The Project Gutenberg eBook of Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!, by Hilja Valtonen

Sanoit kerran tuntevasi minut ja sieluni. Pelkään, että erehdyit silloin. Lue tämä mukana seuraava vihko! Se on pala todellista sieluani. Lue, ymmärrä ja anteeksi suo!

Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi kuin itse haluan. Harvoille on onni niin myötäsukainen.

Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin. Pyykkipadan porinaan nukuin.

Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.

»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»

Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.

Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi leikkimään kanssaan.

»Kuinka sinä, likainen kerjäläiskakara, uskallat tarttua tohtorin Sadun käteen! Ulos tielle! Siellä on teikäläisten koti.»

Tohtorinrouva riensi apuun valkeasta rakennuksesta. Äitini riensi apuun pyykkituvasta. Molemmat äidit nostivat itkevät kultasensa syliinsä.

»Stiina löi vierasta lasta, joka leikki kauniisti kanssani», sanoi mustakutrinen enkeli.

»Tuo lihava akka ei anna minun leikkiä enkelin kanssa, vaikka minä hänet tänne Jumalalta pyysin», selitin minä.

Tohtorinrouva hymyili. Hän tukki viittauksella puolustautuvan palvelijansa suun.

»Varpu. Ja minä tahdon leikkiä enkelini kanssa. Jumala lähetti hänet antamaan minulle kukkia ja marjoja.»

»Valpuri hänen nimensä on, mutta me sanomme häntä Varpuksi», selitti äiti.

»Sinä saat leikkiä Sadun kanssa», lupasi ystävällinen tohtorinrouva ja taputti päätäni. Minusta näytti hänkin suurelta, valkealta enkeliltä. »Mutta Satu ei ole enkeli. Hän on pikkutyttö kuten sinäkin. Hän antaa sinulle kukkia ja marjoja.»

Vai ihminen Satu oli! Samanlainen hän ei ollut kuin minä. Mutta minä sain leikkiä hänen kanssaan. Sain poimia kukkia hänen luvallaan. Sain syödä marjoja hänen seurassaan. Sain pukeutua hänen vanhoihin vaatteihinsa. Hän, Satu, aina antoi. Minä en voinut koskaan antaa.

Välisti tuli puutarhaan kolmas tyttö. Hän oli punainen, sininen, keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Hän juoksi kukkasaran poikki, hän viskeli marjoja käytäville, hän nipisteli Satua. Minua hän kivillä heitteli. Kun häntä toruttiin ilkeydestään, osoitti hän minua ja sanoi:

Minä vihasin kolmatta tyttöä, joka oli punainen, sininen, keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Nähdessäni hänen tulevan juoksin tavallisesti piiloon.

Satu sai kotiopettajan. Mitä oli Sadulla, sitä piti olla Aina-Siviälläkin. Minä jouduin kansakouluun. Harvoin enää yhtehen yhdyimme, harvoin puutarhassa leikimme. Minä olin köyhä lapsi, minun täytyi jo työhön ryhtyä. Elämän ankarat aivoitukset niin viittoivat tieni.

Vastapäätä tohtorin valkeaa taloa, maantien toiselle puolen, perustettiin uusi koulu, oppikoulu. Sitä koulua kävivät varakkaiden lapset, herrasväen lapset. Siinä koulussa kasvatettiin herroja ja neitejä. Sinne kouluun Satu ja Aina-Siviäkin joutuivat.

Minun äitini oli sen koulun lämmittäjä ja puhdistaja. Ja minä auttelin äitiäni niissä hommissa.

Ei tullutkaan seuraavana vuotena tarpeellista määrää oppilaita ensiluokalle. Silloin tuli tohtori pyykkitupaan.

»Ei ole varoja», sanoi äiti sävyisästi, sillä hän kunnioitti suuresti tohtoria, joka antoi meidän ilmaiseksi asua pyykkituvassa. Tohtori äidille toimitti koulun siivoamisenkin.

No, niin. Pääsin yhteiskouluun ja kävin sen läpi. Useimmat tovereistani menivät kaupunkiin jatkamaan lukujaan yletäkseen ylioppilaiksi. Minä pääsin myyjättäreksi Ahon kauppaan.

Isä vaati palkkaani juomisrahoikseen. Kun en siihen suostunut, haukkui hän minut, olisi pieksänytkin, mutta kauppias Aho ehti väliin. Sen jälkeen en tiennyt isästä, ennenkuin kuulin hänen saaneen kurjan kuolemansa kapinassa.

Kapinatalvena pääsin Ahon konttoristiksi. Uusi asemani oikeutti minut syömään isäntäväkeni kanssa samassa pöydässä. Sangen visusti piti minun kuitenkin muistaa, etten puheeseen puuttunut muulloin kuin kysyttäessä. Monesti, varsinkin Aina-Siviä-neidin kotona ollessa, sain kesken aterian nousta suorittamaan piioille kuuluvia askareita. Mutta minä opin pöytätavat.

Minä olen kaunis tyttö. Vartaloni on pieni, mutta se on kaikin puolin siro ja sopusuhtainen. Hiukseni ovat kullankeltaiset. Kulmani ovat kuin hiilellä piirretyt, ja silmiäni on sanottu kekälesilmiksi.

Ahon konttorissa en tiennyt olevani kaunis. Myyjätoverit, talollisten pojat, kepuliherrat, parveilivat ympärilläni makeita sanoja huulillaan. Annoin heille palttua. Koska olin käynyt oppikoulua, tahdoin saada miehekseni herran, oikean sivistyneen herran, joka ei juopottelisi kuten isäni, joka palvelisi vaimoaan kuten tohtori, joka voisi tarjota ylellisen kodin kuten kauppias Aho, joka olisi nuori ja kaunis kuten maisteri Berg. Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.

Eräänä päivänä kauppias lähetti minut asemalle viemään kiireellistä, tärkeätä kirjettä junaan. Oli hiukaisevan kuuma heinäpäivä. Hatutta, takitta hyppäsin pyörälle ja ajoin asemalle. Juna oli lähtemäisillään. Jätin pyörän huolettomasti maahan. Juoksin postivaunun luo. Lopsis. Tärkeä, kiireellinen kirje oli ehtinyt junaan.

Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni minäkin kerran »saakelin sievän tytön». Ei vaunun portailla eikä koko asemalla ollut yhtään naista.

»Eikä se lapsi-parka näytä edes olevan selvillä omasta kauneudestaan, koska noin uteliaana ympärilleen vilkuilee», kuulin vielä saman herran sanovan poistuvan vaunun portailta. Sitten hän lähetti minulle lentosuukon.

Silmäni aukenivat. Moni seikka selveni. Ymmärsin, miksi tuntemattomat herrat, jotka aterioivat isäntäni pöydässä, olivat aina aluksi minulle ystävällisiä ja kohteliaita, mutta lakkasivat heti seurustelemasta kanssani, kun ystävällinen isäntäväkeni oli heille hyväntahtoisesti selittänyt sukujuureni. Sinä päivänä selveni minulle, etten koskaan kotiseudullani sukuni tähden pääsisi siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon kauneuteni oikeutti ja haluni veti. Se päivä, se heinäpäivä, synnytti minut uudestaan.

Onni ja menestys kukkikoot kantapäissäsi, mies, joka minua »saakelin sieväksi» tytöksi sanoit!

Koko palkkani säästin kuin saituri ja tuhlasin sen kallisarvoisiin koruihin, hienoihin alusvaatteisiin, jotka erottavat sivistyneen ihmisen nousukkaasta. Niinpä kun vuosi vierähti, oli laatikossani samanlaiset helyt kuin Aina-Siviällä mennessään tohtorin kemuihin. Kotikulmilla en aikonut helyilläni komeilla. Mutta päivä oli valkeneva, jolloin ne saisivat nousta laatikoistaan arvoani ylentämään yleisön silmissä.

Lehdestä näin, että Siirilän paperitehtaan konttorissa oli maan molempia kieliä taitavan naiskonttoristin paikka avoinna. Palkka oli neljä kertaa suurempi kuin omani.

Minä en jäänyt tuumimaan. Heti työstä päästyäni tungin hakemukset valokuvani keralla kirjekuoreen. Huolehdin visusti siitä, että papinkirjassani oli vain konttoristi ja että perhesuhteet jätettiin kauniisti mainitsematta. Rovastin apulainen oli nuori ja teki pyyntöni mukaan.

Ahon naama venähti pitkäksi, kun sanouduin irti, Lupasipa koroittaa palkkaanikin kahdellakymmenelläviidellä markalla, jos jäisin. Mikä raha on nykyään 25 markkaa. Uudelle konttoristilleen hän saisi maksaa 25 kertaa 25 markkaa enemmän kuin minulle eikä saisi vielä sittenkään kunnollista paikantäyttäjää. Kiitin niiaten. Jäämään en suostunut.

Varpu Vapaa, pyykkiakan ja humalaisen hulttioimen jälkeläinen, nousi
tavaroineen koti asemallaan kolmannen luokan matkustajavaunuun.
Kotiseutu jäi. Kaupungissa matkatavarani hienostuivat. Hienostui itse
Varpu Vapaakin. Helyt olivat nousseet ylös laatikoistaan.

»Kukahan lienee tuo kaunis ja hieno neiti», ajattelivat varmaan kaikki toisen luokan matkustajat, kun loppumatkan kuljin hienoston seurassa.

Hohhoo! Miten tämä armas maailma muuttuukaan, kun pääsee kunnolliseen eroon entisyydestään!

Siirilässä minut vietiin tehtaan isännöitsijän, insinööri Allan Brunin eteen. Minulle ei ole tähänastisessa elämässäni yhteensä niin monta kertaa kumarrettu, kuin hän nyt parissakymmenessä minuutissa taivuttelihe edessäni. Komea ja kohtelias mies, tämä nykyinen isäntäni. Mutta minulle hän on kuitenkin miellyttävä sivuseikka, koska hän on nainut mies.

Minut esiteltiin myös herttaiselle rouva Lilli Brunille. Koetin käyttäytyä niin kuin Satu tällaisessa tilaisuudessa käyttäytyisi. Kohdistin koko huomioni ja herttaisuuteni rouvaan. Ja katso, tämä sivistynyt koti avasi minulle ystävällisesti ovensa. Sain asua isäntäni perheessä, kunnes huoneeni konttoripäällikön rakennuksessa saataisiin asuttavaan kuntoon.

Kohtalo itse aukaisi minulle ovet siihen elämään johon olin kaivannut ja halunnut. Rouva Brunin siipien suojassa tutustuin Siirilän sivistyneistöön. Se otti minut epäilyksittä vastaan.

Mutta niin herttainen kuin rouva Brun olikin, oli hänellä eräs taipumus, josta en pitänyt. Hän kyseli alinomaa perheestäni, kodistani, entisyydestäni.

Ja minä kerroin rouva Brunille äidistäni, joka kuoli keuhkokuumeeseen. Ainoa totuus, minkä hänestä voin kertoa. Muuten kuvasin äitini tohtorinrouvan kaltaiseksi. Kerroin myös kauniista puutarhastamme, jossa ruusut, kielot ja narsissit kukkivat. Kerroin siitä kauniista kukkasateesta, joka äitini haudan peitti.

»Lapsi-parka!» sanoi rouva Brun. Hänen valkea kätensä hyväili omaani niin hellästi, että kyynelet herahtivat silmiini. Ja minusta tuntui, kuin olisin puhunut totta koko ajan, vaikka tiesin, ettei äitini haudalle laskettu kuin yksi katajaseppele, johon kukat oli laitettu valkeista karamellipapereista.

»Isäni menetin sodassa. Hänen kuolemansa oli kamala. En muistele sitä mielelläni.» Ensimmäisen kerran vuodatin kyyneliä isäni muistolle. Ah, kuinka katkerasti olisinkaan häntä kaivannut, jos hän olisi ollut sellainen, jollaiseksi hänet kuvasin!

Kotini! Ah, millaisen maallisen paratiisin siitä loinkaan!
Ihmeellisintä oli, että todella tunsin kertoessani eläneeni sellaisessa
kodissa. Nautin kuvauksestani, nautin naurustani, nautin itkustani.
Itkustani ehkä enimmän nautin.

»Kapinalliset polttivat kotini. Kaikki meni. Yksin jäin köyhyyteen.
Opintoni jäivät kesken. Täytyi ryhtyä leivän eteen työskentelemään! Oh!
Elämä on niin tuskallista!» Hymyilin kyynelien läpi ja koetin näyttää
urhoolliselta.

»Anteeksi, ystävä-kulta, että herätin näin tuskallisia muistoja! En tee sitä enää toiste», sanoi rouva Brun. Sitä minä juuri halusinkin.

»Ei mitään! Olen liian herkkä ja vaikutuksille altis. Minun pitää karaista itseäni. Arvet ovat kuitenkin vielä niin arat, etten niitä mielelläni koskettele. Mutta onhan teillä oikeus tietää, millaisista oloista olen lähtöisin, sillä nykyinen konttoriväestö on niin kirjavaa. Monen syntyperä on hämärä. Heidän kanssaan ei mielellään ole läheisemmissä tekemisissä », puhuin minä.

Saavutin tarkoitukseni. Kukaan ei kiusannut minua kyselyillä perheestäni. Rouva Brun levitti tiedon seurapiiriin, kuinka julma on kohtalo ollut Varpu Vapaalle, miten surulliseksi hän tulee, kun siitä ruvetaan puhumaan. Minun ei tarvinnut itseni monistaa valhettani.

Kun ensikerran astuin työhöni konttoriin isännöitsijä Brunin saattamana, kohtasi katseeni siellä ensitöikseen miehen, jolle sieluni heti antoi nimen Luomakunnan Kruunu. Hänellä oli voimistelijan vartalo, Apollon pää, tanssitaiturin liikkeet ja näyttämösankarin miellyttävä ääni. Hän ei ollut minulle sivuseikka. Hän oli nuori mies.

»Konttoripäällikkö, maisteri Äyrämö», esitteli isännöitsijä minulle
Luomakunnan Kruunun.

Esimieheni kumarsi hymyillen. Sen jälkeen esiteltiin tulevat työtoverini, joukko näivettyneitä vanhojapiikoja ja muutamia kaislamaisia nuoria miehiä.

»No, neiti Vapaa, mitä pidätte konttoripäälliköstä?» kysyi rouva Brun heti aamiaispöydässä minulta.

»Kyll’ on kakku päältä kaunis, kuorelta ylen korea», vastasin Kullervon tunnetulla lauseella.

»Eikö totta! Mutta hänellä on myös kaunis sielu. Tavallisesti kauniit miehet ovat mamselimaisia. Herra Äyrämö on miehekäs», ylisti rouva.

»Kuka hänen sielunsa kauneuden on nähnyt?» kysyi isännöitsijä pilkallisesti.

»Olethan itse myöntänyt, että hän on tunnontarkka virkamies ja hoitaa ensiluokkaisesta tehtävänsä.»

»Allan ei pidä siitä, että Äyrämöä kehutaan. Totta on, että Äyrämö on kohtelias, ystävällinen, herttainen, avulias niin köyhille ja rumille kuin rikkaille ja kauneille. Kerran hän kantoi vanhan, likaisen naisen sylissään tohtorille, kun nainen langetessaan jäätikölle katkaisi jalkansa eikä päässyt omin voimin liikkumaan.»

»Sellainen sankari teidän esimiehenne on, neiti Vapaa. Kaikki naiset ovat hulluina hänen peräänsä. Älkää vain te rakastuko häneen. Hän rouhii rikki naisten sydämiä kuin hyvä pähkinänsärkijä.»

Mutta minä olin tulenarka. Tuskin olin istunut kuukauden päivät häntä vastapäätä, kun olin sydänjuuriani myöten häneen rakastunut. Hän oli aurinkoni. Kun hän oli huoneessa, oli päivä. Kun hän meni pois, tuli yö. Hän oli pilkulleen sellainen sivistynyt herra, jollaisen halusin miehekseni. Maisteri, tuomarin poika, varakas, hyväpalkkainen, komea, kohtelias.

Pahinta oli, ettei hän rakastunut minuun. Hän suorastaan karttoi minua. Hän saattoi tuhlata hymyn jollekulle näivettyneelle työtoverilleni, minua hän katseli kulmat kurtussa kuin tekisin paljaita pukkeja työhöni. Kuitenkin olin ehdottomasti kaunein nainen Siirilässä. Sen ilmaisi minulle peili, naisten kateus ja miesten ihailu. Nuoret miehet liehuivat ympärilläni kuin kiusalliset kärpäset. Ylpeyden kärpäslätkällä karkoittelin heitä matkoihinsa. Minä en halua köyhää miestä, en halua nousukasta, en juoppoa. Halusin Äyrämön. Itkin vuoteellani. Halusin olla ruma noita-akka, koska kerran kauneudestani ei ollut niin paljon hyötyä, että se olisi kiinnittänyt minuun haluamani miehen.

Mitä korkeammalle tuskani kohosi, sitä pystympään pääni nostin. Tämän seurakunnan ei tarvinnut tietää, että minä rakkauden tuskissa kiemurtelin. Eei! Armollisesti vastasin esimieheni tervehdykseen.

Yhtenä päivänä levisi konttorissa huhu, että Äyrämö seurusteli tohtori
Peipon sisaren kanssa.

»Näin omilla silmilläni, kuinka he suutelivat Putkosen veräjän suulla», vannoi konekirjoittajatar.

Minä istuin laskukoneeni ääressä. Viereisen huoneen ovi oli raollaan. Näin Äyrämön sukivan hiuksiaan peilin edessä. Kuulkoon nyt kerran kunniansa!

»Ja te olette nyt kateudesta kahtia halkeamassa, Kun neiti Peippo-raukkakin kerran sai suudelman. Täytyyhän maisteri Äyrämön tasapuolisesti kohdella ihailijattariaan. »

Konttoripäällikkö ilmaantui kynnykselle.. Tytöt hävisivät kuin siivellä lakaistuna.

»Puhuimme suudelmista, herra.» Vaikka sydämeni pomppi kaulassa, niin tuijotin kiinteästi, ylpeästi esimiestäni silmiin.

Hän astui askelen lähemmäksi, niin lähelle minua, että tunsin hänen saippuansa tuoksun. Hänen kulmansa kurtistuivat:

»Totisesti. Siltä tuntuu. Ettehän pahastu, armollinen neiti, jos rupean näyttelemään eläintenkesyttäjän osaa?»

»Teidän elämänne, herra Äyrämö, ei liikuta minua. Kesytelkää vaikka hiiriä!»

Hänen silmäluomensa painuivat puoliumpeen. Hätkähdin, peräydyin. Niin katselee kissa hiirtä, jonka se pitää varmana saaliinaan.

»Älkää olko noin hemmetin koppava, se voi tulla teille kalliiksi!» sanoi hän venytellen.

»Teiltä en ainakaan tule rahoja lisää kerjäämään.» Osasin tässä minäkin kulmiani kurtistella.

Olen muuttanut omaan asuntooni konttoripäällikön rakennuksessa. Toisessa huoneessani ovat seinäpaperit punaruusuisia, toisessa ruusut ovat sinisiä. Muutenkin tuntuu elämäni ruusuiselta. Elän täyttyvien toiveiden toukokuuta. Maailma on ihana, ihmiset hyviä, menneisyys haipumassa hautaan.

Rouva Brun lahjoitti minulle toiseen huoneeseeni vanhan korikalustonsa. Toiset rouvat ovat antaneet mikä mitäkin, niin että uusi kotini on nyt sangen viihtyisä. Työtovereiltani olen saanut kukkia, maljakkoja, tauluja. He ovat hauskoja ihmisiä hekin, vaikka aluksi luulin joutuneeni kapakalojen joukkoon. Itse olen hankkinut asuntooni leposohvan ja ison, hyvän peilin, josta voin nähdä itseni yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän. Sen edessä opettelen liikkeiden siroutta, asentojen kauneutta. Koska olen pieni ja hento, sopii keijumaisuus minulle. Miksi en auttaisi luonto-äitiä?

Ja seinäni takana ovat esimieheni autiot huoneet. Koska hän on poikamies, asuu hän täyshoidossa pappilassa. Mutta nyt on talo täynnä maalareita ja verhoilijoita, jotka kunnostavat huoneita. Hän, Asser muuttaa seinäni taa! Ah!

Olen aivan varma, että kohtalo on määrännyt minut esimieheni vaimoksi. Hyväinen aika! Eihän se mikään yliluonnollinen asia ole. Onhan ennenkin sellainen ihme tapahtunut, että esimies on nainut alaisensa kauniin tytön. Niin kävi Ruck’in »Virallisessa morsiamessa» ja monessa muussa kirjassa. Viime aikoina on minusta alkanut tuntua, että elämäni tulee olemaan merkillisempi kuin monien kanssaihmisieni, sillä en ole jokapäiväinen ihminen. En tahdo olla. Luin eräästä kirjasta, että ihminen on sitä, mitä hän tahtoo. Ja minä tahdon Asserin rakastetuksi vaimoksi.

Eräässä toisessa kirjassa sanotaan, että »jos haluat pauloihisi miehen, älä anna hänen olla varma itsestäsi». Niin, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu, sinä haluat ehkä hiukan hakkailla kaunista konttoristiasi, mutta tämä ei alennu sellaiseen. Suutele Aura Peippoa vain Putkosen veräjällä, kävele perhetyttöjen kanssa kuutamopolulla, Varpu Vapaata et koske, ellet ensin kosi!

Pehmenee kivikin, kun sitä vuoroin kuumentaa, vuoroin kylmällä vedellä valaa. Työssä, visiiteillä, huveissa olen esimiestäni kohtaan herttainen. Oh, se on niin hirveän helppoa, paljon helpompaa kuin olla tasapuolisesti herttainen muille herroille juorujen välttämiseksi. Ja varovainen on Asserkin, vaanivathan kaikkien naisten silmät hänen jokaista liikettään, hymyään, katsettaan.

»Jospa voisin aina tanssia kanssanne, neiti!» kuiskasi hän. Koetin hymyillä, vaikka mieleni teki itkeä onnesta. Hänen kosketuksensa oli kuin hyväily, hänen äänensä lempeä etelätuuli. Ja minun järkeni kutistuu niiden vaikutuksesta pieneksi kuin lumipallo lämpimässä vedessä.

Mutta kun hän toisen kerran tanssiessaan pyysi minua odottamaan itseään Kuusikkokujan suulla, jäätyi järkeni. Sillä olipa hän juuri äsken tarjoutunut saattamaan tohtorin sisarta, Aura Peippoa. Kuulin sen omin korvin, vaikk'ei hän minua huomannut, koska hänellä ei ollut silmiä selässä.

Muotoni muuttui. Enkö minä ole yhtä arvokas saatettavaksi kotiin kuin joku miestämetsästävä, arkinaamainen tohtorin sisar? Oliko seurani niin alentava, että vain salassa uskalsi kanssani kahden olla? Ei, Asser Äyrämö! Sinun tulee kohdella minua kuin kuningatarta, vaikka vain olenkin konttoristisi.

»Jos maisterilla on jokin määräys annettavana, niin ettekö voisi sanoa sitä nyt? Tytöt eivät varmastikaan jää kanssani Kuusikkokujalle, ja yksin en missään tapauksessa odota. Herra maisteri unohtaa, että nyt on jo yö.»

Maisteri vilkaisi ympärilleen ja näytti hiukan nololta, sillä sanoin lauseeni kovasti.

Mikä on hänen asiansa? Jospa, jospa hän hyvinkin olisi jo pyytänyt minua vaimokseen? Mitäpä muuta asiaa hänellä voisi minulle olla? Olin oikea hölmö, kun en sittenkin odottanut häntä Kuusikkokujalla. Toiselta puolen! Malttia, Varpu! Hyvää ei odoteta koskaan liian kauan. Muista se!

