The Project Gutenberg eBook of Arizonan öitä, by Stewart Edward White

  1. Tiukka paikka.
  2. Siirtolaiset.
  3. Tyhjäntoimittaja.
  4. Karjavarkaat.
  5. Karjan ko'onta.
  6. Erottelu.
  7. Hevoskauppoja.
  8. Karjan merkintä.
  9. Vanha mies.
10. Texasin kävijät.
11. Yksikätinen merimies.
12. Murha rannalla.
13. Kätketty aarre.
14. Pureksittu sokeriruoko.
15. Meloonimuhennos.
16. Honk-Honk rotu.

TIUKKA PAIKKA.

»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne ovat varastettuja.»

Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.

No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire, ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä. Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.

Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.

Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta, että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.

Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat, tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette, että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.

Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen, tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.

Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin alkuperäisessä haahmossaan.

Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt, ainakaan en muista, että olisin hypännyt.

Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi — ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.

Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis» pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa, että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.

»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni, huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat pelästyneen näköisiä.

»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino, joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin jaloiltaan hieman epävarmoiksi.

»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut jatkaa ampumista koko päivän.

Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut, niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun, johon ne eivät enää pystyneet.

Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni. Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani, enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin. Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet, jotka veivät leirille päin.

Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen, tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin seisoivat levollisina aitaan sidottuina.

»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»

Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia, mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.

Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä» ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!

Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin nopeasti takaisin jälkiäni.

Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle. Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.

Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.

No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi eräs heistä: »Maria».

Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat tehneet suuren nuotionsa.

Setä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt ja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti hän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa, päivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan.

»Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit heidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti pälkähästäsi?»

»Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän »oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli Tom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin intiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää Tom Horn vastaukseksi.

Sitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat karkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten.

»Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit, että he olivat intiaaneja?»

»He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom
Hornin johdossa.»

SIIRTOLAISET.

Kun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme keskustelemaan mitä nyt oli tehtävä.

»Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja joka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja. »Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme takaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma. Mitäs tehdään?»

»Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on Arizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä elä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja, karhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme metsästämään!»

Hyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja vanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan muona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme, sidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme matkaan.

Sinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen hevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli täynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta poppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että jyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse. Repeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja halkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja puusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja.

Me sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet aitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet.

Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.

Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla ympäröi.

»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker.
»Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»

Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska, mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.

Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi kasteli saappaamme likomärjiksi.

»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen kaikki.»

Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.

Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui hukkuvan veden pauhinaan.

Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa. Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen: »Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä». Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja ainoa tepsivä keino kestää ne.

Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.

Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen savikerroksen peitossa.

Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet — vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim esitti uuden ehdotuksen.

»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».

»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä kuivan paikan», vastasi karjanomistaja.

Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin. Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.

Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti veden valumasta niskaamme.

Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta. Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme löysimme istuimeksi sopivan maapengermän.

Me hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen tapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta me ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli sattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja he päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle.

»Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät kuormamuuleineen ja vuodehevosineen.

Niin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken kuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä.

Me seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen luolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista jalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia.

»Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen juuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi».

Hymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne huolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme ja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien alla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä.

»Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi
Jed Parker.

»Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen, missä oli».

Me päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki purskahdimme iloiseen nauruun.

Me sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun ääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja leipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon vuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta tuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti nimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää. Astiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä telttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla.

Hakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta ylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan suulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme pienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean ja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme.

Hetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat nahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten kohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien, lähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan kaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko, josta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten kasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina ja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan jutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään, nostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme Windy Billin kertomusta.

Ympärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen elänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut kultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat tavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta, matkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä kahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan intiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet, jouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin usein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita rupesi ilmestymään.

He olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän vesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan tullessaan Siirtolais-solan seuduille.

Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin, mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta. Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa, näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata, salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.

Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille kolmen, neljän päivän ratsastus.

Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään, toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä suusta.

Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.

Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja, kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin kaupungin ulkopuolella.

Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata. Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä — eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa. Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.

Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan. Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi: »Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin kaksi raakaa osteria.

Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.

»Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee mies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!»

»Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa, »mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen puolen».

En voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat. Nähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu kuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina, että »Lopeta jo, Setä Samuli».

No niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa kuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan ja kuumuus ja pöly oli tukahuttava.

Kerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa körötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma — piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme paluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman naudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien poikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi eroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme pienen matkueen laahustavan tietä pitkin.

Se oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa hevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni. Kieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän joutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani olkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän sieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme sulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja taisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa.

Hän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja gentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne päin.

»Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta dollarini.»

Hän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle kuppi sieltä.»

Kalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta, avasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi täytettäväksi.

»En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni
ovat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan.
Vesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos
Cabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.»

Samalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta käsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot punottivat ja kiilsivät kuivuuttaan.

Mutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän juuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon kanssa oli aiheuttanut.

»Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole rahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin. Tuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.»

»Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja tai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.»

»Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi kantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan.

»Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan kerran.»

»Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim. »En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri jääkappale kädessäsi.

»Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas
Pete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.»

»Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi», sanoi Tim.

»Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete vihamielisin elein ja hypisteli pyssyään.

Sillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa. Viimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan vieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen auringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet valloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja pistivät turpansa vesiruuheen.

Gentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa. Näimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja laukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei ollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan sidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme.

Mutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa vaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla heitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan vyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen.

Tuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja päästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt.

En ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti kuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä vahinkoa hän oli aikaansaanut.

Tunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin, mutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin näköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut.

»Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi gentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti.

Tämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen kanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen kohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse.

»Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja lapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee, niin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on hyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta hevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja sirosti, kun hän vain tahtoi.

Muukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja viedyksi hieman syrjempään.

»Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla, on hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää ukkosenjohtoa.»

Hän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen nuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä edestakaisin ylhäisenä ja tuikeana.

Vihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten luo ja irroitti hänet lassosta.

»Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos yrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken, niin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen siitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.»

Hän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin neljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa.

Texas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä, kuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme lähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi Peten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan.

»Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen hevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin kohteliaasti.

»Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet hieman», sanoo hän.

Texas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus alkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin neljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta.

»Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä silmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs, »siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua sinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle hautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien kulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka sitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin hetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen mennessä.»

Sitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli sitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä muuttunut täydellisesti.

»Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle. Aitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan kuunärin eteen.

»Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle.
Ottakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.»

Istuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta.
Sitten Tim sanoi aivan äkkiä.

»Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna tähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta sillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin hieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.»

Me ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten lujasti sidottuna sinne.

Minä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin sen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi. Ainoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus.

Saavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna oli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli, että koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja lähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen, toimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme kaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan vieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä voi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen, jossa luki —

»Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon kuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että yrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa haukkomaan.»

Nähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän että sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että olisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa jatkamaan, kuin vain ampua hänet.

Joku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle ja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella seinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina selvästi.

»Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin hyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.»

TYHJÄNTOIMITTAJA.

Windy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta yöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää luolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he olivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme pitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja käyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen luolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme soihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin vaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat räiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade pitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja minun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita. Käännyin luolaan.

Sen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut kuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan vahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli alituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut vuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin soihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä kimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö.

»Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani, jotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa tarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin kantapäilleni veden ulottuvilta.

Ensinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana. Hän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän silmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi pitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta kyykistyi hän viereeni.

Sitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen kauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun.

Windy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan, oikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta.

»Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan peloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti tässä sateessa».

Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden ulottuvilta.

Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.

Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle nuotiollemme.

»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut silmäkulmissa tällaista kiivetessä.»

Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen vaivuimme torkuksiin.

Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen, muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.

Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa. Se oli heräämisemme ensi oireita.

Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista. Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker, kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin, että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme nuotiota.

Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua. Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä riistettäisiin.

Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen, sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.

Tutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta ilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi auennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt itselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja alas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto — ainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän pienen pengermämme kohdalle.

»Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä», virkkoi hän ja jatkoi sitten:

»John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on palanut.»

»Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi kokonaan.»

»Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät henkensä.»

»Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä nauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?»

»Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin perinpohjaista.»

»Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän huvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.»

»Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill. »Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa te voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän puol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?»

»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.

Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.

Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla töllistelemään.

Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä itsetietoisuuden puutetta.

Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin. Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta mielenkiintoa häntä kohtaan.

»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias, mutta mitä teette kotona ollessanne?»

»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista asioista.

»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä, »mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»

»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee mitään.»

»Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla nuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin, tarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne velvollinen varoittamaan minua?»

»No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan tarkoitatte?»

»Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne vuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää erikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.»

»Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla naamalla.

»Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia teitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen.

»Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa hetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian saada jatkaa tuttavuutta kanssanne.»

Hän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin ja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni.

»Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja tutkimaan toisiamme hieman».

Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä, tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken varustaminen.

Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina ystävinä.

Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä alempana, apachien maassa.

Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme. Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään. Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.

En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla, syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut myöntää tietämättömyyttään.

»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»

»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»

Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään. Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi yöllä uusia teorioja.

»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen, että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»

Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli hänestä tarkka ja nopea ampuja.

»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle.
»Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»

Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä, mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.

Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta työhön.

»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun rahojasi.»

Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle, he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten, osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot. Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus luvan seurata mukana omana miehenään.

Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja intiaanitkin säikyttelivät meitä.

Mutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten koskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt näkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien vaihtelua kuivilla aavikoilla.

Kotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän piti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti kaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa, luonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten he eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi, anastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä neliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä saaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme, sillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen pääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon. Se oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle, paljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan rajattomasti.

Niin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa hevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja niistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin puettuna ja silkkipytty päässä.

»Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi, kun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani.

Kun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen minun puoleeni.

»Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä, jonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille, »kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä?

»Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten olette?»

Nähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä mahdollisiin ikävyyksiin.

Mies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet hienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En mahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman sekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat putosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä kortin esille. Otin sen vastaan ja luin:

»Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut tänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se, että toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.»

»Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden huoneen asumukselle.

Jos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt poikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui selin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi hän olan takaa meitä.

»Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän hetken kuluttua sanoi: »istukaa.»

Pieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen laukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman karkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä syrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi.

»Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan puoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä asia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa sitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.»

»Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla äänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte vähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.»

»Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole saanut mitään kirjeitä.»

Tim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden viimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan lähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.»

»Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka», jatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen, tuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin, niin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin hedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla seudulla, kahden samassa talossa.»

»Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case.
»Teidän vuosirahanne — —»

»Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —»

»Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista juuri olen tullut ilmoittamaan teille.»

»Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin sanoin asia.»

Lakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan kohdalla.

»Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille läänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen ja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen puntaan sterlinkiä vuodessa.»

»Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry», laukasi Tim minulle olkansa yli.

»Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä
Hillaryn — — —»

»Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se vaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään yhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila peruutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon minun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa, tyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan rajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon vaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa. Englanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja Staghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.»

»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.

»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen rahapula — Monte Carlo — —»

»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja, antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»

Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan, jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.

»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt,
Mr Clare.»

Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.

»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko.
Älä sinä mr clarittele minua!»

Sitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla innostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin ja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä, pensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä kukkuloista ja työväen asunnoista.

»Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan kuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies, Harry, ja se tekee oikein hyvää.»

Me teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan hänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat. Hän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja se vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen.

Seuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan lakimiehen kanssa.

En häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes korkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle.

Olin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Meillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen huomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta intiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme aina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen intiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen chiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin.

Sikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin mikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa ajatella Timiä.

Kummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki ja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa vuodessa.

Ja sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani, työnsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt yhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin enkä virkkanut sanaakaan.

»Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle siitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne, enkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio kertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole minun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne karjatalolla.»

»Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani pitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten kuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin tyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate on tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten, jotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni alla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt lyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella mielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.»

»Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää, neljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne täyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.»

»Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi minua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä miehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä takajalasta.»

»Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin takaisin.»

»Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko he rikkoneet testamentin?»

»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi ehkä yhtä suurella summalla lisää?»

Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja kääntyi vihdoin minuun päin.

»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet puhaltelivat?»

