KUNNIANSA VANKINA

Romaani ylioppilaselämästä

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Suomentaneet

Annie & Felix Borg

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1923.

ENSIMÄINBN LUKU.

— Tämä on siis Kiowa! — huudahti Joseph Schwarz, saapuessaan tuohon vanhaan kaupunkiin. Hän ei ollut huomannut tulleensa perille, sillä hän oli nukkunut ajoneuvoissa; mutta tavanmukaiset järjestelyt tullin luona olivat herättäneet hänet, ja nyt hän ajoi kadulla, jonka molemmilla puolilla kohosi korkeita kivirakennuksia.

Hänen sydämensä sykki ilosta, sillä hän oli nuori ja elämänhaluinen. Täysin siemauksin hän hengitti suurkaupungin ilmaa, joka tuntui hänestä paljon puhtaammalta ja virkistyttävämmältä kuin ilma hänen kotikylässään, ja yhä uudestaan hän toisti itsekseen:

— Tämä on siis Kiowa!

Laihat hevoskaakit laahustivat vaivaloisesti eteenpäin ja pyörät vaappuivat katukivityksellä niin sietämättömästi, että Schwarz huomasi olonsa ajopelien vaatekatoksen alla arveluttavaksi, ja astui alas kadulle. Hän käski kyytimiehen ajaa lähimpään majataloon, ja alkoi itse kävellä vaunujen vieressä.

Kaduilla häärivät ihmiset kuumeisella kiireellä, pysähtyen tuon tuostakin ihailemaan kauppapuotien näyteikkunoita, ja mitä erilaisempia ajoneuvoja vieri pitkin katuja, ihmeteltävän taitavasti yhteentörmäyksiä välttäen. Nuorukaisen ohitse riensi kaikenikäisiä ja -arvoisia ihmisiä: kauppiaita, munkkeja, kerjäläisiä ja upseereja vilkkaassa hyörinässä.

Kaupungissa oli markkinat tavanmukaisine touhuineen ja hälinöineen. Ei vaihdettu turhia sanoja, ei tehty turhia liikkeitä. Kauppias, ostaja ja taskuvaras, kaikki noudattivat omia, edeltäpäin tehtyjä suunnitelmiaan päämääränsä saavuttamiseksi.

Ja tuon melun ja kuumeentapaisen touhun yllä lepäsi kesäiltapäivän kirkas auringonpaiste, heijastuen häikäisevänä rakennusten ikkunoista.

— Tämäpä vasta riehakasta menoa! — arveli Schwarz, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt suurta kaupunkia. Mikä tavaton eroitus tämän ja hänen entisen, rajoitetun elämänsä välillä! Äkkiä hänet herätti mietteistään ääni, joka huusi:

— Joseph!

Schwarz kääntyi ympäri, huomasi miehen, joka oli huutanut häntä nimeltä, ja riensi hänen luoksensa huudahtaen:

— Gustav!

Gustav oli pienikasvuinen, laiha ja sairaaloinen nuori mies, joka oli noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, vaikka hän näyttikin ensi näkemältä pitkine kastanjankarvaisine hiuksineen ja tuuheine, punaisine viiksineen paljon vanhemmalta.

— Sinäkö se olet? — sanoi hän Schwarzille. — Missä tarkoituksessa olet tullut tänne Kiowaan? Yliopistoonko?

— Niin.

— Oikein, poikaseni, — sanoi Gustav käheällä äänellä. — Elämässä ei ole muuta hyvää kuin opiskeleminen. Ja mihin tiedekuntaan aiot liittyä?

— En tiedä vielä. Tahdon ensin harkita, sitten vasta valitsen.

— Oikein, poikaseni, harkitsemiseen ei koskaan tuhlata liiaksi aikaa. Minä olen ollut täällä jo kaksi vuotta ja minulla on siis ollut liiaksikin aikaa harkita, mutta tuntuu sittenkin kuin olisin tehnyt päätökseni liian aikaisin. Mutta mitä tehdä? Peräytyminen on myöhäistä, ja sitäpaitsi minulla ei ole voimia… Niin, niin, tyhmyys ei ole niin helposti korjattavissa… Kuule, huomenna vien sinut yliopistoon, ja ellei sinulla vielä ole asuntoa, niin viedään tavarasi minun luokseni. Asun muutaman askeleen päässä täältä. Asettukaamme asumaan yhteen, ja jos kyllästyt minuun, niin voit etsiä uutta seuraa.

Schwarz suostui ilomielin ystävänsä tarjoukseen, ja neljännestunnin kuluttua astuivat molemmat nuorukaiset pieneen ylioppilaskamariin.

— Kuinka kauan siitä onkaan, kun viimeksi näimme toisemme? Kaksi vuotta, eikö niin? Päästyämme kimnaasista, — sanoi Gustav, asetettuaan Schwarzin matka-arkun nurkkaan. — Ja mitä sinä olet näiden kahden vuoden aikana toimittanut?

— Olen oleskellut kotipitäjässäni. Isäni ei tahtonut laskea minua yliopistoon.

— Mitä pahaa hän siinä sitten näki?

— Hän oli kelpo, mutta yksinkertainen ja kehityksessään takapajulla oleva mies. Olihan hän ainoastaan seppä.

— Onko hän nyt sitten muuttanut mieltänsä?

— Ei, ikävä kyllä. Hän on kuollut.

— Vai niin, — virkkoi Gustav yskien; — tuo kirottu hengenahdistus! — kuuden kuukauden ajan on se minua vaivannut. Sinä hämmästyt, kuullessasi minun rykivän näin… mutta odotappas vaan, poikaseni, kyllä sinäkin vielä ryit, kunhan ensin olet saanut nuokkua kirjojen ääressä ja nähdä nälkää. Onko sinulla rahoja?

— On, myin isäni koko jälkeen jättämän omaisuuden ja sain siitä 2,000 ruplaa.

— Kaksikymmentä "vasikannahkaa"! Tuhat tulimmaista, kylläpä sinulla sitten on rahaa!

Ja Gustavin täytyi jälleen yskiä ja rykiä.

— Tuo kirottu hengenahdistus… mutta kun täytyy hetkeäkään levähtämättä ahertaa… Päivisin luennot ja oppitunnit ja öisin luvut… Ei ole edes aikaa nukkumiseen; no, kunhan ensin tutustut meidän elämäämme, niin opit kyllä käsittämään, mitä yliopistossa oleminen merkitsee. Mutta mennään ylioppilaskapakkaan, niin saat tehdä tuttavuutta toverieni kanssa.

Näin pakinoidessaan Gustav yritti, yhä yskien ja rykien, hieman järjestää huoneessa. Hänen kumarasta selästään, kuoppaisista poskistaan ja pitkästä, harvasta tukastaan saattoi häntä paremminkin luulla elostelijaksi kuin kuluttavan työn ja ankaran ahertelun uhriksi. Mutta paksut kirjakasat, tahriintuneet paperikääröt ja yleensä koko huoneen sisustus olivat omiansa antamaan riittävän todistuksen siitä, että Gustav oli noita työtoukkia, jotka alituisesti nuokkuvat kielioppien ja sanakirjojen ääressä ja menehtyvät viimein liikarasituksesta. Schwarz sitävastoin hengitti täysin siemauksin pienen huoneen ilmaa, hänelle avautui siinä uusi elämä, hänen kaunein unelmansa oli muuttunut siinä todellisuudeksi.

— Mitähän ajatuksia mahtaneekaan syntyä aivoissa, joilla on onni saada asua näin korkealla taivaan ja maan välillä? — ajatteli hän itsekseen.

— Esittelen sinut vielä tänä iltana muutamille tuleville tovereillesi, — jatkoi Gustav, koettaen samalla saada vuoteen alta vetämänsä yksijalkaisen teekeittiön pysymään pystyssä. — Kapakka tulee ensin tekemään sinuun epämiellyttävän vaikutuksen, mutta se haihtuu pian. Sinun ei pidä kauhistua liiaksi kuulemistasi tyhmyyksistä. Elämämme on tosin hieman riehakasta, myönnän sen, mutta siitä huolimatta osoitamme ahkeruutta ja edistystä työssämme.

Tämän jälkeen vallitsi huoneessa lyhyt hiljaisuus, jonka ainoastaan Gustavin läähättävä hengitys keskeytti, hänen puhaltaessaan teekeittiön hiiliä.

Yö saapui ja varjot kävivät tummiksi. Valon kajastus, jonka teekeittiö levitti ympärillensä, kirkastui hetkiseksi, himmentyäkseen jälleen, Gustavin siihen, lattialla kyykkysillään ollen, puhaltaessa. Viimein alkoi vesi kiehua ja poreilla. Gustav nousi ja sytytti kynttilän.

— Kas niin, — sanoi hän ystävällensä, — tuossa on sinulle teetä. Minun täytyy nyt lähteä; on vielä annettava eräs lisätunti. Odota minua täällä; asetu nojatuoliin tai heittäydy vuoteeseen lepäämään. Tuhlattuasi kaikki rahasi on kai sinunkin ryhdyttävä antamaan lisätunteja. Se on kauheata, mutta mitä tehdä? Ylioppilaselämällä on myöskin varjopuolensa… Mutta miksi puhuisin sinulle nyt jo niistä? Meidän maailmamme on kokonaan eroitettu muusta maailmasta. Ihmiset eivät pidä meistä, eikä kukaan ota meitä vastaan. Jos sairastut, ei kukaan tarjoa sinulle auttavaa kättänsä… mutta se on nyt kerta kaikkiaan meidän kohtalomme. Nuo kelpo poroporvarit ovat harmissaan siitä, että me emme teeskentele ja että me nimitämme asioita oikeilla nimillään.

— Sinä näet kaikki liian synkässä valossa, — arveli Schwarz.

— Synkässä tahi ei, — sanoi Gustav katkerasti. — Sinä saat itse nähdä. Sanon sinulle heti, että sinun ei pidä kuvitellakaan päässeesi nyt liitelemään ruusuilla ja kukkasilla… Voi sinua, jos uskallat unelmoida tai tavoitella korkeuksia! Sinulle naurettaisiin vasten kasvoja, sinua sanottaisiin narriksi ja hölmöksi… Ja vaikkapa sanottaisiinkin, mutta kun se kalvaa sielua… no niin, olet itse näkevä… Kaada itsellesi teetä ja nuku. Tunnin kuluttua tulen sinua noutamaan. Anna tänne lakkini… No niin, näkemiin siis.

Hetken ajan Schwarz kuuli vielä Gustavin äänen ja läähättävän hengityksen portailta, sitten tuli hiljaisuus, ja nuorukainen ajatteli ystävänsä sanoja. Noissa kiihkeissä ja samalla mielenapeutta kuvastavissa sanoissa sekä äänensävyssä, jolla ne lausuttiin, hän oli huomaavinaan merkillisen sekoituksen kärsimystä ja katkeruutta. Hän kuvitteli Gustavin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet kaksi vuotta sitten kimnaasissa — ja nyt! Kuinka vaikea tuon pojan oli hengittää. Mikä kuumeinen kiihko kuvastuikaan hänen puheestaan ja kaikista liikkeistään. Elämä näytti jo kuluttaneen tyystin hänen voimansa.

— Kuinka ihminen voikaan muuttua! — ajatteli Schwarz. — Tuon poloisen voimat eivät ole kestäneet taistelussa. Ihmisellä täytyy olla vastustamiskykyä… niin, niin, elämä ei ole mitään lapsenleikkiä… mutta Gustav on liian synkkänäköinen… hän on joka tapauksessa liian aikaisin polttanut siipensä. Sitäpaitsi hän on, toivottomuudestaan huolimatta, työskentelevä edelleenkin, yhä edelleenkin. Ehkäpä hänen synkkämielisyytensä onkin vain verho, jonka suojassa hän varmimmin ja nopeimmin saavuttaa päämääränsä… No niin, minä olen myöskin pyrkivä voittoisasti päämäärääni kohti, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ja hänen luontainen tarmokkuutensa sai hänessä jälleen vallan.

Tuntia myöhemmin kuului portaissa jälleen yskimistä ja läähättämistä ja
Gustav ilmestyi huoneeseen.

— Kas niin, tule pian mukaan! — huudahti hän, — nyt näytän sinulle ylioppilaselämän iloiset puolet… mutta pian, me emme saa hukata aikaa!

Näin sanoessaan Gustav pyöritteli lakkia kädessään ja katseli kuumeisesti ympärillensä. Sitten hän aukaisi erään laatikon, otti sieltä esille kamman ja alkoi sukia pitkää tukkaansa.

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuorukaiset kadulla. Ja pian he saapuivat ylioppilaskapakan luo, jonka kirkkaasti valaistu edusta eroittautui räikeästi naapuritalojen synkästä pimeydestä. Myöskin Schwarzin leveä, tukeva selkä muodosti räikeän vastakohdan Gustavin suuren pään ja kaarevan selän rinnalla. Jälkimäinen käveli nopeasti ja mumisi jotakin itsekseen. Kapakan oven edessä hän nousi varpailleen, painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja katseli sisälle ravintolaan.

— Ei, hän ei ole siellä, — sanoi hän.

— Kuka sitten?

— Hän oli kuitenkin siellä; mutta hän on taas poistunut,

— Niin, mutta kuka sitten?

— Paljonko kello on?

— Yli yhdeksän… mutta kenestä sinä puhut?

— Kunpa hän ei olisi sairas.

— Jostakin tuttavastasiko?

— Luonnollisesti, ellen tuntisi häntä, niin en tietenkään olisi hänen tähtensä huolissani.

— Etpä tietenkään, — myönsi Schwarz.

— No niin, mennään sitten sisälle.

Schwarz painoi oven ripaa, ja he olivat tuossa tuokiossa suuressa ravintolasalissa. Kuuman ja paksulla tupakansavulla kyllästetyn ilman läpi näki Schwarz joukon tuntemattomia kasvoja. Salin perältä kuului tuon tuostakin milloin voimakkaampaa, milloin hiljaisempaa pianon rimputusta, johon yhtyi kitaran soitto, jota aikaansai muuan pitkä, laiha, lyhyttukkainen olento, jolla oli leveä arpi keskellä kasvoja; hänen pitkät, luisevat sormensa näppäilivät kitaran kieliä, suurien, uneksivien silmien tuijottaessa kattoon. Ylioppilas, joka istui pianon ääressä, oli vielä aivan lapsen näköinen. Hänkin oli pitkä, terve ja kaunisihoinen nuorukainen lapsellisen viehkeine suineen, joskin hänen silmistään kuvastui syvä, uinuva surumielisyys. Pianon ääressä seisoi joukko hauskalla tuulella olevia poikia, odottaen tilaisuutta meluamiseen ja säestäen soittajaa sekä liikkein että äänin. Toisia poikia istuskeli tuoleilla ja penkeillä ja muutamia nuoria tyttösiäkin oli mukana, tuollaisia hupakkoparkoja, jotka kuluttivat elämänsä lyhyen kesän uneksumisessa.

Salin seinien vierillä oli pieniä komeroita, joissa pelattiin korttia. Puoleksi avonaisista ovista näki Schwarz pelaajien kiihoittuneita kasvoja, jotka kääntyivät ainoastaan silloin, kun asianomainen heitti pois sikaarinpätkän tai sytytti uuden. Kassanhoitaja istui pöytänsä takana, luoden välinpitämättömän silmäyksen yli seurueen ja merkiten silloin tällöin uuden velan edessään olevaan kassakirjaan. Hänen vieressään torkkui hänen apulaisensa horjuvalla tuolilla, pysyen vain ihmeen avulla tasapainossa, ja tarjoilupöydän kulmalla lepäsi kissa ja naukasi ja sulki silmiänsä filosoofin merkillisellä tyyneydellä.

— Ei, mutta siinähän on Schwarz! — kuului ääni salin perältä, ja nuorukainen näki erään entisen koulutoverinsa lähestyvän savumeren lävitse.

— Sinäkin täällä! Mitä kuuluu?

Joukko nuorukaisia ympäröi vastatulleen.

— Hyvät herrat, esittelen tässä teille erään ystäväni, joka tahtoo liittyä meidän erinomaiseen seurapiiriimme,— sanoi Gustav pakoitetusti hymyillen sekä jatkoi Schwarzin puoleen kääntyen: — Huomaa tarkoin, että siveellinen velvollisuutesi saapua joka ilta tänne tarjoaa sinulle myös sen hauskuuden, että et saa nukkua ainoatakaan yötäsi rauhassa. — Uusi jäsen! Erinomaista! On pidettävä puhe! Hoi, Augustinowicz, tulehan tänne, sinun täytyy puhua!