Halloo, huoneet seinäni takana! Olkaa iloisia, olkaa toivorikkaita! Te ja minä elämme täyttyvien toiveiden toukokuuta.

Ihana kevätsunnuntai. Teki aivan kipeää rinnassa. Linnut rakastelivat silmujaan aukovien koivujen varvuilla. Kimalaiset pörisivät onnellisina pajunkukissa. Sinivuokot lempivät taivasta. Minusta yksin ei kukaan välittänyt.

Istuin maahan sinivuokkojen viereen, kiersin käteni koivun rungon ympärille. Itkin.

Maassa vierelläni polvillaan oli esimieheni, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu. Riuhtaisin käteni irti. Itkin entistä kovemmin. Nyt ilosta itkin.

»Kuinka tyhmää on istuutua märkään maahan! Istukaa kauniisti sylissäni ja kertokaa, mikä teitä noin haikeasti itkettää!»

Hän vangitsi molemmat huitovat käteni. Kimmurtelin vieläkin vastaan. Tämmöinen väkirynnäkkö ei ollut mieleiseni. Siten sopi kohdella piikoja ja pyykkiämmien tyttäriä, mutta ei kaltaistani kunniallista, sivistynyttä tyttöä. Kosiomiehen täytyi lähestyä minua arkana, rukkasia peläten, olipa hän sitten vaikka rakastamani Asser Äyrämö.

»Kun olen kerran saanut teidän kaltaisenne pikkulinnun syliini, en laske sitä niin helpolla irti. Älkää rimpuilko tai suutelen!»

»Hän, joka käskee minun suudella kimmeltäviä vesipisaroita silmäripsissäsi.»

»Sanopa, pieni Kekälesilmä, onko kukaan suudellut ennen väräjäviä huuliasi!»

»Se kuuluu juuri minuun. En suutele koskaan sellaista naista, jota on jo toinen mies suudellut.»

Hän kumartui ylitseni ja suuteli. Minä hiljaa kuin särki ongessa. Tämä oli nyt kuitenkin sitä, mitä olin halunnut, vaikka se ei toteutunutkaan suunnitelmieni mukaan.

Olimme metsässä koko sen päivän. Hän hajoitti hiukseni, punoi niihin sinivuokkoja, sanoi minua sinipiiakseen. Hän kanteli minua sylissään kuin vuorenpeikko. Me telmimme kuin kaksi lasta paratiisin pientarella, hyväilimme toisiamme, kuin emme saisi siitä koskaan tarpeeksemme.

»Siitä ei ole väliä, suloinen Kekälesilmäni. Muistatko, kun kysyin sinulta, osaatko kehrätä? Suloisesti osaatkin. Ja kyntesi olen leikannut, hampaasi tylsyttänyt.»

Vielä kerran hän nosti minut syliinsä. Suuteli silmiä, suuteli suuta, suuteli sydäntä.

»Sinä teet minut hulluksi, tyttö», mumisi hän. »Et ole niinkuin toiset. Mutta minun täytyi kukistaa tuo sinun ylimielinen ylpeytesi. Se ei antanut minulle rauhaa.»

Hän jätti minut mättäälle istumaan, oikaisi vartalonsa, katseli korkeudestaan minua.

»Minä näin sinut ensisilmäyksellä vaaralliseksi naiseksi. Siksi kartoin sinua. Nyt olen kuitenkin joutunut pauloihisi. Miksi ei vihasi minua kohtaan ollutkaan todellista? Miksi et kynsinyt, miksi et purrut, Kekälesilmä? Se olisi ollut onneksi sinulle ja — minulle.»

Mutta minä! Minä levitin käteni. Tanssin keijuna sinivuokkojen seassa. Syleilin koivua. Suutelin sen valkokuorista runkoa. Hän, Asser, Luomakunnan Kruunu, rakasti minua. Oli jo ensinäkemästä alkaen rakastanut. Ensinäkemästä! Ja minä en sitä tietänyt! Oli koettanut olla kylmä minua kohtaan. Minä, minä olin sittenkin saanut hänet valtoihini. Hän oli minun, ja minä kyllä osaisin pitää hänet omanani. Minulta ei kukaan voi häntä ryöstää!

Maanantai. Yölle tuntui elämäni, tosin tähtikirkkaalle, mutta yölle sittenkin. Konttoripäällikkö oli mennyt yöjunassa matkoille. Miksi hän ei siitä minulle mitään maininnut?

Keskiviikko. Tähtikirkas yö jatkui. Päiväpostissa tiili minulle pääkaupungin lehti ristisiteenä. Mitä se tarkoitti?

Avasin lehden. Selailin. Ahaa! Perheuutisien kohdalla oli punainen viiva. Siinä lehden tarkoitus.

»Kihlauksensa ovat julkaisseet ylioppilas Satu Snöfrid Friberg, tohtori
G. Fribergin ja vaimonsa Adan o.s. Juslin tytär Uuhimäeltä — — —»

Ai jai, kuinka hauskaa! Satu kihloissa! Minun täytyy ehdottomasti kirjoittaa onnittelukortti. Satu on aina ollut ystävällinen minua kohtaan. Hän on tähänastisen elämäni ainoa valopilkku, hän ja vanhempansa.

»— — — ja konttoripäällikkö, maisteri Asser Iivari Äyrämö Siirilästä.»

Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon.

Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa. Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. En kuulu sen lajin naisiin En aio myöskään pukeutua vihulaissäkkiin ja istuutua porolaatikkoon. Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu. Jumalan kiitos!

Nykäisin konttorin ovea. Kiinni. Olin siis jälleen ensimmäisenä työssäni. Kello olikin vasta viittätoista vaille kahdeksan. Kaivoin avaimen käsilaukustani. Menin sisälle.

»Ollaan niinkuin pääskyset, pesä laitetaan. Jos vain mua sä lempinet, oon sun ainiaan. Jos sun petturiksi nään, — — —»

Konttoripäällikön huoneen ovi avautui verkalleen. Ylkä seisoi kynnyksellä. Nimettömässään kiilui keltainen kulta.

»Suokaa anteeksi, jos melusin. Luulin todella olevani yksin koko talossa. Herra konttoripäällikkö on siis vihdoinkin palannut kotiin kihlausmatkaltaan. Onnitteluni kihlauksenne johdosta!»

Herra konttoripäällikkö seisoi puutuneena kynnyksellään. Hän ei ollut ehkä kuvitellut ensimmäistä tapaamistamme tällaiseksi. Luuli varmaankin tapaavansa itkettyneen tai vihaisen immen, jolle täytyy antaa monet selitykset. Hän ei virkkanut mitään, kumarsi ja katseli minua kuin olisin ollut outo ulkomaan elävä.

Minä, Varpu Vapaa, en antanut hänen joutilaana töllistellä itseäni. Otin pakan asiapapereita ja pyöräytin ne hänen eteensä. Niinkuin nuo viheliäiset laskut olisivat olleet ihanimpia novelleja, selittelin ja järjestelin niitä esimieheni hyväksyttäviksi.

»Neiti Vapaa, te ette ole siis vihainen minulle?» kysyi hiljainen ääni korvani juurelta.

»Minäkö? Oo! Enhän toki! Päinvastoin hyvin kiitollinen. Te autoitte minua voittamaan erään vedon. Täällä nimittäin väitetään, ettette te ole koskaan alentunut seurustelemaan kenenkään konttorinaisenne kanssa. Löin vetoa, että olisin numero yksi. Toverini lupasivat minulle sata markkaa onnistumisestani. Todisteeksi piti minun tuoda heille kellonperissänne riippuva kultainen terho. Ja senhän te luovutitte minulle, kuten ehkä muistanette. Olkaa hyvä, tässä on terho takaisin! Kiitos lainasta!»

Tämä valhe oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Sen keksiminen vaati minulta parin tunnin työn. Palkattomaksi työksi se ei jäänyt.

»Vai sellainen oli teidän päämääränne!» Apollon huulet hymyilivät halveksivasti.

En saanut vastausta, sillä henkilökunta alkoi saapua. En sitä kaivannutkaan, sillä tätä pidemmälle en ollut näytöstä etukäteen suunnitellut.

Lapsuuspuutarhani valkea enkeli asuu seinän takana kauniissa kodissaan. Hän ei tiedä, että hänen likainen leikkitoverinsa on niin perin lähellä häntä. En ole halunnut ilmoittautua. Syytä ei ole vaikea arvata.

Olen työntänyt pumpulia korviini, etten kuulisi mitä ei ole aiottu minun kuultavakseni. Mutta sittenkin minä kuulen.

He, Satu ja Asser, ovat vanhoja tuttavia. Isät ovat olleet koulutovereita. Perheet ovat seurustelleet toistensa kanssa. Ja kun panen silmäni kiinni ja kopistelen muistiani, niin muistanpa totisesti nähneeni Asser-herran kasvavana pojankloppina marssivan varpusia metsästämässä lapsuuspuutarhassani.

Minä kävelen kuin varas varpaillani omissa huoneissani. Pelkään pienimmänkin kolahduksen saavan Sadun kysymään, kuka asuu seinän takana. Viattomuudessaan hän paljastaisi koko minun valheelle perustetun rakennukseni.

Oh! Missä tuskassa olen! En minä valehtelemista pelkää. Valehtelijaksi joutuminen minua vain hirvittää. Näen jo kaikki ilkeät, halveksivat katseet itseäni mittelemässä.

Akkunastani näen. Satu poimii astereita. Hän on hento. Yksinäinen asteri näyttää vahvemmalta kuin hän. Onnellinen hymy väikkyy hänen huulillaan. Hän on edelleenkin silmissäni puutarhan enkeli.

Luomakunnan Krunu tulee hänen jäljestään, kädet housuntaskuissa, viheltäen. Hän taittaa tulipunaisen asterin, pistää sen vaimonsa mustiin hiuksiin. Jotta minun tuskani oikein kruunattaisiin, niin he suutelevat toisiaan punastuvan pihlajan varjossa.

Hei, porolipeässä keitetty pyykkiämmän sisu, älä mene karkuun! Nyt sinua tarvitaan.

»Varpu! Varpu Vapaa! Näenkö oikein? Sinä todella täällä! Kuinka tavattoman hauskaa! Sinäkö asutkin seinämme takana? Miksi et ole tullut luokseni? Nyt sinun täytyy heti lähteä. Tunnethan mieheni! Hän on esimiehesi. Varpu-kulta, kuinka hauskaa tavata tuttu tuntemattomassa kylässä.»

»Lähde sinä ensin minun kotiani katsomaan», ehdotin, sillä tahdoin saada Sadun olemaan vaiti menneisyydestäni. Hän ei taipunut. Käsipuolesta hän talutti minut miehensä eteen.

»Asser, miksi et ole kertonut kuka asuu seinämme takana?» heläytti nuori rouva miehelleen.

»Ah, Asser, tiedätkö, että Varpu ja minä olemme kasvinkumppanit, leikkitoverit, koulutoverit, ystävät.»

»Herra ei ole koskaan minulle puhunut rouvastaan, niin on jäänyt asia mainitsematta.»

»Neiti, herra! Miten hirveän juhlallista! Varpu ja Asser, ettekö voisi sinutella toisianne? Minun tähteni!»

Tämä oli verraton veto. Olisipa ollut hauska tietää, muistiko hymyilevä
Apollo tilaisuutta, jolloin viimeksi teimme sinunkauppoja.

»Me voimme olla lähemmin tuttuja, koska kerran talonvaltiatar niin määrää.»

Luomakunnan Kruunu kumarsi hymyillen. Miehillä ei varmastikaan ole omaatuntoa edes sen vertaa kuin jäniksellä häntää. Vähän sitä on minullakin, mutta pisteleväinen se on.

Tämä kohtaus ei käynyt piirustusteni jälkeen. Minun piti tavata Satu kahdenkesken. Asser oli liikaa. Nyt oli viaton ystäväni paljastamaisillaan minut karvaiseksi valehtelijaksi. Hän alkoi näet muistella lapsuuttamme.

»Varpu! Mikä sinulle tuli?» keskeytti Satu äkkiä muistelmansa. »Olet niin kalpea.»

Minun täytyi pelastua häpeästä, häpeästä Luomakunnan Kruunun edessä.
Muljautin pari kertaa silmäni nurin. Nuori pari nousi hätäytyneenä.

Siunattu, hätäytynyt Asser juoksi hatuttomin päin lääkäriä hakemaan. Hänenä minä kylläkin olisin tarttunut puhelimen torveen, mutta kohtalon sormi ei sallinut minun vielä häpeään joutua. Jäin Sadun kanssa kahden.

Satu, en halua tippojasi. Ei minua mikään vaivaa. Pieni näytös vain, että sain jäädä kanssasi kahden. Haluan puhua sinulle. Asia on tärkeä.»

»Olet ollut aina hyvä minulle. Nyt pyydän sinua lisäämään pisaralla hyvyyttäsi. Tee se, vaikka sitten halveksitkin minua. Minä olen salannut kuka olen. Syyn tiedät. Mutta kun he eivät jättäneet minua rauhaan, sepitin itselleni uuden, sivistyneen perheen. Sanoin isäni kaatuneen sankarina sodassa. Valehtelin vihamiehen kotini polttaneen. Satu, pyydän, älä tee minusta valehtelijaa! Pidä minua lattialuuttuakin huonompana, mutta vaikene! Lupaatko? Et usko, miten olen ollut onneton ilmitulemisen pelosta.»

Se enkeli otti tuoksuvan silkkinenäliinansa, kuivasi poskilleni puristuneet tuskankyynelet.

»Tietysti riittää, rakkaani. Sinä et vain aina ole luonani. Yksin on ikävä. Varpu on ystäväni. Meillä on niin paljon puhuttavaa toisillemme.»

»Siitäpä juuri en pidäkään. Sinulla ei saa olla kenellekään muulle puhuttavaa kuin minulle.»

»Tyttöpä niinkin. Mutta minä olen sellainen mies, joka tahdon olla vaimolleni kaikki kaikessa, siis ystäväkin. En tahdo, että joku kolmas henkilö tietää meidän asioistamme.»

»Sitäpaitsi on vielä olemassa eräs toinenkin syy, miksi en pidä ystävyyttäsi neiti Vapaaseen suotavana.»

»Ei ole niinkään varmaa, onko hän hyvä tyttö. Hänen kaltaisensa kauniit tytöt, joilla ei ole perhettä, ovat useimmiten jonkinjoutavia hepsankeikkoja.»

»Mutta tiedäthän, että rouva Brun pitää kovasti Varpusta. Jos hän olisi hepsankeikka, niin varmasti rouva ei seurustelisi hänen kanssaan.»

»Kas niin! Ei puhuta asiasta enempää. Sinä olet kiltti tyttö ja teet kuten sanoin.»

Mitä minä, salakuuntelija, seinän takana ajattelin ja tunsin, sitä ei sovi paperille panna. Kehoitan vain muistamaan todellista sukuani ja omenaa, joka ei kauaksi puusta putoa.

Minunkaltaisellani pahalla pakanalla on omatunto liika komento. Siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Kiusaa kelpo tavalla.

Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.

Se on saanut päähänsä ajatuksen, että minun muka olisi koottava kamppeeni ja muutettava toiseen huoneistoon. Välisti se on saanutkin minut jo niin taipuvaiseksi, että olen pannut lakin päähäni ja lähtenyt uutta asuntoa tiedustelemaan. Mutta veräjällä olen jälleen torhistautunut komentajalleni sanoen: »Muuta itse majaa, kun et voi kanssani asua.» Ja sitten omatunto ja minä haukumme toisiamme tähän tapaan:

»Sinä olet lurjus, kun kehtaat asua tällaisissa huoneissa, joissa kuulet toisten salaiset puheet.»

»Vieritä vain syy kohtalon niskoille! Se on muidenkin raukkojen tapa. Jos olisit rehellinen ystävääsi kohtaan, sanoisit hänelle, että välttäisi puhelemista arkihuoneessa. »

»Sitä en tee nyt enää, koska en sitä heti alussa tehnyt. Syyt ymmärrät.»

»Mutta silloin tulee näihin huoneisiin joku toinen asuja. Onko parempi, että hän kuuntelee ja levittää tietonsa maailmalle?»

»Sinä voitit minut väittelyssä. Minä huudan sittenkin: Sinä teet väärin!»

»Minä olen väärässä, mutta en muuta. Osoita minulle ihminen, joka tuollaisen seikan tähden muuttaisi!»

Rakkaat siiriläläiset pitävät minua hepsankeikkana, jonka pääharrastuksina ovat: olla ehdottomasti viimeisen muodin mukaan puettu, kiekua kukkona tanssiaisissa ja näytelmissä, metsästellä kaikkia naimakelpoisia nuoria miehiä siksi, kunnes nämä kyllästyneinä kääntävät napittoman puolensa ja naivat toisen.

Suotakoon rakkaille siiriläläisille luulemisen oikeus. Minun ei pälkähdä päähänikään selittää heille asiaa omalta näkökulmaltani. Olen siksi kauan käynyt repaleissa ja toisten tähteissä, että minulla on oikeus nauttia omilla rahoillani hankituista puvuista. Minulla on oikeus tanssia ja olla iloinen. Nuoruus ei kauan kestä kumminkaan. Mutta ne tekevät minulle veristä vääryyttä, jotka väittävät mun lemmellä leikkivän. Sitä en tee. Hakkailen hiukan ja siinä kaikki.

Joskus, kun olen oikein kyllästynyt vaatteihin, tanssiin, hakkailuun ja kun olen perin juurin unohtanut pettymykseni, menen naimisiin. Ja kun sitten pahat päivät, kovat koettelemukset tulevat, kärsivällisyys loppuu, silloin kaivan romukopasta nämä rivit, jotka olen kirjoittanut muistiin opiksi ja nuhteeksi, nitistettyäni omantuntoni henkihieveriin.

L. Kr. tässä kirjoituksessa ei suinkaan merkitse Lauri Kristiania. Olen laiska kirjoittamaan pitkiä sanoja moneen kertaan. L. Kr. = Luomakunnan Kruunu — konttoripäällikkö = maisteri Asser Iivari Äyrämö.

Sadun ja L. Kr:n avioliitosta on kapissut liika tunteellisuus. Äitelyyksiä inhoava salakuuntelija voi ottaa huoleti pumpulit pois korvistaan. Salakuuntelija on tosin kuvitellut, että ylitsekuohuva rakkaus ryöppyileisi astioissaan ainakin pari vuotta ja sitten muuttuisi tavalliseksi, virkistäväksi arkielämäksi, johon pienet kuohahdukset antaisivat siunauksellista vaihtelua.

Kuudentena kuukautena häitten jälkeen voi salakuuntelija keinutuolissaan todeta seuraavanlaisia aviollisia vuorokeskusteluja.

»Rakas Asser! Sehän on isältäni ja tarkoitettu minulle yhtä paljon kuin sinullekin.»

»Se ei muuta asiaa. Kun kerran kirjeessä on minun nimeni, niin sinä jätät sen kauniisti avaamatta. En siedä, että edes vaimoni sensuroi kirjeitäni.»

»Ei siinä ole mitään erikoista. Tuossa on, jos sinua sen lukeminen huvittaa.»

Salakuuntelijan korviin saapuu äkillisiä rasahduksia, jollaisia tavallisesti aiheuttaa paperin repiminen pienempiin osasiin.

»Kuinka sinä viitsitkin kirjoittaa vanhemmillesi tuollaista! Milloin minä olen kieltänyt sinua lukemasta kotoasi tulleita kirjeitä?»

»Eihän siinä niin ollutkaan! Käsitit väärin. Pyysin isää vain osoittamaan kirjeensä minun niinelleni, sillä sinä voit unohtaa kirjeet taskuusi, enkä minä saa lukea niitä kuin joskus aikojen perästä.»

»Se voi kyllä olla tarkoituksesi, mutta se ei käynyt kirjeestäsi ilmi. Vanhempasi luulevat pian, että olen sellainen despootti, etten anna sinun edes heidän kirjeitään lukea. Kirjoita uusi kirje ja pane siihen tähän tapaan: Olisin iloinen, jos sinä, isä, lähettäisit meidän kirjeemme minun nimelläni. On ihanaa saada ihan itselleen osoitettu kirje.»

»Katsopa pikkuista! Oikeinko pikku suu meni mutruun? Ja kyyneliäkin silmissä! Kuka on nyt noin lapsellinen, että itkee moisesta joutavuudesta! Elämässä on raskaampiakin suruja itkettäväksi. Kas niin. Tästä saat pari suukkoa. Joko nyt on pikkuisen taivas kirkas. Istupa tuohon polvelleni! Siinä kirje isälle syntyy itsestään.»

Ja niinkuin Saara oli Aabrahamille alamainen ja kutsui häntä herraksi, niin Satu oli L. Kr:lle alamainen.

»Satu, tuo pari puhdasta nenäliinaa!» »Satu, haepa tohvelini sängyn alta!» »Satu, ojennapa Helsingin Sanomat!» »Satu, harjaa päällystakkiin!» »Satu, nappi luiskahti paidan hihasta!» »Satu, ojenna tänne kuulotorvi!» J.n.e.! J.n.e.! Siinä on koko liuta niitä pikku palveluksia, jotka tekevät avioliiton niin miellyttäväksi.

»Asser, ole ystävällinen ja ojenna virkkuukeräni. Se vierähti tuolisi alle.»

Olen sairas. Minun täytyy niellä pillereitä ja lusikkalääkkeitä niin, että huomenna olen todella sairas.

Minkätähden sinä, Varpu Vapaa, olet tekeytynyt sairaaksi? Minkätähden loiot lukematon roskaromaani kourassasi? Minkätähden kaadat 54 mk 35 p:iä maksavat lääkkeesi hyödyttöminä likaämpäriin?

Seikka on sellainen, että kun antaa pahalle, tässä tapauksessa valheelle, pikkusormensa, niin se vie koko miehen, tässä tapauksessa naisen. Niin sanotaan. Niin on.

Seinän takana on tapahtunut iloinen perhetapaus. Hyvinkin iloinen.
Haikara toi Tanskan kuningaskunnasta nuorelle parille pojan ja tytön.
Nyt on seinän takana ristiäiset. Siellä on koko Siirilä. Siellä on koko
Sadun ja L. Kr:n suku. Siellä pitäisi minunkin olla. Mutta minä en ole,
koska olen sairas.

Toissa päivänä palasin työstäni. Huhtikuun aurinko siivitti sieluni.
Tunsin olevani nuori ja vapaa. Huomisen huolet olivat haipuneet.

»Käki on tullut!» huudahdin ääneen. Jos vielä olisin ollut likainen tenava, viisi kuperkeikkaa olisin sulasta riemusta kiepsauttanut.

»Käki on tullut!» kuulin tutun äänen sanojani toistavan lähimmän naapurini avatulta akkunalta. Ääni ei ollut kaiku.

Sadun kamarin akkunalaudalla punaisen kukkivan pelargonin vierellä istui punaista, sinistä, keltaista, kirjavaa. Totisesti! Siinä istui Aina-Siviä Aho kädet taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kohti taivasta kohotettuina.

Elämäni kaikki katkerat muistot pyörähtivät piiriksi ympärilleni. Siinä istui hän, joka minua lapsena kivitti, puri, potki, haukkui. Sama, joka koulussa minua sorti, painoi, pilkkasi. Sama, joka minua piikana kohteli isänsä konttorissa. Niin, siinä istui hän, joka varmasti minulle selkänsä seurassa kääntäisi, säälittä sukuni paljastaisi, jos eteensä ilmestyisin.

»En ymmärrä, miten Satu noin julkisesti seurustelee pyykkiämmän tyttären kanssa», sanoisi hän ympäröiville rouville nenäänsä nyrpistäen.

