja lähti kulkemaan takaisin päin; mutta mies seisoi hänen edessään, ja siinä hetkessä tyttö huomasi vaaran, ja väri kaikkosi hänen kasvoiltaan.

— Jos Sandi tulee minun perässäni tappaakseen minut, sanoi mies hitaasti, — minä sanon hänelle: »Katsos, minulla on nainen, joka on sinun sukuasi, ja jos et anna minulle anteeksi, niin tulet surulliseksi.»

Tyttö ajatteli nopeasti ja juoksi sitten äkkiä hänen ohitseen lähetysasemalle päin.

Mies oli hänen kintereillään kuin leimaus. Tyttö kuuli hänen jalkojensa lujan töminän, ja äkkiä käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen.

Hän huusi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa, ja miehen suuri käsi peitti hänen suunsa.

Fembeni pudisti tyttöä rajusti.

— Elät tai kuolet, sanoi hän, — mutta jos huudat, niin lyön, kunnes kuolet.

Fembeni puoliksi kantoi, puoliksi raahasi tyttöä metsään päin.

Tyttö oli vähällä kuolla pelästyksestä; hän hämärästi tajusi, että mies ei lähtenyt seuraamaan polkua, että hän kulki suorassa kulmassa mutkitellen harhaannuttavasti läpi metsän, seuraten omia polkujaan.

Kun Fembeni kääntyi, niin tyttö teki toisen vapautumisyrityksen. Hänellä oli vielä kädessään pullo, jossa oli hajuvettä, ja sillä hän löi miestä kaikin voiminsa. Fembeni tarttui hänen käteensä ja oli vähällä murtaa sen.

Korkki putosi pullon suulta, ja iljettävä hajuvesi kasteli hänen pukunsa.

Fembeni väänsi pullon tytön kädestä ja heitti sen pois.

Tarttuen hänen käteensä Fembeni kuljetti häntä edelleen. Hän oli hengästynyt, kun he pysähtyivät, ja hän vaipui maahan voimattomana.

Tyttö ei uskaltanut pyörtyä, vaikka hän oli aivan rajoilla. Hän ei vähääkään aavistanut, miten pitkälle he olivat tulleet. Aurinko juuri laski; tämän hän arvasi pikemmin kuin tiesi, sillä auringonvaloa ei tullut metsään.

Fembeni katseli tyttöä; hän istui selkä puuhun nojaten ja silmäili häntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän nousi.

— Tule, sanoi hän.

He kulkivat vaiteliaina. Tyttö ei puhunut Fembenille mitään. Hän tiesi puheen turhaksi, ja hänen mielensä oli vielä hämmentynyt. Miksi, miksi, miksi? kysyi se yhtämittaa.

Miksi tämä mies rupesi kristityksi?

— Fembeni, sammalsi hän, — olen ollut sinulle ystävällinen.

— Nainen, sanoi mies ilkeästi, — voit olla ystävällisempi.

Tyttö ei puhunut enää mitään.

Asian kauhistuttavuus alkoi selvitä. Hän puoliksi pysähtyi, ja mies tarttui raa'asti hänen käsivarteensa.

— Pääni kautta sinä saat elää, sanoi hän, — jos Sandi antaa lupauksen, ettei ketään meistä hirtetä — sillä me olemme Julmat miehet, ja Sandi on nuuskinut minut ilmi.

Tässä puheessa oli toivon välähdys. He pitivät häntä vain panttivankina…

Yö oli tullut, kun he tulivat veden äärelle.

Siinä Fembeni pysähtyi. Hän etsiskeli viidakosta ja veti näkyviin onton puunrungon.

Sen sisällä oli kaksi rautapuupuikkoa, ja kyykistyen lokalin ääreen hän antoi metallinsointuisten kalahdusten kuulua.

Kymmenen minuuttia hän soitti säveletöntä tahtiaan. Kun hän pysähtyi, kuului jostakin järven poikki kaukainen vastaus.

He odottivat, tyttö ja hänen ryöstäjänsä, lähes puoli tuntia. Tyttö herkisti kuuloaan kuullakseen airon ääniä, tietämättä, että vettä ei ollut enempää kuin satasen jaardia ja sen takana ja ympärillä oli suosaari, jolla oli noiden yhdeksän olinpaikka.

Toisten läsnäolon ensimmäinen merkki oli hiljainen kahina, sitten hän näki pimeyden läpi miesten tulevan heitä kohti.

Fembeni tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä eteenpäin.

Hän sanoi muutamia sanoja vastatulleille murteella, jota tyttö ei ymmärtänyt. Vaihdettiin muutamia kysymyksiä, ja sitten joukko kulki edelleen.

Maaperä tytön jalkojen alla tuli pehmeäksi ja kosteaksi. Joskus vettä oli nilkkoihin asti. Miesten johtaja löysi tien erehtymättä, joskus kulkien puoli ympyrässä, joskus kääntyen suorassa kulmassa, joskus pyörähdellen sinne tänne, kunnes tyttö ei enää ollut lainkaan selvillä suunnasta.

Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä, hänen päänsä oli sekaisin, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri pyörtymäisillään, kun joukko äkkiä tuli kuivalle maalle.

Muutamia minuutteja myöhemmin he tulivat kyläpahaiseen, jonka rikolliset olivat itselleen rakentaneet.

Tuli paloi, ja sen loistetta estivät majat, jotka oli rakennettu ympyrään.

Tytölle osoitettiin maja, ja hänet työnnettiin sisälle.

Pian sen jälkeen eräs nainen toi hänelle kulhollisen keitettyä kalaa ja hiukan vettä.

Murteellisella isisin kielellään hän pyysi naista jäämään luoksensa, mutta tämä oli nähtävästikin ngombilaisia eikä ymmärtänyt.

Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.

* * * * *

Majan ulkopuolella tulen ääressä istui kahdeksan Yhdeksästä julmasta miehestä. Yksi niistä oli Isisin Oko, joltisenkin voimakas mies.

— Tästä naisesta en pidä, sanoi hän, — ja minun käsitykseni mukaan Fembeni on hullu ja hullun poika, kun hän tuo hänet, ellei hän toisten naisten lailla tule palvelemaan meitä.

— Herra Oko, sanoi Fembeni, — olen perehtyneempi valkoisten miesten tapaan kuin sinä, ja minä sanon sinulle, että jos pidämme tämän naisen, niin meille käy hyvin. Sillä jos Sandi sieppaa sinut tai minut tai jonkun meistä, niin sanomme hänelle: »Meillä on nainen, jota pidät suuressa arvossa, ja jos hirtät minut, niin tapat hänet myöskin.»

Mutta Oko ei vielä ollut tyytyväinen.

— Minä tunnen myöskin valkeita miehiä ja heidän tapojaan, sanoi hän. — Sandi olisi jättänyt meidät, mutta nyt hän ei lepää, ennen kuin meidät on tapettu, sillä Sandin muisti on kuin joki, joka ei koskaan lakkaa juoksemasta.

Eräs akasavalainen teki ilkeän ehdotuksen.

— Sitä me tuumimme, sanoi Oko.

Hän oli jo päättänyt. Hänellä ei ollut sitä mielennokkeluutta, joka oli Fembenille ominainen. Hän näki lopun lopun ja aikoi ahtaa jäljelläolevaan aikaansa niin paljon elämää kuin hänen saavutettavissaan oli.

He istuivat neuvottelussa varhaiseen aamuun tulen loisteen kimmeltäessä heidän rasvatuilla vartaloillaan.

Sitten Oko läksi piiristä ja ryömi tytön majaan. He näkivät hänen kumartuvan ja menevän sisään ja kuulivat heikon kirkaisun.

— Oko on tappanut hänet, sanoi Fembeni.

— Se on parasta, sanoivat toiset.

Fembeni nousi ja meni majalle.

— Oko, kutsui hän hiljaa, sitten hän kumartui ja meni sisälle.

Häntä vastapäätä oli heikko valonkajastus, sillä seinään oli sille kohdalle tehty aukko.

— Oko, kutsui hän terävästi; sitten kaksi teräskättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja toiset kaksi vetivät jalat hänen altaan.

— Fembeni, sanoi pehmeä ääni hänen korvaansa, — olen odottanut sinua.

Hänet käännettiin vatsalleen, eikä hän vastustellut. Hänen kätensä pantiin selän taa, ja hän tunsi kylmien teräsrenkaiden painuvan ranteittensa ympärille ja kuuli napsahduksen, kun ne menivät lukkoon.

Hänet kapuloitiin kätevästi.

— Okosta puhuen, sanoi Sandersin ääni, — hän on kuollut, ja jos olisit kuullut hänen huutavan, niin sinäkin olisit kuollut.

Tähän päättyi toispuolinen keskustelu Sandersin ja hänen kersanttinsa istuessa kärsivällisesti pienessä majassa odottaen toisia miehiä sinne.

* * * * *

Aamulla saapui joukko hausoja kersantti Ahmedin johtamina seuraten
Sandersin jälkiä.

Oli neljä haudattavaa — hänkin mukaanluettuna, joka oli ollut vartiana suon laidassa.

Kalpeakasvoinen tyttö oli vietävä takaisin suon poikki metsään, ja hänen kanssaan menivät rikollisten kylän naiset.

Fembeni ja hänen neljä toveriaan odottivat tuomiotaan.

— Yhtä seikkaa sinulta kysyn, Fembeni, sanoi Sanders, — ja se on: sinä olet jollakin tavoin kristitty. Pidätkö siitä uskosta, vai enemmän ju-justa ja isiesi jumalasta?

— Herra, sanoi Fembeni innokkaasti, — olen kaikin puolin kristitty.
Muista se, herra, olen sinun uskoasi.

Sanders katsoi mieheen huulet raollaan ja silmät siristettyinä.

— Sitten on kohtuullista, että annan sinulle aikaa rukoilla, sanoi hän.
— Abibu, tämä mies hirtetään viimeksi.

— Huomaan, että olet paholainen, sanoi Fembeni, — muuten et olisi voinut seurata meitä yöllä kenenkään näyttämättä tietä. Nyt sanon sinulle, Sandi, etten ole lainkaan kristitty, sillä jumalamiehet ovat kaikki hulluja, ja minä tiedän, että sinä et ole jumalamies. Sen vuoksi, jos minun on riiputtava, niin anna minun riippua toisten kanssa.

Sanders nyökkäsi.

NGOMBIN KUNINGATAR

Alkuasukkaissa on muutamia erikoispiirteitä, eräitä luonteenominaisuuksia, joita on sopimatonta kuvailla painetussa sanassa.

Ngombilaisten heikkoutena oli kielletyn hedelmän himo: he ryöstivät ja polttivat ja hyökkäilivät, mutta pääasiallisin aarre, jonka he kuljettivat mukanaan ryöstetyltä paikalta, olivat hyväksyttävät naiset.

Sanders opetti heille huolissaan, että tämä oli senlaatuista metsästystä, jota hänen sielunsa vihasi. Hän teroitti läksyään ruoskimisella, maanpaolla ja kerran erään erittäin epämiellyttävän palaverin jälkeen hirsipuulla, joka hänen oli pakko pystyttää Ngombin pääkaupunkiin Shushaan.

Täällä, todella uteliaitten ihmisten edessä, rannikolta vasiten tuodun alatuomarin läsnäollessa — juttu oli ollut hieman vaikea selvittää — ja aukeamalla, jota ympäröi puoli pataljoonaa hausoja (tähän tilaisuuteen varta vasten tuotuja), Lombasi, Ngombin kuningas, kuoli kuoleman uskottoman kansansa osoittaessa vilkkaasti suosiotaan. Ja tämä tapahtui Ngombin jokaisen päällikön ja uuden kuninkaan läsnäollessa.

Mutta kolmen viikon kuluttua hänen seuraajansa teki saman rikoksen, josta hän oli saanut rangaistuksen.

»Järjestäkää asia parhaanne mukaan», sähkötti hallinto, kun Sanders oli epätoivoisena ilmoittanut tapauksesta. »Hirttäkää Bogali omalla vastuullanne, jos tarpeellista, polttakaa vilja ja kylät.»

Sanders ei tehnyt kumpaakaan. Hän kukisti kuninkaan niin kuin hän oli kukistanut tusinan muita, pieksi häntä julkisesti ja jakoi hänen omaisuutensa, ja nimitti — kenet hän nimittäisi?

Hän oli jo tuuminut lähettää hakemaan Ochorin Bosamboa, mutta siitä olisi tullut vaarallinen koe.

Erotetulla Bogalilla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Toinen pojista sairasti pitkälle kehittynyttä unitautia, toinen oli huimapäinen, hupsu nuorukainen, joka olisi joutunut neuvonantajiensa ohjattavaksi.

— Olkoon se nainen, päätti Sanders, ja niinpä hän vastoin kaikkia tapoja asetti Ngombin kuningattareksi Eloginan. Pitkän, lujan kuusitoistavuotiaan tytön, jolla oli vähäpätöinen puoliso ja lukuisia rakastajia, jos yleisessä huhussa oli perää.

Asianmukaisin juhlallisuuksin Sanders asetti hänet valtaistuimelle, ja tyttö oli hyvin totinen ja hyvin vakava — pitäen uutta asemaansa hänelle oikeuden mukaan kuuluvana.

— Elogina, sanoi Sanders, — sinä hallitset tätä maata, eikä täällä enää saa olla naisjupakoita. Ja minä olen sinun takanasi, jotta sinun käskyilläsi olisi voimaa. Jos joku sanoo sinulle: »En tottele, koska olet vain nainen», niin hänen on toteltava, koska minä olen mies; ja jokainen, joka vähäksyy sinun valtaasi, saa kärsiä hyvin tuskallisesti.

— Herra! sanoi tyttö. — Minä hallitsen viisaasti.

— Mitä tulee rakastajiisi, sanoi Sanders, — joista olen kuullut, niin sinä et saa antaa heille mitään etuoikeuksia toisten neuvonantajien rinnalla, sillä he voivat viedä sinut häviöön.

— Herra! sanoi tyttö. — Ngombin maassa sanotaan: »Rakastajalla on vahvat käsivarret, mutta ei aivoja.»

— Se on totta muissakin maissa, sanoi Sanders.

Ngombissa ei siitä päivästä alkaen ollut naisjupakoita. Eräs pikku päällikkö hyökkäsi ulkokylään ja vei sieltä tyttöjä, ja hänet kutsuttiin kuningattaren luo ja hänelle tapahtui semmoista, joka muutti hänen elämäntapansa, sillä tämä Ngombin kuningatar oli alkeellinen, mutta tarmokas.

Sanders kuuli tapahtumasta, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään. Hallitsemisen taito on sitä, että oikealla hetkellä osataan olla tietämättä mistään mitään.

Tyttö hallitsi lupauksensa mukaan — viisaasti. Tuli odotettu hetki, jolloin hänen päärakastajansa pyrki vaikuttamaan asiain kulkuun.

Tyttö lähetti hänelle pitkän vihreän lehden, joka merkitsi, että tyttö oli suruissaan hänen puolestaan. Mies käsitti tämän merkiksi siitä, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, ja poistui kylästä kiitettävän nopeasti.

Toisten maiden kuninkaat ja päälliköt tekivät vierailumatkoja ja toivat lahjoja. Näistä ei Ochorin Bosambo ollut merkityksettömin.

Hänen valtakuntansa kilpaili suuruudessa auringonlaskun ja kointähden loiston kanssa, mutta kunniaistuimellaan istuva tyttö ei sitä hämmästynyt.

— Rouva kuningatar, sanoi Bosambo, — olen matkustanut pitkän matkan, koska olen kuullut sinun suuruudestasi ja kauneudestasi; ja sinä oletkin kaunis nähdä, ja sinun viisautesi sokaisee minut kuin tyvenessä vedessä läikehtivä aurinko.

— Olen kuullut sinusta, sanoi Elogina. — Olet pienen kansan pieni päällikkö.

— Kuu on myöskin pieni, kun sitä katsotaan lantatunkion takaa, sanoi
Bosambo kylmästi. — Minä palaan takaisin kuuhuni.

Hänet oli lyöty, mutta hän ei näyttänyt sitä.

— Huomenna, sanoi hän valmistautuessaan matkaan, — minä lähetän sanan Sandille, joka, niin kuin koko maailma tietää, on minun orpanani — minun sisareni miehen veli ja siis minun sukuani — ja minä sanon hänelle, että Ngombissa on kuningatar, joka häpäisee meidän perhettämme.

— Herra Bosambo, sanoi tyttö kiireesti,— me tiedämme, että olet läheistä sukua Sandille, ja olisi väärin, jos minun kerkeä kieleni herjaisi sinua.

— Me olemme ylpeitä miehiä, Sandi ja minä, sanoi Bosambo, — ja hän on hyvin kiukkuinen, kun saa kuulla, mitä sinä olet puhunut.

Tyttö nousi ja tuli häntä kohti.

— Herra Bosambo, sanoi hän, — jos jätät minut nyt, niin tulee pimeä eikä ole aurinkoa. Sillä usein olen neuvonantajilleni puhunut sinusta ja sinun teoistasi. Viivy sen vuoksi kanssani hetki, jotta voin juoda sinun ymmärryksestäsi.

Mutta Bosambo oli ylpeä ja itsepäinen.

— Myöskin, herra Bosambo, sanoi tyttö, — on minun kansani halukas antamaan sinulle monta lahjaa, sillä olisi häpeällistä lähettää sinut suuren kansasi luo tyhjin käsin.

— Minä jään, sanoi Bosambo, — vaikkakaan en anna lahjoille minkäänlaista arvoa — lukuunottamatta ateriaa ja vettä — ja minun majani on täynnä Sandin antamia lahjoja. — Hän huomasi tytön kasvoilla helpotuksen ilmeen ja lisäsi siekailematta: — Niin että minulla on tilaa vain erittäin arvokkaille lahjoille, joita sinun armosi luultavasti suvaitsee minulle lahjoittaa.

Hän viipyi siellä sen päivän, ja kuningatar havaitsi hänet sangen mukavaksi mieheksi; hän viipyi vielä seuraavan päivän, ja kuningatar oli ihastunut hänen puheisiinsa. Kolmantena päivänä hän oli vastustamaton.

Sitten seurasi Bosambon suurin yritys.

Hän kertoi halukkaasti ystävyydestään Sandersiin, ja tyttö oli innokas kuuntelija. Sitä paitsi oli hän sinä päivänä antanut Bosambolle suuren kantamuksen norsunluuta vietäväksi kotiin.

— Minun veljeni Sandi, sanoi Bosambo, — on jo tyytyväinen; hän rakastaa sinua ja on jo puhunut minulle sinusta. Luulen, että hän rakastaa sinua enemmän kuin minua — sillä sinä olet nainen, ja Sandi on huokaillut monta päivää sinun tähtesi.

Tyttö kuunteli loistavin silmin. Uusi ja huikaiseva ajatus johtui hänen mieleensä. Bosambo lähti sinä iltana kylvettyään enemmän pahaa siementä kuin tavallinen alkuasukas koko elämänsä aikana.

Kului kuusi kuukautta, ennen kuin nähtiin Bosambon työn tulos. Sanders tuli pohjoiseen tarkastusmatkallaan, ja niin hän saapui myös Shushaan.

Kaikki oli joella järjestyksessä, ja hän oli tyytyväinen. Hänen kokeensa oli onnistunut paremmin kuin hän oli odottanut.

— Kuningatar, sanoi hän istuessaan tämän kanssa katetussa palavermajassa.

Tyttö hymyili hermostuneesti.

— Herra, rakkaudesta sinuun olen tehnyt sen, sanoi hän, ja Sanders, joka oli liehittelylle kuuro, otti hänen äänensävynsä lämpimyyden vastaan punastumatta.

— Sillä olen ajanut pois monta rakastajaa, jatkoi hän, — ja puolisoni, joka on hullu, olen karkoittanut toiseen kylään, ja herra, olen sinun orjasi.

Tyttö laskeutui istuimeltaan ja polvistui Sandersin eteen koko kylän ja kaikkien ihmisten nähden.

Hän tarttui Sandersin jalkaan nuorin, voimakkain käsin ja pani sen päänsä päälle.

— Hui! sanoi Sanders alkaen hikoilla — sillä tämä ei ollut ystävyyden osoitusta, vaan itseään naimaseremoniaa.

— Nouse ylös, kuningatar! sanoi komissaari, kun hän oli saanut henkensä takaisin, — tai sinun kansasi saa hulluja ajatuksia.

— Herra, sopersi tyttö, — rakastan sinua, ja Bosambo, sinun orpanasi, katsoo suosiollisesti meidän avioliittoamme.

Sanders ei puhunut mitään. Hän kumartui, tarttui tyttöä käsivarteen ja nosti hänet jaloilleen.

— Oi kansa! sanoi hän äänekkäästi ihmettelevälle joukolle, joka katseli tapausta palavermajan kukkulan alla, — teidän kuningatarenne on tällä teollaan vihkiytynyt minun hallitukseeni ja on luvannut palvella minua kaikissa kuninkaallisissa asioissa — olkaa uskolliset niin kuin hän. Palaver on päättynyt.

Se oli äkkinäinen peräytyminen — vaikka tytön silmät kapenivat hänen katsoessaan Sandersia ja hänen paljas povensa nousi ja laski kiukusta.

— Herra, hengähti hän, — sitä en tarkoittanut.

— Sitä minä tarkoitan, sanoi Sanders hiljaa.

Tyttö katsoi häntä hetken, sitten hän kääntyi äkkiä ja meni majaansa, eikä Sanders nähnyt häntä enää sinä päivänä.

— Viivymme huomiseen, sanoi Sanders kersantilleen mennessään sinä iltana laivalle. — Sitten menemme Ochoriin — minulla on palaver Bosambon kanssa.

— Herra, sanoi Abibu, — Bosambo on varmaan mielissään.

— Epäilen, sanoi Sanders.

Hän meni sinä iltana vuoteeseensa kuin mies, joka on ansainnut ne kaksi puntaa, jotka kiitollinen hallitus hänelle päivässä soi.

Hän oli läpiväsynyt, mutta ei liiaksi väsynyt asettaakseen hienon metallilankaverkon oveen ja tutkiakseen, olivatko ikkunat tarkoin suljetut.

Tämä täytyi tehdä pimeässä, sillä jos sattumalta ovi tai ikkuna on auki valon aikana, niin varmasti hytti on täynnä pieniä metsän veljiä, satalajisia kärpäsiä, siivekkäitä koppakuoriaisia ja aivan varmaan moskiitteja — jotka levittävät kuumetta. Pitkän harjaannuksen totuttamana Sandersin käsi kosketti kolmea ikkunaa, tapasi salvat paikallaan ja lukittuina.

Sitten hän sytytti sähkövalon — ylellinen uudistus, jonka hän oli saanut, kun »Zairea» oli korjattu. Hänen hyttinsä vieressä oli pieni kylpyhuone. Hän otti yöpuvun tyynynsä alta ja katosi astiakaappiin — suurempi se ei ollut — ilmestyäkseen takaisin viiden minuutin kuluttua pukeutuneena harmaaseen viittaansa.

Hän sytytti vuoteensa yläpuolella olevan lampun, sammutti toisen ja veti peitteen syrjään.

Hän ei hypännyt heti vuoteeseen, koska sen keskellä oli somasti järjestettynä ryhmään kolme pyöreätä piikkistä hedelmää.

Sanders sytytti toisenkin valon, avasi laatikkonsa ja löysi pienet pihdit. Niillä hän otti epämukavat okaiset pallot ja asetti ne pöydällään olevan lasin alle.

Tämän jälkeen hän tutki huolellisesti huoneen, erittäinkin lattian. Mutta piikkien asettaja oli unohtanut sen mahdollisuuden, että mies voi kävellä paljain jaloin, eikä hänen mahdollista käyntiään kylpyhuoneessa myöskään ollut huomattu.

Hän purki vuoteen pudistaen kutakin vaatekappaletta erikseen; sitten hän jälleen asetti ne paikalleen, sammutti lamput ja ryömi vuoteeseensa.

Kahta tuntia ennen päivänkoittoa hän heräsi. Näihin aikoihin hän oli arvellutkin heräävänsä. Hän nousi vuoteeseensa istumaan ja ärisi — mauttomasti ja epätaiteellisesti. Hän karjui säännöllisin väliajoin viisi minuuttia ja vaikeni sitten.

Hän kuunteli ja arveli kuulleensa heikkoa liikettä rannalta, johon
»Zaire» oli sidottu.

Hän kumarsi päätään ja odotti.

Niin, oksa risahti.

Sanders oli sekunnissa ulkona ovesta; hän lensi maalle menevää lankkua myöten kiirehtien metsään sitä polkua myöten, joka vei Etomolinin kylään. Edestään hän kuuli paljaiden jalkojen töminän.

— Pysähdy, oi yön kulkija, huusi Sanders bomongon murteella, — tai sinä kuolet.

Edellä kulkeva olento pysähtyi, ja Sanders saavutti hänet.

— Mene takaisin samaa tietä, jota tulit, sanoi hän ja seurasi varjoa laivalle.

Sanders huomasi yökulkijan hieman poikaa suuremmaksi ja kävelevän tavalla, joka antoi aihetta luuloon, että hän oli tyttö.

— Mene suoraan hyttiini, sanoi komissaari, — jos sen tunnet.

— Herra, tunnen sen, sammalsi toinen, ja Sanders huomasi, että hän oli todellakin tyttö.

Viisitoistavuotias tyttö, arvioi hän, kun tämä seisoi sähkölampun kirkkaassa valaistuksessa — suhteellinen muodoltaan, ei hassumman näköinen ja hyvin pelästynyt.

— Naiset ovat ruvenneet minua ahdistelemaan, sanoi Sanders raivoissaan. — Sanopas nyt, miksi vakoilet minua yöllä ja minkätähden olet niin varhain jalkeilla.

Tyttö epäröi ja silmäili arasti ympärilleen.

— Herra, sanoi hän, — tein minkä näin parhaaksi.

— Kuka lähetti sinut tänne?

Jälleen hän epäröi.

— Tulin ilman aikojani, herra, ainoastaan siksi, että halusin nähdä paholaisvalon.

Tämä oli ymmärrettävä syy, sillä uusi sähkövalaistus oli osoittautunut koko yläjoen raa'an väen mielenkiinnon kohteeksi.

Sanders otti kolme okaista hedelmää, ja tyttö katsoi niihin omituisesti.

— Miksi sinua sanotaan? kysyi Sanders.

— Mediniksi, naiseksi, jolla on yhdeksän rakastajaa, vastasi tyttö yksinkertaisesti.

— No, Medini, sanoi Sanders hymyillen hieman ilkeästi, — ota nämä hedelmät ja pidä niitä käsissäsi — ne haavoittavat sinua hieman, ne kun ovat teräviä.

Tyttö hymyili.

— Pieni oka ei haavoita, siteerasi hän ja ojensi kätensä pelottomasti.

Ennen kuin hän ehti tarttua hedelmiin, Sanders ojensi kätensä ja tarttui hänen ranteeseensa.

Tyttö hämmästyi ja hetkisen näkyi hänen silmissään pelko, ja hän peräytyi kiskoen kättään komissaarin kädestä.

— Istu, sanoi Sanders, — ja ennen lähtöäsi kerrot, kuka lähetti sinut rannalle katselemaan minun laivaani.

— Ei kukaan, herra, sammalsi hän.

Sanders pudisti päätään.

— Minulla on ju-ju, sanoi hän hitaasti, — ja tämä ju-ju sanoi jonkun sanoneen: »Mene, Medini, rannalle lähelle sitä paikkaa, missä Sandi on, ja kuuntele. Ja kun kuulet hänen karjuvan, niin kuin tuskissaan oleva mies tekee, niin tule ja kerro minulle.»

Kauhu ja pelko kuvastuivat tytön kasvoilta.

— Herra, se on totta, sammalsi hän, — mutta jos puhun, niin kuolen! J

— Ja ellet sinä kerro, niin vien sinut pois täältä paikkaan, joka on hyvin kaukana omasta kansastasi, sanoi Sanders.

Tyttö laski silmänsä.

— Tulin katsomaan paholaistulia, virkahti hän yksikantaan.

Sanders nyökkäsi.

Hän meni ulos hytistään ja kutsui vartiaa — valpasta vartiaa, joka oli nähnyt yöpuvussaan juoksevan komissaarin kiiruhtavan rantaan lankkua myöten ja katoavan metsään ja tulevan takaisin mukanaan vanki.

— Pidä silmällä tätä naista, sanoi hän. — Älä anna kenenkään puhua hänen kanssaan.

Päivän tultua hän otti hedelmästä piikin ja asetti sen mikroskooppinsa alle. Hän innostui näkemästään, ja jälleen hän ryhtyi tutkimaan — kaapien lastuja toisesta piikistä ja asettaen ne lasilevyjen väliin.

Alkuasukkailla on paljon taipumusta huumoriin, mutta se huumori ei ilmene käytännöllisenä leikinlaskuna.

Sitä paitsi hän oli piikissä havainnut veripisaran ja ainetta, joka syntyy vanhasta verestä. Busmannit myrkyttävät nuolensa jättämällä ne kuolleiden vihollisten ruumiiseen.

Hän lähetti vartian hakemaan kuningatarta ja otti hänet laivalleen.

— Vien sinut pois, sanoi hän, — koska olet yrittänyt tappaa minut asettamalla myrkytettyjä okaita vuoteeseeni.

— Medini, minun naiseni, teki sen rakkaudesta minuun, sanoi kuningatar, — ja jos hän sanoo minun häntä siihen käskeneen, niin hän valehtelee.

— Olet sanonut tarpeeksi, virkahti Sanders. — Abibu, järjestä niin, että saamme höyryä pian, sillä vien kuningattaren kanssani Ochorin maahan.

Bosambo ei ollut valmistautunut komissaarin saapumiseen. Hän ei ollut lainkaan epäluuloinen, ja kun tuotiin sana, että Sandersin seurassa oli Ngombin kuningatar, ei hän osannut aavistaakaan, että läheiset ajat kävisivät ikäviksi.

Sellaisiksi ne osoittautuivat.

Sanders katkaisi lyhyeen hänen tervehdyskukkansa. Hän nipisti sen kuin pakkanen nipistää tuoreet umput, ja yhtä kylmästi.

— Olet ajanut hulluja ajatuksia tämän naisen päähän, sanoi hän, — ja olen tuonut hänet tänne, jotta voisit tehdä hänelle sen, mikä on kunniallista.

— Herra, olen sinun miehesi, sanoi Bosambo urhoollisesti.

— Ja minun enoni myöskin, sanoi Sanders, — jos kaikki on totta, mitä olet hänelle puhunut.

Tyttö seisoi kuunnellen.

— Olet sanonut, että hän joutuu naimisiin minun sukuuni, sanoi Sanders, — ja kun hän on nainen, niin hän on uskonut sen.

Bosambo näki, mitä oli tulossa ja kiiruhti torjumaan vaaraa.

— Herra, sanoi hän pelästyneenä puhuen Rannikolla oppimaansa englantia, — hän nainen numero yksi, ei vaimo toinen nainen.

— Minä en ymmärrä marakatin kieltä, sanoi Sanders kylmästi. — Sinä menet tämän naisen kanssa naimisiin tänä päivänä, ja hän menee takaisin hallitsemaan Ngombia — tänä iltana.

— Herra, sanoi Bosambo, — olen uskovainen — yhden profeetan ja yhden
Jumalan.

— Mutta et yhden vaimon, tiemmä, sanoi Sanders. — Menet naimisiin tai minä ruoskin sinut.

— Herra, haluan tulla ruoskituksi, sanoi Bosambo jyrkästi.

— Ja asetan uuden päällikön hallitsemaan Ochoria.

— Se on liian suuri häpeä, sanoi Bosambo kauhuissaan.

— Sillä niin kuin tiedät, herra, minun isäni ja hänen isänsä olivat tämän alueen päällikköjä, ja minun suonissani virtaa kuninkaallinen veri.

— Sinun suonissasi virtaa monrovialaisten varkaiden veri, ja isääsi et ole koskaan tuntenutkaan, sanoi Sanders kärsivällisesti. — Sinä menet naimisiin tänään.

— Niin kuin tahdot, oi enoni! sanoi Bosambo.

Sanders ei sanonut mitään, vaikka hänen kätensä puristi ruoskan vartta lujemmin.

Sillä loppujen lopuksi hän oli itse ottanut itselleen tuon herjausnimityksen.

MIES PAIKALLA

Kerran meni mies ylämaahan Kalali-joelle ostamaan kumia alkuasukkailta. Hänellä oli uuden kuvernöörin allekirjoittama kauppalupakirja, ja hän oli tullut Sandersin alueelle takateitä eikä vaivautunut viseerauttamaan lupakirjaansa.

Lupakirjassa oli hänen ylhäisyytensä kuvernöörin nimi, hänen, eikä kenenkään muun, Hänen Ylhäisyytensä nimi »menee», ja ihmiset tietävät, että heidän on mitä kunnioittavimmin kumarrettava hänen nimeänsä mainittaessa.

Sanders ei kunnioittanut häntä, mutta sanoi häntä »Teidän
Ylhäisyydeksenne», koska laki vaatii.

Joka tapauksessa tämä kaupustelija, josta mainitsin, nousi Kalali-joelle ja osti kumia. Hän osti sitä ja maksoi siitä joskus. Hän ei antanut siitä aivan sen täyttä arvoa, ja kolmen viikon kuluttua hänen tinkimisensä päättyi, koska alkuasukkaat eivät enää voineet tuoda kumia hänen suureen kanoottiinsa. Minkä johdosta Tinkerton — se oli hänen nimensä — sai aiheen ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Hän istui miellyttävässä kylässä ja sanoi päällikölle, että tämän oli niin ja niin monessa päivässä tuotava niin ja niin monta naulaa kumia ja uhkasi sakottaa häntä, ellei vaatimusta täytettäisi. Päällikkö kieltäytyi, ja Tinkerton sitoi hänet puuhun ja pieksi häntä.

— Nyt kai käsityskantasi muuttuu, sanoi Tinkerton,— ja hommaa minulle kumia ja pian!

Päällikkö lähetti kaksikymmentä miestä metsään etsimään kumia ja neljä parasta melojaansa hakemaan komissaari Sandersia, joka suurella vaivalla keräsi savuveroa jossakin Akasavan kulmalla.

Kumi ja Sanders saapuivat Kalali-joelle yht'aikaa.

Tinkerton selitteli asemaansa, ja päällikkö näytti selkäänsä.

— Minun lupakirjani on aivan kunnossa, luulen, sanoi Tinkerton.

— Melkeinpä, sanoi Sanders varovasti. — Mutta tiedätte, että kauppalupakirja käy mitättömäksi, kun sen omistaja tavataan lainrikkomuksesta.

Tinkerton hymyili vaivalloisesti.

— Se ei koske minuun, luullakseni, sanoi hän.

Hän lisäsi aina lauseeseensa »luullakseni», jottei kuulija vain saisi sitä käsitystä, että hän puhui ajattelematta.

— Kyllä se koskee teitäkin, sanoi Sanders, — sillä minä tuomitsen teidät kuuden kuukauden pakkotyöhön tämän alkuasukkaan pieksämisestä ja lähetän teidät Rannikolle kärsimään rangaistustanne.

Tinkerton synkkeni raivosta.

— Tiedättekö, mitä ajattelen teistä? kysyi hän äänekkäästi.

— En, sanoi Sanders, — mutta voin arvata, ja jos avaatte suunne sopimattomuuksiin, niin otan teitä niskasta ja paiskaan teidät jokeen.