Samassa ilmestyi paikalle muuan nuori, merkillisen näköinen, pienenläntä, suurivatsainen, kaljupäinen olento. Hän heitti lakkinsa tuolille, kapusi pöydälle ja aloitti heti puheen:

— Hyvät herrat, vaadin ennen kaikkea ehdotonta hiljaisuutta, sillä muuten minun täytyy turvautua professorien puhetapaan. Silloin on teidän joka tapauksessa alistuttava järjestyssääntöihin. Mitä nyt? Kuulen melua! Hiljaa, hiljaa, muuten turvaudun tieteellisiin lausetapoihin.

Tämä uhkaus näytti tehoavan hetkiseksi; syntyi jommoinenkin hiljaisuus, ja puhuja jatkoi, katsoen ympärillensä, voitonvarma hymy huulillaan:

— Hyvät herrat, kokoontuessamme tänne, emme etsi ainoastaan rauhaa, unhoittaaksemme surumme. Minä esimerkiksi tulen tänne joka päivä, enkä edes aiokaan luopua tästä tavastani. Ette suinkaan tekään aio väittää, etten nyt tänään olisi täällä.

Meluisa kättentaputus seurasi näitä sanoja. Puhujan kasvot loistivat ylpeydestä ja tyytyväisyydestä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Schwarz.

— Ei mitään — sehän on puhe.

— Miksi?

— Huvin vuoksi.

— Mikä hän on miehiään?

— Hänen nimensä on Augustinowicz; hän on kelpo poika, vaikka onkin nyt päissään ja ajatuksensa pyörivät karusellia. Kaikesta huolimatta hän tietää mitä hän tahtoo ja hänellä on hyvä ja oikea tarkoitus.

— Mitä hän sitten tarkoittaa?

— Hän tähtää siihen, ettei meidän pitäisi kauempaa kokoontua tänne ilman päämäärää ja tarkoitusta. Hän on oikeassa, klubillemme on laadittava ohjelma. Jos tämän ehdotuksen tekisi joku toinen, saisi se varmasti kannatusta.

— Entä hän sitten?

— Kaikki mihin hän ryhtyy, muuttuu naurettavaksi ja jokapäiväiseksi.
Katso eteesi, Joseph, tiedän, että sinä et ole hänen kaltaisensa.

Gustav katsoi hetkisen Augustinowicziä ja jatkoi:

— Katsos, tuo ihminen on erikoisilmiö, hän on merkillinen sekoitus hyviä ja huonoja ominaisuuksia; hänellä on nopea käsityskyky ja hän on sangen älykäs, mutta hänellä on kehno luonne; hän tavoittelee korkeita päämääriä, joka johtaa usein huonoihin tekoihin. Lyhyesti: hän vaappuu yhä hyvän ja huonon välillä. Häneltä puuttuu toiminnan ja tarkoituksen tasapaino ja siksi hän kuluttaa voimiansa joutavuuksiin.

Tällä välin oli toisia ylioppilaita tullut lähemmäksi ja keskustelu oli käynyt yleiseksi. Schwarz tiedusteli ystävältään ylioppilaselämää koskettelevia seikkoja.

— Te elätte siis kaikki samojen mielipiteitten mukaan? — Emme, — vastasi muuan nuori liettualainen. —

Joukossamme ovat mielipiteet ja tavat erilaiset, ja kullakin on oma piirinsä.

— Ette siis koskaan ole mistään yksimieliset?

— Kyllä, useinkin. Käytännöllisissä seikoissa, jotka koskevat kaikkia, mielipiteemme tavallisesti käyvät yhteen. Sitäpaitsi eivät mielipiteittemme eroavaisuudet ole laadultaan niin vakavia kuin te ehkä luulette. Nehän todistavat ainoastaan, että me elämme, tunnemme ja ajattelemme.

— Mutta mihin piiriin te erityisesti kuulutte?

— Työläisten ja köyhälistön, meillä ei ole mitään erityistä nimeä.
"Leipurikisällit" nimittävät meitä "Talonpoikien ystäviksi".

— Minkätähden?

— Minkätähdenkö? Sen on kokemus pian teille opettava. Jokainen meistä koettaa päästä asumaan sellaiseen taloon, jossa asuu leipuri. Siten päästään hänen kanssaan tuttavuuteen ja saadaan velaksi tavaraa hänen kaupastaan. Suuri osa meistä elää velalla. Ravintolassa ei saa ruokaa rahatta, mutta leipäpalasen saa aina jostakin velaksi.

— Sehän on mukavaa.

— Niin onkin. Sitäpaitsi meillä on toinenkin ryhmä, joka alkaa herättää huomiota, nimittäin juuri "talonpoikien ystävät." Mutta heidän joukossaan on ainoastaan narreja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat. He puhuvat vähä venäjää ja juovat viinaa; siten, he osoittavat talonpoikaisystävyyttänsä.

— Ja mitä muita ryhmiä teillä on vielä?

— Mitään muita varmoja ryhmiä ei meillä ole, mutta kukin liittyy siihen ryhmään, johon hänellä on taipumusta. Toiset liittyvät yhteen siksi, että harjoittavat samoja opintoja, toiset taas siksi, että kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan. Yliopistossa tulette tapaamaan ylhäisöä ja alhaisoa, katolilaisia ja vapaamielisiä, tyhjäntoimittajia, naispukareita, yölintuja ja näiden vastakohtia, sellaisia, jotka tekevät ahkerasti työtä.

— Ja kuka teistä on kaikkein etevin?

— Sitä on vaikea sanoa. Toisten mielestä Augustinowicz on lahjakkain ja oppinein, mutta se on kyseenalaista; ahkerin on joka tapauksessa Gustav.

— Todellako?

— Niin, mutta hän on, ikävä kyllä, muuttunut viime aikoina; muutamat joukostamme eivät voi sietää häntä. Saatte sitäpaitsi itse nähdä, kun asetutte hänen luoksensa asumaan… Lisäksi hänen suhteensa rouva Potkanskyyn!… pelkkää haaveilua, hullutusta, eikä mitään muuta… sitä ei kukaan meistä olisi tehnyt.

— Kuulin vast’ikään, kuinka Gustav oli levoton jonkun naisen vuoksi, jonka hän luuli tapaavansa täällä. Kuka hän sitten on ja mikä tuo suhde on?

— No niin. Potkansky on eräs onneton nuori rouva, jonka kaikki Kiowan ylioppilaat tuntevat. Hän oli aikaisemmin erään Potkansky-nimisen lääketieteen ylioppilaan rakastajatar. Kuinka he tutustuivat toisiinsa, sitä en tiedä; mutta he rakastivat toisiansa intohimoisesti; tyttö oli silloin kahdeksantoista-vuotias, ja eräänä päivänä päätti Potkansky mennä hänen kanssansa naimisiin. Nuorukaisen omaiset koettivat kaikin voimin vastustaa häntä aikeessaan, mutta hän oli tarmokas mies ja pysyi lujasti päätöksessään. Hän meni siis naimisiin ja eli vuoden; kuusi kuukautta sitten hänen aivonsa pehmenivät ja hän kuoli. Leski ja pieni lapsi, joka sittemmin myöskin pian kuoli, jäivät suureen puutteeseen; ilman Gustavia olisi vaimoraukka kuollut nälkään.

— Mitä Gustav sitten teki?

— Hän teki todellakin ihmeitä. Vaikka hän ei omista penniäkään, antoi hän Potkanskyn vanhemmille haasteen ja sai aikaan sen, että nuo pohatat maksavat poikansa vaimolle pienen eläkkeen; eläke on tosin perin vaatimaton, mutta kuitenkin riittävä hänen elatukseensa.

— Mutta miksi Gustav sen teki, mitä velvollisuuksia hänellä oli leskeä kohtaan?

— Hän väittää tehneensä sen ystävyydestä Potkanskya kohtaan, mutta tämä syy ei riitä selittämään hänen menettelyään. Kerrotaan, että hän olisi ollut rakastunut tuohon naiseen ennenkuin tästä tuli hänen ystävänsä vaimo. Joka tapauksessa hän rakastaa häntä nyt; se ei ole mikään salaisuus.

— Entä nainen?

— Hän? Hän on tuon onnettoman tapauksen johdosta vielä aivan järkytetty; hän on henkisesti särkynyt, tullut mielipuoleksi. Hän ei voi lainkaan seurata päivän tapahtumia ja hän suhtautuu kaikkeen aivan välinpitämättömästi. Saatte kohta nähdä hänet; hän käy täällä joka päivä. Miehensäkin kanssa hän kävi täällä, eikä voi uskoa, että tämä on kuollut. Hänessä elää yhä edelleenkin toivo saada vielä kerran nähdä hänet.

— Mutta miksi Gustav sallii hänen tulla tänne?

— Gustav tekee kaikki mitä hän tahtoo ja sallii hänen puolestaan menetellä oman mielensä mukaan.

— Ja mitenkä tuo nainen suhtautuu häneen?

— Niinkuin tuoliin, lautaseen tai lankakerään. Hän ottaa vastaan kaikki lahjat, mutta huomaa tuskin hänen olemassaoloaan. Hän on aina välinpitämätön ja raukea. Gustav paran ei käy hyvin, mutta se on hänen oma asiansa. Kas niin, tuossa hän jo tulee.

Nuoren rouvan saapumista seurasi tänäkin iltana tavanmukainen lyhyt hiljaisuus. Potkanska oli pitkä, laiha, kapeakasvoinen, tummasilmäinen, vaaleahiuksinen nainen. Laihuudestaan huolimatta hänellä oli pyöreät muodot, joka herätti heti Schwarzin huomiota; mutta vielä enemmän kiintyi hänen huomionsa tuon naisen ihmeellisiin, kiillottomiin silmiin. Saattoi selvästi huomata, että nuo silmät tuijottivat elämään välinpitämättöminä ja raukeina. Itse silmäterä oli kauhistuttavan jäykkä, katseen kohdistuessa arasti ja konemaisesti ympäristöön. Ja muu osa kasvoista vastasi täydellisesti silmien ilmettä. Huulet olivat aivan liikkumattomat ja hipiä oli kauttaaltaan kalpea. Hän ei ollut missään suhteessa kaunis tai viehkeä, mutta hänellä oli miellyttävän säännölliset muodot. Vaikka kasvot vaikuttivatkin kuolleilta, oli yleisvaikutus kuitenkin lumoava ja aistillisesti kiihoittava, vetäen pakostakin huomion puoleensa.

Nuori rouva meni suoraa päätä erään pöydän luo ja istuutui sanaakaan sanomatta. Tupakansauhu oli käynyt vieläkin sakeammaksi ja kevytmielistä laulua kuului sieltä täältä. Tuossa epäpuhtaassa ympäristössä vaikutti nuori leski Schwarziin kuin vesikukkanen suolla. Heti lesken tultua saliin oli Gustav mennyt häntä vastaan, ja hänen istuuduttuaan otti hän liinan hänen hartioiltansa, tehden muutamia kysymyksiä, joihin nainen vastasi katsomatta häneen. Sitten Gustav tuli Schwarzin luokse ja sanoi:

— Hän on tuo onneton! Älä mene liian lähelle häntä; jokaiset uudet kasvot tuottavat hänelle kiusallisen yllätyksen; hän on aina näkevinään miehensä edessään.

— Oletko jo kauankin tuntenut hänet?

— Kohta kaksi vuotta; olin hänen vihkimätodistajansa; ja hänen miehensä kuoleman jälkeen olen käynyt joka päivä hänen luonansa.

— Minulle on kerrottu, että sinä autat häntä.

— Se on, ikävä kyllä, ainoastaan puoleksi totta. Joka tapauksessa olen tehnyt voitavani, auttaakseni häntä tukalassa asemassaan, mutta nyt en voi tehdä enää mitään. Vaikka kuinka touhuaa, juoksee ja uurastaa, niin ei saa mistään rahaa. Kaikki on aivan toivotonta.

— Entä omaiset?

— Mitkä omaiset?

— Miesvainajan omaiset, ovathan he varakkaita ihmisiä.

— Nuo kirotut olisivat antaneet hänen kuolla nälkään, ja ovat kuitenkin olevinaan ylhäisiä ihmisiä, vieläpä kerskuvat kristillismielisyydestään. Tiedätkö, jos joku heistä tulisi pyytämään minulta leipäpalasen, niin ennemmin heittäisin sen koirille.

— Kas niin, rauhoitu, ystäväni, äläkä anna hentomielisyydellesi valtaa.

— Sinä arvostelet minua väärin, Schwarz. Olen tosin köyhä raukka, mutta en lörpöttele turhia; kuule siis vielä lisää: Ennen kuolemaansa sairaalassa Potkansky tuli hetkeksi tajuihinsa ja sanoi minulle: "Gustav, annan sinun tehtäväksesi pitää huolta vaimostani." Vannoin tekeväni sen. "Ja jos hänelle tehdään pahaa, niin kosta sinä", lisäsi hän vielä. Vannoin tekeväni senkin, ja hetkisen kuluttua hän vaipui kuolonuneen. — Nyt tiedät koko jutun.

— En vielä kaikkea.

— Vai niin, sinulle on kerrottu, että olen häneen rakastunut. Se onkin totta; näetkös, minulla ei ole ketään ihmistä maailmassa; vanhempani ovat kuolleet; elämä, jota vietän, ikävystyttää ja kuluttaa minut kuoliaaksi. Mikään muu ei pidätä minua elossa kuin hän.

Näin sanoessaan Gustav katsahti leskeen, joka istui yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas pöytänsä ääressä.

Ensi kerran elämässään huomasi Schwarz, mitä intohimo on, kun se valtaa nuoren sydämen. Kalpea, laiha, sairaaloinen, käyräselkäinen Gustav näytti hänestä nyt ruumiillistuneelta elinvoimalta.

— Hyvät herrat, — huudahti samassa muuan nuori mies, — kohta on puoliyö käsissä ja useampien meistä täytyy työskennellä vielä ennen nukkumaan menoa. Virittäkäämme sentähden vielä jäähyväislaulumme ja sanokaamme sitten toisillemme hyvää yötä.

Parraton ylioppilas, joka istui pianon ääressä, löi muutaman akordin, ja joukko nuorekkaita ääniä viritti "Gaudeamuksen".

Schwarz lähestyi pianoa. Hän seisoi varjossa, mutta katossa riippuvan lampun valo varjosti kuitenkin selvästi hänen piirteensä seinälle. Äkkiä huomasi nuori leski tämän varjokuvan; heti nousi tuo onneton tuoliltansa ja ojensi Schwarzia kohden käsivartensa, huudahtaen:

— Paul! Paul! Vihdoinkin löydän sinut jälleen! Hänen äänessään kuvastui ilo, toivo ja jälleenheräämisen riemu.

Tuota huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät Schwarziin, ja ne ylioppilaista, jotka olivat tunteneet Potkanskyn, huomasivat kauhuksensa, että Schwarzin suuri ja voimakasrakenteinen vartalo todella muistutti suuresti edesmenneen olemusta. —

— Enkä minä tullut ajatelleeksikaan tuota yhdennäköisyyttä, — mumisi Gustav, saatettuansa nuoren lesken kotiin ja astellessansa surumielisenä asuntoansa kohti… — Jumalan kiitos, kuume on ohi, mutta taudin käännekohtaa riittää vielä… Joseph on todellakin hänen näköisensä… Tuhat tulimmaista!… Ja tuo yskäkin kun vaivaa minua tänään enemmän kuin tavallisesti!

TOINEN LUKU.

Schwarz epäröi kauan mille alalle antautuisi ja mitä luentoja alkaisi seurata.

— Olen vannonut itselleni, että käytän elämäni mahdollisimman hyödyllisesti, — vastasi hän, kun häneltä kysyttiin, mille alalle hän aikoi antautua. — Tahdon ensin rauhassa miettiä asiaa ennenkuin teen päätökseni.

Mutta heti ensi päivänä joutui hän yliopiston lumoihin, niinkuin kaikki muutkin nuoret miehet, joita joukottaan saapui Kiowaan. He halusivat opiskella, kokoontua, huvitella, omaksua tietoja, jakaa niitä toisille, edistyä tai jäädä takapajulle, voittaa tai kaatua. Sellainen elämä oli vilkasta. Yliopisto oli nuorille miehille kuin suuri mehiläispesä, jossa aivot hedelmöittyvät ja äly ja nuoruus löytävät yht'aikaa ravintonsa. Joka vuosi aukaisi opisto porttinsa, ottaakseen vastaan tulevien vuosien siemenen. Ja tuo nuoriso, joka koko sydämestään antautui maailman pyörteisiin, tahtoi nyt Schwarzinkin mukaansa. Mutta mihin hän kääntyisi ja ryhtyisi? Hänen edessään oli useampia satamia, mutta minkä niistä hän valitsisi lähtökohdaksensa? Kauan epäröityään hän päätti antautua lääketieteelliselle alalle.

