The Project Gutenberg eBook of Mäenpään isäntä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mäenpään isäntä
        Kyläromaani kapinaviikilta

Author: Veikko Korhonen

Release date: December 4, 2023 [eBook #72308]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄENPÄÄN ISÄNTÄ ***





MÄENPÄÄN ISÄNTÄ

Kyläromaani kapinaviikoilta


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




I.


Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen
leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä.
Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat
haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten
ilonpito.

Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä.
Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja
entisyydestä poikkeavaa.

Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin
koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset
seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he
eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin.
Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin
ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään
näy, mutta muuten painostaa.

Ja nytkin painosti.

Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi
sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet
aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin
uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet.
Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken
työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle
vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä
karehti pirullinen hymy.

Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa
tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli
jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi.
Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat.
Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla
rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä
väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset
osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan,
ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin
sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi
viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.

Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia.
Rengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja
»Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta
välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai
tavallisesti töykeän vastauksen.

— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain...

Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa
emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät
estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.

Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet
myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka
eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien
kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se
paisui suuriääniseksi meluksi.

Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset
neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka
paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän
hetki hetkeltä.

Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia
ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus
oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä
Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään
henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta
oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa
suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes
omaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo
tietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan
saadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».

Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän
kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle.
Heillä kuului olevan käsipommejakin...

Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin,
mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin
isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.

— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko.
— Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää
mitään muutakaan keinoa jäljellä.

— Eipä näytä... Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten
sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois
laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan... Ja ne on saatava maasta
pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.

— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia
on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät
sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä
nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian
kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia
kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että
kehtaavat.

Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta
tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.

— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat
liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.

— Kieltäisit saarnaamasta.

— Ei uskalla.

— ... olla isäntä omassa talossaan!

— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään
varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.

— Mh... pr... kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan pitkältä...

— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.

— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.

»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo
alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.

Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa
pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä
sopimuksesta.

— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.

— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.

— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas,
talon vanhin poika kylmästi.

— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs
päiväläinen kuohahtaen.

Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa
purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.

— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku
verotyöläinen ääni vapisten.

— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.

— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.

— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden
luokkaan minä kuulun.

— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika, Lauri.

— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.
Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.

— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen
leveilemään.

— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat
pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.

— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia...

— Joo. Kyllä ne sisun ottaa...

— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —
Häpeäisitte!

— Ihminen se on ryssäkin.

— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin
jo kiittäisi.

— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää
minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!

Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka
asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä
suuriäänisesti keskenään.

Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja
hetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja
sanomalehdet pöydälle.

»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään,
mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään.
Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?

Joku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti virkkoi:

— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.

Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan
polttelemaan tuvan sänkyyn.

Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston
vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka
hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin
vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.

Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä
huoneeseen ja virkkoi:

— Nyt se siis alkaa.

— Siltä se näyttää.

Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla
viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti
velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen
varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja
polttamaan.

Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt
naapuritalon poika, Hakalan Timo.

— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.

Timo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen käteensä.

_»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen
päiväneväs mukaan.»_

Timo otti lapun ja kätki poveensa.

— Nyt se siis alkaa.

— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.

— Mitä?

— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin
niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.

— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.

— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.

— Siellä tavataan.

— Siellä.

Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko
neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.

— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.

— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.

— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.

— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä
miestä ja kahta vähemmän.

— Voidaan sitä mennä suksillakin.

— Kai se niin on parasta.

— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten
järjestetään seisova joukko.

— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.

— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä
parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.

Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät
vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä
asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään
tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti
ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi
jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa
oli aika tuntunut pitkältä.

Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli
tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt
se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää
kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään.
Kunpa vain terveinä palaisivat!

Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä
ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei
voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin
tulemaan.

— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.

— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron tunnelmaa.

Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset
luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.

Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin
kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään;
harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.




II.


Mäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä.
Hiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset
olivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän
kamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun öinä.
Aikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun miesten
täytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja lapset.
Naisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.

Kaksi hiihtäjää sukelsi esiin metsästä.

— Nuija!

— Tappara!

Ne olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät
ystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.

— Ei sitä ole ennen vielä tällaisia retkiä käyty.

— Eipä ei. Nyt on aika jo lähteä. Veri tässä alkoikin jo sakoa.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi naapurinpoika Tuomaalta.

— Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset
vaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.

— Niin, puhdasta jälkeä sitä nyt tehdään. Ennen ei palata kotinurkille.

— Saisi nyt vain aseita.

— Kyllä hallitus aseita puuhaa.

— Mikä sen tietää, jos ovat jo vankeina.

— En usko: Kyllä ne varansa pitävät.

Lauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään
metsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla
puoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan mukana
oli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan lähtevän.

Siellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä
alas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.

— Nytkö sinä sitten menet? kysyi tyttö hiljaa.

— Niin, enkö sitten saisi mennä?

— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa minäkin
pääsisin mukaan!

— Sinä? Mitä siellä sinä tekisit?

— Kaipa siellä olisi työtä tällaisellekin.

Tytön ääni värähti.

— Mitä sinä Kaisu nyt noin...

Lauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa
aivan kalpealta.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa
kovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa
tytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman
oudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään
kauankin.

— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö
hiljaa.

— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä
palaan.

— Sen minä uskon, mutta muuten... sinä et välitä minusta enää tämän
jälkeen.

— Nyt minä en yhtään sinua ymmärrä.

Tyttö loi kirkkaat silmänsä Lauriin ja virkkoi hiljaa:

— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt... —
tytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.

Hetkiseksi Laurin kasvot synkkenivät.

— Oletko koettanut estää?

— Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin. Onhan
sinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda pois. Ja tee
kaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten sinua joka
paikassa. Hyvästi nyt vain.

Tyttö ojensi kätensä Laurille.

— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos ei hän
tänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa. Minä tulen
takaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt minun täytyy
mennä.

Lauri epäröi hetkisen, mutta astui sitten reippaasti suksilleen.

— Näinkö sinä menet? kysyi tyttö tuskin kuultavasti.

Lauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi huulensa
hänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin juopunut ja
pyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan, nousi
vihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen toiset.

Miehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä vahvaa
nuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko tai
haulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia.
Tikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike
osoitti teräksistä reippautta.

— Tulipahan nuijasota vielä kerran.

— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä
alkajaisiksi!

Ja puhuja heilutteli ilmassa välkkyvätä asettaan.

— Tässä on ryssien varalle!

Muuan mies heitti sylyksen pamppuja lattialle.

— Selkä ensin pehmeäksi tavaritseilta ja sitten rajan taakse!

— Punikit samaan matkaan!

— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja
nielköön heidät!

— Suomen multa on liian hyvää ryssien peitteeksi. Rajan taa, sanon minä!

— Ja viekööt naisensa mukanaan!

— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista
häpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.

— Hirsipuun ansaitsisi jokainen!

Aseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.
Kuului komennus.

— Asentoon! Rivit kaksintakaa! Eteenpäin mars!

Portaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että
punaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut
heille sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat
kerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.

Miehet neuvottelivat silmänräpäyksen.

— Onko niillä aseita?

— Joku kivääri ja haulikoita.

— Kuinka paljon heitä on?

— Ehkä noin viisikymmentä.

— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle seinälle,
ikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput muodostavat kaksi
ketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!

Ikkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset
hyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset
kuuluivat.

— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen. Ketjuun!
Eteenpäin mars!

Punaiset saarrettiin pian ja he laskivat aseensa.

Ei edes yhtään laukausta ehditty ampua heidän puoleltaan.

Kulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja
pilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.

— Lämmitelkää nyt siellä huomiseen.

— Sopii hautoa jäsenet norjemmiksi, kun kerran tapella aikoo.

— Kiitoksia vain kivääreistä, ne olivat hyvään tarpeeseen.

— Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä
auttamaan.

— Ja Siltasaaren herrat.

— Ei ne jouda, kun istuvat senaatissa.

— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan tämä
joukko nyt jo näyttää sotaiselta.

Joukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia äsken
suoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli miesten
askelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen punaisilta
saatuja ampumatarpeita.

Aamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli alkanut,
vapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit liikkeelle..




III.


Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa
raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.

Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa,
ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat
ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun
kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla
univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin
viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty
lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun
toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja
saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä
liikkeelle.

Tartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.

— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.

Rengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.

Hetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:

— Missä ovat Tuomas ja Lauri?

— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.

— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi
olla nyt parasta pysyä kotonaan.

— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä
painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä
tehdä menoistaan palvelijoille.

— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.

— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin
kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. —
Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan
kuin olette minun työssäni ja leivissäni.

Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli
tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta
mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja
koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää
hillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan.
Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä
mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin
syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin
perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen
oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.

Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua.
Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta
tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei
tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän
joutuvan punaisten uhreiksi.

Juho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.

Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen?
Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta
taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava
tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet,
mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa.
Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.

Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja
tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin
olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas
vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin
aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi
muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi
nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset
hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että
eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja
varustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt
kaikesta loppu.

Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi
tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena
aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo
jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.

Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon
peltoja. _Jos_ nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan,
miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan
kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä
ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa
vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.

Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto
paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti
osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten
tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja
jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä
pellon paikasta.

Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras
kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.

— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.

Vieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.

Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi
kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina
päivinä oli mieluinen asia.

— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä
vangittu.

— Älä! No sehän nyt olisi...

Juho haki sikarilaatikon esille.

— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!

— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?

— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä
majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä
tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta
tekemässä.

— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli
tullut ovelle kuulemaan uutisia.

— Ja on täällä vieläkin uutisia...

Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin
sanomalehden.

— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein
joka paikassa.

Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja
tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden
todenperäisyydestä.

Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:

— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on
kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista
ryssistä pian selvä tulisi.

Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä
kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.

— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää... punaisten käsiin.

— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin.
Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä
on tehtävä voitavansa.

— Ja mielellään tekeekin.

Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.

Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.

— Mihin miehet ovat menneet?

Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:

— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten
lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.

Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit
päättäneet yrittää.

Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta
puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien
talosta pyyteli pian palaamaan.

Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:

— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat
tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon
ja pari muuta miestä.

Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä
illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi
jälleen askareihinsa.

— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.




IV.


Punamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä
on pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut sanoman,
että Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut vangiksi,
mutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin avulla heidät
vapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat majoittuneet
kirkonkylään.

Kello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran
vielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä
hiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa
naapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien
puhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia määräyksiä.

Torpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy
vähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara
valmistelee kahvia isolla pannulla.

Työväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä. Vanha
Kustaa katselee sitä myhäillen.

— Punaisella se on räntätty. Jokohan olisivat lahtarien verellä
painaneet?

— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan äärestä.
— Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa ottaakin.
On sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta, mitä
iankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat roletaaria, kun
se valtaan nousee ja näyttää... kyllä ne nyt riemuitsevat tämänkin
pitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois köyhälistöltä, vaan
nauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka sorkka kynsillään.

— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka minkälaiset
aseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.

— Aseet... haist... vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On
niitä aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta
junanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä
lähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin niin
kuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja valtaa
muillakin, ei vain heillä.

— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja muuta
hyvää, mutta nuo nivuset...

— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja arkuus.
Pelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes tavaraa hakemaan,
kun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs tämä, ruopii vain
korvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä Kustaa saa mitä vain
tahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan lähettää. Lähettäisi Kaisullekin,
vaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan. On muka varastettua tavaraa. Kustaa
poika se ei muita odotellut. Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena
miehenä se sieltä palaa. Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja
mikäpä on ottaessa. Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.

Saara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti kahvipannun
hellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan sieltä alkoi
jälleen pauhata:

— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta
suden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin nauroi,
että huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä lahtarien
jauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut sokeria
ja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi minullekin
puuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien syönti.

Porstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava
miesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.

— Hei hulinata, onko kahvi valmis? Voi jumaliste, jos nyt olisi litra
pirtua!

— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin kihahtaa
kielelleni. Halituli, halitun, halituli... kuulkaas, pojat, pidetään
tanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!

— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei, onko
se sakin päätös?

— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi halataan
kaikki kirkonkylän hienot naiset!

— Kaaja sinä ämmä kahvea kuppiin, tässä tulee, pojat, kuuma yö!

— Missä Kustaa on?

— Se on jo paremmissa paikoissa. Pääleiriin sanoi menevänsä.

— Kattos poikaa. Olisi meidän sakiin lähtenyt.

— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan mitä
lahtarit ovat viimeksi syöneet!

— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti
kirkonkylään.

— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin
kirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.

— Ei täss' nyt joura hilsuja ajeluttamaan. Ohimennen vain halataan!

— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään pappilaan
yöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!

— Ja nyt kiväärit esiin ja temppuja tekemään!

Pojat! Tulee pirunmoinen yö. Nyt ei saa pelätä perkeleitäkään!

Lattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin
esille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja
sukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei
kuin kourallinen. Helvetti!

— Kyllä siellä on toisilla aseita. Nyt asentoon, pojat!

Joukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti
hieman neuvottomalta.

— Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen
päähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin
joka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars!
Suorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä
komennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit
hyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit
eivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa uudestaan.
Asentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi menkö! Hiljaa!
Silloin kun komennetaan perääntymään...

— Mutta sitäpä ei peräännytä, piru vie!

— Kun peräännytään, niin juostaan taaksepäin niin s—n asti!

— Älä nyt piruja puhu. Kuka takaperin juoksee?

— Sinäkö tässä komennat vai minä!

— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia komentajia
on.

— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen vatsa
aukaistaan!

— Kyllä se temppu osataan! Täss' on puukko jo siltä varalta!

Vahti tuli ulkoa ja sanoi kuuluvan ääniä metsästä.

Joukko hätääntyi.

— Jokohan lahtarit p—leet! — Pyssyt piiloon!

— Miehiä tuvasta vähemmäksi! Ulos pellolle, p—le!

— Nouskaa uunin päälle!

Silmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä,
jonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä
huohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko ketään.
Mutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili toisten
tyhmyyttä.

Viestintuojahan sieltä vain oli tulossa.

Hiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi uudelleen.
Viestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.

— Eläköön vallankumous!

— Hiljaa, olkaa hiljaa! Täällä on tärkeä julistus.

Viestintuoja otti taskustaan paperin, piirin keskusneuvoston
tiedonannon.

Oli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka ottaisi
pohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset sopivaan
rangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa, jotka
pantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit yhtyvät
vangittuja tovereita vapauttamaan.

— Mitä läsnäolijat sanovat tästä? Asioilla olisi kiire.

— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa ennen
lähtöä.

— Vahteja olisi kai ulos lisättävä.

— Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka valitsee
vallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?

— Suutari Ripatti.

— Ollaanko yhtä mieltä?

— Ripatti astukoon esiin. Kuka kirjuriksi?

— Räätäli Kannisto. Kannatetaanko?

— Kannatetaan.

Ripatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran
sokerivasaran puhemiesnuijakseen.

— Kokous on alkanut Minä vaadin hiljaisuutta.

Ottaen juhlallisen ilmeen aloitti suutari:

— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan askeleen.
Vallankumous on julistettu ja...

— Ei mitään pitkiä puheita. Pääasiaan vain!

— ... ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua
tuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan
vastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit
kuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle
paikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä ymmärtävät ja
ehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden puheenjohtajaksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta.
Olihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus
valita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan peräseinää
vasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan välineinä
tuomioita täytäntöön pantaessa.

Joukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että
kukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta.
Salaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät
sitä käsittäneet.

— Valitaan Ripatti puheenjohtajaksi, tuomariksi, kuului joukosta.

— Onko se yksimielinen päätös?

— On, on.

Puunuija kumahti pöytään.

— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön mukaan
kuusi jäsentä.

Neuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan räätälimestari,
peltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja varamiehineen.

Pöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja
asetti tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi
sieltä vanhan raamatun, jonka asetti pöydälle.

— Mikä se on?

Saara hykerteli käsiään ja naurahteli hämillään:

— Raamattuhan se... jos sitä korkea oikeus niinkuin tarvitsee.