Tinkerton vietiin myötävirtaa, eikä hän koskaan antanut anteeksi komissaarille.

Hänen juttunsa yksityiskohdat kerrottiin kuvernöörille, koska sattui olemaan niin, että tämä oli jollakin tavoin sukua Tinkertonin isälle.

Niin että Tinkertonin kuumaan vihaan lisättiin kuvernöörin kylmän kohtelias epäystävällisyys, kuvernöörin, jota muistellaan Rannikolla pääasiallisesti hänen erehtyväisyytensä vuoksi.

Vaikka onkin hupaista muistella korkean viranomaisen edesottamuksia hänen lähtönsä jälkeen, ei ole perin huvittavaa aineistoa juttuihin, ja täytyy olla suuri humoristi perehtyäkseen niiden juttujen syntymisen vaiheisiin.

Kuvernööri alkoi joko tieten tai tietämättään vaivautua kiusaamaan
Sandersia.

Eräänä kevätaamuna Sanders sai ison sinisen kirjeen. Se tuli hänen postisäkissään toisten virallisten kirjeiden joukossa, mutta siinä oli tavallisen virallisen päällekirjoituksen »On His Majesty's Service» peräkaneettina »Hänen Ylhäisyytensä Kuvernöörin Virasto» ja sitä paitsi siihen oli merkitty: »Sangen tärkeä.»

Kun korkea viranomainen kirjoittaa alaiselleen sangen tärkeää, niin hän ei suinkaan kerro huolistaan tai tunnusta erehdyksiään, eikä hän pyydä rahaa lainaksi.

Hän antaa — tavallisesti — aikamoisen potkun oikean jalkansa koko voimalla.

Sanders katsoi kirjettä, nosti sen sievästi valoa vasten ja punnitsi sitä käsissään. Se oli raskas. Se tuntui olevan täynnä moitetta, sillä kuvernöörit eivät tuhlaa liiaksi sanoja alaistensa työn ylistelyyn.

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., oli saanut kokemuksensa Bermudassa, Jamaikassa ja malaijivaltioissa. Hän ei ollut erityisen kuuluisa lempeästä luonteestaan. Hänen lisänimensä — sen hän sai palvellessaan lähetystösihteerinä Madridissa — oli »Calliente», joka merkitsee »kuumaa», ja kuuma hän oli päältään ja luonteeltaan, ja hänen kanssaan ja hänen hyväkseen työskentelevät ihmiset elivät aina hieman hikoillen.

Hän oli vuolaspuheinen ja äkkipikainen, ja hän kirjoitti kirjeitä, jotka olivat suorasukaisia silti olematta loukkaavia sanan täydessä merkityksessä.

Sanders avasi sinisen kirjekuoren hitaasti, avasi koneellakirjoitetun paperin ja luki:

Hra Komissaari. — Minulla on kunnia ilmoittaa, että Hänen Ylhäisyytensä Kuvernööri on saanut Teidän puolivuosiraporttinne hallinnossanne olevien heimojen ja kansojen tilasta.

Hänen Ylhäisyytensä ilmoittaa, että ne tiedonannot, joita olette lähettänyt unitaudin levenemisestä Katalin alueella, eivät ole niin tyydyttävät kuin Hänen Majesteettinsa hallitus toivoisi. Taudin ehkäisemiseksi käytetyt toimenpiteet eivät näytä olleen kyllin tehokkaita, ja hän vaatii lisätiedonantoja asiasta tämän neljänneksen loppupuolella.

Sanders luki näin pitkälle erityisesti hämmentymättä. Kuvemöörinvirasto koetti suojella itseään kaikilta potkuilta, joita ulkoministeriöstä voisi sadella, ja oli Sandersin mielestä aivan oikeassa.

Hän luki edelleen:

Akasavassa ja Ochorissa vallitseva laittomuuden tila on Hänen Ylhäisyytensä mielipiteen mukaan asia, jonka suhteen täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, ja hän odottaa Teidän ryhtyvän tämän asiain tilan pikaiseen parantamiseen. Hänen Ylhäisyytensä ehdottaa, että päällikkö Bosambo erotettaisiin ja että Akasava ja Ochori yhdistettäisiin yhden päällikön hallintoon.

Sanders, joka tiesi ochorilaiset ja akasavalaiset verivihollisiksi, pyyhkäisi otsaansa ohuella, pehmeällä nenäliinalla ja kirosi hiljaa.

Hänen Ylhäisyytensä haluaa kauttani ilmoittaa, että katsoen maan luonnollisiin rikkauksiin Teidän alueeltanne kannetut verot osoittautuvat riittämättömiksi, ja hän lähettää tässä Teille uudet verotusperusteet, jotka astuvat voimaan kuluvan vuoden heinäkuun 1. päivästä.

Siinä oli kaikki.

Akasavan ja Ochorin asia ei tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Rikkomukset eivät olleet suuria, paljon pienempiä kuin edellisinä vuosina. Hän koetti sulattaa senkin, että Bosambo erotettaisiin, vaikkakin havaitsi tarkoitukseksi ainoastaan loukata Bosambon suosijaa. Mutta verotus oli toinen asia — todellakin arka asia, ja hän istuutui kirjoittamaan siitä. Hän viittasi siihen, että sivistymättömiltä ihmisiltä oli veroja vaikeata periä. Hän osoitti toisia keinoja, joilla olisi voitu saada koolle suurempia tuloja rasittamatta yksityisiä henkilöitä ja päätti kirjeensä ilmoittaen olevansa kuvemöörinviraston kanssa täydelleen eri mieltä.

Ryhtyessäni seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita en ota vastuulleni minkäänlaisia seuraamuksia, joita tästä uudesta järjestelystä voi koitua.

Vastaukseksi hän sai sangen epäystävällisen kirjeen, jossa häntä kehoitettiin viralliseen ja jäykkään tyyliin — tekemään, niin kuin oli sanottu.

Järjestäkää, miten parhaaksi näette, kääntymättä enää Hänen Ylhäisyytensä puoleen, estääksenne epäjärjestykset, joita mielipiteenne mukaan uudesta verotuksesta voi aiheutua. Hänen Ylhäisyytensä mielipiteenä minua on kehoitettu sanomaan, ettei hän luule minkäänlaista vaaraa olevan odotettavissa.

Sandersin asema oli vaikea. Hän oli käsistä ja jaloista sidottu palvelusohjesääntöön. Hän tiesi, että uusi kuvernööri toimi omalla vastuullaan ja että jos kotoinen hallitus tietäisi uusista veroista, niin se tekisi niistä hyvin pikaisen lopun.

Mutta Sanders ei voinut ilmoittaa Downing Streetille suoraan. Se olisi ollut hänen päämiestään kohtaan anteeksiantamaton asia. Jossakin muussa valkoihoisten maassa olisi sanomalehden kirjeenvaihtaja voinut selittää tällaisen asian Sandersin olematta millään tavoin asiasta vastuullinen; sellaista tehdään, mikäli tiedän. Mutta ainoat valkeat miehet Sandersin alueella olivat kolme lähetyssaarnaajaa, jotka olivat hänestä satojen mailien päässä, hausakapteeni ja hän itse.

Sanders ajatteli asiaa päivän ja yön ja viikon. Kerran hän jo oli vähällä rikkoa sääntöjä ja kirjoittaa suoraan ulkoministeriöön ja erota. Hän oli jo kirjoittamassa sähkösanomaa, kun sai uuden aatteen.

— Järjestäkää, miten parhaaksi näette…»

Hänen mieleensä tuli kuvernöörin ponsilause.

Hyvin hitaasti ja ajattelevana hän repi sähkösanomansa alun pieniksi paloiksi ja kutsui palvelijaansa, joka makasi kuistilla puolinukuksissa.

— Sano Jokalle, käski hän, — että »Zairella» pitää olla höyryä auringonlaskuun. Pankaa mukaan kolmen viikon muona. Lähden neuvottelemaan jumalamiesten kanssa.

Kun aurinko loi mailinmittaisia varjoja rannalle, hän aloitti matkansa.

Hänen ensimmäinen vierailunsa vaati kahdenkymmenen mailin marssin
Isisin läpi paikkaan, jonka nimi oli Konshinda.

Siellä oli jesuiittojen lähetysasema, ja isä Wells, pitkä, puiseva, valkeapukuinen mies, johti juuri uuden majan rakentamista.

Hän oli keski-ikäinen mies, harmaatukkainen ja puhtaaksi ajeltu, ja hän tervehti Sandersia hymyillen. Yhdessä he menivät lähetysaseman suurelle ja viileälle verannalle.

— Istuutukaa, komissaari, sanoi lähetyssaarnaaja. Hän otti valkean vaippansa laskoksista hyvin poltetun piipun, ja Sanders torjuttuaan toisen tarjoaman tupakkapussin sytytti sikarin.

— No, sanoi toinen, — mistä on kysymys? Ovatko jotkut minun miehistäni olleet ryöstömatkoilla vai onko tämä vain virallinen vierailu? Siinä tapauksessa pahoittelen, ettei isä Vettechi ole täällä — hän on mielellään läsnä juhlallisuuksissa.

Hän nauroi sellaisen henkilön poikamaista naurua, jolla ei ole mitään huolia.

— Aion ajaa teidät pois maasta, sanoi Sanders kylmästi.

Toinen silmäsi häneen nopeasti ja hymyili puoleksi epäillen, puoleksi tosissaan.

— Mitä tämä on? kysyi hän. — Uutta jesuiittain vainoako?

— Jotakin sellaista, sanoi Sanders. — Onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi ketään olen vainonnut.

— Mutta oikein todella…

Sanders kertoi uudesta verotuksesta. Hän oli äärimmäisen vakava maalaillessaan uuden verotusjärjestelmän yksityiskohtia.

— Olen kanssanne samaa mieltä, sanoi jesuiitta, — mutta minun on pantava vastalause, vaikka tiedänkin teidän toimivan minun parastani silmälläpitäen.

— Pankaa vastalause, sanoi Sanders rattoisasti.

Isä Wells joutui tuumimaan.

— Mutta minun on sähkötettävä vastalauseeni Englantiin, virkkoi hän.

— Autan teitä parhaani mukaan, sanoi Sanders.

Hän lähti vieden mukanaan jesuiitan sähkösanoman ja päästyään Joelle pani erityisen lähetin viemään sen.

Päivää myöhemmin hän lähti kulkemaan kapeata jokea, jota myöten päästään baptistilähetysasemalle.

Tätä jokea myöten Sanders kulki varovasti neljäkymmentä mailia. Se ei ollut helppoa kulkua. Tyvenen veden hymyilevän pinnan alla väijyivät hiekkasärkkien viettävät kärjet. Ne olivat oikeastaan vaarattomia, mutta Tembolinijoki juoksi aikoinaan läpi mailienmittaisen metsän, ja joskus siihen sortui puita, jotka juuttuivat kiinni hiekkaan, jykevät oksat pistäen esiin hiekasta. Olisipa höyrylaiva koskenut näihin haaroihin — mahonkioksa, jota tuki valtava puunrunko, oli niin tukeva, että Atlannin alusta pienempi laiva ei voinut sitä kestää, ja jos sellaiseen ajoi täydellä höyryllä, meni parhaankin laivan pohja puhki.

Pieniä kalastajakyliä oli siellä täällä matkan varrella, sillä tämä seutu kuuluu Isisiin, ja päämaasta se erosi monessa suhteessa, eikä vähimmin Msimba Msamban vuoksi, vihreän paholaisten, joka kulkee yöllä ja on kaikkien kyläläisten kauhu.

Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui baptistilähetysasemalle.

Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen ja »ei aivan».

Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa, mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.

Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».

Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä, hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen, tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan julkaissut niitä.

— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan…

— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi häneen terävästi.

— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä…

Hän pidättäytyi.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins tulisena. — Uskon veljeemme…

— Tämä ei kuulu asiaan! keskeytti Sanders. — Tulin sanomaan teille, että teidän on suljettava asemanne ja tuotava tavaranne päämajaan.

Hra Haggins mykistyi.

— Suljettava — asemani? kertasi hän.

— Juuri niin, sanoi Sanders kuivakiskoisesti — Luulen uuden verotuksen aiheuttavan kapinoita.

— Mutta minä en lähde, sanoi hra Haggins vihasta kiehuen ja pahaa ennustavana. — Se on häpeämätöntä; te koetatte hävittää asemani — teen ilmoituksen Englantiin — meillä on ystäviä parlamentissa…

Hän puhui vielä paljon samaan tyyliin, kuumassa äänilajissa.

— Jos teitä huvittaa sähköttää, sanoi Sanders ponnistaen koko kärsivällisyytensä, — niin sangen mielelläni lähetän sen.

Sanders kävi muissakin paikoissa, myöskin lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajattaren, nti Ruth Glandynnen luona, ja joka asemalla hän oli murheellinen vieras.

* * * * *

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu. Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat toisiaan.

Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen omituisuutensa.

Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui kosketuksiin hänen kanssaan.

Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti, että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.

Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.

Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court, lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella, ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen — se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.

Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä — ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.

— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin kanssa.

— Sanokaa hänelle…, karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.

— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, — mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä muutoksesta…

Hän oli tunnollinen virkamies, joka oli viettänyt ikänsä Rannikolla ja tiesi enemmän läntisestä keski-Afrikasta kuin monet sihteerit.

— Ei mitään ilmoittamista, tiuskaisi hänen päämiehensä, — minä hallitsen täällä, minä olen mies paikalla, minä koroitan veroja, herra.

— Siitä koituu ikävyyksiä, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri hiljaa.

Sir Harry henkäisi syvään ja toimitti pitkällä, tiivistetyllä lausunnolla sihteerin, Sandersin ja alkuasukkaat omasta valtakunnastaan paholaisen luo.

Neekerikirjuri toi sähkösanoman ja ojensi sen kuvernöörille.

— Tässä on »tärkeä», Browne, ärisi hän. — Ottakaa selvä tästä lyhennyskirjoituksesta älkääkä sekautuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.

Sihteeri otti neljä tiheään kirjoitettua kaavaketta.

Kirjelmä alkoi:

»Airlight, Transport, Divine, Sunlight, Meridan.»

»Airlight» merkitsi »tärkeä», »transport» oli »toimikaa heti»; sen hän totesi ja istuutui ottamaan selvää lyhennyskirjoituksesta.

Mitä kauemmas hän pääsi selaten kahta kirjaansa saadakseen selvän kirjoituksesta, sitä korkeammalle kohosi Hänen Ylhäisyytensä sihteerin mieli. Lopetettuaan hän antoi sähkösanoman päällikkönsä käteen, ja Sir Harry luki:

Hyvin tärkeä. Heti toimittava. Lähetysseurat ilmoittaneet, että heidän asemansa Isisissä, Akasavassa, Ochorissa, Ngombissa Sandersin sulkemat. Ymmärretään hänen pelkäävän levottomuuksia uuden verotuksen voimaanpanosta. Ennen uuden verotuksen määräämistä tiedoittakaa yksityiskohdat siirtomaaministeriöön.

Sanotaan, että sir Harry Coleby tuli aivan hulluksi, kun hän luki tämän sähkösanoman. Hän ei ollut tottunut siihen, että Downing Streetiltä saneltiin hänelle. Hän oli niitä miehiä, jotka ylenkatsoivat siirtomaaministeriötä. Menikö hän sekaisin vai onko tämä hänen sihteerinsä liioittelevaa kuvausta, en tiedä. Mutta joka tapauksessa hän lähetti Hänen Majesteettinsa siirtomaaministerille sähkösanoman, joka muistutti mainitulle herralle elävästi niitä hyökkäyksiä, joita hän koki ensimmäisen Home Rulelain myrskyisinä päivinä. Se ei ollut hullu sähkösanoma eikä paha sähkösanoma; sen oli sir Harry kirjoittanut parhaalla tyylillään, ja se antoi siirtomaaministeriön Lontoossa tietää, että sir Harry oli mies paikalla ja toimi omalla vastuullaan, eikä hänelle ollut asiaa kenelläkään sivullisella, ja jos joku sekaantuisi hänen toimiinsa, niin — minun sanani!

Sir Harry oli kerran ennen lähettänyt sellaisen sähkösanoman, ja silloin siirtomaaministeri oli peräytynyt. Kuvernöörin onnettomuudeksi siirtomaaministerinä oli tällä kertaa mies.

Kymmenen aikaan samana iltana Hänen Ylhäisyytensä sai sähkösanoman. Se oli selvää englantia, ja kuvernööri istui ja luki sitä kauan, ennen kuin hän sen ymmärsi. Se kuului:

Seuraajanne matkustaa yhdeksäntenä. Luovuttakaa virkanne lähimmällenne ja matkustakaa ensimmäisellä mahdollisella laivalla.

Alla oli: »Camberlain».

AKASAVAN KAPINA

Vain alkuasukas voi tarkoin mitata alkuasukkaan mielen syvyydet. Sanders oli siitä omituinen, että hänellä oli eräs merkillinen ominaisuus — hyvä käsityskyky.

Hän erehtyi harvoin, koska hän ei turvautunut sääntöihin. Hän tiesi esimerkiksi, että alkuasukkaan muisti on lyhyt, mutta oli kuitenkin valmis kuulemaan jonkun harmaapartaisen nelikymmenvuotiaan yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta, joka oli sattunut parikymmentä vuotta sitten ja jonka hän itse oli täysin unohtanut.

Muuan tieteellinen retkikunta kulki kerran Ochorissa — muistaakseni se oli tähtitieteellinen, ja kun he tarvitsivat jotakin, niin he menivät ja ottivat.

Bosambo, päällikkö, valitti, sillä hän tunsi rahan arvon niin hyvin, ettei ottanut vastaan espanjalaista douroa puraisematta sitä eikä sekoittanut Saksan markkaa shillinkiin.

Sanders oli salaisesti pahoillaan retkikunnan menettelystä, mutta katsoi tarpeelliseksi puolustaa maanmiestensä tekoja.

— He olivat hallituksen lähettämiä, sanoi hän silloin, — ja sitä paitsi valkeita miehiä. Ja se on valkoisten miesten tapa.

Bosambo ei sanonut mitään, mutta muisti.

Vuosia myöhemmin tapahtui jotakin Akasavassa, ja onnettomien olosuhteiden vallitessa Sandersia uhkasi kaksi miljoonaa puntaa maksava sota ja koko hänen työnsä tuhoutuminen ja kuolema.

Tämä tapahtui syksyllä. Elonkorjuun aikana komissaari Sandersin alaiset maat olivat olleet aivan hiljaiset ja rauhalliset. Sato oli ollut hyvä, kalaa oli joessa viljalti, kulkutauteja ei nimeksikään.

— Eikä yhtään rikosta, sanoi Sanders itsekseen ja siveli kasvojaan. —
Pieni maanjäristys olisi nyt tervetullut.

Eurooppalainen lukija voi kauhistua tätä tunteettomuutta, mutta Sanders tiesi.

Jokivarrelta saapuneet tiedot olivat olleet tyydyttäviä — jos ollaan tyytyväisiä yleiseen hyvinvointiin ja vaurauteen. Isisiläiset, ngombilaiset, akasavalaiset, bolegilaiset, bomongolaiset — kaikki nämä kansat olivat hiljaisia ja hyvinvoipia.

Ainoat huolestuttavat tiedot tulivat Ochorista. Siellä oli salaperäinen tuli hävittänyt viljan puoliksi — tuli, joka oli ilmaantunut yht'aikaa kahteenkymmeneen eri viljelmään. Myöskin ilmoitettiin, että Bosambo, päällikkö, kohteli alaisiaan tavallista ankarammin.

Sanders tuli hyvin miettiväiseksi, kun sai kuulla nämä uutiset, sillä Bosambo oli viekas ja taitava mies, joka tunsi alkuasukkaat yhtä hyvin kuin Sanders itse. Sanders teki omat johtopäätöksensä ja valmistautui pitkälle matkalle. Hän astui pieneen alukseensa aamun sarastaessa.

Edellisinä päivinä miehet olivat pinonneet puita »Zairen» alakannelle, kunnes »Zaire» näytti puutavaralaivalta. Alhaalla teräskannella, pienen komentosillan edessä olevassa syvennyksessä, perässä olevalla tasakannella, jossa tavallisesti oli uneliaita hausoja, oli nyt miehenmittaisia halkopinoja.

Sitä paitsi oli useita kasoja kiiltävää, mustaa kivihiiltä, jota koneenkäyttäjä Joka piti erittäin suuressa arvossa, mikäli hän ymmärsi, sillä hiili ei ole Joella aivan tavallista.

»Zaire» oli äskettäin uusittu. Valkeat työmiehet, jotka oli suurilla kustannuksilla tuotu Lagosista tai Sierra Leonesta tai jostakin noista suurista kaukaisista kaupungeista, olivat korjanneet koneita ja tehneet ne voimakkaammiksi ja, mikä ihmeellisintä, asettaneet uuden koneen, joka ison kattilan paineella salaperäisesti pyöritti ihmeellistä ratasta hämmästyttävän nopeasti. Siitä lähti kaksi lankakimppua, jotka oli kääritty niin, ettei lankoja näkynyt. Ne hävisivät reiän läpi kannelle ja tulivat näkyviin jälleen komentosillalla, jossa ne oli kiinnitetty isoon navassa liikkuvaan lamppuun.

Eikä tämä ollut ainoa uutuus. Komentosillan kummassakin kulmassa olleet konekiväärit oli siirretty keskilaivalle ja niiden sijalle oli asetettu pitkät teräspiippuiset Hotchkisstykit, joissa oli kumipäällyksiset kannattimet. Alhaalla oli kiilloitettuja puulaatikolta, joihin lihavat panokset oli pakattu kuin viinipullot.

Sanders meni laivaan mukanaan valikoitu miehistö ja puoli komppaniaa hausoja, eikä hänellä ohut hämärintäkään tietoa siitä, mihin hän retkensä päättäisi.

Hän ei ollut kaukana päämajasta, kun hänen rinnallaan seisova ruorimies huudahti, ja Sanders katsahti ylöspäin.

Taivaansinessä kaksi lintua liiteli kauniissa ympyrässä.

Pienempi lintu kierteli sinne tänne.

Sanders juoksi hyttiinsä ja sieppasi kiväärin.

Isompi lintu oli kotka, joka oli toimittamassa tavallista tehtäväänsä; mutta sen riitaveljenä oli, niin kuin komissaari heti huomasi, hallituksen uskollinen palvelija — kirjekyyhkynen.

Linnut olivat jo aivan lähellä, pölyävänä höyhenpilvenä, kun Sanders tähtäsi ja ampui. Ensimmäinen laukaus meni ohi, mutta toinen pudotti linnut veteen.

Tusina miehiä hyppäsi veteen ja ui paikalle, jossa linnut taistelivat kuoleman kanssa.

Eräs miehistä sai ne kiinni, väänsi kätevästi kotkan niskat nurin ja palasi laivalle.

Kyyhkynen oli kuollut — todennäköisesti jo aikaisemmin kuin kuula oli siihen osunut. Toisen säären ympärillä oli kuminauha ja revitty paperilippunen.

Sanders avasi sen ja luki. Se oli arabiankielinen ja kaikki, mitä oli jäljellä, supistui kolmeen sanaan:

»… Akasava… sota… kuningas.»

— Hm! sanoi Sanders.

Hänellä oli mies Akasavassa silmälläpitämässä, luotettava vakooja, jonka arvostelukyky oli epäilyksien yläpuolella. Oli merkillepantava seikka, että viesti oli lähetetty kirjekyyhkysen matkassa; Sanders käänsi laivansa keulan pohjoiseen ja valmistautui pahimpaan.

Kello kaksi iltapäivällä, kahden päivänmatkan päässä päämajasta, hän tuli kolmen joen haaraan, jossa laskelmien mukaan vakoojan olisi pitänyt odottaa häntä antaakseen lisätietoja.

Mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään, ja vaikka laiva risteili joella kulkien rannalta toiselle, ei vakooja näyttäytynyt. Sandersilla ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaansa. Hän saapui Akasavan kaupunkiin sinä yönä puolenyön tienoissa kulkien vaivatta hiekkasärkkien ja karien ohi uuden valonheittäjänsä avulla.

Hän kiinnitti laivansa joen keskellä olevan saaren rantaan ja odotti päivänvaloa. Aamun koitteessa »Zaire» tuli Akasavan rantaan; sotilaat istuivat alemmalla kannella jalat riippuen partaan yli ja kiväärit valmiina.

Mutta mitään ei ollut havaittavissa. Kansa kokoontui rannalle katselemaan laivan tuloa, ja puolen tunnin kuluttua Toloni, kuningas, saapui sotilaineen ja neuvonantajineen ynnä rumpuineen — osoittamaan kunnioitustaan.

Sanders meni maihin mukanaan käskyläinen, kulki kylän läpi kuninkaan kanssa ja kuunteli, mitä tällä oli hänelle kerrottavaa.

Sanders ei kysynyt mitään vakoojastaan, koska se olisi ohut turhaa, mutta hän katseli tarkoin ympärilleen.

Kaikki näytti rauhalliselta. Naiset jauhoivat viljaa raajojensa edessä, alastomat lapset leikkivät reippaina kaduilla, heidän naurunsa raikui iloisena, kun käytiin majasta majaan, ja — mikä parasta — miehet olivat hyvällä tuulella.

— Herra, sanoi kuningas, kun Sanders teki lähtöä, — kaikki on hyvin, niin kuin näet, ja minun kansani on täynnä ruokaa ja laiskuutta. Sairautta ei ole, eikä kukaan vahingoita toista.

— Niin on sen vuoksi, sanoi Sanders, joka ei koskaan lyönyt laimin tilaisuutta opettaa hyviä tapoja, — että minun herrani kuningas on antanut teille suojeluksensa ja jokainen voi elää rauhassa vihollisiltaan.

— Niin on, sanoi toinen yksinkertaisesti. — Olemme koiria sinun läsnäolossasi ja sokeita herramme suuren kuninkaan loistavien kasvojen edessä.

Sanders lähti oikotietä »Zairelle».

Se oli pieni polku, joka kulki korkean, tiheän norsuruohon läpi.

— Herra, sanoi Toloni pysähtyen polun suulla, — tämä ei ole sopiva tie sinun suuruudellesi, sillä polulla on vettä ja kosteikossa elää paljon käärmeitä.

— Tämä on tieni, sanoi Sanders lyhyesti.

Akasavan kuningas arveli, ennen kuin läksi kulkemaan polkua.

Se oli, niin kuin hän oli sanonut, epämiellyttävä tie, sillä sateet olivat olleet hyvin ankarat, ja paikoin oli polulla nilkkoihin asti liejua.

Sanders aikoi jo luopua päähänpistostaan, kun hän puolitiessä rantaan tuli paikalle, jossa maata oli äskettäin kaivettu ja siihen oli luotu kumpu.

— Kuka on haudattu tähän? kysyi hän.

Kuningas katsoi häneen kiinteästi.

— Muuan Karama, vastasi hän.

— Tämä ei ole hautauspaikka, sanoi Sanders, — sillä jos muistan oikein, teidän kuolleenne lepäävät eräällä saarella joen keskellä.

— Niin kyllä, vastasi päällikkö, — mutta tämä mies oli ollut kauan kuolleena, ja hänestä oli jäljellä ainoastaan luut. Ja kun minun mieheni pelkäsivät hänen henkeänsä, niin he hautasivat hänet siihen, missä hän oli.

Selitys oli tyydyttävä, ja Sanders jatkoi matkaansa, vaikkakin hauta oli Ali Hasrahin, hänen luotettavan vakoojansa, jonka kuninkaan miehet olivat tavanneet ja keihästäneet kuoliaaksi, kun hänen juuri lentoon laskemansa kyyhkynen vielä kierteli sinisellä taivaalla.

— Meneekö herrani kauas? kysyi kuningas seisoessaan laivan porraslankun luona.

— Menen pohjoiseen, vastasi Sanders. — Miksi kysyt?

— Siellä on ollut suuria sateita, sanoi kuningas, — ja monet joet tulvivat. Ja sellaisina aikoina vieraita tulee Ranskan ja Portugalin maista näille alueille; nytkin olen kuullut eräästä arabialaisesta, joka ostelee ihmisiä kymmenen päivän päässä täältä, Kalali-joella.

Oliko tämä se sanoma, jonka Ali oli lähettänyt?

Se mahdollisuus näytti Sandersista hyvin todennäköiseltä. Mies oli voinut kuulla jotakin sellaista, lähettänyt sanomansa ja painunut pohjoiseen hankkimaan tarkempia tietoja.

Sanders lähti, jätti Isisi-joen oikealle, kulki Kalalia myöten — joka on vähän tunnettu joki.

Toloni, kuningas, olisi voinut lähettää hänet suotta matkaan, mutta hän oli ottanut sen huomioon. Akasavan valtias nyt kuitenkin oli puhunut totta jossakin tarkoituksessa.

* * * * *

El Mahmud, huonomaineiseksi tunnettu kauppias, löysi tien Sandersin alueelle kevätaikana, kun joet tulvivat ja kun muutamat joet, joilla ei koskaan ollut nähty kanootteja, vielä vähemmin El Mahmudin koreata feluccaa, olivat purjehduskelpoisia.

Hän toi tullessaan suuria määriä kauppatavaraa, salaisia viinapulloja, tupakkaa, hamppua ja oman hienon persoonansa.

Hän oli harmaaviiksinen mies, joka istui katoksen alla silkkityynyllä ja tupakoi, ja hänellä oli loppumattomasti omituisuuksia.

Hänellä oli monta suunnitelmaa, ja hän näytteli osaa monessa paikassa.

Hän oli juuri aseistamassa erästä Kalalin kylää kivääreillä, joita ranskalaiset olivat käyttäneet hyödykseen vuonna 1875, kun Sanders äkkiä yllätti hänet.

El Mahmudia varoitettiin, ja hän suuntasi aluksensa täysin purjein kohti turvapaikkaa, neljän mailin päässä yläjuoksussa olevaa särkkää, jonka toiselle puolen ei »Zairen» kokoinen laiva päässyt millään keinolla.

Hänen pieni suunnitelmansa osoittautui, kumma kyllä, hieman huonoksi sen vuoksi, että »Zairella» oli uusia varusteita. Sandersin uuden Hotchkiss-tykin ensimmäinen laukaus lävisti feluccan laidan niin kuin kiväärinkuula tikkulaatikon. Toinen vei mukanaan El Mahmudin yksityishytin katon.

»Zaire» tuli uppoavan feluccan luo, otti sen köyteen ja hinasi matalalle.

Kaiken huomioonottaen El Mahmud, joka hiukan tunsi englantia puhuvia ihmisiä ja heidän omituisia tapojaan, olisi mieluummin nähnyt aluksensa uppoavan.

— Seikki, hänen päämiehensä sanoi »Zairen» ryhtyessä hinaamaan venettä, — on vielä kylliksi aikaa vapautua paljosta, joka on meille vahingoksi, kun engelsmanni tarkastaa venettä.

El Mahmud vaikeni, ja hänen päämiehensä veti esiin pitkän veitsen ja koetteli sen terää.

Hän katsoi kysyvästi herraansa, mutta El Mahmud pudisti päätänsä.

— Olet hullu! Tämä americano hirttää sinut kuin porsaan, jos hän vain saa haistaa veren hajua. Odotetaan — mikä on kirjoitettu, sen täytyy tapahtua.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa. Niin pian kuin »Yön Ilo» — se oli aluksen runollinen nimi — oli saatu rantaan, hänet vietiin Sandersin luo.

— Miten tulit tänne? tivasi komissaari, ja El Madmud selitti tyynesti ja selkeästi, että hän oli suurten sateiden vuoksi lähtenyt kulkemaan uutta jokea, jota ei ennen ollut olemassakaan, ja siten tullut Isisiin. Se oli tyydyttävä selitys, niin kuin Mahmud tiesi. Vaikeampaa oli selittää kiväärien myyntiä, sillä sellainen homma on kaikkien sivistyskansojen mielestä anteeksiantamaton rikos. Vielä vaikeampaa oli selittää, miksi feluccan pohjalla oli sidottuna kaksikymmentäyksi orjaa. Mutta miekkosellapa olikin lupakirja »työväen värväämiseen», jonka oli allekirjoittanut joku Dom Reynaldo de Costay Ferdinez, jonkin portugalilaisen rannikkoalueen kuvernööri.

Sanders ei mielellään ryhtynyt aiheuttamaan »ristiriitoja» erittäinkään portugalilaisten viranomaisten kanssa, sillä ristiriidat aiheuttivat pitkiä, pitkiä kirjeitä, raportteja, tiedoituksia ja selostuksia, joskus sinisiä kirjojakin. Tämä tiesi vuosia kestävää kirjeenvaihtoa, virallisia tarkastuksia ja lopuksi potkua, olipa sitten oikeassa tai väärässä.

— Kaikkien lakien mukaan, El Mahmud, sanoi hän, — olet vikapää kuolemaan, mutta hyväksyn kuitenkin kertomuksesi osittain, vaikka uskonkin sinun valehtelevan. Vien laivallani sinut paikkaan, josta on kahdenkymmenen mailin matka Portugalin alueelle, ja siellä lasken sinut vapaaksi ja annan sinulle ruokaa ja aseesi.

— Entä alukseni ja lastini? kysyi El Mahmud.

— Edellisen poltan ja jälkimmäisen takavarikoin, sanoi Sanders.

El Mahmud kohautti olkapäitään.

— Kaikki on säädetty, sanoi hän.

Sanders otti hänet laivalle ja vei hänet haluamaansa paikkaan — joka oli lähinnä hänen leiriään — ja päästi hänet vapaaksi antaen hänelle ja hänen seuralaisilleen ruokaa ja ammuksia kymmeneksi päiväksi.

— Mene Jumalan nimeen, sanoi hän miehen äidinkielellä.

El Mahmud seisoi rannalla ja katseli, kun laiva palasi keskelle jokea.

Hän odotti, kunnes sen keula oli kääntynyt myötävirtaan ja Sanders näkyi selvästi komentosillalla; sitten hän istuutui, kohotti kiväärinsä, tähtäsi tarkoin ja ampui.

Sanders oli antamassa Abibulle ohjeita Hotchkissin panosten pakkaamisesta laatikkoihin, ne kun oli otettu kannelle kaiken mahdollisuuden varalta.

— Nämä… sanoi hän ja kaatui eteenpäin.

Abibu otti hänet syliinsä ja laski hänet kannelle.

— Se mies — älä päästä häntä, sanoi Sanders hiljaa.

Abibu sieppasi panoksen, avasi pitkäpiippuisen Hotchkissin lukon ja latasi.

El Mahmud juoksi nopeasti metsää kohti. Hänellä oli juostavanaan kaksisataa metriä aukeata, ja Abibu käytti tykkiä, joka oli tähtäimeltään tarkka. Sitä paitsi hänellä oli aikaa, eikä hän hätiköinyt.

El Mahmudin kauhistuneet seuralaiset palasivat sinä iltana etsimään herraansa noudattaen työssä suurta ahkeruutta.

* * * * *

Kuu nousi metsän yli ja levitti joelle hopeataan, ja Toloni, Akasavan kuningas, tarkkaili rannalla poppamies Tilagin ennustamaa merkkiä.

Hän sai odottaa kauan, ennen kuin näki väreet, jotka syntyvät krokotiilin uidessa, mutta kun ne tulivat näkyviin kulkien joen poikki suoraan rannasta rantaan, ei hän kääntänyt niistä silmiään…

Suoraan kuin nuoli lennossa, poikkeamatta pienimpäänkään mutkaan suorasta linjasta.

— Se on hyvä merkki, sanoi Toloni ja nousi pensaan varjosta, joka kätki hänet näkyvistä.