Painuin kuusien suojaan kuin pahantekijä. Hiivin tielle. Häivyin metsään. Hämärä teki tutut tuntemattomiksi, kun kotia tulin.

Ja aamulla ilmoitettiin minut konttorissa sairaaksi. Tehtaan puolesta kävi lääkäri tutkimassa ja totesi: angiina ja vatsa epäkunnossa. Huh! Vieläkin värisyttää, kun muistelen, miten tein kurkkuni punaiseksi ja vatsani epäkuntoiseksi. Olen tartuntavaarallinen. Hoitajatar käy pari kertaa päivässä katsomassa sairasta.

Tänään pujahti Satu minua tervehtimässä. Hän on hento ja kalpea kuin metsän sydän varjossa kasvanut oxalis, ketunleipä.

»En toki ole pelkuri», vastasi hän istuutuen vuoteeni laidalle. Sitten hän katseli hyvin tarkasti minua. Minä näin hänen teeskentelemättömistä katseistaan että hän tiesi yhtä hyvin kuin minä itse, millainen tämä sairauteni todellisuudessa oli. Hän ei antanut minun sitä huomata, ystävä-kultani. Hän ei tietänyt olevansa läpinäkyvä.

»Aviomiehesi voi vihastua, jos hän näkee sinun uhmaavan lääkärin kieltoa», huomautin.

Satu kohautti hartioitaan. Niin nöyrästi kuin hän yleensä seuraakin aviomiehensä määräyksiä, ei hän ole lakannut seurustelemasta kanssani. Olen koettanut helpottaa tätä ristiriitaista käskyä. Minä olen vähentänyt seurusteluani hänen kanssaan. Minulla on aina kiire.

»Aviomies ei huomaa poissaoloani. Hän meni näyttämään Aina-Siviälle tehdasta», sanoi Satu, ja hänen äänensä värähti oudosti.

»Minä olen niin paha, Varpu», kuiski hän nyyhkien olkaani vastaan. »Mutta en — — en voi sille mitään. Kun Aina-Siviä häärii aina mieheni ympärillä, hänelle hymyy, hänelle puhuu, niin minun on paha olla.»

Minun teki mieleni kimmota sängystä taluttamaan Aina-Siviä tukasta junaan. Se käärmeystävä luikerteli joka paikkaan.

»Älä huoli hänestä, Satu! Hän on aina ollut sellainen miehille», oli heikko lohdutukseni.

»Enhän hänestä väiltäkään, mutta kun Asser ei näe muuta kuin hänet.
Kukaan ei ole ystävälleen varmaan niin ilkeä kuin minä.»

»— — ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin», luetaan katekismuksessa.

Meikäläinen syntinen käyttää harvoin kieltään ja mieltään tämän pyhän kehoituksen jälkeen. Kieli on taipuvaisempi toimimaan päinvastaiseen suuntaan. Sitä ei voi arvata näin yhtäkkiä, millä riemulla olisin nytkin E. Kr:n ja Aina-Siviän mustaksi maalannut Mutta tuossa vierelläni istui itkien ainoa ihminen, jota kunnioitin, josta pidin. L. Kr:n ja Aina-Siviän mustaaminen olisi mustannut ystäväni elämäni.

»Kas niin, Satu! Älä ollenkaan imartele itseäsi, että olet poikkeus! Et ole kummempi toisia nuoria rouvia. Te olette järjestään kaikki samanlaisia. Katsohan! Nuoret rouvat ovat avioliittonsa alkuaikoina kokonaan miehensä palvonnan esineinä. Mies suorastaan on naurettavan epäkohtelias muille naisille. Ovatpa toiset miehet niin hassuja, että ovat vaimostaan mustasukkaisia tämän tyttöystäville. Mutta ei tätä iäti kestä. Mies alkaa vähän kerrassaan palautua entisille raiteilleen, näkee siis jo ympärillään vilisevän kansan. Me sanomme arkikielellä, että kuherruskuu loppuu. Luuletko nuoren rouvan olevan tähän tyytyväisen? Huihai! Hän haluaisi tietysti olla aina miehensä epäjumala eikä proosallinen vaimo. Usko pois, Satu, me konttoriväki iloitsemme suuresti, kun esimiehemme alkaa jälleen erottaa meidät lyijykynien joukosta.»

»Kuule, onko Asser todella ollut niin huomaamaton konttorissa teitä kohtaan?»

Jospa ihminen voisi tehdä edes yhden hyvän työn viikossa, niin varmasti pian saisimme nähdä paratiisin putoavan maan päälle! Valitettavasti tämä vaatimaton yritys oli ensimmäiseni. Se sai kuitenkin Sadun taivaan kirkastumaan. Hän alkoi liverrellä pienokaisistaan, miten ihmeen sieviä, viisaita pikku-kultia ne ovat. Koetin olla ymmärtäväinen kuulija, vaikka todellisuudessa kaikki kolmiviikkoiset tenavat minusta ovat yhtä rumia ja tyhmiä.

»Pidän niin äärettömästi pienistä lapsista. Nämäkin kultaset, hellanteltut, ovat minusta kuin pieniä enkeleitä», kaikuu Aina-Siviän ääni ylinnä muita.

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. Ei iske myöskään hänen ymmärtäväiseen aivokalustoonsa ajatus, että hänenkin pitäisi joskus nousta ja laskea vaimonsa edes hetkeksi lepäämään. Hänen mielestään voivat palvelijat kaita kirkujia. Sitä varten niille palkka maksetaan. Lastenhoito ei ole miesten asia. Mies hankkii rahaa, rahaa ja rahaa.

Palvelijat ovat isännän kanssa yövalvonnasta eri mieltä. Yön ja pari he kyllä viihdyttävät parkuvia penikoita, mutta sitten he saavat paikan lapsettomassa perheessä ja muuttavat. Katsokoot itse penikoitaan!

Vanha rouva Äyrämö on yrittänyt kuukauden päivät koetelluilla konsteillaan taltutella poikansa lapsia. Ne ovat osoittautuneet tehottomiksi. Hän ei ole ikinä tavannut tuollaisia lapsia. Ovat muka terveitä olevinaan ja sittenkin huutavat. Äitinsä puolelta ne ovat tuon vian perineet. Kun Asser oli pieni, oli hänen itkunsa merkkitapaus perheessä.

Omalle äidilleen Satu ei valita lapsistaan. Hiukan rauhattomia ne ovat öisin, hän vain kirjoittaa. Äiti tohtorinrouva on niin perin heikko, että yhden yön valvominen tekee hänet sairaaksi.

»Antakaa lasten huutaa huudettavansa! Väsyttyään ne kyllä nukkuvat», neuvovat tohtori, aviomies, ystävät, naapurit.

Satuko antaisi lastensa jäädä koko yöksi yksin itkemään? Hän, joka, ei salli maan matosenkaan tuskassa kiemurrella? Ei. Välisti hän valvoo kaksikin yötä lasten ääressä. Joka yö hän pistäytyy kolme, neljä kertaa niitä vaalimassa. Hän ei luota hoitajiin. Palkkapaimen saattaa vetää peiton korviinsa vedellen täysiä unia välittämättä lasten huudoista.

Satu on tullut läpinäkyväksi kuin ohut posliini. Mutta valituksen sanaa ei nouse hänen huulilleen. Ei hän soimaa itsekästä miestään. Ei hän palvelijoitaan moiti. Hän on mennyt naimisiin saadakseen lapsia, vaaliakseen niitä. Oma elämä, oma hyvinvointi jää syrjäseikaksi.

Seinän takana nukun minä, salakuuntelua. Nyt ei omatuntoni enää hauku.
Se on tyytyväinen rangaistukseeni.

Minun on täytynyt muuttaa nukkumaan toiseen huoneeseeni, sillä lapset on tuotu pitämään öistä serenadiaan tavallisen makuuhuoneeni viereen. Joka ilta tukin korvani pumpulilla, kierrän liinan lujasti päähäni. Monesti sittenkin herään itkuun kesken makeimman unen. Unta saa odottaa, herkutella, herutella. Se maistuisi vielä makealta, se tulisi hiljaisuudessa, mutta nuo vietävän vintiöt seinän takana kirkuvat, kitisevät, parkuvat.

Raivostun. Potkin peittoani. Kääntelehdin kiukkuisesti. Viskaan unilukemiskirjani läsähtäen lattiaan.

Huomenna muutan, varmasti muutan, päätän tuskastuneena. Muuttamatta on sentään jäänyt. Jokin salainen voima sitoo minut näihin huoneisiin.

Nyt Äyrämöltä taasen lähti lastenhoitaja pois. Uutta eivät ole vielä sijalle saaneet. Lasten maine on jo siksi laajalle levinnyt ympäristöön, että kukaan ei mielellään ryhdy niitä hoitamaan.

Keittäjätärtä eivät Äyrämöt uskalla yövalvontaan komentaa, sillä tämä voisi noudattaa lastenhoitajain esimerkkiä. Hän on jo monesti uhannut poistua, kun ei saa lasten itkulta kunnolleen nukutuksi. Runsaat rahat ovat saaneet hänet pysymään paikoillaan.

Hento äiti saa yksin vaalia lapsiaan. Isä, hän makaa niin, että nokka tohisee, sieraimet soivat!

Heräsin kuten tavallisesti lasten itkuun. Kello oli kolme. Avonaisesta akkunastani kuulin, kuinka ahkera maamies joen toisella rannalla viikatettaan teroitti. Kaadetun heinän herkullinen tuoksu tunkeutui sieraimiini. Linnut visersivät aamuvirttään.

Olipa siunattu asia, että jätin illalla akkunan auki. Lasten itku ei minua nyt hermostuttanut. Kapsahdin virkeänä vuoteestani. Päätin pukeutua ja mennä loikomaan luonnon syliin.

Menin hakemaan hattuani viereisestä huoneesta. Mitä? Eikö kuulunutkin aikaihmisen nyyhkytys lasten itkun seasta. Satu tietysti. Se raukka oli valvonut lastensa kanssa koko yön. Tämä oli jo kolmas yhteen menoon. Ja mies, peto, nukkui tietysti kuin tukki.

Silmät itkusta ja valvomisesta turvonneina Satu laski minut sisään.
Raukka koetti vielä hymyillä.

»Nyt sinä rupeat kiltisti nukkumaan, Satu-äiti. Minä viihdytän näitä parkujia.»

»Mitä joutavia. Mutta enhän voi antaa sinun tappaa itseäsi näiden parkujien viereen.»

En seurannut Sadun käyttöohjeita. Siinäpä vasta puuha olisi ollut. Minulla oli oma metodini. Pakkasin molemmat kirkujat lasten vaunuun ja työnsin posetiivin ulos. Aioin antaa aamukonsertin Siirilän tehdasyhdyskunnalle. Nyt oli herrasväellä tilaisuus huutaa niin paljon kuin oli voimissa varaa, ilmassa oli tilaa. Luuletteko niiden käyttäneen vapauttaan? Vielä mitä! Ne inisivät ensin vähän aikaa, sipristelivät silmiään ja nukkuivat.

Minulla on niin vähän soitannollisia kykyjä, etten saa edes tällaista elävää posetiivia soimaan.

Niin kävi sitten joka yö. Kun otin lapset hoitooni, nukkuivat ne kuin kaksi pientä possua. Mutta kun ne jäivät äitinsä hoteihin, huusivat ne kelvottomat kilpaa. Välisti itki äiti kolmantena. Minun ei auttanut muu kuin uhrautua. Sadun tähden sen tein. Näin voin parhaiten lyhennellä vanhoja velkojani.

Ja allekirjoittanut niiasi imarreltuna koettaen maksaa samalla mitalla takaisin.

»Minulla on suuri kunnia saada sinun huuliltasi tällainen ansaitsematon tunnustus, etenkin kun itse olen häikäilemättömästi tunkeutunut sellaiseen hommaan, jonka suorittaminen kuuluu aviomiehen erikoistehtäviin.»

En jäänyt tarkkaamaan sanojeni tehoa. Mies kismittää minua siksi paljon, etten voinut voidessanikaan pitää suutani kiinni.

Leimu ei ole enää aivan nuori. Kolmekymmentäviisi on hänen ikänsä. Hiukan lihava ja hiukan kalju. Varakas, kuten kaikki kitupiikit vanhatpojat. Suutarin poika alkuperältään. Sopisimme sukujemme puolesta hyvin yhteen. Suutarin poika ja pyykkiakan tyttö! Siinä voi sanoa olevan sointua.

Olen seurustellut paljon Leimun kanssa. Hän on sopiva jurrikka minunlaiseni tytön seuraan. Ei pakkaile kahdenkesken ollenkaan puristelemaan käsiä, silittelemään käsivarsia, suutelemaan. Siksi olenkin mielelläni hänen kanssaan. Sanoin sen suoraan hänelle itselleen. Olen antanut hänelle lempinimenkin »Isukko».

Tänään hän yllätti minut kosia säväyttämällä silmää räpäyttämättä. Tietysti annoin liikutetut rukkaset, sillä en ole edes hoksannut kuvitella Isukkoa aviomiehekseni.

Työntelin puutarhan tapaisessamme Äyrämön toivehikkaita jälkeläisiä. Ne eivät kirkuneet. Huolehdin myös siitä, etteivät ne saaneet nukkuakaan. Satu ja L. Kr. olivat Brunilla kyläilemässä. Lapsenpiiat saavat aina sulhasia. Niin minäkin. Portti rapsahti. Isukko seisahtui lastenvaunujen vierelle.

»Vanha herrasväki on isännöitsijän luona kahvilla. Nuori herrasväki on tässä vaunussa. Kumpaa haluat tavata?»

Enkä antanut nukkua. Olen keksinyt tepsivän keinon, miten saadaan lapset nukkumaan yöllä. On pidettävä heidät valveilla päivällä, niin kyllä yöllä jäävät huudot huutamatta.

»Rouva Äyrämö kertoi aivan toista. Hän sanoi sinun erikoisesti pitävän lapsista.»

»Ahaa! Koetat saada huomaamaan omat hyveeni. Turha vaiva, Isukko! Näen ne osoittamattasikin.»

»On synti, että kaltaisesi nainen istuu homehtumassa konttorissa.
Kodissa, lasten parissa, on sinun paikkasi.»

»Se ei luullakseni ole minun syntini. Nuoret miehet laskekoot sen kontolleen!»

Jos minulla olisi ollut aavistuskaan niistä hauteista, jotka hän oli sielussaan keittänyt, en olisi puhunut noin vaarallisesti. Isukko pyyhki näet heti synnin pois omalta kontoltaan pyytää paukauttamalla minua rakkaaksi insinöörinrouva Leimuksi. Hän oli vielä niin tosissaan, että kaljukin oli punainen.

»Ei käy päinsä», vastasin jyrkästi. »Sinä olet hyvä mies, liian hyvä minulle. Mutta en mene koskaan naimisiin, vaikka mies eteeni suoraan taivaasta tipahtaisi.»

»Et. Olet kuin pihlajanmarjaterttu pääsi päällä, kaunis ja elämää uhkuva. Jos et ole rakastunut, miksi et sitten mene naimisiin?»

»Sitten odotan. Ehkäpä kerran pidät minusta sen verran, että voit tulla omakseni.»

Hän kohotti lakkiaan loikkien tiehensä, ennenkuin ehdin puhua järkeä toivojen turhuudesta. Isukko-parka, hän ei kuulu niihin miehiin, joihin voisin rakastua, vaikka olisimme kahden autiolla saarella.

Ah, Asser, kauniskasvoinen, jumalvartaloinen, siroliikkeinen, miellyttävä-ääninen Luomakunnan Kruunu, sinä olet minulle, sinä ja avioliittosi, havainnollinen, elävä esimerkki, joka varoittaa minua kauneimmaltakin näyttävästä avioliittokakusta!

Ah, Asser! Tiedän, että kylässä, vieraiden ihmisten nähden, olet ruumiillistunut kohteliaisuus, miellyttävyys, rakastettavuus naisia ja eritoten vaimoasi kohtaan. Vaimosi käsilaukku putoaa. Sinä nostat sen ylös. Vaimosi värähtää, noudat liinan harteilleen, suljet vetoisen akkunan. Eteisessä häärit kuin tasavallan ensimmäinen tampurimajuri presidentin takin kimpussa. Ah, Asser, mikä mallikelpoinen aviomies olet — kylässä!

»Jospa sinä olisit yhtä kohtelias minulle kuin Äyrämö on rouvalleen, niin kelpaisi tässä elää. Sinä olet sellainen tomppeli, joka et ymmärrä, miten miellyttäväksi tuollaiset pikku huomaavaisuudet tekevät avioliiton.»

»Jospa minäkin kerran saisin Äyrämömäisen miehen! Ah!» Sitten he kääntävät silmänsä kattoon ja ovat tunteellisia.

On kulunut täsmälleen vuosi ja vuorokausi siitä, kun viimeksi elämyksiäni paperille piirtelin. Muistan sen Leimun kosinnasta, joka sattui kolmannentoista päivän kohdalle. Nyt on neljästoista. Pihlajanmarjat ovat jälleen punaisia.

Paljon on ehtinyt tapahtua vierähtäneenä vuotena. Satua ei ole enää. Hän on mennyt sinne, jonne hän kuuluikin, enkelien siskoksi. Hyvät ihmiset ovat kerrassaan liikaa maailmassa. He kiusaavat kauniilla elämällään meitä syntisparkoja. Ei ole hauskaa tuntea itsensä ala-arvoiseksi toisen rinnalla.

Mutta mitäpä minä rupean filosofeeraamaan, kun en osaa sitä kunnolleen kumminkaan tehdä! Nollia pyörittelevän konttoristin aivot eivät riitä sellaiseen hommaan. Ne kykenevät vain kertomaan, numeroilla sittenkin paremmin kuin sanoilla.

Huhtikuussa Satu kuiskasi jotakin miehelleen, kuiskasi niin hiljaa, ettei salakuunteluakaan hiljaisessa huoneessaan sitä kuullut, aavisti vain. Miehen, L. Kr:n, vastaus kuului sitä selvemmin.

Jos minun juoppo isärenttuni olisi äidilleni noin sanonut, niin se olisi ollut ymmärrettävä asia. Tuomarin pojan, sivistyneen miehen huulilta pulpahtaneena se oli hirveämpi kuin haiseva kissanraato valkeassa asteripenkissä.

Ravasin huoneessani kuin raivostunut leijona häkissään. Häkkileijona voi edes kiljua. Minä en osannut. Voimattomassa raivossani leikkelin toistasataa maksavan pöytäliinantekeleen kelvottomaksi lattialuutuksi. Jospa L. Kr. olisi ollut pöytäliina!

L. Kr. katui ajattelemattomia sanojaan. Katui kauniisti. Minä kuulin. Seuraavana päivänä totesin, ettei aviomies ollut kyennyt hyväilyillään, hellillä sanoillaan raapimaan pois raakojen sanojensa raamua vaimonsa sydämestä. Sadun kaltaisten naisten sydän on kuin arvokas peili. Se ei säry kovastakaan kolhaisusta, mutta siihen jää hieno, poislähtemätön naarmu, jota ei tottumaton silmä huomaa.

Silloin sain ihailla L. Kr:n äärimmäistä huolenpitoa vaimostaan. Satu eristettiin heti. Hän ei saanut tavata lapsiaan, etteivät nämä rasittaisi häntä. L. Kr:lle itselleen ilmestyi konttorissa ylimääräisiä tehtäviä. En ymmärrä mitä. Kun aamulla menimme työhön, oli konttoripäällikkö siellä, kun illalla lähdimme kotia, jäi hän konttoriin.

Tulisella innolla L. Kr. hommasi vaimoaan parantolaan. Hän ei osannut
Sadulle muusta puhua kuin parantolasta.

»Kuka tässä nyt kuolemasta puhuu!» kivahti L. Kr., vaikka hyvin tiesi, ettei Satu ollut enää pelastettavissa.

Viikon vierittyä tuli parantolasta tieto, että sinne sai tulla. En ole koskaan ollut läsnä niin surkeassa tilaisuudessa kuin Sadun lähdössä. Tuo tavallisesti nöyrä ja tottelevainen olento ei olisi millään halunnut lähteä. Hän itki, rukoili, kerjäsi. Mies pysyi järkähtämättömänä päätöksessään.

»Varpu, taivuta sinä hänet. Minä en parane missään. Haluan kuolla kotona. On kuolemaa kauheampi joutua kuolemaan kauaksi omistaan», rukoili hän minuakin.

En voinut kieltää, niin vastenmielistä kuin onkin toisten asioihin sotkeutuminen.

»Te naiset olette hulluja joka sorkka. Onko sinusta parempi, että hän tartuttaa tautinsa meihin kaikkiin?» ärähti esimieheni, ärähti niin äänekkäästi, että Satu kuuli sanat kamariinsa.

En virkkanut enää mitään. Vihaisen miehen voi lepyttää, kostonhaluisen hillitä, rohkean lannistaa, mutta pelkuri mies on pelkuri. Hänelle ei kukaan voi mitään. Käänsin hänelle vihasta vavisten selkäni En voinut mennä Sadun luo. Minulla ei ollut sydäntä ilmoittaa hänelle miehensä sydämettömiä sanoja Istuuduin viereiseen huoneeseen.

»Älä itke, Varpu!» sanoi hän. »Minä menen. Ymmärrän, että minun on mentävä. En ole ollenkaan muistanut tartuntavaaraa. Nyt käsitän mieheni.»

»Satu, vien sinut kotiisi, isäsi ja äitisi luo. He eivät pelkää tartuntaa.»

Kuinka rohkeasti pieni, kelmeä haamu katseli kaameata kuolemaa kasvoihin. Ei hän saanut edes viimeistä suukkoa antaa jäähyväisiksi pienoisilleen. Mutta hän ei itkenyt.

»Varpu, pidä huolta lapsistani, kun olen poissa!» sanoi hän hiljaa, kun peittelin häntä rekeen.

Kuolinsanoma yllätti meidät aikaisemmin kuin aavistimmekaan. Kesäkuun ensimmäisenä Satu kuoli. »Keuhkojensa puolesta hän olisi voinut elää syksyyn asti», sanoi parantolan lääkäri minulle, kun kävin noutamassa Sadun kotiin. »Sydän aiheutti kuoleman. Hän suri ja ikävöi liiaksi kotiinsa.»

Mutta mies, Luomakunnan Kruunu, nukkui kotona omatunto puhtaana. Hän oli tehnyt vaimonsa hyväksi kaiken, mitä rakastava, uhrautuva mies voi tehdä. Hän toimitti vaimolleen parhaan mahdollisen hoidon. Hän kirjoitti hänelle kortin kuudesti ja kirjeen kerran viikossa. Joka toinen viikko hän pistäytyi tervehtimässä. Hän lahjoitti kukkia ja hedelmiä. Mitä hän olisi voinut enemmän tehdä? Ei mitään.

Kuinka monta kertaa ihmislapsi saakaan katua ajattelemattomasti annettuja lupauksiaan!

Kuka käskee tekemään sellaisia lupauksia, huudahtavat ajattelevat ihmiset. Haluaisin kuitenkin nähdä läheltä sellaisen naisihmisen, joka voisi jyrkästi sanoa: en, kun kuolemaisillaan oleva ystävä pyytää huolehtimaan lapsistaan. Minä en ainakaan sitä voinut tehdä, ja siksi saan nyt mukisematta kantaa ristini.