— Viekää helvettiin!

Saara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se
pitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua...

— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari, joka
oli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat
seuranneet.

— Tunnustetaan.

— Hyvä. Istunto siis aloitetaan. Kennäs toimikoon sihteerinä.

Seurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli
tärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha
seinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri
seisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta.
Salainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä asia ei
salli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava täällä
niinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt, jolloin
kansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa itse ja
panee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä, ketkä tällä
paikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi vallankumoukselle. Heille
julistetaan kuolemantuomio, jonka he täysin ovat ansainneet. Vähemmän
vaaralliset jäävät vangiksi, kunnes vallankumous on loppuun suoritettu.
Kansa, siis läsnäolijat, saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua
heidän nimensä tälle vallankumousoikeudelle.

Joukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas
kiihtymyksen oireita.

— Mäenpään isäntä.

— Harkitseeko kansa ja oikeus hänet syylliseksi kuolemanrangaistukseen?

— Kuolemaan! huusivat läsnäolijat kuorossa.

— Me vaadimme myöskin, että Mäenpään omaisuus jaetaan kansalle! Se on
köyhälistön hiellä koottu!

— Kannattavatko sitä oikeuden jäsenet? kysyi puheenjohtaja.

— Kannatetaan.

Nuija kumahti pöytään. Joukon hiestyneillä kasvoilla näkyi raaka,
ivansekainen ilme.

— Ehdottakaa edelleen. Mitä Mäenpään poikien suhteen olisi tehtävä?

— Ne tuomitsee punakaarti, koskapa ovat liittyneet lahtareihin. Ehkäpä
jo saavat tänä yönä tuomionsa.

— Mäenpäässä on vielä emäntä.

— Olkoon. Mitä me vanhasta akasta. Mutta Hautamäen isäntä. Se
lähetetään taivaaseen!

— Katsooko kansa ja oikeus hänet syylliseksi...

— Kuolemaan, kuolemaan! Hän on pahin nylkijä. Omaisuus kansalle! Pojat
oli vangittava.

— Onko se päätös?

— On, on. Se pitäisi tuomita hirteen!

Nuija kumahti uudelleen.

— Ja sitten Tiehaaran isäntä, ja emäntä. Kumpainenkin! Ei yhtään armoa!

— Paras olisi polttaa roviolla!

— Tiehaaraan ensiksi tuomiota täyttämään!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Vaatiiko siis kansa ja oikeus näitä tuomittaviksi?

— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne
aivan ensiksi.

Nuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta vääntyneillä
kasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu tilaisuus kostoon,
joka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.

Vielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät
ammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.

— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta
lahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.

Kaartilaisten kasvoilla väreili tyytyväisyys.


Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan mietteissään.
Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota, mutta enemmistö
voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa. Minkäänlaiset
oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä vaatimuksista
eivät saaneet tulla kuuluville.

— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet
harjakaiset.

— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit olalle!
Suksille joka mies!

Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt
olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.

— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja
vapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua, vallankumousoikeuksien
tuomioita pannaan täytäntöön pienissä parvissa.

— Jos ennen aamua ennätetään.

— No huomispäivänä keritään. Poroksi talot.

— Talot kansalle, niitä ei polteta, se on neuvoston päätös.

— Minkä neuvoston? Itsepä tässä ollaan neuvostona.

Joukko meni ulos ja hävisi kohta tähtikirkkaaseen yöhön.

Seutukunnan taloissakaan ei nukuttu. Vahdit oli asetettu joka ovelle.




V.


Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava kohtaus.

Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten
piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt,
mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.

— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa
kuin itsekseen.

— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.

— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.

— Punakaarti? Aseet?

Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.

— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai
se jo riittää, kun Kustaakin...

— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi
lähtisi.

— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse aloittamassa...

— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.

— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.

— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. —
Minä en ilkeä kuunnella sinua.

— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten
kanssa tänne aseita haalataan ja...

— Suus kiinni! ärjähti isä.

Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti
suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä
rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.

Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita
hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan... hänen ennen niin
rauhallisessa kodissaan.

Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli
puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä
puhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä
aherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä
oli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten
tilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon,
ja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset
nykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään
enää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja
sahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.

Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen
jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.

Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut
lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen
pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista
saarnaamista.

Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti
punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän
itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen
kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut
enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.

Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut
hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä.
Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi
kai häntäkin luulivat.

Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi
häntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan
itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän
villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.

Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista
maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt.
Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi
häviökseen taisteluun.

Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja
hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei
voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan
mellastamassa.

— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti
valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?

Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.

Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa,
jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt
parhaillaan...

Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus,
oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä
he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän
turvaamiseksi.

Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan
nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa
säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi
kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois
työntämällä kuuli ja näki hyvin.

Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi
kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti.
Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat
varmaankin urkkijana tappaneet.

Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten
pystyssä.

Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi
viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat
isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät
isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi
sentään kauheata.

Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä
kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä... ja nyt vasara paukahti, se
oli kai päätös... Voi herra Jumala!

Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän
sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo
myöhäistä?

Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin!
Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä
tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja
äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi
vain ponnistaa.

Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai
jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!

Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet
horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.

Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.

— Tärkeätä... johtajalle, läähätti tyttö.

Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.

Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät
häneen.

— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?

— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja
vallankumousoikeus...

Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.
Luulivatko, että hänkin...

— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!

— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat
kuolemantuomioita...

Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.

— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?

— Mäenpään isäntä... mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa
tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä...

— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?

— En. Minä tulin yhtä mittaa.

Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.

— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne
harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?

— En, kuului tytön jyrkkä vastaus.

Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä
lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.

— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.

— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja
ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:

— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät
varoen mökkiin.

Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä
punaiseksi ja valehtelijaksi!

Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja
kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja
kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.

Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan
maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle
lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista
ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni,
kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa
Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas
varmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin
ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi
täällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi
puhua Mäenpään isännälle.

Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan.
Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät
tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja
ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti...
eivät he tienneet mitään.

Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon
suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin
patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät
puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja
sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta
kiellettiin poistumasta kotoa.

Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.

Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan
totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa
tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.

Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä.
Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä
sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?

Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja
häneen kohdistuneista sanoista.

— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni
punakaartista ja mökistä.

— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää?
kuului joku sanovan.

— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.

Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.

— Ei, mutta...

Veri kohosi tytön poskipäille.

— Mutta mitä?

— Veljeni kuuluu ja hän... Kaikista minun estelyistäni huolimatta
lähti...

— Mihin.

— Jonnekin kauemmas... rintamalle, tai jotakin sellaista.

Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita
tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.

— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.

— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko
urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn
ansaan.

— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!

— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten
tietojen tuojat ammuttavaksi.

— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja
purskahti rajuun itkuun.

Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen
sisässään näytti kuohahtavan.

— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä
voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset
voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä
sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.

Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia
määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.

— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta
vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.

Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.
Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.

— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta,
jyrähti Mäenpään isäntä.

Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.

— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän
ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta
vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.

— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee
vapaaksi, kun asia on selvä.

— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut
viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien
rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön
edelleen vangittuna?

— Tietysti.

— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko
vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka
koettavat auttaa yhteistä asiaa.

— Sille me emme mahda mitään.

— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.

Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.

— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.

Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja
meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti
hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja
kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli
pitämään siitä huolta.

Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas
entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan
niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään.
Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?

Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun
päästyään joka paikassa päällimmäisenä.




VI.


Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja
renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville
tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta
työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista,
mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.

Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun
kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli
tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen,
ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja
sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin
vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.

Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi
saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön
ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän
kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä
huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän
lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä,
jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi
osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi
vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen,
joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella
että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei
saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet
kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi
tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.

Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.

Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi
miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä
vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä.
Kurjuus seuraisi kurjuutta.

Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.

Tämäpä nyt oli merkillistä!

Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.

Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.

Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti
kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat
laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin
miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua
puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja
lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa.
Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta
puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.

Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä
kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät
sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.

— Älkää hyvät lapset... aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.

Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä
navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?

Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa.
Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli
nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.

— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa,
kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.

— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.

— Saattavat ehkä voittaakin.

— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa
saisivat vain aseita.

— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä
punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.

— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.

— Saattaapa, saattaa.

Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain
valaisi tupaa.

— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi
emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt
hukkaan.

— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä
se olisi silloin punaista alusta loppuun.

Juho huokasi raskaasti.

Äänettömyys yllätti taas heidät.

— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen
mietteissään.

Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana
on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine
mökkiläisineen.

— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.

— Niin... Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen
pohjalaisilla.

Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti
lampun ja virkkoi emännälle:

— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin.
Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta
aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi...

— Et kai sinä nyt lähde yön selkään... Saattaisi olla vaikka minkä
tekevää...

— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä
takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.

Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:

— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.

— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.

Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella
tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.




VII.


Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin
yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen
hiljaisuus.

Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat
nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset
mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat
miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön,
outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs
se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan
sinut jo korjata pois kylmenneenä.»

Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää.
Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan
valmistamaan.

Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.

Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät
ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on
ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.

Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko
tässä...

— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!

Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.

Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua
aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.

Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs,
johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni
järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.

Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti
ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi
jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas... neljäs... kiväärituli
kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet
asemiinsa..

Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat
rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.

Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa
kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta
hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.

Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti
piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa.
Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu
kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja
merkkilaukausta.

Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo
liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä
vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva
luutnantti kirosi tyytyväisenä.

Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet
hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia.
Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä
siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi
tähtäintä.

Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.

— Ketjuun, eteenpäin mars!

Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli
paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä
kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku
kuului kiroavan. Ranta läheni.

Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään
horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan?
Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei
kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa
huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei
saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.

Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.

       *       *       *       *       *

Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli
sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.

Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia
haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan.
Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä
saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut
vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään
hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.

Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?

Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi
taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.

       *       *       *       *       *

Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet
makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui
ajatellessa, että ryssä ja punikit... rauhallisten kotien hävitys...
vallananastus... punarosvot... etelän avuksi...

Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.
Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?

Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä
tässä nyt...

Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan
leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa
ensi kahakassa.

Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella
liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä
kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt
ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?

Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan
taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi
liikkuvan poikia tullen ja mennen.

Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti
korkealla ilmassa, toinen, kolmas... Sepäs oli ilotulitusta.

Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle.
Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi
vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!

Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen.
Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten
tulitusta.

— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.

— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät
hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä
saadaan räiskytellä.

— Painuhan paikoillesi.

Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat
palasivat, kohta kuului komento:

— Ketjuun, eteenpäin mars!

Joukko lähti liikkeelle.

Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat
tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti
saarrokseen.

Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin
nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.

Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi
pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo
ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan
haavoittunut.

— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo
monta kertaa lentäneet.

Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen.
Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien
räjähdellessä.

Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen.
Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget
punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot
syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.

— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.

— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!

Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja
kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.

Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.

Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta
kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne
haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat
siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli
mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien
hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois.
Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia
verenvuotoa.

Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli
sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli
saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua
istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat
kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.

Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli
tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva
näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei
saattanut silmin olla sitä katselematta.

Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta
ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut,
että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän
kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman
kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta
jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen
hiljaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli
tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.

Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri
näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain
epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus
korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti,
isä ja äiti...




VIII.


Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali
oli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat
äänettöminä.

Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli
sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä
epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut
tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko
puoli oli voitolla?

Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui
kipeältä.

Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan
Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.

— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa vuoteessa.

— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.

— Kohta kaksi viikkoa.

— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?

— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria
katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut.
Olkaa nyt varovainen.

Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea
hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean
leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon
perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua
kokonaan.

— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi
joutua rintamalle!

Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.

Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi... hän tässä,
sairasvuoteessa... ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta
kulkeneena... miten siellä kotona?

Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.

Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä
hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut...
No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:

— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä
jo kauankin...?

— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on
täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin,
kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.

— Tiedätkö, miten siellä kotona...?

— Eiköhän ne hyvin siellä... Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona
kuin isäsi ja vanha Tuomas.

Laurin katse synkkeni.

— Onko ne sitten... punaisten puolella?

— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia
lienee vankeinakin.

— Missä lienee Tuomas? Onko... onko hänestä kuulunut mitään?

— Kyllä... täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että
Tuomas on ylennetty vänrikiksi.

Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään
mies.

— Pitäisi tästä minunkin joutua...

— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä rauhallisena.

Tyttö nyökkäsi ja poistui.

Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka
hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa.
Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa
kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.

Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet?
Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan
kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.

Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo
hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja
vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli
äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin
kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt
jo odottaa tietoja häneltä?

Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty
liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli
jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin
sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten
taas taistelussa.

Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi
lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut,
mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja
isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat
sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.

Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna
oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.

Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä
odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että
Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli,
uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei
ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku
toinen. Se ei tuntunut hyvältä.

Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä
kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin.
Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut
kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.

— Missä hän on?

— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten
eräältä toisellakin.

Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka
totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.

— Keltä?

— Punamäen Kaisulta.

Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka
hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut
niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa
joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin
tehtäväänsä.

— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin
kirjoittamaan.

Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta
jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa
Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin
kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.

Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli
Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.

— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.

— Niinhän tuo... pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden...

— Tulleeko vielä miestä?

— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.

— Olipa siinä sitten vaara lähellä.

Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa
kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli
hänet pelastanut.

— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.

— Jospa lienee... niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo
itsekin.

— Tulleekohan pian lomalle?

— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja
sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.

— No johan...

— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua
lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.

Lauri hymähti.

— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?

— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse
hänen tilalleen.

Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli
ihmetellen isäänsä.

— Miten siellä kotona sitten?

— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa
taloa vanhan Tuomaan kanssa.

Poika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:

— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun
minäkin...

Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi
kätensä Laurille.

— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin... tee kaikki minkä voit.

— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja... muillekin siellä kotona.

Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat
kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin
kauaksi kuin vapaus koittaisi.




IX.


Maaliskuun päivät olivat kulumassa.

Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut.
Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan
valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas
uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein
vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty
rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?

Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi,
kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo
punaisten tuloa.

Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja
semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on
hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta.
Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja
Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli
muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut
lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli
Mannerheimille».

Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu
olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset
yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin
vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja
_survaistiin_ valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet,
että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.

Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien
makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli
käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen
kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä
siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat
vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta
niin paksulta, ettei iljennyt astua.

Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään
pistää.

Keskustelukin saattoi viritä.

— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on
pistetty joka paikkaan.

— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee
niitä eteen sattuu, kun räjähtää.

— Tulkoonpas pahalainen!

— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa
mukamas... ymmym...

Piti ihan nauraa sille valheelle.

— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.

— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut
varina.

— Joo.

       *       *       *       *       *

Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha
Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo
ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.

Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin
ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn
täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani
harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet
äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki
sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.

Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle.
Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja
kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa.
Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa
uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.

Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki,
ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa.
Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin
kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta.
Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä
yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe
enää elävinä.




X.


Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin
haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut
näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?

Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin
tapahtui?

Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja
lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.

Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla
näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä,
että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys
olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta
ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään,
raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.

Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti
liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua,
ammuttaisiin.

— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan,
oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja
vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.

Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa.
Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi
kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.
Kuolema olisi paras vapauttaja.

Lauri!

Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut
jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla
pelastanut hänen isänsä ja muitakin.

Itkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.

Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan
pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli
toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään,
laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen... Ja kun
Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi
tahtonut maan alle painua.

Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että
sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli
vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa
oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana
lääkkeenä. Ei mitään sellaista!

Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin
mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.

Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen
lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei
voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja
ilkkuisi hänen vankina-ololleen.

Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt
Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja
liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen
tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja
hoiteli kuin omaa lastaan.

Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä,
kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin
hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä
luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä
ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli
rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja
alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät
ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen
asiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.




XI.


Oltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut
pitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.

Viisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen
sankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan
vapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta
puolitiessään.

Ei oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä
ajatella vuosi takaperin.

Nyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi
olivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi
horjumattomana.

