The Project Gutenberg eBook of Rudin

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Rudin

Author: Ivan Sergeevich Turgenev

Translator: Maila Talvio

Release date: June 1, 2023 [eBook #70892]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Otava, 1896

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUDIN ***
RUDIN

Kirj.

I. S. Turgenev

Venäjänkielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

I.

Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku, päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä seurasi häntä palvelijapoika.

Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä, korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti sisarensa maatilaa.

Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian, seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.

— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Vielä se on hengissä… vastasi ukko.

— Saako astua sisään?

— Miksei, kyllähän sitä…

Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista, ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla, hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.

Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.

— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.

— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti, huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.

— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?

Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut kysymystä.

— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.

Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.

— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?

— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä. Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen vanha, mitä minusta!

— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?

— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan, niin hän kuolee käsiin.

— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä…

Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.

— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee… Kai teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.

— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen lainata.

— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.

Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli sokeria ja teetä.

— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota lääkkeitä säntillisesti.

Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.

— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.

Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui vain suutelemaan häntä otsalle.

— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa lääkkeet ajallaan… ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä haluttaa…

Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.

Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät, kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.

— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?

— Minä kävin katsomassa sairasta… Entä mistä te tulette, Mihail
Mihailovitsch?

Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti taaskin.

— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?

— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.

— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?

— Lakkauttaako? Ja miksi?

— No vaikka miksi.

— Mikä kummallinen ajatus! Mistä se pyörähti päähänne?

— No kas, käyttehän te usein rouva Lasunskin luona ja hänellähän on suuri vaikutusvalta teihin. Hänen mielestään taas sairashuoneet, koulut ja muut sellaiset laitokset ovat vain hullutuksia, turhia tuumia. Hyväntekeväisyyden tulee olla persoonallista laatua, sivistyksen samoin: se on muka kaikki hengen työtä… Siihen tapaan hän luullakseni ilmaisee mielipiteensä. Ja minkätähden hän sitte laulaa tuohon nuottiin? Olisipa hauska tietää.

Aleksandra Pavlovna purskahti nauruun.

— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko jokaista hänen sanaansa.

— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.

— No kuinka niin?

— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.

Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.

— Minkätähden te nauratte?

— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette viimeisen sanan aikana haukotellut.

— Kylmän näköisenä… Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu…

— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.

— Niin… ja polttaa.

— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi kuin…

— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!

— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin tulette meille?

— Huomenna; terveisiä veljellenne.

Ja rattaat pyörivät pois.

Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.

— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.

Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään ja kohottamaan päätään… Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa, takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui ilomielin, miltei hellästi:

— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!

— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?

— Aivan niin, juuri sieltä, vastasi säteilevin kasvoin nuori mies; — Darja Mihailovnalta. Darja Mihailovna lähetti minut luoksenne; tulin mieluummin jalkasin… aamu kun on niin ihana, eikä matkaa ole kuin neljä virstaa. Saavun teille —teitä ei ole kotona. Sanoo sitte veljenne teidän lähteneenne Semenovkaan ja itse aikovansa vainioille. No minä silloin heti menemään hänen kanssansa teitä vastaan. Niin. Kuinka tämä on hauskaa!

Nuori mies puhui venättä puhtaasti ja oikein, mutta: murtaen vieraalla kielellä, vaikka vaikea oli päättää millä. Hänen kasvonsa piirteissä oli jotakin aasialaista. Pitkä, koukistunut nenä, suuret, liikkumattomat, ulkonevat silmät, isot, punaset huulet, tervankarvaset, mustat hiukset, — kaikki hänessä osoitti itämaista syntyperää. Hänen nimensä oli Pandalevski ja syntynyt hän oli Odessassa, vaikka hän sitte oli saanut kasvatuksensa jossakin Valkeavenäjällä, jonkun ihmisystävällisen, rikkaan lesken kustannuksella ja toinen leski oli hankkinut hänelle viran. Yleensä keski-ikäiset naiset mielellään suojelivat Konstantin Diomiditschia: hän osasi etsiä ja löytää heidän suosiotansa. Paraikaa eli hän rikkaan maatilanomistajattaren Darja Mihailovna Lasunskin luona holhottina tai ottopoikana. Hän oli sangen ystävällinen, avulias, tuntehikas mies, joka helposti rakastui. Hänellä oli miellyttävä ääni, hän soitti pianoa jotakuinkin hyvin ja puhellessaan jollekin henkilölle oli hänellä tapana omituisesti tuijottaa häneen silmillään. Hän kävi aina sangen siististi puettuna ja käytti kauvan vaatteitaan, leukansa hän tarkkaan puhdisti parrasta ja piti hiuksensa sileiksi kammattuina.

Aleksandra Pavlovna kuunteli hänen puheensa loppuun asti ja kääntyi sitten veljensä puoleen.

— Tänäänpä minä tapaan kaikki tuttavani: juuri tässä puhelin Leshnevin kanssa.

— Vai niin! Menikö hän tästä?

— Kyllä, ja ajatelkaa, juoksurattailla, jonkinlaisissa palttinaisissa vaatteissa, aivan tomuisena… Kuinka eriskummallinen olento hän on!

— Niin, voi olla, mutta kelpo ihminen.

— Mitä? herra Leshnevkö? kysyi Pandalevski ikäänkuin hämmästyksissä.

— Niin, Mihail Mihailovitsch Leshnev, sanoi Volintsev. — Mutta nyt jää hyvästi, siskoni: täytyy kiiruhtaa vainiolle. Sinulla on tänään tattarikylvö. Herra Pandalevski saattaa kai sinut kotiin.

Volintsev komensi hevosensa juoksuun.

— Suurimmalla mielihyvällä! huudahti Konstantin Diomiditsch tarjoten
Aleksandra Pavlovnalle käsivartensa.

Käsi kädessä he sitte astelivat nuoren rouvan kotia kohti,

Suurta onnea näytti Konstantin Diomiditschille tuottavan se, että Aleksandra Pavlovna nojausi hänen käsivarteensa. Nuori mies otti lyhyitä askelia; hän hymyili ja hänen itämaiset silmänsä kostuivat, mikä muutoin ei hänelle ollut ensinkään harvinaista, vaikkei hänellä suinkaan ollut syytä suruun tai kyyneleisiin. Kuka nyt sitten ei mielellään olisi taluttanut kaunista, nuorta, upeaa naista? Koko X:n kuvernementti tunnusti yhdestä suusta, että Aleksandra Pavlovna oli hurmaava olento. Ja X:n kuvernementti ei suinkaan ollut väärässä. Yksin hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista, mustista silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreinä poskilla ja koko hänen muusta kauneudestaan. Kaikesta kauneinta oli sentään ilme hänen herttaisissa kasvoissaan: uskollisena, hyvänä, hellämielisenä se veti puoleensa ja ihastutti kaikkia. Aleksandra Pavlovna katseli ja hymyili kuin lapsi; naiset pitivät häntä yksinkertaisena… Saattoiko enään enempää toivoa?

— Sanotte siis, että Darja Mihailovna lähetti teidät luokseni? kysyi hän Pandalevskiltä.

— Juuri siten. Lähetti, vastasi Pandalevski, ääntäen s-äänen kuin englantilaisen th:n: — hän haluaa välttämättömästi ja pyytää teitä tänään syömään päivällistä luokseen. Hän… (puhuessaan naisista lausui Pandalevski hän-sanan erinomaisen kohteliaalla äänellä): — hän odottaa luokseen uusia vieraita, joihin hän välttämättömästi tahtoo tutustuttaa teidät.

— No keitä?

— Erästä Muffelia, paroonia, kamarijunkkaria Pietarista. Darja Mihailovna häneen hiljan tutustui ruhtinas Garinilla ja kehuu kovasti tämän nuoren miehen hienoutta ja rakastettavuutta. Herra parooni harrastaa myöskin kirjallisuutta tai oikeammin sanoen… oi, mikä erinomainen perhonen, suvaitsetteko huomata!… tai oikeammin valtiotaloutta. Hän on kirjoittanut artikkelin jostakin erinomaisen hauskasta kysymyksestä ja tahtoo siitä kuulla Darja Mihailovnan mielipidettä.

— Tuosta valtiotaloudellisesta artikkelistako?

— Niin, nimittäin sen kielellisestä puolesta, Aleksandra Pavlovna, sen kielellisestä puolesta. Kai te tiedätte, että Darja Mihailovna siinäkin suhteessa on tuntija. Shukovskikin neuvotteli hänen kanssaan ja hyväntekijäni, Odessassa asuva kunnianarvoisa vanhus Roksolan Mediarovitsch Ksandryk… Kai te tunnette tämän henkilön, kumminkin nimeltä?

— En laisinkaan, en ole kuullutkaan.

— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa, että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan venäjänkielentaidosta.

— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?

— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan innostuksiin… Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa: kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä ihana kedon kukkanen!

Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti sen tielle… Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten vihriästä.

— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.

— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?

— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve… Mutta me jo astuimme tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on kunnia sanoa hyvästi.

Aleksandra Pavlovna seisahtui.

— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.

— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun seurastani ole mitään huvia.

— Ei suinkaan… Kuinka niin…?

Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.

— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan, nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.

Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.

Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset, melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja mutisi:

— Mene pois herra, oikein totta…

Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan itselleen ruiskukkia.

— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: — mene nyt vain tiehesi, oikein totta…

— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch…

— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat tuolla kävelemässä.

Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno, mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään, makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan Pandalevskiä.

Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.

— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin, — läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina ihailemaan luontoa!

— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.

— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä teidät tunnen.

Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan sihisten.

— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.

Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle hyvin vastenmielistä.

— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen puolen…

— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo… yks! kaks! kolme!

Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov seurasi heitä.

— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat…
Täydellinen talonpoika!

Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen näköisenä pianon ääreen.

II.

Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko Eurooppa tuntee hänet…! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä, sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa. Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan. Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja, nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?… Ja jokainen ihmetteli syvästi kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan hänet.

Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä, varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan… Olihan hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden vivahdusta.

Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?… Mutta eiväthän sellaiset kysymykset vie mihinkään tuloksiin!

Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi, päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena, seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset, kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan Semenitsch Pigasov.

Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto. Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä; kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.

Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki. Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon, jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin, kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa, kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa, joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies", joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas. Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero. Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä, toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi; hän kyllästyi perhe-elämään… Muutamia vuosia vaimo eli hänen kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä mitään… Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet nälkää.

— No Constantin! sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa vierashuoneesen: — tuleeko Alexeindrine?

— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.

— Tuleeko Volintsev myöskin?

— Tulee myöskin.

— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat luonnottomia?

Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät hermostuneesti.

— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu…

— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja
Mihailovna.

— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee. Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti) minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!

— No millä tavalla?

Pigasovin silmät säihkyivät.

— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni, se huuto oli luonnollinen… Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä tavalla.

Kaikki nauroivat.

— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna. — Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!

— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita käytetään linnoitusten puolustuksessa.

Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur [Mutta tehän puhutte kamalia asioita, herra…], kirkasi neiti Boncourt, vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.

— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me häntä tuntisi!

Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen, voimatta rauhoittua.

— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: — mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse, huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi oman veljensä pojan.

— Mitä te vielä voitte keksiä!

— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän, nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin putoavat päästä… Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?

— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.

— Ratsuni… Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.

— Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?

— Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.

— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä…

— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.

Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa
Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.

— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka hän olikin hyvä, sangen hyvä…

— No ja kuka se oli?

— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.

— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?

— Siten että minut synnytti…

Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.

— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi… Constantin, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti villit pedotkin.

Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.

Merci, c'est charmant! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja Mihailovna: — minä pidän Talbergista. Il est si distingui [Hän on niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?

— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä anna toistenkaan elää… Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon viimeksi-mainittuun luokkaan.

— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse milloinkaan voisi erehtyä.

— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy? Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää, vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa kaksi tekee — steariinikynttilän.

— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut… Mutta suokaa kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?

— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.

— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?

— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.

— No kuinka niin?

— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat. Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin… Kas, ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se voihkii.

Darja Mihailovna hymähti…

— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä…
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!

— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät kumminkaan käytä herjaussanoja.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.

Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.

— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti hymyillen.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.

— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) — Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi runoilijaksi.

— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?

— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.

— Kuinka ette?

— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!" — Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee, laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!

— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen kieltä… Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään kieltä…

— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen kielestä… Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä… Onko se mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.

Basistovilla oli vastaus valmiina.

— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä saa kuin hulluja vastaväitteitä!

Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi ottamaan vastaan vieraitaan.

— Tervetuloa, Alexandrine, sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten hauska, että tulitte!… Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!

Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.

— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.

— Kyllä.

— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.

Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.

— Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?

— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.

— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta Venäjällä… Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne rupeamme sitä lukemaan… En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä varten. Le baron est aussi aimable que savant [parooni on yhtä rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. O est un vrai torrent… il vous entraine [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus virtana… hän aivan riistää mukaansa.]

— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee ranskankielisen kiitoksen.

— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää… Se sopii teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti… Mutta miksei häntä jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan… Päivälliseen on vielä melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis…

Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.

Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja, varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia, tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.

Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän. Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi heitä kappaleen matkan päässä.

— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.

Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa, ystävällisissä silmissään oli suruisa.

— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa, ommellut kanavatyötä, lukenut.

— No mitä olette lukenut?

— Olen lukenut… ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan lauseensa.

Volintsev katseli häntä.

— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.

Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä askeletta he vielä astuivat eteenpäin.

—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.

— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.

— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.

— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.

— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon tahtoni perille olenkin nyt päässyt.

— Kiitos… Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut… se kuuluu olevan hyvin vaikeaa.

— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille pienintäkin iloa, olen valmis vaikka… Tämähän oli aivan vähäpätöistä…

Volintsevin lause katkesi.

— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.

— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin tehdä vaikka mitä… Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.

Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.

Ah! la cloche du diner! huudahti neiti Boncourt: — rentrons [Ai, päivälliskello! — menkäämme sisään].

»Quel dommage, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »quel dommage, que ce charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation… mikä käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän yksinkertainen.

Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia.
Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli
vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa.
Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra
Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta
Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.

Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän jurosti vastasi:

— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani… — ja katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee, tuo kamarijunkkarinne…

— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen, jo edeltäkäsin mustasukkainen.

Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.

Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.

— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna…

Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja kääntyi lakeijaan:

— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?

— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?

— Kutsu.

Lakeija meni.

— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi tänne…

— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.

III.

Mies, joka astui sisään, näytti olevan kolmenkymmenenviiden vanha. Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen. Kasvot eivät olleet säännölliset, mutta ilmehikkäät ja vilkkaissa, tummansinisissä silmissä oli tuores loiste. Nenä oli leveä ja suora, huulet kauniisti kaarretut. Hänen vaatteensa olivat vanhat ja ahtaat, ne olivat hänelle käyneet pieniksi.

Hän suuntausi suoraan Darja Mihailovnan luo, tervehti häntä lyhyellä kumarruksella ja sanoi jo kauvan toivoneensa kunniaa tutustua häneen, sekä että hänen ystävänsä, parooni, oli siitä hyvin pahoillaan, ettei itse voinut tulla jättämään hyvästiä.

Rudinin heikko ääni ei vastannut hänen vartalonsa kokoa ja rinnan leveyttä.

— Istukaa… erittäin hauska tutustua teihin, lausui Darja Mihailovna, ja esiteltyään hänet läsnäoleville kysyi, oliko hän kotoisin näiltä seuduin vai kauvempaa.

— Maatilani on T:n kuvernementissä, vastasi Rudin pitäen hattua polvillaan: — tänne saavuin vasta hiljan asiain tähden, ja asetuin siksi aikaa piirikaupunkiinne.

— Kenen luo siellä?

— Tohtorin luo. Hän on vanhoja ylioppilastovereitani.

— Vai tohtorin luo… Häntä olen kuullut kiitettävän. Sanovat että hän ymmärtää asiansa. No, oletteko kauvan ollut tuttu paroonin kanssa?

— Viime talvena tapasimme toisemme Moskovassa ja nyt olin hänen luonansa viikon päivät.

— Parooni on erinomaisen viisas mies.

— Kyllä.

Darja Mihailovna vei kasvoilleen nenäliinansa, joka oli hajuveteen uitettu.

— Teillä on kai virka? kysyi hän.

— Kenellä? Minullako?

— Niin.

— Ei… olen eronnut.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi yleinen keskustelu.

— Uskallanko olla utelias, alkoi Pigasov, kääntyen Rudinin puoleen — tiedättekö sen artikkelin sisällön, jonka parooni lähetti tänne?

— Tiedän.

— Se käsittelee kaupan suhdetta… ei, odottakaappa: teollisuuden suhdetta kauppaan maassamme… Niinhän te, Darja Mihailovna suvaitsitte lausua?

— Niin, juuri niin… sanoi Darja Mihailovna vieden käden otsalleen.

— Minä tietysti en kelpaa arvostelemaan näitä asioita, puhui Pigasov, — mutta minun täytyy tunnustaa, että artikkelin itse päällekirjoitus kuulostaa sangen… kuinka sen voisin lausua lievemmässä muodossa?… kuulostaa sangen hämärältä ja sekavalta.

— Miksi se teistä kuulostaa siltä?

Pigasov naurahti ja vilkasi syrjästä Darja Mihailovnaan.

— Onko se sitte teidän mielestänne selvä? sanoi hän kääntäen viekkaat kasvonsa Rudiniin.

— Minunko mielestäni? On.

— Hm… Tietysti te sen paremmin tiedätte.

— Särkeekö päätänne kysyi Aleksandra Pavlovna Darja Mihailovnalta.

— Ei.. Mutta se nyt kuuluu minulle… C'est nerveux [Se on hermokkaisuutta].

— Sallikaa minun vieläkin udella, alkoi Pigasov taas, nenäänsä puhuen: — tuttavanne, tämä herra parooni Muffel… olihan se hänen nimensä?

— Kyllä.

— Tutkiiko herra parooni Muffel oikein erityisesti valtiotaloutta, tai uhraako hän tälle hauskalle tieteelle ainoastaan sellaiset vapaat hetket, jotka jäävät maallisilta huveilta ja virkatoimilta?

Rudin katseli Pigasovia pitkään.

— Parooni on tässä suhteessa aivan diletantti, vastasi hän hiukan punastuen: — mutta hänen artikkelissaan on paljon intressanttia ja oikeaa.

— En voi antautua kiistelemään kanssanne, kosken tunne puheenalaista artikkelia… Mutta uskallan ehkä kysyä, perustuuko ystävänne, parooni Muffelin kirjoitus enemmän ylimalkaisiin arveluihin kuin tosiasioihin.

— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat tosiasioihin.

— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä… ja jos niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin viettänyt kolme vuotta Tartossa… että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset arvelut, hypoteesit, järjestelmät… suokaa anteeksi, että puhun suuni suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen… eivät johda mihinkään tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita, niin siinä tarpeeksi.

— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää tosiasioiden tarkoitus?

— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat, nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan, vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan kaikkialle… Äh!

Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.

— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?

— Ei ole olemassa.

— Onko se teidän vakaumuksenne?

— On.

— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi tapaus, jolloin se on olemassa.

Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.

— Sallikaa minun, sallikaa minun, alkoi Pigasov…

Mutta Darja Mihailovna rupesi leipomaan käsiään ja huusi:

— Hyvä, hyvä! Pigasov on lyöty, kokonaan lyöty!

Ja hiljalleen hän otti hatun Rudinin polvelta.

— Hillitkää iloanne, hyvä rouva, siihenkin on vielä aikaa, virkkoi Pigasov vihoissaan. — Se ei riitä, että ylpeillen lasketaan sukkeluuksia: täytyy sekä näyttää toteen että kumota… Me olemme poikenneet riidan varsinaisesta aiheesta.

— Kyllä, myönsi Rudin tyynesti: — palatkaamme siihen. Te ette usko ylimalkaisten arveluiden hyötyä, te ette usko vakaumusta…

— En, en usko, en usko mitään.

— Hyvä. Te olette epäilijä, skeptikko.

— En näe mitään syytä noin oppineen sanan käyttämiseen, Muutoin…

— Älkää poiketko aineesta! sekaantui Darja Mihailovna puheeseen.

— Suk, suk, suk! sanoi Pandalevski itsekseen ja virnisteli.

— Mutta tuo sana selittää ajatukseni, puhui Rudin. — Te sen ymmärrätte: miksen sitä sitte käyttäisi? Te ette usko mitään… Kuinka te sitte uskotte tosiasioita?

— Kuinkako uskon? Sangen helposti ymmärrettävää! Tosiasiat ovat asioita, jotka jokainen tietää ja tuntee tosiasioiksi… Minä uskon niihin kokemuksen nojalla, oman tunteeni nojalla.

— Niinkuin ei muka tunne voisi teitä pettää! Tunteenne sanoo teille, että aurinko kiertää maan ympäri… tai ehkette olekkaan samaa mieltä kuin Kopernikus? Ehkette usko häntäkään?

Hymy lensi taaskin kaikkien kasvoille, silmät kääntyivät Rudiniin ja jokainen ajatteli: "hänpä ei ole tyhmä mies."

— Herrasväki suvaitsee laskea leikkiä, sanoi Pigasov. — Onhan tuo sangen alkuperäistä, mutta ei se tähän sovi.

— Valitettavasti, alkoi Rudin, — siinä mitä tähän asti olen sanonut, on ollut sangen vähän alkuperäistä. Ne ovat kaikki tunnetuita asioita ja ovat tuhansia kertoja olleet puheenalaisina. Kysymys ei ole siitä…

— No mistä sitte? kysyi Pigasov miltei röyhkeästi.

Riidellessään hän aina ensin teki pilkkaa vastustajastaan, sitte hän häntä haukkui ja vihdoin suuttui ja vaikeni itsepintaisesti.

— Siitä, jatkoi Rudin; — myönnän, etten vilpittömällä myötätuntoisuudella saata katsella, kun näen sivistyneiden ihmisten tekevän hyökkäyksiä…

— Järjestelmiäkö vastaan? ehätti Pigasov väliin.

— No olkoon menneeksi, vaikka järjestelmiä vastaan. Mitä te siitä sanasta pelkäätte? Jokaisen järjestelmän täytyy perustua alkulakien tuntemiseen, elämän…

— Alkulakien tuntemiseen, Jumala paratkoon… joka niitä vain voisi keksiä!

— Pyydän. Tietysti ne eivät ole jokaisen puutteellisen ihmisen keksittävissä. Mutta siitä kai sentään olette samaa mieltä kanssani, että esimerkiksi Newton keksi muutamia noista alkulaeista. Myönnettäköön että hän oli nero. Mutta nerojen keksinnöt ovat senkin tähden suuret, että ne tulevat kaikkien omaisuudeksi. Pyrkiminen etsimään johtavia lakeja yksityisissä ilmiöissä kuuluu juuri ihmisjärjen perusominaisuuksiin, ja koko sivistyksemme…

— Mihin te aiottekaan? kysyi Pigasov venytetyllä äänellä. — Minä olen käytännöllinen ihminen enkä antaudu, en tahdo antautua noihin metafyysillisiin hienouksiin.

— Aivan niinkuin tahdotte. Mutta huomatkaa, että itse tuo tahtonne pysyä kokonaan käytännöllisenä ihmisenä jo sellaisenaan muodostaa järjestelmän, teoriian…

— Te puhutte sivistyksestä! keskeytti Pigasov: — kaikenlaista sitä keksitäänkin ihmisten hämmästyttämiseksi. Merkillisen tärkeä näkyykin olevan tuo ylistetty sivistys. Mutta minä vaan en antaisi viittä penniä koko sivistyksestänne!

— Voi voi, kuinka ikävästi te riitelette! sanoi Darja Mihailovna.

Itse asiassa hän oli sangen hyvillään uuden tuttavansa tyynestä, hienosta käytöksestä, »C'est un homme comme il faut» [Tuo ihminen osaa käyttäytyä], ajatteli hän ja katseli ystävällisesti Rudinin kasvoja. "Häntä täytyy pitää hyvänä." Viime sanat hän miettivänä, hiljaa lausui venäjäksi.

— En tahdo ruveta puolustamaan sivistystä, sanoi Rudin hetken vaitiolon jälkeen: — se ei tarvitse minun puolustustani. Te ette sitä rakasta; jokaisella on oma makunsa. Sitä paitsi se veisi meidät liian kaavaksi. Sallikaa minun vain muistuttaa vanhaa lausepartta: "Jupiter, sinä suutuit, siis syy on sinun." Tahdoin ainoastaan sanoa, että tuntuu katkeralta kuulla hyökättävän noita järjestelmiä, ylimalkaisia arveluja j.m.s. vastaan, sillä järjestelmien mukana ihmiset kadottavat tiedon ja tieteen yleensä sekä uskon niihin. Ja ihmiset tarvitsevat uskoa: he eivät saa elää yksin vaikutuksista; synti on pelätä ajatusta ja olla siihen luottamatta. Epäilemisen tuntomerkkinä on aina ollut hedelmättömyys ja voimattomuus…

— Tyhjiä sanoja! murisi Pigasov.

— Ehkä. Mutta pyydän huomauttaa, että sanoilla: "tyhjiä sanoja!" me usein toivomme pääsevämme lausumasta jotakin vielä vähemmän asiallista kuin ne ovat.

— Kuinka niin? kysyi Pigasov ja rypisteli kulmiaan.

— Ymmärsittehän mitä tarkoitin, sanoi Rudin ehdottomalla kärsimättömyydellä, jonka hän hillitsi. — Lausun sen uudestaan, että jollei ihmisellä ole vahvaa perustusta, johon hän uskoo, lujaa pohjaa, jolla hän seisoo, niin kuinka voi hän tehdä itselleen selkoa kansansa tarpeista, sen merkityksestä, sen tulevaisuudesta? Kuinka hän voi tietää, mitä velvollisuus vaatii häneltä itseltään, jollei…

— Minulla on kunnia alistua! sanoi Pigasov katkonaisesti ja astui syrjään, ympärilleen vilkaisematta.

Rudin katsahti häneen hiukan hymyillen, mutta vaikeni.

— Ahaa, hän heittää kiistakentän! huusi Darja Mihailovna. — Älkää olko pahoillanne, Dmitri… Anteeksi, lisäsi hän kohteliaasti hymyillen: — mikä on isännimenne?

— Nikolaitsch.

— Älkää olko pahoillanne, rakastettava Dmitri Nikolaitsch? Meitä hän ei ole saanut petetyiksi. Hän tietysti tahtoo näyttää, ettei hän enään tahdo riidellä… Hän tuntee, ettei hän pysty riitelemään teidän kanssanne. Ja tulkaa te likemmäksi meitä ja antautukaamme puhelulle.

Rudin veti tuoliansa likemmä.

— Kuinka emme ennemmin ole tulleet tutuiksi? kysäsi Darja Mihailovna. — Se minua suuresti hämmästyttää… Oletteko lukenut tämän kirjan? C'est de Tocqueville, vous savez? [Se on Tocquevillellä, tunnetteko?]

Darja Mihailovna ojensi Rudinille ohuen ranskalaisen kirjasen. Rudin otti sen käteensä, selaili sitä hetkisen ja laskien sen takaisin pöydälle, vastasi ettei hän ollut lukenut tätä herra Tocquevillen kirjoitusta, vaikka hän kyllä muutoin useinkin oli ajatellut saman kirjailijan koskettamia kysymyksiä. Keskustelu laajeni. Alussa Rudin ikäänkuin häikäili lausua ajatuksiaan, eikä löytänyt sanoja, mutta sitte hän lämpeni ja rupesi puhumaan. Neljännestunnin kuluttua ei huoneessa kuulunut kuin hänen äänensä. Kaikki olivat kokoontuneet piiriin hänen ympärilleen.