Sadun sairauden aikana olivat kaksoset äidinäitinsä luona. Tyttärensä kuoltua tuli tohtorinrouva niin heikoksi, että lapset tuotiin kiireen kaupalla takaisin isänsä luo. Vanha rouva Äyrämö jätti leskentilansa ja tuli hoitamaan poikansa lapsia ja taloutta, Lapset ja palvelijat olivat tottuneet minun apuuni. Ei Vanha Rouvakaan minua vieronut. Päinvastoin hän erikoisesti piti minusta. Lapset olivat kuin takiaiset aina kimpussani.

Oli ensimmäiset pakkaset. Luntakin hiukan heitteli. Siirijärvi oli jäätynyt. Sileänä peilinä se viekoitteli siiriläisiä pinnalleen pinnistelemään kilpaa tuulen keralla. Innokkaina lie sinne riensivätkin. Eihän sitä tiennyt, kuinka kauan luistinkeli kestäisi, kun ilma näytti noin uhkaavalta.

»Varpu, lähde sinäkin luistelemaan!» pyysi Isukko. Hän yhtyi ruokalassa seuraani kävellen reippaasti sivullani roustelikkoisella tiellä.

»Lähtisin kyllä, mutta lupasin mennä Äyrämölle neuvottelemaan ompelijan kanssa lasten puvuista.»

»Sinä aiot siis oikein toden teolla rouva Äyrämön seuraajaksi?» sanoi hän äkkiä purevasti.

»Kyllä kuulit oikein. Eikä siinä minun mielestäni olekaan mitään pahaa, että autat Vanhaa Rouvaa hoitamaan äidittömiä lapsia. Äyrämö on tavoittelemisen arvoinen mies. Ja mikäs lesken sydämen sen paremmin naiseen kiinnittää kuin huomio, että tämä rakastaa edeltäjänsä lapsia. Sinun ulkonäkösi auttaa vielä asiaa arvaamattomasti. Saat uskoa, ettei kukaan toivo menestystä sinulle hartaammin kuin juuri minä. Naiset eivät vain voi oikein sulattaa sitä, että sinä niin häikäilemättömästi ja rohkeasti seurustelet Äyrämön perheessä.»

Välähtipä sielussani totuuden häikäisevä salama. Nyt tajusin työtovereitteni pistopuheet ja kompasanat! Nyt tajusin Siirilän rouvien muodollisuuden ja lämmön alenemisen heidän ystävällisyydessään. Olin epäitsekäs ja hyvä ystävä, kun äidin eläessä lapsia vaalin, nyt olin muuttunut itsekkääksi miehenmetsästäjäksi, joka punoin paulojani lesken pyydystämiseksi. »Kyllä on maailma-makea kuin hunaja ja mesi!»

Entä L. Kr. itse? Hän eli tietysti saman hurskaan luulon vallassa. Kuinkas muuten. Jo ymmärrän hänen matkustushalunsa. Tärkeät asiat muka vaativat! Tärkeät asiat vaativat päästä pakoon avioksi tuppautuvaa konttoristineitiä! Tuon tähden hän oli minua kohtaan kankea ja virallinen kuin vasta »tärkätty» kaulus.

Hyvä! Tulen näyttämään, etten aio hänelle tuppautua väkisin enkä mielisuosiolla.

»Leimu», leimahdin purevasti puhuvalle miehelle, »koska näytät olevan rouvien ja neitojen luottamushenkilö, niin saat olla minunkin. Vannon, kautta kiven ja kannon, että Äyrämöä en huoli, vaikka tämä maassa mahallaan mataen minua toiseksi vaimokseen rukoilisi. Mutta olen luvannut hänen ensimmäiselle vaimolleen huolehtia lapsista ja sen teen, kunnes minua ei enää tarvita, vaikka Siirilän naiset sylkisivät silmilleni. Ymmärrätkö?»

»Varpu, anna anteeksi! En aikonut sitä sinulle sanoa. Tuota! Tuota! Kun sinulla ei ole enää ollut aikaa minua varten, niin… Ymmärräthän?»

»Koetan ymmärtää. Olen kiitollinen, että sanoit. Nyt osaan hoitaa asiani. Jos tulet puolen tunnin kuluttua meille, lähden jäälle kanssasi.»

»Varpu, sinun ei pidä lähteä, jos et todella halua. Rakastan sinua, mutta en tahdo olla leikkikalusi.»

»En leiki sinun enkä kenenkään kanssa. Sen verran toki minäkin rakkaudesta tiedän, ettei se sovi leluksi. Sinun on parasta haudata houreesi, mikäli minua koskevat. En aio sinuun rakastua. Kas niin. Näkemiin!»

Olen ehkä julma Reino-paralle, mutta… ei voi auttaa, ei voi auttaa.
Hän voisi olla veljeni tai isäni, muuta ei.

Vedin urheilupuvun ylleni. Kaivoin luistimet kätköistään. Sieluni kävi kuin kilon pullataikina, jossa on kolmenmarkan hiiva. Minun piti vielä samana iltana näyttää L. Kr:lle, etten häntä pyydystele.

Menin luistimineni Äyrämön puolelle. Vanha Rouva parsi poikansa sukkia. Lapset leikkivät uunin edessä. L. Kr. luki sanomalehteä. Ompelija ei ollut vielä tullut. Harvoin ompelijat määrälleen saapuvat. Ilmoitin asiani lyhyesti.

Vanha Rouva kohotti silmälasit päälaelleen. L. Kr. nosti katseensa lehdestä. Ansaitsematon kunnianosoitus hänen puoleltaan.

»Ette suinkaan mene yksin jäälle? Se voi olla vielä heikkoa. Voitte pudota jäihin», huolehti vanhus.

»Lähden mukaasi, jos odotat hetken», virkkoi L. Kr. pannen lehtensä pöydälle.

Voiko enää tarjoutua parempaa tilaisuutta naiselle, joka tahtoo selvästi ilmaista kantansa ja periaatteensa miehelle?

»Kiitos», virkoin yliolkaisen kylmästi ja välinpitämättömästi, »älä vaivaudu tähteni!»

»Lapsi-kulta», sujautti mummo väliin, ennenkuin ehdin lausua loppuun sanottavani, »ottakaa hänet vain mukaanne! Kahden on aina turvallisempi. Jäällä voi olla petollisia paikkoja. Sitäpaitsi Asser tarvitsee liikuntoa raittiissa ilmassa. Hän istuu liian paljon sisällä.»

»Miks’ei, voithan tulla, jos haluttaa. Jäällä on paljon ihmisiä. Minä en kylläkään voi enää jäädä sinua odottamaan, sillä lupasin olla täsmällinen kerrankin. Nyt olen jo viisi minuuttia myöhästynyt. Ehkä saan sentään anteeksi, kun kauniisti pyydän.»

»Toivotan onnea, vaikka sydäntäni särkevätkin täyttymättömät toiveet!»

Tämäntapaisia olivat puheet, joilla työtoverini ottivat minut vastaan tänä aamuna. Aukaisin suuni ja olin ankan näköinen. Mitä ne nyt olivat saaneet tuntosarviinsa? Eilen oli sunnuntai. Sen kunniaksi olin mennyt lähimpään kaupunkirähjään kuuntelemaan Soiaa. Leimu oli mukanani. Luulivatkohan ne meidän olleen kihlamarkkinoilla?

»Kuulkaa, tytöt! Olenko minä tullut sekapäiseksi vai oletteko te? En ymmärrä yhtään onnittelujenne tarkoitusta.»

»Katsokaa, kun vielä koettaa pimittää meitä! Se ei onnistu. Olin eilen kirkossa ja kuulin omin korvin.»

Järkeni lakkoili. Aloin epäillä, olinko hereillä ollenkaan. Minusta ei pitäisi olla mitään ilmoitettavaa seurakunnalle. Ellei ehkä pastori ole ottanut minua valaisevaksi esimerkiksi saarnaansa.

»Ei suinkaan siellä minua vielä kuulutettu?» kysäisin varmuuden vuoksi.
Jos vain sanovat, että on, niin makaan kuin raakaankin ja näen unta?

»Konttoripäällikölle kuulutettiin naimakirjaa Uuhimäelle. No, etkö ole siellä kirjoilla? Kenen muun hän nyt sieltä näin pian naisi?»

Tuntui kuin konttori olisi ruvennut jollakin tavalla keinumaan. Otin kiinni pöytäni laidasta.

»Turhaa sinun on ruveta kiemurtelemaan! Oli kirkossa muitakin enkä minä yksin. Ja luuletko, että on salaisuus alituinen oleskelusi Äyrämön perheessä. Ihmeellisempää olisi, jos hän ei sinua ottaisi.»

Jalkani olivat vetreät kuin taikinapötkyt. Sattui tuoli olemaan ulottuvillani, muuten kai olisin pudonnut lattialle saakka.

»Menkää sinne, missä pippuri kasvaa!» sanoin kääntäen selkäni seurakunnalle. Tämä on unta, tämä ei voi olla muuta kuin unta, päättelin. Minun oli mahdotonta laskea. Nousin ja menin ulos. Muistelin kaikki viime tapahtumat. Viime yö meni junassa. Itse en edes torkahtanut. Leimu sensijaan nukkui ja kuorsasi niin, että vaunu oli lentää pois kiskoilta. Asemalta tulimme käyden ja kannoimme erään vanhan, suulaan mummon painavaa koria. Asunnossani keitin kahvin. Juotuani sen tulin heti konttoriin. Kissa vieköön! Tämä ei ollut unta. L. Kr:lle on voitu kuuluttaa vaikka kolme naimakirjaa Uuhimäelle. Minun kanssani häntä ei siellä ainakaan kuuluteta.

Kovinpa rakkaus lämmittää, kun puseroisillasi tarkenet kahdeksantoista asteen pakkasessa!» Leimu oli leimahtanut eteeni tehtaalta. Hän oli ivallinen. Äänensä kalskahti kuin reen rauta maantien soraan. "Sinä olet mestari valehtelemaan."

Hätkähdin niin, että olisin varmasti liukastunut portailta alas, ellei Leimu olisi ehtinyt tarttua käsivarteeni. Luulin todellakin suku valheeni tulleen julki.

"Tämä ei ole sopiva paikka juttusilla-oloon. Värisethän.» Leimu työnsi minut eteiseen. Hampaat kalisivat suussani. »Tuossa on villatakki harteillesi!»

»— että Äyrämölle oli kuulutettu uusi naimakirja Uuhimäelle. Kenen muun hän sieltä naisi ellei sinua.»

»Kuinka pitkäkarvaisena valehtelijana sinä oikeastaan pidät minua? Reino, tuonko verran luotat valaani? Usko minua. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän naimakirjan kanssa. Konttorissa vasta itsekin sain kuulla asiasta ensikerran.»

»Lyön, jollet usko! Turha minua on sen asian johdosta onnitella. Uuhimäen pitäjässä on paljon tyttöjä, on komioita. Olen laskujen ulkopuolella. Ihmettelen, miten nopeasti Äyrämö on ryhtynyt uudestaan avioliittopuuhiin. Tuskin on vielä puolta vuotta kulunut siitä, kun 'hellästi rakastettu vaimo unohtumattomaksi suruksi ja katkeraksi kaipaukseksi’ kuoli. Sellaisia te miehet olette. Rakkautenne on kauniita sanoja ja korulauseita, mutta sydämenne on kaukana niistä.»

Silloin aukeni ovi. L. Kr. astui ulko-ovesta eteiseen. Hämmästyneenä hän jäi tuijottamaan meitä. Riuhtaisin käteni irti. Pakenin työhöni.

Mitä mies tarkoitti tuolla lauseella? Sitäkö, että Leimu oli joutunut hänen tavallaan rakkauden rautoihin? Sitäkö, että nyt oli Leimun vuoro minua hyväillä?

Laskin. Kerroin ja vähensin. Vähensin ja kerroin koko päivän. Pahoin pelkään, etten huomenna saa selvää tämänpäiväisistä töistäni.

»Minusta on synti mennä uudelleen naimisiin, ennenkuin entinen on ehtinyt edes kunnolleen maatua.»

Niin minustakin, varsinkin sellainen »unohtumattomasti kaivattu» puoliso. Varoin tuota kuitenkin ääneen sanomasta. Sisältäpäin voin olla millainen »saivarennylkijä» tahansa, ulospäin halusin näyttää vapaamieliseltä ja uudenaikaiselta.

»Elävillä ei ole mitään velvollisuuksia kuolleita kohtaan. Aviouskollisuus vannotaan kuolemaan asti. Nykyään se usein katkeaa ennemminkin.»

»Niin te sanotte. Minä olen ollut leskenä jo yksitoista vuotta. Päähänikään ei pälkähtäisi mennä uusiin naimisiin. Rakastin miestäni, ei multakerros ole kyennyt sitä vieläkään sammuttamaan.»

»Te puolustatte Asseria. Ajatelkaapa, jos te olisitte naimisissa rakastamanne miehen kanssa, miltä teistä tuntuisi tietäessänne miehenne jo puolen vuoden kuluttua niin unohtaneen teidät, että ottaa toisen!»

Katkeralta tuntuisi, katkerammalta vielä, miltä se ystävän puolesta tuntuu. Mutta ulkokullattu fariseus-minä sanoi:

»Kun on kuolemaan asti moitteettomasti uskollinen, niin sillä hyvä.
Kukapa hautaan juoruja nopeasta unohtumisesta toisi!»

Vanha Rouva ei tyytynyt vastaukseeni. Hän morkkasi moskaksi nykyisen moraalin, nykyiset ihmiset uskontoineen, uskottomuuksineen.

»En halua kuulla, en nähdä sellaista naista, joka noin röyhkeästi astuu entisen tilalle.»

Vanha Rouva räjähti. Hän ei ymmärtänyt sellaista rakkautta, joka syttyy ja sammuu yhtä nopeasti kuin nappulasta kierrettävä sähkölamppu.

Allekirjoittaneen teki mieli puhua vähän vanhasta rakkaudesta, jota kai Asserillakin oli koko pakka takanaan jaettuna eri naisten kesken. Hillitsin kieleni.

»Minusta on hyvin järkevä tuuma, että poikanne ottaa uuden vaimon. Lapset tarvitsevat äitiä. Te olette saanut omista lapsistanne tarpeeksi. Te tarvitsette lepoa. Eikä Asser taasen voi olla kauan ilman vaimoa. Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä. Nyt voivat lapset vielä epäluulotta hyväksyä vieraan naisen äidikseen. Vanhempina he kärsisivät sellaisesta. Syntyisi hankauksia. Isän ja uuden äidin elämä voi silloin tulla tukalammaksi.»

Kohotin pääni nähdäkseni peilistä, miten tällaiset suuret sanat henkevöittivät kasvojani.

Jouduin paistamaan särkeä puheenalaisen leskimiessulhasen kanssa. Äskeinen naputus oli sittenkin minun oveeni, vaikka luulin kolinan kuuluneen seinän takaa. L. Kr. joutui parhaiksi kuulemaan suuret sanani. Hän tuijotti yhtä yllättyneenä minuun kuin aamulla tavatessaan minut Leimun kanssa käsikädessä.

»Jospa äiti tulisi puhelimeen. Luultavasti papin rouva haluaa puhua kanssasi», selitti L. Kr. odottamattoman käyntinsä syyn.

»Vai niin!» Vanha Rouva lähti lyllertämään pois. Saatoin häntä ovelle. Hän pajatti mennessään yhtä ja toista, mitä en viitsi laiskuuteni tähden kirjoittaa tähän.

Herra L. Kr. ei suvainnut seurata äitiään. Oven painuttua kiinni jouduin uudestaan silmäkkäin hänen kanssaan. Oikaisin puolitoistametrisen vartaloni täyteen mittaansa. »Seisoimme hiljaa, minä ja hän, ja katsoimme silmästä silmähän», sanoo runoilija kauniisti tällaisesta tapauksesta.

»Varpu, minä olen ajatellut sinusta monta ilkeää ajatusta. Voitko suoda ne minulle anteeksi?»

»Samoin minä sinusta», vastasin ilman anteeksipyyntöä. Kauniit silmänmulaukset eivät tähän tyttöön enää vaikuta. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Tunnen miehet, edessäni seisovan erittäin. En ollut näkevinänikään hänen ojennettua kättään.

»Varpu, etkö ymmärrä, että rakastan sinua? Olen kaikki nämä vuodet rakastanut. Olen koettanut tappaa tunnettani. Uskottelin itselleni, että olit huono tyttö. Uskottelin, että haluat lasteni suosion kautta tuppautua vaimokseni. Varpu, noin olen pahoja sinusta ajatellut. Anna anteeksi! Tiedän sinun olevan enkelin. Sano vain sana, niin mikään lupaus ei sido minua keneenkään toiseen kuin sinuun! Sinusta tulee pikku-vaimoni. Varpu, sinä teet minut hulluksi kylmillä, ivallisilla kekälesilmilläsi.»

Hän seisoi kumartuneena ylitseni. Olisin voinut mainiosti läjäyttää päin hänen valehtelevaa suutaan. En tehnyt sitä. Käteni on liian hyvä sellaiseen hommaan. Avasin oven.

»Ulos!» oli ainoa sana, jonka sain suustani. En olisi uskonut hänenkään voivan loukata minua noin armottomasti.

»Ulos!» huusin silmittömänä vihasta. Eikö tuolle konnalle riittänyt, että hän kerran petti minut, vieläkö hänen piti kerrata temppunsa! Jos olisin ollut jättiläinen, niin siekailematta olisin tarttunut takinkaulukseen ja housujentakamukseen, lennättänyt hänet oikotietä ulos. Onneksi hän oivalsi tilani ja meni. Rapsautin oveni lukkoon.

Rouvat ja neidit ovat jälleen herttaisia minua kohtaan. Herttaisempiakin kuin ennen. He kai katsovat velvollisuudekseen siten lohduttaa pettynyttä sydäntäni, kun haluamani rouvanpaikka lipsahti ohi suuni kuin Lassi Tarkiaisen rippi. Ai, ai, kuinka tuollainen sydämellinen herttaisuus on liikuttavaa! Se »klebt, leimt, kittet alles» kuten hyvä saksalainen syndetikon.

»Tunnetko maisteri Äyrämön morsiamen? Hän on kotoisin sieltä, mistä sinäkin», kysytään minulta aina, jos ei nyt aivan ensimmäiseksi kysymykseksi, niin varmasti jo toiseksi.

»Mahdollisesti tunnen, mahdollisesti en. Maisteri ei ole, ikävä kyllä, tehnyt minua uskotukseen», on paljon käytetty vastaukseni. Sävy riippuu kysyjästä.

Maailman tähden on minun täytynyt säilyttää välini Äyrämöön ja hänen perheeseensä ennallaan. Pieninkin muutos tällä alalla tulkittaisiin heti johtuvaksi myttyyn menneestä miehenmetsästyksestäni. Ja sitä huvia en siiriläläisille suo. Kun oikein tahtoo, niin ihminen voi olla vaikka aidan vitsaksena.

Nyt laitetaan seinän takana huoneita uuteen kuntoon. Vanha Rouva on mennyt lasten ja näiden hoitajan kanssa leskentilalleen. Nuori pari saa rauhassa kuherrella. Jouluna kuulemma ovat häät.

Seinän takana on jälleen nuori rouva. Kuka on nyt tämä salaperäinen rouva, jonka nimeä ei morsiamena tiedetty? Hän on entinen Aina-Siviä Aho. Paha aavistukseni sanoi sen minulle jo aikoja ennen rouvan ilmestymistä näkö- ja kuulopiiriini.

Rakkauden korkeata veisua on jälleen seinän takana laulettu kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. En ole tukkinut korviani. Olen häpeämättömästi kuunnellut.

Kuinka erilaista on kuunnella nykyistä kuhertelua kuin ensimmäistä!
Silloin mies puhui enemmän. Nyt visertelee nainen.

Herrasväki oli häämatkalla Pariisissa kaksi kuukautta. Ihmettelen, miten he vielä jaksavat olla noin hirveän siirappisia.

Siirilässä ei nykyisin puhuta kenestäkään muusta kuin rakastettavasta rouva Aho-Äyrämöstä. Sellainen rouva pitää Äyrämöllä ollakin! Sellaista rouvaa Siirilä kaipasi! Kuinka hienot ja loistavat hänen ensimmäiset kutsunsa olivat. Ne kutsut eivät olisi hävenneet presidenttiäkään! Rouvat olivat kateudesta kahtia lentämäisillään.

Minä en ollut kutsuissa. Unohduin kutsumatta. Olen »lepuutellut hermojani» ja pysytellyt poissa rouva Aho-Äyrämön näkyvistä. Hänellä ei ole vielä aavistusta, kuka seinän takana elää. Olen varustautunut taisteluun valheeni puolesta ja tiedän osaavani olla yhtä ilkeä kuin rouva Aho-Äyrämökin, jos tarvis vaatii.

Myös puvuillaan rouva Aho-Äyrämö on lumonnut Siirilän. Puolikymmentä rouvaa on tilannut Pariisista puvun voidakseen esiintyä »säädyllisesti» rouva Aho-Äyrämön rinnalla.

Taiteilija, lausuja on tämä rouva vielä. Hän on antanut lausuntailtoja m. m. Yliopistolla.

En ole vielä ollut ilkeä. Kärsivällisesti kuuntelen hänen taiteilijalahjojensa ylistystä. Voisin kuitenkin avata leukani ja mainita, mitä julkinen arvostelu lehdissä sanoi tuosta paljon puhutusta lausuntaillasta. Arvostelu oli lyhyt ja naseva. Se painui hyvin muistiin. Monet jättivät ehkä sen lukematta. Parasta olikin. Arvostelussa vain perin kuivasti todettiin, ettei Aina Ahosta ikinä tule lausujaa, ja ihmeteltiin itsekritiikin puutetta.

Rouva Aho-Äyrämö on koonnut kaikki Siirilän taideharrastukset omiin käsiinsä. Hän antaa lausuntaopetusta. Koko konttorimme naisisto aikoo ryhtyä opiskelemaan tätä jaloa taidetta. Kaikki, paitsi rouva Kivi, joka sanoo olevansa liian vanha siihen hommaan, ja minä, joka olen »liian nuori».

Rouva Aho-Äyrämö on myös ottanut tottuneihin käsiinsä iltamien johdon. Viikon viertyä saamme ihailla hänen ohjaaja-, näyttelijä- ja lausujakykyään. Silloin on Lotilla iltama.

Rouva Aho-Äyrämö harrasti myös laulutaidetta. Hän kävi kerran koululla kuoroharjoituksessa. Siellä hän rupesi johtamaan ja neuvomaan kuoron johtajaa, opettajatar Kantolaa. Neiti Kantola on itsekylläinen kansanvalistaja, eikä hän sietänyt edes rouva Aho-Äyrämön neuvovan. Hän löi rukkasensa lautaan sanoa sukaisten hämäläisellä suoruudellaan:

Rouva Aho-Äyrämö oli kouluaikana kanssani niitä laulajia, jotka vetivät nuotin vierestä ja jotka sentähden mielukkaimmin nähtiin kuuntelijain parvessa. En tiedä miten pitkälle hän lienee Helsingissä kehittänyt itseään tälläkin alalla. Taitava opettaja saa harakankin kukkumaan. Kuoron johtajaksi hän ei sentään vielä uskaltanut ryhtyä Siirilässäkään.

»Sitten on rouvan parasta laulaa niinkuin minä määrään tai pysyä poissa. Kahta johtajaa ei tämä kuoro kaipaa», sanoi neiti Kantola.

Ihailen vilpittömästi neiti Kantolaa. Rouva Aho-Äyrämö ei ihaile. Omankehun rinnalla kuuluu hän viljelevän opettajatar Kantolan haukkumista.

»Varpu, onpa hauskaa tavata. Missä olet piileskellyt? Miksi et ole käynyt kokouksissa?»

»Tottahan toki hänen miehensä on kertonut sen hänelle. Mahdotonta on asua saman katon alla tuntematta toisiaan.»