Juho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin
lauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat
lämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina
liikkuivat ihmiset pihateillään.

Kotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa
ja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja
punaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten
asemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään.
Eksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja
lapsethan olivat syyttömiä raukkoja.

Kuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski
rakastamaan vihamiehiään.

Vanha Tuomas tuli riisumaan hevosta.

— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua,
virkkoi isäntä kiirehtien tupaan.

— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas... jurisi Tuomas, —?
Min'en antaisi.

— Noo, kyllähän Tuomaskin antaisi, kun asiata enemmän ajattelisi. Mitäs
pahaa ne lapset ovat tehneet?

Isäntä palasi kohta mukanaan leipäsäkki ja käsikorissa voita ja lihaa.

Tuomas kekkelehti reen vieressä. Vihdoin virkahti:

— Jos isäntä uskoo, niin kyllä minä nämä toimitan... syyttömiähän
ne lapset ovat. Akoille ei kyllä kävisi antaminen. Joutaisivat nyt
pureksia sitä ainaista solirattiaan.

Juho laittoi Tuomaan viemään juhla-apua. Käski Tuomaan jakaa oman
harkintansa mukaan. Mielissään lähti ukki ajamaan pauhaillen
soliratteja mennessään.

Juho myhähti suopeasti tupaan mennessään. Mahtoi Tuonias-paralla olla
pään vaivaa, miten sopivimmin jakaisi annokset.

Saunan jälkeen istui Juho hihasillaan ikkunan ääressä ja katseli
kevätöistä hämärää. Näytti yöksi rupeavan satamaan. Kaisu oli hänen
huomaamattaan tullut huoneeseen ja arkaillen näytti aikovan sanoa
jotakin.

— No mitäpä se tyttöseni nyt aikoo? kysäisi Juho.

Tyttöselle näytti olevan vaikeaa sanoa asiaansa.

— No mitäs erikoista se Kaisu pikkarainen nyt hautookaan päässään?
koetti isäntä yhä ystävällisemmin.

Jopa tyttökin rohkaisi itsensä.

— Minun tekee niin mieleni rintamalle.

Juho ällistyi. Tulipa se nyt odottamatta.

— No mitä sinä siellä haluaisit tehdä?

— Tarvitaan kai siellä sairaanhoitajia, ja sitten punaisessa
ristissä... minä oikeastaan tahtoisin sinne, missä kaatuneita ja
haavoittuneita korjataan taistelun keskellä pois kentältä.

— Ja sinä uskaltaisit sinne?

— Niin.

Juho käänsi värähtävät kasvonsa ikkunaan. Pöydän kulmalle putosi pari
kirkasta pisaraa.

Kääntäessään jälleen katseensa tyttöön, joka siinä seisoi ujona maahan
katsellen, virkkoi hän:

— En minä voi sinua kieltää. Kuoleman kentille en sinua kumminkaan
mielelläni laskisi. Kukapa tietää... saattaisi tuonen teräase sinuunkin
sattua.

»Sitä minä tahtoisinkin», ajatteli tyttö, mutta sanoi kumminkin ääneen:

— Sattuuhan se niin moneen muuhunkin. Ehkä siellä eivät epäilisi minua.

Juho ojensi tytölle kätensä:

— Kyllä sinä pääset. Ja kun palaat, niin toivon saavani pitää sinut
tyttärenäni.

Tumma puna läikähti tytön poskille. Juhon sanat olivat koskettaneet
soittimen kieltä, jonka tyttö luuli iäksi vaienneen.

Emäntäkin oli tullut paikalle, ja isäntä kertoi hänelle tytön aikeista.

— Mitä sinä siihen sanot?

— Eihän minulla ole oikeutta kieltää yhtä enemmän kuin toistakaan,
vaikka pidänkin Kaisua kuin omana lapsenani.

Pyhien jälkeen Juho lupautui tyttöä saattamaan kaupunkiin asti.

Alkaisivat jälleen pitkät ikävät illat tytön mentyä. Kukapa lukisi
heille ääneen iltasilla ja laulelisi sunnuntaisin. Mutta tarvittiinhan
sielläkin hellää kättä, missä haavoja iskettiin.




XII.


Pikkukaupungin asemalla odotetaan sairasjunaa. Äsken suoritetussa
suuressa taistelussa on haavoittunut myöskin Mäenpään Tuomas. Hänkin on
tulossa kotikaupunkiinsa hoidettavaksi.

Omaiset odottavat omaisiaan, tuttavat tuttaviaan. Kaikkien kasvoilla
näyttää olevan vakava jännitys. — Pahoin haavoittuneita, on viesti
kertonut.

Juna vierii asemalle. Punaisen ristin miehet ja muutamat
sairaanhoitajattaret, niitten mukana Kaisu, ovat valmiina paareineen.
Vaunujen ovet avataan.

Tuskallisen jännityksen hetki.

Silpoutuneita käsiä ja jalkoja. Tajutonna paareillaan makaavia, joilla
on veriset siteet päässä.

Samalla vierii asemalle vankijuna, jossa on samalta kentältä vangittuja
punaisia.

Mieltä järkyttävä näky. Toisella puolen asemaa haavoittuneet, toisella
vangit.

Ja kun sairaspaarit lähtevät liikkeelle, lähtevät myöskin vangit
vartijainsa saattamina.

Kaisu on huomannut veljensä Kustaan vankien joukossa. Tahtomattaan on
hän tullut ottaneeksi jonkun askelen sinnepäin. Kustaakin on huomannut
sisarensa paarien ääressä. On vain muutamia askeleita vangin ja sisaren
välillä.

— Lahtarien kätyri! sinkoaa Kustaa sisarelleen.

— Punaryssä! Älä koskaan näytä minulle silmiäsi!

Ja itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa
Mäenpään Tuomas.

       *       *       *       *       *

Keskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio
on siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin
nurkissa ja alastomissa puistoissa...

Kaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa
tuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.

Oli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle,
juna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee.
Tuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.

Missähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi
sammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen
Suomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.

Tänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta
kärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään
toisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.




XIII.


Lauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä
katsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin
tällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun
juoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.

Oli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään
pysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä
pitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy
toiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien
sorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle.
Punamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa
punikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan
haavansa.

Lauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin
haavoittanut hänet taistelussa.

— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa
murha-aikeessa... takaapäin salakavalasti...

Keskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin
otsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta
tärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista
urhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin
kuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas
rinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka
taisteli viimeistä suurta taisteluaan.

Hämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi
kätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä.
Posket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.

— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku
miehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika... Nyt suoritetaan
viimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä,
aiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta,
ymmärrätkö... hän on hoitanut minua... Saakoon elatuksensa osastani
Mäenpäässä... niin kuuluu testamentti... Ja nyt taisteluun! Ketjuun,
eteenpäin, mars!

Tuomaan rinta nousi vielä kerran ja sitten asettui lepoon.

Laurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä
huoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:

— Meni taas pois yksi maan parhaimmista. Emme voineet auttaa.

Lauri seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärään yöhön.

Mitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista
hourailua, vai olisiko Kaisu todellakin...?

Ovelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen
seisoi hän sanattomana.

— Kaisu!

Tyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut
enää oikeutta.

Lauri meni ja otti tytön käden omaansa.

— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt
jotakin...

Tyttö kertoi tulonsa, kaiken muun jätti vielä kertomatta.

— Ja olet hoitanut Tuomasta. Olisinpa ollut hänen tilallaan!

Puna kohosi tytön poskille, mutta hävisi jälleen.

Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka
vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin
kalpeni ja punastui.

Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat
kumpaiseltakin.

Hetken kuluttua virkkoi tyttö:

— Tuomas kai viedään kotiin.

— Niin, sinne kai... isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä
täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.

— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.

Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti
peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.

— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin... mutta —
Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran...

— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.

Lauri katseli ihmetellen tyttöä.

— Miten niin?

— Enhän minä tiedä... mitä ennenkään... — tyttö ei oikein tietänyt mitä
sanoisi — mutta nyt...

Sanat katkesivat. Kirkkaat pisarat vierähtelivät ripsien raosta.

— Hyvä tyttö, sano nyt mitä aioit.