169

Hän odotti hetken ja painui sitten äänettömästi metsään heilauttaen keihäitään.

Hän tuli kuuden neuvonantajansa luo, jotka odottivat kärsimättöminä metsäpolun varrella.

— Kaikki on kuin pitääkin, sanoi hän. — Tilagi on puhunut totta, sillä krokotiili ui rannasta rantaan, ja Akasavan päivä on tullut.

Hän kulki toisten edellä nukkuvaan kaupunkiin ja meni omaan majaansa. Se oli hänen määräyksestään tyhjä. Tuli kyti majan keskellä, ja hänen nahkavuoteensa oli valmiina sängyntapaisella jalustalla.

Hän meni jälleen ulos.

— Lähetä Tilagi luokseni, sanoi hän odottavalle päämiehelle.

Kun vanhus tuli, ryppyinen vanha mies, joka käveli työläästi keppiin nojaten, Toloni kutsui hänet majaansa.

— Isä, sanoi hän, — täydenkuun aikana, kun vesi oli korkealla, näin mustan krokotiilin jättävän paikkansa Isisin rannalla, ja se ui rannasta rantaan, niin kuin olit sanonut.

Vanhus nyökäytti päätään mitään puhumatta.

— Kaikki tämä on minun suunnitelmilleni suosiollista, sanoi kuningas, — ja kaikki tapahtuu sinun puheesi mukaan.

— Olet suuri kuningas, kähisi vanhus. — Tässä maassa ei koskaan ole ollut niin suurta kuningasta, sillä sinulla on valkeiden miesten muisti, ja sinä olet suurempi kuin Sandi. Akasavan muut kuninkaat ovat olleet hulluja ja kuolivat hulluina eräässä suuressa puussa Sandin pantua nuoran heidän kaulaansa; mutta heillä oli mustan miehen aivot.

Kuningas käyskenteli edestakaisin majassaan. Hän oli pitkä mies, komearakenteinen, ja kantoi päätään korkealla.

— Kaikki ovat kanssani, sanoi hän. — Isisiläiset, ngombilaiset, bomongolaiset…

Hän pysähtyi.

— Ja ochorilaiset, herra kuningas, sanoi poppamies. — Niin, he ovat kanssasi, vaikka heitä hallitseva muukalainen onkin sandilaisia.

— Se asia vaatii miettimistä, sanoi kuningas, — mutta meidän täytyy kuitenkin liikkua nopeasti, sillä Sandi tulee pian takaisin. Hän lähti jo kolme päivää sitten, ja rattaallinen vene kulkee nopeasti.

Sananviejiä tuli ja meni koko sen päivän. Viisi kertaa kuningas nousi levoltaan vastaanottamaan tietoja ja vastaamaan kysymyksiin. Isisiläiset olivat hermostuksissaan; he pelkäsivät Sandia.

Vannoiko kuningas kuoleman nimessä, että jos suunnitelma menisi myttyyn, hän sanoisi Sandille pakottaneensa isisiläiset mukaan uhkauksin ja peloituksin? Ngombilaisilia oli Sandin perheeseen kuuluva kuningatar; pitikö heidän tappaa hänet? Hänellä oli rakastaja, joka voisi hyvin pian hänet murhata, kun kerran hänellä oli pääsy kuningattaren majaan.

— Älkää tappako häntä, lähetti Toloni sanan, — sillä tiedän hänet hyvin kauniiksi. Hän saakoon majan minun majani varjossa.

Pikkuisisiläiset olivat kärsimättömiä. Heidän maassaan oli kaksi lähetysasemaa; oliko ne poltettava?

— Nämä ovat pikku asioita, sanoi kuningas Toloni. — Ensin meidän tulee saada Sandi käsiimme, ja hänet me uhraamme vanhan tavan mukaan. Sitten toiset asiat ovat pieniä ja vähäpätöisiä.

Sinä iltana, kun pimeys tuli ja hänen mitään tietämättömät miehensä istuivat ja rupattelivat tuleen ääressä — suuria tulevia tapahtumia eivät aavistaneet eivätkä tietäneet muut kuin Tolonin neuvonantajat ja eräiden toisten heimojen päämiehet — soi lokali soinnukkaasti kylän ulkolaidoilla.

Kuningas kuuli majansa merkkirummun äänen ja tunsi sen äänestä, että se vastasi jollekin kaukaiselle rummulle.

Majansa edessä, kädet kummallakin korvallisillaan, kuningas kuunteli.

Kolme pärrytystä, nousevia ja laskevia, hidas kalistus, pärrytys, lyönti ja vielä pärrytys.

Se merkitsi Sandia — nopea Sandi, tulinen Sandi, yllättävä Sandi, oikeudenjakaja Sandi.

Kaukainen rumpu ilmaisi kaikki nämä luonteelliset maininnat.

Kahdesti kaukainen lokali kertoi Sandin nimen, sitten pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.

Taas — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys — hiljaisuus.

— Sandi kuolee!

Tolonin ääni oli terävä ja riemukas.

— Kuulkaa! kuiskasi hän.

Metallinsointuisia lyöntejä, joihin liittyi säännöttömiä, matalia ääniä — se merkitsi arabialaista.

— Tap-tap-tap-tap.

Oli ammuttu paljon.

Sitten tuli jälleen Sandersin nimi — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.

Tolonin rummuttaja lähetti viestiä edelleen. Koko yön pitkin ja poikin maata viestiä kerrattiin, kunnes se tuli villien maiden rajoille, jossa Sandi oli tuntematon ja viesti mahdoton ymmärtää.

— Kaikki jumalat ja paholaiset ovat kanssani, sanoi Akasavan kuningas.
— Nyt on aika.

Vuoteeseensa ojentautuneena Sanders Abibun ja pienen käsipeilin avulla korjasi vauriotaan.

Hänen saamansa haava oli kaikkein pienimpiä. Kuula oli sattunut taskussa olevaan teräsketjukukkaroon ja kimmonnut siitä vieden kappaleen lihaa vasemmasta kyynärvarresta ja mennyt sitten sen hytin kattoon, jonka edessä hän oli seisonut.

Hän ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa lukuunottamatta kyljen ruhjevammaa ja käden pikku haavaa. Abibu sitoi molemmat paikat, ja asia olisi ollut lopussa, sillä Sanders oli terve mies.

Mutta seuraava aamu tapasi hänet kuumeisena vuoteessa. Käsivarsi oli paisunut kaksi kertaa paksummaksi kuin se oli ennen ollut, ja sitä särki. Sanders epäili kuulan olleen myrkytetyn ja oli luultavasti oikeassa. Hän ei saanut asiaa valmiiksi pohdituksi, sillä kuvernöörinvirasto ei kiinnittänyt sellaisiin pikkuasioihin minkäänlaista huomiota. Oli selvitettävä ikävä juttu silinterihatusta. Oliko Sandersin pidettävä kruunaustilaisuuden laivastokatsastuksessa silinteriä vai eikö? Kuvernöörinvirasto oli ankara, mutta Sanders oli myöskin päättäväinen.

— Minulla on kauhea päänsärky, ja te vaaditte minua panemaan silinterin, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi hän kiukuissaan ja puhkesi kyyneliin.

Se ei ollut ensinkään Sandersille ominaista, ja hän tunsi, ettei se ollut hänelle ensinkään ominaista, niin että suurilla voimainponnistuksilla hän palautui takaisin todellisuuteen.

Hän makasi hytissään. Päätä ja käsivartta särki kovasti. Hänen kasvonsa olivat tuskasta hiessä, ja kieli oli kuin nahanpala.

Vuoteen vieressä kyykkivä Abibu nousi, kun Sanders avasi silmänsä.

— Mihin menet? kysyi Sanders.

— Jumalanaisen luo, joka antaa lääkettä, sanoi Abibu näöltään tunteettomana. — Sillä luulen, että sinä kuolet, ja minä tahdon kirjan, että olen tehnyt kaiken oikein.

— Varovainen pentele, mutisi Sanders ja vaipui jälleen tajuttomaksi.

Herätessään jälleen hän ei kuullut laivan rattaan iskuja. Oli tavattoman tyyntä ja helppoa herätä. Hän makasi isossa huoneessa pienellä vuoteella, ja lakanat olivat puhdasta liinaa — jota ne eivät olleet hänen laivallaan.

Vuoteen vieressä pöydällä oli iso maljakko täynnä sinisiä kukkia, ja tuoksu oli omituinen.

Ei voi sanoa hänen tunteneen paikkaa, koska hän ei milloinkaan käynyt nti Glandynnen makuuhuoneessa; mutta hän muisteli hämärästi jonkun sanoneen aikovansa viedä hänet tytön luo. Hänen ensimmäinen tietoinen tunteensa oli, että hän tunsi olevansa jollekulle vaivaksi, ja toiseksi hän ajatteli omaa tilaansa.

Hän käänsi päätänsä hitaasti nähdäkseen särkevän käden. Häntä ei olisi ihmetyttänyt, vaikka olisi havainnut sen olevan poissa. Se oli vielä paikallaan, ja hän huokasi helpotuksesta. Se oli myöskin jo melkein tavallisen kokoinen.

Hän koetti liikuttaa vahingoittuneen käden sormia ja huomasi suureksi ilokseen, ettei se ollut ollenkaan vaikeata eikä tehnyt kipeätä.

Sitten Ruth Glandynne tuli sisään — kaunis näky mustassa maassa.

Tyttö hymyili, heristi varoittavasti sormeaan, kohensi hiukan tyynyä ja istuutui hänen viereensä.

— Mitä Akasavassa on tapahtunut? kysyi Sanders äkkiä. Se tuli noin vain ilman aikojaan; hän ei ollut edes ajatellutkaan Akasavaa, mutta jokin aiheutti kysymyksen.

Tyttö näki hänen kasvojensa äkkiä käyvän vakaviksi.

— Eiköhän — eiköhän teidän ole parempi olla ajattelematta akasavalaisia, sammalsi hän. — Teidän täytyy pysyä hyvin hiljaa.

— Minun täytyy tietää, sanoi Sanders.

Hänen äänensä oli hiljainen ja heikko, mutta tyttö tiesi, että olipa seuraus mikä tahansa, hänen piti kertoa.

Sanders makasi hiljaa silmät ummessa hänen puhuessaan ja hänen lopetettuaan makasi vaiti — niin hiljaa, että tyttö luuli hänen pyörtyneen.

Sitten Sanders avasi silmänsä.

— Lähettäkää sana Ochoriin, sanoi hän, — ja pyytäkää päällikkö Bosamboa luokseni.

* * * * *

Bosambo ei ollut hullu. Hän oli elänyt sivistyneiden ihmisten parissa ja puhui englantia, ja hän oli hankkinut toimeentulonsa varkaana varkaiden keskellä.

Hän tunsi Akasavan tapahtumat. Siellä oli kapina kehittymässä — ja joukko ihmisiä, jotka olivat asettuneet vastustamaan kapinaa oli lakaistu pois maan pinnalta. Myöskin Isisi oli yhtynyt yleiseen liikkeeseen, oli tappanut osan kansalaisistaan ja pakottanut bolenzilaiset valtaansa.

Bosambo oli saanut kehoituksen totella kuningas Tolonia, ja hän lähetti takaisin sanan, joka oli helposti ymmärrettävä ja jyrkkä. Häntä eivät häiritsisi tungettelut viikon päiviin. Hänen ja Akasavan välillä oli asema, jolla Sandi makasi — kuolevana, kaikkien laskelmien mukaan, mutta varmasti siellä. Ja lähetysaseman rannassa oli »Zaire» ja puoli komppaniaa hausoja, puhumattakaan kahdesta suuresta tykistä.

Mutta vaikka Bosambo ei välittänytkään maailman itsevaltiaasta kuninkaasta, joksi Toloni itseään sanoi, niin Ochorissa oli miehiä, jotka muistaen Bosambon suuren ruoskan ja hänen valmiutensa sen käyttöön keskustelivat Tolonin kanssa, ja Bosambo tiesi, että puolet ochorilaisista oli puoliksi valmiina kapinaan.

Mutta hän ei vielä säikähtänyt — se liikutti häntä vähemmän kuin toinen seikka.

— Elämäni valo ja sieluni ilo, sanoi hän vaimolle, joka oli hänen olkikattoisen haareminsa kaunistus. — Jos Sandi kuolee, niin uskolla ei ole mitään merkitystä, sillä olen rukoillut kaikkia jumalia, profeettoja ja herroja Markusta, Luukasta ja Johannasta — ja Pyhää äitiä, josta Maristveljet minulle kertoivat; olen rukoillut ristejä ja ju-jua ja uhrannut vuohen ja kanan Ochorin jumalan edessä.

— Mahomet, sanoi nainen, — kaikki tämä on pahasta, sillä ei ole kuin yksi Jumala.

— Hän palkitsee minun pyrkimykseni hänen etsinnäkseen, virkkoi Bosambo miettivänä. — Mutta jos Sandi paranee, niin kiitän kaikkia jumalia, sillä muuten loukkaan häntä, joka pelasti herrani.

Hänen asemansa oli vaikea, hän tiesi sen. Juuri edellisenä yönä hän oli siepannut Tolonin salaisen lähetin, joka oli tullut Ochoriin kehoittamaan heitä hyökkäämään Sandin miesten kimppuun pohjoisesta päin ja ajamaan heitä kapinoivan kuninkaan odottavia legioonia kohti. Bosambo otti mieheltä selville koko viestin, ennen kuin lopetti hänet.

Seurasi vielä kaksi tuskallisen odotuksen päivää. Eräs chorilainen päämies, jolle oli luvattu heimon päällikkyys, koetti jouduttaa tapahtumain kehitystä ja ryömi eräänä iltana Bosambon majaan saadakseen tarvitsemansa paikan avoimeksi.

Bosambo, joka odotti häntä, nuiji hänet tajuttomaksi äkkiä ja tehokkaasti, kiskoi hänet yön pimeydessä joen rantaan ja heitti hänet veteen naru kaulassa ja kivi narun päässä.

Se vei asian päätökseen eräässä suhteessa, sillä kaivaten päällikköään hänen kannattajansa tulivat Bosambolta vaatimaan, että mies oli annettava heille. Heidän päällikkönsä vastaus oli tehokas. Puhujana toiminut mies kantoi Bosambon äkkipikaisuuden merkkiä hautaan asti. Miten asiat olisivat kehittyneet, on vaikea arvata, mutta Sandin kutsu saapui Bosambolle, ja hän kutsui kansansa koolle.

— Menen Sandin luo, sanoi hän heille, — Sandin, joka on minun herrani ja teidän ja lisäksi minun sukulaiseni, niin kuin tiedätte. Ja jätän tänne kansan, joka on kiittämätön ja turmeltunut. Sanon teille nyt, että minun poissaollessani teidän tulee pysyä työssänne ettekä saa tehdä pahaa — ette saa seurata hullujen neuvoja ja omien juonienne pyyteitä — sillä palatessani minä rankaisen nopeasti; ja jos joku on tottelematon minulle, niin puhkaisen hänen silmänsä ja heitän hänet metsän petojen raadeltavaksi. Teen tämän Iwan kautta, joka on kuolema.

Minkä jälkeen Bosambo läksi lähetysasemalle ottaen mukaansa päävaimonsa ja viisikymmentä sotilasta.

Hän tuli Sandin luo neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua siitä, kun komissaari oli lähettänyt kutsun, ja kyykötti herransa vuoteen vieressä.

— Bosambo, sanoi Sandi, — olen ollut hyvin sairas ja olen vieläkin liian heikko nousemaan. Ja minun maatessani täällä Toloni, Akasavan kuningas, on noussut kapinaan ja hänen kanssaan koko maakunta.

— Herra, on niin kuin sanot, myönsi Bosambo.

— Aikanaan tulee paljon valkeita miehiä, sanoi Sandi, — ja he syövät tämän hullun kuninkaan; mutta siihen mennessä tulee paljon kärsimyksiä ja monta viatonta ihmistä surmataan. Olen lähettänyt hakemaan sinua, koska luotan sinuun.

— Herra, sanoi Bosambo, — olen varas ja alhainen mies, ja minun sydämeni on ylpeä siitä, että nojaat minuun.

Sandi huomasi Bosambon äänen vavahtelevan ja tiesi hänet vilpittömäksi.

— Sen vuoksi, oi päällikkö, olen pannut sinut sijalleni, sillä olet tottunut sotaan. Ja annan sinulle laivani ja sotamiesteni päällikkyyden, ja sinä teet niin kuin on paras.

Bosambo hypähti äänettömästi jaloilleen ja seisoi vuoteen vieressä jännittyneenä ja suorana. Hänen silmissään oli outo kiilto.

— Herra Sandi, sanoi hän matalalla äänellä, — puhutko totta, että minä — hän löi molemmin nyrkein leveään rintaansa — minä olen sinun sijassasi?

— Juuri niin, sanoi Sandi.

Bosambo oli vati hetken, sitten hän avasi suunsa puhuakseen, pidättäytyi, kääntyi ja läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.

Mikä ei ollut Bosambon tapaista.

Hänen tuloonsa oli valmistauduttu. Abibu seisoi porraslankun päässä ja teki kunniaa.

— Olen sinun miehesi, päällikkö, sanoi hän.

Bosambo katsoi häneen.

— Abibu, hän sanoi, — en valehtele, kun sanon, että olen samaa uskoa kuin sinäkin, ja Allahin ja hänen Profeettansa kautta aion tehdä, mikä on paras Sandille, meidän herrallemme.

— Niin toivomme molemmat, sanoi Abibu.

Bosambon valmistelut tehtiin hiljaisuudessa.

Hän lähetti puolet sotilaistaan lähetysasemalle vartioimaan Sandia, ja heidän kanssaan meni kaksikymmentä hausaa kersantin johtamina.

— Nyt käymme katsomassa kuningas Tolonia, sanoi hän.

Akasavan kuningas istui neuvottelussa. Hänen voimansa olivat leiriytyneet Ngombin rajoille, ja savuava kylä puhui vastarinnasta ja tappiosta — sillä Ngombi oli viime hetkessä kieltäytynyt liitosta, ja rakastaja, joka oli ottanut suostutellakseen kuningattaren ja pystymättä suostuttelemaan oli ryhtynyt tehokkaampiin toimenpiteisiin, oli epäonnistunut.

Kuningatar ilmoitti hänen epäonnistumisensa lähettämällä hänen päänsä
Tolonille.

Eivät edes tiedot, että Sandi oli kuolemansairas, järkyttäneet heidän vastarintaansa. Mahdollisesti nuorella kuningattarella oli oma kunnianhimonsa.

Kuninkaan neuvottelu oli vakava.

— Näyttää kuin ngombilaiset olisi syötävä kylä kylältä, sanoi hän, — sillä koko tämä maa on minun kanssani heitä lukuunottamatta. Ja tämä kuningatar taas tulee surulliseksi.

Hänen joukkonsa olivat hyökkäysmatkan päässä Ngombin kuningattaresta. Hänen legioonansa lähenivät tuomittua kaupunkia. Yön tullessa hän oli aivan lähellä sitä, ja seuraavana aamuna Toloni valloitti kaupungin äkkirynnäköllä, ja siitä tuli verinen leikki.

He veivät kuningattaren kuninkaan päämajaan, ja seurasi suuri tanssi.

Kymmenkunnan nuotion ääressä kuningas istui oikeutta.

Tyttö — hän oli ehkä hieman enemmän — seisoi hänen edessään alasti riisuttuna ja katseli kuninkaan silmiin pelottomasti.

— Nainen, sanoi tämä, — tänä iltana sinä kuolet.

Tyttö ei vastannut.

— Tapan sinut tulella ja kidutuksella! sanoi Toloni ja kertoi hänelle, miten hän tulisi kuolemaan.

Toloni istui leikkauksin koristetulla tuolillaan puun alla. Hän oli alasti, mutta toisella olkapäällä oli leopardinnahka, ja hänen julmat silmänsä kimalsivat ennakolta siitä nautinnosta, jonka tyttö hänelle tuottaisi.

Tämä puhui tyynesti.

— Jos minä kuolen tänään ja sinä kuolet huomenna, oi kuningas, mitä on yksi päivä? Sillä Sandi tulee sotilaineen.

— Sandi on kuollut, sanoi kuningas nopeasti. Hän oli juonut runsaasti maissiolutta, jota alkuasukkaat valmistavat. — Ja jos hän eläisi…

Hän kuuli heikkoa suhinaa, joka tuli kimeämmäksi, kunnes se oli aivan ulvontaa. Se meni vinkuen hänen päänsä yli ja hävisi.

Hän ponnahti epävarmasti jaloilleen.

— Se oli henki, mutisi hän, sitten…

Suhina tuli jälleen — tällä kertaa miehet ulvoivat. Jokin sattui puuhun pirstoen kuoren.

Taivaalle levisi aamun heikko ja kaamea kajastus, hetkessä maailma muuttui harmaaksi, ja saattoi nähdä, että vastapäistä rantaa kierteli »Zaire».

Kun kuningas katsoi, hän näki salaman välähtävän laivalta, kuuli tulevan ammuksen ulvonnan ja totesi vaaran.

Hän antoi kiireisen käskyn, ja rykmentti juoksi rannalle, johon kanootit oli kiskottu. Ne eivät olleet siellä. Niitä vartioimaan jätetyt miehet makasivat kuin nukkuen rannalla, mutta kanootit olivat keskellä jokea viiden mailin päässä, ja virta kuljetti niitä poispäin.

Bosambon miehet olivat yöllä tulleet joen poikki.

Tolonin kukistumisen tarina on lyhyt. Ahdistettuna saarelle joen keskelle ja »Zairen» kauaskantavien tykkien nujertamana Toloni antautui.

Hänet tuotiin »Zairelle».

Bosambo kohtasi hänet komentosillalla.

— No, Bosambo! sanoi Toloni. — Olen tullut tapaamaan Sandia.

— Näet minut, joka olen kuin herramme, sanoi Bosambo.

Toloni sylki kannelle.

— Kun orja istuu kuninkaan paikalla, niin vain orjat häntä kuulevat, siteerasi hän Joen sananpartta.

— Kuninkaalla on vain yksi pää, ja orjankin veri on punaista, oli Bosambolla vastaus valmiina. — Ja huomaan, Toloni, sinun olevan liian täynnä elämää, jotta herrani voisi olla onnellinen. Mutta ensin sinun on kerrottava, miten on käynyt Ngombin kuningattaren.

— Hän kuoli, sanoi Toloni huolettomasti, — hän kuoli hyvin äkkiä.

Bosambo tähysti häntä. Se oli Sandersin tähyilemisen jäljittelyä, ja
Ochorin päällikkö osasi jäljitellä.

— Sinun on kerrottava, miten hän kuoli.

Kuninkaan kasvoissa saattoi havaita värähdyksiä.

— Otin häntä kurkusta, sanoi hän hiljaa.

— Tällä tavoin? sanoi Bosambo, ja hänen suuri kätensä tarttui kuninkaan vahvaan kaulaan.

— Sillä tavoin! haukotteli kuningas. — Ja minä pistin häntä veitsellä, ah!

— Tällä tavoin? sanoi Bosambo.

Kahdesti hänen pitkä leveäteräinen veitsensä kohosi ja putosi, ja kuningas vaipui värähtäen kannelle.

* * * * *

Sandi oli kyllin voimissaan tullakseen rannalle »Zairea» vastaan sen palatessa — kyllin voimissaan, vaikkakin komeuden sokaisemana tervehtimään Bosamboa, jolla oli taivaansininen, kullallakirjailtu viitta ja korkea nukkavieru hattu.

Bosambo sipsutteli porraslankkua pitkin heiluttaen messinkihelaista keppiä ja laulaen laulua, jota Rannikon krulaiset laulavat, kun ovat saaneet palkkansa ja joutuvat maihin laivastaan.

Hän oli kovin kaunisteltu — hänen hiuksissaan oli sulkia, ja helminauha helminauhan vieressä riippui hänen kaulassaan.

— Olen tappanut Tolonin, sanoi hän, — aivan kuin herranikin olisi tehnyt — hän käänsi kasvonsa minusta poispäin ja sanoi, että »on kunniallista kuolla sinun sylissäsi, Bosambo», ja hän päästeli tämäntapaisia ääniä…

Ja Bosambo matki ihmeteltävästi.

— Jatka, sanoi Sandi nopeasti.

— Myöskin olen lähettänyt isisiläiset ja akasavalaiset kotiinsa odottamaan sinun ylhäisyytesi tuomiota, niin kuin olisit itsekin tehnyt, herra.

Sandi nyökkäsi.

— Entä nämä? kysyi hän osoittaen päällikön koristuksia.

— Nämä minä varastin Tolonin leiristä, sanoi Bosambo.

— Nämä ja muita esineitä, sillä palvelin hallitusta ja herraani, jatkoi hän käyden yksinkertaiseksi. — Se on valkeiden miesten tapa, kuten sinun ylhäisyytesi tietää.

LÄHETYSSAARNAAJA

Tämä on moraalinen tarina. Voitte mennä mustiin maihin oppimaan moraalia ja saada ihmissyöjiltä mitä luotettavimpia siveyssääntöjä. Sillä ihmissyöjät ovat suuressa määrin tarkkoja, erittäin häveliäitä — vaikkakin tavallisen Bogran alkuasukkaan valokuva voi antaa aihetta yhteen ja toiseen ajatukseen — puhtaita puheissa ja tavoissa. Jos he syövätkin ihmisiä, niin se johtuu siitä, että he pitävät senlaatuisesta lihasta. He eivät ole parempia eivätkä pahempia kuin kasvissyöjät, jotka myöskin tarkoin valikoivat syötävänsä.

Alkuasukkailla on omat tapansa, ja he noudattavat perheperinteitä.

Kaksi veljestä eli Isisin maassa pienessä kylässä, ja kun heidän isänsä kuoli, niin he lähtivät maailmalle hakemaan onneaan. Toisen nimi oli Mkamdina ja toisen nimi Mkairi. Mkamdina, joka oli rohkeampi, meni rajan yli Suuren kuninkaan alueelle ja myi siellä itsensä orjuuteen.

Niihin aikoihin Suuri kuningas oli hyvin suuri ja hyvin vanha; niin suuri, että mikään brittiläinen kuvernööri ei uskaltanut muuta kuin pyytää häntä olemaan harjoittamatta julmuuksia.

Tämä Mkamdina oli älykäs nuorukainen, hyvin taitava ja sieti hyvin pitkälle haukkumisia. Hänellä oli hovimiehen kaikki ominaisuudet. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että hän saavutti aseman kuninkaan perheessä, istui hänen oikealla puolellaan aterialla ja meni naimisiin kuninkaan mielitietyn kanssa, jonka tämä hylkäsi.

Hän tuli rikkaaksi ja voimakkaaksi, oli kuninkaan pääministeri valliten elämää ja kuolemaa tämän poissaollessa. Hän valikoi herransa tanssitytöt, ja kun hänellä oli niissä asioissa hyvä maku, hän sai hyvän palkinnon.

Niin hän eli onnellisena, mahtavana ja tyytyväisenä.

Toinen veli, Mkairi, ei ollut yhtä onnekas. Hän asettui pieneen kylään Henkien putouksen lähelle ja köyhänä miehenä, pystymättä hankkimaan muuta kuin yhden vaimon, hän uutterasti raivasi maatilkkua. Siihen hän kylvi työteliäästi, korjasi hyvän sadon ja myi tuotteensa saaden hiukan voittoa.

Hän kuuli veljensä menestyksestä, ja kerran, huolimatta Sandersin käskyistä, Suuren kuninkaan pääministerin maalattu kanootti tuli komeasti jokea myötävirtaan, tuoden lahjoja köyhälle veljelle.

Sanders kuuli tästä ollessaan tarkastusmatkalla ja meni katsomaan
Mkairia.

— Herra, niin on asia, sanoi mies alakuloisesti. — Suuret lahjat sain veljeltäni, joka on orja. Suolaa ja viljaa ja keihäänkärkiä hän lähetti minulle.

Sanders katsoi ympärilleen ja näki köyhän pellon, jonka mies oli muokannut.

— Ja kuitenkaan, Mkairi, sanoi hän, — tämä ei ole rikkaan miehen puutarha, enkä näe sinulla hienoja vaatteita enkä vaimoja, joita saat suolalla.

— Herra, sanoi mies, — lähetin lahjat takaisin, sillä sydäntäni särkee se, että veljeni on orja ja minä olen vapaa; ja antaisin elämäni voidakseni maksaa hänen hintansa.

Hän kertoi Sandersille lähettäneensä miehen kysymään, mikä hinta oli, ja Sanders sattui olemaan itse paikalla, kun Suuri kuningas huvikseen lähetti sanan, että hinta oli kymmenentuhatta matakoa — matako oli messinkiputki.

Seitsemän vuotta — pitkiä, piinallisia, kärsimyksentäyteisiä, vaivalloisia vuosia — Mkairi muokkasi maataan, myi ja osti, antoi myöten ja tinki, kunnes hänellä oli kymmenentuhatta matakoa. Nämä hän pani kanoottiinsa ja meni sen maan rajoille, jossa Suuri kuningas hallitsi, ja tuli siten veljensä ja veljensä herran eteen.

Suuri kuningas nauroi, mutta veli ei nauranut, sillä hän kiukustui veljensä yksinkertaisuudesta.

— Mene takaisin putkinesi, sanoi hän. Hän istui suurenmoisessa majassaan ympärillään nauravat vaimot ja orjat. — Ota putkesi, Mkairi veljeni, ja tiedä, että on parempi olla orja kuninkaan majassa kuin vapaa mies, joka tonkii peltoja.

Ja Mkairi palasi maahansa sydän kipeänä.

Kolme viikkoa myöhemmin Suuri kuningas kuoli. Nyt ilmenee tämän lyhyen tarinan moraalinen puoli. Sillä tavan mukaan, kun Suuri kuningas makasi paareillaan, otettiin Suuren pääorja — ja se orja oli Mkamdina — ja häneltä leikattiin pää, jotta hänen ruumiinsa voitaisiin asettaa palvelemaan herransa sielun tarpeita toisessa maailmassa.

Ja Suuren kuninkaan poika hallitsi hänen sijastaan ja kuoli aikanaan väkivaltaisesti.

— Tuossa tarinassa on hyvän pyhäkoulukertomuksen perustus, sanoi hausakapteeni.

— Hm, murahti Sanders, joka ei ollut ensinkään halunnut antaa aihetta sellaisiin tarinoihin.

— Eriskummallinen pentele, tuo vanha kuningas, sanoi hausa miettiväisenä, — ja poika oli vielä eriskummallisempi. Sinä hirtit hänet jostain syystä, vai miten?

— Olen sen unohtanut, sanoi Sanders lyhyesti. — Jos sinun helvetilliset joukkosi olisivat suolansa arvoiset, ei tarvitsisi ketään hirttää. Mikä se on?

Hänen palvelijansa seisoi hausapäällikön majan ovella.

— Herra, tässä on kirja, sanoi mies.

Sanders otti mieheltä tahritun kirjekuoren. Siinä oli osoite arabian kukkaiskielellä:

Herra komissaarille. Joka on kaupungissa siellä, missä joki on levein lähellä merta. Kaksi lipputankoa pystyssä ja paljon sotilaita näkyvissä. Mene nopeasti ja Jumala olkoon kanssasi.

— Kuka tämän toi?

— Eräs arabialainen, sanoi mies, — joka on kaupitellut ylimaassa.

Sanders repi kirjeen auki. Hän silmäsi ensin nimikirjoitusta kirjeen yläkulmassa ja huomasi sen olevan Ahmedin, hänen salaisen palveluskuntansa luotettavan päällikön.

Sanders luki kirjeen sivuuttaen kukkivan johdannon, jossa Ahmed pyysi kohtaloa ja sen valtuutettuja asiamiehiä tuomaan onnea komissaarin huoneelle.

 On hyvä, että saan kertoa sinulle tämän, vaikkakin minun on kätkettävä
 silmäni puhuessani sinun perheeseesi kuuluvasta naisesta.

(Sanders ei ollut milläänkään harhaiskusta, joka yhdisti viattoman naislähetyssaarnaajan nimen hänen omaansa.)

Tästä jumalanaisesta, joka parhaillaan on Joella, kuuluu monta tarinaa, joista jotkin tietävät hänen itkevän öisin, koska kukaan akasavalainen ei tunnusta jumalataikaa.

Ja olen kuullut erään isisiläisen naisen, joka on hänen palvelijansa, kertovan, että tämä jumalanainen menisi takaisin omaan maahansa, mutta hän on vain häpeissään, kun niin harvat ovat oppineet Jumalaa. Hänellä on myöskin kuumetta. Lähetän tämän erään arabialaisen myötä, ystäväni Ahmedin, joka on viisi päivää etsinyt Akasavassa miestä, joka on varastanut vuohia.

Sanders nauroi avuttomana.

— Se tyttö on minun kuolemani, sanoi hän.

Hän lähti lähetysasemalle samalla tunnilla.

Tyttö voi sangen hyvin, mutta oli kalpea ja väsynyt; hän oli huomattavan iloinen nähdessään Sandersin.

— Oli oikein hyvä, että tulitte, sanoi hän. — Olin jo menettämässä luontoni; olin puoliksi päättänyt lähteä kotiin Englantiin.

— Toivon, etten olisi tullut, jos niin olisi laita, sanoi Sanders tylysti.

Tyttö hymyili.

— Tuo ei ole kaunista puhetta, hra Sanders, sanoi hän.

Sanders otti hellekypärän päästään ja osoitti jokseenkin paljaaksi ajeltua päälakeaan.

— Näettekö näitä? kysyi hän.

Tyttö katsoi ihmeissään.

Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tiilenvärisiksi päivettyneet kasvot, kaksi vakavaa, harmaata silmää, jotka ympäristössään näyttivät melkein sinisiltä.

Hän näki laihat kasvot, ohuen, suoran nenän, voimakkaat leukaluut ja melkein paljaan pään.

— Mitä minun pitäisi nähdä? kysyi hän.

— Harmaita hiuksia, sanoi Sanders hymyillen.

Tyttö rypisti kulmiaan viehättävän hämmentyneenä.

— On vaikeata nähdä minkäänlaisia hiuksia, tunnusti hän. — Mutta tahdotteko kääntää päätänne hiukan? Niin näen todellakin jotakin, joka voisi olla harmaata.

— Ne ovat kyllin harmaita, sanoi Sanders hiukan hymyillen. Hän oli tytön seurassa tuttavallisempi kuin oli kenenkään muun valkoihoisen naisen seurassa koskaan ollut.

— Ja mitä ne sitten merkitsevät? kysyi tyttö.

— Huolia — teistä, sanoi Sanders. — Hyvä Jumala! Ettekö ole saanut tarpeeksenne näistä ihmisistä? Minusta tuntuu kuin kuluttaisin puolet aikaani kulkien edestakaisin jokea vartioiden, etteivät he pääse syömään teitä. Ei voida rakentaa hiekalle, mutta te aiotte perustaa silkalle vedelle.

— Tarkoitatteko, että uskonnollisella opetuksella pitää olla pohjanaan jokin sivistysmäärä? kysyi tyttö hiljaa.

— Jotakin sellaista. Kuulkaapas, nti Glandynne; tuo mies, joka työskentelee puutarhassanne, on yksi oppilaistanne, eikö ole?

Tyttö nyökkäsi.

— Hän on avuliain mies, mitä minulla on; hän kulkee ulkokylissä saarnoja pitämässä.

— Mikä hänen nimensä on?

— Kombolo, sanoi hän.