»Rouva Aho-Äyrämö on tottunut elämään Helsingissä. Siellä ei paljoa piitata, kuka seinän takana elää. Sitäpaitsi hän ei välitä isostikaan konttoristineidistä, joka on hänen isänsä liikkeessä aikoinaan palvellut.»

»Kuule, en minäkään pidä. Hän kiemailee liiaksi miehille. En ole mustasukkainen, mutta toissa päivänä teki mieleni heittää rouva pihalle, kun hän veikisteli miehelleni. Kun minä olin nuori rouva, en edes muita miehiä nähnytkään kuin omani. Äyrämönä en sallisi tuollaista.»

Meille alkoi sukeutua hyvin yhteisymmärryksellinen keskustelu kuuman kupin ääressä. Paha on kuitenkin aina siinä, missä sitä mainitaan. Ovikello kilahti. Rouva Aho-Äyrämö leijaili huoneeseen pariisilaisessa puvussaan.

»Onko sinulla jo näin iso tytär, rakas Lilli», lausui rouva Aho-Äyrämö tarkoittaen minua.

Olen leikkauttanut tukkani pikkutyttöjen tapaan. Vartaloni olen nälällä ja kiristimillä kutistanut muodikkaaksi rimaksi. Hameeni ovat polveen asti. Toverini vakuuttavat, että näytän tässä uudessa asussani kahdeksantoistiaalta, vaikka neljännesvuosisatani täyttyy muutaman päivän perästä.

Vaikka rouva Aho-Äyrämön olettamus oli minulle sangen imarteleva, niin rouva Brunille se oli taasen kaikkea muuta. Ja hienoksi »kaikeksi muuksi» se oli tietysti tarkoitettukin. Rouva Aho-Äyrämö haluaa aina alleviivata oman nuoruutensa. Ikävä kyllä rouva Brun on vain pari vuotta minua vanhempi, siis rouva Aho-Äyrämön kanssa yhtä vanha.

»Minulla ei ole tyttäriä, valitettavasti poikia ovat lapseni. Tämä on neiti Vapaa, tehtaan konttoristi. Lähin naapurisi. Asuu kanssasi samassa talossa. On kuulemma koulutoverisikin», selitti rouva Brun hiukan happamesti hymyillen.

Rouva Aho-Äyrämö tuijotti minuun. Hän ei todellakaan tuntenut. Oo, minä kaksijalkainen aasi! Kuka käski kertoa tuntevani hänet! Pian hän muistaisi, kuka olen, ja hyvästi sitten kauniit kaskut kodistani, perheestäni, suvustani! Suopainen totuus oli valuva hänen suustaan siiriläläisten korviin.

»Varpu Vapaa. Kai sinä minut muistat. Olinhan isäsi liikkeessä neljä vuotta», tokaisin.

»Ah niin, teidäthän pantiin pois toimestanne sen kenkävarkausjutun yhteydessä.»

Rouva Brun oli onneksi pujahtanut lastenkamariin katsomaan, oliko sieltä kuuluvassa ankarassa kolinassa tapahtunut vahinkojakin.

»Sotket minut väärään henkilöön, hyvä rouva! Varas oli serkkusi, äitisi sisaren tytär, joka nykyisin lienee vankilassa lapsenmur…»

»Panetko suusi kiinni!» rouva Aho-Äyrämö kierrähti kauhistuneena vilkuilemaan ympärilleen.

»Kuulehan, Aina-Siviä, pidän suuni mielelläni kiinni, jos sinäkin pidät. Auta armias, jos siiriläläiset saavat tietää, että äitini oli pyykkiakka, isäni kapinoitsija, niin samana päivänä kuulutan joka kiveltä, joka mättäältä mäkätän, ettet ole parempaa sukua sinäkään. Äitisi on ollut piikatyttö, isäsi tukkijätkä. Sukusi on hyvin kirjava vielä tänäkin päivänä. Oletko ymmärtänyt?»

Rouva Aho-Äyrämö, jolla oli samanlainen heikkous kuulua hienoon ja vanhaan sukuun kuin minullakin, tuijotti huulet valkeina minuun.

»Sano, ettet tiedä! Eiväthän yläluokkalaiset alaluokkalaisten historiaa tunne. Itse voit valehdella sukusi kreiveiksi, kuten olet tehnytkin. En oio niitä, päinvastoin. Mutta jos halvennat minua, kuten äsken aloit, niin armotta maksan samalla mitalla. Onko selvä?»

»Kuule, et miehellesikään saa kertoa. Jos hän pienelläkään eleellä osoittaa tietävänsä jotain sopimatonta minusta, niin on hän heti saava tietää, että hänellä on kunnia lukea tuomarilliseen sukuunsa lapsen… No, vaikenen. Meidän on parasta, meidän valehtelijain, olla ystäviä.»

»Toki minä Varpun tunnen. Hän on vain niin muuttunut viime näkemästä, etten heti muistanut.»

»Asser, kuinka sinä voit noin syventyä sanomalehteen ja jättää minut yksin murjottamaan!»

»En mistään. Tahdon, että mieheni on kohtelias ja muistaa pienellä pakinalla vaimoaan, jonka täytyy päiväkaudet olla yksin.»

»Jos olisin vieras nainen, niin nuo tärkeät kohdat saisivat jäädä lukematta.»

»No, mutta Aina-Siviä! Sehän on vallan eri asia. Eihän vieraalle voida olla epäkohtelias.»

»Tietysti rakastan, hupakko. Avioliitossa sitä ei vain aina vatkuteta.
Se pidetään ilmeisenä asiana.»

»Jos Satu piti, mutta minä en pidä. Kuuletko! Sinun täytyy sanoa kuusi kertaa päivässä rakastavasi minua.»

»Olen sanonut tänään jo kahdeksan kertaa. Kaksi yli määrän. Sen pitäisi riittää.»

Kuuluu ääni, joka syntyy, kun sanomalehti temmataan kädestä ja heitetään lehdet levällä pitkin permantoa.

Seuraavien puhevuorojen aikana rouva Aho-Äyrämön ääni kohoaa kolme sävelaskelta, herra Äyrämön laskee kaksi ja puoli.

»Aina-Siviä, tämä jo riittää. Minä olen tottunut iltapäiväkahvin aikana lukemaan sanomalehteni rauhassa. Tavasta en aio luopua. Ole hyvä ja pidä sokeria suussasi, jos et jaksa pitää sitä aikaa kieltäsi kohdallaan.»

»Tämä on hävytöntä! Kehtaatkin! Sanoit, ettet ollenkaan rakastanut Satua. Menit muka suvun tahdosta hänen kanssaan naimisiin. Nyt kuitenkin alituisesti vedät esille hänet. Sellaista ja sellaista sait tehdä Sadun eläessä. Mutta minä en ole Satu. Minulla on omat yksilölliset taipumukseni. Ne on otettava huomioon. Ja minä vaadin, ettet koskaan kuulteni mainitse ensimmäisen vaimosi nimeä.»

»En ole sitä tehnytkään. Itse olet maininnut sen neljästi jo siltäkin istuimeltasi.»

»Tarkan laskun pidät sanoistani, kun on kysymys Sadusta. Olet valehdellut minulle. Sinä rakastat häntä vieläkin.»

»Et jaksa kuunnella. Yhyy! Yhyyy! Sinä et rakastakaan minua. Yhyy, yh yhyhhyyy!»

Tuo lause toistuu 37 kertaa. Senjälkeen onnistuu aviomiehen kaapata murtunut vaimo syliinsä.

»Suloinen, pikku Aina, älä itke! Sinuahan minä rakastan, sinua yksin. Leikillä kiusoittelin. Ota kätösesi pois silmiltä! Anna minun jälleen nähdä suloiset kasvosi!» J. n. e.

Viidentoista minuutin kuluttua onnistuu aviomiehen saada näkyviin vaimonsa herttaiset kasvot. En tiedä, miten kauan hän sai puhua ja vannoa, ennenkuin sai pikku Ainan (178 cm pitkän) uskomaan rakkauteensa. Minä lähdin kyläilemään tovereitteni luo. Kyllästyy ihminen ajan pitkään rusinasoppaankin.

Yhdestä asiasta olen varma. Sanokaa minun sanoneen! Jos herra Äyrämö viisikin vuotta harjoittelee vaimonsa kanssa kaunopuheisuutta, on hän silloin ehdottomasti maan etevimpiä kaunopuhujia.

»Oo, sitä kohteliaisuutta! Ei uskoisi, millainen mörökölli sinustakin tuli aviomiehenä. Pahin maanmoukka ei sa…»

»Vaikene, herran tähden! Tässä tämä nyt on. Aivan jalkojesi juuressa.
Olkaa hyvä!»

»Nappi! Tuollainen melu yhden napin tähden. Ompelukorissani on neula ja lankaa. Ompele itse!»

»En minäkään. Kun et kerran saa nappia nuttuusi ommelluksi, ole ilman nappia!»

»Ooo! Mitä minun pitää kuuleman! Vai napin ompelemista varten sinä minut otit! Miksi et järin sukanparsimiskoneeksi? Siinä on minulla kaunis aviomies kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Etpäs napeista puhunut kosiessasi! Rakkaudesta vain sipisit…»

»Älä saarnaile! Menen räätälille, koska niin kelvoton olet, ettet nappia kykene ompelemaan.»

»On siinäkin mies! Ei osaa nappia itse ommella. Viitsii moisen asian takia räätäliin laukata…»

»Äitini kirjoittaa, joko hän saa lähettää pienokaiset tutustumaan uuteen äitiinsä. He ovat tietenkin suuria rasavillejä, ja äidille on heistä kovasti puuhaa», puhui L. Kr. nähtävästi Vanhan Rouvan kirjettä lukien.

»Ah! Olen kokonaan unohtanut lapset», vastasi vaimo välinpitämättömällä äänellä.

»Asser, haluatko todella näin pian lapset luoksesi? Enkö minä enää olekaan sinulle kaikki kaikessa?»

»Asser, en halua vielä lapsien tulevan kotiimme. On niin ihanaa olla kahden. Lapset muistuttavat minulle aina ensimmäistä vaimoasi. Suo anteeksi! Soisin, ettei noita lapsia olisi olemassakaan!»

»Vai niin. Morsiamena ollessasi et muusta osannut puhuakaan kuin äidittömistä lapsiraukoistani ja miten niistä pidit.»

»Asser, älä rupea saivartelemaan! Minä pidän lapsista, mutta sinusta pidän enemmän. Rakas, kulta Asser, ymmärrä minua! Rakastan sinua niin, että olen mustasukkainen lapsillesikin.»

»Voivathan lapset olla vielä viikon, pari äidin luona. Sitten menemme yhdessä heitä noutamaan. Äiti on vanha. Hän tarvitsee lepoa. En voi rasittaa häntä enää kauemmin lapsillani.»

»Olet oikeassa! Parin, kolmen viikon perästä menemme yhdessä heitä noutamaan.»

Kolmen viikon perästä rouva »sairastui» juuri lähtöpäivänä. Matka lykkäytyi jälleen kolme viikkoa. Sitten täytyi rouvan välttämättömästi matkustaa kotiinsa.

Jo ymmärsi Vanha Rouva yskän. Hän kirjoitti pojalleen pitävänsä lapset luonaan niin kauan kuin he itse halusivat olla hänen ilonaan.

Rouva Aho-Äyrämön mieluisimpia keskusteluaiheita oli silloin, kun ei rakas Asser ollut kuulomatkan päässä, kuinka hänen herttainen anoppinsa ei raskinut laskea lapsia luotaan. Hän taasen ei hennonut ryöstää Vanhalta Rouvalta ainoaa iloa, vaikka hänellä itselläänkin oli sanomattoman ikävä rakkaita pienokaisiaan. Hän oli ystävälleen Sadulle luvannut tämän kuolinvuoteella huolehtia lapsista kuin omistaan, ja olihan hän lasten kummi.

Huom. Viimeinen lause on niin taitava valhe, kuin olisi minun huuliltani pyörähtänyt.

Sunnuntai, maisteri Äyrämön ja rouva Aho-Äyrämön avioliiton viisikuukautismuistopäivä. Seinäni takana olivat tämän johdosta koolla kaikki herrasväki Äyrämön sydänystävät ynnä yksi ei-sydänystävä, minä.

Päivällinen oli syöty. Vieraat istuskelivat keskustelevina ryhminä ympäri huoneistoa. Rouva Aho-Äyrämö istui vänrikki Kopeilevan kanssa sohvalla. Vänrikki Kopeileva on syksyllä paikkakunnalle saapunut suojeluskunnan aluepäällikkö, hyvin tanakka ja hyvin punakka, etenkin nenä. Hän hakee parhaillaan eroa rouvastaan, jota me siiriläläiset emme ole nähneet korvaamattomaksi vahingoksemme.

No niin. Rouva Aho-Äyrämö ja vänrikki Kopeileva juttelivat kuten me muutkin vieraat. Oikeastaan rouva jutteli, vänrikki oli kiitollinen, ihaileva kuulija. Toisella korvalla me muutkin kuuntelimme. Rouva näytti siitä olevan mielissään, kun sai levitellä voittoseppeleensä kansan kadehdittavaksi.

»Tekin siis tunnette kapteeni Ovaskan! Kuinka hauskaa! Hurmaava mies!
Eikö totta?»

»Totta. Seurustelin ennen paljonkin hänen kanssaan. Hän tahtoi melkein väkisin mennä kanssani naimisiin. Toiset naiset olivat hirveän kateellisia. Jos vihaiset silmäykset voisivat surmata, ei minua enää olisi, siksi paljon sain niitä hänen tähtensä.»

»Miks'ei rouva mennyt hänelle? Sadat naiset olisivat sen tehneet teidän sijassanne.»

»Hän ei ollut makuni mukainen. Samaan aikaan eräs venäläinen ruhtinas seurusteli kanssani. Tulinen mies! Totisesti osaavat vanhojen sukujen jäsenet seurustella naisten kanssa. Perintö esi-isiltä, tietenkin. Vanhat ritarit olivat naistenpalvojia. Hänen kanssaan piti minun oikeastaan mennä naimisiin. Olimme jo salakihloissa. Isäni, ankara aatelisvihaaja, venäläisvihaaja, pani jyrisevän vastalauseen. Uhkasi kirouksellaan. Itku ja rukous olivat hyödyttömiä. Isä on itsepäinen karhu kun niikseen tulee. Mies-parka teki itsemurhan. Lehdissäkin siitä puhuttiin. Ne eivät olleet hauskoja aikoja.»

Tässä paikassa nousi aviomies kovasti kolistellen. Isännöitsijä Brun seurasi esimerkkiä. He poistuivat toiseen huoneeseen. Väliovi solui kiinni.

»Luojani», ajattelin nurkassani, »Aina-Siviä on taiteilija! Väärälle uralle joutunut taiteilija. Lausujaa hänestä ei voi tulla, mutta mitä uusia kotimaisia rakkausromaaneja hän voisikaan kokoon kyhätä. Hän on ensiluokkainen valehtelija. Minä olen siinä suhteessa hänen rinnallaan kuin aisakello kirkonkellon vierellä.»

»Asser on kauhean mustasukkainen luonne. Miesparka ei sille mitään mahda. Me olemme jo kauan tunteneet toisemme. Ensimmäisenä ylioppilastalvenani tutustuimme Helsingissä. Olimme paljon yhdessä. Hän oli korviaan myöten minuun rakastunut. Mutta ruhtinaan tähden annoin hänelle rukkaset. Muutaman kuukauden kuluttua hän meni kihloihin ystäväni Sadun kanssa.»

Rouva Brun koroitti äänensä ja alkoi puhua kuluneesta vähälumisesta talvesta. Tohtorinna Peippo huusi kuin sumusireeni, että saapa nähdä, onko tämä kesä kaunis. Toiset rouvat yhtyivät hartaina tähän ilmatieteelliseen keskusteluun.

En halunnut hukata sanaakaan rouvan ihmeellisestä nuoruudenrakkaudesta.
Siirryin röyhkeästi sohvan viereiselle tuolille.

»Asser katui monesti tätä äkkipikaista avioliittoaan ystäväni kanssa. Monet monituiset kerrat luin hänen silmistään, kenelle hänen sydämensä todella kuului. Rohkenipa hän kerran ehdottaa minulle pakoa Amerikkaan. Tukin hänen suunsa muistuttamalla, että Satu oli ystäväni. Luultavasti en koskaan olisi suostunut hänen vaimokseen, mutta ystävä-vainajani pikkulapset vaativat minulta tämän uhrauksen. Olisihan ollut vallan hirveää, jos joku vieras nainen olisi joutunut lasten äitipuoleksi.»

Satu kertoi minulle, että hänen häissään Asser oli ensikerran nähnyt Aina-Siviän. Ketä minun tulee uskoa? Asser ei ole myöskään mikään totuuden marttyyri.

Viimeisten vieraitten poistuttua sain yösijaltani kuunnella seuraavan aviollisen keskustelun:

»Aina!» sanoi L. Kr. vaimolleen äänellä, joka konttorissa merkitsi sarvipäätä pukkia kirjoissa. Vaistomaisesti kohosin istumaan.

»En ainoastaan moiti, vaan kiellän jyrkästi sinua puhumasta julkisesti vanhoista rakkausseikkailuistasi.»

»Olet mustasukkainen, mutta siitä välitän viisi. On terveellistä sinun kuulla, että olisin kelvannut muillekin. Enkä minä siedä ollenkaan sitä, että sinä määräät, mitä minä saan puhua ja mitä minä en saa puhua.»

»Sinun kaltaisillasi hölppähuulisilla naisilla pitäisi olla lukko suun edessä. Te ette häpäise puheillanne ainoastaan itseänne, vaan miehenne ja perheenne. Ja sitä minä en siedä. Mitä luulet vieraittemme ajatelleen jutuistasi?»

»Minulle on suloisen yhdentekevää, mitä heikäläiset pikkusielut ajattelevat. Minä olen taiteilija. Aion esiintyä taiteilijana. On suuri juopa meidän ja teidän välillä. Mikä teistä on kiellettyä, sen sallii meille taiteilijavapaus, Minua et saa pakotetuksi tusinaihmiseksi. Paina se visusti mieleesi, ukkoseni!»

»Aina, en puhu nyt leikkiä. Sinä olet minun vaimoni, ja minä vaadin sinua sinä esiintymään säädyllisesti. Taiteilijahullutuksesi saat jättää, sillä todellista taiteilijaa sinusta ei tule muuten kuin lyömällä kasaan ja tekemällä sinut perustuksia myöten uudestaan.»

»Vai tämmöistä avioliitto onkin. Mies tyrannisoi ja komentaa. Siitä tulee pikainen loppu. Minä en ole tullut tänne sinun enkä kenenkään komennettavaksi. Lähden kotiini.»

»Sanon, että sinun pitää ostaa jäykemmät saranat huuliisi, niin et huutele sopimattomia asioita maailmalle. Ehkäpä saat sellaiset isäsi kaupasta.»

»Sinä olet raakalainen, barbaari! Voi, voi, millaisen miehen käsiin olenkaan joutunut.»

»Leena! Onko Leena vielä hereillä? Leena laittaa rouvan matkatavarat kuntoon. Rouva lähtee nyt yöjunassa kotiinsa. Hänen äidiltään on sappi puhjennut», huusi L. Kr. keittiöön.

»Minä en lähde minnekään. Sinä et rakasta minua enää, koska noin kylmäsydämisesti luotasi työnnät. Rakkaus antaa paljon syntejä anteeksi. Yhyy! Sinä et ole koskaan rakastanut minua. Yhyy, yhyy.»

»Itsellensä sikakin vahingon tekee, kun kaukalonsa kaataa», sanotaan.
Niin minäkin.

Kesä on. »Taas välkkyy siipi perhon ja maa on vehreä.» Harras ja uskollinen ihailijani Reino Leimu pyysi minua kanssaan järvelle soutelemaan »kesäisen illan kullassa». Aina tottelevaisena lähdin mukaan.

»Olen viisi vuotta sinua uskollisesti rakastanut. Suudelmaakaan et ole minulle suonut.»

»Niin olet. Kuitenkin olet seurustellut kanssani ja antanut minun toivoa. Mutta joka kerta, kun luulen sinun ruvenneen välittämään minusta ja ojennan käsivarteni sinua kohden, vetäydyt kylmänä takaisin. Varpu, tuo tekee minut hulluksi. Sinun täytyy nyt vihdoinkin tulla vaimokseni.»

Koska minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, koska en ole luotu tuntemaan rakkautta, olen päättänyt mennä järkiavioliittoon varakkaan, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan, kelpo miehen kanssa. Nuoruusihanteeni olen käärinyt vanhaan sanomalehteen, varustanut lapulla »myrkkyä» ja heittänyt ne ullakon romukoppaan. Vertausten ja tunnustähtien kautta puhuen. Nyt tarjoutui minulle oiva tilaisuus toteuttaa päätökseni.

Isukko-parka oli nytkin odottanut kieltävää vastausta. Airot mulskahtivat holtittomina veteen. Kaunis ilme, samanlainen kuin rusko pilvenreunassa, kirkasti hänen hiukan, vain hiukan lössäköitä kasvojaan.

Olen perustanut uuden sukuni valheen liukkaille kiville. Ilmitulemisen pelko on monesti vienyt öitteni unet, saanut päivin hermoni jännityksestä järäjämään. Avioliittoani en ainakaan valheen mukulakiville rakenna.

Silmien väliin poimuttui ryppy. Airot kohosivat vedestä. Kädensijaa puristavien käsien rystyt olivat valkeat.

»Miksikäkö? Ehkä siksi, että sinä pidät niin kovasti minusta ja siksi — suo anteeksi, haluan puhua vain totta—, että pääsen varakkaan insinöörin rouvaksi.»

Hiljaisuus. Sydämeni sykki tavallistaan taajemmin. Nitistetty omatuntoni oli tyytyväinen. Leimu tuijotteli ohitseni sammuvaan ruskoon. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Pohdin, millaisia sanoja hänen suustaan tuleekaan, jahka hän avaa tiukasti yhteenpuristetut huulensa.

»Tulisin luoksesi itse, mutta emme sovi istumaan rinnan kapealla perätuhdolla.»

Menin hänen luokseen. Sydämeni hyppi melkein kurkkuun saakka. En inhonnut häntä, vaikka hän suuteli.

»Pikku-Varpuni, rakastathan sinä minua? Älä enää kiusaa! Sano, sano heti!»

Hänen hyväilynsä huumasivat. Olisi ollut ihmeen helppoa valehdella. Mutta huumaus ei ole rakkautta, joka kestää pahoina päivinä ja kun vastoinkäymiset tulevat. Sen minä tiedän.

Hän työnsi minut luotaan käsivarsiensa ulottuville. Synkkä epäluulo loisti hänen silmistään.

»Rakastin kerran. Se on jo ohi. Siitähän juuri tiedän, etteivät tunteeni sinua kohtaan ole rakkautta.»

Hänen käsivartensa oli edelleenkin vyötärölläni. Oli. Hellä puserrus puuttui.

»En lupaa mitään. Rakkaus on asia, jota ei voi itse määrätä. Ystävyyttä, uskollisuutta, rehellisyyttä, tuota kaikkea lupaan, koska ne ovat omassa vallassani. Rakkaus on korkeampi mahti kuin me. Tiedät sen itse.»

Emme keskustelleet enää. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Soudimme rantaan. Vaikka kesäyön kaikki salaperäiset, huumaavat tuoksut kietoutuivat ympärillemme, ei hän tarttunut edes käsivarteeni. Kuitenkin, kaikitenkin! Millä riemulla olisinkaan heittäytynyt hänen syliinsä, jos hän olisi vähänkin koskettanut minua! Oli kevät, ja minä olin nuori.