— Kuulin, että Kustaa on syyllinen veljesi kuolemaan ja...

— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa
lähtiessä. Oma...

— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi
muistoksi meille.

— Nyt en sinua yhtään ymmärrä.

— Tulet vähitellen ymmärtämään. Minä olen murhaajan sisko.

— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu
nyt kokonaan sinusta.

Kaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän
pyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.

Tarttui Laurin ojennettuun käteen ja puristi heikosti.

— Jos sinä niin tahdot...

— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro
terveisiä isälle ja äidille. Ja odota.

— Etkö tule Tuomasta saattamaan?

Lauri mietti hetkisen.

— Jos vain pääsen. Ja nyt hyvästi.

Lauri meni vuoteen luokse, laski kätensä veljen otsalle.

— Hyvästi, veli, ja kiitos kaikesta. Menen täyttämään määräystäsi.

Tultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky
kuului: eteenpäin!




XIV.


Illan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle
seinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa
vanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.

Juho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman,
että Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle
ilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha
rovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari
raamatunlausetta:

»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta
auttaa myöskin meitä.

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän.»

Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä,
jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»

Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli
elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät,
kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne
otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.

Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa
odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.

Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta.
Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin
kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!

Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut.
Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle
ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.

Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet
hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä
takaisin.

Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin
määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on
välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti
niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.

Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi
käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä.
Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä
sille matkalleen jäädä.

Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun
miehet harvenivat.

Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille.
Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään.
Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan
ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni
lähtö jäädä lähtemättä.

Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy
talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti
taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru
kallistaisi sinne omiensa joukkoon.

Mutta kaikkeapa tässä... Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella
edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.

Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.

— Mihin sinä nyt...?

Juho mietti:

»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»

Mutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.

— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän
ja painui penkille.

— On tapahtunut Herran tahto.

Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon
koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.

— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.

— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.

— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa
nyyhkyttäen.

Juho istahti äidin viereen.

— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin...
Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa
hautaan laskemaan?

— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?

— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.

— Jäisikin Lauri jo kotiin.

— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on
saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.

— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?

— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo
kevätkylvöön palaamme.

Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.
Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.

Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan,
että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka
kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma
veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja
palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.

XV.

Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin
alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan
tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun
ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.

Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan
joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne,
missä taistelu oli alkanut.

Kolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.

Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi
jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet
kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa
sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!

       *       *       *       *       *

Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa.
Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot
siellä ajaisivat.

Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen
veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten
korkeudessa väräjäviä tähtiä.

Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui
olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen
niinkuin aina ennenkin.

— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.

— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin,
poika, ole niin tehtävä?

— Kyllä. _Miehiä_ siellä tarvitaan.

— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa
vapaus.

— Tuskinpa vain.

— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä
pian täyttää sinun paikkasi siellä.

— Kyllä, isä.

Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja
tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain
ajoivat.

       *       *       *       *       *

Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä
oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin
viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli.
Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.

Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on
selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan
kylvöllä hävitetty.

Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä
vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien
avaruudessa tuikkiessa.




XVI.


Jo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten
rintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti
olikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin
niskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.

Muutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään
alustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän
pyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin
työteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen
jalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet.
Navetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin.
Palvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti
järeällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain
naureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.

— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset,
juritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa
tekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!

Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta
ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei
ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka
nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi
todellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.

Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään.
Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului
ilta.

Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä
taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina
hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa
ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai
olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa,
jos sinne kentälle jäivät?

Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin,
olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun
ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.

Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä,
joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut,
ja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa
kotinurkissaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin
valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa
lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.

Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin
kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.

Joku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin valloituksesta:

— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.

— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin
ryssienkin lähtiessään.

Se oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se räjähti.

— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.

— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan!
Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin
Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.

— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli
edellinen.

— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen
nenästävetäminen.

— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas
nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt
käpäläkantaan, hitsiläiset.

— Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.

— Miks'en puhu... ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa
miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:

— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.

Punaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.

— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!

— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!

— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat
nostetaan!

— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä
heilua...

— Puhuu päähänsä reikiä.

Vanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan. Jurahti:

— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin
punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.

Kukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.

Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen
hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:

— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin
venäläisiä veljiä haukutaan.

— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole
venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.

— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.

— Ja lahtareita.

— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.

— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.

Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas
alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies»
kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.




XVII.


Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven
jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden
viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita
mieliä.

Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun
sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.

Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa.
Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan,
jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja
kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt
todellakin totta, että _ryssä_, satavuotinen painajainen, oli työnnetty
omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia
punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?

       *       *       *       *       *

Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.
Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.

Perhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia
pöydältä.

— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas
etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli
kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.

Jussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:

— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.

Jussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi
luettuaan:

— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!

— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti
vanha Tuomas.

— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.

— Eipä taida olla »Työmiestä».

— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.

Jussi iski silmää Tuomaalle.

— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan näkynyt?

— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja...

— Elkää tuossa nyt rehennelkö... ei sitä nyt vielä tiedä...
keskeyttivät punaisimmat.

Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja
ilon johdosta.

— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu
tulelle!

Jussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset
emännälle.

— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.

Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa
omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli
kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan
hämärässä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi
lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta
tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen
kevyeltä aloittaa päivän askareet.

Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä
määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava.
Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka
loukkoon.

Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä
virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.

— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä
hetkenä tahansa.

— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!... Heh...
ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu... Ja miehet kynnökselle!

— Elä komenna!

— Käy itse kyntämään!

— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!

Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista
miehistä muutamat jurisivat:

— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!

— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.

Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli
hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja
kuistille. Emäntä hymähti:

— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä
tulemaan.

— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että
iltasaunalla jo tulevat.

Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet
tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.

Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta
sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.
Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi
Tuomaan kuoleman jälkeen.

Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva
puro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras.
Olipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana
päivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai... Nyt päästään
lauantaisaunaan.

— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.

— Eiköhän... kyllä kai Tuomas... lieneekö sitten maat tulleet kuntoon
karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.

— Jos minäkin tulen.

— Tule vaan.

Loppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.

Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja
siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!

Nyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!

Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä
esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin
tervehtien tulijoita.

Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo
oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas
ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata
voittajana kotitanhuilleen.

— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?

— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.

Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt
kiirehtikin...

— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai
odottaneet.

— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.

Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut
tikarinsa naulaan.

Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan
voimattomaksi.

— Eivätkös tulleetkin... Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi
odottavansa.

— Eikö äiti odottanut?

— Kyllähän minä... mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin,
vaan taitaa olla nälkä... Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä
osaamatta mihinkään ryhtyä.

— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien
niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt.
Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui
saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella,
välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia
kuunnelleet.

Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.




XVIII.


Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei
ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään,
joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.

Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa
oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili
siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa
sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.

Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan
vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan
lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee
käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja
Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä
pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten
mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei
ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.

Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan
kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat
auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.

Nytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta:

— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä
valkoisia...?

— Mitkä niin...?

— Nepä, joista haastat... Englanti ja Ameriikka ja ne muut.

— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä epäilee.

— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara
mietteissään.

— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin.
Tulevat suurina miehinä.

— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.

Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein
semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne
»tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain
niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön
viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.

— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi
Saara painavan äänettömyyden katkaisten.

— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.

— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne
loppuiäkseen.

Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten
puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut
häpäistä luokkansa ja vanhempansa.

Kustaa heilahti kärsimättömästi.

— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään
kaivata.

— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.

— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu...!

Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että
tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään
kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja
yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin...

Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan,
kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus
vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin
tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli
heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin
mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään... Parasta onkin, että pysyy
vain siellä, mihin on lähtenyt.

Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut
sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi
silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani
katsomaan.

Ja olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.

Mitä? Nythän se sieltä taisi tullakin, heiskale.

Se näkyi olevan.

Saara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin tulijaan.
Mitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?

Eikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin
lahtareillakin.

Saara tunsi sydänalaansa etovan. Tuli kuin vartavasten härnäämään.

Tyttö tuntui viivyttelevän porstuassa. Hieman arastellen aukaisi tuvan
oven.

— Päivää, kotonahan täällä ollaan.