— Ennen kaikkea täytyy koettaa rikastua, — arveli hän itsekseen, — eikä millään uralla voi tehdä sitä nopeammin kuin lääketieteellisellä.

Siitä huolimatta hän teki päätöksensä empien; jos hän olisi noudattanut mielihaluaan, olisi hän mieluimmin ryhtynyt opiskelemaan luonnontieteitä, sillä niissä kohosi ihmisjärki hänen mielestänsä korkeimpaan saavutukseensa. Tämä käsitys oli peräisin vielä niiltä ajoilta, jolloin hänen nuori kemianopettajansa kimnaasissa oli haltioissaan puhunut oppilaillensa: "Uskokaa minua, hyvät ystävät, kaikki muut paitsi luonnontiede on pelkkää pötyä." Kimnaasin rehtori oli puolestaan pannut kaiken voitavansa, saadaksensa tuon päätelmän kumotuksi, selittäen oppilaille, että ainoastaan uskonnon tutkiskelun kautta saattaa ihminen löytää todellisen onnen. Mutta Schwarz, joka oli jo kauan pitänyt rehtoria vanhana aasina, ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota hänen sanoihinsa, vaan alkoi yhä hartaammin kallistua kemianopettajansa mielipiteitten puoleen. Mahdollisesti hän olisikin seurannut mielihaluaan, ellei hän olisi joutunut sattumalta seuraamaan erästä keskustelua, joka vaikutti häneen ratkaisevasti. Muuan saksalainen kielitieteen ylioppilas oli eräänä iltana väittänyt ravintolassa, että ihmisen, joka antautuu tieteelle, täytyy uhrautua sille kokonaan ja luopua kaikista muista elämännautinnoista.

— Kerrotaan, — sanoi hän, — että muuan islantilainen kalastaja syventyi kerran katselemaan pohjantähteä niin, että ei huomannut karttaa virran pyörrettä, vaan joutui aaltojen saaliiksi. Aina viime hetkeen saakka oli hänen katseensa tähdättynä tähteen, ja kun hänet sitten nostettiin merenpohjasta, niin huomattiin pohjantähden kuvastuvan hänen silmistänsä. Niin käy myöskin miehelle, joka vihkii itsensä tieteen palvelukseen; syösköön elämä hänet millaiseen syvyyteen tahansa, aina loistaa hänen otsallaan kuitenkin tieteen tähti.

Nuoren kielitieteilijän sanat olivat ensin tehneet kuulijoihin valtavan vaikutuksen. Ainoastaan eräs lakitieteen ylioppilas nimeltä Wassilkiewicz, älykäs mies, johon Schwarz erityisesti oli kiintynyt, rohkeni olla tähän yleisesti hyväksyttyyn väitteeseen nähden eri mieltä.

— Sanoja! — huudahti hän. — Pelkkiä sanoja! Moinen käsitys voi olla mahdollinen maanmiestesi keskuudessa, mutta ei täällä meillä. Minun mielipiteeni on se, että tiede on ihmistä varten, eivätkä ihmiset tiedettä. Kalastajasi oli tyhmeliini; hänen olisi tarvinnut vain pitää lujemmin kiinni peräsimen varresta, niin hän olisi voinut rauhassa ihailla tähteänsä ja viedä kalasaaliinsa kotiin. Kuinka? Ihmiskunta kärsisi nälkää ja janoa ja sinä kääntäisit sille selkäsi, olisit sille taakkana sensijaan, että sitä tukisit! Mutta joko sinä et puhu tosissasi tahi sitten sinä olet joutunut harhaluulojesi uhriksi, minkä seikan olet itse ennemmin tai myöhemmin huomaava. Eräänä päivänä, kun sinun todellinen elämäsi on alkanut, olet sinä ymmärtävä kuinka tyhjät ja ontot sinun kirjapinkkasi ovat ja sinun sydämesi janoaa onnea ja rakkautta. Minulla esimerkiksi on Liettuassa, pienessä puuhökkelissä kaksi vanhaa, harmaahapsista omaista, isä ja äiti, jotka puhuvat minusta päivät pitkät aivan kuin olisin joku "Tuhannen ja yhden yön" prinssi. Enkö olisi tunnoton lurjus, jos hautautuisin kirjojeni joukkoon niin, etten ajattelisi heitä ensinkään, vaan jättäisin heidät yksikseen vanhoilla päivillään. Lueskelen kuitenkin ja ahdan itseeni tietoja sikäli kuin ennätän. Mutta teen sen heidän tähtensä ja itseni tähden myöskin, mutta en tieteen.

Näin puhui Wassilkiewicz, sytytti sikaarinsa ja tyhjensi edessään olevan lasin, ja hänen sanansa vaikuttivat sen, että Schwarz jätti puhtaasti tieteellisen alan ja ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Hän käsitti täydellisesti ystävänsä sanat ja omaksui ne koko luonteensa voimalla. Hän oli jo pienestä pitäen ollut taipuvainen realismiin ja hän pani enemmän arvoa tosiseikkoihin kuin päähänpistoihin, eikä tuntenut halua rikkiviisasteluun. Hän ei milloinkaan kuvitellut näkemäänsä kuvaa kauniimmaksi kuin mitä se oli; häneltä puuttui luomiskyky, mutta hän ymmärsi sitävastoin vertailla asioita toisiinsa, omaksua ne ja vetää niistä itselleen hyötyä. Hän ei milloinkaan ryhtynyt sellaiseen, minkä katsoi mahdottomaksi toteuttaa. Lisäksi hänellä oli luja itseluottamus ja suuri työinto, huolimatta siitä, että hän omisti kaksituhatta ruplaa, jotka soivat hänen harjoittaa opinnoltaan helpommin kuin useimpien hänen tovereistaan. Ja kerran jotakin päätettyänsä hän pani sen tarmokkaasti toimeen, joten hän saattoi laskea itsensä ahkerimpien oppilaitten joukkoon lääketieteellisellä osastolla.

Mutta yhtä suuri kuin hänen innostuksensa oli alussa, yhtä katkerat olivat hänen pettymyksensäkin. Mielipahakseen hän huomasi, että hänen täytyi suurimmaksi osaksi opetella ulkolukua. Hänen täytyi myöntää, että menestyminen opinnoissa riippui enemmän tahdonlujuudesta kuin älykkyydestä. Pääasia oli, että ahtoi päähänsä mahdollisimman paljon valmiita ajatuksia. Lääketieteen opiskelu oli hänestä enemmän käsityötä kuin opiskelua. Hän tuli ajatelleeksi sitä vähäistä hyötyä, mikä hänellä saattoi olla järjestelmästä, jonka vuoksi hänen oli ahdettava päänsä täyteen vaikeatajuisia, pintapuolisia ja epäselviä käsitteitä ja asioita. Mutta kun hän kerta oli antautunut tälle uralle, niin hän päätti myöskin pysyä siinä. Ja pian koitti aika, jolloin hän unhotti yksinpä pettymyksetkin, jotka olivat alussa tuottaneet hänelle niin suurta surua.

KOLMAS LUKU.

Yli kuukauden ajan oli Schwarz jo ollut Kiowassa.

Eräänä kauniina syys-iltana, auringon laskeutuessa kirkontapulien taakse, istuivat Schwarz ja Gustav työpöytänsä ääressä, käyttäen hyväksensä mailleen menevän tulikehrän viimeisiä valonsäteitä, jotka tunkeutuivat heidän huoneeseensa. Gustav oli tavallista kalpeamman ja väsyneemmän näköinen. Hänen kasvoillansa kuvastui katkeruus ja levottomuus, ja kuumeentapainen kiilto hänen silmissään ilmaisi vaivalla peitettyä tuskaa. Molemmat nuorukaiset työskentelivät äänettöminä; mutta Gustav olisi ilmeisesti halunnut kernaasti keskeyttää hiljaisuuden, sillä tuon tuostakin hän kohotti päänsä ja kääntyi Schwarziin päin, syventyäksensä jälleen kirjaansa, epätietoisena, sanoako jotakin vai ei. Lopulta hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan sieppasi lakkinsa pöydältä ja sanoi:

— Mitä kello on?

— Kuusi.

— Miksi et lähde tänään, niinkuin tavallisesti, Potkanskyn luokse?

Schwarz kohotti päänsä ja katsoi Gustavia silmiin.

— Kuule, Gustav, — sanoi hän, — sinä itse veit minut rouva Potkanskyn luokse hänen pyynnöstänsä. Mutta älkäämme puhuko siitä; jättäkäämme asia, joka on meille kummallekin kiusallinen. Sitäpaitsi se on meille molemmille selvä ja me ymmärrämme toisemme täydellisesti. Kuitenkin tahdon sanoa sinulle, etten mene enää rouva Potkanskyn luokse, en tänään, en huomenna enkä koskaan. Niin totta kuin tarjoan sinulle käteni, niin totta annan sinulle kunniasanani siitä, etten sitä tee.

Nuoret miehet seisoivat vastapäätä toisiansa. Schwarz oli ojentanut kätensä, mutta Gustav ei ollut sitä huomaavinansa. Viimein hänkin päätti tarjota kätensä, mutta vaitioloa kesti vielä hetkinen. Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut, voimia puhjeta sanoiksi; toinen tavoitteli jotakin ystävällistä sanaa, toinen jotakin kiitoksentapaista, mutta kumpikaan ei löytänyt etsimäänsä, ja niin he erosivat ilman suurempia selityksiä.

Schwarz oli luvannut Gustaville, ettei hän enää menisi Potkanskyn lesken luokse. Hän teki sen ystävyydestä, vaikka hän siinä teki suuren uhrauksen, sillä hänen työllä kyllästytetylle, yksitoikkoiselle elämällensä olivat nuo käynnit leskirouvan luona muodostuneet ainoiksi virkistäviksi ja iloa tuottaviksi hetkiksi. Mutta hän luopui niistä kuitenkin vapaaehtoisesti, huomattuansa Gustavin tuskallisen levottomuuden. Mutta tuskin Gustav oli lähtenyt huoneesta, kun hänen kasvoiltaan alkoi kuvastua suru ja sääli, niin, vieläpä vihakin. Hän tuli ajatelleeksi, että Gustav, sen sijaan että olisi kiittänyt häntä, ei ollut edes tarttunut hänen käteensä. Eikö nuorukainen sitten suorastaan halveksinut hänen uhriansa. Ja tuo kiittämättömyys oli vähällä muuttaa hänen ystävyytensä toveriansa kohtaan vihaksi.

Gustavista taas tuntui tavallaan häpeälliseltä ottaa vastaan kilpailijaltansa uhri. Hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, jolle väkisin tyrkytetään roposta, jota hän ei ole pyytänyt, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä, että hänen oli täytynyt suostua niin nöyryyttävään tarjoukseen. Hänen huulillansa väreili katkera hymy hänen astuessaan alas portaita, ja hän sanoi itseksensä:

— Aina parempaa; olen nyt kiitollisuudenvelassa Schwarzille ja minun on jokapäivä osoitettava se hänelle. Elämä on todellakin hauskaa.

Onnettomuuden taakka miltei näännytti Gustavin allensa; hän vaipui syviin mietteisiin ja käveli nopein askelin eteenpäin, kunnes hän äkkiä kuuli tutun äänen loilottavan iloista laulua. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Augustinowiczin kävelevän erään toverinsa kanssa käsikoukkua.

— Hei, Gustav, minne matka? — kysyi Augustinowicz.

— Minnekö matka?… niin, todellakin, minä… — hän katsoi kelloansa.

— On vielä liian aikaista mennä Helenan luokse, — arveli hän itseksensä, lisäten sitten ääneen:

— Menen klubille.

— Voi, voi! — huudahti Augustinowicz, kohottaen kätensä taivasta kohti. Sitten hän alkoi, välittämättä kadulla kulkevista, lausua äänekkäästi, suuria eleitä tehden:

— Suruharsot ne peittävät linnaa — nuoret seppeliä kantavat.

Rikkaruohot ne versovat kilpaa — koirat portilla ulvovat.

— Meillä ei ole enää mitään tekemistä ravintolassa, — sanoi toinen ylioppilaista Gustaville.

— Kuinka niin?

— Siellä vallitsee itku ja hammasten kiristys, — sanoi Augustinowicz.

— Mutta kertokaa toki, mitä on tapahtunut?

— Meitä on kohdannut isku.

— Isku?

— Mutta, Friedrich, selitä sinä mitä on tapahtunut.

— No niin. Yliopiston rehtori on sulkenut meidän klubimme. Joku on uskotellut hänelle, että me pidämme siellä valtiollisia kokouksia.

— Ja koska tämä tapahtui?

— Noin kaksi tuntia sitten.

— Riennä heti sinne, jos tahdot saada lähempiä tietoja.

— Minä puolestani en kehoita sinua menemään sinne, — sanoi
Augustinowicz, — sieppaavat sinut kiinni, eivätkä laske enää irti.

— Mutta miksi eivät toimittaneet sulkemista tänä iltana, silloin olisivat saaneet meidät kaikki apajaan?

— Nähtäväsi rehtorilla on tärkeämpiä syitä klubin sulkemiseen kuin meidän pyydystämisemme. Joka tapauksessa ei ole syytä antautua turhaan alttiiksi vaaralle.

— Ja minne te nyt menette?

— Niinkuin urhea Rodrigo…!

— Vaikene, Augustinowicz! — sanoi Friedrich ja kääntyi sitten Gustavin puoleen.

— Me lähdemme ilmoittamaan asiasta tovereillemme. Terve! Tai lähdetkö mukaan?

— En voi.

— No, terve sitten!

Gustav jatkoi jälleen matkaansa, mutta joudutti askeleitansa, ja tyytyväisyyden hymy kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa. Tieto klubin sulkemisesta oli häntä salaisesti riemastuttanut, sillä eihän hänen tarvinnut nyt pelätä, että Helen, nähdäkseen jälleen Schwarzin, lähtisi klubiin, saatuaan kuulla minkä päätöksen tuo nuori mies oli tehnyt. Hän muisti, kuinka hän oli turhaan koettanut pidättää Heleneä palaamasta samaan paikkaan, missä hän oli ensi kerran nähnyt Schwarzin. Niin, olipa hän lisäksi, pidättääksensä Heleneä kotona, itse vienyt Schwarzin hänen luoksensa. Mutta nyt, klubin ollessa suljettuna, ei hänen tarvinnut moisia yllätyksiä enää pelätä.

Hetkistä myöhemmin hän soitti Helenen ovikelloa.

— Kuinka on rouva Potkanskyn laita? — kysyi hän palvelustytöltä.

— Hyvin, mutta hän kävelee herkeämättä edestakaisin huoneessaan ja puhuu itsekseen, — vastasi palvelijatar.

Gustav astui sisälle. Nuoren lesken asunto käsitti kaksi pientä huonetta, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Toinen oli salina, toinen makuukamarina, ja viimeksi mainittuun astui nyt Gustav.

Huoneen eräässä nurkkauksessa oli valkosella liinalla peitetty pöytä ja sillä kaksi kuvaa; toinen niistä esitti kookasta, kaunista, älykkään näköistä nuorta miestä ja toinen nuorta naista, — Heleneä itseään — lapsi sylissä.

Toisessa nurkkauksessa oli kaksi suurehkoa vuodetta ja niiden välissä kätkyt. Kerran siinä oli levännyt iloisesti hymyilevä lapsonen, nyt se oli tyhjä. Vihreä vuodepeite, jota viimeiset auringonsäteet valaisivat, näytti liikkuvan, ja joka hetki odotti, että kätkyeestä työntyisi esiin äitiään huutavan pienokaisen pieni valkoinen käsi. Naapuripuutarhassa kasvavien akaasiapuiden lehdet loivat tummat varjonsa lattialle, jolla silloin tällöin leiskahti valopilkku, tuulen liikuttaessa puiden lehviä. Kuinka usein tuossa huoneessa olikaan kajahdellut iloinen nauru, Potkanskyn illalla palattua kotiin ja laskettua toisen kätensä vaimonsa vyötäröille ja toisella työnnettyään syrjään vaaleat kiharat hänen otsaltansa sitä suudellakseen. Kuinka rauhallinen ja onnellinen noiden nuorten ihmisten elämä olikaan ollut; kuinka onnellisia he olivatkaan olleet, seisoessaan ikkunan ääressä, toisiinsa nojautueinaa, rinta vasten rintaa. Sitten olivat he molemmat äkkiä rientäneet kätkyen ääreen, jossa pienokainen oli nostanut pienet jalkansa pystyyn ja tervehti mitä suloisimmalla hymyllänsä ihastuneita vanhempiansa. — Tuosta kaikesta ei ollut nyt jälkeäkään, kolkko yksinäisyys vallitsi nyt pienessä huoneessa.