Veräjällä hän sanoi hyvästi, niinkuin ei olisi koskaan minulle helliä sanoja sanonut, niinkuin ei koskaan olisi minua kohtaan helliä tunteita tuntenut.

En tiedä mitä hän minusta ajatteli. Ehkä tuomitsen häntä väärin. Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua hävyttömänä, röyhkeänä onnenonkijana, joka tarjosin itseni korvaukseksi koroituksestani.

Jotta tulisin oikein pohjamutia myöten kerrankin taasen nöyryytetyksi, laskeutui hämärästä kesäyöstä hyväilevä käsi hiuksilleni ja untuvaa pehmeämpi ääni kuiskasi korvaani:

Haa, siltä taholta en sääliä ja lohtua kaivannut! Olen vain pyykkiakan tytär, jolta hankittu sivistys ja hienous elämän ankarissa käänteissä häviää kuin tina tuhkaan.

»Konna, pidä kyntesi luonasi! Minä en ole mikään lutka, jota jokainen saa kalakoprineen hyväillä! Anna köyhän raukan olla rauhassa.»

Kolme viikkoa on tasan siitä päivästä, jolloin lupauduin rouva Leimuksi, mutta en kelvannutkaan. Mitään selvitystä en ole saanut — enkä ole pyytänyt. Suuressa kaaressa hän kiertää ohitseni. Koko Siirilä on elävänä kysymysmerkkinä, sillä he ovat viime aikoina pitäneet päätettynä asiana Leimun ja minun yhteenmenemistä. Ovatpa tytöt kysyneet suoraan itseltäni, miksi en enää seurustele Leimun kanssa.

»Annoitko hänelle todellakin rukkaset? Olet sydämetön. Hän on vuosikausia häärinyt ympärilläsi uskollisena varjona. Olisit mennyt, vaikk’et rakastaisikaan!» Tällaisia neuvoja ja ohjeita antavat toverit.

»Älä valehtele! Olet pahin keimailija, mitä on olemassa. Kehtasitkin särkeä kunnon miehen sydämen. Poika-parka, aivan sääliksi käy! Taivaastakohan sinulle pitäisi mies heittää, että olisi mielestäsi tarpeeksi hyvä?»

Tytöt ovat vihaisia minulle, ja kuitenkin olen syytön. Mutta sitä he eivät usko. Rouvat näyttävät myös paheksivan menettelyäni. Onneksi he eivät hyökkää suorin sanoin kimppuuni, vaan vihjailevat. Vihaan vihjailuja!

En ollut vielä viimeöisen tanssin ja remuamisen tuottamaa väsymystä ehtinyt tarpeeksi unella korvata, kun rouva Aho-Äyrämö rynkytti oveani.

»Insinööri Leimu on kihloissa», ilmoitti hän muistamatta tervehtiä.
Aina-Siviä lienee ainoa siiriläläinen, joka uskoo minun saaneen
Leimulta potkut.

»Vai niin!» — Vai niin on mainio sana, sopiva tällaisiin tilaisuuksiin, jolloin ei ehdi keksiä henkevämpiä sanoja.

»Mitä sinä tästä tuumit?» Aina-Siviä koetti kaivautua sieluuni. Turha jurina. Sieluni on siksi vanhanaikaista »ränttiä», ettei sitä kaikki kykene lukemaan.

»No, ottaa vaimon, koska et ymmärrä uudenaikaista puhetapaa. Kenet hän ottaa?»

Vihelsin. Nyt ei ollut väliä millään! Vai Aura Peipon Leimu ottaa! Sitä en olisi uskonut. Sillä jos ketä, niin Auraa Leimu oli pilkannut edessä ja takana.

»Totta! Tohtorinrouva juuri äsken ilmoitti uutisen minulle ja käski tulla katsomaan, miten se sinuun vaikuttaisi.»

»Minua! Johan nyt! Tietysti olisin mennyt hänelle, jos minulla olisi ollut siihen tilaisuus.»

»Mutta täällä on vallalla toinen luulo. Kuule, voit hyvin minulle tunnustaa! Ei se tästä sen edemmäksi levene.»

»Luulo ei ole tiedon arvoinen. Sitäpaitsi toivon tuon turhan luulon häviävän. Me naiset emme anna koskaan sydämestämme anteeksi sille naiselle, jolla luulemmekin kerran olleen etusijan aviomiehemme sydämessä.»

»Pikkusielut ovat sellaisia. Minä esimerkiksi tiedän mieheni sydämessä olleen naisia kymmenittäin ennen minua. Kertaa en ole siitä miehelleni sanallakaan maininnut.»

»Kaikki eivät ole sinun kaltaisiasi.» Varmuuden vuoksi menin kääntämään kukkaani akkunalla. Silmäni olisivat voineet pettää isäntänsä.

Puoli tuntia istui rouva Aho-Äyrämö luonani koettaen naarata tietoja ilmoille sielustani. Luultavasti hän tiesi lähtiessään yhtä paljon kuin tullessaan.

Sydämeni on eheä. Se tarvitsee kirveen iskuja haletakseen ja särkyäkseen. Mutta ylpeyttäni kirvelee. Tullapa nyt syrjäytetyksi sellaisen ruman, harvahampaan marakatin tähden! Hiis!

Pohjolan häihin ei kutsuttu Lemminkäistä. Reino Leimun ja Aura Peipon häihin ei kutsuttu Varpu Vapaata.

Joku runollinen sielu sepitti tapauksesta runon, joka ilmestyi nuorisoseuralaisten lehdessä, herättäen Siirilässä vilkkaamman huomion kuin yksikään Juhani Ahon lastu.

»Kun kukkia riisteli syksyiset säät, oli Siirilän tehtaalla insinöörin häät. Ovat rinkilät, kaakut oivat. Mut Varpu hän huolta vieraille toi, kun kotona kupistaan kahvia joi. Kuule, kielikellot ne soivat! Ne soivat.»

Meikäläinen orpo konttorineitsyt, jolla ei ole sukua, ei perhettä, ei nauti kesälomaansa kesän aikana. Hän säästää silloin ja tekee joka kuu työtä kahden edestä. Mutta kun tulee syksy, kokoaa hän säästönsä ja matkustaa pääkaupunkiin viettääkseen siellä viikon, pari loisteliasta hotellielämää kuin paraskin pohatta. Rahojen loputtua häviää hän jälleen maaseudun hämäriin.

Järkevät ihmiset haukkuvat tällaista menettelyä. Heidän mielestään pitäisi rahat viedä säästöpankkiin ja kuoltuaan lahjoittaa ne vaikkapa jollekin »Iloa ilottomille»- tai »Taidetta saunoihin»-yhdistykselle, joita ylellisyydessä piehtaroivat henkilöt perustavat saadakseen työtä työttömään elämäänsä, nimensä aikakirjoihin ja voidakseen puhtaalla omallatunnolla elää komeasti köyhien keskellä.

On Siirilässäkin tällaisia yhdistyksiä, on monta. Helsingistä tulee hengen innoittama puhuja, ja kohta on yhdistys valmis. On kunnia-asia sivistyneen ihmisen kuulua moneen yhdistykseen. Ei saa olla niin itsekäs, että oma minä on kaikki kaikessa. E-ei! Sellainen ihminen on barbaari, punikki. Kaikki, mitä armas pääkaupunkimme meille tarjoo, se pitää maalaisen irvistämättä niellä, jos mielii olla sivistynyt.

No, me siiriläiset koetamme olla sivistyneitä. Me kuulumme kaikki »Iloa ilottomille»-, »Taidetta saunoihin»-, »Tuberkuloosin vastustamisyhdistys»-, »Martta»-, »Lotta»-, nuorisoseura-, suojeluskunta-, eläinsuojelus-, luonnonystävä-, osuustoiminta-, lastenhuolto-, kotikasvatus- ja syöpäläistenhävitysyhdistykseen. On tuossa urakkaa kerrakseen. Jos on huono laskutaito, niin sormet eivät riitä. Ei sitten ole ihmeenä pidettävä, jos virkeästi toimivan »Iloa ilottomille»-yhdistyksen vuosikokoukseen ei ole muistanut muita jäseniä tulla kuin puheenjohtaja ja sihteeri.

Sitten kun minä lakkaan kylvämästä rahojani turhuuteen ja rupean säästämään ja tulen rikkaaksi, sitten minä perustan yhdistyksen, jolle annan nimeksi »Kaikkien hyvien ja hyödyllisten yhdistysten yhdistys», ja tämän yhdistykseni tarkoituksena tulee olemaan: hyvän tekeminen sen paikkakunnan eduksi, jossa yhdistys on.

Puhun tietysti jälleen järkevien ihmisten mielestä kuin keitetystä pässinpäästä. Yhtä hauskaa! Tämä kaikki onkin kirjoitettu nitistetyn omantuntoni pimitykseksi, sillä se tosiaankin neuvoo minua panemaan rahani pankkiin ja jättämään niiden kylvämisen toisten ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa elin helsingittärenä, nautin taiteesta, ruoasta ja juomasta, hienoista vaatteista, laiskurin elämästä. Ja miksi en kertoisi kaikkea, rehellisyys maan perii, ensiluokkaisen keikarin hovitempuista. Kuinka valehtelinkaan sille valkorintaiselle pääskyselle! En ollut köyhä, en halpasukuinen. Äitini koroitin aatelissäätyyn, Se kävi helpommin kuin Ruotsin kuninkaalta. Isästäni tein isomahaisen manttaalipösön. Keikari-parka luuli saaneensa oikean kultakalan onkeensa, viattoman kultakalan, joka ei sallinut edes paljasta olkapäätään suudeltavan. Hihihi! Oli siinä minulla kullalla silattu luomakunnan kruunu! Oikea malliherra miesten »muotipakinaan».

Kahden viikon kuluttua kurkistin kukkarooni. Se sanoi suorasukaisesti, että oli paras aika neidin koota kamppeensa ja matkustaa Siirilän tehtaalle. Tein kukkaroni neuvon mukaan. Minulla oli kyllä seuraavaksi päiväksi sovittu kohtaus »muotipakinain» malliherran kanssa. Se sai jäädä. Parasta oli kadota hänen elämänsä kronikasta yhtä salaperäisesti kuin olin siihen ilmestynytkin. Kävin ostamassa matka- ja makuuvaunuliput. Maksoin kauniin laskun hotelliin. Annoin runsaat juomarahat. Vein tavarani pakaasiin. Junan lähtöön oli vielä runsas tunti. Ostin pari kymppiä maksavan romaanin. Koska kukkarossani oli vielä jäljellä rahaa 11 mk 35 p:iä, päätin juoda lasin teetä.

Tuumasta toimeen. Istuin jäähdytellen teetäni toisen luokan asemaravintolassa. Ihailin paistinleikkaajamiehen valkeaa lakkitöntteröä. Minkälaisen sankarin virassa tuokin valehdellee kotolaisilleen hommivansa Helsingissä?

»Kas tässä, rakkaani, saamme vielä hetken rauhassa keskustella», sanoi miesääni takanani.

Hämmensin lasiani ja koetin matkia Castrénin patsasta Kansallismuseon kupeella. En silmääni kääntänyt vasempaan, en oikeaan. Korvani viritin kuiskauksetkin kuulemaan.

»Täytyykö sinun nyt todella lähteä?» jatkoi sama mollisointuinen miesääni hempeästi.

»Täytyy. Ajattele, mikä hämminki syntyisi, jos mieheni joutuisi ennen minua vanhempieni luo ja saisi kuulla, etten ole vielä siellä käynytkään. Ei, rakas Erik, minun täytyy lähteä.»

Castrénin kuvapatsaan osan esittäminen voi välisti olla ylivoimainen tehtävä. Minusta ei ole teatteriin. Naisen ääni oli niin yllätyksellisen tuttu, että pääni kääntyi ehdottomasti sitä tajuamahan, tähyämähän.

Naisen selkä oli minuun päin, mutta hyvän tutun tuntee ryhdistä, vaatteista. Rouva Aina-Siviä Aho-Äyrämö takanani istui. Vastapäätä istuvalla rakkaalla Erikillä ei näyttänyt olevan silmiä muuta maailmaa varten. Siinä he puputtivat kuin jänikset keväthangilla.

Rakas Erik ei puheista päättäen ollut ystävä eikä toveri. Kadun sydämestäni, että olen voinut Aina-Siviän sulhasjuttuja pitää valheina. Nyt olen siinä suhteessa muuttunut oikeauskoiseksi.

Entä L. Kr.! Kuinka itsetietoisesti hän kerran vakuuttikaan olevansa aina ensimmäinen suutelija! Olivatkohan hänen mielipiteensä muuttuneet? Tai oliko Aina-Siviän onnistunut vetää häntä huulesta? Tämä kysymys kaipaisi mielestäni tieteellistä tutkimista.

Yöllä näin hirveätä unta. L. Kr. seisoi edessäni pitkä puukko kädessään uhaten kaulani katkaista, ellen puristaisi totuutta hänen vaimostaan esiin. Uni oli elävä. Pukeutuessani vaunun ahtaudessa se sai puistatuksen kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

Ensimmäinen henkilö, johon silmäni käytävässä sattuivat, oli syvään kumartava herra maisteri Asser Äyrämö, L. Kr.

En voinut sille mitään, että kolme, neljä sekuntia tuijotin pelästyneenä esimieheeni. Matkatoverini pesupuuhat osastossamme palauttivat todellisuustajuntani.

»Hyvää huomenta, Varpu! Olet nyt siis paluumatkalla Siirilään. Oliko hauskaa Helsingissä?» kysyi L. Kr. Hänen hymynsä oli oudon hillittyä ja surullista.

»Oli», vastasin yksikantaan. Varmuuden vuoksi tarkastin hänen kätensä.
Ei niissä mitään puukkoa ollut.

»Tapasitkos rouvasi?» höyrysi kysymys hammasrivini takana. Äänekäs kysymykseni sentään kuului vain: »Onko Aina-Siviä mukana?»

»Vai niin.» Käänsin selkäni ja katselin vanhaa Viipuria, johon parhaillaan porhalsimme.

»Oikeastaan vaimoni ei tiedä tästä matkastani mitään», selitti E. Kr. epäkohteliaalle selälleni.

Onneksi työntäytyi seuraavasta kopista ulos käytävän täyttävä herra. Tämän elävän barrikadin selän turvissa otin matkalaukkuni. Asemalla hävisin sinne, minne on miehiltä pääsy kielletty.

Matkaani jatkoin aamujunassa Siirilään. Viipurissa minulla ei ole minkäänkarvaisia tuttavia.

»Missä herra konttoripäällikkö piileksii?» kyselin viattomana työtovereiltani, kun puolenpäivän aikana menin konttoriin itseäni näyttämään.

»Anoppi-muoriaan meni tervehtimään, rouvaansa kotia noutamaan», vastasi konttorin sekakuoro.

»Alapa nyt kertoa Helsingin kuulumisia. Koponen on v. t. konttoripäällikkö. Hänestä ei huoli piitata mitään!»

    "Niin maailma täynnä on vilppiä,
    kovin usein oon huomannut sen.
    Se rikkaita, köyhiä kahlehtii.
    Mistä uskotun löytänen?"

Tämä värssy ei ole minun neroni tuote. Se vain putkahti esiin muististani sopivaksi ja aatteelliseksi peräkaneetiksi tähän vaatimattomaan tekstiin.

Jäljennän tähän kirjeen, jonka tänään pitkän mietinnän ja harkinnan jälkeen vien postivaunun kylkeen. Kolmen kilometrin kävelymatka edestakaisin edistää terveyttä, siksi en jätä kirjettä parinkymmenen askelen päässä olevaan postilaatikkoon.

Suokaa anteeksi, hyvä rouva, että rohkenen vaivata Teitä. Asiani on tärkeä, siksi katson sen voivani tehdä.

Ettei tämän kirjoittajan nimi tuottaisi Teille turhaa muistelemista, ilmoitan kuka olen. Te muistatte kai sen pienen tytön, joka leikki puutarhassa Sadun kanssa. Saman tytön Te koulutitte ja myöhemmin toimititte hänelle paikan Ahon liikkeeseen. Se tyttö olen minä, Varpu Vapaa.

Kohtalon oikku lennätti minut Siirilään. Seurustelin paljon Sadun kanssa. Te ette sitä tietänyt, sillä pyysin Satua, ettei hän kertoisi minusta Teille. Miksi? En voi sitä tässä kertoa.

Olimme Sadun kanssa ystävät edelleenkin. Niinpä hän pyysi minua
huolehtimaan lapsistaan, kun hän ei itse sitä enää voinut tehdä.
Lupasin.

Kuten tiedätte, on lasten isänäiti, rouva Äyrämö, äskettäin kuollut, ja lapset joutuivat tänne äitipuolensa hoitoon.

Rouva Aina-Siviä Äyrämö ei ole hyvä äitipuoli. Asun herrasväki Äyrämön kanssa samassa talossa ja voin selvästi huoneihini kuulla tapauksia seinäni takaa.

Kun maisteri Äyrämö on kotosalla, on lapsilla siedettävä olo. Kun maisteri on poissa, näyttelee rouva syöjättären osaa. Lapsi-raukat pelkäävät äitipuoltaan ja pakenevat. Pari palvelijaa on saanut lähtöpassit, kun ovat uskaltaneet suojella lapsia rouvan »kasvatustoimenpiteiltä».

En tahdo ollenkaan tässä mainita siitä erimielisyydestä, mikä herralla
ja rouvalla on lapsista.

Niin hunajaisia kuin rouva Äyrämön puheet Sadusta ja tämän lapsista
ovatkin, ovat ne valheita. Hän vihaa heitä.

Voitte uskoa, hyvä rouva, että äärimmäinen hätä on pakottanut minut
turvautumaan tähän keinoon.

En jaksa nähdä lasten pelkoa ja hätää. Lupaukseni painaa kivenä
mieltäni.

Te ymmärrätte minut, hyvä rouva. En voi sotkeutua muuten mitenkään vieraan perheen asioihin. Rouva Äyrämö on jo ilman sitäkin vihainen minulle, kun lapset ovat kiintyneet minuun. Nykyisin hän ei salli lasten tulla ollenkaan luokseni.

Jospa tohtorinrouva kutsuisi lapset luokseen! He ovat terveitä, reippaita lapsia ja varmaan viihtyisivät mainiosti isovanhempiensa luona. Heistä on vain iloa.

Harras pyyntöni on, että tämä juorukirje jäisi meidän väliseksi salaisuudeksi.

Viikon kuluttua tuli tohtori Friberg vieraisille Siirilään. Mennessään hän vei lapset Uuhimäelle.

»Miten minulla onkaan niitä kultasia ikävä», ruinaa ja ruikuttaa rouva Aho-Äyrämö toisille rouville. Ja minun täytyy hymyillen kuunnella tuota, vaikka mieleni tekisi potkaista häntä leukaan.

Miehelleen hän sentään rehellisesti tunnusti, että »on hauskaa, kun parkuvat riitakapulat ovat poissa».

»Ihmettelen, miks’ei Asser sinua nainut, kun kuulemma olet hänen leskenä ollessaan uhrautuvaisesti hänen lapsiaan hoitanut.»

»Tiedäthän, että mahdan ivallisuudelleni yhtä vähän kuin sinä herttaisuudellesi. Ne lienevät meissä synnynnäisiä lahjoja.»

»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, neuvotaan raamatussa. Miehesi on lähimmäiseni ja sinä myös.»

Tein täyskäännöksen ja marssin matkoihini, sillä kärsivällisyyteni ei ole ohjasnuorasta lopultakaan.

On minulla Siirilässä vihamieskin. Rouva Leimu. Hän ei jaksa kärsiä minun pientä olemustani lähellään. Jos satun hänen kanssaan samaan kylään, lähtee hän mielenosoituksellisesti pois. Onneksi konttoristineiti ei ole yhteiskunnallisesti niin tärkeä henkilö kuin insinöörinrouva, joten hänet voidaan tarpeen vaatiessa ilman muuta syrjäyttää.

Miestään rouva Leimu vartioi kuin koira luuta. Rouva-parka on tehnyt itsensä vallan naurettavaksi juostessaan vartioimassa miestään tämän työssäkin ollessa. Iltapäivin ja vapaahetkinä ei tule kysymykseenkään, että herra saisi yksin lähteä kylään. Ei. Pysy kotona tai ota rouva mukaan.

Tänään sain kuulla, että rouva Leimu oli pyytänyt konttoripäällikköä erottamaan minut konttorista. Mutta ei edes vanha rakkaus auttanut. Konttoripäällikkö oli kuivasti huomauttanut, että aikoiko rouva laskea kaikki Siirilän miehet tohvelinsa alle, eikö hänelle yksi nöyrä orja riittänyt.

Jokohan lämmitetään Siirilässä minulle, poloisen pojalle, niin kuuma sauna, että on parasta lähteä käpälämäkeen koko paikkakunnalta.

Siirilän herrasväki päätti viettää laskiaissunnuntain ilossa, nautinnossa ja elämänkoreudessa. Se päätti pitää naamiaiset. Naamion turvissa voi näet riemuita vapaammin kuin omalla naamallaan. Naamiaisiin pääsivät vain harvat ja valitut. Ne eivät olleet siis mitkään julkiset kemut.

Rouva Aho-Äyrämö oli naamiaisten akseli ja napa, jonka ympärillä kaikki pyöri. Hänen uskollisina apulaisinaan hyörivät tohtorin ja apteekkarin rouvat, rouva Leimu ja puolikymmentä neitoa, perhetyttöjä. Naimattomat herrat olivat työjuhtina ynnä insinööri Leimu, jota rouvansa ei voinut jättää yksikseen.

Kun Viipurin juna porhalsi asemalle, en ollut uskoa enää näköelimiäni ja kuuloluitani. Rouva Leimu tuli asemakonttorista suoraan minua puhuttelemaan.

»Päivää, neiti Vapaa! Matkustatteko pois?» Ikäänkuin se kelmi ei olisi jo asemakonttorissa lipunmyyjältä ottanut selvää matkani määrästäkin!

Rouvan naama loisti hyvästä mielestä kuin kuparikattilan kylki. Pääsipäs hän kerrankin eroon kiusanhengestään. Huomenna ilo ilolle tuntuisi. Ei tarvitsisi miestään paimentaa, ei pelätä tämän kaihoisasti muita katselevan. Oli Vapaalla sentään hiukan tervettä järkeä.

Olisi rouvan kattilankirkas naama pahasti nokimustaksi synkistynyt, jos hän olisi jollakin tavalla aavistanut Viipurin häihin menijän nousevan jo seuraavalla asemalla pois. Matkalippu minulla oli kyllä Viipuriin, sillä rouva Leimun pettäminen vaati rahallisia menoja.

Kävelin pari kilometriä matkalaukkuineni ja tulin erääseen taloon. Olen siinä talossa välisti käynyt lepuuttelemassa »hermojani». Talossa on kokoiseni ja ikäiseni tytär. Hän on hyvin iloinen, hyvin mukava tyttö.

Minua pidettiin talossa kuin piispaa pappilassa. Syötiin, juotiin, tarinoitiin, kylvettiin ja käytiin levolle. Laskiaissunnuntaina pantiin varsa valjaihin, ja minä kokoiseni ja ikäiseni, iloisen, mukavan talontyttären kanssa kävin laskiaista ajamassa.

Siirilän seuratalo oli komeasti valaistu sisältä ja ulkoa. Kun Demoni ja Nunna tulivat sinne, kuhisi talo vieraita täynnä. Demoni-parka luuli ensin tulleensa taivaan esipihaan, niin oli rouvien onnistunut pahvipylväillä muuttaa huoneisto. Siellä oli salaperäisiä komeroita mitä salaperäisimpine valaistuksineen. Loistavapukuiset naamiot leijailivat paikasta toiseen. Soittoa, laulua, puheensorinaa, naurua, tanssia, — simaa —, suudelmia pimentopaikoissa.