Sanders kutsui miehen luokseen. Hän oli paksu, hyvänluontoinen alkuasukas, »jonka sisäisen ja henkisen kehityksen ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä» olivat housut ja liivi.

— Kombolo, sanoi Sanders Isisin murteella, — sanotaan, että sinä olet hyvä jumalamies.

— Herra, niin on laita, sanoi mies kumartuen, — sillä minussa on pyhä henki, joka saattaa minut puhumaan ihmeellisesti.

— Ja sinä kuljet monissa kylissä.

— Julistaen Sanaa, herra, sanoi mies nyökäten.

— Käytkö koskaan niiden luona, jotka asuvat Onnellisten ajatusten metsässä? kysyi Sanders hiljaa.

Mies vapisi.

— En, herra, siellä en käy, sanoi hän.

— Miksi?

Kombolo siirteli paljaita jalkojaan ja seisoi toisella jalallaan hämmästyksissään.

— Herra, siellä metsässä on paholaisia ja henkiä, niin kuin tiedät, sanoi hän.

— Käytkö koskaan Ngombin metsän kylissä? kysyi Sanders viattomasti.

Taas mies vapisi.

— En koskaan käy siellä, Sandi, sanoi hän, — koska, niin kuin herra tietää, Msimba Msamba kulkee siellä.

Tyttö seurasi keskustelua kulmat rypyssä.

— Kuka on Msimba Msamba? kysyi hän.

— Hän on vihreä paholainen, joka kulkee öisin, sanoi Sanders hymyillen, — ja on hyvin hirvittävä.

Kombolo nyökkäsi päätään tarmokkaasti.

— Se on totta, äiti, sanoi hän vakavasti. — Olen itse nähnyt hänet.

Tytön kasvot osoittivat tavatonta hämmästystä.

— Mutta Kombolo, sanoi hän hätäisenä, — tiedäthän, ettei ole sellaisia kuin paholaisia.

Kombolo tuli hämilleen.

— On varmaa, neiti, sanoi hän, — että paholaisia on, sillä emmekö lue hänestä — paholaisesta, vanhasta kehnosta — joka täyttää meidät pahoilla ajatuksilla?

— Mutta se on erikseen, alkoi tyttö avuttomana.

— Paholainen on paholainen, sanoi Kombolo filosofisesti, — ja vaikka sinun maassasi on vain yksi paholainen, niin täällä on monta, sillä, neiti, olethan kertonut, että täällä on paljon sellaisia kärpäsiä ja petoja, joita et ole nähnyt omassa maassasi. Niin täällä myöskin täytyy olla paholaisia, vaikkakaan ei ehkä niin voimakkaita kuin teidän valkeiden ihmisten Pääpiru.

Sanders nyökkäsi ja käski hänet pois ja istui vihellellen, iloiten sisimmässään, tytön pohtiessa asiaa perin pohjin.

— No? sanoi Sanders viimein.

— Ette tee asiaa helpoksi, sanoi tyttö, ja kauhukseen Sanders huomasi hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

— Minusta teidän on epäystävällistä kylvää epäilystä Kombolon mieleen.
On kyllin ankaraa taistella heidän taikauskoaan vastaan…

— Mutta…, väitti liikuttunut komissaari.

— … ilman että samalla täytyy taistella viralliselta taholta levitettyä taikauskoakin vastaan.

Hän nyyhkytti.

— Mutta, neiti Glandynne…

— Tiedän, mitä aiotte sanoa — haluatte, että lähden kotiin. Tuotan teille liian paljon huolta. Saatan hiuksenne harmaiksi ja riistän kaiken aikanne. Mutta minä aion jäädä tänne.

Hän nousi ja polkaisi jalkaansa.

— Älkää suuttuko…

— En ole suuttunut…

— Älkää loukkaantuko…

— En ole loukkaantunut. Tiedän olevani sopimaton työhön; en koskaan aikonutkaan evankeeliselle alalle. Tulin sairaanhoitajattareksi, ja jos olisin tietänyt saavani työskennellä yksin, en olisi koskaan tullutkaan.

— Menkää sitten takaisin, sanoi Sanders innokkaasti, — palatkaa siihen elämään, joka on teitä varten. Sanon isä Wellsille, että hän tulee ja ottaa haltuunsa teidän asemanne.

— Katolinen! sanoi tyttö halveksien.

— Niinkö? kysyi Sanders, joka ei välittänyt uskontunnustuksista. —
Kuitenkin…

— Ja sitä paitsi, sanoi tyttö, — minulla ei ole mitään luovutettavaa. Olen ollut täällä lähes vuoden ja ainoa käännykkini on tämä mies, joka uskoo vihtoihin paholaisiin. Oh, hra Sanders!

Hän murtui ja etsi kiireesti nenäliinaa vyöstään.

— Herra Jumala! sanoi Sanders ja peräytyi kiireesti.

Hän näki tytön jälleen illalla. Tämä oli tyynempi ja suostui kuulemaan järkipuhetta.

— Olkaa asemalla vielä kolme kuukautta, sanoi Sanders. — Maa on ollut hiukan kuohuksissa teidän tulonne jälkeen. Ymmärrän, ettette halua tunnustaa pettymystänne.

Tyttö yskäisi pahaa ennustavasti.

— Ei siksi, että syy olisi teissä, jatkoi Sanders kiireesti, — kaukana siitä. Mutta olisi eri asia, jos voisitte osoittaa jotain valmista työtä…

— Tietenkin olisi, sanoi tyttö lyhyesti. Huomaten sitten olleensa epäkiitollinen hän hymyili kyynelten läpi. — Taidan olla liian maailmallinen tähän työhön. En ole tyytyväinen siihen tietoon, että olen tehnyt parhaani. Haluan nähdä tuloksia.

Rajattomasti hämmästyneenä Sanders taputti tyttöä kädelle.

Ja vielä suuremmaksi hämmästykseksi itselleen hän kertoi tytölle tarinan kahdesta veljestä, ja tyttö kuunteli innostuneena.

— Se on paras lähetyssaarnaajakertomus, minkä olen koskaan kuullut, sanoi hän.

— Lähden huomenna, sanoi Sanders lakattuaan kiroilemasta itseään. — Menen Lukalelaan tutkimaan naisenpieksämisjuttua ja sitten mustaan maahan.

Hän ei maininnut sitä, että oli menossa Ochoriin — hänellä oli siihen syynsä. Mutta Ochoriin hän kuitenkin meni. Hänen menettelylleen oli ominaista, ettei kukaan tiennyt, minne kulloinkin oltiin menossa. Komissaari seisoi kannella ruorimiehen vieressä ja kädellään viittaamalla tänne tai tuonne määräsi laivan suunnan.

Jos hän tahtoi, niin laiva pyörsi vasemmalle tai oikealle rannalle — jos hän halusi, niin laiva kulki suoraan yön tuloon asti, jolloin puunottopaikka oli hänen lähin päämääränsä.

Ennen yön tuloa, myöhään iltapäivällä, hän saapui puunottopaikalle, johon hän oli vuosi sitten kaadattanut kymmenen puuta jättäen ne kevääksi kuivumaan. Kahden tunnin ajan »Zairen» miehet sahasivat ja pilkkoivat kaadettuja puita pinoten ne alakannelle.

Yöllä »Zaire» jatkoi matkaa. Ruorimiehen oikealla puolen oleva suuri lamppu sähisi ja paukkui, kun Sanders väänsi siihen sähkövirran, ja valkea valoviuhka levisi laivan eteen. Se tarkkasi vettä huolellisesti — suuri, vakaa silmä, joka katsoi tarkoin riuttoja ja hiekkasärkkiä.

Puolenyön tienoissa Sanders pysähtyi hieman levähtääkseen.

Hän tuli Ochoriin iltapäivällä, ja hänen keskustelunsa Bosambon kanssa oli lyhyt.

Illalla hän oli mennyt, ja laiva kulki takaisin Lukalelaan.

* * * * *

Bosambo istui oikeutta elämänsä joka aamu, lukuunottamatta niitä, joina Koraani kielsi työn ja huvittelun ja jotka hän puolinaisesti tiesi, mutta joita hän toisaalta kuitenkin noudatti — hänen vaimonsa oli muhamettilainen ja oli tehnyt isännästään kuuliaisen, vaikkakin huolettoman käännykin.

Ramadanin paaston aikaan Bosambo ei tehnyt työtä, vaan pakeni metsän yksinäisyyteen, johon hän edellisenä päivänä jo vei niin suuren ruoka- ja juomavaraston, että se varmasti riitti pitkällisten kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi. Sillä vaikkakin hän mielellään huvitti vaimoaan, ei hän sitä tehnyt silloin, kun siitä ei hänelle itselleen ollut hupia.

Sandersin käynnin jälkeisenä aamuna Bosambo istuutui leikkauksin koristetulle tuolilleen — joka oli lahja Sandersilta — maalattu punaisen, vihreän ja keltaisen kirjavaksi (maali myöskin oli lahja Sandersilta, vaikkakaan tämä ei itse sitä tietänyt), ja käsitteli kansansa pikku vastoinkäymisiä.

— Herra Bosambo, sanoi eräästä ulkokylästä oleva hoikka nuorukainen, — minulla on kaksi vaimoa; toisen ostin hänen isältään kolmesta nahasta ja toisen sain suuren sodan (Akasavan) jälkeen. Nyt on ostamani nainen pannut häpeän päälleni, sillä hänellä on rakastaja. Ennen sinun tuloasi, herra, olisin voinut pistää hänet kuoliaaksi; mutta nyt hän ja toiset naiset nauravat pieksämisellemme ja jatkavat syntiään.

— Tuo nainen tänne! sanoi Bosambo.

Nuori mies kiskoi hänet esille, kuusitoistavuotiaan, sievän tytön, jonka silmissä oli nauru ja joka ei hävennyt.

— Nainen, sanoi Bosambo ankarasti, — vaikkakaan kuolema ei odota sinua Sandin käskyjen ja minun tahtoni vuoksi, on keinoja, niin kuin tiedät, viisauden opettamiseksi sinulle. Olen rakentanut vankilan lähelle Unien metsää, johon paholaiset tulevat öisin, ja se näyttää olevan sovelias paikka sinulle.

— Herra, kauhistui nainen, — minä pelkään.

— Mutta en kuitenkaan lähetä sinua sinne, sillä minä rakastan kansaani, sanoi Bosambo. — Sinun pitää mennä jumalanaisen luo, joka asuu Kosumkusussa, ja tehdä, mitä hän sinulle sanoo. Ja sinun tulee sanoa tulleesi oppimaan uutta jumalataikaa, ja hän kertoo sinulle ihmeellisiä asioita, mitä vain tahtoo, ja oikealla hetkellä sinun tulee sulkea silmäsi ja sanoa: »Aa-min».

— Herra, tämän minä teen, sanoi tyttö.

— Sinun käy hyvin, jos teet niin, sanoi Bosambo.

Seuraavana oli mies, joka vaati naapuriltaan vuohia korvaukseksi muista eduista, joita tämä oli nauttinut:

— Sillä hän sanoi puhuen pahalla ja valheellisella kielellä: »Jos sinä autat minua kalanpyynnissä, niin annan sinulle vuoheni ensimmäiset uuhet sateiden jälkeen.»

Riita keskittyi sanoihin »sateiden jälkeen», sillä osoittautui, että vuohet kantoivat ennen sadeaikaa.

— Tämä on vaikea juttu, sanoi Bosambo, — ja minä tarvitsen aikaa keskustelukseni siitä Sandin kanssa. Sinä, Kolo, menet jumalanaisen luo Kosumkusuun, ja sinä myöskin, hän jatkoi viitaten toiseen riitapuoleen, — ja siellä saatte oppia jumalataikaa ja tehdä kaikkea, mitä hän haluaa, ja sanotte hänelle tulleenne oppimaan hänen viisauttaan, ja ajan kuluessa minulle selviää, kuka on oikeassa kuka väärässä.

Ja joka miehelle ja joka naiselle hänellä oli vaihtoehtona joko kärsiä rangaistus tai mennä jumalanaisen luo oppimaan viisautta ja järkeä. Jotkut murisivat.

— Herra, minä en mene, sanoi eräs mies painokkaasti, — sillä tämä jumalanainen puhuu kevytmielisesti minun jumalastani ja minun ju-justani, enkä halua oppia uutta jumalataikaa.

— Sitokaa hänet puuhun, sanoi Bosambo kylmästi, — ja ruoskikaa häntä, kunnes hän sanoo: »Aa-min».

Halulliset kädet sitoivat onnettoman puuhun ja virtahevonnahkainen ruoska vihelsi ilmassa kerran, toisen, kolmannen…

— Aa-min, ulvoi uhri, ja hänet päästettiin pyhiinvaellusretkelle
Kosumkusuun.

Palaverin päätyttyä Bosambo kulki kylän katua pitkin yhdessä pääneuvonantajansa, vanhan ja viisaan Olomon kanssa.

— Herra, sanoi Olomo päätään pudistaen, — en pidä tällaisesta uudesta hallitustavasta, sillä ei ole oikein, että kaikki Ochorin nuoret…

Bosambo pysähtyi ja katsoi häneen miettivästi.

— Olet oikeassa, Olomo, sanoi hän lempeästi, — ei ole viisasta, että ainoastaan nuoria lähetetään. Minua kovin miellyttäisi, jos sinäkin menisit sinne.

— Herra, en halua, sanoi hätääntynyt vanhus.

— Sillä olisi hupaista, kun toisit uutisia minulle kansastani, jatkoi Bosambo, — ja sinä voisit opettaa heitä, viisas kun olet, miten pitää sulkea silmät ja sanoa: »Aamin», kun tiettyjä sanoja on sanottu; ja sinä voisit estää heidät karkaamasta.

— Iwan kautta, minä en mene! sanoi vanha mies väristen kärsimättömänä.

— Iwan kautta, sinä menet, sanoi Bosambo, — tai minä otan sinua parrasta, vanha pukki, ja raahaan sinua pitkin kylän katua.

— Olen sinun orjasi, mutisi Olomo ja kömpi tekemään matkavalmistuksia.

* * * * *

Sanders viipyi Lukalelassa kauemmin kuin oli arvellut. Ja siellä oli eräässä metsäkylässä puhjennut beri-berikuume, joka oli vaatinut hänen pysähdystään. Hän tuli lähetysasemalle ihmetellen, toivoen ja hieman pelätenkin.

Hän meni rannalle ja käveli kapeaa polkua ja tytön itselleen muokkaaman puutarhan läpi: tyttö tuli häntä vastaan puolimatkassa.

Loistava, iloinen tyttö, jossa ei näkynyt merkkiäkään sairaudesta.
Sandersin sydän pamppaili.

— Oi, hra Sanders, sanoi tyttö ojentaen molemmat kätensä tervehtiäkseen häntä, — en voi sanoa, miten iloinen olen teidät tavatessani. Minulla on ihmeellisiä uutisia.

Sanders punastui syyllisenä ja tunsi olonsa hirvittävän epämukavaksi.

— Todellakin! saattoi hän vain sanoa.

Ja sitten tyttö kertoi loistavan tarinan. Miten hänen pikku joukkonsa oli kasvanut melkein ihmeitä lähentelevän nopeasti; miten uutiset olivat kulkeneet ja pyhiinvaeltajia tullut — ei yksitellen, vaan neljin viisin — päivä päivältä — miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.

— Tavatonta! sanoi Sanders. — Nyt kai teillä on jotakin jätettävää asemalla isä…

— Jättää tämä! huudahti tyttö ihmeissään. — Jättää kaikki nämä ihmisraukat! Hylätä heidät! Tietenkään en tee mitään niin rikollista.

Sanders ei pyörtynyt.

— Mutta — mutta, sanoi hän, — haluavatko he olla täällä?

— Ensin eivät tahtoneet, mutta kun olin kertonut heille teidän tarinanne, ymmärsivät he asemansa.

— Oh! sanoi Sanders. Hän malttoi mielensä ja meni laivalle.

* * * * *

Bosambo meloi virtaa alas tapaamaan komissaaria ja uskomaan huolensa hänelle.

— Herra, sanoi hän rauhallisesti, — en luullut, että tämä uusi palaver miellyttäisi kansaani. Olen lähettänyt kansani kukan jumalanaiselle, eivätkä he palaa takaisin.

— Niin on kirjoitettu, sanoi Sanders.

He olivat kohdanneet keskellä jokea. Juuri kun »Zaire» oli kääntynyt, oli Bosambo tullut laivan vierelle, ja nyt he seisoivat kannella yhdessä, yhteisen pettymyksensä vaientamina.

Rannalta kuului laulun sävel. Se oli uusien käännykkien iltavirsi.

Laulu loppui, tuli tauko, ja sitten kuului voimakas kuoro.

— Aa-min! vastasi Bosambo. — Ja herra, minä opetin heille sen sanan.

KEIHÄSSEPPÄ

Akasavasta pohjoiseen ja Isisin vasemmalla rannalla on oikea norsuruohometsä. Sinne tulevat illan viiletessä ja myöhemmin virtahevot piehtaroimaan ja seurustelemaan. Sinne tulevat myöskin kauriit ja pienet, mutta peloittavat puhvelit kylpemään ja juomaan.

Kymmenen mailin matkan viidakko jatkuu keskeytymättä, eikä sen takana ole puuta tai kukkulaa osoittamassa, millainen maasto on vihreän verhon takana.

Se on viidenkymmenen mailin laajuinen marskimaa, jonka keskellä on saari, jonne tien tietävät vain harvat Akasavan miehet, ja sen he ylpeästi salaavat.

Ei mikään yhtymä, jonka säännöt ovat valtion suuren sinetin vahvistamat, ole niin suljettu ja niin valikoitu kuin »Vesitien tietäjät».

Salaisuuden tuntee yksi perhe ja ainoastaan sen miespuoliset jäsenet. Kerrotaan, että kerran eräs nainen keksi avoimen veden salaisuuden — sillä siellä on jossakin ruohon keskessä avoin vesi — ja että hän kielevästi ilmaisi keksintönsä. Hänet otettiin, niin kertoo tarina, hänen omat veljensä ja veriheimolaisensa ottivat ja hukuttivat hänet veteen. Mutta tämä on varmasti tapahtunut kala-kala, aikoja sitten, ennen kuin pitkäkätinen ja tarkkasilmäinen oikeus hra komissaari Sandersin olemuksessa ilmestyi sinne.

Perehtymättömästä tuntuu siltä, että tämä salainen tie oli merkitykseltään mitätön. Totta, sillä parhaat kalat saatiin riutoilta, ja perheellä oli sellainen.

Mutta, niin kuin Sanders havaitsi, marskimaalla oli strateginen merkitys, sillä se erotti Akasavan Isisistä. Se teki äkkiyllätykset, jollaiset ovat tavallisia eri heimojen välillä, mahdottomiksi, ja tarjosi oivan suojan pahantekijöille, ja juuri siitä syystä oli tärkeätä säilyttää salaisuus marskintuntijain omaisuutena.

Sanders oli Akasavan maassa, lähinnä marskia olevassa kylässä, kun tapahtui onnettomuus.

Rajalta oli kotoisin eräs nainen, joka oli mennyt naimisiin vanhan Likilivi-nimisen päällikön kanssa. Tämä ei ollut vain kylän päällikkö, vaan myöskin marskin tuntevan perheen pää, ja hän oli tärkeä mies — mutta vanha.

Kaikki tietävät, että parhaat keihässepät ja yleensä rautatöiden tekijät ovat ngombilaiset.

He ovat synnynnäisiä ammattimiehiä, taitavia ja kavalia. Sulkumerkeissä sanoen he kerran varastivat »Zairelta» pienen alasimen, joka muuttui keihäänkärjiksi ja teräskupeiksi, ennen kuin sitä osattiin kaivatakaan.

Mutta Likilivi, akasavalainen, oli Joen kuuluisin keihässeppä. Niin kuuluisa, että metsästäjät ja sotilaat tulivat joka suunnalta ostamaan hänen aseitaan. Hänen isänsä ennen häntä ja tämän isä olivat myöskin tehneet keihäitä, mutta ei kukaan niin teräviä ja purevia kuin Likilivi valmisti suuressa työpajassaan. Ja hän teki niitä ihmeteltävän. nopeasti, hän ja hänen kolme täysikasvuista poikaansa, niin että he tulivat rikkaiksi ja mahtaviksi.

Hän oli vanha, liian vanha mieheksi tytölle, joka oli hänen vaimonsa, ja tämä, joka vihasi häntä ensi hetkestä alkaen, inhosi häntä niin voimakkaasti, että hänen nuori sydämensä melkein särkyi siitä.

Hän pakeni Likilivin luota, ja hänet saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja piestiin. Hän istui mietiskellen ja koettaen keksiä keinoja, kun viereisestä majasta kuului. »Tink-tink-tinkitink-tink» Likilivin ja hänen poikansa moukaroidessa terästä keihäänkärjiksi.

* * * * *

Jos otetaan pala lasia, sormenpään suuruinen, pannaan se huhmareeseen ja ahkerasti hierotaan ja hakataan sitä, niin saadaan tarpeellisen ajan kuluessa hienoa, valkeata pulveria, joka on pehmeätä koskettaessa ja vaikkakin liukenematonta, kuitenkin helposti miehelle syötettävää.

Tulee olla kärsivällinen ja käyttää riittävästi aikaa, jotta pulveri tulisi »pätevää», niin kuin Rannikolla sanotaan, mutta Mkiballa (se oli tytön nimi) oli aikaa kyllin valmistautua vapauteensa.

Vanha Likilivi tuli pajastaan eräänä iltapäivänä; hän oli hieman ärtyinen, sillä eräs tyhmä kyläläinen oli kysynyt häneltä, miten kolme miestä ehti valmistaa sellaisen määrän keihäitä.

Hän oli vanhuuttaankin ärtyinen; hän ei enää ollut rakastettava, kun tämä kysymys hänelle tehtiin.

— Aurinko on tullut luokseni, olisi hänen vaimonsa pitänyt sanoa, kun hän tuli majaan, jossa tämä istui hienontaen jyviä. Valkea jauhe ja huhmar ja pieni rautapuinen nuija oli salaisessa kätkössä.

Vaimo ei sanonut mitään.

— Ellet puhu minulle, sanoi vanha mies äreästi, — niin murskaan pääsi.

Mutta tyttö ei puhunut mitään.

Hän meni työhönsä, valmistamaan miehelle ruokaa. Hän valmisti tälle aterian maniokista ja kalasta lisäten harkitun määrän valkeata pulveria.

Vanha päällikkö söi ateriansa mutisten itsekseen ja katsellen vaimoaan syrjäkarein.

Syötyään hän pieksi vaimoaan, ei erityisemmästä syystä, vaan ainoastaan tuntien tarvetta piestä häntä, ja meni sitten nukkumaan.

Hän heräsi yöllä. Vaimo ei nukkunut hänen vieressään, niin kuin olisi ollut hänen velvollisuutensa. Hiilloksen hämärässä valaistuksessa hän näki tämän istuvan selkä majan seinää vasten, kädet polvilla ja katselevan häntä vakavin kasvoin.

— Mkiba, ähkyi mies, ja hiki karpaloi hänen ohimoillaan, — minussa on mongotauti.

Mkiba ei sanonut mitään, eikä toinenkaan enää puhunut.

Tuntia myöhemmin tyttö töhri vartalonsa mullalla ja majan eteen istuutuen kiljui julki surunsa, ja herännyt kylä kiirehti katsomaan tavaten Likilivin kuolemaa tekemästä kasvot tuskasta vääntyneinä.

Omaperäistä hoitoa ja voimakkaita alkuasukaslääkkeitä käytettiin, ja niin päällikkö ei kuollut. Mkiba oli surrut liian varhain.

Monta viikkoa jälkeenpäin Likilivi tointui Hän ei aavistanut mitään. Heti parannuttuaan hän otti suuren metsästyskeihään varren ja pieksi vaimoansa.

— Sillä sinä olet hullu, sanoi hän, — muuten olisit kutsunut apua pikemmin, ja minä olisin parantunut nopeammin.

Tyttö otti pieksämisen vastaan vaieten, tietäen saavansa siten enemmän, mutta hänen vihansa kasvoi.

Miehen menettely oli kylän asukkaiden mielestä häpeällistä, sillä alkuasukasväki on ystävällistä, eikä ole tapana miesten piestä vaimoja.

Sitten Mkiba kruunasi tyhmyytensä.

Likilivi, hänen serkkunsa ja poikansa valmistautuivat lähtemään marskille, jolla he säännöllisesti kävivät — se oli tärkeä ja peräti salainen retki. Siellä piti pyytää paljon kalaa ja toimittaa muita salaisia toimituksia — hulluja toimituksia, niin kuin te sanoisitte, kuten kanan uhraamista ja muuta sellaista, mutta ne olivat Likiliville ja hänen heimolleen arvokkaita. Muutakin toimitettavaa siellä oli.

Jollakin tavoin Mkiba sai kuulla aiotusta retkestä ja puhui siitä eräälle naiselle. Se oli anteeksiantamatonta. Se oli vastoin kaikkia tapoja. Likilivi määräsi perheensä kunnian ylläpitämiseksi julkisen ruoskinnan.

Eräänä iltana auringon laskiessa päällikkö istui tuolillaan yleisön seisoessa katselemassa, pojat toivat vaimon ja päällikkö otti ruoskan.

— Nainen, sanoi hän, — teen tämän, jotta koko maailma tietäisi, että olet häpeämätön ja kunnian tuhooja — kas…

Näin pitkälle hän oli päässyt, kun joukko siirtyi syrjään antaakseen tietä valkeaan pukuun ja tahrattomaan aurinkohattuun pukeutuneelle miehelle, jolla oli kädessään mustapuinen keppi.

Likilivi hämmentyi.

— Herra Sandi, sanoi hän häpeillen, — tämä nainen on minun vaimoni ja aion piestä häntä eräiden rikkomusten johdosta.

Sanders silmäsi häneen epämiellyttävästi.

— Päästäkää tämä nainen, sanoi hän, ja pojat tottelivat.

— Näyttää siltä, sanoi hän hämmästyneelle päällikölle, — että sinä olet vanha ja paha. Ja kun minä asetan miehen toisten päälliköksi, niin haluan hänen elävän siten, että tavalliset ihmiset sanovat: »Kas! Niin kuin herramme elää, niin mekin elämme.» Ja jos hän on paha, niin koko kylä on paha. Sinä et todellakaan enää kelpaa minun päälliköitteni joukkoon.

— Herra, sanoi vanhus vavisten, — jos riistät minulta päällikkyyden, niin kuolen häpeästä.

— Sen teen varmasti, sanoi Sanders, — ja myöskin pieksän sinut, jos vahingoitat tätä naista, vaimoasi.

Ja Sanders tarkoitti täyttä totta, sillä hän kunnioitti ainoastaan lakia, joka ei erottanut ikää eikä sukupuolta.

Tytön hän vei erikseen.

— Sinä taas, Mkiba, sanoi hän, — ole ystävällinen tälle miehelle, joka on sinun puolisosi, sillä hän on vanha ja kuolee pian.

— Herra, minä rukoilen hänen kuolemaansa, sanoi tyttö intohimoisesti.

Sanders katsoi häneen alta kulmien.

— Rukoile, sanoi hän kuivasti, — mutta älä tarjoa hänelle enää lasia ruoassa, tai minä tulen pian, ja silloin sinä tulet surulliseksi.

Tyttö värisi ja katsoi häneen kauhistuneena.

— Sinä tiedät kaikki, herra, sanoi hän.

Sanders ei koettanutkaan hälventää tätä harhaluuloa hänen yliluonnollisiin voimiinsa.

— Sinua ei enää piestä, sanoi hän, sillä tyttö oli siinä asussa — valmistautuneena piestäväksi — joka todisti hänen puolisonsa julmuudesta.

Sanders käski ihmiset kotiinsa — jotkut olivat hävinneet äkkiä hänen tullessaan, ja hän vaihtoi muutamia sanoja Likilivin kanssa.

— Oi päällikkö, sanoi hän lempeästi, — mieleni tekee antaa sinulle kepistäni.

— Olen vanha mies, kärisi toinen.

— Sitä ilkeämpi, sanoi Sanders, — aikoessasi piestä tuota tyttöä.

— Herra, hän puhui naisten kanssa meidän marskisalaisuudestamme, sanoi päällikkö.

— Vielä vähän tätä salaisuutta, varoitti Sanders, — niin minä tuon sotilaani ja me kaadamme ruohon, kunnes sinun salaisuutesi ei enää ole mikään salaisuus.

Koskaan elämässään Likilivi ei ollut kuullut niin ankaraa uhkausta, sillä marskin salaisuus oli hänen pyhimpiä omaisuuksiaan.

Sanders hymyili itsekseen, kun »Zaire» kiiti myötävirtaan. Nämä lapselliset salaisuudet häntä huvittivat. Ne olivat osa hänen kansansa elämää. Vaikka marski olikin mainio puskurialue Akasavan ja Isisin välillä, se oli nyt vähemmän tärkeä rauhan säilyttäjä kuin muinoin pahoina aikoina.

Sanders oli eräässä mielessä huviretkellä. Hän oli menossa Ngombiin tutkimus- ja opetusmatkalle.

Ngombi merkitsee metsää. Kun Stanley ensimmäisenä kulki poikki suuren maanosan, hän kuuli yhtenään mainittavan satumaisen rikkaasta Ngombin kaupungista. Vasta kun hän oli tehnyt eräitä tarmokkaita, tuloksettomia tutkimusmatkoja, hän keksi nimen oikean merkityksen.

Ngombilaisia on, huolimatta siitä, että he ovat metsäläisiä, Suuren joen varrella, ja vaikka he eroavat varsinaisesta joen väestä sikäli, että he eivät osaa uida, he ihmeellistä kyllä, ovat mainioita kalastajia.

Sandersin matka piti siihen Ngombin kaupunkiin, joka on joen varrella, ja hänen neuvottelunsa tulisi olemaan, kuten hän hyvin tiesi, ikävänlaatuinen.

Hän näki Ngombin tulien savut — näillä main ollaan huomattavia raudanmuokkaajia — jo aikaa ennen kuin saapui paikalle. Kun hän kääntyi antamaan ruorimiehelle ohjeita, niin Abibu, joka seisoi ruorimiehen toisella puolella, sanoi jotakin bomongoksi, ja mies nauroi.

— Mitä se oli? kysyi Sanders.

— Herra, se oli muuan sukkeluus, sanoi Abibu. — Puhuin ngombilaisista, sillä Joella on sananparsi, että Ngombin krokotiilit ovat lihavia.

Sukkeluuden huumori on lukijalle tuntematon, mutta Sandersille se oli kylläkin selvä.

Kaupungin nimi on oikeastaan O'ulu, mutta alkuasukkaat ovat antaneet sille kuusitavuisen nimen, joka merkitsee »Hukkuvien kaupunkia».

Sanders nyökkäsi.

Tavaton onnettomuus vainosi tätä paikkaa. Viimeisten viiden vuoden aikana oli sattunut ainakin kaksikymmentä hukkumistapausta. Illalla olivat miehet menneet kalastamaan. Aamulla heidän vedentäyttämät kanoottinsa oli löydetty, mutta miehet olivat hävinneet; joko oli Vahva virta kuljettanut heidän ruumiinsa pois, taikka, niin kuin yleinen tarina kertoi, vienyt ne johonkin jokivarren salaiseen krokotiilipesään.

Viimeksi sattuneen onnettomuuden johdosta, joka oli vaatinut kolme uhria, Sanders teki tämän matkan.

Hän käänsi »Zairen» suvantoon ja tuli Ngombin rantaan.

Häntä vastaan tuleva päämies oli savuttunut ja kuumissaan. Hänellä oli kädessään ammattiinsa kuuluva vasara, ja hän oli varannut monenlaisia valituksia. Ja vähäisin niistä oli kolmen hyvän työmiehen hukkuminen.

— Miehet, jotka menevät vesille, ovat hulluja, sanoi hän, — sillä ei ole luonnollista, että muut menevät sinne kuin kalat ja Akasavan koirat.

— Tämä ei ole hyvä palaver, sanoi Sanders terävästi. Koirat ovat koiria ja ihmiset ihmisiä; siksi, mies, puhu minun läsnäolossani hyvin muista heimoista, tai joudut suremaan.

— Herra Sandi, sanoi mies katkerasti, — nämä akasavalaiset tahtovat näännyttää meidät, erittäinkin päällikkö Likilivi.

Se oli vanha kyläin välinen kiista, sillä ngombilaiset pitivät itseään yksin oikeutettuina valmistamaan kaikkea, mitä kuului rauta-alaan.

— Sillä, niin kuin tiedät, herra, jatkoi mies, — rautaa on näillä main vaikeata saada.

Sanders muisti muutaman alasimen, joka oli varastettu juuri tässä kylässä, ja nyökkäsi.

— Ja monta vuotta kuluu, ennen kuin nuoret miehet oppivat taian, jolla rauta muokataan. Miten se täytyy kuumentaa, miten jäähdyttää, moukaroida, muodostella ja vasaroida.

— Tiedän sen, sanoi Sanders.

— Ja jos me emme saa niin ja niin paljon suolaa ja niin ja niin monta putkea kultakin keihäänkärjeltä, jatkoi päämies, — niin näännymme, koska…

Se oli vanha tarina, yhtä vanha kuin maailma, tarina työn huonoista tuloksista. Ngombilaiset myivät keihäänsä mitä pienimmällä voitolla.

— Kerran me rikastuimme, sanoi päämies, — koska jokaiselta kouralliselta, minkä työtä tehdessämme söimme, saimme kaksi keihäitä kaupitessamme. Nyt, herra, Ngombista menee keihäitä vähän ja Likiliviltä paljon, kun hän myy halvemmalla.

Sanders huokasi väsyneesti.

— Sellaista tapahtuu muissakin maissa, sanoi hän, — ja kansat pitävät neuvotteluja, juuri kuin sinä nyt, Mkema. Mutta minä en tiedä keinoa, millä siitä päästä.

Hän tarkasti kaupungin, sai kaksi suullista tiedonantoa, joista toinen koski valtion omaisuutta kähveltäneen vangin vapauttamista (juuri mainitun alasimen), ja toinen naimiskaupan purkautumista, jonka hän vahvisti. Hän jäi kaupunkiin pitäen illan viileydessä palaverin, jonka aikana hän muistutti asukkaille uimataidon tarpeellisuutta.

— Kaksikymmentä miestä on hukkunut, sanoi hän, — eikä vieläkään ole läksyä opittu. Minä sanon teille, että joko te tykkänään pysytte poissa vesiltä tai opitte vedessäkävelemisen taidon niinkuin isisiläiset ja ochorilaiset ja akasavalaiset.

Päivällisen jälkeen samana iltana, kun hän vielä oli pohtinut asiaa, hän jälleen haetti luokseen päämiehen.

— Oi, päällikkö, sanoi hän, — olen ajatellut tätä keihäsasiaa. Sillä minusta tuntuu, että Likilivi taitavanakaan ei voi valmistaa niin paljon keihäitä kuin sinä otaksut.

— Herra, puhun totta, sanoi mies varmana.

— Mutta tämän seudun ihmiset ovat metsästäjiä, sanoi Sanders hämmästyneenä.

— Herra, sanoi päällikkö painokkaasti, — vaikka koko maailma tarvitsisi keihäitä, niin Likilivi voisi toimittaa ne.

Se oli liioittelua, mutta Sanders sivuutti sen. Hän lähetti miehen pois ja istuutui pohtimaan asiaa.