Samanlaisen yksinäisen ja tyhjän vaikutuksen teki pieni salikin. Se oli valoisa ja puhdas ja sillä oli poroporvarillisen hienouden leima. Kaikki oli samassa kunnossa kuin Potkanskyn eläessä, ja vain Gustav olisi tietänyt kertoa, mitenkä leski saattoi miehensä kuoleman jälkeen maksaa vuokransa ja huolehtia elatuksestaan.

Joka kerta kuin Gustav tuli taloon, puistatti häntä päästä kantapäihin asti ja hän tunsi sydämmessään raskasta painostusta. Mutta hän miltei nautti tuosta painostuksesta. Hänen rintansa kohosi korkeammalle ja kaikki vaivalla pidätetyt toiveet ja unelmat heräsivät hänessä eloon.

Nuori leski oli tänä iltana kalpeampi kuin tavallisesti. Hänen piirteensä kuvastuivat ikäänkuin varjokuvana ikkuna-aukossa. Toisessa kädessä hänellä oli kampa, toisessa pieni hopeakehyksinen kuvastin. Hänen valloillaan olevat suortuvansa aaltoilivat kepeinä valkoisella otsalla ja laskeutuivat hurmaavasti hänen hartioillensa. Hän nyökkäsi päällänsä ystävällisesti Gustaville ja vieno hymy valaisi hänen kasvojansa.

Verkalleen näytti järki palaavan. Äkillinen ja odottamaton mielenliikutus, jonka Schwarzin näkeminen oli hänessä saanut aikaan, oli herättänyt hänet horrostilastaan. Hänen oli vaikea muistaa, oliko hänen miehensä nimi Potkansky vai Schwarz, siihen määrin olivat noiden molempien miesten kasvot sulaneet yhteen hänen poloisissa aivoissaan. Sentähden hän odotti, senjälkeen kuin Gustav oli tuonut ystävänsä hänen luoksensa, joka ilta tuskallisella jännityksellä tuon miehen tuloa, joka loihti jälleen esille kuvan hänen menneestä onnestaan. Hän ei tahtonut Schwarzia itseään, vaan kaipasi ainoastaan muistoa, jonka tämä hänessä herätti; mutta juuri sentähden oli Schwarzin läsnäolo käynyt hänelle välttämättömyydeksi.

Gustavin ilmoitettua nyt hänelle toverinsa päätöksen, kävi tuskallinen väristys läpi koko hänen ruumiinsa ja hänen suortuvansa aaltoilivat sinne tänne kuin kultainen joki.

— Ja missä sitten saan puhutella häntä? — kysyi hän Gustavilta rukoilevalla äänellä, ja kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän:

— Minä tahdon nähdä hänet jälleen, joko täällä tahi jossakin muualla. Ainoastaan hän palauttaa mieleeni Paulin kuvan. Herra Gustav, toimittakaa niin, että saan jälleen nähdä hänet.

Gustav ei vastannut vieläkään. Nuoren rouvan sokea itsekkyys loukkasi häntä syvästi. — Ei, — ajatteli hän — minä en ole niin hölmö, että turmelisin uudestaan onneni! — Ja kun Helene rukoili häntä, puri hän kieltänsä, voidakseen pysyä vaiti.

— Herra Gustav, miksi en siis saa nähdä häntä enää? Miksi tuomitsette minut sellaiseen tuskaan?

Jääkylmä hiki kihosi Gustavin otsalle. Hän pyyhkäisi sen pois vapisevalla kädellänsä ja päätti viimein vastata:

— En millään muotoa tahdo tuomita teitä minkäänlaisiin tuskiin, mutta…

Hänen äänensä tukahtui, hänen täytyi panna kaikki voimansa liikkeelle, voidakseen pidättäytyä heittäytymästä Helenen jalkoihin ja olla huudahtamatta hänelle:

— Minä rakastan sinua! Etkö sinä sitten sitä näe?

— Mutta hän sanoi ainoastaan matalalla äänellä:

— Schwarz itse ei tahdo enää tulla.

Gustav olisi mielellään tahtonut välttää tätä selitystä. Helene peitti molemmin käsin kasvonsa ja vaipui tuolille. Ainoastaan puutarhassa olevien puiden lehtien heikko kahina säesti tasaisin liikkein taistelua, joka Gustavin sielussa tapahtui.

Tämä taistelu oli muuten lyhyt. Gustav lähestyi Heleneä ja painoi suudelman hänen kädellensä sekä sanoi sitten nopeasti:

— Lupaan tehdä voitavani, saadakseni hänet tulemaan luoksenne. Teen sen, kun te niin tahdotte.

Näin sanottuaan Gustav riensi nopeasti ulos, mumisten itseksensä:

— Hän saa nähdä hänet jälleen; mutta minä en vie häntä hänen luoksensa; Helene saa nähdä hänet vasta kuukauden tai parin kuluttua; siihen mennessä olen kai jo saavuttanut ikuisen rauhan.

Yskänpuuska keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän harhaili pitkin kaupungin katuja ilman päämäärää ja vasta kello kahden aikaan yöllä hän päätti palata kotiinsa. Schwarz nukkui jo, hengittäen raskaasti ja rauhallisesti. Kynttilä loi valoa hänen elämääuhkuville kasvoillensa ja leveälle rinnallensa. Gustav katseli häntä hetkiset ja jälleen välkähti vihan salama hänen kuumeenkiiltoisissa silmissään. Sitten hän istahti tuolille ja jäi siihen tunnin ajaksi, jonka jälkeen hän syöksyi kaapille, otti sieltä kuivuneen leipäpalasen ja alkoi ahnaasti syödä sitä. Hän muisti yht'äkkiä, että hän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen.

NELJÄS LUKU.

Syksy teki loppuansa. Kylmyys ylioppilas-poloisen yliskamarissa kävi yhä tuntuvammaksi. Kääriytyipä hän peitteeseensä kuinka hyvin tahansa ja veti yölakkinsa korvillensa, hänen työintonsa ei pystynyt yksin pitämään häntä lämpöisenä Kun kapakka oli yhä suljettuna, oleskelivat toverukset niiden ylioppilaiden luona, joiden kannatti paremmin lämmittää uuniansa.

Wassilkiewiczin huone varsinkin oli suuren seurueen kokoontumispaikkana. Kun sanomme Wassilkiewiczin huone, niin emme sano aivan oikein, sillä huoneen oli vuokrannut Karwowsky, sama nuori ylioppilas, joka oli istunut kapakan pianon ääressä silloin, kun Schwarz oli saapunut Kiowaan. Koska Karwowsky oli rikkaampi kuin muut ylioppilaat, maksoi hän myöskin suuremman osan huoneen vuokrasta.

Wassilkiewicz asui hänen luonansa ja oli siellä kokoontuvan seurueen sielu. Noiden kahden nuoren välillä vallitsi merkillinen, todella kadehdittava ystävyys; toinen oli arka, hienostunut luonne, kaikkien rakastama, jolle elämä mukavuuksineen ja iloineen oli vielä tarjolla; toinen oli köyhä, ruma, rokonarpinen liettualainen, jolla oli tavattoman suuri pää ja suuret, kirkkaat silmät ja joka janosi sivistystä ja koetti hinnasta mistä tahansa saavuttaa päämääränsä. Mutta samalla hänellä oli verraton sydän, ja kun Karwowsky sairastui kerran vakavasti, hoiti hän häntä yöt päivät äidillisellä hellyydellä. Siitä alkaen he olivat eroittamattomat ystävykset.

Sitäpaitsi olivat muutkin seikat lujittaneet heidän ystävyyttänsä. Wassilkiewicz oli ystävänsä pyynnöstä saapunut viettämään osan lomastaan tämän vanhempien luona, siellä hän oli tutustunut Karwowskyn sisareen, rumaan, sairaaloiseen ja heikkoon nuoreen tyttöön, jonka näennäisesti kylmän kuoren alla piili hyvä sydän. Tyttösessä oli syttynyt hiljainen, mutta harras rakkaus liettualaiseen, ja tämä rakkaus kohtasi pian vastarakkautta. Vanhukset eivät tietäneet asiasta mitään, mutta mikäli saattoi arvata, ei tuo viaton rakkaus tulisi kohtaamaan heidän puoleltaan mitään vastusta. Heidän tyttärensä oli ruma ja Wassilkiewicz oli luotettava, kelpo nuorukainen; eroavaisuus heidän yhteiskunnallisen asemansa välillä tasottui siten joten kuten. Sitäpaitsi eivät Karwowskyn vanhemmat olisi millään ehdolla tahtoneet riistää pojaltansa toveria, joka oli niin monella tavalla osoittanut hänelle uhrautuvaa ystävällisyyttä. Wassilkiewicz omisti vielä toisenkin hyveen: hän rakasti suuresti vanhempiansa, jotka elivät Liettuassa ja olivat köyhiä. Isä oli ollut metsänvartija, asuen yhä vielä kurjassa hökkelissään keskellä metsää, lähellä suurta järveä; taru kertoi, että tuolla yksinäisellä paikalla oleskeli myöskin paholainen, mutta se ei koskaan tehnyt mitään pahaa noille hyville, vanhoille ihmisille. Siellä oli Wassilkiewicz syntynyt. Lapsena hän oli siellä kalastellut; pyydystellyt villisorsia ja laskenut verkkonsa rannan kaislikkoon. Luonto oli ollut hänen kasvattajansa ja linnut, puut ja aallot olivat olleet hänen neuvonantajiaan. Vartuttuaan suuremmaksi, oli hänen isänsä opettanut hänet lukemaan; sitten oli vanhus ottanut eräästä kaapista muutamia hopeakolikoita, joiden avulla poika pääsi kimnaasioon; nyt oli nuorukaiselle koittanut ankara aika, mutta hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä ja pysyi päätöksessään. Ankaran työn ja monien kieltäymyksien kautta hän oli päässyt yliopistoon saakka. Mutta hän ei hetkeksikään unohtanut rakkaita vanhempiansa, ja nämä puolestaan ajattelivat häntä alinomaa. Heidän ainoana ilonansa oli odottaa päivää, jolloin heidän poikansa saapuisi kotiin viettämään lomaansa. Viisi kuukautta he odottivat ja viisi kuukautta he elivät muistellen mitä hän oli kotona ollessaan puhunut. Toisinaan seurasi Karwowskykin mukana ja vanhukset rakastivat häntäkin ja hellivät kaikin tavoin. Eräänä iltana ystävysten saavuttua kotiin pitkältä metsäkävelyltä, kuulivat he jo levolle käyneiden vanhusten keskustelevan heistä ennen nukkumistansa:

— Tuo Karwowsky on sentään kaunis ihminen, — sanoi isä.

— Niinpä kyllä, mutta meidän poikamme on vielä kauniimpi. —

Tällaisia olivat nuo molemmat nuoret toverukset, jotka keräsivät Kiowassa ympärillensä joukon ylioppilaita. Huone, jossa miltei alituisesti loimusi takkavalkea, ei korvannut ainoastaan kapakkaa, vaan oli muuttunut siksi kirjalliseksi keskustaksi, jonka Augustinowicz oli turhaan koettanut klubissa aikaan saada. Kaikki, joilla oli hiukankin taipumusta runouteen, esittelivät siellä tekeleitänsä. Pitkät syysillat muuttuivat siellä todellisiksi kirjallisiksi juhlahetkiksi, joissa, paitsi molempia isäntiä, Schwarz ja Augustinowicz olivat johtajina.

Schwarz oli usein yrittänyt kirjoitella, mutta hänellä ei ollut taipumusta. Häneltä puuttui keksimiskyky, eikä hän kyennyt ajatuksissaan kehräämään mielikuvituksen kultaista lankaa. Sitävastoin hän kykeni älykkäästi ja henkevästi arvostelemaan ja erittelemään asioita. Luettuaan ääneen oman sepustuksensa kaikkien kuullen ja eriteltyään virheitä, täytyi jokaisen ihailla häntä. Hän käytti samaa mittakaavaa toisten teoksia arvostellessaan ja häntä pidettiin yleensä hyvin ankarana, joten kaikki häntä kunnioittivat, vieläpä pelkäsivätkin. Nuoret kuutamorunoilijat varsinkin tunsivat häntä kohtaan kunnioituksensekaista pelkoa, ja kun hän otti arvostellaksensa heidän tekeleitänsä, osoittautuivat ne melko köykäisiksi.

Eloisalla lennokkuudella kuvaili Wassilkiewicz kotiseutunsa metsiä ja Liettuan synkkiä järviä. Karwowsky kirjoitteli silloin tällöin pieniä runoja, joissa kastepisarat, kyyneleet ja huokaukset puhelivat keskenänsä kuin elävät olennot. Mutta yksikään noista nuorista miehistä ei ollut Augustinowiczin kaltainen. Monesti hän saapui näihin istuntoihin ilmeisesti päihtyneenä, taskut täynnä hajanaisia paperilappusia ja käsissä rasva- ja mustetahroja; mutta heti kun hän alkoi lukea, unohdettiin kaikki; jokainen höristi korviansa ja antautui kuuntelemaan häntä. Itsekin hän näytti vilkastuvan ja havahtuvan ja hänen suustansa tulvehti vuolaana kauniita, selviä ajatuksia kuin säteitä hiotusta jalokivestä. Kun hän puhui rakkaudesta, sykkivät sydämet kiihkeämmin ja kun hän vaipui hellään, intohimoiseen kaihomielisyyteen, niin luuli hengittävänsä ruusu- ja myrhamikylläistä ilmaa. Kaikista nuorukaisista oli Augustinowicz lahjakkain: hän yksin pystyi pukemaan tunteensa kauniiksi sanoiksi, eikä välittänyt vähääkään siitä, kuinka vähän hänen tunteensa olivat sopusoinnussa hänen elintapojensa ja luonteensa kanssa.

Gustav kävi ani harvoin näissä kokouksissa; hän ei pitänyt Karwowskystä siksi, että kaikki toiset pitivät hänestä. Kuta ankarammaksi elämä kävi häntä kohtaan, kuta enemmän hän kärsi onnettomasta rakkaudestansa, sitä kärttyisämmäksi ja katkerammaksi hän kävi. Hän alkoi vaistomaisesti vihata jokaista, joka omisti enemmän kuin hän. Heidän onnensa loukkasi häntä, ja niin hän eristäytyi tovereistansa mahdollisimman paljon; heidän säälinsäkin tympäisi häntä, se tuntui hänestä nöyryyttävältä. Sitäpaitsi hän tiesi, että Schwarz kävi noissa illanvietoissa, ja hän tahtoi niin paljon kuin suinkin mahdollista karttaa häntä.

Sillä aikaa kiusasi leski häntä entistä enemmän pyynnöillänsä saada tavata Schwarzia. Gustav näki kuinka tuossa naispoloisessa tapahtui nopea, täydelliseen epätoivoon johtava kehitys. Pienestä pitäen intohimoisena ja pitkäaikaisen kieltäymyksen kiihoittamana Helene kaihosi yhä Schwarzia; mutta nyt hän ei rakastanut hänessä enää miehensä muistoa, vaan häntä itseänsä. Hänen rakkautensa oli saanut uuden muodon.

— Kävi kuinka kävi, — ajatteli Gustav itseksensä, — mutta minä en vie Schwarzia enää hänen luoksensa. En tahdo lyhyenä elinaikanani enää turmella rauhaani.

Tuota rauhaa Gustav etsi työstänsä; mutta työ rasitti häntä, lievittämättä hänen tuskaansa. Onnellinen hän oli ainoastaan öisin nukkuessansa. Eräänä yönä hän oli unessa suutelevinansa Helenen kättä, hän tunsi tuon kalliin käden kosketuksen polttavilla huulillansa.

Silloin hän heräsi, ja tuskat tuiversivat häntä jälleen.

Hän näki Helenen joka päivä, hän eli hänen läheisyydessään, ja aina eroitti heitä kuitenkin syvä kuilu. Hän laihtui yhä enemmän, hänen ihonsa muuttui yhä kalpeammaksi ja poskensa kuoppaisemmiksi. Ainoastaan hänen kuumeenkiiltoiset silmänsä kuvastivat lannistamatonta tahdonlujuutta.

VIIDES LUKU.

Schwarz asui yhä edelleenkin Gustavin luona; mutta nuorukaisten välit kävivät päivä päivältä yhä kireämmiksi.

Palatessaan eräänä päivänä kotiinsa, tapasi hän toverinsa pakkaamassa matka-arkkuansa. Sanaakaan sanomatta jatkoi Schwarz työtänsä; saatuaan sen valmiiksi, sanoi hän Gustaville:

— Hyvästi, Gustav, minä muutan!

Gustav ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta, ja niin he erosivat.
Kadulla Schwarz tapasi Wassilkiewiczin.

— Mitä nyt? — kysyi tämä. — Muutatko sinä majaa?