Valkea Nunna ja punainen, pitkähäntäinen Demoni, jonka puku välähteli kuin salama, pyörähtelivät joukon jatkona, mutta aina vain keskenään.

Jos joku rohkea kaunotar uskalsi mielistellä Demonia tai leikitellä hänen kanssaan, niin kauhukseen hän sai huomata tämän kylmässä hiiltyneen sormen jättävän mustan tahran valkeaan pukuun tai ihoon. Demoni ei sietänyt myöskään, että kukaan liehakoi Nunnaa. Armotta hän ryösti Nunnansa pois piirittävien herrojen keskeltä. Vihlova ivanauru kaikui silloin kautta salin.

»Hyi!» sanoi eräs keskiaikainen daami. »Demonia ei olisi pitänyt laskea juhlaan. Hän saa naurullaan tuntemaan, etteivät tällaiset juhlat ole oikein sopivia.»

Joka paikassa Demonin häntä häilähtikin. Missä luvaton suudelma kalvensi huulia, siinä jo Demonin punainen suomupuku välähteli. Missä simapullon korkki poksahti, siinä Demoni tanssi pirunpolskaa naurunsa säestyksellä.

Huvitteleva, joka paikassa varpaillaan hiipivä Demoni kävi siinä määrin arkatuntoisten herkille hermoille, että muutamalla taholla vaadittiin hänen poistumistaan. Syvään kumartaen veti Demoni vaaleanpunaisen kutsukortin näkyviin. Hän oli kunniavieras. Häntä ei voitu potkia ulos. Mutta kuka? Ken hän oli?

Voitonriemuinen Demoni tarttui häntäänsä kutittaen sillä kiemailevasti ahdistelijansa leukaa. Notkeana kuin tanssitaituri hän hypähteli yli tuolien, sohvien, pöytien Nunnan luo, jonka valkeaan pukuun ei hänen sormistaan jäänyt pienintäkään tahraa.

»Kuka on Demoni? Mieskö? Nainenko? Kuka on hänen Nunnansa?» pohtivat naamiaisvieraat, joilla ei ollut tärkeämpää hommaa.

»Jos en itse olisi omin silmin nähnyt Vapaan nousevan junaan ja nähnyt hänen ostavan lipun Viipuriin, niin totisesti tuo Nunna olisi hän. Mutta kuka on Demoni? Kuka on Nunna?» jupisi rouva Leimu, jonka romuluita ei edes pönkkähame voinut piilottaa.

Hänen miehellään, unkarilaisella hevospaimenella, näkyi olevan sama luulo kuin rouvalla. Hän yritti lähennellä Nunnaa. Demoni ja madame Pönkkähame tekivät lähentelyn mahdottomaksi. Madamen suojelu näytti olevan vielä tehokkaampi kuin Demonin.

Kello kahden paikkeilla ap. oli ilo ylimmillään. Vanhempi ja rauhoittavampi väki oli mennyt jo silloin yöpuulleen. Sima ja rakkaus olivat tehneet nuorelle väelle samaa kuin säikäys virmalle varsalle. Eräskin perhonen oli niin siman raukaisemana salaperäisessä nurkassa, että kukkaset saivat kulkea häntä suutelemassa. Pienijalkaiset kiipeilivät isojalkaisten syliin. Kenelle ei syliä riittänyt, roikkui kaulassa.

Pikku Nunnaa alkoi jo väsyttää. Demoni livahti tarjoiluhuoneeseen hakemaan teetä hänelle.

Sillä aikaa hyökkäsi väsyneen Nunnan kimppuun musta Munkki. Tämä arvoisa isä oli uskollisesti istunut simapullon ääressä muiden arvoherrojen seurassa ja antanut palttua pienijalkaisille. Nyt hän oli vapautunut seurastaan ja rahjustautunut pelästyneen Nunnan vierelle istumaan. Sima oli vapauttanut arv. isän selibaattisäännöstä. Demoni ehti parahiksi kuulemaan hänen lemmenkuiskutustaan.

»Sinä olet Varpu. Tuntisin sinut, vaikka verhoisit itsesi säkkiin ja vetäisit säkin suun kiinni. Tunsin heti, kun näin sinun kulkevan pöytäni ohi. Älä riuhdo! Ei meitä kukaan näe. En ole niin humalassa kuin luulet. Älä riuhdo! Näin naamiaisissa ei pieni suukko ole luvaton. Kas niin. Otan väkisin. Oletko sinä todella niin perin siveä? Eikö pieni lankeemus tekisi hyvää? Et tiedä, miten nämä käsivarret ovat janonneet sinua. Muistatko, kuinka kerran sallit minun kannella… Helvetti! Kuka perrr…» Munkki päästi Nunnan irti. Demoni oli pistänyt arv. isää nuppineulalla. Musta käsivarsi kohosi opettavaiseen iskuun. Demoni ei väistynyt. Nopeasti hän tarttui naamioonsa ja veti sen pois kasvoiltaan.

Opettavaiseen iskuun kohonnut käsi painua retkahti alas. Hän tuijotti Demonin paljastettuihin kasvoihin, kuin tämä olisi ollut todellakin demoni. Irvistettyään täydellä hammasrivillään pani Demoni naamion paikoilleen.

»Tule!» virkkoi häntäniekka Nunnalle. Tämä kääntyi tottelevaisena.
Molemmat hävisivät hämmästyneen munkin näkyvistä.

Maanantaiaamuna astuin unisena ulos junasta. Hämmästykseni oli rajaton. Maisteri Äyrämö käveli asemalla turkinkaulus pystyssä. Rouva Leimu nojaili hiihtopuvussa suksisauvoihinsa pakaasihuoneen vierellä. Molemmat näyttivät olevan vastassa jotakuta rakasta sukulaista tai tuttavaa, koska eivät nousseet junaan. Junasta ei kuitenkaan jäänyt asemalle muita kuin kuusi työmiestä ja minä.

Rouva Leimu käänsi heti suksensa. Hän ei halunnut kysellä minulta, oliko häissä hauskaa. L. Kr. kohotti hattuaan.

»Huomenta! Terveisiä Viipurista», visersin säteilevänä. L. Kr. muistutti surukirjeen reunaa.

Tartuin matkalaukkuuni, mutta L. Kr. tarjosi minulle paikan reessään.
Kiitin ja suostuin. Olihan kyytimies kolmantena.

»Kaino rakastelija», vastasin empimättä. Olin päntännyt »Karjalan» ulkomuistitiedoksi. L. Kr. ei vaivannut minua muilla päiväntapahtumia koskevilla kysymyksillä.

»Millaista oli häissä?» kysyi hän sentään, ettei näyttäisi epäkohteliaalta. Minä lohkaisin hänelle muutamia hyviä juttuja, jotka lienevät joskus tapahtuneet tai tulevaisuudessa tapahtunevat. En tiedä, kuunteliko L. Kr. ollenkaan juttujani. Minusta hän näytti nukkuvan komean pystykauluksensa sisässä. Kyytimies ainakin kuunteli.

Konttorissa olivat kaikki odottamattoman virkeitä. Naisisto otti minut avosylin vastaan. Valmistauduin valehtelemaan ummet ja lammet.

Olen tottunut yllätyksiin elämäni kirjavina kuukausina. En hämmästyisi, vaikka maa hetkeksi luiskahtaisi jalkojeni alta.

»Maisteri oli tavannut rouvansa kotona rakastelemasta erään oudon miehen kanssa, jonka rouva oli kutsunut naamiaisiin. He olivat jo hävinneet naamiaisten alussa pois seuratalolta, vaikk'ei sitä kukaan huomannut. Pahaksi onneksi eivät rakastavaiset muistaneet seurata ajan kulua, ja niin yllätti aviomies vaimonsa rakastajan sylistä. Armotta oli ajanut molemmat ulos.»

»Äyrämön palvelija oli herännyt huutoon, itkuun ja ampumiseen. Hän luuli talossa olevan varkaita. Hätäpäissään hän juoksi naapureita apuun hakemaan.»

»Sitä ei tiedetä. Kun naapurit uskalsivat mennä varkaita karkoittamaan, tapasivat he maisterin yksin kotona. Hän oli ollut niin raivostunut, että varkaiden karkoittajat kiittivät kauppojaan päästessään ehjin nahoin pois hänen kynsistään.»

»Rouva Aho-Äyrämö pakeni rakastajansa kanssa majataloon. Siellä he ovat vielä nytkin. Päiväjunassa matkustavat Helsinkiin.»

Puhetta olisi piisannut ties minne saakka, mutta konttoripäällikkö astui huoneeseen. Pakinoivat painuivat töihin.

Työpöytäni sijaitsee siten, että näen esimieheni komean profiilin, kun vain viitsin nostaa pääni ja venyttää kaulaani kolme senttiä. Harvoin teen sen. Osaan L. Kr:n siksi hyvin ulkoa. Nyt en malttanut malttaessanikaan olla venyttämättä kaulaani. L. Kr. parka! Hän oli kalpea. Pohmelo ja petollinen vaimo olivat imeneet veren pois poskilta. Kulmien välissä oli syvä ryppy. Mahtoi olla raskasta hänenkaltaiselleen itserakkaalle luonteelle nähdä vaimonsa pitävän toista miestä parempana. »Oppia ikä kaikki.» Olen siksi ilkeä, että täydestä sydämestäni suon hänelle tämän nöyryytyksen. Maailman edessä mulistan silmäni nurin ja osaaottavana huokaan: »Maisteri Äyrämö parka, rukka, raiska!»

Hölytään Siirilässä paljon muutakin. Kahvipannut porisevat, kielet kilisevät.

Nuori insinööri Ekberg muuttaa paikkakunnalta pois. Väitetään hänen naamiaisissa suudelleen isännöitsijän rouvaa. Tämä tietysti joutui hyvässä järjestyksessä isännöitsijän korviin. Perhekohtaus kolmessa näytöksessä: I. Mies syyttää vaimoaan. II. Vaimo peseytyy liljan valkeaksi syyttäen nuorta miestä ryöväriksi. III. Nuori mies saa potkut.

Konttoristi Jaatinen kuuluu myös vannottavan nuorella rouvallaan kerran päivässä, ettei kukaan vieras ole rouvaa naamiaisissa sormipaukullaankaan nykäissyt. Mies ei usko sittenkään. Rouva laihtuu ja on onneton.

Pappi on huhujen mukaan antanut veljellisen selkäsaunan sisarelleen. Tämä oli näet veljen kielloista piittaamatta mennyt filistealaisten kemuihin. Sisar on matkustanut pois paikkakunnalta.

»Jaa», sanoi rouva Aho-Äyrämö kirjeellisesti, »sen tulet saamaan heti, kun lasket käteeni 500,000 mk.»

Mitä L. Kr. tähän vastasi, siitä ei ole Siirilän historiassa säilynyt suullisia eikä kirjallisia tietoja. Jos L. Kr. olisi pyykkimuijan sukua edes kolmannessakaan polvessa, uskoisin hänen vastanneen vaimolleen:

Kaikessa tapauksessa ei herra L. Kr. ole suostunut maksamaan rouvalleen
Smk. 500,000.

Rouvan helsinkiläinen ihailija ei myöskään ottanut huolehtiakseen lemmittynsä elinkustannuksista.

Kauppias Aho, sydämetön isä, saatuaan kuulla tyttärensä avionrikkojana ajelehtivan maailmalla, tempasi tyttären edessä ovensa kiinni, osoitti tietä ja sanoi sen olevan leveän ja sannoitetun. Kiukkupäissään oli ukko luvannut testamentata omaisuutensa »pahantapaisten naisten ojennuslaitokselle», koska kerran hänen lapsistaan oli tullut juopporenttuja ja avionrikkojia.

Kun ei siis muu auttanut, pukeutui rouva säkkiin ja palasi katuvin mielin miehensä luo.

Seinäni takaa kuului miehinen huudahdus. Aluksi en hoksannut sitä ollenkaan tervehdykseksi. Tulipalo loimuavine liekkeineen syttyi silmiini. Kiiruhdin aarrelaatikolleni.

»Enkö ole sinua kieltänyt ilmestymästä silmieni eteen!» jyrisi ukkosääni seinän takana.

Aarrelaatikko sai jäädä paikoilleen. Verkalleen kohosi tajuntani tilanteen tasalle.

»Älä lausu sitä sanaa käärmekielelläsi! Matele tiehesi tai heitän sinut ulos!»

»Heitäpäs! Koetapa heittää! Koska et maksa minulle pyytämääni rahamäärää, en halua kuulla minkäänlaista puhetta ulosheittämisestä. Asun täällä kuten ennenkin sinun kanssasi.»

»Hyvä! Asu tässä! Tuhat markkaa saat kuussa rahaa. Syö tai juo se! Minä muutan heti.»

Tunnin kuluttua ajoi kuusi hevosta pihaan. Rouvan estelyistä huolimatta suurin osa huonekaluja vietiin pois. Hänen omat tavaransa vain jäivät.

Rouva Aho-Äyrämö koetti saada miestänsä mielenmuutokseen. Hän kulki talosta taloon. Itki. Vaikerteli. Katui syntejään.

»Ehkäpä hän sentään ostaa haudalleni ruusuja, kun suruun kuolen», oli hänen katumuspuheensa kaihoisa loppulause.

Kului viikko. Kului toinen. Ei L. Kr:n päätös vieläkään horjunut. Rouvan kuulut katumuskyynelet eivät kyenneet sulattamaan routaa hänen paatuneen sydämensä ympäriltä.

Neljä, viisi kertaa tuli rouva tapaamaan miestään konttoristakin, mutta aina ehti L. Kr. näpsäyttää ovensa lukkoon. Rouva sai palata tyhjin toimin.

Eräänä päivänä olin juuri viemässä muutamia laskuja konttoripäällikölle, kun puhelin hänen pöydällään soi.

Puhelin oli hyvä. Toisessa päässä olija huusi niin, että langattakin olisi ääni kilometrin päähän kuulunut.

»Toivoisin pian voivani vaihtaa hänetkin uuteen.» Hän pani rauhallisesti kuulotorven paikoilleen.

Istuin veneen perässä, jonka kokka oli nuoralla laiturissa kiinni. Pienet väreet vierivät venettä vastaan. Nuori kaisla huojutti uneksien päätään. Sudenkorentojen siivet surisivat. Kalanpojat telmivät vastapuhjenneen lumpeen vierellä. Aurinko paistoi. Oli sydänkesä riemuineen.

Mitä kuolemattomia säkeitä tämä kaikki olisikaan synnyttänyt runoilijan sielussa, koskapa minäkin, Varpu Vapaa, ajattelin elämäni runottomuutta kaihoten.

Elämäni on ollut suurin piirtein katsottuna nuolemista ennenkuin on tipahtanut. Vaikka olen vasta kaksikymmentäkuusivuotias, on sieluni näivettynyt pistäväksi vanhanpiian sieluksi. Hakkailuun, komeuteen, valheeseen, nollien kirjoittamiseen olen perin pohjin kyllästynyt. Ainoa iloni on, ettei maailma tiedä sieluni konkurssista mitään. Niin, onhan minulla toinenkin ilo, ilo toisten ihmisten vahingoista.

Hätkähtäen huomasin veneeni liukuvan kaukana rannasta. Olinpa todella tylsistynyt, kun en ollut huomannut saaneeni seuraa. Pakoonpääsy oli mahdotonta.

»Et suinkaan aikone järveen hypätä, kun noin hätäytyneenä ympärillesi vilkuilet?» kysyi L. Kr. tarttuen airoihin.

Todellakin! Mikä viaton kysymys! Jos minulla olisi ollut mela, niin vettä olisi lentänyt päin Äyrämön hymyilevää naamaa. Käänsin pääni sivulle. Viiletin sormiani vedessä.

»Luuletko todella, että olen turhan tähden hiipinyt veneeseesi? En. Nyt et pääse karkuun etkä voi minuakaan ulos ajaa. Puhun suuni puhtaaksi. Sinun on kuunneltava, halusit tai et.»

»Ymmärrän katkeruutesi. Toivottavasti se häviää, kunhan kuulet kertomukseni. Rakastan sinua, Varpu. Hymyile vain ivallisesti, se on kuitenkin totuus! Rakastin sinua ensinäkemästä. Koetin voittaa sen. Olinhan salakihloissa Sadun kanssa. Se kävi ylivoimaiseksi, sillä näin sinun rakastavan itseäni. Älä katso noin murhaavasti! Sinä rakastit minua. Silmäsi sen minulle kavalsivat. Muistatko vielä keväistä päivää vuokkoparatiisissa. Voitko vannoa, ettet silloin rakastanut minua? Sitä päivää en ole voinut koskaan unohtaa. Jos morsiameni olisi ollut joku toinen kuin Satu, olisin varmasti luoksesi tullut. Mutta Satua, joka rakasti minua, en voinut edes sinun tähtesi pettää. Varpu, ymmärräthän sen?»

Olen sen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että rikasta tohtorin tytärtä on raskaampi pettää kuin köyhää ja orpoa konttoristia.

»Vihasin sinua, koska en voinut naimisissakaan ollessani voittaa tunnettani sinuun. Kielsin Satua seurustelemasta kanssasi. Monesti aioin antaa sinulle lähtöpassit konttorista, kun silmäni väkisin tahtoivat kääntyä katsomaan hiuksiasi, jotka loistivat kuin kulta. Mutta en voinut, en voinut päästää sinua luotani. Kun sitten Sadun sairastaessa ja kuoltua huolehdit lapsistani, kuvittelin sinun haluavan sitä tietä tuppautua vaimokseni. En ollut silloin itsekään selvillä, mitä halusin, mitä en. Aina-Siviä osasi mainiosti työntäytyä väliin. Seurustelin aikoinani Helsingissä hänen kanssaan, ja sinun kiusallasi päätin ottaa hänet. Huomasin samassa tehneeni tyhmyyden, päätin sen korjata, mutta epäonnistuin. Ajoit minut ulos kuin rosvon. Nyt olen tullut siihen päätökseen, että Ainasta eroon päästyäni olet sinä tai ei kukaan oleva vaimoni.»

»Kunnia on liian suuri, että voisin nousta edes sinua siitä kiittämään näin vaappuvassa veneessä. Sinä siis ostat itsesi vapaaksi vaimostasi puolella miljoonalla markalla?»

»Hän on alentanut summan sataanviiteenkymmeneen tuhanteen. Sen summan voin hankkia, kun annan koko omaisuuteni hänelle. Varpu, sano, tahdotko tulla vaimokseni!»

»Mitä teen miehellä, joka on köyhä kuin kirkonhiiri. Tiedäthän, ettei minusta ole köyhän vaimoksi.»

»Eihän osoittamasi leppymätön viha voi olla muuta kuin loukattua rakkautta. Varpu, polvillani rukoilen ante…»

»Vaikk’et rakastakaan, niin tule kuitenkin! Olen kaivannut sinua äärettömästi, tyttöni. Molemminpuoliselle kunnioitukselle voimme rakentaa lujemman avioliiton kuin rakkauden huumalle.»

»Ja jos tietäisit minusta yhtä paljon kuin minä sinusta, niin halveksisit sinäkin minua. Avioliittomme on mahdoton. Siitä on turha puhua. Se kiusaa sinua ja minua.»

»Jokin ääni sydämessäni vakuuttaa sinun rakastavan minua, halveksi tai älä minua.»

»Se ääni vakuuttaa pötyä. Nyt kai olet saanut asiasi selvitetyksi. Ole hyvä ja souda rantaan!»

»Mitä minun pitää tehdä saadakseni anteeksiantosi? Etkö usko minun rakastavan sinua?»

»En. Tiedänhän, kuinka vähän on silmiesi ja huultesi kaunopuheisuuteen luottamista. Jos eläisimme vanhaa, hyvää aikaa, jolloin joutsenien ampuminen Tuonelan joesta oli muodissa, panisin sinut koetukselle.»

»Paljon mahdollista… että sortuisit Tuonelan jokeen, eikä sinulla olisi enää äitiä, joka sieltä ruumiisi ja sielusi kuiville haravoisi. Ja — minä saisin olla rauhassa tunkeiluiltasi.»

»Olet julmuri. Sinusta on hauskaa repiä ja raadella minua. Kuitenkin. Mitä tekisit, jos tulisin luoksesi ja pakottaisin pistävän suusi suudelmin vaikenemaan.»

»Et ehtisi kunnolleen kohota kokkatuhdolta, kun noudattaisin
Joukahaisen sisaren esimerkkiä.»

»Jos herra konttoripäällikkö sallii, pidän edelleenkin paikkani Siirilän tehtaan konttorissa. Toinen tällainen kohtaus pakottaa minut vaihtamaan paikkaa», sanoin rannalle päästyämme.

»Olkaa huoletta, neiti. En rukoile ketään kahdesti.» Hän otti kiukkuisena keppinsä ja hattunsa.

Tien mutkassa hän vilkaisi taakseen, enkö sittenkin osoittanut katumuksen oireita. Katselimme toisiamme. Kumpikaan ei askelella lyhentänyt välimatkaa. L. Kr. kääntyi. Hävisi kukkivan pihlajan taa.

Mitäpä kertoisin itsestäni ja tunteistani? Meitä on tuhansia naisia, jotka olemme samat tuskat kärsineet, ja niiden, joille rakkaudenonni on ollut myötäsukainen, ei tarvitse meidän kärsimyksillämme herkutella tai niitä sääliä. Me olemme ilkeitä, kovia vanhojapiikoja, jotka oomme maailmassa liikoja.

»Tapauksesta» on nyt kaksi viikkoa. Minulla on huonetoveri, kätilö. Oikein sievä ja hauska tyttö. Meillä käy nyt paljon nuoria poikia ja tyttöjä. Täytyy olla iloinen ja irti maasta!

Rouva Aho (Äyrämö on hänen täytynyt pyyhkiä pois nimestään) on nyt laillisesti erossa ensimmäisestä miehestään. Ero tuotti hänelle vain 75,000 mk. Jos maisteri Äyrämö olisi eroa vielä viivytellyt, olisi hän loppujen lopuksi päässyt ilmaiseksi koko jutusta.

Rouvalla oli heti uudet pihdit tulessa. Heti eron tapahduttua hän meni kihloihin erään helsinkiläisen Liikemiehen kanssa.

Yhtenä kauniina päivänä Liikemies tapasi kukkean morsiamensa sattumalta erään toisen miehen matkasta.

Liikemies hyökkäsi toisen miehen niskaan. »Mitä tekemistä teillä on morsiameni yksityisasunnossa tähän aikaan vuorokaudesta?» karjui vähemmän sivistynyt Liikemies.

Sanat sakoivat. Asiat selvenivät. Liikemies huomasi tulleensa puijatuksi. Hän vaati kihlauksen purkamista.

Liikemies ei pelannut yhdellä napilla. Hän avasi lihavan lompakkonsa. Kymmenentuhatta hän luki pöydälle uusina, pankista nostettuina seteleinä.

»Enempää ei tipu», lompakko pistettiin taskuun. Liikemies hävisi näyttämöltä.

Tänään oli jälleen lehdessä: Kihlauksensa ovat julkaisseet »taiteilija» (lainausmerkit minun) Maija Aho ja tilanomistaja Albin Hovi.

Albin Hovi parka! Toivottavasti on koko kihlauksesi aprillia, koska se oli aprillipäivän lehdessäkin.

»Neiti Vapaa, tulkaa heti tohtorille! Joku on vahingossa ampunut maisteri Äyrämön», huusi hengästynyt poika esipuheitta oveltani.