Likilivi oli vanha mies, ja jos hän olisi meidän uskoamme, niin sanoisimme, että hänen olisi ollut parasta alkaa valmistautua parempaa maailmaa varten. Ainakaan hänen ei olisi pitänyt pohtia kostokeinoja vaimoaan vastaan. Tämä oli saattanut hänet häpeään kansan edessä. Tämä oli saattanut hänet Sandin julkisen rangaistuksen alaiseksi. Lisäksi hän oli saanut Sandin uhkaamaan paljastavansa marskin salaisuuden, mikä oli pahinta.

Likilivi pohti kylmästi, millä keinoin hän saisi naisen pois päiviltä Sandin tietämättä, kuka kuoleman oli aiheuttanut. Hänen mieleensä juolahti monta keinoa. Hän saisi naisen helposti katoamaan… Etsintää ei toimitettaisi, sillä katoaminen voitaisiin helposti selittää.

Hän palasi työmaaltaan ja tapasi vaimon majasta, jonka oli rakennuttanut hänelle syrjemmälle, sillä hän ei enää ollut talonvaimo — useimmille vaimoille häpeä, mutta Mkiballe onni. Vaimo silmäsi epäluuloisesti, kun Likilivi kumartui tullakseen majaan.

— Mkiba, vaimoni, sanoi Likilivi hymyillen pakotetusta — sinä istut täällä kaiken päivää, niin kuin tiedän, ja pelkään, että saat mongotaudin, sillä nuorille ei ole hyvä paeta auringonvaloa ja ilmaa.

Vaimo ei puhunut, vaan katsoi odottavasti.

— On hyvä, että käyt vähän ulkoilmassa, sanoi mies, — sillä vaikka sydäntäni kivisteleekin sinun kiittämättömyytesi, niin toivon sinulle hyvää. Ota minun pikku kanoottini ja mene kalastamaan.

— Ellen saa kaloja, niin sinä pieksät minua, sanoi vaimo, joka kuvitteli miehestä vain pahaa.

— Sydämeni ja elämäni kautta, vannoi mies, — en tee sellaista. Toivon vain sinun terveyttäsi, koska tiedän, että jos kuolet tautiin, niin Sandi ajattelee minusta pahaa.

Ja niin tapahtui, että Mkibasta tuli kalastajatyttö. Lapsuudesta asti hän oli tottunut jokeen ja sen salaisuuksiin. Hän sai hyviä saaliita, ja mies oli tyytyväinen.

— Pyydä minulle suuri kala, sanoi tämä hänelle eräänä iltana, — jollaisia harvat kalastajat saavat — jota sanotaan babaksi, kalojen isäksi.

— Herra ja puoliso, sanoi Mkiba nyreästi, — en tiedä, mistä sellaisia kaloja saa.

Mies maiskautti huuliaan ja siveli pientä harmahtavaa partaansa.

— Minä, Likilivi, tiedän, virkkoi hän hitaasti. — Ne kalat tulevat illan pimeydessä Salaisuuden laitaan. Ja kun kuu on juuri noussut, niin melo norsuheinärantaan, joka kätkee minun salaisuuteni, silloin saat sellaisia kaloja. Ja ellet saa niitä, Mkiba, niin en sinua pieksä, sillä sellaiset kalat ovat hyvin juonikkaita.

Yön tullen Mkiba otti ruokaa ja juomaa ja asetti sen pieneen kanoottiin
Likilivin auttaessa häntä.

— Älä sano kenellekään, että olet menossa kalastamaan, sanoi mies, — muutoin kaikki kyläläiset keksivät, missä niitä kaloja on, ja pyydystävät niitä itselleen.

Kuu paistoi jo, kun Mkiba lykkäsi kanootin vesille. Hän meloi lähellä rantaa pysytellen tyynessä, kunnes pääsi kylän näkyviltä; sitten hän vei kanootin keskivirtaan sen kiertäessä pientä niemekettä, josta salaisuusmarski alkaa.

Jälleen hän pyrki suvantoon, ja päästyään sinne hän meloi hitaasti puolisonsa osoittamaan paikkaan.

Hän näki virtahevon seisovan ruho korkealla mudassa, kerran hän oli katkaista tien uivalta naarasvirtahevolta, joka pyrki poikasineen rantaan. Hän pysäytti kanootin ja odotti sen menoa, sillä naarasvirtahepo, jolla on poikanen, voi helposti suuttua.

Viimein hän löysi paikan. Vesi oli tyyni ja melkein paikoillaan, ja hän heitti siimansa veteen ja istuutui odottamaan.

Vieno virta kuljetti kanoottia hitaasti rantaa kohti, hyvin hitaasti, huomaamatta. Näillä tienoin ei tuntunut kovaa maata lainkaan. Vihreät heinät kasvoivat tiheinä vedessä. Kerran kanootti ajelehti niin kauas, että sen keula tunkeutui kahisten heiniin, ja hänen piti ottaa mela ja soutaa kauemmas.

Kerran hän oli kuulevinaan ääntä viidakosta, mutta hiljainen yötuuli puhalsi, ja hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota.

Hän veti siimansa kanoottiin, pani niihin täyiksi pieniä hopeakaloja, joita siihen tarkoitukseen käytetään, ja heitti ne taas veteen.

Tämä synnytti vähän ääntä ja vaimensi pienen teräshaan kalinan, jonka joku ruohikkoon kätkeytynyt heitti.

Tyttö tunsi veneen ajelehtivan ja meloi. Mutta kaksi vahvaa kättä veti kanoottia. Ennen kuin tyttö totesi vaaran, oli vene vedetty ruohikkoon ja käsi tarttui hänen kurkkuunsa tukahduttaen huudot.

— Nainen, jos äännähdätkään, niin tapan sinut! kuiskasi ääni, ja hän tunsi puolisonsa vanhimman pojan.

Mies astui pimeästä kanoottiin — omansa hän oli ilmeisesti jättänyt — ja voimakkain vedoin hän kiidätti veneen ruohikon pimeyteen. Tyttö ei voinut nähdä vettä. Viidakko ympäröi heitä. Ojentaen kättään hän saattoi tuntea ruohonvarret kahden puolen.

Sinne tänne mutkitellen kanootti painui syvemmälle ja syvemmälle ruohistoon, ja meloessaan poikapuoli kertoi vaimolle, minkälainen elämä häntä odotti maalaten sen selvin värein.

Reiteen sidottuna, kuivasta ruohosta tehdyn hameen kätkössä, oli vaimolla ohut veitsi.

Hän oli pitänyt sitä siellä omia tarpeitaan varten. Hän veti sen ulos nahkatupesta, kumartui eteenpäin ja koetteli toisella kädellään miehen paljasta selkää.

— Älä kajoa minuun, nainen, kärisi mies olkansa yli.

— Minä pelkään, sanoi vaimo ja piti kätensä paikallaan, kukin sormi kylkiluun päällä.

Sormiensa välitse hän työnsi veitsen.

Sanaa sanomatta mies putosi kanootin laidan yli ja nainen heittäytyi koko painollaan toiselle laidalle estääkseen kanoottia kaatumasta.

Miehen ruumis putosi veteen kovasti loiskahtaen, ja vaimo odotti hänen nousevan pinnalle. Mutta mitään ei näkynyt, vaikka hän tuijotti veteen veitsi valmiina kädessään.

Sitten tyttö meloi takaisin samaa tietä kuin oli tultukin, kulkien perä edellä.

Vaikea oli vesitien hakeminen, samoin joen ja riutan yhtymäkohdan löytäminen; ei ollut helppoa päästä selville vesille. Tyttö oli jo melkein turvassa, kun hän kuuli ääntä takanaan ja pysäytti melansa. Takanaan hän kuuli toisen kanootin tulevan, niin että ruoho kahisi sen kulkiessa.

Nopein, äänettömin vedoin hän veteli pientä alustaan lopun matkaa ja tuli joelle juuri kuun laskiessa Ngombin metsän taa. Viidakon varjossa pysytellen hän kulki kiireesti pohjoista kohti. He eivät voineet nähdä häntä, keitä nämä salaperäiset »he» sitten olivatkin, ja mikäli hän voi päätellä, hän oli jo turvassa. Mutta hänen päätelmänsä eivät lievimmin sanoen olleet varmoja, sillä hän oli vain isisiläinen tyttö, jonka henkiseen elämään sisältyvät ainoastaan rakastajat ja heidän mahdollisuutensa. Hänen rinnastaan kohosivat pian nyyhkytykset, kun hän liikutteli melaansa.

Hän kulki ruohikon reunaa, kunnes tuli toiselle niemekkeelle — sen lahden rajalle, jossa marski on.

Sen sivuutettuaan hän meloi suoraan keskivirtaan. Takanaan hän ei nähnyt mitään, mutta siellä oli kuitenkin joitakin epämääräisiä varjoja, jotka olisivat voineet olla vaarallisia.

Hänen hermonsa pettivät; hän oli pyörtymäisillään, kun hän näki äkkiä edessään jotakin ja pudotti melansa.

Höyrylaiva tuli häntä vastaan savupiippu kipunoita syösten, ja sen edellä kulki kuin tietä hakien leveä valoviuhka, häikäisevän kirkas.

Hän istui äänetönnä, nopeasti hengittäen, kunnes virta kantoi hänet valonheittäjän piiriin.

Hän kuuli valontakaisesta pimeydestä Sandin äänen ja konehuoneen merkinantajan kilahduksen, kun »Zairen» koneet pantiin peräyttämään.

* * * * *

Likilivi uskoi marskin tutkimattomuuteen yhtä lujasti kuin Msimba
Msambaan tai muihin outoihin jumaliin.

— Nainen on kuollut, sanoi hän pojalleen, — ja veljesi Okara myöskin, sillä Mkiba oli taitava ja vahva nainen.

Hänestä oli selvää, että jossakin laguunin pohjalla nuo kaksi makasivat kuoleman syleilyssä.

Kyläläiset suhtautuivat Mkiban häviämiseen miettivästi eivätkä ryhtyneet häntä haeskelemaan.

— Ilmoitan tämän asian Sandille, sanoi Likilivi.

— Isä, sanoi hänen poikansa, — Sandi meni ohi samana yönä, kuusi yötä sitten, sillä miehet näkivät hänen paholaistulensa.

— Sen parempi, sanoi Likilivi,

Marskilla oli sattunut muitakin kuolemantapauksia, sillä sairaus ahdistaa orjia, jotka on kahlittu jaloista ja joita piestään ja jotka sitä paitsi tekevät työtä yöllä, kun muuten heidän tuliensa savu herättäisi epäilyksiä.

Likilivi, hänen jäljelläolevat kaksi poikaansa ja kaksi serkkuansa ryhtyivät hankkimaan uutta työvoimaa.

Kolme yötä he odottivat, ja neljäntenä heidät palkittiin, sillä kaksi miestä tuli huolettomasti meloen ja vetäen perässään siimoja.

He lauloivat yhdessä ngombilaista laulua metsästäjästä, joka oli luottanut akasavalaiseen keihääseen ja saanut surmansa.

Pimeydessä kuunteleva Likilivi kirosi heitä hiljaa.

Kanootti oli lähellä rantaa, kun vanhempi päällikön pojista heitti hakasen ja kanootti vedettiin ruohikkoon.

Kaksi kanoottia tuli sen rinnalle.

— Te lähdette mukaamme tai kuolette, sanoi Likilivi.

— Herra, me lähdemme, sanoivat ngombilaiset heti.

Heidät muutettiin päällikön kanoottiin mukanaan peite, ja heidän veneensä vei toinen kanootti, käänsi sen kumoon ja laski ajelehtimaan.

Päällikkö odotti, kunnes toinen kanootti palasi, ja sitten molemmat kanootit lähtivät painumaan marskille.

Tunnin ajan he kulkivat sinne tänne, kunnes viimein toisen kanootin keula tapasi hiekkarantaan.

He olivat saarella. Savun pistävää hajua oli ilmassa — Likilivillä oli puita yllin kyllin — ja vankien korviin kuului yksitoikkoinen »klank, klank, klank» teräksen soidessa terästä vastaan.

Likilivi kiiruhti heitä pitkin kapeaa polkua, joka päättyi aukealle.

Usean tulen valossa vangit näkivät kaksi suurta majaa — pitkiä ja matalakattoisia. Ne oli jykevästi rakennettu vahvoille paaluille, ja jokaiseen paaluun oli kytketty mies. Pitkät ketjut kalisivat heidän jaloissaan sallien heidän vapaasti mennä majaan nukkumaan ja työskennellä ulkona tulien ääressä.

Siinä he istuivat, kaksitoista toivotonta miestä, takoen keihäitä Likiliville, taitavia ngombilaisia työmiehiä, jokainen Likilivin hyödyksi keinotekoisesti »upotettu».

— Täällä te istutte, sanoi Likilivi vaiteliaille katsojille, — ja jos teette työtä, saatte ruokaa, ja jos ette tee työtä, saatte ruoskaa.

— Näen, sanoi toinen vangituista.

Hänen sävyssään oli jotain outoa, jotakin kuivaa ja uhkaavaa, ja
Likilivi astui taaksepäin hampaitaan näyttäen kuin vihainen koira.

— Pankaa heidät kahleisiin, komensi hän, mutta hänen sukulaisensa eivät liikahtaneet, sillä vanki oli pudottanut peitteen käsivarreltaan, ja hänen revolverinsa oli selvästi näkyvissä.

Likilivikin näki sen ja tointui.

— Olet joku Sandin vakooja, sanoi hän hätäisesti. — Vannon, että ellet puhu mitään tästä, niin annan sinulle norsunluuta ja kalliita lahjoja ja teen sinut rikkaaksi mieheksi.

— En puhu, sanoi toinen, ja katsoessaan tarkemmin ruskeita kasvoja Likilivi havaitsi tällä ngombilaisella harmaat silmät ja epämiellyttävän hymyn, juuri kuin Sandersin hymyn, kun tämä lähetti miehiä Kahleittenkylään kärsimään rikoksista rangaistusta.

MUNAN PELI

Sanders oli ollut lomalla.

Komissaari, jonka työnä pääasiassa oli vaeltaa malariaseudulla vailla mukavuuksia ja uhattuna, vietti lomansa vaeltamalla toisilla malariaseuduilla yhtä uhattuna ja samoin vailla mukavuuksia. Ainoa ero hänen edukseen, mikäli saattoi huomata, oli se, että kun hän työaikanaan pohti omia huoliaan, hän loma-aikanaan kuunteli toisten valitteluja.

Komissaari Sanders nautti sellaisestakin lomasta aivan perin pohjin, mikä on varma todistus hänen inhimillisyydestään.

Hänen lomansa oli pitkä, sillä hän vaelsi San Paolo de Loandan ylämaan kautta Kongoon, ampui norsun tai pari Ranskan Kongossa, meni lähetyslaivalla Sangar-joelle ja palasi Stanley Pooliin.

Matadissa hän sai kirjeitä sijaiseltaan, laupiaalta nuorukaiselta, joka oli päämajasta lähetetty vt:ksi ja joka oli sisimmässään ihastuksissaan siitä, että hänet oli havaittu riittävän ansiokkaaksi toimimaan sijaiskomissaarina.

Kirje oli sekava, mutta Sanders luki sitä yhtä innokkaasti kuin tyttö ensimmäistä rakkauskirjettään. Sillä hän luki maasta, joka oli hänelle hyvin rakas.

»Umfebi, Kulangan päämies, on antanut minulle hieman tekemistä. Hän haluaa rettelöidä, ja jos minulla olisi valta…» Sanders irvisti ja mutisi jotain »häpeämättömästä porsaasta», mutta taisipa hän tarkoittaa sillä erehtyväistä Umfebia? »Mlaka, pikku joen päällikkö, on mielestäni kunnon mies: hän oli hyvin kohtelias, kun kävin hänen kylässään, ja hän hyppyytti kaikkia tanssityttöjään huvikseni.» Sanders virnisti. Hän tiesi Mlakan roistoksi ja ihmetteli. »Mitä parhain ja miellyttävin päällikkö, on Ochorin Bosambo. Tiedän tämän kiinnittävän mieltänne, koska Bosambo on kertonut olevansa erityisessä suosiossanne. Hän on kertonut Teidän kustantaneen hänen kasvatuksensa lapsena ja ottaneen vaivaksenne itse opettaa hänelle englantia. En tietänyt mitään siitä.»

Sanders ei myöskään tietänyt siitä, ja hän vannoi ottavansa käsiteltäväksi tämän Bosambon, luonnostaan varkaan, Liberian viisaan hallituksen takaa-ajaman ja Ochorin päälliköksi kavaluudella päässeen, ja pötkivänsä hänet kylän laidasta toiseen.

»Hän on miehistänne varmasti sivistynein», jatkui kirje. »Hän oli hyvin huomaavainen tähtitieteelliselle retkikunnalle, joka saapui Teidän poissaollessanne tutkimaan kuunpimennystä. Retkikunta puhui kiitellen hänen innokkaasta toiminnastaan heidän kapineittensa etsimisessä, jotka he olivat kadottaneet joko varkaan käden tai vahingon kautta.»

Sanders hymyili, sillä hän oli itsekin kadottanut omaisuutta Bosambon alueella.

»Minä lähden kotiin», sanoi Sanders.

Ja kotiin hän lähtikin suorinta ja pikaisinta tietä ja saapui päämajaan varhain muutamana aamuna sijaisensa ihmetykseksi, sillä tämä oli järjestänyt suuren ja joutavan neuvottelun, johon oli kutsunut kaikki alueen päälliköt.

— Sillä, hän selitti Sandersille innokkaasti, — minusta näyttää ainoalta keinolta pysyväisen rauhan rakentamiseksi päästä näiden miesten suosioon, ja ainoa keino päästä siihen on kutsua heidät palaveriin.

Sanders oikoi jalkojaan hitaasti ja tuhahti. He haukkasivat välipalaa komissaarin talon edustalla, ja hra Franks — se oli vt. komissaarin nimi — oli vieraana sanan täydessä merkityksessä. Sanders pidätti huulilleen nousseen kirpeän arvostelun alkuasukkaiden suosiosta ja sanoi:

— Milloin tämä neuvottelu on?

— Tänä iltana, vastasi Franks.

Sanders kohautti olkapäitään.

— Kun kerran olette kutsunut koolle päälliköt, sanoi hän, — ja kun he ovat parhaillaan minun hausamajoissani vaimoineen ja palvelijoineen syömässä minun »arvaamattomien menojeni» määrärahaa olemattomaksi, on teidän parasta pelata peli loppuun.

Sinä iltana päälliköt kokoontuivat komissaarin talon eteen ja kyykistyivät puoliympyrään hra Franksin tuolin vaiheille — tämä oli innostunut nuori mies, kasvoilla vaalea puna ja nenällä kultasankaiset lasit.

Sanders istui hieman taempana mitään puhumatta, tarkaten seuraa terävin, arvostelevin katsein. Hän huomasi Bosambon vallanneen keskeisen kunniapaikan ja istuvan siinä leopardinnahkaan ja lasihelmirimsuihin sonnustautuneena. Hänellä oli strutsinsulka hiuksissaan ja kiilloitetut messinkirenkaat käsivarsissaan ja nilkoissaan, ja mikä huomattavinta, vasenta olkaa peittävästä nahasta riippui punaisessa nauhassa suuri ja loistava koriste. Hänen rinnallaan toisten alueiden kuninkaat ja päälliköt olivat vaatimattomia kansanmiehiä. Suuren Isisin Bfari, Ngombin Kulala, Akasavan Kandara, Joentakaisen Joen Etobi ja lukuisa joukko yhtä suuria päälliköitä ja kuninkaita näytti hovipoikien liudalta.

Pikku Isisin Mlaka aloitti keskustelun.

— Herra Franki, aloitti hän, — me olemme suuria päälliköitä, jotka olemme koiria sinun kasvojesi loisteen edessä, joka on kuin hattaraan laskeva aurinko.

Hra Franks, jolle tämä tulkittiin, yskäisi ja tuli entistä punakammaksi.

— Kun sinä nyt olet isämme, jatkoi Mlaka, — ja kun Sandi on lähtenyt luotamme, vaikka sinä oletkin kutsunut hänet tähän tilaisuuteen näkemään sinun suuruuttasi, maa on tullut hedelmälliseksi, sairaus on kaikonnut ja keskellämme vallitsee rauha.

Hän kohtasi Sandersin kylmän katseen, kun puhetta käännettiin.

— Kun Sandi nyt on mennyt, jatkoi Mlaka mielistelevästi, — olemme suruissamme, sillä hän oli muutamille hyvä mies, vaikka hänellä ei ollutkaan herramme Frankin suurta sydäntä ja jaloa luonnetta.

Tämän hän sanoi ja paljon muuta tähdentäen eritoten päälliköiden ja päämiesten koollekutsumisen tärkeyttä, jotta nämä saisivat pohtia verotuksen kohtuullisuutta, elämän kovuutta eräiden kovasydämisten herrojen hallinnan alla — tässä hän silmäsi Sandersiin — ja muinaisten päällikköjen vallan palauttamista.

Muita puheita seurasi. He surivat suuresti, sanoivat he, että Sandi, heidän herransa, jätti heidät. Sanders huomasi, että punasteleva hra Franks oli hämillään, ja laski syyn hänen eronhuhuistaan nuoren miehen niskoille.

Sitten puhui Bosambo, entinen monrovialainen, nykyään päällikkö Ochorin maassa, joka ulottuu joen rannasta metsän laidassa oleviin vuoriin.

— Herra Franki, sanoi hän, — minua hävettää sanoa, mitä minun on sanottava, sillä sinä olet ollut minulle kuin veli.

Hän lausui tämän ja pysähtyi kuin hillitäkseen tunteitaan. Franks oli entistä enemmän hämillään, mutta Sanders katseli miestä vaanivasti.

— Mutta Sandi on ollut isämme ja äitimme, sanoi Bosambo. — Käsillään hän on meitä kantanut vihaisten jokien poikki ja kauniilla ruumiillaan hän suojasi meitä vihollisiltamme; hänen silmänsä olivat kirkkaat hyveillemme ja sokeat vioillemme, ja kun nyt menetämme hänet, on minun vatsani täynnä kipua, ja minä toivon olevani kuollut.

Hän laski päänsä kumaraan heiluttaen sitä hitaasti puolelta toiselle, ja silmissä kimalsivat kyynelet, kun hän jälleen kohotti sen. Jonatania sureva Daavid ei ollut surullisempi kuin Monrovian Bosambo lausuessaan jäähyväisiä herralleen.

— Franki on hyvä, hän jatkoi voittaen tunteensa huomattavalla ponnistuksella. — Hänen kasvonsa ovat hyvin kirkkaat ja ihanat, ja hän on viaton lapsi: hänen sydämensä on puhdas eikä hänessä ole kavaluutta.

Franks käännähti, kun lausunto käännettiin.

— Ja kun Mlaka puhuu hänelle öljytyin kielin, jatkoi Bosambo, — niin kas, Franki uskoo häntä, vaikka Sandi tietää Mlakan valehtelijaksi ja lainrikkojaksi, joka myrkytti veljensä Sandin poissaollessa ja jäi rankaisematta.

Mlaka nousi puoleksi ja tavoitti norsukeihästään.

— Istu! karjaisi Sanders; hänen kätensä sujahti takintaskuun, ja Mlaka istahti.

— Ja kun Ngombin Kulala hyökkää Saksan alueille varastamaan tyttöjä, niin herramme on kovin helläsydäminen —

— Valehtelija ja koira ja kalansyöjä!

Raivostunut Kulala oli jaloillaan muoto vihasta vavisten.

Mutta Sanders nousi, astui nopeasti sijaisensa viereen, ja silloin istuutuivat sekä solvaaja että solvattu hyvin nopeasti.

Mitä seurasi, oli hebreaa Franksille, sillä kukaan ei vaivautunut kääntämään sitä hänelle.

— Huomaan, sanoi Sanders, — että voin jakaa päällikköni kolmeen osaan, joista yhdet ovat lurjuksia, toiset hupsuja ja kolmas, suurin osa, höpsähtäneitä lurjuksia. Nyt tiedän kuitenkin vai yhden oikean veijarin, ja se on Ochorin Bosambo, ja te muut olette lapsia. Sillä kun Bosambo valehteli minun lähtevän luotanne ja kun herra Franki kutsui teidät koolle, niin te, yksinkertaiset, joiden kasvot ovat varjossa, ajattelitte: »Nyt on aika puhua pahaa Sandista ja hyvää uudesta herrasta.» Mutta Bosambo, joka on veijari ja valehtelija, on viisaampi kuin te, sillä kavalana miehenä hän on miettinyt: »Puhun hyvää Sandista, koska hän jää luoksemme, ja Sandi kuullessaan minua rakastaa minua ystävyyteni vuoksi.»

Kerran elämässään oli Bosambo jälleen lyöty, ja hän näytti siltä.

— Huomenna, sanoi Sanders, — kun tulen majastani, en tahdo nähdä yhtään päällikköä, sillä jo teidän katselemisestanne tulen sairaaksi. Pikemminkin toivon saavani miehiltäni tiedon, että olette kaikin kiiruhtaneet koteihinne. Myöhemmin tulen ja pidän neuvotteluja — erittäinkin myrkytysasiasta. Palaver on päättynyt.

Hän meni sisään Franksin kanssa, joka ei oikein tiennyt hämmästelläkö vai kiukutella.

— Luulen, etteivät minun aatteeni ole samoja kuin teidän, sanoi hän rauhattomana.

Sanders hymyili ystävällisesti.

— Kelpo poikani, hän sanoi, — kenenkään aivoitukset eivät ole samanlaisia kuin toisen! Alkuasukkaat ovat yliluonnollista väkeä — siksi minä tunnen heidät. Olen itsekin jonkinmoinen yliluonnollinen lintu.

Asetettuaan tavaransa paikoilleen hän lähetti hakemaan Bosamboa, ja tämä arvon herra saapui yllään muhkea vaatteus ja istuutui nöyrästi portaitten eteen.

— Bosambo, sanoi komissaari äkeästi, — sinulla on marakatin kieli, joka pauhaa alati.

— Herra, on hyvä, että marakatit rähisevät, vastasi kiikkiin joutunut päällikkö, — muuten ei metsästäjä voi niitä pyydystää.

— Voi niin olla, sanoi Sanders, — mutta jos rähinä on kyllin suuri hämmentääkseen metsästäjän, niin ne ovat vaarallisia petoja. Saat myöhemmin kertoa Mlakan verenmyrkytyksestä, mutta nyt sano, miksi haluat olla kanssani hyvissä väleissä. Sinun ei tarvitse valehdella, sillä me keskustelemme kuin miehet.

Bosambo katsoi pelottomana herraansa silmiin.

— Herra, sanoi hän, — minä olen pienen kansan pieni päällikkö. He eivät ole minun heimoani, mutta kuitenkin hallitsen heitä viisaasti. Olen tehnyt heistä taistelevan kansan, kun he olivat naisia.

Sanders nyökkäsi.

— Se on totta; ja ellei niin olisi, olisin passittanut sinut aikoja sitten. Sen tiedät. Myöskin sen, että olen sinulle kiitollinen eräistä seikoista.

— Herra, sanoi Bosambo vakavana, — en ole suosion kerjäläinen, sillä olen, niin kuin tiedät, kristitty ja tunnen pyhän Pietarin ja pyhän Paavalin sekä muita pyhimyksiä, joiden nimet olen unohtanut. Mutta minä olen parempi mies kuin kaikki nämä päälliköt ja haluan päästä kuninkaaksi.

— Kuinka? kysyi hämmästynyt Sanders.

— Kuninkaaksi, herra, sanoi Bosambo häpeilemättä, — sillä minut on luotu kuninkaaksi, ja eräs poppamies krulaisten maassa ennusti, että minä tulen hallitsemaan suuria maita.

— Et tällä puolen taivaan, sanoi Sanders kuivasti. Hän ei lausunut »taivaan», vaan sivuutti sen.

Bosambo epäröi.

— Ochori on pieni paikka ja ochorilaiset pieni kansa, — sanoi hän puolittain itsekseen, — ja minun naapurinani asuu Mlaka, joka hallitsee kolme kertaa niin suurta ja rikasta aluetta.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi, mutta sitten asian huvittavuus tempaisi hänet valtoihinsa.

— Mene Mlakan luo, hän virkkoi virnistäen itsekseen, — ja sano hänelle, mitä olet sanonut minulle. Jos Mlaka antaa kuningaskuntansa sinun huostaasi, niin minä suostun siihen.

— Herra, sanoi Bosambo, — minä teen niin, sillä olen suurten yritysten mies ja minulla on onni myötä.

Kopeana kuin hallitsijan poika ainakin hän harppoi puiston läpi ja hävisi.

Seuraavana aamuna Sanders sanoi hyvästit hra Franksille — rannikkolaivan saapuminen antoi hänelle aihetta kiirehtiä tämän lähtöä. Päälliköt olivat lähteneet auringon noustessa, ja illalla Sandersin elämä oli palautunut säännölliseen uomaansa.

Hiljalleen kului kaksi kuukautta, minkä ajan kuluttua Mlaka vieraili lankonsa, Ngombin Kulalan luona, joka oli huomattava mies, sillä hän oli viidensadan keihään ja kuuluisien metsästäjien herra.

He pitivät palaverin, jota kesti melkein viikon, ja päättäjäisiksi pidettiin suuri tanssi.

Oli enemmän kuin sattuma, että neuvottelujen viimeisenä päivänä kaksi värisevää Ochorin miestä tuotiin kylään ja uhrattiin.

Sitten seurasi tanssi.

Seuraavana aamuna Mlaka ja hänen sukulaisensa lähtivät Ochoria vastaan ottaen matkallaan kiinni miehen, jonka Mlaka tunsi Sandin vakoojaksi. Hänelle he tuottivat äkkikuoleman, ja hän kuoli valittamatta. Sitten he lepäsivät kolme päivää. Mlaka ja hänen miehensä tulivat Ochorin kylän laitaan päivän noustessa ja pitivät lyhyen neuvottelun.

— Tieto tästä menee Sandin korviin, sanoi hän, — ja Sandi, joka on valkea paholainen, tulee sotilainensa, ja meidän täytyy sanoa, että meidän oli pakko tehdä näin, kun Bosambo kutsui meidät tanssiin ja sitten aikoi tuhota meidät.

— Bosambo aikoi tuhota meidät, vahvisti joukko uskollisesti.

— Ja jos me tapamme kaikki ochorilaiset, niin sanomme, ettemme me heitä tappaneet, vaan akasavalaiset.

— Herra, akasavalaiset tappoivat heidät, kertasivat miehet jälleen.

Järjestettyään siten sekä selityksen että todisteet poissaolostaan
Mlaka vei miehet riveihin.

Hämärän harmaassa valaistuksessa Ochorin kylä lepäsi pahaa aavistamatta. Ei ollut tulia kylän kaduilla, ei savun hivenkään kiemurrellut osoittamaan eloa.

Mlakan armeija eteni pitkässä, järjestymättömässä rivissä metsän ja kylän välisen aukean poikki.

— Tappakaa! kuiskasi Mlaka, ja käsky kerrattiin pitkin riviä.

Lähemmäs ja lähemmäs ryömivät hyökkääjät; sitten astui eräästä majasta kylän laidassa ulos Bosambo, yksin.

Hän meni hitaasti keskelle katua, ja Mlaka näki: hoikalla kolmijalalla oli jotakin kiiltävää ja kirkasta ja välkehtivää.

Jotakin, joka sieppasi auringon ensimmäiset säteet niiden koskettaessa puiden latvoja ja lähetti ne liekehtien ja sädehtien takaisin.

Kuusisataa Ngombin sotilasta värähti ja pysähtyi naulittuina paikalleen nähdessään sen. Bosambo tarttui suureen messinkiputkeen ja käänsi sen huolimattomasti osoittamaan suoraan kohti Mlakaa, joka oli kolmenkymmenen askelen päässä.

Aivan kuin saadakseen täyden varmuuden hän kumartui ja tähtäsi pitkin kiiltävää pintaa, ja Mlaka pudotti keihäänsä maahan nostaen ylös kätensä.

— Herra Bosambo, virkkoi hän vienosti, — me tulemme rauhassa.

— Rauhassa saatte mennä, sanoi Bosambo ja vihelsi.

Äkkiä kylä heräsi elämään, aseistettuja miehiä näkyi joka puolella.
Joka majasta heitä riensi aukealle.

— Minä rakastan sinua kuin mies vuohiansa, sanoi Mlaka hartaasti. —
Näin sinut unessa ja sydämeni johdatti minut luoksesi.

— Minä myös näin sinut unissani, sanoi Bosambo. — Sen vuoksi nousin kohtaamaan sinua, sillä Mlaka, Pikku Isisin kuningas, on kuin oma veljeni.

Mlaka, jonka silmät yhä viipyivät messinkipeitteisessä putkessa, sai aatoksen.

— Tätä pyydän sinulta, herrani ja isäntäni, sanoi hän, — pyydän, veljeni, että mieheni saisivat tulla sinun kaupunkiisi ja uhrata, sillä se on tapa.

Bosambo kynsäisi leukaansa miettivästi.

— Sen minä sallin, sanoi hän, — mutta sitä ennen on jokaisen jätettävä keihäänsä, kärki maahan pistettynä — se on tapa meillä ennen uhraamista.

Mlaka siirsi jalkaansa kärsimättömänä. Hän teki kaksi pientä kaksoispotkua; kärsimättömyyden merkki neekereillä.

Bosambon käsi laskeutui hitaasti messinkiputkelle.

— Tapahtuu kuin tahdot, sanoi Mlaka nopeasti ja antoi käskyn.

Kuusisataa masentunutta, aseetonta miestä marssi kylän läpi, ja molemmin puolin heitä kulki rivi Ochorin sotilaita, jotka eivät olleet aseettomia. Bosambon majan eteen Mlaka, hänen lankonsa Kulala, hänen päämiehensä ja Ochorin päämiehet istuutuivat neuvotteluun. Se oli puoliksi ateria, puoliksi palaver.

— Sanopa, herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka Sandi antaa sinulle kiväärinsä, joka sanoo »ha-ha-ha»? Sillä kiellettyhän on tämän maan asukkailta ja päälliköiltä kiväärienpito.

Bosambo nyökkäsi.

— Sandi rakastaa minua, sanoi hän koruttomasti, — syistä, joista puhuakseni olisin koira, sillä eikö sama veri virtaa minun kuin hänenkin suonissaan?

— Se on hullua puhetta, sanoi Kulala, lanko, — sillä hän on valkea ja sinä olet musta.

— Siitä huolimatta totta, vastasi tyyni Bosambo, — sillä hän on minun serkkuni, kun hänen veljensä on nainut minun äitini, joka oli päällikön tytär. Sandi aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jatkoi hän muisteloltaan, — mutta ne ovat asioita; joista häpeän puhua. Hän antoi minulle myöskin nämä.

Vaipan alta, joka oli hänen hartioillaan, hän otti pienen nahkarasian. Siitä hän otti pienen paketin. Se oli kuin lyhyt keppi. Hitaasti hän avasi kankaasta tehdyn, taidokkaan käärön, jolloin hänelle jäi käteen kolme puukuppia. Muodoltaan ne olivat kuin vaakakupit, kooltaan kuin isot sormustimet.

Ne olivat veistetyt hyvästä puusta ja tavattoman ohuet. Ne olivat sisäkkäin hänen avatessaan käärön, mutta sitten hän erotti ne hitaasti ja merkitsevästi.

Käskystä eräs mies toi majasta jakkaran ja asetti sen hänen eteensä.

Sille hän levitti kangaspalan ja asetti kupit suu alaspäin. Yhdestä hän otti pienen, kopaalista ja kamferttipuusta tehdyn punaisen pallon.

