The Project Gutenberg eBook of Saaristoväkeä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Saaristoväkeä

Novelleja

Author: Yrjö Koskelainen

Release date: December 13, 2023 [eBook #72399]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1912

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARISTOVÄKEÄ ***
SAARISTOVÄKEÄ

Novelleja

Kirj.

YRJÖ KOSKELAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS:

Kehto
Kalle-Kustaan tupa
Mestarivaras
Uskovaisia
Simsörin Johannes
Naapurit

KEHTO

I.

Karviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen nyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat kimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa rantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli sinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin ja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä ankkureilla merkittyä lippua.

Kala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja katonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona, pohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja piippunysä.

Ovesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka kuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet harmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.

Samassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin, haukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello kahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.

Ja sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä ilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea syvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties montako tynnyriä viime yönä pujahti alitse…

Hän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta tuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias, mutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää on kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun hän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta ruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.

Hän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi vasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut keväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen pituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa, jolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona pyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.

Tupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon ei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään myrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan lyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli tukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.

Tupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti. Katolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee sisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma keksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo sänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.

Eteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa joka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu aikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka kesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen aikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja päättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi koskaan tänne oikein kotiutua.

Ylempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat hylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet kevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta saatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa pelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.

Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt kalastajaksi saarelle.

Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella ihvistä piippuaan.

Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä verkot pysyivät kunnossa!

Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan… hohoojaa…

Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.

Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira. Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.

— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina. Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.

Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta vuoden…

Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin, laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin, jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari palkintona kilpapurjehduksesta.

Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.

Verkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä alkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa äyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa heittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan. Eläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja lehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana…

Kun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen merelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat mainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä veteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi verkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan hohteen reunaansa.

Janne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat viikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen pitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului vain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa, kun ne tappelivat makuukivestä.

Tallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi, salmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta ne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan taivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin piiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden takana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt leivinuuni.

Nyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski, Mari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa joukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran voimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin vene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran mukana.

Nyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja silavaa ja sitten paneuduttiin levolle.

Hamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan ja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun uni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja lämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti Skytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle: Vai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä, vanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat aina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti kuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut tänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja kesät ja syksyt.

Nyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui kyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi valkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen jonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.

Hamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä laivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain entisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.

Hän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita unia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari oli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä oli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn täydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että melkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä ja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin kauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut nuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen hän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika, jolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin unet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina oli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori, jolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja talon tarvekalut.

Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta yöhön vaanimassa kuin synti!

Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet »ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.

* * * * *

Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen ensimäistä verkon päätä.

— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.

Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien lokkien nokan edestä.

Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.

Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai entisen lasivihreän kuultonsa.

Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.

— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.

Ja kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut pullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja ojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja levitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.

Sillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan. Työ joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin suolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää hamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet siellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen kalakallion laitaan perkeitä syömään.

II.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä, kutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli keskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja nuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava Köökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli rutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.

Janne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä ja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme Teitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden silakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan Rosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun kanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot jäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan tulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä ole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».

Viime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä toisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.

Fransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli Hamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan verran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.

Kirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet myrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun pantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle Petter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan kouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän tiesi jalosta kirjoitustaidosta.

— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun
P-kirjain osui väärinpäin.

Samaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin taakseen-katsovana, myönsi hän sitten.

Mutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen ryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen haulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.

* * * * *

On tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että saaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt ovat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja lapsen itku.

Ilmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään rantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä muodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee rauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta sävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia ajaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen leviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.

Hamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin käynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään perään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja perä on paikattava joka aamu.

Hamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää peräankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti kun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä ja puomi painuu syvemmälle veteen.

— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla oikeaan aikaan!

Kiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä veneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien ulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa Hamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta hylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä, kun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen, siksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra, mutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä pahoista töistään.

Kun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo nylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.

— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja mennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista ensi talveksi!

Jannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä Apelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin muori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan setänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —

* * * * *

Toisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman kaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia kaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua kohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan ja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta». Tutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta tuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat keskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset kunniamerkit ja kaluunit.

Vanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa rommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu naurussa kysyy:

— No missä se minun tyttöni nyt on?

Jolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä hävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun viereen!

Fransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse piiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa hameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri päivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä. Hänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin talossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille siellä kotona Köökarissa.

Kun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät maahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa, hän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin kajuuttaan.

— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön punaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.

Ja hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat tehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen poskeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin ruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta ja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee Simsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä, etupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään pieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia ja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää paistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit kuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja lopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja istuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana vähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä nappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa nauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.

Illalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä puhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin. Palkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet kengät. —

Aluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta sitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä esiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään. Mari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan hoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt loppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta pian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän alkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa Fransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit ilmestyivät pöytään.

Fransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa vaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea hänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän kertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan ja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.

Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.

Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa. Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.

Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.

— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.

— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.

— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.

No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja alkoi sillä huimia Boströmiä korville.

Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. — Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta. Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen venerannassa, lopetti Hamberg.

Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä, sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti hän lakaisi lattiaa.

Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä. Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana ja synkkänä rantoihin.

Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja peruuttivat peltikukkoa katolla.

Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli mielessään hyvää kirvestä.

Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.

Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin vuoteen luo.

Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.

Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven. Kello löi juuri kolme.

Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta, muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman, tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta, sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.

Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen Skytteskäristä.

* * * * *

Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.

Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän. Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden. Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä ei päässyt. Talvi oli tullut.

Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä, tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva, kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja takissa oli koketit ja kamyyrit.

Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.

Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään, huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.

— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.

— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen kanssa.

Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!

Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi! Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä, muistellessa sitä jättiläissikaa.

Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän välttää katsomasta.

Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:

— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.

Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas, punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.

— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään kannattaa?

Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja tähtää sen hylkeeseen.

Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.

Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.

Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!

Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella, jossa ei ole muuta seuraa kuin… kuin…

Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.

Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.

— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!

Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.

— Emil, tule tänne!

Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen, perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg hänelle vastaan:

— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes vihillä omissa housuissasi!

Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille mennessään.

Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.

— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla… alkoi Fanny uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät. Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa…

Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii aukaista suunsakin:

— Isä kulta, kuinka isä voi…

Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:

Sinä! Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä vuotta tallettanut palkkaasi!

Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta» punaisine kaulanauhoineen.

Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa kaupunkiin, on hän saanut sen puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.

Siihen toiseen asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa. Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille, joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut siinä vieressä astioita pesemässä.

Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä silmänsä rastaanpesään.

— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme. Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee — ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos… Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet tullakseen.

Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn. Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:

— Minkätähden te kiusaatte minua!

Ja nyyhkytysten välistä:

— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää…

Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten. Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt täytyi tästä tulla muutos!

Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.

Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän tytön suullaan sängyssä.

— Fransilja, mikä sinun on?

Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:

— Fransilja!

Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.

— Mitäs me heistä, Fransilja!

Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:

— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän kertoi Fannyn uhkauksista.

— Vai holhoukseen!

Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.

— Ehkä Emilin hoitolapseksi!

Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat pellinnokkaan.

— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!… Mutta panes, Fransilja, perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!

III.

Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat… pakkanen kiristyi, lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki, mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.

Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin, mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että patterin sisässä kyti jotain elämää.

Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi härmäisellä jäällä.

Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.

Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.

Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»

— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli herrassöötinki heille laukassut!

Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja vävylle.

Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.

He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa, suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää — tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.

Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.

— Kas pahusta!

Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.

— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!

Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi. Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.

Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.

Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti ammottavan sylkyaukon.

* * * * *

Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty, uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.

Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona, savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä olevaan pihlajaterttuun.

— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla, Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä niin paljo kummitellut aikoinaan!

Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä Storössä sitten oli kummitellut.

Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä, jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko, jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin, palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille, mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.

Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä, kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta, kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut! Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!

Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella, olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan. Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.

Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista miettiväisemmiltä.

— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan, katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse. Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni, koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua sanaakaan.

Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.

Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi seinän takana… ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa… Fransilja katsoo silmät kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin. Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa», saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.

Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.

* * * * *

Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä. Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa, Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet silmiin.

Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa. Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.

Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.

IV.

Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä, väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan. Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten kylpylakanoita.

Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana, istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle, Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.

Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.

Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä. Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa pitkin… Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei saanut enää hamettaan kiinni.

Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.

Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.

Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:

— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!

Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen, suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!

Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle tuvan lattiaa.

— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.

KALLE-KUSTAAN TUPA

Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.

Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!

Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.

Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei tullut.

Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä. Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille suuren vasullisen syötävää… Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi avoveteen…

Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.

Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina siitä uutistuvasta… Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän itsekin, kun heille vastasi ja lasketti… niin, eikö hän taaskin ollut lasketellut liikoja… kehunut, houkkio.

Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen ajatuksiaan.

Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.

Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko hän sittekin vain kerskuri tomppeli… Tähän asti hän oli uskonut onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase, hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni… Hän oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä vuotta… neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa ja luottamuksessa.

Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka selkäänkin, vaikka Sipirja.

Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen, Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen… oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän, Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta — ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi! Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora… Kun ei köyhällä ole muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.

Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain pitkään ja surullisesti… Se oli Tallskärin Patu.

Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa. He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva, oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi» — mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui… kuulutuksiinpano-matkallaan kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää… Oli sen laita miten tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan, nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin, sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi… Se oli kuin joku syntinen halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.

Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.

Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen, kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli laihaa.

Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.

He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä, niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi: hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska! Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta! Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin kuin rääsy ja sinne hän nukahti.

Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti Storöhön.

Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin, Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö, silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!

Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa, mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa… Onni ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut — silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.

Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen salmen ja toi aina kaupungista viinaa.

Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.

— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!

Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi…

Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat hirret ja muut tarpeet… Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen. Ja jos ei sitäkään… ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella koko kesän… Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan potkaiseekin!

Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä, kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!

Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.

Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä. Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!

Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön kuusien takaa.

Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle viinatuulelleen vaikka yritti.

Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa. Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun. Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä…

Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.

Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi, veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa uutisrakennukselle.

Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili kädellään… Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama! Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli yhdessä kohden jo lahonvika!…

Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään… ei koskaan hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa! Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se alushirteen vai seinään vai kiveen.

Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.

MESTARIVARAS

Kun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on päässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine ilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä punertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla laskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen, ranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin puolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan purjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina ilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa kunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä tähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.

Tämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä nyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.

Entiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten leivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät syötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla haloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten kesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle vasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli mestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi livahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui täytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti partaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut heidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket alkoivat usein elää.

Naapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa, ei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa siirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä ja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa takaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:

— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!

Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.

Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa, sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat, joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut herännyt synnintuntoon.

Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa mittaa uusiin saappaisiin.

Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.

— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt, jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:

— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!

Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä se jäi.

Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista. Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.

Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista päin vetäen suurta heinäkuormaa.

— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg miehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?

— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta Hamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka häikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan ladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata retkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi ostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!

Toisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa hänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä, poikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla, navettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien alta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta köydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin satakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon leipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!

Poika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin, sanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen teki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli öisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän saattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.

Vaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa monesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa julkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.

Skoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin väkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas molempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä, jolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan toinenkin kylki kypsyy.

Silloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä oudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei sillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi sahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä käteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen puumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi. Peruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa ollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi tynnyriä niitä samoja perunoita.

Ukko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin naapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän suuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli vakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.

— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule heti avaamaan kuoppasi!

Vesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän oli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta Kirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka tuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään siellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä heti sen ihmisperunan.

— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi, kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.

Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä. Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.

— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.

— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.

Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.

Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään, jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein kaapparinloppu.

Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet ja käänsivät keulan merelle.

— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!

Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.

Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään, jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä. Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle. Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.

Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine, kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.

Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty, pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.

USKOVAISIA

Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa pidellen ja puhui itkevällä äänellä.

Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:

— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti, mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä. Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!

Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli hän vaipunut syvään uneen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.

Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!

Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.

Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja siitä itäisille vesille.

Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta. Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!

— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.

— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä puutavaran kulkua.

Niin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen laudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä ajatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti kun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun. Niinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän muistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi tulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan tulivat pois Hamnholmista.

Ja tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki hän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi hartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä adventtina.

* * * * *

Bergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin. Parkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja onnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti kalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut surmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa viljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet avautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut kivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja hänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat paatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari heltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä puolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun ja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta saareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi avannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan kokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja syljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja rannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat vain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen mielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.

Elämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli kuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan kanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.

Kaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli tapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän suurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.

Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle. Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.

Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.

Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että »sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän, mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.

Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä, niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.

Suolajuttu oli tämmöinen:

Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään. Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan, ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen. Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.

Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu! Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet rantakiville… Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi, oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.

Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.

* * * * *

Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa, kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen otsatukkansa.

Oli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.
Helluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset
Hamnholmissa.

Koivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja ulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot loikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan tunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus. Muutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla, tiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina aamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!

Kalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut lapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski Kalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat pian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet tulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla puuropadalla.

Kalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän oli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää ole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.

Kun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja suutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli koolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari piti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse Kalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä johtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla. Hän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään hyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja lopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti niitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti Kalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten kirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään huonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut…

Eeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi poikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten nuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen ja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli lämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli Täi-Nordling vakuuttanut muille pojille:

— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen vietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli puhui hänen suustaan.

Viikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin myöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä oli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi veneestään:

Päästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!

Tämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään ja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle Krokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.

— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa tilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä…»

Tässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin taskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt eläissään.

— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se ennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!

Vaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt laiturin toiseen päähän.

Sieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:

— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!

Sinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten saatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin lankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt talon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti Malakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin vuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen kuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän kaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.

Seuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström, Pikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin kaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa tarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin harppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä elämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli laskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin, jossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit liikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan muulloin.

Kesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut uskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet vielä viime hetkellä.

Kalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin harppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.

Sitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti kuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen kaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:

— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa elä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!

Ja kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka väkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi hän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa sokeripalan pöydältä, sanoen.

— Ähää!

SIMSÖRIN JOHANNES

I.

Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset kuin hylkeellä.

Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki. Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.

Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan karkuretkellä.

Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon, matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa. Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!

Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla, joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:

— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!

Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle, sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.

Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas mulattien maahan, La Plataan.

Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään, kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa, ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.

Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan. Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.

Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan, sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita vuohenlaitumesta.

Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat, suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.

Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin jalkaa.

Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen, kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa. Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen, pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja karamellejä tyttöjen varalta.

Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin. Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin. Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.

II.

Johannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi lainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä poikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä ja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa. Alisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään, suunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina aamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset alkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes vielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Ukko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen venyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä airoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja maitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt samoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes ilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän oli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi nainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim, ja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.

Kovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään Johannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden ajoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten tuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut laskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät ottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He tahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat pysyvästi toinen toisensa.

Juhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin
Johanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja
ettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko
Severin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.

Aluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja tavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar, Briita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille ja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta Lyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät, ruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista nuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli toista puolta.

Mutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui lapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt paremmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä. Johannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa sanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä jatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes ja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi aika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.

Ukko oli pisteliäs — omalla tavallaan.

— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi, joka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja teki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.

Johannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa vuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen nousta jalkeille.

Johannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja katseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi niin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun äitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko hoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta muiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.

Äitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä lähtivät nuoret omille teilleen.

Ulkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään toinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet terävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi vanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.

Ukko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti Lyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta, jonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään. Mutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita. Johannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla isänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki sängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:

— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!

Johannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa, jotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan, kantaen poikaa toisella käsivarrellaan.

— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes aikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.

Johannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä hänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa mukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.

Vesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia kyyneleitään.

Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.

Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut portaille.

Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai
Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.

Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:

Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!

— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen luonteen.

— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.

Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.

Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.

— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.

— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.

— Vai on Johannes täällä!

— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.

Ukko Severin synkistyi.

— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä?
Miten pikku poika jaksaa?

— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.

Muori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.

Hän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli paljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.

Kun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko tupaan.

— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:

— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!

— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.

Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.

Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä, laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita, kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja, jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»

Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi hän puolet saaliista.

Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.

Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan. Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: »Äitini kuollessa itkin, mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»

Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.

Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.

Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan vanhoja välipuheita.

Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi lopuksi vesisaaviin.

Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla, repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.

— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.

NAAPURIT.

I.

Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista. Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista, tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.

Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli silloin yhdeksäntoista.

Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.

Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.

Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat, oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa. Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea, kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.

Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä harvoin riideltiinkään.

Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella, katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. Minunko tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»

Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä, mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.

Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.

Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.

— Ota rysäsi pois! hän huusi.

— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!

Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta. Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.

Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää päivää toiseen veneeseen.

Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista sovintojuhlaa.

Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän luona ei puhe oikein sujunut.

— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.

— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista, joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.

Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.

— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.

— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.

Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.

— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.

Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla. Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa näkivät, vaikka olivatkin naapureita.

Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita. Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja naapureista tulisi ystävykset.

Mutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen vilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän oli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta loppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.

II.

Oli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi pohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille rakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset olivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut yrittämistäkään.

Kun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine poikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat Anselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä suippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti siitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi purjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf istui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.

Anselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä halkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän purjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut viime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi yhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama leveä suu ja punakat poskipäät.

Luovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla pääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet kiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi imeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla ryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu monta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.

Kun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu, laskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää nähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla tuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi. Markkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.

Skytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja aikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli lyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä täällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten kaikki ulkosaariston puut.

Kun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi hän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja komeata lankkua.

Varmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.

Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.

Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin veneeseen.

Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin silmiin oli tullut tyytyväinen välke.

Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström poikineen.

Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin. Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti kätensä ja sanoi puhaltaen:

— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!

Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun! Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön tukkakoskelo…

Häh… hää, vieläkö ne ovat sinun?

Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen. Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.

Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän pitää kaikki itse.

Mutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut miehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi kalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat toisiaan.

Mene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi että tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. — Tämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua siitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!

Biinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä lakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi istumaan kivelle, lautojen viereen.

Vennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen siellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois takista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa oli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja kantamaan.

Kohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen kulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön. Koskahan Löfin pojat palaisivat?

Vennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka hänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin hengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.

Parempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti tunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä, mutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin lykkäytyisi.

Vene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin lietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.

Vennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen vene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.

Kun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa lastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän vastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka tirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen uneen.

Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja Löfin mäellä oli valtava lautatapuli…

Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?

Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.

Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet. Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi…

Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän jotain Vennströmin väeltä.

Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä käynyt huonosti…

Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä, sitä hän ei voinut vielä sanoa.

Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään löytynyt mitään merkkiä kadonneista.

Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin. He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan nurkkaan.

Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä. Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan. Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.

Hamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä ylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben haaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli hän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä lintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin vene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki ja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä, josta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni. Hänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja toisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.

Vennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin Skytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja keräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti selällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut veneensä liian täyteen.

Vennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle Ison-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden nuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».

III.

Kuolinpesänhuutokaupassa Anselm Löfin jälkeen oli vähän väkeä. Sataa tihuutteli koko päivän. Hamberg oli vasaramiehenä kuten tavallista semmoisissa tilaisuuksissa. Silakkaverkot menivät halvasta ja enimmät niistä joutuivat Vennströmille. Kun tuli veneen vuoro, vallitsi tuvassa hiljaisuus. Löfin suurvene oli jo vanha ja vettynyt; sitäpaitsi oli se upottanut kolme henkeä, minkä seikan katsottiin pilanneen sen iäksi. Vennström, joka tahtoi esiintyä ikäänkuin Löf-vainajan puolenpitäjänä, rykäisi paikallaan ikkunan alla ja tarjosi huudon pohjaksi neljä markkaa. Vene oli hyvä, se oli vanhan Mastin tekoa. Kun kukaan ei hänen jälkeen avannut suutaan, paukahti vasara ja vene oli Vennströmin.

16.

Seuraavana päivänä se vedettiin Ison-Aspön rannalle. Oikeastaan Vennströmiä harmitti ettei koko rohjo oli joutunut hänelle. Hän ajatteli ettei kuuna päivänä siihen astuisi jalallaan. Se saisi lahota rannalla loppuikänsä. Ja joka kerta kun hän kulki sumpulle tai kala-aittaan, harmitti sen näkeminen häntä. Mikä olikin pannut hänet tarjoomaan noita neljää markkaa?

Keväällä katkesi peräsinrauta hänen omasta veneestään; hän tarvitsi toisen sijaan ja meni silmäilemään Löfin hylkyä. Siinä oli tukeva peräsinkoukku. Mutta hän ei ilennyt ruveta sitä ruuvailemaan irti, vaan lohkaisi kirveellä kappaleen emäpuuta. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut varkaissa.

Meripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli saanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen vain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut rengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa oli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän kinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi hän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.

Silloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli Skytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa kaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa. Koira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä oli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset saappaat ja musta kiharainen tukka.

Vennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen mielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta. Joka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun kuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja lähti kotimatkalle ennen muita.

Merellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi? Epäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka kerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei hän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa päättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin kummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee Skytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.

Illalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa
Skoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo.
Voi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on
paras tehdä se tiilimatka nyt.

Kun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä ruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt putosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta ja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan Skytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa, kun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä ja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi jonkun heräävän.

Ruumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan tunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä vilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa että hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on toimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.

Vihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta viime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja tavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa ruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan. Ja kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi katkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin että hän on hukkunut.

Sinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön loppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.

Pian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä. Hamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet ainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista oli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat päätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli pitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet, mutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin että naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.

Todistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat ihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää kutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän pysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla, kun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet kävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.

Niin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi ukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan ihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja pelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi verkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä mökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos hänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä. Hamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja ettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.

Vennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin ja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen muistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko, josta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo. Nuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen, sillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt että hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin Löfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan kasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi vavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Ikkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti. Huoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin puhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon tunnustusta.

Mutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei puhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja syöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten suurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.