— Sinähän tiedät, millainen suhde minun ja Gustavin välillä vallitsee, — vastasi Schwarz. — Ajattele itse, saatoinko jäädä pitemmäksi aikaa hänen luoksensa.

— Niinpä kyllä, mutta jättää hänet nyt, ja tilaan, jossa hän par'aikaa on…

— Ymmärrän täydellisesti tarkoituksesi, — vastasi Schwarz. — Mutta voit olla varma siitä, että läsnäoloni olisi vaan yhä kiihoittanut häntä. Sinä tiedät, mitä minä olen hänen hyväksensä tehnyt; hänellä ei ole vähintäkään syytä olla minulle vihainen, ja kuitenkin…

Wassilkiewicz kohautti surullisena olkapäitänsä ja jatkoi matkaansa.

Schwarzin uusi asunto sijaitsi suuressa, monikerroksisessa rakennuksessa ja käsitti kaksi avaraa huonetta. Paitsi kahdentuhannen ruplan suuruista perintöä, oli hänellä ollut onni heti Kiowaan saavuttuansa saada antaa hyvin tuottavia lisätunteja, joten hän saattoi elää jokseenkin mukavasti, tarvitsematta suurestikaan kajota vähäiseen pääomaansa. Erottuansa Gustavista hän päätti vuokrata hauskan ja mukavan asunnon, jossa hän voisi asua yliopistossaolo-aikansa loppuun saakka, eikä hänen uudesta asunnostansa itse asiassa puuttunutkaan eräänlaista hienoutta. Vuodetta verhosi kaunis, ommeltu peite, kiilloitetulla lattialla oli pehmeä matto ja pieneen uuniin sytytettiin joka ilta iloinen takkavalkea, josta säteili suloista lämpöä molempiin huoneisiin.

Sitäpaitsi teki koko rakennus hienon vaikutuksen. Ensimäisessä kerroksessa asui muuan kenraali rouvineen ja rumine tyttärinensä, toisessa taas, missä oli Schwarzinkin asunto, asui eräs ranskalainen insinööri. Kolmannessa kerroksessa asui eräs vanha kreivi, joka oli aikoinaan ollut hyvin rikas, mutta joka sittemmin oli menettänyt koko omaisuutensa. Hänellä oli kolme tai neljä huonetta aivan Schwarzin huoneen yläpuolella, ja hän eli niissä tyttärensä ja palvelijattarensa kanssa.

Ikävintä oli, että tuossa rakennuksessa meluttiin niin, että Schwarzin oli vaikea siellä työskennellä. Insinöörin perheessä soittivat lapset pianoa kaiket päivät, sormiharjoitukset ja kaikenlaiset valssit ja polkat seurasivat toisiansa loppumattomasti. Kenraalin luona taas pidettiin herkeämättä tanssiaisia ja illatsuja. Usein kuului melua myöhäiseen yöhön saakka ja palvelijat kulkivat edestakaisin ovissa ja portaissa. Ainoastaan vanhan kreivin luona vallitsi rauha. Schwarz ei ollut nähnyt häntä kuukauden päiviin. Kuullessaan askeleiden ääniä portaista, hän kuvitteli, että tuo iäkäs kreivi joko palasi kotiin tyttärinensä tahi läksi ulos; mutta hän ei tuntenut pienintäkään uteliaisuutta saada nähdä heitä läheltä, jo yksistään senkin tähden, että hän oli koko nuoruutensa innolla omaksunut demokraatiset mielipiteet ja halveksi ihmisiä, joilla oli jokin arvonimi.

Kaikesta huolimatta hän oli tehnyt eräänä iltana, aivan sattumalta, erään mielenkiintoisen havainnon. Palatessaan kotiin hän oli tavannut portaissa ensimäisen ja toisen kerroksen keskivälillä erään nuoren, kauniin, tummakutrisen, sinisilmäisen tytön, joka kumartui kaiteen ylitse. Nuo siniset silmät koettivat huolestuneina lävistää katseillansa porraskäytävän hämärän. Schwarzin saavuttua ilmestys kuitenkin katosi, ja vaikka nuorukainen jouduttikin askeleitansa, nähdäksensä hänet lähempää, ei hän kuitenkaan ennättänyt nähdä muuta kuin parin nopeasti ylöspäin pakenevia, pieniä jalkoja.

— Varmaankin nuori kreivitär, — arveli Schwarz ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Mutta työskennellessään tuli hän väkisinkin ajatelleeksi tuota nuorta naista; istuessaan pöytänsä ääressä, vieressään palava takkavalkea, näki hän tahtomattaankin edessään suuret, siniset silmät, ruskeiden kiharoiden ympäröimän otsan ja pienet, mustiin tohveleihin painetut jalat.

Palattuaan kaksi päivää myöhemmin kotiin ruokailupaikastaan ja istuuduttuaan ikkunan ääreen, sytyttämättä lamppua, alkoi hänen korviinsa äkkiä ylhäältä kuulua laulua. Tuo heleä, nuorekas ääni, joka lauloi surunvoittoista italialaista romanssia, kaikui niin raikkaalta ja sopusointuiselta, että sen ihmeellinen lumo täytti Schwarzin koko huoneen. Rukoukset ja kiihkeät moitteet tulvehtivat siinä vuolaina, vallaten täydellisesti hämärässä istuvan Schwarzin. Varsinkin usein kertaantuvat säkeistön viimeiset sanat kaikuivat selvinä ja voimakkaina: "Or tu sei, tu sei barbaro!"

— Kas vaan, pikku kreivittärellä on kaunis ääni, — arveli Schwarz, ja seuraavana päivänä hän yllätti itsensä laulamalla pukeutuessansa, maailman intohimoisimmalla äänellä:

"Or tu sei, tu sei barbaro!"

Mutta samassa katosi äkkiä tuo muistelma, ja kreivittären sijaan ilmestyi Helene hänen silmiensä eteen.

— Tuo nainen miltei jo rakasti minua, — ajatteli hän, muistaen samalla mitä mielihyvää hän oli tuntenut, katsoessaan häntä silmiin. — Hän on kerrassaan merkillinen olento, — ajatteli hän edelleen; —… kuinka hän mahtoikaan rakastaa miestänsä!… Ja Gustav raukka! Uhraukseni ei ollut hänelle mistään merkityksestä; tuo rakkaus tekee hänestä lopun… Mutta kukin vastatkoon itsestään!… Kuitenkin olisin halukas tietämään, kuinka päätökseni olla enää käymättä Potkanskan luona, on häneen vaikuttanut.

Hän muisteli usein hetkeä, jolloin tuo nuori nainen oli ojentanut kätensä häntä kohti kalpeana ja vapisevana ja huutanut miehensä nimeä.

— Olisi riippunut kokonaan minusta, olisinko rakastanut häntä ja olisinko saanut osakseni vastarakkautta, — ajatteli Schwarz surumielisenä.

Niinkuin kaikki nuoret, janosi Schwarzkin rakkautta, ja Helene oli ensimäinen nuori nainen, jonka hän oli oppinut tuntemaan. Toisinaan palasivat hänen mieleensä myöskin pikku kreivittären mustat tohvelit ja siniset silmät, häipyäksensä jälleen hämäriin haavekuviin. Sitävastoin hän muisti aivan selvästi pitäneensä eräänä iltana Helenen kättä omassansa ja halunneensa kuumeisesti suudella tuota kättä; samassa hän muisti äkkiä, kuinka hän näki vihan tulen välkähtävän Gustavin silmissä. Nyt hän tunsi, kuinka mustasukkaisuus alkoi vaivata häntä. Sydämessään hän tunsi, että hänen ystävyytensä Gustaviin oli vaikuttanut sen, että hän oli tehnyt tuon päätöksen, ja yhä uudestaan hän toisti surumielisesti itseksensä:

— Olen antanut sanani ja pidän sen myöskin loppuun saakka.

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, ei Schwarz kärsinyt ainoastaan sydämensä yksinäisyydestä, vaan myöskin liian rauhallisesta ja onnellisesta elämästä. Opiskelussaan hän edistyi, kohtaamatta tiellänsä minkäänlaisia vaikeuksia; hän janosi enemmän taistelua kuin rakkautta. Ilolla hän olisi heittänyt taisteluhansikkaan vasten koko maailmaa, yhdentekevää oliko kysymyksessä tiede tahi rakkaus. Hän tahtoi elää niinkuin Kiowaan tulo-iltanaan oli sanonut, ja hänellä oli tunne, että hän ei voinut ylioppilaana kylliksi toimia.

Tällaisessa mielentilassa oli Schwarz, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka tempaisi hänet syvästä rauhastaan, joka ei ollut hänelle mieleen.

Augustinowiz oli saattanut itsensä syypääksi tekoon, jonka toverikunta piti häpeällisenä, vaatien hänen poistumistansa yliopistosta. Ylioppilaat olivat usein ennenkin aikoneet ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin hänen suhteensa, mutta olivat kuitenkin aina antaneet hänelle anteeksi. Tällä kertaa oli heidän kuitenkin ollut mahdotonta antaa hänelle armoa. Mitä laatua hänen tekonsa oli, emme mainitse tässä, sillä emme tahdo penkoa likaa. Joka tapauksessa olivat ylioppilaat muodostaneet kunniatuomioistuimen, jonka tehtävänä oli syyllisen lopullinen eroittaminen. Tuollaisella tuomiolla oli sitova voima, sillä yliopistoviranomaiset antoivat sille joka kerta vahvistuksensa.

Ylioppilaspiireissä vallitsi kiihtynyt mieliala, vaikkakaan kukaan ei uskaltanut ryhtyä Augustinowiczia puolustamaan; Schwarz yksin oli päättänyt pelastaa toverinsa.

— Te aiotte ajaa hänet ulos ovesta, — sanoi hän, kääntyen tuomioistuimen puoleen. — Pelkäätte hänen läsnäolonsa häpäisevän yliopistoa. Mutta ettekö huomaa, että sitä kohtaa kuitenkin häpeätte, vaikka te karkoitattekin hänet? Mihin hän ryhtyisi, mistä hän eläisi? Oletteko myöskin ottaneet selvän, miksi hän on niin syvälle vajonnut? Kysykää häneltä, onko hänellä ollut kunnollista syötävää tänne tulonsa jälkeen. Olemmehan tovereita keskenämme. Katsokaa, onko hänellä kumpaisessakaan saappaassaan ehjiä pohjia, jos niin on, niin olen valmis tuomitsemaan hänet kanssanne. Minun mielestäni on meidän velvollisuutemme pelastaa hänet, mutta ei tuomita. Pelastakaa hänet, antakaa hänelle anteeksi, ja tästä lähin olen minä vastaava hänestä.

Tätä puhetta seurasi tavaton hälinä. Wassilkiewicz kannatti ja tuki Schwarzia vaikutusvallallaan, kun toiset sitävastoin yhä edelleenkin vaativat Augustinowiczin karkoittamista. Asiasta ei voitu päästä yksimielisyyteen, Viimein nousi Schwarz eräälle penkille ja huudahti Augustinowiczille:

— Kas niin, vanha ystävä, sinä saat anteeksi hairahduksesi. Kohota jälleen pääsi ja seuraa minua!

Sitten hän poistui huoneesta tyytyväisenä käsiään hykerrellen ja ajatellen:

— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme parhaimman pään.

— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva
Augustinowicz.

Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:

— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —

Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan tapaus.

Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin. Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.

— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, — sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään minua silmällä… no niin, rukoilen teitä hänen nimessään… Jumalani, Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä kärsin?… Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!

— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —… niin, olette ehkä oikeassa… Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään? Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka kaikella sydämeni voimalla?

Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä hiljaisuus.

Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.

Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.

Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:

— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani tapahtui. Sitten te menitte naimisiin… enkä minä puhunut mitään… ja nytkin olin päättänyt vaieta… Mutta te väititte, että minä en ole koskaan rakastanut… ja se ei ole totta… antakaa minulle anteeksi… jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne… hän on kunnon mies, rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!

Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Helene jäi yksin.

— Mitä hän minulle sanoikaan? — mumisi hän itsekseen. — Mitä Gustav minulle sanoi? Schwarz tulee jälleen luokseni. Onko tämä unta? Ei, ei; kenties saan nähdä hänet jo huomenna!

KUUDES LUKU.

Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.

— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun johdosta? — kysyi Schwarz.

— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita; luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.

— No, kuka sitten?

— Koeta arvata.

— Karwowsky.

— Ei.

— En voi sitä arvata.

— Gustav!

— Gustav?

— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän sanoikaan!

— Sitä en olisi häneltä odottanut.

— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo nuorukainen ja minä säälin häntä.

— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano, onko hän todellakin kovin sairas?

— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.

— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?

— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.

— Mutta sehän on kauheata!

Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat, otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:

— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.

Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:

— Tapani on pitää lupaukseni.

— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas, ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden: Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan; minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin minä… Minulla ei ole ollut onnea elämässäni… mutta vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi… Pyydän sinua menemään hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni, sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:

— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.

— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.

— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.

Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni; viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:

— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!

Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin huoneessa.

Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen vieressä paloi kynttilä.

Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden vallassa.

Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua kohottautui Gustav taasen ja sanoi:

— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle… Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani. Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten… Olen tehnyt työtä, enkä ole syönyt… mutta en voi enää puhua… tuolla kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat… mutta silmäluomiani painaa… tahtoisin nukkua.

Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin paperipalasta.

— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta mitäpä siitä… kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä olemassa.

Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:

— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?

Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.

Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden, eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien mieliin.

Niinikään löysi Schwarz Gustavin papereiden joukosta lukemattomia luonnoksia kirjallisiin kokeiluihin ja teoksiin, joita hän oli suunnitellut. Lisäksi löysi hän Gustavin päiväkirjan. Se sisälsi lyhyiden, yksinkertaisten ja selvien lauseiden muodossa tuon nuoren, intohimoisen sielun tunnustukset, tuskanhuudot, pettymykset, taistelut ja tuhannet todelliset ja kuvitellut seikkailut, tuon läpeensä haltioituneen olennon sisäisen elämän kaikessa surkeudessaan ja kauneudessaan. Tämä päiväkirja, jonka Wassilkiewicz oli ensin lukenut vain muutamille ystävillensä, kiersi sittemmin ylioppilaspiireissä kädestä käteen. Aiottiin toimittaa se painoasuun, mutta ilmaantuneet pätevät syyt estivät aikeen toteuttamisen. Augustinowieziä ei mikään kuitenkaan estänyt sepittämästä Gustavista muistokirjoitusta. Hänelle ominaisin lennokkain, kuvarikkain sanoin hän kertoi Gustavin onnellisista lapsuuden ajoista, kuinka hän hyvästeli vanhempiansa, kotikyläänsä ja vanhaa koiraansa, joka ei tahtonut hänestä erota. Sitten muuttuivat kuvat synkemmiksi, elon myrskyt viskelivät Gustavia eri tahoille, kunnes salama äkkiä leimahti hänen silmissään. Kultaisen pilvenhattaran kannattaman hengettären tavoin ilmestyi hänen eteensä nainen… Hän ojensi kätensä tuota pimeydessä loistavaa tähteä kohden. "Lopun te tiedätte", jatkoi Augustinowicz. "Ehkä hän yhä vieläkin uneksii hänestä ikuisessa unessaan. Levätköön hän rauhassa levottoman elämänsä jälkeen. Liekki on sammunut, taika tauonnut, Gustavia ei ole enää olemassa."

SEITSEMÄS LUKU.

Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän, melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen, vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa. Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle, kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.

Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian, joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.

Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia. Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.

Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo, ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi. Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti. Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:

— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan olla!

Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä. Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.

Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.

Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän sanoi nenä-äänellä:

— Mene hiiteen!

Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.

— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet; mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää yötä!

Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:

— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?

— En voi aavistaakaan.

— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen naiseen, joka eteen sattuu.

— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?

— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.

Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.

— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?

— Olinko minä…? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella juhlallisesti:

— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!

— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.

— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi. Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.

— Ja kuinka asia päättyi?

— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun. Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten hän meni kielimään kaikki äidillensä.

— No, ja entä äiti?

— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni; sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa vielä seuraavaksikin päiväksi.

— Entä sitten?

— Sitten otin jälleen humalan.

— Ja sitten taas, loppumattomiin.

— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.

— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan… Sinä ymmärrät minut, eikö totta?… No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.

— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.

— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.

— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.

— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan… Hänen kaltaisensa naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he… Mutta pelkään suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.

— Sano pois vaan!

— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini. Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.

Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi kylmästi:

— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.

— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä. Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen sinut ja hänet. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa… Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on aikaa.

Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:

— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla, suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta. Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.

Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli menossa Schwarzin luo.

— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?

— Potkanskan luona.

— Entä sitten?

— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.

Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:

— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.

— Niinpä niin, mutta entä sitten?

— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa tapauksessa?

— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?

— Juuri niin.

— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:

— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan. Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta Schwarziin.

Wassilkiewicz suuttui.

— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!… oletko sinä olevinasi epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.

Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen toverinsa oli ollut oikeassa.

KAHDEKSAS LUKU.

Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.

Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt heidän onnensa taivasta.

Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa, solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen, ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen tai kadehtien taaksensa.

Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä, iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli ainoastaan häntä.

Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään hänet miesvainajansa haudalle.

— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, — enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin tällöin rukoilla hänen puolestansa.

Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:

— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen ohella unohda eläviä.

Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi.

Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella, sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun. Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.

Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.

— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin eläessä.

— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun rakastunut.

— Miksi kerrot sen minulle?

— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!

— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona; äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa. Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille… Silloin läksin ylioppilaskapakkaan… Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa, että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi, lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa, kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään. Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä rakastinkaan!

Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen. Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.

Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle. Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.

Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle. Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.

Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.

— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.

— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.

— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa:

— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:

— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.

Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu sanat:

"Gustav K… kuollut…"

— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö. Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua. Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.

— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin surullinen, armaani?

— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.

He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.

Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.

— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!

Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.

— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.

Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle; erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla myöhäiseen yöhön saakka.

YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen päivän suruille.

— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan Heleneä ja hän minua!

— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa eilen kävelit?

— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.

— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä, sinä olet pikiintynyt, poikaseni?

— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.

— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?

— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla vielä rikkaammaksi.

— Mitä sinä sanot?

— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin, arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.

— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?

— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle, saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja määrätä heille lääkkeitä.

— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?

— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.

— Ja mitä sinä aiot tehdä?

— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät molemmat menemään naimisiin.

— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!

— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa, porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.

— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja minun välistä suhdetta!

— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?

— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä huomautus hänessä aiheutti.

Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.

— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille; — Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle, mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?

Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi
Wassilkiewicziin ja sanoi:

— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun suhteeni Heleneen?

Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi levollisesti:

— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään. Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis, että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin silmin ja huudahti:

— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua meidän väliimme!

Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi töykeästi:

— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.

Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:

— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!

Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.

— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.

— Käski!

— Sanoinhan sen sinulle.

— Niinpä niin.

— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia päättyy.

Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi häneen.

Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna. Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen. Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma vastikään herätti.

Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli viimein saanut hänet valtoihinsa.

Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi Heleneen ja sanoi:

— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene, luota minuun ja rakasta minua.

— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:

— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.

Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.

— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan.

Sitten Schwarz jatkoi:

— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja luottamuksesi minuun on oltava luja.

Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut pienintäkään halua muuttaa sitä.

Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana: toinen oli avioliitto ja toinen… toinen oli hetkellinen itseunhoitus, intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä; mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja unohtaa velvollisuutensa.

Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan muukaan voinut arvata.

KYMMENES LUKU.

Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä myöhemmin sanovan isällensä:

— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.

Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.

Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.

— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä saatavissa.

Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän kanssansa.

— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!

— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.

— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen, voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin surusta.

— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?

— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei ollut vieläkään palannut.

Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä asioita.

— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, — jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos, ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle. Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä… Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?

— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen, että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.

Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori! Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen liittyisi, kun hän sen kerran saisi… Sitten ilmestyi äkkiä Helenen kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu. Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.

Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee, niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada valloittaa toisiakin.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan. Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja elämänsä alkutaipaleella.

Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua kovaäänistä melua.

— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen. — Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja mietiskelee, ja hän… hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen… tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan… mutta on jo myöhäinen, kello on jo puoli kolme… Mitä nyt?

Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.

Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.

— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!

Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun, herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä, todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä. Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen halvauskohtauksen.

Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen, kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.

— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori tyttö epätoivoisena.

— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz, hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.

— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.

Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.

Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu, mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.

Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.

Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.

Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä. Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen, vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri, mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun; kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä. Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet todelliseksi aatelisnaiseksi.

Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Augustinowicz lopetti äänettömyyden:

— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin…

Hän osoitti sairasta,

— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties hänellä on sukulaisia, jotka…

— Mutta ellei niin ole.

— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa. Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka…

— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme, — sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa keskustelunaiheessa.

— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia… mutta eihän tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan, ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?

— Varmasti. He ovat itse hyvyys.

— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?

— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä kreivittären kanssa?

— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren kreivittären hoiviinsa?

— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita onnettomia vastaan.

— Sitä suuremmalla syyllä.

Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi sitten rauhallisesti:

— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.

— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös, en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen. Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä. Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä, ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta…" — "Vaietkaa!" huudahdin minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin, tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän äärettömyyden rinnalla!"

Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä; hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.

Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.

— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta pisaraakaan verta ei ilmestynyt.

— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen otsallaan.

— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä.

— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa mennä levolle.

YHDESTOISTA LUKU.

Kreivin kuoleman jälkeisenä päivänä kävi Schwarz rouva Witzbergin luona.

Kautta rantain nuorelta kreivittäreltä tiedusteltuansa, hän oli saanut tietää, että vainaja ei ollut jättänyt tyttärellensä juuri mitään ja että tällä ei ollut ketään, jonka luona olisi saanut turvan, sekä lisäksi sen, että tyttö ei alaikäisenä saanut hallita edes sitä vähääkään, minkä omisti. Kaiken tämän johdosta oli Schwarz kääntynyt tuon vanhan naisen puoleen.

Jouduttuaan rouvan kanssa kahdenkesken, selitti Schwarz hänelle vakavasti, että hän, rouva Witzberg, oli välillisesti syypää kreivin kuolemaan, sillä uhkaava uusi oikeudenkäynti oli murtanut miehen. Sentähden — sanoi Schwarz — oli hänen, rouva Witzbergin, velvollisuus hyvittää tietämättänsä aiheutunut paha, ottamalla uhrinsa tytär hoiviinsa.

Pyylevä rouva, joka itse asiassa oli varsin hurskas ja helläsydäminen nainen, kauhistui kerrassaan. Mutta Schwarz selitti hänelle valtioviisaasti kuinka suurta etua koituisi hänen omalle tyttärellensä, saadessaan seurustella hyvin kasvatetun, jalosukuisen neidon kanssa.

Rouva Witzberg oli joka suhteessa mitä kunniallisin nainen, vaikkakin älyltänsä hieman keskinkertainen ja maailmankatsomukseltaan vieläkin keskinkertaisempi. Jo Augustinowicz oli hänen mielestänsä hienouden ja kohteliaisuuden perikuva, mutta Schwarz teki häneen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen heti ensi näkemältä. Hän ei voinut olla lausumatta julki ihastustansa siitä, että niin "ylhäiset" nuorukaiset kunnioittivat häntä käynnillänsä.

Hänen tyttärensä, nuori Malinka, muistutti häntä monessa suhteessa. Hän yhtyi Schwarzin pyyntöön, eikä tyytynyt ainoastaan siihen, että nuori kreivitär otettiin heidän luoksensa asumaan, vaan tahtoi lisäksi, että he välttämättä jäisivät Kiowaan asumaan. Vanhan rouvan aikomus kävi yhteen tämän kanssa. Olihan hänen tyttärensä yhdeksäntoistavuotias, siis juuri siinä iässä, jolloin on tutustuttava maailmaan. Heidän varallisuutensa ei estänyt heitä toteuttamasta aiettansa. Witzberg-vainaja, joka oli ollut tullivirkamiehenä Preussin rajalla, oli ollut rehellisen ja kelpomiehen maineessa ja hänen virkaveljensäkin olivat sanoneet, että vielä vuosisatoja jälkeenkin päin puhuttaisiin hänen rehellisyydestänsä; mutta kaikesta rehellisyydestänsä huolimatta oli Kleofas Witzberg jättänyt murehtivalle leskellensä 500,000 ruplan omaisuuden, joka olisi pian voinut kohota miljoonaan, ellei kohtalo olisi niin varhain katkaissut tuon kunnon virkamiehen elämänlankaa. Hänen kokoon haalimansa omaisuus ei suinkaan ollut jäänyt huonoihin käsiin. Leski ja tytär, jotka eivät milloinkaan olleet uneksineet tulevansa niin rikkaiksi, tahtoivat kernaasti harjoittaa hyväntekeväisyyttä rikkauksillansa. He koettivat lievittää hätää ja puutetta missä tahansa sellaista ilmenikin; he tekivät runsaita lahjoituksia kirkolle ja täyttivät parhaansa mukaan kristilliset velvollisuutensa.

He ottivat nuoren kreivittären vastaan sydämellisesti ja avosylin aivan kuin hän olisi ollut läheinen sukulainen. Varsinkin Malinka, joka oli lapsellinen ja helläsydäminen tyttö, tunsi todellista kiintymystä tuohon ylhäiseen orpotyttöön. Hän osoitti kaikin tavoin hänelle ystävyyttänsä, lohdutti häntä parhaansa mukaan ja oli väsymätön kaikessa, ja toivo päästä kerran hänen uskotuksi ystävättäreksensä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla. Ja näin oli Schwarz toimittanut nuorelle kreivittärelle suojan ja turvan, jota parempaa tytön omat sukulaisetkaan eivät olisi voineet tarjota.

Mutta nuori kreivitär oli myöskin sellainen, että hän ei voinut herättää muuta kuin mieltymystä kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssansa tekemisiin. Syvästä surustansa huolimatta hän oli selvillä tilanteesta ja osoitti suurta kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, joka hänen osaksensa tuli.

Kyyneleet silmissä hän oli kiittänyt Schwarzia kädestä pitäen ja tämä oli vaistomaisen tunteen pakoittamana vienyt tuon käden huulillensa.

— Tahtoisin todellakin itkeä joka kerran, kun hän katsoo minuun, — sanoi Augustinowicz; — ja paholainen minut vieköön, ellei hän ole sata kertaa kauniimpi minua!

KAHDESTOISTA LUKU.

Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus. Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan, ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla. Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen, että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi itseään ja toisia kohtaan.

Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen, säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.

Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo alkanut miltei vihata tytärtänsä.

Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta, koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan, taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.

Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"

Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.

Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta. Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta, jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan, havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin, joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän, saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa. Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.

— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä kilpailemaan heidän kanssaan.

Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:

— Isäni oli seppä!

Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa. Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa. Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin Schwarzin suhteen.

Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.

Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian: mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!

Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa. Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran taipuvainen turhamaisuuteen.

Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.

Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli, että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään, mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.

Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin, ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän vain voisi minua rakastaa!

KOLMASTOISTA LUKU.

Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo, ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos. Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä, tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —

— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.

— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi hänkin minuun.

— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui molemmin käsin otsaansa.

— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on mahdotonta… rakastaisin häntä niin… niin… Jumalani, en voi sanoa sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!

Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.

— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.

— Rakas Marie!

— Malinka, minä rakastan!

— Niin, Marie, tiedän sen! —

— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.

— No, mitä nyt?

— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti Marien harsoa… Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti ottaa sen… Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki merkitsee… tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä ymmärrän.

Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään. Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:

— Kas niin, vanha ystävä!

Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?

Schwarz pudisti päätänsä.

— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.

Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:

— Lähden hänen luoksensa.

— Kenenkä?

— Helenen.

Augustinowicz ponnahti pystyyn.

— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut.
Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.

Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.

Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:

— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!

Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.

Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle ominaisella, hehkuvalla intohimolla.

Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.

Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä viivyttelemättä Helenen luokse.

Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia, tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi hänen rakkauteensa… — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen, ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa, uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli velvollisuus.

— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän. Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se mahdollista? — kysyi hän itseltään.

— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin. Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.

Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.

Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.

— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden. Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.

— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen… mutta miksi ei Mariesta voisi tulla tuon lapsen äiti?

Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan aamuun asti.

Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu; sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen, sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi. Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:

— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.

Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.

— Minä kuuntelen, rakkaani!

— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla. Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!

Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman tuomionsa.

Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja silmänsä sumenivat.

— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?

— Rakkaani…

— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen katseen Schwarziin.

— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on vihdoinkin koittanut.

Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen rinnallensa.

— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei… saan siis vielä kerran tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan.

Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.

— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua, rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö totta?

— Rakastan!

— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?

Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.

Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita, retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja. Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.

— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen osaa… hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se herkkupala ei ole minun suutani varten… Ja sillä hyvä!

Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja sanoi ääneen:

— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!

Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset, eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu mielenkiintoista kuin vaatteet.

— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.

— Kyllä.

— Voisinko häntä nyt nähdä?

— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä helppoa.

Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat enemmän iloa kuin ilkeyttä.

— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, — jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen, hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa minulle tietoja tuosta neidistä?

— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin sievä ja että…

— Mutta eihän ole kysymys siitä.

— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman, niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!

— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.

— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole hituistakaan sukua hänelle.

Vieras rypisti otsaansa.

— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!

— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle… mutta ehkä te ette tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö; huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär… suloinen tytär…

— Hyvä herra…

— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se ei ole Schwarz?

Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden, Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden kasvojen välillä.

— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz, lääketieteen tohtori.

Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja antoi halutun osoitteen.

— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.

Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa vaikuttivat häneen ilmeisesti.

— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz heidän jäätyään kahden kesken.

— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle antanut.

— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.

— Mitä sinä sanoit hänelle?

— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se ollut sinulle mieleen.

— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.

— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule ikävä. Lähde mukaan.

— En!

— No tuletko huomenna?

— En!

— Koska sitten?

— En koskaan!

— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.

— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:

— Oletko tänään käynyt Helenen luona?

— Tulen juuri hänen luotansa.

— Milloin ovat häät?

— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.

— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie… no niin, minä en luota häneen nimeksikään.

Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle ja sanoi:

— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!

— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? — jatkoi Augustinowicz.

— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.

— En, sitä en hänelle sano.

— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I

— En, en mistään hinnasta!

— Miksi et?

— No, siksi, että hän rakastaa sinua.

Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —

— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.

— Malinka on sanonut minulle kaikki.

— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että velvollisuudesta.

— Amen! — vastasi Augustinowicz.

KUUDESTOISTA LUKU.

Illalla läksi Augustinowicz rouva Witzbergin luokse. Malinka otti hänet vastaan.

— Ah, tekö? — sanoi hän punastuen. Augustinowicz tarttui hänen käsiinsä ja painoi niihin lukemattomia suudelmia.

— Oh, herra Augustinowicz, tuo on kovin sopimatonta, — sanoi tyttö, mutta salli kaiken kuitenkin tapahtuvan.

— Ei suinkaan, päinvastoin, mikään ei voi olla soveliaampaa, — virkkoi Augustinowicz vakuuttavalla äänellä. — Mutta sanokaahan minulle, — jatkoi hän, riisuessaan käsineitänsä ja päällystakkiansa — hän oli näet muuttunut sangen keikarimaiseksi, — sanokaahan minulle, eikö luonanne ole tänään käynyt muuan nuori mies?

— Kyllä, hän kävi täällä ja lupasi illalla tulla uudestaan. — Sitä parempi.

Augustinowicz astui Malinkan johdattamana saliin, joka oli juhlallisesti koristettu, aivan kuin jotakin korkea-arvoista vierasta varten. Kaikissa maljakoissa oli kukkia, pianon kansi oli nostettu ylös ja kahdessa lampussa paloi tuli.

— Miksi ei herra Schwarz tullut mukananne?

— Sallikaa minun vastata kysymykseenne sitten vasta, kun kreivitär
Mariekin on saapunut, jotta minun ei tarvitse toistaa vastaustani.

Kreivitär Marie ei antanutkaan kauan odottaa itseänsä. Hänellä oli yllä aivan musta puku, hiuksissa ainoastaan oli vähäinen helminauha.

— Missä on herra Schwarz? — kysyi hän heti.

— Hän ei tule tänään tänne.

— Miksi ei?

— Hän työskentelee, ajattelee tulevaisuuttansa. Kuultuaan, ettei
Schwarz tulekaan, kreivitär muuttui surulliseksi.

— Ettekö te auta häntä hänen työssänsä? — kysyi hän Augustinowicziltä.

— Varjelkoot minua kaikki pyhät sellaisesta työstä!

— Se lienee kovin vaikeata?

— Kauhean vaikeata — mutta joku tulee. Joka tapauksessa, neiti, serkkunne on verraton nuori mies.

Herra Pelski astui saliin, jonne rouva Witzberg'kin pian ilmestyi.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen muuttui keskustelu pelkäksi laverteluksi. Augustinowicz otti siihen mahdollisimman vähän osaa. Hän istui nojatuolissaan puoleksi suljetuin silmin ja teki havaintojaan. Kreivi Pelski oli istunut serkkunsa viereen; hän leikitteli monokkelinsa nauhalla ja jakeli, välinpitämätön ilme kasvoillaan, somia mauttomuuksiansa. Sitten hän kääntyi nuoren neitosen puoleen.

