DIDEROT

Kirj.

Yrjö Hirn

Suomensi

J. V. Lehtonen

Merkkimiehiä elämänkertasarja

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

Se elämä, jota tämä kirja on kuvaileva, ei ole rikas suurista, seikkailumaisista tapauksista. Jos tahtoisi käyttää pelkkää luettelevaa esitystapaa, niin voisi mahduttaa sen tärkeimmät vaiheet muutamiin lyhyihin lauseihin:

Diderot, Denis, ajattelija ja kirjailija, syntyi Langres'issa v. 1713, toimitti tietosanakirjan, kirjoitti joitakuita teatterikappaleita ja romaaneja, hoiti muutamina vuosikymmeninä taidearvostelua Grimmhn Correspondance litteraire'issä, käänsi eräitä filosofisia tutkimuksia ja sepitti niitä itsekin, teki matkan Venäjälle ja kuoli 71 vanhana v. 1784.

Tämä kuulostaa varsin vähän houkuttelevalta alastomassa asiallisuudessaan, eikä se muutu isosti viehättävämmäksi, vaikka siihen puuttuisi perinpohjaisemminkin. Vain selostamalla laveammin Diderot'n julkaisemia teoksia voidaan hänen elämänsä kulkuunkin saada enemmän mielenkiintoa. Seuraavassa puhutaankin sentähden paljon enemmän kirjoista kuin elämästä sanan tavallisessa ulkonaisessa merkityksessä. Mutta joka tapauksessa on välttämätöntä, jos mieli antaa täydellinen käsitys Diderot'n personallisuudesta, aluksi mainita yhtä ja toista myös hänen elämänsä esikirjallisesta kaudesta, s.o. siitä ajasta, jolloin hänen vaiheensa eivät vielä olleet eroittamattomasti liittyneet hänen kirjoitustensa historiaan.

Tiedoista, joita voidaan poimia hänen omista teoksistaan ja hänen ystäväinsä ja omaistensa ilmoituksista, on sentähden sommiteltava lyhyt selostus hänen nuoruutensa tapauksista ja olosuhteista, jotka tekivät hänestä kirjailijan.

I.

Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan, ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman paikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiin Diderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko se sitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta, niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä. Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikä köyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa, eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissa kunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaan kohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, joka vielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpä vanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain ja lasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadan keskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa ja kuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemusta kasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin pian tulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsonin romaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillista sävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, ja taidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan. Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukee hänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyy talvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isä oli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan, joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeata selustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme. "Ennenkuin alotan", sanoo hän Annette-tyttärelleen, "suoristahan hieman pielustani, joka on vajonnut liian alas, ja sinä, Denis, kiskaise tiukempaan yönuttuni liepeet, sillä tuli polttaa jalkojani."

Se nainen, joka tässä esitetään isän pielusta kohentamassa, oli äidin kuoleman jälkeen ryhtyvä hallitsemaan veitsisepän kotia, ja lähinnä hänen kauttaan piti Diderot yllä jatkuvaa yhteyttä syntymäseutunsa kanssa sittenkin, kun hän oli jo itse perustanut perheen Pariisissa. Annette Diderot oli nimittäin tanakka, iloluontoinen ja laajasydäminen ihminen, jolla oli kylliksi luontaista vapaamielisyyttä kyetäkseen pitämään arvossa veljen hyviä puolia huolimatta siitä, että tämä oli ryhtynyt ahdistamaan kaikkia lapsuudenkodin uskonnollisia ja siveellisiä käsitystapoja. Tämän suvaitsevaisen elämänkatsomuksensa kautta erosi Annette sekä talon toisesta tyttärestä, joka meni luostariin ja päätti elämänsä uskonnollisessa mielipuolisuudessa, että perheen toisesta miespuolisesta jäsenestä, jonka myöskin on ajateltava ottaneen osaa isän nojatuolin ympärillä pidettyihin illanistujaisiin. Nuoremman pojan, pappi Diderot'n kerrotaan nimittäin olleen niin ankaran uskonnollisessa vakaumuksessaan, että hän ei ainoastaan joutunut riitaan jumalattomien sisarustensa kanssa, vaan että hän myös veljen kuoleman jälkeen kieltäytyi ottamasta osaa niihin juhlallisuuksiin, joilla tämän rintakuva pystytettiin Langres'in kaupungintaloon. Ei ole tosin tunnettua, saiko Diderot välittömiä tai välillisiä vaikutuksia siitä katolisesta hengestä, jota hänen lähimmässä ympäristössään edustivat hänen veljensä ja sisarensa. Mutta helposti johtuu mieleen tuo suvaitsematon pappi, kun kuulee Diderot'n pauhaavan kirkonmiesten ahtaita ja piintyneen jyrkkiä katsantotapoja vastaan. Ja sisaren kohtaloa on hän ehkä muistellut kirjoittaessaan Nunnan (La Religieuse), romaanin luostari-elämän turmiollisuudesta, jolla aina viime aikoihin asti on ollut suuri merkitys hyökkäyskirjoituksena nunnakuntia vastaan.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että Diderot olisi jo lapsuudessaan joutunut ristiriitaan uskovaisten omaistensa kanssa. Nuori Denis sai hurskaan kasvatuksen kotiseutunsa jesuiittakoulussa ja 12 v. vanhana merkittiin hänet päälaen ajelemisella kirkon palvelukseen. Hänen opettajansa antoivat hänelle hyvän kasvatuksen — jesuiitathan ovat, kuten tietty, mainioita pedagogeja — ja he tekivät kaikkensa kiihoittaakseen hänen tiedonhaluaan ja kunnianhimoaan. Diderot'n päätettyä opintonsa ensin Langres'in, sitten Pariisin jesuiittakoulussa syntyi ensi kerran vakava erimielisyys hänen ja poikansa opintoja ja vaiheita suurella kiintymyksellä seuraavan isän välille. Kun oli ilmennyt, ettei hänellä ollut halua jumaluusoppiin, pantiin hänet nimittäin erään asianajajan apulaiseksi. Mutta hän oli liiaksi huvitettu kirjallisuudesta, kielistä ja matematiikasta voidakseen innokkaasti antautua lakitoimiin, ja pianpa katsoikin hänen päämiehensä olevan syytä valittaa hänen huolimattomuuttaan. Sentähden annettiin hänelle viimeinen valinnan tilaisuus: hänen oli, niin kirjoitettiin Langres'ista, suuntauduttava jollekin järkevälle elämänuralle — lääkärin tai lakimiehen — ja harjoiteltava sitä vakavasti; muutoin menettäisi hän kaiken avustuksen kotoapäin. Ja kun Diderot uhkauksesta huolimatta piti parempana jatkaa irrallisia opinnoitaan puoleen ja toiseen, lopetettiin rahalähetykset, ja nuori mies sai nyt omin neuvoin yrittää raivata tiensä Pariisissa. Pitkät ajat oli hänen oltava ilman isällistä suopeutta ja kotoista apua — vaikkakin väitetään rehellisen veitsisepän maksaneen nurkumatta kaikki ne velat, joita poika oli ottanut langresilaisilta tuttaviltaan. Tulee myöskin mainita, että rouva Diderot oli liiaksi äiti voidakseen aivan kokonaan hyljätä tuhlaajapoikansa. Säästörahoistaan keräsi hän kaiken, mitä ei välttämättä tarvinnut ja lähetti sitten roponsa liinavaatteiden matkassa Pariisiin. Mutta hän ei käyttänyt postia, vaan kuljetutti lahjansa uskotulla palvelijattarellaan, jonka väitetään ei vähempää kuin kolmeen kertaan jalkaisin vaeltaneen tuon 60 peninkulmaa pitkän taipaleen pääkaupunkiin. Eikä tämä porvarillisen, vanhanaikaisen perherakkauden kuva ole täydellinen, ellei lisäksi mainita, että Diderofn saamat rahasummat olivat kasvaneet niistä lanteista, jotka tuo yksinkertainen palvelijatar oli kenellekään puhumatta liittänyt niihin omista säästöistään.

Ilman muuta on selvää, etteivät kahden naisen pienet säästöt riittäneet muuhun kuin tilapäisesti huojentamaan Diderot'n huolia. Kymmenen vuotta, sanoo hänen tyttärensä, eli hän kädestä suuhun satunnaisista tunneista tai pienistä kirjallisista töistä saamillaan tuloilla, jotka milloin suoritettiin rahassa, milloin kirjoissa, vaatekappaleissa tai huonekaluissa, ellei vihdoin töitä jätetty kokonaan maksamatta. Hän ei pitänyt itseään liian hyvänä suorittamaan käännöstöitä siitä surkean pienestä korvauksesta, mitä silloiset kustantajat maksoivat kirjallisille päiväpalkkalaisilleen; kyhäämään saarnoja hengenmiehille, jotka eivät rohjenneet luottaa omaan kaunopuheliaisuuteensa; tai myös sepittämään puheita muiden nimissä juhlallisiin tilaisuuksiin — väitetäänpä hänen laatineen paimenkirjeitä piispoillekin. Tuollaisissa kirjavissa toimissa hankki hän monipuoliset tiedot mitä erilaisimmilla aloilta. Hänen opiskelunsa oli kyllä kaikkea muuta kuin akateemista, mutta ellei hän milloinkaan saanutkaan järjestelmällistä kouluutusta erikoisissa ammattitieteissä, niin oppi hän sensijaan sitä enemmän käytännöllistä tietä. Hän kävi "luennoilla ja harjoituksissa" siinä vapaassa yliopistossa, joka jakaa opetustaan — niille, joiden aistimet ovat avoinna ottamaan sitä vastaan — ulkona kaduilla ja toreilla. Hän harjoitti kirjaopinnoitaan Luxembourg-puiston varjostoissa tai kirjakauppiaiden hyllyjen ja laatikoiden ääressä Pont Neuf'illä ja Seine'in rantakaduilla. Lepohetkinään harhaili hän Palais Royal'in kaarikäytävissä sekä kahviloissa ja viinituvissa, jotka 18. vuosisadalla olivat paljon tärkeämpiä sivistyskeskuksia kuin nykyään osataan aavistaakaan ja joissa nuori Diderot luonnollisesti kävi niin usein kuin hänen kukkaronsa suinkin sieti kuuntelemassa uutistenmetsästäjäin — "gasettiers de la bouche" — ei aina todenperäisiä, mutta aina huvittavia kertomuksia.

Haaliessaan näin tietovarastoaan kaikkialta, mistä siihen vain saattoi lisiä tulla, perehtyi hän myös ulkoiseen todellisuuteen yhtä hyvin kuin kirjojen maailmaan. Hänen tulevalle kirjailijan ja sanomalehtikynäilijän toimelleen oli hyvin tärkeätä, että hän täten vaellusvuosinaan pääsi katselemaan elämää useilta sellaisiltakin puolilta, jotka yleensä jäävät salaan kamaritutkijoilta. Eduksi oli hänelle myös, että hän sai nuoruudessaan kokea kovaa, sillä se teki hänet herkäksi muiden kärsimyksille ja se kehitti hänessä sitä halua osoittaa ystävällistä ja veljellistä osanottoaan siinä, "missä ikänä oli onneton raukka", minkä takia hänestä tuli niin tyypillinen 18. vuosisadan tunneherkän elämänkäsityksen edustaja. Mutta toiselta puolen vaikutti tottuminen mustalaiselämään Diderot'n luonteen kehitykseen tavalla, joka ei ollut yksinomaan edullinen. Joskin monet ennakkoluulot hioutuivat hänen mielestään sinä aikana, jolloin hän liikkui hyljättynä hyljättyjen parissa, saattoi hän myös hädän painaessa muuttua liian ennakkoluulottomaksi, kun oli kysymys siitä, mitä oli pidettävä sallittuna päivän välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi. Niinpä onkin niiden nuoruudenmuistelmien joukossa, joita hän on kertoillut tyttärelleen, eräitä juttuja, mitkä varsin hyvin sopisivat johonkin veijariromaaniin. Diderot'lla oli ilmeisesti rehevä, kuriton mielikuvitus, ja hänellä oli synnynnäisen näyttelijän vaistomainen halu esiintyä milloin minäkin ihmisenä. Niinpä saattoi hän huvikseen ja edukseenkin näytellä katuvaista syntistä, joka halusi jättää maailman mennäkseen luostariin, ja sillä näyttelemisellä onnistui hänen kerran toisensa jälkeen houkutella melkoisia rahasummia eräältä hurskaalta karmeliittamunkilta, joka metsästeli sieluja. Saatuaan tämän avulla kaikki velkansa maksetuiksi, tahtoi hän myöskin hankkia liinavaatteita ja muuta tavaraa, joka olisi tarpeen munkkikuntaan pääsemiseksi. Mutta kun hän huomasi, ettei veli-raukka enää kyennyt jatkamaan anteliaisuuttaan, ilmoitti hän tälle myös suoraan, ettei hänellä enää ollutkaan halua tulla karmeliittamunkiksi.

Tässä tapauksessa ei petos kuitenkaan johtanut sen vaarallisempiin seurauksiin kuin että munkki nosti melun ja että Langres'in varakas veitsiseppä sai maksaa kelpo summan poikansa kepposesta. Mutta Diderot oli pian saava onnettomuudekseen kokea, että ovelinkin juonittelija voi itse osua ansoihin, joita hän virittää muille. Tällä kerralla vei hänet satimeen se nuorekkaan rakastumisen sokeus, joka niin usein kykenee panemaan vapaimmankin kulkurin kahleisiin. Hän oli asuntonsa porraskäytävässä kohdannut nuoren naisen, Anne-Toinette Champion'in, joka asui samassa talossa, elättäen itseään ja äitiään neulomisella ja koruompelulla. Kuultuaan naapureilta, että nuo naiset elivät kokonaan muista erillään ja että he aivan varmaan kieltäytyisivät ottamasta vastaan nuoren miehen käyntiä, sommitteli hän sellaisen jutun, että hän aikoi ennen pitkää mennä hengelliseen säätyyn ja että hän senvuoksi tarvitsi täydellisen hienojen liinavaatteiden varaston. Kun hänen tilauksensa oli epäilyksittä hyväksytty, sai hän siitä etsimättömiä tekosyitä kerran toisensa jälkeen poiketa kauniin neulojattaren luo kuulemaan, kuinka työ edistyi. Ja näiden asiallisten käyntien muututtua vähitellen yhä tiheämmiksi ja tiheämmiksi, oli Diderot päässyt niin pitkälle, että hän uskalsi tunnustaa pienen petoksensa. Tällöin oli hänen jo onnistunut voittaa tytär puolelleen, mutta järkevä äiti ei tahtonut antaa suostumustaan kosintaan, ennenkuin oli kuullut langreslaisten vanhempain mieltä.

Kun ei Diderot kuitenkaan millään keinoilla saanut omaistensa suostumusta avioliittoon, tuntui siltä, kuin olisi koko tuo hurskas näytelmä näytelty suotta. Champion'in rouvasväki oli liian ylpeätä tunkeutuakseen perheeseen, missä he tiesivät olevansa karsaasti katsottuja, ja he katkaisivat sentähden kaiken seurustelun nuoren miehen kanssa. Tällä ratkaisevalla hetkellä onnistui Diderot'n kuitenkin saavuttaa tarkoituksensa vetoamalla naiselliseen sääliin. Hän kääntyi sairaaksi — minä pelkään, ettei hänen tautinsa ollut sen vaarallisempaa laatua kuin oli ollut vakavaa hänen aikomuksensa papiksi — eivätkä kiltit naiset saattaneet luonnollisestikaan jättää häntä virumaan hoidotta yksinäisessä nuorenmiehenkammiossaan. Yhteys solmittiin jälleen, ja toivuttuaan vihitytti potilas itsensä salaa hoitajattareensa. Tämä tapahtui v. 1747, ja niin tuli loppu Diderot'n kiertelevästä nuoruudenelämästä.

Pientä lemmen nimessä tehtyä petosta ei yleensä pidettäne aivan anteeksiantamattomana, ja Diderot oli luultavastikin ennättänyt tulla vikapääksi rumempiinkin kepposiin kuin se, joka hankki hänelle vaimon. Mutta joko nyt sitten Kohtalotar rankaisi häntä hänen aikaisemmista kolttosistaan tai hän joutui aivan yksinkertaisesti tuhoisan erehdyksen uhriksi, niin on joka tapauksessa varmaa, ettei hänellä ollut syytä kiittää tutustumistaan neiti Champion'iin. Diderot'n avioliitto oli onneton, eikä hän suinkaan salannut onnettomuuttaan. Hän oli liian suorasukainen luonteeltaan voidakseen kantaa kotiristinsä äänettömänä, ja suorastaan kiusallisen epäritarillisesti paljastaa hän myöhemmin meille säilyneissä ystävättärelleen, vaimonsa onnellisemmalle kilpailijattarelle, lähettämissään kirjeissä kaikki rouva Diderot'n heikot ja naurettavat puolet. Tuo nuori nainen, joka oli hurmannut hänet sulollaan, ei osoittautunut yhtä viehättäväksi vaimona. Hän pysyi täydellisesti vieraana kaikille niille harrastuksille ja pyrinnöille, jotka innostuttivat hänen puolisoansa, eikä hän edes huolinut lukea tämän kirjoituksia. Kun Diderot oli vanhana miehenä saavuttanut suuren menestyksen näytelmällään Le Père de famille (Perheenisä) niin merkitsi hän tyytyväisenä kirjeisiinsä, että hänen vaimonsa oli päättänyt mennä katsomaan viimeisen edellistä esitystä. Rouva Diderot oli kokonaan puolisonsa henkisen elämänalan ulkopuolella ja eli omassa piirissään naapurieukkojen ja ystävättärien parissa, joiden typeryys saattoi joskus huvittaa Diderot'ta, mutta useimmiten vain kiusata ja rasittaa. Hän oli sitäpaitsi ankaran uskonnollinen nainen, joka inhoten katseli kaikkea, minkä puolesta mies uurasti. Hän väsytti häntä pikkumaisuudellaan, saituruudellaan ja yrityksillään kiinnittää tuota vanhaa seikkailijaa säännöllisiin elintapoihin. Kun Diderot palasi pitkältä Venäjänmatkaltaan, olivat hänen ensimäiset sanansa vaimolleen: "Voit laskea nenäliinani ja saat nähdä, etten ole hukannut niistä ainoatakaan." Pitkän yhdyselämän raskaat kokemukset tuntuvat selvästi tämän tervehdyksen kirpeässä katkeruudessa.

Ei saa kuitenkaan jättää huomauttamatta, että kaikki tietomme rouva Diderot'sta perustuvat miehen ja tämän ystävien kertomuksiin. Tämän onnettoman avioliiton historia saisi ehkä silmissämme aivan toisen muodon, jos myöskin vaimo olisi kirjoittanut muistiin kaiken, mitä hänellä olisi ollut puolestaan sanottavana. Virheitä ei ollut varmastikaan yksin hänen puolellaan, eikä luultavasti vain miehellä ollut syytä tuntea katkeruutta. Suuren osan avioliittoaikaansa sai vaimo tyytyä siihen, että mies eli kirjoineen ja ystävineen omissa huoneissaan kerrosta ylempänä, ja hän näki tätä vain niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän pistäysi aterialle hänen kerrokseensa. Diderot oli liian rakastettava suuressa maailmassa ennättääkseen ajatella lähintä ympäristöään; ja hän osoitti kotoisessa elämässään sitä luonnollisen tiedotonta itsekkäisyyttä, joka on niin usein kuvaavaa hyväntahtoisille ja herkille ihmisille. Näissä olosuhteissa onkin luettava vaimolle ansioksi, ettei hän, hyljätystä asemastaan huolimatta, väsynyt huolehtimaan miehensä parhaasta. Kun hänen nimensä on jälkimaailman kuullen liittynyt tuohon usein esitettyyn juttuun siitä, kuinka ankarasti hän piti tiliä miehensä nenäliinoista, niin on vain oikeutettua johtaa mieliin muuan toinenkin tarina, joka antaa kauniimman käsityksen hänen merkityksestään kodissa. Siihen aikaan, kerrotaan hänen tyttärensä muistiinpanoissa, jolloin Diderot oli köyhimmillään, tyytyi rouva pelkkään leipään aina silloin kun hänen miehensä söi päivällistä tai illallista ulkona kaupungilla. Ja vaikka perheen varat olivat liian pienet, jotta olisi voitu harjoittaa sellaista ylellisyyttä kuin kahvinjuontia, säästeli vaimo niin taitavasti talousrahojaan, että hän saattoi joka päivä antaa kuusi sous'ta herra Diderot'lle, jonka teki mieli mennä nauttimaan kupin kahvia Café de la Régence'iin ja katselemaan shakinpelaajia.

Niinikään puhuu rouva Diderot'n puolesta se seikka, että hänen onnistui saavuttaa rehellisten appivanhempainsa täydellinen suosio. Kun uutinen Diderot'n naimisesta oli saapunut Langres'iin höystettynä tarpeellisilla nuoren rouvan luonnetta selittelevillä juoruilla, havaitsi mies sopivimmaksi kumota panettelut lähettämällä vaimonsa omassa hahmossaan nähtäväksi. "Hän lähti eilen", kirjoittaa hän lyhyesti, "hän saapuu luoksenne kolmen päivän kuluttua. Te voitte sanoa hänelle mitä mielenne tekee ja te voitte lähettää, hänet takaisin heti, kun olette häneen kyllästyneet." Ensimäinen vastaanotto olikin aika kylmä, mutta ei ollut kulunut päivääkään, ennenkuin rouva oli valloittanut kaikkien sydämet. Hänelle luvattiin se osa perintöä, jonka Denis oli menettänyt tottelemattomuutensa takia, ja häntä pidettiin siellä kolme kuukautta. Nämä kuukaudet muodostivatkin luultavasti viimeisen jakamattomasti onnellisen jakson rouva Diderot'n elämässä. Sillä palatessaan Pariisiin huomasi hän puolisonsa yhtyneen lemmenliittoon rouva de Puisieux'n, kirjoittelevan, mutta kevytmielisen ja nautinnonhimoisen naisen kanssa, joka piti Diderot'ta monet vuodet kahleissaan. Kun hänen myöhemmin onnistui irtautua hänen vaikutuksestaan, ei hänen vaimonsa suinkaan voittanut tästä vapautumisesta, sillä rouva de Puisieux sai seuraajattarekseen neiti Volland'in, joka varmastikin oli häntä paljoa korkeammalla älyllisten ja siveellisten ominaisuuksiensa puolesta, mutta jota rouva Diderot'n ei kaiketikaan ollut silti sen hauskempi ajatella.

Saattaa tuntua siltä kuin ei näillä kertomuksilla luvallisesta ja luvattomasta rakkaudesta olisi paljoakaan tekemistä kirjailija Diderot'n historian kanssa. Asian oikea laita on kuitenkin se, että Diderot'n lemmenseikat merkitsevät kukin ratkaisevia kohtia hänen kirjallisella urallaan. Ellei hän olisi tavannut neiti Champion'ia ja saanut perhettä huollettavakseen, olisi hän ehkä koko ikänsä puuhaillut vain yksityistunneissaan ja kirjallisissa kappaletöissään. Häneltä puuttui nimittäin niin tavattomassa määrässä mieskohtainen kunnianhimo ja kirjailijaturhamaisuus, että hän vain taloudellisen ahdingon pakottamana näyttää urkeutuneen suurempiin kirjallisiin yrityksiin. Hän tyytyi ystäviensä jakamaan suosioon, milloin nämä kuuntelivat hänen keskusteluaan tai lukivat hänen sepittelyjään käsikirjoituksista, eikä hän tunnu vähääkään välittävän suuren yleisön keskuudessa saavutetusta menestyksestä. Sentähden alkaakin hänen julkinen kirjailijatoimensa vasta sitten, kun hän on kolmenkymmenen iässä perustanut oman kodin ja siten joutunut tarvitsemaan säännöllisiä ja varmoja tuloja; sentähden tulikin hänen tuotantonsa yhä runsaammaksi sitten kun rouva de Puisieux oli liittänyt koru- ja neularahavaatimuksensa niihin menoihin, joita perhe tuotti huoltajalleen; ja sentähden vihdoin ei hän ole milloinkaan julkisessa tuotannossaan sepittänyt mitään niin yksilöllistä, niin elävää ja niin nerokasta kuin ne yksityiset kirjeet, joita hän lähetteli neiti Volland'ille, tavattuaan hänessä vanhana miehenä elämänsä suuren rakkauden. On näyttänyt tarpeelliselta tutustuttaa lukijaa näihin Diderot'n yksityiselämän tapauksiin, ennenkuin siirrymme hänen nuoruudenvaiheistaan selostamaan hänen tärkeimpiä teoksiaan.

II.

Kun Diderot alotti kirjallisen toimintansa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ei hän ensimmältä paljoakaan välittänyt niiden töiden laadusta, joista hän sai tulonsa. Niinpä olivatkin hänen varhaisimmat julkisuuteen tulleet kirjansa käännöksiä englannista, joita kustantajat olivat varmaankin tilanneet. Näistä epäitsenäisistä tehtävistä siirtyi hän kuitenkin vähitellen yhä omintakeisempiin kirjallisiin yrityksiin. Hänen kuuluisin, v. 1745 ilmestynyt, käännöstyönsä oli siten varustettu lukuisilla luonteenomaisilla lisäyksillä ja huomautuksilla, jotka olivat lähtöisin hänen omasta kynästään; ja lisäksi oli itse tekstikin sellainen, ettei tarvitse epäillä hänen olleen suorastaan personallisestikin kiintyneen sen tulkitsemiseen. Diderot oli nimittäin tällä kerralla ryhtynyt tuomaan ranskalaiseen kirjallisuuteen erästä Shaftesbury'n kreivin teosta, tuon aikoinaan niin suuresti suositun englantilaisen ajattelijan, joka välittömästi omilla kirjoituksillaan ja ehkä vielä enemmän välillisesti vaikuttaessaan Alexander Pope'in opetusrunoelmiin on jättänyt jälkiänsä hyvin moniin 18. vuosisadan mainioimpiin kirjailijoihin, sellaisiin kuin Leibniz'iin, Voltaire'iin, Lessing'iin, Wieland'iin, Herder'iin, Schiller'iin, Thorild'iin y.m. Siinä tutkimuksessa, An Inquiry concerning Virtue and Merit (ilmestynyt englanniksi ensi kerran v. 1699), jonka Diderot käänsi ranskaksi, oli Shaftesbury selvitellessään hyveen olemusta esittänyt muutamia noita huomattavia väitteitään tunteiden ja intohimojen merkityksestä yksilöiden yhtä hyvin kuin yhteiskuntien siveelliselle elämälle, joita paljoa useammin kuin yleensä pidetään uskottavanakaan saa lukea n.s. järjen aikakauden kirjailijain teoksissa. Miehestä, jolla oli Diderot'n luonne, olivat sellaiset väitteet ikäänkuin hänen omasta sydämestään puhuttuja. Kuvaavaa onkin, että hän on kirjoittanut kaunopuheisen lisäyksen Shaftesbury'n tutkimukseen juuri sellaiselle tekstin kohdalle, joka on antanut hänelle etsimättömän aiheen huomauttaa, kuinka ihminen ilman intohimoja on kuin soittokone, jonka kielet on leikattu poikki tai jolla ei ole koskaan kieliä ollutkaan, ja kuinka ihmisen tunteet viritetyn soittokoneen kielten tavoin värisevät suloisesti kanssaihmisten tunteiden mukana, "silloin kun kunnon teot saavat vastakaikua hyveellisissä katselijoissa." Jo näistä lauseista, jotka kuuluvat varhaisimpiin, mitä Diderot on painettavaksi sepittänyt, oppii tuntemaan hänet tunne-elämän nautintojen ja hurmotilojen palvojaksi. Ja juuri tämän luonteenpiirteen johdosta onkin hän, niinkuin pian saamme nähdä, kirjallisessa tuotannossaan osoittautuva kaikkein intomielisimmäksi kaunopuhujaksi ja kaikkein tunnekylläisimpiin kuuluvaksi kynäilijäksi koko 18. vuosisadan kaunopuheisessa ja tunnekylläisessä suorasanaisessa kirjallisuudessa.

Mutta erästä toista ainesta, joka esiintyy niin luonteenomaisena Diderot'n myöhemmissä kirjoituksissa — hillitöntä kaikkien perinnäisten käsitystapojen arvostelua — etsimme turhaan näistä Shaftesbury-käännöksen selityksistä. On suorastaan yllättävää, kuinka varovasti se mies, joka ajattelunsa rohkeudessa tulisi menemään pitemmälle kuin useimmat vuosisadan häikäilemättömimmät vapaa-ajattelijat, esikoisteoksessaan puhuu uskonnollisista opinkappaleista. Olisi luonnollisesti turhaa yrittää pätevästi selvittää, oliko hän tosiaankin tällä hetkellä yhäti uskovainen kristitty vai turvautuiko hän menettelyyn, johon sensuuripakko ja uskonvainot vielä vain liiankin usein häätivät 18. vuosisadan kirjailijoita, salatakseen sisimmän ajatuksensa teeskentelevän kirjoitustavan verhoon. Mutta kaikella sillä varmuudella, mikä ylimalkaan voi tulla kysymykseen todennäköisyyspäätelmistä puhuttaessa, voi kyllä aivan tyynesti liittyä jälkimäiseen olettamukseen. Ei nimittäin ole suurtakaan halua luottaa Diderot'n uskonnollisen mielen vakavuuteen v. 1745, sittenkun on tutustunut sen teoksen, Filosofisten Mietteiden (Pensées philosophiques), laatuun, jonka hän julkaisi jo seuraavana vuonna.

Itsessään ei merkitse niinkään paljoa, että parlamentti tuomitsi tämän ilman tekijännimeä ilmestyneen kirjoituksen poltettavaksi roviolla, sillä tähän aikaan poltettiin kyllä aivan vahingottomiakin kirjoja. Mutta se merkitsee enemmän, että, jos asettuu kirkon edustajain kannalle, sangen hyvin saattaa ymmärtää kirjan herättämän suuttumuksen. Diderot ei tosin näissä "filosofisissa mietteissään" hyökkää muodollisesti kristinuskoa vastaan, koettaapa hän innokkaasti kumotakin kaikkia jumalankieltäjäin katsantotapoja. Mutta hän tunnustaa tässä avoimesti n.s. luonnollista uskontoa, hän tekee armotonta pilaa katolisista ihmetaruista ja hän huojuttaa rohkeasti itseään roomalaisen kirkon uskonrakennuksen pääpylvästä, vaatiessaan epäilemisen oikeutta.

Jos ottaa huomioon sen varmuuden, millä Diderot Filosofisissa Mietteissään kehittelee todisteitaan, niin ei voi edellyttää muuta kuin että hänen ajattelunsa on kypsynyt maailmankatsomukseksi kaikkina niinä vuosina, jotka häneltä kuluivat näennäisesti suunnitelmattomiin opintoihin ja satunnaisiin kirjallisiin töihin. Jos taas siirrytään hänen ensimäisistä mietelmäntapaisista lausunnoistaan hänen lähinnä seuraaviin teoksiinsa, niin huomataan hänen hajanaisessa tiedonhalussaan hankkineen ei ainoastaan laajoja tietoja mitä erilaisimmilla aloilta, vaan myöskin itsenäisen käsityksen mitä erilaisimpien tieteellisten tutkimusten menettelytavoista. Ei ole syytä tässä selostaa niitä matemaattisia ja fysikalisia kirjoituksia, joita hän julkaisi 1740-luvun lopulla. Mutta kokonaan ei voida sivuuttaa niitä kahta vuosina 1749 ja 1751 ilmestynyttä merkillistä tutkimusta, jotka käsittelevät toinen sokeiden ja toinen kuuromykkien sielunelämää ja aistimuksia.

Diderot'n Lettre sur les aveugles sai, niinkuin niin monet muutkin hänen kirjoituksensa, kiittää sattumaa syntymisestään. Pariisin oppinut ja kirjallinen maailma oli hartaasti odottanut leikkausta, jolla kuuluisan Réaumur'in piti palauttaa näkö eräälle sokeana syntyneeksi luullulle kaihipotilaalle, ja Diderot oli yhdessä rouva de Puisieux'n kanssa pyytänyt saada olla läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin potilas ensi kerran sai vaikutelmia näkyvästä maailmasta. Kun lupa heiltä kiellettiin, keräsi Diderot rakastajatartaan lohduttaakseen kaikki tunnetut kuvaukset aikaisemmista sokeana syntyneelle tehdyistä leikkauksista. Näihin kuvauksiin liitti hän seikkaperäisen kertomuksen käynnistään erään sokeana syntyneen rahvaanmiehen luona. Ja niin esitti hän omiin ja muiden huomioihin vetoamalla joukon rohkeita ja teräviä olettamuksia eri aistien kyvystä korvata toisiaan — jolloin hän näyttää päähänpälkähtämissään osuneen ajattelemaan mahdollisiksi myöskin niitä uudenaikaisen opetustaidon ihmetöitä, joiden avulla on kyetty vain tuntoaistia käyttäen jakamaan tietoja samalla sekä sokeille että kuuromykille lapsille.

Mutta kirjan sielutieteellinen sisältö ei tehnyt sitä etupäässä huomattavaksi, eivätkä myöskään sielutieteelliset kysymykset olleet lähinnä kiinnittäneet Diderofn mieltä. Tutkimuksessaan etsi hän ennen kaikkea näiden kysymysten siveellisiä ja uskonnollisia sovellutuksia. Onkohan, kyseli hän itseltään, sokeilla samat siveelliset tunteet ja samat eetilliset yleiskäsitteet kuin näkevilläkin. Sitä kysymystä eivät tähän asti olleet vielä tehneet ne, jotka sokeiden kanssa puhelemalla olivat tiedustelleet heidän aistimuksiaan. Mutta Diderot, joka oli vakuutettu siitä, että aistimien toiminta oli sekä älyllisen että siveellisen elämän pohjana, ei antanut ainehiston puutteen peloittaa itseään. Hän sepitti aivan yksinkertaisesti vuoropuhelun, jonka hän sovitti kertomukseensa käynnistään tuon sokeana syntyneen ranskalaisen talonpojan luona. Ja hän keksi vielä rohkeamman kertomuksen englantilaisen sokean matematikon Saundersonhn viimeisistä hetkistä, missä hän antoi tämän laveasti kuvailla käsitystään maailmassa ja mietteitään jumaluudesta. Vedotessaan näihin vääriin todistuksiin koetti hän sitten ihmeteltävällä terävänäköisyydellä ja yhdistelykyvyllä osoittaa, kuinka sokeilla ovat esim. epäluuloisuus ja omistamisvaisto aivan luonnollisesti hyvin kehittyneitä, kun sitä vastoin häveliäisyys ja myötätunto muiden kärsimyksiä kohtaan surkastuvat, kuinka muiden moitteen pelko ei johda sokeiden toimintaa samassa määrässä kuin näkevien ja kuinka esim. kosmologinen todistus Jumalan olemassaolosta menettää vakuuttavan voimansa silloin kun on kysymys henkilöistä, jotka eivät ole milloinkaan nähneet luonnon ihanuutta. Hyvä joukko Diderot'n väitteitä ei pidä paikkaansa, kun sitävastoin toiset ovat varsin sattuvia, ja koko rakennelma on ajatusleikin kannalta katsottuna kylläkin mieltäkiinnittavä. Mitään tieteellistä todistusvoimaa ei voida luonnollisestikaan antaa sellaiselle roman experimental'ille, jonka asiakirjat on sepittänyt niiden tulkitsija itse. Mutta Diderot'n oli kaikissa tapauksissa onnistunut sielutieteellisen tutkimuksen varjolla suunnata kirkollisen aaterakennuksen ehdottomuutta vastaan se oppi uskonnollisten ja siveellisten käsitteiden suhteellisuudesta, joka oli hänen niinkuin monen muunkin hänen ajallaan eläneen rohkean ajattelijan lempiteorioja. Että taas hyvin ymmärrettiin, kuinka vaarallisia aatteita kirjoitukseen kätkeytyi, osoittaa se seikka, että tekijä vähän aikaa sen julkaisemisen jälkeen vangittiin ja vietiin Vincennes'in linnaan.

Diderot'n ensimäiset kokemukset vankilaelämästä olisivat voineet heikompaan mieheen vaikuttaa kerrassaan masentavasti. Saadakseen hänet ilmaisemaan sen kirjanpainajan nimen, jonka painosta tuo vaarallinen kirje oli lähtenyt, pidettiin häntä nimittäin aluksi suljettuna erääseen suuren vankitornin eristettyyn koppiin. Diderot ei kuitenkaan pelästynyt tunnustuksiin. Hän kykeni kyllä kestämään yksinäisyyttä, sillä hänen oli vangittaessa onnistunut piiloittaa vaatteisiinsa Sokrateen puolustus ja yksi nide Miltonin Kadotettua Paratiisia. Häneltä kiellettiin kyllä kaikki kirjoitustarpeet, jotka synnynnäiselle kynäilijälle ovat vielä välttämättömämpiä kuin kirjat. Mutta Diderot'lla oli käytettävänään valkeita paperipintoja Platoninsa ja Miltoninsa reunoissa, ja mustetta valmisti hän punaviinistä, johon sekoitti lattiapaasista saamaansa hienoksi survoutunutta liusketta. Tämän menettelyohjeen piirsi hän hyväntahtoisesti seinään myöhempien tornin asukkaiden varalle. Ja niin kirjoitti hän käyttäen hammastikkua kynänään Platonin vuorokeskustelun käännöksen ja selityksiä Miltonin runoelmaan.

Kun huomattiin, ettei Diderot'ta saatu masennetuksi kopissa, siirrettiin hänet neljän viikon kuluttua erääseen itsessään linnassa olevaan huoneeseen. Täällä sai hän käyskennellä puistossa ja ottaa vastaan vieraita. Hän näki vaimonsa luonaan ja häntä kävi myös tervehtimässä Rousseau, joka hänen kanssaan Vincennes'issä keskustellessaan valmisti suunnitelman kuuluisaan esikoiskirjoitukseensa taiteiden ja tieteiden turmiollisesta vaikutuksesta siveyteen. Ja ystävien ja ystävätärten joukossa saapui tänne myös tietysti rouva de Puisieux. Hän oli eräänä päivänä, niin kerrotaan, kauniimmin puettu kuin tavallisesti, ja Diderot, joka oli jo kauvan pelännyt hänen pettävän rakastajaansa, ei jaksanut uskoa rouvan vain hänen takiansa noin koristautuneen. Hän kysyikin sentähden, eikö hänellä ollut aikomus lähteä jonnekin, ja sai sen vastauksen, että rouva tosiaankin ajatteli mennä erääseen Champigny'ssä vietettävään juhlaan. Diderot pani ilmoituksen mieleensä, ja kun oli tullut pimeä, hiipi hän puistosta, kiipesi yli muurien, juoksi Champigny'in ja yllätti rakastajattarensa erään onnellisemman kilpailijan seurassa. Paljastus johti välien rikkoutumiseen, ja siitä hetkestä katosi rouva de Puisieux näyttämöltä. Se oli, mikäli voin ymmärtää, suurin hyöty, minkä Diderot sai oleskelustaan vankilassa.

On ilmeistä, että vankeus, joka tarjosi mahdollisuuksia yöllisiin karkuretkiin — mitkä seuraavana päivänä tunnustettiin linnan komentajalle — oli kadottanut rangaistuksen luonteen. Vähän yli kolmen kuukauden kuluttua vangitsemisesta lukien katsottiin sentähden viisaimmaksi päästää mies kokonaan vapaaksi, ja Diderot saattoi nyt taas palata tieteellisiin askarruksiinsa. Hän jatkoi ennen pitkää siitä kohdasta, missä hänet oli keskeytetty, ja niinkuin hän oli v. 1749 julkaissut "kirjeen sokeista niille, jotka näkevät", julkaisi hän V. 1751 "kirjeen kuuromykistä niille, jotka kuulevat ja puhuvat."

Nimiensä puolesta vastaavat nämä kirjeet, niinkuin näkyy, varsin hyvin toisiaan. Ja sisällöltäänkin koskettavat ne toisiaan muutamissa seikoissa. Niinkuin hän oli sokeain siveyskäsitteissä yrittänyt tutkia sellaisen ihmisen sielunelämää, joilta puuttui muuan tärkeimpiä aistejamme, niin käytti hän myöskin kuuromykkiä jonkinlaisena erittelevän sielutieteen havaintoainehistona. Erittelyn tietä tahtoi hän tutkia, millä tavalla ihmiset ovat askel askeleelta eri aistimiensa avulla hankkineet tietoa ympäröivästä maailmasta ja itsestään. Molemmissa kirjeissään esiintyi hän siten Condillac'in edeltäjänä, joka Tutkimuksessaan Aistimuksista (Traité des sensations) kaavamaisesti kuvaili, kuinka sielunelämä asteittain kehittyi patsaassa, jolle vähitellen lahjoitettiin kaikki aistimme, yksi toisensa jälkeen. Nämä molemmat kirjoittajat muistuttavatkin tässä kohdassa niin paljon toisiaan, että Condillac'ia on syytetty suorastaan Diderot'n kopioimisesta. Kirjallista varkautta ei kuitenkaan tarvitse edellyttää, sillä erittelevän sielutieteen menettelytavat olivat ilmassa ja vähitellen elävöitetyn patsaan kuvaa — joka on meille suomalaisille hyvinkin tunnettu siitä ankarasti arvostelevasta mukaelmasta, minkä Topelius on liittänyt Luonnon Kirjaansa kertoessaan "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" — käyttivät vielä Condillac'in jälkeenkin mielellään muut 1700-luvun kirjailijat. Mutta huomattavaa on, että tälläkin, niinkuin niin monella muulla alalla, juuri Diderot ensimäisenä kävi uuteen käsiksi ja antoi kirjoituksissaan muodon ajan aatteille.

Diderot'n aistiviallisten sielutiedettä käsittelevät kirjoitukset liittyvät lähinnä toisiinsa niissä kohdissa, joissa on kysymys aistimuksista lähtevän sieluteorian hyväksi tapahtuvista sovellutuksista. Mutta ne siveelliset ja uskonnonfilosofiset mietteet, joilla oli niin suuri merkitys kirjeessä sokeista, on täydellisesti työnnetty syrjään kirjeessä kuuromykistä. Siinä ovat sensijaan esteettiset kysymykset, sellaiset kuin esim. kuuromykkäin ja näyttelijäin elekieltä, runokieltä, runouden ja maalaustaiteen erilaista kuvaamistapaa koskevat etupäässä kiinnittäneet tekijän mieltä. Hän sinkoaa ikäänkuin ohimennen eräitä sen pahempi epätäydellisesti perusteltuja, mutta kuitenkin iskevän oikeita väitteitä molempien taiteiden erilaisista ilmaisumahdollisuuksista. Näine väitteineen esiintyy hän Lessing'in, tuon suuren saksalaisen esteetikon edeltäjänä, joka Laokoon'issaan oli määrittelevä runouden ja maalauksen rajat ja joka hampurilaisissa teatterikirjeissään (Hamburgische Dramaturgie) oli laajassa mitassa käyttävä hyväkseen Diderot'n suunnittelemia uudistuksia teatterin alalla.

Kaikkineen, mitä siinä on suoritettu ja mihin siinä on vain viitattu, on kirja kuuromykistä runsasaatteinen ja merkityksellinen kirja. Se päättää arvokkaasti niiden filosofisten tutkimusten sarjan, jotka askarruttivat Diderot'ta 1740-luvulla. On kyllä totta, että enimmät näistä tutkimuksista ovat lakanneet tieteen myöhemmän kehityksen johdosta välittömästi kiinnittämästä mieltämme. Mutta niitä ei voi siitä huolimatta sivuuttaa Diderot'n elämäkerrassa, koska ne antavat meille käsityksen miehen olemuksesta ja hänen kirjavasta kaiken inhimillisen tietämisen harrastelustaan. Diderot oli filosofi sanan vanhassa mielessä ja 18. vuosisadan ranskalaisista oli hän filosofi ennen kaikkia muita: Le philosophe. Hän toimi nimen mukaan, mikäli se käsitetään puhtaasti johto-opillisessa merkityksessään, sillä hän rakasti viisautta, sophia'ta. Mutta hän ei palvonut eikä palvellut ainoastaan sitä tiedettä, jota ennen kaikkia muita mainitaan viisaustieteeksi. Hän oli luonnontieteilijä, matematikko, estetikko ja yhteiskuntatieteilijä yhtä paljon kuin filosofi. Ja hän rakasti taidetta, ihmisiä ja elämää vielä enemmän kuin tiedettä. Hänellä oli niin rikas mieli, ettei mikään tuntunut hänestä tyhjältä eikä ikävältä. Sentähden tekeekin oikeimmin, kun ei sano häntä filosofiksi, vaan käyttää mieluummin sitä sattuvaa nimitystä, jonka Voltaire keksi aivan häntä varten, mainitessaan Diderot'ta le Pantophile'iksi, "kaikenrakastajaksi". Jos tahtoo lyhyesti luonnehtia Diderot'n merkityksen ja selittää hänen suuren vaikutusvoimansa, niin on parasta lainata muuan Joseph Reinach'in lausunto hänestä. "Et s'il a ainsi tout compris, tout remué, tout fécondé, c'est que Pantophile a tout aimé." "Ja jos hän on näin kaikkea ymmärtänyt, kaikkea liikutellut ja kaikkea hedelmöittänyt, niin johtuu se siitä, että Kaikenrakastaja on kaikkea rakastanut."

Diderot ei voinut milloinkaan tyytyä etsimään rajoitetulta alalta korvausta sille, mitä ei voida omaksua muilta aloilta. Hän ei olisi edes jaksanut käsittää niitä nykyaikaisen tieteen erikoisuurastajia, jotka niin suureksi tyytyväisyydekseen yhdistävät henkisessä varustelussaan ahdasrajaisen oppineisuuden laajaan tietämättömyyteen, jopa toisinaan suorastaan raakalaismaiseen sivistymättömyyteen. Hänen avunsa ja puutteensa olivat aivan vastakkaista laatua. Jo hänen harrastustensa laajuus esti häntä syventymästä mihinkään yksityiskohtaan. Hänellä ei ollut sitä uskollista kärsivällisyyttä, jota vaaditaan tarkasti suoritettaviin tieteellisiin tutkimuksiin. Niinpä olikin hän enemmän opettaja ja herättäjä kuin tieteilijä. Hän ei osannut kyyristyä mihinkään erikoiseen tietämisen soppeen, vaan tahtoi hän vapaasti liikkua yli sen avarain kenttien. Sentähden tapasikin hän vasta varsinaisen työmaansa tullessaan "ensyklopedistaksi", s.o. ryhtyessään työhön, joka tarjosi hänelle tilaisuuden saada ja jakaa oppia koko inhimillisen tietämisen piiristä.

Täten olemme tulleet teokseen, jota usein, vaikkakin väärin, on pidetty Diderot'n tärkeimpänä kirjallisena suorituksena: siihen suureen sanakirjaan, johon kerättiin ajan tietovarasto ja valistusfilosofian aatteet yleistajuiseen muotoon puettuina leviämään yli koko sivistyneen Europan. Ensyklopedia, tietosanakirja, tuli lähes neljännesvuosisadan kestäessä anastamaan hyvän osan Diderot'n ajasta ja valtaamaan erinomaisen huomattavan aseman vuosisadan sivistyselämässä.

Sentähden onkin välttämätöntä omistaa erikoinen lukunsa tälle suurelle kirjalliselle kokoomateokselle, jonka historia on rikas niin kirjavista vaiheista ja yllättävistä käänteistä, että moisia tuskin tapaa minkään muun kirjan historiassa.

III.

Ensyklopediaa käsittelevä luku Ranskan kirjallisuuden historiassa on samalla muuan uudenaikaisen sivistyshistorian suurimpia ja huomattavimpia lukuja. Meistä, jotka katselemme asioita matkan päästä, tuntuu ainakin siltä kuin olisi tuo yksi ainoa kirja hallinnut vuosisataansa. Se edustaa kaikkea, mikä pyrkii eteenpäin ajassa — se ei ole ehkä lähde, josta vallankumouksen vuorivirta sai alkunsa, niinkuin Diderot'n elämäkerran kirjoittaja Joseph Reinach innostuksissaan sanoo — ei ainakaan ainoa lähde, mutta se on itse kuin virta, johon monet suuret ja pienet vedet laskevat. Se kaivaa uoman, joka on niin leveä ja syvä, että kaikki sivujoet saavat sijansa sen helmassa. Mikä oli ollut eristettyä ja tässä eristyneisyydessään heikkoa tai piiloutunutta, se saa tietosanakirjassa yhtymisen voiman. Nuo kahdeksantoista vankkaa nidettä kirjavine sisältöineen — joka vaihtelee aika vahvasti sekä laadultaan että arvoltaan — ovat sen järjestelmän ulkonaisena merkkinä, joka teki valistusfilosofian mahdiksi yhteiskunnassa.

Ensyklopedista, s.o. suuren ensyklopedian, tietosanakirjan avustaja, tuli nimeksi, mikä liitti yhteistyöhön henkilöitä, joilla ei varhaisemmin ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Sentähden onkin usein, varsinkin vanhoillisella taholla, puhuttu jonkinlaisesta salaisesta seurasta, joka olisi ottanut päämääräkseen vanhan maailmanjärjestyksen kumoamisen tietosanakirjan avulla. Sellaisessa puheessa on kuitenkin aika paljon liioittelua. Asian oikea laita oli päinvastoin se, että Diderot ja hänen avustajansa joutuivat yksityiselämässään hyvin vähän kosketuksiin toistensa kanssa. Vain silloin kun he esiintyivät yleisölle, näytti heillä olevan yhteisiä tarkoitusperiä. D'Alembert'in sepittämässä johdannossa mainitaankin siten sanakirja, "erään kirjailijaseuran työksi"; "Ouvrage d'une société de gens de lettres". Sanakirjan jokaisen niteen alussa oli myös luettelo avustajista, ja milloin joku ensyklopedista oli siirtynyt Manan majoille, piirrettiin hänen muistokirjoituksensa seuraavaan niteeseen samalla tavoin kuin kirjallisen seuran toimituksiin painatetaan muistosanoja kuolleista jäsenistä. Niistä, jotka olivat yrityksen ulkopuolella, näytti liittymä sentähden paljoa lujemmalta kuin se todellisuudessa oli. Niillä tahoilla, missä tietosanakirjan julkaiseminen käsitettiin uhkaavaksi enteeksi, pidettiin sen avustajia kokonaisena sotajoukkona, joka kävi hyökkäykseen yhteistä johtoa ja sovittua suunnitelmaa totellen. Huvikseen osoiteltiin noiden avustajain joukosta ylipäälliköltä ja alipäälliköltä, tavallisia sotilaita ja kuormasta väkeä, jopa rippi-isiä ja kaupustelijattariakin. Tämäkin oli yhtä harhaanjohtavaa puhetta kuin huuto salaisesta yhteiskunnalle vaarallisten vehkeilijäin seurasta. Mutta se vain on varmaa, että aivan erikoinen oli laadultaan se kokoelma miehiä, joka ilman kuria ja ilman sitovaa ohjelmaa oli liittänyt ponnistuksensa yhteen tehdäksensä tietosanakirjasta sen, mikä siitä tuli.

Itse asiassa onkin tämän tietosanakirjan avustajaluettelo henkilö-yhdistelmänä lajissaan voittamaton. Yksimielisyys kaikkein näiden kirjailijain kärtyisän heimon edustajain kesken ei tosin ajan pitkään osoittautunut niin lujaksi kuin oli toivottu, mutta joka tapauksessa oli ennätys alallaan, että niin monta suurta nimeä oli saatu yhtymään samaan yritykseen. Sitä tulosta ei Diderot olisi kylläkään kyennyt yksinään saavuttamaan. 1740-luvun lopullahan oli hän vielä tuntematon kynäniekka, joka oli julkaissut muutamia nimettömiä kirjoituksia, mutta joka ei ollut vielä saanut jalansijaa johtavissa salonkipiireissä ja jolla lisäksi ei ollut minkäänlaista virallista asemaa. Edullisinta, mitä Diderot näissä oloissa saattoi tehdä, oli sentähden hänen liittymisensä tuohon mainehikkaaseen matematikkoon, silloiseen Tiede-Akatemian jäseneen ja sittemmin Ranskan Akatemian alituiseen sihteeriin Jean d'Alembert'iin. Tässä yhtymässä näyttäytyi vieläkin kerran vastakohtien yhteistoiminnan hyöty. D'Alembert oli nimittäin kaikessa Diderot'in vastakohta; yhtä porvarillinen elintasoissaan kuin tämä oli epäsäännöllinen; huolellinen siinä, missä toinen hutiloi, jopa oli hiukan sekavakin; kylmä, järkevä ja varovainen; ja ennen kaikkea yhteiskunnallista arvoa nauttiva mies, joka oli voittanut asemansa sitkeällä, järjestelmällisellä työllä.

D'Alembert'in liittyminen yritykseen hankki sille ulkonaista arvokkuutta, ja siitä oltiinkin niin tietoisia, että kustantaja pani nimilehdelle vain hänen nimensä kokonaisuudessaan, kun sitävastoin Diderot sai tyytyä vain muutamiin painotähtiin. Todennäköisesti oli d'Alembertin ansiota, että Voltaire kolmen vuoden aikana antoi kirjoituksia sanakirjaan, samoin kuin hänen notkean valtiotaitonsa asiana oli myös pitää Voltaire'in harrastusta tietokirjaa kohtaan lämpimänä tarpeellisesti imartelemalla tuota suurta avustajaa. Ilman d'Alembert'iä ei toimituksen olisi kai myöskään onnistunut saada avustusta kahdelta niin huomattavalta, jo silloin niin mainehikkaalta mieheltä kuin Montesquieu'Itä, joka oli v. 1748 julkaissut kirjansa Esprit des lois (Lakien henki), ja Buffon'ilta, joka oli vuotta myöhemmin lähettänyt maailmaan Histoire naturelle'insä (Luonnonhistoriansa) kolme ensimäistä nidettä. Mieskohtaisen tuttavuutensa nojalla saattoi d'Alembert myöskin tuoda ensyklopedistain riveihin Turgot'n, silloin vielä nuoren ja täysin tuntemattoman entisen papin, joka oli omantunnon syistä eronnut valtiokirkosta, mutta josta myöhemmin tuli Ranskan suurimpia ministerejä ja jaloimpia valtiomiehiä. Kaikkiin näihin valloituksiin ei Diderot puolestaan voinut liittää moniakaan lisiä. Mutta olihan hänellä esitettävänään nimi, joka yksinään painoi enemmän kuin monet muut yhteensä, kun hän avustajaluetteloon saattoi merkitä kynäilijän, joka tähän aikaan oli hänen läheisin ystävänsä, mutta josta sittemmin oli tuleva hänen uhkaavin vihollisensa: silloisen oopperasäveltäjän ja eräiden yhteiskuntatieteellisten tutkielmien sepittäjän, myöhemmin valtiomiehen, kasvatustieteilijän, romaanikirjailijan y.m., y.m. Jean Jacques Rousseau'n.

Paitsi moisia suurmiehiä oli toimituksella vielä käytettävänään sarja dii minores: akatemikoista Duclos'sta ja Marmontel'ista aina Mallet'hen, joka sepitteli kirjoituksia jumaluusopista, ja Cahusac'iin, joka käsitteli tansseja ja pantomiimejä. Nämä herrat olivat vastustajain luetteloissa suuren sotajoukon rippi-isiä ja kuormastopoikia. Ja kaupustelijattarina taas oli hienon seurapiirin rouvasväkeä, joka antoi kirjoitelmia muodeista, tai yksinkertaisia työläisnaisia, jotka kuvailivat erilaisia kudonnan ja ompelun lajeja. Ei mikään ollut liian mitätöntä saamaan sijaa tietokirjassa, eikä kukaan avustaja ollut liian vaatimaton käytettäväksi sen palvelukseen. Tämä ei olisi itsessään niin erikoisen merkillistä, jos ensyklopediaa olisi pidettävä samanlaisena aakkosellisena hakemistona kuin meidän aikamme tietosanakirjoja. Diderot'n ja d'Alembert'in yritys oli kuitenkin tarkoitettu suorittamaan paljoa tärkeämpää tehtävää kuin nämä tutkimuksen ja sivistyneen seurustelun hyödylliset, mutta sen pahempi myös usein niin ikävät ja sieluttomat apuneuvot. Vain käytännöllisistä syistä, ilmeisesti vasten tahtoaan, oli toimituksen pakko kirjoitusten sijoittelussa noudattaa aakkosjärjestyksen ajatuksetonta, oikullista muotoa. Kun ei jonkun toisen jarjestelyperiaatteen seuraaminen kuitenkaan käynyt päinsä kirjan käytännöllisyyden siitä kärsimättä, niin koetti toimitus sensijaan niin selvästi kuin mahdollista tehostaa kaikkien tämän suuren kokoomateoksen kirjavien ja erilaatuisten ainesten välillä vallitsevaa sisäistä yhteyttä.

Siinä tilauskehoituksessa, jonka Diderot sepitti v. 1750, teroitti hän siten, että "kaikki tiede on pohjaltaan yksi ja sama, niinkuin luonto on sen mukaan, mitä Buffon on meille opettanut, sekin vain yksi ja sama." Tämä sanan varsinaisessa merkityksessä ensyklopedinen ajatus esiintyi myöskin siinä kuuluisassa, aikanaan rajattomasti ihaillussa esipuheessa, Discours préliminaire de l'Encyclopédie, jonka d'Alembert v. 1751 sijoitti tämän suurteoksen ensimäisen niteen alkuun. "Se", huudahtaa hän tässä, "joka voisi yhteen ainoaan silmäykseen mahduttaa koko maailmankaikkeuden, ei näkisi, jos niin saan sanoa, edessään muuta kuin yhden ainoan olemisen ja yhden suuren totuuden." Osoittaakseen, miten tuollaisen yhteyden voitiin todistaa vallitsevan ilmiöiden näennäisessä sekamelskassa, keksivät tietosanakirjan toimittajat tieteiden ja taiteiden sukupuun, joka sitoi kaikki ihmisten tiedot ja taidot sekä toisiinsa että yhteiseen juureensa. Tähän sukupuuhun viittaamalla voitiin sitten, niinkuin d'Alembert'kin esipuheessaan, siirtyä kallioleikkauksista akkusatiiviin, s.o. kulkea tuo pitkä matka geometriasta fysiikan kautta metafysiikkaan ja tästä kielioppiin, tai voitiin myös, niinkuin Diderot tilausilmoituksessaan, saada jumaluusoppi ja puutarhaoppi sopimaan toistensa viereen samaan osastoon sillä perusteella, että näitä molempia tieteitä tutkitaan samaa sielunkykyä, järkeä käyttämällä.

Niinkuin näkyy, ei noita keskenään niin erilaisia kirjoituksia käynyt liittäminen toisiinsa ilman keinotekoista ja väkinäistä yhdistämistointa. Mutta arvosteltaessa historiallisesti tietosanakirjan merkitystä ei tule kiintyä luokittelun järjettömyyksiin. Eikä paina myöskään ratkaisevasti tämän arvostelun vaa'assa se seikka, että d'Alembert samoin kuin Diderot'kin monasti erehtyi tieteiden ja taiteiden kehitystä esittäessään. Tietosanakirjan oleellinen luonteenpiirre oli se, että toimittajien oli siinä kuitenkin onnistunut — vaikkakin virheellisten rakennelmien ja luonnottomien yhdistelmien avulla — järjestää sanakirjan sisällön koko kirjavuus ja moninaisuus yhdistävän kokonaisaatteen hallittavaksi. Kuten helposti ymmärtää, sai teos vain täten kirjallista mielenkiintoa ja arvoa; ja lopuksi kykeni se vain täten toimimaan välikappaleena valmisteltaessa uutta aikaa voittamaan vanhaa. Kirjava tieto sellaisenaan ei olisi voinut saada aikaan mitään kumouksia; mutta siitä tuli elävä voima heti, kun kaikki nuo erilaiset tiedonsirpaleet — joista monet olivat lähtöisin kylläkin varovaisten ja vaarattomien avustajain kynästä — koottiin sen maailmankatsomuksen helmaan, jota toimittaja ja hänen ystävänsä koettivat istuttaa tietokirjan lukijain mieliin.

Kun puhutaan siitä hengestä, joka kannatti tätä maailmankirjallisuudessa yksinäistä tietosanakirjaa, ei tule kuitenkaan luulla, että ranskalaiset ensyklopedistat olisivat saarnanneet ilmikapinaa valtiota tai kirkkoa vastaan. Jos vertaa heidän tapaansa käsitellä uskonnollisia tai valtiollisia kiistakysymyksiä siihen äänensävyyn, millä nykyaikaisessa kirjallisuudessa puhutaan samoista asioista, niin hämmästyy suorastaan näiden n.s. kumousmiesten varovaisia lausuntoja. Puhuessaan esim. vallitsevista yhteiskuntaoloista asettuvat he melkein kaikki valistuneen yksinvallan kannalle. He moittivat korkeita veroja, väärää sotaväenottojärjestelmää, rikasten harjoittamaa köyhäin nylkemistä, j.n.e., mutta moitteella ei ole koskaan äänekkään syyttämisen sävyä. Uskonnollisiin käsityksiin nähden oltiin kyllä paljon yltiöpäisempiä mielipiteitten puolesta, mutta sensijaan vielä miedompia näiden mielipiteitten esittämis- tai oikeammin vihjailemistavassa. Vihatun kirkon mahtavuus pakotti hyökätessä maltillisuuteen, ja "taika-uskon" arvostelu käärittiin niin moniin verhoihin, ettei tarkkaamaton lukija keksinyt sen kärkeä lainkaan. Kun siten oli esim. osoitettava katolisen messudogmin järjen vastaisuus, sepitettiin varsin oikeauskoinen kirjoitus hakusanan Messe kohdalle, mutta viitattiin siitä eräisiin vastaaviin villikansojen uskonnollisiin menoihin, joita sitten seikkaperäisesti ja ilman minkäänlaista kunnioitusta kuvailtiin toisten hakusanojen kohdalla.

Kun on lukenut muutamia näitä muodoltaan niin viattomia kirjoituksia, niin saattaa tuntua suorastaan vaikealta käsittää, kuinka tietosanakirja on kyennyt saamaan aikaan huomattavaa muutosta yleisissä ajatustottumuksissa. On pakko jonkun verran ponnistamalla asettua ajan käsityskannalle nähdäkseen niiden ajatusten uutuuden, joita sanakirja levitti ympäri maailmaa. Mutta jos on perehtynyt ennen vallankumousta eläneen yhteiskunnan katsantokantoihin, niin ymmärtää, että noihin melkeinpä jesuiittamaisen varovaisiin lausuntoihin usein kätkeytyi syövyttävää arvostelua, joka varmasti vaikuttaen kaivoi monen uskonopillisen pääkäsityksen perustuksia. Jos noista pakostakin varovaisista valtiollisista ja uskonnollisista kirjoituksista siirtyy toisiin teoksen osiin, niin tapaa siellä useita kohtia, joita ei tosin voida suorastaan pitää kumouksellisina, mutta jotka siitä huolimatta olivat välillisesti omiaan raivaamaan tietä uuden ajan elämänkatsomukselle. Erikoisesti huomattavaa on, että suuren ja merkittävän osan näitä aikaansa nähden kaikkein rohkeimpia kirjoituksia sepitti juuri Diderot.

On nimittäin kuvaavaa sille hengelle, joka oli vallitsevana tietokirjan suunnitelmaa laadittaessa, että päätoimittaja oli itselleen varannut n.s. mekanisten taiteiden osaston, tai niinkuin me sanoisimme: käsityön ja teollisuuden eri haarat. Paremmin kuin kukaan muu ajallaan osasi Diderot antaa tunnustusta inhimillisen työn vaatimattomille muodoille, joista kansan hyvinvointi pohjimmalta riippuu. Kun hän siis kirjoituksissaan käsitteli mekanisia taiteita, puolusti hän parhaalla kaunopuheisuudellaan niiden arvoa henkilöitä vastaan, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään muusta kuin vapaista ja kauneista taiteista. "Kuinka kummallisesti arvostelemmekaan asioita!" huudahtaa hän Art-kirjoituksessaan. "Me vaadimme, että on toimitettava jotakin hyödyllistä, mutta me halveksimme hyödyllisiä ihmisiä." — "Suokaamme taiteiden harjoittajille kaikki se oikeus, mitä me olemme heille velkaa. Vapaat taiteet ovat kylliksi kehuneet itseään; ne voisivat nyt sopivasti käyttää sitä ääntä, mikä niillä on, mekanisten taiteiden ylistämiseksi. Vapaiden taiteiden asiana on kohottaa mekaniset taiteet siitä alennuksesta, missä ennakkoluulot ovat niitä niin kauan pitäneet; kuningasten suojelevan vallan asiana on vapauttaa ne siitä köyhyydestä, missä ne yhä kituvat. Käsityöläiset ovat pitäneet itseään halveksittavina, koska heitä on halveksittu; opettakaamme heitä ajattelemaan parempaa itsestään; se on ainoa keinomme saada heiltä parempia tuotteita."

Näissä lausunnoissa on yhtä ja toista, joka viittaa myöhempien aikojen käsitystapaa kohti. En tiedä, vaikka ehkä sisällyttäisin liian paljon merkitystä sanoihin, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisi Diderot aavistanut sen suuren ja ihanteellisen — joskin uusimpien oppien mukaan liian epäkäytännöllisen — ajatuksen taiteen yhtymisestä käsityöhön ja taiteen jalostavasta ja vapauttavasta vaikutuksesta käsityöhön, joka on ollut John Ruskin'in ja William Morris'in innostuneen toiminnan pohjana. Tuosta monipuuhaisesta filosofista olisi aivan varmaan tullut uuras taideteollisuuden harrastaja, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme. Ja yhtä hartaasti olisi hän myöskin museoistamme ja kirjallisuudestamme ryhtynyt tutkimaan sitä uudenaikaista tiedettä, joka teknillisten menettelytapojen kehityksessä näkee tärkeän osan ihmishengen historiaa.

Diderot'lla ei ollut enempää kuin kellään muullakaan hänen aikalaisellaan käytettävissään niitä nykyajan menetelmiä, joiden avulla teknikan edistysten tutkiminen voidaan tehdä rikkaaksi ja syvemmässä mielessä hedelmääkantavaksi. Miten herkästi hän liekin aavistellut myöhemmän ajan käsityksiä, niin ei hän kaiketikaan vielä ymmärtänyt, kuinka kehitysaate saattaa puhaltaa viehättävän, ja tahtoisin sanoa, suorastaan filosofisen sisällön yksinkertaisimmankin työkalun historiaan. Mutta elleikään hän vielä kyennyt kehitysopillisesti kouluutetun tiedemiehen tavoin näkemään alkeellisten työneuvojen ja monimutkaisten koneiden välillä vallitsevaa yhteyttä, niin oli hänellä sensijaan käsityöläiskodissa kasvaneen miehen melkein synnynnäinen kiintymys kaikkeen siihen elämään, joka ilmenee pyörien, hihnojen ja vipuvarsien liikkeissä. Käytännöllisen mielensä väsymättömällä tiedonhalulla heittäytyi hän — sana ei ole liian voimakas — tutkimaan mekanisia taiteita. Tällöin oli hänellä se varmaankin hänen mielestään arvaamattoman tärkeä etu, että hän sai alottaa tutkimuksensa suoraan todellisuudesta. Ennen häntä ei ollut olemassa minkäänlaista mainitsemisen arvoista kirjallisuutta käsityöläisammateista, ja Diderot oli sentähden yhtä pakotettu kuin halukas mieskohtaisesti käymään tehtaissa haastattelemassa työmiehiä ja heidän puheittensa mukaan kirjoittamassa kuvauksensa työtavoista. Kun työmiehet osoittautuivat usein kykenemättömiksi selittämään, miksi he menettelivät niin tai näin, valmistutti Diderot itselleen konemalleja, joita hän itse käytti ja joiden osat hän otti erilleen voidakseen sitten antaa lukijoilleen selkeän ja helpon käsityksen koneiden rakenteesta ja toiminnasta. Tällaisten kokeellisten tutkimusten perusteella sepitti hän teknillisiä asioita käsittelevät kirjoituksensa, joiden luku lähenteli tuhatta ja jotka olivat usein yhtä laajoja kuin pienet tieteelliset teokset. Puhtaasti asiallinen henki vallitsi näissä kirjoituksissa, mutta jonkunlainen kansanvaltainen tarkoitteluhalu kätkeytyi kuitenkin teollisuudenhaarojen yhteiskunnalle niin tärkeän merkityksen tehostamiseen. Työmiesten toiminnalle annettuun tunnustukseen sisältyi sanoiksi pukeutumatonta niiden olojen arvostelua, joissa he elivät. Ja eräissä yksityisissä tapauksissa saattoi arvostelu puhua aivan kuuluvallakin äänellä. Niin oli laita siinäkin kuuluisassa kirjoituksessa, missä Diderot määritteli päiväpalkkalaisen käsitettä: "Mies, joka tekee työtä käsillään ja jolle maksetaan palkka päivittäin. Tällaiset ihmiset muodostavat suurimman osan kansakuntaa; heidän kohtalostaan tulee hyvän hallituksen ensi sijassa pitää huolta. Jos päiväpalkkalaisen on paha olla, niin on myös paha olla koko kansakunnan."

Tämänlaiset lauseet saattoivat herättää levottomuutta vanhan hallitusjärjestelmän kannattajissa. Kuinka viattomilta yksityiset kohdat lienevätkään näyttäneet erikseen otettuina, niin tunsivat he kuitenkin sisimmässään, että yleissävel oli vaarallinen, ja he ymmärsivät, että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa sävelestä soitto syntyy. Järjestelmää uhkasi välillisesti kaikki, mikä järkähytti sen teoreettisia edellytyksiä: ehdottoman valtiollisen yksinvallan, yhteiskunnallisen ylimysvallan, uskonnollisen dogmivallan ja tieteellisen, kartesiolaisen kaksinaisuuden aatteita. Lujan ja johdonmukaisesti pystytetyn aaterakennelman avulla puolustettiin hallitsevain oikeutta hallita hallittuja. Mikä hyökkäys tahansa, joka suuntautui jotakin yksityistä rakennelman osaa vastaan, saattoi sortaa koko ihanuuden. Oli yhdentekevää, kohdistuiko arvostelu yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin tai sielutieteellisiin opinkappaleihin; pää-asia oli, järkytettiinkö vanhan maailmankatsomuksen liitoksia. Ellei se enää seisonut eheänä ja peloittavana uljaassa korkeudessaan, eivät ihmiset enää niin herkästi antaneet onnensa tukahtua ja vapautensa sortua yksinvaltiaan ehdottomuusperiaatteen, absolutismin, nimessä. Jos koettaa eläytyä niiden ihmisten ajatustapaan, jotka elivät vanhan hallitusjärjestelmän, l'ancien régime'in, aikana, tuntuukin sentähden kuin kuulisi jopa kirjoituksessa aistimusten suhteesta järkeen ja mielikuviin tai käsityöläisten suhteesta vapaihin säätyihin kuiskauksen, joka oli pian paisuva valtavaksi huudoksi: les droits de l'homme! (ihmisoikeudet).

Niin työlästä kuin meidän onkin joskus kuulla tuota kuiskausta, niin oli uhatun järjestelmän edustajilla tarkemmat korvat kuin meillä, ja he ymmärsivät kaiken olevan vaarassa niin pian kuin joku heidän opinkappaltensa kohta alkoi horjua. Sentähden ryhdyttiinkin pian kirkon ja hallituksen taholta vastustamaan tuota suurta sanakirjayritystä kaikilla niillä mahtikeinoilla, joita vielä 18. vuosisadalla oli hallitsevain käytettävänä.

Ensimäiset vainot alkoivat heti tietokirjan ensimäisten niteiden ilmestyttyä. Aluksi oli hyökkäys välillinen, sillä se ei kohdistunut suoraan toimitukseen, vaan erääseen sen avustajaan, pappi de Prades'iin, joka oli Sorbonne'issa esittänyt tarkastettavaksi eräitä sekä jansenistain että jesuiittain mielestä kerettiläisiä väitelmiä. Diderot ymmärsi kuitenkin varsin hyvin, että hänen sanakirjaansa uhkasi kaikki, mitä tehtiin hänen avustajilleen, ja sentähden puhuikin hän pro domo sua, taloaan puolustaakseen, hyökätessään eräässä lentokirjassa, Apologie pour l'Abbé de Prades (Pappi de Prades'in puolustus) jansenistain suvaitsemattomuutta ja jesuiittain oikeauskoisuuskiihkoa vastaan. Ensimäinen myrsky päättyi kuitenkin aivan luonnollisella tavalla siihen, että läheisin asianomainen, pappi de Prades, pakeni Ranskasta ja peruutti häpeällisesti kaikki vaaralliset väitteensä. Mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän menestykseen. He ryntäsivät uudelleen päin ja kävivät nyt suoraan käsiksi sanakirjaan.

Tällä kerralla esiintyivät jesuiitat yksinään, liittymättä hyökkäyksessään vastustajiinsa jansenisteihin. Ja hepä nyt sanan kirjaimellisessa merkityksessä kävivät taistelua pro domo, talonsa tai oikeammin kauppahuoneensa puolesta. Diderot'n tietokirjassa näkivät he nimittäin uhkaavan kilpailijan eräälle omalle yritykselleen, suurelle tietosanakirjalle, joka oli ilmestymispaikastaan saanut nimen Dictionnaire de Trevoux. Jesuiittain selvä liikemiessilmä huomasi kyllä, että saattoi olla hyödyllistä käyttää omaan sanakirjaansa Diderot'n esitöitä. Mahtavien suhteittensa avulla onnistui jesuiittain saada v. 1752 niin paljon aikaan, että ensyklopedian julkaisemisoikeus peruutettiin, ja väitettiinpä heidän toivoneen pääsevänsä panemaan takavarikkoon kaikki Diderot'n käsikirjoitukset, painattaakseen ne sitten häikäilemättä omaan sanakirjaansa. Tällöin eivät he olleet kuitenkaan unohtaneet vain sitä, että — niinkuin Grimm sattuvasti lausui Correspondance littéraire'issään — Diderot'n paperit kyllä saatettiin varastaa, mutta ei koskaan hänen päätänsä eikä hänen neroansa; vaan olivat he myös jättäneet huomaamatta sen seikan, että heidän vastapuolueellaankin saattoi olla mahtavia suojelijoita hovissa, Diderot ja d'Alembert olivat imartelevalla omistuksella osanneet hankkia d'Argenson'in, silloisen sotaministerin, suosion. Lisäksi voivat he luottaa kaikkivaltiaan rouva de Pompadour'in kannatukseen, koska hovijuonittelut sattuivat kärjistymään heidän edukseen. Senjälkeen kuin jesuiittaisät olivat vastustaneet hänen pääsemistään kuningattaren palatsirouvaksi, oli nimittäin kuninkaallinen rakastajatar alkanut tukea filosofeja. Kun hän lisäksi oli sekä kirjallisesti että taiteellisesti sivistynyt nainen, tunsi hän luultavasti muutoinkin mielenkiintoa Diderot'n yritykseen. Osaksi vihasta ensyklopedian vainoojia kohtaan, osaksi sen ansioiden arvostamisesta antoi hän sentähden toimittajain ymmärtää, että he saattoivat erioikeuden lakkauttamisesta huolimatta jatkaa sanakirjansa julkaisemista. Kiellon loukkaamista tultaisiin katsomaan sormien läpi, mutta luonnollisestikaan ei olisi viisasta ärsyttää viranomaisia liian rohkeilla kirjoituksilla.

Sellaisissa olosuhteissa ilmestyi v. 1753 kolmas nide, joka oli niin varovainen, että se suorastaan suututti Voltaire'iä. Kolmella seuraavalla yhtä varovaisella niteellä luovittiin sitten aina vuoteen 1757, mutta silloin puhkesikin myrsky uudelleen, ja nyt kaikilta tahoilta yht'aikaa, hukuttamaan tietokirjaa. Hallitus ja papit uhkasivat sensuurilla, ja suuri yleisö kielsi yritykseltä sen myötätunnon, joka yksinään saattaa antaa voimia kestämään ahdistusta. Taantumus oli päässyt valtaan sen jälkeen kun Damiens oli tehnyt murhayrityksensä Ludvig XV:tä vastaan ja vapaamieliset oli saattanut pahaan huutoon Helvétiuksen kirja De l'Esprit (Älystä), jonka rohkean materialismin katsottiin edustavan koko filosofisen leirin elämänkäsitystä. Lisäksi oli Rousseau vähäpätöisten riitaisuuksien ja kurjien juorujen johdosta julistanut koko maailmalle eroavansa ensyklopedisteista ja siirtyvänsä heidän vastustajainsa puolelle. Ja sitten räjähti maaliskuussa v. 1759 suuri pommi, kun valtioneuvosto aivan yksinkertaisesti lakkautti tietokirjan julkaisemisoikeuden ja kielsi ei ainoastaan uusien niteiden valmistamisen, vaan myös jo valmiiden niteiden myymisen.

Nyt alkoi koettelemuksen aika suuren yrityksen kaikille avustajille, mutta lähinnä hänelle, joka johti työtä ja joka oli ponnistanut kaiken tarmonsa päästäkseen päämääräänsä kaikista vastuksista huolimatta. Mutta Diderot'llekin koitti aika, joka osoitti, mikä hän oli miehiään, ja mikä järkähtämätön, sitkeä sisu hänessä asui. Seuraavina vuosina nousi Diderot'n hahmo valtavaan voimaan, ja hän kohosi yli aikalaistensa näyttäessään kerta kerralta, mihin kaikkeen hän kykeni oman onnensa nojaan jätettynä. Vastoinkäymisissä eli Diderot toimintansa kunniakkaimman vaiheen. Hänen luonteessaan oli paljonkin vikoja, mutta hän kesti arvokkaasti suuren, ratkaisevan yksinäisyyskokeen, johon me joudumme silloin, kun ystävät hylkäävät meidät ja kun katkeruus ja pettymykset jäytävät elinvoimaamme. Silloin nähdään, mistä voimakkain personallisuus on etsittävissä: niiden monien joukostako, jotka väistyvät, tai siitä ainoastako, joka pysyy paikallaan kaikkien muiden taakka kasattuna hartioilleen ja pelkurien halveksunnan painaessa mieltä.

Tätä viimeksi mainittua tunnetta oli Diderot vain liiankin usein saava kokea. Kaksi kuukautta erioikeuden peruuttamisen jälkeen jätti hänet d'Alembert, ja hän menetti täten taitavimman, vaikkeikaan parhaan apulaisensa. Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, oli d'Alembert ollut sanakirjayrityksen valtiomies; hän oli ollut, niinkuin on rumempaa nimitystä käyttäen sanottu, kettuna ensyklopedistain pesässä. Hänen notkeutensa oli hyödyksi, milloin oli kysymyksessä kannatuksen hankkiminen työlle, ja hänen yhteiskunnallinen ja tieteellinen arvovaltansa antoi sille tarpeellista mahdikkuutta. Mutta sellainen arvokas ja kunnioitettu avustaja voi, kuinka hyödyllinen hän liekään myötätuuleen laskettaessa ja luovailtaessa, osoittautua aivan merkityksettömäksi myrskyn noustessa. Sen sai Diderot kokea d'Alembert'in suhteen. "Hänen innostuksensa yhteisen asian hyväksi", lausuu Ducros kirjassaan ensyklopedistoista, "ei ollut milloinkaan ollut ylenmääräinen; sitä hillitsi hänen omien sanojensa mukaan terveyttä silmällä pitävä rovion liiallisen kuumuuden pelko ja vielä enemmän se varovaisuus, joka oli luonteellista hänen epäilevälle älylleen ja kuivaile sydämelleen." Hän saattoi kyllä työskennellä suuren päämäärän saavuttamiseksi, mutta hän piti, niinkuin hän itse tunnusti eräässä Voltaire'ille lähettämässään kirjeessä, enemmän rauhastaan kuin järjen voitosta. Mutta jos hän näin pysyi maltillisena yleistä vääryyttä katsellessaan, niin ei hän sietänyt häntä itseään ärsytettävän. "Pilkkapuheet ja saarnat, joilla meitä ahdistetaan", kirjoitti hän Voltairehlle, "väsyttävät minua, ja tämä ynnä muutamat muut syyt pakottavat minut ainaiseksi luopumaan tuosta kirotusta sanakirjatyöstä." Mitä nämä muut syyt olivat, ei käy ilmi kirjeen jatkosta. Mutta me saamme selityksen tähän eräästä kirjeestä, jonka Diderot vuorostaan lähetti ystävättärelleen, neiti Volland'ille. D'Alembert tahtoi aivan yksinkertaisesti suurempaa palkkiota kuin kustantaja jaksoi maksaa. Sellainen yrityksen kaikkein vaarallisimmalla hetkellä esitetty vaatimus tuntui Diderot'sta pöyristyttävältä, ja syvällä suuttumuksella kuvaili hän jäähyväiskeskusteluaan d'Alembert'in kanssa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan rikkoutuneet lopullisesti, ja d'Alembert antoi vielä ensyklopediaan muutamia pienempiä geometrisiä kirjoitelmia.

Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.

Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan. Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa. Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken. Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan, alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla hiukan tottelematon.

Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua, että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä. Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies, joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä. Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa, siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin. Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian, sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte, joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.

Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v. 1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.

IV.

Diderot'in valitus ei ollut kuitenkaan kaikin puolin oikeutettu. Merkitsi tosin menetystä hänen tilissään, että hän oli ollut niin pitkän ajan uponneena epäitsenäiseen julkaisutyöhön. Mutta hän oli kuitenkin saanut tällä ajalla useita voittojakin, eikä ainoastaan tietämisessä ja kokemuksessa, vaan myös ulkonaisissa eduissa. Vaikkeikaan työ ollut taloudellisesti tuottanut hänelle suuria rikkauksia, niin oli hänen yhteiskunnallinen asemansa sen johdosta toki muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut. Astuessaan tuon suuren yrityksen johtoon oli hän aivan tuntematon kynäniekka, jolla ei ollut minkäänlaisia vaikuttavampia suhteita. Mutta sanakirjan kautta tuli hän tunnetuksi koko kirjallisessa maailmassa. Hän pääsi sen seurapiirin jäseneksi, joka määräsi sävyn elämälle Pariisissa ja koko Europassa. Siten muodostuukin nyt hyvä osa hänen historiaansa niiden seurapiirien historiaksi, joissa hän liikkui. Ja huomattavaa on tällöin, että juuri Diderot'in kirjoituksista saadaan mitä mainiointa ainehistoa näiden kuuluisain keskuksien tuntemiseksi, joissa uuden ajan elämänkatsomusta kehiteltiin ja kypsyteltiin.

Diderot'n Lettres à M:lle Volland tekevät nimittäin paremmin kuin mikään muu säilynyt lähdeteos nykyaikaiselle lukijalle mahdolliseksi muodostaa havaannollisen käsityksen siitä elämästä, jota 18. v. s:lla elettiin ranskalaisissa kodeissa ja ranskalaisissa salongeissa. Ja näiden kirjeiden avulla tutustuu hän myös paraiten siihen mieheen, joka liikkui näissä kodeissa ja salongeissa ja joka harvinaisen suorasukaisesti merkitsi muistiin kaikki, mitä hän niissä näki ja kuuli.

Diderot'n runsaassa tuotannossa ei minun nähdäkseni ole toista teosta, joka voisi mielenkiinnon puolesta kilpailla niiden 139 kirjeen kanssa, mitkä hän vv. 1759-1774 lähetti neiti Volland'ille ja mitkä vasta vuonna 1830 tarjottiin yleisön käsiin painattamalla Pietarin Keisarillisessa Kirjastossa säilytetyt alkuperäiset kappaleet. Vain niiden avulla pääsemme täydellisesti ymmärtämään, miksi hänen aikalaisensa puhuivat niin suurella ihastuksella hänen kaunopuheisuudestaan ja hänen viehättävästä olemuksestaan. Tuttavallisesti, usein liiankin tuttavallisesti kirjoitellessaan vuosien mittaan lukijattareile, joka oli samalla kertaa hänen rakastajattarensa ja hänen ystävänsä, on Diderot tietämättään jättänyt olemuksestaan jälkimaailmalle kuvan, joka elävyydessään ja näköisyydessään on voittamaton. Maailmankirjallisuudessa ei luultavasti ole useatakaan kirjaa, jota kävisi kirjailijan personallisuutta paljastavan luonteensa puolesta vertaaminen neiti Volland'ille lähetettyihin kirjeisiin. Minä tunnen ainakin vain yhden teoksen, jonka haluaisin asettaa niiden rinnalle: James Boswell'in Samuel Johnson-elämäkerran.

Tämä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisin kirjailijaelämäkerta muistuu mieleen Diderot'n kirjeitä lukiessa. Johnson ei ole tosin Diderot'n tavoin lahjoittanut meille suoranaista omatekoista muotokuvaa, sillä hänen apulaisensahan on merkinnyt muistiin jokaisen sanan, minkä hän päästi leveästä suustaan. Mutta Boswell'in tunnontarkkuus on antanut hänen merkinnöilleen suorastaan alkuperäisen soinnun, ja meistä on kuin kuuntelisimme vielä nyt omin korvin niitä keskusteluja, joissa tri Johnson johti puhetta mahdikkaalla varmuudellaan. Välitön, puhtaasti impressionistinen menettelytapa, joka ei pelännyt vuorosanojen piirtämistä tuoreeltaan lyhennyskirjoituksella vaikkapa kalvosimiin, on puhaltanut Boswell'in teokseen sen kuolemattoman elinvoiman. Ja suuresti ottaen on Diderot'kin käyttänyt samanlaista menettelytapaa kertoessaan heti päivällisen tai illanvieton jälkeen ystävättärelleen kaikki, mitä oli tapahtunut ja mistä oli puhuttu. Hän on istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, pää täynnä kirjavia vaikutelmia, päästääkseen poissaolijan ajatuksissaan ottamaan osaa kaikkiin hänen elämyksiinsä. Niin on hän sukaissut maalaavin sanoin kepeitä hahmopiirroksia illan seurueesta ja antanut kunkin tuoda lisänsä keskusteluun. Mutta enimmiten ja mieluiten on hän kirjoittanut itsestään, sillä kunnon Diderot'kaan ei ole vailla turhamaisuuttansa, ja jos hän on sattunut keksimään jonkun onnellisen ajatuksen, pitää hänen Sophie'nsa saada tietää siitä ennen kaikkia muita. Sentähden pitää paikkansa hänestäkin se, mitä on sanottu tri Johnsonista, että "hän on tullut luoksemme läpi vuosisatojen puhellen".

Diderot'n keskustelun sanottiin olleen viehättävämpää kuin hänen kirjoituksensa; hän oli tuokiosepittäjä, joka oli paraiten itseään silloin kun hän oli välittömimmillään, ja sentähden on hänen kirjeistään tullut hänen etevin kirjallinen teoksensa. Niitä lukiessa on kuin saisi aavistuksen hänen kaunopuheliaisuutensa purkautuvasta luonteesta, tuosta tulivuorenvoimasta, joka Taine'in sanaa käyttääksemme kuljetti katkeamattomana virtana mukanaan kaikkea, mitä mahtui Diderofn päähän, "tulta ja hehkuvaa laavaa ja maan uumenista nousevaa jaloa malmia ja kuonaa ja liejua ja lokaa kirjavassa mylläkässä". Neiti Volland ei ollut turhan kaino eikä Diderot'kaan ollut arka — sentähden onkin kirjekokoelmassa pitkiä pätkiä, joita ei käy kääntäminen eikä selostaminenkaan. Mutta kaikesta siitä, mikä on näissä kirjeissä mautonta ainakin meidän aikamme käsitystavan mukaan, nousee sitä täydellisempänä sen miehen kuva, jonka virheitä en minä ole suinkaan tahtonut salata enkä lieventää. Ja kaiken sen ohella, mikä vaikuttaa arkipäiväiseltä tai suorastaan loukkaavalta, on niiden kirjavalla sisällöllä tarjottavanaan mitä yllättävimpiä sattuvan havainnon tai väräjävän tunteellisuuden aatteita. Siinä on sekaisin arveluttavia kaskuja ja filosofisia mietteitä; siinä on opiskeluajatuksia ja matkamuistelmia, jotka väliin paisuvat kaihomielisen runollisiksi romanttisen maisemaluonnon kuvauksiksi; siinä on pieniä uutelonkatkelmia siveysopillis-sielutieteellisiä omantunnonkysymyksiä harkitsevien tuumiskelujen rinnalla; siinä on musiikkia ja runoutta ja rakkautta; siinä on lakkaamatta uudistuvia kärsimättömän odotuksen ilmaisuja rakastetun kirjeiden viipyessä; ja sen pahempi on siinä myös melkein yhtä usein palaavia valituksia niistä vatsan häiriöistä, joita parooni Holbach'in suurilla päivällisillä nautittu liian hyvä ja houkutteleva ruoka on aiheuttanut. Mutta ennenkaikkea on siinä joukko meille arvaamattoman tärkeitä kuvauksia Diderot'n pariisilaisesta perheestä, hänen langreslaisesta lapsuudenkodistaan ja niistä kaupunki- ja maalaistaloista, joissa hän oleskeli ystäviensä vieraana.

Huvittavimmat näistä kuvauksista ovat ne, jotka koskevat parooni Holbach'in ja rouva d'Epinay'n kodeissa liikkuvaa seuraelämää. Näiden ystävien maatiloilla oleskeli hän vuosittain useampia viikkoja peräperää, ja kumpaisessakin paikassa joutui hän kosketuksiin samoinajattelevien kanssa, joiden piirissä hän viihtyi kuin kotonaan. — Grandval, Holbach'in asunto, oli suuri ja rikas linna, missä äärimmäiseen uskontunnustukseen lukeutuvat filosofit tiesivät aina saavansa vieraanvaraisen vastaanoton. Isäntä esiintyi itsekin kirjailijana, vaikkei hänen tuotteitaan nykyään enään monikaan lukene. Mutta hänen mieskohtainen vaikutuksensa merkitsi paljon enemmän kuin hänen kynäilynsä, ja häntä muistellaan hänen hyvien päivällistensä takia paljon enemmän kuin hänen kirjojensa. Hän on ruokkinut "die Besten seiner Zeit", ja sentähden tulee hän elämään kautta kaikkien aikojen. Hänen pöydässään oli keskustelusävy vapaampi kuin missään muussa salongissa. Pauhattiin "taika-uskoa" vastaan ja vainottiin melkein vihaten sitä jumalaa, johon ei enää sanottu uskottavan. Holbach'ista oli jumalankieltäminen pyhä asia, ja hän ilmaisi materialistista maailmankäsitystään tahallisen kyynillisesti. Mutta huolimatta kaikesta hänen pakanuutensa epämiellyttävästä asentelusta oli hän kuitenkin nuhteeton ja sävyisä mies, jonka hyväntahtoisuutta hänen ystävänsä pitivät suuressa arvossa. Diderot ei väsykään neiti Volland'ille ylistämästä Grandvarin miellyttävää elämää, siellä kun työ ja seurahuvitus teki päivät rikkaiksi ja vaihteleviksi. Hänen kirjeitään lukiessa saa viehättävän käsityksen siitä voimakkaasta älyllisestä elämästä, mitä elettiin näiden tiedonjanoisten ja keskusteluhaluisten ihmisten parissa, jotka aamupäivisin istuivat kukin häiriintymättömässä ja innokkaassa työssään — söivät sitten runsaan aterian — kävelivät ja haastelivat — kuuntelivat soitantoa illalliseen asti — ja alkoivat sitten loppumattoman iltapakinansa — jota jatkettiin vielä kauvan senjälkeen, kun oli lähdetty salongista — käytävissä matkalla ylempien kerrosten makuuhuoneisiin — ja lopuksi vielä portaissa, missä seisottiin kynttilät kädessä kykenemättä eroamaan ennenkuin oli päästy asian päähän. Ja yö kuluu — ja vaha palaa loppuun kynttilänjaloista, mutta puhetta, puhetta sitä riittää.

La Chevrette'issä, missä rouva d'Epinay piti pientä hoviansa syyskausina, ei Diderot koskaan päässyt niin läheiseksi kuin Holbach'in talossa. Pitkät ajat oli hän tahallaan karttanut joutumasta tekemisiin tuon kirjallisen naisen kanssa, joka silloin piti Rousseau'ta merkillisimpänä eläimenä salongissaan. Mutta sitten kun sekä rouva d'Epinay'stä että Diderot'sta oli tullut Jean Jacques-raukan vihollisia, syntyi heidän välilleen vähitellen jonkunlainen ystävyys. Heidän yhdyssiteensä oli parooni Grimm, rouva d'Epinay'n rakastaja, joka koko elämänsä ajan pysyi Diderot'n läheisimpäna ja uskollisimpana ystävänä. Grimm'in seurassa vietti Diderot pitkiä aikoja rouva d'Epinay'n vieraana La Chevrette'issä. Ja niinpä tapahtui, että me olemme Diderot'n avulla päässeet tutustumaan kaikkiin muihinkin vieraisiin, jotka loivat loistetta rouva d'Epinay'n salonkiin.

Diderot'n neiti Volland'ille lähettäneissä kirjeissä ei meidän kuitenkaan tarvitse joutua kosketuksiin niiden sotkuisten juonittelujen kanssa, jotka synkensivät niin suuren osan rakastettavan emännän elämää. Me vain seuraamme näitä ihmisiä heidän jokapäiväisissä toimissaan tai oikeammin heidän jokapäiväisessä toimettomuudessaan, olkoon sitten kysymys vaelluksista puistossa ja kävelyretkistä tai ajelumatkoista ja lemmenleikistä ja pienistä kiistoista, jotka johtavat sovintoon seuraavan päivän auringon paistaessa tähän keveään elämään. Ketään ei unohdeta näissä kirjeissä, ei edes puistolammikon joutsenia eikä pientä Pouf-koiraa, jonka Diderot ikuistuttaa herkällä kuvauksellaan. Niin elävä ja niin täydellinen on Diderot'n impressionistinen yksityiskohtain maalailu, ettemme me enempää kuin aikanaan neiti Volland menetä juuri mitään kaikesta siitä, mitä tapahtui La Chevrette'issä 1750-luvun kesäkuukausina.

Seurustelu Grimm'in ja rouva d'Epinay'n kanssa johti Diderot'n uuteen hänen kirjailijatoimintansa vaiheeseen. Hänet houkuteltiin nimittäin avustamaan n.s. Correspondance litteraire'iä, sanomalehtiyritystä, jota hoiti ystävä Grimm ja johon myös rouva d'Epinay otti tehokkaasti osaa.

V.

Tämä n.s. kirjallinen kirjevaihto oli lyhyesti sanoen eräänlainen aikakauslehti, joka ilmestyi Pariisissa kahtena numerona kuussa ja jota jaettiin tilaajille eri maihin, Italiasta etelässä aina Ruotsiin ja Venäjälle pohjoisessa. Mutta se erosi meidän päiviemme aikakautisjulkaisuista jyrkästi ylimyksellisiin piireihin rajoittuvan levenemisensä puolesta. Sen tilaajat olivat melkein yksinomaan ruhtinaallisia henkilöitä, jotka maksoivat kukin osaltaan vaihtelevia summia, Puolan kuninkaan 400 frangista Venäjän Katariinan 1500 frangiin asti. Tehtävältään muistutti siis tämä aikakauslehti varsin läheltä niitä säännöllisiä yksityisselostuksia, joita monet ulkomaalaiset hallitsijat tilasivat 18. v.s:lla Pariisin kynäilijöiltä, pysyäkseen näiden kertomusten avulla maailman pääkaupungin muotien, teatteritapahtumien ja kirjallisten uutuuksien tasalla. Melchior Grimm olikin alottanut toimittajauransa ottamalla erään ystävänsä puolesta huolehtiakseen kirjeistä, joita tämä oli sitoutunut säännöllisesti lähettämään eräisiin saksalaisiin ruhtinashoveihin. Mutta kun Grimm oli käytännöllinen ja tarmokas mies, ei hän kauvaakaan tyytynyt palvelemaan vain muutamien hallitsijahuoneiden kirjallisena hovihankkijana, vaan laajensi tilaajiensa piirin kauvas yli Saksan valtakunnan rajojen. Siten lisäsi hän vuotuisia tulojaan ja siten saattoi hän myös parantaa sen tavaran laatua, jota hän tarjosi. Muuttamatta vähääkään lähettämiensä selostusten yksityistä luonnetta — huomattava nimittäin on, että hänen lehteänsä jaettiin vain käsinkirjoitettuina kappaleina — kykeni hän näin kohottamaan kirjevaihtonsa ajan etevimmän kirjallisen aikakautisjulkaisun arvoon. Niillä lehdillä, jotka hänen suuresta kirjoitustoimistostaan lähtivät Europan hoveihin ja joita siellä lukivat sekä ruhtinaat että johtavat kirjailijat ja makutuomarit, työskenteli Grimm tehokkaammin ranskalaisen sävyn maailmanvallan hyväksi kuin kukaan julkisten sanomien toimittaja. Ja sitten kun nämä käsinkirjoitetut lehdet on 19. v. s:lla painettu — niistä onkin syntynyt pitkä rivi vankkoja niteitä — ovat ne myöhempien aikojen lukijoille paljastaneet Pariisin elämän 1700-luvulla niin perinpohjaisesti, että tuskin mikään muu samanaikainen julkaisusarja kykenee siinä suhteessa kilpailemaan niiden kanssa.

Että Grimm'in kirjevaihto tuli sisällöltään niin runsaaksi ja vaihtelevaksi kuin se tuli, johtui kyllä jossain määrin toimittajan omista ansioista, sillä Grimm oli monipuolinen ja kyvykäs kynäilijä, vaikkei häntä voidakaan lukea ajattelijain tai runoilijain joukkoon. Mutta sittenkin onnistui hänen ennen kaikkea ihmeellisellä lahjakkaiden miesten keksimistaidollaan kohottaa aikakauslehtensä siihen korkeaan asemaan, mikä sillä oli. Hänellä oli synnynnäisen johtajan vainu kätkössä viruvien kykyjen etsimisessä ja vaistomainen varmuus oikean tehtävän löytämisessä jokaiselle yksityiselle avustajalleen. Lisäksi oli hän ponteva mies, joka osasi hyötyä ystäväinsä työkyvystä yhtä paljon kuin omastaan. Ja kun Diderot, jos kukaan, ei kitsastellut leiviskällään, niin saattoikin tapahtua, että Grimm heitti lehtensä pitkiksi ajoiksi rouva d'Epinay'n ja Diderot'n käsiin, viipyessään itse matkoilla. Hän sai Diderot'in suostutetuksi jäljennyttämään painamattomat romaaninsa Jacques le Fataliste'in ja La Religieuse'in kirjevaihtoon, voidakseen siten tarjota pienelle lukijapiirilleen kaksi tuotetta, joista ei suurella yleisöllä ollut minkäänlaista tietoa. Ja hän saavutti suuren, kaikiksi ajoiksi muistettavan toimittajamenestyksensä houkutellessaan v:sta 1759 alkaen Diderot'n sepittämään tuon käsinkirjoitetun aikakauslehden tilaajille säännöllisiä arvosteluja niistä suurista maalaus- ja kuvanveistonäyttelyistä, joita 18. v. s:lla joka toinen vuosi järjestettiin Pariisiin. Tehdäkseen ystävälleen palveluksen — ja osaksi ehkä myöskin omassa sielussaan elvyttääkseen niiden aikojen muistoja, jolloin hän nuorena kiertolaisena oli maleksinut maalarien ja kuvanveistäjäin työpajoissa — antautui Diderot taidekirjailuun, josta muodostui hänen tuotantonsa tunnetuimpia ja meidän päivinämmekin luetuimpia osia.

Kun nimittäin monien Diderot'n muiden teosten osaksi on tullut klassillisten suurteosten tavallinen kohtalo: niitä ylistävät monet, mutta lukevat harvat, on hänen kirjoitelmillaan maalauksesta ja kuvanveistosta aina ollut taattu yleisönsä taiteilijain ja arvostelijain piirissä. Tällä en tahdo kuitenkaan sanoa, että niitä olisi siellä yksinomaan ihailtu. Kaukana siitä. On kyllä kirjoittajia, jotka ovat kehuneet Diderot'ta uudemman kirjallisuuden ensimäiseksi varsinaiseksi taidearvostelijaksi, kun taas toiset ovat sanoneet hänen artikkeliensa olevan varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka kuvaamataiteiden arvostelua ei tule kirjoittaa. Mutta hänen menettelytapansa kiittäjät ja laittajat ovat kuitenkin siinä suhteessa yksimielisiä, että he antavat tunnustuksensa sille suurenmoiselle kirjailijakyvylle, millä Diderot on hoitanut kirjeenvaihtajatointansa suurista näyttelyistä puhuessaan. Ja ken huvikseen lukee näitä pian 200 vuotta vanhoja taidekronikoita, hänen ei tarvitse niin vakavasti huolehtia siitä, missä määrin ne pitävät yhtä vallitsevien taideteoriojen kanssa, sillä kirja on yhätikin täynnä elämänlämpöä, ja se merkitsee lopultakin enemmän kuin lait ja profeetat.

On muutoin helppo ymmärtää, ettei Diderot olisi voinutkaan kirjoittaa taidearvosteluansa niiden periaatteiden mukaan, joita käytetään johonkin nykyaikaiseen näyttelysalonkiin tuotuja taide-esineitä käsiteltäessä. Diderot'n kirjoituksethan levisivät melkein yksinomaan sellaisen yleisön keskuuteen, jolla ei ollut tilaisuutta itse nähdä käsiteltyjä tauluja eikä veistoksia ja jolta ei siis voinut vaatia suurempaa kiintymystä taideteosten teknillisiin ominaisuuksiin. Niissä olosuhteissa menetteli hän kaiketikin vain oikein kun hän otti tehtäväkseen tarjota lukijoilleen niin tarkkoja ja havaannollisia kuvauksia kuin mahdollista ja elävöittää kuvauksia kertomalla kaikenlaisia juttuja taiteilijoista ja siroittamalla siihen väliin pieniä mietelmiä esitetyistä aiheista ja lyyrillisiä, usein hiukan elegisiä vuodatuksia villin luonnon kauneudesta eli romanttisen maiseman tenho voimasta. Hänen kirjoitelmansa olivatkin sentähden useissa tapauksissa näytteille asetettujen taideteosten johdosta pikemmin kuin niistä itsestään syntyneitä pakinoita, ja niinpä onkin käsitettävää, miksi hänen näyttelykronikoitaan on sanottu huonoiksi malleiksi nykyaikaisille taidearvostelijoille.

Ne, jotka ovat ankarimmin tuominneet Diderot'n kuvaamataidekirjoitelmia, eivät ole kuitenkaan ottaneet riittävästi huomioonsa, että se maalaustaide, josta hänen oli puhuttava, houkutteli tunteistelevine, huvittavine tai mahtipontisine aiheineen aivan harvinaisen voimakkaasti käyttämään puhtaastaan kirjallista tulkintaa. Jos hän sepitti pikku-uuteloita selittääkseen Greuze'in ja Chardin'in tai Boucher'n, Fragonard'in ja Baudoin'in tauluja, niin ei maalareilla itselläänkään ollut siinä mitään valittamisen syytä. Heille oli vain eduksi, että heidän puhtaasti kirjallisia kuvasepitelmiään tulkitsi arvostelija, joka ehkä suuremmalla oikeudella kuin moni meidän päiviemme taidekirjailija olisi saattanut itseensä sovittaa Théophile Gautier'n kuuluisan lauseen: "Je suis un homme pour qui le monde visible existe" (Minä olen mies, jolle näkyvä maailma on olemassa), Diderot'lla oli nimittäin enemmän kuin useimmilla hänen aikalaisillaan ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä taidearvostelijan henkisessä varustuksessa. Hänellä oli silmän terävyys tavallista paljoa suurempi, ja silmänsä muistin oli hän kehittänyt suorastaan hämmästyttävän varmaksi. Huolimatta suuresta mieltymyksestään kertovaan taiteeseen kykeni hän sentään arvostamaan sellaistenkin taulujen puhtaasti maalauksellista tunnetta, joista puuttuivat niinkin tyystin kaikki kirjalliset tai kuvittavat ainekset kuin esim. Chardin'in hiljaiselotauluista. Mitä enemmän hän askarteli maalauksen ja kuvanveiston kanssa, sitä enemmän oppi hän myös — ehkei vähimmin sentähden, että hän oli niin halukas ottamaan vastaan vihjauksia taiteilijoilta itseltään — huomaamaan puhtaasti teknillisiä ansioita ja puutteita. Hänen myöhäisemmät näyttelykronikkansa ovatkin paljon ammattimaisempia kuin aikaisemmat, ja hän kasvatti siten yleisöään sitä mukaa kuin hän itse kehittyi.

Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, että niinä yli 20 vuotena, joiden kestäessä Diderot harrasti taidearvostelua, hänen kirjoituksiinsa tunkeutui vähitellen yhä enemmän ja enemmän moralisoivia aineksia. Entisestä seikkailijasta, joka oli nuoruudessaan joutunut vikapääksi erääseen ranskalaisen kirjallisuuden säädyttömimpään romaaniin, oli nyt tullut vanha mies, jolla oli oma tytär kasvatettavanaan. Sikäli kuin tämä nuori tyttö varttui vuosiltaan, kasvoi myöskin hänen isänsä taipumus tuomita kaikkea epäsiveellistä taidetuotantoa. Sellaisesta hyveintoilusta ei luonnollisesti olisi itsessään mitään sanomista, sitäkin vähemmän, kun hyvä joukko 1700-luvun naiskammiomaalareita ansaitsi kylläkin ripitystä irstaista sepitelmistään. Mutta siitä huolimatta ei ole kuitenkaan järjetön se väite, että Diderot joutuu huonompaan valoon siveellisyyskiivailussaan kuin jos hän olisi jättänyt sellaiset asiat syrjään taidearvostelussaan. Hän eli kevytmielisenä aikana, ja hänen mielikuvituselämänsä oli, niinkuin olen jo usein huomauttanut, saanut tartunnan yleisestä tapainturmeluksesta. Sentähden saattaakin hän keksiä irstaisuutta sellaisissakin taideteoksissa, jotka tavallisesta katsojasta näyttävät siveellisessä suhteessa täysin moitteettomilta. Puhtaasti tarkastelevaa, intohimotonta kuvaamataiteen näkemystä, joka saa sekoittumattoman ilonsa viivojen, muotojen, värien ja valon yhteissoinnusta, ei hän kyennyt omaksumaan. Hänen olemuksensa oli liian rauhaton salliakseen hänen syventyä pelkästään esteettiseen nauttimiseen.

Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen. Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden — jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.

VI.

Diderot'n teatteriharrastus oli ilmennyt jo varhain. Seikkailevassa nuoruudessaan oli hän uneksinut rupeavansa näyttelijäksi, ja jo hänen ensimäisissä kirjoituksissaan tavataan, kuten ennen on mainittu, monta todistusta siitä, että näyttämön maailma oli hänen sydäntään lähellä. On kuitenkin huomattava, ettei näissä kirjoituksissa vielä suorastaan vaadittu vanhojen huvinäytelmä- ja murhenäytelmätyyppien korvaamista uusilla näytelmärunouden muodoilla. Vasta melkoista myöhemmin, siihen aikaan, jolloin hän julkaisi tietosanakirjaansa, puuttui hän vakavasti niihin teatterin uudistamispyrintöihin, joita oli 1700-luvun keskivaiheilla ollut huomattavissa Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Käyttäen mallinaan Lillo'n ja Moore'in porvarillista näytelmää, jota jo v. 1755 Lessing oli jäljitellyt Miss Sarah Sampson'issaan, kirjoitti hän v. 1756 tunteistelevan ja opettavan näytelmän Le Fils naturel (Lehtolapsi). Ja tätä ensimäistä yritystä seurasi v. 1758 toinen, vielä tunteistelevampi ja opettavampi kappale Le Père de famille (Perheenisä), jolla hän saavutti niin täydellisen itkumenestyksen, että sitä esitettäessä nähtiin yhtä monta kyynelkasteista nenäliinaa kuin oli katsojiakin.

Näitä kahta näytelmää en aijo tässä ryhtyä laajemmin arvioimaan. Riittää, kun sanon, että Perheenisä sisältää muutamia hyvin sattuvia kuvauksia porvarillisesta elämänpiiristä, ja että Diderot, joka taidearvostelussaan ennenkaikkea suosi elävästi sommiteltuja tauluja, osasi itse teatterikappaleissaan luoda kuvaelmantapaisia näyttämökuvia, Aikalaisille oli uutta se, että katsomosta saatiin nähdä todellisuutta uskollisesti noudattava sisäkuva, missä ajan pukuihin pukeutuneet ihmiset liikkuivat ja muodostivat ryhmiä samalla tavoin kuin suosituissa laatumaalauksissa. Kappaleessa oli varsinkin muuan shakkipelikohtaus ja toinen kohtaus, joka esitti perheenisää ottamassa aamusella vastaan talon liiketuttavia, mitkä silmälle tarkoiteltuine vaikutuskeinoineen tehosivat yleisöön, joka ei ollut tähän asti saanut teatterissa nauttia pienimmästäkään todellisuuskuvittelun haameesta. Kun lisäksi juonessa oli runsaasti sitä tunteellisuutta ja hyveintoilua, jotka harvoin olivat vaikuttamatta 1700-luvun teatterissakävijöihin, niin voikin helposti ymmärtää, että Le Père de famille sai monet täydet huoneet. Mutta nykyaikaisen teatterinjohtajan ei olisi suinkaan viisasta ottaa tätä kappaletta ohjelmistoonsa, sillä mikä oli uutta Diderot'n vuosisadalla, on jo liian nukkavieruksi kulunutta esitettäväksi meidän päivinämme näyttämövalossa. Ja se välitön, näytelmää tukeva elämä, joka tekee vanhanaikaisetkin kappaleet esityskelpoisiksi, on sen pahempi pysytellyt poissa Diderot'n tuotteesta. Sentähden tarjoavatkin vain muutamat yksityiset Perheenisän kohtaukset jonkunlaista historiallista mielenkiintoa, kun sitävastoin Lehtolapsi on alusta loppuun niin toivottoman ikävä, ettei sitä soisi ajanvietelukemiseksi edes vihamiehelleen.

Aikaansa kuvastelevina tuotteina voi kuitenkin Diderot'n näytelmillä olla paljon opetettavaa meille, huolimatta kaikesta niiden puhistuneesta sanamahtailusta ja kaikesta niiden tunteilusta. Niissä ei ole tosin itsenäistä runollista elämää, mutta ne ansaitsevat huomiotamme sellaisen kirjailijan kokeina, joka on näytelmän alalla ensi sijassa teoretikko ja vasta toisessa sijassa runoilija. Mitä Diderot tosiaankin sai aikaan, merkitsee tässä suhteessa paljon vähemmän kuin mitä hän aikoi, s.o. kuin ne periaatteet, joita hän tahtoi valaista, ja se menettelytapa, josta hän tahtoi antaa näytteen. Ohjelma huvitti häntä enemmän kuin itse työ — se käy kylläkin selvästi ilmi siitä, että tarkoitus lakkaamatta paistaa näytelmien vuoropuhelusta. Ja tätä seikkaa todistaa vielä paremmin kirjailijan into itse selitellä teostaan. Diderot oli ennenkaikkea arvostelija, ja sentähden oli hän tuskin saanut teatterikappaleensa valmiiksi, kun hän jo kävi niitä tulkitsemaan. Kenellä on oikean arvostelijan vaistot veressään, hänhän ei voi jättää edes oman mielikuvituksensa tuotteita uhraamatta arvostelun erittelyhalulle. Niin varustettiinkin Le Fils naturel ja Le Père de famille selittävillä jälkikirjoituksilla, pitemmällä kuin itse näytelmät. Eikä minun tarvitse sanoa, että nämä jälkikirjoitukset ovat paljon huvittavampia, paljon omintakeisempia ja paljon välittömämpiä kuin nuo epäonnistuneet näytelmät. Siitä, mitä hän on kirjoittanut omista teatterikappaleistaan, voi paljon paremmin kuin kappaleesta itsestään muodostaa käsityksen niistä näytelmäihanteista, jotka pyrkivät näkyville ajan virrasta ja joita Diderot, rientäessään aina eteenpäin joutuisimpien joukossa, oli kerkeämpi huomaamaan ja kiihkeämpi toteuttamaan kuin kukaan muu.

Kun Englannissa ja Saksassa oli kerran alettu rikkoa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka vaati, että vain kuninkaat ja ruhtinaat saivat esiintyä murhenäytelmissä, kun sitävastoin porvarillisten luokkien elämää voitiin käsitellä vain huvinäytelmissä ja ilveilyissä, niin oli luonnollista, että Diderot tulisi liittymään näihin uudistuspyrkimyksiin. Ken oli niin kaunopuheisesti asettunut puolustamaan käsityöläisten etuja ja ken oli niin innokkaasti toiminut käsityön merkityksen kohottamiseksi, hänhän ei aivan yksinkertaisesti voinut pysyä syrjässä silloin kun oli kysymys, niinkuin joskus on sanottu, "porvariston julistamisesta oikeutetuksi saamaan osakseen vakavan näytelmän kunnian". Diderot ei olisi ollut Diderot, ellei hän olisi tahtonut teatterikappaleissaan osoittaa, että traagillisia tapauksia voi sattua keskiluokan kodeissa yhtä hyvin kuin hoveissakin. Hän, joka oli niin innokkaasti tutkinut kaikkia erilaisia käsitöitä ja jota oli huvittanut eri ammattien elin- ja työolojen lakkaamaton vaihtelu, hän ei saattanut myöskään tyytyä klassillisen näytelmän yleistäviin, melkein kohteettomiin ihmistyyppeihin. Tarmokkaammin kuin kukaan ennen huomautti hän siitä, että se traagillinen ja koomillinen ihannoiminen, jota näytelmä oli tähän asti tavoitellut, oli saanut elämänkuvauksen menettämään rikkautta enemmän kuin voittamaan yleispätöisyyttä. Sen uuden näytelmän, jonka puolustajaksi Diderot ryhtyi, ei sentähden pitänyt esittää ihmistä itsessään, l'homme en soi, vaan ihmistä sellaisena, miksi hänet ovat muodostaneet ympäröivät olot, ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Sen sankarien ei pitänyt olla joidenkin vanhojen tai kaukaisten valtakuntien kuninkaita, eikä myöskään arvoltaan ja asemaltaan tuntemattomia yleisten paheiden tai heikkouksien edustajia; vaan niiden piti olla perheenisiä, kirjailijoita, upseereja, kauppiaita, kansalaisia ja herrasmiehiä y.m. pikemmin kuin tyypillisiä ihmisiä. Heidän elämäänsä piti esittää kaikkine suurine ja pienine, tavallisen ihmisen oloa myllertävine ristiriitoineen. Ja tähän esitykseen oli mahdutettava tarpeellinen määrä tunteellisuutta ja siveellisesti kasvattavaa opetusta.

Nämä Diderot'n ohjelman kohdat toteutuivatkin ennenpitkää varsin yleisesti 18. v. s:n näytelmäkirjallisuudessa. Diderot saa hyvin suuressa määrässä kantaa edesvastuun kaikista niistä traagillista ylevyyttä puuttuvista murhenäytelmistä ja koomillista hilpeyttä kaipaavista huvinäytelmistä, jotka valtasivat eurooppalaiset teatterit 1700-luvun lopussa, siksi kunnes niiden vallan mursivat Goethen ja Schillerin uusantiikinen murhenäytelmätyyppi ja se uusi huvinäytelmä, jonka Englannissa loivat Goldsmith ja Sheridan ja Ranskassa Beaumarchais. Mutta jos "Perheenisän" ja "Lehtolapsen" antama esimerkki osoittautui siten turmiolliseksi kirjalliselle kehitykselle, niin ei tule unohtaa, että paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia. Jos tämän lajin arvoa aikaisemmin alensivat monet matalat, tunteilevat kappaleet, niin on sen nostanut uudelleen kunniaan suuri nykyaikainen näytelmäkirjallisuus, joka on kauvan Diderot'n kuoleman jälkeen todistanut, että hän kuitenkin oli suuresti katsoen osunut oikeaan aavistellessaan teatterin uusia tehtäviä ja tulevaisuudenmahdollisuuksia.

Oikein arvostellaksemme Diderot'n näytelmäkirjailijatointa, tulee meidän lisäksi huomata, että hän vain kahtena ikävuotenaan työskenteli teatteria varten. Jos ensyklopediahuolet olisivat suoneet hänelle enemmän aikaa, olisi hän ehkä vähitellen kyennyt paremmin hallitsemaan näytelmän tekotaitoa. Siinä suhteessa onkin kuvaavaa, että "Perheenisä" osoittaa melkoista suurempaa kypsyyttä kuin kaksi vuotta aikaisemmin sepitetty "Lehtolapsi", ja että Diderot'n onnistunein näytelmäkoe on muuan pieni tuokiosepitelmä 1770-luvulta, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen käsikirjoitustensa joukosta. Huolimatta näistä tosiasioista ja huolimatta niistä mainioista näytelmää koskevista ajatuksista, joita Diderot esittää tutkielmissaan, en kuitenkaan usko maailman menettäneen hänessä suurta teatterirunoilijaa. Häneltä puuttui m.m. se keskitetyn, harkitsevan sommittelun kyky, joka on välttämätön, jos mieli näytelmän muutamien tuntien ajan kiinnittää katsojain tarkkaavaisuutta. Hänen lahjakkuutensa oli kaikesta rikkaudestaan huolimatta ylipäänsä liian katkelmallista, jotta hän olisi kyennyt luomaan eheitä ja lujia runoteoksia. Mutta yksi näytelmäkirjailijan edellytys oli hänellä sentään kehittyneempikin kuin useilla muilla, sillä hän kykeni, milloin vain tahtoi, kirjoittamaan sujuvaa, luonnollista ja eloisaa vuoropuhelua. Teatterikappaleissaan ei hän sitä, sen pahempi, tahtonut, sillä niissä oli hänestä ennenkaikkea oltava tunteellinen, kaunopuheinen ja jalohyveinen. Mutta kun hän sai olla lainkaan ajattelematta yleisön arvostelua ja vain ystäviään varten kirjoitella mietteitään sellaisista filosofisista, uskonnollisista tai siveellisistä kysymyksistä, joita ei sensuuri olisi sallinut hänen käsitellä painetuissa teoksissa, osui hän aivan etsimättä siihen juttelusävyyn, joka oli hänen paras ilmaisukeinonsa. Ja tuloksena tästä oli joukko näytelmäntapaisia vuorokeskusteluja, jotka sisältönsä puolesta kuuluvat tieteen alaan, mutta jotka muodoltaan ovat n.s. kaunokirjallisuutta, vieläpä suuremmalla oikeudella kuin useimmat muut Diderot'n teokset.

VII.

Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa. Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n sana Diderot'n Le Neveu de Rameau'sta, että tämä vuoropuhelu on lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä, tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita. Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja, kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltä Le rêve de d'Alembert, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen luonnonfilosofian peruskysymyksistä.

Vuorokeskustelu D'Alembert'in uni jakautuu kahteen lukuun tai, tekisi melkein mieli sanoa, kahteen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä johtaa Diderot itse puhetta, d'Alembert'in vain muutamilla epäilevillä lauseilla keskeyttäessä hänen kaunopuheliaisuutensa tulvaa. Käy selville, että Diderot'n huomio on eräiden fysiologisten ja lääketieteellisten teosten johdosta kohdistunut uusimpiin elimellisen elämän syntyä käsitteleviin teorioihin. Näistä teorioista katsoo hän saaneensa ratkaisevan todistuksen kartesiolaisen kaksinaisuusopin pätemättömyydestä, jota oppia hän oli jo aikaisemmissakin kirjoituksissaan vastustanut. Sillä vakuuttamisinnolla, joka on hänelle ominainen, koettaa hän nyt saada d'Alembert'in ymmärtämään, ettei ruumiin ja sielun, eli, niinkuin ajan filosofisen kielenkäytön mukaan sanottiin, ulottuvan aineen, substanssin, ja ajattelevan aineen välillä ollut mitään oleellista eroa. Eihän ollut mahdollista osoittaa, missä elämä alkoi ja missä se loppui, ja sentähden kävi hyvinkin ajatteleminen, että kaikella aineella, jopa kivelläkin, oli piilevä tuntemiskyky. Niin, Diderot tahtoi mennä vieläkin pitemmälle: hän tahtoi osoittaa, että niinkuin elimellisten olentojen nähdään kivettyvän, niin voitaisiin myös mielikuvituksessa nähdä kiven vuorostaan muuttuvan elimelliseksi elämäksi, s.o. jonkun patsaan marmori jäsenten muuttuvan elävän olennon lihaksiksi. Kun marmori oli jauhautunut soraksi ja sora muuttunut mullaksi ja multa imeytynyt kasvin mehuihin ja kasvi tullut eläinten ja ihmisen ravinnoksi, niin siinä yksi ainoa suuri kiertokulku sitoi näennäisesti kuolleen elävään. Tämän kokonaisuus- ja yhtenäisyysnäkemyksensä hurmaamana jatkaa sitten Diderot aateskeluaan niistä kehitysasteista, jotka johtavat yksinomaan tuntevista olennoista ajatteleviin olentoihin, elämäntoimintojen esiintymisestä munassa ja sikiössä, itsestäänsikiämisestä y.m., y.m., siksi kunnes hänen harvasanainen kuuntelijansa keskeyttää hänet lähteäkseen kotiin nukkumaan tuon väsyttävän pakinan vaivoista.

Niin varovainen mies kuin se d'Alembert, jonka historiasta tunnemme, ei kaiketi voinut muuta kuin väsyä Diderot'n rohkeista ja hurjina kiitävistä päähänpistoista. Mutta toiselta puolen on käsitettävä hänet liian viisaaksi ja tietorikkaaksi, jott'eivät hänen ajatuksensa olisi askarrelleet edelleen kaikissa niissä väitteissä, mitä Diderot oli esittänyt. Tultuaan kotiin on hän sentähden heti vaipunut uneen ja unessa ovat hänen aivonsa jatkaneet niitä todisteluja, joita oli illan keskustelussa kosketeltu. Hän on unessa pitänyt elävistä kuiduista ja epäelimellisistä ainejoukoista niin hirvittäviä yksinpuheluja, että hänen rakastajattarensa on pelästyneenä lähettänyt hakemaan lääkäriä saadakseen selville, onko hän saanut kuumetaudin tai tullut suorastaan hulluksi. Sellainen on juoni vuorokeskustelun toisessa osassa. Siinä saamme kuunnella haastelevan keskenään neiti de L'Espinasse'in, joka lukee tri Bordeau'lle, mitä hän on yöllä ennättänyt kirjoittaa muistiin d'Alembert'in sekavista puheista, ja tri Bordeau'n, joka lohduttaa häntä vakuuttamalla, ettei suinkaan houraus, vaan syvä viisaus puhu uneksijan haaveista. Kun näin lääkärin tieteelliset selitykset törmäävät vilkkaassa sananvaihdossa tuon älykkään, mutta filosofisesti kouluttamattoman ystävättären yksinkertaista arkiymmärrystä vastaan, tapahtuu välistä, että nukkuja puuttuu puheluun muutamin uusin haavein, jotka näyttävät olevan peräisin korkeammasta maailmasta kuin siitä, missä valveilla olevat ihmiset pohtivat ajatuksiaan. On jotakin tutunomaista ja osittain jopa koomillistakin sen 1700-luvun makuuhuoneeseen sijoitetun laatukuvan sommittelussa, joka nousee silmiemme eteen lukiessamme tätä kummallista vuorokeskustelua. Mutta samalla on tässä kohtauksessa ihmeellinen, melkeinpä ylevä tunnelma, sillä d'Alembert'in kuviteltuun hourailuun on Diderot mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista — luonnossa vallitsevasta yhteydestä, siirtymisestä olotilasta toiseen, elimestä elimeen tai lajista lajiin tapahtuvasta kehityksestä — joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin. Hän on antanut mielikuvitukselleen vapaat ohjat ja kirjoittanut sellaisella vauhdilla ja riemulla, että mekin saatamme huomata, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan elää aikana, jolloin aatteet uudistuivat ja maailmankuva muuttui uudeksi suurien luonnontieteellisten keksintöjen vaikutuksesta.

Diderot oli joutunut hourauksen valtaan "filosofisen" elämänkatsomuksen tenhoamana. Kaksinaisuusoppiin liittyvät käsitystavat ja periaatteet ansaitsivat hänen mielestään tuomionsa. Luonto yksin, tuo ainoa ja yhtenäinen, saattoi olla uskonnon ja siveysopin pohjana, tai oikeammin: luonnon palvonnan piti korvata uskontoa ja siveysoppia. Sellaisia mietti Diderot niinä vuosina, jolloin hän liikkui parooni Holbach'in maatilalla vierailevain kyynillisten pilkkaajain piireissä. Myöhemmin asettui hän kyllä jonkun verran varovaisemmalle kannalle materialististen oppien liioittelujen suhteen, mutta näin ei käynyt ennen kuin hän oli itse ennättänyt ilmaista samaa elämänkäsitystä eräissä vuorokeskusteluissa. Niinpä julistavat puhdasta naturalistista siveysoppia esim. "Erään filosofin ja markisitar ————:n keskustelu" tai "Liite Bougainville'in matkaan". Tässä jälkimäisessä vuorokeskustelussa on Diderot sitäpaitsi — kuvaillessaan Tahitin alkuasukkaiden viettämää hänen nähdäkseen erinomaisen onnellista luonnonelämää — kehitellyt sitä teoriaa, että sukupuolielämä on kokonaan riippumaton kaikista siveellisistä arvostelmista, joka teoria osoittaa hänen omaa rakkauskäsitystään leimanneen suorasukaisuuden, mitä melkein tekisi mieli nimittää latteaksi. Ja "Erään isän ja hänen lastensa keskustelussa" on hän ilmoittanut, että hänen nähdäkseen on yksityisellä ihmisellä oikeus asettua vallitsevien siveyskäskyjen yläpuolelle silloin kun hänen käsityksensä yleisestä edusta sitä vaatii. Jos joku sentähden haluaisi väittää, että Diderot on ollut osaltaan valmistamassa sitä siveellistä kurittomuutta, joka liittyi suureen uudistusliikkeeseen, niin kävisi kylläkin vaikeaksi kokonaan vapauttaa häntä syytöksestä. Hän ei olisi ollut se aikansa tyyppi, mikä hän oli, ellei vapauspyrkimys esiintyisi myös vähemmän miellyttävine puolineen hänen tuotannossaan. Ken etsii syytösainehistoa 1700-luvun itsekästä onnimoraalia vastaan, tapaa kyllä Diderot'n kirjoituksista useita tarkoitustaan palvelevia lausuntoja. Tätähän sopi vain odottaakin. Mutta kummallisempaa on, että samaisen Diderot'n teoksissa esiintyy myöskin eräs tuon itsekkään onnimoraalin epäsuora arvostelu, joka terävyydessään vaikuttaa musertavammin kuin mikään syytös. Ainakin minusta näyttää siltä kuin ei taitavinkaan vastustaja olisi juuri paremmin osannut satuttaa naturalistisen siveysopin arkoihin kohtiin kuin Diderot kuuluisassa vuorokeskustelussaan Rameau'n veljenpoika.

Tässäkin vuorokeskustelussa johtaa yleisesti tunnettu henkilö pakinaa. Nimisankari oli näet todellinen rappiolle joutunut pariisilais-originaali, joka oli herättänyt huomiota sentähden, että hän oli kuuluisan säveltaiteilija Rameau'n sukua. Hänkin oli perinyt hyvän joukon sitä erikoislahjakkuutta, joka oli tehnyt hänen sedästään Ranskan etevimpiä säveltäjiä, ja hänellä oli sitäpaitsi terävä järki ja pureva kieli. Mutta häneltä puuttuivat kaikki ne luonteenominaisuudet, joita tarvitaan taiteilijauralla samoinkuin yleensä kaikilla elämänurilla menestymiseen. Hän oli laiska ja nautinnonhimoinen ja hän piti sentähden parempana elää loisena perheissä, missä hänelle tarjottiin aterioita hänen sukkeluuksiensa tuottaman huvin hinnasta. Muutoin maleksi hän kahviloissa ja kaduilla ja sai yhtä ja toista pientä apua niiltä, jotka halusivat kuunnella hänen lörpötystään. Sellaiseksi kuvataan häntä ajan muistelmissa, eikä sentähden olekaan vaikeata uskoa, että todellinen tapaus on ollut niiden tietojen pohjana, joita esitetään Diderot'n vuorokeskustelun johdannossa.

Tekijän kerrotaan nimittäin eräänä iltapäivänä joutuneen Café de la Régence'issa puheisiin Rameau'n kanssa. Kun ei hänellä sillä hetkellä ollut muutakaan tekemistä, on hän ryhtynyt kuuntelemaan miehen elämänkokemuksia ja periaatteita. Sitten on hän, niin vakuuttaa hän lukijalle, merkinnyt muistiin kaiken, mitä on Rameau'lta kuullut, säilyttämällä hänen omat sanansa. Ja niin ovat kaikki tuon rappiolle joutuneen katufilosofin puheet — tai ehkä paremmin: otaksutut puheet — saaneet sijansa eräässä maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin kuuluvassa vuorokeskustelussa, joka näennäisen oikullisesti hypähtelee alalta toiselle — taiteilijasielutieteen kysymyksistä aina kasvatuskysymyksiin — mutta joka kaikessa harhailevassa kulussaankin on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut.

Niin houkuttelevaa kuin olisikin esittää muutamia näytteitä pakinasta, jota Diderot ja hänen kummallinen puhekumppaninsa pitävät keskenään, niin ei tila kuitenkaan salli minun ryhtyä laveampiin selostuksiin. En kuitenkaan malta olla kiinnittämättä huomiota niihin vuorokeskustelun kohtiin, joiden tähden olen puhunut siitä naturalistisen siveysopin yhteydessä. Rameau'n veljenpojan monilukuiset ihailijat ovat usein huomauttaneet, että tämä kirjoitus tekee kaikesta vauhdistaan ja muodollisesta loistostaan huolimatta luettaessa paikoittain tuskastuttavan vaikutuksen. Goethe esim., joka jollakin, toistaiseksi selittämättömällä tavalla oli Schillerin kautta saanut siitä haltuunsa käsinkirjoitetun kappaleen ja joka vuonna 1805 julkaisi sen saksaksi käännettynä, tunnustaa suoraan joskus mieltänsä ahdistaneen työn kestäessä, vaikka hän suorittikin kääntämisen "koko sielullaan". Sellaisen sekalaisen vaikutelman ovat luultavasti saaneet enimmät, jotka ovat syventyneet tähän kummalliseen kirjaan. Meitä hurmaa havaintojen terävyys, mutta meitä myös melkein pelästyttää niiden iskevyys, suunnilleen samalla tavalla kuin meitä sekä huvittavat että kiusaavat Jonathan Swift'in satiirit.

Rameau'n kuvaukset siitä yhteiskunnasta, jonka näyttämökoristeiden takana hän on liikkunut kiertolaiselämänsä varrella, muodostuvat nimittäin kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Hän on nähnyt omanvoitonpyynnön, vallanhimon ja kateuden pöyhkeilevän kaikissa niissä taloissa, joihin hän on poikennut vaelluksillaan. Hän on luullut havainneensa, että hyveet tekevät vain ihmisen onnettomaksi, kun sitävastoin paheet, petos ja mahtavain kumartelu vievät hänet menestykseen ja onneen. Ja kun hän on johdonmukainen ajattelussaan, on hän, Jean Rameau, laatinut itseään varten oman filosofian, joka hänen nähdäkseen on ansiokkaampi kaikkia siihen asti vallinneita järjestelmiä. Kaiken inhimillisen pyrkimyksen pohjana, sanoo hän, on ensinnäkin saada jotakin syödäkseen ja sitten päästä tyydyttämään niin monia muita himoja kuin mahdollista. Ainoa siveellinen vaatimus on sentähden syödä ja pitää hauskaa niin hyvin kuin suinkin. Ken n.s. siveellisistä syistä pidättyy tarttumasta etuun, joka tarjoutuu hänelle, rikkoo Jean Rameau'n siveysoppia vastaan, sillä hänelle on hyötymistaito muuttunut omaksitunnoksi. Tämän mukaisesti on hän myöskin kehitellyt sen järjestelmän, jota hän noudattaa lapsiansa kasvattaessaan. Hän ei suinkaan tahdo ajaa poikansa päähän jaloja siveellisiä toimintaohjeita, jotka hänen kuitenkin olisi ehdottomasti pakko unohtaa, ellei haluaisi päättää elämäänsä kerjäläisenä. Mutta hän harjoittaa häntä sensijaan omaksumaan "taivutetun selän ihailevan asennon", jonka avulla hän voi saavuttaa mahtavain suosion; ja hän opettaa häntä ohjaamaan pyrkimyksensä hänen nähdäkseen ainoaan oikeaan suuntaan näyttämällä niin usein kuin hän suinkin saa kultarahan käsiinsä sitä lapselle hurmaantunein katsein, suutelemalla sitä, kertomalla kaikesta, mitä rahalla voidaan saada ja käymällä kopein askelin yli lattian antaakseen kasvavan ihmisen jo hyvissä ajoin ymmärtää, kuinka mahtavasti sopii liikkua miehen, jolla on rahoja taskussaan.

Kehitellessään yhä yltyvällä kaunopuheliaisuudella siveellistä ja pedagogista ohjelmaansa kohoaa Rameau hahmoltaan yhä korkeammaksi, kunnes tämä ateriailveilijä, tämä parittaja ja imartelija vihdoin menettää yksilöllisyytensä ja nousee eteemme kyynillis-materialistisen elämänkatsomuksen hirvittäväksi tyypiksi. Hän ottaa sanat Diderot'n suusta, jolla ei tunnu olevan mitään muistuttamista hänen kummallista, mutta ajatuksen puolesta johdonmukaista todisteluaan vastaan, kuinka paljon se sitten eronneekin tuon epäitsekkään filosofin omista mielipiteistä. Ja jos katsahtaa Rameau'n väitteiden pohjalle, ymmärtää varsin hyvin, miksi Diderot jää sanattomaksi hänen hirveän siveyspilkkansa edessä. Sillä tämä Rameauhan, joka teeskentelemättä tunnustaa seuraavansa yksinomaan omia viettejään, on jonkunlainen kammottava irvikuva siitä luonnonihmisestä, siitä yksinkertaisesta, vilpittömästä, ennakkoluuloilta säilyneestä olennosta, johon Diderot ja Rousseau ja niin monet muut heidän aikalaisensa olivat turvautuneet siveysfilosofisissa aateskeluissaan. Kun Rameau selittää, ettei hänen tarvitse päästää muita näkökohtia kuin oman edun tavoittelu vaikuttamaan toimintatapaansa, niin ilmaisee hän vain siten liiankin karkeasti samoja ajatuksia, jotka vallitsivat valistusfilosofien piiriin kuuluneiden yltiömaterialistien keskuudessa. Diderot ei tosin itse ollut tehnyt itseään syypääksi näihin suorastaan siveydenvastaisiin korskeiluihin, mutta hän oli ulvonut susien mukana parooni Holbach'in seurapiirissä ja hän oli useissa lausunnoissaan käyttänyt sanantapoja, joita voitiin verrata Rameau'n ihmeväitteisiin. Olisi ehkä liian rohkeata jyrkästi väittää, että Diderot olisi tietoisesti tahtonut arvostella ja moittia käsitystapaa, johon hän itsekin oli näyttänyt taipuvan. Jos ivallinen tuntu on tullut kirjaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, niin ei Le Neveu de Rameau olisi suinkaan ainoa maailmankirjallisuuden suurteos, jossa myöhempien aikojen lukijat näkevät paljoa syvemmän merkityksen kuin tekijä itse osasi aavistaakaan. Voitaisiinhan ajatella sellaistakin tulkintaa — ja muutamat etevät kirjallisuudenhistorioitsijat ovatkin siihen päätyneet — että Diderot ei olisi itse täydellisesti käsittänyt, minkä peloittavan kummituksen hän oli loihtinut esiin niillä puheilla, jotka hän oli pannut rappiolle joutuneen Rameau'n suuhun. Sellaista tulkintaa voidaan kyllä ajatella, mutta eipä ole useatakaan syytä, joka puoltaa sen pätevyyttä. Ja minusta näyttää sitäkin todenmukaisemmalta, että Diderot on ollut selvillä kuvaamansa elämänkatsomuksen kamaluudesta, kun hän on myöskin eräissä toisissa kirjoituksissaan osoittanut kylläkin huomattavaa kykyä vapautua toisissa tilaisuuksissa puoltamistaan näkökannoista. Hänhän oli, jos kukaan, sen esteettisen käsitystavan edustaja, joka antaa pääarvon tunteen merkitykselle taidetuotannossa. Hän oli itse tuokiosepittäjä, joka loi parhaat teoksensa hetken innoituksen vallassa. Mutta kun hän 1770-luvun lopulla kirjoitti sen vuorokeskustelun näyttelijän taiteesta, joka on tullut kuuluisaksi nimellä Paradoxe sur le comédien, vastusti hän siinä terävästi kaikkia niitä, joiden mielestä innoitus, tunne tai välitön hurmaantuminen saattoi yksinään taata näyttelijälle menestyksen. Hän väitti siinä vain kylmän, harkitsevan järjen, "le manque de sensibilitén" tekevän näyttelijästä suuren, kun sitävastoin tunteellisuus sitoi hänet keskinkertaisuuteen. Esteettisten samoinkuin siveellistenkin oppien alalla korjaili hän siis myöhemmin itse niitä mielipiteitä, joita hän oli aikaisemmin kannattanut. Hänen eri vuosiin kuuluvat lausuntonsa ovatkin sentähden usein keskenään ristiriitaisia, ja eräissä tapauksissa saattaa olla vaikeatakin päästä selville hänen kannastaan. Mutta ristiriitaisuudet todistavat ainoastaan, että hänen kirjoituksensa ovat taistelevan elämän ilmauksia, elämän, joka on kamppaillut eteenpäin läpi vastakkaisten mielipiteiden. Hän ei milloinkaan vanhanakaan miehenä kokonaan kieltänyt sitä, mitä hän oli nuorena tunnustanut, mutta hän oppi käsittämään erehtyneensä useissa varhaisemmissa lausunnoissaan, ja tämähän vain tekee hänen kehityksensä kiinnittävämmäksi sen mielestä, joka hänen kirjailijatoiminnassaan näkee hänen miehuusikänsä historian tärkeimmän osan.

VIII.

Diderot’n ulkonaisista elämänvaiheista tällä kaudella ei ole paljon sanottavaa yli sen, mitä on aikaisemmin kerrottu. Tietosanakirjallaan oli hän hankkinut itselleen taloudellisesti murheettoman aseman ja hän olisi voinut tyynenä katsahtaa kohti vanhuuttansa, ellei häntä olisi painanut tuo ranskalaisen perheenisän alituinen huoli tyttärensä myötäjäisistä. Kun hänen Angélique'insa oli päässyt naimaikään, valmistautui hän uhraamaan kirjastonsa, jotta ei tyttären olisi tarvinnut odottaa miestä. Tarjottuaan muutamia vuosia turhaan kirjakokoelmaansa kaupaksi, sai hän sen v. 1765 myydyksi keisarinna Katariinalle suuremmasta summasta kuin hän olisi koskaan osannut pyytääkään, ja hän sai lisäksi oikeuden pitää kaikki kirjansa luonaan niin kauvan kuin hän eli. Tällä anteliaalla tarjouksellaan oli Venäjän hallitsijatar tehnyt Diderot'n järkähtämättömän uskolliseksi palvelijakseen. Diderot osti Pariisista taideteoksia keisarinnan laskuun, hoiti hänen kirjallisia liikeasioitaan, oli hänen kanssaan kirjevaihdossa ja imarteli häntä mauttoman jumaloivin ylistyksin. Kaikella tällä alamaisuudellaan ei hän kuitenkaan, niin hartaasti kuin hän olisi sitä halunnutkin, voinut päästä käymästä mieskohtaisesti Pietarissa kiittämässä keisarillisesta avuliaisuudesta. Niin oli hänen pakko kuudenkymmenen vanhana tehdä suuri Venäjänmatkansa, josta tuli hänen elämänsä merkillisin ulkonainen tapahtuma. Mutta hänen sisäiselle kehitykselleen ei tämä retki merkinnyt mitään. Hän palasi kotiin niin väsyneenä matkan vaivoista, että hänen ystävänsä pitivät häntä murtuneena miehenä. Ja vaikka hän elikin vielä kymmenen vuotta ja kirjoitti viime hetkeensä asti samalla innolla kuin aikaisemminkin, ei hänen vanhuudentuotantonsa kuitenkaan jaksa isostikaan kiinnittää mieltämme. On kuin olisi tuo vanha päivätyöläinen heikontunut henkisesti siinä huolettomassa olossa, mikä tuli hänen osakseen hänen vanhuutensa päivinä. Hänen kotinsa oli mukava, hänellä oli varaa pukeutua hienosti ja häntä ympäröi ylellisyys ja rikkaus — mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin kamppailuvuosinaan. Suureksi surukseen menetti hän ystävättärensä, neiti Volland'in, hänen nuoruudenystävänsä olivat poistuneet ennen häntä, hänen suurinta vihamiestään Rousseau'ta ei ollut enää elävien joukossa, ja kun mies on menettänyt rakastettunsa ja tuimimman vihollisensa, niin on myöskin hänen elämänsä ponnin katkennut. Vain vaimo ja tytär kiinnittivät häntä enää elämään, ja heidän hoivaamanaan poti hän viimeisen sairautensa. Hän kuoli tuskattomasti päivällispöytänsä ääreen, vain muutamia silmänräpäyksiä sitä ennen vielä keskusteltuaan vaimonsa kanssa.

Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa, hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kun Le rêve de d'Alembert julkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivat Le Neveu de Rameau ja Paradoxe sur le comédien; että hän oli kiehtova, eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä, että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen parhaat kohdat Raynal'in Histoire des Indes'iä, Holbach'in Système de la nature'iä, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva d'Epinay'n Memoires'eja. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten oikean alkuperän.

Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt, niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle, jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen, että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta; että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavan Souvenir-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle, joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.

Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan kirjailijatyönsä pohjana.