Innokkaasti uteliaat päälliköt tarkastelivat häntä.

— Nämä Sandi antoi minulle, sanoi Bosambo, — jotta voisin hauskasti kuluttaa sateiset päiväni. Näillä pelaan päämiesten! kanssa.

— Herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka sinä pelaat?

Bosambo katsoi helottavalle taivaalle ja pudisti päätänsä pahoitellen.

— Tämä peli ei ole sinua varten, Mlaka, sanoi hän viitaten taivaaseen. — Se sopii vain sellaisille, joilla on terävä silmä; sitä paitsi se on kristittyjen peli.

Isisiläiset ovat ylpeitä silmänsä tarkkuudesta. Joen sananparsi sanoo:
»Ngombi kuulee, busmanni maistaa, isisi näkee, ochori juoksee.»

— Salli minun nähdä, mitä en näe, sanoi Mlaka, ja hieman halveksivasti
Bosambo laski punaisen pallon jakkaralle kupin taakse.

— Tarkkaa sitten, Mlaka! Panen pallon tämän kupin alle ja siirrän kuppia…

Hyvin hitaasti hän siirsi kuppeja.

— En ole nähnyt mokomaa peliä, sanoi Mlaka ylenkatseellisesti.

— Se on kuitenkin peli, josta minä ja kirkassilmäiset mieheni pidämme, sanoi Bosambo, — sillä me veikkaamme jonkin määrän putkia suolaa vastaan, ettei toinen voi seurata katseillaan punaista palloa.

Pikku Isisin päällikkö tiesi, missä punainen pallo oli, koska sitä kätkevän kupin laidassa oli pieni kolo.

— Herra Bosambo, sanoi hän lainaten sananpartta, — vain rotta tulee syömään ja viipyy kuolemaansa asti — mutta ellen istuisi sinun majasi varjossa, niin veisin sinulta jok'ainoan putken.

— Nukusa on pieni eläin, mutta sillä on julma ääni, virkkoi Bosambo antaen sanan sanasta, ‒ ja minä panen veikkaa, ettet sinä tiedä, missä pallo on.

Mlaka kumartui eteenpäin.

— Panen sotilaitteni keihäät Ochorin keihäitä vastaan, sanoi hän.

Bosambo nyökkäsi.

— Pääni kautta, sanoi hän.

Mlaka ojensi kätensä ja nosti kuppia, mutta pallo ei ollut siellä. Se oli viereisen kupin alla, kuten Bosambo osoitti.

Mlakan silmät levisivät.

— Minä en ole sokea, sanoi hän lujasti, — ja sinun kielesi muistuttaa kuivien tikkujen palamista — krak, krak, krak!

Bosambo otti loukkauksen vastaan tyynesti.

— Silmästä se riippuu, sanoi hän hämäävästi, — me ochorilaiset olemme tarkkasilmäisiä.

Mlaka nielaisi loukkaavan sanan.

— Minulla on kotona kymmenen säkkiä suolaa, sanoi hän lyhyesti, — ja minä panen suolani niitä keihäitä vastaan, jotka voitit.

— Sydämeni ja elämäni kautta, sanoi Bosambo ja pani pallon kupin alle.

Hyvin hitaasti hän siirteli kuppeja edestakaisin, muuttaen niiden asentoa.

— Suolani keihäitäsi vastaan, sanoi Mlaka päättävästi, sillä hän näki nyt kupin hyvin. Siinä oli pieni naarmu lähellä laitaa.

Bosambo nyökkäsi, ja Mlaka kumartui ja kohotti kuppia. Mutta pallo ei ollut siellä.

Mlaka henkäisi syvään ja kirosi Iwan kautta — joka on kuolema — ja tuntematonta laatua olevien paholaisten kautta, sairauden ja isänsä kautta — joka oli hirtetty — mistä saattoi huomata Mlakan olevan kuohuksissaan.

— Se riippuu silmästä, sanoi Bosambo pahanilkisesti, — niin kuin jokivarrella sanotaan: »Ochorilaiset näkevät…»

— Se on valhe! karjaisi Mlaka. — Ochorilaiset eivät näe mitään muuta kuin tien juosta. Pelataan taas…

Ja taas Bosambo kätki punaisen pallon; mutta tällä kertaa hän sekautui, sillä hän asetti palloa peittävän kupin epätasaiselle paikalle jakkaralla. Ja kupin laidan ja kankaan välissä oli pieni rako, josta pallo paistoi punaisena — eikä Mlaka ollut sokea.

— Bosambo, sanoi hän ylvästellen, — lyön suuren veikan, sillä olen suuren alueen päällikkö, ja sinä olet pieni päällikkö; mutta tällä kerralla panen vetoon kaiken.

— Isisin Mlaka, vastasi Bosambo hitaasti, — minä olen myöskin suuri päällikkö ja Sandin sukulainen naimisen kautta. Olen myöskin jumalanmies ja puhun valkoisten miesten puhetta ja tunnen pyhän Antoniuksen, Markuksen, Luukkaan, pyhän Timoteuksen ja muita väkeviä. Tämä olkoon veto: jos sinä löydät pallon, sinä löydät orjan, jonka nimi on Ochorin Bosambo, mutta jos sinä kadotat punaisen pallon, kadotat maasi.

— Tulkoon mongotauti minuun, ellen puhu totta, vannoi Mlaka, — mutta tähän kaikkeen minä suostun.

Hän ojensi kätensä ja koski kuppia.

— Se on siellä! huhkaisi hän ja nosti kupin.

Punainen pallo ei ollut siellä.

Mlaka ponnahti jaloilleen sieraimet tuhisten.

Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta se oli tarpeetonta, sillä ochorilainen juoksija tuli huohottaen katua myöten tuoden uutisia; ennen kuin hän pääsi majan luo, jossa hänen herransa istui, kertomaan niitä, ilmestyi metsäpolulta Sandersin joukon pää.

Sanotaan, että »veren haju kulkee nopeammin kuin mies näkee». Oli tehty taktillinen virhe, kun tapettiin Sandersin vakooja.

Komissaari oli tahrautunut, likautunut ja parta ajamatonna, sillä sodan kutsu oli hänet pakottanut rivakasti marssimaan maailman pahinta metsäpolkua.

Aukealle tuli joukko, rivi rivin jälkeen sinipukuisia hausoja, paljassäärisiä, sandaalijalkaisia, fessipäisiä, leviten kuin savu leviää tullessaan kapeasta piipusta. Muodostaen kaksi taistelulinjaa joukko eteni varovasti, sillä Ochorin kaupungissahan vihollinen majaili.

Bosambo arvasi toimenpiteiden tarkoituksen ja kiirehti komissaaria vastaan. Sandersin käskystä rivit pysähtyivät, ja puolitiessä kaupungin ja metsän välillä he kohtasivat — Bosambo ja hänen herransa.

— Herra, sanoi Bosambo kohteliaasti, — kaikki minun omani on sinun.

— Näyttää siltä kuin olisit hengissä, mikä on enemmän kuin odotin, sanoi Sanders. — Tiedän, että Mlaka, Pikku Isisin päällikkö, majailee kylässäsi. Sinun on luovutettava hänet minulle tuomittavaksi.

Mlakan tunnen kyllä, sanoi Bosambo varovasti, — ja hänet luovutetaan, mutta kun sinä puhut Pikku Isisin päälliköstä, niin sinä puhut minusta, sillä olen voittanut hänen maansa eräällä pelillä.

— Siitä puhumme myöhemmin, sanoi Sanders.

Hän vei miehensä kylään asettaen heidät sen neljälle laidalle; sitten hän seurasi Bosamboa sinne, missä Mlaka päämiehineen odotti hänen tuloaan — sillä päällikön vieras ei tule tervehtimään toista vierasta.

— Mlaka, sanoi Sanders, — kaksi tietä on päälliköille, jotka tappavat hallituksen palvelijoita. Toinen on korkea ja lyhyt tie, niin kuin tiedät.

Mlakan silmät etsivät sopivaa puuta, ja hän värisi.

— Toinen tie, sanoi Sanders, — on pitkä ja vaivalloinen, ja se tie on sinua varten. Saat istua Kahleitten kylässä kuninkaani hyvitteeksi.

— Herra, kuinka kauan? kysyi Mlaka värisevällä äänellä.

— Niin kauan kuin elät, sanoi Sanders.

Mlaka alistui elinkautiseen pakkotyöhön filosofisesti — sillä pahempaakin voi tapahtua.

— Herra, sanoi hän, — olet aina vihannut minua. Olet suosinut muita päälliköitä ja sortanut minua. Minulta kiellät kaiken suosiosi; vaikka Bosambolle, sedällesi…

Sanders hengähti pitkään.

— … annat monia suosionosoituksia, niin kuin kiväärejä.

— Ellen olisi antanut sanaani, sanoi Sanders kylmästi, — niin hirttäisin sinut, Mlaka, sillä olet valehtelijain isä ja valehtelijain poika. Mitä kiväärejä olen antanut Bosambolle?

— Herra, tuolla näet sen, sanoi Mlaka ja nyökkäsi päällään kohti kauhistuttavaa kolmijalkaa.

Sanders meni kapineen luo.

— Bosambo, sanoi hän ärtyisästi, — muistan kolme valkeaa miestä, jotka tulivat katsomaan kuuta.

— Herra, niin oikein, sanoi Bosambo leikkisästi.

He olivat huhuja, ja he katselivat kuuta tämän kapineen läpi, myöskin tähtiä.

Hän viittasi viattomaan kaukoputkeen.

— Ja tämän he kadottivat? sanoi Sanders.

Bosambo nyökkäsi.

— He kadottivat sen, ja sen löysi eräs ochorilainen, joka toi sen minulle, sanoi Bosambo. — Herra, en ole sitä kätkenyt, vaan asettanut sen paikkaan, jossa jokainen voi sen nähdä.

Sanders silmäsi taivaanrantaa. Metsästä oikealle oli leveä marskimaa; taka-alalla aamuisen auteren sinessä kohosi kukkula, joka merkitsi Pikku Isisin kylää.

Hän astui kaukoputken luo ja tähtäsi sen kukkulaa kohti. Sen juurella oli rykelmä harmaita majoja.

Katso! sanoi hän, ja Bosambo astui hänen paikalleen. — Mitä näet?

— Pikku Isisin kaupungin, sanoi Bosambo.

Katso tarkoin, sanoi Sanders, — se on kaupunki, jonka olet voittanut eräällä pelillä.

Bosambo nyähti hermostuneesti.

— Kun tulen uuteen kaupunkiini… aloitti hän.

Niin minä myöskin tulen, sanoi Sanders merkitsevästi. Jakkaralla majan edessä olivat vielä pienet puukupit, ja Sanders oli nähnyt ne sekä pallon. — Huomenna nimitän uuden päällikön Pikku Isisiin. Kun kuu on täysi, mm minä tulen katsomaan uutta päällikköä, sanoi hän, ja jos hän on menettänyt maansa »eräällä pelillä», nimitän kaksi uutta päällikköä, toisen Isisiin ja toisen Ochoriin, ja ochorilaisilla tulee olemaan suru, sillä Monrovian Bosambo lähtee heidän luotansa.

Herra, sanoi Bosambo yrittäen viimeisen kerran kuningaskunnan kokoamista, — sanoit, että jos Mlaka antaa, niin Bosambo pitää.

Sanders otti punaisen pallon ja kätki sen erään kupin alle. Hän muutti kuppien asentoa hiukan.

— Jos pelisi on rehellistä peliä, sanoi hän, — niin näytä minulle kuppi, jonka alla pallo on.

— Herra, se on keskimmäinen, sanoi Bosambo arvelematta,

Sanders nosti kuppia.

Siellä ei ollut palloa.

— Huomaan, sanoi Bosambo hitaasti, — huomaan, että herrani Sandi on myöskin kristitty.

* * * * *

— Se oli leikkiä, selitti Bosambo päämiehilleen, kun Sanders oli lähtenyt. — Sillä tavoin herrani Sandi aina leikki silloinkin, kun minä pienenä lapsena hoidin häntä. Menchimis, anna lokalin soida ja koota miehet suureen palaveriin, sillä minä aion kertoa heille tarinan Sandista, joka on minun velipuoleni toisesta äidistä…

MONGOTAUTI

Sanders opetti kansaansa varoituksin, sanoin ja sellaisin rangaistuksin kuin oli tarpeen. Näistä oli rangaistus se menettelytapa, jolla oli vähimmin kantavuutta, sillä muisti loppui, kun kipu päättyi, ja miehet, jotka olivat sydän vapisten katselleet puunoksasta riippuvaa sätkyttelevää ruumista, unohtivat heti, kun rikollinen oli kuollut, minkä vuoksi hän oli kuoleman kärsinyt. Sanders opetti miehilleen, miten puut oli pinottava »Zairen» kannelle. Hän opetti, että jos pinot asetettiin keulaan, niin aluksen keulapuoli painui, ja jos puut ladottiin jommallekummalle laidalle, niin alus kallistui. Hän valvoi heitä päivän toisensa jälkeen, ohjaten ja neuvoen, ja alituiseen hänellä olivat samat miehet, sillä Sanders ei pitänyt uusista kasvoista.

Hän oli kiireesti nousemassa jokea, kun hän pysähtyi eräälle puunottopaikalle täydentämään varastoaan.

Kuuden vuoden opetuksen jälkeen hän jätti heidät pinoamaan puita mennen itse nukkumaan, ja he tekivät kaiken niin kuin ei olisi pitänyt tehdä.

Hän huomasi tämän tullessaan laivalle.

— Herra, sanoi pinoojien päämies puhuen hieman ylpeästi, — olemme hakanneet ja pinonneet puita puk-a-pukia varten yhdessä aamupäivässä, jossa työssä muilta hitaammilta olisi mennyt koko päivä auringonlaskuun asti, mutta kun rakastamme sinua, herra, niin teimme työtä, kunnes hiki tippui ruumiistamme.

Sanders katsoi kokonaan väärin pinottuihin puihin, ja silmäsi päämieheen.

— Ei ole viisasta, sanoi hän, — pinota puita keulaan, sillä silloin laiva uppoaa, niin kuin usein olen sinulle sanonut.

— Herra, teimme niin, kun se oli helpointa, sanoi mies vilpittömästi.

— Sen uskon kyllä, sanoi Sanders ja vihastumatta käski pinoamaan puut uudelleen.

On muistettava, että hänellä oli tulinen kiire; joka hetki maksoi. Hän oli kulkenut koko yön — mikä on vaarallista, sillä joki oli matala ja siinä oli uusia hiekkasärkkiä, joita ei ollut hänen kotitekoisella kartallaan. Jotkut sydäntyvät sellaisista pikkuasioista kuin väärin pinotuista puista, mutta Sanders ei sydämistynyt eikä huolestunut. Jos niin olisi tapahtunut, niin hän olisi pian heittänyt henkensä, sillä nämä olivat hänen elämänsä jokapäiväisiä tapahtumia, mutta kuitenkin päämiehen huomaamattomuus häntä hiukan huoletti, sillä hän tiesi, että mies ei ollut hupakko.

Tunnin kuluttua puut oli tasaisemmin pinottu ja Sanders antoi lähtömerkin. Hän käänsi »Zairen» keulan keskivirtaan ja noudatti samaa kurssia, kunnes joki äkkiä laajeni ja pikku saaret muuttuivat suuriksi vihreiksi kasvillisuusryteiköiksi.

Täällä hän hiljensi laivan vauhtia ajaen varovaisesti joka saaren ympäri, kunnes tuli pimeä; sitten hän läheni varovasti rantaa hiekkasärkkien lomitse. »Zaire» hypähti ja tärisi koskettaessaan salaisia särkkiä.

Kerran se aivan pysähtyi, ja sen nelikymmenmiehinen miehistö hyppäsi veteen ja kahlaten rintaa myöten työnsi sitä eteenpäin laulaen matalasti.

Viimein päästiin viettävälle rannikolle, jossa alus kiinnitettiin kahdella köydellä puihin odottamaan aamun koittoa.

Sanders otti kylvyn, pukeutui ja tuli pieneen kansihyttiinsä, jossa valmis ateria odotti.

Hän söi hiukan kanaa, otti pikku tuikun whiskyä ja sytytti sikarinsa.
Sitten hän lähetti hakemaan Abibua.

— Abibu, kerran sinä oleilit näillä tienoilla.

— Herra, niin on, sanoi Abibu. — Olin täällä vakoojana kuusi kuukautta.

— Mitä tiedät näistä saarista?

— Herra, tiedän vain, että yhteen niistä isisiläiset hautaavat kuolleensa ja toisessa sanotaan kasvavan taikayrttejä ja että poppamiehet tulevat joskus tänne harjoittamaan menojansa.

Sanders nyökkäsi.

— Huomenna tutkimme Yrttisaaren, sanoi hän, — sillä minulle on ilmoitettu, että pahoja asioita tapahtuu kuun vaihteessa.

— Olen sinun miehesi, sanoi Abibu.

Kahtena seuraavana yönä tapahtui, että eräs Ngombin päällikkö, jolla oli alkeelliset käsitykset oikeudesta ja suuri luottamus paholaisiin, tuli kaksitoista miestä mukanaan myötävirtaa, ja suurella vaivalla he kiinnittivät kaksi salkoa vinon ristin muotoon kahden puun väliin.

He taivuttivat nuoren vesan katkoen oksia latvasta, kunnes se ulottui ristiin, ja sitoivat sen sitten ongensiimalla kiinni. Muut aiotut valmistelut lykkäytyivät, kun Sanders, joka oli katsellut suuren kopaalipuun takaa, astui äkkiä piilostaan, eikä tulevaisuus luvannut päällikölle mitään loistavaa.

Hän katsoi Sandersia hieman nuhtelevasti.

— Herra, asetamme tähän leopardinsadinta, selitti hän, — leopardi on hyvin kauhea eläin.

— Joskus, mutisi Sanders ääneen, — saattaisi tällaisen ristin nähdessään ajatella kidutusta, oi päällikkö — ja sitä paitsi leopardit eivät tule tänne saarille — sano minulle totuus.

— Herra, sanoi vanha päällikkö hämmentyneenä, — tämä leopardi ui, ja sen vuoksi me sitä pelkäämme.

Sanders huokasi raskaasti.

— Nyt kerrot minulle totuuden, tai minä rupean leopardia pahemmaksi.

Päällikkö pani kätensä ristiin niin, että kämmenet tapasivat selkään, hän kun oli laiha mies, ja hänen sormensa olivat hermostuneen levottomat.

— En voi puhua sinulle valhetta, sanoi hän, — koska olet juuri kuin yökkö, joka näkee pimeyteen ja liikkuu yöllä. Ja sinä olet kuin äkkimyrsky, joka puhkee metsässä ilman ennustuksia, ja olet kauhea vihassasi.

— Puhu, sanoi Sanders hieman kiihtyneenä.

— Tämä on totuus, sanoi päällikkö käheästi. — Muuan mies tulee kylääni auringon laskiessa, ja hän on paha, sillä hän on kristitty ja kuitenkin tekee inhoittavia tekoja — niin että aiomme syödä hänet.

Sanders tähyili miestä tarkkaan.

— Jos syötte hänet, niin varmasti sinä kuolet, sanoi hän lempeästi, — vaikka hän olisi paha kuin paholainen — mitä lajia paholaista sitten eniten pelkäätkin. Tämä on todellakin paha palaver, ja minä istun kanssasi jonkin päivän.

Hän vei päällikön seurueineen takaisin kylään ja piti neuvottelun.

Joen Sanders oli hetkinä sellaisina kuin tämä loputtoman kärsivällinen; ja kärsivällisyyttä hän tarvitsikin, kun kaksi tuntia hänen saapumisensa jälkeen kylään tuli suurellisesti kävellen mies nimeltä Ofalikari, ngombilainen, jonka isä oli kongolainen.

Hänen toinen nimensä oli Josef, ja hän oli saarnaaja.

Sen Sanders huomasi piankin.

— Tuo tämä mies luokseni, sanoi hän kersantti Abibulle, sillä saarnaaja aloitti kokouksen toisessa laidassa kylää.

Abibu palasi pian.

— Herra, sanoi hän, — tämä mies ei tahdo tulla, sillä hän tottelee ainoastaan eräitä jumalia, joita sinun armosi ei tunne.

Sanders näytti hampaitaan.

Mene hänen luokseen, sanoi hän pehmeästi, — ja tuo hänet, ja ellei hän muutoin tule, niin lyö häntä pistimesi lappeella.

Abibu teki jäykästi kunniaa — neekerialiupseerien tapaan — ja lähti, palaten mukanaan Ofalikari, jota hän kursailematta talutti korvasta.

Nyt, sanoi Sanders miehelle, — puhumme hiukan, sinä ja minä.

Aurinko laski, kuu nousi valaen mustalle joelle kelmeää valoa, mutta vielä jatkui keskustelua — sillä tämä oli todellakin paha palaver.

Suuri nuotio oli viritetty keskelle kylän katua, ja sen ympärillä istuivat kaikki kyläläiset Sandersin ja miehen tuijottaessa toisiaan kasvoihin.

Silloin tällöin kutsuttiin joukosta joku mies tai nainen; kerran Sanders lähetti viestin viiden mailin päässä olevaan kylään hakemaan todistajia. He tulivat ja menivät todistettuaan Ofalikaria vastaan.

Herra, eräänä yönä kokoonnuimme hänen käskystään, ja hän uhrasi valkean vuohen, sanoi eräs todistaja.

Vannoimme valkean vuohen kuivatun sydämen kautta, että teemme eräitä kauheita asioita, sanoi toinen.

— Hänen käskystään tanssimme kuolontanssin kylän laidassa, ja tytöt tanssivat häätanssia toisessa, sitten hän tappoi erään orjan ja…

Sanders nyökkäsi vakavasti.

Ja hän sanoi, että Valkean Vuohen pojat eivät kuole, sanoi toinen.

Viimein Sanders nousi ja ojentautui.

— Olen kuullut tarpeeksi, sanoi hän ja nyökkäsi hausakersantille, joka astui esiin ojentaen kiiltävät teräksiset käsiraudat. Toisen kahleen hän kiinnitti miehen käteen ja talutti hänet laivalle.

»Zaire» pyörähti keskivirtaan ja aloitti vaivalloisen taipalen lähetysasemalle.

Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin kahdeksan solmun laiva kulkee vasten virtaa.

Sanders tapasi lähetyssaarnaajan odottamassa aamunkoitteessa valkealla rantakaistaleella, ja lähetyssaarnaaja, jonka nimi oli Haggin, oli kylmän kiivas, jollaisiksi pyhät miehet tulevat asiansa oikeuden puolesta.

— Koko Englanti soi tästä raakuudesta, sanoi hän ja hänen äänensä värisi. — Voi sitä päivää, jona englantilainen viranomainen liittyy saatanan joukkoihin…

Hän sanoi muitakin epämiellyttäviä asioita.

— Jättäkää tuo, sanoi Sanders jyrkästi. — Tämä mies on ollut hullun töissä.

Ja lyhyesti hän kuvasi tapahtumat.

— Se on valhe! sanoi lähetyssaarnaaja. Hän oli pitkä ja hoikka, kuumeen kellastama, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojensi ne vastalauseeksi. — Hän on saanut paljon käännykkejä, hän on taistellut sielujen puolesta…

— Kuulkaahan nyt, sanoi Sanders ja ojensi toista kohti vakavan etusormen. — Minä tunnen tämän maan. Minä tunnen tämän kansan — te ette. Vien teidän miehenne päämajaan, en siksi, että hän pelaa vaarallista peliä, vaan siksi, että hän pitää öisin kokouksia ja harjoittaa omituisia menoja, jotka eivät ole kirkonmenoja. Hän on Valkean Vuohen poika, enkä minä salli maassani minkäänlaisia salaseuroja.

Sanders ei nyt ollut, jos totta puhutaan, sellaisessa mielentilassa, että olisi pannut arvoa lähetyssaarnaajain tunteille.

Hänen alueellaan oli levotonta — pahanlaatuisia levottomuuksia oli sattunut. Pikkujoella oli murhattu mies, eikä kukaan tiennyt, kenen käsi oli työn tehnyt. Hänen ruumiinsa, joka oli omituisesti leikelty, ajelehti eräänä aamuna virran mukana, ja vakoojat toivat tiedon siitä Sandersille. Sitten murhattiin toinen ja kolmas. Mies enemmän tai vähemmän maassa, jossa kuollaan kyläkunnittain, ei merkitse mitään, mutta nämä julmasti viileskellyt ruumiit kauhistuttivat Sandersia.

Hän oli lähettänyt hakemaan päävakoojiansa.

— Menkää pohjoiseen murhapaikalle Ngombin rajoille ja tuokaa minulle uutisia, sanoi hän.

Eräs oli lähettänyt tiedon tappopalaveristä — Sanders kiiruhti pohjoiseen havaitakseen itse paikalla, että vaaran uhkaama mies oli juuri se, jonka hän hartaimmin olisi toivottanut salpojen taakse.

Hän vei vankiaan päämajaan. Hän halusi tehdä lopun liikkeestä, joka piankin voisi kehittyä mahdottomaksi hallita, sillä salaseurat leviävät nopeasti.

Keskipäivällä hän tuli puunottopaikkaan, johon pysähtyi.

Hän kutsui päämiestänsä.

— Lobolo, sanoi hän, — pinoa puut minun nukkuessani ja muista kaikki ne viisaat neuvot, jotka olen sinulle antanut.

— Herra, olen viisas sinun viisaudestasi, sanoi päämies, ja Abibun asetettua verkkomaton kahden puun väliin Sanders kömpi siihen ja nukkui heti.

Hänen nukkuessaan eräs puunpinoojista erkani joukosta ja hiipi hänen lähelleen.

Sandersin makuupaikka oli hieman loitolla rannasta, jottei sahauksen ja hakkauksen aiheuttama ääni ja raskaiden pölkkyjen kolahtaminen teräskannelle häiritsisi häntä.

Äänettömästi mies liikkui, kunnes tuli nukkuvan komissaarin viereen.

Hän tarttui lujemmin teräspuukkoonsa ja astui eteenpäin.

Silloin pitkä, voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa ja kaatoi hänet.
Käännettyään päätään hän näki Abibun tunteettomat kasvot.

— Lähdemme täältä, kuiskasi hausa, — muuten herramme herää puheluumme.

Hän väänsi veitsen toisen kädestä ja seurasi häntä metsään.

— Tulit tappamaan Sandia? sanoi Abibu.

— Se on totta, sanoi mies, — sillä minulla on salainen ju-ju, joka vaati sitä, koska Sandi on sitä loukannut. Ja jos minua vahingoitat, niin Valkea Vuohi varmasti tappaa sinut, ruskea mies.

— Olen syönyt Sandin suolaa, sanoi Abibu, — ja minun eloni ja kuoloni on kirjoitettu. Sinun kohtalosi taas on kurkussasi…

Sanders havaitsi herätessään Abibun kyykkivän maassa riippumaton vieressä.

— Mikä on? kysyi hän.

— Ei mitään, sanoi mies, — katselin sinun nukkumistasi, sillä on kirjoitettu: »Hän on hyvä palvelija, joka näkee herransa silmien ollessa kiinni.»

Sanders kuuli vakavan äänensävyn, jolla sananlasku sanottiin; aikoi jo kysyä, mutta sitten viisaasti hillitsi itsensä.

Hän meni rannalle. Miehet olivat lopettaneet työnsä ja puut olivat suuressa, muodottomassa läjässä keulakannen syvennyksessä. Pino oli sellainen, että 1) ruorimies ei nähnyt komentosillalta joelle, 2) lämmittäjät eivät saaneet mistään lähettyviltään polttoainetta, 3) »Zaire» ei voinut liikkua matalammalla kuin kolmen sylen vedessä.

Pieni laiva oli keula alhaalla, ja sen perärattaan alalaita vain hieman hipoi vettä.

Sanders seisoi rannalla kädet ristissä ja katseli päämiehensä työn tuloksia. Sitten hänen katseensa kulki pitkin laivaa. Keskilaivalla oli tukeva rautahäkki, jota kaksinkertainen katto suojasi auringolta. Hänen katseensa viipyi siinä kauan, sillä se oli tyhjä ja Valkean Vuohen jäsen oli mennyt matkoihinsa.

Sanders seisoi jonkin hetken mietteissään, astui sitten hitaasti laivaan.

— Ole minun korvani ja silmäni, Abibu, sanoi hän arabiaksi, — tutki, mihin Ofalikari on mennyt ja samoin häntä vartioineet miehet. Vangitse heidät ja tuo minun eteeni.

Hän meni hyttiin ajatuksiinsa vaipuneena. Tämä oli vakavaa, vaikkakin hän jätti päätelmien teon siksi, kun Abibu palaisi vankeineen.

He saapuivat vartioituina, hieman peloissaan ja hieman närkästyneinä.

— Herra, näillä miehillä on puolustuksensa, sanoi Abibu.

— Miksi annoitte vangin mennä? kysyi Sanders.

— Kävi niin, herra, sanoi vanhempi heistä, — että sinun nukkuessasi tuli jumalamies, jonka näimme päivänkoitteessa. Ja hän käski meitä jättämään vangin hänen huostaansa, ja kun hän oli valkea mies, niin tottelimme häntä.

— Vain hallituksen valkeat miehet antavat sellaisia käskyjä, sanoi Sanders, — sen vuoksi tuomitsen teidät syypäiksi hupsuuteen ja pidätän teidät.

He eivät viisastuneet opettamisesta.

Hän lähetti hakemaan päämiestänsä.

— Lobolo, sanoi hän, — kymmenen vuotta olet ollut minun päämieheni, ja minä olen ollut sinulle ystävällinen.

— Herra, olet ollut kuin isä, sanoi vanhus, ja hänen kätensä vapisi.

— Tuolla, sanoi Sanders osoittaen sormellaan, — on sinun maasi, ja sinun kotikyläsi on aivan lähellä. Ota varastomieheltä palkkasi äläkä enää koskaan tule luokseni.

— Herra, änkytti päämies, — jos puun pinoamisessa on vikaa…

— Sinä tiedät, että siinä on vikaa, sanoi Sanders. — Olet syönyt minun leipääni ja nyt myit minut Valkealle Vuohelle.

Vanhus lankesi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.

— Herra isäntä, nyyhkytti hän, — tein sen pelosta, sillä eräs mies sanoi minulle, että ellen pettäisi herraani, niin kuolisin, ja herra, kuolema on vanhoille kauhistus, sillä heidän sydämensä elää siinä alituisesti.

— Kuka mies se oli? kysyi Sanders.

— Eräs Kema-niminen, herra.

Sanders katsahti käskyläiseensä.

— Hae minulle Kema, sanoi hän, ja Abibu vaihtoi jalkaa.

— Herra, hän on kuollut, sillä sinun nukkuessasi hän tuli tappamaan sinua. Ja minulla oli pieni palaver hänen kanssaan.

— Ja?

— Herra, näin hänet pahaksi mieheksi ja irroitin pään hänen ruumiistaan veitsellä.

Sanders oli vaiti. Hän seisoi katsellen kantta, sitten hän kääntyi mennäkseen hyttiinsä.

— Herra, sanoi odottava päämies, — miten minun käy?

Komissaari ojensi sormensa rantaa kohti, ja hartiat kumarassa Lobolo jätti laivan, joka oli monta vuotta ollut hänen kotinsa.

Laivan kunnostaminen vei melkein koko tunnin

— Lähdemme lähetysasemalle, sanoi Sanders, vaikka hän ei lainkaan epäillyt, mitä hän siellä tapaisi…

Lähetysasema paloi vielä, kun »Zaire» kääntyi joen mutkasta. Lähetyssaarnaajan pahoinpidellyn ruumiin hän löysi suitsuavista raunioista.

Ofalikarista ei näkynyt jälkeäkään.

Nigeriassa oli hajoitettu muuan salaseura, jonka murskaamiseen oli vaadittu kolme rykmenttiä alkuasukasjalkaväkeä, patteri vuoristotykkejä ja jonkin verran ihmishengen hukkaa. »Englantilaisten voitto» ja »meidän aseittemme loistava menestys» olivat antaneet saarten asukkaille melkoisen tyydytyksen, mutta komissaari, joka oli antanut asian kehittyä niin pitkälle, oli mennyttä miestä, sillä hallitukset eivät pidä siitä, että kansalliseläkkeisiin varatut miljoonat, jotka tuovat heidän puolueelleen ääniä vaaleissa, kulutetaan likaisissa pikkusodissa, joista ei ole mitään muuta tulosta kuin vapaita paikkoja alkuasukasarmeijan riveissä.

Sanders sai päämajasta postikyyhkysen mukana sähkösanoman kuvernööriltä.

Ilmoituksenne saatu ja lähetetty edelleen. Ministerit sähköttävät, että selvittäkää juttu kaikin keinoin. Jumalan tähden olkaa valmis käyttämään armeijan apua. Teille lähetetään pataljoona hausoja ja kenttätykki. Tehkää parhaanne.

Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Koko maa oli kapinanhenkinen. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Lainkuuliaisesta ja myötämielisestä oli joka kylä muuttunut yht'äkkiä Valkeiden Vuohien pesäpaikaksi. Isisistä ilmoitettiin kauheita asioita, ngombilaiset olivat suurin joukoin tanssineet Vuohen tanssin, akasavalaiset tappoivat kaksi Sandersin vakoojaa ja lähettivät heidän päänsä Sandersille osoittaakseen »vakavaa mieltään» — tulkitaksemme tämän sanoman kirjaimellisesti.

Kosumkusussa oli naislähetyssaamaaja. Sanders ajatteli ensiksi häntä.
Hän käänsi laivansa Hagginin savuavalta asemalta suoraan Kosumkusuun.

Tyttöä huvitti salaseurojen nopea leveneminen, ja hän piti koko juttua hyvin mielenkiintoisena.

Sanders ei kertonut asian siitä puolesta, joka ei ollut huvittava.

— Todellakin, hra Sanders, hymyili nti Glandynne, — olen täällä aivan turvassa — toisen kerran kolmen kuukauden aikana koetatte saada minut lähtemään suojaanne.

— Tällä kertaa te lähdette, sanoi Sanders tyvenesti. — Abibu on tehnyt minun hytistäni ylellisen kamarin.

Mutta tyttö kamppaili vastaan, kunnes Sandersin kärsivällisyys alkoi loppua.

— Mutta entä hra Haggin ja isä Wells? kysyi tyttö. — Ettehän te huolehdi heisiäkään.

— En huolehdi Hagginista, sanoi Sanders, — koska hän on kuollut — tulen juuri häntä hautaamasta.

— Kuollut!

— Murhattu, sanoi Sanders lyhyesti, — ja hänen asemansa on poltettu. Jesuiittoja noutamaan olen lähettänyt vartion. He ehtivät perille tai eivät ehdi. Huomenna käymme noutamassa heidät, jos onni on myötäinen.

Tytön kasvot olivat kalvenneet.

— Minä tulen, sanoi hän, — en pelkää — niin, pelkään kyllä. Ja minä tuotan teille niin paljon huolta — antakaa anteeksi.

Sanders sanoi jotain enemmän tai vähemmän johdonmukaista, sillä hän ei ollut tottunut katuvaisiin naisiin.

Hän vei tytön heti pois, ja »Zaire» oli tuskin kadonnut näkymättömiin, niin tytön pääopetuslapsi pani tulen lähetysaseman huoneisiin.

Sanders pelasti jesuiitatkin. Hänen lähettämänsä retkikunta oli saapunut ajoissa.

