The Project Gutenberg eBook of Ampiaispesä This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Ampiaispesä Kyläkertomus Author: Veikko Korhonen Release date: December 8, 2023 [eBook #72357] Language: Finnish Original publication: Oulu: Pohjolan Kustannus Oy, 1917 Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMPIAISPESÄ *** AMPIAISPESÄ Kyläkertomus Kirj. VEIKKO KORHONEN Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917. I. Maaliskuu oli lopuillaan. Kolmojoki oli luonut jääpeitteensä ja virtaili tasaisesti lämpimässä auringon paisteessa. Kolmojoki oli aikoinaan virtaillut koskemattoman metsän läpi. Vähitellen sen rannoille oli muodostunut viljelyksiä ja taloja, ja nyt se jo eroitti toisistaan kaksi kyläkuntaa, jotka olivat sen äyräille muodostuneet. Kyläkunta olisi oikeastaan sopinut olemaan yhtenä, mutta se oli jotenkuten eroittunut kahdeksi. Joen pohjoispuolinen kyläkunta sai joesta nimensä ja eteläistä sanottiin Korpijoeksi, koskapa sen kylän asukkaat vieläkin väittivät Kolmojokea aikoinaan sanotun Korpijoeksi. Korpijoen kylässä on ainoastaan muutamia huomattavia taloja. Mikkola, kylän rehevin talo, on keskuksena ja siinä isäntänä Iisakki, Hämeestä aikoinaan muuttanut vanhapoika. Mainittava on myöskin Miirun talo, jossa toimeliaana isäntänä hääräilee Jooseppi. Hänellä on vaimona teräväkielinen Eveliina ja Eveliinalla Eedla-niminen tytär, ainoa talossa. Kertomuksen vuoksi on myöskin mainittava, että Miirun peltojen päässä on mökki, jossa asuu räätäli Romppanen. Mutta joen toiselta puolelta näkyy myöskin talojen kattoja. Näkyvätpä Ylä-Rietulan katot kaikkein kauimmaksi, ja savupiiputkin ovat niissä lukuisammat kuin toisissa taloissa, lukuunottamatta Mikkolaa, Korpijoen taloa. Hieman alempana notkossa on Ala-Rietula, ränsistynyt talopahanen, jonka päreillä paikatut akkunat katselevat kuin avuton sokea kylään, missä talojen ulkomuoto paranee vuosi vuodelta, Ala-Rietulan jäädessä yhä katselemaan puolisokeana edistyksen kulkua Kolmon kylässä. Vielä on mainittava Möttösen talo toisella puolella valtamaantietä Ylä-Rietulan naapurina. Se on myöhemmin rakennettu kuin toiset talot ja seinät kuultavat, vielä vaalean harmaina, kun sen sijaan toisten talojen seiniin on aika lyönyt tumman värinsä. Ylä-Rietulaa hallitsee Mooses Rietula, pyöristynyt vanhapoika ja lautamies. Lyhyet raajat, jotka näyttävät kuin musertuvan omistajansa painosta, ovatkin jo hieman vääristyneet. Kapeat hartiat keskiruumiiseen verraten ja päässä takkuinen tukka, joka pörröttää rikkinäisen viltin lierien alta sakeana pöyrynä. Lihavat kasvot näyttävät ensi katsannolla hyväntahtoisilta, mutta lähemmin tarkasteltua on niissä salakavala ilme, joka on samalla ärtyinen. Mutta tästä huolimatta Rietula nauraakin joskus niin että vatsa lainehtii. Ala-Rietulassa liikehtii verkkaan viisikymmenissä oleva Vernand, laiha ukon käppyrä. Vernandin kapeissa, luisevissa kasvoissa ovat punoittavat silmät, jotka näyttävät aina ihmetellen katselevan ympäristöään. Vernandilla on myöskin poika, Hesekiel, joka on ilmetty isänsä kuva, vain hiukkasta pienempi. Samat ihmettelevät silmät ja samat luisevat kasvot. Liikkeissäänkin yhtä verkkainen. Emäntä on kuollut Vernandilta eikä hän ole tullut vielä uutta ottaneeksi. Möttösessä on isäntänä Eerikki ja hänestä ei paljoa kerrotakaan. Hänellä on sitävastoin sisar, Taava, lihava vanhapiika, joka on yrittänyt kolmasti miehelään, mutta aviotoveri on hänet aina viimetingassa pumpannut takaisin Möttöseen ja siinä Taava on vain veljensä taloa hoidellut ja paisunut entistään pyöreämmäksi. Taava on sukkela suustaan, kuten tavallisesti savolaiset sisarensa. Ja hänellä on tarkat korvat. Mikään juorujuttu ei mene hänen korviensa ohi. Kuulemastaan hän tekee omat johtopäätöksensä, joihin toisten talojen emäntien on napisematta mukauduttava. Yksi kyläkunta, mutta kaksi nimeä. Kyläkuntien väliä on vain muutamisen sataa askelta, niin että selkeällä ilmalla saattaa pienempikin puhe kuulua yli joen toiselle puolelle. Tästä huolimatta ovat kylien asukkaitten välit olleet riitaiset. Salapuheet ja roskajuorut ovat asukkailla jokapäiväisenä ruokana. Jos Kolmossa tapahtuu onnettomuus, niin siitä Korpijoella salaisesti iloitaan, ja jos korpijokelaisia onni potkaisee, niin Kolmossa saattaa joku isäntä tai emäntä tulla pahoinvoivaksi. Mikkolan isäntä Iisakki, muutettuaan tänne Hämeestä, aikoi käydä kylien pahaa sopua parantamaan, mutta toimenpiteestään joutui kolmolaisten, jopa kyläläistensäkin, vihoihin. Ja kun Iisakki on turpeasta olemuksestaan huolimatta hieman kumaraharteinen, alettiin häntä ensin Kolmon puolella haukkua kyrmyniskaksi, ja vähitellen tämä nimi tuli käytäntöön hänen omien kyläläistensäkin keskuudessa. Asianomainen aikoi ensialussa harata nimensä muutosta vastaan, mutta taipui vähitellen, ja Kyrmyniskaksi häntä nyt sanotaan koko Kuivalan pitäjässä. On mainittava, että kyläkuntiin tulee kerran viikossa posti, joka tuo jokusen sanomalehden kylän vauraimpiin taloihin. Ja siinä on kaikki henkinen viljelys, lukuunottamatta kituvaa raittiusseuraa ja kylien keskeisiä juorupuheita, joilla asianomaiset ravitsevat itseään kotoisista pelloista saadun viljan ohella. II. Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi. Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä. — Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan pihaan. Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja katselevan Mikkolaan päin. — Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan. — Niitä se siellä tarkkailee... kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi. Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä katselee. Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille, antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti välkehtivää veden pintaa. Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi? Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä. Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua. Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki, ja Iisakin täytyi istua perään melomaan. Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun. Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä? Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh, olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan, vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi. Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään. Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään. Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että kuuluu kylälle asti. Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen. Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee. Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan. Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän hätkähti jo ihmeissään seisomaan. — Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna. Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan. — Kuka kehveli se... Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan seisomassa ja virnistelemässä. — Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen pyydyksiäni pitämään? Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän. — Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula. Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko sovinnolla selviytyä naapuristaan. — Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa haastamatta, arveli Iisakki. Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti: — Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan, valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja jos et sitä usko, niin koetetaan! Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos tarvittaisi. Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään Rietulalle: — Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia vieraita varten säästellyt. Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan. III. Iisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua. Iltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan valojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen. Iisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan tuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt. Kyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet kovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän riitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös. Kylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli jo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli syntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin vaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen rannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella. Korpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille asiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan Iisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan kiistanalaisesta kaupan, paikasta. Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla. Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla kysymykseen. Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä. Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen näki kaikista heidän puuhistaan. Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua. Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit! Se olisi niille parhaiksi. Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi: — Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja... menkää nyt joutuun, hyvä isäntä... tässä on kunnia kysymyksessä. — Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan. Renki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua. — Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut ja miettinyt... sitä akattomuuttaanko surenee. Ja kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli renki vielä työnsä keskeyttäen: — Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa pitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa...? Iisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi, että oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi nais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa tarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita karttuamassa! Iisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun. — Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa? Eedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella. — Sinnehän tässä... Sattui tuossa vähän viemään ohi. Iisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta sitä täyttää. No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea sitä... Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista. Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat, pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita huuhtomaan. Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen. Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa, yksinäiset ikävät päivänsä. Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan, vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla... Se on näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö, olipa sitten järeltään mikä tahansa. Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen. — Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi. — Eikö mitä... Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla. — Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki. Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi. — Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä, virkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi Eedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä. — Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki. Siinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa... Kun nyt vaan ei ehtisi joku toinen ennen minua. Sitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui semmoinen outo, hiljainen kaikerrus. Se asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin osuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä. IV. Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi, mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai jo ukon mielenpurkauksista osansa. Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys, mutta isäntä kuuli sen. — Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes! Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta. Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä sotkeutui paitaansa. — Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi riekaleiksi hänen käsissään. — Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on jotain, tiedä se, poika! Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi pelkällä sanan voimalla. — Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville. — Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula. — Joko minä sitten lautamiehelle... — Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka. — Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa. — Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula. — Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika. — Pahan hengen nulikka... vai meni tämä ottamaan isännän hevosen. No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa tiehensä, ennenkuin minä tulen. Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita. Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan. Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään. Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut: — Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi ja hetipä taukosi, kun eukon otin. Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella... Toinen, paljon tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan haraamassa. Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat kysymyksessä. Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli heti mieleen, että siinä olisi sopiva... — Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi tulevansa hyvälle tuulelle. Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa: — Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa. — Mitähän lienee, jurahti Eedla. Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä tässä vastikään sopivaksi... Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos tiedustaisi tytön vointia. — Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi. — Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään. Rietula alkoi jo suuttua. Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja tiuskahti kuin kiusotellakseen. — Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo muutaman askelen mennäkseen. — On se, murahti Eedla. Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan lautamiehen taloon. Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen. Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään ja unelmat alkoivat versoa. Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään, mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä, ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän nuoren naisihmisen sydän. V. Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on syljeksitty märäksi ja niljaiseksi. Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron. — Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta, mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita, ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää, miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät... tuota... meidät perii hiisi joka sorkan! Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi, niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua. Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen iskentä permannolle. Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin väsyneesti lerkkumaan. Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta: — Se taisi haukkua meitä. — Kuka? — Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui. — Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa. — Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo Möttösen Eerokin. — Sille pitäisi antaa vastasanat. — Niin, oikea vastamyrkky! — Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo miehissä. Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on... kyllä se... Rietulaa nykäistiin kylkeen: — Kuuletko sinä...! — Ka, mitä? — Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui? — Ka, enhän minä... — No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille. Rietula terästyi. — Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan. — Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat. Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki, vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia? Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että leukalihakset korkealle jännittyivät. Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto nousee. Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui lähimäisen rakkaudellaan. Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa. — Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat suusta vienyt. — Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne ampiaispesään, mutta... — Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero. — Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä, aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä. Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan. Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin. Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla...? Kyllä se taisi olla sen ansio, että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä...! Ilmankos se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan lepukkata, minkä teki! Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia: — Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen. — Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta...? — Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli Romppanenkin. — Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan. — Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen Eero. Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään Rietulan nolouden. — Hyvä tästä tulee, supistiin. — Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin eiköhän sisu mieheltä pettäisi. — Jo se sanoi tiukat sanat. — No ihan niin kuin naulan päähän! — Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin. Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita. Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä, hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten keikutellen ulos. Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä. Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun... — Kuuletko sinä! Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen. — Että mitä? — Kun minä tässä sohitan etkä kuule... että ota vielä puheenvuoro ja jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta. — Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla ja nyt on makean vuoro. Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan. — Kuulkaahan, rakkaat ystävät... — Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta. — Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja hyvämultaiset pellot kuin täälläkin. — On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan. — ... ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin. Ihan kuin veljeksiä ikään... — Älä tolita! — ... kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa veljeksissä ja... — Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä... — ... ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja... — Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka päältä nuljahtaisi! — Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että... — Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska! — ... tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin... — Kuulkaahan sitä! — Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä! — ... kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja... — Ulos, Kyrmyniska! — Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni! — Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä! Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti. Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet ulos riepoittaakseen. Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat pakenivat pelästyneinä seiniltä: — ... kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta. Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja... Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan päästäneet. Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen mennä sekaisin. — Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja... perhana... vai minua tässä vielä syytetään. Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen. Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä. VI. Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä, että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa, koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista. Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa. Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen elämäkerrasta. Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin. Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella, vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä. Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa katselemassa. Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään. Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava, että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi. Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli teki. Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti hieman, kun Iisakki astui tupaan. — ... vää! — ... antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin. — Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita. — Tuota... ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla... tuota... mutta ensi viikolla minä tulen varmasti. Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti: — Tuletko heti vai et!? Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti: — En! Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea. Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan. Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten surkeasti, pulahti kylmään veteen. Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle. Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen, pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja komensi renkiään: — Tartuhan kiinni! Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä harasi lestejään. Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään. Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita. Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen piippuunsa ja virkkoi: — Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten, mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä maksetaan. — Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula. — Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä vedessä... Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se... Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli: — Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat? Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi: — Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi. VII. Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi. Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui niin että sanakiista ei muuten selvennyt. Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen. Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle. Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan. Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät naureskellen. Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla, miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen, että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen. Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä, kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli jälessä kantamuksineen. Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi kysellä, minne on matka. Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin aidan raosta, ja virkkoi: — Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää... — Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja lähti menemään miehensä häntä seuratessa. Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen: — Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä! VIII. Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme. Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin. Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin. Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi kyläkuntien historiassa. Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen. Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla. Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta? Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja aloitettavaksi ryty talojen pihamailla? Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä, otsat kurtussa suunnittelevat. Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät, eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta, jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla. Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu, ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä. Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken tuvan seiniä arvellen: — Kova se vielä on. — Kyllä siitä tulee. — Jos vaan nurkkapäät kestävät. — Pitää liikutella varovasti. Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin tuvan nurkille. — Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti, miehet, komensi Iisakki. — Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku. — Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä. — Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta. Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä tarttui kankeihin. — Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki. Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin, että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille. — Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen: — Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä... vielä vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi... hyvä on! Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli, että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle. — Voi saakeli! — Viekää terveisiä! — Oli varmaankin kaksikymmentä! — Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään... — Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti. Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua. Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä. — Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne...? — Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä. Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan edustalle ja kysyi: — Joko saa tulla pesemään? — Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa. Iisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa: — Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin? — Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi. — Noo, eihän niin... parempihan on aina kahden... sopotti Iisakki. Minä kannan vettä ja Eedla hosaa luudalla. Näin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen huomattavin sivistys- ja edistyskeskus. Mutta mikä? Pian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle. Mikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman pitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä vetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan. Pohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä. OSUUSKAUPPA. Siis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa kolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa uudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi. Kolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu joen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään tavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla. — Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä, on Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen rannalla. Emäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee: — Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle. Taisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu. — Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin. Horttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään: — Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta tupaa. Suutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan asiasta selvän, virkkoi Horttanainen: — En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka eläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen minua joessa uittaa ja se lysti pitää. Mutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut hätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan kokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan kustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä riidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä Korpijoen puolelle. Tuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän rajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan tuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen. — Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen ihaillen työtään. — Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat isännät, ja Iisakki kysyi maalarilta: — Paljonkos nyt tulee vaivoista? — Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli maalari. — Mitäs se nyt paljon... Ja Nuusperi sai kympin vaivoistaan. — Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi. Sitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin käsi ensiksi korvalliselle. — Peijakas, kun tuota ei ole muistettu. Nuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja virkkoi: — Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'. Siel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'. — Älä...? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet. — Kyll' se vaa totta ol' joka sana. — No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin. — Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä. — Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny' ensiks' alkuu. Asia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa astuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu kirkonkylästä. — Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei siit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti riemuiten onnenpotkaustaan. * * * * * Osuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat, joilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi huomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen. Rietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki silmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi siihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa: — Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet nousevat pystyyn. Kohta räjähtää. Ja kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan. Emäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään mutisi: — Pthyi ruojaa... kun ihan sydänalani tärähti! Toisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän. Synkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten niskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten ennen. * * * * * Aurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka eivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina odotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta niistäkin sopi iloita. Mikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton ilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili uudessa osuuskaupassa. Eedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti päättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen vanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla tulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei pelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan. Ajattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini ja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin napisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa. IX. Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen raittiusseuran hautajaisia. Hautajaisiako? Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu alkavaksi kello viideltä. Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle puolelle, salia istumaan. Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi puheenjohtajan vaativalla paikalla. Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas on". Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan, mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni, painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen. Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava, että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty lintu kyykötti paikallaan pöydän takana? Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan vaikean aseman. Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen: — Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan, kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne. Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa... Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten ankarasti itkeä päristelemään. Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen rannalta teerien kuherrus. Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään. Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle: — Olkaa hyvä! Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä, pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua: — Jos sitten aloitettaisiin se kokous. — Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys. Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa lopetettavaksi. — Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi puhuja. Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia. — Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku pojista puheenvuoroa pyytämättä. — Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat toisetkin. — Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi. — Penkin alle semmoiset säännöt! — Niin, sinne ne joutavat! — Toista se on, kun saa tanssia! Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi. Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden? Siltä se näytti. Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti nukuttavan. Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten. Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen naama näkyi ovella. — Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti. — Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko. — Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään. Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä! Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos. Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään: — Penkin alle se joutaa semmoinen seura! Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen: — No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää! Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään: "Lauletaan me nuoret pojat kylän kunniaksi" j.n.e. Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen pieliä tärisyttävästi: "Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee. Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee." Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien selvittämiseksi. Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan seipäiden rusahtelu. Kuka niitä katkoi? Ja mitä tarkoitusta varten? X. Sarvi-Kaisa on tärkeä tekijä Korpijoen ja Kolmon kylien elämässä. Jos nimismies tai muu kunnan virkamies tulee taloon, murahtaa joku vastahakoisesti hyvän päivän välittämättä vieraasta sen enempää. Mutta Sarvi-Kaisa otetaan joka talossa mielihyvällä vastaan. Tuikataan kättä ja toimitetaan istumaan ja emäntä juoksuttaa jalkaniekka kahvipannun hiilokseen. Nimismiehestä ja muista viranomaisista ei ole asukkaille mitään hyötyä, mutta Kaisa koplottelee luisilla sormillaan kipeät paikat kuin taikomalla terveiksi. Lääkäri on kaukana ja raskaan työn raatajat saavat milloin nivusensa, milloin minkin paikan parannetuksi Sarvi-Kaisan avulla. Hän on myöskin taitava asettamaan irti päässeen "reväisimen" ja "syönalusviat" paikoilleen. Mutta nyt on paha henki mennyt Sarvi-Kaisaankin. Hän on lopettanut työnsä Kolmon puolella ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että suutari Horttanainen vajosi niin syvälle ilkeydessään, että kiusasi korpijokelaisia jalkineen puutteella ja siirtyi vihdoin kokonaan Kolmon puolelle. Ja nyt kolmolaiset syyttävät korpijokelaisia siitä, että nämä ovat viekoitelleet heiltä kupparin. Tämäkin osaltaan vie kyläläiset yhä kauemmaksi toisistaan. Sarvi-Kaisa on mennyt Mikkolasta Miiruun hieroksimaan. Koko talon väki ja varsinkin isäntä on tullut suopealle tuulelle. Joosepilla ei olekaan muita puhetovereita, vaimoaan lukuunottamatta, kuin Sarvi-Kaisa. Hänen kanssaan luistaa keskustelu vapaasti ja mukavasti saa puhua kaikki salaiset huolensa Kaisalle ja hänpä tietää niihin sopivat neuvot ja lääkityksen siinä samassa myöskin ruumiille. Kaisa hieroo isäntää niin, että niskahaivenet pölisevät. — Jo tuli tästä kylästä ampiaispesä, sanoo Kaisa. Kun ennen oltiin rakkaita ystäviä, niin nyt kähistään kuin kissat ja koirat. — Niinhän ne kolmolaiset aloittivat ne riitaisuudet, arvelee isäntä. — Eikö liene syytä korpijokelaisissakin, uskalsi Kaisa nöyrästi huomauttaa. Keskustelu katkesi pitkäksi aikaa. Ei kuulunut muuta kuin könniläisen verkkainen käynti isännän kamarista, jonka ovi oli raollaan. Lapsetkin olivat menneet ulos ja kyhäsivät lumiukkoa viimeisistä lumenjätteistä, joita huhtikuun sade oli jättänyt pirttirakennuksen varjoon. Eveliina nukkui isännän kamarissa ruokauntaan ja Eedla haravoi roskia pihamaalta. Aurinko näytti menevän pilveen ja muutamat maantiellä kävelevät miehet kuuluivat ennustavan sadetta. Osuuskaupassa ei keskipäivällä käynyt ostajia. Nuusperi istui portailla ja soitteli harmonikkaa. Rietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä rantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti kiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta, vaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin. Mikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu oli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui kuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia. — Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja miksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen syksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät? Miksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa kahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan? XI. Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen. Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja Ylä-Rietulan isännille. Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan. Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä. Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä täydessä tulessa. Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista, joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti kesken syöntinsä. — Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa maantielle. Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi: — Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut. Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja pellot odottaneet muokkaajaa. — Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan suostuisi arvelematta. Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä toimitella. Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää päivää. Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään virkkamatta. Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli nyt tullut tänne saamaan lievitystä. Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli multaa, ähkäisten joka lapiopistolle. Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään piippuaan. — Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi... — Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään. — Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä? — Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia kurtteloita, sanoi Eedla. Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin. — Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli Iisakki. — Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla. — Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi lehteäkin. Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin. — Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan, niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä. Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista. — Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan, ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään. Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et? — Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki sanomaan. — No mitä? Eedla seisahti epäluuloisesti. — Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä? Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan. — Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti ja aikoi mennä edelleen. — En minä nyt sitä... hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi. Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta. Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään. — Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia myöten, ennenkuin ymmärtää. Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään. * * * * * Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä, milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi viime aikoina asian johdosta vain parantunut. Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua. Kustaava kysyi jo hätäisesti: — Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö? Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä, röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän rakoon. Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan, kutsui isännän ulos. — No mitä nyt? — Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa! — Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas? — Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan sitä Miirun Eedlaa... ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä... — Mitä sinä horiset? — Voi älkää nyt, hyvä isäntä... Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi Sarvi-Kaisa kuulleensa... ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja... — Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti. — No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli oikein ollut... Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan. Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan. Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä asioilla Rietulakin Miirussa liikkui. Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella penkillä ja katseli neuvottomana eteensä. — Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin. Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua, kenties kohta käsirysyynkin. Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat kilpakosijat porstuassa vastakkain. — Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti Rietula. — Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki. — Vai omaasi! Minunpa se onkin! — Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit! — Voi hele...! — Niin se on! Ja minä sen otan! Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi. Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui tyttärensä kahden kesken puheilleen. — Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii kyllä kihlat ottaa. Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa helmoja. — No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina. — Mitäpä minä... Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla. — No jo minä kuulen...! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen asiaan. Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi: — Tule hän, Iisakki, tänne kamariin! Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan kiinni. — Älä sinä tule! Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon. Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka kappaleina. — Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon vaikka kahdesti lautamies! Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa. — Niin... tuota... minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella. — Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan. — Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla. — No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta. — Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan. Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle vävypojalleen. — Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan, arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt. — Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot että en! Ja sillä hyvä. — Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai. Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä. Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella. Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä. XII. Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä. Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti kivien välissä. Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen. — Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli yksi. — Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään, ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana päivänä, arveli toinen. — Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi tänne. Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa. — Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi lautamiehelle ja rikkaaseen taloon. — Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi. — Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille lupasi ja puhui valmiiksi. — Kuka sitä puhui? — Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle. — Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta... No näkeehän sen päällekin päin, että typerä se raukka on. — Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies... Kun mies saisi vaikka kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen! — Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin. — Älä? — No varmasti! — Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä! — Viiraahan se viisastakin, kun sattuu. Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen. Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu. Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen: — Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa! Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi. Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut, että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan korvaan ja aloitti: — Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää laskea likavetenne niiden huuhteeksi! — Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta. Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan, ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla. Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta pyykkitovereita ehti apuun aseineen. — Tuos' on märkä säkki, lyö sillä! — Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan! Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti. Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen. — Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan. Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla häilämässä. Räätälille tuli hätä: — Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia, sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi! Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin täytyi akkalauman vihdoin hajaantua. Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan naureskeli hän ja päivitteli: — Voi hyvä isä... nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi. Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi keskeytynyt. Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset jatkoivat keskeytynyttä työtään. — Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin palatessaan pihaansa. XIII. Hiljainen kesä-yö. Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle, siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan. On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat. Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan. Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen. Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja rantojaan. Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen! Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa hellävaroen kuin lasta kädestä. Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle. Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella puolella istumassa ja kahvia keittelemässä... Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle. — Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei enempää... Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa. — Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi... No, heh, kah, kun taas hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa. Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin, rauhassa kalastella. Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan karautellen meloi ruohistoon. Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen kiusankappale! Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa... Jos tuli, niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu, tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi? Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä sivussa piti silmällä Rietulan aikeita. Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan. Mutta Iisakki hymähti: — Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää tänä yönä! Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä, niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen kosintakäyntinsä Miirussa. Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan, jotka olivat tyhjät. Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt ja virkkoi: — Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina anastat parhaat kalapaikat ja... — Älä joutavia... Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille paikoille kuin haluat. Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten ja mölyten rantaan. Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle. Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni asteli silmät nurin päässä häntä kohti. — Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan! Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!? Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka, tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien ulottuvilta. — Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin niskaan! Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille. — Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki. Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa lähti hänenkin suustaan sanoja. — Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi. — Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi. Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui. — Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja mistä se meidät huomasi? — Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos minulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu! — Vai pyssyllä sinä... kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion näyttelyssä. — Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt tämä puu katkeaa! Ja Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä. Mutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä puskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se pitkäkseen. — Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne miehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan... — Vielä sinä sitä viisauttasi...! ...tana! murisi Rietula ja kaiveli taskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi. Mutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle. Iisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse hän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti oksien lomassa. — Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti. Puut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan. Iisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin sen nenään ja ojensi Rietulalle. — Otahan tuosta... On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin. Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen. — Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän leikin lopuksi. Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi. — Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin, joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen. — Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli Rietula. Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle. — Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun oikein aikamoinen lahnakarja... — Älä uhittele! — Mitäpä tässä uhitelemaan... Kuuluisi huuto sinne joelle, niin karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään. Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä sonnia silmään. — Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä nyt, naapuri... — Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula. Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi jatkon kepin nenään. — Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien seutuville. — Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki jo hätääntyen. — Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen! — Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki. — Annat sinä sen vielä antamattakin! — Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin. Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan. — Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät. Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun. — Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki. Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa. — Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula. — Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka koreilee. Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä irtautunut maata vastenkaan penkoessa. Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta maahan niin, että oksat katkeilivat. Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet loittonivat rannasta. — Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi. XIV. Kolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten osuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät kiinni ajaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen. Pikkupoikiakin kiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta salaa pujahtivat poikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka maksettiin siten, että suoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin edustalla. Mutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla tahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana yönä pidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa suutari Horttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-Rietulan pellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari muuttaa asunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli kolmolaisten etu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia pakkokeinoja. Ja eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla varovaisuudella, etteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu kuntoon etupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia maantien veräjällä. Nimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin Korpijoen kaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen ympärille oli maalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta haettu, piirrellyt hämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven ylänurkissa nähtiin kaksi sarvipää paholaista puskemassa vastakkain ja paholaisia kiskoi hännästä kaksi tukevatekoista, pahasti irvistävää isäntämiestä. Alareunaan oli suutari Horttanainen kiven kovaan vaatinut maalattavaksi kahvipannun, nisupullan ja kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä ja niiden alle lauseen: "Rakkaus voittaa kaikki" ja vähän alemmaksi "Terve tuloa!" Maalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta Rietula aprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari oli itse keksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä maalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin osuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson: — Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten muodissa nykyään. Rietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista. — Sata markkaa. Rietula seisoi kysymysmerkkinä. — Kymmentä kai tarkoitit? — En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti maalari, mutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen valmistamisesta ja se korvaa tekopalkasta puolet. Rietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan. Mutta Horttanainen joutui selittämään: — Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta tuherruksestaan, niin tottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä vertaa arvokkaampikin. Maksa vain pois vaaditut markat! Möttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli: — Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti kulkenutkin ja... ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi. — Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat lompakostaan. — Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja se on tehtävä. — Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen. Maalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli punaisella: "Armon vuonna 1916". — No nyt se on valmis! — Ja komeapa, pahus, onkin! — On se toista kuin korpijokelaisten! — Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin akka. — Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti Möttösen Taava. — Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari. Mutta Heikkilän Vilhelmi arveli: — Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa kehnoa hännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin? — On, on! Jopa osasi maalata! — Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä tossa alanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin katsomaan ja Nuusperi pakanahan siellä oli. — Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä tähystellen kilpeä naurusuin. — Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne...? Laputa tiehesi karjaistiin Nuusperille. — Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle...! — Ala painella! — Menetkö siitä! Menihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään: — Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'! Mutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi rinkiläkahvit kaikille kolmolaisille. XV. Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan. Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon osuuskauppaan. Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi sunnuntaina kirkkomäellä. Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin, jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet. Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta koreilla ehtapunaisella puserolla? Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi nähdessään Eedlan tulevan kauppaan. — No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti. — Eipä erikoista... mitä vaan Moosekselle? Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti. Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja, josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen. — Johan Mooses on ostanut uuden hatun... Kun kuului se meidän sonni repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen. Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen. Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle: — Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole. — Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa. — Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja leikkisänä lisäsi: — Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä? — Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses... Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä, mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka vei heinäladolle. — Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula. — Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa. Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja ojensi Eedlalle. Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian. — Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin. — Kyllähän minä, mutta kun se äiti... ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi ne kihlansa. Rietula heilahti kuin neulan pistosta. — Joko se, kutjake, ne kihlansakin... Mutta pura pois, Eedla, se kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä. — Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska nai... — Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi. — Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan ottamaan pois ne kihlansa. — Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi. Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä asiasta! Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa. — Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen. — Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän matkan päässä. Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku monistellen vastasi. Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen: — Hyvästi nyt, rakas Eedla! — Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä! Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula hyräili kotipihalle päästessään: "Jo joutui armas aika". XVI. Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko. Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi menemään avioksi. Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä, jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan asti: — Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä lyön niin että seiväs katkeaa! Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn. Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti. — Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä. Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti Iisakki juoksujalkaa Miiruun. Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan. — Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina. Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan menosta ja Eedla oli jorahtanut: — Samapahan tuo on. Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti: — Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka... Pitäisi nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla kuulee? Rakas Eedla... Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin. Eveliinaa piti mennä herättelemään. — Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään huomaisi. Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi oveen niin että rämähti: — Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille! — Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla unisesti urahtavan. — Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta aikaansaamaan, pauhaili emäntä. Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina: — Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella. — Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan, kehui Iisakki. — Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia. — Kyllä minä... Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla. Pitääpä laittaa. Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille. Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan liinakolle. Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen puhellen: — Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi mokomasta huolinut. Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi päiväksi. Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä. Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja kiljuen selitti: — Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa... nyt se, rietas, vei lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä! Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen. — Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi. — Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä...! Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas ehti... — Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin... mitenkäs silloin? — Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie... kun nyt lautamies vain suorii heti tielle... Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan tekoa varten. XVII. Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla: "Ihanassa ryytimaass' oli montakin tuttuu. Sinun kanssasi, neito nuori, on sydämellinen juttu." Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli: — Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä. — Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin ei sopinut poltella piipulla. Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki, jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu puhemiehelle. Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan verannalle. — Hyvää huomenta! — Huomenta, huomenta! Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle. — Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn. — Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo... ja vielä näin kesäkuumalla, naureskeli rovasti. — Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko juhlallisesti ja lisäsi: — Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta. Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista. — No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi rovasti. — Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja kunniallisia ovat molemmat. — Otanhan minä, vahvisti Iisakki. Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi: — Etkä ota! Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta. Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä. — Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen omituista, kun pitää riistää toiselta... ja sitten vielä kuin varkain lähtee pappilaan. Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan nousi hän seisomaan ja kivahti: — Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni. — Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin tuonut. — Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula. Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies. Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin mieheen, jos niikseen tuli. — Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen Rietulaa. — Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö sinua raskaasti. — Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän asianomaisia. — No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti. — Minun se on, vahvisti Rietula. — Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan, puolustautui Iisakki. — Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana... — Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti Iisakki. — Olehan siinä... siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin... joo... tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi väkisten ne kihlansa... — Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit kaulaasi ja... — En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla. — Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat. — Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle, kyseli rovasti naureskellen. — Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on tämä antanut karamelleja, kun... — No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi? Eedla mietti hetkisen ja arveli: — Eipä taida olla mitään väliä. — No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä maantiellä että... mitenkä se nyt olikaan? — No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti. — Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan, kivahti Eedla. — Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin? — Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli Eedla lattialautoja katsellen. Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten: — Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron: Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja... — Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla. — Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy siinä Mikkolassa... — No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta, ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan! Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän: — Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja... — Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti edelleen. Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan. Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti: — Tuleeko tästä mitään selvää? Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi: — Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa, mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä kertaa jo kyllästyä koko tehtävään. Rovasti hymähti. — Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän. — Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena asiaansa. — Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti panee minut ja Eedlan kuulutuksiin. — Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti. — No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti Iisakki Eedlan korvan juuressa. Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua. — No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä...! — Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen. — Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki. Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa. Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta: — No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen? — Se oli... tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen osuuskauppakokous Miirussa. — Muistatteko päivän? — Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki. Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen nousten: — Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan. Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen. — Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti Iisakki hätäisesti. — Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja kysyi Eedlalta: — Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä. — En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan alle. — Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta. — No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään hymyillen morsiamelta. — Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla. — Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös. — Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki alakuloisesti. Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen Eedlalta: — Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa? — Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi: — Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin siankaukalolla. — No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs hymyillen. Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä: — On istuttu. — Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen. Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä. Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti vihaisesti lattiaan. — Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa kihlat takaisin. — Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän rauhoittui ja virkkoi: — Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä, lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa! Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka sattui vahingossa Eedlan hameelle. Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle. Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat. — Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula. — Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos huonomman miehen sait, niin huonosti kävi. Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin kuulutuksiin Eedlan kanssa. XVIII. Iisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi. Kotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja painui istumaan. — Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän. Jos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein aikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että Eedlan koikale ei joutunut minun leipiini. Jo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja saatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan. — Hoh... hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä kumminkin. Hevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa kurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen koettamaan. — Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta mikä niitä kaikkia... Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka kuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon puolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin. Uudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta. Noustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä välkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja maantie keltaisena nauhana. Hiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista metsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien eteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa. Mietittyään vielä tovin, oli Iisakki tehnyt päätöksensä. Hän menee nyt samaa tietä Möttöseen ja puhuu asian selväksi Taavalle. Nuori ihminenhän se vielä... ja järkevämpi kuin Eedla. Ja hän oli kuullutkin Sarvi-Kaisalta, että Taava tulisi mielellään Mikkolaan emännäksi. Iisakki nykäisi hevosen juoksuun. Alkoi jo kotikylä puiden välistä näkyä. Miirun pellolla aurasi renki kesantopeltoa. Näkyi sitten pysäyttävän hevosensa ja alkoi laulaa surunvoittoisesti: "Rikkaat ne riiaa hopealla ja komeilla kartanoilla, vaan renkipoika se heilinsä ottaa lantin kolikoilla. Ja on niitä tyttöjä muualla, ei tämän kylän emännillä. Ja on niitä heiloja rakkaampia tuolla Karjalan kankahilla". — Juuri niin! ilostui Iisakki kuunnellessaan renkipojan laulua. On tosiaankin tyttöjä, jos akkojakin, muualla, ei vaan Korpijoella. Ja kun tuli Mikkolan tiehaara, iski Iisakki tammaa lautaselle ja ajoi joen sillalle, niin että silta kumeasti jyrähti. Ajoi siitäkin vielä eteenpäin ja käänsi hevosensa Möttösen tielle. Horttanaisen akka oli maantiellä ja huomattuaan, että Iisakki ajeli yksin kirkonkylästä, huusi hänen jälkeensä: — Ähä!... Olipa sillä Miirun tyttärellä paremmat haltijat. Pitkän nenän nyt sait, Kyrmyniska! Iisakki ei ollut kuulevinaankaan. Sitoi hevosensa Möttösen portinpieleen ja astui tupaan. XIX. Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa, eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä. Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada, kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan. Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään. — Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä. — Möttösessä... Se Taava... Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta. Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen valinnan hän oli tehnyt. — Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli: — Joutaa olla... onhan siihen sijaan rikas ja lihava. — Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi: — Vai vanha... kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään! Eikä poika enää vastustellut. Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki astui sisään. Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla kertaa. Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt Taavalle selvittää. Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa supatella: — Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan. Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti: — En! Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin Hesekielin kuin hänet. Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen istumaan ja jäi odottamaan. Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella Taavalle: — Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä. Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai miehen ankarasti hikoomaan. Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen. Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä. Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki. — ... koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään. Ja pojalleen: — No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi... Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti: — Mikäpä tuossa muukaan auttanee... ja kun siitä yhtämittaa minulle jurnutetaan. Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja virkkoi kuin hengästyneenä: — Tuletko sinä Mikkolaan?... ja otatko sinä kihlat...? ja sopiiko, että ensi sunnuntaina kuulutetaan...? ja annatko sinä korvalle tuota Hesekieliä vai pitääkö minun...? Taava löi kämmenensä yhteen. — Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä... Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia. Mutta Vernand sanoi pojalleen: — Nyt sinä sait Taavalta rukkaset. — Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit. Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa. — Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä, pidänkin. — Rakas Iisakki! — Rakas Taava! Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta. XX. Korpijoen osuuskaupan hallituksen puheenjohtajana oli Iisakki ja Kolmon uuden kaupan Rietula, mutta aviopuuhat olivat vieneet miesten ajan ja ajatukset niin, että tuskin kertaakaan joutivat kokouksissa käymään ja sitäkin vähemmin valvomaan kaupan asioita. Kauppoja hoitivat kirjanpitoa taitamattomat miehet, varsinkaan Nuusperi Korpijoen puolella ei ollut ollenkaan perillä kirjanpidosta. Mutta miehet ajattelivat, että kunhan saadaan emännät taloon, niin sitten joutaa paremmin pitämään kauppojen asioita silmällä. Kylien välit olivat käyneet yhä kireämmiksi. Miksi meni Iisakki kosimaan Möttösen Taavaa ja miksi Rietula ei tyytynyt oman kylän naisväkeen, vaan otti Miirun Eedlan? Kumpainenkin heistä oli tehnyt rikoksen, jota eivät kyenneet sovittamaan. Rietulaa haukuttiin jo aivan omalla pihallaan ja Iisakille sateli pistopuheita korpijokelaisilta. Miirun Eveliina, kuultuaan, miten pappilassa oli käynyt, oli nostanut kauhean elämän ja uhkasi nyt edelleen vävypoikaansa. Ja tavattuaan eräänä päivänä Iisakin maantiellä, alkoi pauhata: — Siin' on mies, kun antaa morsiamensa toiselle? Kaikki lampaat ne vielä eukkoa itselleen honikoivatkin! Eikö sinulle emäntä kelvannut muualta, kun piti Kolmon puolelta mennä hakemaan. Iisakki hymähteli ja virkkoi: — Eedla ei ollut sallittu minulle. Ja eikö ne vaimonpuolet liene yhtä kärtyisiä ja suulaita Korpijoenkin puolella. Rietulalta kyseltiin röyhkeästi, että milloinka hän tuo sen "variksen pelätin" sieltä Miirusta. Rietula kirosi ja sanoi tuovansa silloin kun tahtoo ja ettei hänen asiansa kyläläisiä liikuta. Ja siihen se aina kerrakseen loppui, mutta sopivassa tilaisuudessa alkoi uudelleen. Mikkolassa valmisteltiin suurenmoisia häitä. Äkäinen sonnikin oli saanut kuoliniskun ja kirkonkylästä haettiin keittäjä ja paistaja. Kun Rietulassa kuultiin Mikkolan häävalmistuksista, päätteli isäntä, että kahta komeammat hän laittaa Eedlan tupaan tuliaiset. Kyläläiset seurasivat jännityksellä kumpaisenkin talon häävalmistuksia. Suutari Horttanainen julisti itselleen ja akalleen useita päiviä kestävän paaston saadakseen nauttia Rietulan juhlaruuista perusteellisesti. Kunhan vaan häät olisivat jo piankin joutuneet. XXI. On mittumaarin aatto. Vainioilla kukkivat leiniköt ja kurjenpolvet, ja ilmassa on jo keskikesän henki. Aurinkoisia päiviä on ollut yhtämittaa ja taivaan ranta on peittynyt hienoon auerpilveen. Aurinko on laskiessaan hohtavan punainen ja suuri. Juhannuskoivuja tuodaan kylään hevoskuormittain. Pystytetään rappujen pieliin ja pihamaille. Joku kantaa niitä pirttiinkin ja kamariin. Tunnelma yhä nousee, kun saunan jälkeen istutaan valkoisissa ateriapöydän ympärillä. Sekä Kolmon että Korpijoen kylissä näyttää juhla-aaton ehtoo erilaiselta kuin muulloin. Tytöt siivilöivät hätäisesti maidon, lypsävät hosimalla lehmät ja, käytyään saunassa, pukevat uudet valkopohjaiset, puna- ja mustakukkaiset mekot ylleen ja tirskuttavat salaperäisesti. Ehtoo-ateriaa ei syödä yhdessäkään talossa ja miehetkin jo pukeutuvat juhlavaatteisiinsa. Mitä on tekeillä? Häät Mikkolassa ja Ylä-Rietulassa! Ja minkälaiset häät! Sellaiset, ettei ole miespolviin nähty eikä kuultu Kuivalassa. Hieman aikaisemmin vaeltavat korpijokelaiset Mikkolaan kuin kolmolaiset Ylä-Rietulaan. Iisakki on jo ajoissa kutsunut myöskin kirkonkylän herrasväet häihin ja kernaasti nämä ovat kutsua noudattaneetkin saatuaan tietää, että Mikkolan isäntä on valmistanut kahdesta vanhasta nuottavenheestä kokon heitä varten. Mikkolan pirtti on jo täynnä juhlavieraita. Arvokkaimmat emännät istuvat peräpenkillä ja huojuttelevat hiljaa ruumistaan. Pihamaalla lojuu miehiä nurmella poltellen hyvänhajuisia tupakoita, joita kukitettu poika on yhtämittaa jakelemassa. Iisakki on antanut satamarkkasen Kuivalan nimismiehelle ja pyytänyt tämän hankkimaan juhlatupakat, ja nytpä höyryävätkin Pedro Moredon Havannat ukkojen suupielissä pihamaalla. Rietulassa ei ollut kuin "ruunakriimoja", ja, kuultuaan Mikkolan ylellisyydestä, mutta saatuaan liian myöhään siitä tiedon, kirosi kukitettu ylkämies karkeasti. Mikkolassa olivat häät alkaneet. Rovasti oli vihkinyt avioparin ja herrat maistelivat sen jälkeen kamarissa väkeviä. Muille kaukaisemmille ja korpijokelaisille tarjottiin muita herkkuja. Juhla-aterian jälkeen kohosi tunnelma, varsinkin kun pirtistä kannettiin pöydät ulos ja soittajat virittelivät koneitaan. Soittajien lukukaan ei ollut vähäinen. Vanha Noro-Tuomas, kuuluisa viuluniekka, viritteli viuluaan, jonka jälkeen alkoivat toisetkin näppäillä säveliä kojeistaan. Oli kaksi isoäänistä hanuria, kolme viulua ja kaksi kanteletta ja sen lisäksi Nuusperilla klarinetti. Nuoret polkivat malttamattomasti jalkaa. Milloinka, milloinka se alkaa? Pelurit aloittivat kesä-illan valssin, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kiihtyen. Soittajat haisivat väkeviltä ja se ei ennustanut hyvää. Jo alkoivat ikkunan pielet täristä, ja Mutkalan Ransu hihkasi Nuusperille: — Puhalla lujemmin, tai muuten heitän pelivärkkis' nurkkaan! Ja Nuusperi puhalsi, puhalsi niin, että silmät pullistuivat päästä ja näyttivät ulos tipahtavan. — Sillä lailla! Lujemmin, Noro-Tuomas, sitä ensiviulua! * * * * * Rietula oli kutsunut kirkonkylän herrasväet häihinsä, mutta myöhemmin kuin Iisakki. Arveltiin pihamaalta, mentäisiinkö. Sopisihan käydä sielläkin. Miks'ei, kun oli kerran kutsuttu. Juhla oli alkanut suurin piirtein Rietulassakin. Oli syöty yhtämittaa kolme tuntia ja Horttanaisen leipälaukku oli revennyt. Suutari korjattiin pois ja aloitettiin tanssi. Ja jos oli Mikkolassa Pedro Moredon-sikaareja, niin olipa Rietulassa torvisoittajat, jotka lautamies oli puuhannut häihinsä. Pihamaalta tärisivät torvet ja sileä tanner jymisi tanssijain alta. Pirtissä luritettiin kahdella harmonikalla, ja permanto oli ahdinkoon asti täynnä pareja hypähtelemässä rehevää polkkaa. Rietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi kaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan Rietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli edellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä tupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun mareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut jokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin ja joku hihkaisi jo tallin takana. Kun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla, komensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli: — Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin lähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison lepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä Mikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan pidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi. Huomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan: — Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko loru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne! Soittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta loppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi: — Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä nuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä silloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu. Noudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun äänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle. Jo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla: "Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten". Mutta tämän katsoi Rietula morsiamensa pilkaksi ja neuvoteltiin laulusta. Ja kohta kajahtikin Rietulan pihamaalta: "Herrat tuli Mikkolasta rali tuli tii, kun Mikkolasta leipä loppu, rali tuli tii, ja Iisakill' ol' siitä hoppu, rali tuli tii". Mutta kirkonkyläläiset katsoivat parhaaksi poistua häätalosta, ja Mikkolan pihamaalla suunniteltiin uutta laulua. Ja kohta kuului voitonvarmana Rietulan pihamaalle: "Rietulassa säkkipillit soi: Rietula se muijan Miirusta toi, Eedla rakensi paulan, hii, ladon takana, lensi Rietulan kaulaan! Hali tuli tii". Rietula karjasi raivosta ja komensi joukkonsa harjulle, jossa piti jokaisen huutaa niin paljon kuin kurkusta lähti: — Äääääää! Mutta Mikkolan pihamaalta eivät siihen viitsineet vastata muut kuin räätäli Romppanen, joka nousi korkealle peltokivelle, nosti leppätorven suulleen ja huilautti niin, että kaukaiset metsän rannat kajahtivat. Mikkolan pirtissä jatkettiin häätanssia, mutta Rietula suuttui torvisoittajiinsa, koskapa nämä eivät jaksaneet enää kylliksi kuuluvasti tärisytellä: — Pistäkää pillit pussiinne ja marssikaa hiiteen ja siinä silmänräpäyksessä! Ja kun juhannusyön aurinko nousi, kuului Rietulan pirtistä vain hanurin yksitoikkoinen sävel. XXII. Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet kokkotulien jätteet. Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit, valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut. — Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen... Antaa hänen nukkua nyt tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä... Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla sipristellen silmiään. Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko yön siinä jytistivät... heh... saivat kai kerrankin tarpeekseen. Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi, kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi. Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut. — Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis. Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus. — Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään. * * * * * Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli nukahtanut kamarin sänkyyn. Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu. Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa. Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta. — Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin. — Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen, muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No, perhana! Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos ja käveli joelle jotain tehdäkseen. Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta mitään ei kuulunut. — Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin puhallus antaa unilahjaa miehelle. Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia. — Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän Kuivalaan päin, tiesi poika. — Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona. Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja huiskin haiskin hyllyillä. Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan tilikirjoja. Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja häneltä pääsi haikea kirous. — Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt? Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli koristeellisesti kirjoitettu: "_Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää_?" Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet. Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut: "_Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla_." Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin piirrellyt. — Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen. — Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan Mikkolan pihaan. XXIII. Korpijoen osuuskaupan edustalla on vilkasta liikettä. Nuusperia on turhaan odoteltu palaavaksi, ja vihdoin on Iisakki kutsunut kirkonkylästä Kuivalan osuuskaupan hoitajan selvittämään sotkuisia kaupan asioita ja antamaan lausuntonsa kaupan tilasta. Kaksi päivää on papereita pengottu ja nyt on saatu selville, että Nuusperi on pistänyt useita tuhansia taskuunsa ja kiitollisuutensa osoitukseksi piirrellyt kuvia kaupan kirjoihin. Kuivalan osuuskaupan hoitaja on juuri päättänyt selvityksen ja uteliaana odotellaan asian päättymistä. Varsinkin vaimoihmiset ovat piirittäneet kaupan edustan ja peukaloitaan pyöritellen siunailevat Nuusperin tekemää jutkua. Kuivalan poliisi Pekkarinen oli saanut tehtäväkseen etsiä Nuusperi käsiinsä, mutta kaksi päivää käveltyään paahtavassa helteessä, jätti hän puuhan sikseen, arvellen, ettei maksanut vaivaa penkoa jokaista Kuivalan nurkkaa semmoisen miehen takia. Ja kun Korpijoen miehet julmistuneina vaativat Pekkarista jatkamaan Nuusperin etsimistä, kivahti tämä: — Hakekaa itse, jos haluttaa! Lempoko sitä tällaisella helteellä jaksaa... ja piruko ne joka nurkat nuuskii. Ja kun esivallan edustaja tunnusti voimattomuutensa Nuusperin löytämiseksi, tyytyivät Korpijoenkin miehet mutisten toteamaan, että Nuusperi teki jutkun ja säilytti kauniisti nahkansa. Hyökättiin Iisakin kimppuun, kun tämä ei paremmin pitänyt miestä silmällä, eikä kirjoja ja asioita ennemmin tarkastellut. Iisakki otti myhäillen vastaan nämä syytökset. Ensin oli asia saanut hänetkin korvallista kynsimään, mutta nautittuaan uudesta avio-onnestaan ja saatuaan hellää lohdutusta Taavalta, oli asia käynyt hänestä pian pikku seikaksi, jonka jotenkuten saattoi selvittää. Eivät edes kolmolaisten pilapuheet saaneet hänen sisuaan kuohumaan. Ei nytkään, vaikka poriseva akkalauma oli piirittänyt kaupan ja odotti asian ratkaisua. Lempeästi vain hääteli Iisakki liian lähelle tuppautuvia akkoja ja kuunteli suu naurun mateessa Kuivalan osuuskaupan hoitajan myrkyllistä sanatulvaa. Korpijoen miehiä oli kokoontunut kauppaan ja oli päätettävä, jatketaanko kauppaa vai hajoitetaanko se. Yksimielinen päätös oli, että kauppaa jatketaan, kun kirkonkylän kaupasta saadaan uusi hoitaja. Miehet myhähtelivät jo tyytyväisenä. Olisihan saattanut käydä hullumminkin, esim. jos koko kauppa olisi jonakin kauniina kesäyönä hävinnyt joen rannalta. Olihan nyt vielä seinät jälellä ja osa tavaroitakin, joita Nuusperi ei ollut ehtinyt myydä eikä jaksanut mukanaan kuljettaa. Ja olihan tulevina aikoina hupaisaa katsella Korpijoen osuuskaupan hoitajan koristeellista kirjanpitoa. XXIV. On poutainen sunnuntain iltapäivä Rietulassa. Piiat ja rengit ovat menneet kylälle ja lautamies lukee postillaa tuvan pöydän päässä. Hiljaisuutta ei riko muu kuin kärpästen surina hiestävän kuumassa tuvassa. Missä on Eedla, talon nuori emäntä? Äänekäs kuorsaus kuuluu kamarista ja sielläpä on nuori emäntä rauhallisena unien maailmoissa. Sängyssä kellottaa selällään, kädet pään alla ja suu on suloisesti auki. Rietula jatkaa yhä lukemistaan, vaikka kärpäset tekevät yhtämittaa salahyökkäyksiään hänen kaljulle päälaelleen. Vähitellen näyttää Rietulan kärsivällisyys loppuvan ja, kun kärpäset purasevat päälakea, hotaisee, hän niitä ja kiroaa kesken hartausharjoituksensa. Rietula on koettanut sanaa tutkimalla häätää pois painavaa mieltä, joka on häntä viime päivinä lakkaamatta ahdistanut. Nytkin on istunut puoli päivää postillan ääressä ja hiki valuu miehen korvallisilta. Rietula oli odottanut avioliitostaan suurinta onnea, mutta se oli tuonutkin suurinta murhetta hänelle. Eedla oli tyttönä ollessaan ollut ynseä miesväelle ja nyt tullut vielä ynseämmäksi. Päivisin tuiskahteli miehelleen, kun tämä ystävällisesti lähenteli ja illoin, kun onneton aviomies aikoi samaan sänkyyn, polkaisi Eedla jalkaa ja karjaisi: — Tulehan siihen, tampun koira! Rietula oli koettanut hyvitellä Eedlaa karamelli- ja rinkiläpusseilla ja joskus saanutkin hänen kovan sydämensä pehmenemään, mutta sitten taas tuli riivaajainen Eedlalle entistä ankarampana. Rietula oli arvellut suutari Horttanaiselle, että mitä pitäisi tehdä ilkeän aviovaimon ojentamiseksi. Ja Horttanainen oli siihen tietänyt neuvon. Hän oli suositellut parhaimpana keinona selkäsaunaa tai muurahaispesää. — Jos et kehtaa peitota akkaasi, niin on toinenkin keino, oli suutari selittänyt. Varustat muurahaispesän säkkiin ja kun eukkosi nukkuu makeimpaan ilta-uneensa, pudistat säkin sisällön sänkyyn, niin jo luonto lauhtuu. Minä olen tuon keinon koettanut ja nähnyt sen varmasti auttavan. Eihän Rietula tullut koettaneeksi ystävänsä hyvää neuvoa. Pistäysi vain joka toinen ilta noutamassa makeispussin Kolmon osuuskaupasta ja ojensi sen Eedlalle, joka pussin saatuaan virkkoi alahuultaan venyttäen: — Y...hyy. Kaikkeen se rahansa tuhlaa. Mutta nyt oli tämäkin keino käynyt Rietulasta vastenmieliseksi ja alakuloisena hän muisteli menneitä poikamiespäiviään. Ja kun kuuli, että Iisakki oli onnellinen avioliitossaan, kirosi hän katkerasti. Taava olisi kyllä tullut hänellekin, vaan mikä kehno lienee saanut Eedlaan takertumaan. Rietula lopetti lukunsa ja alkoi tuprutella savuja rätisevästä piipustaan. Eedla kuului yhä kuorsahtelevan kamarissa. Viime yönäkin se pahus oli hänet ajanut keskellä yötä saunaan makaamaan. Pitäisi puhua rovastille, jos tuo tietäisi paremmat neuvot antaa kuin Horttanainen. Portailta kuului askeleita ja kohta astui tupaan muutamia Kolmon miehiä. Rietula toimitteli istumaan ja tarjosi tupakkamassiaan. Mutta miehet eivät istuneet eikä massi kelvannut yhdellekään. Rietula jäi ihmeissään katselemaan miehiä, joiden korvallishaivenet olivat nousseet pystyyn. — Mitä sitä kuuluu, kysyi hän hämillään miesten odottamattomasta jurotuksesta. — Vielä häntä kehtaa kysellä, niinkuin ei tietäisi, jurahti joku miehistä. — Ka, mitä nyt? — Etkö tuota tienne, että kanki on Kolmon osuuskaupan oven päällä, kivahti Möttösen Eero. Rietula oli pelkkänä kysymysmerkkinä. — Niin aivan, älä toljota, eilen oli nimismies käynyt sulkemassa kaupan. — Älä! — Ka, kun vielä siinä... Samoin kävi meidän kaupalle kuin Korpijoenkin, ellei vielä hullummin. Olisit, Rietula, aikanaan katsonut. — Mikäs korpijokelaisten on yrittäessä, kun on uusi hoitajakin ja hiljaisuudessa sopivat asiansa, mutta meidän... kun sinä, Rietula, et... Mutta Rietulan ylenmäärin kiusaantunut luonto kuohahti. — Painakaa pellolle joka sorkka siitä! Perhana... vai minulle tässä... ulos siitä! — Mennään, mutta itse sinä saat vahingot maksaa... — Niin, ei osuuskunta... — Helvettiin kaikki osuuskunnat! karjasi Rietula poistuvien miesten jälkeen. Uutinen oli niin järkyttävä, että Rietula tunsi melkein pökertyvänsä. Oliko hän todellakin naimapuuhissaan tullut syrjäyttäneeksi kaupan asiat, joiden valvominen kuului hänelle? Ja vielä sellaisissa naimapuuhissa! Jos olisi edes saanut oikean vaimon, mutta tällaisen! Rietula otti hattunsa ja painui ulos. Ilmaa piti saada vihasta huohottaviin keuhkoihin. Tyhmyri, pässinpää hän oli, saakeli soikoon, ollut näinä kuukausina. Vaimoihminen, heittiö lutka, oli saanut hänen, lautamiehen, pään sekoittumaan niin, että tärkeät asiat jäivät takapajulle. Rietula harppaili osuuskaupalle. Hoitajaa siellä ei näkynyt tällä kertaa. Vihtahousut vain irvistelivät Rietulalle nimikilvestä ja äijät kiskoivat edelleen väsymättä heitä hännästä. Rietula kirosi. Pilkannut oli Mikkelsonkin heidän osuuskauppahommaansa, kun oli maalannut moisen nimikilven. Rietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä voimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet pellon ojaan ja lähti puhkuen menemään. Muutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan hävitystyötä. XXV. Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan. Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään. Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua, vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään. Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä oikein ystävyysliittoja rakentelemaan. Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa. Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään. Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi: — Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa? — Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää. — Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli Iisakki... Pitäisi tästä joutua illalliselle. Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa. Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa. Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja istahti kannolle polttelemaan. — Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä matkaa. Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin, mutta maa tuntui polttavan kantapäitä. — Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen kainaloonsa, pyörähti polulle. — Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen. Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMPIAISPESÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.