Pigasov yksin pysytteli etempänä, uunin viereisessä nurkassa. Rudin puhui viisaasti, tulisesti, asiallisesti; huomasi hänen lukeneen paljon ja tietävän paljon. Jokaisen täytyi käsittää, ettei hän ollut tavallinen ihminen… Hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, hänestä oli niin vähän kuultu puhuttavan. Kaikista tuntui kummalliselta, jopa käsittämättömältä, kuinka maalla äkkiä oli saattanut syntyä tuollainen oppinut. Sitä suurempi oli hämmästys ja hurmaus, jonka hän herätti kaikissa, alkaen Darja Mihailovnasta… Hän ylpeili löydöstään ja mietti jo edeltäkäsin, kuinka hän vie Rudinin ylhäiseen maailmaan. Iästä huolimatta oli näissä hänen mietteissään paljon melkein lapsellista. Aleksandra Pavlovna taas suoraan sanoen ei paljon ymmärtänyt siitä mitä Rudin sanoi, mutta hän oli siitä hämmästyneenä ja iloissaan; hämmästyksissä oli myöskin hänen veljensä; Pandalevski tarkasteli Darja Mihailovnaa, tuntien kateutta; "panenpa pääni pantiksi siitä, että voi niitä parempiakin lintuja saada käsiinsä!" tuumaili Pigasov… Eniten kummissaan olivat sentään Basistov ja Natalia. Basistov istui koko ajan henkeään pidätellen, suu auki ja silmät levällään — kuunnellen, kuunnellen tarkemmin kuin hän milloinkaan oli kuunnellut. Natalian kasvoille taas nousi heikko puna; hänen katseensa, joka vilkkumatta tähtäsi Rudiniin, synkistyi hetkeksi ja alkoi sitte loistaa.

— Kuinka hänellä on kauniit silmät! kuiskasi hänelle Volintsev.

— Kyllä. Kauniit ne ovat.

— Vahinko vaan, että hänen kätensä ovat niin suuret ja punaset.

Natalia ei siihen vastannut mitään.

Tarjottiin teetä. Keskustelu kääntyi yleisemmäksi, mutta jo hetkestä, jolloin kaikki muut vaikenivat ja ainoastaan Rudin puhui, saattoi huomata minkä väkevän vaikutuksen hän oli tehnyt. Darja Mihailovnan rupesi äkkiä tekemään mieli kiusata Pigasovia. Hän meni hänen luoksensa ja lausui puoliääneen:

— Mitä te tässä seisotte mykkänä, huulilla ivan hymy? Koettakaappa taas hiukan otella hänen kanssaan!

Ja odottamatta vastausta, hän kädellään viittasi Rudinin luokseen.

— Erästä puolta hänessä te ette vielä tunne, sanoi Darja Mihailovna, osoittaen Pigasovia: — hän on hirveä naisvihaaja, lakkaamatta hän heitä soimaa; kuulkaa, olkaa hyvä, johdattakaa hänet totuuden tielle.

Rudin katsahti Pigasoviin… tahtomattaankin ylhäältä päin, sillä hän oli kahta päätä pitempi häntä. Pigasovin kasvot kalpenivat. Hän oli äärimmilleen ärsytetty.

— Darja Mihailovna erehtyy, alkoi hän epävarmalla äänellä: — minä en soimaa ainoastaan naisia, sillä yleensä en ole mikään ihmissuvun ihailija.

— Mikä teidät sitte on vienyt niin kummallisiin mielipiteisiin? kysyi
Rudin.

Pigasov katseli häntä suoraan silmiin.

— Luultavasti kokemus omasta sydämmestäni, josta joka päivä löydän enemmän ja enemmän roskaa. Tuomitsen muita itseni mukaan. Ehkä se on väärin, ehkä minä olenkin muita huonompi. Mutta mitä tehdä? Tottumustako?

— Ymmärrän teidät aivan ja annan teille myötätuntoisuuteni, sanoi Rudin. — Eikö jokainen jalo henki olisi tuntenut itserakkauden himoa? mutta tuohon ulospääsemättömään tilaan ei saa pysähtyä.

— Nöyrä kiitos siitä, että annatte todistuksen henkeni jaloudesta, puhui Pigasov: — mutta tilani ei ole ollenkaan huono, päin vastoin minun on sangen hyvä ollakseni, joten jos ulospääsy siitä ilmaantuisikin, niin, hitto vieköön, en sitä käyttäisi hyväkseni.

— Siis — suokaa anteeksi sanani — pidätte itserakkauden tyydyttämistä parempana kuin elämistä ja olemista totuudessa…

— Niin juuri! huudahti Pigasov: — itserakkaus on jotakin, jonka ymmärrän minäkin ja toivottavasti sen ymmärrätte te ja jokainen ihminen. Mutta totuus — mitä on totuus? Missä on totuus?

— Nyt te kerrotte samoja asioita. Minä pyydän teitä ehdättää, huomautti
Darja Mihailovna.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— No entä sitte! Kysyn vieläkin: missä on totuus? Itse filosoofit eivät tiedä mitä se on. Kant sanoo: kas tuossa se on, muka; mutta Hegel väittää: ei — sinä valehtelet, se on tässä.

— Mutta tiedättekö mitä Hegel siitä sanoo? kysyi Rudin ääntään korottamatta.

— Minä pysyn sanoissani, kiivastui Pigasov: — etten ymmärrä mitä totuus on. Minun mielipiteeni mukaan ei sitä ensinkään löydy maailmassa. Sana käsitettä varten on kyllä, mutta itse oletta ei löydy.

— Hyi! hyi! huudahti Darja Mihailovna: — kuinka ette häpee lausua tuota, te vanha syntinen! Etteikö totuutta löydy? Mitä varten sitte enään kannattaisikaan elää maailmassa?

— Niin, Darja Mihailovna, kyllä ainakin uskon, lausui ärtyisänä Pigasov: — että teidän joka tapauksessa olisi helpompi elää ilman totuutta kuin ilman kokkianne Stepania, joka niin mestarillisesti keittää lihalientä. Mutta mitä hyötyä teillä on totuudesta? Sanokaa, olkaa hyvä! Siitähän ei saisi neulotuksi myssyraukkaakaan!

— Laskemalla leikkiä ette ole vastannut kysymykseeni, sanoi Darja
Mihailovna: — varsinkin koska olette eksynyt parjaamaan…

— En tiedä mitä totuus on, mutta nähtävästi sillä voi puhkaista silmät, mutisi Pigasov ja astui suuttuneena syrjään.

Mutta Rudin alkoi puhua itserakkaudesta ja puhui hyvin. Hän osoitti että ihminen ilman itserakkautta on mitätön, että itserakkaus on — Arkimedeksen vipu, jolla voi liikuttaa maan paikaltaan, mutta että samalla ainoastaan se ihminen ansaitsee ihmisen nimen, joka ratsastajan lailla osaa ohjata itserakkautensa, joka uhraa persoonallisuutensa yhteiselle hyvälle…

— Itserakkaus, lausui hän lopuksi: — on itsemurha. Itserakas ihminen kuihtuu kuin hedelmätön puu; mutta itserakkaus yllykkeenä pyrkimisessä täydellisyyttä kohti on kaiken suuruuden lähde… Niin! ihmisen täytyy särkeä persoonallisuudessaan löytyvä itsepintainen itsekkäisyys, jotta se saisi oikeuden hänessä vaikuttaa.

— Voisitteko lainata minulle lyijykynää? kysyi Pigasov kääntyen
Basistovin puoleen.

Basistov ei heti käsittänyt hänen kysymystään.

— Mitä te lyijykynällä? kysyi hän vihdoin.

— Kirjoittaisin vain muistoon herra Rudinin viime lauseen. Kas, jollei kirjoita muistoon, niin ne hyvätkin asiat unohtuvat. Ja myöntäkää itsekin, että tuollainen lause on kuin sika satulassa.

— Löytyy asioita, joita on synti ivata ja pilkata, Afrikan Semenitsch, sanoi Basistov kiivaasti, kääntyen pois Pigasovista.

Sillaikaa oli Rudin astunut Natalian luokse. Tyttö nousi. Hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän oli hämillään. Volintsev, joka oli istunut hänen vieressään, nousi hänkin.

— Näen tässä soittokoneen, alkoi Rudin pehmeästi, sulavalla äänellä kuin matkaileva satuprinssi: — neiti kai soittaa?

— Soitanhan minä, vastasi Natalia: — mutta en erittäin hyvin.
Konstantin Diomiditsch soittaa paljon paremmin.

Pandalevski nosti päätään ja irvisti jotta hampaat näkyivät.

— Älkää sanoko, Natalia Aleksejevna: te ette ensinkään soita huonommin kuin minä.

— Tunnetteko Schubertin "Erlkönigin?" kysyi Rudin.

— Kyllä hän sen tuntee, vastasi Darja Mihailovna.

Constantin, istukaa… Pidättekö musiikista, Dmitri Nikolaitsch?

Rudin vastasi vain pienellä kumarruksella ja kosketti kädellään tukkaansa ikäänkuin valmistautuakseen kuuntelemaan… Pandalevski alkoi soittaa.

Natalia seisoi pianon vieressä juuri vastapäätä Rudinia. Heti ensi äänen kaiuttua Rudinin kasvoille painui omituisen kaunis ilme. Hänen tummansiniset silmänsä liikkuivat hitaasti, tuontuostakin pysähtyäkseen Nataliaan. Pandalevski lopetti kappaleen.

Rudin, sanomatta sanaakaan, astui avonaiseen ikkunaan. Kepeinä kääriliinoina peittivät sumut puutarhan. Likeiset kylät henkivät tuoksuvaa unta. Hiljaa syttyivät tähdet taivaalle. Kesäinen yö hyväili ja hempeiii. Rudin katseli pimeään puutarhaan ja — kääntyi sitte huoneeseen.

— Tämä soitto ja tämä yö, sanoi hän: — miten ne tuovat mieleeni ylioppilasaikani Saksassa: kokouksemme siellä ja serenaadimme…

— Vai olette te ollut Saksassa? kysyi Darja Mihailovna.

— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.

— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän erinomaisia pukuja.

— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin asti… Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin muutkin ihmiset.

— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra
Pavlovna.

Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa. Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä, yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan epäselvästi… Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen omituisen viehätyksen.

Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja: vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan: kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut säteilevä kirkkaus.

Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman… Hän seisoi ikkunan ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus, omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen, runouteen… Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta. Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän itsekään ennen ollut tuntenut… Rudin oli puhunut siitä, mikä ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.

— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi lämmössä ja valossa… "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"… Samoin kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä…

Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja näytti tulevan hämilleen.

Vous êtes un poète [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna hiljaa.

Ja kaikki muut yhtyivät empimättä häneen, — paitsi Pigasov. Ennenkuin Rudin lopetti pitkän puheensa, oli hän ottanut hattunsa ja mennessään vihaisesti kuiskannut Pandalevskille, joka seisoi oven likellä:

— Lähden tästä hullujen luo!

Kukaan ei häntä estänyt, ei edes huomannut hänen lähtöään.

Puoli tuntia illallisen jälkeen läksivät vieraat pois eri haaroilleen. Rudinia Darja Mihailovna pyysi jäämään yöksi. Vaunuissa ajaessaan kotiin veljensä kanssa, Aleksandra Pavlovna tuontuostakin ihmetteli Rudinin tavatonta älyä. Volintsev oli samaa mieltä, mutta huomautti, että hän välistä lausuu ajatuksensa hiukan hämärästi… s.o. ei aivan käsitettäväsi, lisäsi hän, nähtävästi saadakseen omat ajatuksensa selville; mutta hänen kasvonsa synkkenivät ja vaunujen kulmaan tähdätty katse kävi entistä suruisammaksi.

Maata pannessaan ja riisuessa silkillä ommeltuja henskeliänsä Pandalevski taas ääneen lausui: "sangen mukava mies!" Samassa hän heitti vihaisen katseen palvelijapoikaansa ja käski häntä menemään. Basistov ei koko yönä nukkunut, ei edes riisuutunut. Aamuun saakka hän kirjoitti kirjettä eräälle toverilleen Moskovassa. Mutta Natalia, vaikka riisuutuneena ja heittäyneenä vuoteelleen, ei myöskään saanut unta eikä voinut ummistaa silmiään hetkeksikään. Nojaten päätä käsiinsä hän tuijotti pimeyteen, kuumeentapaisesti tykkivät hänen suonensa ja raskas huokaus kohotti rintaa.

Seuraavana aamuna, kun Rudin tuskin oli ehtinyt pukeutua, saapui hänelle kutsu Darja Mihailovnalta tulla juomaan teetä hänen kanssaan. Rudin tapasi hänet yksinään. Hän tervehti häntä erinomaisen ystävällisesti, kysyi miten hän oli nukkunut, kaatoi itse hänelle teetä, jopa kysyi oliko kupissa tarpeeksi sokeria, tarjosi hänelle papyrossin ja toisti pari kertaa, kuinka hänestä on kummallista etteivät he ennen ole tutustuneet. Rudin tuli istuneeksi hiukan kauvempana. Darja Mihailovna pyysi häntä pienelle, pehmeälle tuolille, joka oli hänen istuimensa vieressä ja hiukan nojanneena hänen puoleensa, alkoi hän kysellä hänen kotiolojaan, tuumiaan ja aikomuksiaan. Darja Mihailovna puhui huolimattomasti ja kuunteli hajamielisenä. Rudin ymmärsi vallan hyvin, että hän häntä hakkaili, melkeinpä imarteli. Miksi hän muutoin olisi pannut toimeen tämän aamuisen kohtauksen ja pukeutunut noin yksinkertaisen somasti, aivan à la madame Récamier! Muutoin hän piankin lakkasi kyselemästä alkaakseen itse kertoa itsestään, nuoruudestaan ja tuttavistaan. Rudin kuunteli tarkkaavaisesti hänen lörpöttelyään. Ja vaikka Darja Mihailovna olisi kertonut kenestä tahansa, niin hän — kumma kyllä — aina itse jäi ensi sijalle ja tuo toinen siirtyi jollakin lailla syrjään, jopa katosi kokonaan. Siten sai Rudin tietää mitä Darja Mihailovna oli sanonut sille tai sille ylhäiselle herralle, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli ollut siihen tai siihen kuuluisaan runoilijaan. Päättäen näistä Darja Mihailovnan kertomuksista, täytyi jokaisen käsittää, että kaikki merkilliset henkilöt viime kaksikymmentäviiden vuoden aikana olivat uneksineet ainoastaan siitä, miten saisivat hänet nähdä, hänen mielihalujaan palvella. Hän puheli heistä kuin jokapäiväisistä asioista, ihaelematta tai kiittelemättä heitä enempää kuin omaisiaan, jopa kutsuen muutamia hölmöiksikin. Hänen kertomuksessaan heidän nimensä ikäänkuin upeana kehyksenä kallisarvoisen kiven ympärillä sulkivat piiriinsä päänimen: Darja Mihailovna…

Rudin kuunteli, papyrossia poltellen ja vaieten. Joskus ainoastaan hän pienellä huomautuksella katkaisi puheliaan rouvan juttelua. Rudin osasi puhua ja puhui mielellään. Keskustelun ylläpitäminen ei kuulunut hänen alaansa, mutta kuunnella sitä hän osasi. Jokainen, jota ei hän vain heti alusta alkain pelästyttänyt luotaan, antoi hänelle luottamuksensa; niin mielellään ja myötätuntoisesti hän ymmärsi seurata toisen kertomusta. Hän oli sangen hyväsydämminen, varsinkin niitä kohtaan, jotka olivat tottuneet pitämään itseään muita ylempinä. Sanakiistassa hän harvoin antoi vastustajalleen suunvuoroa, hän hänet hallitsi sujuvalla, kiihkeällä väittelytaidollaan.

