The Project Gutenberg eBook of Tuokiokuvia matkan varrelta, by Santeri Ivalo

Matkakertomus.
   I. Päivä selkeni.
  II. Lentiiran kirkonkylä.
III. Anna Liisa.
  IV. Kappale todellista kurjuutta.
   V. Tiedemiehiä matkalla.
  VI. Lepopaikka.
VII. Vanttajan vanhukset.
VIII. Rukatunturi.
  IX. Kitka, Oulanganjoki ja Paanajärvi.
   X. Kirveskosken tarina.
  XI. Ämmän ruukilla.
XII. Itselaskija.
XIII. Seitenoikea.

MATKAKERTOMUS.

Vaikka tämä kirjanen onkin tulos pieneltä kesämatkalta, riennän kumminkin jo alussa lohduttamaan lukijata ilmoittamalla, että se ei ole mikään matkakertomus. En uskaltaisi koskaan pyytää lukijata seuraani taivaltamaan maita ja matkoja, joissa minulla kyllä on voinut olla hauska ja kepeä kulku, mutta joissa hän kenties jo keskellä taivalta väsyisi ja ikävystyisi ja sitten syyttäisi minua pettymyksestään ja vaivoistaan.

Ei. Lukijan ei tarvitse, sen lupaan, rämpiä minun kanssani soita eikä kapuilla kallioita, ei poudalla eikä sateella, eikä yleensä tietää matkoistani, niiden vaivoista ja hankaluuksista, paljo mitään. Ne pidätän itselleni omana huvinani. Epäilenpä suuresti ketä huvittaisi tietää mistä me — sillä meitä oli kaksi, Erkki ja minä — milloinkin aamulla lähdimme ja mihin illalla saavuimme ja minkälaisessa kunnossa kulloinkin. Ketäpä huvittaisi tietää milloin jalan kulimme ja milloin veneellä ja montako virstaa kummallakin pelillä, missä yötä oltiin, missä syötiin ja mitä syötiin ja missä syöpäläiset meitä söivät?

Matkakertomusta en kirjoita. Senverran vain voinen ehkä ilmoittaa, että itäisellä Pohjanmaalla sitä liikutaan. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin. Siinä koko "matkakertomus". Lukija ei tarvitse karttaa avukseen. Mutta sen matkan varrelta jäi sieltä täältä mieleeni muutamia erityisiä ihmisiä, joku merkkipaikka, joku hetken huomio tai kasku, joita semmoisinaan, irtonaisina tuokiokuvina, pyydän esittää sille, joka niitä tahtoo silmäillä.

PÄIVÄ SELKENI.

Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.

Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään, pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin, kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa. Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan, eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti yhtenään, lakkaamatta.

Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt, vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään. Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä nolostuneet katseensa maahan.

Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme. Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen puhumaan.

— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.

Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun. Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.

— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune…

Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.

— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana laihona.

— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.

— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä mailla käydä.

— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa, kato siitä tuli.

Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme. Isäntä nousi myöskin.

— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on varmaa.

Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.

Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo lauhkeassa lännessä.

— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.

Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan, poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.

— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli, kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.

Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta. Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.

— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.

Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä iltapuoleen.

Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli tullutkin. Taas satoi.

Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.

Aivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään joka päivä.

Satuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti siemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.

Oudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut. Se oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä, koko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili hurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia salamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli itsekseen kolkolla äänellä.

— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua pilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman saisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen entistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi heittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä heittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei tänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis… Saapihan nuo siemenet kotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo tehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan, syöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.

Kamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut syrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa heittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että hänellä oli toivottomuuteensa syytä.

— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas puolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa, eikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.

Hän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle päin.

LENTIIRAN KIRKONKYLÄ.

Jos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua maassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa esikuvaa kuin on Lentiiran "kirkonkylä" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen vaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla onkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja kätketyimmäksi seuduksi Suomessa.

Sen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin matkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan. Tapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet Kuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan päin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista asiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi peninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen virstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta sitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta, aavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku veneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä, ettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja noustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella, milloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä huvikseen ajele.

Lentiiran "kirkonkylän" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin erakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki kirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä kastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput saadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi käypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa, ripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät ovat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä ei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista, katkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.

Sillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään sinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän karjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään salolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta hänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään. Sillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan Kalliojärvien kautta rajalle.

Matkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien virtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja yksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella rannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen talonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle teräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä pirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä on samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon vieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot etäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.

Synkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa. Metsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä täällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona missään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se on salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin lujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei elä.

Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.

Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.

Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.

Mutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin ehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.

III

ANNA LIISA.

— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä ihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme Anna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen pitkin Lentiiran aavaa selkää.

— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä piikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt naimisiinkin.

— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuri
Kaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.

Tuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan kädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui aivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin koskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan. Sitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.

Anna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan ensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti punehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten vertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista enemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri kuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät erittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden kohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet pönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui yhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta kahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri kuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä lapsia.

Komea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo parinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan eipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.

Hän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten taas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.

— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin, eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.

— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja höyhenet… ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi keskipalkalta… ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä…

Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —, vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli olla.

— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä se on.

Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan, sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:

— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli, vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin tottunut… nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta…

Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:

Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:

— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin… pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.

— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne sopivampi emännäksi…

Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi yhä vinhempi vastanen.

KAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.

Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos toistakin.

Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden tuvan ahtailla tiloilla.

Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut, taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä. Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista. Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen, näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.

— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen ääneti istuttuamme.

— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.

Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet, kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja alaspäin herkeämättä katsellen.

Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin siirtyä edemmäs.

— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.

— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei vain tee loppuakaan.

— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa, madoissa…

— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut, mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.

— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa, ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon ostaisi.

— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko kylässä.

— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.

— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että aina saisi käydä kerjäämässäkään apua…, ei puhettakaan siitä että mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.

Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä on katkerata, vaan kun sekään ei riitä….

Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää. Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi. Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan…

Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!

Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai paraneeko olo heillä maailman taipaleella?

Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut hälvetä mielestä.

TIEDEMIEHIÄ MATKALLA.

Pitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme kerrottiin meille taloissa vähäväliä, että "kulki tästä pari miestä toissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa Hämeen maasta". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä matkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä retkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti olleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein osanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat yhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.

Mutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin rannalla — pääsimme siitä varmuuteen.

Siinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin tuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen kanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.

— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin talossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta "vaappitupakkaa" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri pihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta, että ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta nousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään kohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä hyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä oli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän rovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä kumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut selässä.

— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassa
Aholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.

— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu kummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja korennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy kapeilla, heiluvilla suoportailla.

Isäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen puheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti ikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:

— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa viskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut täynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon kerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi että mitä lienevät.

— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun heti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.

— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen veti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään sinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän meidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu puhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla Ylävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän sekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä meillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä, ei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta akkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin lienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön. Ja mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli paperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä rotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.

Me koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa muistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen kielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät varsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten ne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin ymmärtävinään koko asian.

— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia tietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä ilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa, ja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet tässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä alaspäin.

— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä mitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli tämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan ummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt, että mitä varten ne niitä kirjoittelevat.

Kaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että tiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet muistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet. Mutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille uteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä pitkät matkat meidän edellämme.

LEPOPAIKKA.

Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa, ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani, silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.

VII

VANTTAJAN VANHUKSET.

Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.

Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.

— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.

Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.

— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan — nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, — vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.

— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen…

Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa… Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee… Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla…"

— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.

Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan… Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.

— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi…

Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:

— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili, että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä…

Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että "ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään…?"

— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin… kunhan tässä leivät saadaan uunista… eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.

Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta, säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä; paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.

— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat… Kasteli hameensa muori parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt…

— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas oli pitänyt vahinko sattua.

Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan…

— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi… ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.

Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.

Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.

— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.

— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.

Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.

VIII

RUKATUNTURI.

Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.

Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.

Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan. Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana katsojan ahmivan silmän.

Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta. Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden, nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan voidakseen ensinkään nauttia.

Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin notkelmissa ja järvien rannoilla.

Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden… Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.

Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.

Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa. Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan. Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi… Ei. Vielä jyrisee, jyrisee…. Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää, milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.

Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme alas… Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja syvä.

Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata. Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.

Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva, päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä, kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen, luomisen ruunu!

Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa. Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.

Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin. Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa, vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta, joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.

KITKA, OULANGANJOKI JA PAANAJÄRVI.

Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä, epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma, kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se sinne jää.

Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan synnyttämään tylynlaista tunnetta.

Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla, piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia. Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.

Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.
Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.

— Soutajia Oulanganjoelleko…?, eipä täällä taida olla saattajia sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.

Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.

— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.

Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät. Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.

Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme, että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi asia ja tarkoitus.

— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.

Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos kaupoissa sovittanee".

— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:

— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta pahempi kulkea… kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä maksanette.

Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa, niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen — se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.

— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä, — sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.

Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme, joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille, arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.

Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään, eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi ehkä vielä vähän pudottaa hintaa… ja jos isännälle markkaa pari, kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään, soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.

Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme jäädä yöksi.

Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille, nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja pyydettiin yösijaa.

— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin päässyt?

— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin väkeä.

Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä, eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.

Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki, mutta yöllä ei huuto auttanut.

— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.

Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko tuosta maksettaisiin?

Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.

Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan — saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.

Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.

Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.

Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.

Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.

Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.

Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata. Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa. Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää äänettömyyttä.

Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee ahnas vuo…

Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene muutamaan valkamaan.

Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä" ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet. Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä painumaan etelään päin paluumatkalle.

Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin. Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.

Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, — ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin kangastus tuulen alta.

Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla. Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen virkoava tuuli ja voittava päivä.

Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.

Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat. Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen, siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran vesiviiltoisen juurella.

Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.

Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.

KIRVESKOSKEN TARINA.

Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan, vaan koetan kumminkin.

Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella, alkoi hän:

— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru, jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta, kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän, — mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä toisella rannalla.

Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä tyyneemmälle vedelle:

— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle, ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon minunkin kuullen.

Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:

— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli. Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen. Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.

Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi, melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi leikillisemmäksi:

— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet. Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt…

Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.

— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään. Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies, ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin, eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle Kirveskosken korvalle.

Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin, ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.

ÄMMÄN RUUKILLA.

Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja viljelystä.

Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle. Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.

Malminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien selillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä. Sulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti herkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita alituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan koskenkin kuohun.

Niin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden työpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena muistomerkkinä.

Liian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut jalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin. Matka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä, pitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi, ei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä, uhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset yhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti myödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki työt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja tilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.

Ja Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin sureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on sitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.

Ulompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja savupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä ruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä. Vanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein näkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija astuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut säilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän jo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.

Kukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi sulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa? Lehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa lehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit taas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi, joista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu. Siellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun vanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia aikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa, milloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten pitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen varsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin vanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä näyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla seinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia, joita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja syöpyivät.

Toisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat rautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten akkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta ravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja irti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin, miten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet ja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat veden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut tiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet. Sen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan lietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja itse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen kepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä näytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme vesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta kasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan vaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista, tavatonta voimaansa.

Suistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten virtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on rakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn saavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on lakattu käyttämästä.

Pitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat nyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin astujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen aution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta työpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea ansiotaan ja elämistään.

Huojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän komealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean puiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja hyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi. Astuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki vedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen palkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on kievarihuoneena.

Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan. Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.

Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea, kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.

XII

ITSELASKIJA.

Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille saakka.

Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen, vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja, jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle, sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille tarinoimaan.

Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei, kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten säästävät toistakymmentä markkaa.

— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina itse laskevat.

— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö muitakin.

— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.

Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi, päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.

— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä, kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä. Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa, mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä, näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."

Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies, kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.

— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että "tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin, älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan. Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.

— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?

— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan. Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.

Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään; ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.

— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? — Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen yön jälkeen nähty sillä kulmalla.

Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.

Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin, että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle. Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois suvannolta…

Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa, että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.

XIII

SEITENOIKEA.

Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.

— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.

— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.

Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain ikäänkuin edellistä puhettaan.

— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.

Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja; heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.

Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."

Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:

— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet uimasilleen.

Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäsemättä:

— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?

— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi. Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.

— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski…

Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.

Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi, oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta vei hänet ohi, ja koski nieli.

Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.

— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.

Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:

— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…

Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin, kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan. Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen luonnonvoimien kanssa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOKIOKUVIA MATKAN VARRELTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.