Saara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä kuin
iskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.

— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse. —
Kehtasitkin enää tulla!

— Käy istumaan, kehoitti Saara kylmästi.

— Lahtarienko kanssa sitä tultiin?

Tyttö näytti olevan hämillään.

— Hakamaan Annan kanssa minä tulin.

Kustaa imi piippuaan, savupilvi pölisi yli tuvan.

— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi
kuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.

— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin tiesin,
että oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.

Tytön ääni kuulosti varmalta.

— Mäenpään Tuomaalle! virkahti Kustaa.

— No siitäkö se sitten... kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No
kyllä se mies joutikin.

— Älkää puhuko isä enää noin, pyyteli tyttö.

— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!

— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana
ja kuin säälien isäänsä.

— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään häpeä!

— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi
ilmoittanut.

— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut
siitäkään apua. Häpeämätön olet!

Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta
vierähti pari pisaraa.

— Mitä varten nyt äitikin... minähän olen tehnyt kaikessa oikein ja...

— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät
tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja
nuolemaan. Hyi helvetti!

— Minä pyytäisin isää nyt...

— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö
liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata.
Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!

Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen
omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.

Kustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti
nurkkaan.

— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!

Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä
ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.

— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.

— Vai vielä tässä hyviä...!

— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne
jäänekin.

— Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni! kuohahti tyttö.

— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän
pirttiin, jollet mieltäsi muuta!

— Sitä minä en tee!

— Niinpä mene sitten!

Tyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan
ovella: — Hyvästi sitten.

       *       *       *       *       *

Kaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli
katsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.

Tyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut,
että äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja
alkaisi sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin
kivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.

Tyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru
ja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan
hänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.

Mihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan, mutta
Lauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei sinne,
ei vielä ainakaan. Sitten jos...

Ajatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin,
miks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.

Tyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina
hänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.

— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä minä
ne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit vain
kotinasi.

Mieluummin hän olisi mennyt Mäenpäähän, mutta täytyi jäädä odottamaan.




XIX.


Juho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo
painua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi
ja alkoi riisua hevostaan.

Juho käveli pihaan, ja Lauri talutti hevoset hakaveräjälle.

Tänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli
puhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt
siihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.

Kaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo
lauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää
senkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut
siitä puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun
ei puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?

Oli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut maininneeksi
jotakin Kaisun vankinaolosta.

— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa
totisiksi muuttuessa oli jatkanut:

— Kehtasivat kohdella tyttöä sillä tavalla. Olisi talot puhtaina,
jollei silloin olisi henkensä edestä hiihtänyt sanaa tuomaan. Mutta
eihän sitä näillä maaseutuesikunnilla ollutkaan paljon muuta tehtävää
kuin toimittaa vangitsemisia. Siellä istuu nyt sitten syyttömiäkin.

Isä oli kertonut sen vuoksi eronneensa esikunnastakin ja lisännyt
halveksivasti hymähtäen:

— Kyllä ne olivat miehiä siellä esikunnassa istumaan, mutta yksikään ei
uskaltanut taisteluun.

Lauri oli tämän oudon uutisen kuultuaan tuntenut harmia ja syvää
sääliä. Mitä tyttö olikaan ajatellut vankilassa ollessaan? Oli poloinen
varmaankin pelännyt sinne iäksi jäävänsä. Kyllä olivatkin osoittaneet
perinpohjin typeryytensä vangitessaan tärkeitä tietoja tuovan
sanantuojan. Saisivat kerran häneltäkin kuulla kunniansa moisesta
teostaan.

Lauri oli kävellyt Hakamaahan johtavaa metsätietä. Hänen täytyi tavata
tyttö viipymättä. Äitikin oli aamulla häneltä kysynyt, miksi ei Kaisu
enää käynyt heillä.

— Olisin pitänyt tytön tässä kuin oman lapseni, mutta sinne meni eikä
käy enää katsomassakaan, oli sanonut ja tutkivasti silmäillyt häntä.

Olisikin parasta, että hän toisi pian tytön kotiin. Äiti oli viime
talven kärsimyksistä heikontunut ja kaipasi jo lepoa. Tukassa näkyikin
jo harmaita suortuvia.

Lauri istahti kivelle tien viereen. Oliko se nyt järkevää, että hän
näin kiireesti lähti tyttöä tapaamaan? Olisihan ehtinyt seuraavanakin
päivänä, kun oli sunnuntai.

Kuka siellä huhusikaan karjaa kotiin? Kaisu!

Oli tulossa tännepäin!

Lauri jäi odottamaan.

Siinäpä tyttö jo tulikin. Kainalossa oli varpuja, joista siteli
saunavastoja. Hiukset olivat auenneet ja valuivat olkapäille kuin
kirkkain kulta. Posket olivat vain kalpeat ja katse vakava.

Huomattuaan Laurin tien vieressä kivellä istumassa sai tyttö poskilleen
väriä.

— Ketä sinä odotat?

— Sinua. Kuulin kun karjaa huhusit. Tähän kivelle sopii kaksikin
istumaan.

— Ei joutaisi, kun karja on vielä salolla. Mihin sinä olit menossa?

— Sinua tapaamaan, tuli jo ikävä.

— No johan... etkö liene Annaa ikävöinyt!

Tytön silmistä tuikahteli veitikka. Sitten viime näkemän oli saanut
hymykuopatkin poskilleen.

Vierähti hetkinen, jonka kuluessa oli leikitelty sanoilla ja
vastanvarvuilla. Poika puhui nyt vakavasti tytölle.

— Miksi et ole kertaakaan puhunut vankinaolostasi. Miten raukka
oletkaan saanut kärsiä siitä.

Tyttö kätki kasvonsa pojan olkapäähän.

— Mitäpä nyt siitä, onhan se jo mennyt.

— Olisithan saattanut sanoa minulle. Yksin olet kaikki kärsinyt. Isä
vasta tänään puhui koko jutun. Olit sinä, oma pikku kulta, urhoollinen
tyttö!

— Noo, olisipa kai sen tehnyt kuka vaan. Ilkeintä oli vain, kun
epäilivät.

— Minä vaadin sinulle hyvitystä siitä. Otan myöhemmin selvän koko
jutusta.

— Antaisit olla, ei se kannata.

Tyttö sitoi viimeiset varpunsa vastaksi ja virkkoi:

— Nyt minun on mentävä.

— Kylläpä sinulla on kiire. Piti vain sanoa sekin, että äitikin ikävöi
sinua.

Tyttö vain hymyili, karistellen lehtiä vaatteistaan.

— Ja eikö se liene parasta, että tulet pian sinne kokonaan, jatkoi
poika.

Tyttö kävi totiseksi. Hetken kuluttua hiljaa virkkoi:

— En minä voi tulla sinne.

— Mikset voi, mitä sinä nyt...?

— Sanoinhan jo silloin, että... kun... Kustaa murhasi Tuomaan.

— Taasko sinä niitä ikäviä asioita! Sanoinhan minäkin sanani silloin:
mikään ei ole sinua estämässä.

Tyttö nosti surullisen katseensa poikaan, tarttui tämän käteen ja
virkkoi:

— Niin kauan kuin Kustaa ei ole sovittanut rikostaan, en minäkään voi
toisin olla omasi, kuin mitä nyt olen. Älä ole pahoillasi, mutta minä
en voi muuten...

— _Se_ ei ole estämässä enää. Kustaa on jo sovittanut rikoksensa
täydellisesti.

— Millä?

— Kuolemallaan. Hän on saanut tuomionsa. En olisi tästä tahtonut puhua
sinulle, mutta kun näytti näin olevan välttämätöntä. Isä olisi tahtonut
häntäkin auttaa pois sieltä, mutta tuomio oli jo tehty ja pantu
täytäntöön.

Tytön kasvot värähtivät. Ripsien raosta vierähti joku kirkas pisara.

— Parasta olikin, että pääsi rauhaan. Hänkin oli ennen hyvä poika,
mutta vähitellen muuttui.

— Saakoon rauhan haudassaan. Minäkin olen hänelle anteeksi antanut enkä
olisi hänen tuomiotaan sellaiseksi tahtonut. Tulethan, tyttö, huomenna
äitiä tervehtimään, puhutaan sitten enemmän.