— Ajatelkaahan, serkkuseni, että ennen Kiowaan tuloani en tietänyt kerrassaan mitään sukulaisiani kohdanneesta onnettomuudesta, kaikkein vähimmin isänne kuolemasta.

— Tunsitteko te isäni? — kysyi Marie.

— En, serkkuseni, olen ainoastaan kuullut riitaisuuksista ja muista ikävistä asioista, jotka jo kymmenen vuoden ajan ovat perheitämme rasittaneet, ja minä sanon teille suoraan, että päätarkoitus tämänpäiväisellä käynnilläni on tehdä loppu tästä surkeasta tilanteesta.

— Missä sukulaisuussuhteessa olitte isääni?

— Olen kasvanut ulkomailla ja tunnen sangen vähän näitä perhesuhteita. Olen ainoastaan sattumalle kiitollinen siitä, että olen keksinyt, paitsi sukulaisuussuhteemme, myöskin perheitämme yhdistävän läheisemmän siteen.

— Mitä tarkoitatte?

— Yksinkertaisimmin saneen: Tutkittuani isäni kuoleman jälkeen perhepapereitamme, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että sekä teidän että Pelskin suvulla oli sama vaakuna.

— Saamme siis kiittää sattumaa onnesta, että saimme tehdä tuttavuutta kanssanne?

— Aivan niin, ja minä siunaan tuota sattumaa, rakas serkku.

Marie loi katseensa maahan, mutta kohotti sen sitten jälleen ja sanoi:

— Minäkin iloitsen siitä.

Augustinowicz hymyili.

— Ei ollut niinkään helppo löytää osoitettanne, — jatkoi Pelski. — Tuolla herralla — hän hiljensi ääntänsä ja katsoi Augustinowicziin — on merkillinen tapa antaa tietoja. Onneksi saapui paikalle hänen ystävänsä, herra Schwarz, jolta sain tarvitsemani tiedot.

— Molemmat herrat asuvat samassa talossa missä minäkin asuin isävainajani kanssa.

— Ja kuinka tutustuitte heihin, serkku?

— Kun isäni sairastui, täytyi minun turvautua herra Schwarzin ystävällisyyteen… hän toimitti minut myöskin rouva Witzbergin luokse ja minä olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Onko hän todella lääketieteen tohtori?

— Joka tapauksessa hänestä tulee se kohta. Pelski mietti hetkisen.

— Tunsin ulkomailla, Heidelbergissä, erään tohtori Schwarzin.
Olisikohan tämä jotakin sukua hänelle?

Nuori kreivitär punastui korviaan myöten.

— Sitä en todellakaan tiedä.

Mutta Augustinowicz, jonka silmät olivat taas avautuneet mahdollisimman suuriksi, sanoi nyt kaikkein viattomimmalla äänellä:

— Mutta kreivitär Marie, täytynee teidän toki tietää mitä sukua ja syntyperää Schwarz on!

Marie joutui suuresti hämilleen.

— Sitä en luule tietäväni, — sopersi hän.

— No niin, minä otan siis vapauden elvyttää teidän muistianne. Schwarz on syntynyt Zwinogrodissa, missä hänen autuaasti edesmennyt isänsä oli seppänä.

Pelski loi serkkuunsa katseen ja sanoi hämmästyksen ja säälin sekaisella äänellä:

— Olen todellakin pahoillani, hyvä serkku, että olosuhteiden pakosta olette joutunut suhteisiin henkilöiden kanssa, jotka kuuluvat niin tuiki erilaisiin piireihin.

Marie huokasi, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo huokaus oli syvä ja raskas. Marie oli täysin tietoinen siitä, että hän oli löytänyt turvan ja avun henkilöiden luota, jotka kuuluivat kokonaan "eri piireihin", ja että nämä henkilöt olivat hänelle sentähden paljon rakkaammat kuin tuo yhtäkkiä maasta kasvanut serkku. Hän tiesi tämän ja huokasi sentähden hämillään ja tyytymättömänä.

Tällävälin oli rouva Witzberg antanut tarjota vieraillensa teetä.

Marie riensi hetkiseksi huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseen ja peitti kasvonsa molemmin käsin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan Schwarzin luona.

— Hän istuu paraikaa huoneessaan ja työskentelee, — ajatteli hän. — Ja täällä puhutaan hänestä aivan kuin hän olisi minulle ventovieras. Mitä heidän tarvitsi muistuttaa sitä, että hän on sepän poika!

Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut vihainen Schwarzille siitä, että hänen isänsä oli ollut seppä. Mutta siitä huolimatta hän oli häpeissänsä, tietämättä itsekään kuinka epäoikeudenmukainen hän oli.

Hän palasi jälleen saliin ja istui taas serkkunsa viereen; hän oli surullinen, hajamielinen ja katsahti tuon tuostakin levottomasti Augustinowicziin.

— Sinä olet kärsivän näköinen, — sanoi rouva Witzberg ja laski kätensä nuoren tytön polttavalle otsalle.

Malinka, joka touhusi teekannuineen pöydän takana, sanoi hymyillen:

— Eikö mitä; Marie on ainoastaan hajamielinen, hänen ajatuksensa ovat muualla.

Nautittuaan teen, asettui nuori tyttö pianon ääreen ja soitti erään
Chopinin surumielisen masurkan.

Yhä vieläkin kuvastui levottomuus hänen kasvoillansa, ja Augustinowiczin musikaalinen aisti sanoi hänelle neitosen soitosta mitä tämän sielussa liikkui.

— Hänellä on huolia, — ajatteli hän, — ja siksi hän soittaa! Mutta samalla hänestä on mieluista, että serkku kuuntelee. —

Kun Augustinowicz myöhemmin palasi kotiin, ajatteli hän yhä edelleen Schwarzia ja Marieta. Hän ihmetteli itsekin, että hän saattoi ajatella samaa asiaa niin kauan.

— Mitä hittoa tästä lopulta tulee? — mumisi hän. Schwarz oli myöskin vielä valveilla, vaikka olikin jo myöhä.

— Tuletko Witzbergien luota? — kysyi hän.

— Tulen.

Uteliaisuus ja kärsimättömyys kuvastuivat Schwarzin levottomilla kasvoilla. Saattoi selvästi havaita, että hänen teki mieli kysellä Augustinowicziltä, mutta hän hillitsi itsensä ja painoi päänsä alas lukeaksensa.

Äkkiä hän kuitenkin laski kirjan pöydälle, nousi ja käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.

— Olet siis viettänyt tämän illan Witzbergien luona?

— Niin olen.

— Vai niin.

— Entä sitten?

— Ei mitään.

Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei voinut sietää.

— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana toveriltaan.

— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan olemassakaan minulle.

— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?

— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista, kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.

— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.

— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin filosofiasta — eikö niin?

— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi pyytäen.

— No niin, täytä sitten piippuni.

Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle asiasta, — jatkoi Augustinowicz.

— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin, köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi, ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä, ihanneihmisenä… oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi vastustaa…! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa, kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.

Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.

— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.

— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis, eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja, sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys… mutta… jos hän ei vaadi myötäjäisiä.

— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.

— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.

Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.

— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä…

— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.

— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.

— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet… Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.

— Mistä sinä sen päätät?

— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut itkuun.

Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.

— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä, kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.

Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja. Viimein hän kysyi:

— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?

— En.

— Miksi et?

— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta, että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian Pelskin hyväksi.

Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä äänellä:

— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?

— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?

He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren, istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.

— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat, elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Helene ei voinut uskoa onneensa. Menneisyyden myrskyt olivat vaimenneet, hänen elämänsä synkkä yö oli viimein päättynyt ja uusi aamu oli sarastanut. Tuosta nuoresta naisesta, joka ei tähän saakka ollut uskaltanut ajatella tulevaisuutta, tuosta poloisesta, jota kohtalon kaikki tuulet olivat tuivertaneet, oli nyt tuleva rakastamansa miehen laillinen puoliso. Rauhallinen, säännöllinen ja kunniallinen elämä täynnä velvollisuuksia ja rakkautta, avautui nyt hänelle.

— Onko mahdollista, että moista elämää saattaisi seurata tällainen? En ole tällaista ansainnut! — kuiskasi hän Schwarzille, tämän asettaessa kihlasormuksen hänen sormeensa. — Ei, en ole tällaista onnea ansainnut!

Mutta rakastetun katse rauhoitti hänet täydellisesti. Uuden rakkauden kautta parantuneena mielenhäiriöstään hän oli kiintynyt Schwarziin vielä orjallisemmin kuin ennen Potkanskyyn, ja eli ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. — Jos hän vain tahtoo, niin minä tulen onnelliseksi! — sanoi hän usein itsekseen. Hän luotti rajattomasti ei ainoastaan Schwarzin luonteeseen, vaan myöskin hänen voimaansa. Hän uskoi tuon miehen mahdolliseksi melkein mihin tahansa.

Niin kävi Helene hymyillen kohti tulevaisuuttaan, valmistautui häitä varten ja iloitsi niinkuin lapsi jokaisesta pienimmästäkin seikasta, jotka muodostivat hänen myötäjäisensä. Huolimatta siitä, että oli leski, hän tahtoi antaa vihkiä itsensä valkoisessa puvussa, ja suuri oli hänen ilonsa, kun Schwarz ei asettunut häntä vastustamaan. Niinikään oli hänen terveytensä huomattavasti parantunut ja onni ikäänkuin jalosti ja kaunisti hänen kasvonsa. Tuosta siipirikosta lintuparasta, mikä hän oli ollut, lyhytaikaista avioelämäänsä lukuunottamatta, oli nyt tullut todellinen, oman arvonsa tunteva nainen.

Vihkimispäivä oli jo aivan ovella. Ja yhtä lähellä oli myöskin Schwarzin viimeinen tutkinto. Hän valmistautui siihen sellaisella innolla, että hänen terveytensä siitä aivan kärsi. Yövalvonta ja tavaton henkinen jännitys olivat kalventaneet hänen poskensa; hän oli laihtunut ja siniset renkaat ympäröivät hänen silmiänsä. Hän oli alituisessa kuumeessa, joka häntä yhä heikonsi, mutta hän tahtoi ehdolla millä tahansa suorittaa diploomitutkinnon, saavuttaakseen riippumattoman ja kunnioitetun taloudellisen aseman.

Hän ei ollut pitkään aikaan antanut lisätunteja ja se vaatimaton pääoma, jonka hän oli tuonut mukanansa, oli kulunut jo melkein kokonaan loppuun. Nyt suoritti Augustinowicz'kin huoneenvuokra-osuutensa — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — sekä otti osaa yhteisiin talousmenoihin. Mies oli kokonaan herennyt juomasta ja ruvennut ansaitsemaan rahaa. Schwarzin kehoituksesta hän oli ryhtynyt antamaan soittotunteja ja saavuttanut tällä uudella alalla erinomaisia tuloksia. Hän antoi päivittäin neljä, viisi oppituntia hänen oman työnsä siitä erityisemmin kärsimättä, ja oli mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoista nähdä millä syvällä vakavuudella hän uutta kapitalistiosaansa hoiteli.

Sitäpaitsi hän kävi joka ilta Witzbergien luona; joka ilta aukaisi Malinka hänelle oven ja joka ilta peitti hän tuon muka poisvetäytyvän kätösen suudelmillansa. Tuo kelpo tyttö tunsi häntä kohtaan sekä kunnioitusta että myötätuntoa. Entä Augustinowicz, rakastiko hän tyttöä? Tuskin, sillä surullinen elämä oli kokonaan sulkenut hänen sydämensä lemmentunteilta. Joka tapauksessa puuttui häneltä valitettavassa määrässä tulta ja intohimoa, ja kuka toinen tahansa kuin Malinka olisi sen heti huomannut, huolimatta Augustinowiczin huomaavaisuudenosoituksista ja käsisuudelmista. Augustinowicz rakasti ainoastaan Schwarzia, johonka hän oli kiintynyt todellisella intohimolla. Siitä huolimatta ei hän ollut välinpitämätön muulle maailmalle, eikä kukaan ollut mielipiteissään niin suora kuin hän. Malinka miellytti häntä, kun kreivitär Marie sitävastoin oli hänestä vähemmin miellyttävä. Hänen vastenmielisyytensä kreivitärtä kohtaan johtui monesta syystä. Ensinnäkin oli Marie kohdellut häntä aina jonkinlaisella kreivittären ylimielisyydellä, ja siitä hän ei pitänyt. Ivallisuudellaan ja alituisella hyvätuulisuudellaan hän oli tottunut valloittamaan naiset, ja hänen itserakkautensa oli alunpitäen loukkaantunut, kun hän huomasi, että Marie oli enemmän mieltynyt Schwarzin vähemmän joustavaan ja nerokkaaseen luonteeseen. Myöhemmin, kun Schwarz ei enää näyttäytynyt, otaksui Augustinowicz, että Marie oli unohtanut hänet ja rakastunut Pelskiin, ja hän oli siitä tytölle nyrpeissään, vaikkakin hänen otaksumiseltaan puuttui kokonaan oikeutus.

Tyttö sitävastoin tunsi Pelskin näyttäytymisen jälkeen jonkinlaista pelkoa Augustinowiczia kohtaan. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut voittaa tämän puolelleen; ja aina kun Augustinowicz astui Witzbergin saliin, loi Marie häneen kysyvän, vieläpä rukoilevan katseen. Ja vaikkapa Augustinowicz toisti toistamistaan, että Schwarz ei työskentelynsä tähden voinut saapua, huomasi tyttö kuitenkin, että se ei ollut totta. Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei Schwarz kahden kuukauden aikana käynyt kertaakaan katsomassa häntä, eikä tiedustellut hänen ruumiillista ja henkistä vointiansa, niinkuin hän ennen oli tehnyt? Ja kaikki tämä ainoastaan tutkinnon vuoksi! Ei, sitä hän ei voinut uskoa. Hän oli selvästi tuntenut, että Schwarz rakasti häntä, ja kun ylioppilaan käynnit lakkasivat samana päivänä jona Pelski ilmestyi taloon, otaksui hän, että noilla kahdella seikalla oli jotakin salaista yhteyttä toistensa kanssa, ja että Augustinowicz yksin saattoi antaa siihen selityksen.

Kiihtyneisyydessään, levottomuudessaan ja surussaan huomasi Marie Pelskin siirtäneen hänet jälleen unelmiensa loistavaan valtakuntaan, ja kuitenkin harhailivat hänen ajatuksensa alinomaa ylioppilaan pienessä huoneessa, ja hän kysyi itseltään huolestuneena: "Miksi hän ei enää tule?" Schwarz ei todellakaan enää tullut, kun sensijaan Pelski vietti kaikki iltansa Witzbergien luona. Hän näki kaikkea mahdollista vaivaa, huvittaaksensa Marieta ja karkoittaaksensa synkät pilvet hänen otsaltansa, ja usein hän siinä onnistuikin.

Mariella oli toisinaan merkillisiä, hermostuneita ilon puuskia. Hän nauroi ääneensä ja ilakoi, mutta tämä hilpeys oli ilmeistä hermostuneisuutta, joskin osittain turhamaisuuttakin. Silloin hänen silmänsä säteilivät kirkkaina, hänen povensa huokui ja suloinen hymy kareili hänen suupielissään. Hänen sanansa olivat purevat ja ivalliset ja katseensa houkutteleva ja viettelevä. Pari kolme kertaa sai Augustinowicz kunnian, Schwarzin poissa ollessa, päästä osalliseksi tällaisesta viattomasta, vaarattomasta keimailusta, mutta hän oli suuresti paheksunut sitä ja lukenut sen synnynnäisen degeneration laskuun. Pelski sitävastoin oli heti joutunut tasapainostaan pois, kun hänen serkkunsa oli suvainnut hymyillä hänelle.

— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, — varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.

Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt, kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin. Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin läheinen kuin ennen.

Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti pahoittaneet.

Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo, "on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän valehteli.

— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.

— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!

— Schwarz!

— Mitä?

— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!

Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen. Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.

Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa, jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.

Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi, ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan, kyllä minä sinut vuoteeseen saan!

Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz aukaisi silmänsä.

— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli
Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.

Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.

— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz itseksensä.

Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä — taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja peitti sen suudelmillaan.

— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.

Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa ivallisilta huomautuksilta.

Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas Marien luo.

— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No, kuolkoon minun puolestani!

Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana. Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta; mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä "vaikeneminen on kultaa" arveli hän.

Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin, — arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä rakastetaan." Tuli ja leimaus!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:

— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.

— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä hänen kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.

— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.

— No, saadaanpa nähdä!

— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi paljoakaan laskea.

— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:

— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että hän ei enää tule tänne?

Augustinowicz ei vastannut mitään.

— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka. — Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle, "mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään… hiukan päänsärkyä", vastasi hän. Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä, että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö, häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko, herra epäilijä?

— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?

— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?

— Ja jos hän tulisi?

— Jättäisi Marie heti Pelskin.

— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!

— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?

— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!

Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella, sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento,
— siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa.
Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä
Marieta pelästykseltä.

Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.

Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi salissa molemmat Witzbergit ja Marien.

— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra
Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!

Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen kätensä vapisivat.

— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.

— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle. Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä sinun on? Oletko sairas?

— Ei mitään… ei mitään… se on jo ohi!

Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.

— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.

Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan surullisesti:

— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön teeskentelijä?

— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta…

Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa. Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli tapahtunut.

Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa. Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot, verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.

— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee, enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.

Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie, voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.

— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten luota minuun?

Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa. Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.

— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.

Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan eteen polvilleen.

— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy kärsiä tai kuolla, niin anna minun olla uhrina, mutta salli hänen tulla onnelliseksi!

Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä, aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä. Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen, kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. — Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.

Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi tarttua hänelle tarjottuun käteen.

— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole minulle kylliksi.

Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään. Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä hänen silmillensä.

— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.

— Niin, minä! — sanoi Marie.

Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä syliin.

— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä minua, eikö totta?

Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa sisartansa.

— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi! Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin taas tänäänkin, eikö niin?

Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:

— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja silloin minä jään taas aivan yksin.

— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.

— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta. Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt, säästääkseen sinut pelästykseltä.

— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin kanssa?

— Entä Pelski?

— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.

— Ja sinä?

— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.

— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!

— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.

— Niin, niin…

— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin, valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!

— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie, valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.

— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on niin rehellinen, vakava ja jalo.

Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin. Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto eteisestä.

— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.

Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä
Augustinowiczin äänen.

— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti. — Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle vastaa.

Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin sanottu, ei Augustinowicz uskaltanut kertoa Schwarzille, mitä Witzbergin luona oli tapahtunut. Hän oli suuresti erehtynyt Marien suhteen. Huolimatta aateluudestaan ja huolimatta Pelskistä tyttö rakasti Schwarzia, sillä tieto ylioppilaan sairaudesta näytti vaikuttaneen häneen kerrassaan masentavasti. Augustinowicz häpesi nyt epäluuloansa ja Malinkalle lausumiaan ilkeitä sanoja. Hän kunnioitti Marieta enemmän kuin ketään naista tähän saakka, ja kun hän ei yhä vieläkään uskaltanut ilmaista Schwarzille mitä oli tapahtunut, tuotti tämä tilanne hänelle sanomatonta tuskaa. Eräänä päivänä huomasi Schwarzikin hänen kärsivän ilmeensä ja kysyi:

— Mikä sinua vaivaa? Augustinowicz malttoi mielensä.

— Minuako? Ei yhtään mikään. Miksi minua sitten pitäisi jokin vaivata?

— Augustinowicz, sinä salaat minulta jotakin.

— Katsoppas vaan tuota, heti kuvittelee hän mielessään, että on kysymys Mariesta! — huudahti toinen, rehahtaen äänekkääseen nauruun, joka kuitenkin kajahti teennäiseltä. Hän herkesi kuitenkin heti nauramasta, huomattuaan ystävänsä muuttuneet kasvonilmeet. Schwarzin syvälle painuneet posket olivat käyneet entistä kalpeammiksi ja hänen silmänsä leimusivat.

— No, olkoon menneeksi, kerron sinulle kaikki, — huudahti Augustinowicz. — Ystäväni, sinä olet voittanut pelin. Paholainen minut vieköön, ellet sinä ole suoriutunut voittajana! Hän rakastaa sinua.

Schwarz pyyhki vapisevalla kädellään hikeä otsaltaan.

— Entä Pelski? — kysyi hän kuivasti.

— Hän ei ole vielä tunnustanut!

— Tietääkö Marie kaikki mitä minulle on tapahtunut?

— Schwarz!

— Sano.

— Hän ei tiedä mitään, en ole sanonut hänelle mitään.

— Miksi et?

— Augustinowicz epäröi hetkisen.

— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun olisi palattava jälleen hänen luoksensa.

Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen. Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä voimakkaammaksi.

Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.

— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa, en koskaan, kuuletko, en koskaan!

Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän keskusteluansa.

— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka
Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.

— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.

— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.

— Schwarzinko lähettämänä?

— Niin, Schwarzin.

— Voiko hän paremmin?

— Hän on yhä vielä sairas… Entä Pelski, onko hän käynyt?

— On, ja juuri hänestä tahdon teille puhua.

— Minä kuuntelen, neiti Malinka.

— Hän on tänään pyytänyt Marien kättä.

— Ja Marie?

— Hän antoi rukkaset. Voi, herra Augustinowicz, hän rakastaa ainoastaan herra Schwarzia ja tahtoo kuulua vain hänelle, tuo rakas, kelpo Marie.

Augustinowicz seisoi hetkisen äänettömänä, sitten hän sanoi verkkaan, vapisevalla äänellä:

— Hän ei tule koskaan kuulumaan herra Schwarzille.

— Mitä te sanoitte?

— Schwarz on jo antanut sanansa, hän menee naimisiin.

Äkkiä avautui viereisen huoneen ovi ja Marie astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui loukattu ylpeys.

— Malinka! — huudahti hän, — minä pyydän, ei useampia kysymyksiä; herra Augustinowicz on jo tehnyt tehtävänsä. Miksi antaisimme enempää nöyryyttää itseämme ja kuuntelisimme häntä?

Näin sanottuaan tarttui Marie ystävättärensä käteen ja veti hänet miltei väkisin huoneeseensa.

Augustinowicz katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätänsä ja sanoi itsekseen:

— Hän on todellakin oikeassa, ymmärrän hänet. Mutta Schwarz on myöskin oikeassa. Kuitenkin rauta on taottava silloin kuin se on kuuma.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi hän Pelskin asuntoon ja antoi nuorukaiselle tiedon iskusta. — Todella kova onni vainoo häntä, — sanoi hän lopuksi. Schwarz ei voinut menetellä toisin. Ettekö tekin ole samaa mieltä, herra kreivi?

— Hän on toiminut parhaansa mukaan.

— Kuitenkin ihmettelen, mikä on saattanut teidät, hyvä herra, tulemaan luokseni tuosta kaikesta kertomaan.

— Älkää siitä huolehtiko. Ainoastaan yksi kysymys vielä. Luuletteko, että neiti Marie menetteli jalosti, torjuessaan teidän tarjouksenne?

— Sallikaa minun olla siihen vastaamatta.

— Jos niin tahdotte. Mutta olkaa huoleti, minulle on neiti Marie täysin välinpitämätön. Tiedän vaan, että nyt, kun Schwarz on vetäytynyt syrjään, on nuoren tytön tulevaisuus muodostuva hyvin synkäksi. Ja kun te olette hänen serkkunsa, niin… minä valitan…

— Mitä te valitatte?

— Sitä, että te ette ole malttanut siirtää huomiseen kosimistanne.

Pelski käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa ja mumisi itsekseen käsittämättömiä sanoja.

— Viimeinen pyyntö, hyvä herra, — virkkoi Augustinowicz; — toivon, ett'ette mainitse kenellekään käynnistäni luonanne, varsinkaan Witzbergeille.

— Älkää olko huolissanne.

— Sitä ainoastaan pyydän teiltä, en mitään muuta. Ja nyt, jääkää hyvästi!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli
Pelskiltä, toinen Schwarzilta.

"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin, tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä. Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä. Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on tästälähin oleva elämäni ainoa onni."

Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.

— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että ystäväparkani juuri tällä hetkellä…

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi jatkaa-.

— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.

Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti yhä Schwarzia.

Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.

"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte. Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä päätös… niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas… todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua, taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"

Jokainen ylpeyden ja vihan väre hävisi Marien kasvoilta olemattomiin.

— Herra Augustinowicz, — virkkoi hän, — sanokaa ystävällenne, että hän on menetellyt niinkuin hänen oli meneteltävä.

Augustinowicz heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

— Antakaa anteeksi minullekin, olen ollut epäoikeudenmukainen teitä kohtaan, olen tuominnut teitä väärin; mutta enhän todellakaan tietänyt, että maailmassa olisi olemassa sellainen enkeli kuin te.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.

Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta. Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja; sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia sanoja.

Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista melua tuossa pienessä huoneessa.

Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten tapahtuisi?

Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui lääkäri.

— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.

— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.

Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin valtasuonta.

— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.

— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.

Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.

Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota kelpo naista.

— Onko hän kuollut? — kysyi hän.

— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.

Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.

Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin, palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan, ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.

Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen päättäväisesti:

— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti jakkaralle huoneen peränurkkaan.

Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta havahtui kohta jälleen.

— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.

— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.

Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene vapisi koko ruumiiltaan.

— Sääli minua… älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä. — Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa minutkin hengiltä!

Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:

— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi, oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.

Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.

* * * * *

Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä. Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.

Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.

Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää. Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.

Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa. Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen vaatteille ja hiuksiin.

Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa. Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.

Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto, onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen, synkkä, tähdetön yö.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.

Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat. Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi. Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.

Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta. Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen, ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.

Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti lukemisensa.

— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?

— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.

— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten naisten kohtalo…

— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni.
Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:

— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?

— Kyllä, ystäväni, — vastasi Augustinowicz kauhean hämmästyksen vallassa.

— Vai niin, entä nyt?

— Nyt… nyt… nyt hän on sairas… kovin sairas.

Schwarzin kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. — Mikä häntä sitten vaivaa? — kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

— Hän… kuuntele, tahdon sanoa sinulle totuuden, mutta älä pelästy.

— Mitä sitten?

— Helene on kuollut… hän on hukkunut.

Tällä kertaa värähtelivät Schwarzin kasvot ja hän kohottautui vuoteessaan.

— Vahingossa vaiko tahallisesti? — kysyi hän.

— Rauhoitu, ystäväni, tiedäthän, että sinä et saa kiihoittaa itseäsi.

— Kerron sinulle kaikki myöhemmin.

Schwarz antoi päänsä vaipua jälleen pielukselle, kääntyi seinään päin, eikä sanonut enää sanaakaan.

Pari kolme päivää myöhemmin astui sairaanhoitajatar huoneeseen ja ilmoitti Augustinowiczille, että muuan rouva Witzberg pyysi saada puhutella häntä.

Augustinowicz läksi heti käytävään, missä tapasi vanhan rouvan.

— Mistä on kysymys? Onko joku taas sairastunut? — kysyi nuori mies.

— Ei, ei…

— Mitä sitten?

— Marie on matkustanut pois.

— Pois?

— Eilen illalla. Aioin tulla heti kertomaan asiasta teille, mutta
Malinka oli niin lohduton, ett'en voinut jättää häntä yksin.

— Mitä tuo matkustaminen merkitsee?

— Veisi liian paljon aikaa kertoa kaikki. Tehän tiedätte, että kreivi Pelski kävi noin kuukausi sitten uudestaan pyytämässä Marien kättä. Poikaparka on rakastunut häneen mielettömästi. Marie torjui kuitenkin toistamiseen hänen tarjouksensa, selittäen ett'ei hän voi mennä naimisiin ilman rakkautta. Tyttö parka! Kuinka hän onkaan kärsinyt Schwarzin sairauden aikana. Mutta palatkaamme asiaan. Herra Pelski, joka on todella kunnon mies, on hankkinut Marielle toimen Odessassa. Ajatelkaa hämmästystäni, kun Marie saapui luokseni ja ilmoitti kuukauden kuluttua matkustavansa; ja nyt, kun Schwarzkin on jo parantunut, ei hän tahdo enää olla meidän vaivoinamme, vaan lähtee itse ansaitsemaan leipänsä. Hän luulee olevansa meille vaivaksi! Mehän olemme hänelle kiitollisuudenvelassa. Olisiko Malinka ilman häntä oppinut kaikkea sitä minkä hän nyt tietää, olisiko hän oppinut yleisiä seurustelutapoja? Ja hän oli meille niin rakas. Pidin häntä kuin omana lapsenani.

Tuo kelpo rouva vuodatti katkeria kyyneleitä, ja Augustinowiczkin oli vähällä purskahtaa itkuun nähdessään hänen epätoivonsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

— Ei, ei, kunnioitettava rouva Witzberg, älkää moittiko Marieta. Ymmärrän hänen tekonsa täydellisesti. Ottaessanne hänet luoksenne, oli hän ainoastaan oikukas lapsi, joka kuvitteli, että hänen kreivitärarvonsa avaisi hänelle ovet kaikkialle ja tuottaisi hänelle arvonantoa ja kunnioitusta. Nyt hän ei kuitenkaan ole enää sama.

Rouva Witzberg keskeytti hänet ja kysyi:

— Olenko koskaan moittinut häntä?

— Siitähän ei ole kysymys. Tiedän kuinka vaikea teidän on erota hänestä, ja minä valitan, että en aikaisemmin tietänyt hänen päätöstänsä, sillä henkilöä, jonka kanssa Schwarz aikoi mennä naimisiin, ei ole enää olemassa.

— Onko hän kuollut?

— On, hän on kuollut. Toisekseen ei Marien lähtö tuota Schwarzille mitään pahoja seurauksia. Hän ei ole vielä suorittanut viimeistä tutkintoansa; tällä hetkellä hänen on ajateltava ainoastaan tohtoridiploomiansa, sillä ainoastaan siinä on hänen tulevaisuutensa turva. Mutta kun hän on jälleen toipunut, kun hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut taatuksi itselleen varman taloudellisen pohjan, silloin etsii hän jälleen Marien, olipa tämä sitten missä tahansa. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Niin, uskokaa minua, Marie on menetellyt aivan oikein. Schwarz on entistä enemmän kunnioittava häntä.

Jäätyään yksin pudisti Augustinowicz päätänsä ja virkkoi itseksensä:

— Tyttö on kaksi kertaa torjunut Pelskin tarjouksen ja tahtoo tehdä työtä ansaitakseen leipänsä. Schwarz, Schwarz, mitä merkitsee kaikki maailman kärsimykset, kun viimein pääsee tuollaisen aarteen omistajaksi!

Sitten hän palasi jälleen sairaan luo.

— Mitä rouva Witzberg tahtoi? — kysyi Schwarz välinpitämättömällä äänellä.

— Marie on matkustanut Odessaan, missä hän on saanut toimipaikan, — vastasi Augustinowicz.

Schwarz sulki silmänsä, lepäsi hetkisen liikkumattomana ja mumisi sitten itsekseen:

— Tyttö parka! Uusi elämä on käyvä hänelle perin raskaaksi.

Augustinowicz puri hampaansa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Viimein saattoi Schwarz jättää sairaalan, ja kuukautta myöhemmin hän suoritti tohtoritutkintonsa. Augustinowicz oli suorittanut omansa joku päivä aikaisemmin ja oli läsnä Schwarzin tutkinnossa. Eräänä kauniina syysiltapäivänä olivat molemmat vastaleivotut tohtorit ulkona kävelemässä ja päätyivät viimein kaupungin puistoon. Schwarzin kasvoilla näkyi vielä sairauden jäljet, mutta hänen terveytensä edistyi päivä päivältä. Augustinowicz oli tarttunut hänen kainaloonsa ja he kulkivat verkkaan eteenpäin, keskustellen menneisyydestä.

— Istukaamme tälle penkille, — sanoi Augustinowicz. — Mikä ihana päivä; on niin suloista saada lämmitellä itseänsä auringonpaisteessa.

He istuivat penkille, Augustinowicz otti mukavan asennon ja sanoi hilpeällä äänellä:

— Niin, niin, ystäväni, jo kolme kuukautta sitten olisi meillä pitänyt olla nämä tohtoridiploomit. Mutta nythän ne meillä ovat taskussamme.

— Niin, ja nyt meillä on syksy, — jatkoi Schwarz ja kohenteli kepillään maassa viruvia kellastuneita lehtiä.

— Lehdet putoilevat puista ja linnut pakenevat etelään, — virkkoi Augustinowicz, sitten hän osoitti erään puunlatvan yläpuolella leijailevaa pääskysparvea ja jatkoi:

— No, eikö sinua haluta seurata noiden valon airueiden esimerkkiä?

— Kuinka niin?

— Etkö halua lähteä Mustanmeren rannalle, Odessaan?

Schwarz antoi päänsä vaipua alas, eikä vastannut pitkään aikaan mitään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, näkyi hänen kasvoillansa syvä epätoivo.

— Ystävä parkani, — mumisi hän, — minähän en enää rakasta häntä!

Saman päivän iltana sanoi Augustinowicz Schwarzille;

— Katsos, ystäväni, me tuhlaamme liian paljon voimia alituiseen rakkaudentavoitteluun. Rakkaus pakenee kuitenkin luotamme kuin lintu, ja meidän voimamme ovat turhaan kuluneet.