»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta, se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. — He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella, niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»

Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle nuotiota kuin sulava guano suinkin salli.

»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta, kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme tuntia sitten haastelitte.»

KARJAVARKAAT.

Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista, sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia leveä.

Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla, johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka. Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla, pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.

Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja» luolia.

Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.

»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää, ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään takaisin.»

Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.

Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta se oli myös erinomaisen liukas.

Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.

Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.

Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin, muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.

Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin. Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan kolmen tuuman vahvuinen.

Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet huolistamme.

Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.

»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun karkoitimme heidät täältä.»

Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se oli.

»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä kerron sen sinulle joskus.»

Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille seuraavan tarinan.

Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön, jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.

Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.

Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi, keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.

Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla. Siinä ei ole vähääkään runollisuutta.

Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.

Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin, joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä Uusi Meksikokin näytti.

Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja, kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään ja paistinpannu oli täynnä lihaa.

»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla sellaisille liian ahdas paikka.

Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani iltaviileässä.

»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä.
»Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»

Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.

»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet poltinraudan varsin hyvin.»

Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta en voinut auttaa asiaa.

»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille, »mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.

En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen. Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te tulleet kauaksi», sanoin minä.

»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän karjaakin.»

»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin
Larrylle.

»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»

No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja pian alkoi niitä näkyä piirissämme.

Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.

Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen »unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden. Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista, ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä unikekoja.

No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin, että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.

Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan, minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.

Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.

Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton.
Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.

Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja seitsemän hiehoa.

»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»

Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.

Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan. Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi sen.

»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»

Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.

»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»

Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla, niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää, niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.

Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita, jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.

Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin, sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille. Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.

»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»

»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä monta vuoden vanhaa hiehoa?»

»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»

Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen, yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa se olikin.

»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.

»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty lehmäkin.»

Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä. Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.

»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne niin pian kuin voit».

»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»

Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:

Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen itkua muistuttavaa ääntä.

»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin luolan suulle.

Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias tyttölapsi käsivarrellaan.

»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»

»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa, niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita otuksia.»

»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»

»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään lapsesta.»

Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.

Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry syvänteen pohjalla.

Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään, mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja. Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä lie tehnyt muuta.

»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola lähellä kolmea poppelipuuta?»

»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä tiukasti silmiin.

»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun kanjoniin ensinkään.»

Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui häntä keskiruumiiseen.

Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti maahankaan.

Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun taskusta paidanhelmassa!

Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä, pelastaakseen haisevan raatonsa.

Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan huopapeitoissaan makaavia miehiä.

Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä.
Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.

»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt, pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä. Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja järjestys karja-asioissa tulla voimaan.

Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.

»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata karjatalolle.»

KARJAN KO'ONTA.

Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta, epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista toraili.

»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»

Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.

Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.

Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin. Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.

Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen pian muodostui uusi ryhmä.

Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä. Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä. Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman valonpiiriin taas.

Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin pehmeä usvameri.

Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean pölypilven.

Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä, taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen. Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.

Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.

Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi, aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan, välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän, ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä, ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,, vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei, se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.

Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen, joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti yli odotusten huvia.

»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen satulaan.

Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu, jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.

»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista, mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.

Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.

Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin, noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.

Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin, kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä pitkälle ratsastuksellemme.

Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas. Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.

Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri, huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta. Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti. Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky tarjoaa.

Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa, jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää, heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto, jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita, pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan täyttävän koko vuoristojen välisen alan.

Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen. Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.

Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja painua laaksoa ylös.

Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin mieltäkiinnittävän aamutyön.

Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää. Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla, jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä. Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.

Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.

Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen, ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.

Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla. Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan, karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.

Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt, pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.

Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti. Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua laakson suojaan.

Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.

Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan, huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli havainnut heikon kohdan.

Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta, vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita. Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä. Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani. Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.

Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.

Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun, jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.

Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta ulos.

Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen, oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.

Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja minä kävimme taas työhön.

Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana. En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet. Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.

Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa. Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin, niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen laajalle.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin, mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.

Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen. Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.

Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien, hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.

Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla, joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin terveellisesti vaikuttavan metelin.

Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan riippumattomuudestaan.

Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti, märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni niiden mukana.

Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.

Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.

Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään aitaukseen.