Jalkani olivat kuin tinalla lattiaan juotetut. En päässyt paikaltani pykähtämään.

»Joku suojeluskuntalainen, taisi olla Leimu. Ei luullut kiväärissä mitään olevan. Oli varomaton, ase laukesi, luoti sattui.»

»Varpu, Varpu! Äyrämö-parka haluaa puhutella sinua», höpätti huonetoverini.

Tuska, ennen tuntematon, kouristi rintaani Jalkani irtautuivat maasta. Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Tiet olivat kevätlikaa kukkuroillaan. En sitä huomannut. Avopäin, puolikengässä, ohuessa puvussa juoksin kilometrin matkan tohtorille.

Talo oli täynnä hätäytyneitä suojeluskuntalaisia. En heitä nähnyt.
Märkänä, ropakoisena lensin huoneisiin.

Etuhuoneessa käveli Leimu pidellen päätään ja valitellen surkeasti. Hän lienee ollut sekaisin päästään. Sekaisin olin minäkin. Tempasin vastaanottohuoneen oven auki. Siellä oli Asser, minun Asserini.

Vihani, halveksumiseni, katkeruuteni olivat poissa kuin tuulen riepottamat höyhenet. Tuskasta vaikeroiden vaivuin hänen vierelleen maahan. Hän, Asser, vahankalpea Asser, oli minulle kalliimpi, rakkaampi kuin elämä. Kuinka kaduinkaan kylmyyttäni ja julmuuttani! Nyt oli tuossa enää kylmenevä ruumis, jolle en saanut, voinut rakkauttani lahjoittaa. Kiemurtelin maassa ja itkin ääneen. Mitä välitin tohtorista, mitä välitin tohtorinnasta, mitä koko maailmasta? Minun kaikkeni, kärsimykseni, rakkauteni jättäisi minut iäksi.

Tohtori nosti minut seisomaan. Asser, ah, hän avasi silmänsä. Hän ei ollut vielä kuollut!

»Ah, Asser! Et saa kuolla! Kuulitko, et saa! Minä rakastan sinua. Sinä tiedät sen. En enää koskaan ole julma, en kylmä. Asser, Asser! Ooo, tohtori, te ette saa antaa hänen kuolla. Ette saa!»

»Rauhoittukaa, neiti!» sanoi tohtori toistamiseen, »Haava on vaarallinen, mutta pelastuksen toivo on. Olkaa rohkea! Hillitkää itsenne! Siitä riippuu paljon.»

»Varpu!» kuiskasi haavoittunut. Kumarruin lähelle tohtorin tukemana.
»Ei ole… äitiä… joka sieluni… ja… ruumiini haravoisi…
Tuonelan joesta.»

Seurasin Asseria Viipuriin, missä häntä hoidettiin läänin sairaalassa. Aluksi hän oli hyvin heikko. Hänen henkiinjääntiään ei uskonut kukaan. Kaikki ne tuskat, jotka olin saanut tuntea ennen tuon saman miehen takia, olivat kuin kääpiöitä uuden tuskajättiläiseni rinnalla. Vihdoin, kahdeksan päivän kuluttua, lääkäri ilmoitti hänen varmasti parantuvan entiselleen. Palasin Siirilään läpinäkyvänä kuin akkunalasi.

Millä kunnioituksella kaikki siiriläläiset minua kohtelivatkaan! Yksinpä konttorimme teräväkielinen naisisto jätti yksityisasioitteni urkkimisen sikseen, vaikka he tavallisesti pitivät amerikkalaista kirjanpitoa toistensa asioista. Koko Siirilän taajaväkinen yhdyskunta piti selvänä asiana, että Varpu Vapaasta oli tuleva konttoripäällikön kolmas rouva. Niin pidin itsekin. Sitä vain kovasti ihmeteltiin, milloin tämä salaperäinen rakkaus oli syttynyt, kun tarkkasilmäisimmätkään naiset eivät olleet sitä huomanneet.

»Kyllä minä tiesin, että maisteri on sinusta aina pitänyt», huomautti rouva Kivi, kun olin eräänä iltana hänen luonaan kahvilla.

»Katsos, ennenkuin tulit konttoriin, kulki maisteri aina minun pulpettini ohi. Sinun tultuasi ei hän ole sitä reittiä käyttänyt kuin asiain vaatiessa», selitti rouva hymyillen.

Siiriläläisille oli kuitenkin vähän iloa läsnäolostani. Muutaman viikon kuluttua sain Asserilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jättämään paikkani ja tulemaan heti hänen luokseen. Mieleeni ei noussut sekunnin murto-osaksi epäilys. Noudatin oitis kutsua.

»Mahdatte te olla onnellinen, kun sulhasenne on teihin niin äärettömästi rakastunut», juorusi kiltti hoitaja-neiti. »Hän ei puhu mistään muusta kuin teistä, neiti. Kun hän oli liian heikko puhuakseen, sain selittää hänelle teidän vaatteenne, jotka olivat yllänne, mitä te sanoitte, miltä te minusta näytitte, millaisena teitä pidin. Neiti, aivan kadehdin teitä.»

Tunsin itsekin olevani todella kadehdittava. Nyt, kun Asser makasi kalpeana vuoteessa, uskoin todeksi ne monet hellät silmäykset, jotka olin väläyksinä nähnyt menneinä vuosina hänen silmissään. Monesti silloin kirosin niitä, sillä ne ryöstivät sieluni rauhan, löytäen tuskallisen vastakaiun rinnassani. Vihasin itseäni, vihasin silmäysten lähettäjää.

Nyt olivat paratiisin portit selkoselällään janoiselle kivikkotien kävijälle. Jo häämöttivät onnen kentät. Pyhä-Pietari hymyili leppeästi.

Istuin tuntikaudet Asserin vuoteen vierellä, käteni hänen kädessään. Hän puhui minulle rakkaudestaan, omaisistaan, elämästään, kodistaan, vaimoistaan, tulevaisuudestamme. Välisti vain katselimme toisiamme.

»Tiedätkö, tyttöseni», sanoi Asser eräänä päivänä, kun hän jo voi istua tyynyjen varassa, »miksi nykymaailmassa on niin vähän onnellisia avioliittoja?»

»Ei, lemmikkini! Siksi, etteivät aviopuolisot rakenna huonettaan rehellisyyden kalliolle, vaan valheen juoksevalle hiekalle. Aviopuolisoilla ei saa olla mitään toisiltaan salattavaa, silloin he ovat molemmat onnellisia.»

»Sinä hätkähdit. Varpu! Älä käännä pois kasvojasi! Nyt voin rehellisesti katsoa silmiisi. Minulla ei ole mitään, mitä tarvitsisi sinulta salata.»

»Etkö sentään vannonut rakastavasi molempia edellisiäkin vaimojasi, kuitenkin tunnustat pettäneesi molemmat? Voinko minäkään luottaa sinuun?»

Totisesti! Millainen pässinpää olin. Eihän minun noin pitänyt sanoa.
Aina-Siviää pilkkasin, ja nyt olin pilkulleen kuin hän.

»Ah, Asser! Älä Herran tähden! Tiedän sinun rakastavan todella minua.
Ilman aikojani vain kiusasin.»

Hän retkahti takaisin tyynyjen varaan, mutta ei näyttänyt kivusta välittävän. Suurin, epäilevin silmin hän tuijotti minuun.

»Varpu, uskotko todella? Ei mikään sureta minua enemmän kuin tieto, ettet luota minuun.»

Elämässä on somia käänteitä. Nyt sain minä puolestani vannoa ja
vakuuttaa luottavani hänen sanoihinsa, rakkauteensa, vilpittömyyteensä.
Tilanne muistutti elävästi hänen omia vannomisiaan toiselle vaimolleen.
En voinut olla hymähtämättä.

Ja minä, Varpu Vapaa, olin sellainen kana, etten suutani huomautukseen avannut, että olin jutun aikoja omin korvin kuullut.

Olin yksin huoneessani, hotellin hienoimmassa Kaikki lamput paloivat.
Keikistelin peilin edessä.

»Sinä olet sievä ilmestys, Varpu Vapaa», puhelin kuvalleni. »Ja sinun pitää tulla yhä sievemmäksi. Olethan saanut haluamasi miehen. Hän rakastaa sinua. Hän jumaloi sinua. Sinä olet hänelle kaikki kaikessa. Sinusta tulee Siirilän hienoin rouva. Sinulla on häät syksyllä. Sitten matkustat miehesi kanssa Italiaan. Kuka olisi sitä uskonut, että pyykkiakan…»

Tuntui kuin joku olisi äänettömästä päästä iskenyt luunyrkillä lapaluuni alle. Kauhistuneena käännyin vilkumaan ympärilleni. Huone oli typötyhjä. Ei ristinsielua edes pitkässä käytävässä.

»Sinä aiot perustaa kristillisen avioliittosi oikein rehellisyyden kalliolle, Varpu Vapaa?»

Ahaa! Omatunto, kerran armotta nitistetty omatunto oli herännyt henkiin. Sen ääni kuulosti kylmältä, pilkalliselta, voitonvarmalta. Se ei tuntunut aikovan antaa tällä kerralla nitistää itseään. Se ei antanut edes suunvuoroa puolustukseen.

»Peilaile sinä vain ja kuvittele tulevasi onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin edeltäjäsi, onhan sinulla hänen rakkautensa, jota ei heillä kummallakaan ollut! Nauti miehesi rakkaudesta ja kunnioituksesta! Mutta minä, omatuntosi, olen seisova mustana mörkönä takanasi aina, kuuletko, aina. Minä vedän esiin ne keskustelut, joita ennen seinän takaa salaa kuuntelit. Et voi nauttia miehesi luottamuksesta, sillä aina olen kuiskaava: 'Tuon sinä kuuntelit seinän läpi!' Tuhansissa eri muodoissa kiusaan sinua.»

»Armoa, armoa!» huusin. Tunsin omantunnon todella tekevän niin. Huh, miten kasvonikin vääntyivät rumannäköisiksi! »Armoa! En voi, en voi tunnustaa sulhaselleni olleeni niin alhainen, halpamainen, että kuuntelin.»

»Ei mitään armoa! Vai haluat vielä näyttää paremmalta kuin olet. Aina-Siviää sinä halveksit, pidit petturina. Mikä itse olet? Petturi, tekopyhä viekastelija.»

»Haha! Älä luule voivasi pettää minua! Jos et nyt voi tunnustaa, et tee sitä naimisissakaan ollessasi. Kyllä syitä lykkäämiseen silloinkin löytyy. Olet kekseliäs. Mutta painan vuorena mieltäsi, poltan nokkosena sieluasi, liimaudun miehesi kirkkaaseen otsaan, rehellisiin silmiin, hellään ääneen. Entä valheet suvustasi, jalo neiti! Oletko ne unohtanut? Kuvittelepa, että herrasi saa tietää, kuka oikeastaan olet! Ja sen hän saa tietää. Ethän voi enää salassa pysyä. Et voi enää uhkauksilla tukkia Aina-Siviän suuta. Et voi Asserin appivanhempia estää paljastamasta totuutta. Mitä luulet rakkaan miehesi sinusta silloin ajattelevan?»

Heittäydyin tuolille. Millainen raukka olin! Annapa nyt yhden joutavan äänen sielussa pitää tuollaista mekastusta. Hullu! Aina-Siviällä oli suurempiakin syntejä omallatunnollaan, eikä hän koskaan antanut niiden häiritä rauhaansa.

»Älä hae lohtua rikollisista ihmisistä! Se on heikko lohdutus, joka pettää kuin keväinen jää. Varpu Vapaa, tunnusta!» Ääni muuttui hyväileväksi kuiskaukseksi. »Asser rakastaa sinua niin paljon, että hän antaa sinulle anteeksi kaikki. Tuo tuntuu sinusta raskaalta nyt. Pian se menee ohi. Ajattelehan, miten ihanaa tulee elämäsi olemaan, kun voit olla täysin oma itsesi. Sinun ei tarvitse rakkaaltasi mitään salata. Ei tarvitse aina olla sydämen vavistuksessa ilmitulemisen pelosta. Rakas Varpu, tunnusta! Pyydä anteeksi!»

»Jos hän ei lakkaisikaan minua rakastamasta, niin hänen kunnioituksensa, ihailunsa kadottaisin ainiaaksi.»

»Jos hän on sellainen mies, minä nyt häntä pidät, antaa hän arvon tunnustuksellesi. Ellei, on sinun helpompi nyt tehdä selvä kaikesta kuin myöhemmin.»

Olen tottunut tuskaisena heittelehtimään vuoteellani aamuun asti. Tästä yöstä ei tahtonut loppua tullakaan, se oli pitkä kuin nälkäisen mustalaisen jouluyö. Aamulla olin asiasta yhä epävarma. Vielä lähtiessäni tapaamaan sulhastani en ollut ratkaisua rakentanut.

»Kerro nyt aluksi sukusi historia. Ethän ole itse hänelle perheoloistasi mitään kertonut. Voit kysyä, tietääkö hän elämäsi entisistä vaiheista. Todennäköisesti hän valheesi tuntee. Oikaise se! Sinä osaat sen tehdä siksi kauniisti ja liikuttavasti, että sulhasesi heti ymmärtää sinut ja antaa anteeksi. Toisella kerralla voit kertoa rikoksesi», neuvoi ääni.

Riemastuin. Noin teenkin. Sehän on sentään helppo tunnustaa. Sen Asser ymmärtää. Ja sehän se aina ilmitulemisellaan rauhani sotki. Kuunteluni. Se oli yksin minun salaisuuteni. Siltä taholta ei minua kukaan voinut ilmaista, kun itse osaisin vain vaieta.

»En», livautin. Olen niin syntisen taipuvainen valehtelemaan. Se livahtaa, ennenkuin ehdin edes harkitakaan, onko se tarpeellista vai ei, »— — nukkunut ollenkaan», tuli kangerteleva totuus perästä.

»Rakas pienokainen, ethän liene sairas? Kovin ovat mustat renkaat silmiesi ympärillä.»

»En. Olen aivan terve, ystäväni. Ilkeät ajatukset kiusasivat minua.»
Työnsin hänen kauniit ruskeat suortuvansa pois otsalta.

Luojani! Luuliko tuo rakas mies, etteivät minun omat tekoni ja puheeni kykenisi luomaan ilkeitä, untakarkoittavia ajatuksia? Miten olikaan raskasta syöstä oma ihannoitu kuvansa toisen silmissä lokaan, juuri sen silmissä, jonka kunnioitusta ja rakkautta on elämänsä janonnut kuin sokea valoa.

»Suo anteeksi, Kekälesilmäni! En tee sitä enää koskaan. Sinähän tunnet koko elämäni. Minulla onkin vain yksi tunnustus tehtävä, niin elämäni kaikki mainittavat tapahtumat olen sinulle kertonut. Haluatko kuulla sen nyt?»

»Kerro!» Olipa hyvä. Hänen kertomuksensa aikana saisin miettiä, miten parhaiten paljastaisin oman salaisuuteni.

»Olen pitänyt monesta tytöstä, tiedät sen. Heidän lukunsa on hiukan hämärä käsite. Harvoja olen rakastanut. Niinkuin sinua en ketään toista. Oli kuitenkin tyttö, nuori kuin sinä, vaalea kuin sinä, kaunis kuin sinä. Hän oli minulle rakas. Ehkäpä aluksi kiinnitit siksi huomiotani, että olit tuon kadottamani tytön näköinen. Jos kova kohtalo ei olisi tullut väliin, olisi hänestä tullut minulle se, mikä sinä nyt olet.

Olimme koulutovereja. Olimme yhdessä aina. Naimisiinmenomme oli jo niin varma, että olin tytön vanhemmille esitetty hyväksyttynä vävynä.

Silloin puhkesi sota maassamme. Minun onnistui monen seikkailun perästä päästä valkeiden puolelle. Kukaan ei liene taistellut sen innokkaammin kuin se, jolla oli morsian punaisten puolella.

Eräänä iltana lähdin parin toverini kanssa partioretkelle. Meidän onnistui päästä pimeän turvin lähelle erästä mökkiä, jossa tiedettiin olevan punaisia. Mökistä kuului naisen kirkuminen. Hiivimme akkunan taa. Verhottomasta akkunasta näimme tuvassa olevan neljä miestä ja naisen, jolle roikaleet olivat tehneet väkivaltaa. Parastaikaa nainen taisteli yhtä raakalaista vastaan.

Tuo oli meistä liikaa. Ryntäsimme tupaan. Meitä tosin oli vain kolme, mutta uskalsimme uhitella juopunutta ylivoimaa. Kahakassa voitimme. Kolme kaatui, yksi heittäytyi maahan ja kerjäsi armoa. Emme olleet tiikereitä. Annoimme miehen jäädä henkiin. Hän puhui kauniisti vaimostaan ja tyttärestään. Sanoi itse tulleensa viekoitelluksi kapinaan. Käski kysyä tohtori Fribergiltä Uuhimäeltä kunnollisuuttaan. Koska tunsin tohtorin, päätin kysyä asiaa häneltä, ja jos tämä puoltaisi miestä, antaisimme hänelle vapautensa.

'Ei mitään armoa', huusi äskeinen nainen selvittyään kauhustaan. 'Hän on pahin heistä kaikista. Ei kai kukaan osaa kuvata kauhua, joka täytti mieleni nähdessäni naisen. Hän, roistojen uhri, oli morsiameni. Tuijotimme kivettyneinä toisiimme. Se oli kaamea hetki keskellä verta ja kuolemaa. Äkkiä tyttö liikahti. Ennenkuin ehdimme tajuta hänen tarkoitustaan, hän tempasi mauserin toverini kädestä. Pamaus. Tyttö-parka kaatui hengettömänä lattialle.

Vihani leimahti kuin tuleen päässyt heinäpieles. Tartuin pistoliini. Sodassa ei laiteta patoja ja sulkuja kuohuville tunteille. Pari paukkua pilasin. Neljäs roisto teki seuraa tovereilleen.» —

Olin kuin salaman runtelema koivu. Latva maassa, arvet rungossa. Elämä tuntui lakanneen sykkimästä. Sillä ei ollut enää mitään viehätystä minulle tarjottavana. Tuolini siirtyi niin kauas sängystä, että siinä makaava mies näytti pieneltä pilkulta.

»Varpu, koskiko kertomus sinuun noin? Varpu, mihin tuijotat? Varpu, vastaa! Rakkaani, kätesihän värisevät. Mikä sinun on? Sinä olet sairas. Näin sen jo heti tultuasi. Neiti, neiti!» Asser haki soittokelloa kutsuakseen hoitajattaren.

»Älä soita!» ehkäisin. Ääni ei ollut minun. »Kertomuksesi koski minuun.»

Olin päättänyt tunnustaa Asserille sukuni todelliset vaiheet. Tunnustuksen alku tuntui hankalalta. Nyt oli rakas sulhaseni poistanut tuon esteen. Minun olisi vain tarvinnut vaatimattomasti huomauttaa, että tuo hänen viimeksi ampumansa mies oli isäni. Haa, olisi minun pitänyt huutaa. Elämäni on draama. Tuossa olin minä menemäisilläni naimisiin isäni tappajan kanssa. Haa!

Jos olisin ollut hienoa sukua, niin luultavasti olisin pyörtyä rempsahtanut tai silmät kamalasti muljahdellen saanut hysteerisen huutokohtauksen.

Pyykkiakan tytär ei kykene sellaiseen. Hän ryömi polvillaan rakkaansa luo, suuteli ja soperteli:

»Asser-parkani, miten säälin sinua!» ja sitten me siirryimme puhumaan muista asioista. Sukuselvityksen! jäi.

Kun tulin iltapäivällä huoneeseeni, oli ruumiini kylmä kuin jää. Yksi ainoa selvä ajatus oli aivoissani. Varpu Vapaa, sinä et tule koskaan olemaan Asser Äyrämön kolmas vaimo. Sitten kiristelin hampaitani ja puin nyrkkiä julmalle Jumalalle. »Isäin pahat teot kostetaan lapsille…» En voinut rukoilla, en kerjätä, mutta haukkua, kirota, sitä minä voin, ja tein sen täydestä sydämestäni.

Ja sitten kun ilta hämärtyi kesäyön unelmaksi, melu lakkasi, tuli paholainen luokseni. Se heilutteli punaisia pellintupsuja. Aa tuuti, noissa soma keinua pois!

Paholainen kehoitti menemään urheilukauppaan ja hankkimaan taskuaseen, pienen, sievän, sellaisen, joka mahtuu käsilaukkuun. »Tai jos pamausta pelkäät, niin on Viipurissa vettä.»

Mutta minä en ole sankarien jälkeläinen. Olihan isänikin kiemurrellut henkensä edestä. Pelkäsin kuolemaa. Itsemurha tuntui hirveältä. Ei, Varpu Vapaa! Kanna ristisi! Jos kaikki onnettomat ihmiset ripustaisivat itsensä nuoran jatkoksi, tapaisi kummituksia joka käänteen takana. Toisekseen, eihän tämä ollut minun ensimmäinen pettymykseni. Järki, kirkas, porolipeässä keitetty järki, tule, meidän on mestattava rakkaus!

Kirkas, kylmä järki viitoitti tieni. Mitäpä siitä, jos välisti itkin ja kiroilin, teinhän sen suljettujen ovien takana.

Kävin Asserin luona edelleenkin joka päivä. En voinut vielä kertoa hänelle totuutta. Hänen piti tulla ensin terveeksi ja voimakkaaksi jaksaakseen horjumatta ottaa vastaan elämän korvatillikan. Ja täytyihän minun saada nauttia hänen rakkaudestaan, joka kohta oli jäävä vain muistoksi. Tahdon olla edes muistoissa autuas.

Asserin pitkä toipumisaika salli minun järjestää asiani. Kukaan ei Siirilässä ihmetellyt, kun huonekaluni pakattiin ja vietiin »myytyinä» asemalle. Todellisuudessa ne menivät siihen erämaan kolkkaan, jonne aioin hautautua kunnankirjuriksi.

Ah, Asser, jospa vielä sairastaisit muutaman viikon! Et usko, miten
Varpu-raukan on ikävä sinusta luopua!

Asser asui luonani hotellissa. Heikko hän tosin vielä oli, mutta hän tahtoi olla sellaisessa paikassa, jossa sai pitää minut aina luonaan. Kun lääkäri julisti hänet vihdoin terveeksi, oli minunkin selvitys- ja erokirjeeni valmis.

»Varpu», sanoi rakkaani pitäessään minua viimeisen kerran sylissään.
»Huomenna menemme lääkärille. Sinä olet tullut laihaksi kuin tulitikku.»

»Nytkähtelenkö tosiaankin? Älä ole huolissasi. Olen nytkähdellyt koko ikäni, rakas. Hyvää yötä!»

»Ei käy päinsä. Hauuu! Näethän, miten haukotuttaa. Jos jäisin luoksesi, saisit huomenna todella viedä minut lääkärille panettamaan nyrjähtäneen leukani paikoilleen.»

Rakas Asser! Oletko antanut minulle anteeksi? Ainakin nyt ymmärrät, miksi olen poistunut jäljettömiin elämästäsi. Ja kun poltat tämän vihon poroksi, niin polta myös muistot tyttö-parasta, joka lensi korkeammalle kuin siivet kantoivat.

    Opetusta lausunnassa Ja
     näyttämöplastiikassa
       antaa taiteilija
        Aina-Siviä Aho
  Tav. klo 1—3. Hulluportink. 7 A.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄLÄ NUOLAISE ENNENKUIN TIPAHTAA! ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

ÄLÄ NUOLAISE ENNENKUIN TIPAHTAA!

HILJA VALTONEN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE