SATUJA

Kirj.

Thomas Friman

Lukemisia Suomen rahvaalle Viipurista II.

Viipurissa, A. F. Cederwallerin kustannuksella, 1849.

Imprimatur: J. U. Wilenius.

SISÄLLYS:

      Sa'ut.
   I. Aaltojärveläiset.
  II. Raision Kirkon Rakentaminen.
 III. Kuninkaatar Semiramis.
  IV. Kiittämätöin.
   V. Hasael.
  VI. Uskollisuus.
 VII. Beduiini.

Sa'ut.

Satu [satu merkitsee yhtä kuin faakkuna (selitetty Ruotsalaisesta sanasta saga) ja kasku] on ajateltujen tapausten luonnollisin ja yksinkertaisin kuvallinen kuvaeleminen eli kertoeleminen. Jokaisen luonnon helmassa elelevän kansan suussa säilyy mielensä näyte — sa’ut. Niin kauan kuin ihmisen järki pysytteleikse luonnollisessa tilassansa, valistuksen vaikutuksitta, niin kauan myös ymmärryksensä ei ulotu etemmäksi silmänsä näköä, ja kaikki, mikä on sitä ulompana, näyttäikse hänestä ouoksi, kummaksi, luonnottomaksi, vaan ei kuitenkaan voimattomaksi; kertoelmansa siitä pukeikse kauniiseen pukuun, ehkä hän itse pitää sen toentapaisena. Vaan niin kohta kuin ihmisen mieli ylenee, ymmärryksensä valistun, silloin luonnottomuuella ja kummalla ei ole enempätä perää, vaan kaikki hän pyytää asetella luonnolliselle kannallensa, ja silmissänsä sa’ulla ei ole toentapaseta perustusta ja tunnollista arvoa, mutta muuttuuvat mitättömiksi, joutaviksi loruiksi, ja muistista kaotettaviksi. Lausumme toistukseksi otamme kaikkein raaemmat ja tarkeimmat ihmiset, esimerkiksi Austraalilaiset, jotka eivät ole vähääkän saaneet tunteaksensa valistuksen voimaa, ja heijänki ymmärrys synnyttelee kauneita satuja; ja vastahakaan kaikkein valistuneimmat ihmiset, esimerkiksi oppineet Europalaiset, ovat peräti muististansa kaottaneet satunsa, jotka löytyvät säilytettyinä ainoastaan raa’an kansan suussa, joka niitä hauskaksensa raskaista päivällisistä töistä päästyänsä, rakastaa kertoella, sillä ajalla kuin valistunut kansa kestissä käypi ja korttia lyöpi, muka aikansa kuluksi.

Kyllä kaiketi sa’ut eivät ole mitättömät ja valistuneiltaki unouksiin jätettävät, vaan ovat suuresta arvostaki ja säilyttämisen ansaitsevatki, jos otetaan vaariin niien vaikutuksista ihmisen kansallisen ajatuksen juoksun teroittamisessa, ja älyäkki hjerättämisessä; sillä eivätkö suurimmat nerot niinkuin Shakespeare, Byron, Lessing ja moni muu, ole intoutuneet satuja lukeissaan, ja niistä nestettä imeneet ja perustusta hankkineet suurille kirjateoksillensa. Vieläpä usian ummitko Suomalaisen ymmärrys nytki pysyy kummissa ja luonnottomissa, ja kertoelmansa niistä on satu. Paljaita satuja ovat esimerkiksi Kalevalan runotki, ja muut sentapaiset Laulut, joita nykyaikoina niin ahkerasti kokoellaan, vaan itse haasti-sa’ut, joista runolliset syntyivät, ovat Suomalaisiltaki oppineilta unoutetut, pitäen niitä mitättöminä, ehkä toenperään niistä milt’ei suurempi voitto olisi kirjallisuuellemme, kuin runoista. Niin kauan kuin kirjallisuueltamme puuttuvat omituiset, Suomalaiset sa’ut, niin kauan myöski ei meille synny omituista mielle-kirjallisuutta (kaunis- eli huvikirjallisuutta), erinomaittain Suomalaista mielenjuoksua ja jutelmaa kirjallisissa teoksissa.

Jokaisen sa'un perustuksena on tapaus, joko luonnoilisessa tahi luonnottomassa muo’ossa. Näytiksi tähän suomennamme, omien puutteessa, pari vanhanaikuista satua eli tarinaa. Ne ovat otetut Jesuitin Maesseniuksen kirjoituksesta, joka on painettu Palaestra Dramatica’n nimityksellä, Kölnin kaupunkissa, 1657 vuotena. Yksi näistä on luonnollisessa, mutta toinen luonnottomassa pu'ussa.

I.

Aaltojärveläiset.

Ennen kuin Suomalaiset joutuivat Paapeinsa valtaan, elelivät he vapaina avarassa maassansa, joka ulottui Urali tuntureista Itämereen, Obi virtaan ja Hartsi vuoriin, ja Pohjais jäämerestä Mustaan ja Kaspian merehen — niin lavia oli muinais Suomalaisten maa-ala. Kotoisessa elämässänsä heillä oli valti'aana oma luonnollinen järkensä. Jokainen talon isäntä oli kuningas ja rajatoin valtias talossansa ja pereessänsä. Keskinäiseksi kansakäymiseksi ja yhteisen vaaran estämiseksi yhistyivät likimmäiset talot ryhmihin, ryhmät kylihin, nämät pitäjihin ja pitäjät kihlakuntiin; ja jokaisesta näistä oli valittu mies, jota nimitettiin vanhimmaksi. Koska yhteistä neuvottelemista tarvittiin, niin kokoontuivat millon vanhimmat, millon taas kaikki talonisännät käräjihin, ja jos sattui vihollisia vastusteltavaksi, tahi kaukaisille maille lähetettäväksi, niin valitsivat keskuu'estansa etevämmät ja voimakkaammat itsellensä esimiehiksi vainoteillä, tahi muissa vaarallisissa retkissä, joissa tarvittiin monta urosta yhteen ja miehen älyä käytelleissä. Senlaisia esimiehiä muinais-suomalaisilla olivat Kaleva, Väinämöinen ja muut, joista muisto on meilleki säilynyt vanhoissa kansamme runoissa.

Näinä Suomalaisien sankari- ja vapa-aikona asui avaran Aalto-järven pohjaisella suunnalla, he'elmällisellä saarella, mahtava Karjalaisien kihlakunnan vanhin, Valamoinen, uros suuresta su'usta. Valamoinen oli ankara sankari so'issa, viisas neuvoissa.

Valamoisella oli väkirikas talo, vaan oma pereensä pieni: naisensa Eukko ja tyttärensä Impi. Talossansa oli monta orjaa, mi oli so'asta saatu, mi veloista tuotu. Kaikkea oli kyllä Valamon saaren isännällä, vaan itse oli vanha, Eukko i'ähtynyt, Impi vähäikäinen. Immellä oli suloinen sulho, soria Sortavainen, nuori Nevaisen poika, jota päivä päivältä uoteltiin sotaretkiltänsä Valamon saarelle tulemaan, neitiä kosijoimaan ja kotihinsa Sortavalaan viemään.

Kovaksi lykyksi tuli Valamon saarelle Tuoni ennen sulhoa; vei Ison ja Emon Tuonelaan. Yksinänsä jäi Impi kotihinsa suremaan. Isännuu'en talossa valtasivat pahankuriset orjat; Immestä arpaa heittelivät kennen omaksi joutuisi. Impi yksin surressansa, näkee itsellensä tuhon tulevan, joutusasti juoksee rannalle, työntää pienoisen purtensa veteen, täyttä väkeänsä soutaa sel'älle.

Kohta julma joukko näki Immen pa'ossa olevan, samassa rientivät neitoa etsimään, läksivät tyttöä tavoittelemaan.

Jo Impi näkee itseänsä turmion tapaavan, pahalaisten pauloihin joutuvansa; pelko sy'äntänsä särisytti, vaara voimia lisäsi. Mut' pahalaisetki yhä likeneevät. Hä'ässänsä Impi itkuhun purskahti, alkoi Ukkoa, Yli-Jumalaa, rukoilla avuksensa tulemaan, vaarasta vapahtamaan:

    "Oi Ukko, Yli-Jumalaa,
    Hattarojen hallitsia
    Tule turvaksi minulle,
    Avukseni armas Luoja!
    Tapa tuimat muo'ollasi,
    Kurikalla kultasella,
    Jot' en jou'u juoniloihin
    Pahan pauloihin pakahu.
    Jos et tuho turmioita,
    Tapa tappajan sukua,
    Niin menehyn mierukka,
    Kuollo korjaapi katalan, —
    Neu'o neittä, vaara estä,
    Pahan pauloista pelasta: —

    Missä piilen piika parka,
    Levon löy'än orpo-lapsi;
    Vierenenkö mie vetehen,
    Vaivun valko-vaahtoiseksi,
    Vainko mennen männikköhön,
    Manalan omaksi maa'un? —
    Tule Tuoni turvakseni,
    Kataloa korjaamaahan
    Isoni sulo-sivulle,
    Emoni oman mukahan."

Heti kuului ihana ääni kirkkaassa hiljaisessa ilmassa, ikään kuin kanteleen soitto:

    "Elä itke Impyeni,
    Valittele vaikiasti;
    Elä kostoa kokota,
    Tappoloja toivottele:
    Kosto kuoleman kokema,
    Pahalaisten palkitsema;
    Tappo tuhmien tekemä,
    Vainomiesten murhaelma;
    Elä viere sie vetehen,
    Vaivu valko-vaahtoiseksi —
    Vetelä vetinen vuo'e,
    Vaahti on vähavaranen,
    Elä mäne männikköhön,
    Maan Manalan omaksi —
    Manalassa maot syövät,
    Männikössä sie mätänet. —
    Ei oo tuoni turvanasi
    Sua sieltä ottamassa
    Ei oo suotuna sinulle,
    Olla isosi sivulla;
    Eikä kanneta, koponi,
    Sua emosi mukahan:
    Sull' on suotu onni suuri,
    Elo pitkä ennustettu."

Impi tuli rohvaistuksi, vakuutettu pelastuksestansa, tie'on halulta voitettuna kysäsi ihana ääniseltä ilmassa oli'alta:

    "Kukas olet kultueni,
    Kuka ilmassa olia?
    Ootko Onnetar omani
    Toivon tyttö taivosessa,
    Joka onnen annat mulle
    Elon pitkän ennustelet?"

Suloinen ilman ääni vastaeli lempi'ästi:

    "Olen Onnetar iloinen
    Ilman impi, luonnon lempi
    Hyvän, hellän haltiatar,
    Kapo kaunisten kuninkas,
    Jok' en anna omiani
    Lemmon luomien omaksi."

Nyt rupesi Immen pursi joutusammasti juoksemaan; vaan kuin neiti tunsi voimansa vähenevän, niin pistisii pursineen lahteen piilemään. Lahen pohjukassa, rannikolla, sattui seisomaan sotainen pursi. Nei'on sy'än säpsähti ilosta: — Pursi ei ollut vieras — se oli sulhon pursi. Sortavainen oli tulemassa Valamon saarelle, neien haentaan, vaan mänö matkallansa poikkesi aluellensa halmeitansa katsomaan.

Sortavaisen mieli musteni kuullessansa pahankuristen orjien kunnottomia neuvoja ja käytöksiä; heti lähti neitensä keralla kotihinsa, miettien kovasti kostaaksensa pahat Valamois vainaan palveliat.

Immen ajajat eivät äkänneet neien piilopaikkaa, he souti e'elleen. Sortavainen kohta näki hei'ät. Nähtyänsä kovan kostajan purren pahalaiset hätäyntyivät. Tuskissansa he paniivat maalle. Sortavainen hei'än perästä; Impi ummon miemona purressansa. Liki rantaa päästy'änsä, Nevaisen pojan pursi sattui kiveen, Lempo autteli omiansa, jotta rupesi vuotamaan, orjat rupesivat jättämään, he pakenivat maalle. Pääsi Sortavainenki kuivalle; pienoisen puron luona saavutti pahalaiset, tässä hei'ät vaara tapasi. Nevaisen poika kuritti hei'ät — tappoi kauhialla kalvallansa. Koko tämän koston ajan Impi ei ollut elävä eikä kuollut. Nyt Sortavainen elvytti neitinsä, paransi purtensa, ja meni morsiamensa keralla kotihinsa, jossa Impinensä eli onnellisesti monta monuista vuotta, kaikilta kunnioitettuna ja hyvänä piettynä.

Kohta kotihin tultu'ansa, kävi Sortavainen saarella tuhoamassa jäännökset orjat, jotka olivat uottelemassa kumppaneitansa neien keralla, eivätkä ehtineet kostoa välttää. Valamon saari jäi autioksi, sinnes, kunnes sen valtasivat Venäläiset.

<tb>

Tämän tarinamme perustuksia löytyy tänäki päivänä: Valamon saari löytyy nytki. Eukoksi nimitetään jokaista, miehekästä naista; Immeksi jokaista, kaunokaista, hyvänlaatuista tyttöä. Sortavala vieläki on paikallaan. Nevaisen nimi alkaa olla unohtumaisillaan: Nevaisen järveksi kutsuttiin toisinaan Aaltojärveä, jonka Venäläiset ristivät Laatokaksi, josta Nevajoki nytki juoksee Suomen mereen. Lahtea, jossa Impi löysi sulhonsa, kutsutaan, muistoksensa, Impilaheksi, josta sai koko pitäjä nimensä. Purovaaran kylä, Impilahen pitäjätä, Sortavalaan päin muistuttaa paikkaa, jossa vaara tapasi pahankuriset orjat.

II.

Raision Kirkon Rakentaminen.

Suomessa Ristin-uskon levittämisen alulla, Raision pitäjän talonpojat päättivät pitäjän kokouksessa, ensimmäisenä päivänä Toukokuuta, rakentaa kivisen Kirkon, ja pyysivät hengellistä isäänsä etsimään taitavaa pykmestaria. Pappi, ehkä kuinka halasi toimittaa pitäjäläisiensä hurskaan pyynnön, ei tietänyt mistä vois saaha Kirkon rakentajan. Niin yhtenä kauniina kesä-iltana, huoltunut tästä ajatuksesta, uupunut kauallisista kävelyksistänsä, istahti kivelle liki suurta maantietä. Hetkeesen istuttuansa lähestyi häntä hyvästi verhoitettu matkamies, ja kysyi:

— Sanokatte, olkaatte niin hyvät! onko tästä vielä kaukana pappila? Minä sain kuulla, että Raisiolaiset aikoovat rakentaa uutta Kirkkoa, ja sentähen mielelläni tahtosin nähä heiän Kirkkoherraansa.

Pappi vastasi: — minä olen se sama, jota te tahotte nähä. Mitä te tahotte?

— Minä olen kaukaisista maista matkustavainen pykmestari, ja tahallani teen Mikkelin päiväksi kunnon Kirkon, huotavasta hinnasta lisäsi vieras.

Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.

Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi, tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani. Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —

Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet, ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa. Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis, pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi, etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä tälläisessä tapauksessa.

Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja, joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon, päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta, joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja kolkolla äänellä laulaa:

    Killi tekee Kirkkoa,
    Nalli takoo nauloja
    Rikkaassa Raisiossa
    Pitäjässä paraassa.

Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa. Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi, toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo, mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän valetessa.

Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä. Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:

    Pois Killi Kirkoltani!
    Pois Nalli nauloiltani!

Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.

Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.

Kohta sen perästä kuului pitäjissä lähellä Turkua, että eräs kuleksiva Jättiläinen saattoi yhteisen pelon koko sille tienouelle. Ne jotka näkivät tätä hirvitystä, sanoivat, että se oli korkeampi korkeinta honkaa, hänen yllänsä oli harmaa viitta ja selässänsä, säkin sisässä, kantoi hirmun suurta kiveä. Kulkien syvimpien merien ja järvien yli vesi ei ylettynyt saappajensa yli. Haastettiin myöski, että hän joka paikassa kyseli tietä Raision pitäjään, kuhun hän kulki kostamaan Raisiolaisille Kirkon rakentamisesta määrätyn rahan maksamattomuuttansa. Jättiläinen tahtoi särkeä uuen Kirkon, kivellä joka oli selässänsä, etteivät Raisiolaiset iloitsisi petoksestansa.

Raisiolaiset kauhistuivat tästä sanomasta, he menivät neuoittelemaan papillensa, joka arvasi, että se jättiläinen ei ollut mikään muu, kuin Killi. Pappi luuli paraaksi vaaran estämiseksi taivuttaa Killin akan pitäjäläisiin puolelle. Tämän tähen läksi hän salolle etsimään akkaa, ja koittelemaan taivuttaa häntä viehättämään jollain kompeella pahalaista pois Raision pitäjän rajoilta. Tuskin löysi sen paikan, jossa hän yöllä kuuli lapsen itkun. Louhen suussa hän äkkäsi vanhan, ruman, hirmun suuren vaimon liekuttavan lasta, joka makasi suurista kivistä ku'otussa kätkyessä. Papin kysymykseen: eikö hän olekki voimallisen Killin vaimo, ja eikö hän ole mitä kuullut miehestänsä, ruma akka vastasi: että hän tosin on pahalaisen Killin akka, vaan ei ole miestänsä siitä ajasta asti nähnyt, kuin se otti rakentaaksensa Raisiolaisille kirkkoa. "Uskottavasti, lisäsi akka, tapahtui tahi tapahtuu hänen kanssansa joku onnettomuus; sillä lapsi lakkaamatta itkee, ja minä en voi häntä viihyttää. Killin pitäsi jo ammoin olla kotona. Hän vähä pitää huolta akastansa ja lapsestansa. Ehkä hänellä on paljo kultaa ja hopiata, niin siitteni pakottaa minua kärsimään vajautta."

Pappi jutteli eukolle miehensä kummallisesta Raision kivi-kirkon rakentamisesta ja ilmoitti vaaran, jota uhataan Raisiolaisille, pyysi häntä jollain tavalla viehättämään pahalaista pois Raision pitäjästä. Päätteeksi pappi lupasi pahalaisen eukolle. Ärtynyt Killin akka ei huolinut papin sanoista; vaan kuin se antoi hänelle muutamia kulta rahoja, luvaten vielä enemmän antaa, hän viimein suostui miestänsä viehättämään Raision tieltä, niin ettei Killi milloinkaan enempätä tulis Raisioon. Eukko vei kätkyen makaavan lapsen keralla luolaansa, se suun tukkesi suurilla kivillä, ja itse läksi kulkemaan.

Kerjäläis-ämmän haamussa hän alkoi kerätä kylistä vanhoja kuluneita virsuja ja taittuneita airoja. Kooten suuren röykön virsuja ja airoja, hän läksi meren rannalle; täältä sai vanhan veneen. Täyttäen veneensä virsuilla ja airoilla, läksi Killin eukko vesitse miestänsä tavoittamaan, jonka tapasi lahella, seisomassa veen pinnalla, hirmuinen kivi selässä. Nähtyänsä akkansa Killi sanoi:

— Hyvä, kuin tapasin sinun; tahon mennä Raision pitäjään, vaan en löyä tietä. Minä sären kirkon, jonka tein sentähen kuin pitäjäläiset eivät maksaneet minulle rahoja. Kyllähän sinä tieät tien sinne; niin näytä minulle, se lyhyin.

— Sinä hyvin erehyt, jos luulet täältä löytäväsi tien Raision kirkolle; se on täältä hirmun kaukana, monen tuhannen vuoren ja järven takana. Minä nyt paraikaan tulen sieltä, sillä luulin löytäväni sinun Raision kirkolta. Katsos kuinka paljo virsuja minä kulutin, kulkeissani röneekköjä, vuoria ja saloja myöten, ja kuinka paljo airoja särin, soutaissani järvien yli.

Killi hämmästyi ja sanoi:

— Jos Raisioon on niin pitkä matka, niin en taho kauempata kantaa senlaista kuormaa: minä löyän toisen tämänlaisen kiven liki kirkkoa, jolla sen sären. Killi tempasi kontistansa kiven ja lähätti sen lähellä olevalle rannalle.

Näin, kertoo muinelma, pahalaisen vaimon viekkauella tuli tärviöstä pelastetuksi pahalaisilta rakennettu Raision Kirkko.

Killin kantelemaa kiveä vielä nytki näytetään Ruissalon (Runsalan) saaren rannalla, joka on lähellä Turkua.

Killin kivi näöstään on suuren, reväistyn kallion muotoinen. Talonpoikainen kansa nimittää sitä kontti-kiveksi. Salmea, hyvin kuuluisata syvyyeltään ja suurilta aalloiltaan, nimitetään "konttikiven salmeksi."

III.

Kuninkatar Semiramis.

— Kaikista vaimoistani, lausui Assyrian Kuningas Ninus Semiramille, rakkaampata sinua syämelleni ei ole yhtään. Ketä voi verrata kauneuteesi? Sinun tähtesi kieltäsin kaikki, mitä minulla on.

— Ajattele perään, Kuningas, mitäs sanoit! vastasi Semiramis. Jos minä käytän hyväkseni sinun laupiaan sanasi?

— Tapahtukoon tahtosi! ainoastaan sinä rakasta minua; muista, minä en kestään huoli.

— Sitämyöten, jos minä rukoilisin, niin sinä karkoittasit kaikki vaimosi ja rakastasit minua yhtä? Minä yksinäni olisin puolisosi, jakasin kerallasi valtasi, olisin Assyrian Kuninkattarena?

— Kuninkattarena! etkös sinä ole Kuninkatar, etkös sinä vallitse itseä
Kuningasta sanomattomalla kauneuellasi?

— Ei, ei, ei, tempasi ihana Semiramis: nyt minä olen ainoastaan rakastettu orja. Minä en vallitse, minä ainoastaan rakastan. Koska jotain käsken, minua ei totella sinun luvattasi?

— Ja sinä luulet, että vallita on niin mieluista?

— Mm, jaa! sille on mieluista, joka ei ole koskaan vallitsemista kokenut.

— Mitä? Etkös taho kokea, olla muutaman päivän minun siassani?

— Piä varasi, Kuningas! elä tarjoo liijan paljoa.

— O, ei! sanoi rakkauelta voitettu valtias: Minä taas kysyn sinulta, tahotkos tulla yheksi päiväksi Assyrian valtiattareksi? Jos tahot, minä suostun.

— Ja kaikki, mitä minä käsken, tulee täytetyksi?

— Jaa! Yheksi päiväksi minä annan sinulle valtani ja kultaisen valtikkani.

— Mutta, koskas sinä annat?

— Jos tahot, niin huomena.

— Hyvä, sanoi Semiramis, ja kallisti päänsä Kuninkaan olkapäälle, niinkuin ihana neito, joka anoo anteeksi pientä mielentekoansa, joka tuli täytetyksi hänen tahtonsa mukaan.

Toisena aamuna, Semiramis kutsui kaikki piikansa, ja käski vaatettaa itseänsä miten vaan voi komiammasti. Päässänsä oli kruunu kalleista kivistä. Tämänlaisessa pu'ussa hän tuli Ninuksen eteen. Hänen kauneuestansa heltynyt Ninus käski valtakunnan Neuonantajat kokoontumaan valtakunnan saliin, ja tuotti säilytys-huoneesta kultaisen valtikkansa. Hän astui saliin, taluttaen Semiramista käestä. Kaikki lankesivat maahan Kuninkaan eessä, mutta hän saattoi Semiramin kuninkaan istuimelle, ja käski hänen istua. Senjälkeen käski alammaistensa noussa, ja ilmoitti heille, että heiän pitää totella Semiramista koko päivän, kuin itse Kuningasta. Tämän sanottuansa, hän otti kultaisen valtikkansa, antoi sen rakkaansa käteen, ja sanoi: — "Kuninkatar! annan sinulle ylimäisen vallan merkit; ota ne ja käske. Kaikki tässä ovat orjasi, ja minä itse olen palveliasi koko päivän. Ken ei toimita tahtoasi, rankaise häntä, niin kuin tottelematointa Kuninkaan käskylle."

Tämän sanottuansa, Kuningas notkisti polvensa Semiramin eessä, mutta hän nauru-suulla ojensi hänelle kätensä. Senjälkeen kävivät Kuninkattaren ohitse kaikki hovi-herrat, ja jokainen vannoi uskollisesti toimittaa Kuninkattaren käskyt. Koska tämä meno loppui, Kuningas tervehti häntä ja kysyi, kuinka hän osasi säilyttää kaiken tämän ajan senlaisen yksitotisen ja jalon katsannon.

— Sillä ajalla kuin he antoivat lupauksen minua totella, vastasi Semiramis, minä ajattelin mitä jokaiselle heistä käskeä. Minulla on valta ainoastaan yheksi päiväksi, ja minä käytän sen hyväksi.

Kuningas naurahti näille lauseille. Semiramis näkyi kauniimmalta, rakkaammalta kuin muulloin.

— Katsokaamme, sanoi Kuningas hänelle, kuin sinä kauemmin virkasi toimitat. Minlaisista käskyistä alat?

— Lähestyköön istuintani Kuninkaallinen Kirjoittaja, lausui korkealla äänellä Semiramis.

Kirjoittaja lähestyi; kaksi orjaa asettivat pöytäisen hänen eteensä.

— Kirjoita, sanoi Semiramis: "Kuoleman uhalla käsketään Babylonian kaupungin Päämiestä antamaan virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri tämä paperi, paina Kuninkaan sinetti ja anna minulle! Kirjoita vielä: "Kuoleman uhkauksella käsketään hovin orjien Peräänkatsojata antamaan virkansa sille, ken tuopi hänelle tämän käskyn." Kääri se, paina Kuninkaan sinetti, ja anna minulle! Kirjoita nyt: "Kuolemauhkauksella käsketään Babylonian muurille kootun sotaväen Päämiestä antamaan virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri se, sule sinetillä ja anna tänne!

Hän otti nämät kolme paperia, ja pani ne sisällensä. Kaikki hovilaiset hämmästyivät, itselle kuninkaalle kävi kummaksi.

— Kuulkaatte! sanoi Semiramis: kahen hetken perästä käskeä kaikkien valtakunnan virkamiesten tulemaan luokseni, lahjojen keralla, niin kuin on tapana uusien Kuningasten astuessa valtakunnan istuimelle; mutta illaksi valmistettakaan pito! Nyt kaikki menkäätte! Kerallani jääkään uskollinen palveliani Ninus. Minä tarvitsen neuoittelemista valtakunnan asioista hänen kerallansa.

Koska kaikki menivät, Semiramis sanoi hänelle: Näetkös, kuin minä osaan pelata Kuninkatarta.

Ninus naurahti.

— Kaunis Kuninkatar, vastasi hän, te vallitsette kuin ei voi paremmin. Vaan jos palvelianne rohkenee kysyä teiltä: mitä tahotte tehä kolmen valmistetun käskyn kanssa?

— Minä en olisi Kuninkatar, jos minun pitäisi tili-tehä töistäni. Kuitenki sanon sinulle, mikä minun siihen kehoitti. Minä tahon kostaa kolmelle virkamiehelle, joita uhkaavat nämät käskyt.

— Kostaa. Mutta — mintähen?

— Ensimäinen, Kaupungin Päämies — on yksi-silmäinen kummitos, ja aina säikyttää minua, koska sattuu vastaani; toista, orjien Peräänkatsojaa, en kärsi sentähen, kuin hankkii sinulle kauneita piikoja; kolmas, sotajoukon Päämies, liian usiasti keskouttaa iloni ollakseni kerallasi.

Tämä vastaus, jossa oma rakkaus sekauntui liehakoitsemisen kanssa, sulatti rakastuneen Ninuksen.

— Hyvä! sanoi hän nauraen. Kolme ylimmäistä virkamiestä valtakunnassa ovat jo virkaheittona, ja oikein kunnollisista syistä.

Sillä välillä tulivat hovilaiset lahjoinensa. Ken toi kalleita kiviä, ken — alempi viraltansa — kukkaisia ja heelmiä; yhet orjat, joilla ei ollut mitään, tulivat ainoastaan kumaruksenensa. Heiän seassa oli kolme veljestä, kaikki vielä nuorukaiset, he tulivat Semiramin keralla, Kaukasian tienoilta, ja pelastivat hänen karavaninsa hirmuisen tigerin karkauksesta. Koska he astuivat istuimen sivutse, hän kysyi:

— Mutta eikös teillä ole mitään antaa Kuninkattarellenne?

— Ei mitään, eres elämätä, vastasi ensimmäinen kolmesta veljeksestä,
Sapiiri.

— Ei mitään, eres miekka Kuninkattaren vihollisia vasten, sanoi
Artabani.

— Ei mitään, eres ihmettelemistä, jonka saattaa Kuninkattaren läsnä oleminen, lausui Assari.

— Orjat, sanoi Semiramis, kaikista hovilaisista te kolme teitte minulle kalleimmat lahjat, ja minä en ole kiittämätöin teitä kohtaan. Sinä tarjosit minulle miekkaa vihollisiani vasten; ota tämä käsky, vie se sotajoukon Päämiehelle, joka on leirissä Babylonian muurein ympärillä! ja sinä näet, mitä hän sinulle tekee. Sinä tarjosit minulle elämääsi varjeluksekseni; anna tämä käsky Kaupungin Päämiehelle, ja olet näkevä, mitä seuraa. Mutta sinä, Assari, lahjoit minua ihmettelemisellä, jonka saattaa sinulle läsnä oloni; vie siis tämä käsky hovin orjien Peräänkatsojalle! ja olet näkevä, mitä tulee.

Ei milloinkaan Semiramis ollut näin iloinen, näin riemuinen, näin ihanainen, ja ei milloinkaan Ninus ollut häneen näin mieltynyt. Ihanaisuutensa Kuninkaan silmissä ei silloinkaan tummennut, kuin käski leikata kaulan orjalta, joka ei kerinnyt niin kiirusti toimittaa käskyänsä.

Huolimatta tästä mitättömästä asiasta, Ninus vaan haasteli Semiraminsa kanssa, kunnes lähestyi ilta, ja sen keralla komia pito. Semiramin saliin tultua, orja antoi hänelle lautaisen, jossa oli rangaistun orjan pää. "Hyvä! sanoi hän katsellen sitä; aseta tämä pää kartanolle seipään nenään, kaikkein nahtäväksi, ja ole sinä siellä, ettäs ilmoittaisit jokaiselle, että se, jonka pää tämä oli, vast'ikään oli elävä, vaan ei totellut sanaani, ja samassa oli kuoleman oma."

Pito oli tosin komia: herkullinen pöytä oli valmistettu ryytimaassa; Semiramis vastaan otti orjallisia vieraitansa Kuninkaallisella jalouella ja armolla; hän lakkaamatta haasteli Ninuksen keralla, ja osoitti hänelle suurimman kunnian.

— Sinä olet ulkovaltakunnan Kuningas, sanoi Semiramis, ja tulit minua tervehtimään. Velvollisuuteni on tervehtyksesi tehä sinulle mieluiseksi.

Koska annettiin ruoka, Semiramis suotten pani vieraat istumaan ei arvon mukaan. Ninus pääsi alimmaiseen pöyän päähän. Hän ensimmäiseksi nauroi tätä Kuninkattaren mielentekoa, ja kaikki hovilaiset, seuraten hänen esimerkkiä, murisematta tottelivat Kuninkattaren tahtoa. Viereensä istumaan pani Semiramis kolme veljestä Kaukaasiasta.

— Ovatko käskyni toimitetut? kysyi hän veljeksiltä.

— Toimitetut, oli vastauksena.

Pito kulki riemuisesti. Yksi orja, tottumuksesta, antoi ensin Kuninkaalle, ja Semiramis käski orjaa piiskata vitsoilla. Hänen huutonsa sekautui vierasten naurun kanssa. Kaikki riemastuivat. Se oli leikin teko, jossa jokaisella oli oma pelinsä, koska viina antoi vielä enemmän iloa. Semiramis nousi korkealta istuimeltansa ja sanoi:

— Herra! Valtakunnan säästö herra luki minulle nimestön niistä, jotka tervehtivät minua tänä aamuna lahjoilla, noustuani valtakunnan istuimelle. Kaikista hovilaisista ainoastaan yksi herra minulle ei mitään antanut.

— Kuka se on? kysyi Ninus: hään pitää rankaistaman kovemmalla tavalla.

— Se herra — olet sinä itse! Mitä sinä lahjoitit Kuninkattarelle tänä aamuna?

Ninus nousi istuimeltansa, ja nauru suulla sopautti Kuninkattarelle jotain korvaan.

— Kuninkatar on häväisty orjalta! huuahti Semiramis.

— Syleilen polviasi, saneli Ninus: anna minulle anteeksi, kaunis
Kuninkatar, anna anteeksi!

Senjälkeen sanoi Kuningas hänelle hiljaan:

— Jopa olis aika lopettaa tämä leikki.

— Niin sinä tahot että hylkääsin valtakunnan istuimen? sanoi Semiramis:
Vaan ei, minä vallitsen vielä kaksi hetkeä.

Hän tempasi kätensä, jota Kuninkas suuteli.

— En anna anteeksi, sanoi hän kovalla äänellä, senlaista käytöstä orjalta. Valmistai kuolemaan, järetöin!

— Sinä mieletöin lapsi, sanoi Ninus, yhä seissen polvillansa, leiki itselles, jos tahot, vaan katso kohta loppuu vallituksesi.

— Ja sinä et suutu, sopotti Semiramis, siitä, mitä minä tuossa paikassa käsken?

— En suutu, vastasi Kuninkas.

— Orjat! sanoi Semiramis korkealla äänellä, ottakaatte kiini tämä mies — tämä Ninus.

Ninus nauroi, antaisii orjien käsiin.

— Saattakaatte häntä linnan kartanolle valmistakaatte kaikki hänen kuolemaksi, ja vuottakaatte käskyjäni.

Orjat tottelivat, ja Ninus nauraen meni linnan kartanolle. Siellä näkivät he tottelemattoman orjan pään. Semiramis tuli nastaalle. Ninus sallei sitoa kätensä.

— Kiirehi linnaan, Sepiiri, sinä. Artabani, jouu nopeasti sotaväen luokse, mutta sinä, Assari, varjele kaikki linnan portit!

Kaikki nämät käskyt olivat annetut sopotuksella, ja viipymättä tulivat täytetyksi.

— Kaunis Kuninkatar, sanoi Ninus leikkisällä äänellä: nyt ollaan vaan loppua vajaalla! — teeppä kiireemmin päätös!

— Tapahtukoon tahtosi, vastasi Semiramis:

— Orjat, — kuolema on esissänne, — hakatkaatte.

He tottelivat. Ninus tuskin kerkesi huuahtaa, päänsä pyörähti sillalle, huuliltansa ei vielä hävinnyt viimeinen nauru.

"Nyt minä tosin olen Assyrian Kuninkatar, kiljasi Semiramis: ja hukkukoon jokainen orjani Ninuksen tavalla, ken tohtii olla tottelematoin käskyilleni!"

(Surma hepo suitsita, vahingoksi vaimon valta).

IV.

Kiittämätöin.

Korkea sukuinen Venetsialainen, Vitalis oli kerran jahissa, ja putosi hukan hautaan. Hän oli siellä kokonaisen vuorokauen; ja voitta arvata hänen hirmunsa ja hätänsä. Hauassa oli pimiä. Vitalis juoksenteli nurkasta nurkkaan, löytääksensä jotain juurta eli oksaa, ja sen avulla kavutaksensa Jumalan valoon; vaan hän kuuli erinäisiä ääniä sekalittain — sihisemistä, ulvomista, vinkumista, — että oli kuolla hirmusta, ajaisii nurkkaan, jo vuotteli kuoleman kauhistavaisimmassa tilassa. Toisena aamuna kuuli hän jonkun menevän hauan ohitse, ja alkoi huutaa surkeimmalla äänellä:

— Auttakaatte! auttakaatte! nostakaatte minua täältä, minä hukun!

Talonpoika, joka sattui ohitse menemään, kuuli huuon. Ensin säikähti, perästä tointuen, meni hauan portaalle ja kysyi: — ken siellä on?

— Onnetoin jahtimies, vastasi Vitalis: minä olen jo täällä ollut kokonaisen vuorokauen. Jumalan tähen, pelasta minua! Auta, veliseni, en säästä palkintoa…

— Mitä voin, sen teen, vastasi talonpoika.

Nyt Masatsio — niin kutsuttiin häntä nimeltä — otto sirpin vyöltänsä, leikkasi aika paksun oksan ja sanoi jahtimiehelle:

— Kuuleppas: minä lasken hautaan ka tämän oksan, kiinitän sen seinään, ja vielä itse käyn pitämään, mutta sinä tartu häneen, kavu häntä myöten; ja niin pääset luolastasi.

— Hyvä, sanoi Vitalis: pyyä mitä tahot; en mitään sinulta kiellä.

— Minulla ei ole mitään pyytämistä, vastasi talonpoika: mut' minä kohta nain, niin anna mitäs tahot morsiammelleni!

Tämän sanottuansa, Masatsio laski oksan hautaan; se kohta tuli raskaammaksi, ja samassa hyppäsi sieltä Marakatti. Se oli puonnut hautaan kuin Vitaliski, ja ennen häntä kerkesi tarttua oksaan.

— Varmaan saatana haastoi kerallani hauasta, sanoi pelästynyt Masatsio, pötkien pakoon, minkä jaksoi.

— Niin sinä jätät minua? huusi surkiasti Vitalis. Ystäväni, rakas veljeni, Herran Jumalan tähen veä minua ylös täältä; pyyän sinua, rukoilen. Minä olen Siniori Vitalis, rikas Venetsialainen: lahjon morsiammesi, annan sinulle kultaa, kuin paljo tahot; elä salli minun nälästä kuolla tässä hirmuisessa paikassa.

Masatsiolle kävi sääliksi. Palasi haualle, laski toisen oksan, ja nyt hyppäsi Jalopeura, kovasti kiljuen iloissansa.

— Niin onki, että saatana, sanoi Masatsio; vaan seisahtaen muutaman askeleen päässä, taas kuuli Vitaliksen surkian huuon.

— Minun Jumalani! minun Jumalani! Kuolla nälkään tässä hauassa… Eikös kukaan tule avukseni? Ken sinä ikään olet, palaja Ristuksen tähen. Elä anna hukkuani, jos voit minua pelastaa. Minä annan sinulle kartanon ja konnun, karjan ja rahan, ota kaikki, mitä tahot, ainoastaan pelasta minua, pelasta minua!

Masatsio ei kärsinyt, ettei palajanut; laski oksan, ja kärme nousi sitä myöten iloisesti suhisten. Masatsio lankesi polvillensa, ja, pelosta puoli kuolleena, piti rukousta. Hän tointui, kuullen Vitaliksen hätä-huuon.

— Ei kukaan taho auttaa minua? Täytyy kuolla. Herra minun Jumalani!

Hän itki ja valitti niin, että syän pakahtui kuunnellessa.

— Olkoon miten tahaan, mutta tämä on ihmisen ääni, sanoi itsellensä
Masatsio.

— Ah, jos sinä olet vielä siinä, rukoili Vitalis, kaiken tähen mitä sinulle on kallista, pelasta minua: jos täytyy kuollakin, niin ehkeis kotona, vaan ei tässä hirmuisessa luolassa. Haastaa en voi, ääneni vaipuu. Tahotkos hoviani Venetsiassa, maitani, kunnioituksiani? — kaikki annan sinulle, ja sallikoon Jumala kuollakseni tällä paikalla, jos en piä sanaani. Elä mä! elä mä! pelasta ainoastaan elämäni!…

Masatsio ei voinut vasten seissa hänen rukouksille, lisätyille senlaisilla lupauksilla. Hän taas laski oksan.

— Ahaa! jopahan tulet, sanoi hän, Vitaliksen nähtyänsä.

— Ja! äänti se, ja iloisesti kiljahtaen tunnotta lankesi Masatsion syliin.

Masatsio piteli häntä, ja saattoi tuntoonsa, alkoi taluttaa, ja sanoi: "lähetään lehosta"; vaan Vitalis tuskin liikutteli jalkojansa, hän oli nälkään nääntymäisillään.

— Seh, syö palainen leipää, sanoi Masatsio, ja otti leipä-kyörän kontistansa.

— Hyväntekiäni, pelastajani, hyvä enkelini, saneli Vitalis: millä palkitsen sinulle palveluksesi?

— Sinä, herra, lupasit morsiammelle huomenlahjan, mutta minulle hovisi
Venetsiassa, vastasi Masatsio.

Vaan Vitalis alkoi jo tulla toimehensa.

— Välttämättömästi lahjon vaimosi, veljeni, ja teen sinun rikkaimmaksi talonpojaksi kylässä. Missä sinä asut, ystäväni?

— Metsässä, Kapalattissa; vaan minä mielelläni hylkääsin kylän ja asusin Venetsiassa, siinä hovissa, jonka minulle lupasitte.

— Kas, japa pääsimme lehosta, sanoi Vitalis. Nyt minä tieän tien; suurikiitosta, Masatsio.

— Koskas minun pitää tulla hovia ja huomenlahjaa ottamaan? kysyi
Masatsio.

— Koska vaan tahot, vastasi Vitalis, ja he erosivat.

Vitalis tuli Venetsiaan, mutta Masatsio Kapalattiin, ja haastoi morsiammellensa tapauksesta, rikkaasta huomenlahjasta ja hovista, jossa käypi asumaan hänen keralla.

Toisena aamuna varain Masatsio vaelsi Venetsiaan, kysellen, kussa on siniori Vitaliksen hovi? Tuli suoraan siihen ja sanoi palvelioille, että kohta tulee morsiaminensa komiassa vaunuissa ja asuuntuu hovissa, jonka siniori Vitalis lupasi hänelle lahjaksi. Masatsiota luultiin hulluksi, ja ilmoitettiin Vitalikselle, että esihuoneessa eräs talonpoika vaatii huomenlahjoa morsiammellensa, ja sanoo hovin olevan hänen.

— Ajakaatte häntä ulos, sanoi Vitalis: Mikä saakeli se on!

Palveliat potkivat Masatsion ovelta kaikella ilkeyellä, ja hän itkien tuli kotiinsa, eikä tohtinut silmiänsä näyttää kullallensa. Tupansa yhessä nurkassa istui marakatti, toisessa jalopeura, mutta liiuksella kärme käärii keräksi. Masatsio hyvin pelästyi. "Ihminen ajoi minun huoneestansa, ajatteli hän: jalopeura välttämättömästi raatelee, kärme myrkyttää, mutta marakatti jos ei muuta, niin nauraa ylitseni; tässä nyt on palkka siitä kuin pelastin heiät häästä." Vaan marakatti ystävällisimmästi irvisteli hampaitansa; jalopeura haastoi hännällänsä, tuli liki, ja nuoli hänen kättä, kuin koira isännältänsä, mutta kärme ojensii suoraksi, alkoi matella tupaa myöten, niin iloisella katsannolla, että Masatsio pian perehtyi.

— Luontokappale raiskat! sanoi hän: he ovat paremmat siniori Vitalista; se ajoi minun ulos, kuin kerjäläisen. Ah, kuin mielelläni sysääsin hänen taas hukan hautaan. Mutta morsiammeni, kultani! Minä mielin mennä vihille hänen kerallaan niin rikkaasti! Minulla ei ole halkoa talossani, lihapalaista keitokseen, ja ei kopeekkaakan rahaa. Voi sitä kiittämätöintä, huomenlahjoinensa ja hovinensa!

Näin valitti ja kaipasi Masatsio. Sillä välillä marakatti alkoi tehä ilveilyksiänsä, jalopeura rauhattomasti häilytteli häntäänsä, mutta kärme käpristelii kauhean sukkelasti. Senjälkeen marakatti lähestyi hyväntekiätänsä, teki hänelle merkin, tulla jälestänsä ja saattoi hänen latoon, jossa oli puita laattu koko vuoeksi. Marakatti keräsi ne metsästä, ja kantoi Masatsiolle. Hän suuteli kiitollista marakattia. Senjälkeen jalopeura, hiljaan äänellen, vei hänen etäisen tuvan pimiään nurkkaan, ja hän näki siellä suuren säästön syötävätä, — kaksi pässiä, kolme lammasta, paljon jäniksiä, ja vielä aika sonnin päälliseksi: kaikki nämät jalopeura pyysi hyväntekiällensä. Masatsio lempiästi silitteli hänen harjaansa. "Mutta sinä, sanoi hän kärmeelle, et mitään minulle tuonut? Mikäs olet? — Vitalisko, vain hyvä rehellinen luontokappale, kuin jalopeura ja marakatti?"

Kärme havilla sujahti risujen alle, ja samassa palasi, ylpeästi kohottaien hännällensä. Masatsio äimistyi nähessänsä sen suussa kauneimman briljanten. "Briljantti", huuahti hän, ja ojensi kätensä silittääksensä kärmettä ja ottaaksensa hältä lahjan. Samassa Masatsio meni Venetsiaan, aikoen kiveä muuttaa rahaksi. Tulee juveleerarille, se katselee kiven, ja näkee sen kauhean kalliiksi.

— Mitä sinä tästä tahot?

— Kaksi sataa tukaattia, vastasi Masatsio, luullen kysyneensä hyvin paljon, koska kivi maksoi kymmenesti enemmän.

Juveleerari katsahti Masatsion päälle ja sanoi:

— Sinä myöt tämän senlaisesta hinnasta? Varmaan tämä on varastettu; minä sinua en laske.

— Jos se ei maksa sitä, antakaatte vähemmän, sanoi Masatsio: Minä en olen varas, vaan olen rehellinen mies. Kärme antoi minulle tämän kiven.

Masatsio otettiin kiini, ja vietiin tuomarin luokse. Siellä haastoi hän kaikki mitä tapahtui, vaan ei kukaan sitä uskonut. Yhtä hyvin, kuin siniori Vitalis oli sekoitettu tähän seikkaan, tuomari sysäsi asian valtakunnan inquisitsioniin, ja Masatsio tuli sen eteen.

— Haasta meille, mitä kerallasi tapahtui, sanoi yhsi inquisitoreista, ja elä valehtele; muuten me käskemme upottaa sinun kanavaan!

Masatsio haastoi.

— Niin sinä pelastit siniori Vitaliksen? kysyi inqvisitori.

— Pelastin, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän lupasi morsiammellesi huomenlahjan, ja sinulle hovin
Venetsiassa?

— Lupasi, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän ajoi sinun ulos niskapäästä, kuin kerjäläisen?

— Niskapäästä, korkea sukuiset siniorit.

— Kutsukaatte siniori Vitalista! sanoi inquisitori.

Vitalis tuli.

— Te tunnette tätä miestä, siniori Vitalis? kysyi inquisitori.

— Ei, en tunne, vastasi Vitalis.

Inquisitorit alkoivat neuoitella keskenänsä.

— Tämä mies, sanoivat he vihtoin Masatsiosta — on ilmeinen kelmi ja petturi; häntä pitää säilyttää vahvassa paikassa.

— Siniori Vitalis, te olette viattomat!

Senjälkeen, tehhen merkin oikeus-palvelialle, yksi inquisitoreista sanoi: — Mutta tämä viekäätte torniin.

Masatsio lankesi polvilleen oikeuen eessä.

— Siniorit, korkea sukuiset siniorit, saneli hän: voi olla, että briljanti on varastettu, ja kärme antoi minulle sen, pettääksensä minua.

Voipi olla, että kärme, jalopeura ja marakatti ovat itse saatanan synnyttämiä; vaan että minä pelastin siniori Vitaliksen, se on ihan tosi. Siniori Vitalis! en vaai morsiammelleni huomenlahjaa, en taho itselleni teiän marmori-hovianne; ainoastaan sanokaatte pelastuksekseni yksi sana, elkääte salliko märätäkseni tornissa, elkääte heittäkö minua: enhän minäkän heittänyt teitä, kuin istuitte hukan hauassa.

— Korkea sukuiset siniorit, sanoi Vitalis, kumartaen tuomio istuimen eessä: Minä voin ainoastaan kertoa ennen sanotun: minä en tunne tätä miestä. Onkos hänellä, jos yksi vieras mies?

Samassa kaikki läsnä oliat kauhistuivat ja äimästyivät: jalopeura, marakatti ja kärme, kaikki yhessä, tulivat saliin. Marakatti istui jalopeuran selässä, mutta kärme kiersi marakatin käen ympäri. Jalopeura kiljui, marakatti murisi, kärme sihisi.

— Ah! nämät ovat ne samat peot, jotka kerallani olivat hauassa, huuahti säikähtynyt Vitalis.

— Siniori Vitalis, sanoi Pää-inquisitori, koska hämmästys meni ohitse kummallisesta ilmestyksestä, te kysyitte kussa ovat Masatsiolla vieraat miehet? Näette, Jumala lähetti ne meille ajalla. Koska hän itse teitä vastaan toistaa, niin me tekisimme syntiä Jumalan oikeuen eessä, ellemme rankaisisi teitä kiittämättömyyestänne. Hovinne ja maanne teiltä otetaan pois; ja lopun elämästänne vietätte tornissa. Mutta sinä, lisäsi hän, kääntyen Masatsion puoleen, joka koko sen ajan silitteli marakattia, ja jalopeuraa ja kärmettä: elä sure omasta osastasi. Venetsialainen lupaisi sinulle marmori-hovin, ja morsiammellesi huomenlahjan; Venetsian hallitus täyttää hänen lupauksensa: Vitaliksen hovi ja maat ovat tästä saakkaa sinun.

Masatsio vaimoneensa kauan elivät ja nauttivat onnia Vitaliksen marmori-hovissa, yhessä marakatin, jalopeuran ja kärmeen keralla, ja käskivät kuvata ne seinälle siinä haamussa, kuin ne tulivat oikeus-saliin, — marakatti jalopeuran selässä, mutta kärme marakatin kalvoisella.

(Nosta koira kaivosta, puistelee vettä korvilleis.)

V.

Hasael.

Hasael, itäisen Kuninkaan poika, kasvatuksensa lopetettua, oli isältänsä lähetetty Perssiaan, että siellä täyttää hänen valaistuksensa, ja tutkia ulkomaan tapoja ja luontoja. Nuorukaiselle oli annettu täysinäinen vapaus; vaan salaisesti käskettiin entistä opettajata ja kasvattajata katsomaan hänen perään.

Koska Hasael tuli Perssiaan, niin pääkaupunkin hekkuma ja huvitukset samassa miellyttivät hänen, että unohutti oikeensa ja antautu huvituksiin.

Kerran, koska hän käyskenteli huvittavaisissa Hispaganin huvi-metsissä, meni hänen ohitsensa entinen opettaja, matkustajan muo'ossa, sauva käessä.

Vaan Hasael tunsi hänen ja kysyi: "Mistäs tulet, mihin aivot mennä?" — Vanha vastasi: "En tieä." Silloin nuorukainen kummastui ja sanoi: "Kuin! Sinä jätit kotimaan ja menit, tietämättömihin?" — "Unohutin", vastasi vanha, "jonka tähen käyn sinne ja tänne, ja mikä tie minulle näyttäikse laveammaksi ja ihanammaksi, sen valitsen."

— Mihinpä saattaa sinua senlainen matkustaminen? kysyi kummastunut nuorukainen. — "En tieä", vastasi vanha, "ja mitä minun on siihen?"

Silloin Hasael, kääntyen muihen puoleen, jotka olivat hänen ympärillä, sanoi: "Tämä ihminen oli minun kasvattajani ja opettajani, ja oli kuulusa viisaueltaan, vaan nyt, te näette, on tykkönään tyhmä, ja hävitti ymmärryksensä. Ah kuin hän muuttui! Tykkönään tuli toiseksi."

Sillon vanha astui nuorukaisen eteen, viskasi hartioiltaan kontin ja sanoi: Ja, se on tosi, Hasael, minä muutuin, ja muutuin niin, kuin sinä. Ennen olin johtattajasi, ja sinä seurasit sitä tietä, jonka osotin sinulle. Vaan siitä asti, kuin herkesin olemasta johtattajanasi, päätin minä seurata sinua, sinun askeleitasi, — ja käytökseni on sinun. Sinusta ouolle näytti — kuin onki luonnollisesti — etten minä tieä, minne ja mintähen menen, ja en vähääkän ajattele siitä, mihin voi saattaa senlainen mieletön matkustus, ja sinä päätit tästä, että hävitin mieleni; vaan tutki tarkemmin elämäsi muoto, käytöksesi, — niin näet ken meistä käyttypi mielettömämmästi. Näin puhu vanha. Ja nuorukainen tunsi syntinsä, ja palasi viisauen tielle, joka hänelle asetettu oli viisaalta opettajaltansa.

VI.

Uskollisuus.

Yksi pakanallinen Kuninkas käsketti luoksensa saattaa Ristityin piispan; ja vaati häneltä, ettäpä kieltäisi uskonsa ja tois uhrin epäjumalille. Vaan piispa kaikella siveyellä vastais: "Kuninkas! sitä en voi tehä. Kuin? sanoi silloin vihastunut Kuninkas; etkös tieä, että elämäsi on vallassani ja minä voin sinun ylenantaa kuolemaan? yksi silmänräpäys - ja sinua ei ole.

"Sen tieän!" vastasi piispa, "vaan salli, Kuninkas, jutella sinulle yksi vertaus, ja tehdä yksi kysymys päätökseksi. Kuvaa itsellesi, että yksi uskollisimmista palvelioistasi sattu vihollistesi käsiin, ja he kaikella tapaa ahkeroitsivat saattaa häntä sinulle uskottomaksi ja pettäjäksi. Vaan koska uskollinen palveljasi oli muuttamaton ja järkähtämätön uskollisuuessansa, niin viholliset riisuivat hänen päältänsä vaatteet, ja pilkalla, alastoina ajovat luontansa. Sano, Kuninkas, kuin hän tulee sinulle, etkös anna hänelle parahimmat vaatteistasi, ja etkös palkitse hänelle hyvän kärsimisen kunnialla ja kiitollisuuella?" Kylläpä niin, vastasi Kuninkas, vaan kuinkas, ja missäpä tämä tapahtuis?

Silloin hurskas piispa vastasi: "Kuninkas! Sinä voit riisua päältäni tämän maallisen vaatteen… Vaan herrani verhoittaa minun uuteen, parahimpaan… Voinkos minä niin paljon säästää tätä, ettäs tämän tautta ylenantaa sinulle uskollisuuteni?"

Silloin Kuninkas sanoi: "Mene, minä lahjotan sinulle elämän."

VII.

Beduiini.

Karavaani vierolaisia kulki Diarbekin portista. Sen e'ellä ajoi Osmanni ja viskoeli kansaan rahoja; Imanit siunasivat kulkevia matkamiehiä, asukkaat loivat kukkaisilla heiän tiensä.

Jo kuuemmen kerrau kulki Osmanni karavaaninensa Mekkaan, ja oli päämiehenä sen vartiosotaväessä. Kaikki olivat vakuutetut matkansa onnellisessa päätöksessä, sillä ei kertaakan millistäkään onnettomuutta tapahtunut Osmannin kanssa; tuuliset ilmat eivät peittäneet hiekalla Arabian erämaassa yhtäkään ihmistä, joka matkusti Osmannin keralla; Arabilaiset eivät kertaakan karanneet hänen päällensä. Sellainen menestys asioissaan luettiin Osmannin jumalisuu'en, anteljaisuu'en ja miehullisuu'en voitoksi.

Muutaman viikon kuluttua lähtönsä jälkeen Diarbekistä, lähestyi karavaani sitä, muinoisajassa mainiota Eufratin virtaa, joka on yhen ikäinen maailman historialle. Laulaen lauluja Alkoranista, vierolaiset menivät virran yli ja tulivat Arabian hiekkaisille lakeuksille. Siinä yhistyi karavaaniin Beduiini, somalla mustan karvaisella hevoisella; hän myöskin matkusti pyhille paikoille kumartamaan Muhametin kehtolle ja hau'alle.

Osmani alkoi tarinoia hänen keralla kansojensa etuisuuksista. Beduiini vastasi lyhyesti, vaan viisaasti; kiitti kiitoksen ansaitsevaa hänen kansassansa, ja moitti sitä, mikä näytti hänelle pahaksi. Huomaamatta jäivät he jälelle karavaanista. Osmanni kiivaasti alkoi kiittää Ottomannilaisia.

"Turkkilaiset", puhui hän Beduiinille, "ovat kauan olleet kuuluisat koko itämaassa urhollisuu'estansa, hyväntahtoisuu'estansa ja armeljaisuu'estansa; jo ammoin nämät harvat tavat hankkivat meille kunnioittamisen koko maailmasta, jokapaikassa kuin tahtovat kuvata sotijan voitollisutta niin sanoovat: 'hän on urhollinen kuin Turakilainen!' Kauppamiehet, tahtoen verrata kennen tahansa rehellisyyttä korkeammassa mitassa, sanoovat: 'hän on rehellinen kuin Turkkilainen!' Millä sitä vastoin tuli kuuluisaksi sinun köyhä kansasi, kulkehtien Arabian kivisessä ja tyhjässä erämaassa? millainen sanoma kuuluu teistä? Se, ettei teillä ole kunniata, eikä omaatuntoa, te tunnustatte yhtä uskoa meiän kanssa, vaan teille maksaa Sulttaani joka vuosi suuren summan, pelastaaksensa raatelevaisuu'estanne suuremman karavaanin rukoilijoita; ryövärisyys tekee teitä pahanilkisiksi kulkehtijoiksi jokaisen toisen Muusulmanni-silmissä. Tunnusta, ystäväni, sanojeni totuus; tunnusta, että teiän kansa ei ole muu, kuin joukko ryöväreitä."

"Perästä lopetamme puheemme", sanoi Beduiini hänelle, osoittaen liukahtuneen kamelin päälle, joka lankesi ja litisti runkollansa kulettajan maahan, — "vaan ensiksi auttakaamme tuota onnetointa."

"Mene ja auta sinä", vastasi Osmanni, "minä en taho osoittaa millistäkään apua tälle narrille, hän osti minulta kamelin neljä vuotta tästä takaperin, nyt minä olen aivan iloinen, että se sama kameli kosti hänelle eestänsä. Jos tämä kelvotoin heittäisi henkensä, ja yksi minun sanani voisi elävyttää hänen, niin minä — anteeksi antakoon syntini Allah ja hänen suuri Profeta — ompelisin suuni kiini."

Sillä välillä Beduiini päästi ajajan kamelin alta ja palasi matkakumppaninsa luo', hän ei enään ollut kaukana hänestä, kuin yht'äkkiään hirmuinen tiigeri hypähti pensaasta, jonka ohitse ajoi huoletoin Osmanni, jättäien karavaanista jälelle; hän säikähti, kauhistui ja lankesi tunnotta maahan.

Beduiini neliseen ratsasti — ei häneltä pois, vaan suoraan hänen luo, otti pistoolin, ja siinä samassa räpäyksessä, kuin verta janoova peto karkasi saaliinsa päälle, ampui häneen. Kuollut tiigeri ojensii pitkälleen, puoli kuolleen Osmannin viereen. Viimein Osmanni aukasi silmänsä; pelastuksensa näyttii hänelle luonnottomaksi, hän syleili Beduiinia ja ensimmäisessä kiitollisuu'ensa palavuu'essa, kyyneleet silmissä, tarjosi hänelle, kuin huonoimman velvoitetun kiitollisuu'en merkiksi, kukkaron, jossa oli sata sekiiniä.

Beduiini ei ottanut lahjaa, jota Osmanni suuresti ihmetteli. Sillä ajalla lähestyi heitä kerjäläinen puisella jalalla, peitetty repäleilla ja haavoilla. Hän käänsii Osmannin puoleen, joka piti kukkaroa sekiinein keralla, ja puhui: "Armeljaisuus taitaa olla sinulle tuttu, rikas matkamies: sammuta kotolaisesi nälkä ja jano! anna yksi ruupia täysinäisestä kukkarostasi sille, jolla ei ole mitään; yksi ruupia pelastaa minun piinavaisesta helteestä, illaksi toivon tällä avulla tulla matkani päähän, ilman sitä hävitän voimani ja minun täytyy hukkua raatelevaisten petojen kynsissä."

"Auttakoon sinua Alla'!" vastasi Osmanni, pannen taskuunsa paksun kukkaron sekiinein kanssa, "vaan minulla ei ole sinulle yhtäkään ruupiaa, minä menen Jumalata rukoilemaan Mekkaan ja Medinaan, Diarbekistä, ja minulla ei ole enemmän rahaa, ainoastaan tarpeekseni matkalle sinne ja takasin. Kaikki liiammaiset ja'oin minä kansalle lähteissäni isänimaasta; säälin sinua, vaan auttaa en voi."

Beduiini otti säkin vehnää ja nahka säkin vettä, ja antoi ne vaivaiselle.

"Ota! sammuta nälkäsi ja janosi, vahvista heikentyneet voimasi, ja mennään yhessä. Kaupunki, mihin sinä menet, on samalla tiellä, jota myöten menee karavaani; minä saatan sinua."

"Vaan minä tulen hiljaan, usein lepään", puhui kerjäläinen.

"Niin istaha' hevoiseni selkään!" vastasi Beduiini, hyppäsi sen selästä, istutti siihen köyhän, otti hevosen suitsista ja saattoi häntä hiljaan.

"Heitä häntä", sanoi Osmanni Beduiinille; "lopetiakaamme puheemme, näyttäkäämme toinen toisellemme"…

— Puheemme, vastasi Beduiini, — jo ammoin loppui, me selkiästi näytimme toinen toisellemme kansojemme etuisuu'en urhollisuu'essa, hyväntahtoisuu'essa ja anteljaisuu'essa.

Muista, Osmanni, että jokapaikassa on hyvän tahtoisia ihmisiä, ja jokapaikassa on myös pahojaki.

Osmanni ymmärsi tämän vastauksen kaiken pisteljäisyy'en, ja vannoi esi-isänsä parralla kostaa Beduiinille uskalluksestansa. Kohta saiki hän täyttää aikomuksensa. Beduiini nukkui syvään uneen; karavaani nousi, ja Osmanni heitti hyväntekiänsä keskelle erämaata, uhriksi kaikille vaaroille; ja ettei Beduiini voisi tavata karavaania, varasti hän häneltä saman mustan hevosen — koko Beduiinin omaisuu'en.

Ja onni ei rangaissut häntä? Ei! hän eli huvituksessa, ja piiritettynä ilolta, kuoli.

Diarbekilaiset muisteleevat häntä surkuttelemisella, isät ja äitit asettaavat häntä esimerkiksi lapsillensa.

Ah! kuinka paljo on tarvis tietää, kuinka kauan pitää tutkia ihmistä, ettei hairahtua itse hyväätekeväisyy'essänsäki.