Darja Mihailovna lausui ajatuksensa venäjäksi. Hän keikaili taidollaan äidinkielessä, vaikka siihen usein sekaantui ranskalaisia sanoja. Erityisellä mielihyvällä, mutta ei aina aivan onnistuneesti hän käytti kansanomaisia lausetapoja. Rudinin korvaa ei tuo omituinen, kirjava sanatulva, joka vieri Darja Mihailovnan huulilta, loukannut. Hän sitä tuskin huomasikaan.

Vihdoin viimein Darja Mihailovna kuitenkin väsyi ja, vaivuttaen päänsä tuolin selkänojaan, hän vaieten katsoi Rudiniin.

— Nyt ymmärrän, alkoi Rudin hitaasti, miksi te aina kesäksi muutatte maalle. Tuo lepo on teille välttämätön, maaelämän hiljaisuus teitä vahvistaa ja virkistää pääkaupungin humun jälkeen. Käsitän, että teihin syvästi vaikuttaa luonnon kauneus.

Darja Mihailovna vilkasi syrjästä Rudiniin.

— Luonnon kauneus… niin… niin, tietysti se on minulle äärettömän rakas. Mutta tiedättekö Dmitri Nikolaitsch, ei sitä maallakaan tule toimeen ilman ihmisten seuraa. Ja täällä tuskin on ketään. Pigasov on kaikista älykkäin ihminen näillä mailla.

— Tuo eilinen äkäinen ukkoko? kysyi Rudin.

— Juuri hän… Maalla hän kyllä menee mukiin — saahan hänelle edes välistä nauraa.

— Ei hän ole mikään tyhmä mies, sanoi Rudin: — mutta hän on väärällä tiellä. En tiedä, oletteko te Darja Mihailovna samaa mieltä, mutta minusta tuossa täydellisessä ja ehdottomassa kieltämisessä ei ole mitään hyvää. Kieltäkää kaikki, niin te pian tulette kuuluksi älykkäisyydestänne: se on tunnettu asia. Hyväluontoiset ihmiset ovat paikalla valmiit myöntämään, että olette paremmat kuin se, mitä kiellätte. Sillä ensiksikin: saattaahan vikoja löytää kaikesta, mutta toiseksi: jos te taas tuotte esiin jotakin asiallista, niin se on teille vieläkin pahempi. Jos henkenne perustuu pelkkään kieltämiseen, niin se köyhtyy ja kuolee. Jos tyydytätte itserakkautenne, niin teiltä menee totisen mietinnän nautinto; elämä, sen sisältö liukuu vähäpätöisen ja ärtyneen valvontanne alta ja te lopetatte päivänne soimaamalla ja ivaamalla kaikkea. Moittimaan, oikaisemaan on oikeutettu ainoastaan se, joka rakastaa.

Voilà m-r Pigasov cuterré [Kas nyt on herra Pigasov kokonaan voitettu], lausui Darja Mihailovna. — Kuinka mestarillisesti te osaatte määritellä ihmisen! Muutoin kai ei Pigasov ymmärtäisi teitä. Hän ei osaa rakastaa kuin omaa itseään.

— Ja sitä hän soimaa, voidakseen sen nojalla soimata muita, sanoi Rudin.

— Syytää siten syynsä muiden niskoille. Mutta yhdestä toiseen, mitä te pidätte paroonista?

— Paroonista? hän on kelpo ihminen, hyväsydämminen ja lahjakas… mutta hänellä ei ole luonteenlujuutta… sentähden hän tuleekin koko ikänsä pysymään puoleksi oppineena, puoleksi maailmanmiehenä, nimittäin dilettanttina suoraan sanoen — ei minään… Vahinko kyllä!

— Minä olen aivan samaa mieltä, sanoi Darja Mihailovna. — Luin hänen artikkelinsa… Entre nous… cela a assez peu de fond [Meidän kesken sanoen, - ei siinä ole paljonkaan perustetta].

— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.

Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.

— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen mies, un parfait honnête homme [oikein kelpo mies]. Ruhtinas Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat — hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte, näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento, haaveilia. Alexandrine hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa… Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi: hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella, välttämättömästi muodostella!

— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.

— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli naimisissa, mais c'est tout comme [Mutta se nyt on niinkuin]… Minä jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.

— Tokkohan?

— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.

— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi ryppyihin.

— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.

— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.

Rudin nosti hämmästyneenä päänsä.

— Leshnev, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän: — onko hän teidän naapurinne?

— On. Tunnetteko?

Rudin vaikeni.

— Tunsin ennen… kauvan sitte. Taitaa olla rikas mies? sanoi hän sitte hypistellen tuolin samettista päällystää.

— Kyllä, rikas, mutta pukeutuu kamalasti ja ajelee juoksurattailla aivan kuin puotipalvelija. Minä olen koettanut pyytää häntä tänne luokseni, koska häntä sanotaan järkeväksi ihmiseksi; sitäpaitsi minulla olisi hänelle asiaakin… Niinkuin ehkä tiedätte, hoidan itse maatilaani.

Rudin nyökäytti päätään.

— Niin, itse, toisti Darja Mihailovna: — kas, en huoli ruveta raahaamaan maahan vieraita tyhmyreitä, johdan itse venäläisiäni. Eivätkä asiat käy niinkään hullusti, lisäsi hän, viitaten kädellään ympärilleen.

— Minä puolestani, huomautti Rudin kohteliaasti, — pidän sitä aivan epäoikeutettuna, että naisilta kielletään pääsy käytännöllisiin toimiin.

Darja Mihailovna hymähti tyytyväisesti.

— Olette erittäin rakastettava, sanoi hän: — mutta mitä minun pitikään sanoa? Mistä me puhuimme? Niin tosiaan, Leshnevistä. Olen hänen kanssaan maanjako-asioissa. Monta kertaa olen jo pyytänyt häntä luokseni ja odotan häntä tänäänkin; mutta hän ei tule, Jumala ties miksi… mokomakin moukka!

Oviverhot avautuivat hiljaa ja huoneeseen astui palvelija, roteva, harmaa, kaljupää mies mustassa hännystakissa, valkoisissa liiveissä ja valkoisessa kaulaliinassa.

— Mitä nyt? kysyi Darja Mihailovna ja, kääntyen Rudinin puoleen, hän puoliääneen lisäsi: — n'est pas, comme il ressemble a Canning [Eikö tota, hän on Canningin näköinen]?

— Mihailo Mihailitsch Leshnev saapui, ilmoitti palvelija. — Otatteko vastaan?

— Herranen aika, huudahti Darja Mihailovna: — siinä paha missä puhutaan. Käske sisään.

Palvelija meni.

— Sellainen moukka! Tulee viimeinkin, mutta niin sopimattomaan aikaan, juuri keskeyttämään puhettamme.

Rudin nousi paikaltaan, mutta Darja Mihailovna pidätti häntä.

— Mihin te aiotte? Kyllä me voimme keskustella teidän läsnäollessanne.
Toivoisin vain, että häntä komentaisitte niinkuin Pigasovia.
Puhuessanne, vous gravez comme avec un burin [te kaiverratte kuin
näverillä]. Jääkää tänne.

Rudin oli jotakin sanomaisillaan, mutta jäi miettimään eikä sanonutkaan mitään.

Mihailo Mihailitsch, jonka lukija jo tuntee, astui huoneeseen. Hänen yllään oli sama harmaa päällystakki ja päivettyneissä käsissään hän piteli vanhaa lakkiaan. Tyynesti hän tervehti Darja Mihailovnaa ja likeni teepöytää.

— No vihdoinkin te suvaitsette tulla luoksemme, monsieur Leshnev! sanoi Darja Mihailovna, — Olkaa hyvä, istukaa. Kuulen että olette vanhat tutut, lisäsi hän Rudinia osoittaen.

Leshnev loi Rudiniin katseensa ja hymähti omituisesti.

— Minä tunnen herra Rudinin, sanoi hän lyhyesti tervehtien.

— Olemme yliopistossa olleet yhdessä, virkkoi Rudin puoliääneen ja painoi alas silmänsä.

— Olemme tavanneet jälkeenpäinkin, sanoi Leshnev kylmästi.

Darja Mihailovna silmäili hiukan hämmästyneenä molempia ja pyysi
Leshneviä istumaan. Hän istuutui.

— Tahdoitte minua tavata, sanoi hän: — maanjakoasian tähden?

— Niin sekä sen tähden että muutoinkin. Kas, olemmehan likeiset naapurit ja miltei sukua.

— Olen sangen kiitollinen! Mutta mitä maanjakoasiaan tulee, niin pehtoorinne kanssa olemme sen jo kokonaan päättäneet: minä nimittäin olen suostunut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

— Tiedän sen. — Mutta hän sanoi minulle, ettei papereita saata allekirjoittaa ennenkuin persoonallisesti olen tavannut teidät.

— Niin; minulla nyt on se tapa. Mutta mennäkseni yhdestä toiseen, sallikaa minun kysyä, ovatko kaikki teidän talonpoikanne rahaverolla?

— Kyllä.

— Ja itse te olette puuhannut maanjaossa? Se on kauniisti tehty.

Leshnev vaikeni.

— Kas, minä tulin nyt teitä persoonallisesti tapaamaan, sanoi hän sitte.

Darja Mihailovna hymyili.

— Näen kyllä, että tulitte. Ja sen te sanotte äänellä… ikäänkuin teille olisi ollut hyvin vastenmielistä tulla luokseni.

— Minä en yleensä käy missään, sanoi Leshnev tyynesti.

— Ettekö missään? Entä Aleksandra Pavlovnan luona?

— Olen hänen veljensä vanha tuttu.

— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään… Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin karhu pesässään? Tai minunko taloni ei teitä miellytä? Minäkö teitä en miellytä?

— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu teidän seurustelupiiriinne.

— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että sivistykseltänne vous êtes des nôtres [olette meikäläisiä].

— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei ole siitä…

— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?

— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?

Darja Mihailovna puri huultansa.

— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän tuttavianne.

— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä: vapauden rakkauteen.

Leshnev ei vastannut mitään, katseli vain Rudiniin. Kaikki vaikenivat hetkeksi.

— Voin siis, alkoi Leshnev nousten: — pitää asiamme päättyneenä ja käskeä pehtoorianne tuomaan paperit luokseni.

— Kyllä… vaikka minun täytyy tunnustaa, että olette ollut kaikkea muuta kuin rakastettava… Minunpa pitäisi purkaa koko kauppa.

— Niin, mutta tämä maanjako on teille paljon edullisempi kuin minulle.

Darja Mihailovna kohautti olkapäitään.

— Ettekö tahdo edes syödä aamiaista luonani? kysyi hän.

— Kiitän nöyrimmästi: en milloinkaan syö aamiaista; sitäpaitsi minun pitää kiiruhtaa kotiin.

Darja Mihailovna nousi.

— En tahdo teitä pidättää, sanoi hän liketen akkunaa: — en uskalla teitä pidättää.

Leshnev kumarsi.

— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut luokseni.

— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.

— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki liikaa!

— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta, mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi: voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.

Et de deux! lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.

— Niinkö luulette? sanoi Rudin… — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut kuin ystävää… mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte…

— Riitaannuitte?

— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja luultavasti ikipäiviksi.

— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin oma itsenne… Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte — Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire [Consiantin on nim. sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti cher Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että hän tutustutti teidät minuun.

Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi, mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille. Rappusilla hän tapasi Natalian.

V.

Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha, tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas, sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella, melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään; silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat silmät avautuivat… Qu'avec vous [Mikä teidän on]? kysyy häneltä neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti, mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt, nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä tyttönä ja kutsui häntä leikillä: mon honnête homme de fille [kelpo poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan. "Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän ei ole minun kaltaiseni… hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —
Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä, niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja, matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja. Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin…

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

Mais certainement, monsieur, avec plaisir [Tietysti, hyvä herraa, mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani, että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen… Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän sitä toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas: — hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty kaikkialle ympärillemme… Katsokaa näitä puita, tuota taivasta — kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän…

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla hyödyksi!… Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään, oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet, jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni… Niin, minun täytyy vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin sanoihin…

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti, vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä. Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä, ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle, että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne… Mutta mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan, joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut. Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja aikonut häntä kosia… Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin: sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin ennenkin…

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta mielessään jotakin pahaa… Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas hän lienee siellä tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään — Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä hän hallitsee. Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani.
Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra
Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen
siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän.
Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän…

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana. Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen, joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee nuuskinut… anteeksi, en jatka enempää… jonka kanssa hän oli solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä voi. Sitte hän läksi ulkomaille…

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna seurasi häntä katseellaan.

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti. Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä, jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; minä puolestani luulen, että äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen, tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi, olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, — nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen yksinäinen kuolemansa, tuo nainen… Äh, minkätähden?… Tiedättekö, parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa. En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin … Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne… Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei
Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.

VI.

Oli kulunut hiukan kolmatta kuukautta. Sinä aikana oli Rudin tuskin poikennut Darja Mihailovnan talosta. Darja Mihailovna ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hänelle oli tullut välttämättömyydeksi kertoa hänelle itsestään ja kuunnella hänen puhettaan. Kerrankin, kun Rudin tahtoi matkustaa pois, ottaen tekosyyksi sen, että hänen rahansa olivat loppuneet, antoi hän hänelle viisisataa ruplaa. Sitä paitsi oli Rudin Volintsevilta lainannut kaksisataa ruplaa. Pigasov kävi nykyään hyvin harvoin vieraissa Darja Mihailovnan luona: Rudinin läsnäolo häntä painalti. Hän ei muutoin ollut ainoa, joka tunsi ikäänkuin painajaisen vallitsevan talossa.

— Minä en kärsi tuota järkeilijää, sanoi Pigasov: — hän ei ole luonnollinen, hän on aivan kuin henkilö jostakin venäläisestä novellista. "Minä…" virkkaa hän pitkäveteisesti ja tuntehikkaasti ja jatkaa hetken kuluttua: "minä… minä…" Hän käyttää aina tuollaisia venyteltyjä sanoja. Jos satut aivastamaan, niin hän paikalla alkaa sinulle selitellä miksi juuri aivastit etkä rykäissyt. Kiittäessään sinua on kuin hän sinulle antaisi erityisen armonosoituksen… Äkkiä hän rupee soimaamaan itseään, haukkuu itsensä aivan maan tasalle… no, nyt ei hän enään varmaankaan uskalla korottaa silmiäänkään, arvelet. Mutta vielä mitä! Hän on samassa entistään iloisempi, niinkuin karvas viina, joka seisottuaan vaan paranee.

Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa. Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana. Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä. Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui, kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat toisiinsa.

Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota. Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte sikseen… Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti. Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.

Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa. Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä kaikki… Pietariin tultua muuttuu kaikki…

Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja tämän kestäessä hänen päässään kiehui… mutta nuoren pään poltto ei kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia, valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä …

— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?

— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.

Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko päivänä ollut tehnyt mitään.

— Mutta kuinka ette saisi varoja?…

Rudin pudisti päätään.

— Niinkö luulette?

Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin, mutta pidättyi sitte.

— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva…

— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.

— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä helppo saada tukea.

— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus, yksinäisyys…

Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.

— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.

— Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän — traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä suunnitelmani — lähetän sen sitte teille.

— Ja painatatte sen?

— En.

— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?

— Vaikkapa yksin teitä varten.

Natalian katse painui alas.

— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!

— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov, joka istui hiukan edempänä.

— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.

Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.

— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus onnettomassa rakkaudessa.

— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden koomillisia puolia… Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin… täytyy ammentaa paljon syvemmältä… Rakkaus! lausui hän toistamiseen: — kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen. Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos… Niin, niin; tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa? Kuka uskaltaa rakastaa?

Rudin mietti.

— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi hän äkkiä.

Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.

— En tiedä, mutisi hän vihdoin.

— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia, mallikelpoisimpia…

Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.

Rudin asteli edestakaisin huoneessa.

— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?

— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.

— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä: vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen, uusi rakkaus voi sen karkoittaa.

Natalia ei vastannut mitään.

— Mitähän tämä oikeastaan merkitsee? ajatteli hän.

Rudin pysähtyi, ravisti tukkaansa ja poistui.

Natalia meni huoneeseensa. Neuvotonna hän kauvan istui vuoteessaan, kauvan hän muisteli Rudinin viimeisiä sanoja. Äkkiä hän pusersi kätensä ristiin ja alkoi ääneen itkeä. Mitä hän itki — Jumala ties! Ei hän edes itse tietänyt minkätähden hänen kyyneleensä niin äkkiarvaamatta tulvailivat. Hän ne kuivasi; mutta ne alkoivat uudestaan valua vuolaina kuin lähde, johon kauvan on kokoontunut vesiä.

* * * * *

Samana päivänä oli Leshnev Aleksandra Pävlovnan luona ja puhe kääntyi Rudiniin. Aleksandra Pavlovna oli päättänyt saada selvää Leshnevin ajatuksista, mutta tämä vain itsepintaisesti vaikeni.

— Kyllä minä huomaan, sanoi Aleksandra Pavlovna, — ettette pidä Dmitri Nikolajevitschistä entistä enempää. Tahallani en ole siitä tähän asti kysynyt, mutta nyt te jo olette ehtinyt vakaantua mielipiteessänne, onko hän muuttunut ja minä tahdon tietää minkätähden ette hänestä pidä.

— Nöyrin palvelijanne, sanoi Leshnev tavallisella tyyneydellään; — jollette sitä nyt voikkaan kärsiä, niin älkää toki suuttuko…

— No, alkakaa, alkakaa.

— Ja antakaa minun puhua loppuun asti.

— Olkaa hyvä. Mutta alkakaa.

— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies…

— Entäs sitte!

— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä…

— Helppo sanoa!

— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään, sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä liioin oppinutkaan…

Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.

— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.

— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia, j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies on kylmä kuin jää.

— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin…

— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra
Pavlovna.

— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies: pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin… En kiellä, että hän puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla sanatulvallaan.

— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää keikaileeko hän vaiko ei…

— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?

— Nimittäin se ei vaikuta teihin, sanoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.

— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?

Leshnev seisahtui.

— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.

Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.

— Hyvänen aika, alkoi hän: — kuinka teillä aina on kummallisia ajatuksia! Nataliahan on vielä lapsi; ja jos siinä nyt jotakin olisi, niin luuletteko, että Darja Mihailovna…

— Darja Mihailovna on ensiksikin itsekäs olento, joka elää vain itseänsä varten; toiseksi hän niin luottaa taitoonsa lastenkasvattajana, ettei hänen mieleensäkään juolahtaisi huolehtia heidän tähtensä. Hyi. Miten se on mahdollista! ainoa hetki, ainoa ylevä katse — ja kaikki sujuu kuin voideltuna. Mitähän tuo nainen oikeastaan ajattelee, tuo, joka luulee olevansa mesenaatti, älyniekka ja Jumala ties mitä kaikkia, ja joka itse asiassa ei ole mitään muuta kuin maailmannainen vanhana ämmänä. Mutta Natalia ei ole lapsi: uskokaa pois, hän miettii enemmän ja syvemmältä kuin te ja minä. Ja pitäisikö nyt tuollaisen rehellisen, intohimoisen ja tulisen luonteen joutua tuollaiselle näyttelijälle, keikailijalle! Mutta sellaistahan on maailman meno.

— Keikailijalle! Häntä, Rudiniako kutsutte keikailijaksi?

— Tietysti juuri häntä… No sanokaa nyt itse, Aleksandra Pavlovna, mitä osaa hän näyttelee Darja Mihailovnan luona? On talon epäjumalana ja oraakkelina, sekaantuu taloustoimiin, perheen juoruihin ja pikkuasioihin — sopiiko se miehen arvolle?

Aleksandra Pavlovna katseli hämmästyneenä Leshneviä.

— En teitä tunne, Mihailo Mihailitsch, virkkoi hän. — Te olette punastunut, te olette kadottanut tasapainonne… Olette kai oikeassa, siinä mahtaa piillä jotakin muuta…

— Niin piileekin! Sinä kerrot naiselle jonkun asian, josta olet vakuutettu; hän ei saa rauhaa ennenkuin hän on keksinyt jonkun pienen, syrjäisen vaikuttimen, jonka nojalla hän luulee voivansa pakoittaa sinua puhumaan juuri niin eikä toisin.

Aleksandra Pavlovna suuttui.

— Hyvä, herra Leshnev! Jopa te osaatte vainota naisia aivan yhtä hyvin kuin herra Pigasov. Niinkuin tahdotte! Mutta vaikka olettekin tarkkanäköinen, niin minun on vaikea käsittää, että niin lyhyessä ajassa olisitte oppinut ymmärtämään kaikkia. Minä luulen, että erehdytte. Rudin on mielestänne mikäkin Tartuffe.

— Paha kyllä, hän ei ole edes sitäkään. Tartuffe ainakin tiesi mitä hän tahtoi; mutta huolimatta kaikesta viisaudestaan, tämä…

— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva, inhoittava ihminen!

Leshnev nousi.

— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?

— Puhukaa, puhukaa!

— No hyvä.

Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin tällöin ja nyökäytti päätään.

— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin. Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti… Minua ohjattiin selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin… Jouduin hämilleni, itkin kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka — huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut käsilleen ja vei luoksensa.

— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Ei, se ei ollut Rudin… se oli… hän on jo kuollut… se oli omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa. Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan. Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon pikkuruhtinaastaan.

— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra
Pavlovna.

— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas naurunsa, ja samalla hän

    Loisti lamppuna keskiyössä
    Eessä hyveen pyhäkköin…

niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen runoilija, joka kuului piiriimme.

— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.

— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä kaunopuheliaampi.

Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.

— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta, elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri, jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten liityin häneen… Kantoivat vain hänen iestään… Pokorskille kaikki antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan ja riitelemään kenen kanssa tahansa… Hän ei ollut lukenut erittäin paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton — tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle, ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei itsellänne sitä ole… nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne. Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden… Sen kautta Rudinkin niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia — oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia, kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä, yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää… Kun sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä; kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia… Mikään ei enään jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella, jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita… Onko tämä kaikki ehkä teistä naurettavaa?

— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan naurata.

— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev. — Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta… No, sanon sen vieläkin kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta. Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä — Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa, tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta; hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut… siinä oikein poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin. Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen ihanteensakaan ole muuttuneet… kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä… Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.

— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla kävelette kuin heiluri edestakaisin?

— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita, tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai — puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!… Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen, hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller, saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas, joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti — ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee juhlallisella nautinnolla… Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina, rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään — sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä ja ymmärtäisivät minua… Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä… Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne unohdetun hajuvesipullon.

Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.

— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra
Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.

— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti kauniin kepposen.

— No kuinka?

— No niin. Minä… kuinka sen sanoisinkaan?… vaikkei se oikeastaan kuulu minun tapaisilleni… niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.

— Te?

— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?… Mutta niin vain oli… No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön… Mitä te minuun niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita itsestäni.

— No mitä asioita, sallikaa kysyä?

— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli tapana käydä öisin kohtaamassa… Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen… Sellainen minä olin… Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja? Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä… Niin, niin. Älkää hämmästelkö… Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani. Tutustuin tyttöön…

— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?

— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.

— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.

— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi hän sen miltei täyteen!… Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan. Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli. Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä. Minä teroitin korvani… Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa. Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä, jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli… Olin onnellinen, koska sen lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua tunteitteni esineeseen; ja miltei…olin jo itse päättänyt esitellä hänet.

— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!

— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte. Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin kanssamme, ajatelkaapa!… Sanalla sanoen sai meidät aivan suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —; viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen, että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja sen hän teki.

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.

— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun suostumuksellani!… Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus velvollisuudelta… Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota! Rudin — hän ei masennu…! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen viiltäessään yli veden pinnan.

— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.

— Niin erosin… pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan meluten… Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia… Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä…

— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.

— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla… niin, silloin olin jo vanhentunut… Rudin taas näyttäytyi nykyisessä valossaan.

— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?

— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä tuntisi… Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.

— Veljeäni! Mitä kummaa?

— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?

Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.

— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta… veljeni… on viime aikoina muuttunut… Arveletteko…

— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.

— Millä tavalla?

— Siten että… Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat, ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!

— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.

— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen… — Luonteesta puhuen tekee mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.

— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä…

— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon…! Sepä oli suuri kohteliaisuus…

Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi, että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen jalkainsa alla.

VII.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan, siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi, että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta Volintsevia… Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.

Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi… Mutta pilvi taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat smaragdin ja kullan karvaisiksi… Likennellen toisiaan upeilivat puitten lehdet… Väkevä lemu levisi kaikkialle.

Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt. Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha, joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten toiveitten suloiseen maailmaan…

Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin; äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.

Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.

— Oletteko yksin? kysyi hän.

— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.

—- Minä saatan teidät.

Ja he astuivat rinnatusten.

— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.

— Minäkö?… Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole hyvällä tuulella.

— Ehken… Minun on usein sillä tavalla… Ja se on minulle helpommin anteeksiannettavaa kuin teille.

— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen suruun?

— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.

Natalia astui hetken äänetönnä.

— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.

— Mitä?

— Muistatteko… minkä vertauksen eilen teitte… muistatteko… tammesta.

— Muistan. Entä sitte?

Natalia katsahti häneen salavihkaa.

— Mitä te… mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?

Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.

— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen, pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli. — Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata, että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin… Milloin? miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja paljon suruja…

Rudin vaikeni hetkisen.

— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä rattailla… Milloin tulen perille? Jumala ties… Mutta puhukaamme mieluummin teistä.

— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota mitään elämältä?

— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten… työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan, mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti olkapäitään)… rakkaus ei kuulu minulle; en… ansaitse sitä, nainen, joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä paikallaan!

— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso, kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin uhrautumaan.

Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.

— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta, virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan… Mutta se sikseen. Aikomukseni oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä… On sekä hauskaa että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin… Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne vielä aivan tyyni?

Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.

— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.

—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa…

— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on minulle tuttu.

Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.

— Niin… niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen ja selväjärkinen ihminen… hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.

— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?

— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?

Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.

— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen? Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata… Olette valinnut…

— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan… että erehdytte.

— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin… Enpä luule… Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte…? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.

— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te erehdytte kuitenkin.

— Kuinka? kysyi Rudin.

— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein askelin taloa kohti.

Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.

Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.

— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä tavalla: se on siksi vakava, minullekin… Kuinka minun tulee ymmärtää teitä?

— Jättäkää minut! pyysi Natalia.

— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!

Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.

— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia, riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.

— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.

— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.

— Mitä? Minuako?

— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää… Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin tarkoitin… Tähän päivään saakka olin päättänyt…

Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.

Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin, tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.

"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.

Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla, katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.

Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu. Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän — jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä. Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön; mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi — niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.

— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.

— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa tähän tuota juttua hännästä.

— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan itsevaltaisuudesta… Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!

Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.

"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N. omistaa…

Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä
Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:

— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen?
Ettehän ole sitä!…

Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä katsellakseen kuiskasi:

— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi tavata teidät kahdenkesken… vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti Boncourtin puoleen, hän sanoi:

— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona…

Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.

— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov kysynyt häneltä.

— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.

Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen". Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli Pigasovkin oikeassa.

Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin; mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa hengähdys.

Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia astui lehtimajaan.

Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat jääkylmät.

— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät nähdä… enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan, että teitä rakastan.

Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.

— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä rakastin!… Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!

Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.

— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.

— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?

— Luulen että… rakastan, kuiskasi Natalia.

Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet luoksensa…

Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.

— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku kuuntelisi… Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa arvata…

— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään… Oi, Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita mikään.

Natalia katseli häntä silmiin.

— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.

— Hetkinen vain, alkoi Rudin…

— Ei, päästäkää, päästäkää minut…

— Pelkäättekö minua?

— En, mutta minun täytyy…

— Mutta sanokaa edes vielä kerran…

— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.

— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö epäilette?

Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon langetessa öiseltä taivaalta.

— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.

— Voi Jumala! huusi Rudin.

Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.

— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen, toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.

Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.

Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen, pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.

VIII.

Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa. Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.

Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:

    Ei murheenlaakson viime hetkeen asti
    Voi järki eikä korska viisaus
    Kädellään tallata pois taitavasti
    Veristä lemmenkukkaa elämän.

Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin saapuneen.

Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.

— Kuka tuli? kysäsi hän.

— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.

Volintsev nousi.

— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra
Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.

— Mutta minkätähden? alkoi tämä…

— Sentähden että… vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.

Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.

— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa ikkunalle.

Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta hän koetti peittää hämmennystään.

— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.

— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti
Volintsev.

— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.

— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.

— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti
Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi…
Luotan teihin täydellisesti…

— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä päitä.

— Pyydän… tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin voitane tehdä yhdellä kertaa.

— Minkätähden ei?

— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö…

— Mikä kolmas henkilö?

— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.

— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.

— Tahdotte…

— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.

Hän rupesi todenteolla suuttumaan.

Rudin rypisti kulmakarvojaan.

— No niin… olemmehan kahdenkesken… Olen velvollinen sanomaan teille… Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille, että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin rakastaa minua.

Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo samassa palatakseen takaisin.

— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi varma…

— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile vähääkään… Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla… Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.

Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.

Rudin nousi.

— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan teiltä… molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi — sentähden tulin. En tahtonut… emme kumpikaan tahtoneet näytellä teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu… Voitte luottaa siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt, niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei Pavlitsch?

Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin lauhduttaakseen itseään.

—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen sen… mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus. Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän käsissänne…

Volintsev nauroi väkinäisesti.

— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä, huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen tarkoituksesta.

Rudin tuli hiukan hämilleen.

— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä kanssani.

— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev, rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä te nyt sitte tahdotte minusta?

— En mitään… tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana, kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää… Toivon ettette enään epäile vilpittömyyttäni… Tahdon, Sergei Pavlitsch, että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin ennenkin…

Rudin likeni Volintseviä.

— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän… Se mikä teistä on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta, hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä… ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.

Rudin otti hattunsa ikkunalta.

— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin toivonut, että… (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)… Suokaa anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että aikomukseni ovat olleet rehelliset… Teidän vaatimattomuudestanne olen vakuutettu…

— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole mitään oikeutta luottaa!

Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään, kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään päin.

— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.

Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä vähän.

Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.

— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?

— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.

Leshnev tuli.

— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.

Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan, kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi tämän tietävän ne.

— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon ikävyyksiä, mutta en tätä… Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.

—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta. Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan lähteä sillä tavalla ihmisen luo…

Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.

— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois, hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta… Olihan se jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen, kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä hänelle on välttämätöntä… Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa että palvelijansa.

— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja puhui!

— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!

— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo tuollainen on, filosofiaako vai mitä?

— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.

Volintsev katsoi Leshneviin.

— Mutta eikö hän sitte valehdellut?

— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra Pavlovna tänne… Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla puhumatta. Hän antaa meille teetä.

— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän sitte.

Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi sen hellästi huulilleen.

* * * * *

Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli, hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.

Katumus kalvoi Rudinia.

— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi uskaliaisuutta!…

Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa — päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan neiti Boncourtin i kanssa… Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat, katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli… Hovinainen hänessä tuli selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut, syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.

Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön, poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:

»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos… Tulkaa. Meidän täytyy tehdä päätös.

P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme; siinä tapauksessa annan teille tiedon…»

Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut, vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.

Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta, jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata, että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo, mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa… Kansan kesken kulki salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.

Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton. Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä, varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää, mitä koko hänen olennossaan liikkuu… Viisas, teräväjärkinen Rudin ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.

Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.

— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.

Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.

— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt… Onneksi ei enään ole pitkä matka… Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.

— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien lammille.

Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät tuijottivat suoraan, ankarasti.

— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana. Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti kutsutti minut eilen luoksensa.

— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa… Mitä äitinne sanoi?

— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain kevytmielisyydestäni.

— Vain?

— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena kuin teidän vaimonanne.

— Sanoiko hän todellakin niin?

— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne… että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä kummastuttanut… enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.

Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.

— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.

— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia… Mitä te sitte nyt aiotte tehdä?

— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!… Vai suuttui teidän äitinne niin kovasti?

— Niin… niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.

— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?

— Ei mitään.

— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen Pandalevski!… Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään… Tunnen vain onnettomuuteni… ihmettelen kuinka te voitte säilyttää kylmäverisyytenne!…

— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.

Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä silmiään.

— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.

— Hän kysyi vain rakastanko teitä?

— No… entä te?

Natalia vaikeni.

— En valehdellut.

Rudin tarttui hänen käteensä.

— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?

— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.

— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?

Ja Rudin tarttui päähänsä.

— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan. Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä neuvoa.

— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?

— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?

— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?

— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa seurusteleminen kanssanne… Mutta te ette vastannut kysymykseeni.

— Mihin kysymykseen?

— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?

— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy alistua.

— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.

— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on! mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä… Totta on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne, äitinne vihan?… Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella. Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota olin uneksinut, ei ole minulle!

Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin likeni häntä.

— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa…

Natalia nosti päätään.

— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette… Se ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja ensimmäinen sananne on: alistukaamme… Alistukaamme! Sillä tavallako te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon olette puhunut, jotka…

Hänen äänensä katkesi.

— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että enhän minä sanoistani luovu… vaan…

— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen kanssa naimisiin… ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte…

— Vannon teille, Natalia Aleksejevna… vakuutan teille… kertoili
Rudin.

Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.

— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse… Tai ehkette punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä … mutta kaikkihan nyt on ollutta.

— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän täytyy yhdessä ajatella mitä…

— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua, mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun keskustelitte Volintsevin kanssa.

Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.

— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna, alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon, että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos käyttäisin hyväkseni…

— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut, uskonut jokaiseen sanaanne… Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen… Ja nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja sanoa jäähyväiset.

— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä. En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää! paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni… Ennemmin tai myöhemmin äitinne sentään antaisi meille anteeksi… ja silloin… Mutta ennen kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun…

Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan häneen tähdätty, lannisti häntä.

— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne saadakseni vakuutusta siitä…

— En odottanut, Natalia Aleksejevna…

— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette odottanut. Älkää olko huolissanne… te ette rakasta minua, enkä minä tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.

— Rakastan teitä! huusi Rudin.

Natalia ojensihe suoraksi.

— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut, Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta… Te olette minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin… Olen syystä saanut rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en ikinä unohda näitä olleita päiviä… jääkää hyvästi…

— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?

Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva ääni näytti saaneen hänet horjumaan.

— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin särkyi… Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan täällä? Pelkurin… Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu… se on kamalaa!" Siinä kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin? Ei! jääkää hyvästi… Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen tuntisin nyt, tänä hetkenä… Ei, ei, jääkää hyvästi!…

Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.

Te pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana kaatui hän Maschan syliin.

Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään ja… katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti hän… "En ole tuntenut häntä… Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima hänessä!… Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole hänen arvoisensa… Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"

Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.

Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä. Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja odotteli, piippua poltellen, teetä.

X.

Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti kutsumaan häntä luokseen.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.

— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin… yksin kävelemässä kedolla ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.

— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?

— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.

Volintsev hymähti katkerasti.

— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua itseänikään… Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille teetä.

Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla…

Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.

— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.

— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä tavalla! Ihan pudotin piippuni… Mikä sinua vaivaa?

— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan: kaikki veri alkaa minussa kiehua.

— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!…

— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se. Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin peltopyyn.

— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa… kuinka sinä ehtisit ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?

Volintsev heittäysi tuolille.

— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa olluksi missään.

— Matkustat… Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!

— Niin; mutta mihin jätän sisareni?

— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta. Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee, toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin enään tartu!

— Lasket leikkiä, Mischa!

— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait päähäsi.

— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen kanssaan!…

— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!…

Palvelija astui sisään kirje kädessä.

— Keneltä? kysyi Leshnev.

— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.

— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?

— Teille.

— Vai minulle… anna tänne.

Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.

— No? kysyi Leshnev.

— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.

Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:

"Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!

Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää, se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne. Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä, jossa kasvoitte… Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois. Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,

                                                    Teidän
                                                    D.R."

 "P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen
 saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja
 Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."

 "P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni,
 Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne…"

— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut kirjeen.

— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä — ei muuta. Vai lähtee hän… No! tie on sileänä hänen edessään. Mutta se on lystikästä, että hän piti velvollisuutenaan kirjoittaa tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla luoksesi… Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen jälkikirjoitusta kirjeessä.

— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!

Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev nousi.

— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä tämä kaikki merkitsee…

— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät parhain päin…

— Mistä sinä sen päätät?

— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi kanssa juttelemaan.

— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!… Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa lievettä.

— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle…

Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.

— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään on?

— Hyvin, hän läksi vainiolle.

Aleksandra Pavlovna vaikeni.

— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa syrjää: — tiedättekö minkätähden…

— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän tuli sanomaan jäähyväisiä.

Aleksandra Pavlovna nosti päätään.

— Miten? sanomaan jäähyväisiä…

— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.

— Lähteekö?

— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.

— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin…

— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.

— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä mitään; ja kai te minulle nauratte…

— Totta totisesti en… Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme pohtimaisillamme veljenne kanssa.

— Mitä? Minkä tuuman?

— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne ottaisin minä huostaani…

— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.

— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua. Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri, viettää päiväkauden polvillani?

— Sepä olisi hauska nähdä!

Leshnev nousi äkkiä.

— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte tuon kaiken nähdä.

Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.

— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.

— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä. Jos tahdotte tulla vaimokseni… Mutta lähden nyt. Jollei teille ole vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä tulen…

Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja alkanut tuijottaa jonnekin.

— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.

Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän, tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte Aleksandra Pavlovnan luo.

XI.

Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee); ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan, pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmälautainsa alta… Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä tavata.

Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa.
Rudin läksi hänen luokseen.

Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran, kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski, vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen kanssaan.

Darja Mihailovna kohteli Rudinia sangen rakastettavasi ja Rudin tervehti häntä yhtä rakastettavasi, mutta jo ensi katsannolta olisi hiukankin kokenut henkilö huomannut noitten molempien hymyilevistä kasvoista, ettei heidän välinsä ollut eheä. Rudin tiesi, että Darja Mihailovna on hänelle suuttunut ja Darja Mihailovna epäili Rudinin tietävän kaikki. Pandalevskin uutinen oli suuresti kummastuttanut Darja Mihailovnaa. Hänen ylimysylpeytensä oli noussut. Tuo köyhä, tähän saakka tuntematon Rudin, mies, jolla ei ollut arvonimeä, oli juljennut pyytää kahdenkesken kohdata hänen, — Darja Mihailovnan tytärtä!!

— Olkoon hän mielellään viisas mies, nero! oli hän sanonut: — mitä se sitte merkitsee? Sittehän jokainen voi toivoa pääsevänsä vävykseni!

— En enään uskonut silmiäni, oli Pandalevski puuttunut puheeseen. —
Kuinka saattaa sillä tavalla unohtaa asemansa!

Darja Mihailovnassa oli noussut myrsky, ja Natalia sai kuulla kunniansa.

Darja Mihailovna käski Rudinia istumaan. Tämä istuutui, mutta ei entisen Rudinin tavoin, joka miltei oli ollut isäntänä talossa, ei edes hyvänä tuttavana, vaan vieraana, eikä likeisenäkään vieraana. Muutos oli tapahtunut ainoassa hetkessä… Niinkuin vesi äkkiä muuttuu kovaksi jääksi.

— Tulen luoksenne, Darja Mihailovna, alkoi Rudin: — kiittämään vieraanvaraisuudestanne. Sain tänään tietoja kotikylästäni ja täytyy minun välttämättömästi lähteä sinne tänään.

Darja Mihailovna katseli tarkasti Rudiniin.

"Hän on mahtanut arvata asiat", ajatteli hän. "No, sen parempi. Hän vapauttaa minut raskaista selityksistä. Eläkööt viisaat ihmiset!" Ääneen lausui hän:

— Todellako? Voi, miten ikävä. Vaan minkä sille mahtaa! Toivon näkeväni teidät ensi talvena Moskovassa. Pianpa me itsekin lähdemme pois täältä.

— En tiedä, Darja Mihailovna, pääsenkö Moskovaan; mutta jos onnistun saamaan kokoon varoja, niin onhan velvollisuutenikin käydä luonanne.

"Ähäh, veliseni!" tuumaili vuorostaan Pandalevski; "oletpa tässä kauvan pitänyt talon rouvaa vallassasi, mutta nyt lausutte toisillenne tuollaisia sanoja!"

— Oletteko kylästänne saanut huonoja uutisia? kysyi hän, tapansa mukaan pysähdellen sanojen välillä.

— Olen, vastasi Rudin kuivasti.

— Onko ehkä kohdannut katovuosi?

— Ei… muuta vaan… Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.

— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan tutustumista teihin… Milloin lähdette?

— Tänään, päivällisen jälkeen.

— Niin pian!… No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä, jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.

— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen maalle…

— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!… Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.

Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa, valkoista kaulustansa vastaan.

— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.

— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin asti, Dmitri Nikolaitsch!

Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa edeltäkäsin päätetyitä lauseita…

Rudin läksi ulos. Nyt hän kokemuksesta tiesi, kuinka maailmanmiehet eivät heittämällä, vaan suorastaan - viskaten työntävät luotaan ihmisen, joka on käynyt heille tarpeettomaksi: niinkuin hansikkaan tanssiaisten oltua, niinkuin konvehtipaperin, niinkuin raha-arpajaisista jääneen tyhjän lipun.

Hän heittäytyi hetkeksi pitkäkseen ja rupesi kärsimättömyydellä odottamaan lähtöä. Hänen aikomuksensa herätti koko talossa yleistä hämmästystä; palvelusväkikin katseli häntä kummastellen. Basistov ei salannut mielipahaansa. Natalia pakeni Rudinia ja vältti hänen katsettaan; tuskin sai Rudin pistetyksi kirjeensä hänen käteensä. Päivällispöydässä Darja Mihailovna vielä kerran mainitsi toivovansa tavata hänet ennen Moskovaan menoa, mutta Rudin ei siihen vastannut mitään. Pandalevski puhutteli häntä eniten. Rudinin teki tuontuostakin mieli antaa hänen kukoistaville, punertaville kasvoilleen korvapuusti. Neiti Boncourt katsahti usein Rudiniin, silmissään omituinen, viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä lintukoirilla. "Ähäh!" näytti hänen katseensa sanovan: "siinä sait!"

Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä. Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei karkotettuna… "Miten kaikki on käynyt? Ja minkätähden sellaisella kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on." Tätä mietti Rudin kumartaessaan kaikkiin suuntiin väkinäisellä hymyllä. Kun hän Nataliaan loi viimeisen katseensa, värisi hänen sydämmensä: tytön silmät seurasivat häntä suruisella jäähyväisnuhteella.

Kiireesti juoksi Rudin alas portaita ja nousi vaunuihin. Basistov lupasi tulla saattamaan häntä ensimmäiselle posti-asemalle.

— Muistatteko, alkoi Rudin heti päästyä pihasta leveälle ajotielle, jonka molemmille puolille oli istutettu kuusia: — muistatteko, mitä Don Quixote, lähtiessään herttuattaren talosta, sanoo aseenkantajalleen? "Sancho ystäväni!", sanoo hän, "vapaus se on ihmisen parhaita omaisuuksia, ja onnellinen se, jolle Jumala on suonut leipäpalasen, josta hänen ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa kenellekään toiselle!" Sen, mitä Don Quixote silloin tunsi, tunnen minä nyt… Suokoon Jumala teidänkin, kelpo Basistov, joskus kokea samaa tunnetta!

Basistov puristi Rudinin kättä ja sydän kelpo nuorukaisen rinnassa sykki valtavasti. Asemalle asti puhui Rudin ihmisen ansioista, todellisen vapauden merkityksestä. Hän puhui tulisesti, jalosti, oikeudentunnolla — ja kun eronhetki tuli, ei Basistov voinut pidättyä, vaan heittäytyi Rudinin syliin ja itki. Hudinkin vuodatti kyyneleitä, mutta ei sentähden, että hänen tuli erota Basistovista, vaan olivat hänen kyyneleensä itserakkauden kyyneleitä.

Natalia meni huoneeseensa ja luki Rudinin kirjeen.

"Rakastettava Natalia Aleksejevna, — kirjoitti hän — olen päättänyt lähteä. Muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennenkuin minua selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni kanssa lakkaavat kaikki väärinymmärrykset; ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi sitte viipyisin?… Niin se on; mutta minkätähden sitte kirjoitan teille?

"Eroan teistä luultavasti ainiaaksi ja liian katkeraa olisi jättää teille itsestäni vielä huonomman muiston kuin ansaitsen. Sentähden kirjoitan teille. En tahdo puolustautua enkä syytä ketään muuta kuin itseäni: mutta tahdon mikäli mahdollista selittäytyä… Viime päivien tapahtumat olivat niin odottamattomat, niin äkilliset…

"Tämänpäiväinen kohtaus tulee minulle olemaan ikimuistettava läksy. Olette oikeassa: en teitä tuntenut, vaikka luulin tuntevani! Elämäni aikana olen ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, olen likennyt monta naista, monta tyttöä; mutta teissä kohtasin ensimmäisen kokonaan suoran ja rehellisen sielun. Jo tuttavuutemme ensi päivinä tunsin vetovoimaa puoleenne — ehkä sen huomasittekin. Vietin tunnin toisensa jälkeen seurassanne, mutta en tuntenut teitä ja tuskin koetinkaan oppia teitä tuntemaan… ja kuitenkin kuvittelin rakastavani teitä!! Tästä synnistä minua nyt rangaistaan.

"Rakastin kerran ennen naista ja hän rakasti minua… Tunteeni häneen ei ollut yksinkertainen niinkuin ei hänenkään tunteensa minuun; mutta koskei hän itsekkään ollut vilpitön, niin se kävi päinsä. Totuus ei silloin ilmestynyt minulle: enkä sitä tuntenut nytkään, kun se sattui tielleni… Vihdoin opin sen tuntemaan, mutta liian myöhään… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi… Elämämme saattaisivat sulautua yhteen — eivätkä kuitenkaan koskaan sulaudu. Kuinka saattaisin teille todistaa rakastavani teitä todellisella rakkaudella — sydämmellä eikä mielikuvituksessa — kun en edes itse tiedä, kykenenkö yleensä rakastamaan sillä tavoin!

"Luonto on antanut minulle paljon — minä sen tiedän, enkä valheellisesta häveliäisyydestä tahdo ruveta vaatimattomaksi edessänne, varsinkaan näiden katkerain ja minulle häpeällisten hetkien jälkeen… Niin, luonto antoi minulle paljon; mutta minä kuolen olematta käyttänyt voimiani mihinkään arvokkaaseen, jättämättä jälkeeni mitään jaloa. Kaikki rikkauteni on kulunut hukkaan: en ole näkevä hedelmiä siemenestäni. Minulle ei ole annettu… niin, tuskin voin itsekään sanoa mitä minulle ei ole annettu… Kai ei minulle ole annettu sitä, millä saattaa liikuttaa ihmisten sydämmiä, vallata naisten sydämmiä; vallan voittaa järjet, hyödyttämättä, eikä pysyväisesti — sen vain olen saanut. Kohtaloni on omituinen, melkeinpä koomillinen: antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päinneni — ja samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko… Voi hyvä Jumala! Olla kolmenkymmenenviiden vanha ja yhä vielä hankkia johonkin työhön!…

"En ole vielä kenellekään näin paljastanut itseäni — tämä on rippini.

"Mutta nyt olkoon tarpeeksi itsestäni. Tahdon puhua teistä, tahdon antaa teille muutamia neuvoja: muuta en voi.. Olette vielä nuori; mutta miten vanhaksi eläisittekin, niin seuratkaa aina sydämmenne ääntä; älkää alistuko omanne eikä toisen järjen alaiseksi. Tietäkää, että mitä yksinkertaisempi ja ahtaampi se piiri on, jossa elämä kuluu, sitä parempi; pääasia ei ole löytää siitä uusia puolia, vaan se, että kaikki muutokset tapahtuisivat ajallaan. Autuas se joka nuoruudessaan oli nuori"… Mutta huomaan, että nämät neuvot paljon paremmin sopivat minulle itselleni kuin teille.

"Tunnustan teille, Natalia Aleksejevna, että minusta tuntuu hyvin raskaalta. Olen aina ollut selvillä sen tunteen laadusta, jonka herätin Darja Mihailovnan mielessä; mutta toivoin saavuttaneeni sataman edes joksikin ajaksi… Nyt alkaa taas harhailu maailmalla. Mikä minulle voi korvata teidän puhelunne, läsnäolonne, tarkkaavaisen ja viisaan katseenne?… Itsehän olen syypää; mutta myöntäkää, että kohtalo ikäänkuin tahallaan hetkeksi hymyili vastaamme. Viikko sitte tuskin itsekään aavistin, että teitä rakastin. Toissapäivänä illalla puutarhassa kuulin teiltä ensi kerran… mutta miksi siitä muistuttelisin, mitä silloin sanoitte! — Ja jo tänään lähden pois, lähden häveten, tehtyäni teille tuon kauhean tunnustuksen, lähden viemättä mukaani minkäänlaista toivoa… Ja kuitenkaan ette vielä tiedä kuinka rikoksellinen olen edessänne… Minussa on jonkinlainen tyhmä avomielisyys, halu puhua suoraan… Mutta miksi siitä enään kertoisin! Lähdenhän pois, ainiaaksi."

(Siinä Rudin oli aikonut kertoa Natalialle käynnistään Volintsevin luona, mutta mietittyään, pyyhki hän sen pois ja lisäsi Volintsevin kirjeeseen toisen jälkikirjoituksen.)

"Jään yksinäni maailmaan antautuakseni, niinkuin aamulla, katkerasti hymyillen, lausuitte — toisiin, minulle sopivampiin toimiin. Oi, jos todellakin voisin antautua noihin toimiin, vihdoinkin voittaa laiskuuteni… Mutta minä jään samaksi puolinaiseksi olennoksi kuin tähänkin asti olen ollut. Heti ensi vastuksen kohdatessa — lamaannun. Tämä tapaus välillämme on sen osoittanut. Jos edes kantaisin rakkauteni uhriksi tulevaiselle työlleni, kutsumukselleni. Mutta minä suorastaan pelkään siitä johtuvaa vastuunalaisuutta ja sentähden en ole teidän arvoisenne. En ansaitse sitä, että teidät minun tähteni riistettäisiin irti piiristänne… Mutta ehkä kaikki tämäkin on hyväksi. Ehkä tämän kasvatuksen koulusta astun puhtaampana ja väkevämpänä.

"Toivon teille täydellistä onnea. Jääkää hyvästi! Muistelkaa joskus minua. Ja toivon että joskus saatte tietoja minusta.

Rudin."

Natalia päästi Rudinin kirjeen helmaansa ja istui kauvan liikkumattomana, silmät tähdättyinä permantoon. Selvemmin kaikkia todisteita, tämä kirje osoitti hänen olleen oikeassa, kun hän aamulla Rudinia puhutellessaan, välittömästi oli tullut huudahtaneeksi, ettei hän häntä rakasta! Mutta tämä ei suinkaan keventänyt hänen mieltään. Liikkumattomana jäi hän istumaan; tuntui siltä kuin jonkinlaiset pimeät aallot loiskumatta olisivat kulahtaneet umpeen hänen päänsä päälle ja hän itse olisi vajonnut pohjaan, mykkänä, jähmettyneenä. Ensi herääminen lumouksesta on jokaiselle raskas; mutta vilpittömälle sielulle, joka ei tahdo pettää itseään ja joka on kevytmielisyydestä ja luulottelusta kokonaan vapaa, on se miltei sietämätön. Natalia tuli muistaneeksi lapsuuttaan. Kun hän illoin oli ollut kävelemässä, oli hän aina koettanut kulkea taivaan kirkasta laitaa kohti, sinne missä rusko paloi, eikä sinne missä oli pimeää. Nyt oli elämä mustana hänen edessään, hän oli selin päin valoon..

Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää. Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä valloilleen… Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se, joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta. Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.

Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä, sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä sattuivat. Ne kuuluivat:

    Ken lempinyt on, häntä vaivaa
    Ain' aave entisaikojen.
    On hälle turhat lohdutukset
    Ja häntä kalvaa katumukset
    Ja käärmeet onnenmuistojen.

Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.

Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa, istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle, samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä, että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan — eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.

Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja hermostuneita kohtauksia… Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas pois oikealta tolalta.

— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?

Natalia katseli äitiään.

— Meni matkaansa… tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin kiireesti läksi?

— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.

— Sinä siis myönnät, että rikoit minua vastaan?

Natalia kohotti päätään ja sanoi toistamiseen:

— Minä en häntä mainitse sanallakaan.

— No niin! sanoi Darja Mihailovna hymyillen. — Luotan sinuun. Mutta muistatko, kuinka toissapäivänä… No, no, en jatka. Asia on siis päätetty ja haudattu. Eikö niin? Nyt minä taas sinut tunnen tyttärekseni; mutta silloin olin aivan sekaisin. No, suutelo nyt minua, kiltti tyttöseni…

Natalia vei Darja Mihailovnan käden huulilleen ja Darja Mihailovna suuteli hänen kumarrettua päätään.

— Tottele aina minun neuvojani äläkä unohda, että olet minun tyttäreni ja neiti Lasunski, lisäsi hän: — silloin tulet onnelliseksi. Mene nyt.

Natalia läksi, vaieten. Darja Mihailovna katseli hänen jälkeensä ja ajatteli: — hän on minun kaltaiseni — hänkin viehättyy helposti: mais elle aura moins n'abandon [Mutta ei ol viehättävä muita yhtä helposti]. — Ja Darja Mihailovna syventyi menneisyyden, kauvan sitte kuluneen menneisyyden muistoihin…

Sitte hän lähetti kutsumaan luokseen neiti Boncourtin ja sulkeutui pitkäksi aikaa huoneeseensa kahden kesken hänen kanssaan. Hänen mentyään, kutsutti hän luokseen Pandalevskin. Hän tahtoi nimittäin välttämättömästi tietää todellista syytä Rudinin lähtöön… ja Pandalevski rauhoitti hänet täydellisesti. Se kuuluikin oikein hänen alaansa.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli Volintsev sisarineen päivällisille. Darja Mihailovna oli aina ollut rakastettava heitä kohtaan, mutta tällä kertaa seurusteli hän aivan erinomaisen ystävällisesti heidän kanssaan. Nataliasta tuntui sietämättömän raskaalta; mutta Volintsev kohteli häntä sellaisella kunnioituksella ja puheli hänelle niin hienotunteisesti, ettei hän voinut olla häntä mielessään kiittämättä.

Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee paljon, sangen paljon.

Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia. Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä olisi valinnut kuoleman… Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat — syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus…

Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa… Mutta ensi kärsimys ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!

XII.

Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä. Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin, oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas jälkeläinen.

Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana, toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti tulevan pouta-aika.

Äkkiä Pigasov hymähti.

— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— No niin… eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen: älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No, ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän, että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa, otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää. Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei hän pidä minun tendenssistäni! Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko kielenkäytäntö?

— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja…
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.

— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.

— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.

— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?

— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin ruikuttavalla äänellä.

Pigasov naurahti.

— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.

— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?

— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?

— No mitä hän sitte teistä on?

— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään…

— Vai niin! sanoi Aleksandra Pavlovna, toivoen puheaineen muutosta: — teitä kuuluu saavan onnitella.

— Minkä johdosta?

— Oikeusjuttuhan on päättynyt. Glinovin niityt jäivät teille.

— Niin kyllä, sanoi Pigasov alakuloisesti.

— Te olette monta monituista vuotta riidellyt niistä ja nyt näyttää siltä kuin ette ensinkään olisi tyytyväinen.

— Vakuutan teille, Aleksandra Pavlovna, lausui Pigasov hitaasti: — ettei mikään ole niin pahaa ja kiusallista kuin onni, joka tulee liian myöhään. Se ei enään voi tuottaa mitään mielihyvää, mutta sen sijaan se ryöstää teiltä oikeuden, kalliin oikeuden torua ja soimata kohtaloa. Niin, rouva, se on ikävä ja katkera kalu tuo onni, joka tulee — myöhään.

Aleksandra Pavlovna kohautti olkapäitään.

— Piikaseni, sanoi hän lapsenhoitajattarelle: — arvelen että Mischan jo saa panna nukkumaan. Tuoppa hänet tänne.

Ja Aleksandra Pavlovna hyväili poikaansa, mutta Pigasov läksi mutisten parvekkeen toiseen päähän.

Äkkiä näyttäytyi tiellä, joka kulki puutarhan aitaa myöten, jo aivan likellä, Mihail Mihailitschin juoksurattaat. Hevosen edellä hyppi kaksi suurensuurta pihakoiraa, toinen keltainen, toinen harmaa. Mihail Mihailitsch oli hiljan hankkinut ne. Ne pureskelivat toisiaan lakkaamatta ja elivät eroittamattomassa ystävyydessä. Niitä vastaan juoksi pihasta vanha rakki; se avasi suunsa ikäänkuin ruvetakseen haukkumaan, mutta lopetti haukottelemalla ja kääntyi takaisin, ystävällisesti heiluttaen häntäänsä.

— Katsoppas Sascha, huusi Leshnev jo kaukaa vaimolleen, — kenen sinulle tuonkaan…

Aleksandra Pavlovna ei paikalla tuntenut miestä, joka istui hänen miehensä takana.

— Ah, herra Basistov! huudahti hän vihdoin.

— Sama mies, vastasi Leshnev: — ja mitä hyviä uutisia hän tuokaan! Saat paikalla kuulla.

Hän ajoi pihaan.

Muutaman hetken jälkeen hän Basistovin kanssa astui parvekkeelle.

— Eläköön! huusi hän vaimoaan syleillen. — Sergei on kihloissa!

— Kenen kanssa? kysäsi Aleksandra Pavlovna kiihkeästi.

— Natalian kanssa tietysti… Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja sinulle on kirje… Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa käsillään: — eno menee naimisiin!… Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta! Silmiään vain räpäyttelee!

— Sen on uni, huomautti hoitajatar.

— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan laskuja. Kirje minulla myöskin on.

Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen, että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän, syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.

Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat hänen tuomastaan uutisesta.

— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra Kortschaginista?

Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona, joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty yleisesti kootuilla varoilla.

— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. — Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.

— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen hölmö, oikein huutava hölmö… Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat voidakseen elää… Jumala paratkoon!

— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee suurtakin osaa.

— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi, kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?

— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja, luullakseni, tyytyväinen.

Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.

— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?

— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään.

— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa…

— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja pahoillaan.

— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen. Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen vihamiehikseen.

— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui
Basistov tulisesti.

— No niin, te — teistä ei puhettakaan!

— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään vastannut)… No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua. Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen, ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä. Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!

Ja Pigasov hymyili.

— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.

— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa… Kai hän teiltäkin, Mihailo Mihailitsch, lainasi?

— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme Dmitri Rudinin terveydeksi!

Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä, mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.

— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden, ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.

— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.

— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta… Se se juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta … Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää, omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika! Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella, vaan lapsen lailla… Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta… Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin; mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen he itse antavat sille.

— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan, hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia myöten, hän sytytti häneen tulen!

— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme. Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen: niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta, ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään, minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan… Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon, jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi, sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään… Sinulle, oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!

Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.

— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin Rudin itse; minutkin viehätitte.

— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi; — ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi Rudinista; puhukaamme jostakin muusta… Mikä… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona? lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.

— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen paikan.

Leshnev hymähti.

— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.

Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.

— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti! No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin vastustit…

— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään… ennen taas pelkäsin, että hän oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.

— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi sangen pahasti, eikö totta?

— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea, mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov, joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia! Mutta kaikenlaista sitä löytyy!

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!..
Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta…

— Mitä?

— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?

— Niin kuinka sanoisinkaan?… luultavasti… Tyttö tulee olemaan johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat? Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?

Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko. Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä, korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa. Vihdoin hän ojensihe suoraksi.

— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka istui kuskilla.

— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin kaksi virstaa… No, no, mene, mene!… Taikka minä sinulle opetan, lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.

— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit edes jotakin.

— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat uuvuksissa… tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole mikään kyytimies… Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä, ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!

— Senkin… kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. — Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi luhjustamaan eteenpäin.

— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; — mokomakin kettu! oikea kettu!

Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse matkalaukkunsa asemahuoneeseen.

Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä, oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan, että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi, suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla. Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut "Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.

— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.

— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten aiotte?

— A:han.

— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja ohimoille.

Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.

Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.

— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, — mutta B:hen saa.

— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.

— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla sieltä kiertää B:hen.

Rudin mietti.

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.

Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille, istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys… Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät katkonaisesti.

Jälkikatsaus.

Kului vieläkin muutamia vuosia.

Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen, seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija, jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.

Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.

— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.

— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä…

— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.

Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.

— Vai on! No keitä?

Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.

Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen, kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.

— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.

Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.

— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan, mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin…

Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet huoneeseensa.

— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.

— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin huonetta. — Vuosien työtä!… Mutta te olette entisellänne. Kuinka Aleksandra… puolisonne voi?

— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?

— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani…

— Missä te syötte päivällisen?

— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään lähteä täältä.

— Täytyykö?

— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.

— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.

Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.

— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.

— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli erota sillä tavalla!

— No hyvä. Minä suostun.

Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.

Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.

— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.

Rudin katsahti Leshneviin.

"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"

Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan, noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä, tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys, salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja itseluottamusta.

— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän. — Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä! Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen, joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan… Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan! Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!… Missä kaikissa enkö ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!… Mutta tiet ovat usein likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä… lisäsi hän sitte…

— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme ennen… Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?… Juokaamme veljenmalja!

Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä kiilto, jota ei sanoin saata selittää.

— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!

Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.

Sinä tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä" sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle… Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte… Rudin teki kädellään liikkeen ilmassa.

— Siitä saakka kuin teistä… sinusta erosin, olen koetellut paljon… Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja tässä näet tulokset!

— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.

— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!… En ole koskaan saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus. Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta… jolloin menestys jo näytti hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä — mikä ei ole aivan samaa…

Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia, tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita hapsiansa.

— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja; virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta, vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut… Smolenskin kuvernementissä tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta; niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään. Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä, kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä pidettiin. Minä tutustuin häneen… no niin, ja hän mieltyi minuun. Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua. Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä… Jäin hänen luokseen ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.

— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev, hyväntahtoisella hymyllä.

— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut mitään hyötyä; mutta nyt… nyt minulle aukeni aivan toinen ala… Vein mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta… tosin en lukenut loppuun asti ainoaakaan kirjaa… ja ryhdyin työhön. Alussa se ei tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja alkaa uudestaan ryömiä… Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään; vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan… Huomasin vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.

— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.

— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa.
Lennä minne vain haluttaa…! Äh, juodaan pois!

— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. —
Onneksesi ja Pokorskin muistoksi… Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.

— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?

— Jatka vain, ole hyvä.

— Äh, en ole puhelutuulella. Olen väsynyt puhumiseen, veliseni… No sama se, olkoon menneeksi. Kierrellessäni eri seuduilla… tosiaan, tässä voisin sinulle kertoa kuinka jouduin sihteeriksi erään jaloluonteisen ylhäisen henkilön luo; mutta se tulisi liian pitkäksi… Kierrellessäni eri seutuja, päätin vihdoin ruveta… niin, älä naura… päätin ruveta afäärimieheksi, antautua käytännölliselle alalle. Tilaisuus siihen ilmaantuikin pian. Tutustuin erääsen.. Ehkä olet hänestä kuullut puhuttavankin… erääsen Kurbejeviin… Vai etkö?

— En, en ole kuullut. Mutta miten ei sinun järkesi, Rudin, käsittänyt, ettei sinulle ole mikään afääri… anteeksi sanasutkaus!… ruveta afäärimieheksi?

— Tiedän veli, ettei minusta ole siihen; mutta entä sitte…? Olisitpa nähnyt Kurbejevin! Älä häntä kuvittelekaan jonkinlaiseksi tyhjäntoimittajaksi! Sanotaan minun kerran olleen kaunopuheitaan, mutta hänen rinnallaan en ollut mitään. Hän oli tavattoman oppinut ja älykäs mies, mies, joka kauppa- ja teollisuus kysymyksissä osotti luomiskykyä. Uskaliaimmat, odottamattomimmat tuumat kiehuivat hänen mielessään. Me sovimme yhteen hänen kanssaan ja päätimme uhrata voimamme yleishyödyllisiin tarkoituksiin…

— Olisipa hauska tietää mihin?

Rudinin silmät aukenivat.

— Sinä naurat.

— Miksi? Enpä naura.

— Päätimme tehdä erään K:n kuvernementissä olevan joen kulkukelpoiseksi, sanoi Rudin, välittömästi hymyillen.

— Kas vaan! Tuo Kurbejev oli siis rikas?

— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan päänsä.

Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin käteen.

— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?

— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä… ja työ edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen. Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon yritykseen panin viimeiset varani.

— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna alttiiksi viimeiset varasi?

— Tietysti ei.

Rudin katseli ikkunaan.

— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa ääretöntä hyötyä.

— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.

— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.

— Ehkä kyllä; no, sinä kai et enään aio hankkia itsellesi varallisuutta?

— Minäkö? En. Minkä sille mahtaa. Muutoin kyllä tiedän, että sinun silmissäsi aina olen ollut tyhjäntoimittaja.

— Sinäkö? Älä puhu sellaisia, veli!… Oli tosin aika, jolloin näin sinusta ainoastaan varjopuolet; mutta nyt, ole siitä varma, olen oppinut panemaan arvoa sinuun. Sinä et tule hankkimaan itsellesi varallisuutta… Senkin tähden sinua rakastan… totta totisesti.

Rudin hymähti.

— Todellako?

— Kunnioitan sinua siitäkin! toisti Leshnev: — ymmärrätkö minut?

Molemmat vaikenivat.

— Vieläkö ryhdyn n:o III:n? kysyi Rudin.

— Tee se.

— No niin. N:o III ja viimeinen. Tämän numerojärjestelmän tein nyt vasta. Mutta enkö sinua jo väsytä?

— Puhu nyt vain.

— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä… joutohetkiä minulla aina on ollut runsaasti… olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on paljon ja hyvä tahto… Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä tahto?

— En suinkaan!

— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin elää turhaan?

Rudin pysähtyi ja veti henkeään.

— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani… Päätin antautua tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.

— Missä aineessa? kysyi Leshnev.

— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin valmistamassa avajaisluentoa.

— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.

— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin. Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden, puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme. Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista." Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein… oikein totta. Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.

— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.

— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani… tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä… Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä piirissä, johon minut oli määrätty… niinkuin tiedät, on se aina ollut heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle, että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä. Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan minä kirjoitin järjestelmän… Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä oli paljon kyvykkäämpi… Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on hengissä?

— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä lyövän.

— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?

— Hyvin.

— Onko hän onnellinen?

— On.

Rudin vaikeni.

— Mistä minä nyt puhuinkaan?… Matematiikanopettajasta todellakin. Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä… mutta mikä oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen sillä tavalla… mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten tahansa… Minun piti lähteä tieheni.

He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.

Rudin puhui ensin.

— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen, ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu! Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin itseeni… Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon. Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin, en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden? Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?… Nykyään mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas… Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani… ja minkätähden pitää olla näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!

— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte taas… no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa… silloinkaan en sinua ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta… Sinussa oli niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton…

— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.

— Ettei tointa ollut! Olihan…

— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen päivineen, niinkuin muistat… Kas sellaista tointa!

— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.

Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.

Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa kädellään.

— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.

— Niin, maaseutua.

— Mutta vieläkö omistat maata?

— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole — tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun… Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa…

Leshnev säpsähti.

— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat: tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan, jos olisi niitä tahtonut!… mutta minä tapaan hänet nälkäisenä, turvapaikkaakin vailla…

— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.

— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona? Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka se oli kylläkin lihavaa.

— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.

— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato, niinkuin vasta sanoit… se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi, palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan, olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään uuteen työhön nuoruuden innolla.

— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.

— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä.. Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat…

— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen mies kuin minä.

— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni, kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta; mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän tiemme ovat eronneet… mutta katso, kuinka likellä toisiamme me olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen, kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!

Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla, epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.

— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä, ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan… Mutta muista, miten käyneekin, niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on kotini… Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä varten täytyy löytyä turvalaitos.

Rudin nousi.

— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta aatettani niinkuin olisi pitänyt.

— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi Jerusalemin suutari… Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki vaellamme Jumalan teitä.

— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan lakkiaan. — Etkö jää yöksi?

— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos… Minun loppuni on oleva huono.

— Sen tietää yksin Jumala… Menetkö sinä nyt todellakin?

— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.

— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta… äläkä unohda, mitä sinulle sanoin. Hyvästi…

Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.

Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla, kodin lämmössä… Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille armollinen!

* * * * *

Oli helteinen päivä Parisissa, kesäkuun 26 v. 1848. "Kansallisten työmiesten" kapina oli jo melkein kukistettu. Pataljoona linjaväkeä oli juuri valloittamassa erästä St. Antoinen kaupunginosan poikkikadulla sijaitsevaa barrikaadia. Muutamat kanuunanlaukaukset olivat jo sen särkeneet; henkiin jääneet puolustajat jättivät sen, ajatellen ainoastaan omaa pelastustaan. Äkkiä sen harjalle, nurinkäännetyn, rikkipainetun raitiovaunun päälle ilmestyi pitkä mies vanhassa takissa, vyötettynä punaisella vyöllä, harmailla, pörröisillä hiuksillaan olkihattu. Hänen toisessa kädessään oli punainen lippu, toisessa käyrä, tylsä sapeli. Pingistetyllä, kimakalla äänellä hän huusi jotakin, hosui sapelillaan ja liehutti lippua ilmassa. — Vinsennesiläinen sotamies tähtäsi häneen, — ampui… Pitkä mies pudotti lipun ja kaatui kuin säkki suin päin maahan, ikäänkuin hän olisi kumartunut jonkun jalkojen juureen… Kuula oli sattunut suoraan sydämmeen.

Tiens! huusi eräs pakenevista kapinoitsijoista toiselle: — on vient de tuer le Polonais [Maltappas, puolalainen on saanut surmansa].

Bigre! [Hitto vie], vastasi tämä ja molemmat riensivät talon alakertaan, jonka ikkunat olivat peitetyt ikkunalaudoilla ja seinät luotisateesta kirjavinaan.

Tuo "Polonais" oli — Dmitri Rudin.