»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko viidettä tuhatta päätä.»

EROTTELU.

Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä, viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen pyrkijän.

Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.

»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän toisella puolella olevaa mäkeä ylös.

Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti. Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan. Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois. Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.

Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan miesten läheisyydessä.

Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.

Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä vapauttamiaan nälkäisiä miehiä.

Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.

Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi vieressä vartijana.

Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa. Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.

Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin. Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään itsepintaisuuteen.

»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»

Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.

Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin, näennäisesti päämaalia vailla.

Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.

Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella, karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut polttoraudan suloa.

Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.

Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä eläimen olin valinnut.

Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti, kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi. Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin, kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin. Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä. Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä. Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi, harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.

Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen, pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa. Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta, onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G. hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen edessämme.

Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.

Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän. Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne näkyvistä.

Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään. Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.

Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni. Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä, jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.

No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani ajaakseni sen ylös.

Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni. Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.

Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas, sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti tekemän hyökkäyksen.

Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja, mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa, joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon suhteen, nauroi hän vaan.

»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»

Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo loppuaan.

Me olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan huomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston seuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään alkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen vedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki karjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä kulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen, mutta turhaan.

Piiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat, mutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä itsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään. Jos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä. Askel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti hypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä.

»Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä on lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja täysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten muutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva hehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti minua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka takaa aurinko kirkkaana paistoi.

Äkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme karjan takaisin erottelupaikalle.

Mutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat käänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät hevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä pysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä vain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta huolimatta kävi työ keskeytymättä.

Toisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet harhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan suuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa.

Vihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt alkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen vinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään. Pienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa, näin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään juoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut väistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona näin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet seurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä kääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa suuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä pieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei heti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät mahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse asiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään Dos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan ratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin mies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana, kädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa asennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet suoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä jälkiä.

»Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.»

Hän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin perästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä selkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas oitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta tapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti ratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea loukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä.

Joka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet nähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen joukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain järjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle olin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki eri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat hiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa satulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen päästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko vielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot pienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla.

HEVOSKAUPPOJA.

Oli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä aitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa.

Hevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren laitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla vartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet leiritulen ääreen.

Siinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka edustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka oli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja loppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut saada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli. Paraillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä toisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille.

»Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan huomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla nuotion toisella puolella?»

»Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja kaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.»

»Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin perinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun sen joskus satutte näkemään.»

»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New
Yorkista.»

»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai kahdessa laatikossa.»

Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän Socatone Billiksi.

»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa», yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en kuitenkaan tehnyt.

Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.

»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis, jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa kaitselmukseen.»

Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista. Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään. Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun nousua odotellessaan.

»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon», virkkoi hän.

Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.

Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne. Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.

»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»

»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut. Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»

Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään
Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.

Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa. Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta, jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.

Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —

Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua vieraana.

»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan sekoituksen ryyppyaineeksi.»

Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas keskusteluaan.

»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä pannaan iloksi?» kysyin minä.

»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen tytöiltä.

Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen piston tai parikin.

»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että kaikki räjähdimme nauruun.

»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.

Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.

»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»

Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten tutkimaan Cyaniden ihmeitä.

Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha käy varsin hyvin laatuun.

Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.

Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen ei alkanutkaan.

»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.

»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle! Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua! kuuletko?»

Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni, miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.

»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaiken.

Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.

No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.

Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille — O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin. Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti, laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»

»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin varmasti.»

Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.

»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus kokonaan.»

»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen kanssaan.»

Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.

Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla. Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se tuntuikin minusta kovalle työlle.

Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan puuta.

»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun laskuuni.»

»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie, hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»

»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista tilausta. Levittäkää korttinne.»

»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»

Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.

Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä ilmoituksen saksmannille.

»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja aaseista neljä kovaa.»

Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin tuloksen saksmannille.

»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»

Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen hinta mokomista.

Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies — aivan umpihumalassa.

»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia tuota konikauppaansa?»

Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.

Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen veitikka hieman hengästyneenä.

»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta.
Tahtoisin ostaa sen takaisin.»

»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»

»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»

»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle. Odottakaa!»

Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.

Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin», sanoo hän, »mutta — —.»

Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni — tässä se on. Minäpä luen sen.

»Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan, mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön, minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti. Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.

Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!» huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja ilmaista salaisuutensa!»

Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan. Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.

»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja muut samassa suhteessa.»

»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta parasta.»

»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»

Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon. Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten turhasta mielenliikutuksesta.

He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen, satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.

Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa. Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin tapaamaan saksmannia.

»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää koko summan kanssa.»

»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs, minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»

Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.

»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»

»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä sivu suunne.»

Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»

»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»

»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes tulimme saksmannin salongin eteen.

»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun toisella.»

Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli ilmoitus ja siinä seisoi:

»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille, mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy leiriin?»

»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen, »minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»

KARJAN MERKINTÄ.

Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa, tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme kiitollisina huoahtaen.

Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.

Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.

Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa, viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.

Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto, sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta, poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet valahtivat yli kaukaisten vuorten.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle. Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.

Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä. Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.

Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni, pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä, heiluttaen päätään puolesta toiseen.

Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun, että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti pois, kooten köytensä mennessään.

Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry. Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta, joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu tarkoituksenmukaisesti.

Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.

Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat» laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten joukkoon pohtimaan tapahtumaa.

Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.

Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää. Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen. En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus, joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.

Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa. Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan. Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä. Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.

Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä kohden miehen pitelemänä.

Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin. Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä, jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.

Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.

Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja tarkkaavina.

Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!» Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat »verikoirat» hieman väsähtää.

»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.

Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti ollut väärän asian myöntämistä.

»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja, laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi. Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja. »Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte, että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan rautanne kanssa tänne asti.»

Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.

Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.

»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode rintataskustaan.

»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä tupakkamälliksi», sanoi hän.

Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa, että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista, kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan karjanmerkintä-tilaisuudessa.

Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen loppumaton.

Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.

VANHA MIES.

Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut hyvinkin huomattava karjatalo.

Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen. Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä, kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa mieltään täydellisesti.

Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.

Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta. Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.

Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat tähdet toisen toisensa jälkeen.

»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.

Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.

Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta, ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui olemaan.

Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —

    Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla.
    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
    Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla,
    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja notkelmiksi.

Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan, pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.

Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa silmäripseni.

Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.

»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden ainoan miehen laulavan sitä.»

Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat, karkeat kasvonsa uudelleen selvästi.

»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan.
»Tunnen hänet.»

»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado
Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»

»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta sitten.»

»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»

Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia, joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa, ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen, jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.

TEXASIN KÄVIJÄT.

Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado Rogersiksi.

Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä Kalifornian kultakaivoksilla.

No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion, ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille paikalle, jossa Juma nyt on.

Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa, rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin, kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita, alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia, ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän, pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta ja muista asioista siirtolaisten kanssa.

Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.

»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme jäädä tänne.»

»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»

»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»

Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä. Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.

Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle. Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.

Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä kaupunki.

YKSIKÄTINEN MERIMIES.

Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi hän kohta jatkamaan kertomustaan.

Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut siitä hyvän merkin reiteeni.

Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies, jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta. Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.

Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.

No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan jokin seuraava ja kuului se näin —

    Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana,
    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
    Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana,
    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.

No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä, kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan, kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta. Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.

Toisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan tuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti, koska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua. Tavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut mitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut katsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät tähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan.

»Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne», vastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.»

Tuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni. Hän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään ja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain ja asia olisi ollut selvä. —

Mutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten häntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin hänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni.

»No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että hän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena tieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden saatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!»

»Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa vanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä voisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä tekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.»

»Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta.
Te ette ole vielä siinä kunnossa.»

»Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman lähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!»

»Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä», vastasin minä.

Hän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää. eikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian vaipui hän uneen.

Tullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse kadonnut.

En nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen matkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja painautui varastohuoneen nurkan taakse.

»Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja jälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan.

Pian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin Coloradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran pyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen ja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne tekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien miljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni kulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin ääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon ilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta heidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden vetämänä ja vaimo alkoi huutaa.

Juoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata vasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni polvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle. Arvaatte, että hän pysyi hiljaa.

Luulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen hengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä uponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini merimiehen kasvoihin.

Merimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt pelkäävän vähintäkään.

Hän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti kädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen kasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli huulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen.

Meksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän todella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän kiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden.

Koukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti minuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista mielihyvää ja lähti menemään.

Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan. Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.

Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.

»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä olette.»

Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun kanssa.

»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»

Tutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut humalassa eikä mielipuoli.

Hän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä sanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi.

Hän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli tullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut vanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra Madren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet Yaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä. Hänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta, jonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan luolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli merkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle, josta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön halunsa saada puseronsa takaisin.

»Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei ole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee meistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä lisää, sen päälle voitte suudella raamattua.»

»Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin minä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten kanssa?»

»Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän pelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.»

»Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin», vastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, — enkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy teidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun kanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä minä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa ja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia kiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin makua.»

Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen. Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi yritykseen.»

»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään pitäisin.»

Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa hänet joka sopimus»pykälään.

Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt häntä yhtäkaikki.

»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen päälle.»

»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja menkää ulos.»

Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa, sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.

MURHA RANNALLA.

»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla.
Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»

»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.

Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.

Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi. Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi jotakin purjehduksesta.

Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa. Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin. Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se siltä näyttänyt.

Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien. Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti, sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme kauppamatkoille.

Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta. Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille. Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin. Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.

Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin. Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa, noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta näkynyt missään.

Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja soudimme maihin.

Anderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät olivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun saakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman.

Siellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi tutkia sitä.

Se oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään hyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja ankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan oikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan kohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen »agua» vettä.

»Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula vierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen uomaan, niin on piru saarnamies.»

Koetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan tarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa joka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli väärä ja sillä hyvä.

Sitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet muita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä.

Oli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä, valmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja.

»Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule kysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan vesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin pienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme, niin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme löydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia varatynnöreitä matkaan.»

»Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti
Denton.

»Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni, että tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain ja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei tarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän ehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen varalle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin, ehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte suudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.»

Kun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta Billy Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan sanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse.

Hieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän näytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa olimme vaipuneet uneen.

Tavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka. Mutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni vaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään — mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää.

Nuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään olivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin melua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut valveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa ja tuntuva kosteus levisi mereltä.

Muutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon, haukotteli ja nousi jaloilleen.

»Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan suojaan.»

Hän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja alaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta. Sitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta kaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin valveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni.

Vasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun pettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään kosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä oli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen heräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa.

Silloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta asiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia mielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä seuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta täysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion toiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen. Olen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki terveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän työsuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä kiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella oleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin oikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut liian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa maihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he korkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta.

Lähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan. Vuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien peittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen rinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli pikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli juosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä laskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia naarmuja terävistä kivensärmistä.

Rannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä läpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo kuollut.

Anderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja viiletti täyttä vauhtia pois.

Denton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti vyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan lahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes mailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon.

»Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää tästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy hänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen kiinni suuria käsiään.

Siinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen yhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä merimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me olimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät tiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista tuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta näyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen, kuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui myötätuulessa Guyamaa kohti.

Me vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta juoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa eräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz itki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja ääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei ainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen vuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä minkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se, että meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti.

Mutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei ollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja heikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin.

Palatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki pysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi silmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua.

Silloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet.
Muistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan
Tom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa
kokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään.

KÄTKETTY AARRE.

Vanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden tippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa erotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen himmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta.

Emme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä auringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään voineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä kyti elon kipinä.

Hänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin.
Kun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä.

»Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta ja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden sille puolelle ja leiriydyn siellä.»

Sitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden ja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen.

»Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden löytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä.

»Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä. Sitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on jo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten kulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi. Olemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että uhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä pitemmällä.»

»Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten ihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes vaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat eksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan määrän.»

»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»

»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään ja pyrimme Mulegeen.»

»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin välillä.»

Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.

Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies, niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme täyden aterian papupataan.

Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan. Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi mukana.

Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään perässä.

Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.

»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin menettänyt järkensä.»

Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta esiinpistävän puulaatikon kulmaa.

Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme kaivaneet esille koko laatikon.

Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.

»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.

»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme ja sillä hyvä.»

Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.

Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen kultakolikoilla.

Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.

Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas, loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle, jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.

Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.

»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»

Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin illallakin.

Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä ilmaan.

Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä, mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.

Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.

Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.

Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme. En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin. Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.

Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi. Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.

Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa, että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta. Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja heitti ne niin kauas kuin jaksoi.

»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut. Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa — kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion alla Texasissa.

»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä seuraan sitä».

Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua. Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.

Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.

Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku, mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita. Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.

Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä. Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.

Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua. Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä. Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta, otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet lähtivät juoksemaan karkuun.

Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton, että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.

Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki. Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa kunnossa.

En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa, vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä lentää huristivat ilman halki.

PUREKSITTU SOKERIRUOKO.

Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan, jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme, oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.

Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt, jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.

Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi. Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta, mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli todellakin niin.

Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin, että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.

Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.

»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei paljon.»

Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut kysymys tiilen ostosta.

»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa te perässä.»

Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me vain nauroimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin toinen meistä aina kuiskasi:

lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.

huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka puolella.

Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».

Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan, kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.

Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista päätä oli pureksittu.

Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten ääriviivat, ja myllertävän meren.

En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.

Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan, joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista, olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä, koska muistan nähneeni oman varjoni.

Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen pureksittu sokeriruoko.

MELOONIMUHENNUS.

Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen, sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös, kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.

No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin halvaantuneella.

Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.

Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi, mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.

Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan mexikolais-tytön.

Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko espanjankieltä.

Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.

Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas. Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —

Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä. Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan raakanahkaisia hihnoja.

Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin, vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.

Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —

Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan »lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan, nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni, ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.

Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä pelastanut nahkansa.

Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä kalabashillaan ja me odottelimme.

Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua terästä.

He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.

Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan hänelle yhden kultarahoistaan.

Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.

Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —

Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta syötävää.

Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin vaikealta heitellä niitä.

Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta. Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme poukamassamme taas.

Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme, joilla meidän piti kuljettaa aarteemme.

Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille, huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.

Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan. Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua, sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita kovin vakavalta kannalta.

Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä, tutkiskelin häntä hieman.

»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli. Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan, niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»

»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin saanut hänet käsiini.»

»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä, että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.

HONK-HONK ROTU.

Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis, tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin, hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja, soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.

»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä. No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi näyttelyissä.»

Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan miehen mieleen seuraavan jutun: —

Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi, elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.

Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani, kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli luokseni ja painautui viereeni istumaan.

»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta, niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat, jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.

»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä syrjäsilmäyksin.

»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.

»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin pyramiidin korkuinen keko.»

»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma, jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon, että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne viinatehtaan nurkalle?»

Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut kulkemaan mukanaan.

»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»

Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja kananliha-voileipiä.

»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa, joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä. — — —

Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.

Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana. Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen myöhemmin pelin touhussa.

Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen todellinen nimensä.

»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni — pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»

No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko, raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.

»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton puolella.»

Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä. Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä. Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita täyshoitolassa», sanoi Tusky.

Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.

Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani. En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha, harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.

»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»

No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta kirjeen.

»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja. Hammaslääkärien tulot alenevat.»

Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta. Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi. Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää kananpoikaa.

»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme. Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.

»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen, huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»

Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla — ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.

Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.

Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä, joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.

Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen, minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti suursiivouspäivänä.

»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä olijoista?»

»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»

Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin, että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.

»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin lakkisieni.»

Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa, että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi, ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.

»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»

No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa. Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.

Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei hyvät herrat.

Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä. Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa, jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.

Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua, kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven äänen taas heikosti, mutta selvemmin.

»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli tarkkaavasti.

Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.

»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli, hypähtäessäni pystyyn.

Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien taakse katoavan koneen perässä.

Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat. Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.

Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville. Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat ilonsa ovatkin.

Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset, silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa, rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.

Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko, joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä. Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani tanssiksi niitten ympärillä.

Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.

Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista, löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.

»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän hiljaisuudesta.

»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat, kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa, heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»

»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se olikin tavallinen onkimato!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARIZONAN ÖITÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.