Hän vei vieraansa päämajaan ja lähti taas Yläjoelle odottamaan tapahtumain kehitystä.

»Zairella» oli viisikymmentä miestä. Siihen kuului kansimiehiä, ja heidän velvollisuutensa oli tuoda puita ja lastata laivaan ja laivasta tavaroita sekä yleensä auttaa.

Hän meni puunottopaikalle Kalali-joelle uudistamaan puuvarastoaan ja viisaasti kyllä otti puut päiväsaikaan.

Samana yönä kaikki hänen miehensä karkasivat, ja jäljelle jäi vain kaksikymmentä hausaa. Joka, koneenkäyttäjä ja kongolaispoika, joka oli hänen kokkinaan.

Tällainen oli hänen asemansa, kun hän viiletti myötä virtaa eräälle
Isisin joelle, jossa hän odotti saavansa uutisia.

Koko sille suurelle tulivuorelle, joka riehui hänen jalkainsa juuressa, hän ei omistanut edes ulkonaista hämmentymisen merkkiä. Liike olisi voitu tukahduttaa, jos Ofalikari olisi pantu kiinni, mutta »saarnaaja» oli kadonnut, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Jostakin maan kolkasta hän ohjaili liikkeen toimintaa.

Sitten tuli hiljaisuus; äkkinäinen toiminnan keskeytyminen. Paha juttu, niin paha kuin olla saattoi.

Sanders tarkasteli asemaansa eikä huomannut siinä mitään hyvää; hän muisti komissaarin, joka hankki sodan Nigeriaan, ja värisi, sillä hän rakasti maataan ja työtänsä.

Oli kaksi ankaraa sadepäivää ja niiden jälkeen kaksi paahtavan kuumaa päivää — ja sitten Bosambo, päällikkö, jossa olivat yhtyneet luonnonkansan ilkeys ja välinpitämättömyys kärsimyksiä kohtaan sekä valkoihoisten tiedonjyvät, lähetti sanan Sandersille.

Kaksi nopeaa melojaa toi viestintuojaa, ja hän seisoi kanootissaan ilmoittaen sanansa.

— Näin sanoi herramme Bosambo, huusi hän pysyen kunnioittavan matkan päässä laivasta. — »Mene Sandin luo, mutta älä mene hänen laivalleen henkesi uhalla. Sano Sandille: Valkea Vuohi kuolee ja tämän maan asukkaat tulevat järkiinsä, ennen kuin kuu on täysi.»

— Tule laivalle ja kerro tarkemmin, kutsui Sanders.

Mies pudisti päätään.

— Herra se on kielletty, sanoi hän, — sillä herramme on hyvin varma asiasta, eikä minulla ole mitään kertomista, sillä me olemme tietämättömiä miehiä, vain Bosambo on viisaampi kaikkia muita miehiä, sinua lukuunottamatta.

Sanders ällistyi. Hän tunsi päällikön kyllin hyvin uskoakseen, ettei hän ennustanut kevytmielisesti, mutta kuitenkin…

— Palatkaa päällikkönne luo ja sanokaa hänelle, että luotan häneen, sanoi hän.

Sitten hän asettui Isisi- ja Kalali-joen haarautumaan odottamaan
Bosambon ihmetyötä.

Bosambo, Ochorin päällikkö, oli aikoinaan palvellut monta jumalaa.
Joitakin niistä hän otti palvelukseensa satunnaisesti tai muutoin vain.
Hän ei rakastanut eikä pelännyt niitä. Bosambo ei rakastanut eikä
pelännyt ketään ihmistä paitsi Sandersia.

Valkeat Vuohet olisivat voineet panna Ochorin päällikön tikun nenään, he olisivat voineet tehdä puolet ja enemmänkin kuin puolet hänen kansastaan uskottomiksi, niin kuin olivat tehneetkin, mutta Bosambo, joka tiesi, että heikot miehet, jotka saavat valtaa äkkiä, heti julistavat riippumattomuuttaan ilmoittamalla olevansa uusia isäntiä, suhtautui sellaisiin pikku huoliin kuin heimonsa hallitsemiseen sangen kylmäverisesti.

Se oli hänelle koettelemusten ja häntä vihaaville kiihoituksen aikaa.

Hänen pääkokkinsa valmisti eräänä aamuna kalaa. Bosambo söi hiukan ja lähetti hakemaan kokkia, joka oli yksi hänen sivuvaimoistaan.

— Nainen, sanoi Bosambo, — jos koetat myrkyttää minut, niin poltan sinut elävältä, Iwan kautta!

Vaimo vaikeni kauhusta ja polvistui Bosambon eteen.

— Tällä kertaa, sanoi Bosambo, — en puhu synnistäsi Sandille, joka on minun oman sisareni lapsi valkeasta isästä, sillä jos Sandi saisi tietää tämän, niin hän panisi sinut kiehuvaan veteen, kunnes silmäsi pullistuisivat kuin kalan. Mene nyt, nainen, ja valmista minulle puhdasta ruokaa.

Muitakin murhayrityksiä tehtiin häntä vastaan. Kerran keihäs vihelsi hänen korvansa ohi, kun hän oli yksin kävelemässä metsässä. Bosambo kiljahti ja heittäytyi maahan, ja heittäjä tuli hieman varomattomasti katsomaan, mitä oli saanut aikaan, ja tarpeen vaatiessa päättämään työtänsä… Bosambo palasi retkeltään yksin. Hän pysähtyi joen rantaan pesemään käsiään ja pyyhkimään keihästään märällä hiekalla, ja tarina päättyi siihen, mikäli se koski murhayrityksen tekijää.

Mutta seuran voima kasvoi kasvamistaan. Hänen pääneuvonantajansa tapettiin aterialla, toinen hukutettiin, ja hänen kansansa alkoi osoittaa levottomuuden oireita.

Ilma sähköistyi. Akasavalaiset olivat hylänneet kaikki entiset tapansa, Valkea Vuohi oli vallalla. Päälliköt ja päämiehet noudattivat miestensä sanaa tai itsekin liittyivät heihin juhlien öisin metsässä. Päällikkö, joka oli aiheuttanut Ofalikarin vangitsemisen, sai sen kohtalon, että Ofalikaria vastaan todistaneet miehet raahasivat hänet keskelle kylän katua, jossa ensimmäisen piston hänelle antoi hänen oma poikansa.

Tällaista tapahtui Sandersin odottaessa Isisin ja Katalin haarautumassa, hausojen nukkuessa tykkien ääressä.

Bosambo näki lopun selvästi. Hän ei lainkaan pelännyt loppuansa.

— Huomenna, silmieni valo, sanoi hän päävaimolleen, — lähetän sinut kanootissa Sandin luo — sillä Valkean Vuohen miehet tulevat julkisesti — yksi joka heimosta, tapaamaan minua ja tanssimaan ja uhraamaan.

Hänen vaimonsa oli kanolainen, pitkä, hoikka ja sopusuhtainen.

— Herra, sanoi hän koruttomasti, — lopuksi otat keihääsi ja tapat minut, sillä tässä istun loppuun asti. Kun sinä kuolet, elämä on minulle kuolema.

Bosambo kietoi vahvan kätensä hänen vyötäisilleen ja taputti häntä päälaelle.

Seuraavana päivänä hän istui oikeutta, mutta vähän oli oikeudenhakijoita. Muualla maassa oli väkevämpiä voimia; ja ne olivat enemmän suosiossa.

Sillä hetkellä, kun hän nosti kätensä osoittaakseen, että palaver on päättynyt, tuli mies juosten metsästä. Hän juoksi horjuen kuin juopunut ja kädet eteen ojennettuina kuin tietä hakien.

Hän tuli kylän kadulle, ja hänen huohotuksensa kuului selvästi yli puhelun.

Sitten äkkiä kimeä ääni huusi kauhun sanan ja ihmiset syöksyivät majoihinsa — ja siihen oli syytä, sillä tämä lasisilmäinen kulkija oli kuolemansairas ja hänen tautinsa oli vaarallista viidakkoruttoa, joka hävittää kokonaisia alueita. Se on kulkutauti, joka ilmestyy kerran parinkymmenen vuoden aikana, eikä siihen tunneta lääkettä eikä parannustapaa.

Muita tauteja, unitautia, beri-beriä, malariaa sanotaan kohteliaisuudesta mongotaudiksi — »Taudiksi Itseksi» — mutta vain tällä salaperäisellä rutolla on oikeus siihen nimeen.

Mies kaatui maahan sen pienen kukkulan juurelle, jolla Bosambo istui yksinään — päämiesten ja neuvonantajain paettua sairaan miehen ilmestyessä.

Bosambo katsoi häneen miettivästi.

— Mitä voin tehdä sinulle, veljeni? kysyi hän.

— Pelasta minut, voivotti mies.

Bosambo oli vaiti. Hän oli neekeri, ja neekerin ajatuksenjuoksua on vaikeata seurata. En voi sielullisesti sitä selittää. Vyyhti hänen ympärillään tiukkeni, kuolema oli hänen edessään yhtä varmana kuin se tuijotti kuoppasilmäisenä hänen edessään kiemurtelevaan olentoon.

— Voin parantaa sinut, sanoi hän pehmeästi, — eräällä taialla. Mene kylän toiseen päähän, jossa tapaat neljä uutta majaa ja joka majassa kolme vuodetta. Makaa joka vuoteella ja mene sitten metsään niin nopeasti kuin voit kävellä ja odota taikani vaikutusta.

Niin puhui Bosambo, ja hänen jaloissaan makaava mies, jonka olalla jo oli kuoleman käsi, kuunteli innokkaasti.

— Herra, pitääkö muuta tehdä? kysyi hän vinkuvalla äänellä, joka on taudille ominainen.

— Tämä sinun pitää myös tehdä: sinun pitää mennä näihin majoihin salaa, ettei kukaan sinua näe, ja jokaisella vuoteella sinun pitää maata niin pitkä aika kuin menee kalan kuolemiseen.

Sadoilta ovilta seurasivat katseet sairasta miestä tämän mennessä metsään, ja kylän miehet sylkivät maahan hänen mentyään.

Siinä paikassa Bosambo lähetti viestinsä Sandersille ja odotti kärsivällisesti Vuohen tulevia lähettejä.

Kymmenen aikaan sinä iltana, ennen kuin kuu oli noussut, he saapuivat dramaattisesti. Yht’aikaa ilmestyi kaksitoista tulta kahteentoista eri paikkaan kylän ympäristöön; sitten kukin valo hitaasti läheni ja osoittautui soihduksi, jota mies kantoi.

He etenivät yhdenmukaisesti, kunnes tulivat yht'aikaa kokouspaikalle tielle Bosambon majan eteen. He seisoivat liekehtivässä puoliympyrässä päällikön edessä — eikä päällikkö ollut lainkaan ällistynyt.

Sillä nämä lähetit olivat hyvin sekalaista seurakuntaa. Siinä oli eräs ochorilainen päämies — Bosambo painoi hänet mieleensä häpeällistä loppua varten — isisiläinen kalamies, ngombilainen poppamies, kalalilainen metsästäjä, ja mikä oli tärkeintä, pitkä, leveäharteinen eurooppalaispukuinen neekeri.

Tämä oli Ofalikari, entinen Sanan julistaja, nyttemmin aluetta hävittävän kauhean järjestön päämies.

Heidän siinä seisoessaan eräs miehistä katkaisi hiljaisuuden laululla.
Hän lauloi nenä-äänellä, ja toiset toimivat kuorona.

— Valkea Vuohi on hyvin vahva ja sen sarvet ovat kultaa.

— O ai! vastasi kuoro.

— Sen veri on punaista, ja se opettaa salaisia asioita.

— O ai!

— Kun sen elämä lähtee, niin sen sielu muuttuu jumalaksi.

— O ai!

— Voi niitä, jotka ovat Valkean Vuohen vapauden esteenä.

— O ai!

— Sillä sen terävät jalat viiltävät heitä luuhun asti, ja sen sarvet pistävät heidät verille.

— O ai!

He lauloivat rumpu tahtia pärryttäen, ja kuoron nilkkarenkaat helisivät, kun he hypähtivät huudahtaessaan: — O ai!

Kun he olivat lopettaneet, Ofalikari puhui.

— Bosambo, me tiedämme, että sinä olet viisas mies, tuttu valkeitten miesten ja heidän jumalainsa kanssa, niin kuin minäkin, sillä minä olin pyhän Sanan julistaja. Valkea Vuohi rakastaa sinua, Bosambo, eikä tahdo sinua loukata. Sen vuoksi tulemme hakemaan sinua suureen palaveriin huomenna, ja siihen haastetaan Sandi konnantöistään. Hänet me poltamme hitaasti, sillä hän on paha mies.

— Herra Vuohi, sanoi Bosambo, — tämä on iso asia, ja pyydän teitä olemaan luonani yötä, että saan teiltä viisautta ja voimaa. Olen rakentanut teille neljä uutta majaa, koska tiesin, että olitte tulossa; majoittukaa niihin, ja, elämäni ja sydämeni kautta, kukaan elävä mies ei voi teitä vahingoittaa.

— Kukaan kuollut ei voi, Bosambo, sanoi Ofalikari, ja kuului valtava naurunpurskaus. Bosambo nauroi myöskin; hän nauroi kauemmin ja kovemmin kuin toiset, nauroi niin, että Ofalikari oli tyytyväinen.

— Menkää rauhassa, sanoi Bosambo, ja lähetit menivät majoihinsa.

Aamun aikaisena hetkenä hän haetti Tomban, seuran salaisen asiamiehen.

— Mene ylhäisten herrojen luo, käski hän, — sano heille, että tulen tänä iltana kohtaamaan heitä siihen paikkaan, missä Isisi-joki ja Suuri joki yhtyvät. Ja sano heille, että heidän on mentävä nopeasti, sillä en tahdo nähdä heitä enää, muuten seikkailumme ei pääty hyvin ja Sandi rankaisee minua.

Päivänkoitteessa hän marakatinnahkainen viitta harteillaan — sillä aamu oli viileä — katseli miesten lähtöä. Jokainen meni eri taholle.

Hän pani merkille, että Tomba seurasi heitä näkymättömiin. Hän odotti puoli tuntia, meni sitten majaansa ja riisuutui jättäen ylleen vain vyötäisvaatteen, otti ison kilven käsivarrelleen ja käteen kilven taakse nipun heittokeihäitä.

Häneen yhtyi viisikymmentä sotilasta, luotettavaa ja uskollista, ja jokainen piti kädessään punottua sotakilpeään.

Ja ochorilaiset, pelkureita sydämestään, katselivat tätä pikku joukkoa pelko mielessään.

He seisoivat vaiti, nämä voimalliset, vaiteliaat soturit, kunnes yhdestä sanasta marssivat majoille, joissa Bosambon vieraat olivat maanneet. Siinä he odottivat. Tomba saapui paikalle ja katseli pelokkaasti aseistettua joukkoa.

— Tomba, virkkoi Bosambo lempeästi, — sanoitko hyvästit Vuohen herroille?

— Tein sen, päällikkö, sanoi Tomba.

— Syleillen heitä, niin kuin Vuohien tapa on? kysyi Bosambo vielä lempeämmin.

— Herra, sen tein.

Bosambo nyökkäsi.

— Mene tuohon majaan, oi Tomba, suuri Vuohi ja Vuohien syleilijä.

Tomba epäröi ja käveli sitten hitaasti lähimpään majaan.

Ovella hän kääntyi puoliksi.

— Tappakaa! kuiskasi Bosambo ja heitti ensimmäisen keihään.

Kauhusta kiljuen mies kääntyi pakenemaan, mutta neljä keihästä sattui häneen kämmenenleveyden alalle, ja hän kierähti majaan kuolleena.

Bosambo valikoi uuden keihään, omituisesti valmistellun, sillä keihäästä riippui iso kuiva heinätukko, joka oli kastettu kopaalikumiin.

Mies toi tulta pienessä kupissa, ja hän otti siitä tulen keihääseen, jonka sitten nakkasi majan kattoon.

Hetkessä se syttyi tuleen — kymmenessä minuutissa kaikki neljä uutta majaa olivat liekeissä.

Ja leiskuvaan tuleen kyläläiset käskystä lisäsivät yhä uutta polttoainetta, kunnes hiki tippui heidän suojaamattomista ruumiistaan. Iltapäivällä Bosambo antoi tulen sammua. Hän lähetti aseistetun parivartion kullekin kylään johtavalle neljälle tielle, ja hänen käskynsä oli jyrkkä.

— Tappakaa jokainen mies ja nainen, joka lähtee tästä paikasta, sanoi hän, — ja samoin on teidän tapettava jokainen mies ja nainen, joka pyrkiessään tänne ei käänny takaisin. Ellette tapa heitä, niin minä tapan teidät. Sillä minä en tahdo mongotautia kylääni, muuten herramme Sandi on vihainen.

* * * * *

Sanders, joka odotti tietämättä mistään, kuuli uutisen ja höyrysi päämajaan lähettäen etukäteen kyyhkysen mukana pyynnön hankkia lääkäreitä. Viikkoa myöhemmin hän palasi »Zairen» kansi täynnä lääkeaineita, mutta hän tuli myöhään. Viidakkorutto oli tehnyt työnsä. Se oli käynyt läpi kylien ja kaupunkien kuin myrsky, ja omituista oli, että ne kylät, jotka olivat lähettäneet lähettiläitä Bosambon luo, kärsivät eniten, ja Ngombin kaupunki, jonne Ofalikari oli kuukertunut kuolemaan, oli menettänyt kahdeksannen osan asukkaistaan.

— Ja miten sinun laitasi on, Bosambo? kysyi Sanders, kun lääkintäretkikunta tuli Ochoriin.

— Herra, sanoi Bosambo, — se on sivuuttanut minut.

Joukkueessa oli tiedustelunhaluinen tohtori.

— Kysykää häneltä, mistä hänen vastustuskykynsä johtuu, hän pyysi
Sandersia, sillä hän ei osannut murretta, ja Sanders kertasi kysymyksen.

— Herra, sanoi Bosambo yksinkertaisen vakavasti, — minä rukoilin hyvin hartaasti, kun minä olen, niin kuin sinun ylhäisyytesi tietää, bueno catolico.

Ja tohtori, joka myöskin oli »hyvä katolilainen», oli niin mielissään, että antoi Bosambolle punnan rahan ja pienen muistilehtiön — tosin ei hän itse antanut tätä jälkimmäistä Bosambolle, mutta kiistämätön totuus on, että se oli päällikön majassa retkikunnan lähdettyä.

SANDERSIN RIKOS

On ihanaa olla miljoonamiehen yksityissihteerinä ja saada joka kuukausi neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä.

Tämä oli erään Jordon-nimisen miehen ammatti — Jordon oli nuori mies, jolla oli jonkinlainen luonne, kuten jäljempänä selviää.

Hänellä oli sievä vaimo ja pikku lapsi, ja he muodostivat onnellisen pikku perheen.

Onnettomuudeksi miljoonamies kuoli, ja vaikka hän jätti »100 puntaa sihteerilleni, Derik Arthur Jordonille», niin tämä summa ei merkinnyt nuorelle Jordonille lainkaan samaa kuin neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä kuussa.

Miljoonamiehen yksityissihteeri on käymätöntä tavaraa markkinoilla, joilla on vähän miljoonamiehiä ja nekin ihmeellisesti osaavat järjestää sihteeriasiansa. Nuori mies menetti kuusi kuukautta ja suurimman osan rahoistaan, ennen kuin huomasi, että hänen mahdollisuutensa olivat niukat.

Jos hän olisi ollut aivan tavallinen konttoristi, joka osaa kunnollisesti pika- ja konekirjoitusta, ei hänen olisi ollut ensinkään vaikeata saada paikkaa. Jos hän olisi tuntenut tuhatyksi liikealaa, niin hänet olisi voinut »sijoittaa», mutta hän oli erikoistunut miljoonamiehiin — hajamieliseen miljoonamieheen, jonka muisti, kukkaro ja sanomalehti hän oli — ja liikemaailmassa ei ohut tilaa hänen kiistämättömille kyvyilleen. Hänellä oli suunnilleen 150 puntaa jäljellä säästöistään ja miljoonamiehen lahjasta, kun asia selvisi hänelle.

Sitten tapahtui, että hän eräänä iltana palatessaan syrjäkaupungille kotiinsa kohtasi miehen, joka juuri oli kohdannut toisen miehen, joka oli viiden punnan pääomalla luonut itselleen omaisuuden harjoittamalla kauppaa Afrikan länsirannikolla.

Jordon pyysi päästä ystävän tuttavuuteen, ja he tapasivat ylellisessä länsi-Lontoon hotellissa, jossa kauppamies joi whiskyä ja puhui rennosti.

— Se on julman helppoa, sanoi hän, — erittäinkin jos pääsee maahan, jossa ei kauppiaita ole liikaa, esimerkiksi Sandersin alueelle. Mutta se on tietenkin mahdotonta. Sanders on sika kauppiaille — ei halua saada niitä alueelleen. Hän on jonkinlainen pikku jumala…

Hän maalaili ihmeellisten mahdollisuuksien kuvia, ja nuori mies meni kotiin täynnä suunnitelmia.

Hän ja hänen kaunis vaimonsa istuivat pikkutunneille saakka pohtien tulevaisuutta. He hakivat Afrikan kartan, jossa näkyi myös komissaari Sandersin hallitsema alue. Se näytti hyvin pieneltä, mutta se oli pieni kartta.

— Minkä näköinen hän mahtaa olla? kysyi vaimo mietteissään. Hän kätki taitavasti eron tuottamat sieluntuskansa, koska hän oli nainen ja naiset ovat hyvin epäitsekkäitä.

— Ehkä hän laskee sinut sinne, lisäsi hän toiveikkaasti.

— Olen varma, että hän laskisi, jos hän tietäisi, mitä se meille merkitsee.

Jordon pudisti päätään hiukan rauhattomasti.

— En luule, että meidän asemamme vaikuttaa häneen paljoakaan. Ammett sanoo, että hän on ankara mies ja epämiellyttävä, kun joutuu hänen kanssaan tekemisiin.

Sitten he ryhtyivät laskemaan retken kustannuksia.

Myymällä huonekalut ja muuttamalla täysihoitoon se voitaisiin tehdä. Jordon voisi jättää vaimolleen viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa, joka riittäisi tarkasti hoitaen vuodeksi. Lopun hän voisi sijoittaa tavaroihin, joista onnekas kauppias oli laatinut luettelon.

Joitakin viikkoja myöhemmin Jordon otti tuon tärkeän askelen.

Hän matkusti Liverpoolista mukanaan varasto helyjä ja kankaita, ja kun hennon, itkevän vaimon hahmo laiturilla hämärtyi hämärtymistään, niin hän tunsi, niinkuin kaikki miehet ennemmin tai myöhemmin tuntevat, että kuoleman tuska ei ole suurin inhimillisistä kärsimyksistä.

Hän vaihtoi laivaa Grand Bassamissa, ja nyt laiva oli pieni.

Hän ei uskonut suunnitelmiaan miehille, joita oli laivalla — valkopukuisia suurjuoppoja —, mutta se, mitä hän kuuli Sandersista, saattoi mielen apeaksi.

Sanders meni rannalle tapaamaan laivaa, joka tavallisesti toi postin.

Pitkä nuori mies hyppäsi laivasta, ja matkalaukku seurasi perässä. Sanders katsoi tulokasta epäluuloisesti. Hän ei pitänyt vieraista — tämä hänen sääntönsä oli tunnettu Dakarista Mossamedesiin asti, ja sananparsi »Sandersin tervehdys» oli tullut aivan yleiseksi.

— Hyvää huomenta, sanoi Jordon sydän vavisten.

— Hyvää huomenta, vastasi Sanders, — haluatteko tavata minua? Luulen, ettei teillä ole paljon aikaa, sillä laiva lähtee pian.

Tulokas puri huultaan.

— En aio lähteä — vielä, sanoi hän, — minä… minä haluan jäädä tänne.

— Oh! sanoi Sanders innostumatta.

Viileällä kuistilla jäistä juomaa juotaessa nuori mies kertoi kaikki avoimesti.

— Olen tullut tänne koettamaan onneani tai joka tapauksessa hankkiakseni elatukseni, sanoi Jordon, ajatellessaan häntä, joka oli jäänyt vaatimattomaan täysihoitoon, hän sai uutta rohkeutta.

— Olette tullut onnettomaan paikkaan, sanoi Sanders hymyillen huolimatta siitä, että häntä oli täten häiritty.

— Sen vuoksi minä tulin, sanoi toinen hämmästyttävän avomielisesti. — Kaikki soveliaat paikat ovat täynnä, ja minun täytyy jostain saada elatukseni.

Ja koettamattakaan salata köyhyyttään ja kokemattomuuttaan hän kertoi tarinansa.

Komissaari tunsi mielenkiintoa. Tämä elämän puoli, jota nuori mies hänelle kuvaili, oli aivan uutta: hän ei sitä elämää tuntenut eikä ymmärtänyt, tuota olemassaolon taistelua suuressa, säälimättömässä miljoonakaupungissa.

— Näyttää kuin teillä olisi keskinkertaisen paha onni, hän totesi koruttomasti. — En voi vaatia teitä lähtemään takaisin, kun olette polttanut siltanne, ja toisekseen, te ette kuitenkaan lähtisi. Antakaa minun ajatella.

Hän katsoi silmiään rypistäen aamun helteessä kimmeltäviin hausamajoihin, hän etsi innoitusta keltaisen hiekan välkkeestä ja hyrskyävistä aalloista, jotka näkyivät kuistille.

— Voisin löytää teille hommaa, sanoi hän, — jos puhuisitte jotakin kieltä, mihin ette tietenkään pysty, tai jos…

— Minä voin ottaa apulaisen, sanoi hän mietittyään, — voin nimittää teidät…

Nuori mies pudisti päätänsä.

— Tuo on kauniisti ajateltu, hra komissaari, sanoi hän, — mutta minusta ei ole teille apua. Antakaa minulle kauppalupa — teillä kai on valta antaa sellainen, koska sitä ei tunnu kenelläkään muulla olevan.

Sanders irvisti. Kerran eräs kuvernööri oli antanut yhden lisenssin euraasialaiselle kauppamiehelle, mutta se juttu on tuttu.

— Annan teille lupakirjan, sanoi hän hetken vaiettuaan, ja nuoren miehen sydän sykähti. — Se maksaa teille aluksi guinean ja sitten kaiken sen rahan, minkä saatte myöhemmin kokoon, ja lopuksi todennäköisesti terveytenne ja henkenne.

Hän antoi lupakirjan samana päivänä.

Pariksi viikoksi nuori mies jäi hänen vieraakseen, kunnes hänen varastonsa tulivat Sierra Leonesta.

Sanders löysi hänelle tulkin ja päämiehen, ja nuori mies lähti uudella kanootillaan koettamaan onneaan kirjoitettuaan vaimolleen kirjeen, jossa kuvaili Sandersin vapahtajaksi ja enkeliksi.

Ennen lähtöä Sanders antoi hänelle muutamia neuvoja.

— En pidä kauppamiehistä, sanoi hän, — enkä ole koskaan antanut kauppalupakirjaa, jos olen vain voinut olla antamatta: älkää tehkö kansaani levottomaksi älkääkä saattako aikaan mitään selkkauksia. Välttäkää ngombilaisia, jotka ovat varkaita, ja busmanneja, jotka ovat alituisesti murhanhimoisia. Isisiläiset ostavat suolaa kumilla — sen takamaissa on paljon kumia. Ochorilaiset ostavat kankaita kopaalilla — sivumennen sanoen Bosambo, päällikkö, puhuu englantia ja koettaa huiputtaa teitä. Hyvästi ja hyvää onnea.

Hän katseli kanoottia, kunnes se oli kadonnut mutkan taa, ja meni huoneeseensa merkitsemään päiväkirjaan lähdön.

Minkä jälkeen hän istuutui ottamaan selvää pitkästä arabiankielisestä kirjeestä, jonka eräs hänen palvelijoistaan oli lähettänyt — selontekoa, joka tarkoin kuvasi kolmen muukalaisen salaperäistä saapumista hänen maahansa ja heidän yhtä salaperäistä katoamistaan.

Nämä kolme miestä olivat asuneet Joella lukeutumatta mihinkään kylään tai mihinkään tunnettuun heimoon, sillä he olivat asettuneet Akasavaan, Isisin ja Ochorin rajalinjalle, ja vaikka yhdellä oli sivultakatsoen bogindilaisen kasvonpiirteet, saattoi kuitenkin epäillä, ettei hän kuulunut mainittuun heimoon.

He asuivat kolmessa vierekkäisessä majassa eläen kalastuksella ja metsästyksellä. Omituista oli, ettei yhdelläkään heistä ollut vaimoa.

Jostakin sielutieteilijän ymmärtämästä syystä olosuhteet erottivat heidät muista ihmisistä. Naiset karttoivat heitä, ja kun he tulivat läheiseen kylään ostamaan tai myymään, niin tytöt ja nuoret vaimot menivät majoihinsa ja tirkistelivät heitä pelokkaasti.

Näiden kolmen päällikön nimi oli Mkaroka — tai ainakin se kuulosti siltä — ja hän oli jykevä, pitkä mies, harvapuheinen ja epämiellyttävä väittelytoveri. Hän ei pitänyt itseään minkään kylälain alaisena, vaikka ei rikkonutkaan niitä vastaan, ja niin kuin hän ajatteli ja teki, samoin tekivät hänen toverinsa.

Vieraita kohtaan he olivat rehellisiä. He eivät varastaneet eivätkä väärinkäyttäneet oikeuksiaan. Toimissaan he olivat kunniallisia ja suoria.

Sanders, joka oli tiedustellut asiaa lähteistä, jotka ovat tuttuja villin maan hallitustapojen tuntijoille, ei saanut yhtään pahaa uutista ja jätti nämä kolme omiin hoteisiinsa. He kalastivat, kasvattivat hiukan maissia metsään raivaamassaan puutarhassa, etsivät ja valmistivat maniokkia ruoakseen ja menettelivät niin kuin ainakin kunnon miesten tulee.

Eräänä päivänä he katosivat.

He hävisivät, kuin maa olisi avautunut ja niellyt heidät. Kukaan ei nähnyt heidän lähtöään. Heidän majansa olivat jääneet koskemattomiksi ja hyvään kuntoon, kasvava vilja rehotti heidän puutarhassaan, kuivumaan pannut kalat riippuivat seipäisiin pingotetuissa langoissa, niin kuin he olivat ne ripustaneet, ja heidän kanoottinsa olivat maalle vedettyinä.

Mutta nuo kolme miestä olivat hävinneet. Laaja ja tuntematon metsä oli niellyt heidät, eikä heistä enää kuultu mitään.

Sanders, joka ei koskaan ihmetellyt ja piti selvänä, että salaperäisimmätkin asiat voivat saada aivan luonnollisen selvityksen, ei tehnyt muuta kuin lähetti metsäkyliin sanan pyytäen tietoja kolmesta miehestä.

Se oli tuloksetonta, ja asia päättyi siihen, mikäli se koski komissaaria.

Hän kuuli Jordonista läpi vuoden. Hänen vaimolleen osoitettuja kirjeitä tuli päämajaan, ja ne lähetettiin edelleen. Hänen kulkunsa kylästä toiseen kuvasivat Sandersin asiamiehet tarkoin. Sandersin saamat tiedot viittasivat kaikki siihen, että nuoren miehen oli vaikeata saada päitä solmuun. Säännöttömin väliajoin laivattavaksi saapuva kumi ei ollut parasta laadultaan, ja yksi kopaalilasti upposi kanootin kaatuessa joella. Sanders, joka tunsi nuoren miehen tarinan, huolestui ja lähetti jokivarrelle sanan, että kauppiaalle osoitettu vieraanvaraisuus miellyttäisi komissaaria.

Sitten eräänä päivänä, vuoden kuluttua lähdöstään, hän ilmestyi takaisin päämajaan laihtuneena, ahavoituneena ja parroittuneena.

Hän tuli vanhalla kanootilla, jota meloi neljä soutajaa, eikä hänellä ollut mukanaan muuta kuin kiväärinsä, patansa ja vuoteensa.

Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet ja rikkonaiset, hänellä oli jalassaan kömpelöt sandaalit, ja aurinkohattu ei ollut enää lähimainkaan valkea, mutta hyvin kuhmuinen.

Hän oli oppinut jotakin ja tervehti Sandersia sujuvasti bomongoksi.

‒ Tšasi o! sanoi hän katkerasti nauraen astuessaan kanootista, ja se sana merkitsi loppua eräässä joen murteessa.

— Niinkö hullusti? kysyi Sanders.

‒ Melkein, vastasi toinen, — en ole kauppamies, hra Sanders, olen synnynnäinen ihmisystävä.

Hän nauroi jälleen, ja Sanders hymyili myötätuntoisesti.

— Olen nähnyt elämää, sanoi hän, — mutta siitä ei saa osinkoja.

Sanders vei hänet asuntoonsa ja löysi hänelle jotenkuten sopivan puvun.

‒ Koetan vielä kerran, sanoi Jordon, — sitten muutan muille markkinoille.

Hänelle oli kirjeitä — todellisen rakkauden ja kärsivällisyyden kirjeitä. Kirjeitä, jotka olivat täynnä urhoollisia valheita — mutta liian läpinäkyviä, jotta ne olisivat saaneet ketään uskomaan.

Nuori mies luki ne ja vanheni.

Sitä paitsi oli hänen Sierra Leonessa olevalta asiamieheltään saapunut tavaraa — sitä oli vähän, kun kustannukset oli vähennetty. Mutta siinä oli kuitenkin kylliksi uuteen varastoon, ja kolme viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen katosi tuntemattomaan.

Hänen lähtönsä päämajasta sattui samaan aikaan, kun yksi salaperäisestä kolmesta palasi.

* * * * *

Hän tuli yksin joen rannalle. Majat olivat kadonneet, puutarha oli metsistynyt, kanootti rannalla oli lahonnut — kukaan ei ollut niihin koskenut.

Hän ryhtyi jälleen rakentamaan majaa. Hän puhdisti hoitamattoman puutarhan ja asettui elämään yksinäistä elämää. Hän oli noiden kolmen päällikkö Mkaroka ja voimakasrakenteinen niin kuin toverinsakin.

Sanders kuuli hänen paluustaan ja ensi kertaa sivuuttaessaan paikan nousi maihin.

Mies oli kyykkimässä tulensa ääressä tuijottaen höyryävään pataan, kun Sanders tuli näkyviin majan takaa, joka oli estänyt hänen maihinnousunsa näkymästä.

Hän hypähti jaloilleen, katsoi ympärilleen kuin aikeissa paeta, ajatteli tarkemmin ja kohotti kätensä kämmen ulospäin tervehdykseen.

— Inkus, sanoi hän syvällä, täyteläisellä äänellä.

Se oli harvinainen tervehdys, mutta kuitenkin tuttu.

— Tuon onnea, sanoi Sanders käyttäen ochorilaisten puhetapaa. — Mutta kun olet vieras, kysyn, kuka olet ja miksi asut erilläsi toisista ihmisistä, sillä olen kuninkaan silmä ja näen hänen puolestaan.

Mies puhui hitaasti, ja Sanders huomasi selvästi, ettei hänen kielensä ollut ochorilainen, sillä joskus hän pysähtyi ja etsi sanaa ja joskus käytti suahelin kielen sanaa, kun ei tuntenut ochorilaista.