— Minä tulen. Sano hänelle terveisiä.

Tyttö poistui karjapolulleen, ja Lauri lähti mietteissään kotiinsa.




XX.


Mäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen
maakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla
oli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.

Kapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon
ponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt
kutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat
neuvottelutilaisuuteen.

Arvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän
tuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista?
Mutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!

Oli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä.
Punamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän
ei vielä tietänyt mitään.

— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä
varten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti
isäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle
yhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä
eduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni
sopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin
tiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain
kaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha
mies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan
teidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet.
Torpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen
suunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata
ja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen
omaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä
asiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan
sitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.

Isäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa
ja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein
tarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.

— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja
metsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo
tänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta,
joka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?

Miehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta.
Muutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta
aloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.

— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne
semmoinen, että siihen kannattaa suostua?

— Kyllähän se...

— Sopisihan se kai...

— Isäntä ehkä vain puhuu piloillaan.

— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee
teistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon
teistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa.
Mutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä
kukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi
johtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat
sanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen,
ja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista
erossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.

Miehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin
käsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan
ja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän
pyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää
nenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?

No teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti
muhoillen, nähdessään miesten nolouden.

— Kyllähän se hyvä on, jos se vain niin kävisi päinsä.

— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia,
arveli joku.

— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin
vuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin
voisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.

— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten
vielä selostaisi, arveli joku.

— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi
tullakseen, ehdotti toinen.

— Katsellaan vain rajoja, pyyteli kolmas.

— Tulleeko tuosta puuhasta mitään, jurahti Punamäen Kustaa.

Isäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa
muuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.

— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä.
— Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen
puuhan kunniaksi.

— Vai niin... vai ottaa tämä Lauri emännän.

Onnea vain!

— Taitaa olla morsian kaukaisiakin? kysäisi joku.

Kaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen
päänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.

— Eihän se kaukaa... Tämä Punamäen Kaisuhan se on, sanoi isäntä.

Jos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä
entistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin
vai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko
puhetta.

— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja
kääntyen Kustaaseen lisäsi:

— Meistä nyt taitaa sitten tulla vanhat vaarit ja läheiset sukulaiset.

Kustaa näytti pahaenteiseltä ja vaikeni.

Lauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä
seisoi muhoilevana.

— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti
Kustaalle.

Isäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.

Kaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:

— Älä ole vihainen, isä.

— No, menehän nyt tuosta... jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.

Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.
Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.
Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli
myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.
Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.

Kun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.

— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla,
virkkoi yksi.

— Samaa minäkin.

— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut,
vaikka kuka olisi haastanut.

— Onhan tämä Kaisu sukkela tyttö.

— Ja Laurikin on säyseä mies, kyllähän sen kanssa sopii...

— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani
puhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa
säilymisestä.

       *       *       *       *       *

Miehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän
isännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin
hyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi.
Ja saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten
voitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi
silloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.

Miehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli
erottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä
sopimuksesta, ja yksi aloitti:

— Tähän asiaan saattaa olla koira haudattuna.

— Niin minustakin... Mitä se muutoin rupeaisi maitaan jakamaan.

— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on
mielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.

— Minä vain en usko, arveli toinen.

— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä
tekemään.

— Kyllä se kettu osaa häntänsä piilottaa.

— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen,
ja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan,
että porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle
vastaavaa hyötyä.

— Niin sanoi, ja tämäkin Mäenpään ukko on suurporvari.

— Mitä Kustaa sanoo asiasta? kysäisi joku.

— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi
muutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.

— Etpähän pysy erossa, koskapa tyttäresikin annoit porvarin pojalle.

— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön
minne haluaa.

— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi,
naureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.

— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla.
Sittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä
ratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus
näyttäisi pysyvältä.

Muutamat miehistä päättivät kumminkin suostua isännän tarjoukseen.




XXI.


Juhannusaaton ehtoo.

Mäenpäässä vietetään Laurin ja Kaisun vihkiäisiä. Pihaan ja kuisteille
on pystytetty koivuja, niitä on tuvassa ja kamareissa. Puheenporina soi
joka nurkasta.

Naapuripitäjistäkin on tullut vieraita, mutta talon alustalaisista on
osa jäänyt tulematta, ja se on koskenut isäntään kipeästi.

Hän on viimeiseen saakka tahtonut uskoa mahdollisimman paljon hyvää
kapinaan osallisista alustalaisistaan, puuhannut ja järjestänyt heidän
hyväkseen, mutta tulos on ollut vähäinen. Välit heidän puoleltaan ovat
pysyneet kylminä edelleen. Takapuheita on saanut kuulla vähänväliä,
joskus rumiakin juttuja.

Torpparit eivät ole yksimielisesti hyväksyneet hänen
lohkomistarjoustaankaan. Siitäkin hän on saanut kuulla yhtä ja toista.
Ensiksikin torppareilta itseltään ja toispaikkakuntalaisilta, jotka
ovat ihmetelleet, miksi Juho maitaan tahtoisi niin kiireellä ryhtyä
jakamaan. Varmaankin palkkioksi uhkauksista ja kuolemantuomioista, ovat
sanoneet.

Hänen hyvää tarkoittava toimenpiteensä on näin ymmärretty väärin ja
osaksi joutunut naurun alaiseksi. Ehkäpä omat torpparitkin ovat siitä
pilkaten puhuneet. Nytkin useat vieraista ovat ihmetellen kyselleet,
mitä hän oikein tarkoittaa sillä, että vankeja puuhaa ehtimiseen pois
ja maitaan aikoo melkein ilmaiseksi jakaa.

Vankeja hän on tosin koettanut vapauttaa, niitä, joita on tuntenut.
Omat alustalaisensa hän on saanutkin vapautetuksi takaamalla heidät.

Onkohan siitäkään mitään hyötyä ollut? Tuskinpa sitäkään ovat
käsittäneet muuksi kuin omien etujen ajamiseksi.

Juho on hetkeksi jättänyt vieraansa ja kävellyt rantaan, jossa on
istunut vesikivelle. Mikä lie ahdistajainen tavannut, joka niin
raskaasti painoi. Olisihan pitänyt poikansa hääiltana olla iloinen,
mutta tällä kertaa ei jaksanut. Suotta kai antoi mielensä painua näin,
mutta ei voinut sille mitään, että tuntui katkeralta ajatellessa, kun
omat mökkiläisensäkin käsittivät hänet niin kovin väärin. Hän oli
rakkauden töillä koettanut parantaa repeytyneitä haavoja, mutta nyt
vihdoinkin huomannut sen turhaksi. Oppi, jota heihin oli istutettu
ei näyttänyt lähtevän. Hän oli saanut kuulla, että monet vankilasta
palanneet hautoivat kostoa ja odottivat aikaa, jolloin heidän vuoronsa
tulisi maksaa moninkertaisesti mitä olivat kärsineet.

Näinkö he aikoivat tulevaisuutta ja uutta Suomea rakentaa?

Viha ja vaino ei tulisi loppumaan. Ja jos rauhakin saataisiin
pakkokeinoilla pysymään, ei se olisi oikeata rauhaa. Vanhat hyvät ajat
olivat ehkä pitkiksi ajoiksi menneet.

Juho tunsi olemuksensa kummallisesti kokoonkutistuneeksi. Läjään
tuntuivat painuvan uudet toiveet onnellisesta ajasta. Maan
itsenäisyyskin saattaisi olla vain lyhytaikainen unelma, kun ei kerran
mitään kestävää saataisi rakennetuksi.

Juho nousi pihaan lähteäkseen. Lauri käveli nuoren vaimonsa kanssa
rantatiellä, ja huomattuaan Juhon tulivat he häntä vastaan.

Juho tunsi helpotusta katsellessaan elämänhaluisia nuoria. Saisivathan
he ehkä nähdä työnsä tuloksena uuden onnellisen Suomen, jos se häneltä
jäisikin näkemättä. Tulevaa sukupolvea ajatellen saattoi toki vielä
jotakin toimia.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄENPÄÄN ISÄNTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.