— Olen kaukaisesta maasta, herra päällikkö, sanoi hän, — minä ja kaksi serkkuani. Monta kuukautta olemme vaeltaneet ja tulimme tähän paikkaan. Sitten eräistä syistä palasimme takaisin kotimaahamme. Ja kun olimme tehneet, mitä meidän oli tehtävä, lähdimme takaisin. Ja toisen, Vellim-nimisen, tappoi leijona, ja toinen kuoli, ja minä tulin yksin tänne, ja täällä pysyn määrättyyn hetkeen saakka.

Miehen puhe kajahti totuudelta.

Sanders tunsi sen totuuden ja tiesi, ettei mies valehdellut.

— Mitä kansaa olet? kysyi hän. — Selvästi näen, että olet vieraasta maasta etkä ole niitä kansoja, joita tunnen, ellet ole suuren Ketsevajon heimoa.

— Olet puhunut, herra, sanoi mies vakavasti, — sillä vaikka syönkin kalaa, olen tsulukansaa ja olen tappanut miehiä.

Sanders tarkasteli häntä vaiteliaana. Mies teki hämmästyttävän ilmoituksen sanoessaan, että hän oli kävellyt neljätuhatta mailia erämaan, jokien ja aarniometsien poikki ja kulkenut sadan vihamielisen heimon alueen läpi, oli palannut sitten taas neljätuhatta mailia ja vielä kerran kulkenut matkan.

Mutta eittämättömästi hän oli tsulu — Sanders tiesi sen siitä hetkestä asti, jolloin hän kohotti kätensä tervehtiäkseen häntä »ruhtinaana».

— Ole tässä, sanoi hän, — noudata lakia äläkä tee kenellekään pahaa, niin saat olla vapaa mies — palaver on päättynyt.

Sanders kulki hitaasti myötävirtaa, sillä mitään kiirettä ei ollut enemmän päämajaan kuin kyliinkään.

Hän sivuutti jokea nousevan Jordonin ja puhetorvella huusi hänelle iloisen tervehdyksen.

Nuori mies vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään »Zairen» komentosillalla seisovalle valkealle miehelle. Sydän raskaana hän matkasi edelleen. Hänen varastonsa hupeni, eikä hän voinut näyttää suuriakaan tuloksia työstään. Eivät viekoittelevimmatkaan, kirjavimmatkaan Manchesterin-tavarat saaneet laiskoja isisiläisiä keräämään kumia. He tarjosivat hänelle kuivattua kalaa, kananpoikia ja palveluksiaan hänen kangaskappaleistaan, mutta kumia he eivät ryhtyneet keräämään.

Yö oli tulossa, kun hän saapui yksinäisen miehen majalle.

Hän käski melojaa rantaan ja jäi siihen yöksi. Miestensä sytyttäessä tulta hän meni majaan.

Mkaroka vartoi kädet ristissä rinnalla hänen tuloaan.

Ei kukaan muu mies jokivarrella olisi jäänyt tulematta tervehtimään, sillä musta on musta ja valkea on valkea, olkoonpa valkea sitten komissaari tai kauppias.

Jordon oli ollut kyllin kauan Joella pitääkseen toisenlaista menettelyä epäkohteliaisuuden ilmauksena.

Mutta mies oli kohtelias.

He istuivat yhdessä ja tinkivät kangaskappaleen hinnasta — Mkaroka ei tarvinnut lasihelmiä —, ja kun Jordon pystytti pikku telttansa rannalle, mies auttoi ja näytti olevan perillä teltta-asioista.

Mutta erityisen huomattava seikka oli, että Mkaroka oli maksanut ostonsa rahassa. Hän oli mennyt majaansa aikansa tingittyään ja tullut takaisin kädessään punnan kultaraha.

Hän maksoi kankaasta nelinkertaisen hinnan, koska neuvotteluja oli käyty kumivaluutan pohjalla.

Jordon pohti asiaa asettuessaan yöpuulle. Se ihmetytti häntä, koska raha hänen tietämänsä mukaan oli Joella tuntematonta.

Hän nukahti uneksimaan syrjäkaupungilla olevasta kodista ja kalpeasta, sievästä vaimostaan.

Hän heräsi äkkiä.

Oli vielä yö. Ulkoa hän saattoi kuulla joen kohinan ja puiden hiljaisen huminan.

Mutta nämä eivät olleet häntä herättäneet.

Teltan ulkopuolelta kuului ääniä, jotka puhuivat jotain hänelle tuntematonta kieltä.

Hän veti hyttyssaappaat jalkaansa ja avasi teltan oven.

Kuu paistoi, ja hän näki Mkarokan seisovan majansa edessä erään toisen kanssa.

He riitelivät, ja tulokkaan kova ääni oli kiukkuinen.

Sitten äkkiä, ennen kuin Jordon sai revolverinsa esiin, vieras astui askelen taaksepäin ja löi kahdesti Mkarokaa.

Jordon näki teräksen välähtävän kuunvalossa ja syöksähti ulos teltasta.
Mkaroka makasi maassa, ja hänen lyöjänsä juoksi jokirantaan.

Hän juoksi Jordonin kanoottiin. Yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, jolla vene oli rantaan kiinnitetty, ja meloi kiivaasti keskivirtaan.

Kolmasti Jordon ampui häntä. Kolmannella laukauksella hän vajosi yli laidan niin kuin äkkiä väsähtänyt mies.

— Uikaa sinne ja tuokaa kanootti takaisin, käski Jordon ja käänsi huomion Mkarokaan.

Mies teki kuolemaa. Ei tarvinnut perinpohjaista lääketieteen tuntemusta huomatakseen hänen jo olevan pelastamattomissa.

— Baas, sanoi hän hiljaa, — miten kävi Vellimin?

— Hän kai kuoli, vastasi Jordon.

Mkaroka sulki silmänsä.

— Kuule, Baas, virkkoi hän hetken kuluttua, — kerro Sandille, että minä valehtelin sanoessani, että Vellim oli kuollut, vaikka kaikki muu oli totta — me otimme jokainen osamme kivistä — sitten menimme takaisin, kun ne eivät olleet meille minkään arvoisia tässä maassa — ja jotakin vaihdoimme rahaksi — ja Vellim yritti tappaa meidät molemmat saadakseen kaikki, kun olimme sieltä paenneet — ja me löimme häntä ja riistimme hänen kivensä, ja hän pakeni metsään…

Hän pysähtyi, sillä hänen oli vaikea puhua.

Jälleen puhuessaan hän puhui kieltä, jota Jordon ei ymmärtänyt — kieltä, jota miehet olivat riidellessään puhuneet.

Hän puhui kiivaasti, huomasi sitten, ettei häntä ymmärretty ja alkoi puhua Ochorin murretta.

— Majassani tulen alla, kuiskasi hän, — on monta kiveä, herra — ne ovat sinun, koska tapoit Vellimin…

Hän kuoli pian sen jälkeen.

Aamulla Jordon puhdisti tulisijasta tuhan ja kaivoi kovettunutta maata. Kahden jalan syvyydestä hän tapasi käärön, joka oli kiedottu moneen kangaskappaleeseeen.

Hän avasi sen innokkaasti, kädet vapisevina.

Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä pavun kokoista ja isompaa kiveä. Ne olivat säännöttömän muotoisia ja hiirenharmaita.

Jordon havaitsi toimintansa eteläafrikkalaisen miljoonamiehen sihteerinä hyödylliseksi, sillä hän tunsi nämä kivet hiomattomiksi timanteiksi.

* * * * *

Sanders kuunteli hajanaisesti kerrottavaa tarinaa.

Jordon oli suunniltaan ilosta.

— Ajatelkaa, Sanders, sanoi hän, — ajatelkaa minun pientä vaimoani ja pikku lastani. He melkein näkevät nälkää, tiedän sen — voin lukea sen rivien välistä. Ja juuri kun kaikki näyttää menevän nurinpäin, tulee tämä suuri onni…

Sanders antoi hänen kertoa koettamatta keskeyttää häntä. Kotimaahan menevä laiva odotti ulapalla, sen höyrypursi hyppi ja kellui rannalla.

— Saavuitte ajoissa, sanoi Sanders irvistäen. — Jos olisin teidän sijassanne, niin unohtaisin, että olette lainkaan kertonut minulle tästä asiasta — enkä puhuisi siitä liioin kotonakaan. Hyvästi.

Hän ojensi kätensä ja Jordon tarttui siihen.

— Olette ollut itse ystävällisyys, aloitti hän.

— Hyvästi, sanoi komissaari, — pitäkää kiirettä, tai pursi jättää teidät.

Hän ei odottanut, kunnes kauppias oli kadonnut näkyvistä, vaan kääntyi äkkiä ja meni sisään.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esille painetun asiakirjan.

Kaikille komissaareille, poliisipäälliköille ja alakomissaareille:

Kimberleyn maistraatin kuulutuksella halutaan tietoja seuraavista henkilöistä: Vellim Dobomo, Joseph Mkaroka, Joseph Kama, tsuluja, joita syytetään laittomasta timanttikaupasta ja joiden arvellaan menneen pohjoiseen päin Barotsemaan, Angolan ja Kongon kautta. Mainitut miehet katosivat Kimberleystä kaksi vuotta sitten, mutta on heidät äskettäin nähty mainitun kaupungin lähistöllä. Tiedetään heidän palanneen pohjoiseen.

Tiedonannon alareunaan Sandersin päällikkö oli kirjoittanut huomautuksen:

»Ilmoittakaa, tiedättekö jotain näistä miehistä.»

Sanders istui tuijottaen asiakirjaan pitkän aikaa. Hänen velvollisuutensa oli tietysti ilmoittaa asia ja takavarikoida Jordonin hallussa olevat timantit.

— Nuori vaimo ja lapsi, sanoi Sanders miettivästi, — kuinka hiton varomattomia nämä ihmiset ovat!

Hän otti kynänsä ja kirjoitti:

»Ei tunneta. Sanders.»

KEVÄT

Britannian siirtomaakomissaarin elämä on pakostakin yksitoikkoista. Hän on eronnut kaikesta, mitä ihmiset pitävät rakkaimpana. Hän on kahlehdittu elämään, jolla ei ole mitään osaa eikä yhteyttä hänen luontaisten vaistojensa mukaiseen elämään ja johon hänen aikaisempi valmentautumisensa enempää kuin perinnäiset taipumuksensakaan eivät häntä ohjaa. Hänen täytyy elää ja ajatella mustain ihmisten kanssa, jotka ovat ajatuksiltaan, muistiltaan ja toimiltaan lapsia.

He vihaavat ja rakastavat lasten lailla; heiltä puuttuu sivistyneempien veljiensä oveluus ja nokkeluus, ja heidän alkeelliset intohimonsa pikemminkin pohjautuvat eläinkuntaan, josta me kaikki polveudumme, kuin vaistojen hienostumiseen.

Ja valkeat miehet, jotka elävät heidän kanssaan ja antautuvat siihen elämään koko sydämellään, muuttuvat joko suoraan lapsiksi tai sitten petoeläimiksi.

Totean vain tämän; lukija kuvitelkoon syyt.

Sanders ajoi kevätaikaan myötävirtaa miettiväisellä tuulella. Komentosiltaa kattavan purjekangaskatoksen alla hän istui loivassa nojatuolissa, ja hänellä oli kirja polvillaan, mutta hän luki vähän.

Hänen silmänsä vaelsivat laiskasti Suuren joen leveää, sileätä pintaa, ne seurasivat vasemmalla olevan Ngombin metsän tummia ääriviivoja ja oikealla olevan Isisin alavaa maata. Siellä täällä näkyi kylistä kohoavia savuja. Pienet kalastajainkanootit, jotka olivat ankkuroidut sopiviin paikkoihin, papukaijojen käheät huudot, pienten marakattien tirkistelevät naamat, joita hän näki laivan tullessa rannemmaksi syvään veteen, kaikki nämä huvittivat häntä enemmän kuin olivat tehneet — oh, pitkään, pitkään aikaan.

Kun hän sivuutti kylän, niin hän veti höyrypillin nuoraa, ja pikku laiva huusi tervehdyksen rannalla viittoville olennoille.

Lasi kädessään, lukematon kirja polvillaan hän tuijotti hajamielisesti ja huvittuneena maisemaa.

Ruorimies Bogindi, joka seisoi katoksen alla käsi ruorirattaassa, mainitsi hänen nimensä.

— Herra, edessäpäin on kanootissa mies, joka haluaa puhua kanssasi.

Sanders varjosti silmiään. Aivan laivan tiellä oli kanootti poikittain, ja siinä seisoi mies, jonka ojennetut kädet puhuivat halusta tärkeään palaveriin.

Vain suuret asiat, kapinat ja sellaiset, oikeuttavat kuninkaan laivan seisauttamiseen.

Sanders nojautui tuolissaan eteenpäin ja käänsi merkinantajan ensin osoittamaan: »Seis» ja sitten: »Hiljaa taaksepäin.»

Hän nousi ja katsoi miestä kiikarilla.

— Tämä on nuori mies, Abibu, sanoi hän, — ja luullakseni isisiläisiä; varmastikaan hän ei ole päällikkö pysäyttääkseen minut.

»Zaire» laski hitaasti kanootin luo, ja siinä oleva tuli laivan viereen käyttäen tarmokkaasti melaansa ja nousi laivaan.

— Kuka sinä olet, kysyi Abibu, — ja mikä suuri asia sinulla on pysäyttääksesi herramme hänen loistavalla matkallaan?

— Olen Isisin Kobolo, Togobonobon kylästä, sanoi nuori mies, — ja rakastan päällikön tytärtä.

— Lähettäköön Jumala sinut vesien pohjaan, kirosi äkäinen Abibu, — että tuot saastaisen ruumiisi tälle laivalle ja häiritset herraamme hänen korkeissa mietiskelyissään. Tule, kafferi, ja sillaikaa kun sinä puhut Sandin kanssa, minä menen etsimään ruoskaa, jota hän varmasti sinulle määrää.

Niin Kobolo tuli Sandersin eteen, ja Abibu esitteli hänet sanoin, jotka eivät olleet mairittelevia.

— Tämä on outo palaver, sanoi Sanders melkein ystävällisesti, — sillä ei ole tavallista, että nuoret miehet pysäyttävät kuninkaan komissaarin laivan sen vuoksi, että rakastavat tyttöjä.

Nuori mies oli pitkä, suoraryhtinen ja leveäolkainen, eikä hän näyttänyt ensinkään katuvan outoa tekoaan. Pikemminkin hän näytti olevan hyvin vakavissaan.

— Herra, sanoi hän, — rakastan Niminiä, joka on päällikköni tytär, Togobonobon kylän päällikön. Ja kun hän on kaunis tanssija, miehet tulevat katsomaan häntä kaukaa, ja hänen isänsä vaatii hänestä kaksituhatta matakoa, ja minä olen köyhä.

— »Isä on aina oikeassa», siteerasi Sanders, — sillä sanotaanhan Joella: »Esine on hintansa arvoinen, ja se, mitä annat pois, ei ole minkään arvoinen.»

— Tämä nainen rakastaa minua, sanoi nuorukainen, — ja hänen vuoksensa olen säästänyt tuhat matakoa, joka, niin kuin sinun ylhäisyytesi tietää, on suuri omaisuus.

— Mitä minä voin tehdä? kysyi Sanders hymyillen harvinaisuuden vuoksi.

— Herra, sinä olet voimakas, sanoi kiihtynyt nuorukainen, — ja jos sanot hänen isälleen…

Sanders pudisti päätään.

— Ei käy, sanoi hän.

Kevätilmassa oli jotakin, hänen veressään oli jotakin, joka pani hänet toimimaan niin kuin teki, sillä hetken kuluttua hän kääntyi Abibuun.

— Ota tämä mies, sanoi hän, — ja anna hänelle…

— Herra, minulla on ruoska valmiina, sanoi Abibu ymmärtäväisenä. —
Sillä tiesin tämän hupsun loukkaavan sinua.

— Anna hänelle varastosta tuhat matakoa, jotta hän voi ostaa toiveittensa naisen.

Abibu hämmästyi hieman ja meni hitaasti täyttämään isäntänsä käskyä.

— Herra, sanoi Kobolo polvistuen komissaarin eteen, — olet kuin isäni ja äitini, ja minä maksan sinulle hyvillä sanoilla ja ajatuksilla.

— Maksa matakoilla, sanoi käytännöllinen Sanders. — Mene, ota tyttö ja
Jumala sinua auttakoon!

Mutta hän ei silti ollut kyynillisellä tuulella. Pikemminkin hänen sävynsä oli lempeä, kauan kateissa olleen tunteen ailahtelua, omituista sydämen lempeyttä, joka sopi puiden tuoreuteen ja hänen ympärillään heräävään keväiseen elämään.

Hän seisoi katsellen alkuasukasta, kun tämä meloi rantaan laulaen matalaäänistä laulua, jossa ei ollut muuta säveltä kuin siinä vallitseva ilon sointu. Huvittuneena Sanders katseli. Tämä mies, joka oli vain hiukan eläintä korkeammalla tasolla, kuunteli niitä elämän kirjoittamattomia lakeja, joita Sanders sivistyneisyydessään uhmasi, ja kiiruhti putkineen onnelliseen elämään, majaan ja vaimon luo, kasvattamaan lapsistaan miehiä — kohtalonsa vaaroihin ja vastuksiin, mutta korkeimman tarkoituksensa täyttämiseen.

Komissaari katseli, kunnes näki kanootin tapaavan rantaan, miehen hyppäävän siitä ja kiinnittävän sen.

Sanders pudisti päätään ja käänsi merkinantajan osoittamaan täyttä vauhtia.

Hän ei yrittänytkään lukea; hänen mielenkiintonsa oli muualla. Hän nousi ja meni hyttiinsä. Hän veti verhon oven eteen, jottei kukaan olisi päässyt todistamaan hänen hupsutteluaan; sitten hän otti taskustaan avaimen, avasi seinään vuoteensa pääpuolelle tehdyn varmuuslokeron ja otti esille pienen ruskean kirjan.

Sen hän laski pöydälle ja käänteli lehtiä.

Se oli Coxin rannikkoasiamiehen talletuskirja, jonka talletussumma kohosi viisinumeroiseen määrään puntia, sillä Sanders oli ollut huolellinen mies ja oli ostanut maata Lagosista silloin, kun puvun hinnalla vielä sai hyvän tonttimaan.

Hän sulki kirjan, asetti sen paikalleen ja palasi kannelle.

Seuraavana päivänä hän saapui päämajaan.

Myöhään iltapäivällä »Zaire» hitaasti peräytyi pieneen satama-altaaseen, jonka Sanders suurella vaivalla oli rakennuttanut. Se oli pieni kuivatelakka, hänen ylpeytensä, sillä siinä oli betoniseinät ja jykevä portti, jotka oli tehty silloin, kun »Zairea» korjattiin. Sanders ei koskaan silmäillyt laitosta tuntematta sisäistä tyydytystä. Se oli »lapsi», joka odotti hänen paluutaan, hänen mielensä ylpeys, kun hän sen tullessaan tapasi. Ja satama-altaalta asuntoon vei asfalttitie — sen hän oli rakennuttanut. Kummallakin puolen oli isisiläispalmuja — ne olivat hänen istuttamiaan.

Asuntoaan hän katseli ilottomana.

Se oli pienellä kummulla, aaltopeltikatosta kivijalkaan asti sievyyden ja järjestyksen perikuva.

— Jumala siunatkoon paikkaa! sanoi Sanders katkerasti.

Sen vanha viehätys oli kadonnut, ennen miellyttävä oli tullut vaivaavaksi ja viheliäiseksi toimitukseksi. Ja talo oli yksinäinen ja tarvitsi jotakin.

Se tarvitsi kättä, jota hänellä ei ollut.

Hän käveli kyllästyneenä läpi huoneiston, sytytti piipun, kopautti sen jälkeen tyhjäksi ja meni hitaasti hausain asunnoille päin.

Valkopukuinen kapteeni Hamilton nojautui kuistinsa kaiteeseen.

— Kotona taas? sanoi hän keskustelun aluksi.

— En, sanoi Sanders kieltävästi, — olen Joen latvamailla kärpäsiä pyytämässä.

Hamilton pani pois piippunsa.

— Olet lukenut jonkin amerikkalaisen lehden sunnuntailiitettä, sanoi hän tyynesti, — mikä on joko luonteen voimattomuuden tai heränneen huumorintarpeen merkki.

Hän kutsui palvelijaansa.

— Ali, sanoi hän juhlallisesti, — valmista herra Sandille kuppi sellaista teetä, jota ihanat immet paratiisissa valmistavat kaliifille suurena päivänä.

— Mitä roskaa sinä puhut, Hamilton! sanoi Sanders ärtyisenä miehen mentyä. — Tiedäthän, ettei kaliifi juo muuta kuin joskus turkkilaista kahvia.

— Kuka tietää? virkahti filosofinen Hamilton. — No, miten sinun hyvä kansasi jaksaa?

— Mainiosti, sanoi Sanders istuutuen suureen tuoliin.

— Tavallisia murhia, konnuuksia ja tihutöitä, sanoi Hamilton irvistäen. — Hyvä Bosambo istuu Ochorin metsissä kiilloittaen sädekehäänsä ja laulaen huvittavia lauluja!

— Bosambo — oh, hän on nykyisin alakuloinen! sanoi Sanders tuijottaen miehen tuomaa teetä. — Hän on paras päällikkö tällä joella, Hamilton, ja jos minulla olisi valta, jos olisin Englannin hallitus, niin tekisin hänet näiden seutujen päälliköksi.

— Silloin olisi sota kymmenessä minuutissa, naurahti kapteeni, — mutta hän on hyvä mies. Alakuloinen, vai mitä sanoit?

— Tavattomasti — en ole koskaan nähnyt häntä niin huolissaan, ja kunpa tietäisin edes, miksi!

Hamilton hymyili.

— Se osoittaa, että kurja sotilas parka, joka ei ole perehtynyt Joen oloihin, voi olla viisaampi kuin joku patenttileimalla varustettu komissaari, sanoi hän. — Bosambo on hyvin ylpeä kanovaimostaan.

— Tiedän sen, poikani, sanoi Sanders, — ja hyvä vaimo puoliksi tekee miehen. Niin, mitä on mies ilman…

Hän näki toisen omituisesti nauravien silmien tähyilevän itseään, ja päivetyksen alla hänen kasvonsa punehtuivat.

— Olet kovin innokas, Sandi Labolo, sanoi hän käyttäen komissaarin alkuasukasnimeä, — et ajattele…

— Mitä Bosambon vaimosta? keskeytti Sanders äänekkäästi.

Hausa katseli häntä epäluuloisesti.

— Bosambon vaimosta, kertasi hän, — oh — hän menee naisväen tietä!
Bosambo toivoo ja pelkää — miesten tavoin. Hänellä ei ole lasta.

— Ahaa — en tietänytkään. Kuka on kertonut?

— Mieheni, he laulavat siitä pikku laulua — minun täytyy esittää sinut rykmentin runoilijalle.

Tämän jälkeen tuli hiljaisuus; kumpikin mies istui mietteissään. Sitten
Hamilton kysyi:

— Tietysti kävit Kosumkusussa?

— Kävin — kyllä, Sanders näytti vastahakoiselta jatkamaan.

— Entä neiti Glandynne?

— Hän — oh, hän oli viehättävä.

Hamilton hymyili.

— Lähetin hänelle kimpun kirjeitä, jotka saapuivat viime postissa, sanoi hän. — Luultavasti sivuutit kanootin paluumatkallasi?

Sanders nyökkäsi, minkä jälkeen syntyi toinen hiljaisuus

— Hän on melko sievä, eikö olekin? kysyi Hamilton.

— Hyvin, vastasi Sanders tarpeettoman innokkaasti.

— Todellakin sievä tyttö, jatkoi Hamilton hajamielisesti.

Sanders ei vastannut pitkään aikaan — sanoi sitten:

— Hän on viehättävä nainen, Liankin hyvä…

Hän pidättäytyi.

— Hyvä…? uteli Hamilton.

— Hyvä — hyvä tällaiseen elämään, sammalsi Sanders lämpimänä ylt'yleensä.

Hän nousi äkkiä.

— Minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä, virkahti hän ja lähti nopeasti.

Ja Hamilton, joka katseli asuntoonsa kiirehtivää valkeata miestä, pudisti päätään surullisesti.

Sanders ei kirjoittanut kirjeitä. Hän aloitti monta, repi ne ja pani palaset taskuunsa. Hän istui ajatellen, kunnes palvelija tuli tuomaan valoa huoneisiin. Hän tuskin maistoi päivällistä, ja lopun iltaa hän vietti kuistilla tuijottaen pimeyteen, mietiskellen toivon ja hämmennyksen vaiheilla. Läheisessä kylässä olivat vihkiäismenot käynnissä, ja sieltä kuuluva rummun ääni soveltui hänen ajatuksiinsa.

Ei seuraavakaan päivä vienyt häntä lähemmäksi ratkaisua, eikä seuraava eikä sitäkään seuraava.

Tyttö oli liian hyvä hänelle — hän ei voisi pyytää tyttöä elämään kanssaan maassa, jossa kukaan ei tietänyt, mitä päivä toi mukanaan — maassa, joka oli täynnä tropiikin tauteja ja ihmissyöjiä, joiden suhde häneen saattoi muuttua minä päivänä tahansa. Sitä ei olisi sovelias kysyä — ja kuitenkin oli tyttö sanonut rakastavansa maata; hän rupesi jo ymmärtämään kansaa. Ja kesän kuumina kuukausina hän voisi matkustaa kotiin; Sanders ottaisi lomaa siksi ajaksi.

Miehen tulisi olla naimisissa; ja hänelle karttui vuosia — lähes neljäkymmentä.

Hän pelästyi.

Ehkä hän oli liian vanha? Se oli kauhea olettamus. Hän havaitsi, ettei tietänyt omaa ikäänsä, ja etsiskeli kaksi päivää ahkerasti henkilötodistuksiaan saadakseen tarkan tiedon. Ja niin meni kolme viikkoa, ennen kuin hän kirjoitti lopullisen kirjeensä.

Koko sinä aikana hän näki vain vilaukselta hausain kapteenia. Hän ajatteli jo kerran kertoa hänelle suunnitelmansa, mutta luopui ajatuksestaan viime hetkessä.

Hän tuli eräänä iltana Hamiltonin asuntoon.

— Huomenna lähden Yläjoelle, sanoi hän väkinäisesti.

— Lähden niin pian postilaivan tulon jälkeen kuin mahdollista — odotan kirjettä kuvernööriltä.

Hamilton nyökkäsi.

— Mutta mistä tämä luottamuksen osoitus? kysyi hän.

— Sinä et usein kerro suunnitelmistasi.

— No niin, alkoi Sanders, — aioin kertoa jotakin muuta, mutta jääköön se tällä kertaa.

Hän vietti lopun iltaa pelaamalla pikettiä ja hävisi huomattavasti.

Hän oli jalkeilla päivän koitteessa valvomassa »Zairen» matkavalmistelua, ja kun kaikki oli valmista, hän odotti kärsimättömästi postilaivan tuloa. Kun siitä näkyi vain heikko savujuova taivaanrannalla, hän meni rannalle, vaikka tiesi, että sen tuloon vielä kuluisi ainakin tunti.

Hän seisoi hietikolla kädet hermostuneesti tyhjää hypistellen selän takana, kun Abibu juoksi hänen luokseen.

— Herra, sanoi käskyläinen, — jumalanainen tulee.

Sandersin sydän sykähti, ja sitten hän tunsi kylmevänsä.

— Jumalanainen? kysyi hän. — Mikä, kuka jumalanainen?

— Herra, se, jonka jätimme viime kuussa Kosumkusuun.

Sanders juoksi rannalta suoraan hausaparakkien ohi joenrantaan. Kun hän tuli telakkansa portille, hän näki tytön kanootin kääntyvän joen mutkasta.

Hän meni tervehtimään tyttöä ja auttoi hänet maihin. Hän oli Sandersin mielestä maailman rakastettavin ilmestys. Lumivalkea päästä jalkoihin; vakavat harmaat silmät hymyillen hatun leveän laidan alta.

— Tuon teille tyydyttäviä uutisia, sanoi tyttö, — mutta sanokaa ensin, onko postilaiva mennyt.

Sanders sai puhekykynsä.

— Jos se olisi mennyt, sanoi hän, — niin minä en olisi täällä.

Sitten hänen kurkkunsa tuli kuivaksi, sillä tässä olisi tilaisuus, jos vain rohkeus ei pettäisi; mutta rohkeutta hänellä ei ollut.

Hänen aivonsa olivat sekaisin. Hän ei pystynyt muodostamaan kahta järkevää ajatusta. Hän sanoi jotakin jokapäiväistä ja häntä itseään tympäisevää.

— Tulkaa aamiaiselle, saattoi hän vihdoin sanoa, — ja kertokaa — sanoitte minun tulevan tyytyväiseksi eräästä uutisesta.

Tyttö hymyili, eikä Sanders ollut nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän sillä lailla — vallatonta, onnellista, inhimillistä hymyä. Niin, sen hän näki ensi kerran: inhimillisen naisen edessään.

— Menen kotiin, sanoi tyttö.

Sanders oli menossa asuntoonsa, ja tyttö käveli hänen rinnallaan.
Sanders pysähtyi.

— Kotiin? sanoi hän.

— Menen kotiin.

Hänen silmissään oli läikähdyksiä ja väriä, jota Sanders ei ollut ennen nähnyt.

— Ettekö ole iloinen? Olen ollut sellainen hoidettava teille — ja pelkään olleeni pettymys lähetyssaarnaajana.

Se ei näyttänyt tyttöä kuitenkaan surettavan, sillä hän oli onnellinen.

— Kotiin? kertasi Sanders hölmistyneenä.

Tyttö nyökkäsi.

— Uskon teille salaisuuden, sanoi hän, — sillä olette ollut niin hyvä ystävä, että teidän pitää saada tietää — aion mennä naimisiin.

— Naimisiin? toisti Sanders.

Hänen sormensa hypisteiivät kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut ja joka oli hänen taskussaan. Hän oli aikonut lähettää sen kanootilla lähetysasemalle ja saapua itse päivää jälkeenpäin.

— Aiotte mennä naimisiin, sanoi hän jälleen.

— Niin, sanoi tyttö, — olin… olin hyvin hupakko, hra Sanders. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne — riitelin — tiedättehän, että sellaista sattuu.

— Tiedän, sanoi Sanders.

Tyttö ei voinut odottaa aamiaista. Postihöyry tuli satamaan ja lähetti purtensa rantaan. Sanders valvoi hänen matkatavarainsa lastaamista, otti postin toiselta perämieheltä ja tuli sitten sanomaan hyvästejä tytölle.

— Ette ole toivottanut minulle — onnea, sanoi tyttö.

Hänen silmiensä sisimmässä näkyi rauhaton omatunto, sillä hän oli nainen ja oli ollut Sandersin seurassa lähes tunnin, ja naiset näkevät asian tunnissa.

— Toivotan teille parhainta onnea, sanoi Sanders sydämmellisesti ja puristi tytön kättä niin, että tämä vavahti.

Tyttö oli astumassa purteen, kun kääntyi Sandersiin.

— Olen usein ihmetellyt…, aloitti hän, mutta vaikeni.

— Niin?

— Se on tunkeilevaista, sanoi tyttö nopeasti, — mutta olen joskus ihmetellyt ja ihmettelen nyt sitä enemmän, kun oma onneni antaa siihen enemmän aihetta — miksi ette ole mennyt naimisiin?

Sanders hymyili omaa vaisua hymyään.

— Kerran melkein kosin, sanoi hän. — Hyvästi ja hyvää onnea.

Hän läksi samana aamuna Yläjoelle, vaikka hänen käyntinsä aihe olikin mennyt laivalla, joka vei tyttöä onneaan kohti, läntisen taivaanrannan taa.

Päivän toisensa jälkeen »Zaire» höyrysi pohjoista kohti, ja sen päällikön sydämessä oli kivistävä tyhjyys, joka ei helpottanut päivässä eikä tunnissa.

Eräänä päivänä he tulivat kylään ja aikoivat sivuuttaa sen, mutta hänen vieressään seisova Abibu sanoi:

— Herra, tämä on Togobonobo, ja täällä on mies, jolle sinun ylhäisyytesi antoi tuhat matakoa.

Sanders näytti hampaitaan.

— Katsotaanpa tätä onnellista miestä, sanoi hän arabiaksi, — sillä
Profeetta on sanonut: »Ystäväni ilo puhdistaa sydämeni surusta.»

Kun »Zaire» tuli rantaan, olisi Sanders lähettänyt hakemaan nuorta aviomiestä, mutta tämä mies oli jo odottamassa häntä, onneton olento, joka tuli komentosillalle kasvot surullisina.

— Huomaan, sanoi Sanders, — että tytön isä vaati enemmän kuin voit maksaa.

— Herra, sanoi nuorukainen, — toivon, että hän olisi vaatinut, sillä, herra, olen surullinen mies.

— Onko nainen kuollut?

— Herra, sanoi nuori mies, — jos paholainen olisi vienyt hänet, niin olisin onnellinen: sillä tämä nainen, vaikka hän on vielä tyttö, on lujatahtoinen ja tekee mitä haluaa eikä ota minua lainkaan huomioon. Ja kun puhun hänelle, niin hänellä on kirpeä kieli, ja herra, tänä aamuna hän antoi minulle raakaa kalaa ja haukkui minua rumilla nimillä, kun oikaisin häntä. Ja, herra, sanoi nuorukainen järkyttyneellä äänellä, — padallakin hän heitti minua koko kylän nähden.

— Se on paha palaver, sanoi Sanders, — mutta sinun pitää antaa hänelle myötä, Tobolo, sillä hän on sinun vaimosi, enkä voi sallia…

— Herra, sanoi nuori mies tarttuen hänen käteensä, — olen velallisesi, ja velkani on tuhat matakoa — jos herramme nyt erottaa meidät, niin maksan mielelläni.

— Mene rauhassa, sanoi Sanders, ja kun nuorukainen näytti vastahakoiselta lähtemään, niin Abibu heitti hänet veteen.

Tapaus antoi Sandersille miettimisen aihetta — ja muutakin oli.

Kaksi päivää jokea kuljettuaan hän tuli Ochoriin ja tapasi Bosambon kansan surullisena.

Päällikkö odotti herransa tuloa majansa pimeydessä, ja Sanders meni katsomaan häntä.

— Bosambo, sanoi hän vakavasti, — tämä kuulostaa pahalta.

— Herra, valitti päällikkö, — toivoisin, että olisin kuollut — kuollut kuin esikoiseni, joka makaa vaimoni majassa.

Hän vääntelehti tuskissaan sinne tänne, sillä Bosambolla oli lapsen sydän, ja hänen pieni poikansa, joka oli elänyt vain muutaman päivän, oli koko hänen elämänilonsa keskipiste.

— Jumala olkoon kanssasi, Bosambo veljeni, sanoi Sanders hiljaa ja laski kätensä mustan miehen kumartuneille hartioille, — nämä asiat ovat määrätyt aikojen alusta.

— Niin on kirjoitettu, sanoi Bosambo nyyhkytystensä lomassa ja tarttui herransa käteen.

* * * * *

Sanders kääntyi myötävirtaan, ja sinä iltana, kun hän laittautui makuulle, päällikön suru oli tuoreena hänen mielessään.

Ennen vuoteeseen menoaan hän otti taskustaan kirjeen, repi sen sataan palaan ja heitti ne hytin ovesta jokeen.

Sitten hän meni vuoteeseensa ja sammutti valot.

Hän ajatteli Isisin nuorta miestä, ja hän ajatteli Bosamboa.

— Jumalan kiitos, etten ole naimisissa, sanoi hän ja nukahti.